[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFydTdsvMf5oIcOi7ZvFBnuyPm889_UOZmiNUVZAwy2E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1475,"Lääkärin muistelmia","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1475-dumas-alexandre-laakarin-muistelmia","1475__Dumas_Alexandre__Lääkärin_muistelmia","Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1846,1917,117799,704792,false,54052,[24,25,26,27],"Cagliostro, Alessandro, conte di, 1743-1795 -- Fiction","Du Barry, Jeanne Bécu, comtesse, 1743-1793 -- Fiction","France -- History -- Louis XV, 1715-1774 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction",[29,30,31],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Lääkärin muistelmia: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the late 19th century. The work explores the intrigues and dynamics of the French court during the reign of King Louis XV through the lens of a mysterious traveler and protagonist who embarks on a journey filled with danger and revelation. Central to the narrative is the character of an unknown man, whose boldness and intellect will lead him into a world of secret societies and conspiracies.  At the start of the novel, a traveler arrives in a dark and foreboding forest near the village of Danenfels, preparing himself to enter. He performs several rituals to remove his weapons and confront the unknown dangers that lie ahead. The stage is set for a tense encounter with spectral figures representing a shadowy secret society. As he plunges deeper into the forest accompanied by mysterious voices and the beckoning light, he is led to a ruined castle where he will face trials and unveil the truth about his identity and mission. The opening establishes an atmosphere of suspense and hints at the intertwining of personal destiny with historical upheaval in France. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Lehtonen, Joel",549,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu Ludvig XV:n hovin loiston ja juonittelujen keskelle. Teos seuraa salaperäisen Cagliostron eli Joseph Balsamon saapumista Ranskaan ja hovin valtataisteluita, joissa osallisina ovat muun muassa Marie Antoinette ja kreivitär du Barry.","Alexandre Dumas'n 'Lääkärin muistelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1475. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LÄÄKÄRIN MUISTELMIA\n\nHistoriallinen romaani Ludvig XV:n hovista\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut Joel Lehtonen\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit I.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  Alkulause.\n  Johdanto.\n    1. Ukkosvuori.\n    2. \"Se, joka on.\"\n    3. L.P.D.\n  1. Rajuilma.\n  2. Althotas.\n  3. Lorenza Feliciani.\n  4. Gilbert.\n  5. Taverneyn parooni.\n  6. Andrée de Taverney.\n  7. _Heureka_.\n  8. Vetovoima.\n  9. Kaukonäkemys.\n 10. Nicole Legay.\n 11. Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä.\n 12. Päivän tullen.\n 13. Filip de Taverney.\n 14. Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.\n 15. Taikatemppu.\n 16. Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.\n 17. Nicolen viisikolmatta louisdoria.\n 18. Jäähyväiset Taverneylle.\n 19. Gilbertin kultaraha.\n 20. Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.\n 21. Tutustutaan uuteen henkilöön.\n 22. Varakreivi Jean.\n 23. Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto.\n 24. Kuningas Ludvig XV.\n 25. Kellosali.\n 26. Kuningas Pétaudin hovi.\n 27. Ranskan Madame Louise.\n 28. Riepu, Rääsy ja Varis.\n 29. Kreivitär de Béarn.\n 30. _Le Vice_.\n 31. Zamoren virkavaltuus.\n 32. Kuningas on ikävissään.\n 33. Kuningas huvittelee.\n 34. Voltaire ja Rousseau.\n 35. Kummitäti ja ristitytär.\n 36. Marski Richelieun viides salaliitto.\n 37. Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.\n 38. Esittely-juhlallisuudet.\n 39. Compiègne.\n 40. Suojelijatar ja suojatti.\n 41. Lääkäri vasten tahtoaan.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\n_Alexandre Dumas_ syntyi heinäkuun 24. p:nä 1802 pienoisessa\nkeskiranskalaisessa Villers-Cotteretsin kaupungissa, jonka hän usein\nesittää romaaniensa sivutapausten näyttämönä. Isä oli ylevämielinen\nvallankumousarmeijan kenraali, tunnettu tavattomista ruumiillisista\nvoimistaan. Tämän äiti oli neekeritär San-Domingon saarella, missä\nmuuan ranskalainen aatelismies oli hänen kanssaan vakinaisessa\nrakkaussuhteessa. Alexandre peri noilta kahdelta taholta harvinaisen\nkimmoisen elämäntarmon ja väkevän aistillisen luonnon, joiden\ntuloksena hänen maallinen vaelluksensa oli haudan partaalle asti\nyhtenäistä hummausta ja nautiskelua, kirjavia seikkailuja, alituista\nvaihtelua varallisuudesta velkojien hätistelyyn, samalla kun hän\nnäissä näköjään ehkäisevissä olosuhteissa suoritti suuremman määrän\nhenkistä työtä kuin ainoaltakaan maailman kirjailijalta on jäänyt\n\"vaskea pysyväisemmäksi muistopatsaaksi\". Hän kuoli synkän sodan\naikana eräässä kauppalassa lähellä Dieppeä jouluk. 5. p:nä 1870,\nsamana päivänä, kun saksalaisten valloitusretki ulottui sinne saakka.\n\nAlexandre Dumas on kirjallisuudenhistoriassa niitä uudistusmiehiä,\njotka Ranskassa ryhtyivät omiin kansallisiin oloihin sovelluttamaan\naikaisemmin herännyttä englantilaista ja saksalaista romantiikkaa,\nsitte kun vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat olivat\ntuottaneet tuntuvia valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia,\njotka suuresti vaikuttivat koko sivistyselämään. Uuden suunnan\nhuomattavimpia saavutuksia oli historiallinen, tosiperäinen,\nkuvattavan ajan oloja ja tapoja sekä sen henkilöitä yksilöllisesti\nesittävä romaani, varsinaisena esikuvanaan skotlantilainen mestari\nWalter Scott. Dumas esim. alotti lukuisilla näytelmillä, mutta vain\nhänen novellinsa ja romaaninsa ovat säilyttäneet elävyytensä, --\nparhaiten se valtava romaanisarja, jossa hän ajanjaksottain kuvailee\noman maansa historiaa.\n\nDumas oli romanttisen virtauksen varsinainen kansantajuistuttaja. Hän\nkirjoitti nimenomaan suurta yleisöä varten, siinä useinkin pakosta\nuhraten taiteellisia näkökohtia, joiden käyttelyyn hänellä kyllä oli\nkykyä. Tuolla päätehtävänsä alalla hän menestyi niin erinomaisesti,\nettä hän yhäti on kotimaansa enimmin suosittu romaanikirjailija,\nja vakinaisen aseman hän on saavuttanut niissäkin maissa, joissa\naito gallialainen kepeys ei ole antamassa täyttä oivallusta hänen\nansioilleen.\n\nPääasiallisesti työskenteli Dumas johdellen jonkunlaista esikuntaa,\njoka keräsi hänelle ainehistoa historiallisista erikoistutkielmista,\nmuistelmateoksista, kirjekokoelmista, kaikenlaisista\narkistopapereista; hänen ohjeittensa mukaan nämä apurit suuressa\nmäärin kirjoittelivat kokonaisia taipaleitakin, joita mestari sitten\nyhdisteli ja muovaili kokonaisuudeksi. Kiireisinä aikoina tällaiseen\nyhteistyöhön jäi hataruutta, mutta enimmäkseen nuo teokset kuitenkin\novat kiinteitä rakenteeltaan, täydellisesti Dumas'ta itseänsä,\nsellaisena kuin hän esiintyy niissä tuotteissa, jotka tiedetään\nkokonaan hänen omaksi käsialakseen. Niissä on siis tapahtunut\nperinpohjainen muokkaus ja sulattelu, ja kun lisäksi ottaa lukuun,\nettä kaikki johtava suunnittelu on Dumas'n aivoista lähtöisin, täytyy\ntosiaan hämmästellä sitä saavutusta, minkä hän jätti jälkeensä\nyksistään historiallisenkin romaanin alalla: noin kahdentoista vuoden\nkuluessa hän julkaisi _puolisataa_ sellaistakin historiallista\nromaania, joilla on pysyväinen arvo, heikommista tuotteista ja\nmonenlaisesta muusta kirjallisesta työskentelystä puhumattakaan. Ja\nmonetkin noista romaaneista ovat ihan jättiläisiä kirjamaailmassa,\nsen kokoisia kuin \"Bragelonnen varakreivi\", joka suomennettuna\ntäyttää 2300 tiheään painettua sivua! Käännöksinä niitä onkin jaettu\nuseiksi erinimisiksi niteiksi.\n\nNämä historialliset romaanit muodostavat enimmäkseen ryhmiä\neli sikermiä, joissa eri teokset liittyvät toisiinsa osittain\nsamoin henkilöin. Tuollaisista ryhmistä ovat vasta n.s.\nmuskettisoturi-romaanit ilmestyneet kokonaisuudessaan suomeksi;\nmuista on joitakuita typisteltyjä osia käännetty ruotsinnosten\nmukaan. Suomessa on näinä vuosina saatu laajojen kansankerrosten\nlukuhalua suuresti herätellyksi huokeahintaisten kaunokirjallisten\nsarjain avulla, ja tämän johdosta on voitu ryhtyä sellaisten\nlaajojenkin teoksien julkaisemiseen, jotka edellyttävät hyvin suurta\npainosmäärää, ennen kuin hinta on asetettavissa niin alhaiseksi,\nettä ne eivät jää vain varakkaampien kotien saataviin, joista\nuseimmat kykenevät niihin tutustumaan vieraallakin kielellä. Tällöin\non havaittu, että Dumas aivan erityisesti miellyttää meidänkin\nsuurta yleisöämme; kahden laajan muskettisoturi-romaanin kustantaja\non tämän johdosta ryhtynyt suurisuuntaisimpaan hankkeeseen, mitä\nmaamme kirjallisessa elämässä vielä on yritetty: Dumas'n kaikkien\nensiluokkaisten historiallisten romaanien julkaisemiseen täydellisenä\nvalikoimana, pätevien kielenkäyttäjien lyhentämättöminä suomennoksina.\n\nDumas'n historialliset romaanit ovat saaneet ihailijansa kaikkien\nmaiden jokaisesta yhteiskunta-piiristä. Syvät ajattelijat kuten\nLeo Tolstoi, etevät esteetikot kuten Andrew Lang, lausuvat niistä\nkiitollisen tunnustuksensa niinkuin nekin, jotka eivät ole opin\nteillä käyneitä. Niiden ansioita on ylimalkainen historiallinen\nluotettavuus ja yksityispiirteinen tarkkuus, joka menneisyyden\nkellastuneilta lehdiltä etsii esille suoranaisia keskustelujakin\nsananmukaisesti jäljennettyinä, samalla kun ajanhenki ja\ntapahtuma-ympäristö ovat erittäin sattuvasti ilmaistuja. Niiden\nmukana tuntee elävänsä, niissä esiintyvät henkilöt kuvastuvat\nlukijan silmien eteen kuin verrattomasta maalauksesta, ja Dumas'n\nkäsittelyssä vaikeimminkin tulkittavat luonteet saavat sellaisen\nvalaistuksen, että hyvät ja huonot ovat ennen kaikkea todella\n_ihmisiä_, yhtä lihaa ja luuta meidän kanssamme, aina sekä\nmyötätuntoa että arvostelua ansainneita. Erittäin valaisevia\nesimerkkejä ovat tässä kohden Josef Balsamo ja Gilbert -- kaksi\nvallankumous-romaanien päähenkilöistä -- silmänkääntäjä ja itsensä\npalvelija, jotka Dumas puolueettomasti esittää sellaisessa hyvien\nja heikkojen puolten ristiriidassa kuin ihmissielu yleensä elää,\nvaikkakin tämä seikka tavallisesti tulee liian vaillinaisesti\nsaaduksi ilmi kirjallisuudessa.\n\nLisäksi on Dumas'lla aina harrastus hyvään. Hänen työnsä taso\non ylevä, hän ei milloinkaan kirjoita kiihdyttääkseen haluja\ntai tyydyttääkseen viallista uteliaisuutta, joskin hänen täytyy\najanhengen selvittelyssä kajota hölliin siveellisiin käsityksiin ja\nniiden ilmenemismuotoihin. Hänellä on terve elämänkatsomus, hänen\nomat inhimilliset heikkoutensa eivät esiinny hänen käsialassaan,\nvaan tässä on _hyvä tahto_ vallinnut. Ja kaikkea hänen työtänsä\nkannattelee hyväntuulinen leikkisyys, joka alinomaa kirkastaa lukijan\nmieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn arvattavissa, että Alexandre Dumas'n historiallisten romaanien\nsuomennuttaminen mallikelpoisessa, mutta huokeahintaisessa\nasussa saa osakseen suurta kannatusta yleisömme taholta. Olisi\nvoinut ajatella nämä teokset julkaistaviksi aikajärjestyksessä,\nhistorian tapausten kehityskulun mukaan. Mutta aivan yhtäjaksoista\nkaunokirjallista katsausta Ranskan historiaan ne eivät sitenkään\nmuodostaisi, eikä tekijä ole niitä siten järjestänyt. Nykyisen\nyhteiskunnallisen talouselämän aikana on näyttäytynyt otollisemmaksi\nalottaa tämä sarja n.s. vallankumous-romaaneilla, Dumas'n kaikkein\nlaajimmalla yhteenkuuluvalla teossikermällä; hanke on perustettava\nennakkotilausten varaan, ja näin monta nidosta käsittävä tilausliike\nvoi nyt menestyä paremmin kuin muulloin -- kenties se voitaisiin\nkatsoa mahdolliseksikaan vain nykyisissä olosuhteissa.\n\nNämä vallankumous-romaanit, joiden ensimäinen ei ole missään\nyhteydessä Dumas'n muiden tuotteiden kanssa, käsittelevät yhdeksi\nkokonaisuudeksi liittyvänä jättiläismoisena kuvaussarjana vanhan\nylimysvallan sortumista Ranskassa ja kansanvallan nousua ensimäisessä\nhillittömässä kuohunnassaan. Sen pääteos on kirjoitettu toisena\nvallankumous-aikana, Dumas'n miehuus-iän keskikohdassa, v. 1848,\njolloin Euroopan kansat jälleen horjuttelivat kuninkaitten ja\nkeisarien valtaistuimia. Mutta kaikesta huolimatta ne ovat\ntasapuolisen taiteilijan työtä. Tekijä esittää katsantokantain ja\naatevirtausten ristiriidan sellaisena kuin se myllerteli; kaikki\nmaltilliset lukijat saavat häiriintymättömän kuvan tuosta ylen\nmerkillisestä aikakaudesta, jonka vaikutukset ulottuivat maapallon\njokaiseen kolkkaan uuden kehitysjakson pontimina.\n\nTämä suurenmoisen kiehtova teosryhmä antaa mitä parhaan\nhistoriallisen kurssin lukijoilleen ja tuottaa harvinaista nautintoa\njännittävillä ja voimakkailla kuvauksillaan. Merkillisen valtavana\nromaanikokoelmana se ei ainoastaan perustu huolellisesti seulottuihin\nhistoriallisiin lähteisiin, kuten _Funck-Brentano_ on todistanut\nlaajalla tutkielmallaan kuningattaren kaulanauhan kohtalokkaasta\nhäväistysjutusta, vaan on myös saanut elävöittäviä vaikutuksia\nmukana olleiden suullisista kertomuksista, joita vielä Dumas\nsai kuulla. Se on todellakin vakuuttava ja opettava esitys mitä\nkirjavimmasta inhimillisestä tuoksinasta, -- aatteista, toiminnasta,\ntapahtumapaikoista ja toimivien henkilöiden peräti monimuotoisesta\nkulkueesta, jossa lukuisat kuuluisat nimet ensi kertaa esiintyvät\nlukijalle oikeina tunnettavina ihmisinä. Samantapaisesti\nsuunniteltuihin muihin maailmankirjallisuuden romaanisikermiin\nverraten se on ehdottomasti etusijalla ja soveltuu kunniakkaasti\nalottamaan tämän suomennossarjan.\n\nAlkujaan näkyy Dumas ajatelleen vallankumous-kuvauksilleen yhteiseksi\nnimeksi _Mémoirs d'un médecin_ (Lääkärin muistelmia); tällä otsikolla\nvarustettuna ilmestyi ensimäinen näistä romaaneista, mutta myöhemmin\nei tekijä sitä enää käyttänyt. Koko sikermä käsittää ranskaksi\nCalmann-Lévyn kustantamassa koottujen teosten painoksessa 17 nidettä,\njoita on 2--6 kerrallaan yhdistetty teoksiksi nimeltä _Joseph\nBalsamo, Le Collier de la Reine, Ange Pitou, La Comtesse de Charny\nja Le Chevalier de Maison-Rouge_. Nämä täten jaetut nideryhmät eivät\nyleensä kuitenkaan muodostu erillisiksi jaksoiksi, vaan liittyvät\ntoisiinsa yhtä kiinteästi kuin niteetkin, parilla poikkeuksella.\nTästä syystä on muualla havaittu käännöksien julkaisemisessa\nkäytännöllisemmäksi muodostaa useampia romaaneja muutamilla\nalkuperäisten nimitysten mukaan sovelletuilla uusilla nimilehdillä,\njotta vältettäisiin alituiset nidenumerot kirjojen käsittelyssä.\nSiten nyt suomennoksessakin esim. on \"Lääkärin muistelmia\" ensimäisen\ntaipaleen nimenä yksinään ja \"Josef Balsamo\" on yksinään edustamassa\ntoista taivalta. Erinimisiä ranskalaisia nideryhmiä ei tässä\nkuitenkaan ole yhdistetty, niin että alkuperäinenkin jako on täkäli\nsäilynyt.\n\nMuutamiin vallankumous-romaaneihin tulee oma selvittävä esipuheensa\ntekijältä tai kustantajalta, jotta koko jakso käy tarpeellisissa\nkohdissaan tunnetuksi niillekin, jotka alottavat lukemisensa\nvasta jostakusta myöhäisemmästä romaanista. Samaten varustetaan\nsittemmin ilmestyviä muita Dumas'n historiallisia romaaneja lyhyillä\njohdannoilla, niin että meidän ei tarvitse tällä kertaa käyttää\npitempää alkulausetta jättiläiskirjailijan valittujen teosten\nkäännöskokoelman lähettämiseksi suomalaisen suuren yleisön koteihin,\nensimäisellä niteellään edustettuna.\n\n_V. H.-A._\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n1.\n\nUkkosvuori.\n\nRheinin vasemmalla rannalla, jonkun peninkulman päässä\nkeisarillisesta Wormsin kaupungista, lähellä pienen Selz-joen\nlähteitä, alkaa suuri vuorijono ensimäisine kukkuloineen. Näiden\nterävät huiput näyttävät pakenevan pohjoista kohti niinkuin\npeljästynyt puhvelilauma, joka häipyy sumuun.\n\nKukkulat, jotka jo alarinteiltään vallitsevat melkein autiota\nmaisemaa, ovat ikäänkuin juhlasaattona kaikkein korkeimmalle niistä.\nNiillä on kaikilla kuvaava nimi, joka ilmaisee niiden muotoa\ntai on muisto jostakin tarusta. Yksi on Kuninkaanistuin, toinen\nMetsäruusukivi, kolmas Haukkakallio, neljäs Käärmeenharja.\n\nKorkein niistä kaikista, jonka huippu hipoo taivaslakea ja jonka\ngraniittista otsaa rauniot kruunaavat, on nimeltään Ukkosvuori.\n\nKun ilta tummentaa tammien varjot, kun auringon viimeiset säteet\nriutuessaan kultaavat tuon jättiläisten ryhmän korkeita huippuja,\nsilloin voisi sanoa, että hiljaisuus laskeutuu vähitellen alas\ntaivaasta maahan noita suuremmoisia portaita pitkin. Voisi sanoa,\nettä näkymätön ja mahtava käsi liestyttelee niiden kupeesta ja\nlevittää yli melusta ja päivän työstä uupuneen maailman tuon\nsinertävän, pitkän harson, jonka pohjalla tähdet kimmeltävät. Silloin\nkaikki siirtyy huomaamatta valvonnasta uneen. Kaikki nukahtaa maan\npäällä ja ilmoissa.\n\nYksinään tässä hiljaisuudessa jatkaa pieni joki, josta olemme jo\npuhuneet -- Selzbach, kuten sitä seudulla nimitetään, -- salaperäistä\nkulkuaan rantainsa kuusien varjossa. Ja vaikkei päivä eikä yö voi\nsitä pysäyttää, sillä sen täytyy matkata ja laskea Rheiniin, joka\non sen ikuisuus, on hiekka sen uomassa niin tasaista, kaislat sen\nrannoilla niin taipuvaisia, paadet sen tiellä niin sammaleen ja\nkivirikon pehmittämät, ettei ainoakaan loiskahtava laine ilmaise\nsen kulkua Morsheimistä Freiwenheimiin saakka, lähtökohdasta\nlaskupaikkaan.\n\nVähän matkaa sen lähteen yläpuolella, Albisheimin ja\nKirchheim-Polandin välillä, johtaa kiemurteleva tie Danenfelsiin. Se\non murrettu kallioon ja kulkee kahden jyrkän vuorenseinän välissä, ja\nsiinä näkyy syvät kärrynjäljet. Danenfelsin toisella puolella muuttuu\ntie poluksi; sitten polkukin vuorostaan kapenee, tasoittuu nurmeksi\nja katoaa, ja silmä etsii nyt turhaan uraa Ukkosvuoren valtavalla\nrinteellä. Tämän vuoren salaperäinen kärki, johon taivaan tuli on\nniin monta kertaa iskenyt, mistä seikasta se on saanut nimensäkin,\nkätkeytyy vihreään metsävyöhön ikäänkuin läpitunkemattoman muurin\ntaakse.\n\nNiinpä saattaa matkustaja, kun hän kerran on saapunut noiden\nmuinaisia Dodonan tammia muistuttavain tuuheiden puiden varjoon,\njatkaa kulkuaan näkymättä edes keskipäivälläkään tasangolle.\nJa vaikka hänen hevosellaan olisi runsaammin kulkusia kuin\nespanjalaisella muuliaasilla, ei niiden helinää kuuluisi. Vaikka\nse olisi verhottu sametilla ja kullalla kuin keisarin hevonen, ei\nainoakaan kullan tai purppuran kimmallus voisi tunkeutua lehvistön\nlävitse. Siinä määrin tukehuttaa metsän tiheys kaikki äänet, siinä\nmäärin sen tummuus hälventää kaikki värit.\n\nNykyään ovat korkeimmat vuoret muuttuneet pelkästään tähtitorneiksi,\nja runollisesti kaikkein hirvittävimmät tarut saavat matkustajan\nhuulet ainoastaan epäilevästi hymyilemään. Mutta siitä huolimatta\nsynnyttää vielä tänäkin päivänä tuo jylhä paikka sellaista pelkoa\nja kunnioitusta, että ainoastaan jotkut yksinäiset vaatimattoman\nnäköiset talot ovat uskaltaneet lähestyä sopivan välimatkan päähän\ntätä vuorten taikapiiriä: Ne ovat likeisten kyläin eristyneitä\netuvartioita, ja ne yksinään todistavat tällä seudulla, että\nihminenkin on olemassa.\n\nNoiden hajallaan korvessa pilkottavain majain asukkaat ovat\nmylläreitä, jotka jauhattavat iloisesti hyppelevällä joella jyvänsä\nja vievät sitten jauhonsa Rockenhauseniin ja Alzeyhin. Siellä\npaimenet, ajaessaan laumojansa vuoristoon laitumelle, samoin kuin\nheidän koiransakin, säikähtävät usein jysähdystä, jonka joku\nsatavuotinen petäjä saa aikaan, kun se kaatuu vanhuuttaan metsän\ntuntemattomassa sisustassa.\n\nSillä tämän seudun muistot ovat synkkiä, kuten jo huomautimme,\nja polku, joka katoaa Danenfelsin toisella puolella vuoriston\nkanervikkoihin, ei ole aina opastanut kunniallisia kristittyjä heidän\nsielunsa autuuteen, -- väittävät pelottomimmatkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli toukokuun 6. päivä vuonna 1770, se hetki vuorokaudesta, jolloin\nsuuren joen kalvo kimmeltää valkeata heijastetta, vivahdellen\nsateenkaaren väreissä ja ruusunpunaisena. Se oli siis hetki, jolloin\nauringon kiekko vaipuu koko Rheingaussa Strassburgin tuomiokirkon\ntornin taakse, haljeten sen leikkauksesta kahteen liekehtivään\npuoliskoon. Tällöin ilmestyi Danenfelsin kylän yläpuolelle mies,\njoka oli tullut Mainzista ja kulkenut Alzeyn ja Kircheim-Polandin\nkautta. Hän seurasi polkua niin kauan kuin sitä eroitti. Sitten, kun\nviimeinenkin tien ura oli kadonnut, laskeutui hän hevosensa seljästä,\notti sitä suitsista ja sitoi sen aprikoimatta tuon peljättävän metsän\nensimäiseen kuuseen.\n\nHevonen hirnui levottomana, ja metsän tuntui valtaavan väristys, kun\nmoinen harvinainen ääni siellä kuului.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- mutisi matkalainen; -- rauhoitu uljas Djerid. Nyt\nolemme samonneet kuusi peninkulmaa, ja ainakin sinä olet päässyt\nmatkamme päähän.\n\nJa matkalainen koetti katseellaan lävistää metsän sakeutta; mutta\nvarjot olivat jo niin tummat, että saattoi nähdä enää ainoastaan\nmustia hahmoja, jotka eroittuivat jyrkästi muista vieläkin\nmustemmista.\n\nKun matkalainen oli jättänyt tämän hyödyttömän yrityksen, kääntyi\nhän jälleen hevoseensa päin, jonka arabialainen nimi ilmaisi samalla\nkertaa sen syntyperää ja nopeutta. Hän otti ratsun kuonon käsiinsä ja\nlähensi suunsa sen huuruavain sieramien eteen ja sanoi:\n\n-- Hyvästi, oiva ratsuni; ellen näe sinua enää, jää hyvästi!\n\nJa nämä sanat lausuttuaan vilkaisi hän ympärilleen ikäänkuin olisi\npeljännyt tai toivonut jonkun kuulleen hänen sanansa.\n\nHevonen pudisti silkinhienoa harjaansa, kuopaisi maata kaviollaan\nja päästi sellaisen hirnahduksen kuin sen varmaankin oli tapana\nerämaassa jalopeuran lähestyessä.\n\nMatkalainen nyökytteli vaan päätänsä ja hymyili ikäänkuin sanoakseen:\n\n\"Sinä et erehdy, Djerid, täällä on kyllä vaara tarjolla.\"\n\nMutta luultavasti oli tuntematon seikkailija päättänyt\nolla taistelematta sitä vaaraa vastaan, sillä hän veti nyt\nsatulakoteloista kaksi kaunista pistoolia, joiden piiput olivat\nsilatut ja perät kullatut, työnsi rassilla niistä pois etupanokset ja\nkuulat ja viimein karisti ruudin ruohikkoon.\n\nTämän tehtyänsä hän pisti pistoolit takaisin koteloihin.\n\nEikä vielä sillä hyvä.\n\nMatkalaisella oli vyössä teräskahvainen miekka. Hän aukaisi\nhankkiluksen, kietoi sen miekan ympäri, pisti aseen hihnoineen\nsatulan alle ja kiinnitti ne sinne jalustinremmillä sillä tavoin,\nettä miekan kärki oli hevosen nivusten ja kahva lavan tasalla.\n\nKun nämä omituiset valmistukset oli suoritettu, pudisti matkalainen\ntomun jalkineistaan, riisui kädestään hansikkaat ja kaiveli\ntaskujaan. Sieltä hän löysi pienet sakset ja kynäveitsen, jossa oli\nkilpikonnan luusta tehty varsi. Ne heitti hän kummankin taakseen\nolkansa yli, katsomatta edes, minne ne putosivat. Tämän tehtyänsä\nsiveli matkalainen vielä viimeisen kerran Djeridin lautasia ja veti\nsitten keuhkoihinsa ilmaa aivan kuin haluten saada rintansa kaikkein\nlaajimmilleen. Sitten katseli hän jonkinlaista polkua, mutta turhaan,\nja kun ei sitä nähnyt, läksi hän tunkeutumaan metsään umpimähkään.\n\nNyt on mielestämme aika antaa lukijoillemme tarkka kuvaus\nmatkalaisesta, jonka olemme heille vasta ylimalkaisesti näyttäneet.\nHän joutuu nimittäin esittämään sangen tärkeätä osaa kertomuksemme\nkulussa.\n\nMies, joka oli nyt hevosensa seljästä laskeutuen niin rohkeasti\nlähtenyt metsän helmaan, näytti olevan noin kolmenkymmenen tai\nkahdenneljättä vuoden ikäinen. Hän oli tavallista kookkaampi,\nmutta niin ihmeteltävän sopusuhtainen, että hänen joustavissa ja\njänterikkäissä jäsenissään arvasi olevan paitsi voimaa myöskin\nnotkeutta.\n\nHänen pukunaan oli eräänlainen musta, sametista tehty matkatakki,\njonka napinreiät olivat kullalla reunustetut. Kirjattujen liivien\nliepukat pistivät esiin matkatakin alimmaisten nappien alta, ja\nihonmukaiset nahkahousut sallivat hänen säärtensä näkyä niin\nselvästi, että olisi saattanut tunnustaa niiden kelpaavan malliksi\nkuvanveistäjälle, ja pohkeiden hienon muodon aavisti jo läpi\nsaappaidenkin, jotka olivat tehdyt kiiltonahasta.\n\nHänen kasvojensa piirteissä, jotka olivat eloisat kuin etelämaisten\nrotujen edustavimmalla yksilöllä, yhdistyi omituisella tavalla\nvoima ja älykkyys. Hänen katseensa, jossa kaikki tunteet saattoivat\nvaihdella, näytti tunkeutuvan aivan ihmisen sisään, milloin se\njohonkuhun henkilöön pysähtyi ikäänkuin valaistakseen hänen\nsieluaan sen salatuimpiin sopukoihin saakka kahdella silmistä\nlähtevällä säteellä. Heti ensi näkemältä huomasi, että hänen\nruskeita poskiaan oli paahtanut tulisempi aurinko kuin meidän. Ja\nkun hänen suuri, mutta kauniisti piirtyvä suunsa aukeni, näkyi parvi\nkauniita hampaita, jotka ihon tumma väri teki vieläkin valkeammilta\nhohtaviksi. Jalkaterä oli pitkä, mutta kapea. Käsi oli pieni, mutta\njäntevä.\n\nTuskin oli mies, jonka kuvan olemme tässä piirtäneet, kulkenut\nmustien kuusten keskellä kymmenkunnan askelta, kun hän kuuli kiivasta\nkavioiden töminää sieltä päin, jonne oli jättänyt ratsunsa. Hänen\nensimäinen liikkeensä oli -- sen huomasi selvästi -- käännähtää\npalatakseen sille paikalle, mistä oli tullut. Mutta hän malttoi\nmielensä. Kuitenkaan ei hän jaksanut hillitä haluaan nähdä, miten\nDjeridin oli käynyt. Hän nousi siis varpailleen ja katseli taaksepäin\nmetsän aukeamasta. Näkymätön käsi oli jo päästänyt Djeridin irti\npuusta, ja ratsu oli kadonnut.\n\nTuntemattoman otsa meni hiukan ryppyyn, ja hymyä muistuttava ilme\nvärähytti hänen kiinteitä ja kauniita poskiaan ja hienopiirtoisia\nsuupieliään.\n\nSitten jatkoi hän matkaansa metsän keskustaa kohti.\n\nVielä muutaman askeleen opasti hänen kulkuaan heikko ilmojen valo,\njoka kuulsi puitten välitse. Mutta pian jätti hänet tämäkin himmeä\nkajastus pulaan, ja hän oli nyt keskellä niin mustaa pimeyttä, että\nhän pysähtyi, sillä hän ei enää nähnyt minne astua, ja luultavasti\nhän pelkäsi eksyvänsä.\n\n-- Hyvin pääsin minä Danenfelsiin saakka, -- virkkoi hän ääneen, --\nsillä Mainzista Danenfelsiin on tie. Yhtä hyvin osasin Danenfelsistä\nMustallenummelle, sillä Danenfelsistä Mustallenummelle johtaa polku.\nMustaltanummelta olen onnellisesti päässyt tänne, vaikka oppaana ei\nollut tietä eikä polkua, sillä minähän näin metsän edessäni. Mutta\ntässä minun täytyy pysähtyä, sillä minä en näe enää yhtään mitään.\n\nTuskin oli hän lausunut nämä sanat, kielellä, joka oli puoleksi\nranskaa, puoleksi sisilialaista murretta, kun yhtäkkiä noin\nviidenkymmenen askeleen päässä matkustajasta alkoi tuikkia tuli.\n\n-- Kiitos, -- virkkoi hän; -- kunpa tuo valo nyt lähtisi liikkumaan,\nniin seuraisin sitä.\n\nHeti läksi tuli liikkumaan, häilymättä tai tärisemättä, liukuen\neteenpäin tasaisesti, aivan kuin teattereissamme virvatulet, joita\nkoneenkäyttäjä ja näyttämölleasettaja ohjailee.\n\nMatkalainen kulki vielä noin sata askelta. Silloin oli hän\ntuntevinaan ikäänkuin joku olisi hengähtänyt hänen korvaansa. Hän\nsäpsähti.\n\n-- Älä käänny, -- sanoi ääni oikealta puolelta, -- tai olet kuoleman\noma.\n\n-- Hyvä, -- vastasi kylmäverinen matkalainen silmäänsä räpäyttämättä.\n\n-- Älä puhu, -- sanoi ääni vasemmalta, -- tai olet kuoleman oma.\n\nMatkalainen kumarsi ääneti.\n\n-- Mutta jos pelkäät, -- virkkoi kolmas ääni, joka tuntui nousevan\naivan maan sisästä niinkuin Hamletin isän, -- jos pelkäät, lähde\ntakaisin alangolle. Se merkitsee sitä, että sinä luovut aikeestasi,\nja silloin sinun annetaan palata sinne, mistä olet tullut.\n\nMatkalainen heilautti vain kättänsä ja jatkoi kulkuaan.\n\nYö oli niin pimeä ja metsä niin sankka, ettei hän voinut kulkea\neteenpäin kuin hapuilemalla, vaikka valo häntä opastikin. Tuli liukui\neteenpäin noin tunnin ajan, ja matkalainen seurasi sitä nurisematta\nja näyttämättä pelon merkkiäkään.\n\nÄkkiä tuli katosi.\n\nMatkalainen huomasi olevansa metsän toisessa reunassa. Hän kohotti\nkatseensa ylös; taivaan tummasta sinestä kiilui yksinäisiä tähtiä.\n\nHän jatkoi kulkuaan yhä siihen suuntaan, jonne tuli oli kadonnut.\nMutta pian nousi hänen eteensä jokin tumma rauniohahmo, muinaisen\nlinnan jäännökset.\n\nJa samassa hänen jalkansa töytäsi kivisoraan.\n\nKohta sitten kietoutui jokin kylmä esine hänen ohimoilleen ja peitti\nhänen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt enää edes pimeätäkään.\n\nVeteen kastettu liinainen kääre kietoi hänen päätänsä. Tämä oli\nvarmaankin sovittu asia, tai ainakin saattoi matkalaisemme sellaista\nodottaa, sillä hän ei koettanut laisinkaan ottaa sidettä pois. Hän\nkurotti ainoastaan vaieten kätensä ikäänkuin sokea anoen taluttajaa.\n\nSe pyyntö ymmärrettiin, sillä samassa tarttui kylmä, luinen, kuiva\nkoura matkalaista käteen.\n\nHän tunsi, että se oli luurangon lihaton käsi; mutta jos siinä\nluukädessä olisi ollut tunto, olisi se puolestaan huomannut, ettei\nmatkalaisen käsi vavissut.\n\nSitten huomasi matkalaisemme, että häntä talutettiin nopeasti\neteenpäin noin sataisen syltä. Yhtäkkiä jätti opastajan käsi hänen\nkätensä, side kirposi hänen otsaltaan, ja tuntematon pysähtyi: hän\noli saapunut Ukkosvuoren huipulle.\n\n\n\n\n2.\n\n\"Se, joka on.\"\n\n\nKeskellä metsän aukeamaa, jota ympäröivät vanhuuttaan alastomat\nkoivut, kohosi raunioiksi sortuneen linnan pohjakerros, tuollaisen,\njoita läänitysherrat aikoinaan ristiretkiltä palattuaan kylvivät\nEuropan täyteen.\n\nPorttiholvit olivat kaunistetut taidokkaasti veistetyillä\nkoristeilla, mutta näiden syvennyksistä törrötti nyt kuvapatsaitten\nasemasta, jotka olivat särkyneet ja pudonneet muurin juurelle,\nkanervamättäitä ja metsän kukkia. Tummina ja terävinä kuvastuivat\nniiden suipot kaaret, joiden reunoihin alaspudonneet kivet olivat\nmuodostaneet pykälöitä, himmeää taivasta vasten.\n\nKun matkalaisemme avasi silmänsä, huomasi hän olevansa pääoven\nkosteain ja sammaltuneitten portaitten edessä. Ensimäisellä\nporrasaskelmalla seisoi aave, joka oli nikamaisella kädellään\ntaluttanut häntä siihen paikkaan saakka. Pitkä käärinliina verhosi\ntuota haamua kiireestä kantaan. Käärinliinan laskoksista hehkuivat\ntyhjät silmäkolot; hänen lihaton kätensä oli ojennettu raunioiden\nkeskustaa kohti ja näytti osoittavan matkalaiselle siellä olevaa\nsalia hänen kulkunsa päämaalina, oviaukkoa, joka oli niin paljon maan\npinnan yläpuolella, ettei sen alapuolella oleviin osiin saattanut\nnähdä. Mutta itsensä salin särkyneessä kattoholvissa värisi himmeä ja\nsalaperäinen tuli.\n\nMatkalainen nyökäytti myöntävästi päätänsä. Aave nousi verkalleen,\naskel kerrallaan ääneti ylös portaita ja painui raunioihin.\nTuntematon seurasi häntä samanlaisin rauhallisin ja juhlallisin\naskelin kuin hän oli tännekin saakka kulkenut, nousi portaita ylös\naskelman kerrallaan kuten haamukin, ja meni sisään.\n\nHänen takanansa sulkeutui käytävän ovi kumahtaen kuin kaikuva\nvaskinen muuri.\n\nHaamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät\nolivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä\nlevittävää lamppua.\n\nKymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.\n\n-- Avaa silmäsi, -- sanoi haamu.\n\n-- Minä näen, -- vastasi tuntematon.\n\nAave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa\nkätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen\npilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.\n\nSamassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja\nmaasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo\nensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He\nasettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin\npyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo\nerikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta\nkuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita\njalustoillaan.\n\nJokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana\nmustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme\nmaininneet.\n\nKohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia.\nKuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan\njohtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.\n\nKeskimäinen haamuista nousi nyt ylös.\n\n-- Kuinka monta meitä on täällä, veljet? -- hän kysyi kääntyen\nkokoontuneitten puoleen.\n\n-- Kolmesataa, -- vastasivat kaikki aaveet yhteen suuhun, ja sali\npauhasi heidän ääntään, joka sitten murtui ja vaikeni melkein heti\nseinien mustia verhoja vastaan.\n\n-- Kolmesataa, -- toisti puheenjohtaja; -- niistä kukin edustaa\nkymmentätuhatta liiton jäsentä. Kolmesataa miekkaa, jotka vastaavat\nkolmea miljoonaa tikaria.\n\nSitten hän kääntyi matkustajan puoleen:\n\n-- Mitä toivot? -- kysyi hän.\n\n-- Saada nähdä valon, -- vastasi tulokas.\n\n-- Polut, jotka johtavat tulen vuorelle, ovat epätasaiset ja kovat.\nEtkö pelkää astua niitä käymään?\n\n-- Minä en pelkää mitään.\n\n-- Kun kerran olet astunut askeleen, ei sinun ole lupa enää kääntyä\ntakaisin. Ajattele sitä.\n\n-- Minä en pysähdy ennenkuin olen saapunut huipulle.\n\n-- Oletko valmis vannomaan valan?\n\n-- Lausukaa se, ja minä toistan.\n\nPuheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin\nseuraavat sanat:\n\n-- Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet,\njotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin,\nvaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,\nhyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet\nluvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.\n\nMuukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat\nsanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja\njatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:\n\n-- Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut\nisänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle,\njonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut,\noppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla\nsitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.\n\nPuheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.\n\n-- Saakoon sinulta kunnian ja arvon _aqua tofana_[1], -- jatkoi\npuheenjohtaja yhä samalla äänellä, -- varmana ja tarpeellisena\nkeinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella\nniistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän\nkäsistämme.\n\nKaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon\nsen teki. Puheenjohtaja jatkoi:\n\n-- Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata,\nkarta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai\nkuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta\nlöytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. --\nIsän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!\n\nNäihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei\ntuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän\nlausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman\nyhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.\n\n-- Ja nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- kietokaa uuden jäsenen otsalle\npyhä side.\n\nKaksi haamua tuli tuntemattoman luo, ja hän taivutti heidän edessään\npäänsä alas. Toinen painoi hänen otsalleen purppuranpunaisen nauhan,\njoka oli täynnä hopeisia kirjaimia, keskellä Loretten pyhän Neitsyen\nkuva. Toinen jälleen solmisi nauhan päät niskaan.\n\nSen jälkeen he vetäytyivät paikoilleen jättäen tuntemattoman\ntulokkaan yksin.\n\n-- Mitä toivot? -- kysyi puheenjohtaja häneltä.\n\n-- Kolmea seikkaa, -- vastasi tulokas.\n\n-- Mitä seikkoja?\n\n-- Rautakättä, tulisen miekan, timanttiset vaakamaljat.\n\n-- Miksi toivot itsellesi rautakäden?\n\n-- Tukahduttaakseni hirmuvallan.\n\n-- Miksi toivot itsellesi tulisen miekan?\n\n-- Karkoittaakseni saastan maan päältä.\n\n-- Miksi toivot timanttiset vaakamaljat?\n\n-- Punnitakseni ihmiskunnan kohtalot.\n\n-- Oletko valmis alistumaan kokeisiin?\n\n-- Vahva on valmis kaikkeen.\n\n-- Kokeet, kokeet! -- huusi yhtaikaa monta ääntä.\n\n-- Käänny, -- lausui puheenjohtaja.\n\nTuntematon totteli käskyä, ja häntä vastapäätä seisoi mies, joka oli\nkalman kalpea, kädet ja jalat sidottuina, kapula suussa.\n\n-- Mitä näet? -- kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Rikollisen tai rikoksen uhrin.\n\n-- Hän on petturi ja on kavaltanut yhdistyksen salaisuuden,\nvannottuaan saman valan kuin sinäkin äsken.\n\n-- Siis hän on rikollinen.\n\n-- Niin. Minkä rangaistuksen hän ansaitsee?\n\n-- Kuoleman. Kolmesataa haamua toisti:\n\n-- Kuoleman!\n\nSamassa raahattiin tuomittu salin perälle, vaikka hän ponnisti\nhurjuuteen saakka vastaan. Muukalainen näki hänen kamppailevan kaikin\nvoimin ja vääntelehtivän pyövelinsä käsissä; hän kuuli hänen äänensä\npuuskuvan ja sähisevän suukapulan esteenkin takaa. Tikari välkähti ja\nheijasti kuin salama lamppujen hohdetta; sitten kuului pehmeä isku ja\nruumiin jymähdys, joka putosi raskaasti ja kaameasti permannolle.\n\n-- Oikeus on täytetty, -- sanoi tuntematon, kääntyen kolkkoa\npiiriä kohti, joka oli ahnain silmin katsellut tätä näytelmää\nruumisliinojensa poimuista.\n\n-- Sinä siis hyväksyt täällä tapahtuneen teloituksen? -- kysyi\npuheenjohtaja.\n\n-- Kyllä, jos surmattu tosiaan oli rikollinen.\n\n-- Ja sinä juot jokaisen miehen kuolinmaljan, joka kavaltaa pyhän\nyhdistyksen salaisuudet niinkuin hän?\n\n-- Juon.\n\n-- Olipa juoma mitä tahansa?\n\n-- Mitä tahansa.\n\n-- Tuokaa malja, -- sanoi puheenjohtaja.\n\nToinen pyöveleistä tuli nyt uuden jäsenen luo ja ojensi hänelle\njuotavaksi punaista ja haaleaa nestettä ihmisen pääkallossa, jossa\noli pronssinen jalka.\n\nTuntematon otti maljan pyövelin kädestä ja kohotti sen päänsä\nyläpuolelle:\n\n-- Minä juon, -- sanoi hän, -- jokaisen kuolemaksi, joka kavaltaa\npyhän yhdistyksen salaisuudet.\n\nSitten laski hän maljan huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen pisaraan\nsaakka ja antoi sen kylmäverisesti takaisin miehelle, joka oli sen\nhänelle ojentanut.\n\nKummastuksen humina kulki pitkin kokoontuneitten piiriä, ja aaveet\nnäyttivät käärinliinoistaan katselevan toisiinsa.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi puheenjohtaja; -- tänne pistooli. Eräs haamuista\nmeni puheenjohtajan luo; hänellä oli toisessa kädessä pistooli\nja toisessa kuula ja panos ruutia. Ehdokas tuskin viitsi luoda\nsilmäänsäkään sinne päin.\n\n-- Sinä lupaat siis totella sokeasti pyhää yhdistystä? -- kysyi\npuheenjohtaja.\n\n-- Lupaan.\n\n-- Vaikka tuon tottelevaisuuden seuraus kohdistuisi sinuun itseesi?\n\n-- Se, joka tänne astuu, ei ole enää itsensä oma, hän on kaikkien.\n\n-- Siis sinä tottelet, minkä käskyn sinulle antanenkin?\n\n-- Tottelen.\n\n-- Heti?\n\n-- Niin.\n\n-- Arvelematta?\n\n-- Arvelematta.\n\n-- Ota tämä pistooli ja panosta se.\n\nTuntematon otti pistoolin, solutti ruudin sen piippuun, tiukkasi\ntulpalla ruudin, pudotti sitten piippuun kuulan ja painoi sen päälle\nuuden tulpan; sitten hän varusti aseen sankkiruudilla.\n\nTämän omituisen paikan kammottavat asukkaat katselivat häntä synkän\näänettöminä, eikä hiljaisuudessa kuulunut muuta kuin tuulen huokailua\nsärkyneitten holvikaarten kulmissa.\n\n-- Pistooli on panostettu, -- virkkoi tuntematon tyynesti.\n\n-- Oletko siitä varma? -- kysyi puheenjohtaja. Tulokkaan huulet\npiirtyivät hymyyn; hän veti esiin latasimen ja pudotti sen pistoolin\npiippuun, josta se jäi kaksi tuumaa koholle.\n\nPuheenjohtaja ilmaisi nyökkäyksellä olevansa varma siitä, että\npistooli oli käyttökunnossa.\n\n-- Niin, -- sanoi hän, -- se on varustettu täydellä panoksella.\n\n-- Mitä minun on sillä tehtävä? -- kysyi tuntematon.\n\n-- Viritä se.\n\nTuntematon viritti pistoolin, ja keskellä syvää hiljaisuutta, joka\nnyt seurasi vuorosanoja, kuului hanan rasahdus.\n\n-- Nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- nosta pistoolin piippu otsaasi\nvasten.\n\nTulokas totteli arvelematta.\n\nKokouksen jäsenten piirissä syntyi yhä suurempi hiljaisuus; lamput\nnäyttivät kalpenevan, aaveet olivat nyt tosiaankin aaveita, sillä\nyksikään niistä ei vetänyt edes henkeään.\n\n-- Laukaise! -- käski puheenjohtaja.\n\nToinen veti liipasinta, pii iski tulta sankinkanteen; mutta\nainoastaan sankkiruuti paloi eikä lehahtavaa liekkiä seurannut\nlainkaan pamaus.\n\nIhastuksen huuto purkausi melkein kaikkien kokoontuneiden rinnasta,\nja puheenjohtaja ojensi vaistomaisesti kätensä tuntematonta kohti.\n\nMutta vaativaisimmat eivät tyytyneet pelkästään kahteen kokeeseen, ja\neräät äänet huusivat:\n\n-- Tikari! Tikari!\n\n-- Te vaaditte sitä? -- kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Niin! Tikari, tikari! -- huusivat samat äänet.\n\n-- Tuokaa siis tänne tikari, -- sanoi puheenjohtaja.\n\n-- Se on tarpeetonta, -- virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti\npäätänsä.\n\n-- Kuinka, tarpeetontako? -- huudahtivat kaikki kokoontuneet.\n\n-- Niin, tarpeetonta, -- kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla\näänellä. -- Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte\nkallista aikaa.\n\n-- Mitä sanotkaan? -- huudahti puheenjohtaja.\n\n-- Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne,\nettä kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat\nainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan\najateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut;\nsanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna\nlitteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä\nsanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun\nminä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli\nne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään\narkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä\nväkeviä.\n\nHirveä huuto kajahti holvin alla.\n\n-- Sinä tunnet meidän salaisuutemme! -- huudahti puheenjohtaja. --\nSinä olet siis joko näkevä tai petturi?\n\n-- Kuka sinä olet? -- kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja\nkaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja\nsuuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki\nsamanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.\n\nMutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen\njauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen\notsansa ympäri sidottu nauha:\n\n-- _Ego sum qui sum_, -- vastasi hän, -- _minä olen se, joka on_.\n\nSitten kiersi hänen silmäyksensä ahtaana piirinä ympäröivää muuria.\nValtiaskatseen edessä laskeutuivat miekat, yksi nyt, toinen\nmyöhemmin, sikäli, antautuivatko sen katseen masentamat alttiiksi sen\nvaikutukselle vai koettivatko sitä vielä vastustaa.\n\n-- Sinä lausuit varomattoman sanan, -- virkkoi puheenjohtaja, -- ja\nepäilemättäkin lausuit sen siksi, että sinä et tunne sen sisältöä.\n\nMuukalainen pudisti hymyillen päätänsä.\n\n-- Minä olen vastannut niinkuin minun pitää, -- vakuutti hän.\n\n-- Mistä siis tulet? -- kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Tulen maasta, josta tulee valo.\n\n-- Tiedot, jotka olemme saaneet, ilmoittavat kuitenkin sinun tulevan\nRuotsista.\n\n-- Joka tulee Ruotsista, saattaa silti matkata Itämailta, -- vastasi\nmuukalainen.\n\n-- Toisen kerran, me emme sinua tunne. Kuka olet?\n\n-- Kuka olen!... Kuulkaa siis, -- sanoi tuntematon, -- minä ilmoitan\nsen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin\ntahdon sanoa teille, keitä te itse olette.\n\nAaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen\nvasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa\nkohti.\n\n-- Ensinnäkin, -- alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan\npäin, -- sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala,\nvaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin\nhaaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle\nmuita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina\nkanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli\nlähtenyt matkalle?\n\n-- Se on totta, -- vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin\nnähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. -- Se on totta, he ovat\nsen minulle ilmoittaneet.\n\nTuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin\nyhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias\nvanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.\n\n-- Hyvä, -- jatkoi muukalainen; -- sinun vasemmalla puolellasi on\nenglantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies.\nOlkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] -- veri vielä virtaa\nsuonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.\n\nKaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.\n\n-- Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] -- jatkoi tuntematon ja kääntyi\nsen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle\npuheenjohtajasta. -- Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne,\njoka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö\nniin, tuo _Providence_, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?\n\nSitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin\noikealla kädellä:\n\n-- Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] -- sanoi hän.\n\n-- Kas niin, katso minuakin kasvoihin, sinä, joka olet kehittänyt\nkasvontutkimus-tieteen aivan ennustustaidoksi, ja julista ääneen,\netkö huomaa minun kasvojeni piirteistä minun elämäntehtäväni\ntodistusta.\n\nMies, jolle hän nämä sanat puhui, peräytyi hätkähtäen askeleen\ntaaksepäin.\n\n-- Sinä taasen, -- lausui muukalainen kääntyen hänen vierustoverinsa\npuoleen, -- sinä Pelagiuksen[6] jälkeläinen, nyt on ajettava\ntoinen kerta maurit pois Espanjasta. Se on helppo asia, elleivät\nkastilialaiset ole iäksi hukanneet Cidin[7] miekkaa.\n\nViides johtaja tuli mykäksi ja seisoi liikkumatta; tuntemattoman ääni\noli hänet aivan kuin muuttanut kiveksi.\n\n-- Entä minä sitten, -- kysyi johtajista kuudes, alkaen puhua ennen\ntuntematonta, koska tämä näytti hänet unohtavan.\n\n-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?\n\n-- Kyllä, -- vastasi matkustaja iskien häneen katseen sellaisen, joka\ntunkee läpi sydämen joka sopukan. -- Kyllä on, minulla on sinulle\nsamat sanat kuin Jesuksella Judaalle. Minä sanon ne pian sinulle.\n\nVastauksen saanut lensi kalpeammaksi kuin hänen ruumisliinansa ja\nyleinen sorina tuntui kokoontuneitten parvessa vaativan jäseneksi\nvihittyä tilille tästä hänen odottamattomasta syytöksestään.\n\n-- Sinä unohdat Ranskan edustajan, -- virkkoi puheenjohtaja.\n\n-- Hän ei olekaan joukossamme, -- vastasi muukalainen ylväästi, -- ja\nsinä tiedät sen hyvin, sinä, joka nyt puhut, sillä tuossa on tyhjänä\nhänen tuolinsa. Muista tästä lähtien, että se joka näkee pimeydessä\nja kukistaa elementit, se joka elää kuoleman uhalla, ainoastaan\nhymyilee ansoille.\n\n-- Sinä olet nuori, -- huomautti puheenjohtaja, -- mutta puhut arvoa\nvaatien kuin mikä jumala. -- Muista itse: vaateliaisuus ei eksytä\nmuita kuin yksinkertaisia ja tietämättömiä.\n\nYlen pilkallinen hymy vääristi muukalaisen huulia.\n\n-- Te olette kaikki yksinkertaisia, -- sanoi hän, -- koska teillä ei\nole vaikutusta minuun; te olette kaikki tietämättömiä, koska te ette\ntiedä, kuka minä olen, kun taas minä tiedän, keitä te olette. Minä en\nsiis saa parissanne aikaan mitään muulla kuin vaativaisuudella; mutta\nonkokaan kaikkivoipa vaatelias?\n\n-- Tuon voimallisuuden todistus, anna sellainen meille, -- sanoi\npuheenjohtaja.\n\n-- Kuka on kutsunut teidät kokoon? -- kysyi tuntematon, muuttuen\nkysellystä kyselijäksi.\n\n-- Korkein piiri.\n\n-- Te ette ole tulleet tänne ilman tarkoitusta, -- sanoi muukalainen\nkääntyen puheenjohtajan ja noiden viiden muun johtajan puoleen,\n-- te Ruotsista, te Lontoosta, te New Yorkista, te Zürichistä, te\nWarsovasta, yleensä te kaikki, -- jatkoi hän ja kääntyi nyt koko\njoukon puoleen, -- neljästä maanosasta yhtyäksenne tässä uskon\nhirveässä pyhätössä.\n\n-- Emme suinkaan, -- selitti puheenjohtaja, -- me olemme tulleet\nvastaanottamaan sitä, joka on perustanut salais-opillisen valtakunnan\nIdässä, liittänyt maan kaksi pallonpuoliskoa uskojen yhteydeksi,\nkietonut koko ihmissuvun kädet veljellisesti toisiinsa.\n\n-- Onko mitään merkkiä, josta voitte hänet varmasti tuntea?\n\n-- On, -- vastasi puheenjohtaja, -- ja Jumala on hyvyydessään\nsallinut enkeliensä ilmoittaa sen minulle.\n\n-- Sen merkin tunnette te siis yksinänne?\n\n-- Ainoastaan minä tunnen sen.\n\n-- Te ette ole ilmaissut sitä kenellekään?\n\n-- En kellekään maan päällä.\n\n-- Ilmoittakaa se nyt ääneen.\n\nPuheenjohtaja epäröi.\n\n-- Ilmoittakaa, -- toisti muukalainen käskevästi, -- ilmoittakaa,\nsillä hetki on tullut!\n\nPuheenjohtaja lausui:\n\n-- Hänellä riippuu ryntäillä timanttilevy, ja tässä levyssä loistaa\nerään ainoastaan hänen käsittämänsä tunnuslauseen sanojen kolme\nensimäistä kirjainta.\n\n-- Mitkä nuo kolme kirjainta ovat?\n\n-- L.P.D.\n\nMuukalainen tempaisi nopeasti auki takkinsa ja liivinsä, ja hänen\nhienosta liinakankaasta tehdyn paitansa rintamuksella säkenöi silloin\nkuin tulisena tähtenä timanttilevy, jossa hehkuivat nuo rubiineista\nkudotut kolme kirjainta.\n\n-- _Hän!_ -- huudahti puheenjohtaja hämmästyneenä. -- Olisiko se hän?\n\n-- Se jota maailma odottaa! -- lausuivat kaikki johtajat levottomina.\n\n-- Suurkopti![8] -- humisi kolmesataa ääntä yhtaikaa.\n\n-- No niin, -- huudahti muukalainen voitonriemuisin äänin, --\nuskotteko minua nyt, kun toistan uuden kerran: Olen se, joka on?\n\n-- Uskomme! -- lausuivat haamut ja vaipuivat polvilleen.\n\n-- Puhu, mestari, -- sanoivat puheenjohtaja ja viisi muuta johtajaa\npainaen päänsä maata kohti. -- Puhu ja me kuulemme.\n\n\n\n\n3.\n\nL.P.D.\n\n\nSyntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti\nkokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan\nkäsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on\npaljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.\n\nJoukko kuunteli kahta tarkkaavammin.\n\n-- Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden\nne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin\nAmazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen!\nMuistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni\naukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä\nkaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.\n\n-- Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa\nisääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka\nhän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle\nmuuten kuin kunnioittavin sanoin. -- Kolme kertaa päivässä hän\npoistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini,\nhenkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon\nyhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken\ninhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama\nkaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen\nJumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän\noli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava\nystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin\nteistä.\n\nNämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla\nkertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin\nsellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden\nväristyksillä.\n\nMatkalainen jatkoi:\n\n-- Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä\nluonnon suurimmista salaisuuksista. -- Minä tunsin kasvitieteen, --\nen tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen\nmaankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, -- vaan minä tunsin ne\nkuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät.\nMinä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen\nasettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua\nummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein\nyliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä\nluokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat\nkätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään\njättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain\nhirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan\nnähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä,\njolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä,\njolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.\n\n-- Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki\nkielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin\nsalmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi\nsanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon\nSankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen,\nZoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en\nainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista,\nvaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi.\nOlin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut\nsekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai\nhirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi\nsiemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina\nsikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka\npuoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.\n\n-- Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin\nkahdenkymmenen vuoden ikään.\n\n-- Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa\nminun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat\nsamalla ankarat ja myhäilevät... Hänellä oli kädessään pieni pullo.\n\n\"Akharat\", lausui hän minulle, \"minä olen sanonut sinulle aina, ettei\nmaailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat\nveljeksiä, -- että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa\nainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan\nvertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi,\ntuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen\nkeksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen,\njoka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen\nmäärän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu.\"\n\n-- Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä\nsyvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota\nAlthotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen\nkoskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.\n\n\"Juo\", sanoi hän hymyillen.\n\n-- Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana\ntehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden\nlahjan.\n\n\"Nuku\", sanoi hän, \"ja muista\".\n\n-- Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja\naaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen\nHerran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä\nkärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua\nei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan\nlepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin\nkuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän\nalkulähteestä.\n\n-- Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu\nyksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena,\nvaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa\nelämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä\nkaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin\nPytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.\n\n-- Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä\nvanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla\noli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen\nsaakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen,\nveljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut,\nnuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan\nrinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman,\nne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin\nsaakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää\nhenkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen\nkuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin\nperäkkäin toistuviin muutoksiin.\n\nTulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen\nsilmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä\ntässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa,\nkeskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla.\nHämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken\nhämmästykseksi.\n\n-- Kun heräsin unestani, -- jatkoi tämä illuminaattien[11] opin\njulistaja, -- tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että\nolin melkeinpä jumala.\n\n-- Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki\nolotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.\n\n-- Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi\naavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:\n\n\"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli\nantaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este\nkieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt\njälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä\nkohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä,\nettä hän on sinua syleillyt.\"\n\n-- Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä:\nmennyt, nykyinen, tuleva.\n\n-- Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi\nminulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään\nkaravaaniin.\n\n-- Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä\nmuistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan\nkunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en\ntiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.\n\n-- Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän\noli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella\nhän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi\nmeistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä\nasiaa. Ja me jatkoimme matkaa.\n\n-- Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin\nrantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna,\nKonstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma,\nPietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten\nolimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet,\nmenimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä\nRhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä\nvastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13]\njäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät\nriemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.\n\n-- Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat\nritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka\nhe ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui\nsiitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari,\noli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja\nkaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä,\nlähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle\nsopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen _Kosmos_. Minä\nolin sanalla sanoen teosoofi.\n\n-- Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten\nkaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei\nollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei\nmikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä,\nettä minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin\nelänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa\nseikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet\nmuutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä\naatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä\nihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät\neteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra\noli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet,\ntukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee\nsokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti:\n-- vuosisadat ovat kansain päiviä.\n\n-- Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut\nilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne\nhautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan\nja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin\nkallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen.\nSanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan\nparempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin\nlevittää loistettani maailmalle.\n\n-- Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään\ntoimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen\ntullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja\nsilmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani\nvuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman\nvaltakuntain.\n\n-- Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat\nsyntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat\nasettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään\npäästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat\nlakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä\nperäytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne\nainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen\nyli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.\n\n-- Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu.\nOlkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa,\nsytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva\nmaailmaa.\n\n-- Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä\nhän on arastellut tehtäväänsä... Vaaditaan miestä, joka ei arastele\nmitään... Minä menen itse Ranskaan.\n\n-- Te menette Ranskaan? -- huudahti puheenjohtaja.\n\n-- Se on kaikkein tärkein vartiopaikka... Minä valitsen sen\nitselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ... Minä otan sen huolekseni.\n\n-- Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? -- jatkoi\npuheenjohtaja.\n\nIlluminaatti hymyili.\n\n-- Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut.\nVanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä\nmäärin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee\nRanskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää\nelettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta\nhänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi.\nTempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen\npiirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden\nrakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään,\nettä Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan\nyksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan,\nja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän\nvaltaistuin on sortuessaan avannut.\n\n-- Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, -- keskeytti se\njohtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka\nsaattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan\ntuntea sveitsiläiseksi, -- teidän viisautenne on kai laskenut tyystin\nkaikki?\n\n-- Kaikki, -- vastasi lakoonisesti suurkopti.\n\n-- Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari,\nettä keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme\npohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä\nvapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä,\non minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa\nsuurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse\nolen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti\nkunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian\ntyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on\nyhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan\nperillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta,\nkuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan.\nMinä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä\nepäsuotuisana.\n\nKaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin\ntyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.\n\n-- Puhu, veljeni, -- vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan\npahastunut; -- sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan\nvalitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea\nitserakkauttamme säästääksemme.\n\nSveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:\n\n-- Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu\nsuurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin\nsiitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja\nheidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa\nkasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa\nhuulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen\nvallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin\nhelposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten\nhänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla\nviehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te\ntunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista,\ntavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen\nrypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan\nvimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä\nmuodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen\nja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin\nhänen nimensä ja luonteensa. -- No niin: minä olen lukenut tuon\nnuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan\ntytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen\nlukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa,\ntyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden\nlahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei\nvarsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä\nja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä\npelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina\nluottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi\nnuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja\nsäästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen\nhallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain\nkostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan\njälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt\nluettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi\nmyötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on _dauphine_[14] Marie\nAntoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan\npar'aikaa häävuodetta Versaillesissa... Onko tällainen hetki teistä\nsopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne?\nPyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun\ntäytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän\nvelvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.\n\nNäin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut\nZürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden\npiiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin\nvastausta.\n\nSitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:\n\n-- Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni,\nniin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on\nylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme.\n_Dauphin_ Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa\nja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin\nhänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten\nominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat\nnykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa,\nja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet,\naprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu\nminulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden\njohtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn\ntyöhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme\ntehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja\nvoimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.\n\n-- Kaksikymmentä vuotta! -- mutisivat haamuista useat; -- se on pitkä\naika.\n\nSuurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.\n\n-- Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että\nperiaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15]\ntikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!... Veitsi surmaa\nihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs\nse leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta\nrungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se\nherättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig\nXIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten\nja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja\nhirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama\njäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä\nheittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi.\nMitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä\naika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen\nsydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen,\npelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on\nvarsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat\nloistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain\ntuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa,\nkristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni,\nkoettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä\nvuotta, vaan vuosisadan!\n\n-- Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni\ntiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin\nteille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo\nteidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit,\nideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella\näänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain\ntornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te\nuskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään\nniillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne\nkorkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille\ntahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita\nsamoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että\nte saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli\nkoko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä,\nviidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun\nvapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan\ntunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon\nToweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani\nsanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon,\nettä me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden\nhirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne\nsaavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin\nyksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata\ntapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin\nunohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin,\nyhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat\nkadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä\nvuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni\nsen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä\nikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!\n\nKauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän\nprofeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden\neuropalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.\n\nSuurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli\ntäydellinen, hän jatkoi:\n\n-- Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen\nluolassa, -- nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden\nhyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme\nomistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte\ntehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.\n\nNäitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan\nsuorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia\naaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava\nkaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.\n\nKuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken\nmietittyään korkeimman päällikkönsä luo.\n\nPuheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.\n\n-- Minä olen Ruotsin edustaja, -- lausui hän. -- Ruotsin nimessä\ntarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä,\njotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi\nsatatuhatta hopeataalaria.\n\nSuurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn\ntarjouksen.\n\nMies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla\npuolellaan, puhui nyt vuorostaan.\n\n-- Minä, -- virkkoi hän, -- minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten\npiirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka\nme saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan.\nMutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan\nvuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin\nkruunua.\n\nKorkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.\n\n-- Entä sinä? -- kysyi hän kolmannelta johtajalta.\n\n-- Minä, -- vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä\nvoimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä\nnyt haittasi jäsenen hankala asu, -- minä edustan Amerikaa, jossa\njokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty\nkapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin\nkauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi\ntoimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme,\nkytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet\novat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi\nensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä\nsiis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte\nvapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät\nmuukalaisten ikeestä.\n\n-- Niin tapahtuukin, -- vastasi suurkopti. -- Te pääsette vapaiksi\nensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla\nkielillä: \"Auttakaa toinen toisianne.\" Odottakaa siis. Ainakaan\nteidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.\n\nSitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.\n\n-- Minä, -- sanoi puhuteltu, -- en voi luvata mitään muuta kuin\nhenkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan\nolleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian\ntaisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä\nvelallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa\nelämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava\nsuurmestari.\n\n-- Ei väliä, -- vastasi suurkopti; -- me voitamme ilman heitäkin ja\nheitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.\n\n-- Minä, -- sanoi mainittu mies, -- olen köyhä, minulla on tarjota\nainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen\nrealia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat\nihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.\n\n-- Hyvä, -- sanoi suurkopti; -- entä sinä?\n\n-- Minä, -- vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, -- minä\nedustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat\njoko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja\nennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata\nmitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa\nsielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä\nkaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.\n\nMuut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko\npientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää\nvaltiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön\nluetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.\n\nSuurkopti sanoi:\n\n-- Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa\nkirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin\ntoiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon\nsiis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan\nsydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla,\nsillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme\nliljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua,\nskotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä,\nsinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: _Lilia pedibus\ndestrue_![19]\n\nHyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan\nperukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.\n\n-- Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, -- lausui\nylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. -- Palatkaa\njärjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren\nalitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken\nmetsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen,\nmutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!\n\nJa hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä,\njonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden\nhe nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan\nalemmat jäsenet olivat kadonneet.\n\nNyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.\n\n-- Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies,\nja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan\nosoitteella, jonka sinulle annan.\n\nPuheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään\nnäennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.\n\n-- Hyvästi, urhea Fairfax, -- jatkoi tämä, -- sinä olet isoisäsi\narvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi\nkerran hänelle kirjoitat.\n\nFairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.\n\n-- Tule lähemmäksi, Paul Jones, -- sanoi suurkopti amerikalaiselle,\n-- tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin.\nSinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja\nmaasi, ensimäisen merkin kuullessanne.\n\nJa amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin\njumalallisen hengen kosketuksesta.\n\n-- Ja sinä, Lavater, -- jatkoi valittu, -- luovu nyt teorioista,\nsillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on,\nvaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi,\njotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan,\nja se on murskaava kuin Jumalan viha!\n\nSveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.\n\n-- Kuule minua, Ximenes, -- virkkoi viimein suurkopti kääntyen\nEspanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, -- sinä olet harras mies,\nmutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu\nsiksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin\nsyntymämaa.\n\nViimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut\nennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden\nliikkeellä.\n\n-- Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi\non kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.\n\nMoskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla\nviittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri\nmeni horjuen ulos.\n\nTuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään\nnäytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen,\nja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen,\nnapitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut\nnapinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa,\njoka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi\nmenemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet\nhänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän\nkulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä\nvaloa, -- jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.\n\nTultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen\nhevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän\noli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme\nhuulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.\n\nTuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä\nravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva\nkoira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat\nhe molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä\nkanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun\nvälillä.\n\n\n\n\n1.\n\nRajuilma.\n\n\nOli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme\nkertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella,\nlähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen\nohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka\non Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia\nsikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä,\nseisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli\nhartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin\npysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.\n\nTuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita\najovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta\nja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen\nkäsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan,\nmitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja\nnyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa\nheistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.\n\nMoisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan\nsillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä\ntakaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen\nyhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole\ntätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia\nmatkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista\nkaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä\nnuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.\n\nEi tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä\nvanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen\nvaltavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu\nneljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain\njoustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä\nsellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin\nhuudahtaessaan: -- Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme,\njotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa,\nsuvainnevat meidän heille niitä kuvailla.\n\nEnsinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi,\ntakimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien\ntapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa\nkirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla\nparoonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti\ntoisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.\n\nKaksi ikkunaa, -- sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita,\neivätkä ovia, -- päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon\nvalkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat\nmelkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta,\nsillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin\nkääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella\nolennon kanssa, joka -- millainen hän sitten lie ollutkin -- asui\ntuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita\nverhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista\nilman tätä varokeinoa.\n\nTuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten\najovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä\nja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme\nkahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka\navautui ajoneuvojen katolle.\n\nKaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut\nihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä\ntehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan.\nJa se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni\nohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi\nkiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.\n\nNykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään,\nettä oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa\nmekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.\n\nSellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen\njäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla\nvaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi\nkaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen\nrodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva,\njalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli\nsatula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon\nNooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli\nhuvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen\nvieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti\nehdottomasti kielletyltä.\n\nPont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies\nsaanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne\noli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos\nniiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen\netuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin\nmusliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.\n\nHämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja\nsanonut: -- Kiitos, monseigneur![21] -- Ja silloin oli soinnukas ääni\nvastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn\nseudulla, joskaan ei enää puhuta:\n\n-- _Schnell! Schneller!_ Mikä merkitsee käännettynä:\n\n-- Nopeasti, vielä nopeammin!\n\nKyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää\nheille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä,\njosta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki\nmatkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken\nvoitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen\nponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän\nkunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja\ntyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin\nnoin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.\n\nKello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi\npisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama\nääni lausui entisen kehoituksen.\n\nOn itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin\nihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä\nteki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.\n\nSaint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi\nmatkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman\nmatkaan meni puolen tuntia.\n\nVuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden\npuhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä\nnahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan\nnousevat usvat alkoivat verhota.\n\nIlma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli\nnyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi,\njoka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada\nne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet\nehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.\n\nTie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa\nkohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli\nneljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista\najaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet\nnoudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.\n\nIso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli\nkaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana\nnäytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka\nkoettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.\n\nPian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva\nvuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja\nhimmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle,\nja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen\ntuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat\nensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.\n\nYhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi,\nja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden\nmittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti.\nSamassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan\nmetsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren\npilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä\nvaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se\nerona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja\nopaalin-kelmeäksi.\n\nTällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin\najoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja\njäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan\nkammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön\npimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.\n\nAjoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet\nmatkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja\nmetalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan.\nSe tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja\nsakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.\n\nKyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa\noivallisella ranskankielellä, -- mitä hiittä nyt seistään?\n\n-- Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, -- vastasivat kyytimiehet.\n\n-- Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, --\nvastasi ääni. -- Ajakaa.\n\nJa tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että\nkyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä\nalamäkeen.\n\n-- Kas niin, hyvä on, -- lopetti ääni.\n\nJa nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen\nmatkustajain ja kyytimiesten väliin.\n\nMutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat\ntaivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi,\netteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.\n\n-- Monsieur, -- sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, -- on\nmahdotonta ajaa edelleen.\n\n-- Miksi niin? -- kysyi tuo tuntemamme ääni.\n\n-- Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.\n\n-- Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?\n\n-- Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.\n\n-- No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä\nkulkevat, -- virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen\nkääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.\n\n-- Te olette hyvä herra, -- sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan\nleveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.\n\n-- Monsieur taisi sinulle puhua? -- virkkoi toinen kyytimies, sillä\nhän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa\nolivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla\nsyrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.\n\n-- Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.\n\n-- Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? --\nkysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi\nymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.\n\n-- Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo\nkulkea.\n\n-- Ja mitä varten teillä on kannukset? -- kysyi matkustaja.\n\n-- Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne\neivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos...\n\nKyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi\nhirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.\n\n-- Tämä ei ole kristityn ilmaa, -- virkkoi mies-parka. -- Voi,\nkatsokaa nyt, monsieur... nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden\nminuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala,\nnythän me hyrräämme alas väkisin!\n\nJa raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa,\netteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää\npystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia,\njonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.\n\nHevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli\nhämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle\njyrkänteen reunaa kohti.\n\nTällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä\npistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.\n\n-- Nahjus, -- huusi hän, -- sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle,\nkuuletko, vasemmalle!\n\n-- Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, -- vastasi\nkauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada\nhevoset jälleen valtaansa.\n\n-- Josef! -- huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi\nkertaa; -- Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!\n\nVaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja\nsaattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät\noman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä\nkuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen\npäällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot,\nkyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet.\nMutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi\nkyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti\nhänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen\npaikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä\näänellä toiselle ajajalle:\n\n-- Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!\n\nSen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava\nkyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana\nyli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä\nmatkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä\nne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin\nukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. -- Täyttä laukkaa, --\nhuusi matkustaja, -- täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle\nhevosinesi.\n\nKyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen\ntarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt\nalaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt\nniiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä\nsavutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä,\nolisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita\naavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.\n\nMutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan\njoutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet,\nja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin\nkohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun\nsalama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen\nkasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata,\nkoska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä,\njuuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa\nvoimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen\nilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen,\npilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään\nyhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli\nensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen\npari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää\nilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut\nniiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti,\nponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen\nkatkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi\npimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan\naskelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen\ntappaman hevosen ruumiiseen.\n\nKoko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt\nsydäntävihlovin hätähuudoin.\n\nSyntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista\nei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin\ntunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.\n\nHänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli\npyörtynyt.\n\nVaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa\noli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut\nsyvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut\ntaintunut nainen.\n\nHeti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston\nluo.\n\nSiellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet,\nhirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä\nniinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä\noli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu;\nturhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt\npaikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa,\nmyrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen\nlaski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi\nhirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.\n\n-- Taas se hevosen paholainen! -- kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen\nsisästä; -- kirottu elukka huojuttelee muuriani!\n\nSitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti\narabiankielellä:\n\n-- _Nhe gullak hogud shaked haffrit_![22]\n\n-- Älkää suuttuko Djeridille, mestari, -- vastasi hänelle matkustaja\npäästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; -- sitä\nnäet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.\n\nJa näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja\nmeni sisälle, sulkien oven mennessään.\n\n\n\n\n2.\n\nAlthotas.\n\n\nMatkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät,\nkoukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän\ntilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään\nvankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä _La Chiave del Gabinetto_\nja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.\n\nTuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot,\njoissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki\nhänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle\nmuukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut\nsilmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi\nhuomiota.\n\nOsaston kolme muuria -- muistamme vanhuksen siten puhuneen\najoneuvojen seinistä -- olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen\ntäynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli,\nkammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen\nkäytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä\nreikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja,\npurkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin\nlaivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä\nrasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä\nlykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan\nsaavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan\nvivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin\nnäytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.\n\nKamari, -- jos sen nimen annamme tälle osastolle -- oli kahdeksan\njalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä,\nlähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos\nja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni\nkatoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi\ntuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen\nkattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua\nja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka\noli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten\nherkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he\nmiltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen,\nrasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan\npermannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia\nnipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko\npuolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista\ntoiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.\n\nKamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän\neriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.\n\nJuuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan\nihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten\nsulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä\nhuolella keitostaan.\n\nSisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti\noikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä,\njoka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina\nkorvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin\nmuutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset\nrihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa\npyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli\nkymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut\nenää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.\n\nVanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan\nkeitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:\n\n-- Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi\noveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen.\nAkharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan,\njonka läpi matkaamme.\n\nMatkustaja hymyili.\n\n-- Ensinnäkin, mestari, -- vastasi hän, -- me emme matkaa enää\nerämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en\nsaata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen\nlouisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on\nAl-Borakin rotua.\n\n-- Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa\nnuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo\nyli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se\nminulta riistää.\n\n-- No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.\n\n-- Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin\npäästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä\nläikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä\nParacelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.\n\n-- No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu\nuudestaan.\n\n-- Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous,\nettä tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.\n\n-- Minä sen kyllä tiedän, -- sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, --\nsieltä tippuu vettä.\n\n-- Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas\nhukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi\naikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, -- huudahti oppinut vanhus ja kohotti\nkätensä epätoivoissaan taivasta kohti, -- vettä, vettä! Mutta mitä\nvettä, kysynpä sinulta, Akharat?\n\n-- Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole\nhuomannut?\n\n-- Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!... Niin\non siis asia... Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta\nsielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta\nsuojahattua savutorveeni... Kuusi kuukauttako... mitä sanonkaan?\nKokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa... vaikka sinulla\nei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten\nkäykään sinun huolimattomuutesi tähden?... Käypä niin, että tämän\npäivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät\nkaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä\ntiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä\npäivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä\nolet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun\nkolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä\nhetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.\n\n-- Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari,\n-- vastasi Akharat.\n\n-- Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni,\njoka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa.\nJa sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin\naterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka\nkolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää\nminut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää.\nOi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta\nkuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin\neliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata\nkertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin\nvieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme\npyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu\nja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet,\nsillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä\nLorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?\n\n-- Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.\n\n-- Ja sillä välin, -- jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, -- taas\nepäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa\nviisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään\njoutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä\npaljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta\nmikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?\n\n-- Ei, mestari, se on ukkonen.\n\n-- Ukkonen?\n\n-- Niin, -- joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä\ntässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku,\njoka minua suojeli.\n\n-- Kas niin, siinä se taas on! -- sanoi vanhus lyöden polveensa, joka\nnasahti kuin kuiva luu, -- mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi\nsaattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi\ntapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan\nsulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa.\nEikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja\npahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy\nsaattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi,\ntuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?\n\n-- Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle\nsitä...\n\n-- Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt\nmetallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi\neliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän,\nminulla ei ole aikaa.\n\n-- Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!\n\n-- Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin\ntahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani\novat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta\nviisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin\nja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa\nanna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä\nrukoilemalla.\n\n-- Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.\n\n-- Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin\nse olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan!\n-- huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen\nepätoivoissaan käsiään. -- Olkaa huoletta!... Hän käskee minun olla\nhuoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni\nvalmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen\nviisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni\njoustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään,\neikä minulle sanota: \"Teen sen kohdakkoin!\" Vaan minä sanon itse: \"Se\non tehty!\"\n\n-- Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä\nmuistanut?\n\n-- Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että\nsaan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta...\n\n-- Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?\n\n-- Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.\n\n-- Olette tehnyt?\n\n-- Katso itse.\n\n-- Minne?\n\n-- Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, --\njuuri siinä, johon nyt kosket.\n\nMatkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli\nerinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa\npeitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin\nreunoihinkin.\n\n-- Timanttitomua! -- huudahti nuori mies.\n\n-- Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.\n\n-- Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.\n\n-- Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo\ntomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä\nherne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä\nlupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu\nsavutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja\nettä ukkonen kuljeksii muualla.\n\n-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.\n\n-- Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan\nvimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! -- huudahti\nvanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen\nsilmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.\n\n-- Mestari, -- sanoi Akharat, -- tulenne sammuu, sulattimenne\njäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?\n\n-- Katso.\n\nNuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen\npähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.\n\n-- Timantti! -- huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:\n\n-- Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.\n\n-- Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni\nsuojana ollut savuhattua, tiedä se!\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, mestari, -- pyysi nuori mies käännellen\nja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja\njoka vuoroin oli tumma; -- oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja\nnauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.\n\n-- Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia\nsitten.\n\n-- Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.\n\n-- Vai niin; mitäs kello nyt on?\n\n-- Se on kohta puoli yhdeksän illalla.\n\n-- Jeesus! -- huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, -- taas yksi\npäivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi?\nEikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?\n\n-- Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin\npäästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut\nherättämään.\n\n-- Sen lupaan.\n\n-- Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, -- virkkoi vanhus\nanelevalla äänellä, -- niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan\nminut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se\nminulle.\n\n-- Minä vannon, mestari.\n\n-- Kahden tunnin päästä?\n\n-- Kahden tunnin!\n\nNiin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä\nikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen\njälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että\nhämmästystä ilmaiseva.\n\n-- Mitäs tämä taas merkitsee? -- huudahti matkustajamme, avasi\nnopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.\n\n\n\n\n3.\n\nLorenza Feliciani.\n\n\nSeuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin\nmatkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.\n\nUkkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset\npystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme\nkertoneet.\n\nHän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli\npyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.\n\n-- Oi, -- sanoi hän, -- onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi,\nja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?\n\n-- Madame, -- vastasi arka ääni, -- olen minä, jos jollakin tavoin\nvoin teitä auttaa.\n\nKuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa,\nkohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat\nkätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän\nedessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.\n\n-- Tekö minulle puhuitte, monsieur? -- kysyi nainen.\n\n-- Minä, madame, -- vastasi nuori mies.\n\n-- Ja te tarjositte minulle apuanne?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?\n\n-- Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään\netuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan\nkyytimiehen.\n\nNainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.\n\n-- Ja... mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? -- kysyi nainen.\n\n-- Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.\n\n-- Hänelle ei tapahtunut mitään?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Olette siitä varma?\n\n-- Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan\nvahingoittumattomana.\n\n-- Ah, Jumala olkoon kiitetty!\n\nJa nuori nainen henkäisi helpoituksesta.\n\n-- Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri\ntähän tarjoamaan minulle apuanne?\n\n-- Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä\nluolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä\ntien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin.\nMinä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin,\nettä niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen\niski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun\nitseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä\nolen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.\n\n-- Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on\ntuolla vaunuissa?\n\n-- Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti\nnousevan sisään.\n\n-- Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä\nkaksi ääntä.\n\nNuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin\nulkoseinämälle ja kuunteli.\n\n-- Kyllä, madame, -- sanoi hän palatessaan, -- hän on siellä.\n\nNuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.\n\nMutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin\nmietteisiin vaipuneena.\n\nSillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.\n\nHän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen\nihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on\nraikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein\nhipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä\nneuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat\nhiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut,\nlaskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri\nvivahteli opaalille.\n\nYhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- missä me nyt oikeastaan olemme?\n\n-- Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.\n\n-- Ja millä paikoin?\n\n-- Peninkulman päässä Pierrefittestä.\n\n-- Mikä on Pierrefitte?\n\n-- Se on kauppala.\n\n-- Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?\n\n-- Bar-le-Duc.\n\n-- Se on kaupunki?\n\n-- Kaupunki, madame.\n\n-- Paljonkin asukkaita?\n\n-- Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.\n\n-- Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin\nkuin valtatie?\n\n-- Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.\n\n-- _Peccato_![23] -- mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi\ntakaisin kääsiensä sisään.\n\nNuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä\njotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään\npois.\n\nHän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa\nherättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti\npuhumaan ulos kääseistä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän.\n\nNuorukainen kääntyi takaisin.\n\n-- Tässä olen, madame, -- vastasi hän lähestyen naista.\n\n-- Vielä kysymys, olkaa hyvä.\n\n-- Tehkää se.\n\n-- Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?\n\n-- Oli, madame.\n\n-- Onko se siellä vielä?\n\n-- Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi\nsen ajoneuvojen pyörään.\n\n-- Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?\n\n-- En luule.\n\n-- Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin\nomin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä\nsen luokse tässä liassa?\n\n-- Minä voin tuoda hevosen tänne, -- sanoi nuorukainen.\n\n-- Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen.\nNuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.\n\n-- Älkää peljätkö sitä, -- jatkoi kääseissä istuva nainen; -- se on\nlauhkea kuin lammas.\n\nSitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Djerid, Djerid!\n\nEläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti\nnyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.\n\nSillaikaa päästi nuorukainen sen irti.\n\nMutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli\ntottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti\nja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä\najoneuvoista.\n\n-- Djerid, -- toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, --\ntule tänne, Djerid, tänne!\n\nArabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja\nlähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan\nkuin musiikin tahtiin.\n\nNainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.\n\n-- Tule tänne, Djerid, tule! -- sanoi hän.\n\nEläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden\nhyväiltäväksi.\n\nSilloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta\nharjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti\nsatulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet,\njotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni\nmatkalaisten vyöstä.\n\nNuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet\nkäskevällä kädenliikkeellä.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- vaikka olette nuori, tai paremminkin\nkoska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis\nestäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta\nennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies\nsaattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen\nparissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on\nukkosensa äänellä varoittanut. -- Jospa hän painaisi tuon varoituksen\nmieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas\npalkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!\n\nNäin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän\npois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.\n\nNuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa,\nkun näki hänen noin pakenevan.\n\nSe huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan\nmatkustajan huomiota.\n\n\n\n\n4.\n\nGilbert.\n\n\nSe huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.\n\nHän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti\noven ja katseli rauhattomana ympärilleen.\n\nEnsimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena\npaikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa\nhäntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla\nolevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui\nhänen silmäänsä.\n\nKatseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja\njänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina\nlujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät,\neivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni,\npysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat\noveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka\npuhui luonteen päättäväisyydestä.\n\n-- Tekö täällä äsken huusitte? -- kysyi häneltä matkustaja.\n\n-- Minä, monsieur, -- vastasi nuori mies.\n\n-- Ja miksi te huusitte?\n\n-- Siksi, kun...\n\nNuori mies keskeytti epäröiden puheensa.\n\n-- Siksi kun? -- toisti matkustaja.\n\n-- Monsieur, -- sanoi nuorukainen, -- tuolla kääseissä oli eräs\nnainen.\n\n-- Niin oli.\n\nJa Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi\naikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.\n\n-- Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.\n\n-- Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?\n\n-- Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella,\njoka oli sidottu tuonne taakse pyörään.\n\nMatkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä\nhyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään.\nSalama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit\nolivat tyhjät.\n\n-- Kautta Kristuksen veren! -- karjahti hän äänellä, joka muistutti\nsitä säestävää ukkosen jyrähdystä.\n\nSitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen\nnaista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.\n\n-- Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, -- jatkoi\nhän päätä pudistaen, -- olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan\ngasellia... Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan...\n\nHän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti\nsiitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli\npala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.\n\nMatkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän\nrauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.\n\n-- Hyvä, -- sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi\nhelmeillä hiestä, -- hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut\nteille mitään lähtiessään?\n\n-- Puhui kylläkin.\n\n-- Mitä hän teille sanoi?\n\n-- Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne\nsuinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty,\nkun te sitävastoin...\n\nNuorukainen arasteli jatkaa.\n\n-- Kun minä sitävastoin? -- toisti matkustaja.\n\n-- En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? -- virkkoi nuorukainen.\n\n-- Antakaa tulla, hitossa!\n\n-- Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle\nJumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa.\nJa että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän\nneuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.\n\nJa siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? -- kysyi matkustaja?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.\n\nJa matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden\nja tyytymättömyyden merkit.\n\nNuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät\nmatkustajan kasvoilla, -- tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata\nhänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.\n\n-- No niin, -- sanoi matkustaja, -- mikä teidän nimenne on, nuori\nystäväni?\n\n-- Gilbert, -- vastasi nuorukainen.\n\n-- Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.\n\n-- Minulla on sellainen sukunimi.\n\n-- No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini\npelastamaan minua pienestä pulasta.\n\n-- Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä...\n\n-- Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias\npelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole\nkovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä\nsaan suojaa tänä yönä.\n\n-- Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa\nrajuilmalta, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Kyllähän, -- virkkoi matkustaja. -- Mutta minä pitäisin enemmän\njonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän\nvuoteen.\n\n-- Se on vaikeampaa, se.\n\n-- Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?\n\n-- Pierrefittestä?\n\n-- Pierrefittekö on sen nimi?\n\n-- Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.\n\n-- Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan\nnuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan,\nystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista\nasumusta?\n\n-- On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.\n\n-- No niin, sittenpä, -- alkoi matkustaja.\n\n-- Kuinka, monsieur? -- kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen\nkummastelevin silmin.\n\n-- Miksi ette sanonut tätä heti?\n\n-- Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.\n\n-- Asuuko siellä ketään?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Kuka?\n\n-- Ka... Taverneyn parooni.\n\n-- Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?\n\n-- Hän on neiti Andréen isä, monsieur.\n\n-- Se on hauskaa kuulla, -- sanoi matkustaja hymyillen, -- mutta\nkysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.\n\n-- Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden\nikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.\n\n-- Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa.\nYstäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.\n\n-- Taverneyn paroonin luo? -- huudahti nuorukainen melkein\nkauhistuneena.\n\n-- Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?\n\n-- En, monsieur, mutta asia on niin, että...\n\n-- Että?\n\n-- Että hän ei ota teitä vastaan.\n\n-- Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään\nhäneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?\n\n-- Hohoi! -- huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui:\n\"Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur.\"\n\n-- Ei haittaa, -- sanoi matkustaja, -- minä lähden vaan sinne.\n\n-- Enpä neuvo lähtemään, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Pyh! -- arveli matkustaja; -- olkoonpa parooninne mikä karhu\ntahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.\n\n-- Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.\n\n-- Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta\noppaakseni...\n\n-- En kieltäydy, monsieur, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Näyttäkää siis minulle tietä.\n\n-- Näytetään.\n\nMatkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.\n\nNuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja\nmenisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin\nsaattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.\n\nMutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.\n\nHän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.\n\nNuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.\n\n-- Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? -- kysyi\nhän.\n\n-- Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.\n\n-- Mutta lyhtynnehän on sammutettu.\n\n-- Se sytytetään.\n\n-- Ahaa, -- sanoi Gilbert, -- teillähän on tulta tuossa takimaisessa\nosastossa.\n\n-- Ja taskussani, -- vastasi matkustaja.\n\n-- On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja\nhymyili.\n\n-- Avatkaa lyhty, -- pyysi hän. Gilbert totteli.\n\n-- Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.\n\nGilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä\nvalmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta\ntulenotto-tapaa kuin tulukset.\n\nMatkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun.\nSitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin\njohonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen\nheti tuleen.\n\nTämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.\n\nMatkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin\nluonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat\nfosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan\nvarten.\n\nMatkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän\nsulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.\n\nNuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta\npalavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi\nsaanut moisen aarteen itselleen.\n\n-- Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? -- kysyi\nmatkustaja.\n\n-- Tulkaa perästäni, monsieur, -- sanoi Gilbert.\n\nJa nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa\notti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.\n\nIlma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut\nsatamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.\n\nMatkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.\n\n-- Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, -- sanoi\nhän.\n\n-- Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen\ntalossaan lapsesta asti.\n\n-- Hän lienee sukulaisianne?\n\n-- Ei, monsieur.\n\n-- Holhoojanne?\n\n-- Ei.\n\n-- Isäntänne?\n\nNuorukainen hätkähti kuullessaan sanan \"isäntä\", ja hänen kasvonsa,\njotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.\n\n-- En minä ole palvelija, monsieur, -- sanoi hän,\n\n-- Mutta, -- jatkoi matkustaja, -- jotain kai olette talossa?\n\n-- Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli\nneiti Andréen imettäjä.\n\n-- Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen\nrintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.\n\n-- Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.\n\nGilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään\nlivahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.\n\nMatkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän\nnyt kysellä muista asioista.\n\n-- Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? -- tiedusteli\nhän.\n\n-- En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.\n\n-- Ja mitä te teitte siellä luolassa?\n\n-- Luin.\n\n-- Luitte?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja mitä te luitte?\n\n-- Hra J. J. Rousseaun kirjaa _Le contrat social_.[24]\n\nMatkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.\n\n-- Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? -- kysyi hän.\n\n-- En, monsieur, minä sen ostin.\n\n-- Mistä?... Bar-le-Ducista?\n\n-- En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä\nmaalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia\nhyviä kirjoja.\n\n-- Kuka teille on sanonut, että _Le contrat social_ on hyvä kirja?\n\n-- Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.\n\n-- Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?\n\n-- Olen.\n\n-- Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?\n\n-- _Le Sofa, Tanzai ja Neadarme_ ja muut sentapaiset kirjat.\n\n-- Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?\n\n-- Paroonin kirjastosta.\n\n-- Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä\nmaanloukossa?\n\n-- Hänelle lähetetään niitä Pariisista.\n\n-- Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka\npanee hän rahojaan moiseen roskaan?\n\n-- Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.\n\n-- Ahaa, hän saa ne lahjaksi?\n\n-- Niin, monsieur.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.\n\n-- Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?\n\n-- Hän on Richelieun herttua.\n\n-- Kuinka? Vanha marskiko?\n\n-- Niin, marski juuri.\n\n-- Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen\nsaataville.\n\n-- Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.\n\n-- Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne\nkirjat ovat huonoja? -- kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.\n\n-- Neiti Andrée ei niitä lue, -- vastasi Gilbert kuivasti.\n\nMatkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen\nluonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet\nolivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.\n\n-- Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne\nhuonoiksi? -- jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut\nnimeltä Akharat.\n\n-- Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.\n\n-- Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?\n\n-- Kyllähän, monsieur.\n\n-- Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.\n\n-- Entä _Le contrat social_?\n\n-- Se opettaa minulle asioita, jotka olin aavistanut.\n\n-- Mitä asioita?\n\n-- Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat\nhuonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia\nja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.\n\n-- Ahaa, -- huudahti matkustaja.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat\nmatkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen\nlyhtyä.\n\n-- Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? -- kysyi matkustaja\nhiljaa.\n\n-- Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.\n\n-- Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.\n\n-- Kaikki, -- sanoi nuorukainen.\n\n-- Ja miksi tahdotte oppia?\n\n-- Voidakseni kohota.\n\n-- Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen\najatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen\noma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.\n\n-- Siihen kuin ihminen voi kohota, -- vastasi hän.\n\n-- Mutta totta kai olette jotain opiskellut?\n\n-- En mitään. -- Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole\nrikas ja kun asun Taverneyssä?\n\n-- Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?\n\n-- En.\n\n-- Entä fysiikkaa?\n\n-- En.\n\n-- Kemiaa?\n\n-- En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta\nkerran minä opin kaikki nuokin asiat.\n\n-- Milloin?\n\n-- Kerran vaan.\n\n-- Millä keinolla?\n\n-- En tiedä; mutta kerran ne opin.\n\n-- Merkillinen nuorukainen, -- mutisi matkustaja.\n\n-- Ja silloin... -- mutisi myöskin Gilbert yksikseen.\n\n-- Silloin?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Ei mitään.\n\nTällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet\nneljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi\nkohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää\ntukehuttavaa paahdetta.\n\nGilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.\n\n-- Kuulkaas, monsieur, -- kysäisi hän yhtäkkiä, -- tiedättekö, mitä\nukkonen on?\n\n-- Taidanpa tietää.\n\n-- Te?\n\n-- Minä juuri.\n\n-- Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?\n\nMatkustaja hymyili.\n\n-- Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan\nsähköisyyden.\n\nGilbertiltä pääsi huokaus.\n\n-- Minä en tätä ymmärrä, -- sanoi hän.\n\nEhkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin\nymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä\nhetkellä tuli tuikkia metsän läpi.\n\n-- Ah, -- huudahti tuntematon, -- mistä tuo näkyy?\n\n-- Taverneystä.\n\n-- Me olemme siis perillä?\n\n-- Tässä on ajoportti.\n\n-- Avatkaa se.\n\n-- Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.\n\n-- Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas\nniin, kolkuttakaa.\n\nGilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.\n\n-- Oh, ystäväni, -- sanoi matkustaja, -- tuollaista nyt ei kuulla\nkoskaan; lyökää kovemmin.\n\nMikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi\nkuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.\n\n-- Otatteko tämän teon vastuullenne? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Älkää peljätkö!\n\nGilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen\nja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen,\nettä sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.\n\n-- Kautta kunniani, -- sanoi matkustaja, -- jos parooninne ei nyt\nkuullut, niin on hän umpikuuro.\n\n-- Ai, nyt alkaa Mahon haukkua -- virkkoi nuorukainen.\n\n-- Mahon![25] -- toisti matkustaja; -- tuo nimi on varmaankin\nkohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun\nherttuaa kohtaan.\n\n-- En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.\n\n-- Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.\n\nGilbert päästi toisen kerran huokauksen.\n\n-- Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, --\nvalitti hän.\n\nJa ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen\njoukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan\npettyneitä kunnianhimoisia toiveita.\n\nSamassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.\n\n-- Viimeinkin! -- huudahti muukalainen.\n\n-- Se on kunnon ukko la Brie, -- selitti Gilbert.\n\nPortti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset\najoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan\nGilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.\n\n-- Anteeksi, ystäväiseni, -- sanoi matkustaja, -- mutta meillä on\ntulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme\nedessä.\n\n-- Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että\nodottamaton vierailu...\n\n-- Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan\nvastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se\nainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet\nja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden\nseutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?\n\nLa Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa\npääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman\npäätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan,\nsillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa\ntuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä\nitse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla\njaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:\n\n-- Nicole Legay! Nicole Legay!\n\n-- Mikä se Nicole Legay on? -- kysyi muukalainen astellen linnaan\npäin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.\n\n-- Nicole? -- toisti Gilbert hiukan värähtäen.\n\n-- Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.\n\n-- Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.\n\nSillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka\nhohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.\n\n-- Mitä sinä tahdot, la Brie? -- kysyi tyttö. -- Ja mitä melua tämä\non?\n\n-- Joutuin, Nicole, joutuin! -- kaikui ukon mäkättävä ääni; -- mene\nsanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen\nluokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.\n\nSitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin\nnopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.\n\nLa Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli\nvarma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.\n\nPian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin\nulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea\nääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:\n\n-- Vieras!... Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan\nnimensä.\n\n-- Tuoko on parooni? -- kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö\nla Brieltä.\n\n-- Oi niin, monsieur, -- vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä.\n-- Kuulitteko, mitä hän kysyy?\n\n-- Hän kysyy nimeäni, eikö niin?\n\n-- Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.\n\n-- Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, -- sanoi matkustaja;\n-- samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.\n\nLa Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon\noli ilmoittanut olevansa parooni.\n\n-- Olkoon menneeksi sitten, -- murisi ääni. -- Astukoon nyt sisään,\nkoska on tänne tullut... Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä;\ntänne... niin juuri, tätä tietä...\n\nMuukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten\nensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert\nseurannut häntä.\n\nGilbert oli kadonnut,\n\n\n\n\n5.\n\nTaverneyn parooni.\n\n\nVaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni\nJosef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla\nTaverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt,\nkun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert\noli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.\n\nRakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli\nsuorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni,\nnelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä\nulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla\njonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa\nkuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien\nvälitse.\n\nAlikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa\npaviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin\nkerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon\njoutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja\nkaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo\nennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä,\nkuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä\nkädessään.\n\nParooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai\nviidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat,\notsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä\nperuukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti\nkärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen\njättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi\nepäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä,\njolloin hän aikoi asettua illalliselle.\n\nHänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin\nVoltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti\nymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään\ntuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn\nirvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja\njöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät\nja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen\nTaverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- saanko tietää, mikä onnellinen sattuma\ntuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?\n\n-- Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että\nne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman\nkyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen\noli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren\nmiehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän\nvierasvaraisuutenne oli tunnettu.\n\nParooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja\nnähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut\nhänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.\n\nMatkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen\nnuori oppaansa tosiaan mennyt pois.\n\n-- Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät\nlinnaan, hyvä herra? -- kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää,\nkenelle hän sai olla kiitollinen.\n\n-- Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.\n\n-- Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai\nniin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.\n\nNäistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne\nlausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa\nvälit eivät olleet liioin ystävälliset.\n\n-- No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, -- sanoi parooni hetken\nvaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen\näskeiset sanansakin.\n\nSallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on\nsangen arvokkaita esineitä, -- sanoi matkustaja.\n\n-- La Brie! -- huusi parooni, -- la Brie, viehän hra paroonin\nvaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa\nkuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita\npaikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas\ntulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta\nkoska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille\nyhdentekevää.\n\n-- Kuitenkin, hra parooni, -- sanoi matkustaja kärsimättömästi, --\njos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla...\n\n-- Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut -- keskeytti parooni\nkohteliaasti, -- te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te\nsaatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.\n\n-- Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.\n\n-- Oh, ei kannata, monsieur, -- sanoi parooni ja nosti uudestaan\nkynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef\nBalsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja\nhän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: -- Oh, ei kannata,\nTaverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.\n\nMatkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi\nTaverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan\nliiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat\njoltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan\nja palasi sitten paroonin luokse.\n\nLa Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n\nkolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.\n\n-- Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin\nte äsken kuvailitte, hra parooni, -- sanoi nyt Balsamo ja kumarsi\nvierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa\ntosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja\nkostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:\n\n-- Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä\nvarani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen,\nhra parooni... mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että\nte ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne... Mutta se ei\nkuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi\nTaverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi\nmuinoin lisänimi Rikas.\n\nBalsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta\nniin ei käynytkään.\n\n\"Filosoofinen luonne\", ajatteli hän.\n\n-- Tänne päin, parooni, tänne, -- jatkoi Taverneyn isäntä avaten\nruokasalin oven. -- Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin\nolisit sata pikenttiä!\n\nLa Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.\n\n-- Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, -- selitti\nTaverneyn parooni, -- ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole\nvaraa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä\nvuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä...\nsuunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä... Hän on tolvana,\nsaatte nähdä.\n\nBalsamo jatkoi havainnoltaan.\n\n\"Sydämetön ihminen\", tuumi hän itsekseen, \"mutta ehkäpä se on pelkkää\nteeskentelyä\".\n\nParooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi\nmatkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota\nisäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.\n\nTuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä\nmaatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon.\nSali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä\nsuorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin\nkoristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä\nkaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja\niän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli\nympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä\nja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa;\nhopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita\nja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä\nsuola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman\npainava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti\nhalpain ja kiillottamien kivien seassa.\n\nKas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, -- sanoi\nparooni tarjoten tuolia vieraalleen. -- Ah, -- jatkoi hän huomaten\nhänen tarkastavan silmäyksensä, -- silmänne pysähtyvät katselemaan\nminun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te\nolette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle,\njota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni\npohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, _ma foi_,\nvielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.\n\n-- Neiti Andrée? -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, -- sanoi vanha parooni\nkummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; -- ja minä\ntahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä\npelkää.\n\n-- En minä pelkää, isä, -- vastasi silloin lauhkealla ja samalla\nsoinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle,\njoutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä\nkuitenkaan liian rohkealta.\n\nVaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti\ntunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta\nsyvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.\n\nAndrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten\nja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka\noli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat\nja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka\nhänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen\nsuunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin\nkosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat\nja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja\nvalkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa\nsekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen\nkuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi.\nHänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen\njumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet,\nettä ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen\ntasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä\nyksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti\nkoko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta\notettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän\nhienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.\n\nKaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi\nsilmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona,\njolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään\nhäntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta\npienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen\ntäydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.\n\n-- Te olette oikeassa, -- sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, --\nneiti on ihailtavan kaunis.\n\n-- Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, -- vastasi\nparooni huolimattomasti -- Hän on juuri tullut luostarista ja\nuskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin\nhänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin\nole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä\nkehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.\n\nAndrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei\nvoinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.\n\n-- Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? -- kysyi\nJosef Balsamo naurahtaen paroonilta; -- ja kuuluiko tämäkin määräys\nopetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?\n\n-- Monsieur, -- virkkoi parooni, -- minulla on aivan omat\nmielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.\n\nBalsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin\najatusta hänestä itsestään.\n\n-- Ei, -- jatkoi Taverneyn parooni, -- minä en aio matkia\nnoita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: \"Olkaa siveitä,\njärkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta\nJa epäitsekkyydestä.\" Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin\nnäkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja\nvievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka\non asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun\ntyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä,\ntällaisessa sydänmaan luolassa.\n\nBalsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni\nantoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana\nvelvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki\nBalsamon kasvoilla, -- kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se.\nMutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta\nauringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen\nmaailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu\nsinne... jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä\ntaon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla... Mutta, monsieur,\nse täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet... Minun\ntyttäreni -- niin pahoin ei käy muille kuin minulle, -- minun\ntyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä\nopetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat\ntulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!\n\n-- Neiti on enkeli, -- vastasi Balsamo, -- eikä minua ollenkaan\nhämmästytä se, mitä puhuitte.\n\nAndrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän\nmerkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.\n\n-- Asettukaa pöytään, parooni, -- sanoi Taverney, -- ja jos on nälkä,\nniin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la\nBrie-nauta on sen keittänyt!\n\n-- Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? --\nsanoi paroonin vieras hymyillen. -- Te solvaatte syyttä pöytänne\nantimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?\n\n-- Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli -- ja\ntäytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän\nmaallista hyvyyttä -- siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä\nminulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai\nparemmin: Jumalan kiitos, -- minulla ei ole enää kämmenenleveyttä\nmaata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin\nlueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut\njostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä\nnaapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön,\nja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée\npitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian\nanteeksi.\n\nBalsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä\nainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.\n\nBalsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi\nnyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert\noli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni\nparhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan\nhuolissaan pöydän vähistä tarjottavista.\n\nLa Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä,\njoita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän\nkanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka\nkuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti\nvelvollisuutenaan kiitellä ruokaa.\n\n-- Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! -- huudahti\nTaverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää,\njotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta\nkaalikekoa. -- Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.\n\nAndrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla\nkädenliikkeellä.\n\n-- Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani,\n-- sanoi parooni de Taverney.\n\n-- Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, -- virkkoi Balsamo; -- minä\nihailin neidin kättä.\n\n-- Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on\nteillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon\nheti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen\nLucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien\nlemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.\n\nBalsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat\nerittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia,\nvaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä\nenemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka\nojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian\nja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.\n\nMutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein\nelämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden\nverhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu\npuhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten\nkauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää\npuhetta pois niistä.\n\n-- Mutta syökäähän, parooni, -- sanoi sitten Taverney, -- sillä\nmeillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji.\nEhkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten\non varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette\nhirveästi pettyvä toiveissanne.\n\n-- Anteeksi, isä, -- virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin\näskenkin, -- mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein,\non hän alkanut tehdä _tôt-fait_-leivosta, jota varten minä annoin\nhänelle reseptin.\n\n-- Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle,\nkamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu\nenää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö\nherttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle\nruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja... Taivaan\nvallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa\ntyttärelleni anteeksi.\n\n-- Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, -- sanoi Andrée\nrauhallisena. -- Kuule, Legay, -- lisäsi hän korkeammalla äänellä, --\nonko se jo valmis?\n\n-- On, neiti, -- vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa,\njoka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.\n\n-- Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, -- uhkasi parooni\nde Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.\n\n-- Vieras herra ehkä kuitenkin syö, -- sanoi Andrée kylmästi.\n\nSitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:\n\n-- Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan\nseitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt\näidiltäni.\n\nNiin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä\nkamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.\n\n\n\n\n6.\n\nAndrée de Taverney.\n\n\nJosef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä\nyksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa,\ntäällä Lotringin syrjäkolkalla.\n\nSuola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de\nTaverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.\n\nHän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen\nkasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä\nkärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita,\njotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan\nöisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä\noli sammuttaa kynttilät.\n\nBalsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo\ntarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme\nmene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin\nkymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan.\nEnsin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa\nhämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että\nAndréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti\nveret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa\nveitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.\n\nJa lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan\nhänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt\npuolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta\nsilloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat\nraskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka\nvirtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat\nvaan sangen epäröivästi.\n\nSillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja\nsalaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja\nkiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän\npuristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen\nolemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa\ntoi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt\nsamalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä\nnuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa\nelämässään.\n\nTaverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien\nvuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.\n\n-- Katsokaas, -- sanoi hän, -- miten kauniit sormet tällä heilakalla\non! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne\nkäyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei\npuunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi\nhirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on\nsormenpäissä, Nicole-neitiseni.\n\nNicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta,\njoten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin\nhämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita\nkeimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, -- kiikuttele sinä\nvaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille,\nrakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan\nsellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin\npikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.\n\nBalsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin\nAndréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen.\nSilloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava\nomillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä\noli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen,\nsillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin\nlevollisempana.\n\n-- Luulisitteko, monsieur, -- sipaisten kätensä seljällä Nicolen\nleukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein\nihastuttavana, -- luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee\nluostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut\njonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu\nhetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada\nilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että\ntuollaisillakin olennoilla on sielu.\n\n-- Isä, -- sanoi Andrée tyytymättömänä, -- ei se johdu\nuskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että\nkiellän häntä lähtemästä.\n\nBalsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä\nhänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät,\ntekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten\nrypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan\nkoituville nöyryytyksille.\n\nMutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän,\nsillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen,\nniin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.\n\nKaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti\npuolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden\npariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen\nseurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli\nhän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli\nherättänyt Nicolen huomiota.\n\n\"Todellakin\", ajatteli hän, \"kaikki tässä talossa on hyvin\nmerkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon,\nettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin\nsalaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman.\"\n\nHän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain\nhetkisen, niin huomasi isäntä sen.\n\n-- Tekin uneksitte, -- sanoi parooni de Taverney; -- hyvä, mutta\nvoisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen\non tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein\nraivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä\ntäällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée;\nsitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa\ntuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne\nunissaan...\n\n-- Tarkoitatte Gilbertiä? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta\nfilosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä\ntapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.\n\n-- En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en\ntunne yhtään filosoofia, -- vastasi Balsamo.\n\n-- Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita,\nvielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian\noppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä\nsitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: _Yksinvaltaisen\nhallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen_[26].\nTai kuin tämä: _Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on\nkeksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän\norjauttamisekseen_[27]. Tai tällainen: _Jos kuninkaitten valta\non Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut\nihmiskunnan vitsaukset_[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen!\nHyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki\nmenee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen\nMajesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra\nDiderot'n kirjoja.\n\nSamassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen\nvilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti\nsilmänsä.\n\n-- Onko sitten neitikin filosoofi? -- kysyi Balsamo hymyillen.\n\n-- Minä en tiedä, mitä filosofia on, -- vastasi Andrée. -- Tiedän\nainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.\n\n-- Oh, neitiseni, -- huudahti Taverneyn parooni, -- mikään ei minun\nmielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.\n\n-- Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, -- vastasi Andrée.\n\n-- Siinä taas uusi tyhmä sana, -- virkkoi Taverney. --\n\nMutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle\nkirjaimellisesti samoin?\n\n-- Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? -- kysyi Balsamo.\n\n-- On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney,\nluutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!\n\nTaverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen\nhampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.\n\n-- Onnittelen teitä, monsieur, -- tokaisi Balsamo kumartaen.\n\n-- Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta\nkuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä\npäivänä neekeriorjain vapauttamisesta. \"Entä kuinkas sokerin käy?\"\nkysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria,\nja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. -- \"Isä\", vastasi hän,\n\"mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun\nkärsivän...\" -- \"Apinain rodun!\" sanoin minä ja annoin silloinkin\nniille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta\naateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä\npyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä\nMosambique-neekerin veli!\n\n-- Kyllä, -- myönsi Balsamo, -- se menee jo pitkälle.\n\n-- Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö\ntotta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on\nenkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur... Viinini on tosin\ninhoittavaa.\n\n-- Minusta se on erinomaista, -- vastasi Balsamo katsoen Andréehen.\n\n-- Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi... Ah, varokaa\nitseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei,\neihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa,\nkun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä\nhyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin\npaljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla\nepäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan\nmiellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä\ntai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se\noli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse\nvararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko\nTaverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota\ntässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut\nmies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut\nnäette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään\nsiitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa,\n-- että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta\nkatsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja\nkäherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on\nkaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on\nyhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua,\nkymmenen kokonaista vuotta, monsieur!\n\n-- Hra de Richelieu, tarkoitatte?\n\n-- Hän juuri.\n\n-- Herttua?\n\n-- Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin\nvanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin\nhänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.\n\n-- Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä\non näin mahtavia ystäviä.\n\n-- Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä\npalaan kerran vielä sinne, -- sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä\nomituisen silmäyksen.\n\nSen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.\n\n-- Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? -- sanoi\nhän.\n\n-- Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.\n\n-- Ystävänsä poikaa?\n\n-- Ja hän on oikeassa.\n\n-- Kuinka te niin sanotte?\n\n-- Mokoma viisaustieteilijä! -- Marski inhoo häntä.\n\n-- Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, -- sanoi Andrée\ntyynenä. -- Korjatkaa pöytä, Legay.\n\nKamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli\npitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.\n\n-- Ah, -- sanoi parooni huoaten, -- ennen muinoin istuttiin pöydässä\nkello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja\nkun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa\nviiniä, kun ei ole syömistäkään... Legay, tuon pullo maraskiinia...\njos sattuu vielä olemaan.\n\n-- Menkää, -- sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä\nkäskyä ennenkuin totteli paroonia.\n\nParooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan\nhullunkurisen alakuloisia huokauksia.\n\n-- Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, -- alkoi jälleen\nBalsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.\n\n-- Puhuin, -- sanoi de Taverney, -- se on totta, hänestä juuri.\n\nJa hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen\nhuokauksensakin.\n\n-- Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä,\nkoska hän on filosoofi, -- jatkoi Balsamo, -- niin on hän yhä ainakin\nteidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.\n\n-- Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!\n\n-- Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut\nkuningasta?\n\n-- Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme\nyhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi... niin,\nmalttakaahan... Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis\nvuonna 1742 tai 1743.\n\n-- Ah, mainiota, -- sanoi Balsamo; -- te olitte läsnä Filipsburgin\npiirityksessä... Niin minäkin.\n\nVanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena\nvasten naamaa.\n\n-- Anteeksi, -- sanoi hän; -- mutta miten vanha te olette, hyvä\nvieraani?\n\n-- Oh, minulla ei ole ikää, -- sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että\nAndréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.\n\nParooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että\nBalsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- suvaitkaa minun sanoa, että te ette\nnäytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä\non kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään\nkolmenkymmenen ikäinen mies.\n\n-- Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen,\n-- sutkautti matkustaja.\n\n-- Minä, hitossa! -- huudahti parooni. -- Sillä siitä on juuri\nkolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.\n\nAndrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden\nvetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies\nilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.\n\n-- Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, -- jatkoi parooni,\n-- ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä\nFilipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette\nminusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas\nsinäkin, Andrée.\n\n-- Aivan niin, -- vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää\nmuukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään\nkertaa.\n\n-- Enpä suinkaan erehdy, -- sanoi vieras. -- Minä tiedän kyllä,\nmitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä\nkuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi\nkaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun\nhän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien\nlaidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi\nhänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin\nruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan\nreunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa\nverestä.\n\n-- Monsieur, -- huudahti parooni, -- kautta kunniani, te\ntyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.\n\n-- Olette siis kuullut kerrottavan siitä? -- kysyi Balsamo\nlevollisena.\n\n-- Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina\nmarskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski;\nmutta se ei kuulu asiaan.\n\n-- Antakaas olla, -- virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi\ntuiman tappion Fontenoissa?\n\n-- Olitteko te sitten Fontenoissakin? -- kysyi parooni, koettaen\nlyödä asian pilaksi.\n\n-- En, -- vastasi Balsamo kylmästi, -- sillä sillähaavaa minä olin\nkuollut.\n\nParoonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole\nteki ristinmerkin.\n\n-- Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, -- jatkoi Balsamo,\n-- teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan\ntarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta\nja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin\nluoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen\naikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.\n\n-- _Mordieu!_ -- huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.\n\n-- Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta\nkolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun\nterveydeksi, arvoisa parooni!\n\nJa Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.\n\n-- Te näitte muka minut siihen aikaan? -- änkytti parooni. --\nMahdotonta!\n\n-- Näin, -- vahvisti Balsamo.\n\n-- Siellä maantiellä?\n\n-- Maantiellä.\n\n-- Pitelemässä hevosia?\n\n-- Pitelemässä hevosia.\n\n-- Kaksintaistelun aikana?\n\n-- Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin\nteille.\n\n-- Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?\n\n-- Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt\nteidät.\n\nTällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin\nkiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.\n\nMutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja\nkatsoi katsomistaan Balsamoa.\n\nOlisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja\naavistanut sen tulevan.\n\nHän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista\nsilmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin\nsähkötärähdyksestä.\n\nAndréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän\nhymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten\nsilmänsä.\n\nVieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti\nuudestaan.\n\n-- Ja tekin, neiti, -- sanoi hän, -- luuletteko tekin minua\nvalehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?\n\n-- En, monsieur, minä uskon teitä, -- äännähti Andrée\nyliluonnollisella ponnistuksella.\n\n-- Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, -- sanoi vanha parooni.\n-- Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave...\n\nNicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.\n\n-- Kukapa tietää! -- virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että\nkamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.\n\n-- Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, -- alkoi vanhus,\njoka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, -- oletteko te\nkolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- uskotteko minua, jos sanon teille\njotain sangen epäuskottavaa?\n\n-- Sitä en lupaa, -- virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä\npäätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. -- Minä olen\nkovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.\n\n-- Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo\nkuunnella vastausta?\n\n-- No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?\n\n-- Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole\nteitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen\naikana.\n\n-- Te olitte silloin pieni lapsi?\n\n-- Kaiketikin.\n\n-- Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?\n\n-- En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.\n\n-- Ah hah haa! -- nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi\nesimerkkiä.\n\n-- Johan sanoin teille, monsieur, -- lausui Balsamo totisena, -- että\nte ette usko minua.\n\n-- Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!\n\n-- Se on kuitenkin aivan selvä asia, -- sanoi Balsamo näyttämättä\nlainkaan ällistyvän. -- Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden\nvuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin\nsama ihminen kuin nyt.\n\n-- Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! -- huudahti\nparooni. -- Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, --\nnoita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina!\n-- niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt\npapuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, --\nkuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt\ntuota? Hän oli... mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?\n\n-- Pytagoras, -- selitti Andrée.\n\n-- Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin.\nIsä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa\nArouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni\nsuunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.\n\n-- No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? --\nvirkkoi koruttomasti Balsamo.\n\n-- En kiellä, ettekö olisi ollut Pytagoras, -- vastasi parooni, --\nmutta Filipsburgin piirityksessä ei Pytagoras ollut läsnä. Ainakaan\nminä en häntä siellä nähnyt.\n\n-- Ette kyllä, -- vastasi Balsamo, -- mutta näittehän varakreivi Jean\ndes Barreaux'n, joka kuului mustaan muskettirykmenttiin?\n\n-- Kyllä, hänet minä näin... ja hän ei ollut filosoofi, vaikka hän\nkammosikin papuja eikä syönyt niitä muutoin kuin hätätilassa.\n\n-- Hyvä, se riittää. Muistatteko, että hra de Richelieun\nkaksintaistelua seuraavana päivänä de Barreaux oli juoksuhaudassa\nteidän kanssanne?\n\n-- Kyllä, hyvin.\n\n-- Sillä senhän muistanette, että mustat muskettisoturit ja kevyet\nrakuunat kävivät vahtivuorolla yhdessä aina viikon päästä?\n\n-- Aivan niin, -- entä sitten?\n\n-- Hyvä. -- Kuulia tuli tuiskuamalla sinä iltana. Des Barreaux oli\nsurullinen, -- hän lähestyi teitä ja pyysi teiltä hyppysellisen\nnuuskaa, ja te annoitte hänelle kultaisesta rasiasta.\n\n-- Jonka kannessa oli erään naisen kuva?\n\n-- Aivan niin. Minä muistan sen kuvan vielä; vaaleaverinen nainen,\neikö ollutkin?\n\n-- _Mordieu_, asia on aivan niin, -- myönsi parooni tyrmistyneenä. --\nEntä sitten?\n\n-- Sitten, -- jatkoi Balsamo, -- juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä,\nosui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja\nvei häneltä pään.\n\n-- Oi, niin, -- huudahti parooni, -- tuo poloinen des Barreaux!\n\n-- Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut\nteidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.\n\nParooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen\npuuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.\n\n-- Mutta tämähän on selvää noituutta! -- huudahti hän. -- Sata vuotta\nsitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste,\ntäällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!\n\n-- Arvoisa parooni, -- sanoi Balsamo hymyillen, -- oikeaa noitaa ei\nole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät\nheistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette,\nehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney\nnukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet\nnäyttävät viehättävän häntä sangen vähän.\n\nAndréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin\nvaltaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka\nteriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.\n\nMutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti\nvoimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin\nvoittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja\nnousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois\nruokasalista.\n\nSamassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo\nkasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.\n\nTuokion päästä kuului Andrée käyttelevän voimakkaasti klaveerinsa\nnäppäimiä.\n\nBalsamo oli silmillään tarkoin seurannut, kun Andrée meni hoippuen\nruokasalin läpi.\n\n-- Hyvä, -- lausui Balsamo riemuiten, kun Andrée oli kadonnut\nhuoneesta, -- nyt voin sanoa kuten Arkimedes: _Heureka_![29]\n\nMikä se Arkimedes on? -- kysyi parooni. Muuan kunnon tiedemies, jonka\nminä tunsin kaksituhattasataviisikymmentä vuotta sitten, -- vastasi\nBalsamo.\n\n\n\n\n7.\n\nHeureka.\n\n\nEhkäpä tuntui tämä kerskailu paroonista liialliselta tai kenties hän\nei sitä ymmärtänyt tai jos hän sen ymmärsi, saattoi hän nyt olla\nhalukas pääsemään tuosta omituisesta vieraastaan. Niin vain oli\nasianlaita, että isä katseli Andréeta, kunnes tämä oli poistunut, ja\nkun klaveerin ääni sitten ilmaisi hänelle, että Andrée askaroi jo\ntoisessa huoneessa, niin tarjoutui hän toimittamaan Balsamolle kyydin\ntäältä lähimpään kaupunkiin.\n\n-- Minulla on, -- sanoi hän, -- hevoskaakki, joka ehkä heittää\nsillä matkalla henkensä, mutta kerran se tapahtuu kuitenkin. Ja te\nsaatte ainakin kunnollisen yösijan. Taverneyssä on kyllä huoneita\nja sänkyjä, mutta minä ymmärrän vierasystävyyden omalla tavallani.\n_Hyvää_ tai _ei mitään_, se on minun tunnuslauseeni!\n\n-- Karkoitatte siis minut pois? -- kysyi Balsamo salaten hymyyn\nharmia, jonka ehdotus hänelle toi. -- Pidättekö minua haitallisena\nihmisenä?\n\n-- En, _pardieu_, vaan kohtelen kuten ystävää tulee, hyvä vieraani.\nPäinvastoin käyttäytyisin pahoin, jos tahtoisin majoittaa teidät\ntänne yöksi. Sanon tämän teille suureksi surukseni ja rauhoittaakseni\ntuntoani, sillä minä olen teihin todellakin suuresti mieltynyt.\n\n-- No, jos sitä olette, niin älkää pakottako minua nousemaan ylös,\nkun olen väsynyt, ratsastamaan, kun voisin oikoa käsiäni ja verryttää\njalkojani vuoteessa. Älkää liioitelko köyhyyttänne, muutoin voisin\nluulla, että teillä on huono tahto tai että haluatte minusta päästä.\n\n-- Oh, jos niin ajattelette, -- sanoi parooni, -- niin jäätte yöksi\nlinnaani!\n\nJa hän katseli, missä la Brie oli, ja kun huomasi hänet eräässä\nnurkassa, huusi hän:\n\n-- Tule tänne, vanha lurjus!\n\nLa Brie tuli arasti muutaman askeleen lähemmäksi.\n\n-- Tänne luokseni, _ventrebleu!_ Kuulepas, luuletko, että punaista\nhuonetta voi tarjota?\n\n-- Kyllä toki, herra parooni, -- vastasi vanha palvelija, -- sillä\nsiellähän asuu Filip-herra Taverneyssä käydessään.\n\n-- Se saattaa kyllä kelvata luutnantti-pahaiselle, joka tulee\nköyhtyneen isänsä luokse kolmeksi kuukaudeksi lomalle, mutta ei silti\nrikkaalle herralle, joka matkustaa neljällä hevosella.\n\n-- Minä vakuutan, herra parooni, -- sanoi Balsamo, -- että se on\noivallinen.\n\nParooni väänsi suunsa irvistykseen ikäänkuin sanoakseen: \"Niin kai,\nminä kyllä tiedän, minkälainen se on.\"\n\nSitten virkkoi hän ääneen:\n\n-- Anna siis se punainen huone herralle, koska hän tahtoo välttämättä\npäästä halustaan palata enää koskaan Taverneyhin. Te siis pysytte\npäätöksessänne jäädä tänne yöksi?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mutta malttakaapas. Vielä olisi yksi keino!\n\n-- Mihinkä?\n\n-- Ettei teidän tarvitsisi kulkea matkaa ratsain.\n\n-- Mitä matkaa?\n\n-- Täältä Bar-le-Duciin.\n\nBalsamo odotti, mihin tällä ehdotuksella oikein pyrittiin.\n\n-- Kyytihevosethan teillä oli vetämässä tullessanne tänne?\n\n-- Ne, ellei vaan itse paholainen.\n\n-- Ensin ajattelinkin, että se voi olla mahdollista, sillä enpä luule\nteidän olevan hänen kanssaan huonoissa väleissä.\n\n-- Te suotte minulle suurempaa kunniaa kuin ansaitsenkaan.\n\n-- No niin; samat hevoset, jotka toivat ajoneuvonne tänne, voivat ne\nviedäkin täältä.\n\n-- Eivät, sillä niistä neljästä ei ole jälellä muuta kuin kaksi.\nAjoneuvot ovat raskaat ja kyytihevosten täytyy saada levätä.\n\n-- Taas yksi syy lisää! Te tahdotte siis ehdottomasti jäädä tänne\nyöksi?\n\n-- Tahdon ja pysyn päätöksessäni saadakseni nähdä teidät vielä\nhuomenna. Minä haluan osoittaa teille kiitollisuuttani. Siihen teillä\non sangen yksinkertainen keino.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Koska olette niin hyvää pataa paholaisen kanssa, niin pyytäkää\nhäntä etsimään minulle viisaiden kivi.\n\n-- Herra parooni, jos pidätte sitä niin arvokkaana, niin...\n\n-- Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!\n\n-- Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen\nhenkilön puoleen, joka ei ole paholainen.\n\n-- Kenen puoleen?\n\n-- Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista\nmissä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas... niin juuri sata\nvuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.\n\n-- La Brie, senkin heittiö, -- huusi parooni, josta moinen pakina\ntällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta,\n-- koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä\nhänen kamariinsa.\n\nLa Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi\nnäytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen,\nhuusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin\ntuulettamaan punaista kamaria.\n\nNicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun\nvoi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada\nolla yksin mietteissään.\n\nVanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.\n\nBalsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti\nAlthotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut\njo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut.\nKolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la\nBrieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.\n\nLa Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois,\nniin ne olivat siellä.\n\nBalsamo tiedusteli sitten, minne Gilbert oli joutunut.\n\nLa Brie vakuutti, että Gilbert oli laiskuri ja oli kai ollut jo\nmakuulla ainakin tunnin.\n\nBalsamo poistui salista mennäkseen herättämään Althotaan ja otti\nmennessään selon, miten punaiseen huoneeseen päästiin.\n\nHra de Taverney ei ollut valehdellut puhuessaan tuon huoneen\nyksinkertaisuudesta: sen sisustus oli samanlaatuinen kuin linnan\nmuidenkin huoneiden.\n\nSiellä oli tamminen sänky, jonka vihreä damastipeite oli vanhuuttaan\nkellastunut, samoin kuin köynnöskuvioilla koristetut seinäverhotkin;\ntamminen pöytä kierrejalkoineen; sekä suuri kivinen liesiuuni Ludvig\nXIII:n ajoilta. Viimemainitun saattoi tuli tehdä hieman kodikkaaksi,\nmutta nyt kesällä, kun sitä ei lämmitetty, näytti se sitäkin\nsurullisemmalta, varsinkin kun siinä ei ollut edes rautaristikkoa,\nsaati kohennuskaluja ja puita. Sensijaan oli se täynnä vanhoja\nsanomalehtiä. Tällaisen huonekaluston käyttäjäksi Balsamo joutui\ntäksi yöksi.\n\nLisätkäämme vielä kaksi tuolia ja puinen harmaa kaappi leikkauksilla\nkoristetuin ovilevyin.\n\nKun Nicole oli jo tämän huoneen tuulettanut ja sen työn tehtyään\npoistunut, ja kun sitten la Brie koetteli sitä vähänkin järjestää,\nniin tuli Balsamo takaisin ulkoa, jossa hän oli käynyt herättämässä\nAlthotaan.\n\nAndréen huoneen kohdalle jouduttuaan hän pysähtyi kuuntelemaan sen\noven taakse.\n\nRuokasalista lähtiessään oli Andrée huomannut, että hän pääsi tuon\nsalaperäisen vaikutuksen vallasta, joka matkustajalla oli häneen.\nJa oikein ajatuksellisesti vaikutuksen torjuakseen hän asettui\nklaveerinsa ääreen.\n\nSoitto kuului Balsamon korviin suljetun oven takaa.\n\nBalsamo oli asettunut, kuten sanoimme, tämän oven taakse.\n\nVähän ajan päästä teki hän käsillään useita pyörtäviä liikkeitä,\njoita olisi saattanut luulla jonkinlaiseksi manaukseksi. Ja varmaan\nne sitä olivatkin, sillä Andrée sai taas samanlaisen tunteen kuin oli\näskenkin kokenut, ja hän lakkasi vähitellen soittamasta lauluaan,\nantoi käsiensä laskeutua liikkumattomina sivuilleen ja kääntyi ovea\nkohti hitaalla ja jäykällä liikkeellä, olennon lailla, joka tottelee\nvierasta vaikutusta ja tekee töitä, joihin hänen tahtonsa ei häntä\nvaadi.\n\nBalsamo hymyili pimeässä aivan kuin olisi nähnyt suljetun oven läpi.\n\nEnempää ei Balsamo luultavasti ollut halunnut, ja nyt oli hän varmaan\naavistanut, että se halu oli täyttynyt, sillä hän ojensi vasemman\nkätensä, ja kun hän tunsi tavoittaneensa siihen porraskaiteen, nousi\nhän ylös jyrkkiä ja kömpelöitä portaita ja meni punaiseen huoneeseen.\n\nMikäli hän loittoni, kääntyi Andrée äskeisellä hitaalla ja jäykällä\nliikkeellä poispäin ovesta, klaveeriaan kohti. Kun Balsamo tuli\nylimmäiselle portaalle, kuuli hän keskeytyneen soiton ensimäisten\ntahtien jälleen kaikuvan.\n\nBalsamo tuli punaiseen huoneeseen ja päästi la Brien luotaan.\n\nLa Brie oli huomattavastikin oivallinen palvelija, valmis tottelemaan\npienintäkin viittausta. Mutta nyt pysähtyi hän kuitenkin vain pari\naskelta oveen päin mentyään.\n\n-- No? -- kysyi häneltä Balsamo.\n\nLa Brie pisti kätensä liivinsä taskuun, näytti kaivelevan tuon taskun\nvaikenevasta pohjasta jotain eikä vastannut.\n\n-- Onko teillä minulle mitä sanomista, ystäväni? -- kysyi Balsamo\nmennen häntä lähemmäksi.\n\nLa Brie näytti taistelevan ankarasti itseään vastaan, mutta virkkoi\nsitten vetäen käden taskustaan:\n\n-- Aioin sanoa, herra, että te varmaankin erehdyitte tänä iltana, --\nselitti hän.\n\n-- Minäkö? -- kysyi Balsamo; -- ja missä suhteessa, ystäväni?\n\n-- Siinä, että luulitte antaneenne minulle neljänkolmatta sou'n rahan\nja annoittekin neljäkolmatta livreä.\n\nJa hän avasi kätensä, jossa loisti uusi ja kiiltävä kultaraha.\n\nBalsamo katsoi vanhaa palvelijaa ihailevin tuntein; se seikka\nosoitti, ettei hänellä yleensä ollut kovin hyvä käsitys ihmisten\nrehellisyydestä.\n\n-- _And honest!_ -- sanoi hän itsekseen kuin Hamlet.\n\nJa hän kaivoi nyt vuorostaan taskuaan ja pisti uuden louisdorin rahan\ntuon entisen viereen.\n\nLa Brien riemua, kun hän sai kokea näin loisteliasta anteliaisuutta,\nei voi kuvailla. Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut edes\nnähnyt kultaa.\n\nHän ei voinut uskoa itseään moisen aarteen omistajaksi ennenkuin\nBalsamo otti sen hänen kädestään ja työnsi itse sen hänen taskuunsa.\n\nLa Brie kumarsi maahan saakka ja vetäytyi pois takaperin. Silloin\npysäytti Balsamo hänet.\n\n-- Mihin aikaan tässä linnassa on tapana nousta ylös? -- kysyi hän.\n\n-- Parooni viipyy kauan vuoteessa, monsieur; mutta neiti Andrée\nnousee aina varhain.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Noin kello kuuden tienoissa.\n\n-- Kuka nukkuu tämän huoneen yläpuolella?\n\n-- Minä, monsieur.\n\n-- Entä alapuolella?\n\n-- Ei kukaan. Siellä on eteinen, joka ulottuu tämän kamarin alle.\n\n-- Hyvä, kiitokset, ystäväni; nyt saatte lähteä.\n\n-- Hyvää yötä, monsieur.\n\n-- Hyvää yötä. Vielä seikka, pitäkää huolta, että ajoneuvoni ovat\nvarmassa turvassa.\n\n-- Oh, herra saa olla aivan huoletta.\n\n-- Jos kuulisitte niistä jonkinlaista ääntä tai näkisitte niistä\nvaloa, niin älkää peljästykö. Niissä asuu muuan vanha, halvattu\npalvelijani, jota minä kuljetan mukanani ja jolle on järjestetty\nasunto vaunujen peräpuolelle. Pyytäkää myös hra Gilbertiä, ettei\nhän häntä häiritsisi, ja ilmoittakaa, pyydän, ettei hän poistuisi\nlinnasta huomisaamuna ennenkuin olen saanut puhutella häntä.\nMuistatteko nyt kaiken tämän, ystäväni?\n\n-- Oh, aivan varmaan. Mutta lähteekö herra täältä niin pian?\n\n-- Miten sattuu, -- vastasi Balsamo hiukan hymyillen. Mutta\noikeastaan minun pitäisi olla Bar-le-Ducissa huomis-iltana.\n\nLa Brieltä pääsi alistuva huokaus. Hän katsahti vielä kerran vuodetta\nja meni sitten kynttilä kädessä uunin luo ja aikoi sytyttää kaikki\nsiinä olevat paperit, saadakseen tuon suuren ja kostean huoneen\nhiukan lämpimäksi, sillä puita ei ollut.\n\nMutta Balsamo esti hänet.\n\n-- Ei, -- sanoi hän, -- antakaa noiden vanhojen lehtien olla\npaikoillaan. Jos en nuku, niin luen niitä ratokseni.\n\nBalsamo meni ovelle ja kuunteli vanhan palvelijan askeleita, jotka\nnyt narisuttivat portaita. Pian kuuluivat nuo askeleet hänen päänsä\npäältä. La Brie oli joutunut huoneeseensa.\n\nSilloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.\n\nHänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä\noli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty\nhuolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori\ntyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi\ntuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.\n\nBalsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei\ntahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.\n\n-- Merkillisen yhdennäköinen, -- mutisi hän itsekseen.\n\nSamassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä\nollutkaan mennyt maata.\n\nBalsamo seisoi yhä seinään nojaten.\n\nKlaveerin soitto kuului edelleen.\n\nParooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin\nsäveliin... Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan\nsopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien\nsulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa\nauki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.\n\nAndrée ei tätä kuullut.\n\nHänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen\nnorsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli\nkuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden\nkultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.\n\nKappale, jota nuori tyttö soitti, oli surumielinen. Muuten oli\nse pikemminkin pelkkiä akordeja kuin mikään kappale. -- Hän\nvarmaankin soitteli mitä sattui ja ilmaisi klaveerilla muistojaan\nja mielikuvitustensa unelmia. Ehkäpä hänen aatoksensa pakeni tällä\nhetkellä pois tästä linnasta, jossa hänen sielunsa oli tullut niin\nsurulliseksi, ja liihoitteli Nancyn Annunsiade-luostarin monissa\nlaajoissa puutarhoissa, joissa luostarin lukuisat, iloiset kasvatit\noleksivat.\n\nMiten lieneekään ollut, tällä hetkellä hänen epämääräisenä häilyvä\nja himmeä katseensa oli vaan vaipunut edessä olevaan tummaan\nkuvastimeen, jossa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Sitä ei suuren\nhuoneen takanurkasta jaksanut valaista ainoa klaveerin kannelle\nasetettu kynttilä, jonka hohde kohdistui soittajaan.\n\nJoskus pysäytti hän yhtäkkiä soittonsa. Se johtui siitä, että hän\nmuisti silloin tämäniltaisen omituisen näyn ja oudon vaikutuksen,\nmikä sillä oli ollut häneen. Silloin alkoi, ennenkuin hänen\najatuksensa olivat täysin selvinneet ja valmistuneet tätä asiaa\nkäsittelemään, hänen sydämensä tykyttää ja väristys kulki läpi\nhänen ruumiinsa. Hän vavahti niinkuin tuntien jonkun elävän olennon\nkosketuksen ja kuin tuo kosketus olisi häirinnyt häntä, vaikka hän\nolikin huoneessa aivan yksin.\n\nYhtäkkiä, juuri kun hän koetti selvitellä mielessään tuon omituisen\nseikan syytä, tunsi hän taas samanlaisen vaikutuksen. Koko hänen\nolentonsa värisi aivan kuin sähkökosketuksen saaneena. Hänen\nkatseensa tavallaan selkeni, hänen ajatuksensa muuttuivat niin\nsanoaksemme kiinteään muotoon ja hän huomasi kuvastimessa ikäänkuin\njotain liikettä.\n\nSalin ovi oli äänettömästi avautunut.\n\nOviaukossa näkyi tumma varjo.\n\nAndréeta pöyristi, hänen sormensa hapuilivat tiedottomasti pitkin\nkoskettimia.\n\nTämä ilmestys oli kuitenkin aivan luonnollinen asia.\n\nTuo varjo, jota oli mahdoton vielä tuntea, koska se viipyi yhä\nympäröivässä pimeydessä, eikö se voinut olla parooni de Taverney\ntai Nicole? Eikö la Briellä ollut tapana kierrellä huoneissa ennen\nnukkumaan menoaan tai eikö hänellä voinut olla asiaa käydä jotakin\nvarten salissa? Sellaista tapahtui usein. Ja näin kierrellessään ei\nhiljainen ja uskollinen palvelija koskaan liikkunut meluten.\n\nMutta nuori tyttö näki sielunsa silmillä, ettei tulija ollut yksikään\nnäistä kolmesta henkilöstä.\n\nVarjo lähestyi äänettömin askelin, tullen yhä selvemmäksi keskeltä\npimeyttä. Kun tuo ilmestys ehti kynttilän valopiiriin, tunsi Andrée\nmuukalaisen, peljättävänä, valkeine kasvoineen ja musta, Pitkä\nsamettitakki yllään.\n\nHän oli varmaankin jostakin salaisesta syystä riisunut pois\nsilkkipuvun, joka hänellä oli ollut äsken.[30]\n\nAndrée tahtoi kääntyä ja huutaa.\n\nMutta Balsamo ojensi kätensä häntä kohti, ja tyttö ei hievahtanut\nenää.\n\nAndrée koetti ponnistaa voimansa.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- monsieur... Jumalan tähden, mitä te\ntahdotte?\n\nBalsamo hymyili, kuvastin toisti tämän hänen kasvojensa ilmeen, ja\nAndrée veti siitä ahnaasti olentoonsa.\n\nMutta muukalainen ei vastannut.\n\nAndrée koetti vielä kerran nousta ylös, mutta ei siihen kyennyt:\naivan vastustamaton voima, jonkinlainen jähmetys, joka oli tavallaan\nsuloista, piti häntä kiinni tuolissa, samalla kun hänen katseensa oli\njäänyt tuohon loihtuiseen kuvastimeen.\n\nSe uusi huomio kauhisti häntä, sillä hän näki nyt olevansa\ntäydellisesti tuon miehen vallassa, ja se mies oli hänelle aivan\ntuntematon. Hän teki yliluonnollisen ponnistuksen huutaakseen apua:\nhänen suunsa avautui; mutta Balsamo ojensi molemmat kätensä nuoren\ntytön pään päälle, eikä ääntäkään päässyt Andréen suusta.\n\nAndrée pysyi vaiti; hänen rintansa täytti jokin huumaava lämpö,\njoka nousi hiljaa aina aivoihin saakka, kohoillen kuin höyry, joka\nvoimakkaina pyörteinä tempasi hänet valtaansa. Tytöllä ei enää ollut\nvoimaa eikä omaa tahtoa; hän antoi päänsä hervahtaa olkapäätä vasten.\n\nTällä hetkellä oli Balsamo kuulevinaan jotain hiljaista rapinaa\nikkunasta päin. Hän kääntyi nopeasti ja oli näkevinään, että miehen\nkasvot poistuivat ulkoa ruudusta.\n\nHän rypisti kulmiaan; ja kummallista, sama liike näytti silloin\ntoistuvan myöskin nuoren tytön kasvoilla.\n\nNyt kääntyi Balsamo Andréen puoleen ja laski alemmaksi kätensä, joita\nhän oli tähän saakka pitänyt kohotettuina hänen päänsä päälle, nosti\nne sitten ylös mahtavalla liikkeellä, laski ne taas, ja antaen nuoren\ntytön yli virrata hetkeksi murskaavan määrän sähköä sanoi hän:\n\n-- Nukkukaa!\n\nJa kun Andrée ponnisteli yhä lumousta vastaan, toisti hän:\n\n-- Nukkukaa! -- ehdottomasti käskevällä äänellä. -- Nukkukaa, minä\ntahdon sitä!\n\nSilloin loppui tuon väkevän tahdon edessä viimeinenkin vastustus.\nAndrée nojasi kyynärpäänsä klaveeriin, asetti päänsä kättään vasten\nja nukkui.\n\nSitten Balsamo peräytyi huoneesta ja veti oven kiinni mennessään. Ja\nhänen olisi saattanut kuulla nousevan ylös puisia portaita ja menevän\nhuoneeseensa.\n\nHeti kun salin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ilmestyivät\nikkunaan jälleen samat kasvot, jotka Balsamo oli ollut niissä\nvilaukselta näkevinään.\n\nNe kasvot olivat Gilbertin.\n\n\n\n\n8.\n\nVetovoima.\n\n\nGilbert, joka ei halvan asemansa vuoksi Taverneyn linnassa saanut\ntulla saliin, oli pitänyt koko illan silmällä henkilöitä, joiden arvo\nsalli heidän siellä oleskella.\n\nKoko illallisen ajan oli hän nähnyt Balsamon siellä hymyilevän\nja viittoilevan pakinoidessansa käsillään. Hän oli nähnyt, mitä\nkunnioitusta ja huomiota hän osoitti Andréelle. Hän oli nähnyt\nparoonin ennenkuulumattoman ystävällisyyden vierasta kohtaan. Hän\noli huomannut la Brien hartauden häntä palvelemaan: Myöhemmin, kun\naterioitsijat olivat nousseet pöydästä, oli Gilbert piiloittunut\nsyreeni- ja lumipallo-pensastoon, sillä hän pelkäsi, että Nicole\nhuomaisi hänet ikkunaluukkuja sulkiessaan tai huoneeseensa mennessään\nja häiritsisi häntä näissä tutkimuksissa tai paremminkin sanoen\nvakoiluissa.\n\nNicole oli tosiaankin tehnyt kierroksensa, mutta hänen oli täytynyt\njättää yksi salin ikkunaluukku auki, sillä sen puolittain irtautuneet\nsaranat eivät sallineet sen kääntyä kiinni.\n\nGilbert tiesi hyvin tämän seikan. Eikä hän ollutkaan, kuten olemme\nhuomanneet, lähtenyt pois paikaltaan, sillä hän tiesi varmasti\nsaavansa jatkaa havainnoltaan sitten, kun Legay olisi poistunut\nneidin luota.\n\nHavainnoltaan, sanoimme? Tämä sana tuntunee lukijasta ehkä hiukan\nepäselvältä. Mitä havaintoja saattoi Gilbert tehdä? Eikö hän tuntenut\nTaverneyn linnan joka kolkkaa, koska oli siellä kasvatettu? Ja eikö\nhän tuntenut henkilöitäkin, jotka siellä asuivat, kaikin puolin,\nkoska hän oli nähnyt heidät joka päivä seitsemän-, kahdeksantoista\nvuotta?\n\nAsianlaita oli sellainen, että Gilbert aikoi tänä iltana tehdä\nmuutakin kuin havainnoita. Hän ei pelkästään väijyskellyt, hän odotti.\n\nKun Nicole oli lähtenyt salista Andréen luota, kun hän oli\nhuolimattomasti miten sattui sulkenut ovet ja ikkunaluukut, meni hän\nvielä puutarhaan kävelemään ja näytti odottavan siellä jotakuta. Hän\nloi ympärilleen kaikkialle salaperäisiä silmäyksiä. Mutta kun hän oli\njonkun aikaa tällä tavoin vakoillut, aivan samoin kuin Gilbertkin oli\ntehnyt ja aikoi vielä tehdä, päätti hän lähteä kamariinsa ja poistui.\n\nGilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan\nkumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta,\nkuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä.\nMutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän\nhänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli\npuutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne\nvarjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien\nsilmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.\n\nJuuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.\n\nGilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa\nkeskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken\nkerrotun kohtauksen ajan.\n\nGilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia\nlahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän\nluuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée\nkeskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan\npoistumaan.\n\nGilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko\nkohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa\nollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut\npelkkää vaikenemista.\n\nGilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan\nhuulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden\ntekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä\nasiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?\n\nBalsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan\noli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis\nluonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin\nkummakseen huomasi, että neito nukkui. -- Hän seisoi vielä jonkun\nminuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen,\nettä tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli\nkai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin\nkäsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin\nryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan\ntullen, joka muistutti suorastaan raivoa:\n\n-- Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä!\nMennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä...\n\nJa tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli\nsalin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken\nauennut Balsamonkin tullessa.\n\nMutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä,\njosta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon\nlaadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja\ntalonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei\nmieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta\nasemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti,\nhän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen\nsormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään\nmurskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki\nhuumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä\nja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni\novenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän\npelkäsi kaatuvansa.\n\nMutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, -- sillä\nGilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko\nhän pelkästään mietteissään, -- ettei hän liikauttanutkaan itseään,\nvaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota\ntämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken\nhuohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.\n\nHän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen,\npitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa\nkaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun\ntukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä\npyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen\nsydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka\nAndréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.\n\nLattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa\nnousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä\nkuulevan.\n\n-- Hän nukkuu, -- mutisi Gilbert. -- Oi, mikä onni, hän nukkuu!\n\nMutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka\nnäytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta\npoikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä,\nloimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.\n\nMuuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli\nmennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli\nsammunut.\n\n-- Noh, -- sanoi Gilbert itsekseen.\n\nJa hän lähestyi taas Andréeta.\n\nMerkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut\nvieläkään.\n\nGilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.\n\n-- Hän nukkuu, -- toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää\nsellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen\npäätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri\non jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. -- Hän nukkuu, oi\nJumala, Jumala!\n\nMutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki\nGilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta.\nSilloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin\npaeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran\nvetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän\nolevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen\nmaahan.\n\nAndrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas.\nGilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.\n\nSitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein.\nJa hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.\n\nNe olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.\n\nGilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan\ntyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että\nAndrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa\nneitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta\nAndréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.\n\nSilloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen\nvaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, -- että hän oli\naavistanut hänen mielettömän rakkautensa.\n\nGilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut\nhänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen\nliikkumattomuutensa taipuisuutta.\n\nSilloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja\nkuumeisen suudelman.\n\nYhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.\n\n-- Voi, olen hukassa! -- mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden\notsansa lattiaan.\n\nAndrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut\njaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert\nmateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes\nvoimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.\n\nMutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi\nojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt\nnäkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin\nolkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle\npäin.\n\nKun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja\nkääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.\n\nAndrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten\njuurelle.\n\nGilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan\nlaahautuen.\n\n\"Oh\", ajatteli hän, \"hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle\nedes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun\nhäpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!\"\n\nNuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen\nolisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota\nolentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen\noma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen\nja syöksyi Andréeta kohti.\n\n-- Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! -- mutisi hän.\n\nAndrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei\nmennyt isänsä luokse.\n\nGilbert henkäisi helpoituksesta.\n\nAndrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten\ntoiselle.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? --\nmutisi Gilbert. -- Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen\nhuoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän\ntahtoisi la Brietä, hän soittaisi... Hän siis menee...? Oh, se on\nmahdotonta, mahdotonta!\n\nJa Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että\nAndrée saattaisi mennä Balsamon luo.\n\nMuukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.\n\nKylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään\nportaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, -- hän oli näet noussut\nAndréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo\naavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.\n\nBalsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta\nsiihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja,\njotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli\nkultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.\n\nKeskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen\nseisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja\ntoinen käsi käskevästi ojennettuna.\n\nSitten ovi sulkeutui.\n\nGilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi\nportaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen.\nHän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi\npökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle\nkivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka\noli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen\nonnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.\n\n\n\n\n9. Kaukonäkemys.\n\n\nBalsamo tuli nuoren tytön eteen, joka oli noussut suoraan hänen\nluokseen, harhautumatta kertaakaan matkallaan ja astellen lujana kuin\nkuvapatsas.\n\nMiten outo tämä ilmiö olisikaan ollut ehkä jostakusta muusta kuin\nBalsamosta, häntä se ei näyttänyt lainkaan hämmästyttävän.\n\n-- Olen käskenyt teitä nukkumaan, -- sanoi hän; -- nukutteko te?\n\nAndrée huokasi, mutta ei vastannut.\n\nBalsamo lähestyi tyttöä ja valoi häneen uuden määrän magneettista\nfluidumia.[31]\n\n-- Minä tahdon, että teidän on puhuttava, -- sanoi hän.\n\nNuori tyttö vavahti.\n\n-- Kuulitteko, mitä minä sanoin? -- kysyi muukalainen. Andrée teki\nmyöntävän liikkeen.\n\n-- Miksi ette sitten puhu?\n\nAndrée kosketti kädellä kurkkuaan ikäänkuin sanat eivät olisi\npäässeet nousemaan kuuluville.\n\n-- Hyvä, istukaa tuohon, -- sanoi Balsamo.\n\nHän otti nyt Andréeta samasta kädestä, jota Gilbert oli tytön\nhuomaamatta suudellut. Ja tämä lyhyt kosketus toi Andréelle jälleen\nsaman puistatuksen, jonka olemme nähneet hänen taannoin kokevan, kun\ntäältä ylhäältä tuleva mahtava fluidumi oli häntä kohdannut.\n\nNuori tyttö astui Balsamon taluttamana kolme askelta takaperin ja\nasettui nojatuoliin.\n\n-- Näettekö te nyt? -- kysyi Balsamo.\n\nAndréen silmät levisivät ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää niihin\nkaikki valon säteet, joita virtasi huoneeseen kahdesta palavasta\nkynttilästä.\n\n-- En käskenyt teitä näkemään silmillänne, -- jatkoi Balsamo; --\nnähkää povella.\n\nJa hän veti kirjattujen liiviensä alta teräspuikon ja asetti sen\ntoisen pään nuoren tytön tykkivää rintaa vasten.\n\nTyttö hypähti niinkuin tulinen rauta olisi tunkeutunut hänen\nruumiiseensa aina sydämeen saakka; hänen silmänsä painuivat heti\nkiinni.\n\n-- Jaha, hyvä, -- sanoi Balsamo, -- te alatte nähdä, eikö niin?\n\nAndrée nyökkäsi myöntävästi.\n\n-- Ja te puhutte nyt?\n\n-- Puhun -- vastasi Andrée.\n\nMutta samalla painoi hän käden otsalleen niinkuin olisi tuntenut\nsanomatonta tuskaa.\n\n-- Mikä teillä on? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Voi, minä kärsin.\n\n-- Mistä te kärsitte?\n\n-- Kun te pakotatte minut näkemään ja puhumaan. Balsamo nosti\nkätensä kaksi tai kolme kertaa Andréen otsan yläpuolelle ja näytti\nhajoittavan siitä joukon fluidumia, joka ikäänkuin uhkasi halkaista\ntytön otsan.\n\n-- Kärsittekö vielä? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Vähemmän, -- vastasi neito.\n\n-- Hyvä; katsokaa nyt, missä olette.\n\nAndréen silmät olivat yhä kiinni; mutta hänen kasvonsa synkistyivät\nja ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.\n\n-- Punaisessa huoneessa, -- mutisi hän.\n\n-- Kenen kanssa?\n\n-- Teidän kanssanne, -- jatkoi Andrée ja vavahti. -- Mikä teillä on?\n\n-- Minua peloittaa, hävettää.\n\n-- Kuinka? Emmekö ole sielunheimolaisia?\n\n-- Kyllä?\n\n-- Ettekö tiedä, etten vaatinut teitä tänne muuta kuin puhtaissa\naikeissa?\n\n-- Ah, kyllä, se on totta, -- vastasi Andrée.\n\n-- Ja että teitä kunnioitan aivan kuin sisartani?\n\n-- Niin, sen tiedän.\n\nJa hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta tulivat jälleen sameiksi.\n\n-- Te ette sano minulle kaikkea, -- virkkoi Balsamo. -- Te ette anna\nminulle aivan täydellisesti anteeksi.\n\n-- Se johtuu siitä, että vaikka ette aiokaan minulle mitään pahaa,\naiotte ehkä muille.\n\n-- Hyvin mahdollista, -- mutisi Balsamo; -- mutta älkää ajatelko\nsitä, -- lisäsi hän vaativalla äänellä.\n\nAndréen kasvot saivat tavallisen ilmeensä.\n\n-- Nukkuvatko kaikki talossa?\n\n-- En tiedä, -- vastasi tyttö.\n\n-- Katsokaa sitten.\n\nMinnepäin tahdotte minun katsovan? Odottakaas. Sinne ensin, jossa on\nisänne. Missä hän tällä hetkellä on? Huoneessaan. -- Mitä hän tekee?\n-- Hän on vuoteessa. -- Nukkuuko hän?\n\n-- Ei, hän lukee.\n\n-- Mitä hän lukee?\n\n-- Yhtä noista huonoista kirjoista, joita hän tahtoo aina minua\nlukemaan.\n\n-- Ja joita te ette lue?\n\n-- En, -- vastasi Andrée.\n\n-- Hyvä! siltä taholta olemme siis turvassa. Katsokaa myös Nicoleen\npäin, hänen huoneeseensa.\n\n-- Hänen huoneessaan ei ole valoa.\n\n-- Tarvitsetteko valoa sinne nähdäksenne?\n\n-- En, jos te vaan käskette minua.\n\n-- Teidän on nähtävä! Minä tahdon sitä.\n\n-- Ah, minä näen hänet.\n\n-- Niin?\n\n-- Hän on vielä puolipukimissa; hän sysää hiljaa ovensa auki; hän\nmenee alas portaita.\n\n-- Hyvä, minne hän menee?\n\n-- Hän pysähtyy pihaovelle; hän kätkeytyy sen taakse; hän väijyy\njotakin, hän odottaa.\n\nBalsamo hymyili.\n\n-- Teitäkö hän väijyy ja odottaa? -- kysyi hän.\n\n-- Ei.\n\n-- Hyvä, se on pääasia. Kun nuori tyttö on vapaa isänsä ja\nkamarineitsyensä silmälläpidosta, ei hänellä ole mitään pelon syytä,\npaitsi ehkä...\n\n-- Ei, -- sanoi Andrée.\n\n-- Ahaa, te vastaatte jo ajatukseeni?\n\n-- Minä näen sen ajatuksen.\n\n-- Siis te ette rakasta ketään?\n\n-- Minäkö? -- sanoi Andrée halveksivasti...\n\n-- Niin juuri, te; voisittehan rakastaa jotakuta, mikäli voin\npäättää. Luostarista ei poistuta vangittua elämää varten, ja\nsydämelle annetaan samalla kertaa vapaus kuin muullekin itselleen.\n\nAndrée pudisti päätään.\n\n-- Minun sydämmeni on vapaa, -- sanoi hän surullisesti.\n\nJa niin suuren puhtauden ja neitseellisen kainouden ilme kaunisti\nhänen kasvojaan, että Balsamo mutisi riemuissaan:\n\n-- Lilja, silmäterä, kaukonäkijä!\n\nJa hän pani kätensä ristiin ilosta ja kiitollisuudesta, ja kääntyi\nsitten taas Andréen puoleen:\n\n-- Mutta ellette itse rakastakaan, -- jatkoi hän, -- niin kai joku\nteitä rakastaa?\n\n-- En tiedä, -- vastasi tyttö leppoisasti.\n\n-- Kuinka, ettekö tiedä? -- toisti Balsamo melkoisen jyrkästi. --\nEtsikää. Kun minä kysyn, minä vaadin vastausta.\n\nJa hän kosketti toisen kerran teräspuikkonsa päällä tytön rintaa.\n\nAndrée vavahti uudestaan, mutta huomattavasti heikommasta tuskasta\nkuin äskeisellä kerralla.\n\n-- Kyllä, kyllä, minä näen, -- sanoi hän; -- säälikää minua, sillä te\nsurmaatte minut.\n\n-- Mitä näette? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Oh, mutta sehän on mahdotonta, -- vastasi Andrée.\n\n-- Niin, mitä näette?\n\n-- Erään nuoren miehen, joka siitä saakka kuin tulin luostarista on\nseuraillut minua, pitänyt silmällä, ihaillut katseillaan, mutta aina\nsalaa.\n\n-- Mikä se nuori mies on?\n\n-- En näe hänen kasvojaan, mutta hänen pukunsa on melkeinpä työmiehen?\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Portaitten juurella; hän on tuskissaan, hän itkee. -- Minkätähden\nette näe hänen kasvojaan?\n\n-- Siksi, että hän on painanut ne käsiinsä.\n\n-- Katsokaa käsien läpi.\n\nAndrée näytti ponnistavan nähdäkseen.\n\n-- Gilbert! -- huudahti hän. -- Oh, sanoinhan, että se on mahdotonta!\n\nJa miksi mahdotonta?\n\nSiksi että hän ei saisi uskaltaa rakastaa minua, -- vastasi tyttö,\nsyvin halveksuminen kasvoillaan.\n\nBalsamo hymyili kuin kokenut mies, joka tietää, ettei löydy\neroitusta, jonka yli rakkaus ei pääse, olipa tuo eroitus vaikka\npohjaton kuilu.\n\n-- Ja mitä hän tekee portaitten juurella?\n\n-- Odottakaa, hän ottaa pois kädet kasvoiltaan, nousee ylös\nkaidepuusta pidellen, tulee ylös.\n\n-- Minne hän tulee?\n\n-- Tänne... se on turhaa, hän ei tohdi astua sisään.\n\n-- Miksi hän ei tohdi astua sisään?\n\n-- Siksi, että hän pelkää, -- sanoi Andrée halveksuvasti hymyillen.\n\n-- Mutta hän kuuntelee kai?\n\n-- Niin, hän painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee.\n\n-- Se häiritsee teitä?\n\n-- Kyllä, sillä hän voi kuulla, mitä minä puhun.\n\n-- Onko hän sellainen, että käyttäisi sitä tietoaan väärin, teitäkin\nvastaan, jota hän rakastaa?\n\n-- Kyllä, vihan ja mustasukkaisuuden puuskassa; niin, sellaisella\nhetkellä hän voi tehdä mitä tahansa.\n\n-- Pääskäämme hänestä sitten, -- sanoi Balsamo. Ja hän meni kaikuvin\naskelin ovea kohti.\n\nLuultavasti ei suurimman rohkeuden hetki ollut Gilbertille vielä\ntullut, sillä kun hän kuuli Balsamon askeleet, niin hän peljästyi\ntulevansa yllätetyksi, kavahti kahtareisin portaiden kaiteelle ja\nantoi luisua alas saakka.\n\nAndrée huudahti säikähdyksestä.\n\n-- Lakatkaa katsomasta sinne päin, -- sanoi Balsamo tullen jälleen\nAndréen luo. -- Tuollaiset lemmenasiat ovat liian vähäpätöisiä.\nPuhukaa minulle nyt parooni de Taverneystä, tahdotteko?\n\n-- Minä tahdon kaiken, mitä te tahdotte, -- vastasi Andrée huokaisten.\n\n-- Niin ollen, parooni on sangen köyhä?\n\n-- Sangen köyhä.\n\n-- Liian köyhä hankkiakseen teille mitään huvia?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Niinpä teillä on täällä linnassa ikävä?\n\n-- Kiduttavan ikävä.\n\n-- Te olette kunnianhimoinen, vai mitä?\n\n-- En.\n\n-- Te rakastatte isäänne?\n\n-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö epäröiden.\n\n-- Kuitenkin näytti illalla siltä kuin kätkisi jokin pilvi tuota\ntyttärellistä rakkautta? -- jatkoi Balsamo hymyillen.\n\n-- Olen pahastunut hänelle siitä, että hän on tuhlannut koko\näitini omaisuuden, joten poloisen Maison-Rougen täytyy kitua\nvarusväki-upseerina: hän ei voi kunnialla kantaa sukumme nimeä.\n\n-- Kuka Maison-Rouge on?\n\n-- Veljeni Filip.\n\n-- Miksi te mainitsette häntä nimellä Maison-Rouge?\n\n-- Koska se on tai paremminkin oli ennen erään meidän linnamme nimi\nja koska suvun vanhimmat pojat käyttivät sitä nimeä isän kuolemaan\nasti; silloin he vasta saivat nimen Taverney.\n\n-- Ja te rakastatte veljeänne?\n\n-- Oi, hartaasti.\n\n-- Enemmän kuin mitään muuta?\n\n-- Enemmän kuin mitään muuta.\n\n-- Ja miksi rakastatte häntä niin suuresti, kun taas isäänne vähemmän?\n\n-- Siksi, että hänellä on jalo sydän, hänellä, joka antaisi henkensä\npuolestani.\n\n-- Kun taas isänne...?\n\nAndrée oli vaiti.\n\n-- Te ette vastaa?\n\n-- Minä en tahdo vastata.\n\nEhkäpä Balsamo ei pitänyt sopivana pakottaa tyttöä tässä suhteessa\ntottelemaan. Tai ehkäpä tiesi hän jo paroonista kaikki, mitä hän\ntahtoi tietää.\n\n-- Missä on tällä hetkellä ritari Maison-Rouge? Kysytte, missä Filip\non?\n\n-- Niin.\n\n-- Hän on Strassburgissa varusväessä.\n\n-- Näettekö hänet juuri nyt?\n\n-- Missä?\n\n-- Strassburgissa.\n\n-- En häntä näe.\n\n-- Tunnetteko tuon kaupungin?\n\n-- En.\n\n-- Mutta minä tunnen sen; etsitäänpä häntä yhdessä, tahdotteko?\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Onko hän teatterissa?\n\n-- Ei.\n\n-- Onko hän Café de la Placessa toisten upserien kanssa?\n\n-- Ei.\n\n-- Onko hän mennyt jo kotiin huoneeseensa? Tahdon, että teidän on\nnähtävä veljenne huone.\n\n-- Minä en näe mitään. Luulen ettei hän ole enää Strassburgissa.\n\n-- Tunnetteko tiet siellä?\n\n-- En.\n\n-- Sillä ei väliä, minä ne tunnen; lähtekäämme matkaan. Onko hän\nSavernessä?\n\n-- Ei.\n\n-- Saarbrückenissä?\n\n-- Ei.\n\n-- Onko hän Nancyssä?\n\n-- Odottakaa!\n\nTyttö aprikoi; hänen sydämensä sykki haljetakseen.\n\n-- Minä näen, näen hänet! -- sanoi hän riemastuen. -- Oi, rakas\nFilip, että sinut näin!\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Rakas Filip! -- jatkoi Andrée silmät ilosta loistaen.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Hän ratsastaa, kaupungissa, jonka tunnen hyvin.\n\n-- Missä?\n\n-- Nancyssä, Nancyssä, siellä, jossa olin luostarissa.\n\n-- Oletteko varma, että se on hän?\n\n-- Kyllä, kyllä, näen hänen kasvonsa selvästi soihtujen valossa.\n\n-- Soihtujen? -- kysyi Balsamo hämmästyen. -- Miksi juuri soihtujen?\n\n-- Hän ratsastaa kauniiden, kullattujen vaunujen vieressä. -- Ahaa,\n-- virkkoi Balsamo, joka näytti ymmärtävän; -- ja kuka istuu noissa\nvaunuissa?\n\n-- Eräs nuori nainen... Oi, kuinka hän on majesteettinen! Kuinka hän\non viehättävä! Kuinka hän on kaunis! Ah, sepä merkillistä, tuntuu\nkuin olisin hänet jo ennen nähnyt. Ei, ei, minä erehdyin. Nicole se\nvaan on hänen näköisensä.\n\n-- Nicole tämän nuoren naisen näköinen, tuon, joka on niin ylpeä,\nmajesteettinen, kaunis?\n\n-- Kyllä, mutta samalla tavoin kuin jasmiini muistuttaa liljaa.\n\n-- Katsotaanpa, mitä tapahtuu siellä Nancyssä tällä hetkellä?\n\n-- Nuori nainen kumartuu vaunun ovesta ulos ja viittaa Filipiä\nlähestymään: Filip tottelee, paljastaa kunnioittavasti päänsä.\n\n-- Saatatteko kuulla, mitä he juttelevat?\n\n-- Minä kuuntelen, -- sanoi Andrée keskeyttäen Balsamoa sellaisella\nliikkeellä kuin olisi tahtonut estää kaikki äänet itseään\nhäiritsemästä.\n\n-- Minä kuulen, kuulen, -- mutisi hän.\n\n-- Mitä tuo nuori nainen sanoo?\n\n-- Hän käskee Filipiä suloisesti hymyillen toimittamaan hevoset\nkulkemaan nopeammin. Hän sanoo, että saattueen on oltava valmis\nhuomisaamuna jo kello kuusi, koska hän tahtoo pysähtyä päivällä --\n\n-- Missä?\n\n-- Sitä veljeni juuri kysyykin... Hyvä Jumala, tuo nainenhan tahtoo\npysähtyä Taverneyssä! Hän tahtoo nähdä minun isäni. Oi, niin ylhäinen\nruhtinatar aikoo levähtää näin köyhässä talossa... Mitä meidän on\ntehtävä, kun meillä ei ole pöytähopeita, tuskin liinaakaan?\n\n-- Olkaa huoletta. Ne hankitaan.\n\n-- Oi, tuhannet kiitokset!\n\nJa tyttö, joka oli noussut puolittain istuimeltaan, vaipui siihen\ntakaisin huokaisten syvään.\n\nBalsamo lähestyi heti häntä ja muuttaen magneettisilla sivellyksillä\nsähkövirtojen suuntaa hän antoi nyt unen rauhan tuolle kauniille\nolennolle, jonka ruumis hervahti uupuneena vinoon, tuolle raskaalle\npäälle, joka vaipui tytön läähättävää rintaa vastaan.\n\nAndrée näytti nauttivan syvää, virkistävää lepoa.\n\n-- Kokoa voimia, -- sanoi Balsamo hänelle, katsoen häntä synkeän\nhurmauksen vallassa; -- kohta tarvitsen koko kaukonäköisyyttäsi.\nOi tiede, -- jatkoi hän äänellä, joka ilmaisi kaikkein hartainta\nhaltioitumista, -- sinä yksinäsi et petä! Sinulle yksinäsi on ihmisen\nsiis uhrattava kaikki! Tämä nainen on ylen kaunis, oi Jumalani! Hän\non puhdas kuin enkeli, ja sinä tiedät sen, sinä, joka olet luonut\nenkelit ja naiset. Mutta mitä merkitsee minulle tällä hetkellä tämä\nkauneus, tämä viattomuus? Pelkkää tiedon saantia, tiedon, jonka\nainoastaan kauneus ja puhtaus voivat minulle antaa. Kuolkoon ihminen,\nniin kaunis, niin puhdas, niin viaton kuin hän onkin, kunhan vaan\nhänen suunsa puhuu! Kadotkoot kaikki maailman hyvyydet, rakkaus,\nintohimot, kiihko, kunhan vain voin aina kulkea varmoin askelin\nvalaistua tietä! Ja nyt, nuori neito, kun muutamat unen sekunnit\novat tahdostani antaneet sinulle yhtä paljon voimia kuin jos olisit\nnukkunut kaksikymmentä vuotta, herää nyt taas. Tai paremminkin: vaivu\njälleen kaukonäkeväiseen uneen! Minä tarvitsen vielä sanojasi; mutta\ntällä kertaa sinä puhut minua varten.\n\nJa Balsamo ojensi uudestaan kätensä Andréeta kohti ja pakotti hänet\njälleen suoristautumaan kaikkivoivalla magneettisella virralla.\n\nKun hän sitten näki hänet valmiiksi ja alistetuksi, otti hän\ntaskukirjastaan nelinkerroin käännetyn paperin, johon oli suljettu\ntukku mustia hiuskiharoita, lämpöisen hohtavia. Hajuvedet, joilla\nkiharat olivat kostutetut, olivat tehneet paperin läpikuultavaksi.\n\nBalsamo pani nyt kiharat Andréen käteen.\n\n-- Katsokaa, -- vaati hän.\n\n-- Oi, vieläkö! -- huudahti tyttö tuskallisesti. -- Oi, ei, ei;\nantakaa minun olla, se niin koskee. -- Hyvä Jumala, äsken minun oli\nniin hyvä.\n\n-- Teidän on nähtävä, -- vastasi Balsamo ja asetti teräspuikkonsa\npään tytön rintaa vasten.\n\nAndrée väänteli käsiään; hän koetti päästä tuon kokeentekijän\nhirmuvallasta. Vaahto nousi hänen huulilleen aivan kuin ennen muinoin\npyhällä kolmijalalla istuvan Pyythian.\n\n-- Oh, minä näen, näen! -- huudahti hän epätoivoisesti tahtonsa\nmenettäneenä.\n\n-- Mitä näette?\n\n-- Naisen.\n\n-- Hyvä, -- mutisi Balsamo hurjan riemuisena; -- eipä tiede ole tyhjä\nsana niinkuin hyve! Mesmer on voittanut Brutuksen. Kuvailkaa minulle,\nminkälainen se nainen on, että tiedän, näittekö oikein.\n\n-- Tummaverinen, kookas, siniset silmät, musta tukka, jäntevät kädet.\n\n-- Mitä hän tekee?\n\n-- Hän kiitää, häntä vie oiva hevonen, vaahdossa kylpien.\n\n-- Minne päin hän menee?\n\n-- Tuonne, tuonne, -- vastasi neito osoittaen länteen päin.\n\n-- Tietä pitkin?\n\n-- Niin.\n\n-- Châlonsiin vievää?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Balsamo; -- hän menee tietä, jota minäkin\nmatkustan. Hän aikoo Parisiin, jonne minäkin aion. Hyvä on; minä\nlöydän hänet Pariisista. Levätkää nyt, -- sanoi hän Andréelle, ottaen\npois suortuvan, jota neito ei ollut päästänyt kädestään.\n\nAndréen kädet hervahtivat liikkumattomina alas.\n\n-- Palatkaa nyt klaveerin ääreen, -- sanoi Balsamo. Andrée koetti\nlähteä ovea kohti; mutta hänen jalkojaan herpasi hirveä väsymys\neivätkä ne tahtoneet häntä kantaa. Hän hoippui.\n\n-- Ottakaa voimaa ja jatkakaa kulkuanne, -- virkkoi Balsamo kietoen\nAndréen uuteen fluidumin virtaan.\n\nAndrée oli kuin jaloluontoinen juoksija, joka ponnistaa viimeisetkin\nvoimansa täyttääkseen herransa tahdon, vaikka se olisi kuinka armoton.\n\nHän kulki edelleen.\n\nBalsamo avasi huoneensa oven, ja Andrée meni verkalleen portaita\nalas, yhä unessa.\n\n\n\n\n10.\n\nNicole Legay.\n\n\nGilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta,\nkuvaamatonta tuskaa.\n\nHän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut\nenää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa\npuhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon,\nettä sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä\nolisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä\noli.\n\nTätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa\ntunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert,\nvapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin.\nMutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli\nrohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä\nmennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin\nkimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän\nvaipui takaisin polvilleen.\n\nSilloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie,\njoka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri,\nkäytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita\nsäleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja\nkiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen,\nhalutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.\n\nHän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi\nseinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut\nmaasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan\nläheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.\n\nSilloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään\njonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta\naukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti\nparemminkin aaveelta kuin ihmiseltä.\n\nHän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.\n\nEräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta\ntavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin\nmuiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin\nmielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä\nheidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea\nkuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen,\nsynkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua\nkummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin\nsuuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä.\nMutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme\nole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, -- kun heidän\naurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he\nkuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.\n\nGilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin\nsynkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt,\nvaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen\noli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita\nollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti\njohdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?\n\nMutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan\nvieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen\nharkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain\ntodistukset aaveita vastaan, ja hänen \"Filosoofisesta sanakirjasta\"\nlukemansa kirjoitus _Kummitus_ antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta\ntuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.\n\nJos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen.\nJa ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä\ntavalla urkkia.\n\nPelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen\nomatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.\n\nHän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo\nsanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei\nhänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.\n\nEi hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa\npaitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli.\nMutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen\ntikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä\nolivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän\ntilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että\ntuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten\nsitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan\nsäännöllinen tulos.\n\nKun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa\nniiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän\noli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman\nkynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut\nyliluonnollinen voima.\n\nAndrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin\nohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili\npimeässä, ja jatkoi matkaansa.\n\nKun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole\ntoisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi\nGilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli\nrajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan\ntahtiin kuin hän.\n\nAndrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi\nhäntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi\nkuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka\nkannella kynttilä yhä paloi.\n\nGilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla\noli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja\nkättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin\npaljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.\n\nEpäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin\nhänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista\ntapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka\nolivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin\naistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä\nfysioloogisissa tutkimuksissa.\n\n\"No niin\", tuumi hän kahden vaiheella, kumpi näistä käsityksistä\nolisi oikea, \"jos asianlaita on siten, nautin minä niinkuin muutkin\ntuosta turmeluksesta tai käytän hyväkseni hänen aistipetostaan,\nkun se tarjoutuu. Ja koska enkeli heittää tuulten revittäväksi\npuhtaudenvaatteensa, niin minäkin tahdon tilkun hänen siveydestään.\"\n\nGilbert oli tällä kertaa tehnyt lopullisen päätöksensä ja hän aikoi\nrynnätä saliin. Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli,\nilmestyi pimeydestä käsi, joka tarttui lujasti häntä käsivarteen.\n\nGilbert kääntyi kauhistuneena ja hänestä tuntui kuin olisi sydän\nollut halkaista hänen rintansa.\n\n-- Ah, jokos sain sinut kiinni, hävytön! -- sähähti hänelle korvaan\nvihastunut ääni. -- Koetapas vielä kieltää, ettet käy kohtauksissa\nhänen kanssaan, koetapas kieltää, ettet rakasta häntä...\n\nGilbertillä ei ollut voimaa edes pudistaa kättään päästääkseen sitä\nirti pitimistä.\n\nJa kuitenkaan eivät ne pitimet olleet niin lujat, ettei hän olisi\njaksanut niitä rikkoa. Se ruuvipihti oli ainoastaan nuoren tytön\nkäsi. Nicole Legay se vaan oli Gilbertin kammitsoinut.\n\nNo niin, mitä nyt siinä taas tahdot? -- kysyi Gilbert aivan hiljaa,\nmutta kärsimättömänä.\n\nAh, haluatko, että sanon sen täyttä suuta, siltä tuntuu? -- virkkoi\nNicole kovalla äänellä.\n\nEi, ei, haluan päinvastoin, että olet hiljaa, -- vastasi Gilbert\nkiristäen hampaitaan ja vetäen Nicolea muassaan eteiseen.\n\n-- Hyvä, tule sitten kanssani.\n\nTätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän\npääsisi Andréesta loitommalle.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä tulen, -- sanoi hän.\n\nHän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle\nja veti oven mennessään kiinni.\n\n-- Mutta, -- sanoi Gilbert, -- neiti Andrée lähtee makuukamariinsa,\nhän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole\nsilloin saapuvilla.\n\n-- Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä\nsuuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun\ntäytyy saada puhua sinun kanssasi.\n\n-- Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle;\nneiti on ankara, senhän tiedät.\n\n-- Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua\nkohtaan!\n\n-- Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna...\n\n-- Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa\nniihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello\nkuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan\ntoisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan.\nSinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin\nAnnonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä\nrippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme\nluostarin johtajattarelle.\n\n-- Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos\nhuomataan...\n\n-- Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra\nparooni tietysti ujostelee tekemästä.\n\n-- Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, -- vastasi Gilbert koettaen\nitseään puolustaa.\n\n-- Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella\nhänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja\nvalistusmies.\n\nGilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa,\nettä jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut\nvähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi\ntarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli\nnähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole\nsen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla\nyleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi\nnuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus\noli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten\nrakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.\n\nGilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan\nvähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja\nhän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko\nöisestä seikkailusta.\n\n-- No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, --\nsanoi Gilbert.\n\n-- Oh, se on pian tehty, -- huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan\npäinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita\nhetkellisiä tunteitaan. -- Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla\non epämukavaa; mennään minun kamariini.\n\n-- Sinun kamariisi! -- huudahti Gilbert kauhistuneena; -- mahdotonta.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.\n\n-- Joutavia! -- vastasi hän hymyillen halveksuvasti. -- Kuka\nmeidät yllättäisi? Neitikö? Kyllä maar, hän mahtaa tosiaan olla\nmustasukkainen moisesta hienosta herrasta. Ikävä kyllä hänelle,\nihmisiä, joiden asiat tiedetään, ei meidän tarvitse peljätä. Ah,\nAndrée-neiti mustasukkainen Nicolelle! Sitä kunniaa en luullut\nkoskaan saavani!\n\nJa nauru, väkinäinen ja hirveä kuin myrskyn ulvahdus, peljästytti\nnyt Gilbertiä paljoa enemmän kuin mitkään sättimiset tai uhkaukset\nolisivat tehneet.\n\n-- Minä en suinkaan pelkää neitiä, Nicole, vaan pelkään sinun\nkohtaloasi.\n\n-- Niin, se on totta, sinä olet aina sanonut minulle, ettei\nsellaisessa ole mitään pahaa, josta ei tule julkista häpeäjuttua.\nFilosoofit saattavat joskus olla jesuiittoja. Muuten sanoi\nAnnonciade-luostarin rippi-isäkin jo samaa kuin sinä, ja hän sanoi\nsen minulle ennenkuin sinä. Siksi kai sinä käyt kohtauksissa neidin\nkanssa öiseen aikaan. Joutavia, riittää jo tuollaiset syyt... Tule\nkamariini, minä tahdon niin.\n\n-- Nicole, -- alkoi Gilbert hammasta purren.\n\n-- Niin, -- virkkoi tyttö, -- entä sitten?...\n\n-- Varo itseäsi!\n\nJa Gilbert teki uhkaavan liikkeen.\n\n-- Oh, minä en pelkää; sinä olet lyönyt minua jo kerran ennenkin,\nmutta siksi, että olit silloin mustasukkainen. Sinä rakastit minua\nsiihen aikaan. Se oli viikko lempikuukautemme loputtua, ja minä\nannoin lyödä itseäni. Mutta nyt minä en enää anna. En, en, en,\nsillä sinä et minua enää rakasta. Ja nyt olen minä vuorostani\nmustasukkainen.\n\n-- Ja mitä sinä aiot tehdä? -- kysyi Gilbert tarttuen tytön\nranteeseen.\n\n-- Oh, minä huudan niin kovasti, että neiti tulee ja kysyy sinulta,\nmillä oikeudella sinä annat Nicolelle samaa, jota sinä et saa antaa\nenää nykyään muille kuin hänelle. Päästä siis irti, neuvon sinua.\n\nGilbert päästi Nicolen käden. Sitten otti hän tikapuut, veti niitä\nvarovasti perässään ja pystytti ne paviljonki-rakennuksen seinää\nvastaan sillä tavoin, ette ne osuivat Nicolen ikkunaan.\n\n-- Katso, miten kohtalo on muuttuvainen, -- sanoi Nicole; --\ntikapuut, joita aiottiin luultavasti käyttää neidin huoneeseen\nnoustessa, ovat nyt sievästi tarpeen laskeuduttaessa Nicolen\nullakkokamarista. Miten se maistuu itserakkaudestani hyvältä!\n\nNicole tunsi nyt olevansa voimakkaampi; sentähden hän kiiruhti\nhätiköivästi riemuaan ilmaisemaan, kuten naiset aina, naiset, jotka\nsaavat sitten kalliisti maksaa ensimäisen liian aikaiseen julistetun\nvoittonsa, elleivät tosiaan ole voimakkaampia hyvässä tai pahassa.\n\nGilbert tunsi asemansa tukaluuden; niin ollen mietti hän nuorta\ntyttöä seuratessaan valmiiksi kaikki keinonsa sen taistelun varalta,\njohon hän varustautui.\n\nJa varovaisena miehenä hän tahtoi ensinnäkin olla varma kahdesta\nseuraavasta seikasta.\n\nEnsimäinen niistä oli seikka, jonka hän nyt näki neiti de Taverneyn\nikkunan alitse kulkiessaan, nimittäin, että neiti oli yhä salissa.\n\nToinen jälleen, josta hän otti selvän Nicolen kamariin tullessaan,\noli, että hän saattoi niskojaan taittamatta päästä ikkunasta\ntarvittaessa tikapuiden ensimäiselle kapulalle ja siitä luisua\nhelposti alas maahan.\n\nNicolen kamari ei koruttomuudessaan ollut suuresti muista rakennuksen\nhuoneista eroava.\n\nSe oli ullakkokamari, jonka seinät olivat peitetyt harmaalla,\nvihreäkuvioisella paperilla. Telttasänky ja suuri kurjenmiekkakukka,\njoka oli asetettu ikkuna-aukon ääreen, olivat sen ainoat huonekalut.\nNäiden lisäksi oli Andrée lainannut Nicolelle valtavan suuren\nvaatteensäilytys-lippaan, jota kamarineitsyt käytti samalla kaappina\nja pöytänä.\n\nNicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.\n\nNicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt,\nkun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin,\njoka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa\nkylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin\nse nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä\npalavin ja harmistunein silmin.\n\n-- No niin, -- sanoi hän, -- sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?\n\n-- Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? -- vastasi\nGilbert.\n\n-- Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.\n\n-- Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?\n\n-- Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa?\nNoidanko?\n\nEhkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin:\nkateellinen. -- Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.\n\n-- Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et\nrakasta minua enää, eikö niin?\n\n-- Kyllä, minä rakastan sinua yhä.\n\n-- Miksi sinä sitten karttelet minua?\n\n-- Siksi, että milloin minut tapaat, sinä haastat riitaa.\n\n-- Juuri niin, minä haastan riitaa siksi, että me emme enää tapaa\ntoisiamme muuta kuin vilaukselta.\n\n-- Minä olen aina ollut erakko ja hakenut yksinäisyyttä, senhän\ntiedät.\n\n-- Kyllä, ja siihen yksinäisyyteen kavutaan tikapuilla...\n\nKiitoksia, siitä en ennen tiennyt!\n\nGilbert oli tässä ensimäisessä kohdassa joutunut tappiolle.\n\n-- Kas niin, ole nyt suora, jos voit sitä olla, Gilbert, ja tunnusta,\nettä sinä et minua enää rakasta tai että sinä rakastat meitä\nkumpaakin yhtaikaa.\n\n-- No hyvä, jos asia olisi niin, -- sanoi Gilbert, -- mitä siitä\nsanoisit?\n\n-- Sanoisin, että se on eriskummaista ja luonnotonta.\n\n-- Eipä suinkaan, vaan erehdys.\n\n-- Sinun sydämesi erehdys.\n\n-- Ei, vaan meidän yhteiskuntamme. Löytyy maita, joissa jokaisella\nmiehellä on seitsemän, kahdeksan vaimoa, senhän tiedät.\n\n-- Niissä eivät ihmiset ole kristittyjä, -- vastasi Nicole\nkärsimättömästi.\n\n-- He ovat filosoofeja, -- lausui Gilbert ylpeästi.\n\n-- Ohoo, herra filosoofi, sinusta olisi siis hyvä; jos minä tekisin\nniinkuin sinä, ottaisin itselleni vielä toisen rakastajan?\n\n-- Minä en tekisi sinulle vääryyttä enkä olisi sinulle tyrannillinen,\nminä en tahtoisi harjoittaa väkivaltaa sydämesi tunteita kohtaan...\nPyhä vapaus ilmenee varsinkin vapaan valinnan kunnioituksessa... Ota\nuusi mielitietty, Nicole; minä en pakottaisi sinua uskollisuuteen,\njos se ei minun mielestäni olisi luonnollista.\n\n-- Ah, -- huudahti Nicole, -- nyt näet, että sinä et rakasta minua!\n\nVäittely oli Gilbertin vahva puoli, ei silti, että hänellä olisi\nollut taito tehdä varmoja johtopäätöksiä, vaan siksi, että hän osasi\nsinkauttaa paradokseja. Sitäpaitsi oli hänellä toki enemmän tietoja\nkuin Nicolella, vaikka hänellä itselläänkin niitä oli vähän...\nNicole ei ollut lukenut muuta kuin sellaista, mikä tuntui hänestä\nhuvittavalta. Gilbert oli lukenut paitsi sellaista, mikä tuntui\nhänestä huvittavalta, myöskin muuta, joka oli hänestä hyödyllistä.\n\nGilbert alkoi siis väittelyssä saavuttaa jälleen kylmäverisyyttä, kun\nse taas Nicolelta väheni.\n\n-- Onko sinulla hyvä muisti, herra filosoofi? -- kysyi Nicole\nivallisesti hymyillen.\n\n-- Jonkun kerran, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Muistatko, mitä sanoit minulle silloin, kun minä tulin\nAnnonciade-luostarista neidin kanssa viisi kuukautta sitten?\n\n-- En; mutta voithan muistuttaa sitä mieleeni.\n\n-- Sinä sanoit minulle: \"Minä olen köyhä.\" Sen sinä teit sinä\npäivänä, jolloin meillä oli yhdessä luettavana _Tanzai_ tuolla\neräässä holvissa vanhan linnan raunioilla.\n\n-- Hyvä, jatkahan.\n\n-- Sinä vapisit aikalailla sinä päivänä.\n\n-- Hyvin mahdollista, minä olen luonnostani arka, mutta minä teen\nkaiken voitavani korjatakseni itsessäni tuon vian niinkuin muutkin.\n\n-- Ja kun sinä olet korjannut kaikki vikasi, -- sutkautti Nicole\nnauraen, -- niin sinä olet täysi mestari.\n\n-- Olen ainakin voimakas, sillä viisaus on voima.\n\n-- Mistä sinä olet tuon lukenut, sanopas?\n\n-- Kuuluuko se sinuun? Puhuhan vaan, mitä minä sanoin sinulle siellä\nholvin alla.\n\nNicole tunsi, että vahva pohja katosi yhä enemmän hänen jalkainsa\nalta.\n\n-- No niin, sinä sanoit minulle: \"Minä olen köyhä, Nicole, kukaan ei\nminua rakasta. Kukaan ei tiedä, mitä minulla on tuolla!\" Ja sinä löit\nrintaasi sydämen kohdalle.\n\n-- Sinä erehdyt, Nicole. Jos minä johonkin löin sitä sanoessani,\nniin enpä kai lyönyt sydämeen, vaan varmaankin päähäni. Sydän ei\nole mitään muuta kuin puserruspumppu, jonka tarkoituksena on syöstä\nverta ruumiin ulko-osiin. Lue \"Filosoofisesta sanakirjasta\" kirjoitus\n_Sydän_.\n\nJa Gilbert ojensi itsekylläisenä vartaloaan. Hän kopeili nyt Nicolen\nedessä, tultuaan Balsamon parissa nöyryytetyksi.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Gilbert, sinä mahdoit tosiaan silloin lyödä\npäähäsi. Sinä siis sanoit, päähäsi lyöden: \"Minua kohdellaan täällä\nkuin kartanokoiraa, ja Mahon on jo onnellisempi kuin minä.\" Minä\nvastasin silloin, että on väärin olla sinua rakastamatta ja että\njos sinä olisit ollut veljeni, niin minä olisin rakastanut sinua,\nminä. Luulenpa, että minä vastasin sillä tavoin sinulle sydämelläni\nenkä suinkaan päälläni. Mutta ehkäpä erehdyn: minä en ole lukenut\n\"Filosoofista sanakirjaa\".\n\n-- Siinä olet tehnyt tuhmasti, Nicole.\n\n-- Sinä otit silloin minut syliisi. \"Sinä olet orpo tyttö, Nicole\",\nsanoit sinä minulle; \"minäkin olen orpo; meidän köyhyytemme ja halpa\nasemamme tekevät meistä enemmän kuin sisaruksia: rakastakaamme\nsiis toisiamme, Nicole, niinkuin olisimme sisaruksia. Muuten,\njos tosiaankin olisimme sisaruksia, niin yhteiskunta kieltäisi\nmeidän rakastamasta toisiamme sillä tavoin kuin minä tahdon sinun\nrakkauttasi.\" Sitten sinä hyväilit minua.\n\n-- Se on mahdollista.\n\n-- Sinä ajattelit siis sitä, mitä sanoit?\n\n-- Epäilemättä. Ihminen ajattelee melkein aina juuri sitä, mitä\nsanoo, sillä hetkellä, jolloin hän sen sanoo.\n\n-- Niin, entä nyt...?\n\n-- Nyt olen viisi kuukautta vanhempi, olen oppinut asioita, joita en\nsilloin tuntenut, ja aavistan jo toisia, joita en vielä tunne. Nyt\nminä ajattelen toisella tavoin.\n\n-- Sinä olet siis valehtelija, petturi, teeskentelijä? -- huudahti\nNicole suuttuen.\n\n-- En enempää kuin joku matkustaja, jolta laakson pohjassa kysytään,\nmitä hän ajattelee maisemasta, mutta jolle sitten tehdään sama\nkysymys hänen saavuttuaan vuoren huipulle, joka äsken sulki hänen\nnäköpiiriään. Näen nyt suuremman maiseman, siinä koko selitys.\n\n-- Niin että sinä et tahdo minua naida?\n\n-- Minä en ole koskaan sanonut sinulle tahtovani sinut naida, --\nvastasi Gilbert halveksuvasti.\n\n-- Mutta, hyväinen aika, -- huudahti tyttö katkeroituen, -- onhan\nNicole Legay mielestäni Sebastian Gilbertin arvoinen.\n\n-- Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia, -- vastasi Gilbert. -- Eroitus\non vaan siinä, että luonto tai kasvatus ovat antaneet heille\nerilaisia sisäisiä arvoja tai eroavia taipumuksia. Sikäli kuin\nnämät arvot tai taipumukset kehittyvät kenessä suuremmassa, kenessä\npienemmässä määrässä, eroavat he toisistaan.\n\n-- Niin että kun sinulla on kehittyneemmät arvot ja taipumukset kuin\nminulla, niin sinä eroat minusta.\n\n-- Luonnollisesti. Sinä et osaa vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä,\nmutta sinä ymmärrät jo.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- huudahti Nicole vimmastuneena, -- kyllä minä\nymmärrän.\n\n-- Mitä sinä ymmärrät?\n\n-- Minä ymmärrän, että sinä olet huono mies.\n\n-- Se on mahdollista. Monet syntyvät huonoilla taipumuksilla\nvarustettuina, mutta hyvä tahto kiiruhtaa niitä parantamaan. Rousseau\nesimerkiksi oli syntynyt huonoilla taipumuksilla varustettuna; mutta\nhän korjasi kuitenkin itsensä. Minä teen samalla tavoin kuin Rousseau.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Nicole, -- kuinka olen voinut\nrakastaa mokomaa miestä?\n\n-- Etkä sinä minua rakastanutkaan, Nicole, -- jatkoi Gilbert\nkylmästi; -- minä miellytin sinua, siinä kaikki. Sinä tulit Nancystä,\njossa sinä et ollut nähnyt muita kuin papinkokelaita, jotka olivat\nsinusta naurettavia; tai sotilaita, joita sinä pelkäsit. Me olimme\nmolemmat nuoria, molemmat viattomia ja halusimme molemmat lakata\nsitä olemasta. Luonnon vastustamaton ääni meissä puhui. On olemassa\njotain, joka syttyy suonissamme silloin kuin kaipaamme, rauhattomuus,\njohon etsii lääkettä kirjoista, mutta ne tekevät meidät yhäkin\nrauhattomammiksi. Lukiessamme yhdessä erästä tuollaista kirjaa,\nsinä, -- muistathan sen, Nicole, -- en voi sanoa, että minulle muka\nantauduit -- sillä enhän sinulta mitään pyytänytkään etkä sinä\nminulta mitään kieltänyt, -- vaan me löysimme siinä tilaisuudessa\nyhdessä erään ennen tuntemattoman salaisuuden sanan. Kuukauden\ntai kaksi kuului tuo sana: _Onni_! Kuukauden tai kaksi me elimme,\nemme ainoastaan olleet olemassa. Merkitsikö tämä sitä, että meidän\ntäytyisi, oltuamme pari kuukautta toistemme avulla onnellisia, olla\nvastedes iankaikkisesti toistemme tähden onnettomia? Ajattelehan,\nNicole, jos ihminen onnea antaessaan ja saadessaan sitoutuisi moiseen\nsopimukseen, silloin luopuisi hän vapaan valinnan oikeudesta, ja\nsehän olisi luonnotonta.\n\n-- Viisaustieteen tuntejako sinä nyt annat? -- kysyi Nicole.\n\n-- Niinpä luulen, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Siispä ei filosoofeille ole mikään pyhää?\n\n-- Kyllä on, järki.\n\n-- Joten minä, joka tahtoisin olla kunniallinen tyttö...\n\n-- Anteeksi, mutta se on jo myöhäistä.\n\nNicole kalpeni ja lensi vuorotellen punaiseksi, niinkuin jokin ratas\nolisi syössyt verta hänen päähänsä ja taas sieltä pois.\n\n-- Kunniallinen sinua kohtaan, -- selitti Nicole. -- \"Nainen on\naina kunniallinen, kun hän on uskollinen sitä kohtaan, jonka\nhän on sydämensä ystäväksi valinnut\", olet sinä sanonut minua\nlohdutellaksesi. -- Muistathan nuo ajatuksesi avioliitosta?\n\n-- Minä olen puhunut ainoastaan liitosta, Nicole, edellyttäen, että\nminä en koskaan mene naimisiin.\n\n-- Sinä et koskaan mene naimisiin?\n\n-- En. Minä tahdon olla oppinut ja valistusmies. Ja tiedehän määrää\neristäytymään järjen puolesta ja filosofia ruumiin.\n\n-- Monsieur Gilbert, -- sanoi Nicole, -- te olette raukka ja minä\nluulenkin, että minä olenkin parempi teitä.\n\n-- Lopettakaamme, -- vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, -- sillä\nme hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä\nkuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se\nmiellytti teitä, eikö niin?\n\n-- Tottahan toki!\n\n-- No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua,\nsiksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.\n\n-- Sellainen typerys, -- sanoi Nicole, -- luulla minua niin\nluonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!\n\n-- Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte?\nMustasukkaisuus sokaisee teidät.\n\n-- Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? -- sanoi nuori tyttö\nhermostuneesti nauraen. -- Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette,\nettä minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen,\nsanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos\nminulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne\nkauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, -- enkö minä olisi yhtä\nhyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, --\nja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, -- minä voin\nkääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen\nsopusuhtainen. -- Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin.\n-- Minulla on hampaat kuin helmet. -- Ja hän katseli hampaitaan\nkolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä\npäässä. -- Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä\nerikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän\nja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen\nrakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle\nminä olen kiemaillut. -- Kuule, Gilbert, sinä naurat, -- jatkoi\ntyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas\nsammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. -- Usko minua, älä\npakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois\nsiltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten\nhämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos\nminä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi,\nGilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista\nonnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita\nse tuo muille.\n\n-- Onneksi vaan, -- sanoi Gilbert, -- te olette nyt jo päässyt\nmelkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.\n\n-- Mistä?\n\n-- Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät...\n\n-- Niin?\n\n-- Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.\n\nNicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen\nhampaitaan:\n\n-- Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin\nalan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut.\nLuulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen,\nettä minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin\non liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin\nvaimoksi. -- Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette\nkatkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi\nmuille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi\nGilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei\nolisi ollutkaan huoneessa.\n\nGilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä\npäätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen\nsytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.\n\nMutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös\nerota Nicolesta, -- sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä\nhänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen.\nGilbert pysyi lujana.\n\nKun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään\nääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.\n\n-- Läksi, -- mutisi hän itsekseen, -- läksi!\n\nHän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot\nsammuneet.\n\n-- Entä neiti! -- sanoi Nicole itsekseen.\n\nJa tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin\novelle ja kuunteli.\n\n-- Hyvä, -- sanoi hän, -- hän on mennyt omin neuvoin levolle ja\nnukkuu. Odotahan huomiseen! -- Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko\nsinä häntä!\n\n\n\n\n11.\n\nKamarineitsyt ja hänen emäntänsä,\n\n\nSieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan\nniin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän\nluuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa,\nsupistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen\nkerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai\nnäyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus\noli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly.\nTällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät\naistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään\nkuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä\nkaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen\nsilmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat\nvaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.\n\nYksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden\nmukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut\nvastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki\nhänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään\nhyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli\npitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin\ntäydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa\ntosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys\ntekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran\nrangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen\ntuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja\nvannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan\npahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.\n\nNicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä\noli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita\nniitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua\naivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman\nkaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen\nseitsentoista-vuotiaassa sydämessään.\n\nMuuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin\nsyylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö,\ntäynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua\nylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria\nkolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria\nja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan;\nAndrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa\nsisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja\nsurkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin\nnaiseksi.\n\nSillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla\nhienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta\nGilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei\nGilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli\nsaavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä\nsuhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen\nparoonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä\ntalonpojalle antautuessaan.\n\nMitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut\nGilbertille?\n\nNicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli\nluullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut\nnähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän\ntekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon\nparooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi\nkoko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet\ntalosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä\nvarmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja\nraukkamaisena.\n\nMutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin\nmolempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen\nkatseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen\nja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän\nsuuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen\nmielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti\nhänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän\nvaipui uneen.\n\nPäivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin.\nHän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä\npelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi,\njoka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen,\nkuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä\nkolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme\npuhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät\nhänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja\nkatsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet\nsuinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka\ntuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa,\njota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli\nvalkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin\nhänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.\n\nNähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin\nkelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.\n\nHänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet,\nsen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan\npelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli,\nettä neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.\n\nTällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi\nNicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään\nlupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla\nitse noussut ylös.\n\nTuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui\nvuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen,\nhengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa\nunessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet\nhänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan\nkasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä\nmielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan\nkäsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa\nvastaan.\n\nSilloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten\nilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä\nvalituksia.\n\nNicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän\nmyönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista,\njoka voisi kilpailla Andréen kanssa.\n\nSitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.\n\nValovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät\nluomet värähtämään.\n\nHän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen\nväsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti\ntakaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.\n\n-- Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? -- virkkoi Nicole.\n\n-- Onko jo myöhä? -- kysyi Andrée hieroen silmiään.\n\n-- Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin\ntavallista.\n\n-- En tiedä, mikä minulla on, Nicole, -- sanoi Andrée katsellen\nympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. --\nRuumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.\n\nNicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.\n\n-- Neiti on viime yönä vilustunut, -- alkoi hän sitten.\n\n-- Viime yönä? -- vastasi Andrée kummastellen. -- Oh, -- huudahti hän\nhuomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, --\nenkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?\n\n-- Hm, -- myhähti Nicole, -- neidin sopii muistella.\n\n-- Minä en muista mitään, -- vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin\nkäsin. -- Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?\n\nJa hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein\ntajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:\n\n-- Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua\nniin painosti... se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten...\n\nNicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta\nsiitä huolimatta peite päällä.\n\nAndrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut\nhäneen niin kummallisella tavalla.\n\n-- Niin, sitten?... -- kysyi Nicole muka säälivänä.\n\nNeiti Andrée näytti koettavan muistella.\n\n-- Sitten, -- jatkoi hän, -- minä nukuin klaveerin eteen. Siitä\nhetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä\nhuoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta\nriisuutua.\n\n-- Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, -- sanoi Nicole mairealla\näänellä; -- enkö minä ole neidin kamarineitsyt?\n\n-- Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua,\n-- vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.\n\n-- Ulkokullattu! -- mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:\n\n-- Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä,\nsillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun\nkuulin täältä liikettä.\n\nTässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla\nhäiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi\naivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi\nsaattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.\n\n-- Minä kävin alhaalla... -- toisti Nicole,\n\n-- Niin? -- kysyi Andrée.\n\n-- Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.\n\nAndrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa\nsilmissään muuta kuin kummastusta.\n\n-- Sepä on merkillistä, -- sanoi hän.\n\n-- Sitä se on.\n\nSanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.\n\nNeiti suonee minulle anteeksi, -- vastasi Nicole.\n\n-- Missä minä siis olen ollut?\n\n-- Neiti tiennee sen paremmin kuin minä, -- virkkoi Nicole kohauttaen\nolkapäitään.\n\n-- Luulen, että sinä olet erehtynyt, Nicole, -- sanoi Andrée aivan\nlauhkeasti. -- Minä en ole liikkunut klaveerituolilta missään.\nMinusta tuntuu vain kuin muistaisin, että minun tuli kylmä ja\njonkinlainen raskas olo, ja että minun oli vaikea liikkua.\n\n-- Oh, -- väitti Nicole pisteliäästi, -- kun minä näin neidin,\nkuljitte te aivan ketterästi.\n\n-- Sinä näit minut?\n\n-- Kyllä, sen tein.\n\n-- Mutta äskenhän sinä sanoit, että minä en ollut salissa.\n\n-- En minä salissa neitiä nähnytkään.\n\n-- Missä sinä sitten minut näit?\n\n-- Eteisessä. Lähellä portaita.\n\n-- Minut? -- huudahti Andrée kummastuneena.\n\n-- Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, -- lisäsi Nicole muka\nleikillisesti naurahtaen.\n\n-- Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista,\n-- virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.\n\n-- Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, -- sanoi\nNicole. -- Minä ajattelin lisäksi, -- jatkoi hän nyt kahta vertaa\ntarkkaavampana, -- että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa.\nViime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää\nkävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö\nniin, neiti?\n\n-- Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, --\nsanoi Andrée hymyillen; -- minä, joka olen niin pelkuri.\n\n-- Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, -- vastasi Nicole, -- ja\nsilloin ei pelkää.\n\n-- Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? -- kysyi Andrée,\njoka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi\nkamarineitsyensä kanssa jutellessaan.\n\nNicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen\nkylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta,\noikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen\ntoisaalle.\n\n-- Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? -- virkkoi hän.\n\n-- Niin, kovia tuskia, -- vastasi Andrée; -- minä olen kuin lamattu\nväsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt\neilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen\nsairaaksi!\n\n-- Oh, neiti, -- sanoi Nicole, -- ihmisellähän on joskus suruja.\n\n-- Suruja? -- toisti Andrée.\n\n-- Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen\nhyvin.\n\n-- Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?\n\nJa nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että\nne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.\n\n-- On, neiti, -- vastasi hän luoden silmänsä maahan, -- kyllä,\nminulla on suruja.\n\nAndrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan\npukeutuakseen hän sanoi:\n\n-- Kerrohan minulle.\n\n-- Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että... Hän keskeytti,\n\n-- Sanoaksesi, että? Mitä kummaa, kuinka sinä olet tyrmistyneen\nnäköinen, Nicole!\n\n-- Olen tyrmistyneen näköinen niinkuin neiti väsyneen; nähtävästikin\nme molemmat kärsimme.\n\nTuo _me_ ei miellyttänyt Andréeta, hän rypisti kulmiaan ja huudahti:\n\n-- Oho!\n\nMutta Nicole ei liioin välittänyt tuosta huudahduksesta, vaikka\nsävyn, jolla se oli lausuttu, olisi jo pitänyt olla hänelle varoitus.\n\n-- Koska neiti välttämättä tahtoo, niin minä alan, -- virkkoi hän.\n\n-- Antaahan tulla, -- vastasi Andrée.\n\n-- Minä haluan naimisiin, -- jatkoi Nicole.\n\n-- Pyh, -- huudahti Andrée... -- sinä ajattelet sellaista, etkä ole\nvielä seitsemäätoista täyttänyt?\n\n-- Neiti itse ei ole kuin kuudentoista.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Hm, vaikka neiti ei ole vasta kuin kuudentoista, ettekö tekin\najattele joskus naimisiin menoa?\n\n-- Mistä sinä luulet sellaista huomanneesi? -- kysyi Andrée ankarasti.\n\nNicole avasi jo suunsa antaakseen jonkun rohkean vastauksen, mutta\nhän tunsi Andréen, hän tiesi, että hän katkaisisi sillä tavalla\njyrkästi koko selvittelyn, joka ei ollut vielä edistynyt tarpeeksi\npitkälle; hän siis muutti aikomustaan.\n\n-- Tosiaankaan, enhän minä voi tietää, mitä neiti ajattelee, minä\nolen vaan maalainen ja olen luonnonmukainen.\n\n-- Sepä kummallinen sanantapa.\n\n-- Miten niin? Eikö ole luonnon mukaista rakastaa jotakuta ja antaa\ntoisen rakastaa?\n\n-- Hyvin uskottavaa; entä sitten?\n\n-- Niin, minä rakastan jotakuta.\n\n-- Ja joku rakastaa sinua?\n\n-- Minä luulen niin, neiti.\n\nNicole huomasi heti, että sana \"luulo\" tuntui liian kalpealta ja että\ntällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.\n\n-- Nimittäin, minä olen siitä varma, -- lisäsi hän.\n\n-- Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin,\nmikäli huomaan.\n\n-- Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella,\non toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla,\njolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan\nhankituksi.\n\nNicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta,\nettä hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo\nsopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti\nhänen epäilyksensä.\n\n-- No niin, sanopas, -- jatkoi Andrée, -- kenen kanssa sinä aiot\nnaimisiin?\n\n-- Oh, erään, jonka neiti tuntee, -- virkkoi Nicole luoden\ntarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.\n\n-- Jonka minä tunnen?\n\n-- Hyvin.\n\n-- Kuka se sellainen on? Sinähän teet minut aivan uteliaaksi; annahan\nkuulua.\n\n-- Pelkään, ettei valintani neitiä miellytä.\n\n-- Minua?\n\n-- Niin.\n\n-- Sinä siis arvioit itsekin hänet vähän soveltumattomaksi?\n\n-- Sitä en tarkoita.\n\n-- No, mutta puhu nyt pelkäämättä; emäntäin velvollisuus on pitää\nhuolta niistä palkollisista, jotka ovat kelvollisia, ja minä olen\nsinuun tyytyväinen.\n\n-- Neiti on sangen kiltti!\n\n-- Sanohan nyt nopeasti, ja vedä kureliivini kiinni.\n\nNicole kokosi nyt kaikki voimansa ja koko tarkkaavaisuutensa.\n\n-- No niin, se on... se on Gilbert, -- lausui hän. Nicolen suureksi\nihmeeksi ei Andrée räpäyttänyt silmäänsäkään.\n\n-- Gilbert, pikku Gilbert, imettäjäni poika?\n\n-- Juuri hän, neiti.\n\n-- Kuinka? Tuon nuoren pojanko kanssa sinä aiot naimisiin?\n\n-- Niin, neiti, hänen kanssaan.\n\n-- Ja hän rakastaa sinua?\n\nNicole luuli päässeensä nyt ratkaisevaan kohtaan.\n\n-- Hän on kymmenesti sen minulle sanonut.\n\n-- No hyvä, mene sitten hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi Andrée\nrauhallisesti; -- minun mielestäni ei siihen ole mitään estettä.\nSinulla ei ole enää vanhempia ja hän on orpo, ja te voitte kumpikin\nitse määrätä kohtalonne.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- änkytti Nicole, ällistyneenä siitä, että asia\nkehittyi niin täydellisesti vastoin hänen odotuksiaan. -- Kuinka?\nNeiti siis sallii, että...?\n\n-- Miksikä ei, vaikka kyllähän te olette molemmat vielä kovin nuoria.\n\n-- Saammepahan sitten sitä kauemmin elää yhdessä.\n\n-- Te ette ole varakkaita kumpikaan.\n\n-- Me teemme työtä.\n\n-- Mitä työtä hän tekee, joka ei pysty mihinkään?\n\nTätä iskua ei Nicole enää sietänyt; moinen sitkeä teeskentely sai\nhänen kärsivällisyytensä loppumaan.\n\n-- Neiti sallinee minun sanoa, että te kohtelette tylysti tuota\nGilbert-parkaa, -- vastasi hän.\n\n-- Kah, -- äännähti Andrée, -- minä kohtelen häntä niinkuin hän\nansaitsee; hän on laiskuri.\n\n-- Oh, neiti, hän lukee aina ja toivoo vaan saavansa oppia.\n\n-- Aina haluton toimeen, -- jatkoi Andrée.\n\n-- Ei ainakaan neitiä kohtaan, -- vastasi Nicole.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette\nhänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän\nsaa jotain.\n\n-- Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut\najatelleeksi.\n\n-- Jonkin saamistako? -- sutkautti Nicole nauraen.\n\nAndréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi\naavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta,\njos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen\nhermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian\nrajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista\ntahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa\najatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli\nvoittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme\nsanoa, että hän oli _puistatuksissa_: onnistunut sana, joka tuo heti\nmieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet\njotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.\n\n-- Mitä tuo sukkeluus merkitsee? -- kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi\ntullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota\nhänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.\n\n-- Sukkela en ole, neiti, -- vastasi Nicole. -- Sukkeluus sopii\nvallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat\nniinkuin ne ovat.\n\n-- Miten ne sitten ovat? Anna tulla!\n\n-- Neiti loukkaa Gilbertiä, joka on teille aina niin altis. Siinä se\non.\n\n-- Hän täyttää ainoastaan palvelijantehtävänsä. Ja mitä muuta?\n\n-- Mutta eihän Gilbert ole palvelija, neiti; eihän hän ole palkalla.\n\n-- Hän on meidän entisen vuokramiehemme poika; hän saa meiltä\nylläpidon eikä tee mitään ruokansa ja asuntonsa vastineeksi, jotka\nhänelle täällä annetaan; oma häpeänsä, hän ne siis anastaa. Mutta\nmihin sinä pyrit näillä sanoillasi, ja miksi sinä puollat niin\ninnokkaasti tuota poikaa, jonka kimppuun ei ole karattukaan?\n\n-- Oh, ei maar neiti hänen kimppuunsa karkaa, päinvastoin, -- vastasi\nNicole hymyillen, ja se hymy oli täynnä pistokkaita.\n\n-- Taas puhetta, jota minä en ymmärrä.\n\n-- Kun neiti ei tahdo sitä ymmärtää.\n\n-- Riittää, -- sanoi Andrée ankarasti; -- selitä minulle heti\npaikalla, mitä tarkoitat.\n\n-- Neiti tietää paremmin kuin minä, mitä minä tarkoitan.\n\n-- En, minä en tiedä mitään, ja minä en edes aavista mitään, sillä\nminulla ei ole aikaa mietiskellä ongelmia, joita sinä minulle asetat.\nPyydät minulta myöntymystä naimakauppaanne, eikö niin?\n\n-- Niin, neiti, ja minä pyydän, ettei neiti olisi pahastuksissaan\nminulle, jos Gilbert rakastaa minua.\n\nMitä se minuun kuuluu, rakastaako Gilbert sinua vai ei? Sinä väsytät\njo minua!\n\nNicole kavahti pienille jaloilleen pystyyn kuin kukonpoika\nkannuksilleen. Viha, jota hän oli niin kauan sulkenut sisäänsä,\nPurkautui viimein ilmi.\n\n-- Tästä päättäen, -- huudahti hän, -- neiti lienee jo sanonut samaa\nmyöskin Gilbertille.\n\n-- Puhelenko minä sinun Gilbertisi kanssa? Jätä minut rauhaan, olet\nhullu.\n\n-- Puhuuko neiti hänen kanssaan tai lakkaako puhumasta, ainakaan\nsiitä ei ole pitkää aikaa, jolloin se on tapahtunut.\n\nAndrée astui Nicolea kohti ja katsoi häntä kiireestä kantaan\nrajattoman halveksuvasti.\n\n-- Sinä olet kierrellyt ja kaarrellut jo tunnin jotain hävyttömyyttä\nsanoaksesi. Suu puhtaaksi nyt. Minä vaadin!\n\n-- Mutta... -- koetti Nicole estellä hiukan liikutettuna.\n\n-- Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?\n\n-- Niin, neiti, ja sanon vieläkin.\n\nAjatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan\nmahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.\n\n-- Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! --\nhuudahti hän nauruun purskahtaen. -- Rauhoitu, Legay-parka, minä en\ntähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä\nväriset hänen silmänsä ovat.\n\nJa Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi\nhänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan\nhulluutta.\n\nTätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu\njuuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.\n\n-- Sen minä uskon, -- vastasi Nicole, -- eikä sitä tietoa saakaan\nkatsomalla häntä yönaikaan.\n\n-- Mitä nyt? -- huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli,\nmutta ei voinut vielä uskoa korviaan.\n\n-- Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä,\nniinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi\ntietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.\n\n-- Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo\nitseäsi! -- huudahti Andrée aivan kalpeana.\n\n-- Oh, se on helppoa, -- vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen\nsuunnitelmansa. -- Minä näin viime yönä...\n\n-- Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, -- virkkoi Andrée.\n\nTosiaan joku huusi puutarhasta:\n\n-- Andrée, Andrée!\n\n-- Siellä on herra parooni, isänne, neiti, -- sanoi Nicole, -- ja tuo\nvieras, joka oli täällä yötä.\n\n-- Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan,\nsano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja\ntule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä\nväittelystä.\n\n-- Andrée! -- huusi parooni uudestaan; -- täällä vain hra de Balsamo\ntahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.\n\n-- Mene, sanon minä, -- toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea\nkäskevänä kuin kuningatar.\n\nNicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta,\nsuutaan mutistamatta.\n\nMutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään\njotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla\nnäyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton\nmahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli\njättänyt auki.\n\nHän näki silloin ulkona Balsamon, joka kumarsi hänelle syvään ja\nkatseli tarkoin häntä.\n\nAndrée horjui, ja hän tarttui kiinni ikkunaluukkuihin, säilyttääkseen\ntasapainonsa.\n\n-- Hyvää huomenta, monsieur, -- vastasi hän puolestaan.\n\nHän lausui nämä kaksi sanaa juuri kuin Nicole ehti puutarhaan\nilmoittamaan paroonille, ettei hänen tyttärensä tulisi vastaamaan.\nNicole seisoi nyt ällistyneenä ja suu auki, ymmärtämättä laisinkaan\nmoista emäntänsä ristiriitaista oikkua.\n\nJa melkein heti hervahti Andrée aivan voimattomana istumaan\nnojatuoliin. Balsamo katsoi häneen yhä.\n\n\n\n\n12.\n\nPäivän tullen.\n\n\nMatkustaja oli noussut ylös varhain aamulla mennäkseen katsomaan\najoneuvojaan ja tiedustamaan, miten Althotas voi.\n\nKaikki muut nukkuivat vielä linnassa paitsi Gilbert, joka istui\nhuoneessaan pääoven vieressä ja seurasi sieltä ikkunaristikkojen\ntakaa piilosta kaikkia Balsamon liikkeitä ja tarkasteli hänen\nhommiaan. Mutta Balsamo tuli pian vajasta pois ja sulki Althotaan\nkammion oven. Ja hän oli jo kaukana, kun Gilbert ennätti ulos\npuistokäytävään.\n\nBalsamo nousi metsikköön linnan taakse. Ja hän hämmästyi suuresti\nmuutosta, jonka päivänvalo sai aikaan tuossa maisemassa, joka oli\nhänestä eilen näyttänyt niin kolkolta.\n\nPientä, valkean ja punaisen kirjavaa linnaa, sillä se oli rakennettu\nkivistä ja tiilistä, suojasi valtavan korkea sykomoori- ja\nkultasadepuu-metsikkö, jonka kukkivat oksat hipoivat sen kattoa ja\nkaunistivat paviljonki-rakennukset ikäänkuin kultakruunuilla.\n\nEtualalla puutarhassa oli keinotekoinen, neliskulmainen lammikko,\nympärysmitalta noin kolmekymmentä askelta laaja, ja sitä kiersi leveä\nruohikkoreunus ja sen vieressä rehoitti kukkivain seljain muodostama\nlehtimaja. Tuo lammikko ympäryksineen oli oikea lepo katseelle, jonka\nnäköpiirin puistokujan korkeat kastanjapuut ja haavat tekivät tältä\npuolelta linnaa ahtaaksi.\n\nPaviljonkirakennusten kummaltakin puolelta nousi leveä lehtikuja,\nvaahterain, plataanien ja lehmusten muodostama, pieneen metsikköön,\njossa oli runsaasti pikkulintuja, ja niiden aamulaulu kaikui nyt\nparaikaa linnan luo saakka. Balsamo läksi kulkemaan vasenta kujaa\npitkin ja joutui parinkymmenen askeleen päästä viheriään metsikköön,\njossa ruusut ja syreenit levittivät suloista tuoksuaan yhä eilisen\nsateen kostuttamina. Paatsama-pensaiden kätköstä tunkeutuivat\nesiin kuusamat ja jasmiinit, ja tuolla haipui lehdon varjoon\nkurjenmiekka-käytävä, jonka kukkain joukossa hohti hyötymansikoita.\nJa lehto taas oli aivan täynnänsä kukkivia orjantappuroita ja\norapihlajoita.\n\nBalsamo saapui siten aivan puiston korkeimmalle kohdalle. Sieltä näki\nhän vanhan, limsiöistä rakennetun linnan rauniot, jotka vieläkin\nolivat sangen majesteettiset. Yksi ainoa torninpuolisko oli niistä\nenää jäljellä, keskellä suunnatonta kivirykelmää, jonka kupeella\nkiemurteli pitkinä seppeleinä muratti ja villiviini, nuo hävityksen\nvillit lapset, jotka luonto on sijoittanut raunioille näyttääkseen\nihmiselle, että yksin rauniotkin ovat hedelmällisiä.\n\nTältä kannalta katsoen ei Taverneyn tila, joka supistui ainoastaan\nseitsemään tai kahdeksaan auranalaan maata, ollut suinkaan vailla\narvoa eikä suloutta. Talo oli kuin tuollainen kallioluola, jonka\nsuun luonto kaunistaa kukkasilla, köynnöksillä ja oikukkailla\nkiviryhmiensä muodoilla, mutta jonka ulkonainen alastomuus kuitenkin\npeljästyttää matkustajaa ja pyrkii lykkäämään hänet paikalta\ntakaisin, jos hän on eksynyt tieltä ja aikonut pyytää yömajaa noiden\nkallioiden ontelossa.\n\nKun Balsamo oli kävellyt raunioilla tunnin ajan ja tuli takaisin\nasuinrakennusta kohti, näki hän jo paroonin, joka juuri astui ulos\npääportaille vievästä sivuovesta, heikko ja laiha ruumis verhottuna\naamunuttuun. Ja parooni laskeutui puutarhaan ja alkoi siellä samoilla\nedestakaisin puhdistellen kukkivia ruusupensaita ja hävittäen\netanoita.\n\nBalsamo kiiruhti hänen luoksensa.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän kohteliaasti, ja hänen käytöstänsä voi\nkiittää sitäkin hienommaksi, koska hän oli jo saanut varman selon\nisäntänsä köyhyydestä, -- suokaa minun pyytää teiltä, samalla kun\nlausun teille kunnioittavan tervehdykseni, nöyrästi anteeksi. Minun\nvelvollisuuteni olisi näet ollut odottaa teidän heräämistänne ennen\nkuin läksin ulos. Mutta luodessani ikkunastani silmäyksen Taverneyn\npuistoon, lumosi se minut niin, että tahdoin heti nähdä tämän\nkauneuden ja sitten nuo valtavat rauniot.\n\n-- On kyllä totta, monsieur, että ne rauniot ovat kauniit, -- vastasi\nvanha parooni vastattuaan kohteliaasti Balsamon tervehdykseen. --\nMutta se onkin ainoa kaunis, mitä täällä on.\n\nSe on ollut aikoinaan linna? -- kysyi matkustaja.\n\nNiin, se oli minun linnani, tai paremminkin sukuni linna, öitä\nkutsuttiin nimellä Maison-Rouge, ja me olemme kauan käyttäneet sitä\nnimeä de Taverney-nimen yhteydessä. Maison-Rougen aikoina tila sai\nmyöskin paroonikunnan arvon. -- Mutta, kunnon vieraani, älkäämme\npuhuko sellaisesta, jota ei enää ole. Balsamo kumarsi myöntyväisenä.\n\n-- Minä tahtoisin puolestani, -- jatkoi vanha parooni, -- pyytää\nanteeksi teiltä. Kotini on köyhä, ja minä olin siitä teille jo\nhuomauttanutkin.\n\n-- Minä voin täällä mainiosti, monsieur!\n\n-- Hökkeli vaan, kunnon vieraani, hökkeli, -- väitti parooni. --\nPesä, johon rotatkin alkavat mieltyä, sitten kun ketut ja sisiliskot\nja tarhakäärmeet ovat karkoittaneet ne pois tuolta vanhemmasta\nlinnasta. Ah, _pardieu_, monsieur, -- jatkoi parooni, -- te, joka\nolette noita, tai ainakin vähän siitä puuttuu, teidän pitäisi nostaa\nmaasta ja rakentaa jälleen vanha linnamme Maison-Rouge. Eikä teidän\nsilloin suinkaan pitäisi unhoittaa myöskään noita kahtatuhatta\nauranalaa niittyä ja metsämaata, joka sitä ennen ympäröi. Mutta\npanenpa vetoa, ettette olekaan moista suunnitellut, vaan olette\nsensijaan kohteliaasti tyytynyt nukkumaan kurjan kurjassa vuoteessa.\n\n-- Oh, monsieur.\n\n-- Älkää kieltäkö sitä, kunnon vieraani. Se vuode on kurja, minä\ntunnen sen, se on poikani sänky.\n\n-- Minä vakuutan, teille, monsieur, että se oli minusta sellaisenaan\nerinomainen. Joka tapauksessa olen aivan ymmällä teidän hyvyydestänne\nminua kohtaan, ja minä tahtoisin kaikesta sydämestäni osoittaa teille\nkiitollisuuttani tekemällä teille jonkun pienen palveluksen.\n\nVanhus oli aina kujeellinen eikä jättänyt vastaamatta.\n\n-- Hyvä, -- sanoi hän osoittaen la Brietä, joka juuri toi erinomaisen\nhienolla saksilaisella lautasella lasin kirkasta vettä, -- hyvä,\nsiihen saatte heti tilaisuuden, arvoisa parooni; tehkää minulle\nsama hyvätyö kuin Vapahtajamme teki Kaanaan häissä, muuttakaa tämä\nvesi viiniksi. Mutta ainakin bourgogne-viiniksi tai esimerkiksi\nchambertiniksi. Silloin teette minulle suurimman palveluksen, mitä\ntällä hetkellä voitte.\n\nBalsamo hymyili; vanhus piti tätä hymyilyä kieltona, tarttui lasiin\nja tyhjensi sen pohjaan asti.\n\n-- Mainio lääke, -- sanoi Balsamo. -- Vesi on jaloin elementeistä,\nparooni, koska itse Jumalan henki liikkui vetten päällä ennen\nmaailman luomista. Mikään ei jaksa vastustaa sen vaikutusta. Se\nkuluttaa kivenkin, ja ehkäpä kerran huomataan, että se voi liuentaa\ntyhjiin vaikkapa timantin.\n\n-- Niin juuri, minut se ainakin liuentaa tyhjiin, -- vastasi parooni.\n-- Tahdottako kilistää kanssani, vieraani? Minun viinilläni on se\nhyvä puoli, että se on ainakin parhainta laatuaan. Oh, sitä on kyllä\nvielä! Sille ei käy niin huonosti kuin maraskiinilleni.\n\n-- Jos olisitte antanut tuoda oman lasinne keralla lasin minullekin,\nhyvä vierasisäntäni, niin ehkäpä se kohteliaisuus olisi saanut minut\nkeksimään keinon olla teille joksikin hyödyksi.\n\n-- Hyvä, selittäkäähän, millä tavalla? Onko se jo liian myöhäistä?\n\n-- Ei suinkaan! Käskekää tuota kunnon miestä tuomaan minulle\nlasillinen aivan puhdasta vettä.\n\n-- La Brie, kuulitko? -- huusi vanha parooni.\n\nLa Brie läksi juoksemaan virkaintoisena kuten tavallisesti.\n\n-- Kuinkahan lie, -- sanoi vanha parooni kääntyen vieraansa puoleen,\n-- olisiko vedessä, jota minä juon joka aamu lasin, todellakin\njoitakin ominaisuuksia tai salaisuuksia, joita minä en ole\naavistanut? Olisinko minä kymmenen vuotta tietämättäni ottanut osaa\nalkemiaan kuten Jourdain[32] aikoinaan hoiteli proosaa?\n\n-- En tiedä, mitä lienette harrastanut, -- vastasi Balsamo totisena,\n-- mutta minä tiedän, mitä minä harrastan.\n\nSitten kääntyi hän la Brien puoleen, joka oli ihmeteltävän nopeasti\ntoimittanut määrätyn tehtävän, ja sanoi:\n\n-- Kiitos, kunnon mies!\n\nJa Balsamo otti lasin la Brien käsistä ja kohotti sen ylös silmäinsä\ntasalle ja tutkisteli sen kristallista sisältöä, jonka pinnalla\npäivän täysi valo päilytti helmiä ja kimallutti sinertäviä ja\ntimantinhohtavia viiruja.\n\n-- Mahtaa näkyä komeuksia, tuollaisessa vesilasissa? -- sanoi vanha\nparooni. -- Peijakas sentään!\n\n-- Kyllä, herra parooni, -- vastasi muukalainen; -- ainakin tänään\nsiinä on paljon komeaa.\n\nJa Balsamo näytti alkavan tarkastaa vettä yhä tyystemmin, Taverneyn\nparoonin katsellessa koko ajan toimitusta ja la Brien pitäessä aivan\nällistyneenä lautasta vieraan edessä.\n\n-- Mitä näette siellä, hyvä vieraani? -- kysyi parooni jatkaen yhä\npilkkailuaan. -- Minä suorastaan kiehun kärsimättömyydestä. Jokin\nperintö kai minulle, jokin uusi Maison-Rouge, jonka avulla voin\nhiukan korjata sekavia asioitani?\n\n-- Näen siellä erään neuvon, jonka tahdon teille heti ilmoittaa,\nnimittäin tämän: olkaa varuillanne!\n\n-- Älkää? Aiotaanko karata kimppuuni?\n\n-- Ei, mutta te saatte tänä aamuna tänne vieraan.\n\n-- Sittenpä teillä on kohtaus jonkun kanssa minun kodissani! Se\non pahoin tehty, monsieur, sangen pahoin. Sillä tänä aamuna ei\npöydässäni olekaan ehkä peltopyitä, muistakaa se!\n\n-- Se, mitä minulla on kunnia ilmoittaa teille, hyvä vierasisäntäni,\non vakava asia, jonka merkitys on mitä suurin, -- jatkoi Balsamo. --\nJoku matkustaa paraikaa Taverneytä kohti.\n\n-- Voi hyvä Jumala; mistä syystä, ja mikä vieras? Sanokaa se, hyvä\nystävä, sitä oikein rukoilen, sillä tunnustan suoraan, että kaikki\nvieraat ovat minulle kiusallisia, -- sen olette kai huomannut jo tuon\nvastaanoton happamuudesta, joka tuli teidän osaksenne. Selittäkää\nasia tarkemmin, hyvä noita, paljon tarkemmin, jos suinkin mahdollista.\n\n-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sanonpa teille vielä,\nettette luulisi vaativanne minulta liian suuria, että se on minulle\nhelppoakin.\n\nJa Balsamo lähensi tarkan silmänsä tähystämään taas opaalin väristä\nnestettä, joka häilyi lasissa.\n\n-- No niin, näettekö mitä? -- kysyi Taverneyn parooni.\n\n-- Kyllä hyvinkin.\n\n-- Puhukaapa siis.\n\n-- Minä näen tänne tulevan korkea-arvoisen henkilön.\n\n-- Ohoo, tosiaanko? Ja tuo henkilö tulee tänne noin vaan kenenkään\nkutsumatta?\n\n-- Hän on itse kutsunut tänne itsensä. Häntä opastaa teidän poikanne.\n\n-- Filip?\n\n-- Juuri hän.\n\nNyt valtasi paroonin iloisuuden puuska, joka oli taikuria kohtaan\nsangen epäkohtelias.\n\n-- Ahaa, -- nauroi hän, -- minun poikani opastamana... Sanoitteko,\nettä poikani opastaa tänne tuota henkilöä?\n\n-- Sanoin kyllä.\n\n-- Tunnetteko te poikani?\n\n-- En vilaukseltakaan.\n\n-- Ja poikani on tällä hetkellä missä?...\n\n-- Tuskin neljännespeninkulman päässä.\n\n-- Täältäkö?\n\n-- Täältä.\n\n-- Rakas herrani, ilmoitanpa, että minun poikani on Strassburgissa,\njossa hän palvelee varusväessä. Ja minä vannon teille, että ellei\nhän tahdo joutua karkurin kirjoihin, jota hän ei tosiaan tee, ei hän\nkuljettele ketään tänne minun luokseni.\n\n-- Ja kuitenkin hän kuljettaa, -- väitti Balsamo tutkien yhä\nvesilasiansa.\n\n-- Ja tuo joku kuljetettu, onko hän nainen vai mies? -- kysyi parooni.\n\n-- Hän on nainen, vieläpä hyvin ylhäinen nainen. Ah, malttakaapas,\ntäällä näkyy jotain erikoista, aivan merkillistä.\n\n-- Ja tärkeääkin? -- kysyi parooni.\n\n-- Kyllä, totisesti.\n\n-- No, sanokaahan sitten.\n\n-- Se on sitä, että tekisitte viisaasti, jos lähettäisitte pois tuon\npalvelijattarenne, -- tuon pikku heilakan, kuten häntä kutsuitte,\njolla on sarvea sormiensa päissä.\n\n-- Ja minkä tähden minun pitäisi lähettää hänet pois?\n\n-- Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat\nsamanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.\n\nJa te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen,\nhyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!\n\n-- Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin\nsuuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä\nhänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen\nriemusaatossa.\n\n-- Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! -- tokaisi parooni.\n\n-- No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä\nisäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se\nkoskee ainoastaan omaa etuanne.\n\n-- Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?\n\n-- Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en\nteille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän,\nihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne\nnäkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen\nomasta majesteettisesta naamastanne?\n\n-- Peijakas, -- sanoi parooni, -- tämä toi vielä ankaramman ongelman.\nSiitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis...?\n\n-- Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee,\nolisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen\nhameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, -- siitä pahasta\nselvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo\nminun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip!\nEttä onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!\n\nJa parooni alkoi nauraa yhä kovemmin.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Balsamo vakavasti, -- minun ennustukseni siis\nilahuttaa teitä? Se on kyllä hyvä; mutta teidän sijassanne minä,\narvoisa parooni...\n\n-- Minun sijassani?\n\n-- Minä antaisin palvelijoille jonkinmoisia määräyksiä ja ryhtyisin\nvalmistuksiin...\n\n-- Niinkö tekisitte?\n\n-- Niin.\n\n-- Kyllä maar minäkin, kyllä tietysti!\n\n-- Onkin jo tosiaan aika.\n\n-- Ja te puhutte minulle tosissanne tuollaisia?\n\n-- En voi puhua totisemmin. Sillä jos te aiotte ottaa tuon henkilön,\njoka nyt suvaitsee tulla luoksenne, hänen arvonsa mukaisesti vastaan,\nniin teillä ei ole yhtään minuuttia aikaa hukata.\n\nParooni pudisti päätänsä.\n\n-- Te epäilette, huomatakseni? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Hohoi, kunnon vieras, minun täytyy tunnustaa, että olette\ntekemisissä kaikkein paatuneimman heikkouskoisen kanssa...\n\nJuuri tällä hetkellä vanha parooni kääntyi sitä paviljonki-rakennusta\nkohti, jossa hänen tyttärensä asui, ilmoittaakseen myöskin Andréelle\nvieraan ennustuksen. Ja juuri silloin hän huusi:\n\n-- Andrée, Andrée!\n\nTiedämme jo, miten tytär vastasi isänsä kutsuun ja miten Balsamon\nlumoava katse veti hänet ikkunan ääreen.\n\nNicole seisoi myöskin paikalla ja katseli hämmentyneenä la Brietä,\njoka iski hänelle silmää, ja koetti ymmärtää asiaa.\n\n-- On peijakkaan vaikea uskoa tuollaista, -- toisti vanha parooni, --\nja jos en näe omin silmin...\n\n-- No, koska ehdottomasti tahdotte nähdä omin silmin, niin\nkääntykääpä, -- sanoi silloin Balsamo ja nosti kätensä ja viittasi\npuistokujaa kohti, jonka päässä läheni joku ratsastaja täyttä neliä\nniin että tanner tärisi hevosen kavioitten iskuista.\n\n-- Kas, -- huudahti parooni, -- toden totta!\n\n-- Monsieur Filip! -- huudahti Nicole kohoten varpailleen.\n\n-- Meidän nuori isäntämme! -- urahti la Brie iloisesti.\n\n-- Veljeni, veljeni! -- huusi Andrée ojentaen ratsastajaa kohti\nikkunasta käsiään.\n\n-- Olisikohan tuo teidän poikanne, herra parooni? -- kysyi Balsamo\nvälinpitämättömästi.\n\n-- On, tuhat tulimmaista, se on hän! -- vastasi parooni aivan\nällistyneenä.\n\n-- Se on alkua, se, -- sanoi Balsamo.\n\n-- Oletteko te tosiaankin noita? -- kysyi parooni.\n\nVoiton hymy värähytti muukalaisen huulia.\n\nHevonen isoni katsojain silmissä isonemistaan; he näkivät sen\nkarahuttavan pian lehtikujan viimeisten puiden ohitse, vaahdon\nvallassa ja hienon huurun ympäröimänä. Ja se juoksi yhä vielä, kun\nnuori, keskikokoinen upseeri, räiskyneen lian vallassa ja kasvot\nkiivaasta ajosta hehkuen hyppäsi alas juoksijansa seljästä ja riensi\nisäänsä tervehtimään.\n\n-- Oi, peijakas, oi peijakas! -- huudahteli parooni, jonka\nepäuskoiset periaatteet olivat saaneet kolauksen.\n\n-- Nimittäin minä, isä, -- sanoi Filip, nähdessään epäilyksen\njäännöksen vanhuksen kasvoilla. -- Se olen minä, minä todellakin!\n\n-- Kyllä niin, -- vastasi vanha parooni; -- senhän, _mordieu_, näen!\nMutta mikä sinut tänne lennättää?\n\n-- Isäni, -- lausui Filip, -- suuri kunnia kohtaa meidän kotiamme.\n\nVanhus kohotti päätänsä.\n\n-- Loistava vieras on matkalla Taverneyhin. Tunnin kuluttua on Marie\nAntoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine,\ntäällä!\n\nParoonin kädet vaipuivat alas, ja yhtä nöyränä kuin hän äsken oli\nollut pisteliäs ja ivallinen kääntyi hän nyt Balsamon puoleen:\n\n-- Anteeksi, -- sanoi hän.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo kumartaen de Taverneylle --\njätän teidät kahden kesken poikanne kanssa. On pitkä aika viime\ntapaamisestanne, ja teillä lienee tuhannenkin seikkaa toisillenne\nkerrottavaa.\n\nSitten Balsamo kumarsi Andréelle, joka ryntäsi nyt veljeään vastaan,\nylen iloissaan hänen saapumisestaan. Ja sen jälkeen lähti hän\npaikalta, annettuaan Nicolelle ja la Brielle jonkin merkin, jonka\nnämä luultavastikin ymmärsivät, sillä he seurasivat Balsamoa ja\nkatosivat hänen perästään lehtikujan puiden taakse.\n\n\n\n\n13.\n\nFilip de Taverney.\n\n\nFilip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa\nnäköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena.\nKaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen\nkasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot,\njalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman\nsopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi\nherrasmieheksi.\n\nKuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman\nniille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen,\nmutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen\nlempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista\nsuruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti\nomavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää\nköyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen\nvertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat\nhänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta,\njoskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja\nherkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran\nhalveksumista.\n\nTuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen\ntapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan,\nriensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.\n\nJa sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan\nneidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.\n\nFilip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin.\nJa sinne he nyt jäivät kolmisin.\n\n-- Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, --\nvirkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.\n\nKuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku\nhetki vaan, ja _madame la dauphine_ on meidän matalan kattomme alla.\n\nSe täytyy kaikin mokomin estää, _ventrebleu!_ -- huudahti parooni.\n-- Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine\ntulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin\nhäntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan\njuuri minun kotini?\n\n-- Oh, se on koko seikkailu, isä!\n\nSeikkailu! -- toisti Andrée; -- kerro meille se. -- Niin, seikkailu,\njosta sellaisenkin ihmisen pitäisi kiittää Jumalaa, joka on\nunohtanut, että hän on meidän vapahtajamme ja isämme.\n\nParooni työnsi huuliaan pitkälle niinkuin ainakin mies, joka epäilee,\nsuvaitseeko ihmisten ja maailman ylimmäinen hallitsija luoda\nsilmiäänkään alas häneen ja sekautua hänen asioihinsa.\n\nAndrée taas ei epäillyt lainkaan, kun näki Filipin suuren ilon. Ja\nhän puristi hänen kättään kiitokseksi uutisesta ja tulevasta onnesta,\njota veli näytti nyt toivovan, ja mutisi:\n\n-- Veikko, kunnon veikko!\n\n-- Veikko, kunnon veikko, -- matki parooni, -- Andrée tuntuu vaan\nolevan tyytyväinen siihen, mitä meille tapahtuu!\n\n-- Mutta katsokaa nyt, isä, kuinka Filip näyttää onnelliselta!\n\n-- Siksi että Filip-herra on haaveilija; mutta minä, joka onneksi tai\nonnettomuudeksi punnitsen asioita, -- sanoi de Taverney luoden apean\nsilmäyksen salinsa huonekaluihin, -- minä en huomaa tässä mitään\nviehättävää.\n\n-- Te arvostelette asiaa toisin, kunhan kerron, mitä minulle on\ntapahtunut, -- vastasi nuorukainen.\n\n-- Kerro sitten, -- murisi vanhus.\n\n-- Niin, kerro, Filip, -- toisti Andrée.\n\n-- No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin\ntiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.\n\n-- Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? -- huomautti Taverney.\n\n-- Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin\nkautta...?\n\n-- Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi\nkuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut\nmitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi.\nMajuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan.\nMinä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä\ntienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä\nvaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen\nkuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos\nvaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.\n\n-- Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta;\nmutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa\ntakaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle,\njoka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta\nvartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.\n\n-- Entä madame la dauphine? -- kysyi Andrée.\n\n-- Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, --\nvastasi ritari.\n\n-- Kuulehan, Filip?... -- virkkoi parooni epäröiden.\n\n-- Mitä, isäni?\n\n-- Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka\nsinä tunnet?\n\n-- Jonka minä muka tunnen?\n\n-- Niin.\n\n-- Kukaan ei voi muistuttaa madame la dauphinea, -- huudahti\nnuorukainen haltioituneena.\n\n-- Muistelepas. Filip ajatteli.\n\n-- Ei, -- väitti hän.\n\n-- Mutta... esimerkiksi Nicole?\n\n-- Ah, se on merkillisen totta! -- huudahti Filip hämmästyneenä.\n-- Niin, Nicolessa on jotakin samannäköistä kuin korkeassa\nmatkustajassamme. Oh, mutta kuitenkin on se näköisyys niin vähäistä,\nniin paljon halvempaa laatua. Mutta mistä tämän olette saanut tietää,\nisäni?\n\n-- _Ma foi_, sen tiedon sain noidalta.\n\n-- Noidalta? -- kysyi Filip kummastellen.\n\n-- Niin, samalta, joka minulle ennusti sinunkin tulosi.\n\n-- Tuolta muukalaiseltako? -- kysyi Andrée arasti.\n\n-- Tuolta muukalaiselta? Oliko se tuo herra, joka oli seurassanne\nminun tullessani ja vetäytyi hienotuntoisesti syrjään saapuessani?\n\n-- Juuri hän; mutta kerrohan loppuun, Filip, kerro.\n\n-- Ehkäpä olisi parempi valmistaa jo vastaanottoa? -- huomautti\nAndrée.\n\nMutta parooni otti häntä kädestä ja esti hänet lähtemästä.\n\n-- Kuta enempi valmistamme, sitä naurettavampia olemme, -- sanoi hän.\n-- Jatka vaan, Filip, jatka!\n\n-- Sen teen, isä. Minä siis ratsastin takaisin Strassburgiin\nja ilmoitin tiedustelun tulokset. Asiasta lähetettiin sana\nkuvernöörille, hän on nimeltään de Stainville, ja hän riensi kohta\nlinnoitukseen. Kun kuvernööri tiedon saatuaan saapui valleille,\npärisivät jo rummut korkean vieraan kunniaksi ja hänen saattueensa\ntuli näkyviin, ja me kiiruhdimme Kehlin portille. Minä seisoin\nkuvernöörin väen joukossa.\n\n-- Hra de Stainvillen? -- kysyi parooni; -- maltapas, minä olen\naikoinani tuntenut erään Stainvillen...\n\n-- Ministeri de Choiseulin lanko!\n\n-- Aivan niin; jatka, jatka -- kehoitti parooni.\n\n-- Madame la dauphine, joka on nuori, pitää luultavasti nuorista\nympärillään, sillä hän kuunteli vain hajamielisesti kuvernöörin\nkohteliaisuuksia. Ja sitten loi hän silmänsä minuun, joka olin\nvetäytynyt kunnioittavasti syrjään, ja kysyi osoittaen minua:\n\n\"Eikö tämä herra ollut lähetetty minua vastaan?\"\n\n\"Juuri hän, madame\", vastasi de Stainville.\n\n\"Tulkaa tänne, pyydän, monsieur\", sanoi dauphine.\n\n-- Minä lähestyin häntä.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi madame la dauphine hurmaavalla äänellä.\n\n-- \"Ritari Taverney de Maison-Rouge\", vastasin minä sammaltaen.\n\n\"Merkitkää tämä nimi taulukkoihinne, ystäväni\", sanoi madame la\ndauphine kääntyen erään vanhan rouvan puoleen, jonka kuulin sittemmin\nhänen ylimmäksi seuranaisekseen; hän oli nimittäin kreivitär von\nLangershausen. Ja tämä kirjoitti tosiaan nimeni muistikirjaansa.\n\n-- Sitten kääntyi madame la dauphine jälleen minun puoleeni:\n\n\"Ah, monsieur, millaiseen kuntoon tämä kauhea ilma on teidät\nsaattanut! Minulla on tosiaan tunnonvaivoja, kun ajattelen, että te\nolette saanut sietää tuollaista minun tähteni.\"\n\n-- Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu!\n-- huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.\n\n-- Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, -- sanoi Filip,\n-- ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki,\nkaikki!\n\n-- Sangen kaunista, sangen hyvä alku! -- murahti parooni,\nhuulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen\nturhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono\nkäsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. --\nHyvä, jatka, Filip!\n\n-- Mitä sinä vastasit? -- kysyi Andrée.\n\n-- En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la\ndauphine ajoi ohitse.\n\n-- Mitä? Sinä et vastannut mitään? -- huudahti parooni.\n\n-- En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni,\njoka sykki kiivaasti.\n\n-- Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista,\nkun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!\n\n-- Te olette sukkelaälyinen mies, isä, -- vastasi Filip ja kumarsi.\n\nAndrée puristi hänen kättään.\n\n-- Minä käytin hyväkseni hänen Korkeutensa poistumista, -- jatkoi\nFilip, -- ja palasin asuntooni, jossa muutin pukua, sillä minä olin\ntosiaan niin likomärkä ja loan tahraama, että hirvitti.\n\n-- Veikko-parkani! -- virkkoi Andrée hiljaa.\n\n-- Sillävälin, -- jatkoi Filip, -- oli madame la dauphine saapunut\nraatihuoneelle, jossa hän otti vastaan väestön onnittelut. Kun\nonnittelut olivat loppuneet, tultiin hänelle ilmoittamaan, että\nateria oli valmis, ja hän lähti ja asettui pöytään.\n\n-- Eräs ystäväni, rykmentin majuri, sama, joka oli lähettänyt minut\nhänen kuninkaallista Korkeuttaan vastaan, vakuutti minulle, että\nprinsessa oli monta kertaa pöydässä katsellut ympärilleen, etsien\njotakuta upseerien parvesta, jotka olivat hänen aterioidessaan läsnä.\n\n\"Minä en näe\", sanoi hänen Korkeutensa, tehtyään moisen tarkastuksen\nturhaan pari kolme kertaa, \"minä en näe täällä sitä nuorta upseeria,\njoka oli tänä aamuna lähetetty minua vastaan. Eikö hänelle ole\nsanottu, että halusin häntä kiittää?\"\n\n-- Majuri astui esille.\n\n\"Madame\", vastasi hän, \"herra luutnantti de Taverneyn oli pakko\npoiketa kotiinsa vaihtamaan pukua, tullakseen sitten soveliaammassa\nasussa teidän kuninkaallisen Korkeutenne luo.\"\n\n-- Tuokion päästä minä tulinkin sisään. En ehtinyt olla salissa vielä\nviitta minuuttia, kun madame la dauphine huomasi minut. Hän viittasi\nminua lähestymään, ja minä astuin hänen eteensä.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän minulle, \"olisiko teistä jollakin tavalla\nvastenmielistä seurata minua Pariisiin?\"\n\n\"Oh, madame\", huudahdin minä, \"päinvastoin se olisi minulle mitä\nsuurin onni; mutta minä olen palveluksessa täällä Strassburgin\nvarusväessä, ja...\"\n\n\"Ja...?\"\n\n\"Nimittäin, madame, että ainoastaan haluni on minun omaani.\"\n\n\"Kenen käskettävänä te olette?\"\n\n\"Sotilaskuvernöörin.\"\n\n\"Hyvä, minä selvitän sen asian hänen kanssaan.\"\n\n-- Hän teki minulle merkin, että saisin poistua, ja minä vetäydyin\ntakaisin.\n\n-- Iltasella hän lähestyi kuvernööriä.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän, \"tahtoisin toteuttaa erään oikkuni\".\n\n\"Ilmoittakaa se oikku, ja se on minulle käsky, madame.\"\n\n\"Nimitin väärin sitä oikuksi; se on lupaus, joka minun on täytettävä.\"\n\n\"Asia on minulle sitä pyhempi... Suvaitkaa se ilmoittaa, madame.\"\n\n\"No hyvä, olen luvannut itselleni ottaa palvelukseeni ensimäisen\nranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajojen sisällä, olipa hän kuka\ntahansa, ja valmistaa hänelle ja hänen perheelleen onnen, jos yleensä\nruhtinaallisten henkilöiden vallassa on tehdä ketään onnelliseksi.\"\n\n\"Ruhtinaalliset ovat Jumalan edustajia maan päällä. Ja kuka on se\nonnellinen, jonka teidän Korkeutenne ensimäiseksi kohtasi?\"\n\n\"Ritari de Taverney-Maison-Rouge, nuori luutnantti, joka toi teille\nsanan tulostani.\"\n\n\"Me saamme kaikki syyn kadehtia herra de Taverneytä\", vastasi\nkuvernööri: \"mutta älkäämme häiritkö onnea, joka hänelle on sallittu.\nVirkamääräys pidättää häntä täällä, mutta me vapautamme hänet siitä;\nvelvollisuus sitoo häntä tänne, mutta me peruutamme sen. Hän lähtee\ntäältä Pariisiin yhtaikaa kuin teidän kuninkaallinen Korkeutenne.\"\n\n-- Ja samana päivänä, jolloin hänen Korkeutensa vaunut vierivät pois\nStrassburgista, sain käskyn nousta satulaan ja liittyä dauphinen\nsaattueeseen. Siitä hetkestä asti en ole poistunut hänen vaunujensa\nvierestä.\n\n-- Ehee! -- äännähti parooni hymyillen äskeiseen tapaansa. -- Ehee,\nsepä olisi merkillistä! Mutta se ei ole mahdotonta.\n\n-- Mikä, isäni? -- kysyi nuorukainen viattomasti.\n\n-- Oh, kyllä minä metkut tiedän, -- vastasi parooni, -- he he he!\n\n-- Mutta, rakas veli, -- kysyi Andrée, -- minä en ymmärrä vielä,\nmiten madame la dauphine johtui lähtemään tänne Taverneyhin.\n\n-- Maltahan. Se tapahtui eilis-iltana. Noin yhdentoista aikaan\ntultiin Nancyyn ja ajettiin kaupungin läpi tulisoihtujen valossa.\nDauphine huusi minut puheilleen.\n\n\"Monsieur de Taverney\", sanoi hän, \"jouduttakaa matkaa\".\n\n-- Minä annoin merkin, että dauphine halusi ajaa kovemmin, \"Tahdon\nlähteä varhain liikkeelle huomisaamuna\", lisäsi dauphine.\n\n\"Teidän Korkeutenne tahtoo siis suorittaa pitkän päivämatkan?\" kysyin.\n\n\"Ei, mutta minä aion pysähtyä matkan varrella.\"\n\n-- Jonkinlainen aavistus teki minut nämä sanat kuullessani sangen\nrauhattomaksi.\n\n\"Matkan varrella?\" kysyin minä.\n\n\"Niin\", vahvisti hänen kuninkaallinen Korkeutensa. \"Ettekö arvaa,\nmissä minä haluan poiketa?\" kysyi hän hymyillen.\n\n\"En, madame.\"\n\n\"Haluan poiketa Taverneyssä.\"\n\n\"Oh, miksikä, hyvä Jumala?\" huudahdin minä.\n\n\"Nähdäkseni teidän isänne ja siskonne.\"\n\n\"Minun isäni ja siskoni... kuinka teidän kuninkaallinen Korkeutenne\ntietää...?\"\n\n\"Minä otin asiasta selvän\", vastasi hän, \"ja sain kuulla, että he\nasuvat ainoastaan parin sadan askeleen päässä valtatiestä, jota\nmatkustamme. Te annatte määräyksen, että pysähdytään Taverneyssä.\"\n\n-- Minulla nousi hiki otsalle, ja kiiruhdin lausumaan hänen\nkuninkaalliselle Korkeudelleen, vavisten kuten ymmärrätte:\n\n\"Madame, isäni talo ei ole kyllin arvokas vastaanottamaan niin\nloistavaa prinsessaa.\"\n\n\"Miksi ei?\" kysyi hänen kuninkaallinen Korkeutensa.\n\n\"Me olemme köyhiä, madame.\"\n\n\"Sitä parempi\", sanoi hän, \"vastaanotto on silloin sitä\nsydämellisempi ja koruttomampi, olen varma siitä. Lieneehän tuolla\nTaverneyssä, vaikka se olkoonkin köyhä, kuppi maitoa ystävälle, joka\ntahtoo hetkeksi unohtaa, että hän on Itävallan arkkiherttuatar ja\nRanskan dauphine.\"\n\n\"Oh, madame\", vastasin minä vaan kumartaen. Muuta en voinut virkkaa,\nnöyryys kielsi minua sanomasta enempää.\n\n-- Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi\ntämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla\ntänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa.\nPont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa\nminulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata,\nettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.\n\n-- Tyhmyri! -- huudahti parooni.\n\n-- Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä\nhän sanoi minulle: \"Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan\nsiellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa\nminulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan\nminäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani.\" Kuinka voin\nvastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.\n\n-- Oi, sehän oli aivan mahdotonta, -- virkkoi Andrée. -- Ja hänen\nkuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa,\njonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän\ntuntuu.\n\n-- Kyllä, -- myönsi parooni; -- mutta hän ei tyydy nojatuoleihini,\njotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea\nkatsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa\nhyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa\noikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.\n\n-- Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka\nosoittaa meille tällaista kunnioitusta?\n\n-- Tai paremminkin vie kunniani, -- huusi vanhus. -- Kuka enää\nTaverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna\nMaison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä\nesiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea\nhetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää\nsen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä,\ntomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka\nnuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon,\njollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen\nprinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. _Cordieu!_ Minä keksin nyt\nkeinon!\n\nNämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa\noikein säpsähtivät.\n\n-- Mitä te tarkoitatte, isä? -- kysyi Filip.\n\n-- Minä tarkoitan, -- mutisi parooni hampaittensa takaa, -- että minä\ntiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa\nsaadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan\npolttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan\ndauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!\n\nVeli ja sisar eivät tarkoin kuulleet muuta kuin viime sanat, mutta he\nkatsahtivat rauhattomina toisiinsa.\n\n-- Antaa hänen tulla vaan, -- hoki parooni de Taverney.\n\n-- Hän ei voikaan viipyä kauan enää, -- sanoi Filip. -- Minä\nratsastin suoraan Pierrefitten metsän läpi joutuakseni edes muutamaa\nminuuttia ennen saattuetta, joten se ei voi olla etäällä.\n\n-- Siis ei ole aikaa hukata, -- huudahti parooni.\n\nJa sukkelasti kuin kaksikymmen-vuotias poika poistui parooni salista,\njuoksi keittiöön, tempaisi liedestä palavan kekäleen ja ryntäsi\nrehuvajaan, joka oli täynnä kuivia olkia, apilasta ja rehupapua. Hän\nlähestyi jo kekäle kädessä heinäkasaa, kun Balsamo ilmestyi hänen\ntaakseen ja tarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Mitä te teette, monsieur? -- sanoi hän riistäen kekäleen pois\nvanhuksen käsistä; -- Itävallan arkkiherttuatar ei ole toki mikään\nBourbonin konnetaabeli, jonka tulo saastuttaisi talon niin, että sen\npolttaa mieluummin kuin antaa hänen astua sisälle.\n\nVanhus seisahtui paikalleen kalpeana ja vavisten, eikä hymyillyt\nniinkuin tavallisesti. Hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa\ntehdäkseen äskeisen päätöksensä, kunniansa puolesta, ainakin sillä\ntavoin kuin hän sen käsitti, päätöksen, joka olisi muuttanut vielä\nsiedettävän köyhyyden suorastaan kurjuudeksi.\n\n-- Kiiruhtakaa, monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te ette ennätä\nmuuta kuin riisua tuon aamunuttunne ja pukeutua soveliaammin. Siihen\naikaan kuin minä Filipsburgin piirityksen päivinä tunsin parooni de\nTaverneyn, oli hänen rinnassaan Ludvig Pyhän suur-risti. Ja minä en\ntiedä takkia, joka ei olisi komea ja hieno, kun sitä se kunniamerkki\nkaunistaa.\n\n-- Mutta, monsieur -- sanoi de Taverney, -- nyt saa dauphine nähdä\nseikan, jota minä en tahtonut näyttää edes teillekään, sen, että minä\nolen onneton.\n\n-- Olkaa huoletta, parooni; hän saa muuta ajattelemista, niin ettei\nhän huomaa, onko teidän talonne uusi vai vanha, köyhä vai rikas.\nOlkaa ystävällinen vieraille, monsieur, se on ylimysvelvollisuutenne.\nMitä hänen kuninkaallisen Korkeutensa viholliset ajattelisivatkaan,\nja niitä hänellä on paljon, jos hänen ystävänsä polttavat linnansa\npäästäkseen ottamasta häntä kattonsa alle? Älkäämme jo etukäteen\nhankkiko itsellemme tulevia vihoja, monsieur; kullakin päivällä on\noma surunsa.\n\nHra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen\nhänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta\nhaeskelivat.\n\nBalsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin\nviimeistelemään jotain alettua tehtävää.\n\n\n\n\n14.\n\nMarie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.\n\n\nEi tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut.\nKovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo\noikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli\ntavallisesti hyvin hiljainen.\n\nSitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut\nkultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä\nkomeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian\nsäästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin\nluona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta\nvavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt,\nkun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.\n\nKaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt\nasettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui\nsitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen\nerään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä\npäällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli\njärjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei\nkuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran\notsaa korkeammalle.\n\nMarie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan\nkauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden\nkohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole\naina tuoneet myötäjäisinään.\n\nOli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein\nolivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa\nnoudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden\ntai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset.\nHänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta\nalahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli\nliian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33]\neikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi\nsilloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen\nihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon\nhipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja\nkädet olivat suorastaan kuninkaalliset.\n\nHänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän\nkäytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan\nkiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten\nhalutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.\n\nKukaan nainen ei ole kumartanut sirommin kuin hän; ei koskaan\nkuningatar ole tervehtinyt niin taiteen sääntöjen mukaan kuin hän.\nKumartaen päätään yhden ainoan kerran kymmenkunnalle hengelle, antoi\nhän tällä yhdellä ainoalla nyökäyksellä kullekin heistä arvon, jonka\nhe kukin erikseen ansaitsivat.\n\nTänä päivänä oli Marie-Antoinettella hänen naisellinen katseensa\nja naisellinen hymynsä, jopa lisäksi onnellisen naisen katse ja\nhymy. Hän oli päättänyt koko päivän unohtaa olevansa dauphine, jos\nsuinkin mahdollista. Mitä suurin rauha loisti hänen kasvoillaan, mitä\nviehkein hyväntahtoisuus hohti hänen silmistään. Hänen pukunaan oli\nvalkea silkkihame ja hänen paljaitten käsivarsiensa peittona pieni,\ntiheä pitsivaippa.\n\nTuskin oli hän laskenut jalkaansa vaunuista maahan, kun hän kääntyi\ntakaisin niihin päin ja auttoi niistä alas erään hovinaisensa,\njota jo melkoinen ikä rasitti. Sitten kieltäytyi hän liittymästä\ntuon mustiin puetun ja sinisellä ritarinauhalla koristetun herran\nkäsivarteen ja läksi kulkemaan vapaana ja erillään, hengittäen\nsyvästi raitista maaseudun ilmaa ja katsellen ympärilleen\ntähystellen, ikäänkuin aikoen nauttia viimeiseen rahtuun saakka\nharvinaisesta vapaudesta, jonka hän oli itselleen nyt sallinut.\n\n-- Oi, miten kaunis paikka, miten kauniita puita, miten kaunis pieni\ntalo! -- sanoi hän. -- Kuinka onnellista täällä mahtaakaan olla,\ntäällä puhtaassa ilmassa ja siimestäväin puitten kätkössä!\n\nTällä hetkellä saapui Filip de Taverney paikalle, ja häntä seurasi\nAndrée, puettuna punasinertävään silkkipukuun ja pitkät hiukset\npalmikoilla; hän tuli isänsä käsipuolessa, jolla oli yllään tumman\nsininen samettipuku, jäännös entisiltä loistoajoilta. On itsestään\nselvää, ettei vanha parooni ollut unohtanut Ludvig Pyhän suur-ristiä,\njota Balsamo oli hänelle suositellut.\n\nDauphine pysähtyi heti, kun näki näiden hänelle uusien henkilöiden\ntulevan luokseen.\n\nNuoren prinsessan ympärille ryhmittyi silloin hänen hovijoukkonsa:\nupseereita, pitäen hevosiaan suitsista, hoviherroja hattu kädessä ja\nnojaillen toistensa käsipuoleen ja supatellen hiljaa keskenään.\n\nFilip de Taverney lähestyi dauphinea; hän oli liikutuksesta kalpea,\nmutta hänen ryhtinsä oli ylimyksen, vaikka hän samalla olikin\nsurunvoittoinen.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- jos teidän kuninkaallinen Korkeutenne\nsuvaitsee, saan kunnian teille esitellä isäni, parooni de\nTaverney-Maison-Rougen, ja sisareni, neiti Claire-Andrée de Taverneyn.\n\nParooni kumarsi syvään ja kokeneen lailla, joka tietää tervehtiä\nkuningattaria. Andréessa ilmeni koko hänen viehättävä nöyryytensä ja\nkoko hänen vilpittömän kunnioituksensa imarteleva kohteliaisuus.\n\nMarie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui,\nmitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin,\nkuinka he nyt mahtoivat kärsiä.\n\n-- Madame, -- sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, -- teidän\nkuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn\nlinnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin\npaljon ylhäisyyttä ja kauneutta.\n\n-- Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, --\nvastasi dauphine, -- ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on\nkäynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat\nkunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.\n\nJa kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui\nmaahan ja suuteli sitä.\n\nMutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan\nkauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen\ntalonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.\n\nDauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.\n\n-- Messieurs, -- sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat\nhänen seurajoukkonaan, -- teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni\ntuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen\netuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen\ntunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä\nLangershausen, -- sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan,\njota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. -- Seuratkaa meitä,\nmonsieur, -- virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.\n\nTämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin\naistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan\nkaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen\nprinsessan mennä edeltä.\n\nMarie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että\ntämä tulisi sisarensa viereen.\n\nVanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran\nvieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.\n\n-- Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? -- kysyi mainittu\nherrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen\ntapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.\n\n-- Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? --\nkysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin\nmustapukuinen herrasmies.\n\n-- Sanokaa yksinkertaisesti herttua, -- vastasi herra, -- tai teidän\nYlhäisyytenne, jos niin haluatte.\n\n-- No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen\nTaverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, -- vastasi parooni.\n\nKuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta\näänilajistaan.\n\nHänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja\nhän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen\nmaalais-aatelisen kanssa.\n\n-- Tämä talo on teidän kesäasuntonne? -- jatkoi hän.\n\n-- Sekä kesä- että talvi-asuntoni, -- vastasi Taverneyn parooni,\njoka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta\nkaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.\n\nFilip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena\nisäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja\naikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.\n\nNyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka\noli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin\nkääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:\n\n-- Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa\npuutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko\nikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on\notettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en\nrakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.\n\nSitten kääntyi hän Andréen puoleen:\n\n-- Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten\nkauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?\n\n-- Teidän Korkeutenne, -- sanoi parooni kalveten, -- kuinka uskaltaa\ntarjota teille niin huonoa aamuateriaa?\n\n-- Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista\nkananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani\nSchönbrunnissa.\n\nSilloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä\npaisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun\nlehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken\nkaipaavasti katselleen.\n\n-- Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, -- ilmoitti\nvanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden\nsekoitusta on mahdoton kuvata.\n\n-- Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? -- huudahti\nprinsessa nauraen.\n\nJa hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.\n\nParooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti\nmustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.\n\nFilip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui\nsekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.\n\nVihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.\n\nVanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan\ntyytyväisyydestä.\n\nAndréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus:\n\"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?\"\n\nNuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki\nvaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi\nselittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin\nterävällä älyllään käsittänyt.\n\nKukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden\nkiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita\noksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi\nkomeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan\npäälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.\n\nPöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.\n\nDauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta\nruokalajeiltaan epätavallinen ateria.\n\nSiinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien\nmahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia,\nMaltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun\nhedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä\nkaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa\nrubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen\nkuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.\n\nMaito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.\n\nDauphine katsahti ympärilleen ja näki, että hänen isäntäväkensä\nkasvot olivat kalpeat ja kauhistuneet.\n\nPrinsessaa seuranneet kaksi hovihenkilöä ihailivat pöytää ja\nnauttivat sen näöstä, ymmärtämättä mitään, mutta koettamattakaan\nymmärtää.\n\n-- Te siis odotitte minua, monsieur? -- kysyi dauphine paroonilta.\n\n-- Minäkö, madame? -- änkytti parooni.\n\n-- Varmaan. Kymmenessä minuutissa ei saada tällaista aikaan, ja minä\nolen ollut talossanne tuskin kymmentä minuuttia.\n\nJa sen sanottuaan dauphine katsahti la Briehen kuin lisätäkseen:\n\n\"Varsinkin, kun on vaan yksi palvelija.\"\n\n-- Madame, -- vastasi parooni, -- minä odotin teitä tosiaan, teidän\nkuninkaallista Korkeuttanne, tai paremminkin, minulle ilmoitettiin\ntulostanne.\n\nDauphine kääntyi Filipin puoleen.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- kirjoititteko te sitten tänne?\n\n-- En, madame.\n\n-- Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en\nmelkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten\ntuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen\ntuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin\nteidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla\nseurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa\nminuuttia ennen minua.\n\n-- Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.\n\n-- Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta;\nehkäpä neidin kummihaltiatar, -- lisäsi dauphine hymyillen ja\nAndréehen katsoen.\n\n-- Madame, -- vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, -- mikään\nhaltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan...\n\n-- Vaan? -- toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua\nenempää.\n\n-- Vaan, toden totta, noita.\n\n-- Noita? Millä tavoin?\n\n-- Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä\nvaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin\nsäädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, -- vastasi\nparooni.\n\n-- Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä\nherkuista, -- huomautti dauphine, -- kun aamiainen edessämme on\nnoituuden tuotetta.\n\nJa kääntyen mustapukuisen herran puoleen lisäsi hän:\n\n-- Ja hänen Ylhäisyytensä piti liikaa kiirettä ryhtyessään\nleikkaamaan tuota strassburgilaista piirakkaa, josta tosiaan emme nyt\nmaista palaakaan. Ja te, rakas ystävättäreni, -- sanoi hän vanhalle\nseuranaiselleen, -- peljätkää tuota Kypron viiniä ja seuratkaa vaan\nminun esimerkkiäni.\n\nJa niin sanoen dauphine kaatoi kultaiseen maljaan vettä pyöreästä\nkarahvista, joka oli kuin pallo ja jossa oli ohut kaula.\n\n-- Voi, todellakin, -- virkkoi Andrée peljästyneenä, -- hänen\nKorkeutensa saattaa olla oikeassa.\n\nFilip vapisi ja oli aivan ymmällä. Ja kun hän ei tiennyt mistään,\nmitä eilis-iltana oli tapahtunut, katseli hän nyt vuoroin isäänsä ja\nsisartaan, koettaen saada heidän silmistään selvää asiasta, jonka he\nnyt yksin aavistivat.\n\n-- Se olisi uskonnonvastaista, -- jatkoi dauphine, -- ja herra\nkardinaali tekisi synnin, jos söisi sellaista.\n\n-- Madame, -- sanoi hengenmies, -- me olemme liian maallismielisiä,\nme kirkon ruhtinaat, uskoaksemme taivaan vihan kohdistuvan\nsellaiseenkin kuin ruokatavarat ovat, ja ennen kaikkea liian\ninhimillisiä, polttaaksemme roviolla niin kunnon noitaa, joka\nravitsee meitä moisella hyvällä.\n\n-- Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, -- sanoi parooni. -- Minä\nvannon teidän Ylhäisyydellenne, että tämän kaiken on tehnyt noita,\noikea noita, joka ennusti minulle tuskin tunti sitten, että teidän\nKorkeutenne ja poikani tulisitte tänne.\n\n-- Ainoastaan tunti sittenkö? -- kysyi dauphine.\n\n-- Niin, enintään.\n\n-- Ja tunnissa te olette ennättänyt järjestää tällaisen aterian,\nlaskea veron alaisiksi kaikki neljä maanosaa, kootaksenne pöydälle\nmoiset hedelmät, ehtinyt tuottaa viinit Tokajista, Konstanzista,\nKyprosta ja Malagasta? Siinä tapauksessa te olette vielä suurempi\nnoita kuin noitanne.\n\n-- Ei, madame, se on hänen työtään, yhä vaan hänen!\n\n-- Kuinka, yhä hänen?\n\n-- Niin, hän on nostattanut maasta tämän katetun pöydän kaikkine\nhyvyyksineen.\n\n-- Puhutteko te totta? -- kysyi prinsessa.\n\n-- Kautta aateliskunniani, -- vastasi parooni.\n\n-- Mitä kummaa, -- huudahti kardinaali aivan totisella äänellä ja\nhylkäsi lautasensa; -- minä luulin, että te laskitte leikkiä.\n\n-- En, teidän Ylhäisyytenne.\n\n-- Teillä on siis täällä oikea taikuri?\n\n-- Oikea taikuri. Ja minä en kummastelisi, vaikka tuo kulta noissa\npöytäkaluissa olisi hänen tekemäänsä.\n\n-- Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? -- huudahti kardinaali\nsilmät ahneesti kiiltäen.\n\n-- Oh, sekös menee herra kardinaaliin, -- virkkoi prinsessa, --\nhäneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!\n\n-- Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, -- vastasi maallismielinen\nkirkkoruhtinas, -- ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin\nyliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.\n\n-- Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! -- sanoi dauphine.\n\n-- Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän\non diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen\nmelkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat,\njolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin...\nuskomattomia.\n\nTässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin\nkardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa\non, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille\npuhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen\nsisässään.\n\nMutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut.\nDauphine malttoi mielensä ja jatkoi:\n\n-- Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle,\nettä juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa\nrasiassa sitä säilytätte?\n\n-- Madame, -- vastasi parooni, -- hän se paremmin voi pistää minut\nlinnoineni päivineni johonkin rasiaan.\n\n-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani, -- sanoi Marie-Antoinette; -- minä\nhaluan hänet ehdottomasti nähdä.\n\nJa nämä sanat lausuttiin sellaisella tavalla, että ne eivät\nsallineet pienintäkään vastustusta, niin suuri hienous kuin aina\nolikin Marie-Antoinetten käskyissä. Parooni, joka seisoi poikansa\nja tyttärensä kanssa pöydän luona valmiina palvelemaan dauphinea,\nymmärsikin asian. Hän antoi merkin la Brielle; vanha palvelija,\njoka oli unohtanut koko tehtävän ja katseli vaan korkeita vieraita\nniinkuin olisi tällä katselulla saanut korvatuksi kaksikymmentä\nvuotta maksamatta olleen palkkansa, nosti päätänsä.\n\nParooni de Taverney sanoi hänelle:\n\n-- Menkää ilmoittamaan herra parooni Josef Balsamolle, että hänen\nkuninkaallinen Korkeutensa haluaa häntä nähdä.\n\nLa Brie meni.\n\n-- Josef Balsamolle? -- toisti dauphine; -- miten omituinen nimi!\n\n-- Josef Balsamo, -- toisti myöskin kardinaali; -- olen jossakin\nkuullut tuon nimen, muistaakseni.\n\nMeni viisi minuuttia, jolloin kukaan ei keskeyttänyt hiljaisuutta.\n\nÄkkiä Andrée hätkähti: hän kuuli, ennenkuin kenenkään muiden korvat\nvoivat mitään eroittaa, askeleet, jotka lähenivät lehviköstä.\n\nOksat hajaantuivat kahtaalle, ja Josef Balsamo ilmestyi lehtimajaan\nMarie-Antoinetten eteen.\n\n\n\n\n15.\n\nTaikatemppu.\n\n\nBalsamo kumarsi nöyrästi, mutta melkein heti loi hän älykkään\nja ilmehikkään päänsä nostaessaan dauphineen terävästi, joskin\nkunnioittavasti kirkkaan katseensa. Ja sitten odotti hän ääneti, mitä\nMarie-Antoinette hänelle puhuisi.\n\n-- Jos te olette se henkilö, monsieur, josta hra de Taverney on tässä\nmeille kertonut, -- alkoi prinsessa, -- niin käykää lähemmäksi, että\nsaamme nähdä, millainen noita on.\n\nBalsamo tuli askeleen lähemmäksi ja kumarsi uuden kerran.\n\n-- Te harjoitatte ennustusta? -- kysyi dauphine nauttien lyhyin\nsiemauksin maitoa, ja katsellen Balsamoa ehkä hieman uteliaampana\nkuin hän olisi tahtonut myöntää tämän moista huomiota ansaitsevan.\n\n-- Minä en harjoita ennustusta, madame, vaan joskus ennustan, --\nvastasi Balsamo.\n\n-- Meidät on kasvatettu valistuneeseen uskoon, -- virkkoi dauphine,\n-- ja ainoat selittämättömät seikat, joita me voimme uskoa, ovat\nkatodisen oppimme salaisuudet.\n\n-- Ne ovat todellakin kunnioitettavia, -- lausui Balsamo vakavasti ja\nhartaasti. -- Mutta tuossa on herra kardinaali de Rohan, joka saattaa\nsanoa, vaikka onkin kirkkoruhtinas, teidän Korkeudellenne, etteivät\nne ole ainoita salaisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioitusta.\n\nKardinaali säpsähti; hän ei ollut sanonut nimeään kenellekään täällä,\nkukaan ei ollut sitä täällä lausunut, ja kuitenkin muukalainen sen\ntiesi.\n\nMarie-Antoinette ei näyttänyt kiinnittävän huomiotansa tähän seikkaan.\n\n-- Myönnätte ainakin, monsieur, että ne salaisuudet ovat ainoat,\njoita vastaan ei voi väittää.\n\n-- Madame, -- vastasi Balsamo yhtä kunnioittavasti, mutta yhtä\nvarmasti kuin ennenkin, -- uskon rinnalla on myöskin varmuus.\n\n-- Te puhutte hiukan hämärästi, herra taikuri; minä olen jo\nmieleltäni hyvä ranskalainen, mutta en vielä älyltäni, joten en\nymmärrä täysin vielä kaikkia kielen hienouksia. Tosin minulle on\nsanottu, että hra de Blèvre opettaa minulle kaiken senkin. Mutta\nsitä odottaessani minun täytyy pyytää, että olisitte hiukan vähemmän\narvoituksellinen, jos toivotte minun teitä ymmärtävän.\n\n-- Ja minä, -- virkkoi Balsamo pudistaen surumielisesti hymyillen\npäätänsä, -- pyytäisin teidän Korkeudeltanne saada pysyä\nhuomaamattomana. Pahoittelisin suuresti, jos minun täytyisi noin\nylhäiselle prinsessalle paljastaa tulevaisuus, joka ei ehkä olisi\nhänen toiveittensa mukainen.\n\n-- Oh, tuo on jo vakavaa, -- vastasi Marie-Antoinette, -- ja te\ntahdotte kiihoittaa uteliaisuuttani ja toivotte, että minä vaatisin\nteitä ennustamaan kohtaloani.\n\n-- Päinvastoin, Jumala varjelkoon, ettei minun olisi pakko sitä\ntehdä, madame, -- sanoi Balsamo kylmästi.\n\n-- Niin, eikö totta? -- naurahti dauphine; -- sillä se saattaisi\nteidät pahaan pulaan.\n\nMutta dauphinen nauru raukesi ainoankaan yhtymättä siihen. Kaikki he\ntunsivat tuon omituisen miehen kummallisen vaikutuksen, miehen, joka\noli tällä hetkellä heidän yleisen huomionsa keskustana.\n\n-- Niin, tunnustakaa se suoraan vaan, -- jatkoi dauphine. Balsamo\nkumarsi vastaamatta.\n\n-- Mutta, kuitenkin kaikitenkin, tehän olette ennustanut tuloni hra\nde Taverneylle? -- jatkoi Marie-Antoinette jo hiukan kärsimättömästi.\n\n-- Kyllä, madame, minä juuri.\n\n-- Millä tavalla, hra parooni? -- kysyi kääntyen dauphine, jolle tuli\njo halu kuulla jonkun muunkin henkilön äänen yhtyvän tähän omituiseen\nkaksinpuheluun, johon hän alkoi jo katua ryhtyneensä, mutta jota hän\nei kuitenkaan tahtonut heittää silleen.\n\n-- Oh, madame, -- vastasi parooni de Taverney, -- mitä\nyksinkertaisimmalla tavalla, katselemalla vesilasiin.\n\n-- Onko se totta? -- kysyi dauphine nyt kääntyen taas Balsamon\npuoleen.\n\n-- On, madame, -- vastasi muukalainen.\n\n-- Sellainenko teidän taikakirjanne on? No, se on ainakin viatonta\nlaatua. Jospa vaan sanannekin olisivat yhtä selkeitä.\n\nKardinaali hymyili.\n\nParooni de Taverney lähestyi heitä:\n\n-- Madame la dauphinen ei tarvitse enää mitään oppia hra de\nBièvreltä, -- sanoi hän kohteliaasti.\n\n-- Oi, hyvä vierasisäntäni, -- vastasi dauphine hänelle iloisesti, --\nälkää imarrelko minua ollenkaan tai imarrelkaa paremmin! Sanoin vaan\njotain aivan keskinkertaista. Aletaanpas puhua jälleen tämän herran\nkanssa.\n\nJa Marie-Antoinette kääntyi Balsamon puoleen, jota kohtaan häntä\nnäkyi vetävän vastustamaton voima, niinkuin usein ihmistä vetää\nsellaiseen paikkaan, jossa häntä odottaa onnettomuus.\n\n-- Jos olette ennustanut paroonille vesilasista, niin ettekö voisi\nennustaa minulle karahvista?\n\n-- Aivan hyvin, madame, -- vastasi Balsamo.\n\n-- Miksi te sitten äsken kieltäydyitte sitä tekemästä?\n\n-- Siksi, että tulevaisuus on epävarma, madame, ja jos huomaisin\nsiinä jonkin varjon...\n\nBalsamo keskeytti.\n\n-- Niin? -- kysyi dauphine.\n\n-- Niin ehkä tekisin mielipahakseni, kuten minulla jo on ollut kunnia\nsanoa, teidän kuninkaallisen Korkeutenne surulliseksi.\n\n-- Tunnetteko minut jo? Missä te olette nähnyt minut ensi kerran?\n\n-- Minulla on ollut kunnia nähdä teidän Korkeutenne lapsena,\nisänmaassanne, ylhäisen äitinne luona.\n\n-- Te olette nähnyt äitini?\n\n-- Kaikkein nöyrimmästi, kyllä; hän on mahtava ja jalo ruhtinatar.\n\n-- Keisarinna, arvoisa herra.\n\n-- Tarkoitan ruhtinatar sydämeltään ja järjeltään. Ja kumminkin...\n\n-- Varovasti, monsieur, minun äidistäni puhuessanne! -- virkkoi\ndauphine ivallisena.\n\n-- Jaloimmillakin sydämillä on heikkoutensa, madame, varsinkin kun ne\nluulevat, että kysymyksessä on heidän lastensa onni.\n\n-- Historia ei toivoakseni ole toteava ainoaakaan heikkoutta Maria\nTeresiassa, -- vastasi Marie-Antoinette.\n\n-- Siksi, että historia ei tiedä sellaista, jota eivät tiedä muut\nkuin keisarinna Maria Teresia, teidän kuninkaallinen Korkeutenne ja\nminä.\n\n-- Että meillä kolmella siis on yhteinen salaisuus, monsieur? virkkoi\ndauphine ivallisesti hymyillen.\n\n-- Niin, meillä kolmella, madame, -- vastasi Balsamo rauhallisesti.\n\n-- Katsotaanpa tuota salaisuutta, monsieur!\n\n-- Jos minä sen tässä ilmoitan, niin ei se enää ole salaisuus.\n\n-- Ei väliä, antakaa kuulua vain.\n\n-- Teidän Korkeutenne haluaa sitä?\n\n-- Minä tahdon sitä. Balsamo kumarsi.\n\n-- Schönbrunnin palatsissa, -- sanoi hän, -- on sivuhuone nimeltä\nsaksilainen kabinetti, syystä että siellä säilytetään erinomaisen\narvokasta kokoelmaa posliinimaljakoita[34].\n\n-- Hyvä, -- sanoi dauphine, -- entä sitten?\n\n-- Se kabinetti kuuluu hänen majesteettinsa keisarinna Maria Teresian\nyksityishuoneustoon.\n\n-- Niin.\n\n-- Siinä kammiossaan hän tavallisesti laatii omia asioitaan koskevat\nkirjeensä.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kauniin Boule-kirjoituspöydän[35] ääressä, jonka kuningas Ludvig\nXV lahjoitti keisari Frans I:lle.\n\n-- Kaikki tähän saakka puhumanne on totta, monsieur. Mutta jokainen\nsaisi huoletta kuulla tuon, mitä puhuitte.\n\n-- Teidän Korkeutenne suvaitkoon hiukan odottaa. Eräänä päivänä,\naamulla kello seitsemän aikaan, kun keisarinna ei ollut vielä\nnoussut vuoteesta, astui teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuohon\nsivuhuoneeseen, omasta erikoisesta ovesta, sillä hänen majesteettinsa\nkeisarinnan tyttäristä oli teidän Korkeutenne hänen lempilapsensa.\n\n-- Entä sitten, monsieur?\n\n-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo, Teidän Korkeutenne\nmuistanee sen, siitä on juuri viisi vuotta.\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo; pöydällä oli kirje,\nvielä aivan auki, sillä keisarinna oli sen kirjoittanut myöhään\nedellisenä iltana.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten teidän Korkeutenne luki kirjeen. Dauphine punastui hiukan.\n\n-- Ja sen luettuanne teidän Korkeutenne mahtoi varmaankin olla\njohonkin kohtaan siinä tyytymätön, sillä te otitte kynän ja omalla\nkädellänne...\n\nDauphine näytti odottavan suuressa jännityksessä.\n\nBalsamo jatkoi:\n\n-- Pyyhitte pois kolme sanaa.\n\n-- Ja ne kolme sanaa, mitkä ne olivat? -- huudahti dauphine uteliaana.\n\n-- Ne olivat kirjeen ensimäiset.\n\n-- En kysy, missä kohdassa ne olivat, vaan mitä ne merkitsivät.\n\n-- Liian suurta suopeutta varmaankin henkilöä kohtaan, jolle kirje\noli osoitettu. Siinä tuo heikkous, josta minä sanoin voitavan\nkorkeata äitiänne ainakin jossakin kohdin moittia.\n\n-- Te siis muistatte nuo kolme sanaa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Te voisitte ne minulle toistaa?\n\n-- Aivan hyvin.\n\n-- Sanokaa ne.\n\n-- Ääneenkö?\n\n-- Niin.\n\n-- _Ma chère amie_.[36]\n\nMarie-Antoinette puraisi kalveten huultaan.\n\n-- Tahtooko teidän kuninkaallinen Korkeutenne, että sanon myöskin,\nkenelle tuo kirje oli osoitettu?\n\n-- Ei, mutta tahdon, että te kirjoitatte sen paperille. Balsamo otti\ntaskustaan kultahakasilla varustetun muistikirjan, kirjoitti eräälle\nsen lehdelle muutaman sanan, kynällä, jonka varsi oli samaa metallia,\nrepäisi lehden irti ja ojensi sen kumartaen prinsessalle.\n\nMarie-Antoinette otti lehden ja luki:\n\n\"Kirje oli osoitettu kuningas Ludvig XV:n rakastajattarelle,\nmarkiisitar de Pompadourille.\"\n\nDauphine kohotti kummastuneena katseensa tuohon mieheen, jonka sanat\nolivat niin varmat, ääni niin puhdas ja ehdottomasti tyyni ja joka\ntuntui aivan vallitsevan häntä, vaikka hän nytkin kumarsi hänelle\nnöyrästi ja syvään.\n\n-- Tämä kaikki on aivan totta, monsieur, -- sanoi prinsessa, -- ja\nvaikka en tiedäkään, millä tavalla te olette voinut saada nämät\nyksityistiedot, niin toistan ääneen, koska en voi valehdella, että\nkaikki tämä on totta.\n\n-- Ehkäpä siis teidän Korkeutenne sallii nyt minun vetäytyä pois\nja tyytyy pelkästään tähän viattomaan näytteeseen tieteestäni, --\nvirkkoi Balsamo.\n\n-- En suinkaan, monsieur, -- vastasi dauphine ärtyneenä, -- kuta\ntietävämpi olette, sitä lujemmin vaadin teitä ennustamaan itselleni.\nTe ette ole puhunut minulle vielä muuta kuin menneisyydestä, ja minä\ntiedustelen tulevaisuuttani.\n\nJa prinsessa lausui nämä harvat sanat äänellä, jonka kuumemaista\nkiihkeyttä hän turhaan koetti salata kuuntelijoilta.\n\n-- Minä olen valmis, -- sanoi Balsamo, -- ja kuitenkin minä vielä\nrukoilisin, ettei teidän kuninkaallinen Korkeutenne pakoittaisi minua\nsiihen.\n\n-- Minä en ole koskaan lausunut kahta kertaa \"minä tahdon\". Ja\nmuistattehan, monsieur, että olen sen sanonut jo yhden kerran.\n\n-- Antakaa minun edes ensin katsoa merkkejä, madame, -- pyysi\nBalsamo rukoilevasti. -- Sitten tiedän, voinko ilmaista teidän\nkuninkaalliselle Korkeudellenne niiden ennustuksia.\n\n-- Olkoon se hyvä tai paha, minä tahdon sitä, kuuletteko, monsieur?\n-- toisti Marie-Antoinette yhä ärtyneempänä. -- Jos se on hyvä, niin\nminä en sitä usko, vaan pidän sitä imarteluna; jos se jälleen on\npaha, pidän sitä varoituksena. Ja olkoon se millainen tahansa, lupaan\nsiitä työstä kiittää teitä. Alkakaa siis.\n\nPrinsessa lausui tämän niin käskevästi, etteivät hänen sanansa\nsietäneet mitään huomautuksia tai viivyttelyjä.\n\nBalsamo otti pöydältä tuon pyöreän karahvin, josta olemme puhuneet ja\njossa oli lyhyt ja ohut kaula, ja asetti sen kultamaljan päälle.\n\nValoon nostettuna kimalteli vesi hallavan-punaisin heijastuksin,\njotka yhtyen reunain helmiäishohteeseen ja keskustan timanttikiiltoon\nnäyttivät tarjoavan jotain merkitsevää nähtävää taikurin tutkiville\nsilmille.\n\nKaikki olivat ääneti.\n\nBalsamo kohotti kaksin käsin kristallikarahvia, ja katseltuaan sitä\ntuokion, asetti hän sen takaisin pöydälle ja pudisti päätänsä.\n\n-- No? -- kysyi dauphine.\n\n-- Minä en voi puhua, -- vastasi Balsamo.\n\nPrinsessan kasvot saivat ilmeen, josta voi arvata uhkauksen: \"Kyllä\nminä tiedän, miten niskurit saadaan puhumaan!\"\n\n-- Siksikö, että teillä ei ole minulle mitään puhumista? -- kysyi\ndauphine ääneen.\n\n-- Löytyy seikkoja, joita ei saa koskaan sanoa ruhtinaallisille, --\nvastasi Balsamo äänellä, josta huomasi hänen päättäneen vastustaa\nyksinpä dauphinen selvää käskyäkin.\n\n-- Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla:\n_ei mitään!_ -- väitti dauphine.\n\n-- Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.\n\nDauphine hymyili pilkallisesti.\n\nBalsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa\nvasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:\n\n-- Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt\nei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain\nmuuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.\n\n-- Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä\nprameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni,\n-- virkkoi Marie-Antoinette.\n\n-- Madame, -- vastasi Balsamo sangen kalpeana, -- suvaitkaa muistaa,\netten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.\n\n-- Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani\ntahdoin teidät nähdä.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi, -- sanoi Andrée hiljaa, -- hän luuli\nmenettelevänsä hyvin.\n\n-- Ja minä sanon, että hän oli väärässä, -- vastasi prinsessa siten,\netteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. -- Ei sovi\nrehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi\nsaada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida\npakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.\n\nBalsamo suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti kuin käärme olisi\nhäntä pistänyt.\n\n-- Madame, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- minä olen valmis\nantamaan teidän nähdä kohtalonne, koska teidän sokeutenne pakoittaa\nteidät sitä tahtomaan.\n\nBalsamo lausui nämä sanansa niin varmalla ja samalla uhkaavalla\ntavalla, että kaikki läsnäolijat tunsivat selkäänsä karmivan.\n\nNuori arkkiherttuatar kalpeni huomattavasti.\n\n-- _Gieb ihm kein Gehör, meine Tochter_,[37] -- sanoi vanha rouva\nsaksaksi Marie-Antoinettelle.\n\n-- _Lass sie hören; sie hat wissen gewollen, und so soll sie\nwissen_![38] -- vastasi Balsamo samalla kielellä.?\n\nNuo sanat, lausuttuina vieraalla kielellä, jota ainoastaan\nharvat joukosta ymmärsivät, tekivät kohtauksen entistäänkin\nsalaperäisemmäksi.\n\n-- Niin, -- sanoi dauphine vastustaen vanhan seuranaisensa kiivaita\nestelyitä, -- minä tahdon, että hän puhuu! Jos minä nyt pyytäisin\nhäntä vaikenemaan, niin hän luulisi, että minä pelkään.\n\nBalsamo kuuli nämä sanat, ja hänen huulilleen tuli synkkä, nopeasti\nohi vilahtava hymy.\n\n-- Asia on niinkuin olen sanonut, -- mutisi hän itsekseen, -- vain\npöyhkeilyn rohkeutta!\n\n-- Puhukaa, -- sanoi dauphine, -- puhukaa nyt.\n\n-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?\n\n-- Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.\n\n-- Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, -- sanoi\nBalsamo.\n\n-- Olkoon niin, -- vastasi dauphine. -- Minä ajan hänet viimeiseen\nloukkoonsa. Menkää kauemmaksi.\n\nJa kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin,\njosta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.\n\n-- Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, --\nsanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.\n\n-- Älkää koettako minua vihoittaa, madame, -- vastasi muukalainen. --\nMinä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen\nteidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin,\nsillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja.\nÄlkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan,\nminua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä\nairut minä ainoastaan olen.\n\n-- Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? -- sanoi dauphine\nBalsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen\nnöyryytensä voittamana.\n\n-- Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. -- Luetelkaa ne\nkaikki.\n\n-- Koetan.\n\n-- No?\n\n-- Kyselkää minulta.\n\n-- Ensinnäkin, onko sukuni oleva onnellinen?\n\n-- Mikä? Sekö, jonka luota olette lähtenyt, vai se, joka teitä\nodottaa?\n\n-- Oh, minun oikea sukuni, äitini Maria Teresia, isäni Josef,\nsisareni Karolina.\n\n-- Teidän onnettomuutenne eivät heihin ulotu.\n\n-- Ne kohtaavat siis minua persoonallisesti?\n\n-- Teitä ja uutta sukuanne.\n\n-- Voitteko antaa minulle niistä tarkempia tietoja?\n\n-- Voin.\n\n-- Kuninkaallisen perheen päinä on kolme prinssiä?\n\n-- Niin.\n\n-- Berryn herttua, Provencen kreivi, Artois'n kreivi.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Minkälainen on näiden kolmen prinssin kohtalo?\n\n-- He joutuvat kaikki vuorostaan valtaistuimelle.\n\n-- Minä en siis saa lapsia?\n\n-- Saatte.\n\n-- Siis ne eivät ole poikia?\n\n-- On poikiakin lapsissanne.\n\n-- Minä saan siis surra heidän kuolemaansa?\n\n-- Saatte surra, että toinen on kuollut ja surra, että toinen on\nelossa.\n\n-- Rakastaako puolisoni aina minua?\n\n-- Aina.\n\n-- Suuresti?\n\n-- Liiaksi.\n\n-- Mutta mikä onnettomuus minulle voi tulla, jos saan luvan kysyä,\nkun puolisoni minua rakastaa ja sukuni minua tukee?\n\n-- Ne molemmat jättävät teidät.\n\n-- Minulle jää silloin vielä kansan rakkaus ja tuki.\n\n-- Kansan rakkaus ja tuki!... se on tyyni valtameri... Oletteko\nnähnyt myrskyisen meren, madame?\n\n-- Olemalla hyvä minä estän myrskyn nousemasta, ja jos se nousee,\nminä nousen sen mukana.\n\n-- Kuta korkeampi aalto, sitä syvempi kuilu, jonka se muodostaa.\n\n-- Jumala on turvanani.\n\n-- Jumala ei turvaa päitä, jotka hän itse on tuominnut.\n\n-- Mitä sanotte, monsieur? Enkö saakaan olla kuningatar?\n\n-- Päinvastoin, madame, soisi taivas, ettette sitä olisi! Nuori\nnainen hymyili ivallisesti.\n\n-- Kuunnelkaa, madame, -- virkkoi Balsamo, -- ja painakaa tämä\nmieleenne.\n\n-- Minä kuuntelen, -- vastasi dauphine.\n\n-- Huomasitteko, -- jatkoi ennustaja -- seinäverhot ensimäisessä\nkamarissa, jossa te nukuitte Ranskaan saavuttuanne?\n\n-- Kyllä, -- vastasi dauphine hätkähtäen.\n\n-- Mitä niiden kuvat esittivät?\n\n-- Verenvuodatusta, -- viattomain lasten murhaa.\n\n-- Myöntäkää, että noiden murhaajain julmat kasvot ovat jääneet\nteidän kuninkaallisen Korkeutenne mieleen?\n\n-- Myönnän, monsieur.\n\n-- Hyvä. Ja huomasitteko mitään viime myrskyn aikana?\n\n-- Ukkonen murskasi vasemmalla puolellani puun, joka oli rikkoa\nkaatuessaan vaununi.\n\n-- Ne ovat enteitä, sellaiset, -- sanoi Balsamo kolkolla äänellä.\n\n-- Ja pahoja enteitä?\n\n-- Olisi vaikea niitä luullakseni muutoin selittää. Dauphinen pää\nvaipui rintaa vasten; hän mietti hiljaa hetkisen ja kohotti jälleen\npäänsä.\n\n-- Miten kuolee mieheni?\n\n-- Päättömänä.\n\n-- Miten kuolee Provencen kreivi?\n\n-- Jalattomana.\n\n-- Miten kuolee Artois'n kreivi?\n\n-- Hovittomana.\n\n-- Entä minä? Balsamo pudisti päätänsä.\n\n-- Puhukaa... -- sanoi dauphine, -- sanokaa vaan!...\n\n-- Minulla ei ole enää mitään sanomista.\n\n-- Mutta minä vaadin, että teidän on sanottava! -- huudahti\nMarie-Antoinette, koko ruumis väristen.\n\n-- Säälikää minua, madame...\n\n-- Oh, puhukaa! -- käski dauphine.\n\n-- En koskaan, madame, en koskaan!\n\n-- Puhukaa, -- toisti jälleen Marie-Antoinette uhkaavalla äänellä,\n-- puhukaa, taikka minä sanon, että tämä kaikki on pelkkää\nnaurettavaa ilveilyä. Ja varokaa itseänne, sillä niin ei leikitellä\nMaria Teresian tyttären kustannuksella, naisen, jonka käsissä on\nkolmenkymmenen miljoonan ihmisen henki!\n\nBalsamo pysyi vaiti.\n\n-- Hyvä, te ette siis tiedä enempää, -- sanoi prinsessa kohauttaen\npilkallisesti olkapäitään. -- Tai paremminkin: mielikuvituksenne\nvarasto loppui.\n\n-- Minä tiedän kaikki, sanon teille, madame, -- vastasi Balsamo, --\nja koska sitä välttämättä tahdotte...\n\n-- Niin, minä tahdon!\n\nBalsamo otti käsiinsä karahvin, pitäen sitä yhä kultaisen maljan\npäällä. Sitten vei hän sen erääseen lehtimajan hämärään nurkkaan,\njohon keinotekoisesta kalliosta oli laadittu luola. Sen jälkeen otti\nhän arkkiherttuatarta kädestä ja johti hänet luolan tummaan varjoon.\n\n-- Oletteko valmis? -- kysyi hän prinsessalta, joka oli melkein\npeljästyksissään taikurin kiivaasta käytöksestä.\n\n-- Olen.\n\n-- Siis: polvillenne, madame, polvillenne, että olette sopivassa\nasennossa rukoillaksenne Jumalaa säästämään teitä siitä hirvittävästä\nlopusta, minkä näette.\n\nDauphine totteli aivan vaistomaisesti ja lyyhähti polvilleen.\n\nBalsamo kosketti puikollaan kristallipalloa, ja sen keskelle ilmestyi\nnyt varmaankin jokin synkkä ja kauhistava kuva.\n\nDauphine koetti nousta ylös, hän huojui hetken, putosi takaisin\nmaahan, kirkaisi vihlovasti ja pyörtyi.\n\nTaverneyn parooni juoksi luolaan, prinsessa oli tiedottomana.\n\nJonkun minuutin päästä tuli hän jälleen tajuihinsa.\n\nHän painoi kädet otsalleen aivan kuin koettaen koota muistojaan.\n\nSitten yhtäkkiä:\n\n-- Karahvi! -- huusi hän äänellä, jossa puhui kuvaamaton kauhu. --\nKarahvi!\n\nParooni toi sen hänelle. Sen kirkkaassa vedessä ei ollut pienintäkään\nläikkää. Balsamo oli kadonnut.\n\n\n\n\n16.\n\nTaverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.\n\n\nParooni de Taverney oli, kuten kerroimme, ensimäinen, joka huomasi\nmadame la dauphinen pyörtyneen. Hän oli seissyt syrjässä valmiina,\najatellen rauhattomampana kuin kukaan muu, mitä prinsessan ja\ntaikurin välillä tapahtuisi. Hän oli kuullut kuninkaallisen vieraansa\nkirkaisevan, oli nähnyt Balsamon syöksyvän ulos pensaikosta ja oli\njuossut hätään.\n\nDauphinen ensimäinen sana oli, että hänelle näytettäisiin tuo\nkarahvi, toinen, ettei noidalle tehtäisi mitään pahaa. Aika olikin\nnyt lausua se suosittelu, sillä Filip de Taverney ryntäsi jo paraikaa\nBalsamon perästä kuin ärsytetty jalopeura, kunnes dauphinen ääni\npysäytti hänet ajossaan.\n\nSilloin lähestyi, prinsessan vanha seuranainen häntä ja kysyi\nhäneltä saksaksi, mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen moniin\nkyselyihinsä ei Marie-Antoinette vastannut mitään muuta kuin että\nBalsamo ei ollut häntä vähimmässäkään määrin loukannut, vaan että\nhän, dauphine, oli saanut hermokohtauksen, luultavasti siitä syystä,\nettä hän oli sekä eilispäivän pitkästä matkasta että ukonilmasta\nlopen väsynyt.\n\nNämä vastaukset tulkittiin toisella kielellä kardinaali de Rohanille,\njoka odotti selityksiä, tohtimatta niitä kuitenkaan kysellä.\n\nHovimaailmassa tyydytään yleensä puolinaisiin vastauksiin; dauphinen\nvastaus ei tyydyttänyt ketään, mutta näytti kuitenkin tyydyttävän\nkaikkia. Niin ollen lähestyi Filip häntä.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- teidän kuninkaallisen Korkeutenne\nnimenomaisesta käskystä tulen suureksi mielipahakseni muistuttamaan\nteille, että se puoli tuntia, jonka aioitte viipyä täällä, on nyt\nkulunut ja että hevoset ovat valmiit lähtöön.\n\n-- Hyvä, -- vastasi dauphine viehättävin kädenliikkein, vaikka se\nliike oli melkeinpä sairaaloisuuteen saakka huolimaton; -- mutta minä\nperuutan aikaisemman päätökseni. Minä en jaksa nyt lähteä matkaan...\nJos nukkuisin jonkun tunnin, niin luulen, että lyhyt lepo palauttaisi\nvoimani.\n\nParooni kalpeni ja Andrée vilkaisi levottomana häneen.\n\n-- Teidän Korkeutenne tietää, kuinka arvoton minun asuntoni on, --\nsammalteli parooni de Taverney.\n\n-- Ah, pyydän, -- vastasi dauphine äänellä, josta aavisti, että hän\noli taas pyörtymäisillään. -- Kaikki on hyvä, kunhan minä vaan saan\nvähän levätä.\n\nAndrée riensi heti sisään varustamaan huonettansa kuntoon. Se ei\nollut suinkaan suuri eikä edes komeakaan; mutta Andréen laisen nuoren\nylimystytön huoneessa on toki aina jotakin naisellisen sievää, joka\nsaattaa ilahuttaa toista naista, vaikkapa tuon huoneen omistaja\nolisikin köyhä, kuten Andrée.\n\nKaikki tahtoivat nyt hääriä dauphinen ympärillä. Mutta\nsurunvoittoinen hymy huulillaan antoi hän heille vaan kädellään\nmerkin, aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut heille puhuakaan, että\nhän tahtoi olla yksin.\n\nSilloin poistuivat kaikki jälleen. Marie-Antoinette katseli\nseurueensa menoa, ja kun viimeinen takinlieve ja viimeinen\nhameenlaahus oli kadonnut, laski hän kalpeana päänsä raskaasti\nkaunista kättään vasten.\n\nEivätkö häntä tosiaan Ranskassa ottaneet vastaan hirveät enteet?\nEnsinnäkin se kamari Strassburgissa, jossa hän oli ollut yötä,\nensimäinen huone, johon hän astui jalkansa tässä maassa sen\nkuningattareksi tullessaan: sen seinäverhojen kuvat esittivät\nviatonten lasten murhaa. Ja sitten eilinen myrsky, joka ruhjoi puun\nhänen vaunujensa vierestä. Ja vihdoin tämän kummallisen miehet\nennustukset ja niitä seuraava mystillinen näky, jonka salaisuutta\ndauphine näytti päättäneen olla kenellekään ilmaisematta.\n\nKymmenen minuutin kuluttua tuli Andrée takaisin. Hänen tulonsa\ntarkoitus oli ilmoittaa, että huone oli valmis.\n\nAndréelta ei dauphinen luultu kieltäneen pääsyä luokseen, joten hän\nsai mennä lehtimajaan.\n\nAndrée seisoi jonkun aikaa prinsessan edessä uskaltamatta puhua, niin\nsyviin mietteihin näytti hänen kuninkaallinen Korkeutensa vaipuneen.\n\nViimein kohotti Marie-Antoinette päätänsä ja viittasi hymyillen\nAndréelle, että tämä lähestyisi.\n\n-- Teidän Korkeutenne huone on valmis, -- sanoi Andrée; -- me\nrukoilemme ainoastaan...\n\nDauphine ei antanut hänen puhua loppuun.\n\n-- Monet kiitokset, mademoiselle, -- virkkoi hän. -- Olkaa hyvä ja\nkutsukaa tänne kreivitär von Langershausen ja opastakaa meitä.\n\nAndrée totteli; vanha hovinainen kiiruhti dauphinen luo.\n\n-- Antakaa minun nojata käsivarteenne, rakas Brigitta, -- sanoi\ndauphine saksankielellä; -- sillä minä tunnen tosiaan olevani niin\nvoimaton, että en jaksa kävellä yksin.\n\nKreivitär noudatti käskyä. Andrée aikoi myöskin tulla auttamaan\nkreivitärtä tehtävässään.\n\n-- Ymmärrättekö, tekin saksaa, neiti? -- kysyi silloin\nMarie-Antoinette.\n\n-- Kyllä, madame, -- vastasi Andrée saksankielellä, -- ja minä\npuhunkin sitä hiukan.\n\n-- Erinomaista! -- huudahti dauphine ihastuen, -- kuinka hyvin se\nsopii minun aikeisiini!\n\nAndrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet\nolivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine\nnojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin\naskelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.\n\nTullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:\n\n-- Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen\nKorkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?\n\n-- Minun täytyy päästä, -- vastasi kuvernööri varmalla äänellä, -- ja\nhän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.\n\n-- En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä...\n\n-- Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, -- virkkoi\ndauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. --\nTulkaa, hra de Stainville.\n\nKaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja\nväistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan\nhallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.\n\nHra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua.\nMarie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa\nerikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan\nilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki\nmuut väistyneet loitommalle.\n\n-- Pikaviesti Versaillesista, madame, -- sanoi de Stainville\nmatalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen\nsaakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.\n\nDauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: \"Strassburgin herra\nkuvernööri de Stainville.\"\n\n-- Eihän kirje ole minulle, vaan teille, monsieur, -- sanoi Marie\nAntoinette. -- Avatkaa ja lukekaa se ääneen, jos siinä kuitenkin on\njotain minulle kuuluvaa.\n\n-- Kirje on kyllä lähetetty minun osoitteellani, madame; mutta\nkatsokaa, tuossa kulmassa on merkki, josta olemme sopineet lankoni de\nChoiseulin kanssa ja joka osoittaa, että kirje on yksinomaan teidän\nkuninkaalliselle Korkeudellenne.\n\n-- Ah, se on totta, risti, en sitä huomannut. Antakaahan kirje tänne.\n\nPrinsessa avasi kirjeen ja luki seuraavaa:\n\n    'Madame Dubarryn esitteleminen hovissa on nyt päätetty asia, jos\n    hän löytää kummitädin.[39] Me toivomme vielä, ettei hän ole sitä\n    löytävä. Mutta varmin keino lopettaa koko esittely-aikomus olisi,\n    että hänen kuninkaallinen Korkeutensa kiiruhtaisi matkaansa\n    tänne. Kun madame la dauphine on Versaillesissa, ei kukaan enää\n    uskalla ehdottaa moista järjettömyyttä.'\n\n-- Hyvä, -- sanoi dauphine, ilmaisematta vähimmässäkään määrin\nkiihtymystä tai edes näyttämättä kirjeen häntä millään tavoin\nkoskevankaan.\n\n-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne lähtee levolle? -- kysyi arasti\nAndrée.\n\n-- En, kiitos, mademoiselle, -- vastasi arkkiherttuatar, -- raitis\nilma jo virkisti minut; katsokaa, miten reipas ja hyvässä kunnossa\nminä nyt olen!\n\nHän työnsi pois kreivittären tukea tarjoavan käden ja kulki jonkun\naskeleen niin keveästi ja reippaasti kuin hänelle ei olisi mitään\ntapahtunut.\n\n-- Vaununi, -- sanoi hän, -- minä lähden.\n\nKardinaali de Rohan katseli kuvernööriä hämmästyneenä ikäänkuin\nkysyen, mistä tämä äkillinen muutos aiheutui.\n\n-- Kruununprinssi tulee jo kärsimättömäksi, -- kuiskasi kuvernööri\nkardinaalin korvaan.\n\nTuo valhe tuli niin taitavasti, että kirkkoruhtinas piti sitä\nsutkauksena, joka selitti koko seikan, ja tyytyi siihen.\n\nAndréen isä jälleen oli opettanut tyttärensä kunnioittamaan kaikkia\nkruunattujen henkilöiden päähänpistoja, eikä Andrée siis kummastellut\nlainkaan tätä Marie Antoinetten mielenmuutosta. Ja niinpä ei dauphine\nhuomannutkaan Andréen kasvoilla muuta kuin rajattoman lauhkeuden, kun\nhän nyt kääntyi hänen puoleensa:\n\n-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän, -- teidän vierasvaraisuutenne on\nliikuttanut minua suuresti.\n\nSitten kääntyi hän Taverneyn paroonin puoleen:\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- tietäkää, että Wienistä lähtiessäni\nminä tein lupauksen auttaa onneen ensimäisen ranskalaisen, jonka\nkohtaisin Ranskan rajain sisällä. Tuo ranskalainen on teidän\npoikanne... Mutta silti ei saada sanoa, että tyydyn pelkästään\nmoiseen ja että neiti... Mikä teidän tyttärenne nimi on, monsieur?\n\n-- Andrée, teidän Korkeutenne.\n\n-- Että neiti Andrée unohdetaan...\n\n-- Oi, teidän Korkeutenne, -- supisi nuori tyttö.\n\n-- Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan\ntodistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? -- jatkoi\ndauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.\n\nNämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti\nvastaukseksi:\n\n-- Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä,\nsillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta\nkuitenkin... niin suuri onni...\n\n-- Sen saatte ansiosta... Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar\npalvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen\nja tytärtä hyveihin... Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin,\nmonsieur? -- jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen,\nFilipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus\nriisti sanat hänen huuliltaan.\n\n-- Mutta... -- mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä\ntuikkuihinsa.\n\n-- Niin, ymmärrän, -- sanoi dauphine, -- teidän tarvitsee tehdä\nvalmistuksia, eikö niin?\n\n-- Kyllä, -- vastasi de Taverney.\n\n-- Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.\n\nAndréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin\nnaurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan\njatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko\nisäntäväkensä itserakkautta.\n\n-- Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti\nminua, niinkuin luulen, -- lisäsi hän. -- Odottakaapas, minä jätänkin\ntänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni\njälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.\n\nKuvernööri astui esille.\n\n-- Minä jätän tänne vaunut hra de Taverneylle, jonka minä vien\nmatkassani neiti Andréen kanssa Pariisiin, -- sanoi dauphine. --\nMäärätkää joku saattamaan vaunuja ja vahvistamaan tarpeen tullen,\nettä ne ovat minun.\n\n-- Tuossa tuokiossa, -- vastasi parooni de Stainville. -- Astukaa\nesille, monsieur de Beausire.\n\nNoin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen nuorimies astui esiin\nsaattojoukosta hattu kädessä; hänen käyntinsä oli varmaa ja silmänsä\nvilkkaat ja älykkäät.\n\n-- Te varaatte vaunut parooni de Taverneylle ja seuraatte sitten\nhäntä matkalla, -- ilmoitti kuvernööri hänelle.\n\n-- Pitäkää huoli, että hän saavuttaa meidät pian, -- lisäsi dauphine;\n-- minä annan teille luvan käyttää kahta vertaa useampia hevosia.\n\nTaverneyn parooni ja hänen lapsensa eivät tienneet, miten\nkiitollisuuttaan osoittaa.\n\n-- Eihän tämä näin äkillinen lähtö tuota teille vaan tukaluuksia,\nmonsieur? -- kysyi dauphine.\n\n-- Olemme käytettävissänne, teidän Korkeutenne, -- vastasi parooni.\n\n-- Näkemiin sitten! -- virkkoi dauphine hymyillen. -- Matkaan,\nmessieurs!... Filip-herra, satulaan!\n\nFilip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa\nselkään.\n\nNeljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut\nmitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut\nhuimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka\nistui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja\nkiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat\nnostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.\n\nParooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä\nkyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.\n\nTaverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin\nnäytelmän.\n\nAndrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä,\nodottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä\nmuuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.\n\nParooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti\nmuutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.\n\nNicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.\n\nLa Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.\n\nParooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.\n\n-- Lurjus, -- huusi hän la Brielle, -- sinä seisot siinä kuin pölkky,\nja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua\nulkona.\n\nLa Brie ponnahti syrjään, kapsautti vasemman jalkansa oikeaa vastaan\nja katosi päistikkaa huoneesta.\n\nHetken päästä hän tuli takaisin.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- se aatelisherra on puutarhassa.\n\n-- Mitä hän tekee?\n\n-- Syöttää anisruohot hevoselleen.\n\n-- Antaa syöttää. Entä vaunut?\n\n-- Odottavat lehtokujalla.\n\n-- Valjaissa?\n\n-- Neljä hevosta edessä. Ja oi, minkälaiset orhit, monsieur! Ne\nkaluavat kranaattipuita!\n\n-- Kuninkaan hevosilla on oikeus kaluta, mitä tahtovat. _Apropos_,\nmissä on noita?\n\n-- Noita on kadonnut, monsieur.\n\n-- Jättäen pöydälle astiansa, se ei ole mahdollista, -- virkkoi\nparooni. -- Hän tulee takaisin tai lähettää jonkun.\n\n-- En usko, -- vastasi la Brie; -- Gilbert näki hänen ajavan\nmatkaansa vankkureineen.\n\n-- Näkikö Gilbert hänen ajavan matkaansa vankkureineen? -- toisti\nparooni.\n\n-- Näki.\n\n-- Tuo tyhjäntoimittaja Gilbert, se näkee kaikki! Mene ja täytä\nmatkalaukku.\n\n-- Se on tehty, monsieur.\n\n-- Mitä, tehtykö?\n\n-- Niin, kun minä kuulin dauphinen käskyn, menin herra paroonin\nhuoneeseen ja panin laukkuun pukunne ja liinavaatteenne.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu, vintiö?\n\n-- Kah, minä luulin tekeväni hyvin täyttäessäni toivomuksenne.\n\n-- Tollo! Mene auttamaan nyt tytärtäni.\n\n-- Kiitos, isä, minulla on Nicole. Parooni alkoi uudestaan aprikoida\njotain.\n\n-- Mutta kuulepas, sinä arkkilurjus, -- sanoi hän la Brielle, -- on\neräs aivan voittamaton seikka.\n\n-- Mikä, monsieur?\n\n-- Jota sinä et ole muistanut, sillä sinä et muista mitään.\n\n-- Sanokaahan, monsieur.\n\n-- Se, että olisikohan hänen kuninkaallinen Korkeutensa lähtenyt\njättämättä mitään hra de Beausirelle? Tai noita kadonnut sanomatta\nmitään Gilbertille?\n\nSamassa kuului pihalta ikäänkuin heikko vihellys.\n\n-- Monsieur, -- sanoi la Brie.\n\n-- No?\n\n-- Kutsutaan.\n\n-- Kuka kutsuu?\n\n-- Se herra siellä.\n\n-- Kuninkaallinen upseeri?\n\n-- Niin, ja tuolla maleksii myöskin Gilbert niinkuin hänellä olisi\njotain sanottavaa.\n\n-- Juokse siis, raavas!\n\n-- Isä, -- sanoi Andrée tullen paroonin luo, -- minä arvaan, mikä\npainaa mieltänne tällä hetkellä. Tiedättehän, että minulla on\nkolmisenkymmentä kultarahaa ja tämä kaunis jalokivillä koristettu\nkello, jonka kuningatar Maria Leczinska lahjoitti kerran äidilleni.\n\n-- Kyllä, lapseni, kyllä, se on hyvä, -- sanoi parooni; -- mutta pidä\nne, sinä tarvitset hienon puvun, kun sinut esitellään hoviin... ja\nnyt on minun velvollisuuteni hankkia varat. Hst, tuolla tulee la Brie.\n\n-- Monsieur, -- huudahti la Brie astuessaan sisään toisessa kädessä\nkirje ja toisessa kultarahoja, -- katsokaapa, mitä dauphine jätti\nminulle, kymmenen louisdoria, monsieur, kymmenen louisdoria!\n\n-- Entä tuo kirje, lurjus?\n\n-- Ai, se on teille; se on noidalta.\n\n-- Noidalta? Ja kuka sen sinulle antoi?\n\n-- Gilbert.\n\n-- Johan sinulle sen sanoin, arkkiraavas; anna tänne, mutta joudu!\n\nParooni tempaisi kirjeen la Brieltä ja luki sen hiljaa.\n\n    'Herra parooni, nyt kun niin korkea käsi on koskenut\n    pöytäkaluihin, jotka jäivät taloonne, ovat ne teidän. Pitäkää ne\n    muistona ja ajatelkaa joskus kiitollista vierastanne.\n\n                                             _Josef Balsamo_.'\n\n-- La Brie! -- huusi parooni hetken aprikoituaan.\n\n-- Monsieur!\n\n-- Eikö Bar-le-Ducissa ole hyvää kultaseppää?\n\n-- Onpa se, monsieur, joka juotti uudestaan neiti Andréen\nhopeapikarin.\n\n-- Hyvä. Andrée, pane hyvään säilöön lasi, josta hänen kuninkaallinen\nKorkeutensa joi, ja anna viedä vaunuihin muu pöytäkalusto. Ja sinä,\ntolvana, juokse kellariin ja toimita aatelisherralle hienointa\nviiniä, mitä täällä enää on.\n\n-- Sitä on vaan yksi pullo, monsieur, -- sanoi la Brie aivan\nalakuloisena.\n\n-- Se riittää.\n\n-- La Brie läksi.\n\n-- Niin, niin, Andrée, -- jatkoi parooni ottaen tyttärensä molemmat\nkädet omiinsa, -- niin, rohkeutta nyt, lapseni! Me lähdemme nyt\nhoviin; siellä on paljon avoimia arvonimiä, paljon apottikuntia,\njoita voi miehille lahjoittaa, montakin rykmenttiä ilman everstiä,\njoukko eläkkeitä kesantona. Se on ihana, aurinkoinen paikka tuo hovi.\nAsetu aina sille puolelle, jonne paiste käy, tyttäreni, sinä olet\nkaunis katsella. Mene, lapseni, mene!\n\nAndrée antoi isänsä suudella otsaansa ja poistui Nicole seurasi häntä.\n\n-- Hohoi, sinä hirviö, la Brie, -- huusi parooni de Taverney\nastuen viimeisenä ulos salista; -- pidä hyvää huolta tuosta herra\nupseerista, kuuletko?\n\n-- Kyllä, monsieur, -- vastasi la Brie kellarin pohjasta.\n\n-- Minä, -- jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, --\nminä menen järjestämään papereitani... Tunnin kuluttua täytyy meidän\npäästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin\npääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies\ntuo noita oli! -- Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. --\nMutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!\n\n-- Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää\nyhtään kynttilää.\n\n\"Olikin jo aika täältä päästä\", arveli parooni.\n\n\n\n\n17.\n\nNicolen viisikolmatta louisdoria.\n\n\nHuoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan.\nNicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian\nhaihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen\nemäntänsä välille nostanut.\n\nAndrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili\najatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää\nkamarineitsyelleen edes anteeksi.\n\n\"Hän on hyvä tyttö\", arveli hän itsekseen, \"uskollinen ja\nkiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä.\nMinä tahdon unohtaa koko asian.\"\n\nNicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen\nilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä\nsuopeammiksi.\n\n\"Miten typerä olin\", ajatteli hän, \"kun olin tuon pienen\nGilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie\nminut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii\".\n\nKahden vastatusten kierivän suopeuden oli vaikea tällaisella\nkaltevalla pinnalla olla kohtaamatta toisiaan ja kohdatessaan\nyhtymättä.\n\nAndrée lausui ensimäisen sanan.\n\n-- Pane pitsini lippaaseen, -- virkkoi hän.\n\n-- Mihinkä lippaaseen, neiti? -- kysyi kamarineitsyt.\n\n-- Mihinkäkö! Eikö meillä ole lipasta?\n\n-- Kyllä, se, jonka neiti antoi minulle ja joka on minun kamarissani.\n\nJa Nicole juoksi noutamaan tuota lipasta niin auliisti, että Andrée\npäätti unohtaa lopullisesti kaikki.\n\n-- Mutta tuo lipashan on sinun, Nicole, ja sinä saatat sitä tarvita,\ntyttö-rukka, -- sanoi Andrée nähdessään Nicolen tulevan takaisin.\n\n-- Oi, neiti tarvitsee sitä enemmän kuin minä, sillä neidinhän se\noikeastaan onkin.\n\n-- Kun aikoo perustaa oman kodin, -- jatkoi Andrée, -- niin kysytään\nhuonekaluja. Siispä tarvitset sinä sitä tällä kertaa enemmän kuin\nminä.\n\nNicole punastui.\n\n-- Tarvitset lippaita säilyttääksesi niissä hääpukimiasi, -- jatkoi\nAndrée.\n\n-- Ohoi, neiti, -- vastasi Nicole iloisesti ja pudisti päätänsä,\n-- minun hääpukimilleni ei tarvitse etsiä paikkaa eivätkä ne vaadi\nsuurta tilaa.\n\n-- Kuinka niin? Jos menet naimisiin, Nicole, niin toivoisin, että\nolisit onnellinen ja rikaskin.\n\n-- Rikas?\n\n-- Niin, rikas säätyysi nähden.\n\n-- Neiti on siis löytänyt minulle jonkun arentimiehen?\n\n-- En, mutta olen löytänyt sinulle myötäjäiset.\n\n-- Älkää, neiti?\n\n-- Tiedätkö, mitä minun kukkarossani on?\n\n-- Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.\n\n-- Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.\n\n-- Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se!\n-- huudahti Nicole hurmautuneena.\n\n-- Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.\n\n-- Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?\n\n-- Annan!\n\nNicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat\nkyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja\nsuuteli sitä.\n\n-- Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? -- kysyi neiti de\nTaverney.\n\n-- Tottahan nyt, -- vastasi Nicole; -- tai ainakin minä toivon, neiti.\n\nJa hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt\nhäntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun\nhän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta\nmiehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla\ntarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä\nomaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä\nkiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.\n\nTällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.\n\nEhkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää\nkoko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen\ntarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt.\nMutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä,\nettä ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa\nsuuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.\n\nAndrée näki Nicolen aprikoivan.\n\n-- Tyttö rukka, -- huokasi Andrée; -- hän voisi täällä hiljaisessa\nelämässä olla niin onnellinen!\n\nNicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen\ntytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja\nlemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen\npäähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.\n\nJa kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja\npurppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.\n\nHän voitti kiusauksen.\n\n-- Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, -- sanoi hän, --\npikku onnessa.\n\n-- Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.\n\n-- Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.\n\n-- Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta\nälä ole enää niin hupakko.\n\n-- Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin\ntunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea\ntein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun\nrakastaa...\n\n-- Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?\n\n-- Kyllä, neiti; minä, minä... rakastin häntä, -- vastasi Nicole.\n\n-- Se on uskomatonta, -- virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on\nmikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen\nhänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten\nsydämiä.\n\nNicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée\nvain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä\nviattomuudessa?\n\nAndrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää\nitselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, --\nlisäsi hän vielä.\n\nHän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä\naikomastaan ehdotuksesta.\n\n-- Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? -- kysyi Nicole.\n\n-- Mitä varten? -- vastasi Andrée.\n\n-- Mutta...\n\n-- Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä\npariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin\nlinnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja\npuistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät\ntäällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen\nmaksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen\nlaiskotella.\n\n-- Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin... -- sammalteli\nNicole.\n\n-- Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin\nmiehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli\näidistäni niin rakas, -- vastasi Andrée aivan luotettavasti.\n\nNicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään\nsalaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä,\naivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle\nolennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se\nmeni yli ymmärryksen.\n\n\"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia\",\ntuumi Nicole, \"sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua\nAnnonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia\nlemmenseikkailuja!\"\n\nAndrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä\narvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja\nTaverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän\nsanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:\n\n-- Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti\nsiis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa.\nTunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä\nolet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle,\nvalitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä\nvihaan aviotouhuja ja juoruja.\n\n-- Tunti aikaa, neiti, -- toisti Nicole, -- yksi tunti!\n\n-- Niin, yksi tunti.\n\n-- Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.\n\n-- No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin\näitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin\npyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet\ntehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta\nlouisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas\nlähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi\npalkka.\n\nNicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.\n\nTyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista,\njonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän\nläksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten\nyli pihan ja katosi puistokäytävään.\n\nAndrée näki hänen loittonevan ja mutisi:\n\n-- Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus\ntodellakin niin suloista?\n\nViiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen\nikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin\nkunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri.\nNaputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä\nkallista harkinta-aikaan.\n\nGilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili\njotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.\n\nKuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin\nitse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin\nnopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.\n\n-- Kah, -- huudahti hän, -- sinäkö se olet, Nicole?\n\n-- Niin, minä taas, -- vastasi tyttö päättävästi ja samalla hymyillen\nikkunan takaa.\n\n-- Ole siis tervetullut, Nicole, -- sanoi Gilbert ja meni ja avasi\nikkunan.\n\nNicolen saivat jo nuo ensimäiset sanat herkäksi ja hän ojensi heti\nkätensä, jota Gilbert puristi.\n\n\"Kaikki meneekin nyt hyvin\", ajatteli Nicole; \"hyvästi,\nPariisin-matkani!\"\n\nJa tässä kohdin täytyy Nicolea vilpittömästi kehua, sillä hänen\nviimeistä ajatustaan ei seurannut kuin yksi ainoa huokaus.\n\n-- Sinä tiedät, -- virkkoi tyttö nojautuen ikkunanpieleen, -- sinä\ntiedät, Gilbert, että Taverneystä tulee nyt lähtö.\n\n-- Kyllä, minä tiedän sen, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Sinä tiedät, minnekä täältä lähdetään?\n\n-- Tiedän, Pariisiin.\n\n-- Ja sinä tiedät, että minä lähden myöskin?\n\n-- En, sitä en minä tiennyt.\n\n-- No niin?\n\n-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua, jos se sinua miellyttää.\n\n-- Mitenkä sinä sanoitkaan? -- kysyi Nicole.\n\n-- Sanoin, jos se sinua miellyttää; sehän on selvä asia mielestäni.\n\n-- Se miellyttää minua... riippuen asianhaaroista, -- jatkoi Nicole.\n\n-- Mitä sinä vuorostasi tuolla tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan, että se voisi riippua sinusta, ettei se minua\nmiellyttäisi.\n\n-- Minä en ymmärrä sanojasi, -- virkkoi Gilbert istuutuen siten\nikkunalaudalle, että hänen polvensa koskivat Nicolen käsivarsiin ja\nettä he saattoivat jatkaa pakinaa puolittain köynnösten kätkössä,\nisokiertojen ja intialaisten krassien ympäröidessä heidän päätänsä.\n\nNicole katsoi hellästi Gilbertiin.\n\nMutta Gilbert heilautti vaan niskaansa ja hartioitaan ikäänkuin\nsanoakseen, ettei hän ymmärtänyt enempää tuota katsetta kuin Nicolen\näskeistä puhettakaan.\n\n-- No hyvä... Koska minun täytyy sanoa sinulle suoraan, niin kuuntele\nnyt, -- alkoi Nicole.\n\n-- Minä kuuntelen, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Neiti tahtoisi viedä minut kanssaan Pariisiin.\n\n-- Hyvä, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Ellen minä...\n\n-- Ellet sinä?... -- toisti nuorukainen.\n\n-- Ellen minä satu tapaamaan itselleni sopivaa miestä.\n\n-- Sinä siis yhä vaan tuumit mennä naimisiin? -- kysyi Gilbert\nrauhallisena.\n\n-- Kyllä, varsinkin nyt, kun olen rikas, -- vastasi Nicole.\n\n-- Ahaa, oletko sinä rikas? -- sanoi Gilbert niin välinpitämättömänä,\nettä Nicolea kuohautti.\n\n-- Hyvin rikas, Gilbert.\n\n-- Tosiaanko?\n\n-- Aivan totta.\n\n-- Ja miten se ihme on tapahtunut?\n\n-- Neiti antoi minulle myötäjäiset.\n\n-- Sepä oli oikein hyvä, ja minä toivotan sinulle onnea!\n\n-- Katsopas, -- sanoi nuori tyttö ja näytteli kämmenellään\nviittäkolmatta loistavaa kultarahaansa.\n\nJa samalla katseli hän Gilbertiä toivoen näkevänsä hänen silmissään\npilkahduksen iloa tai edes ahneutta. Gilbert ei räpäyttänyt silmäänsä.\n\nTotisesti, -- sanoi hän, -- se on sievoinen summa! -- Siinä ei ole\nvielä kaikki, -- jatkoi Nicole. -- Parooni tulee nyt rikkaaksi.\nMaison-Rouge aiotaan rakentaa uudestaan ja Taverney kaunistetaan.\n\n-- Sen uskon kyllä.\n\n-- Ja silloin tarvitaan linnassa joku, joka sitä hoitaa.\n\n-- Tietysti.\n\n-- No niin, neiti antaa...\n\n-- Linnanvoudin paikan Nicolen onnelliselle puolisolle, -- jatkoi\nGilbert ivalla, joka ei tällä kertaa ollut niin salattu, ettei se\nolisi loukannut Nicolen herkkää korvaa.\n\nMutta tyttö hallitsi kuitenkin mielensä.\n\n-- Eikö Nicolen puoliso, -- jatkoi hän, -- ole joku, jonka sinä\ntunnet, Gilbert?\n\n-- Ketä sinä tarkoitat, Nicole?\n\n-- Kuules... oletko sinä tullut hassuksi, vai enkö minä puhu kyllin\nselvää kieltä? -- huudahti tyttö, alkaen kyllästyä tähän leikkiin.\n\n-- No, ymmärrän sinut täydellisesti, --, vastasi Gilbert; --\nhyväksyisit minut mieheksesi, eikö niin, neiti Legay?\n\n-- Niin, herra Gilbert.\n\n-- Ja vielä rikkaaksi tultuasikin tarjoat minulle moista onnea,\n-- kiiruhti Gilbert lisäämään. -- Minä olen tosiaan siitä ylen\nkiitollinen.\n\n-- Todellako?\n\n-- Tietysti!\n\n-- No niin, -- sanoi Nicole vilpittömästi, -- tuossa käteni!\n\n-- Kuinka?\n\n-- Sinä suostut, eikö niin?\n\n-- En!\n\nNicole hätkähti.\n\n-- Kah, -- sanoi hän, -- sinulla on kova sydän tai ainakin huono\nluonne, Gilbert, ja usko minua, että se minkä nyt teet, ei ole\ntuottava sinulle onnea. Jos minä olisin sinua vielä rakastanut ja\njos menettelyyni tällä hetkellä olisi ollut syynä jotain muutakin\nkuin rahtu kunnian tuntoa ja rehellisyyttä, niin olisit murtanut\nminun sydämeni! Mutta, Jumalan kiitos, minä tahdoin ainoastaan, ettei\nkukaan saisi sanoa Nicolesta, että hän rikkaaksi päästyään halveksi\nGilbertiä ja kosti hänelle hänen loukkauksensa. Nyt, Gilbert, tuli\nväleistämme loppu.\n\nGilbert teki välinpitämättömän liikkeen.\n\n-- Sinä et voi kuvitellakaan, mitä sinusta ajattelen, -- jatkoi\nNicole. -- Se, että minä, minä joka, kuten tiedät, olen luonteeltani\nyhtä vapaudenhaluinen kuin sinäkin, päätin hautautua tänne maalle,\nvaikka minua odottaa Pariisi, Pariisi, joka on oleva minun\nnäyttämöni, ymmärrätkö? -- että minä päätin tyytyä kaiket päivät,\nmonet vuodet, koko elämäni näkemään edessäni tuollaiset kylmät\nja läpitunkemattomat silmät, joissa piilee niin paljon häijyjä\najatuksia, -- sellainen oli uhraus! Sinä et sitä ymmärtänyt, sen\npahempi itsellesi. En sano, että sinä minua kaipaisit, Gilbert;\nsanon vaan, että sinä saat syyn minua peljätä ja punastua tähteni,\nnähdessäsi minut sellaisena, joksi sinun halveksumisesi minut nyt\ntekee. Minusta olisi vielä saattanut tulla kunnon ihminen, mutta ei\nollut ystävän kättä, joka olisi estänyt minua kuilun partaalla, johon\nnyt kallistun, luisun, johon minä syöksyn! Minä huusin: Auta minua,\ntue minua! Sinä sysäsit minut takaisin alas, Gilbert. Minä horjun,\nminä putoan kuiluun, minä joudun turmiolle! Jumala vaatii sinut\ntilille tästä rikoksestasi. Hyvästi, Gilbert, hyvästi!\n\nJa ylpeä nuori tyttö palasi Gilbertin luota olematta vihainen tai\nkärsimätön, näytettyään viimein sielunsa salatun jalon puolen, kuten\nkaikki hyvät luonteet aikoinaan näyttävät.\n\nGilbert sulki levollisesti ikkunansa ja meni takaisin asumuksensa\nnurkkaan ja ryhtyi siellä jälleen samaan salaperäiseen toimeen, jonka\nNicolen saapuminen oli keskeyttänyt.\n\n\n\n\n18.\n\nJäähyväiset Taverneylle.\n\n\nEnnenkuin Nicole meni jälleen emäntänsä luokse, pysähtyi hän\nportaille tyynnyttääkseen viimeisenkin kuohumuksen hyrskyn sielustaan.\n\nParooni tapasi hänet siellä, liikkumattomana ja mietteissään, leuka\nkäden nojassa ja kulmat rypyssä. Ja Nicole oli hänestä niin kaunis,\nettä hän suuteli tyttöä kesken kiirettäänkin, kuten Richelieun\nherttua olisi tehnyt kolmekymmen-vuotiaana.\n\nNicole, jonka tuo vallattomuus herätti unelmista, juoksi kiireesti\nylös Andréen luo ja tuli sinne juuri kun Andrée sulki matka-arkkua.\n\n-- No niin, -- kysyi neiti de Taverney, -- oletko nyt harkinnut\ntarkoin asiaa...?\n\n-- Se on päätetty, neiti, -- vastasi Nicole aivan vapautuneena.\n\n-- Sinä menet siis naimisiin?\n\n-- Kaukana siitä!\n\n-- Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?\n\n-- Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota\nneiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla\naina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan\nyhtä hyvin isännän?\n\nAndréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut\naavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään\nselvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.\n\nAndrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin\noli luullutkaan.\n\n-- Teet oikein kiintyessäsi minuun, -- vastasi hän; -- minä en ole\nunohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos\nminua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.\n\n-- Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.\n\n-- Katumatta?\n\n-- Sokeasti.\n\n-- Niin et saa vastata, -- sanoi Andrée. -- Minä en tahtoisi kuulla\nsinun jonakin päivänä moittivan minua siitä, että sinä seurasit minua\nsokeasti.\n\n-- Minä saan syyttää ainoastaan itseäni, neiti.\n\n-- Sinä olet siis sopinut sulhasesi kanssa näin? Nicole punastui.\n\n-- Minäkö? -- sanoi hän.\n\n-- Sinäpä juuri; näin sinun keskustelevan tuolla hänen kanssaan.\n\nNicole puraisi huultaan. Hänen ikkunansa oli samanne päin kuin\nAndréen ja hän tiesi hyvin, että siitä saattoi nähdä Gilbertin\nikkunaan.\n\n-- Se on totta, neiti, -- vastasi Nicole.\n\n-- Ja sinä sanoit hänelle?\n\nNicole oli huomaavinaan Andréen itseään tutkistelevan, joten hänen\nmieleensä palasi taas hänen entisen epäluulonsa; hän piti siis\nAndréen kysymystä vaan vastustajan epäonnistuneena sotatemppuna ja\ntahtoi antaa hänelle vihamielisen vastauksen.\n\n-- Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, -- vastasi Nicole.\n\nOli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli\ntimantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan\nkoskaan.\n\nAndrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.\n\nSillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli\nollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita,\njotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa\nvaunuilla, kokoelma _Gazette_-lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen\npääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40]\nkuljetti mukanaan.\n\nLa Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos\nmelkein tyhjää matkalaukkua.\n\nLehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt\nnäiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.\n\nTuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat,\neikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä,\ntoivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka\noli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli\nnäkyviin ilmestynytkin.\n\nHra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet,\nherätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan\npaikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de\nTaverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.\n\nVaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse\njoustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.\n\n-- Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, -- mutisi hän\nhaltioituneena ja luullen olevansa yksin.\n\n-- Takapuolella, ystäväni, -- vastasi Beausire suojelevasti hymyillen.\n\n-- Kuinka? Otatteko te la Brien mukaan, isä? -- kysyi Andrée\nparoonilta. -- Kuka sitten hoitaa täällä Taverneytä?\n\n-- _Pardieu_, tuo laiskuri ja filosoofi.\n\n-- Gilbert?\n\n-- Niin juuri, onhan hänellä pyssy.\n\n-- Mutta millä hän elää?\n\n-- Pyssyllään tietysti! Ja hän voi täällä mainiosti, ole huoletta:\nTaverneyssä on yllinkyllin rastaita ja kottaraisia.\n\nAndrée vilkaisi Nicoleen; kamarineitsyt purskahti nauruun.\n\n-- Näinkö sinä häntä suret, ilkimys? -- sanoi Andrée.\n\n-- Oh, hän on ovela poika, -- vastasi Nicole, -- olkaa huoletta,\nneiti, hän ei kuole nälkään.\n\n-- Hänelle täytyy jättää pari louisdoria, isä, -- sanoi Andrée\nparoonille.\n\n-- Ja hemmoitella häntä? Kyllä kai, hän on jo ennestään kelvoton.\n\n-- Ei, mutta että hänellä olisi jotain, millä elää.\n\n-- Lähetetään hänelle sieltä vähän, jos hän ruikuttaa.\n\n-- Johan nyt, -- huudahti Nicole, -- olkaa huoleti, neiti, hän ei\nruikuta!\n\n-- Kuitenkin, anna hänelle kolme, neljä pistolia.\n\n-- Hän ei ota niitä vastaan.\n\n-- Ei ota vastaan? Onpas hän sitten ylpeä, tuo sinun Gilbert-herrasi?\n\n-- Oh, neiti, hän ei ole enää minun, Jumalan kiitos!\n\n-- Kas niin, kas niin, -- virkkoi Taverney, lopettaakseen moiset\nvähäpätöiset huolet, jotka alkoivat tuntua hänen itsekkyydessään\nväsyttäviltä, -- lakatkaahan. Hiiteen tuo Gilbert! Vaunut odottavat\nmeitä, lähdetään matkaan, tyttäreni.\n\nAndrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan\npäin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.\n\nHra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea\nyllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä,\nistahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen\nhevosen selkään.\n\n-- Mutta minnekäs upseeri asettuu? -- huudahti parooni de Taverney.\n\n-- Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! -- vastasi\nBeausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin\npian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.\n\nVaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja\npuistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi,\nalkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen\ntoisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin\nlausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.\n\nJouduttiin ajoportille.\n\nGilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja\nliikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki\nhänet kuitenkin.\n\nAndrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos,\nnähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.\n\n-- Pysäyttäkää vähän, -- huusi de Taverney ajajalle.\n\nTämä veti hevoset pysähtymään.\n\n-- Kuulepas, herra vetelehtijä, -- sanoi parooni Gilbertille, --\nsinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin\noikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain\nkärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja\nhoida Mahonia.\n\nGilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse\nlevännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön\nvoitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen\npolttoraudan pistosta.\n\n-- Ajakaa, kyytimies, -- huusi parooni de Taverney.\n\nNicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli\nhän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin\nsynnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut\nGilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää,\nilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen\noli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta\ntepastelevan ratsunsa seljässä.\n\nJa kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka\nGilbert ahmi Andréeta katseillaan.\n\nAndrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa\nhän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.\n\nAjoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin\nvähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.\n\nKun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat\nmaantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin\nheistä oli omissa ajatuksissaan.\n\nParooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-,\nkuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut\npöytäkalut.\n\nAndrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli\nhänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon\nkiusaavia henkiä.\n\nNicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de\nBeausiren mielestä surettavan vähän.\n\nLa Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä\nkuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire\nantoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin,\njonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.\n\nSitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä\ntammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti\ntuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä\nkärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä\ntäytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä\npatjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille.\nTuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli\nGilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.\n\nHän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei\nse vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen\nhousuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.\n\nMahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka\nvalitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet\nyksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi,\nettä myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.\n\nSiksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.\n\n-- Ole vaiti, Mahon, -- huusi hänelle Gilbert, -- vaiti! Sitten\nlisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti\nhänen päähänsä:\n\n-- Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin\nihminen?\n\nSitte hän tuli miettineeksi:\n\n-- Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään\nelatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin\nminulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.\n\nHän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.\n\n-- Nyt olet vapaa, -- sanoi hän; -- etsi nyt elatuksesi miten\nparhaaksi näet.\n\nMahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se\nsyöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.\n\n-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- pian nähdään, kumpaisella meistä on\nparempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.\n\nNäin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka\nhän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle,\naina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.\n\nJa kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain\nsamansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä\nyksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden\nerilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa.\nGilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi\nmennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan\npientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain\nkultavihmain huippujen takaa. -- Hyvästi, talo, jossa minä olen\nniin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle\nheitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi,\nja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa\nvapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila!\nHyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!\n\nJa tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen\nkuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi\njuoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä\nkuului kaukaa.\n\n\n\n\n19. Gilbertin kultaraha.\n\n\nPuoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän\noli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat\nkäymänjalkaa erästä mäkeä.\n\nSilloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi\nitsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja\nälynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja\nylhäinen syntyperä.\n\nNyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä\nfilosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja\nvähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein\naskelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja\nGilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti\nhevosille:\n\n\"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä\nodottaa.\"\n\nFilosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan\nkaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan\nelämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin\nollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin,\ntuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi\nvoinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena,\nhehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein\nsaavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain\nloppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja\najatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä\nihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi\nnähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli\nilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen\ntarmonsa kunnioittamiseksi.\n\nNiin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin\nBar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi\nsaavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin.\nGilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut\nparoonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun\nmatkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse,\nalkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.\n\nSen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä\nkylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle\nkummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.\n\nGilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan\nleipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan\noli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka\nylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen\npartailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että\nvaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée\noli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan\nesineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko\nnoidan pöytäkalustosta.\n\nGilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja\nnähnyt kaiken tämän.\n\nJa kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert\ntullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle\nmättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes\nvettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti\nde Taverney oli janonsa sammuttanut.\n\nJuotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.\n\nYksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö\ndauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin\ntapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja\ntarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa\npelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai\nSaint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi\ntekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo\njäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen\nkulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen,\nhelpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle.\nKahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena\nyönä.\n\nTuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes\nse peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan\nhän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka\noli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea\naave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.\n\nIltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin\nComblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli\nnyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen\nAndréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään\nsuuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli\nkysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: \"Se on yksitoista.\" Tällä\nhetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti\nhyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.\n\nSe johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli\njo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja\nkuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä,\nmustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.\n\nNäitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi\nvaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.\n\nKaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen\njyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän\nsai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.\n\nJa hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.\n\n\"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas\", mietti Gilbert.\n\nTiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.\n\nVaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.\n\nKeskellä yötä saavuttiin Saint-Dizieriin. Sinne toivoi Gilbert\nmatkajoukon jäävän yöksi.\n\nGilbert oli samonnut kahdeksan peninkulman taipaleen kahdessatoista\ntunnissa.\n\nHän istahti ojan reunalle.\n\nMutta Saint-Dizierissä vaihdettiinkin vain hevosia, ja Gilbert kuuli\nkulkusten kilinän loittonevan jälleen pitkin maantietä edessään.\nYlhäiset matkustajat olivat ainoastaan nauttineet virvokkeita\nsoihtujen valossa ja kukkien keskellä.\n\nGilbertille oli nyt tarpeen koko hänen uljuutensa Hän kavahti jälleen\njaloilleen, tahdonvoimalla, joka sai hänet unohtamaan, että hänen\njalkansa olivat olleet kymmenen minuuttia sitten pettämäisillään.\n\n\"Hyvä,\" sanoi hän itsekseen, \"ajakaa vaan! Minäkin pysähdyn pian\nSaint-Dizierissä ja ostan siellä viipaleen leipää ja silavaa ja juon\nlasin viiniä. Annanpa mennä viisi kolikkoa ja niillä viidellä saan\nenemmän voimia kuin nuo _herrat_.\"\n\nGilbert lausui tuon sanan _herrat_ jälleen hänelle ominaisella\nponnella, jonka tähden me sen alleviivaamme.\n\nGilbert tuli, niinkuin oli päättänyt, Saint-Dizieriin, jossa\nsuljettiin paraikaa matkueen lähdettyä talojen ikkunaluukkuja ja\nportteja.\n\nFilosoofimme huomasi siellä erään miellyttävännäköisen majatalon,\ntarjoilijattaret sievissä puvuissa, tarjoilijat pyhävaatteissa\nja kukka napinlävessä, vaikka kello oli yksi yöllä. Suurilla,\nkukikkailla fajanssivadeilla näki hän paistettuja lintuja, joista\nsaattueen nälkäiset olivat ottaneet sievät kymmenyksensä.\n\nHän meni päättävästi suurimpaan majataloon. Siellä pantiin jo salpaa\nulko-oven yläpuoliskon eteen ja hänen täytyi kumartua päästäkseen sen\nalitse keittiöön.\n\nMajatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.\n\n-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert, -- olkaa hyvä ja antakaa\nminulle leipää ja liikkiötä.\n\n-- Ei ole liikkiötä, -- vastasi emäntä. -- Ettekö tahdo kukonpoikaa?\n\n-- En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en\npidä kukonpaistista.\n\n-- Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta\nolkaa huoletta, -- lisäsi hän hymyillen, -- kukonpaisti ei ole\nsen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja\nvaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko\nhuomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa\njäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen\nsaattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille\ntulee ruoka-aineista tappiota.\n\nNyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä\noivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon\nateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.\n\n-- Ei, kiitoksia, -- sanoi hän, -- minä tyydyn vähempään; -- minä en\nole prinssi enkä lakeija.\n\n-- Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] -- sanoi\nhyväntahtoinen emäntä, -- ja Jumala olkoon matkassanne.\n\n-- En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, -- vastasi Gilbert\nnöyryytettynä. -- Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.\n\nJa näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert\nmajesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä\nmyöten.\n\nMutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa,\nkalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen\nkultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa\nja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten\ntaskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut\nhousunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut\npolvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.\n\nKultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka\nvesi oli niin hurmannut Gilbertiä.\n\nPoika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään\nnauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä\ntaskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati\nmietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.\n\nGilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää.\nMonet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys\nrangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen\nvääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.\n\n-- Kuule, raukkaseni, -- sanoi hän Gilbertille, -- syö täällä ja jää\ntänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa,\nniin lähde sitten vasta.\n\n-- Täytyy, täytyy, -- vastasi Gilbert, -- mutta ei huomenna, vaan\nheti.\n\nJa hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi\nulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.\n\nOvi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat\nlakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.\n\nGilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole\nmaailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin\nkolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on\nelämässään ollut!\n\nSynkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella:\njos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut\nmelkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu\neroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista,\njoita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.\n\nHän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän\noli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas\nnälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi\nhuumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku\npani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.\n\nJa samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata\nGilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä\nvoimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut\ntaisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin\nhevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti,\nettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä\nmuuta kuin viisi minuuttia.\n\nKuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko\nnousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja\nmajesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää,\njollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert\nkestää keskipäivän helteen?\n\nHetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että\nhevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä\nvastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja\nellei hän sanonut hänen tavallaan: \"Pelastun vastoin jumaliakin\",\njohtui se siitä, ettei hän tuntenut _Odysseijaa_ niinkuin\n_Yhteiskunnallisen sopimuksensa_.\n\nNiinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa\nloppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki,\ntuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi\ntoivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä\nhyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet\nnäkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen\nveristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä\nkumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa.\nSuu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän\noli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki\nihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.\n\nEilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman\ntaipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa\ntekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin\nmaa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi\nhuutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä\ntuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin\nmielipuolen.\n\nViimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja\nkääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin\nolevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa\nvoittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti\npari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin\nkai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan\nsankarit viimeiseen saakka.\n\nHän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.\n\nSitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli\npyörtynyt.\n\n-- Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! -- huusi hänelle\nsamassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.\n\nGilbert ei kuullut.\n\n-- Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!\n\nJa tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.\n\nPiiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.\n\nMutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne\ntulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä\nvaltatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä\nkuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita\nhevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.\n\nKyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut\nhillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen\nkeskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui\npysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen\nhallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos\nvaununikkunasta.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän tuskissaan, -- murskautuiko se\nraukka?\n\n-- Ainakin näyttää siltä, madame, -- vastasi kyytimies koettaen\neroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.\n\n-- Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää!\nPidättäkää, pidättäkää.\n\nJa nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.\n\nKyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa\npyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä\nruumiina.\n\nNainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.\n\n-- Sepä onnenpotku! -- huudahti kyytimies. -- Ei ainoatakaan naarmua,\nei yhtään kavion jälkeä!\n\n-- Mutta onhan hän tainnuksissa.\n\n-- Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja\nkoska madamella on kiire, ajetaan pois.\n\n-- Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.\n\n-- Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään\ntajuihinsa.\n\n-- Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta\nkarannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli\nvoimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei,\nminä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.\n\nKyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut\ntakaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle\npää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.\n\n-- Ajakaa nyt, -- jatkoi nuori vallasnainen; -- kymmenen minuuttia\naikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.\n\nKyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät\notattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.\n\n\n\n\n20.\n\nGilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.\n\n\nKun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä,\nhämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme\npoikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen\nhuolissaan.\n\nNainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä\nolivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen\nauringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki\nhänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen\nnäköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden\nmuodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat\nsamettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen\naaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, -- sillä\nGilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon\nnaisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä\nlaukkaa kolme hevosta.\n\nKoska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja\nsäälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma,\nettei tämä ollut mitään unta.\n\n-- No niin, ystäväni, -- sanoi nainen hetken päästä, -- voitteko nyt\nparemmin?\n\n-- Missä olen? -- kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä\nlukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan\nmuualla kuin romaaneissa.\n\n-- Varmassa turvassa, nuori mies, -- vastasi vallasnainen, jonka\npuheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. -- Mutta äsken\nolitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin\nalle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte\nkaatunut noin keskelle maantietä?\n\n-- Minua alkoi pyörryttää, madame.\n\n-- Kuinka, pyörryttää? Ja mistä se pyörtyminen johtui?\n\n-- Olin kulkenut jalkaisin liian pitkän matkan.\n\n-- Milloinka sitten läksitte matkalle?\n\n-- Eilen iltapuolella kello neljä.\n\n-- Ja eilisestä kello neljästä illalla olette kulkenut?...\n\n-- Luulen ainakin kahdeksan tai yhdeksän peninkulmaa.\n\n-- Kahdessa- tai neljässätoista tunnissa?\n\n-- Niin, minä juoksin koko ajan.\n\n-- Mikä sitten on matkanne päämaalina?\n\n-- Versailles, madame.\n\n-- Ja tulette?\n\n-- Taverneystä.\n\n-- Taverney, missä se on?\n\n-- Se on pieni linna Pierrefitten ja Bar-le-Ducin välillä.\n\n-- Mutta sittenhän teillä ei ollut aikaa tuskin syödäkään?\n\n-- Minulla ei ollut ei ainoastaan aikaa, mutta ei neuvoakaan siihen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä pudotin rahani tielle.\n\n-- Joten eilisestä saakka ette ole syönyt...?\n\n-- Muuta kuin murun leipää, jonka olin ottanut evääkseni.\n\n-- Poika-parka! Mutta miksette pyytänyt jostakin ruokaa? Gilbert\nhymyili halveksuvasti.\n\n-- Siksi, että minä olen ylpeä, madame.\n\n-- Ylpeä? Se on kyllä kaunista, se ylpeys; mutta kun on nälkään\nkuolemaisillaan, niin...\n\n-- Ennen nälkäkuolema kuin häpeä.\n\nNainen katseli mahtipontista matkatoveriaan ikäänkuin hiukan ihaillen.\n\n-- Mutta kuka te sitten olette, kun noin puhutte, ystäväni? -- kysyi\nhän.\n\n-- Minä olen orpo poika.\n\n-- Niinkö; entä teidän nimenne?\n\n-- Gilbert.\n\n-- Gilbert mikä?\n\n-- Ei mikään muu.\n\n-- Ahaa, -- äännähti silloin nuori nainen yhä kummastuneempana.\n\nGilbert huomasi tehneensä vaikutuksen häneen ja oli tyytyväinen\nnäyteltyään Jean-Jacques Rousseauta.\n\n-- Te olette kovin nuori ystäväni, kiertääksenne noin maailmanrantaa,\n-- jatkoi nainen.\n\n-- Minut jätettiin yksin ja hyljättiin vanhaan linnaan, josta\nomistajat matkustivat pois. Minä seurasin heidän esimerkkiään ja\nläksin minäkin matkaan.\n\n-- Aivan ilman päämaalia?\n\n-- Maailma on avara ja auringon alla on kaikille tilaa, sanotaan.\n\n\"Jaha\", päätteli itsekseen nainen, \"hän on jokin äpärä, joka on\nkarannut pieneltä aatelistilaltaan \".\n\n-- Ja te sanotte pudottaneenne kukkaronne?\n\n-- Niin.\n\n-- Oliko sen sisältö runsas?\n\n-- Minulla ei ollut muuta kuin yksi kuuden livren écu, -- vastasi\nGilbert epäröiden, sillä hän pelkäsi sekä ilmoittaa köyhyytensä\nhäpeää että vaaraa näyttää omistavansa näin suuren rikkauden:\nvoitaisiinhan näet luulla hänen saaneen sen väärällä tavalla.\n\nJa hän lisäsi:\n\n-- Mutta minulle se kyllä olisi riittänyt.\n\n-- Kuuden livren raha niin pitkää matkaa varten! Mutta ettehän olisi\nsaanut sillä juuri leipäänne kahdeksi päiväksi. Entä matka sitten;\nhyvä Jumala, miten pitkä matka! Bar-le-Ducista Pariisiin, sanoitte?\n\n-- Niin.\n\n-- Tietääkseni sievästi yli kolmekymmentä peninkulmaa.\n\n-- Minä en niitä peninkulmia ole lukenut, madame. Minä sanoin vaan:\nMinun täytyy sinne päästä, sillä hyvä.\n\n-- Ja sitten te läksitte, hupero? -- Oh, minulla on lujat jalat.\n\n-- Olkoot miten lujat tahansa, lopulta ne väsyvät kuitenkin; sen\nolette nyt saanut kokea.\n\n-- Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.\n\n-- Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili\nkatkerasti.\n\n-- Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja\nraastoitte hiuksianne.\n\n-- Niinkö luulette, madame? -- kysyi Gilbert hämillään.\n\n-- Kyllä, olenpa siitä aivan varma, -- ja epätoivo kai teidät esti\nkuulemasta vaunujen tulonkin.\n\nGilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin\nkertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto\nsanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä,\nvarsinkin jostakin nais-henkilöstä.\n\n-- Minä olin tosiaan epätoivoissani, -- alkoi hän.\n\n-- Ja mistä syystä? -- kysyi nainen.\n\n-- Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.\n\n-- Ihanko vai, -- virkkoi nuori nainen hymyillen; -- tämähän on oikea\nseikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?\n\nGilbert ei ollut vielä tarpeeksi tunteittensa herra ollakseen\npunastumatta.\n\n-- Ja mitkä vaunut ne olivat, sanokaapas, pikku Cato?\n\n-- Ne vaunut kuuluivat dauphinen saattueeseen.\n\n-- Mitä sanottekaan? -- huudahti vallasnainen. -- Dauphine menee siis\njo meidän edellämme?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä luulin, että hän olisi vielä takanamme, tuskin Nancyssä. Eikö\nhäntä sitten matkalla pysäytetäkään kunnianosoituksin?\n\n-- Kyllä, madame, mutta hänen Korkeutensa näyttää olevan kiireissään.\n\n-- Kiireissään, dauphine? Kuka teille on sen kertonut?\n\n-- Oletan.\n\n-- Oletatte?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja mistä tuo olettamus johtuu?\n\n-- Siitä, että hän oli sanonut ensin aikovansa levätä kolme, neljä\ntuntia Taverneyn linnassa.\n\n-- Niin, entä sitten?\n\n-- Mutta hän jäi sinne ainoastaan kolmeksi neljännestunniksi.\n\n-- Tiedättekö, tuliko hänelle sinne jokin kirje Pariisista?\n\n-- Minä näin tosiaan tulevan sinne kirje kädessä erään herran, takki\ntäynnä koristeita.\n\n-- Mainittiinko tuon herran nimeä teidän kuultenne?\n\n-- Ei; minä vaan tiedän, että hän on Strassburgin kuvernööri.\n\n-- Hra de Stainville, de Choiseulin lanko! Ajakaa kovemmin,\nkyytimies, kovemmin!\n\nLuja piiskan huimaus oli vastauksena tähän kehoitukseen, ja Gilbert\ntunsi, että vaunut, joita jo vietiin täyttä laukkaa, kiitivät nyt\nkahta vinhemmin.\n\n-- Siis on dauphine jo tuolla edessämme? -- alkoi jälleen nuori\nnainen.\n\n-- Niin on, madame.\n\n-- Mutta hän pysähtyy nauttimaan aamiaista, -- äännähti nainen aivan\nkuin itsekseen; -- ja silloin me ajamme hänen ohitseen, jos hän ei\nviime yönä... pysäyttikö hän missään viime yönä?\n\n-- Kyllä, Saint-Dizierissä.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Noin kello yksitoista.\n\n-- Hän söi silloin illallista. Hyvä, hän syö nyt varmaan aamiaisen!\nKyytimies, kuulkaa, mikä on ensimäinen huomattava kaupunki matkamme\nvarrella?\n\n-- Vitry, madame.\n\n-- Ja miten pitkä matka on vielä Vitry'hin?\n\n-- Puolitoista peninkulmaa.\n\n-- Missä otamme toiset hevoset?\n\n-- Vauclèressä.\n\n-- Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja,\nniin ilmoittakaa minulle.\n\nSillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään,\noli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen\nistuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.\n\n-- Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! -- huudahti\nnainen. -- Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan,\nvaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi\nantaa hänelle juoda ja syödä.\n\nJa korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin\nsilatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu\npikari.\n\n-- Juokaa ensin pisara tätä _eau de la Côtea_, -- sanoi hän täyttäen\npikarin ja ojentaen sen Gilbertille.\n\nTällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä\nsen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute\ntuimempi kuin Saint-Dizierissä?\n\n-- Kas niin, -- sanoi nainen, -- syökää nyt tämä korppu; parin kolmen\ntunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.\n\n-- Kiitokset, madame, -- lausui Gilbert.\n\nJa hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.\n\n-- Hyvä, -- jatkoi nainen, -- nyt, kun olette hiukan virkistynyt,\nsanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa,\nmikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la\ndauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?\n\n-- Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, -- vastasi Gilbert. --\nMinä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen\nKorkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä\nPariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua\najatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita.\nSilloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät\nVersaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin\nlähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin\nnuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan.\nPahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi\nminua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä;\njos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat\nkiinni.\n\n-- Kas siinä on rohkeutta! -- huudahti nainen. -- Minä onnittelen\nteitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida\ntietää...\n\n-- Mitä?\n\n-- Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.\n\n-- Minä menen Pariisiin.\n\n-- Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.\n\n-- Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.\n\n-- Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät\nnäytä työmiehen tai kantajan käsiltä?\n\n-- Minä rupean opiskelemaan, madame.\n\n-- Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.\n\n-- Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, -- vastasi Gilbert\nsaarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.\n\n-- Ja saanko kysyä,-- eilen ole tungettelevainen, -- mitä ainetta te\nmieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?\n\n-- Madame, -- vastasi Gilbert, -- minun mielestäni on tieteistä paras\nse, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen.\nToisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen\ntäytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin\nsyyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun\nvatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi\ntahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota\nkiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.\n\n-- Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta\ntuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista.\nKymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.\n\n-- Koetan ansaita tämän kunnian, -- vastasi Gilbert.\n\nKyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla\nainoitakaan vaunuja.\n\nNuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine\noli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut\npysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.\n\nUusi kyytimies nousi satulaan.\n\nNainen antoi hänen ajaa kylän ulkopuolelle tavallista menoa; mutta\nkun oli jouduttu vähän viimeisen talon sivuitse, sanoi hän:\n\n-- Kyytimies, lupaatteko ajaa niin, että saavutamme dauphinen\nmatkueen?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ennenkuin se ehtii Vitry'hin?\n\n-- Peijakas, ne ajoivat kovaa ravia.\n\n-- Mutta arvelin, että jos te ajatte täyttä laukkaa? Kyytimies\nvilkaisi häneen.\n\n-- Kolminkertaiset kyytirahat, -- lisäsi nainen.\n\n-- Olisitte sen sanonut heti, niin olisimme täältä jo toisen mokoman\npäässä, -- vastasi kyytimies.\n\n-- Kas tuossa kuuden livren kolikko etukäteen; korvataan hukattu aika.\n\nKyytimies kallistui taaksepäin ja nuori nainen eteen, heidän\nkätensä yhtyivät viimein, ja kultaraha siirtyi matkustajan kädestä\nkyytimiehelle.\n\nHevoset saivat sen seikan todeta. Vaunut lähtivät kiitämään kuin\ntuuli.\n\nÄskeisessä pysäyspaikassa oli Gilbert laskeutunut ajoneuvoista ja\npessyt kasvonsa ja kätensä eräällä lähteellä. Sekä kasvot että kädet\nolivat siitä muuttuneet suuresti edukseen; sitten oli hän sukinut\nvarsin kauniin tukkansa.\n\n\"Hänestä ei todellakaan tule ruma lääkäri\", arveli nuori nainen\nitsekseen.\n\nJa hän hymyili katsellessaan Gilbertiä.\n\nGilbert punastui silloin aivan kuin aavistaen, miksi hänen\nmatkatoverinsa hymyili.\n\nKun puhe kyytimiehen kanssa päättyi, alkoi matkustava nainen jälleen\npakinoida Gilbertin kanssa, jonka paradoksit, kiivastelut ja\nmietelmät huvittivat häntä suuresti.\n\nSilloin tällöin hän vaan vilkaisi tielle, keskellä nauruaankin,\njohon hän purskahti kuullessaan Gilbertin suusta jonkin vankasti\nviisastelulta haiskahtavan filosoofisen vastauksen. Ja jos hänen\nkäsivartensa hänen tielle kurkistellessaan silloin sipaisi Gilbertin\notsaa tai hänen pyöreä polvensa painoi matkatoverin kuvetta, huvitti\nkaunista naista nähdä, että tulevan lääkärin poskien puna ja hänen\nalasluodut silmänsä olivat toisilleen aivan vastakohtaisia tunteen\nilmaisuja.\n\nNiin ajettiin noin puoli peninkulmaa. Yhtäkkiä huudahti nuori\nnainen riemusta ja heittäytyi niin huolimattomasti etupenkin ylitse\ntähystämään, että hän suorastaan peitti Gilbertin ruumiillaan.\n\nHän oli huomannut dauphinen saattueen viimeiset vaunut. Ne nousivat\nvaivaloisesti ylös erästä mäkeä, ja niiden edessä ajoivat jonossa\nkahdetkymmenet vaunut, joista melkein kaikista matkustajat olivat\nlaskeutuneet kävelemään.\n\nGilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti\npäänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen\netu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten\njoukosta neiti de Taverneytä.\n\nHän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.\n\n-- Kas niin, madame, -- sanoi kyytimies, -- mitäs nyt tehdään?\n\n-- Me ajamme kaikkien noiden ohitse.\n\n-- Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- Siksi, että se on kielletty. _Peste!_ Ajaa kuninkaan vaunujen\nedelle! Joutuisin pakkotyöhön.\n\n-- Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy\npäästä heistä edelle.\n\n-- Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? -- kysyi Gilbert,\njoka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä\njohtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.\n\n-- Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, -- vastasi nainen.\n\n-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert punastuen.\n\n-- No, mitä tehdään? -- kysyi matkustaja kyytimieheltä.\n\n-- Mitäs, ajetaan perästä Vitry'hin saakka. Jos hänen Korkeutensa\npysähtyy siellä, niin pyydämme lupaa ajaa ohitse.\n\n-- Niin, niin, mutta silloin kysytään, kuka minä olen, ja saadaan\ntietää... Ei, ei, se ei kelpaa; keksitään jokin toinen keino.\n\n-- Madame, jos minä tohtisin esittää...\n\n-- Antakaa tulla, ystäväni, ja jos neuvo on hyvä, niin minä sitä\nnoudatan.\n\n-- Olisi kierrettävä jotain sivutietä Vitryn ympäri ja päästävä siten\nmadame la dauphinen edelle loukkaamatta häntä.\n\n-- Nuori ystävä on oikeassa! -- huudahti nainen. -- Kyytimies, eikö\ntäällä ole jotain sivutietä?\n\n-- Minne päin?\n\n-- Minne päin tahansa, kunhan vaan voimme jättää madame la dauphinen\njälellemme.\n\n-- Ahaa, -- sanoi kyytimies, -- täällä on tosiaan tie tuonne oikealle\nMarolleen. Se vie Vitryn ohitse ja yhtyy valtatiehen Chausséen\nkylässä.\n\n-- Mainiota, -- huusi vallasnainen; -- ajetaan sitä.\n\n-- Mutta, -- epäröi kyytimies, -- madame tietää, että matka tulee\nkahta vertaa pitemmäksi sitä kautta.\n\n-- Saatte kaksi louisdoria, jos joudumme Chausséehen ennen dauphinea.\n\n-- Madame ei pelkää vaunujensa särkyvän?\n\n-- Minä en pelkää mitään; jos vaunut särkyvät, niin minä jatkan\nmatkaa ratsain.\n\nJa vaunut kääntyivät oikealle valtatiestä ja poikkesivat syrjätielle,\njohon pyörät olivat kaivaneet syvät jäljet, ja kulkivat pienen,\nkirkkaan joen rantaa, joka laskee Chausséen ja Mutignyn välillä\nMarneen.\n\nKyytimies piti sanansa: hän teki kaiken, mitä ikinä voi, särkeäkseen\nvaunut, mutta myöskin jouduttaakseen matkaa.\n\nParikymmentä kertaa nakattiin Gilbert matkatoveriaan vastaan, joka\nmyöskin yhtä montaa kertaa syöksyi Gilbertin syliin.\n\nNuorukainen tiesi olla kohtelias tulematta vaivaavaksi. Hän osasi\nkieltää suultaan hymyn, vaikka hänen silmänsä vakuuttivat nuorelle\nnaiselle, että katseltu oli sangen kaunis.\n\nTuttavallisuus syntyy nopeasti oltaessa kahden ja sysittäessä\nyhteen... Kun oli ajettu tätä sivutietä puoli tuntia, oli Gilbertistä\nkuin hän olisi tuntenut matkatoverinsa jo kymmenen vuotta. Ja\nnuori nainen olisi saattanut vannoa tunteneensa Gilbertin hänen\nsyntymästään asti.\n\nNoin kello yksitoista päivällä tultiin valtatielle, joka vie Vitrystä\nChâlonsiin. Kun eräältä kuriirilta tiedusteltiin, missä dauphine nyt\noli, ilmoitti hän, että hänen Korkeutensa oli nauttinut aamiaista\nVitryssä, vaan että hän aikoi sitäpaitsi levätäkin siellä kaksi\ntuntia, niin väsynyt hän oli sanonut olevansa.\n\nJa kuriiri lisäsi, että hänet oli lähetetty seuraavaan\nhevostenmuuttopaikkaan viemään sanaa valjastusupseereille, että\nheidän oli oltava valmiina noin kello kolme tai neljä iltapuolella.\n\nTämä uutinen ilahutti matkustavaa naista suuresti.\n\nHän antoi kyytimiehelle luvatut kaksi louisdoria. Ja sitten hän\nkääntyi Gilbertin puoleen ja sanoi:\n\n-- Ah, mekin syömme päivällistä seuraavassa hevosten muuttopaikassa!\n\nMutta sallima oli säätänyt, ettei Gilbert söisi vielä siinäkään\npaikassa.\n\n\n\n\n21.\n\nTutustutaan uuteen henkilöön,\n\n\nMäelle, jota kyydittävämme nousivat, näkyi Chausséen kylä; siellä\naiottiin muuttaa hevosia.\n\nTuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat\nrakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se\noli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta\nenin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka\nylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.\n\nMutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä\nkylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun\npuolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen\nseisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin\ntällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen\nkaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu\nerään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon\ntuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin\nkärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula,\njoka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen\nodotti ratsastajaansa.\n\nVähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle\npäin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa\nsivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää\nsormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan\nvälttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa\nhänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä\nväettömälle tielle päin.\n\nViimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään\ntulijoita.\n\n-- Hei, onko siellä ketään?\n\n-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku\naukesi.\n\n-- Monsieur, -- sanoi tuntematon mies, -- jos hevosenne on kaupaksi,\nniin ostaja löytyy.\n\n-- Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, -- vastasi\ntalonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.\n\nTällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän\nkolkutti uudestaan.\n\nHän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat\nja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän\npitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota\nhän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana\npariisilaisia säikytelläkseen.\n\nHän kolkutti kolmannen kerran. Jo tuli kärsimättömäksi ja sanoi:\n\n-- Kuulkaa, te ette ole liioin kohtelias, ystäväni. Ja jos te ette\nikkunaluukkuanne avaa, niin minä lyön sen heti sisään.\n\nTämän uhkauksen voimalla luukku avautui ja ikkunaan ilmestyivät\njälleen äskeiset kasvot.\n\n-- Johan teille sanoin, ettei hevonen ole kaupaksi, -- vastasi\ntalonpoika uudestaan. -- Luulisi sen lemmolla riittävän.\n\n-- Mutta minä tarvitsen juoksijaa, tietäkää se!\n\n-- Jos tarvitsette juoksijaa, niin menkää pyytämään kievarista.\nSiellä on yli kuusikymmentä hänen Majesteettinsa talleista tuotua,\nja siellä on teillä vara valita. Mutta antakaa sen pitää hevosensa,\njolla ei ole muuta kuin yksi.\n\n-- Mutta sanon toistamiseen, että minä tahdon tämän.\n\n-- Kylläpä kai tahdotte; arabialainen hevonen!\n\n-- Sitä suurempi syy tahtoakseni sen ostaa.\n\n-- Uskon kyllä, että tahdotte sen ostaa; paha vaan, että se ei ole\nkaupaksi.\n\n-- Kenenkä se sitten on?\n\n-- Olettepas te utelias!\n\n-- Ja sinä olet taas vaitelias.\n\n-- No, onpahan erään henkilön, joka asuu luonani ja pitää tuosta\neläimestä aivan kuin omasta lapsestaan.\n\n-- Minä tahdon puhua hänen kanssaan.\n\n-- Hän nukkuu.\n\n-- Onko hän mies vai nainen?\n\n-- Hän on nainen.\n\n-- No sano sitte sille naiselle, että jos hän sattuisi tarvitsemaan\nviisisataa pistolia, niin hän saa ne, kun antaa tuon hevosen.\n\n-- Älkää, -- arveli mies, ja hänen silmänsä lensivät selälleen; --\nviisisataa pistolia, se on sievä summa se!\n\n-- Sano vielä lisäksi, ole hyvä, että kuningas haluaa sen hevosen\nostaa.\n\n-- Kuningas?\n\n-- Niin, hän itse.\n\n-- Älkää, ettehän liene vaan kuningas?\n\n-- En, mutta olen täällä hänen sijastaan.\n\n-- Kuninkaan sijasta? -- virkkoi mies ja sipaisi hatun pois päästään.\n\n-- Joutuin, ystäväni, kuninkaalla on hyvin kiire.\n\nJa herra, joka oli vankka kuin mikä Herkules, tähysteli jälleen\nmaantielle päin.\n\n-- No, kun se vallasnainen herää, niin minä puhun hänen kanssaan\nparisen sanaa, luottakaa minuun, -- sanoi isäntä.\n\n-- Hyvä; mutta minulla ei ole aikaa odottaa hänen heräämistään.\n\n-- Mitäs sitten tehdä?\n\n-- _Parbleu!_ herätä hänet!\n\n-- En uskalla.\n\n-- Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.\n\nJa herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla,\nmeni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella\nratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.\n\n-- Ei, se ei käy mitenkään päinsä!\n\nMutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta,\nsillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä\nravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.\n\nTuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut\nvaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin\nhänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.\n\nNe vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen\nnaisen.\n\nKun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän\nja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt,\njaksaisivatko hevoset kievariin saakka.\n\n-- Chon! Kunnon Chon! -- huusi outo herra; -- sinäkö se viimeinkin\nolet? Hyvää päivää, hyvää päivää!\n\n-- Minä juuri, Jean, -- vastasi moisella merkillisellä nimellä\npuhuteltu nainen; -- mutta mitä sinä täällä teet?\n\n-- _Pardieu_, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.\n\nJa Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä\nikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti\nhäntä.\n\nYhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken\nnäyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis\nnyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.\n\n-- Kah, -- sanoi outo herra, -- mitäs sinä olet tänne kerännyt?\n\n-- Mitä hupaisimman pikku filosoofin, -- vastasi neiti Chon,\najattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan\nnäillä sanoilla.\n\n-- Ja mistä sinä hänet löysit?\n\n-- Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.\n\n-- Olet oikeassa, -- vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.\n\n-- No niin, vanha kreivittäremme de Béarn?\n\n-- Se on tehty.\n\n-- Niinkö, ihanko totta?\n\n-- Kyllä, hän tulee.\n\n-- Hän tulee?\n\n-- Kyllä, kyllä, -- vakuutti neiti Chon.\n\nTämä kohtaus näyteltiin herran seistessä yhä porraslaudalla ja naisen\nistuessa vaunuissa.\n\n-- Mitä sinä hänelle latelit? -- kysyi Jean.\n\n-- Että minä olen hänen asianajajansa mestari Flageot'n tytär ja että\nmatkustin Verdunin kautta isäni lähettämänä hänelle ilmoittamaan,\nettä hänen juttunsa on nyt käsittelyluettelossa.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Niin. Lisäsin ainoastaan, että jutun käsittely vaatii ehdottomasti\nhänen läsnäoloaan Pariisissa.\n\n-- Mitäs kreivitär siitä arveli?\n\n-- Hän levitteli hämmästyen pieniä, harmaita silmiään, vetäisi\nnenäänsä nuuskaa ja väitti, että mestari Flageot on etevin mies\nmaailmassa, ja antoi palvelijoilleen käskyn varustaa matkavehkeet\nkuntoon.\n\n-- Mainiota, Chon, minä nimitän sinut ylimääräiseksi\nambassadöörikseni. Syödäänkö nyt puolinen?\n\n-- Kyllä, sillä tuo poika-parka kuolee nälkään. Mutta käyhän se\nnopeasti, eikö niin?\n\n-- Miksikä?\n\n-- Siksi, että ne tuolla -- tullaan jo perästä.\n\n-- Käräjämuoriko? Pyh, ei haittaa, kunhan vaan joudumme kaksi tuntia\nennen häntä, ehtiäksemme puhumaan asian herra de Maupeoun kanssa.\n\n-- Ei hän, vaan dauphine tulee.\n\n-- Eikö mitä. Dauphine on varmaan vielä Nancyssä.\n\n-- Hän on Vitryssä.\n\n-- Puolentoista peninkulman päässä täältä? -- Niin juuri, ainoastaan.\n\n-- _Peste!_ Se muuttaa asian! Antaa mennä, kyytimies\n\n-- Minne, monsieur?\n\n-- Kievariin.\n\n-- Meneekö monsieur sisälle vaunuihin vai jääkö pois?\n\n-- Minä seison tässä, missä seison.\n\nVaunut lähtivät vie ja tuntematon herra seisoi porraslaudalla. Viiden\nminuutin kuluttua pysähdyttiin majatalon pihalle.\n\n-- Kiireesti meille ruokaa, -- sanoi Chon, -- kyljyksiä, kananpoika,\nkananmunia, pullo bourgogne-viiniä tai mitä tahansa. Meidän täytyy\njatkaa matkaa heti paikalla.\n\n-- Anteeksi, madame, -- vastasi kievarinisäntä tullen ovelle. -- Jos\naiotte heti lähteä, täytyy teidän nyt lähteä omilla hevosillanne.\n\n-- Mitä, omilla hevosillamme? -- toisti Jean hypäten raskaasti\nporraslaudalta maahan.\n\n-- Niin, samoilla, joilla olette tulleetkin.\n\n-- Se ei käy päinsä, -- väitti kyytimies, -- ne ovat jo taivaltaneet\nkaksi kyytiväliä, katsokaa, missä kunnossa ne ovat, elukka-rukat.\n\n-- Niin, hän on oikeassa, -- virkkoi Chon, -- nämä eivät mitenkään\njaksa enää kulkea.\n\n-- Mutta mikä teitä estää antamasta minulle levänneitä hevosia?\n\n-- Se että minulla ei niitä ole.\n\n-- Mutta kun teillä täytyy olla... Onhan sellainen asetus, lempo soi.\n\n-- Monsieur, asetus määrää, että minulla täytyy olla tallissa\nviisitoista hevosta.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No, minulla on kahdeksantoista.\n\n-- Siinä on jo liikaa, sillä minä en pyydä muuta kuin kolme.\n\n-- Niin, mutta ne ovat kaikki ajossa.\n\n-- Kaikki kahdeksantoista?\n\n-- Kaikki!\n\n-- Tuhat tulimmaista! -- kirosi matkustava herra.\n\n-- Varakreivi! -- huudahti hänelle nuori nainen.\n\n-- Ole huoletta, Chon, -- vastasi räyhääjämme, -- minä pysyn aivan\nrauhallisena. -- Ja milloinka ne sinun konkarisi tulevat? -- jatkoi\nhän kääntyen jälleen isännän puoleen.\n\n-- Heh, mistä minä sen tiedän, monsieur. Riippuu kyytimiehistä. Ehkä\ntunnin päästä, ehkä kahden.\n\n-- Tiedätkös, kievarin isäntä, -- sanoi varakreivi Jean vetäisten\nhattunsa vinoon vasemmalle korvalleen ja asettaen oikean jalkansa\nkoukkuun, -- tiedätkö vai etkö, ettei minulla ole tapana laskea\nleikkiä?\n\n-- Se on sangen paha asia; minusta olisi parempi, jos herra olisi\nhiukan leikillinen.\n\n-- Vai niin! Mutta annapa heti valjastaa hevoset, tai minä raivostun,\n-- käski Jean.\n\n-- Tulkaa talliin katsomaan, ja jos seimellä on ainoakaan hevonen,\nsaatte sen minulta omaksenne!\n\n-- Luikkari! Mutta jos siellä onkin kuusikymmentä?\n\n-- Se on aivan sama kuin jos siellä ei olisi yhtään, monsieur, sillä\nkaikki nuo kuusikymmentä hevosta ovat hänen Majesteettinsa.\n\n-- Ja mitä sitten?\n\n-- Niitä ei saa antaa kyytiin.\n\n-- Mitä varten niitä sitten täällä pidetään?\n\n-- Hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea varten.\n\n-- Mitä, kuusikymmentä hevosta tallissa, eikä ainoatakaan minulle?\n\n-- _Dame!_ Ymmärrätte kai...\n\n-- Minä en ymmärrä mitään muuta kuin että minulla on kiire.\n\n-- Se on paha asia.\n\n-- Ja koska, -- jatkoi varakreivi välittämättä isännän mainitsemista\nesteistä, -- hänen Korkeutensa dauphine ei tule tänne ennenkuin\nillalla...\n\n-- Mitä sanoitte...? -- kysyi kievarinisäntä.\n\n-- Sanoin vaan, että hevoset joutuvat minua saattamasta ennenkuin\ndauphine tulee tänne...\n\n-- Monsieur, -- äänsi isäntä-parka, -- vaatisitteko te tosiaan...?\n\n-- _Parbleu!_ -- vastasi varakreivi mennen talliin, -- sekö minut\npanisi kursailemaan, odotapas.\n\n-- Mutta, monsieur...\n\n-- Ainoastaan kolme hevosta. Minä en vaadi kahdeksaa hevosta,\nniinkuin heidän kuninkaalliset Korkeutensa, vaikka minulla olisikin\nsiihen oikeus sukulaisena. Ei, kolme riittää minulle.\n\n-- Te että saa yhtään ainoaa! -- huusi kievarinisäntä ja ryntäsi\nhevostensa ja matkustajan väliin.\n\n-- Lurjus, -- sanoi varakreivi kalveten suuttumuksesta, -- tiedätkö\nsinä, kuka minä olen?\n\n-- Jean, -- huusi Chonin ääni; -- Jumalan tähden, Jean, ei\nselkkauksia.\n\n-- Olet oikeassa, kiltti Chonchon, olet oikeassa. -- Ja hän,\nvarakreivi, aprikoi hetkisen.\n\n-- Hyvä, -- virkkoi hän sitten, -- ei sanakiistaa; vaan toimeen...\n\nJa hän kääntyi ylen kohteliaasti kievarinisännän puoleen.\n\n-- Hyvä ystäväni, -- sanoi hän, -- minä suojelen teitä kaikesta\nedesvastuusta.\n\n-- Miten? -- kysyi kievarinisäntä, joka ei ollut vielä lainhaan\nrauhoittunut, vaikka puhuja näyttikin niin laupiaalta.\n\n-- Siten, että minä otan hevoset itse. Tuossa on kolme aivan\nsamanlaista. Minä otan ne.\n\n-- Mitä, te otatte ne?\n\n-- Otan.\n\n-- Ja suojelette sillä tavalla minua edesvastuusta?\n\n-- Kyllä, sillä ettehän te niitä minulle antanut, ne vietiin teiltä.\n\n-- Mutta se ei käy päinsä, sanon minä.\n\n-- Sepä nähdään. Missä täällä pidetään valjaita?\n\n-- Kukaan ei saa totella, -- huusi isäntä parille kolmelle rengille,\njotka askaroivat pihalla ja tallissa.\n\n-- Ahaa, nekö vintiöt!\n\n-- Jean, rakas Jean, -- huusi Chon nähden vaunujen oviaukosta kaikki,\nmitä ulkona tapahtui. -- Älä sotke meitä nyt selkkauksiin, ystäväni.\nTällaisilla asioilla täytyy kärsiä kaikki.\n\n-- Kaikki, paitsi myöhästymistä, -- vastasi Jean järkkymättömän\ntyynenä. -- Ja koska viivyttelisin asiaa, jos odottaisin noiden\nvintiöiden apua, niin teenpä työni itse.\n\nJa Jean täytti uhkauksensa ottaen seinältä kolmet valjaat ja pannen\nne kolmen hevosen selkään.\n\n-- Herran tähden, Jean, -- huusi Chon ja pisti kätensä ristiin, --\nälä tee sitä.\n\n-- Tahdotko joutua perille vai etkö? -- kysyi varakreivi hammasta\npurren.\n\n-- Tietysti tahdon. Kaikki on hukassa, ellemme joudu,\n\n-- Hyvä, anna siis minun jatkaa.\n\nJa varakreivi lähti, vetämään toisten hevosten joukosta noita kolmea\nvalitsemaansa, jotka eivät olleetkaan huonoimpia, vaunujensa eteen.\n\n-- Muistakaa, monsieur, -- huusi kievarinisäntä kiiruhtaen Jeanin\nperästä, -- muistakaa, että tämä hevosvarkaus on majesteettirikos.\n\n-- En minä niitä varasta, minä ne lainaan, kuuletko. Tulkaa pois,\nmustat pokut, tulkaa!\n\nKievarinisäntä juoksi luo ja aikoi tarttua suitsiin; mutta ennenkuin\nhän ennätti niihin koskea, lykkäsi matkustaja hänet kovalla\ntöytäyksellä takaisin.\n\n-- Rakas veli, rakas veli, -- huusi neiti Chon.\n\n-- Ahaa, se olikin hänen veljensä, -- mutisi Gilbert vaunujen\nnurkassa itsekseen ja henkäisi kevennyksestä.\n\nSamassa aukesi ikkuna tien toisella puolella vastapäätä tallin ovea\nja ikkunasta pilkisti ulos erittäin kaunis nainen kuulemastaan\nmetelistä peljästyneenä.\n\n-- Ah, tekö siellä, madame? -- virkkoi Jean muuttaen puheen aihetta.\n\n-- Mitenkä minä? -- vastasi nuori nainen huonolla ranskankielellä.\n\n-- Te olette noussut ylös, se on hyvä. Myyttekö minulla hevosenne?\n\n-- Hevoseni?\n\n-- Niin, tuon harmaan arabialaisen hevosen, joka on sidottu\nikkunaluukkuun. Tiedättehän, että tarjoan siitä viisisataa pistolia.\n\n-- Minun hevoseni ei ole kaupan, monsieur, -- vastasi nuori nainen ja\nsulki ikkunan.\n\n-- Ei ole onni matkassani tänään, -- sanoi Jean, -- minulle ei\ntahdota myydä eikä antaa kyytiinkään hevosia. _Corbleu_. Minä otan\nväkisin arabialaisen, ellei sitä minulle myydä. Ja pakahdutan\nmeckenburgilaiset oriit, ellei niitä anneta minulle kyytiin! Tule\ntänne, Patrik!\n\nMatkustajan lakeija hyppäsi alas vaunujen ajopukilta.\n\n-- Ala valjastaa, -- sanoi Jean hänelle.\n\n-- Tulkaa hätään, rengit! -- huusi kievarinisäntä. Kaksi tallirenkiä\njuoksi paikalle.\n\n-- Jean! Varakreivi! -- huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa\nauki niiden ovia, mutta onnistumatta. -- Sinä olet hullu, saathan\nnähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!\n\n-- Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä\non kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, -- karjui\nJean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan\nhievahtaa. -- Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä,\nkiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, _morbleu!_ Niinhän te istutte kuin\npuujumala!\n\nGilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä,\njoka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.\n\nKievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa\nhevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.\n\nMoinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän\nkonsertin.\n\nMutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi\nleikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen,\nettä isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.\n\n-- Auttakaa! -- huusi hän; -- rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt\ntietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.\n\n-- Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! -- huusi\nkievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.\n\n-- Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? -- huusi yhtäkkiä\nratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin\npihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden\neteen.\n\n-- Filip de Taverney! -- mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä\nenemmän piiloon vaunujen nurkkaan.\n\nChon, joka näki kaiken, kuuli myöskin saapujan nimen.\n\n\n\n\n22.\n\nVarakreivi Jean.\n\n\nDauphinin santarmirykmentin nuori luutnantti Filip de Taverney,\nsillä hän se todella oli, hyppäsi alas ratsunsa seljästä keskelle\ntuota omituista näytöstä, jota katsomaan alkoivat kievarin pihalle\nkokoontua jo kaikki Chausséen kylän naiset ja lapset.\n\nNähdessään Filipin, kiiruhti isäntä niin sanoaksemme heittäytymään\nhänen jalkainsa juureen, odottamattoman suojelijan, jonka kaitselmus\noli hänelle lähettänyt.\n\n-- Herra upseeri, -- huusi isäntä, -- tiedättekö, mistä on on kysymys?\n\n-- En, -- vastasi Filip tyynesti, -- mutta te kai ilmoitatte sen\nminulle, ystäväni.\n\n-- Niin: tahdotaan ottaa väkisin hänen kuninkaallisen Korkeutensa\ndauphinen hevoset.\n\nFilip kuunteli nyt korvat herkkinä, aivan kuin jotain uskomatonta\nasiaa.\n\n-- Ja kuka ne tahtoo ottaa?\n\n-- Monsieur tuossa, -- vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi\nJeania.\n\n-- Monsieur? -- toisti Filip.\n\n-- Niin, _mordieu_, juuri minä, -- vastasi varakreivi.\n\n-- Te erehdytte, -- sanoi de Taverney päätään pudistaen; -- sillä\nse on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole\naatelismies.\n\n-- Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, -- väitti\nvarakreivi; -- tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu\nhänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.\n\n-- Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa\nvaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?\n\n-- Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen\nKorkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa\nminulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo\nmadame la dauphinen tarvitsemat.\n\n-- Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, -- vastasi\nnuori mies. -- Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan\nkahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin\nkaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen\nkuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden\njoukosta prinsessan matkueelle tulevia.\n\n-- Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, -- vastasi varakreivi\nivallisesti, -- koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö\nminun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä\nhevosella? _Mordieu_, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen,\nja hevosia jää sittenkin liikaa.\n\n-- Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu\nsiitä, että kuningas niin käskee, -- vastasi Filip ja ojensi kätensä\nvaroittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta\nalettua tolaa. -- Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne\nviemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.\n\nFilipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että\nniihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla\nsuorastaan tomppeli.\n\n-- Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti,\n-- vastasi varakreivi, -- jos virkakäskynne velvoittaisi teidät\npaimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että\ndauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa\nsiis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea\nmatkaan!\n\n-- Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en\nalentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan\nvirkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt\nminut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.\n\n-- Se on toinen asia, se, -- vastasi Jean; -- mutta sallikaa minun\nsanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään,\nluutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella\narmeijaa...\n\n-- Kenestä te puhutte tuohon tapaan? -- keskeytti Filip.\n\n-- Kah, _parbleu_, itävallattaresta!\n\nNuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.\n\n-- Ja te uskallatte sanoa, monsieur...? -- huudahti hän.\n\n-- Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, -- jatkoi Jean.\n-- Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on\nkiire.\n\nFilip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.\n\n-- Monsieur, -- sanoi Filip de Taverney yhä aivan tyynesti, --\nlienette hyvä ja sanotte minulle, kuka olette?\n\n-- Te vaaditte sitä?\n\n-- Niin, minä vaadin.\n\n-- No hyvä, minä olen varakreivi Jean Dubarry.\n\n-- Mitä, te olette tuon... veli?\n\n-- Niin, tuon, joka pistää teidät Bastiljiin, hyvä luutnantti, jos\nlisäätte vielä sanankin.\n\nJa varakreivi hyppäsi vaunuihinsa.\n\nFilip riensi vaunujen ovelle.\n\n-- Varakreivi Jean Dubarry, -- sanoi hän, -- suonette minulle kunnian\nastua alas vaunuista, eikö niin?\n\n-- Oh, kyllä sitten, kun aikani tulee, -- vastasi varakreivi koettaen\nvetää vaunujen ovea kiinni.\n\n-- Jos vitkastelette hetkenkin, -- jatkoi Filip pitäen vasemmalla\nkädellään auki vaunujen ovea, -- niin, kunniasanallani, pistän\nmiekkani läpi ruumiinne.\n\nJa oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.\n\n-- Voi, -- huusi Chon, -- tästähän tulee murha, luovu noista\nhevosista, Jean, luovu!\n\n-- Vai niin, te uhkaatte minua! -- ärähti varakreivi hampaitaan\nkiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen\njättänyt.\n\n-- Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden\nainoan sekunnin, kuuletteko? -- sanoi luutnantti välähyttäen\nmiekkaansa.\n\n-- Me emme pääse täältä ollenkaan, -- kuiskasi Chon veljensä korvaan,\n-- ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.\n\n-- Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä\nvelvollisuuttani, -- vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä\nhän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. -- Neuvokaa siis häntä\nkuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen\npakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan\nhänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.\n\n-- Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä\nmitään, -- karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten\nhuotrasta miekkansa.\n\n-- Sepä nähdään, monsieur, -- vastasi Filip asettuen\ntaisteluasentoon. -- Oletteko valmis?\n\n-- Luutnantti, -- kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin\nylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, --\ntahdotteko, luutnantti, niin minä...?\n\n-- Pysy paikallasi, -- vastasi luutnantti, -- tämä on yksityinen\nasia. Kas niin, monsieur, olen käytettävissänne.\n\nNeiti Chon kirkaisi sydäntä vihlaisevasti. Gilbert olisi toivonut\nvaunut syviksi kuin kaivon päästäkseen oikein piiloon.\n\nJean alkoi hyökätä. Hän oli tavattoman tottunut tähän aseenkäyttöön,\njoka vaatii enemmän laskelmaa kuin ruumiillista voimaa.\n\nMutta suuttumus vähensi huomattavasti varakreivin kykyä. Filip\nsensijaan näytti käsittelevän miekkaansa kuin florettia ja ottelevan\nkuin miekkailutunnilla.\n\nVarakreivi astui taaksepäin, syöksyi eteenpäin, heittäytyi oikealle,\nheittäytyi vasemmalle ja karjui huitoessaan kuin harjoituskorpraali.\n\nFilip taas puolustautui hampaat yhteen purtuina, silmä selkeänä,\nlujana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, aavisti ja tiesi kaikki\nvastustajansa liikkeet.\n\nKaikki, Chon niinkuin muutkin, katselivat tätä henkeään pidätellen.\n\nPari kolme minuuttia jatkui taistelua, eikä Jeanin mistään tempuista,\nhuudoista ja perääntymisistä ollut mitään hyötyä, mutta ei myöskään\nFilip, joka luultavasti tutki vastustajansa taistelutapaa, hyökännyt\nkertaakaan.\n\nYhtäkkiä hypähti varakreivi Jean takaperin ja huudahti.\n\nSamassa hänen kalvostimensa tuli verestä punaiseksi ja veripisarat\ntippuivat pitkin hänen sormiaan.\n\nFilip oli väistöpistolla läväissyt vastustajansa kyynärvarren.\n\n-- Olette haavoittunut, monsieur, -- sanoi hän.\n\n-- _Sacrebleu_, sen tunnen! -- huusi Jean kalveten ja pudottaen\nmiekkansa.\n\n-- Lähtekää, monsieur, -- jatkoi Filip, -- älkääkä enää tällä tavoin\nhullutelko.\n\n-- _Peste_, jos hulluttelenkin, niin saan sen maksaakin, -- murisi\nvarakreivi. -- Tule, Chonchon-parka, tule, -- lisäsi hän kääntyen nyt\nsisarensa puoleen, joka oli hypännyt alas vaunuista ja riensi häntä\nauttamaan.\n\n-- Te tunnustanette minulle oikeudenmukaisesti, madame, -- sanoi\nFilip, -- ettei tämä ollut minun vikani. Ja minä pahoittelen mitä\nsyvimmin, että minun oli pakko paljastaa miekkani naishenkilön\nläsnäollessa.\n\nJa Filip kumarsi ja vetäytyi syrjään.\n\n-- Riisukaa hevoset, ystäväni, ja viekää ne tavalliseen paikkaansa,\n-- sanoi Filip kievarinisännälle.\n\nJean huitoi nyrkkiään Filipille, joka vaan kohautti olkapäitään.\n\n-- Kas, tuossa tulee juuri kolme hevosta takaisin, -- huusi\nkievarinisäntä. -- Courtin! Courtin, valjastakaa ne heti tämän herran\nvaunujen eteen. -- Mutta, hyvä isäntä... -- aikoi kyytimies väittää\nvastaan.\n\n-- Ei mitään inttämistä, -- sanoi isäntä, -- matkustajalla on kiire.\n\nJean päästeli yhä kirouksia.\n\n-- Monsieur, -- huusi kievarinisäntä hänelle, -- älkää olko\nmillännekään, tässähän nyt ovat hevoset.\n\n-- Se olisi hyvä, -- mutisi Dubarry, -- jos ne vaan olisivat\njoutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.\n\nJa hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan\nlävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.\n\nSillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään\naivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.\n\n-- Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, -- sanoi Chon vetäen Dubarrytä\nmukaansa vaunuihin.\n\n-- Entä arabialaishevoseni? -- kysyi veli. -- Ah, _ma foi_, olkoon\njos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.\n\nJa hän nousi vaunuihin.\n\n-- Kas niin, tuokin vielä, -- sanoi hän huomatessaan Gilbertin, --\nnyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.\n\n-- Monsieur, minä olisin hyvin pahoillani, jos olen haitaksi, --\nvastasi nuorukainen.\n\n-- No, no, Jean, -- sanoi neiti Chon, -- anna sinä minun pitää pikku\nfilosoofini.\n\n-- Menköön kuskipukille, piru vie! Gilbert punastui.\n\n-- Minä en ole lakeija istuaksenne kuskipukillanne, -- vastasi hän.\n\n-- Kuuleppas vaan, -- äännähti Jean.\n\n-- Antakaa minun lähteä, teen sen mielelläni.\n\n-- No lähtekää sitten, helkkarissa, -- huusi Dubarry.\n\n-- Ei, ei, istukaa nyt tuohon minua vastapäätä, -- sanoi Chon estäen\nkäsivarresta Gilbertiä menemästä; -- siinä ette häiritse veljeäni.\n\nJa hän kallistui veljensä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Hän tuntee upseerin, joka sinut haavoitti. Varakreivin silmät\nleimahtivat ilosta.\n\n-- Hyvä, se on toista, jääköön sitten. Mikä tuon herran nimi on?\n\n-- Filip de Taverney.\n\nJuuri silloin ratsasti nuori upseeri vaunujen sivuitse.\n\n-- Kas vaan, pikku santarmini, -- huusi Jean hänelle. -- Nyt te\nolette ylpeää miestä; mutta kullakin on vuoronsa!\n\n-- Sen saamme nähdä milloin teitä vaan haluttaa, monsieur, -- vastasi\nFilip tyynesti.\n\n-- Niin juuri, sen saamme nähdä, monsieur Filip de Taverney, --\nhuusi Jean hänelle ja tarkkasi, minkä vaikutuksen se tekisi nuoreen\nupseeriin, että hän mainitsi näin yhtäkkiä hänen nimensä.\n\nFilip nosti tosiaan päätään, hämmästyen ja tullen samalla samalla\nhiukan rauhattomaksikin. Mutta hän malttoi heti mielensä ja vastasi\nottaen päästään hatun ja mitä kohteliaimmin:\n\n-- Onnea matkalle, monsieur Jean Dubarry. Vaunut lähtivät nopeasti\nvierimään.\n\n-- Tuhat tulimmaista, -- sanoi varakreivi irvistäen pahoin, --\ntiedätkös, minulla on kauheat tuskat, pikku Chon.\n\n-- Seuraavassa hevostenmuuttopaikassa me haetamme lääkärin, sillaikaa\nkuin tämä nuorukainen aterioi, -- vastasi Chon.\n\n-- Ai, tosiaan, me emme ole vielä syöneet aamiaistakaan, -- sanoi\nJean. -- Mitä minuun tulee, kipu vei minulta nälän; minua vaan\njanottaa.\n\n-- Tahdotko lasillisen _eau de la Côtea_.\n\n-- Mielelläni, anna tänne.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi Gilbert, -- jos tohtisin huomauttaa eräästä\nseikasta.\n\n-- Puhukaa.\n\n-- Likööri on hyvin sopimaton juoma siinä tilassa, jossa nyt olette.\n\n-- Niinkö tosiaan?\n\nSitten kääntyi varakreivi Chonin puoleen: -- Onko tuo sinun\nfilosoofisi lääkäri? -- kysyi hän.\n\n-- En, monsieur, en minä lääkäri ole, mutta minusta tulee kerran\nlääkäri, jos Jumala sallii, -- vastasi Gilbert. -- Mutta minä olen\nlukenut eräästä kirjasesta sotilaita varten, että ensimäinen seikka,\njoka haavoitetulta täytyy kieltää, on liköörien, viinin ja kahvin\nnauttiminen.\n\n-- Jaha, vai niin olette lukenut. Ei sitten puhuta enää siitä.\n\n-- Mutta jos varakreivi voisi antaa minulle nenäliinansa, niin\nmenisin ja kostuttaisin sen tuolla lähteessä; sitten käärisitte märän\nliinan kätenne ympäri, ja se helpoittaisi suuresti.\n\n-- Tehkää se, ystäväni, tehkää, -- kehoitti Chon. -- Kyytimies hoi,\npysäyttäkää! -- huusi hän.\n\nKyytimies pysäytti; Gilbert meni ja kasteli varakreivin nenäliinan\npienessä purossa.\n\n-- Tuo poika häiritsee meitä kamalasti jutellessamme, -- sanoi\nDubarry.\n\n-- Puhutaan omaa murrettamme, -- vastasi Chon.\n\n-- Minun tekee mieli käskeä kyytimiestä ajamaan ja jättää hänet\nnenäliinoineen tänne.\n\n-- Siinä menettelisit ehkä pahoin, hänestä saattaa olla meille hyötyä.\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Hän antoi jo minulle sangen tärkeitä tietoja.\n\n-- Mistä?\n\n-- Dauphinesta; ja kuulit juuri itse, että hän ilmoitti sinulle\nvastustajasi nimen.\n\n-- No, olkoon sitten tässä.\n\nSamassa tuli Gilbert takaisin tuoden jääkylmässä vedessä lioitetun\nnenäliinan.\n\nSe käärittiin varakreivin haavalle ja helpoitti suuresti särkyä,\nkuten Gilbert oli sanonut.\n\n-- Hän oli tosiaan oikeassa; minä voin nyt paremmin, -- sanoi kreivi.\n-- Puhutaan nyt asioista.\n\nGilbert pani silmänsä kiinni ja korvansa auki; mutta hänen toivonsa\npetti, sillä Chon vastasi veljensä kehoitukseen tuolla kauniilla ja\nvilkkaalla murteella, joka on pariisilaisen korville oikea epätoivon\nsyy, sillä hän ei eroita Provencen murteessa muuta kuin jonon\nkorahtavia ja kovia kerakkeita, jotka hyrräävät kaunissointuisten\nääntiöiden päällä.\n\nGilbert, niin hyvin kuin hän itseään hallitsikin, teki harmistuneen\nliikkeen; se ei jäänyt huomaamatta neiti Chonilta, joka nyt lohdutti\nnuorukaista lepyttelevällä hymyllä.\n\nTästä hymystä ymmärsi Gilbert erään seikan, nimittäin että hänen\nläsnä ollessaan oltiin huomaavaisia: hän, maan matonen, piti\naisoissaan tuollaisen varakreivin, joka oli kuninkaan erikoisessa\nsuosiossa.\n\nJospa Andrée näkisi hänet näissä mukavissa vaunuissa!\n\nJa sitä ajatellessaan hän pöyhisteli ylpeydestä.\n\nNicolea ei hän enää muistanutkaan.\n\nVeli ja sisar alkoivat jälleen jutella murteellaan.\n\n-- Ahaa, -- huudahti yhtäkkiä varakreivi kurkistaen ulos taakse\nvaunujen ikkunasta.\n\n-- Mitä niin? -- kysyi Chon.\n\n-- Arabialainen hevonen tulee perästämme.\n\n-- Mikä arabialainen hevonen?\n\n-- Se, jonka minä tahdoin ostaa.\n\n-- Siunaa, -- sanoi Chon, -- sillähän ratsastaa nainen. Oi, miten\nihana luoma.\n\n-- Kummasta puhut... naisesta vai hevosesta?\n\n-- Naisesta.\n\n-- Huuda siis hänelle, Chon, ehkä hän pelkää sinua vähemmän kuin\nminua. Minä antaisin tuosta hevosesta ehkä jo tuhannen pistolia.\n\n-- Entä naisesta? -- kysyi Chon nauraen.\n\n-- Hänen tähtensä minä tuhlaisin koko omaisuuteni... Kutsu häntä siis.\n\n-- Madame, -- huusi Chon, -- madame!\n\nMutta ratsastajatar, jolla oli suuret, mustat silmät, valkea viitta\nja otsalla harmaa huopahattu höyhentöyhdöin, kiiti kuin nuoli,\nhuutaen italiaksi:\n\n-- _Avanti, Djerid, avanti!_[42]\n\n-- Hän on italialainen, -- huomautti Jean; -- _mordieu_, miten kaunis\nnainen! Ellei minulla olisi tuo haava, minä hyppäisin alas vaunuista\nja juoksisin hänen perästään.\n\n-- Minä tunnen hänet, -- sanoi Gilbert.\n\n-- Älkääs vaan, tämä maalaispoikahan on koko seudun osoteluettelo!\nTunteeko hän koko maailman!\n\n-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Chon.\n\n-- Lorenza, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Ja kuka hän on?\n\n-- Hän on noidan vaimo.\n\n-- Minkä noidan?\n\n-- Parooni Josef Balsamon.\n\nVeli ja sisar vilkaisivat toisiinsa.\n\nSisar aivan kuin kysyäkseen veljeltään:\n\n\"Eikö ollut hyvä, että pidimme hänet?\"\n\n\"Toden totta\", näytti veli vastaavan.\n\n\n\n\n23.\n\nKreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,\n\n\nSallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean\najamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään\ntoisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.\n\nSen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n\ntytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär\nDubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan\nollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen\nhyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.\n\nJa kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan,\niloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä\npäähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi,\njossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi\nesiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.\n\nTästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa\njuhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin\nsangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella\noli.\n\nMutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita\nihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka,\nnimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa\nkomeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen.\nSe huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän\nmerkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä\nitse pyhätössä palvella.\n\nOli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli\ntapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän\naamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja\nJeanne Vaubernier, -- niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta\nsitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa\nJean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry -- hän nousi nyt,\nkirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi\nhaahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa\nja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä\nVenuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus,\njos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta\nkauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen\naistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki,\nja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja\nvuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu\nheleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä\nsuoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa,\nleuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren\nVenuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan\nlihavahko, -- kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt\nnäyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen\nMajesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin\ntulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen\nehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka\nelämän pöydältä putoavat.\n\nKuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello\nkahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon,\nensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin\nuudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä\naamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä\ntarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään\nhyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne\npaennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus\nalentua etsimään kuolevaisten lempeä.\n\nNäin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä\nsäihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä\npienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta,\njota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet\nheikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt\nkaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle\nmatolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun\nTuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat\nniihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen\nsynnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi\nainoastaan toisen niistä löytänyt.\n\nSillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja\ntuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin\npitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka\nhetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat,\njotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden\nverhoamain jalkain hipiästä.\n\n-- Eikö ole tullut uutisia Chonista? -- kysyi hän kaikkein ensiksi\nkamarineitsyeltään.\n\n-- Ei, madame, -- vastattiin hänelle.\n\n-- Eikä varakreivi Jeanista?\n\n-- Ei hänestäkään.\n\n-- Onkohan Bischille tullut?\n\n-- Tänä aamuna lähetettiin tietämään asiaa kreivittären sisarelta.\n\n-- Eikä ollut kirjeitä?\n\n-- Ei mitään, madame.\n\n-- Ah, miten väsyttävää on odottaa näin, -- sanoi kreivitär viehkeän\nnyrpeänä. -- Eikö milloinkaan keksitä keinoa, että sadankin\npeninkulman päästä voi vaihtaa tuossa tuokiossa kirjeitä? Säälinpä\ntosiaan niitä, jotka tänä aamuna joutuvat kynsiini! Onko etuhuone\nyhtään täyttynyt?\n\n-- Kreivitär kysyykin vielä!\n\n-- Niin, mutta tiedäkin se, Dorée, että dauphine lähestyy, eikä olisi\nmikään kumma, jos minä tulisin sellaisen auringon tähden hyljätyksi.\nMinä olen pieni ja mitätön tähti-parka. Keitä siellä nyt on? Annappas\nkuulua.\n\n-- Hra d'Aiguillon, Soubisen ruhtinas, hra de Sartines, presidentti\nMaupeou.\n\n-- Entä herttua de Richelieu?\n\n-- Hän ei ole vielä saapunut.\n\n-- Ei tänään enempää kuin eilenkään! Mitäs sinulle sanoin, Dorée? Hän\npelkää sitoutuvansa tulemalla luokseni. Toimita minun pikalähettini\nHannover-hotelliin[44] tiedustelemaan, onko herttua sairas.\n\n-- Kyllä, kreivitär. Ottaako kreivitär heidät kaikki yhtaikaa\nvastaan, vai annatteko jollekulle yksityis-vastaanoton?\n\n-- Yksityisen. Minun täytyy saada puhua hra de Sartines'n kanssa:\npäästäkää hänet erikseen sisään.\n\nKreivittären kamarineitsyt ilmoitti tämän käskyn pitkälle lakeijalle,\njoka vartioi käytävässä odotushuoneitten ja kreivittären sänkykamarin\nvälillä. Ja tuskin oli se tehty, kun sisään astui mustapukuinen mies,\npoliisipäällikkö Sartines, koetellen lievitellä harmaiden silmiensä\nankaruutta ja ohuitten huultensa kovia piirteitä mitä lupaavimmalla\nja viehättävimmällä hymyllä.\n\n-- Hyvää huomenta, vihamieheni, -- sanoi kreivitär kääntymättä hänen\npuoleensa, mutta nähden hänet käsipeilistään.\n\n-- Minä vihamiehenne, madame?\n\n-- Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja\nvihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä\npistän ne vihamiesteni luokkaan.\n\n-- Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä,\njoka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua\njompaankumpaan näistä viime luokista?\n\n-- Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää\nkuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja\npilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa!\nSe on typerää!\n\n-- Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa...\n\n-- Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne\nkaikki kirjoittaa.\n\n-- Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei\nmeidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän\nkuolisi pian työn paljoudesta.\n\n-- Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!\n\n-- Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.\n\n-- No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä\nenää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se\nilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.\n\n-- Mistä, madame?\n\n-- Että te olette mainioissa väleissä myöskin Choiseulien kanssa.\n\n-- Madame, hra de Choiseul on pääministeri; hän käskee ja ja minun\ntäytyy panna käskyt toimeen.\n\n-- Jos siis hra de Choiseul käskee teitä, että minua on vainottava,\närsytettävä ja kiusattava kuoliaaksi, niin te annatte kiusanhenkieni\nminua vaivata, ärsyttää ja minut tappaa? Koreat kiitokset!\n\n-- Puhutaanpas nyt tästä asiasta, -- vastasi de Sartines ja tohti\nistuutua kuninkaan lemmikin siitä suuttumatta, sillä sellaisen\nepäkohteliaisuuden salli mielelläänkin miehelle, jolla oli tarkimmat\ntiedot kaikista tapahtumista koko Ranskassa. -- Mitä teinkään\nhyväksenne kolme päivää sitten? -- kysyi poliisipäällikkö.\n\n-- Ilmoititte minulle, että Chanteloupista lähetettiin pikaviesti\njouduttamaan dauphinen matkaa.\n\n-- Ja oliko se vihamiehen työ?\n\n-- Ei. Mutta miten olette käyttäytynyt tuossa esittely-asiassa, joka,\nniinkuin tiedätte, on minun itserakkaudelleni niin merkitsevä?\n\n-- Parhaiten, miten suinkin olen voinut.\n\n-- Hra de Sartines, te ette ole aivan suora.\n\n-- Oi, kreivitär, te loukkaatte minua! -- Kuka etsi teille\nesimerkiksi erään kapakan perukasta lyhemmässä kuin kahdessa tunnissa\nvarakreivi Jeanin, kun teidän tarvitsi lähettää hänet jonnekin,\nminne, en tiedä, tai paremminkin, tiedän?\n\n-- Oh, olisi ollut ehkä parempi -- vastasi rouva Dubarry nauraen, --\njos olisitte päästänyt minut tuosta langostani, joka sanoo olevansa\nRanskan kuningasperheen sukua.\n\n-- Mutta, madame, apua se joka tapauksessa on puoleltani ollut.\n\n-- Kyllä, mutta siitä on jo kolme päivää, te teitte sen\ntoissapäivänä; mutta eilen, teittekö eilen mitään puolestani?\n\n-- Eilenkö, madame?\n\n-- Oh, turhaan saatte miettiä. -- Sillä eilen oli päivä, jolloin piti\nolla kohtelias muille.\n\n-- Minä en ymmärrä laisinkaan teitä, madame.\n\n-- Mutta minä ymmärrän, nähdäänpäs. Vastatkaa nyt, monsieur, mitä te\nteitte eilen.\n\n-- Aamullako vai illalla?\n\n-- Aamulla ensinnäkin.\n\n-- Aamulla minä työskentelin niinkuin tavallisesti, madame.\n\n-- Miten kauan työskentelitte?\n\n-- Kello kymmeneen.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten lähetin kutsumaan luokseni päivälliselle erään Lyonista\ntulleen ystäväni, joka oli siellä lyönyt vetoa, että hän pääsisi\nPariisiin minun tietämättäni. Muuan lakeijani odotti häntä jo\ntulliportilla.\n\n-- Entä päivällisen jälkeen?\n\n-- Lähetin hänen Majesteettinsa Itävallan keisarin poliisipäällikölle\nerään kuuluisan varkaan osoitteen, jonka olinpaikastahan ei ollut\nsaanut selvää.\n\n-- Ja varas oli?\n\n-- Wienissä.\n\n-- Te hoidatte siis paitsi Pariisin myöskin ulkomaisten hovien\npoliisilaitoksia?\n\n-- Kyllä joutoajan sattuessa, madame.\n\n-- Hyvä, sen painan muistiini. Ja kun olitte lähettänyt tuon\nkuriirin, mitä teitte sitten?\n\n-- Olin Oopperassa.\n\n-- Katsomassa pikku Guimardia?[45] Soubise-parka!\n\n-- En suinkaan, vaan vangituttamassa erään kuuluisan taskuvarkaan,\njonka olin antanut olla rauhassa niin kauan kuin hän oli tyytynyt\npelkästään verojen yleisvuokraajiin, mutta joka oli nyt uskaltanut\nkääntyä parin kolmen ylhäisen herran puoleen.\n\n-- Tai oli ollut kyllin tyhmä sen tehdäkseen, olisi teidän mielestäni\npitänyt sanoa, monsieur. Entä Oopperan jälkeen?\n\n-- Oopperan jälkeen?\n\n-- Niin. Taidanpa olla nenäkäs tätä kysyessäni, vai mitä?\n\n-- Ette suinkaan. Oopperan jälkeen... Malttakaapas, kun muistelen.\n\n-- Ahaa, siinä tuntuu muistinne pettävän!\n\n-- Eihän. Oopperan jälkeen... Kas, nyt sen muistan.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Minä laskeusin alas rattailta ja kapusin sitten taas ylös\nerään naishenkilön luo, jolla on peliluola, ja vein hänet itse\nFor-l'Évêqueen.[46]\n\n-- Hänen vaunuillaan?\n\n-- Ei, vaan ajurin rattailla, joilla olin tullutkin.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Kuinka, sitten? Se loppui siihen.\n\n-- Ei, se ei loppunut siihen.\n\n-- Menin ja istuin jälleen rattaille.\n\n-- Ja kenen tapasitte niissä? Sartines punastui.\n\n-- Ah, -- huudahti kreivitär lyöden pieniä käsiään vastatusten, --\nminulla on kunnia saada poliisipäällikkö punastumaan.\n\n-- Madame... -- änkytti de Sartines.\n\n-- Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, -- jatkoi\nkuninkaan lemmikki. -- Hän oli herttuatar de Grammont.\n\n-- Herttuatar de Grammont! -- huudahti poliisipäällikkö.\n\n-- Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan\nitselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.\n\n-- Kautta kunniani, madame, -- huudahti de Sartines pyörähdellen\nnojatuolissaan, -- jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole\nenää poliisipäällikkö, se olette te.\n\n-- Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten\nnäette; varokaa siis itseänne... Niin, niin, herttuatar de Grammont\nkeskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat\nkäydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?\n\n-- En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo\nhyvin myöhä.\n\n-- Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.\n\n-- Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.\n\n-- Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat\nkirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja\nnälkäisiä kuin sudet.\n\n-- Te vaalitte heitä siis huonosti.\n\n-- Minä en vaali heitä ollenkaan. Jos he lihoisivat, tulisivat ne\nyhtä tuhmiksi kuin hra de Soubise. Rasva haihduttaa sapen, sehän on\ntunnettu asia.\n\n-- Jatkakaa, minua alkaa aivan pöyristää.\n\n-- Minä muistin kaikki häijyydet, joita te annatte Choiseulien\nminulle tehdä. Se pistätti minua, ja minä siis laadin\nApollonpojilleni seuraavan ohjelman: 1. hra de Sartines puettuna\nviskaaliksi, käymässä erään talon neljännessä kerroksessa Arbre-Sec\nkadun varrella, erään nuoren immen luona, jolle hän ei häpeä\nantamasta joka kuukauden viimeinen päivä kurjat kolmisensataa livreä.\n\n-- Madame, te koetatte halventaa ainoastaan hyväätyötä.\n\n-- Muita töitä ei yleensä voidakaan halventaa. 2. hra de\nSartines kunnianarvoisan lähetyspapin salapuvussa hankkii pääsyn\nKarmeliitti-luostariin Saint-Antoine-kadun varrella.\n\n-- Madame, minä toin vaan noille hyville nunnille uutisia Idästä.\n\n-- Läheisestä vai kaukaisesta? 3. hra de Sartines poliisipäällikön\nvirkapuvussa ajellen keskellä yötä pitkin katuja kahden kesken\nherttuatar de Grammontin kanssa.\n\n-- Ah, madame, -- sanoi Sartines peljästyneenä, -- aiotteko siinä\nmäärin riistää arvon minun hallinnolliselta työltäni?\n\n-- Mitä, annattehan tekin riistää arvon minun samallaiselta työltäni,\n-- vastasi kreivitär nauraen. -- Mutta odottakaahan lisää.\n\n-- Odotan.\n\n-- Minun veitikkani ryhtyivät heti toimeen, ja he ovat käsitelleet\nainetta niinkuin koulupojat sekä kertomuksen muodossa että\nrunomitalla, jopa laajoina kuvauksinakin. Ja minä sain tänä aamuna jo\nyhden komparunon, yhden viisun ja yhden vaudevillen.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Kaikki kolme murhaavia. Minä lahjoitan ne tänään kuninkaalle\nsamoin kuin te huvitatte häntä tuolla uudella _isämeidällä_, jota\nannatte levittää häntä vastaan, tiedättehän?\n\n    'Isä meidän, joka olet Versaillesissa, häväisty olkoon sinun\n    nimesi niinkuin sen olla tulee; alasmenköön sinun valtakuntasi;\n    älköön tapahtuko sinun tahtosi ei maan päällä enempää kuin\n    taivaassakaan; anna meille takaisin meidän jokapäiväinen\n    leipämme, jonka hempukkasi ovat meiltä syöneet; anna anteeksi\n    parlamentillesi, joka ajaa sinun etujasi, niinkuin mekin annamme\n    anteeksi sinun ministereillesi, jotka ovat ne kavaltaneet. Älä\n    johdata itseäsi rouva Dubarryn kiusaukseen, mutta päästä meitä\n    pahasta kansleristasi. Aamen.'\n\n-- Mistä te olette tuonkin saanut käsiinne? -- kysyi de Sartines,\njoka oli pannut kätensä huoaten ristiin.\n\n-- Ah, Jumala paratkoon, minun ei tarvitse mitään käsiini etsiä, --\nvastasi kreivitär, -- minulle lähetetään kohteliaasti joka päivä\nkaikki parhain, mitä tähän alaan kuuluu. Minä olen muuten kiitollinen\nteillekin näistä jokapäiväisistä lähetyksistä.\n\n-- Mutta, madame...\n\n-- Ja vastalahjaksi saatte te huomenna tuon komparunon, viisun ja\nvaudevillen.\n\n-- Ja miksikä en jo heti?\n\n-- Siksi, että menee vielä aikaa niitä levittäessä. Eikö muuten ole\ntapana, että poliisi saa vasta kaikkein viimeiseksi tiedon kaikesta,\nmitä tapahtuu? Oi, ne ilahuttavat teitä mitä suurimmassa määrin,\nuskokaa minua. Minä nauroin niille tänä aamuna lähes tunnin, ja mitä\nkuninkaaseen tulee, hän nauroi niille vatsansa kipeäksi. Sen vaivan\nvuoksi hän nyt viipyykin.\n\n-- Minut perii hukka! -- huudahti de Sartines lyöden kaksin käsin\nperuukkiansa.\n\n-- Ei, teitä ei peri hukka, vaan teistä tehdään pilkkalauluja, ei\nmuuta. Perikö minut hukka _la Belle Bourbonnaisen_[47] vuoksi,\nminutkaan? Ei, minä olen vaan raivostunut, siinä kaikki, ja siksi\nminä tahdon puolestani raivostuttaa muita. Ah, nämä suloiset runot!\nMinä tulin niistä niin tyytyväiseksi, että käskin antaa kirjallisille\nskorpiooneilleni viiniä, ja he ovat kai paraikaa humalassa.\n\n-- Voi, kreivitär, kreivitär!\n\n-- Luetaan ensin tuo komparuno.\n\n-- Armoa!\n\n    -- Oi Ranska, mik' on kohtalos!\n    Tuon naaran saalis olla!...\n\nEi, minähän erehdyin, tämähän oli se, jota te annoitte levittää minua\nvastaan. Niitä on niin paljon, että pää menee sekaisin. Malttakaapas,\ntämähän se on:\n\n    Hei, kuomat, näittekö, kun tuotiin\n    uus kyltti hajuaines-puotiin?\n    Sen muuan Luukkaan maalareista\n    on tehnyt, kyljet puteleista\n    ja purkeista hän miesten kuvin\n    on koristellut: niissä huvin\n    tuo meille naamat tuttuin herrain\n    Boynes'n ja Maupeoun ja Terrayn\n    ja Sartines'n myös samaan hintaan.\n    Ja sitten kyltin alapintaan\n    hän piirsi, siellä ostaa että\n    saa _neljän kelmin kauneusvettä_.\n\n-- Ah teitä julmuria, tehän teette minusta oikeinpa tiikerin.\n\n-- Sitten se viisu. Rouva de Grammont nyt puhuu:\n\n    Poliisi, myöntäkää se vaan,\n    on pehmyt pinta mulla!\n    Se tiedoks Ranskan kuninkaan\n    nyt antakaa jo tulla.\n\n-- Madame, madame! -- huusi de Sartines raivoissaan.\n\n-- Oi, rauhoittukaa, -- vastasi kreivitär hänelle, -- sitä ei ole\nvielä painettu muuta kuin tuhat kappaletta. Mutta nyt teidän täytyy\nkuulla myöskin se vaudeville.\n\n-- Onko teillä kirjapainokin?\n\n-- Sepä kysymys! Eikö hra de Choiseulilläkin ole kirjapainoa?\n\n-- Varokoon painattajanne itseään!\n\n-- Niin, koettakaa vaan. Hänellä on lupakirja minun nimessäni.\n\n-- Tämähän on inhoittavaa! Ja kuningas nauraa näille hävyttömyyksille?\n\n-- Kuinkas muuten? Hän se juuri miettii ja tekee minulle riimejä,\nmilloin hämähäkkini eivät niitä keksi.\n\n-- Oh, te tiedätte, että minä palvelen teitä, ja kohtelette minua\nnäin?\n\n-- Tiedän, että petätte minua. Herttuatar on sukua Choiseuleille ja\nhankitsee minun perikatoani.\n\n-- Madame, hän sai minut yllätyksellä pauloihinsa, sen vakuutan.\n\n-- Te siis tunnustatte?\n\n-- Täytynee kai.\n\n-- Miksi ette ilmoittanut siitä minulle?\n\n-- Tulin nyt juuri sitä tekemään.\n\n-- Lorua, sitä minä en usko.\n\n-- Kunniasanallani!\n\n-- Vaadin paljon parempaa taetta.\n\n-- Hyvä, siispä rukoilen armoa, -- sanoi poliisipäällikkö ja laskeusi\npolvilleen.\n\n-- Siinä teette viisaasti.\n\n-- Tehkäämme sula sovinto, taivaan tähden, kreivitär.\n\n-- Mitä, pelkäättekö te paria vaivaista runoa, te, mies, ministeri?\n\n-- Oh, jos minun ei tarvitsisi muuta peljätä!\n\n-- Mutta te ette tule ajatelleeksi, miten ikäviä hetkiä moinen viisu\nvoi tuottaa minulle, joka olen vaan heikko nainen?\n\n-- Kuningatar te olette.\n\n-- Niin, kuningatar, jota ei ole vielä esitelty hovissa.\n\n-- Minä vannon teille, kreivitär, että minä en ole koskaan tehnyt\nteille mitään pahaa.\n\n-- Ette itse, mutta annatte muitten tehdä.\n\n-- Niin vähän kuin mahdollista, -- väitti poliisipäällikkö.\n\n-- No, minun täytynee uskoa, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Te saatte sen uskoa.\n\n-- Nyt on siis tehtävä vastakkaista pahalle: nyt on tehtävä hyvää.\n\n-- Auttakaa minua, niin olen varma, että onnistun.\n\n-- Oletteko te minun puolellani vai ettekö?\n\n-- Olen.\n\n-- Onko auliutenne niin suuri, että tuette minun esittämistäni\nhovissa?\n\n-- Saatte itse määrätä sen suuruuden.\n\n-- Muistakaa, että kirjapainoni on valmiina; se käy yötä ja päivää,\nja vuorokauden kuluttua ovat tuhraajani jälleen nälkäisiä, ja kun\nheillä on nälkä, niin he purevat.\n\n-- Minä olen nyt kiltti. Mitä toivotte?\n\n-- Ettei vastusteta mitään, mitä yritän.\n\n-- Minä puolestani sen lupaan.\n\n-- Tuo vastaus ei kuulu hyvältä, -- sanoi kreivitär polkaisten\njalkaansa lattiaan; -- se maistuu kreikkalaiselta, puunilaiselta,\nlyhyesti sanoen, vilpiltä.\n\n-- Kreivitär!...\n\n-- Enkä minä siihen tyydy! se on vaan veruke. Te ette muka tee\nmitään, mutta hra de Chouseul sensijaan toimii. Sitä minä en tahdo,\nkuuletteko? Kaikki tai ei mitään. Antakaa minun käsiini Chouseulit\nkädet ja jalat sidottuina, voimattomina, tuhottuina, tai minä tuhoan\nteidät, sidon teidät, saatan teidät perikatoon. Ja muistakaa se,\nrunot eivät ole minun ainoa aseeni, sen ilmoitan teille jo ajoissa.\n\n-- Älkää uhatko, -- virkkoi de Sartines, joka oli tullut\nmiettiväiseksi; -- tällä esittelyllä on vaikeutensa, joita te ette\nsaata aavistaa.\n\n-- On, kun on pantu olemaan.\n\n-- Niin, niin, totta kyllä!\n\n-- Voitteko ne poistaa?\n\n-- Se ei ole pelkästään minun vallassani; siihen vaaditaan sataisen\nhenkilöitä.\n\n-- Ne on hankittava.\n\n-- Ja miljoona...\n\n-- Se on Terrayn asia.\n\n-- Kuninkaan suostumus.\n\n-- Sen hankin minä.\n\n-- Hän ei sitä anna.\n\n-- Minä sen otan.\n\n-- Ja sitäpaitsi, jos saattekin kaiken mainitun, tarvitsette vielä\nkummitädin.\n\n-- Sitä hankitaan juuri.\n\n-- Turha toivoa: täällä on liitto teitä vastaan.\n\n-- Hovissako?\n\n-- Niin, kaikki naiset ovat kieltäytyneet rupeamasta esittäjäksenne,\npäästäkseen hra de Choiseulin, rouva de Grammontin ja dauphinen,\nlyhyesti sanoen, kaikkien ankarasti siveäin suosioon.\n\n-- Ensinnäkin täytyy koko siveäin puolueen muuttaa nimeään, jos\nkerran rouva de Grammont kuuluu siihen. Ja hän on jo melkoinen\npoikkeus.\n\n-- Uskokaa minua, te koetatte turhaan.\n\n-- Se koetus on kohta onnistunut.\n\n-- Kah, sen vuoksiko te lähetitte kälynne Verduniin?\n\n-- Juuri niin. Ah, te tiedätte jo sen? -- lisäsi kreivitär\ntyytymättömänä.\n\n-- Onhan minullakin poliisini, -- naurahti de Sartines.\n\n-- Ja urkkijanne?\n\n-- Niin.\n\n-- Täällä minun piirissäni?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Tallissani vai keittiössäni?\n\n-- Odotushuoneissanne, salissanne, makuukamarissanne, niin, vaikkapa\npäänalaisenne alla.\n\n-- Hyvä, ensimäisenä liittouden panttina ilmoittakaa minulle nuo\nurkkijat, -- pyysi kreivitär.\n\n-- Oi, en tahdo saattaa teitä huonoihin väleihin ystävienne kanssa.\n\n-- Siis sota välillemme!\n\n-- Sota! Millä tavoin tuon lausuitte!\n\n-- Lausuin niinkuin ajattelin. Poistukaa, en tahdo enää teitä nähdä.\n\n-- Ah, tällä kertaa vetoan itseenne: voinko minä paljastaa...\nvaltiosalaisuuden?\n\n-- Sänkykamarisalaisuuden, tarkoitatte.\n\n-- Niin juuri, sänkykamarissa hallitaan valtio nykyään.\n\n-- Minä tahdon tietää, kuka minua urkkii.\n\n-- Mitä hänelle teette?\n\n-- Minä ajan hänet pois.\n\n-- Tyhjentäkää sitten koko talonne, kreivitär.\n\n-- Tuohan on vallan kauheaa, mitä puhutte!\n\n-- Ja ennen kaikkea totta. Hyvä Jumala, eihän olisi mahdollista\nhallita ilman sellaisia keinoja: te, joka olette niin terävä\npoliitikko, tiedätte sen hyvin.\n\nRouva Dubarry nojasi kyynäspäänsä kiilloitettuun pöytään.\n\n-- Olette oikeassa, -- vastasi hän, -- ei puhuta siitä asiasta. Ja\nliittomme ehdot?\n\n-- Määrätkää te ne, tehän olette voittaja.\n\n-- Minä olen laupias kuin muinainen kuningatar Semiramis. Mitä\npyydätte?\n\n-- Ettette koskaan puhu kuninkaan kanssa jauhonhintoja koskevista\nvalituksista, joita te, petturi, olette luvannut kannattaa.\n\n-- Se on sovittu; saatte viedä mennessänne kaikki anomuskirjeet,\njoita minulle on siitä asiasta lähetetty; ne ovat tuossa lippaassa.\n\n-- Ottakaa siitä vastineeksi tämä valtakunnan päärien lausunto\nedustuslaitoksesta ja ministerinpaikoista.\n\n-- Työ, joka oli teidän tehtävänne esittää hänen Majesteetilleen?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuten olisitte sen itse antanut laatia?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä; mutta mitä nyt heille vastaatte?\n\n-- Vastaan, että olen sen lausunnon jättänyt. Siten voitetaan aikaa,\nja te olette kyllin etevä taktikko käyttääksenne sitä seikkaa\nhyväksenne.\n\nSamassa lensivät oven molemmat puoliskot auki ja muuan lakeija astui\nsisään ja huusi:\n\n-- Kuningas!\n\nLiittoutuneet pistivät nopeasti piiloon kumpikin sopimuksensa\nensimäisen takeen ja kääntyivät tervehtimään tulijaa, joka oli hänen\nMajesteettinsa Ludvig XV.\n\n\n\n\n24.\n\nKuningas Ludvig XV.\n\n\nLudvig XV astui sisään pystypäin, joustavin polvin, iloisin silmin ja\nhymy huulilla.\n\nHänen takanaan näkyi avatusta leveästä ovesta kaksirivinen kuja\nkumartuneita päitä: ne olivat hoviherrain, jotka toivoivat nyt\nsitä hartaammin pääsyä sisälle, kun näkivät kuninkaan saapumisessa\ntilaisuuden ilmaista nöyryyttään yhtaikaa kahdelle mahtihenkilölle.\n\nOvet sulkeutuivat. Kuningas ei ollut viitannut ketään tulemaan\nkanssaan, ja hän oli nyt yksinään kreivittären ja de Sartines'n\nseurassa.\n\nTässä emme ota lukuun kreivittären uskotuinta kamarineitsyttä emmekä\npientä neekeripoikaa: sillä heidän läsnäoloaan ei sielläkään ajateltu.\n\n-- Hyvää huomenta, kreivittäreni, -- sanoi kuningas suudellen rouva\nDubarryn kättä. -- Näytätte, Jumalan kiitos, niin reippaalta ja\nkukoistavalta tänään! Päivää, de Sartines! Tehdäänkö täällä työtä?\nTaivas, miten paljon papereita! Älkää näyttäkö niitä vaan minulle!\nAh, miten kaunis suihkulähde, kreivitär!\n\nJa rauhattoman ja oikullisen uteliaana kuten ainakin loi Ludvig XV\nkatseensa valtavan suureen kiinalaiseen koristelaitokseen, joka\noli vasta eilis-iltana tuotu kaunistamaan erästä kreivittären\nmakuuhuoneen nurkkaa.\n\n-- Sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- se on kiinalainen suihkulähde,\nkuten teidän Majesteettinne näkee. Kun avaa sen takana olevan hanan,\nniin alkaa vesi suihkuta ja panee posliini-linnut visertämään ja\nlasikalat uimaan; sitten aukeavat pagoodin ovet ja siitä astelee\nesille pieni jono mandariineja.\n\n-- Sangen somaa, kreivitär, -- sanoi kuningas.\n\nSamassa tuli lähelle pieni neekeripoika, joka oli puettu sellaiseen\neriskummallisen mielikuvituksen mukaan laadittuun pukuun, jollaisilla\nOrosmanet ja Othellot siihen aikaan koristettiin. Hänellä oli päässä\ntoisella korvallisella pieni turbaani pystyin sulkatöyhdöin, yllään\nkullalla kirjattu jakku, joka jätti hänen mustat käsivartensa\npaljaiksi, ja polviin ulottuvat pösöhousut, jotka olivat ommellut\nvalkeasta ja kullalla seatusta silkistä. Housuja liitti liiveihin\nkorea vyö ja siihen oli pistetty tikari, jonka kahva säkenöi\njalokiviä.\n\n-- _Peste!_ -- huudahti kuningas, -- miten Zamore on komea tänään!\n\nNeekeri asettui katselemaan tyytyväisenä itseään kuvastimesta.\n\n-- Sire, hän aikoo anoa teidän majesteetiltanne suosionosoitusta, --\nsanoi kreivitär Dubarry.\n\n-- Madame, -- vastasi Ludvig XV mitä viehättävimmin hymyillen, --\nZamore tuntuu minusta ylen kunnianhimoiselta.\n\n-- Kuinka niin, sire?\n\n-- Sillä te olette jo suonut hänelle suurimman armon, mitä hän voi\nenää toivoa.\n\n-- Minkä sitten?\n\n-- Saman, jonka minullekin.\n\n-- Minä en ymmärrä, sire.\n\n-- Te olette tehnyt hänet orjaksenne.\n\nDe Sartines kumarsi hymyillen ja puraisi huultaan.\n\n-- Ah, te olette hurmaava, sire! -- huudahti kreivitär. Sitten\nkallistui hän kuiskaamaan kuninkaan korvaan:\n\n-- _Ranska_, minä jumaloin sinua. Kuningas hymyili nyt vuorostaan.\n\n-- No niin, -- kysyi hän, -- mitä hyvää toivotte Zamorelle?\n\n-- Palkintoa hänen pitkäaikaisista ja lukuisista palveluksistaan.\n\n-- Hän on vasta kaksitoista-vuotias.\n\n-- No, hänen vastaisista pitkistä palveluksistaan sitten.\n\n-- Ahaa!\n\n-- _Ma foi_, niin juuri, sire. Mielestäni on nyt annettu tarpeeksi\nkauan palkintoja tehdyistä palveluksista ja olisi aika antaa\nniitä tulevista; silloin olisi varmempi, ettei saisi palkakseen\nkiittämättömyyttä.\n\n-- Onpa sekin keksintö, -- virkkoi kuningas; -- mitäs te tästä\najattelette, hra de Sartines?\n\n-- Että silloin kaikki uskolliset saisivat palkintonsa, joten minä\nkannatan keksintöä, sire.\n\n-- No niin, kreivitär, mitä te pyydättekään Zamorelle?\n\n-- Sire, tunnettehan huvilani Luciennesissä?\n\n-- Niin, olen kuullut siitä puhuttavan, en muuten.\n\n-- Vika on teissä itsessänne; olenhan pyytänyt teitä satakin kertaa\ntulemaan sinne.\n\n-- Tunnettehan hovisäännön, hyvä kreivitär. Kuningas ei saa nukkua\nmuissa kuin kuninkaallisissa linnoissa, paitsi silloin, kun hän on\nmatkoilla.\n\n-- Aivan niin, ja siinäpä aionkin pyytää teiltä armonosoitusta Me\nkorotamme Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja nimitämme Zamoren\nsen kuvernööriksi.\n\n-- Siitä tulee ilvenäytelmä, kreivitär.\n\n-- Tiedättehän, että pidän ilveilyistä.\n\n-- Muut kuvernöörit alkavat valittaa.\n\n-- Antaa heidän vaan valittaa!\n\n-- Mutta tällä kertaa he valittaisivat syystä.\n\n-- Sopii hyvin: he ovat valittaneet niin monta kertaa syyttä. Zamore,\nlaskeudu polvillesi ja kiitä hänen Majesteettiaan.\n\n-- Ja mistä? -- kysyi Ludvig XV. Neekeripoika laskeusi polvilleen.\n\n-- Palkinnosta, jonka hän antaa sinulle siitä, että sinä olet niin\nusein kantanut minun laahustintani ja saanut siten hovin vanhat ja\nulkokullatut vihan vimmaan.\n\n-- Totta puhuakseni, -- virkkoi Ludvig XV, -- tuo poika on hirveän\nruma!\n\nJa kuningas purskahti nauruun.\n\n-- Nouse ylös, Zamore, -- sanoi kreivitär; -- sinä olet nyt\nkuvernööri.\n\n-- Mutta älkäähän, kreivitär...\n\n-- Minä otan huolekseni kirjelmäin lähettämisen, virka-valtakirjat ja\nvarustukset. Se on minun asiani. Teidän tehtäväksenne, sire, jää nyt\ntulla itseänne alentamatta Luciennesiin. Tästä päivästä lahtien on\nteillä, oi kuninkaani, yksi kuninkaallinen linna lisää.\n\n-- Tiedättekö keinoa kieltää häneltä mitään, Sartines?\n\n-- Se ehkä löytyy, mutta ei ole löytynyt.\n\n-- Ja jos se löytyy, sire, voin vannoa, että hra de Sartines tekee\nsen kauniin löydön.\n\n-- Kuinka niin, madame? -- kysyi poliisipäällikkö hätkähtäen.\n\n-- Ajatelkaapas, sire, että minä olen pyytänyt häneltä kolme\nkuukautta turhaan erästä asiaa.\n\n-- Ja mitä sitten häneltä olette pyytänyt? -- kysyi kuningas.\n\n-- Oh, hän sen kyllä tietää.\n\n-- Minäkö, kreivitär? Minä vakuutan...\n\n-- Kuuluuko se hänen virka-alaansa? -- kysyi jälleen kuningas.\n\n-- Kyllä, hänen tai hänen seuraajansa, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Madame, -- huudahti de Sartines, -- te saatte minut tosiaan\nhuolestuneeksi!\n\n-- Mitä te olette häneltä pyytänyt? -- kysyi kuningas.\n\n-- Hankkimaan käsiini erään noidan. De Sartines huokasi\nhelpoituksesta.\n\n-- Polttaaksenneko hänet roviolla? -- kysyi kuningas. -- Oi, nyt on\nniin kuuma; tehkää se talvella.\n\n-- Ei, sire, vaan minä tahtoisin antaa hänelle kultaisen taikasauvan.\n\n-- Hän siis ennusti teille onnettomuutta, jota ei sitten tapahtunut?\n\n-- Päinvastoin, sire, hän ennusti onnea, joka tapahtuikin.\n\n-- Joka suhteessako?\n\n-- Niin, melkein.\n\n-- Kertokaa minulle asia, kreivitär, -- sanoi Ludvig XV ja venähti\nmukavasti nojatuoliin; hänen äänensä ilmaisi, ettei hän oikein vielä\ntiennyt, saisiko hän kuulla jotain hauskaa vai ikävyyksiä, mutta että\nhän halusi kuitenkin uskaltautua leikkiin.\n\n-- Sen teen mielelläni, sire, mutta silloin täytyy teidän suorittaa\nosaltanne puolet lupaamastani palkinnosta.\n\n-- Kokonaan, jos tarvitaan.\n\n-- Kas siinä kuninkaallinen sana!\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- No hyvä. Oli kerran...\n\n-- Tämähän alkaa kuin satu.\n\n-- Se onkin satu, sire.\n\n-- Ahaa, sen parempi, minä pidän paljon lumouksista.\n\n-- Sillä te lumoatte, sire. Oli kerran köyhä tyttö, jolla ei siihen\naikaan ollut helmuspoikia, ei vaunuja, ei neekereitä, ei papukaijaa\neikä apinaa.\n\n-- Eikä kuningasta, -- virkkoi Ludvig XV.\n\n-- Oh, sire!\n\n-- Ja mitä tuo tyttö teki? -- kysyi kuningas.\n\n-- Hän tepsutteli.\n\n-- Kuinka? Tepsutteli?\n\n-- Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset.\nSiiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä\nväitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi\nhänet ikäviin seikkailuihin.\n\n-- Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? -- kysäisi kuningas.\n\n-- Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta... en tiedä oikein,\nmilloin Rooman perustamisen jälkeen... ei ole enää ollut sellaisia?\n\n-- Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?\n\n-- En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin\nväärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.\n\n-- Totta kyllä, -- myönsi kuningas; -- jatkakaa.\n\n-- Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi\nTuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä\nseurattiin.\n\n-- Ai hitto, -- sanoi kuningas, -- silloin hän pysähtyi.\n\n-- Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa\nkyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja\nherttuattaria...\n\n-- Ja prinsessoja, eikö niin?\n\n-- Olen liian kohtelias väittääkseni teidän Majesteettianne vastaan.\nMutta mikä häntä enimmin kauhisti, oli se, että taivaasta tuli sumu,\njoka muuttui vaan yhä paksummaksi ja paksummaksi.\n\n-- Sartines, tiedättekö, mistä sumu tulee? Poliisipäällikkö säpsähti\naivan yllätettynä.\n\n-- En tosiaankaan, sire.\n\n-- No, en minäkään, -- sanoi Ludvig XV. -- Jatkakaa, hyvä kreivitär.\n\n-- Tyttö juoksi siis, minkä kerkisi; pääsi säleportista sisään, hän\ntuli torille, jolla on kunnia kantaa teidän Majesteettinne nimeä, kun\nyhtäkkiä tuo tuntematon seuraaja, josta hän jo luuli pelastuneensa,\nseisoi aivan hänen edessään. Hän kirkaisi.\n\n-- Se tuntematon oli siis kovin ruma? -- sutkautti kuningas.\n\n-- Päinvastoin, sire, hän oli kaunis, nuori mies, noin viiden- tai\nkahdeksankolmatta vuoden iässä, tummat kasvot, suuret silmät ja\nsointuva ääni.\n\n-- Ja sankarittarenne pelkäsi? _Peste_, olipas hän vasta arka!\n\n-- Ei enää sitten niin pahoin, kun hän hänet näki, sire. Kuitenkaan\nei hänen asemansa ollut vielä aivan rauhoittava, sillä sumun vuoksi\nhän ei olisi saanut apua, jos tuntematon olisi aikonut hänelle jotain\npahaa. Niinpä nuori tyttö pisti kätensä ristiin ja sanoi:\n\n\"Oi, kiltti monsieur, älkää tehkö minulle mitään pahaa!\"\n\nTuntematon pudisti kauniisti hymyillen päätään.\n\n\"Jumala on todistajani, että se ei ollut aikomukseni.\"\n\n\"Mitä te sitten tahdotte?\"\n\n\"Saada teiltä erään lupauksen.\"\n\n\"Mitä minä sitten voin teille luvata?\"\n\n\"Ensimäisen suosionosoituksen, jota teiltä pyydän sitten kun...\"\n\n\"Sitten, kun?\" -- kysyi tyttö.\n\n\"Kun olette kuningatar\", vastasi tuntematon.\n\n-- Ja mitäs tyttö siihen tiesi? -- kysyi kuningas.\n\n-- Sire, hänhän ei luullut joutuvansa lupaustaan täyttämään. Hän voi\nsellaista helposti luvata.\n\n-- Entä ennustaja?\n\n-- Katosi.\n\n-- Ja hra de Sartines kieltäytyy etsimästä tuota noitaa käsiinsä?\nSiinä hän tekee pahoin.\n\n-- Sire, en kieltäydy, mutta en voi häntä löytää.\n\n-- Ette voi? -- toisti kreivitär; -- kuulkaas, poliisipäällikkö,\ntuota sanaa ei pitäisi olla poliisin sanakirjassa.\n\n-- Madame, olemme kyllä jo hänen jäljillään.\n\n-- Ah, tuo ainainen sama vastaus.\n\n-- Ei suinkaan, se on totta. Mutta myöntänette, että tuntomerkit,\njotka olette ilmoittanut, ovat sangen epämääräiset.\n\n-- Mitä sanotte? Nuori, kaunis, tumma hipiä, musta tukka, loistavat\nsilmät ja sointuva ääni.\n\n-- _Peste_, miten tarkoin häntä kuvailette! Sartines, minä kiellän\nteitä tuota vintiötä etsimästä!\n\n-- Siinä olette väärässä, sire, sillä minä en aio muuta kuin pyytää\nhäneltä pientä tietoa.\n\n-- Asia siis koskee teitä itseänne?\n\n-- Minua toki.\n\n-- No mitä te tahdotte häneltä vielä tietää? Onhan hänen\nennustuksensa jo toteutunut.\n\n-- Niinkö, teidän mielestänne?\n\n-- Aivan varmaan: te olette kuningatar! Niinpä hänellä ei ole teille\nenää mitään sanomista.\n\n-- On kyllä. Hänen on ennustettava minulle, milloin tämä kuningatar\nesitetään hovissa; ei riitä, että kuningatar hallitsee yöllä, sire,\ntäytyy hiukkasen hallita päivälläkin.\n\n-- Se asia ei riipu taikurista, -- virkkoi Ludvig XV työntäen\nhuuliaan pitkälle, kun huomasi pakinan saavan epämiellyttävän\nkäänteen.\n\n-- Kenestä se sitten riippuu?\n\n-- Teistä itsestänne.\n\n-- Minusta?\n\n-- Niin juuri. Hankkikaa kummitäti, joka teidät esittelee.\n\n-- Teidän hovinaistenneko joukosta, jotka ovat niin olevinaan? Teidän\nMajesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta; he ovat kaikki\nmyyneet itsensä Choiseulien ja Praslinien suvuille.\n\n-- No, no, luullakseni olemme sopineet olla puhumatta niistä\nkummastakaan.\n\n-- Sitä minä en ole luvannut, sire.\n\n-- No niin, pyydän siis teiltä nyt jotain.\n\n-- Mitä?\n\n-- Että annatte heidän olla niinkuin ovat ja pysytte itse siinä\nasemassa, jossa olette. Uskokaa minua, se on kaikkein parhain paikka.\n\n-- Voi ulko-asioita. Voi laivastoa! Miten niitä hoidetaan!\n\n-- Kreivitär, älkäämme taivaan tähden yhdessä ollessamme puhuko\npolitiikkaa.\n\n-- Olkoon sitten; mutta yksinäni ette voi estää minua siitä.\n\n-- Oh, puhukaa yksinänne, mitä mielenne tekee. Kreivitär ojensi\nkätensä kukkuraista hedelmäkoria kohti, otti siitä kaksi appelsinia\nja nakkeli niillä palloa käsissään.\n\n-- Alas Praslin, ylös Choiseul, -- hoki hän, -- ylös Praslin, alas\nChoiseul.\n\n-- No, mitäs nyt teette? -- kysyi kuningas.\n\n-- Teidän Majesteettinne antamalla luvalla nakkelen alas\nministeriöitä.\n\nSamassa tuli Dorée sisään ja kuiskasi jotain emäntänsä korvaan.\n\n-- Tietysti! -- huudahti kreivitär heti.\n\n-- Mitä niin? -- kysyi kuningas.\n\n-- Chon on palannut matkalta, sire, ja pyytää saada tulla teidän\nMajesteettianne alamaisesti tervehtimään.\n\n-- Antaa tulla, antaa Chonin tulla! Minä olen tosiaan tuntenut neljä,\nviisi päivää ikäänkuin jotain puuttuvani, tietämättä mitä.\n\n-- Kiitokseni, sire, -- virkkoi Chon ja astui sisään.\n\nSitten hän lähestyi kreivitärtä ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Se on tehty.\n\nKreivitär ei voinut olla huudahtamatta hiljaa ilosta.\n\n-- No niin, mitä tuo nyt on? -- kysyi Ludvig XV.\n\n-- Ei mitään, sire; olen vaan niin onnellinen hänet jälleen\nnähdessäni, ei muuta.\n\n-- Niin minäkin. Päivää, pikku Chon, päivää.\n\n-- Suvaitseeko teidän Majesteettinne minun puhua pari sanaa kälyni\nkanssa.\n\n-- Puhu, puhu, lapsukainen. Sillä välin tiedustelen minä\nSartines'lta, mistä sinä tulet.\n\n-- Sire, -- alkoi de Sartines, tahtoen välttää tuon kysymyksen, --\nsalliiko teidän Majesteettinne minulle tuokion aikaa.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Puhuaksemme sangen tärkeästä asiasta.\n\n-- Oh, aikani on hyvin niukalla, hra Sartines, -- vastasi Ludvig XV\njo ennakolta haukotellen.\n\n-- Ainoastaan pari sanaa, sire.\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- Noista ihmeidentekijöistä, kaukonäkijöistä, illuminaateista.\n\n-- Oh, huijareita. Antakaa heille lupakirja esiintyä\nsilmänkääntäjinä, niin ei heitä enää tarvitse peljätä.\n\n-- Sire, tohdinko väittää vastaan ja sanoa, että asia on paljoa\nvakavampi kuin teidän Majesteettinne luulee. Joka hetki perustetaan\nuusia vapaamuurari-seuroja. Niin, se ei ole enää mikään seura, se\non kokonainen lahko, johon kaikki yksinvallan viholliset liittyvät:\nideoloogit, encyklopedistit, filosoofit. He aikovat suurilla\njuhlallisuuksilla ottaa jäseneksi myöskin hra de Voltairen.\n\n-- Mutta se mieshän on sairas ja kuolee.\n\n-- Hänkö? Oh, ei suinkaan, sire, -- niin tyhmä hän ei ole.\n\n-- Hän on käynyt ripillä.\n\n-- Se on teeskentelyä.\n\n-- Kapusiinimunkin kaavussa.\n\n-- Se on herjausta, sire. Kaikki he touhuavat, kirjoittavat,\npitävät puheita, keräävät rahaa, lähettävät kirjeitä toisilleen,\npunovat salajuonia, uhkaavat. Jotkut noista veljistä ovat sattuneet\nilmaisemaan, että he odottavat paraikaa päällikköäkin.\n\n-- Hyvä, Sartines, kun se päällikkö tulee, niin pistäkää hänet\nBastiljiin, ja se asia päättyy siihen.\n\n-- Sire, heillä on monet keinonsa, niillä miehillä.\n\n-- Ja onko teillä niitä vähemmän, monsieur, teillä, joka olette koko\nRanskan poliisipäällikkö?\n\n-- Sire, teidät saatiin myöntymään jesuiittain karkoittamiseen\nmaasta; olisi mieluummin pitänyt karkoittaa filosoofit.\n\n-- Jaha, taasko te noista kynäilijöistä.\n\n-- Sire, ne ovat vaarallisia kyniä, sillä ne teroitetaan Damiensin\nveitsellä. Ludvig XV kalpeni.\n\n-- Nuo filosoofit, joita te halveksitte, sire... -- jatkoi de\nSartines.\n\n-- Niin, he?\n\n-- He, sanon minä, he kukistavat kerran monarkian.\n\n-- Ja kuinka kauan menee heiltä siihen aikaa, monsieur?\n\nPoliisipäällikkö katsoi kuninkaaseen kummastunein silmin.\n\n-- Kauanko, sire? Minäkö sen tietäisin? Viisitoista, kaksikymmentä,\nehkäpä kolmekymmentä vuotta...\n\n-- No niin, rakas ystäväni, -- vastasi Ludvig XV, -- viidentoista\nvuoden perästä ei minua enää ole olemassa; menkää puhumaan tästä\nasiasta minun seuraajalleni.\n\nJa kuningas kääntyi jälleen rouva Dubarryn puoleen. Kreivitär näytti\njo odottavan tätä hetkeä. -- Oi, Jumalani, -- sanoi hän raskaasti\nhuokaisten, -- mitä kerroitkaan, Chon?\n\n-- Niin, mitäpä hän kertoi? -- kysyi kuningas; -- te näytätte\nkumpikin aivan surullisilta.\n\n-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär, -- meillä on siihen hyvä syymme.\n\n-- No, sanokaahan, mitä on tapahtunut?\n\n-- Lanko-raukka!\n\n-- Jean-parka!\n\n-- Luuletko sinä, että se täytyy leikata pois?\n\n-- On vielä toivoa, ettei tarvitse.\n\n-- Leikata mikä? -- kysyi Ludvig XV.\n\n-- Toinen käsi, sire.\n\n-- Leikata varakreiviltä toinen käsi? Minkä tähden?\n\n-- Siksi, että hän on pahoin haavoittunut.\n\n-- Pahoin haavoittunut käteen?\n\n-- Oi, hyvä Jumala, niin, Sire.\n\n-- Tappelussa jossakin kapakassa tai peliloukossa!...\n\n-- Ei, sire, keskellä maantietä.\n\n-- Mutta miten se on tapahtunut?\n\n-- Siten, että koetettiin murhata hänet, ei enempää eikä vähempää!\n\n-- Oh, kreivi-rukka! -- huudahti Ludvig XV. Kuningas ei liioin\nsäälinyt ihmisiä, mutta osasi erinomaisesti teeskennellä heitä\nsäälivänsä. -- Aiottiin hänet murhata? Mutta tämä tuntuu tosiaan\nvakavalta asialta, vai mitä, Sartines?\n\nPoliisipäällikkö oli päältä nähden paljoa rauhallisempi kuin\nkuningas, mutta todellisuudessa, oli juuri hän hyvin levoton. Ja hän\nlähestyi nyt kälyksiä ja kysyi ylen tuskastuneena:\n\n-- Onko tosiaan tapahtunut sellainen onnettomuus, mesdamès?\n\n-- Valitettavasti kyllä, monsieur, se on aivan totta, -- vastasi Chon\nkyyneleitä vuodattaen.\n\n-- Aiottu murhata!... Ja millä tavoin?\n\n-- Kavalasti karaten hänen kimppuunsa.\n\n-- Kavalasti karaten!... Mutta kuulkaa, Sartines, tämä tuntuu olevan\nasia, joka kuuluu teidän alaanne.\n\n-- Kertokaa tapahtuma minulle, -- sanoi de Sartines. -- Mutta\npyydän, ettei teidän mielipahanne liioittelisi asiaa. Kuta\noikeudenmukaisempia olemme, myöskin sitä ankarampia, ja usein asia\nkadottaa merkityksensä, kun arvostelee sitä lähemmin ja tyynesti.\n\n-- Oh, minä en ole sitä suinkaan muilta kuullut, -- huudahti Chon, --\nminä näin sen itse, näin omin silmin.\n\n-- No mitä sinä sitten näit, oi suuri Chon? -- kysyi kuningas.\n\n-- Minä näin, että muuan mies karkasi veljeni kimppuun ja pakotti\nhänet paljastamaan miekkansa ja haavoitti häntä pahoin.\n\n-- Oliko tuo mies yksinään? -- kysyi de Sartines.\n\n-- Ei lainkaan, hänellä oli mukanaan kuusi muuta miestä.\n\n-- Varakreivi-rukka! -- säälitteli kuningas ja katsoi yhtä mittaa\nkreivitärtä nähdäkseen, missä määrin hän suri ja voidakseen sen\nmukaan itsekin surra. -- Varakreivi-rukka, pakotettu kaksintaisteluun!\n\nKuningas huomasi kreivittären silmistä, ettei tässä ollut suinkaan\nleikki kysymyksessä.\n\n-- Ja haavoittunut, -- lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.\n\n-- Mutta mistä siellä riita syntyi? -- kysyi poliisipäällikkö, joka\nkoetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä\nkaikenlaisilla luikerteluilla.\n\n-- Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei\ntahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut\nkälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.\n\n-- Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? --\nsanoi kuningas.\n\n-- Niin nähtävästi, sire, -- vastasi poliisipäällikkö, -- ja minä\notan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja\nsanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.\n\n-- Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen\nsantarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli\njokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli\nTaverney.\n\n-- Madame, -- sanoi Sartines, -- hän makaa ensi yön Bastiljissa.\n\n-- Oh, eipä suinkaan, -- vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka\nollut ylen diplomaattisesti vaiti; -- ei, eipä suinkaan!\n\n-- Mitä kummaa, eikö suinkaan? -- kysyi kuningas. -- Ja miksikä ei\ntuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en\nvoi kärsiä sotilasherroja.\n\n-- Ja minä, sire, -- toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin\näskenkin, -- minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn\nkimppuun, tehdä suorastaan mitään.\n\n-- Kuinka, kreivitär? Sepä merkillistä! -- virkkoi Ludvig XV. --\nSanokaa, mitä te tarkoitatte, olkaa hyvä.\n\n-- Se on helppoa. Sillä miehellä on puolustajansa.\n\n-- Ja kuka se puolustaja on?\n\n-- Se, jonka tahdosta hän niin teki.\n\n-- Ja se henkilö turvaa hänet meitä vastaan? Oh, tämä on jo liian\ntuntuvaa, tämä, mitä nyt sanoitte, kreivitär.\n\n-- Madame... -- änkytti de Sartines nähden ankaran iskun yhä uhkaavan\nja koettaen sitä välttää.\n\n-- Teitä vastaan, niin, juuri teitä vastaan, sire. Eikä siinä\nautakaan sanoa: \"Oh!\" Tekö siinä asiassa määräätte?\n\nKuningaskin aavisti nyt iskua, jonka Sartines oli nähnyt tulevan, ja\nkoetti varustautua sitä torjumaan.\n\n-- Ahaa, -- sanoi hän, -- sukellammeko nyt taas valtiosyihin ja\netsimme aiheita pelkkiin kaksintaisteluihin sieltä asti.\n\n-- Ah, siinä nyt näette, -- sanoi kreivitär, -- että nyt te jätätte\nminut jo ilman apua ja ettei teko, joka oli äsken murhayritys,\nole teistä enää muuta kuin tavallinen kaksintaistelu, nyt, kun\naavistatte, miltä taholta se isku meille tuli.\n\n-- Kas niin, nyt se alkaa taas, -- vastasi Ludvig XV ja avasi\nsuihkulähteen hanan, niin että vesi alkoi juosta ja sai linnut\nlaulamaan, kalat uimaan ja mandariinit astumaan esille.\n\n-- Ettekö tiedä, mistä tämä isku tulee? -- kysyi kreivitär nipistäen\nkorvista Zamorea, joka loikoi hänen jaloissaan.\n\n-- En, kunniasanallani, -- vastasi Ludvig XV.\n\n-- Ette arvaakaan sitä?\n\n-- En, sen vakuutan teille. Entä te itse, kreivitär?\n\n-- Minä sen tiedän ja minä sen sanon teillekin, vaikka olen varma,\nettei se ole teille mitään uutta.\n\n-- No, no, kreivitär, -- varoitti Ludvig XV koettaen tekeytyä\njälleen arvokkaaksi, -- tiedättekö, että väitätte kuninkaan sanoja\nperättömiksi?\n\n-- Sire, ehkäpä olen hiukan kiivastunut, se on totta; mutta jos\nluulette, että minä annan hra de Choiseulin murhata lankoni...\n\n-- Kas niin, taas tuo hra de Choiseul! -- sanoi kuningas ääntään\nkoroittaen; se seikka osoitti, ettei hän vielä uskonut saavansa\nkuulla tätä nimeä, jonka hän oli kuitenkin jo kymmenen minuuttia\npeljännyt tulevan pakinaan työnnetyksi.\n\n-- Kyllä, ja vaikka te ette ole näkevinänne, että hän on minun\nveriviholliseni, niin minä sen kuitenkin selvästi näen, sillä hän ei\nvälitä salata vihaansa minua vastaan.\n\n-- Vihasta murhayritykseen on pitkä matka, rakas kreivitär.\n\n-- Choiseuleille on kaikki moinen melkein sama asia.\n\n-- Ah, rakas ystäväni, nyt te taas sekaannutte valtioasioihin!\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! eikö tämä ole aivan huutava vääryys, hra\nde Sartines?\n\n-- Oh, ei suinkaan, jos se, mitä luulette...\n\n-- Minä luulen, että te ette minua puolusta, siinä kaikki; ja sanonpa\nvielä lisää: olen varma, että te jätätte minut oman onneni nojaan! --\nhuudahti kreivitär kiivaasti.\n\n-- Oi, älkäähän vihastuko, kreivitär, -- virkkoi Ludvig XV. --\nTeitä ei suinkaan jätetä oman onnenne nojaan, vaan oikeuttanne\npuolustetaan, joten...\n\n-- Joten?\n\n-- Joten tuo Jean-raukan kimppuun karannut saa kalliisti maksaa\ntekonsa.\n\n-- Kas niin: murskataan välikappale, mutta puristetaan ystävällisesti\nkättä, joka sitä käytti.\n\n-- Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin\ntuota hra de Taverneytä?\n\n-- Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein.\nSen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun\nkaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut\nhänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että\nminua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää\nniiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain,\nniin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta\nelämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat\nheidät murhata.\n\n-- Oh, kreivitär, kreivitär! -- sanoi Ludvig XV apeilla mielin;\n-- minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena,\ntyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!\n\n-- Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten\nvarsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?\n\nVaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän\nvoinut olla hymyilemättä sanalle _murhataan_! Kreivitär nousi ylös\nvimmoissaan.\n\n-- Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? -- sanoi hän.\n\n-- No, no, älkäähän kiivastuko.\n\n-- Mutta minä tahdon kiivastua!\n\n-- Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne,\nmutta suuttumus rumentaa teitä.\n\n-- Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun\nkauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille\njuonille?\n\n-- Kas niin, kreivitär...\n\n-- Ei, valitkaa joko minut tai tuo teille rakas Choiseul.\n\n-- Kultaseni, mahdotonta valita: minä tarvitsen teitä kumpaakin.\n\n-- Silloin minä väistyn syrjään.\n\n-- Te?\n\n-- Niin, minä jätän viholliseni omaan rauhaansa. Oi, minä suren niin\nettä kuolen, mutta onhan sitten hra de Choiseul tyytyväinen, ja se on\nteille korvaus.\n\n-- No, minä vakuutan teille, kreivitär, ettei hän tahdo teille\npienintäkään pahaa, ja että hän tosiaan pitää teistä. Ja hän on joka\ntapauksessa ritarillinen mies, -- lisäsi kuningas, sillä tavoin, että\nhra de Sartines varmasti kuulisi nämä viimeiset sanat.\n\n-- Ritarillinen mies? Te saatatte minut aivan epätoivoon, sire.\nRitarillinen mies, kun murhauttaa ihmisiä!\n\n-- Oh, -- väitti kuningas, -- sitä me emme vielä tiedä.\n\n-- Ja muuten, -- uskalsi poliisipäällikkö huomauttaa, -- tuollainen\nkiista sotilashenkilöiden välillä on vaan niin hupaisa, luonnollinen\npikku seikka.\n\n-- Ahaa, -- vastasi kreivitär; -- vai tekin hra, de Sartines!\nPoliisipäällikkö ymmärsi, mitä tämä _tu quoque_, tämä _sinäkin_\nmerkitsi. Ja hän kauhisteli kreivittären vihaa. Seurasi uhkaava ja\nsynkkä hiljaisuus.\n\n-- Nyt näet, Chon, -- sanoi kuningas keskellä yleistä tyrmistystä, --\nnyt näet: tämän sinä olet saanut aikaan.\n\nChon loi ulkokullatusti suruissaan katseensa maahan.\n\n-- Kuningas suokoon anteeksi, -- virkkoi hän, -- jos sisarellinen\ntuska on murtanut alamaisen sielunvoiman.\n\n-- Oi muka kilttiä olentoa, -- mutisi kuningas. -- Kuulkaahan nyt,\nkreivitär, älkää enää vihoitelko.\n\n-- En, sire, vihaa en tunne... Mutta minä matkustan täältä nyt\nLuciennesiin. Ja sitten on aikomusteni päämaali Boulogne.\n\n-- Boulogne-sur-mer? -- kysyi kuningas.\n\n-- Niin, sire, minä poistun maasta, jossa kuningas arastelee\nministeriä.\n\n-- Madame! -- huudahti Ludvig XV loukkaantuen.\n\n-- Niin, sire, suokaa minun lähteä, etten enää jatkaisi eväten teidän\nMajesteetillenne tulevaa kunnioitusta.\n\nKreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen\ntämä tekisi kuninkaaseen.\n\nLudvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: \"Minulla on\ntäällä kauhean ikävää.\"\n\nChon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli\nvaarallista enää jatkaa kinastusta.\n\nHän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni\nkuninkaan eteen:\n\n-- Sire, -- sanoi hän, -- rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut\nkälyni liian pitkälle... Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin\nkorjata... Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain\nalamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni.\nMinä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on\nrikollinen.\n\n-- Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava\nmyöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä\nsaa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä\nrangaistava.\n\nJa Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen\nsaada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli\nhaaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.\n\nKreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun\neleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.\n\nKreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut\nmennä ovelle.\n\n-- Ja mitä muuta minäkään pyydän? -- virkkoi hän suloisen\nalistuvaisena. -- Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun\nepäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.\n\n-- Teidän epäilyksenne ovat minulle pyhiä, kreivitär, -- huudahti\nkuningas; -- jos ne huomataan hiukankin aiheutetuiksi, niin saatte\nnähdä! Mutta mieleeni johtui nyt eräs sangen yksinkertainen keino.\n\n-- Mikä, sire?\n\n-- Lähettää pyytämään hra de Choiseul tänne.\n\n-- Oh, teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei hän tänne tule. Hän\nhalveksuu niin huoneustoa, jossa kuninkaan ystävätär asuu, ettei\nastuisi jalkaansakaan sinne. Hänen sisarensa on aivan toista maata;\nhän ei suurempaa iloa toivoisi.\n\nKuningas purskahti nauruun.\n\n-- Hra de Choiseul apinoi hra dauphinia, -- jatkoi kreivitär tullen\ntaas rohkeammaksi; -- ei käy päinsä saattaa itseään huonoon valoon!\n\n-- Dauphin on uskonnollinen, kreivitär.\n\n-- Ja Choiseul on Tartuffe,[48] sire.\n\n-- Lupaan teille, rakas ystävättäreni, että te saatte ilon nähdä\nhänet täällä; sillä minä kutsutan hänet tänne. Asia koskee myöskin\nvaltion hyvää, joten hänen täytyy tulla, ja hän saa selittää\nasian Chonin läsnäollessa, joka on tapahtuman nähnyt. Panemme\ntoimeen ristikuulustelun, kuten Oikeuspalatsissa sanotaan, vai\nmiten, Sartines? Lähettäkää joku puolestani kutsumaan tänne hra de\nChoiseulia.\n\n-- Ja minä puolestani kutsutan apinaani; Dorée, tuo minulle apinani,\napinani! -- huusi kreivitär.\n\nNäihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta\njärjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin\netuhuoneeseen, -- sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin\nluo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, -- vastasi\nkäheä ja sorahtava ääni:\n\n-- Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan,\ntässä minä olen.\n\nJa sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja\nloistavassa puvussa.\n\n-- Herttua de Tresmes! -- huudahti kreivitär kärsimättömästi. --\nMutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.\n\n-- Te vaaditte apinaanne, -- vastasi herttua kumartaen kuninkaalle,\nkreivittärelle ja hra de Sartines'lle; -- ja kun minä en tuolla\nhovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.\n\nJa herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei\nkreivitärkään voinut olla nauramatta.\n\n-- Saanko jäädä? -- kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi\nollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.\n\n-- Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi\nrukoilevin silmin kuninkaan puoleen.\n\n-- Jääkää vaan, herttua, jääkää, -- myönsi kuningas ihastuksissaan,\nettä sai ympärilleen jotain huvia.\n\nSamassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi kuningas hiukan ikävystyneenä, -- joko hra de\nChoiseul tuli?\n\n-- Ei, sire, -- vastasi kamarijunkkari, -- vaan Monseigneur dauphin\ntahtoisi puhutella teidän Majesteettianne.\n\nKreivitär hypähti riemusta, sillä hän luuli, että dauphin\ntahtoisi hänen luokseen. Mutta Chon, joka aavisteli aina kaikki\nmahdollisuudet, rypisti kulmiaan.\n\n-- Jaha, missä dauphin on? -- kysyi kuningas kärsimättömästi.\n\n-- Hänen Majesteettinsa huoneustossa. Hänen Korkeutensa odottaa\nsiellä teidän Majesteettinne saapumista.\n\n-- Se nyt on aivan sallittu, etten minä hetkeäkään saa olla rauhassa,\n-- murisi kuningas.\n\nMutta yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, että dauphinen anoma\nvastaanotto pelastaisi hänet ainakin hetkeksi ikävästä kohtauksesta\nde Choiseulin kanssa. Ja niinpä hänen mielensä muuttui.\n\n-- Minä tulen, minä tulen, -- sanoi hän. -- Hyvästi, kreivitär.\nNäette, miten minä olen onneton, näette, miten minua temmataan sinne\nja tänne.\n\n-- Teidän Majesteettinne menee, juuri kun hra de Choiseul tulee? --\nhuudahti kreivitär.\n\n-- Mitä minä sille nyt voin? Kuningashan on valtion ensimäinen\norja. Ah, jos nuo herrat filosoofit tietäisivät, millaista on olla\nkuningas, varsinkin Ranskan kuningas!\n\n-- Mutta, älkää nyt menkö, sire.\n\n-- Oh, enhän voi dauphinilla itseäni odotuttaa. Väitetään jo nytkin,\netten minä rakasta muita kuin tyttäriäni.\n\n-- Mutta mitä minä sitten sanonkaan hra de Choiseulille?\n\n-- Hm, sanokaa hänelle, että hän voi tulla minun huoneisiini\npuheilleni.\n\nJa tehdäkseen jyrkän lopun vastaväitteistä suuteli kuningas\nkiukusta vapisevan kreivittären kättä ja katosi juoksevin askelin\nhuoneesta, kuten aina peljätessään hukkaavansa jonkun venyttelyllä ja\noveluudella saadun voiton hedelmät.\n\n-- Oh, taas hän pääsi käsistämme! -- huudahti kreivitär ja löi\nkäsiään harmissaan vastatusten.\n\nMutta kuningas ei kuullut enää näitä sanoja. Ovi oli jo hänen\ntakanaan sulkeutunut, ja hän kulki paraikaa odotushuoneen läpi sanoen\nsivuilleen:\n\n-- Käykää sisään, messieurs, käykää! Kreivitär kyllä ottaa teidät\nvastaan. Mutta te näette hänet sangen suruissaan tapaturmasta, joka\ntuolle Jean-raukalle on tullut.\n\nHovimiehet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Heillä ei ollut\naavistustakaan, mitä varakreiville oli tullut.\n\nMonet heistä toivoivat, että hän olisi kuollut.\n\nHe ottivat naamalleen vakavan tilaisuuden vaatiman ilmeen. Kaikkein\niloisimmat tekeytyivät heistä surullisimmiksi. Ja sitten he astuivat\nkreivittären huoneeseen.\n\n\n\n\n25.\n\nKellosali.\n\n\nEräässä Versailles-palatsin suuressa salissa nimeltä Kellosali\nkäveli edestakaisin nuori herra, jolla oli punertava ja vaalea\nhipiä, lempeät silmät ja hiukan jokapäiväinen käynti. Hän kulki\nkäsivarret riipuksissa ja pää hiukan kumarassa ja oli noin kuusi- tai\nseitsentoista-vuotiaan näköinen.\n\nHänen rinnassaan säkenöi jalokivillä koristettu ritarimerkki,\njonka loistoa vaan lisäsi hänen tummanvioletti samettitakkinsa,\nja sitäpaitsi ulottui hänen uumilleen toiselle kupeelle sininen\nritarinauha, ja siinä riippuva risti liikahteli valkeain, hopealla\nkirjattujen silkkiliivien rintamuksilla.\n\nKukaan ei olisi voinut olla tuntematta jo muistostaan tuon\nnuorukaisen vakavaa ja lempeää ja sekä majesteettista että\nhymyilevää profiilia, joka oli Bourbonien vanhimman haaran jäsenten\nluonteenomaisin kasvojen muoto. Ja tuosta muinaisesta muodosta oli\ntämä lukijoille esittämämme nuorukainen samalla sekä elävin että\nliioitelluin kuva. Jos tarkasti lähemmin näitä mitä jaloimmista\nkasvoista periytyneitä ja luultavastikin Ludvig XIV:stä ja Itävallan\nAnnasta alkaen rappeutumisen merkkejä näyttäviä sukupiirteitä,\nniin olisi saattanut väittää, ettei se henkilö, josta nyt puhumme,\nvoinut enää antaa näitä kasvojensa sukupiirteitä perilliselleen\njollakin tavoin jo ensimäisen tyypin piirteistä turmeltumattomina;\nniitä katsellessaan täytyi tunnustaa, että sen tyypin alkuperäinen\nkauneus, josta hän oli viimeinen onnistunut näyte, oli kaiketi\nhänen perijässään muuttuva kasvoiksi, joissa tyypin peruspiirteet\nkehittäytyisivät aivan liian jyrkästi esille, siis alkutyyppi\nmuuttuisi hänen perillisessään irvikuvan suuntaan.\n\nLudvig Augustin, Berryn herttuan, Ranskan dauphinin, josta tuli\nsittemmin Ludvig XVI, bourbonilainen nenä oli tosiaan pitempi ja\nkyömyisempi kuin muilla hänen suvussaan. Hänen matalahko otsansa oli\nvieläkin lujemmin taaksepäin kalteva kuin Ludvig XV:llä, ja isoisältä\nperitty kaksinkertainen leuka oli hänessä niin huomattava, että se\nmuodosti melkeinpä kolmannen osan hänen kasvojaan, vaikka hän vielä\ntähän aikaan oli aivan laiha.\n\nMuuten, hänen käyntinsä oli hidasta ja horjahtelevaa; vaikka hänen\nvartalonsa oli sopusuhtainen, näytti jokin ikäänkuin hänen jalkainsa\nja hartiainsa liikkeitä haittaavan. Ainoastaan hänen käsivarsissaan\nja varsinkin sormissaan huomasi sulavuuden, vilkkauden ja voiman,\nsiis niin sanoaksemme luonteenominaisuudet, jotka on kirjoitettu\ntoisille ihmisille otsaan, suun muotoon ja silmiin.\n\nDauphin käveli nyt, kuten olemme kertoneet, edestakaisin\nKellosalissa, samassa, jossa Ludvig XV oli kahdeksan vuotta sitten\njättänyt madame Pompadourille parlamentin määräyksen, jolla jesuiitat\nkarkoitettiin maasta.\n\nJa käyskennellessään näytti dauphin aprikoivan vakavasti jotakin\nasiaa.\n\nMutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota\nasiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu,\nyhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi\najan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot\nkuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien\naineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden\ntai jonkin muun järjestämät.\n\nPiankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana\nsalin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä\nnytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet,\nvuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki\nseikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee\ntietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy\nlakkaamatta kuolemaa kohti.\n\nDauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli\naina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen\noikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin\npyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä\nkiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.\n\nJa kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen\nkatselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin\nnopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä\nvesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka\nponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä\nkosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.\n\nTästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista.\nDauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin\nsekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon\nhukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän\nodotti täällä.\n\nYhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.\n\nJa samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta\nja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät\nrubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa\nkoneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja\nnaputus.\n\nEi sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei\nviisarien eikä rattaiden kiertoa.\n\nOlikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan\nhampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin\nyksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?\n\nKun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen\naivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten\nhän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän\nunohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan\nmikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan\nkaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen\nseisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka\non ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin\nkuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot\nKaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.\n\nNiin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia,\njossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään\ntutkiakseen sitä lähemmin.\n\nMutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.\n\nSilloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja\nirroitti heilurin paikaltaan.\n\nSe ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa\nkaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.\n\nSilloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää\nkellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä.\nHän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa\ntottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme\nkertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti,\nettä koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli\nvireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.\n\nDauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta\ntehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt\nerästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta\nsitten ne pysähtyivät jälleen.\n\nKello näytti olevan todellakin epäkunnossa.\n\nSilloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita\nosia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle\npöydälle.\n\nSitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista\nkonetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin\nnurkkiinsa saakka.\n\nYhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs\npuristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti\nerään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.\n\nSilloin ryhtyi hän kiertämään ruuvia kiinni.\n\nMuuan ratas vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessään hän pisti jälleen\npäänsä kellon sisään.\n\nNiin pitkälle hän ehti toimessaan ja tutki juuri hartaasti koneistoa,\nkun ovi aukesi ja eräs ääni huusi saliin:\n\n-- Kuningas!\n\nMutta Ludvig ei kuullut mitään muuta kuin heleän tikityksen,\njonka hänen kätensä työ oli saanut aikaan, niinkuin etevä lääkäri\nvirvoittaa kuolevan sydämen jälleen sykkimään.\n\nKuningas katseli ympärilleen, ja meni hetki ennenkuin hän huomasi\ndauphinin, josta ei nyt näkynyt muuta kuin hajallaan seisovat raajat,\nsillä hänen ruumiinsa oli kellon kätkössä ja pää pistettynä aukosta\nsisään.\n\nKuningas astui hymyillen hänen luokseen ja löi pojanpoikaansa olalle.\n\n-- Mitä lempoa sinä siinä teet? -- kysyi hän.\n\nLudvig vetäysi nopeasti pois kellon sisästä, mutta kuitenkin ylen\nvarovasti, ettei olisi millään tavoin vahingoittanut oivallista\nesinettä, jota hän oli ryhtynyt jälleen panemaan kuntoon.\n\n-- Kuten teidän Majesteettinne näkee, -- vastasi nuorukainen, --\nhuvittelin hiukan tuloanne odottaessani. -- Ja hän lensi punaiseksi\nhäpeästä, kun oli yhtäkkiä hommassaan yllätetty.\n\n-- Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!\n\n-- Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä\nhaittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä\ntiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.\n\n-- Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä\nen pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko\nmaailman kullat.\n\n-- Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja\nkorjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni,\njonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta\ntäyttäessäni.\n\n-- No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä\ntahdoit puhutella minua?\n\n-- Minä, sire? -- sammalsi nuorukainen ja punastui.\n\n-- Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.\n\n-- Totta kyllä, sire, -- vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.\n\n-- No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole\nminulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.\n\nJa jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.\n\nDauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se\ntodisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle,\nkoska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.\n\n-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi kuningas kiireesti. -- Jos on niin,\nodota, minä lähetän sinulle.\n\nJa Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.\n\n-- En, sire, -- vastasi nuori Ludvig. -- Minulla on vielä tuhat écun\nrahaa kuukausi-saatavaani.\n\n-- Miten säästeliäs! -- huudahti kuningas. -- Miten hyvin hra de\nLavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on\nantanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.\n\nNuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.\n\n-- Sire, -- sanoi hän, -- onko la dauphine vielä miten kaukana?\n\n-- Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?\n\n-- Minäkö? -- toisti dauphin hämillään.\n\n-- Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen\nmatkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt\nhänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.\n\n-- Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin\nhitaasti?\n\n-- Ei suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin\nnopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset\njuhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin\nviisi peninkulmaa päivässä.\n\n-- Sire, se on sangen vähän, -- huomautti dauphin arasti. Kuningas\nLudvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin\nkärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.\n\n-- Oho, -- sanoi hän kujeilevasti hymyillen, -- vai on sinulla jo\nsellainen kiire?\n\nDauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.\n\n-- Minä vakuutan, sire, -- sammalsi hän, -- ettei se johdu laisinkaan\nsiitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.\n\n-- Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi.\nHitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, -- sanotaan, että\nprinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön.\nNo niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.\n\n-- Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, -- jatkoi\ndauphin.\n\n-- Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen\nkaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.\n\n-- Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen\njotain, sire, -- tohti dauphin arasti virkkaa.\n\n-- Mitä luulet? No niin, sano pois.\n\n-- Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.\n\n-- Kuinka! Mikä palvelus?\n\n-- Palvelus matkalla.\n\n-- Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan\nkolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut,\nkuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon\nmuonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset\nperäkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin.\nKuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla\ntapahtuisi huonosti?\n\n-- Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä\nhuolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä\neroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja\nettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti,\nvaan että se on huonosti järjestetty.\n\nNämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi\nsilmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen\nkuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon\najatuksia.\n\n-- Kolmekymmentä tuhatta hevosta, -- toisti kuningas, --\nkolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi\nrykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten... Kysynpä\nsinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun\ndauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?\n\n-- Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja\njärjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko\nteidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä\nhevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu\nyksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?\n\nKuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään\nalkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin\ntuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä\ndauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut\nsietää, olivat tavallaan yhtä maata.\n\n-- Sekin kysymys! -- huudahti kuningas. -- Luonnollisesti on tuo\nkaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle\nsanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä\ntuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun\nkasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, -- lisäsi hän\näänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.\n\nDauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä\nhuomatessaan tämän käänteen.\n\n-- No niin, -- sanoi kuningas, -- sinulla ei näy enää olevan\nmitään sanomista... Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?... Sinun\ndauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä\nolet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin.\nJa nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane\nkelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Kuulepas, -- nauroi Ludvig XV, -- minun tekee mieleni nimittää\nsinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.\n\nDauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti\njälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.\n\nLudvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.\n\n\"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?\"\najatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. \"Kas niin, nyt minä\ntaas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön.\"\n\nDauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli\ntavallisesti niin kärsivällinen.\n\n-- Myrsky yltyy! -- mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; -- on tosiaan\naika pujahtaa pakoon.\n\nMutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de\nChoiseul syvään kumartaen.\n\n\n\n\n26.\n\nKuningas Pétaudin hovi.\n\n\nLudvig XV ponnahti askeleen takaperin nähdessään odottamatta tämän\nuuden näyttelijän astuvan lavalle ja estävän hänen poistumisensa.\n\n\"Ai hemmetti\", ajatteli hän, \"tuon olin unohtanut. No, tulkoon, hän\nsaa maksaa toistenkin puolesta.\"\n\n-- Ah, siinähän te olette! -- huudahti kuningas. -- Minä lähetin\nhakemaan teitä puheilleni, tiedätte kai?\n\n-- Kyllä, sire, -- vastasi ministeri kylmästi, ja minä olin juuri\npukeutumassa aikoen teidän Majesteettinne luokse, kun käskynne tuli.\n\n-- Hyvä. Minun täytyy keskustella kanssanne eräistä vakavista\nasioista, -- alkoi Ludvig XV ja rypisti kulmiaan aivan kuin koettaen\nsäikyttää ministeriä.\n\nMutta kuninkaan kovaksi onneksi oli de Chouseul kaikkein rohkeimpiin\nluettavia koko kuningaskunnassa.\n\n-- Minullakin on sangen vakavia asioita, jos teidän Majesteettinne\nsallii ne esittää, -- sanoi ministeri kumartaen.\n\nJa samalla iski hän silmää dauphinille, joka seisoi nyt puolittain\nkellokaapin kätkössä.\n\nKuningas pysähtyi aivan siihen paikkaan.\n\n\"Kas niin\", ajatteli hän, \"siltäkin taholta pommitetaan! Nyt olen\nkolmikon keskellä, mahdotonta pujahtaa pois.\"\n\n-- Te tiedätte luultavastikin, -- kiiruhti kuningas lausumaan\nantaakseen vastustajalleen iskun ensimäisenä, -- että varakreivi\nJean-raukka on ollut tulla murhatuksi.\n\n-- Nimittäin, hän on saanut miekanpiston kyynärvarteensa. Minä tulin\npuhumaan siitä tapahtumasta teidän Majesteetillenne.\n\n-- Hyvä, ymmärrän, koetitte joutua ennen huhua?\n\n-- Koetin joutua ennen muita tulkitsemisia, sire.\n\n-- Te tunnette siis asian, monsieur? -- kysyi kuningas merkitsevän\nnäköisenä.\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Ah, -- äännähti kuningas, -- niin väitettiin minulle jo varmalta\ntaholta.\n\nMinisteri seisoi tyynenä paikallaan.\n\nDauphin kiersi vaan kiinni vaskiruuvia, mutta kumarapäin\nseistessäänkin hän kuunteli, eikä häneltä mennyt ohi korvien\nsanaakaan keskustelusta.\n\n-- Nyt kerron teille, miten asia tapahtui, -- virkkoi kuningas.\n\n-- Teidän Majesteettinne tietää saaneensa oikeat tiedot? -- kysyi de\nChoiseul.\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, niin...\n\n-- _Me kuuntelemme_, sire!\n\n-- Me kuuntelemme? -- toisti kuningas kummastuen.\n\n-- Niin, hänen Korkeutensa dauphin ja minä.\n\n-- Hänen Korkeutensa dauphin? -- toisti kuningas ja katseli\nvuorotellen kunnioittavassa asennossa seisovaa de Choiseulia ja\nodottavalta näyttävää Ludvig Augustia. -- Ja mitä dauphinilla on\ntässä kahakassa tekemistä?\n\n-- Se koskee hänen Korkeuttaan, -- jatkoi de Choiseul ja kumarsi\nnuoreen prinssiin päin, -- kun nimittäin _madame la dauphine_ on\nsiinä osallisena.\n\n-- Madame la dauphine osallisena? -- huudahti kuningas ja nyt häntä\naivan pöyristi.\n\n-- Niin, ettekö tiennyt sitä, sire? Siinä tapauksessa ei teidän\nMajesteettinne ole saanut varmoja tietoja.\n\n-- Dauphine ja Jean Dubarry kahakassa, -- sanoi kuningas, -- sepä\nmahtaa olla merkillinen asia! No hyvä, mutta selittäkääpä, hra de\nChoiseul, asianne, ja ennen kaikkea: älkää salatko minulta mitään,\nvaikka itse dauphine olisi iskenyt miekalla tuota varakreiviä.\n\n-- Sire, sitä ei tehnyt madame la dauphine, -- vastasi de Choiseul\nyhä tyynenä, -- vaan eräs hänen saattojoukkoonsa kuuluva upseeri.\n\n-- Ahaa, -- huudahti kuningas tullen jälleen vakavaksi; -- joku\nupseeri, jonka te tunnette, hra de Choiseul?\n\n-- En, sire, vaan eräs upseeri, jonka teidän Majesteettinne kai\ntuntee, jos muistaa kaikki rehelliset palvelijansa; hän on upseeri,\njonka nimi on kaikunut hänen isänsä kantamana kunnialla Filipsburgin,\nFontenoyn ja Mahonin taistelutantereilla, nimi, joka kuuluu de\nTaverney-Maison-Rouge.\n\nDauphin näytti aivan salin ilmassa vetävän sisäänsä tätä nimeä,\nsaadakseen sen paremmin muistoonsa.\n\n-- Taverney-Maison-Rouge? -- toisti Ludvig XV. -- Tosiaan tunnen sen.\nMutta minkä tähden taisteli hän Jeanin kanssa, josta minä pidän?\nEhkäpä juuri siksi, että minä pidän hänestä... Mieletöntä kateutta,\ntyytymättömyyden alkua, kapinaa kai?\n\n-- Sire, suvaitseeko teidän Majesteettinne kuulla minua? -- kysyi de\nChoiseul.\n\nLudvig XV näki, ettei hänellä enää ollut muuta keinoa asiasta\nerilleen päästäkseen kuin kiivastua.\n\n-- Sanon teille, monsieur, että minä näen tässä rauhaani vastaan\nsuunnitellun salaliiton siemenen, järjestetyn vainon omaisiani\nvastaan.\n\n-- Oi, sire, -- sanoi de Choiseul, -- ansaitseeko tuo nuori mies\nmoisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea,\nteidän Majesteettinne tulevaa miniää?\n\nDauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.\n\n-- Minä puolestani, -- sanoi hän, -- tunnustan olevani kiitollinen\ntuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi\nprinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.\n\n-- Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! -- änkytti kuningas, --\nminkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?\n\n-- Sen johdosta, -- vastasi de Choiseul, -- että varakreivi Jean\nDubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame\nla dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri\nodotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.\n\nKuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä.\nHän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen\nmieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.\n\n-- Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät\ntiedot, herttua, -- mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.\n\n-- En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla\non kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin,\nvarakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla\nhevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen.\nJa hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin\nvaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen\nkuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan\nmonta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti...\n\n-- Oh, oh, -- murisi kuningas.\n\n-- Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti,\ntoistan...\n\n-- Ja minä takaan, että se on totta, -- lausui dauphin.\n\n-- Tiedättekö tekin tämän? -- kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.\n\n-- Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.\n\n-- Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? -- kysyi hän; -- hänen\nmajesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin\nminun.\n\n-- Sire, -- jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että\nde Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin\nkiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; -- sire, minä tiesin\nasian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra\nde Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen\npalvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini\nkuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan\nhänen sopimatonta käytöstään.\n\nKuningas pudisti päätään.\n\n-- Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, -- sanoi hän.\n\n-- Minä sen tiedän, sire, -- vastasi dauphin, -- siitä ei\nepäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.\n\n-- Ensimäiseksikö? -- kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa\ntasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.\n\nDauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen\navukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.\n\n-- Asia on kuitenkin niin, sire, -- sanoi de Choiseul, -- että noista\nkaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.\n\n-- Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? -- kysyi kuningas.\n\n-- Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.\n\n-- Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, --\nsanoi dauphin leppoisasti kuten aina.\n\n-- Se on mutkallinen asia, -- vastasi Ludvig XV; -- hyökkääjä se,\njoka oli väärässä, joka oli väärässä... Mutta jos tuo upseeri\nkuitenkin on ollut hävytön?\n\n-- Hävytönkö! -- huudahti de Choiseul, -- hävytönkö miehelle,\njoka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se\nmahdollista, sire?\n\nDauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.\n\nLudvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.\n\n-- Kiivas, aioin minä sanoa, -- oikaisi hän.\n\n-- Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, -- jatkoi de Choiseul\nkäyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, -- teidän\nMajesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla\nväärässä.\n\n-- Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur?\n-- kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de\nChoiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän\nkaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.\n\n-- Eräästä kirjeestä, -- vastasi dauphin.\n\n-- Kirjeestä, keneltä?\n\n-- Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen\nmerkillistä, että häntä loukataan.\n\n-- Kas niin, -- huudahti kuningas, -- taas salaisia kirjeitä ja\njuonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua\nniinkuin madame de Pompadourin aikana.\n\n-- Ei suinkaan, sire, -- vastasi de Choiseul; -- tämä on hyvin\nyksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan\nsopiva rangaistus ja siinä kaikki.\n\nKuullessaan sanan _rangaistus_ näki Ludvig XV sielussaan kreivittären\nnousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun\nkotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä\nsaamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja\nitkusta punottavin silmin.\n\n-- Rangaistuksen, -- huusi hän, -- ennenkuin olen kuullustellut\nmolempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on\noikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle\nkauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!\n\n-- Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea,\nellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi\nuskaltanut loukata...\n\n-- Aivan niin, -- lisäsi dauphin, -- ja olisihan skandaali, sire,\nellei...\n\n-- Muille varoitukseksi! Skandaali! -- matki kuningas, -- Oh,\n_pardieu_, rangaiskaa aina muille varoitukseksi kaikki, mitä täällä\ntapahtuu, niin saan koko ikäni allekirjoittaa vangitsemiskäskyjä! Ei,\nkiitos, sitä saan tehdä tarpeeksi jo nyt!\n\n-- Se on välttämätöntä, sire, -- sanoi de Choiseul.\n\n-- Sire, minä rukoilen teidän Majesteettianne, -- virkkoi dauphin.\n\n-- Kuinka, teidän mielestänne ei ole tarpeeksi rankaisua\nmiekaniskussa, jonka hän sai?\n\n-- Ei, sire, sillä hän olisi voinut haavoittaa hra de Taverneytä.\n\n-- Ja mitä te olisitte siinä tapauksessa pyytänyt?\n\n-- Olisin pyytänyt hänen päätänsä.\n\n-- Mutta eihän hra de Montgomery edes saanut kärsiä pahempaa, vaikka\nhän tappoi Henrik II:n[49]; -- väitti Ludvig XV.\n\n-- Hän tappoi kuninkaan vahingossa, teidän Majesteettinne, mutta hra\nJean Dubarry loukkasi dauphinea tahallansa.\n\n-- Entä te, vaaditteko tekin Jeanin päätä? -- kysyi Ludvig XV\nkääntyen dauphinin puoleen.\n\n-- En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän\nMajesteettinne tietää, -- vastasi dauphin lempeästi. -- Minä\ntyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.\n\nKuningas hätkähti.\n\n-- Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara\nihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta,\nettä ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku\nmatemaatikko...\n\n-- Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?\n\n-- Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!\n\n-- Sire, -- vastasi dauphin, -- minä en kanna hra Dubarrylle\nminkäänlaista persoonallista kaunaa.\n\n-- Kenelle te sitä sitten kannatte?\n\n-- Madame la dauphinen loukkaajalle.\n\n-- Sepä mainio puolison esikuva! -- huudahti kuningas pilkallisesti.\n-- Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä\ntahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella\nliioittelulla tahdotaan johtaa.\n\n-- Sire, -- sanoi de Choiseul -- älkää luulko, että tässä niinkään\nliioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta\njulkeudesta.\n\n-- Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin\nminulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo\nminulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen\ntekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan,\nminua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä\nen tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin\nminä, _pardieu!_ Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut\nhuutamasta, niin se on vaiti. -- Kas niin, nyt minulle kumarretaan\ntyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa\ntodellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista\nvähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää\nrauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina\nrakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas?\nOlenko minä hallitsija vai enkö ole?\n\nDauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.\n\nDe Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.\n\n-- Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain,\n_mordieu!_ Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen,\nmilloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?\n\n-- En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, -- virkkoi dauphin hymyillen.\n\n-- Ja minä, sire, en häntä pelkää, -- lausui de Choiseul\nitsetietoisesti.\n\n-- Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! -- huusi kuningas muka\nraivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. -- Te tahdotte,\nettä minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun\npitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä\ntosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire\nkirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette\nminulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä\nniinkuin taidan.\n\n-- Sire, -- virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina,\nmutta myöskin sitkeänä kuten aina, -- pyydän teidän Majesteetiltanne\nanteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame\nla dauphinen loukkaamisesta.\n\n-- Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne\nhuulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.\n\n-- Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään:\nJean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.\n\n-- Olkoon niin, -- vastasi Choiseul, -- pannaan se sitte hölmöyden\nlaskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään\nanteeksi.\n\n-- Johan sanoin teille, -- huudahti Ludvig XV, -- että koko tämä\njuttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei\ntaas tahdo, se on hänen asiansa.\n\n-- Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se\non minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, --\nmuistutti de Choiseul.\n\n-- Sen parempi! -- huusi kuningas. -- Melutkoot niin, että\nkorvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän\ntyperyyksiänne.\n\n-- Niin ollen, -- vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti,\n-- teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra\nDubarry on oikeassa?\n\n-- Minäkö! -- huusi Ludvig XV, -- minä väittäisin, että joku\non oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki... Minut aiotaan\nnähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua...\nja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden... Jätän\nteidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen\nväsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa\nenää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen\nsieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule\nsinne perästäni.\n\nJa kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan\nhovijunkkari ilmestyi kynnykselle.\n\n-- Sire, -- lausui hän, -- hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame\nLouise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.\n\n-- Jäähyväisensä! -- huudahti Ludvig XV ymmällään, -- -- minne hän\nsitten lähtee?\n\n-- Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan\nmuuttaa täältä pois.\n\n-- Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar\nryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen\nmaailmassa!\n\nJa kuningas poistui juoksujalkaa.\n\n-- Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, -- sanoi herttua\ndauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?\n\n-- Ai, nyt se lyö! -- huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella\niloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen\njälleen käymään.\n\nMinisteri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista,\njonne dauphin jäi yksin.\n\n\n\n\n27.\n\nRanskan Madame Louise.\n\n\nKuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka\nLebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna\n1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun\nnämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän\ngallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli\nastuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.\n\nLudvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi\nkokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin\nvasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.\n\nRanskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan\nkuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru\nsai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran\nhyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei\nenää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai\nomanvoiton pyynnön tähden.\n\nVieläpä enemmänkin: tällaisinakin aikoina, jolloin vastenmielisyys\nkansan keskuudessa sen isäntiä kohtaan kasvoi kasvamistaan, --\nisäntiä sanomme, sillä aivan ääneensä ei näitä vielä uskallettu\nkutsua tyranneiksi, -- Madamea rakastettiin. Se johtui siitä,\nettei prinsessan hurskaus ollut suinkaan tylyluontoisuutta; vaikka\nei yleensä koskaan paljoa hänestä puhuttu, tiedettiin kuitenkin,\nettä hänellä oli hyvä sydän. Ja hän näytti sen joka päivä hyvillä\ntöillään, kun taas toiset ilmaisivat sisimpänsä häväistysjutuilla.\n\nLudvig XV pelkäsi tätä tytärtään siitä yksinkertaisesta syystä, että\nhän kunnioitti häntä. Joskus oli hän hänestä hiukan ylpeäkin, ja\nolipa Louise ainoa hänen lapsistaan, jota hän säästi loukkaavalta\npilaltaan ja tökeröltä tuttavallisuudeltaan, ja kun hän puhutteli\nmuita kolmea tytärtään, -- Adelaidea, Viktoriaa ja Sofiaa, --\nRievuksi, Rääsyksi ja Varikseksi,[51] sanoi hän aina Ranskan Louisea\n_Madameksi_.\n\nNiistä päivin, jolloin Saksin marsalkka oli jo vienyt mukaansa\nhautaan Turennen ja Condén sielunaateluuden, ja Maria Leczinska\nkuningatar Maria Teresian arvokkaan käytöksen, näytti kaikki yhä\npienentyvään mataluuteen vaipuvan valtaistuimen ympärillä. Siihen\naikaan oli Ranskan kruunulla vielä yksi ylpeyden esine, se oli Madame\nLouise, tuo prinsessa, jonka luonne oli tosiaankin kuninkaallinen,\njopa jossain määrin sankarillinenkin, kruunulla, jolla katinkultansa\nja vääräin jalokiviensä joukossa ei ollut enää muuta kuin tämä ainoa\noikea helmi.\n\nEmme kuitenkaan väitä, että Ludvig XV olisi silti tytärtään\nrakastanut. Sehän tiedetään, että Ludvig XV rakasti ainoastaan\nitseään. Sanomme pelkästään, että hän piti vanhinta tytärtään\nsuuremmassa arvossa kuin noita kolmea muuta.\n\nKun kuningas astui sisään, näki hän prinsessan seisovan yksinään\nkeskellä galleriaa, pöydän ääressä, jonka levy oli koristettu\nupotuksin punaisella jaspiksella ja lasuurikivillä.\n\nMadame oli mustissaan; kaunista ja jauhoittamatonta tukkaa verhosi\nkaksinkertainen pitsimyssy. Hänen kasvonsa olivat ehkä surullisemmat,\njoskaan eivät niin ankarat kuin tavallisesti. Hän ei katsellut mitään\nympärillään; joskus hänen surumieliset silmänsä vaan osuivat Europan\nkuninkaitten muotokuviin, joiden joukossa hänen esi-isiensä, Ranskan\nkuninkaitten kuvat loistivat ensimäisinä.\n\nMusta puku oli prinsessain tavallinen asu; sen laskosten kätkössä\noli vielä siihenkin aikaan suuret taskut, jollaiset olivat olleet\nentisillä taloudellisilla kuningattarilla, ja Madame Louisella\noli vyössään kultarenkaassa kuten heilläkin monien arkkujensa ja\nkaappiensa avaimet.\n\nKuningas tuli hyvin miettiväiseksi nähdessään, miten ääneti ja\nvarsinkin miten tarkkaavasti tämän tulevan keskustelun päätöstä\nodotettiin.\n\nMutta galleria on niin pitkä, etteivät katselijat, jotka seisoivat\nsen molemmissa päissä, voineet häiritä itse näytteleviä henkilöitä.\nHe kyllä katselivat, se oli heidän oikeutensa; he eivät kuulleet, se\noli heidän velvollisuutensa.\n\nPrinsessa meni jonkun askeleen kuningasta vastaan, otti häntä kädestä\nja suuteli sitä.\n\n-- Sanotaan, että te lähdette täältä? -- kysyi Ludvig XV. --\nMenettekö te nyt Picardiaan?\n\n-- En, sire, -- vastasi prinsessa.\n\n-- Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle\nNoirmoutiersiin, -- sanoi kuningas kovemmalla äänellä.\n\n-- En, sire, -- vastasi Madame Louise, -- minä vetäydyn nyt\nSaint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä,\nkuten tiedätte.\n\nKuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin\ntosiaan liikutettu.\n\n-- Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? -- sanoi hän.\n-- On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.\n\n-- Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja\nteidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö\nminua enää, sitä rukoilen.\n\n-- Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa\nsen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että\nrohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette\nvoi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu\ntapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden\ntähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja\njos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.\n\nKuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli\nhän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita\nnäyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä\nkuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.\n\nLouise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli\nitsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen\npaljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi:\n\n-- Sire, älkää tehkö sieluani heikoksi hellyydellänne minua\nkohtaan. Minun suruni ei ole tavallista surua; siksi poikkeaa minun\npäätöksenikin aikakautemme tavoista.\n\n-- Teillä on siis suruja? -- huudahti kuningas herkkyyden puuskassa.\n-- Sinulla on suruja, lapsi-parkani!\n\n-- Suuria, määräämättömiä suruja, sire! -- vastasi Madame Louise.\n\n-- Mutta, tyttäreni, miksi ette ole niistä minulle puhunut?\n\n-- Siksi, että ne ovat suruja, joita ei ihmisvoimalla voida poistaa.\n\n-- Ei edes kuninkaan?\n\n-- Ei, sire, ei edes kuninkaan.\n\n-- Eikä isän?\n\n-- Ei isänkään, sire.\n\n-- Mutta olettehan uskonnollinen, Louise, ja saatte voimaa\nuskonnosta...\n\n-- Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni\nsiellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen\nsydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.\n\n-- Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään\nvoi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin,\njotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?\n\n-- Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja\non yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin\nhalvoille.\n\n-- Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä\ntapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.\n\n-- Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!\n\n-- Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon\nharhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla.\nTe, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee\nrukoilla niin paljon?\n\n-- Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi\nrukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet,\njotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät\nmeitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja\npuhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin\nitsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä\nviattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.\n\nKuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame\nLouisea.\n\n-- Koskaan ette ole puhunut minulle noin, -- sanoi hän, -- Te olette\nsokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät\nturmioon.\n\n-- Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta\nja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on\nkoskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän\ntullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te\nminulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne\nhorjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä\njo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää\nkuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille\nkoskaan puhuttu totta, sire?\n\nMadame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että\nhänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan\ntarpeeksi loitolla, jatkoi hän:\n\n-- Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt\nlaupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen\nvarrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia\nkaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja\nullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä\nkuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire,\nsillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla\nei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen\nkylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua,\nikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat\nihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä\nilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä\nja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista,\nhirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat\nvalittamasta ja alkavat napista ääneensä. -- Parlamentit toisaalta\nvaativat itselleen muistutusoikeutta, -- haastoi hän edelleen, --\nnimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat\nhiljaa: \"Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai\nme pelastamme itse itsemme...\" Sotilaat kaivavat hyödyttömillä\nmiekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit\novat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, -- ja mistä johtuu seuraava\nmuusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja,\njoita ne eivät ole ennen nähneet? -- kirjailijat tietävät nykyään\nkaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen\nkansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun\nisännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt\npojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä\npojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei\nkaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne\npäinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla\nkeisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi.\nPapistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta\nnyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois,\netuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt\njälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. -- Ja\nlopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin\ntiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne,\nettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka\nennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän\nneljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä\ntytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa\nkaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa\nkuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin\nBourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin\nnuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut,\njollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä!\nOh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä\nolen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan\nomaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden\najatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi\nhirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä\nkohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden\nilmanrannalla.\n\n-- Tyttäreni, lapseni, -- vastasi kuningas, -- pelkonne näyttää\ntulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.\n\n-- Sire, sire, -- vastasi Madame Louise, -- muistakaa tuota\nmuinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin\nennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä,\nloimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen\nennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin.\nPitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!\n\nLudvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä\nvaipui rintaa vasten.\n\n-- Tyttäreni, -- virkkoi hän, -- te puhutte minulle ankaria sanoja;\novatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?\n\n-- Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen\najan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me\nkaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö\ntaputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen\nkuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin\nnousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret\nmarmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat\nvarustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme\nohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin,\nkun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät\nalakuloisiksi. Ah, -- jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti,\n-- ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat,\nrakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä\nminä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen\nteille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten\npahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä\nrukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta,\nveljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän\npuolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota\nmitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.\n\n-- Tyttäreni, -- sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, -- minä\npyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te\nolette murtanut sydämeni.\n\nRanskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig\nXV:n jalomuotoisiin kasvoihin:\n\n-- Ei, isäni, ei, -- sanoi hän; -- ei hetkeäkään enää tässä\npalatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että\nminulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te\ntavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä\nisä, te, joka osaatte antaa anteeksi.\n\n-- Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, -- sanoi kuningas ja sulki\ntyttären syliinsä.\n\nPrinsessa pudisti päätään.\n\n-- Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, -- vastasi Madame\nLouise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. -- Hyvästi,\nisä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen\nvuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt\nolen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin\nonnellinen, minä en kaipaa mitään.\n\n-- Et minuakaan, tyttäreni?\n\n-- Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän\ntulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette\nminua ainaiseksi unhoita.\n\n-- Oh, en koskaan, en koskaan!\n\n-- Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään\naavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä\nvielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat\nseuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut\nlähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä\nennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani\nkiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.\n\nKuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli\nhorjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui\nhiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä,\nkoska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin\nkuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.\n\nSitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi\njoutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt\nlykätä matkansa toistaiseksi.\n\nJa kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi\nnähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja\nmässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja\nsurullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta\nja toimetonta elintapaansa.\n\n-- Käyköön siis niinkuin tahdot, lapseni, -- sanoi siis kuningas.\n-- Mutta ota edes siunaus isältäsi, jolle sinä aina olet tuottanut\npelkkää iloa.\n\n-- Antakaa ainoastaan kätenne suudellakseni, mutta suokaa tuo kallis\nsiunaus minulle ajatuksissanne.\n\nHenkilöistä, jotka olivat saaneet tiedon prinsessan päätöksestä, tämä\noli ylevä ja juhlallinen näytelmä, tuo tuokio, jolloin jalo neito\nläheni nyt jokaisella askeleellaan esi-isiään, noita kuninkaita,\njotka näyttivät kultakehyksistään häntä kiittävän siitä, että hän\nlähti täten elävänä yhtymään heidän kanssaan heidän hautoihinsa.\n\nOvella hyvästeli kuningas vielä tytärtään ja poistui virkkamatta\nsanaakaan.\n\nHovi seurasi häntä, niinkuin etiketti vaati.\n\n\n\n\n28.\n\nRiepu, Rääsy ja Varis.\n\n\nKuningas lähti varushuoneeseen päin, jossa hänellä oli tapana\nviettää ennen metsästys- ja ajeluretkiään joku hetki jaellen\nerikoismääräyksiä palvelukseen nähden, mitä hän sinä päivänä vielä\ntarvitsi.\n\nGallerian toisessa päässä hän hyvästeli hovimiehiään ilmaisten\nkättään heilauttamalla, että hän halusi olla yksin.\n\nYksin jäätyään jatkoi Ludvig XV menoaan läpi erään käytävän, joka vei\nkuninkaallisten naisten huoneustoihin. Kun hän tuli niiden pääovelle,\njota peitti verho, pysähtyi hän hetkeksi ja pudisti päätään.\n\n-- Niissä ei ollut muuta kuin yksi hyvä, -- mutisi hän hampaittensa\nvälistä, -- ja hänkin lähtee pois!\n\nKova huuto oli vastauksena tähän totuuteen, joka oli tosiaan\nmelkoisen epäkohtelias muille kotiin jääneille tyttärille. Oviverho\naukesi, ja Ludvig XV:ttä tervehdittiin yhteen ääneen kolmesta\nvimmastuneesta suusta näillä sanoilla:\n\n-- Kiitos kunniasta, isä!\n\nKuningas seisoi nyt kolmen muun tyttärensä keskellä.\n\n-- Ah, sinäkö se olet, Riepu, -- sanoi hän kääntyen vanhimman\ntyttären puoleen, nimittäin madame Adelaiden. -- Ah, _ma foi_, suutu\ntai ole suuttumatta, minä puhuin totta.\n\n-- Oh, te ette puhunut meille mitään uutta, -- keskeytti prinsessa\nViktoria, -- me tiedämme, että te olette aina pitänyt enemmän\nLouisesta.\n\n-- _Ma foi_, sinä lausut suuren totuuden, Rääsy.\n\n-- Mutta miksi te pidätte Louisea meitä parempana? -- kysyi prinsessa\nSofia pistävällä äänellä.\n\n-- Siksi, että Louise ei kiusaa minua, -- vastasi Ludvig XV\nleppoisuudella, josta hän oli itsekkäillä hetkillään oivallinen\ntyyppi.\n\n-- Oh, kyllä hän teitä kiusaakin, odottakaahan, isä, -- vastasi\nprinsessa Sofia.\n\nJa hänen äänessään oli katkera sävy, joka käänsi kuninkaan huomion\nerikoisesti häneen.\n\n-- Mistä sinä sitä päättelet, Varis? -- kysyi kuningas. -- Vai\nuskoiko Louise lähtiessään asiansa sinulle? Ihmettelisinpä sitä,\nsillä hän ei suurestikaan pitänyt sinusta.\n\n-- Vai niin, _ma foi!_ No, joka tapauksessa maksan hänelle samalla\nmitalla, -- vastasi prinsessa Sofia.\n\n-- Erinomaista, -- sanoi Ludvig XV, -- vihatkaa, inhotkaa toisianne,\npanetelkaa toisianne, se on teidän oma asianne; kunhan ette vaan\nvaadi minua palauttamaan järjestystä amatsoonien valtakunnassa, on\nse minusta yhdentekevää. Mutta tahtoisinpa tietää, millä tavalla\nLouise-parka minua muka kiusaa?\n\n-- Louise-parka! -- huudahtivat prinsessat Viktoria ja Adelaide\nyhtaikaa, työntäen huuliansa kumpikin eri tavalla töröön.\n\n-- Ettäkö millä tavalla hän teitä kiusaa? No hyvä, sanonpa sen\nteille, isäni.\n\nLudvig heittäytyi suureen nojatuoliin niin lähelle ovea, että pakotie\noli hänelle aina auki.\n\n-- Sillä tavalla, -- jatkoi prinsessa Sofia, -- että Madame Louisea\nkiusaa hiukan samanlainen paholainen kuin aikoinaan Chelles'n\nabbedissaakin ja että hän menee nyt luostariin tekemään kokeita.\n\n-- No, no, -- sanoi Ludvig XV, -- ei kaksimielisyyksiä, pyydän,\nsisaresi kunniasta; siitä ei ole kenelläkään ollut vielä mitään\nsanomista, vaikka ihmiset yleensä niin paljon lörpöttelevät pahaa\ntoisistaan. Älä _sinä_ siis koetakaan.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, _sinä_.\n\n-- Oh, en minä hänen kunniastaan puhukaan, -- vastasi prinsessa\nViktoria kovin loukkaantuneena äänen sävystä, jolla isä oli\nerikoisesti korostanut sanan _sinä_ ja vielä tuon sanan\nnimenomaisesti uudistanutkin. -- Minä vain sanoin, että hän tekee\nkokeita, siinä kaikki.\n\n-- No niin, vaikka hän tekisi kokeita, tutkisi kemiaa, harjoittaisi\nmiekkailua, sorvaisi nojatuolin jalkakiekkoja, vaikka hän soittaisi\nhuilua, löisi rumpua ja rääkkäisi klaveeria, hankaisi viulua, mitä\npahaa sinusta siinä on?\n\n-- Minä sanon, että hän lähtee tekemään poliittisia kokeita. Ludvig\nXV hätkähti.\n\n-- Tutkimaan filosofiaa, teologiaa ja jatkamaan _Unigenitus_-bullan\nselityksiä; niin että me näytämme hänen hallintoteoriainsa,\nmetafyysillisten järjestelmiinsä ja teologiansa keskellä\nhyödyttömiltä perheessä, me...\n\n-- Jos sisaresi sillä saa autuutensa, mitä pahaa sinä olet siinä\nnäkevinäsi? -- toisti Ludvig XV, kuitenkin melkoisen hämmästyneenä,\nmiten samanlaiset Variksen syytös ja se poliittinen esitelmä, jonka\nMadame Louise oli äsken niin hartaasti hänelle pitänyt lähtiäisiksi,\nolivat keskenään. -- Kadehdittako jo hänen autuuttaan? Silloinpa\nolisitte huonotapaisia kristittyjä.\n\n-- _Ma foi_, emme suinkaan, -- vastasi prinsessa Viktoria, -- menköön\nminne tahtoo, kunhan minun vaan ei tarvitse mennä hänen kanssaan.\n\n-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Adelaide.\n\n-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Sofia.\n\n-- Muuten, hän inhosi meitä, -- virkkoi prinsessa Viktoria.\n\n-- Teitäkö? -- kysyi Ludvig XV.\n\n-- Niin, niin, juuri meitä, -- vastasivat toiset kaksi sisarta\nyhtaikaa.\n\n-- Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta\nsukuansa, Louise-rukka, -- sanoi Ludvig XV.\n\nTämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide,\nvanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen\nkuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut\npystymättä hänen panssaristaan.\n\n-- _Mesdames_, -- huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä\näänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi\nvelttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle\nnimen Riepu. -- _Mesdames_, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa\nkuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.\n\n-- Ahaa, taas jotain mustaamista, -- virkkoi kuningas. -- Anna tulla\nvaan, Riepu, anna tulla!\n\n-- Oh, sire, -- vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille\noikein mieleen.\n\n-- Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.\n\nMadame Adelaide puraisi huultaan.\n\n-- Mutta minä puhun vaan totta.\n\n-- Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista\nsanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin\nsilti koko hyvin, Jumalan kiitos.\n\nJa Ludvig XV kohautti hartioitaan.\n\n-- No, puhu, sisko, puhu, -- sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan,\npalaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.\n\n-- Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, -- murisi Ludvig XV, -- kas\nsillä tavalla te rakastatte isäänne!\n\nMutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla\nmitalla.\n\n-- Niin, -- jatkoi prinsessa Adelaide, -- seikka, jota\nLouise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin\ntarkasti etikettiä, oli, että...\n\n-- Että?... -- toisti Ludvig XV. -- No, sano nyt, koska kerran olet\nalkanut.\n\n-- No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä...\n\n-- Tunkeutuu, mitä sanoit? -- vastasi kuningas tyytymättömänä jo\ntähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.\n\n-- Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko\nminut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?\n\nTämä oli mukava keino muuttaa pakinan tarkoitus.\n\nMutta prinsessa Adelaide oli liian tottunut ilkeyksiin salliakseen\njohtaa itsensä tällä tavoin harhaan, kun oli päässyt tolalle\nantaakseen jonkun letkauksen.\n\n-- Minä erehdyin, se ei ollut oikea sana. Minun ei olisi pitänyt\npuhua tunkeutumisesta, vaan esittämisestä.\n\n-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- tämä on jo parannus; tunnustan,\nettä tuo ensimäinen sana oli minusta vastenmielinen: pidän enemmän\nesittämisestä.\n\n-- Ja kuitenkaan, sire, en luule vielä tätäkään oikeaksi sanaksi, --\njatkoi prinsessa Viktoria.\n\n-- No mikä se oikea sitten on, annapas kuulua?\n\n-- Se on esittely.\n\n-- Niin, niin, -- huudahtivat toiset kaksi yhtyen vanhimman\nväitteeseen, -- nyt löytyi varmaan se oikea sana.\n\nKuningas pureskeli huuliaan.\n\n-- Ahaa, vai luulette? -- sanoi hän.\n\n-- Kyllä, -- jatkoi prinsessa Adelaide. -- Minä siis tarkoitin, että\nLouise-sisareni pelkäsi pahoin uusia esittelyitä.\n\n-- No niin, -- sanoi kuningas haluten päästä koko pakinasta, -- entä\nsitten?\n\n-- Niin, isä, hän pelkäsi tietysti nähdä kreivitär Dubarryn tulevan\nesitellyksi hovissa.\n\n-- Kas niin muka! -- huusi kuningas antaen harminsa purkautua\nhillittömästi; -- antakaa tulla vaan, älkää kierrelkö ja kaarrelko\nasiaa! _Cordieu_, miten te tuhlaatte aikaamme, hyvä neiti Totuus.\n\n-- Sire, -- vastasi prinsessa Adelaide, -- jos äsken epäröin puhua\nnäin teidän Majesteetillenne, johtui se siitä, että kunnioitus esti\nminua sitä tekemästä ja että ainoastaan teidän Majesteettinne käsky\nsaattoi avata suuni sellaisessa asiassa.\n\n-- Niin kai, tietysti! Niinkuin sinä osaisit pitää kiinni tuon suusi!\nNiinkuin se ei aina joko haukottelisi, puhuisi tai pureskelisi!...\n\n-- Siitä huolimatta on kuitenkin totta, sire, -- jatkoi prinsessa\nAdelaide, -- että luulen löytäneeni oikean syyn sisareni poistumiseen.\n\n-- No niin, mutta siinä sinä erehdyt.\n\n-- Oh, sire, -- vastasivat yhtaikaa painokkaasti päätään pudistaen\nprinsessat Viktoria ja Sofia; -- oh, sire, me olemme siitä asiasta\nvarsin varmat.\n\n-- Mitä tämä on! -- keskeytti Ludvig XV, aivan kuin isä Molièren\nnäytelmissä. -- Ahaa, nyt yhdytään samaan mielipiteeseen, vai niitä?\nNäyttääpä siltä kuin olisi salaliitto perheessäni. Senkö tähden\nsiis tuo esittely ei saisi tapahtua; senkö tähden siis _mesdames_\novat poissa kotoa, kun heidän luokseen aiotaan tulla vieraisille;\nsentähden siis he eivät vastaa audienssianomuksiin ja hakemuksiin.\n\n-- Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? -- kysyi prinsessa Adelaide.\n\n-- Oh, tiedäthän nyt sen; -- virkkoi prinsessa Sofia; -- neiti Jeanne\nVaubernierin hakemuksiin.\n\n-- Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, -- jatkoi prinsessa\nViktoria.\n\nKuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat\ntavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei\nluvannut sisaruksille hyvää.\n\nJa kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka\nolisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän\nkaikkien päänsä myrskyn edessä.\n\n-- Kas niin, -- sanoi kuningas, -- näin te todistatte minun muka\nerehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.\n\n-- Sire, -- sanoi prinsessa Adelaide, -- teidän Majesteettinne\nkohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.\n\n-- Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden\nluokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt,\nmesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse.\nElukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden,\nettä niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle\ntotuuksia.\n\nKuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt\neteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan\nkuorossa:\n\n    Pariisin suuren naiset\n    ja immet, nuorukaiset\n    on lempeen riutuvaiset\n    ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi!\n    Se myöskin Blaisen heilun\n    vie hautaan, armastellun\n           reilun\n           lellun,\n           heilun\n    jo sängyn omaks saa, Hohoi!\n\nSe oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä\nlaulua, jota laulettiin kaduilla nimellä _La Belle Bourbonnaise_.\n\nKuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät\nprinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa,\nmutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:\n\n-- Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!\n\nUpseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.\n\n-- Avatkaa koirakamari, -- sanoi kuningas.\n\n-- Oh, sire, -- huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen,\nestämään hänen kulkuaan, -- älköön teidän Majesteettinne menkö enää\naskeltakaan.\n\n-- No mikä nyt sitten on, sanokaa? -- virkkoi kuningas pysähtyen\nkoirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he\nvainusivat isäntänsä olevan lähellä.\n\n-- Sire, -- vastasi upseeri, -- antakaa intoni anteeksi, mutta minä\nen voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.\n\n-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- ymmärrän, kamari ei ole\njärjestyksessä... No niin, päästäkää Gredinet tänne.\n\n-- Sire, -- jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, -- Gredinet ei ole\nhuolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä\non vesikauhu.\n\n-- Oh, toden totta, -- huudahti Ludvig XV, -- minä olen onnettomin\nihminen maailmassa! Gredinetillä vesikauhu, se nyt kaiken surun\nlisäksi.\n\nKoiraupseeri arveli velvollisuudekseen vuodattaa pari kyyneltä,\ntehdäkseen kohtauksen elävämmäksi.\n\nKuningas kiepahti kannoillaan ja meni työhuoneeseensa, jossa hänen\nkamaripalvelijansa häntä odotti.\n\nKun hän näki kuninkaan tyrmistyneet kasvot, vetäytyi hän\nikkunasyvennykseen kätköön.\n\n-- Ah, kyllä minä huomaan hyvin, -- mutisi Ludvig XV välittämättä\nvähääkään tuon uskollisen palvelijan läsnäolosta, sillä hän ei ollut\nkuninkaasta edes ihminenkään, ja kävellen edestakaisin huoneessaan,\n-- ah, kyllä minä huomaan, että hra de Choiseul kohtelee minua\nnarrina. Dauphin pitää jo itseään täällä puolittain isäntänä ja\nluulee pääsevänsä kokonaan herraksi, saatuaan pikku Itävallattarensa\nvaltaistuimelle. Louise kyllä rakastaa minua, mutta sangen kovalla\ntavalla, koska hän saarnaa minulle moraalia ja hylkää minut. Muut\nkolme tytärtäni laulavat renkutuksia, joissa minua kutsutaan\nBlaiseksi. Provencen kreivi kääntää Lucretiusta. Artois'n kreivi\njuoksee tyttöjen perästä. Koirillani on vesikauhu ja tahtovat minua\npurra. Ei ole tosiaan muita kuin tuo kreivitär-parka, joka minua\nrakastaa. Hiiteen kaikki, jotka tahtovat häntä kiusata!\n\nEpätoivon vimmalla istahti Ludvig XV senjälkeen pöydän eteen, saman,\njonka ääressä Ludvig XIV oli kirjoittanut nimiään valtion papereihin\nja joka oli kantanut hänen viimeisten sopimuskirjainsa ja ylpeäin\nkirjelmäinsä taakkaa.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki ihmiset ympärilläni koettavat\nsaada madame la dauphinea kiireesti tänne. Luullaan, että hänen\ntarvitsee täällä ainoastaan näyttäytyä, niin minä joudun hänen\norjakseen tai annan hänen sukunsa itseäni vallita. _Ma foi_, kylläpä\ntosiaan ennätän vielä tavata tuon rakkaan pojanpoikani nuorikon,\nvarsinkin jos hänen saapumisensa tuo minulle yhä uusia rettelöltä.\nEläkäämme siis rauhassa, rauhassa niin kauan kuin on mahdollista\nvielä. Ja että se olisi mahdollista, viivytelkäämme häntä matkalla.\nHän aikoi, -- jatkoi kuningas, -- kulkea Reimsin ja Noyonin kautta\npysäyttämättä ja saapua nyt kohta Compiègneen. Mutta noudattakaamme\nnyt aikaisemmin aiottua seremoniaa. Kolme päivää vastaanottoja\nReimsissä ja yksi... ei, kaksi... pyh, miksikä ei kolme päivää juhlia\nNoyonissa! Siten voitan toki aikaa kuusi päivää, kuusi onnellista\npäivää!\n\nKuningas tarttui kynään ja kirjoitti itse hra de Stainvillelle käskyn\npysähtyä kolmeksi päiväksi Reimsiin ja kolmeksi Noyoniin.\n\nSitten lähetti hän noutamaan häntä palvelemaan määrätyn kuriirin.\n\n-- Tulista vauhtia, kunnes tämä käsky on asianomaisen käsissä, --\nsanoi hän tälle.\n\nSitten kirjoitti hän samassa rupeamassa:\n\n    'Rakas kreivitär, me asetamme tänään Zamoren\n    kuvernöörinpaikkaansa. Minä lähden Marly'hin. Tänä iltana tulen\n    Luciennesiin ja kerron teille kaikki, mitä nykyään ajattelen.\n\n                                                  _Ranska_.'\n\n-- Kas tässä, Lebel, -- sanoi hän, -- vie tämä kirje kreivittärelle,\nja ole hänen kanssaan hyvissä väleissä, sen neuvon sinulle annan.\n\nKamaripalvelija kumarsi ja poistui.\n\n\n\n\n29.\n\nKreivitär de Béarn.\n\n\nKaikkien kerrottujen katkerain kohtausten päävaikute, kaikkien näiden\nhovissa toivottujen tai peljättyjen häpeäjuttujen kompastuskivi,\nBéarnin kreivitär, matkusti, kuten Chon oli veljelleen sanonut,\nnopeaa vauhtia Pariisia kohti.\n\nTämä matka oli erään tuollaisen kekseliään päähänpiston tulos,\njollaisilla varakreivi Jean tarpeen vaatiessa päästi itsensä pulasta.\n\nKun hän ei ollut saanut hovin vallasnaisista tuota niin hartaasti\ntoivottua ja välttämätöntä kummitätiä, jota ilman rouva Dubarryn\nesittely ei voinut tapahtua, oli hän kääntynyt maaseudun puoleen ja\ntutkinut siellä kaikki mahdolliset asemat ja olosuhteet ja nuuskinut\nkaupungin toisensa jälkeen. Ja viimein oli hän löytänyt Maas-joen\nrannalta eräästä aivan keskiaikaisesta, mutta melkoisen hyvin\nhoidetusta talosta ne seikat, joita hän tarvitsi.\n\nVarakreivi Jeanin tarvitsemat seikat olivat joku vanha käräjöitsijä\nja vanha oikeusjuttu.\n\nVanha käräjöitsijä oli Béarnin kreivitär.\n\nVanha oikeusjuttu jälleen oli selkkaus, josta kreivittären koko\nomaisuus riippui, ja oikeusjuttu taas riippui hra de Maupeousta, joka\noli aivan äskettäin saatu rouva Dubarryn liittolaiseksi. Tämän kanssa\noli hra de Maupeou nyt huomannut olevansa sukulaisuussuhteissa, jotka\nolivat tähän saakka olleet aivan tuntemattomat, ja niinpä kutsui\nhän nyt rouva Dubarrytä serkukseen ja oli avulias ja palvelevainen\nkuninkaan lemmikille koko äsken syntyneen ystävyyden ja tulevaisten\netujensa voimalla, sillä hän toivoi kanslerin paikkaa. Moinen\nystävyys ja tulevainen harrastus olivatkin jo saaneet kuninkaan\nnimittämään hänet _vice-chancelieriksi_, varakansleriksi; mutta\nihmiset kutsuivat häntä lyhyyden vuoksi vain arvonimellä _le\nvice_.[52]\n\nRouva de Béarn oli tosiaan oikein kunnon käräjätäti, joka muistutti\nsuuresti kreivitär d'Escarbagnasia tai rouva Pimbecheä, noita kahta\ntämän aikakauden erinomaista tyyppiä, ja jolla muuten oli, kuten\nnäkee, sangen kunniakas nimikin.\n\nBéarnin kreivitär oli vilkasliikkeinen, laiha ja kulmikas vanhus,\naina valpas ja varuillaan, ja hänen silmänsä pälyivät harmaiden\nkulmakarvain alta aina kuin peljästyneen kissan. Hän käytti yhä\nnuoruutensa ajan pukua, ja koska muoti, niin oikullinen kuin se\nonkin, joskus suvaitsee olla järkeväkin, niin sattui vuonna 1740\neläneitten tyttöjen puku olemaan samanlainen kuin se, jota vanhat\nnaiset käyttivät kertomuksemme aikana, vuonna 1770.\n\nRunsaasti pitsejä, pieni pykäläreunainen vaippa hartioilla,\nsuunnattoman suuri myssy päässä ja valtavilla taskuilla varustettu\nhame yllä ja kukikas silkkinen kaulaliina kaulassa, tällainen oli\npuku, jossa Chon, rouva Dubarryn rakas käly ja luotettava uskottu,\ntapasi kreivitär de Béarnin silloin kun hän oli tullut hänen\nluoksensa neiti Flageot'na, nimittäin kreivittären asianajajan\ntyttärenä.\n\nVanha kreivitär käytti sitä, pukua nimittäin, yhtä paljon\nmieltymyksen kuin säästäväisyydenkin vuoksi. Hän ei ollut niitä\nihmisiä, jotka punastelevat köyhyyttään, sillä hän ei ollut syynä\ntuohon köyhyyteensä. Sitä, ettei hän ollut rikas, suri hän ainoastaan\nsentähden, ettei hän voinut jättää nimensä arvoista omaisuutta\nperinnöksi pojalleen, joka oli sangen maalaismainen nuorukainen,\nkaino kuin nuori tyttö ja muuten paljon enemmän aineellista\nhyvinvointia kuin kunnian loistoa haluava olento.\n\nVanhalla käräjätädillä oli kyllä yksi rikkaus, nimittäin se, että hän\nsaattoi kutsua _omikseen_ maita, joista hänen asianajajansa riiteli\nSaluces-suvun kanssa. Mutta koska hän oli sangen älykäs nainen, niin\ntiesi hän hyvin, että jos hän olisi halunnut saada lainaa noita maita\nvastaan, ei olisi löytynyt ainoatakaan koronkiskuria, -- vaikka\nsillä ammattialalla oli Ranskassa siihen aikaan varsin rohkeita\nmiehiä, -- eikä ainoatakaan prokuraattoria, -- ja periaatteettomia\nprokuraattoreita on löytynyt aina, -- joka olisi lainannut hänelle\nmitään tuollaisia takeita vastaan tai antanut hänelle pienintäkään\nsummaa etukäteen toivossa, että nämä maat luovutettaisiin takaisin\nentiselle omistajattarelleen.\n\nSiitä syystä oli kreivitär de Béarnin pakko tyytyä pelkästään\nniiden maittensa tuottoon ja vuokraan, joita tämä oikeudenkäynti ei\nkoskenut, nimittäin suunnilleen tuhannen écun korkoihin vuosittain,\nja siitä syystä hän karttoi nykyään hovia, sillä siellä oli mennyt\nkaksitoista livreä päivässä jo pelkästään niiden vaunujen vuokraan,\njoilla käräjätäti oli ajellut herrain tuomarien ja asianajajien\npuheilla.\n\nEnnen kaikkea oli hän väistynyt syrjään maaseudulle siksi, ettei hän\ntoivonut neljään, viiteen vuoteen oikeudenpöytäkirjainsa pääsevän\nalas hyllyltä, johon ne oli pantu odottamaan vuoroaan. Nykyäänkin\nkäyvät oikeusjutut hitaasti, ja kuitenkin saattaa oikeudenkävijä\ntoivoa näkevänsä juttunsa kerran loppuvan tarvitsematta elää aivan\nmuinaisten patriarkkain ikään, mutta siihen aikaan sitävastoin kesti\noikeudenkäyntiä usein kaksi, kolme sukupolvea ja ne olivat aivan\nkuin nuo \"Tuhannen ja yhden yön\" ihmeelliset kasvit, jotka kantavat\nhedelmää vasta parin sadan vuoden päästä.\n\nRouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin\ntähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia\nkymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme\nsanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan\nkansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.\n\nHän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa,\nhaastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja\ntoimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja\ntai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se\nnimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de\nBéarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin\nmikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama\nsankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven\näänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin\nsilmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa\nkorvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat\nhapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän\nriiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen\nniin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi\nasianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.\n\nNyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na\nvanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä\nyllätys.\n\nNuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.\n\nIhminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin\nrouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti\nkertomuksellaan.\n\nPieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän\noli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän\noli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du\nPetit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut\nnähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä\nvarsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna,\nkoskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan\nnamusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot\najoi.\n\nMutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä\nlasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata\npäätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli\nneiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.\n\nSitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin\nvakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin\nmiehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia\npahoja epäilyksiä vastaan.\n\nEhkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta\nkirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen.\nMutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä\nmoisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään\nluottamusasian?\n\nJa miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli?\nMitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman\nmatkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia?\nJos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun\npankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi\nsaattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan\npöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli\nvarkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi\nsattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät,\njotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.\n\nHeti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen\npuvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä,\njotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen\nsinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin\nvaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän\nkiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi\njo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille\njo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.\n\nKun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita\nmukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä\ntietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari\nFlageot'n talon portilla.\n\nKuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta\njoukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita,\nnoiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät\nolevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja\nmomumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa\npuolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä\nvaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.\n\nPetit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti\nmajesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille,\nniin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa\nasua Pariisissa käydessään, nimittäin _Kiekuvaan Kukkoon_, joka oli\nSaint-Germain-des-Prés-kadun varrella.\n\nSitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä\nportaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys,\njoka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut\nkiivaasta ajosta ja maantien helteestä.\n\nKun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva\nkreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa,\njoiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä\nperuukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen\nkuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.\n\nTällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle.\nMutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että\nkreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:\n\n-- No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!\n\n-- Kyllä, -- vastasi Flageot, -- sen näen, kreivitär.\n\nSitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären\nnahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja\ntoimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä\nluota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.\n\n-- Kas niin, madame, -- sanoi mestari Flageot kohteliaasti, --\nsallinette nyt minun ilmaista teille iloani näin odottamattomasta\ntulosta?\n\nRouva de Béarn kohotti paraikaa syvässä nojatuolissa jalkojaan\nsen verran permannosta, että Marketta saattoi panna sen ja hänen\nkirjattujen silkkikenkiänsä väliin tuomansa nahkatyynyn, ja\nsuoristautui nyt yhtäkkiä.\n\n-- Kuinka, odottamattomastako? -- vastasi hän ja pisti nenälleen\nsilmälasinsa, jotka hän oli jo vetänyt kotelosta, voidakseen paremmin\ntarkastaa varakansleria.\n\n-- Tiettävästi; minä luulin, että te olisitte siellä tiluksillanne,\nmadame, -- vastasi asianajaja, antaen herttaisesti tilusten\nimartelevan nimen rouva de Béarnin kolmelle auranalalle\nvihannestarhaa.\n\n-- Kuten huomaatte, olen siellä ollutkin; mutta ensimäisen merkin\nteiltä saatuani kiiruhdin tänne.\n\n-- Ensimäisen merkin minulta? -- matki asianajaja hämmästyneenä.\n\n-- Ensimäisen sanan, ensimäisen tiedon tai neuvon teiltä tultua,\nmiten vaan haluatte sitä nimittää.\n\nAsianajajan silmät tulivat suuriksi kuin kreivittären silmälasit.\n\n-- Toivoakseni olen tarpeeksi kiiruhtanut, -- jatkoi kreivitär, --\nettä voitte olla minuun tyytyväinen.\n\n-- Suorastaan hurmaantunut, madame, kuten aina teihin; mutta sallikaa\nminun teille sanoa, että minä en jaksa ymmärtää, mitä minulla tässä\ntulossanne on tekemistä.\n\n-- Kuinka! -- huudahti kreivitär; -- mitäkö teillä on siinä\ntekemistä?... Kaikki, tai paremminkin sanoen, tehän siihen olette\nsyynäkin.\n\n-- Minä?\n\n-- Niin juuri, te... No niin, täällä on siis uutisia?\n\n-- Kyllä, madame, väitetään, että kuningas suunnittelee\nvaltiokeikausta parlamenttia vastaan. Mutta saanko luvan teille\njotain tarjota?\n\n-- Vai niin, siis muka kysymys kuninkaasta ja valtiokeikauksista!\n\n-- Mutta mistäs sitten, madame?\n\n-- Minun oikeusjutustani. Siitähän minä kysyin, mitä uutta siinä on\ntapahtunut.\n\n-- Oh, -- vastasi hra Flageot pudistaen surullisesti päätään, -- mitä\nsiihen asiaan tulee, ei mitään, ei kerrassaan mitään.\n\n-- Ettäkö ei mitään...\n\n-- Ei, ei mitään...\n\n-- Siitä saakka nimittäin, kun teidän tyttärenne kävi minulle asiasta\npuhumassa. Ja koska hän teki sen vasta toissapäivänä, niin ymmärrän,\nettei siitä saakka olekaan ehtinyt mitään uutta tapahtua.\n\n-- Minun tyttäreni, madame?\n\n-- Niin.\n\n-- Sanotteko: minun tyttäreni?\n\n-- Epäilemättäkin, teidän tyttärenne, jonka lähetitte luokseni.\n\n-- Anteeksi, madame, -- vastasi Flageot, -- mutta on aivan\nmahdotonta, että olisin lähettänyt luoksenne tyttäreni.\n\n-- Mahdotonta?\n\n-- Niin, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole\ntytärtä.\n\n-- Oletteko varma siitä? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Madame, -- huomautti Flageot, -- minulla on kunnia olla vanhapoika.\n\n-- Älkää nyt! -- epäsi kreivitär.\n\nFlageot tuli rauhattomaksi; hän huusi Markettaa tuomaan\nkreivittärelle virvoitusjuomaa ja varsinkin antaakseen hänen pitää\nvierasta silmällä.\n\n\"Nais-parka\", ajatteli asianajaja, \"hänen älynsä on mennyt sekaisin\".\n\n-- Kuinka, -- jatkoi kreivitär, -- eikö teillä ole tytärtä?\n\n-- Ei, madame.\n\n-- Naitua tytärtä, joka asuu Strassburgissa?\n\n-- Ei, madame, tuhannen kertaa ei!\n\n-- Ja te ette ole antanut tyttärenne tehtäväksi, -- jatkoi kreivitär\nseuraten yhä ajatustaan, -- ette ole antanut tuon tyttären tehtäväksi\nilmoittaa minulle ohitse matkustaessaan, että minun oikeusjuttuni on\nnyt listalla?\n\n-- En.\n\nKreivitär hypähti koholle nojatuolissa ja löi kaksin käsin polviinsa.\n\n-- Maistakaa hiukan, kreivitär, -- kehoitti Flageot, -- se tekee\nteille hyvää.\n\nJa samassa hän antoi salaisen merkin Marketalle, joka toi sisään\ntarjottimen ja sillä kaksi lasia olutta. Mutta vanhalla rouvalla\nei enää ollut jano; hän sysäsi tarjottimen ja lasit niin kiireesti\nluotaan pois, että mamselli Marketta, joka näytti olevan talossa\njollakin tavoin etuoikeutetussa asemassa, siitä suorastaan\nloukkaantui.\n\n-- Kuulkaahan nyt, -- sanoi kreivitär katsellen lakimiestä\nsilmälasiensa lävitse, -- selvittäkäämme nyt toisillemme tätä asiaa.\n\n-- Kyllä, mielelläni, -- vastasi Flageot. -- Jää sinä tänne,\nMarketta; ehkäpä madame tahtoo hiukan myöhemmin. Selvitetään nyt.\n\n-- Niin, tehkäämme se, olkaa niin hyvä, sillä te olette aivan\nkäsittämätön tänään, hyvä hra Flageot; luulisi toden totta, että\nhelle on pannut aivonne aivan sekaisin.\n\n-- Älkää kiihtykö, -- vastasi asianajaja ja lykkäsi jaloillaan\ntuoliaan taaksepäin, päästäkseen kreivittärestä loitommalle, -- älkää\nkiihtykö, vaan puhutaan rauhassa.\n\n-- Niin, puhutaan vaan. Te siis sanoitte, että teillä ei ole tytärtä,\nhra Flageot?\n\n-- Ei, madame, ja minä valitan sitä mitä syvimmin, koska se ei näy\nolevan teistä mieleen, joskin...\n\n-- Joskin? -- toisti kreivitär.\n\n-- Joskin minä puolestani olisin mieluummin toivonut poikaa. Poikain\non helpompi tulla maailmassa toimeen, tai he eivät ainakaan joudu\nniin huonoille jäljille kuin tytöt nykyaikaan.\n\nKreivitär liitti ylen rauhattomana kätensä ristiin.\n\n-- Kuinka, -- kysyi hän; -- ettekö te lähettänyt jotakin sisartanne,\nveljentytärtänne tai serkkuanne pyytämään minua tulemaan Pariisiin?\n\n-- Sitä en ole koskaan uneksinutkaan, madame, tietäen kuinka\nkalliiksi elanto Pariisissa tulee.\n\n-- Mutta minun juttuni?\n\n-- Lupaan ilmoittaa heti siitä teille, kun se otetaan esille.\n\n-- Kuinka, kun se otetaan esille?\n\n-- Niin.\n\n-- Eikö se sitten nyt ole esillä?\n\n-- Ei minun tietääkseni, madame.\n\n-- Minun juttuani ei ole siis otettu tutkittavaksi?\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä sitä aiotakaan piakkoin ottaa?\n\n-- Ei, madame, Jumala paratkoon, ei!\n\n-- Siinä tapauksessa, -- huudahti vanhus nousten ylös, -- on minua\npetetty, hävyttömästi pidetty pilkkana.\n\nFlageot sysäsi peruukin ylös otsalleen ja mutisi:\n\n-- Niin pelkään, madame.\n\n-- Mestari Flageot!... -- huusi kreivitär.\n\nAsianajaja ponnahti tuolillaan pelosta ja antoi merkin Marketalle,\njoka oli jo valmiina isäntäänsä auttamaan.\n\n-- Mestari Flageot, -- jatkoi kreivitär, -- minä en aio kärsiä tätä\nnöyryytystä ja minä turvaudun poliisipäällikköön saadakseni tietooni\ntuon lepakon, joka on tällä tavoin minua loukannut.\n\n-- Hm, -- hymähti Flageot; -- sen tiedon saamisen taitaa olla niin ja\nnäin.\n\n-- Ja kun saan hänet käsiini, -- jatkoi kreivitär vihan vimmassa, --\nhaastatan hänet oikeuteen.\n\n-- Taas oikeusjuttu! -- sanoi asianajaja alakuloiseksi tullen. Nämä\nsanat pudottivat käräjöitsijän alas hänen vimmansa korkeudesta, ja\nkolaus oli ankara.\n\n-- Oi, -- sanoi hän, -- minä tulin tänne niin onnellisena!\n\n-- Mutta mitä tuo nainen sitten teille sanoi?\n\n-- Ensinnäkin, että te olitte hänet lähettänyt.\n\n-- Mikä hävytön vehkeilijä!\n\n-- Ja teidän puolestanne hän ilmoitti minulle, että juttuni otetaan\ntutkittavaksi aivan kohta; minun ei mitenkään pitänyt viivytellä, tai\nolisin muka saapunut liian myöhään.\n\n-- Oi, kaukana siitä, että juttunne tulisi tutkittavaksi, -- vahvisti\nFlageot jälleen.\n\n-- Meidät on unohdettu, eikö niin?\n\n-- Unohdettu, haudattu, kuopattu, madame; ja ellei tapahdu ihmettä,\nmutta tehän tiedätte, että ihmeet ovat nykyään harvinaisia...\n\n-- Oi, se on totta, -- mutisi kreivitär huokaisten.\n\nFlageot vastasi toisella huokauksella tilaisuuden vaatimuksen mukaan.\n\n-- Kuulkaahan, hra Flageot, -- jatkoi rouva de Béarn, -- tahdotteko\ntietää erään asian?\n\n-- Sanokaa pois, madame.\n\n-- Minä en elä tämän ohi.\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, se olisi sangen väärin.\n\n-- Hyvä Jumala, -- jatkoi kreivitär-parka, -- minun voimani ovat\naivan lopussa.\n\n-- Rohkeutta, madame, rohkeutta, -- sanoi Flageot.\n\n-- Mutta eikö teillä ole minulle mitään neuvoa?\n\n-- Kyllä; neuvon teitä matkustamaan takaisin tiluksillenne ja olemaan\nvasta uskomatta henkilöitä, jotka tulevat luoksenne tuomatta minulta\nkirjettä.\n\n-- Ah, niin, kai minun sinne täytyy palata.\n\n-- Se olisi viisainta.\n\n-- Mutta uskokaa minua, hra Flageot, -- vaikeroi kreivitär, -- me\nemme toisiamme enää näe, emme ainakaan tässä maailmassa.\n\n-- Mikä konnamaisuus!\n\n-- Mutta ovatpa vihamieheni siis kovin häikäilemättömiä?\n\n-- Se on Saluces-suvun ilkeyttä, sen vannon.\n\n-- Kaikessa tapauksessa se on hyvin raukkamainen keksintö.\n\n-- Niin, suorastaan kehno, -- myönsi Flageot.\n\n-- Haa, oikeus, oikeus, -- huusi kreivitär, -- se on Kakuksen luola,\nhyvä hra Flageot.\n\n-- Ja miksikä? -- sanoi asianajaja. -- Siksi, ettei oikeus ole enää\nennallaan, siksi että parlamenttia lahjotaan, että hra de Maupeou on\ntahtonut päästä kansleriksi tyytymättä olemaan presidenttinä.\n\n-- Hra Flageot, nyt minun tekisi mieleni vähän juoda.\n\n-- Marketta! -- huusi asianajaja.\n\nMarketta, joka oli hetkeksi poistunut nähdessään keskustelun sujuvan\nrauhallisesti, tuli sisään.\n\nHän tuli sisään, sanoimme, tuoden takaisin poisviemänsä tarjottimen\nja kaksi lasia olutta. Rouva de Béarn tyhjensi verkalleen lasinsa\nja soi asianajajalleen kunnian kilistää kanssaan. Sitten hän meni\nulos eteiseen, kumarrettuaan surullisesti ja hyvästeltyään vielä\nsurullisemmin.\n\nFlageot saattoi häntä ulos peruukki kädessä.\n\nKreivitär seisoi jo porrassillakkeella tavoitellen köyttä, joka\nsiellä toimitti kaiteen virkaa, kun yhtäkkiä jokin käsi sattui hänen\nkätensä päälle ja jonkun pää puski häntä rintaan.\n\nKäsi ja pää olivat kirjurin, joka harppasi portaita ylös neljä\naskelmaa kerrallaan.\n\nVanha kreivitär suututtelihe ja motkotti, järjesteli helmuksiaan ja\njatkoi menoaan ulos, mutta kirjuri jälleen juoksi eteiseen, lykkäsi\nsen oven auki ja huusi kaikkien aikain kirjureille ominaisella\niloisella ja reippaalla äänellä:\n\n-- Tässä on, mestari Flageot, se koskee Béarnin juttua! Ja hän ojensi\nasianajajalle erään paperin.\n\nJuosta takaisin ylös, työntää kirjuri syrjään, karata mestari\nFlageot'n kimppuun, temmaista paperi hänen kädestään, sulkea hänet\nauttamattomasti työhuoneeseen, tämän kaiken ehti vanha kreivitär\ntehdä ennenkuin kirjuri ennätti saada kaksi korvapuustia, jotka\nMarketta hänelle antoi tai oli antavinaan vastaukseksi kahdesta\nmuiskusta.\n\n-- Hei, -- huusi vanha kreivitär, -- mitä siinä paperissa sanotaan,\nmestari Flageot?\n\n-- _Ma foi_, sitä en vielä tiedä, kreivitär; mutta jos suvaitsette\nantaa minulle paperin, niin sen sanon.\n\n-- Se on totta, hyvä mestari Flageot; lukekaa, mutta nopeasti.\n\nAsianajaja katsoi kirjeen allekirjoitusta.\n\n-- Tämän on lähettänyt mestari Guildou, meidän prokuraattorimme, --\nsanoi asianajaja.\n\n-- Ah, hyvä Jumala!\n\n-- Hän käskee minua olemaan valmiina, -- jatkoi mestari Flageot\nyhä ällistyneempänä, -- olemaan valmiina ajamaan oikeuden edessä\nasiaamme, sillä juttumme on nyt otettu esityslistalle.\n\n-- Otettu esityslistalle! -- huusi kreivitär ponnahtaen ylös\npermannosta; -- otettu esityslistalle! Ahaa, varokaa itseänne,\nhra Flageot, älkäämme laskeko enää leikkiä, nyt minä en enää sitä\nsietäisi.\n\n-- Madame, -- vastasi mestari Flageot, joka oli aivan ymmällään\nsaamastansa tiedonannosta, -- jos tässä joku laskee leikkiä, niin se\non kai pelkästään hra de Guildou, ja siinä tapauksessa tekee hän sen\nensi kertaa elämässään.\n\n-- Mutta onko tämä kirje tosiaan häneltä?\n\n-- Katsokaa itse, tuossa on allekirjoitus: Guildou.\n\n-- Se on totta... Otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi\ntiistaina. Mutta kuulkaas, eihän tuo luonani käynyt nainen ollutkaan\nmikään vehkeilijä, mestari Flageot?\n\n-- Ei tosiaan näytä olleen.\n\n-- Mutta te ette ollut häntä missään tapauksessa lähettänyt...\nOletteko varma, ettette häntä lähettänyt?\n\n-- _Pardieu_, olenko muka!\n\n-- Kuka hänet sitten oli lähettänyt?\n\n-- Niin, sanokaapas se!\n\n-- Sillä joku hänet tiettävästi on lähettänyt.\n\n-- Se menee yli ymmärrykseni.\n\n-- Enkä minä ymmärrä tästä yskääkään. -- Hän lisäsi:\n\n-- Kuulkaas, antakaapas minun lukea kirje vielä uudestaan, mestari\nFlageot: otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi, siihen\non kirjoitettu, -- ja presidentti Maupeou tulee esiintymään\npuheenjohtajana.\n\n-- Peijakas, oliko siinä sekin?\n\n-- On loppuna.\n\n-- Sehän on ikävää.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska presidentti Maupeou on Saluces-suvun hyvä ystävä.\n\n-- Tiedättekö sen varmaan?\n\n-- Eroamattomia ystäviä.\n\n-- Kas niin, nyt olemme pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen. Minua\nvaivaa kova onni.\n\n-- Ja kuitenkin täytyy teidän käydä hänen puheillaan, siinä ei mikään\nauta, -- jatkoi mestari Flageot.\n\n-- Mutta hän ottaa minut hyvin pahasti vastaan.\n\n-- Se on mahdollista.\n\n-- Ah, mestari Flageot, mitä sanoitte?\n\n-- Totta vaan, madame.\n\n-- Mitä, te ette ainoastaan itse menetä rohkeuttanne, vaan viette\nminultakin sen vähän, mitä minulla oli.\n\n-- Hra de Maupeoun edessä ei teille voi mitenkään käydä hyvin.\n\n-- Että te, oikea Cicero, olette noin heikko!\n\n-- Cicero olisi joutunut tappiolle Ligariuksen jutussa, jos hän olisi\npuolustanut sitä Verresin edessä eikä Caesarin edessä, -- vastasi hra\nFlageot voimatta keksiä tätä vaatimattomampaa vertausta vastaukseksi\nkunniasta, jonka hänen turvattinsa oli hänelle antanut.\n\n-- Te ette siis neuvo minua menemään hänen luokseen?\n\n-- Jumala varjelkoon, madame, minua neuvomasta teitä sellaiseen\nhuimuuteen; minä ainoastaan valitan, että teidän täytyy käydä hänen\nluonaan.\n\n-- Tehän puhutte aivan kuin sotamies, joka aikoo karata pois\nvartiopaikaltaan, hra Flageot. Tuntuu siltä kuin pelkäisitte jatkaa\nasiaa.\n\n-- Madame, -- vastasi asianajaja, -- minä olen joutunut eläissäni\ntappiolle monissa jutuissa, joissa saatoin toivoa enemmän voittavani\nkuin tässä.\n\nKreivitär huokaisi, mutta hän kokosi kohta kaiken tarmonsa:\n\n-- Minä jatkan loppuun saakka, -- sanoi hän arvokkuudella, joka\nerosi jyrkästi pakinan yleensä lystikkäästä yleissävystä; -- kukaan\nei saa sanoa, että minä, joka olin oikeassa, hätkähdin ihmisten\nkavalia juonia. Minä joudun jutussani tappiolle, mutta minä näytän\nvilpistelijöille kantavani sellaisen ylimysnaisen otsan, jollaisia ei\nole enää nykyään monta hovissa. Suotteko minulle käsivartenne, hra\nFlageot, ja viette minut tuon varakanslerinne luokse?\n\n-- Madame, -- vastasi mestari Flageot turvautuen nyt hänkin\nkoko omanarvon tuntoonsa, -- madame, me oppositsioonissa olevat\nparlamentin jäsenet olemme vannoneet välttää pienintäkin seurustelua\nmuualla paitsi oikeussalissa niiden kanssa, jotka pettivät\nparlamentin d'Aiguillonin asiassa. Yksimielisyys on voimaa; ja koska\nhra de Maupeou on käyttäytynyt kiemurtelevasti koko mainitussa\nselkkauksessa, koska meillä on täysi syy olla häneen tyytymättömiä,\nniin me pysymme omassa leirissämme, kunnes hän julkisesti näyttää\noman värinsä.\n\n-- Minun juttuni sattuu pahaan aikaan, mikäli huomaan, -- huokasi\nkreivitär; -- asianajajat riidassa tuomariensa kanssa ja tuomarit\noikeuttahakevien kanssa... No, ei väliä, minä en hellitä.\n\n-- Jumala teitä siis auttakoon, -- sanoi asianajaja ja heitti\nyönuttunsa vasemmalle käsivarrelleen aivan kuin roomalainen\nsenaattori muinoin toogansa.\n\n\"Siinäpä surkea asianajaja\", nurkui kreivitär itsekseen. \"Pelkäänpä,\nettä minun käy hänen avullaan huonommin parlamentin edessä kuin\nsiellä kotona korvapieluksille oikeuttani puolustaessani.\"\n\nSitten jatkoi hän ääneen ja koettaen salata hymyynsä levottomuuttaan:\n\n-- Hyvästi nyt, mestari Flageot; tutkikaa tarkoin asiaa; sitä pyydän,\nsillä eihän tiedä mitä voi tapahtua.\n\n-- Oh, madame, -- vastasi mestari Flageot, -- puolustuspuhe ei minua\nlaisinkaan huolestuta. Luulenpa, että se on oikein kaunis, varsinkin\nkun aion pistää siihen eräitä sangen tuimia tähtäilyjä.\n\n-- Mitä tähtäilyjä, monsieur?\n\n-- Tähtäilyjä Jerusalemin turmeluksesta, madame, kaupungin, jota\nvertaan noihin muinaisiin taivaan kiroamiin kaupunkeihin: ja rukoilen\nsen tulta sitä tuhoamaan. Ymmärrätte, madame, että tästä ei voi\nerehtyä ja että tuo Jerusalem on Versailles.\n\n-- Hra Flageot, -- huudahti vanha rouva, -- älkää sotkeko siten\nmeidän asiaamme, tai paremminkin minun asiaani.\n\n-- Oh, madame, se on kaikessa tapauksessa hra de Maupeoun edessä\nkäsiteltynä hukattu, tuo teidän asianne; kysymyksessä on siis enää\nainoastaan voittaa se aikalaistemme edessä;; ja koska emme saa\noikeutta, tehkäämme skandaali.\n\n-- Hra Flageot...\n\n-- Madame, olkaamme filosoofeja... jyrisyttäkäämme.\n\n\"Paholainen sinua jyrisyttäköön\", murahti kreivitär sielussaan,\n\"mokoma nurkkasihteeri, joka et näe asiassa muuta kuin keinon\npukeutua koreilemaan filosoofisilla ryysyilläsi. Nyt hra de Maupeoun\nluo: hän ei ole suinkaan filosoofi, ja ehkä tulen hänen kanssaan\nparemmin toimeen kuin sinun.\"\n\nJa vanha kreivitär poistui mestari Flageot'n luota ja\nPetit-Lion-Saint Sauveur-kadulta, ravattuaan näinä viimeisinä kahtena\npäivänä kaikki toivomusten ja pettymysten portaitten eri askelmat.\n\n\n\n\n30.\n\nLe Vice.\n\n\nVanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun\nluo.\n\nKuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa\nhäntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä\nmyöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan,\njoten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle,\nettä hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.\n\nKello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä\nolikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo\nvaltaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki\nasiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.\n\nRouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli\nnyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita\nmonia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta\njoita on mahdoton selittää.\n\nKreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia\nkieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen\nlivren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen\nmerkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.\n\nKun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan\nsiellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle\ntoiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten\nhäiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin\nrattailla hänet, niin hän meni sisään.\n\nPorttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan\nnimeä.\n\n-- Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen\nYlhäisyyttään, -- alkoi kreivitär.\n\n-- Ei haittaa, madame, -- vastasi porttivahti, -- suokaa minun\nkuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.\n\n-- Kreivitär de Béarn, -- kuului vastaus.\n\n-- Monseigneur on hotellissaan, -- sanoi silloin porttivahti.\n\n-- Mitä sanoitte? -- kysyi vanha rouva ylen kummastuneena.\n\n-- Sanoin, että monseigneur on hotellissaan, -- vastasi mies.\n\n-- Mutta varmaankaan ei monseigneur ota vastaan?\n\n-- Rouva kreivitär otetaan kyllä vastaan, -- vastasi porttivahti.\n\nVanha rouva laskeusi rattailta tietämättä, oliko tämä unta vai\ntotta. Porttivahti nykäisi nauhasta, jonka jälkeen kuului kaksi\nkellonheläystä. Lakeija ilmestyi sisäportaille, ja porttivahti\nviittasi kreivitärtä kohteliaasti käymään sisään.\n\n-- Te haluatte puhutella hänen Ylhäisyyttään, madame? -- kysyi\nlakeija.\n\n-- Kyllä, monsieur, toivoin nimittäin saavani sen onnen, uskomatta\nsitä saavani.\n\n-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, kreivitär.\n\n\"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa\", ajatteli kreivitär\nkulkiessaan lakeijan perässä, \"mutta ainakin on hän siitä hyvä, että\nhän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö --\nkansleri... tämäpä merkillistä!\"\n\nJa kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen\neteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus\nviranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.\n\nHra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta\nsamettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.\n\nSisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta\nihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei\nseinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja\nlaihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.\n\nLakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.\n\nHra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.\n\nKreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.\n\nKohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti,\nolivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa... hän ei\nuskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää\ntällä tavoin lepohetkiään...\n\nVarakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli\nyhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa\nhuomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän\nsiis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat\ntulla otetuiksi huomioon.\n\nRouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus,\nsillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.\n\nHra de Maupeou siveli odottaessaan leukaansa.\n\n-- Monseigneur, -- sanoi nyt käräjätäti, -- minä olen tohtinut tulla\nteidän Ylhäisyytenne eteen selittämään kaikkein nöyrimmästi erästä\nvakavaa asiaa, josta koko omaisuuteni riippuu.\n\nHra de Maupeou nyökäytti päätään ikäänkuin vastatakseen:\n\n\"Puhukaa.\"\n\n-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär, -- te tiedätte, että\nkoko minun omaisuuteni tai paremmin poikani omaisuus riippuu\noikeusjutusta, jota käyn nykyään Saluces-sukua vastaan.\n\nVarakansleri siveli yhä vaan leukaansa.\n\n-- Mutta minä tunnen niin hyvin teidän oikeuttarakastavan luonteenne,\nmonseigneur, että vaikka tiedänkin tuttavuus-, niin, miksi en\nsanoisi suorastaan ystävyyssuhteet, joissa teidän Ylhäisyytenne on\nvastapuoleni kanssa, en ole epäröinyt hetkeäkään tulla anomaan teidän\nYlhäisyyttänne kuulemaan sanojani.\n\nHra de Maupeou ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan; hänen\noikeudenrakkauttaan ylistettävän tällä tavoin, sillä se ominaisuus\nmuistutti liian suuressa määrin Dubois'n apostoolisia hyveitä,\njoista hänelle oli viisikymmentä vuotta sitten puhuttu samanlaisia\nkohteliaisuuksia.\n\n-- Madame, -- vastasi hän, -- te olette oikeassa sanoessanne,\nettä olen Saluces-suvun ystävä; mutta te olette myöskin oikeassa\nuskoessanne, että minä virkaani toimittaessani panen kaikki\nystävyysseikat syrjään. Minä siis vastaan teille mistään\nyksityiseduista riippumatta niinkuin oikeuden korkeimman päällikön\ntulee.\n\n-- Ah, monseigneur, minä siunaan teitä! -- huudahti vanha kreivitär.\n\n-- Minä tutkin siis asiaa aivan niinkuin tavallinen lakimies, --\njatkoi varakansleri Maupeou.\n\n-- Ja minä kiitän teidän Ylhäisyyttänne, joka on niin taitava näissä\nasioissa.\n\n-- Teidän juttunne tulee pian esille, vai mitä?\n\n-- Se tulee esille tulevalla viikolla, monseigneur.\n\n-- No niin, mitä toivotte nyt?\n\n-- Että teidän Ylhäisyytenne tutustuisi asiakirjoihini.\n\n-- Minä ne jo tunnen.\n\n-- No niin, mitä nyt asiasta ajattelette, monseigneur, -- kysyi vanha\nkreivitär vavisten.\n\n-- Teidän asiastanne?\n\n-- Niin.\n\n-- Ajattelen, että siinä ei ole epäilemistäkään.\n\n-- Mitenkä? Että minä sen voitan?\n\n-- Ei, vaan että te sen menetätte.\n\n-- Monseigneur sanoo, että minä menetän juttuni?\n\n-- Ehdottomasti. Minä annan siis teille erään neuvon.\n\n-- Minkä? -- kysyi kreivitär ja toivoi vieläkin rahtusen.\n\n-- Sen, että jos teidän on suoritettava maksuja, kun tuomio on\nlangetettu...\n\n-- Niin?\n\n-- Niin, että teillä silloin on rahat valmiina.\n\n-- Mutta, monseigneur, me joudumme silloin aivan köyhyyteen.\n\n-- _Dame_, ymmärrättehän, kreivitär, ettei oikeus voi ottaa lainkaan\nsellaista lukuun.\n\n-- Mutta, monseigneur, löytyyhän oikeuden rinnalla myöskin armo.\n\n-- Juuri siitä syystä, kreivitär, esitetäänkin oikeudenenkeli\nvertauskuvallisesti sokeaksi.\n\n-- Mutta eihän teidän Ylhäisyytenne kuitenkaan kiellä minulta erästä\nneuvoa?\n\n-- _Dame_, kysykää. Minkälaista pyydätte minulta?\n\n-- Eikö ole mitään keinoa sovitella asiaa, saada lievempi tuomio?\n\n-- Te ette tunne ketään tuomareistanne? -- kysäisi le Vice.\n\n-- En ketään, monseigneur.\n\n-- Se on ikävä asia. Salucesit tuntevat kolme neljäsosaa kaikista\nparlamentin jäsenistä.\n\nKreivitär vavahti.\n\n-- Mutta muistakaa, -- jatkoi varakansleri, -- ettei tämä muuta\ntodellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen\nvaikuttaa itseensä.\n\nTämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut\napostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.\n\n-- Ja kuitenkin, -- jatkoi kansleri, -- vaikka tuomari on rehellinen\nmies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta;\nse on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on\noikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä\nvoidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin\nmahdollista.\n\n-- Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee\nminulle sanoa!\n\n-- Mitä minuun tulee, -- jatkoi de Maupeou, -- tehän ymmärrätte, että\nminä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia\nvihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin\nesteettömästi lausua siitä mielipiteeni.\n\n-- Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri\nkatsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.\n\n-- Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa\nja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin\naivan kaikkivoipia.\n\n-- Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.\n\n-- Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen\nsuusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!\n\n-- Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani,\nettä tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, -- vastasi de Maupeou\nteeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.\n\nKreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin\naikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja\nhän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain\nitselleen edullista.\n\n-- Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle\nsangen tehokas suositus, -- jatkoi de Maupeou.\n\n-- Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle,\nmonseigneur.\n\n-- _Dame_, minä en asialle puolestani mitään voi.\n\n-- Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään\nmenevät, -- virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.\n\n-- Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen,\nmeidän hyvään aikaan, -- vastasi de Maupeou hymyillen.\n\n-- Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan\nilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen\nasianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä\nkuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen.\nMiten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva\nteidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt\nsalajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut\noikeusjutussani.\n\n-- Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita\naina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä _la\nSouris_, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen\npalansa.[54]\n\n-- Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la\nSouris sangen hyvä tyttö!\n\n-- Ettei heiltä voinut kieltää mitään.\n\n-- Tai että he eivät voineet kieltää mitään.\n\n-- Ah, hyvä kreivitär, -- virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka\nhämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja\nluonnolliselta se tuntui, -- älkää johdattako minua rakkaudesta\nnuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.\n\n-- Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä\nkadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.\n\n-- Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan\njumalille, uhratkaa.\n\n-- Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat\nheitä rukoilemaan tyhjin käsin.\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Mistäkö?\n\n-- Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.\n\n-- Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani\nkuin ystävän.\n\n-- Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.\n\n-- Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te\nolisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani,\neikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.\n\n-- Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita,\nkreivitär, -- vastasi varakansleri huoaten. -- Meidän täytyy siis\nturvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten\nitse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta... Mitäs minun piti\nsanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?\n\n-- Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä\nystävätärtään... siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla\nolisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä\nsinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan\ntakaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne\nhaettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.\n\nKansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.\n\n-- Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he\nunhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat\nkoota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain\ntuttu?\n\n-- He ovat minut unohtaneet.\n\n-- Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?\n\n-- En.\n\n-- Muuten, -- jatkoi de Maupeou, -- hän odottaakin nykyään liian\nhartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta\najatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.\n\n-- Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.\n\n-- Hra d'Aiguillon?\n\n-- Keikari, josta puhutaan aivan arvottomia; että hän meni myllyyn\npiiloon toisten taistellessa... Hyi mokomaa!\n\n-- Oh, ei pidä uskoa muuta kuin puolet siitä, mitä ihmiset\njuttelevat, -- sanoi kansleri. -- Mutta ajatellaanpas vielä toisia.\n\n-- Niin, monseigneur, ajatelkaa, ajatelkaa!\n\n-- Ja miksikä ei...? Niin... Ei... Kyllä tosiaan...\n\n-- Sanokaa, monseigneur, sanokaa.\n\n-- Miksipä ei kääntyä itse kreivittären puoleen?\n\n-- Rouva Dubarryn? -- kysyi käräjätäti ja levitti häveliäästi\nviuhkansa.\n\n-- Niin, hän on pohjaltaan hyvä ihminen.\n\n-- Tosiaanko!\n\n-- Ja ennen kaikkea hyvin auttavainen.\n\n-- Minä olen liian vanhaa sukua miellyttääkseni häntä, monseigneur.\n\n-- Mutta minä uskon, että te erehdytte siinä, kreivitär; hän\npäinvastoin koettaa saada ystäviä itselleen vanhoista suvuista.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi vanha kreivitär, ja hänen\nvastenmielisyytensä horjahti heti.\n\n-- Tunnetteko häntä?\n\n-- En, Jumala paratkoon.\n\n-- Oi, se on paha asia. Kas siinä henkilö, jolla on vaikutusta,\narvellakseni!\n\n-- Niin, kyllä hänellä on vaikutusta; mutta minä en ole koskaan häntä\nnähnyt.\n\n-- Ettekä hänen kälyäänkään Chonia?\n\n-- En.\n\n-- Ettekä hänen kälyään Bischiä?\n\n-- En.\n\n-- Ette Jean-lankoaan?\n\n-- En.\n\n-- Ettekä hänen neekeriään Zamorea?\n\n-- Mitä, hänen neekeriään?\n\n-- Niin, hänen neekerinsä on mahtava henkilö.\n\n-- Tuo hirmulainenko, jonka kuvia myydään Pont-Neufillä ja joka on\nkuin mopsi housuissa.\n\n-- Juuri hän.\n\n-- Minäkö olisin tuon murjaanin tuttu! -- huudahti kreivitär kovin\nloukkaantuneena; -- millä ihmeen tavalla te luulette, että minä\nolisin häneen tutustunut?\n\n-- Oh, huomaan, että te ette tahdo takaisin tiluksianne,\nkreivitär-parka.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska halveksitte Zamorea.\n\n-- Mutta mitä tekemistä Zamorella on tässä asiassa?\n\n-- Hän voi toimittaa teille voiton jutussanne, siinä se.\n\n-- Hänkö, tuo mozambiquelainen, auttaisi minut voittamaan juttuni!\nMutta sanokaahan, olkaa hyvä, millä tavoin?\n\n-- Sillä tavoin, että hän sanoisi valtiattarelleen olevansa huvitettu\nsiitä, että te voittaisitte. Ymmärrättehän: vaikuttavan henkilön\nsana... Zamore tekee mitä tahtoo emännälleen ja emäntä jälleen\nkuninkaalle mitä vaan tahtoo.\n\n-- Zamoreko siis nyt Ranskaa hallitsee?\n\n-- Hm, -- myhähti de Maupeou ja pudisti päätään, -- Zamore on sangen\nvaikutusvaltainen herra, ja minä olisin mieluummin huonoissa väleissä\nesimerkiksi... dauphinen kanssa kuin hänen.\n\n-- Jeesus! -- huudahti rouva de Béarn, -- jos minulle ei tuollaisia\npuhuisi niin vakava henkilö kuin teidän Ylhäisyytenne...\n\n-- Ah, Jumala paratkoon, sitä ei puhu teille ainoastaan minä, vaan\nkoko maailma. Kysykää vaan herttuoilta ja pääreiltä, unohtavatko\nhe ottaa Marly'hin tai Luciennesiin mennessään taskuunsa namusia\nZamoren suuta tai helmiä hänen korviaan varten. Minä, joka teille\ntässä puhun, minä, joka olen Ranskan kansleri tai vähää vailla,\nmitä luulette minun juuri tässä tullessanne tehneen? Minä kirjoitin\nZamorelle juuri virkavaltuutta.\n\n-- Kuvernöörin virkaan?\n\n-- Niin; hra de Zamore on nimitetty Luciennesin kuvernööriksi.\n\n-- Sama kunnia, joka annettiin kreivi de Béarnille\nkaksikymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta?\n\n-- Nimittämällä hänet Blois'n valtiolinnan kuvernööriksi, niin, aivan\nniin.\n\n-- Mikä häpeä, hyvä Jumala! -- huudahti vanha kreivitär; -- mutta\nonko nyt monarkia jo aivan tuhon oma?\n\n-- Se on ainakin sangen sairas, kreivitär; mutta tiedättehän, että\nsairasvuoteella makaavalta aina koetetaan kiskoa kaikkia mahdollisia\netuja.\n\n-- Tiettävästikin; mutta siinä tapauksessa täytyy päästä edes sairaan\nluokse.\n\n-- Tiedättekö, mitä vaadittaisiin, että rouva Dubarry ottaisi teidät\nsuosiollisesti vastaan?\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen\nneekerilleen... se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.\n\n-- Niinkö luulette, monseigneur? -- kysyi kreivitär ymmällään.\n\n-- Aivan varmaan; mutta...\n\n-- Mutta?... -- toisti vanha rouva.\n\n-- Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?\n\n-- Entäpä te, monseigneur?\n\n-- Niin minä?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.\n\n-- Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, -- virkkoi\nkäräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. -- Teidän\nYlhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on\nkoskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään.\nJa kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole\nainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, -- minä,\nBéarnein sukua, -- vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle\ntuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes\npotkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt\nkuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen...\n\nVarakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa,\nkun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:\n\n-- Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi\nkansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui\nnojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.\n\n-- Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! --\nhuudahti kansleri. -- Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee\npuolestanne.\n\nSitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes\nselviytyä hämmästyksestään.\n\n-- Pyydä kreiviä sisään.\n\nLakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa\ntuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja\nkäsivarsi kääreessä.\n\nKun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi\nepäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri\npuolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja\nilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, -- sanoi varakreivi Jean:\n\n-- Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin,\npyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame... hänen\nYlhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari\nsanaa.\n\nKreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä\noli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.\n\n-- Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? -- sammalteli\n\nhän.\n\n-- Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen\nYlhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista\naikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.\n\n-- Valituksen, te? -- kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.\n\n-- Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että\nminä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä,\nlaulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja\nelää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, _mordieu_,\nsiitä kuolee!\n\n-- Selittäkää, monsieur, -- kehoitti kansleri, muka vallan\nkauhistuksissaan.\n\n-- Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea\nhänen vastaanotto-ajallaan.\n\n-- Kreivitär de Béarn, -- esitteli silloin kansleri vanhan rouvan\nJean Dubarrylle.\n\nJean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja\nsamoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat\ntoisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.\n\n-- Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, --\nsanoi kreivitär.\n\n-- Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen\nnaisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!\n\n-- Tehkää se huoletta, monsieur, minulla on kysymys pelkästään\nrahasta, mutta teillä kunniasta, joten teidän asianne luonnollisesti\non kiireellisempi.\n\n-- Madame, -- vastasi varakreivi, -- minä käytän hyväkseni teidän\nerinomaista kohteliaisuuttanne.\n\nJa hän kertoi asiansa kanslerille, joka kuunteli vakavana.\n\n-- Teillä pitäisi olla todistajat, -- sanoi de Maupeou hetkisen\nvaiettuaan.\n\n-- Oh, -- huudahti Jean Dubarry, -- tuossa tunnen heti\noikeuttarakastavan tuomarin, joka ei tyydy pelkästään kieltämättömään\ntotuuteen. Hyvä, todistuksia saatte...\n\n-- Monseigneur, -- keskeytti kreivitär, -- löytyy jo eräs todistaja.\n\n-- Kuka se on? -- kysyivät varakreivi Jean ja de Maupeou yhtaikaa.\n\n-- Minä, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Kuinka, te? -- äännähti kansleri.\n\n-- Kuulkaa, monsieur, eikö se selkkaus tapahtunut Chausséen kylässä?\n\n-- Tapahtui, madame.\n\n-- Kievarin pihalla?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä, minusta saatte todistajan. Minä ajoin kylän ohitse, jossa\nteidän kimppuunne karattiin, kaksi tuntia tuon tapahtuman jälkeen.\n\n-- Todellako, madame? -- kysyi kansleri.\n\n-- Oi, te olette kovin ystävällinen, -- virkkoi varakreivi.\n\n-- Ja niin hyvissä ajoin, että koko kylä siitä tapahtumasta puhui, --\njatkoi kreivitär.\n\n-- Varokaahan itseänne, -- sanoi varakreivi, -- varokaa kovin! Jos\ntahdotte auttaa minua tässä asiassa, niin ehkäpä Choiseulit keksivät\njonkin keinon antaaksensa teidän sen kalliisti maksaa.\n\n-- Niin, -- vahvisti kansleri, -- se olisikin heille sitäkin\nhelpompaa, kun kreivittärellä on juuri paraikaa oikeusjuttu, jonka\npäätös mielestäni on sangen arveluttava.\n\n-- Monseigneur, monseigneur, -- huokaili vanhus ja pusersi otsaansa;\n-- minä syöksyn kuilusta toiseen.\n\n-- Turvautukaa hiukan tähän herraan, -- sanoi kansleri hänelle\npuoliääneen, -- hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.\n\n-- Ainoastaan yhdellä, -- huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti.\n-- Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota\nturvaksenne.\n\n-- Ah, hyvä varakreivi, -- huudahti vanhus, -- tarjoatteko tuota apua\naivan tosissanne?\n\n-- _Dame_, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän\napunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?\n\n-- Ettäkö vielä tahdon, monsieur... Oh, tämä on liika suuri onni!\n\n-- No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän\nteitä tulemaan kanssani minun vaunuissani...\n\n-- Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä\ntohtisin!\n\n-- Syy on tässä, madame, -- sanoi kansleri ja pisti kreivittären\nkäteen Zamoren virkavaltuuden.\n\n-- Hra kansleri, -- huudahti varakreivitär, -- te olette minun\nsuojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston\nkukka.\n\n-- Nöyrin palvelijanne, -- toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta\nkreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.\n\n-- Kiitos kälyni puolesta, -- virkkoi Jean hiljaa hra de Maupeoulle;\n-- kiitokset, serkkuni. Mutta näyttelinkö minä hyvin osani, hä?\n\n-- Mainiosti, -- vastasi hra de Maupeou. -- Mutta kertokaahan myöskin\nasianomaiselle, miten minä näyttelin osani. Olkaa hiukan varuillanne,\nmuori on aika ovela.\n\nSamassa kreivitär käännähti katsomaan taakseen.\n\nHerrat kumarsivat selkänsä koukkuun, hyvästellen juhlallisesti\ntoisiaan.\n\nUlko-oven edessä odottivat komeat vaunut ja kuninkaalliset lakeijat.\nKreivitär nousi vaunuihin ylpeydestä pöyhistyneenä. Jean viittasi ja\nvaunut alkoivat vieriä.\n\nKun kuningas oli lähtenyt rouva Dubarryn luota tuon lyhyen ja\nnyrpeän vastaanoton jälkeen, josta hän oli ilmoittanut myös\nhovimiehilleen, oli kreivitär jäänyt kolmisin Chonin ja Chonin veljen\nkanssa; viimemainittu ei ollut tullut hänen luokseen aivan heti\nmatkalta, ettei olisi saatu tietää, miten vaaraton hänen haavansa\ntodellisuudessa oli.\n\nTämän perheneuvottelun tulos oli, ettei kreivitär lähtenytkään\nLuciennesiin niinkuin oli kuninkaalle sanonut lähtevänsä, vaan\najoi Pariisiin. Siellä oli hänellä Valois-kadun varrella pieni\nyksityishotelli, joka oli koko tämän perhekunnan levähdyspaikkana\nsen samoillessa alinomaa ristiin rastiin kaikenlaisten asiainsa tai\noleskellessa huvitusten vaatiessa Pariisissa.\n\nKreivitär meni huoneeseensa, otti jonkin kirjan ja alkoi odottaa.\n\nSillävälin varusti varakreivi tykistönsä ampumakuntoon.\n\nKuitenkaan ei kuninkaan lemmikillä ollut voimaa ajaa Pariisin läpi\npistämättä silloin tällöin päätään ulos vaunujen ikkunasta. Kaikkia\nkauniita naisia vaatii vaisto näyttäytymään, koska he tietävät\nitseään mielellään katseltavan. Kreivitär siis näyttäytyi ja niin\nollen levisi Pariisissa huhu hänen saapumisestaan, ja kello kahden\nja kuuden välillä hän sai ottaa vastaan jo ainakin parisenkymmentä\nvierasta. Tämä oli oikea sallimuksen hyvä työ kreivitär-parkaamme\nkohtaan, sillä hän olisi kuollut ikävästä, jos hänen olisi täytynyt\nolla koko moinen aika yksinään, kun taas tällainen ajanvietto kulutti\nmelkoisen nopeasti tunnit panettelussa, mahtailussa ja kiemailussa.\n\nLeveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun\nvarakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de\nBéarnia kälynsä luokse.\n\nKoko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären\nvalitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista\ntilaisuutta.\n\nVarakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja\nihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia\npääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.\n\nRouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin\nkohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.\n\nTällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua,\nja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.\n\n-- Sallikaa, madame, -- sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen\nodotushuoneeseen, -- sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä\nottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.\n\n-- Oh, monsieur, -- vastasi kreivitär, -- minä en tosiaan tahtoisi,\nettä häntä häiritään minun tähteni.\n\nJean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä,\nmilloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.\n\n-- Oi miten sievä, pieni neekeripoika! -- huudahti kreivitär. -- Onko\nhän teidän kälynne oma?\n\n-- On, madame; hän on kälyni suosikkeja, -- vastasi varakreivi.\n\n-- Minä onnittelen kälyänne, että hänellä on tuollainen. Melkein\nsamassa aukesivat salin oven molemmat puoliskot ja pikentti opasti\nkreivitär de Béarnin suurempaan saliin, jossa rouva Dubarry\ntavallisesti otti vastaan.\n\nSillaikaa kuin vanha käräjätäti katseli huokaillen moisen suloisen\nasumuksen suurta loistoa, oli Jean Dubarry mennyt kälynsä luokse.\n\n-- Onko se hän? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Kyllä, luineen ja lihoilleen.\n\n-- Hän ei aavista mitään?\n\n-- Ei tuon taivaallista.\n\n-- Entä _Le Vice_...?\n\n-- Erinomaista. Kaikki kääntyy hyväksemme, rakas ystävättäreni.\n\n-- Ei olla kauan yhdessä, ettei hän vaan alkaisi epäillä.\n\n-- Olet oikeassa, sillä hän näyttää olevan ovela kuin kärppä. Missä\nChon on?\n\n-- Senhän tiedät, Versaillesissa.\n\n-- On hyvän tärkeää, ettei hän nyt tule näkyviin.\n\n-- Kyllä, sen olen hänelle jo sanonut.\n\n-- No niin, astupa siis saliin, prinsessani.\n\nRouva Dubarry avasi pikkuhuoneensa oven ja astui sutireen saliin.\n\nMolemmat näyttelijättäremme noudattivat ylen tunnollisesti\nkaikkia kohteliaisuusmenoja, joita aika, jolloin kertomamme asiat\ntapahtuivat, vaati, ja koettivat kaikin tavoin olla toisilleen\nmieliksi.\n\nRouva Dubarry ryhtyi ensin sanoiksi.\n\n-- Olen jo kiittänyt lankoani, -- sanoi hän, -- siitä, että hän\nhankki minulle kunnian saada teidät vieraakseni, ja nyt kiitän teitä\nitseänne tästä minulle suvaitsemastanne suuresta suosiosta.\n\n-- Ja minä puolestani, -- vastasi vanha käräjätäti hurmaantuneena, --\nminä en tiedä, millä sanoin ilmaista syvää kiitollisuuttani, kun näin\nkohteliaasti otatte minut vastaan.\n\n-- Madame, -- virkkoi kreivitär jälleen nöyrästi lyykistäen, -- minun\nvelvollisuuteni on tarjota kaikin tavoin palvelustani syntyperältään\nteidän laiselle vallasnaiselle, jos suinkin voin olla teille joksikin\nhyödyksi.\n\nJa kun kohteliaisuudet kahden puolen oli suoritettu, osoitti madame\nDubarry rouva de Béarnille nojatuolia ja asettui itse toiseen.\n\n\n\n\n31.\n\nZamoren virkavaltuus.\n\n\n-- Madame, -- sanoi kuninkaan lemmikki vanhalle kreivittärelle, --\npuhukaa nyt, minä kuuntelen.\n\n-- Suo anteeksi, kälyni, -- keskeytti Jean jääden yhä seisoalleen,\n-- salli minun poistaa luulosi, että kreivitär muka sinulta jotain\npyytäisi. Madame ei ole sellaista edes ajatellutkaan. Kansleri\nlähetti hänen luoksesi eräälle asialle, ei muuta.\n\nVanha rouva loi Jeaniin ylen kiitollisen katseen ja antoi\nkreivittärelle varakanslerin allekirjoittaman virkavaltuuden, joka\nkorotti Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja Zamoren kuvernöörin\narvoon.\n\n-- Minä se siis olenkin teille kiitollisuuden velkaa, -- sanoi\nkreivitär vilkaisten kirjelmää, -- ja olisin sangen onnellinen, jos\nsaisin olla puolestani teille jollain tavoin mieliksi...\n\n-- Oh, se on hyvin helppoa, madame, -- huudahti käräjätäti niin\nvilkkaasti, että liittoutuneemme oikein ihastuivat.\n\n-- Millä tavoin, madame? Sanokaa vaan, olkaa hyvä.\n\n-- Koska olette, madame, suvainnut ilmaista minulle, ettei nimeni ole\nteille aivan tuntematon...\n\n-- Kuinka se olisi mahdollista, olettehan Béarn-sukua!\n\n-- No niin, ehkäpä olette kuullut oikeusjutusta, joka koskee sukuni\nkoko omaisuutta.\n\n-- Ja jota te käytte Saluceseja vastaan, muistaakseni?\n\n-- Oi, niin juuri, madame.\n\n-- Niin, tunnen hyvin sen asian, -- vastasi kreivitär Dubarry. --\nHänen Majesteettinsa puheli äskettäin siitä serkkuni hra de Maupeoun\nkanssa.\n\n-- Hänen Majesteettinsa! -- huudahti käräjätäti; -- onko hänen\nMajesteettinsa puhunut minun oikeusjutustani?\n\n-- On, madame.\n\n-- Ja mihin suuntaan?\n\n-- Oi, kreivitär-parka! -- huudahti puolestaan kreivitär Dubarry ja\npudisti päätänsä.\n\n-- Ah, juttuni on siis sama kuin menetetty, eikö niin? -- kysyi\nvanhus tuskallisessa jännityksessä.\n\n-- Jos täytyy sanoa teille totuus, niin pelkäänpä, että asia on siten.\n\n-- Sanoiko hänen Majesteettinsa niin!\n\n-- Hänen Majesteettinsa ei sitä nimenomaan sanonut, sillä hän _on_\nylen varovainen ja hienotuntoinen, mutta hän näytti kuitenkin jo\npitävän noita tiluksia suorastaan Saluces-suvulle joutuneina.\n\n-- Oh, hyvä Jumala, madame, jos hänen Majesteettinsa vaan olisi\nasiasta perillä, jos hän vaan tietäisi, että ne tilukset on pantu\nryöstöön velasta, joka on aikoinaan jo maksettu... niin, madame, ne\non maksettu; nuo kaksisataa tuhatta livreä on aikoinaan velkojalleen\nsuoritettu. Tosin ei minulla ole siitä minkäänlaista kuittia,\nmutta minulla on siveelliset todistukset, ja jos minä saisin itse\nparlamentin edessä ajaa ja puolustaa asiaani, niin minä todistaisin\nselvillä johtopäätöksillä...\n\n-- Johtopäätöksillä? -- keskeytti kreivitär; hän ei ymmärtänyt\nrouva de Béarnin jutusta kerrassaan mitään, mutta seurasi muka ylen\ntarkkaavasti tätä hänen puolustuspuhettaan.\n\n-- Niin, madame, johtopäätöksillä.\n\n-- Todistaa asiaa johtopäätöksillä on kyllä sallittu, -- virkkoi Jean\nDubarry.\n\n-- Ah, luuletteko niin, hra varakreivi? -- huudahti vanhus.\n\n-- Kyllä, siitä olen varma, -- vastasi varakreivi ankaran vakavasti.\n\n-- No niin: johtopäätöksillä todistaisin, että Guy Gaston IV, Béarnin\nkreivi, on maksanut aivan varmaan tämän kahdensadan tuhannen livren\nvelan, joka otettiin vuonna 1406 ja joka kasvaneine korkoineen nousee\nnyt yli miljoonan livren; voisin todistaa, että hän sen maksoi\nkuolinvuoteellaan vuonna 1417, sillä hänen testamentissaan näkyy\nhänen omakätinen kirjoituksensa: \"Kuolinvuoteellani, _olematta enää\nmitään ihmisille velkaa_ ja Jumalan eteen valmiina astumaan...\"\n\n-- Niin, entä sitten? -- kysyi rouva Dubarry.\n\n-- No, ymmärrättehän: koska hän ei kerran ollut kenellekään velkaa,\nniin oli hän tietysti maksanut myöskin Saluces-suvulle velkansa.\nMuuten hän olisi kirjoittanut: \"Ollen velkaa kaksisataa tuhatta\nlivreä\", eikä: \"Olematta mitään velkaa.\"\n\n-- Kieltämättä hän olisi niin tehnyt, -- keskeytti Jean.\n\n-- Mutta teillä ei ole muuta todistusta?\n\n-- Kuin Gaston IV:n sana, ei, madame; mutta häntä kutsuttiin\naikoinaan lisänimellä _moitteeton_.\n\n-- Kun taas vastapuolellanne on sitoumus.\n\n-- Niin, sen tiedän hyvin, -- vastasi vanhus, -- ja sehän se\nsotkeekin koko jutun!\n\nHänen olisi tullut sanoa: tekee sen aivan selväksi; mutta vanha rouva\narvosteli asioita omalta kannaltaan.\n\n-- Te olette siis vakuutettu, madame, että Salucesit ovat saaneet\nrahansa takaisin? -- kysyi Jean.\n\n-- Kyllä, kreivi, -- vastasi rouva de Béarn innolla, -- siitä olen\naivan vakuutettu.\n\n-- Mutta kuulehan, Jean, -- sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen\nlankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, -- tämä\njohtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti\ntoiseen valoon?\n\n-- Hirmuisesti, niin, -- vahvisti Jean.\n\n-- Hirmuisesti vastapuolelleni, -- jatkoi kreivitär. -- Gaston IV:n\ntestamentin sanat ovat aivan selvät: \"Olematta ihmisille mitään\nvelkaa...\"\n\n-- Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, -- vahvisti Jean.\n\n-- Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille\nvelkansa.\n\n-- Niin, hän oli maksanut, -- toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.\n\n-- Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! -- huudahti\nvanha kreivitär.\n\n-- Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu\noikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, --\nsanoi varakreivi Jean. -- Minä puolestani olen niin vakuutettu\nteidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi\nkäytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.\n\n-- Oh, monsieur.\n\n-- Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää\nkuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä\nnaimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli\nmies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta\nja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi.\nMutta kovaksi onneksi, -- jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten,\n-- emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset\nnyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen\nmusteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin\nselvää lausetta kuin: \"Olematta mitään ihmisille velkaa\".\n\n-- Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin\ntuo kirjoitettiin, -- tohti rouva Dubarry virkkaa; -- ja täytyy\nottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni\nylimuistoiseksi nautinnoksi.\n\n-- Oli miten oli, -- sanoi Jean, -- olen vakuutettu, että jos hänen\nMajesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän\non sen tässä meille esittänyt...\n\n-- Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin,\nmonsieur? Siitä olen varma.\n\n-- Ja minä myös.\n\n-- Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?\n\n-- Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla\nminua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein\narmollisesti käy siellä vieraanani...\n\n-- Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään\nsattuman varaan.\n\n-- Varakreiviseni, -- huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen,\n-- tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla\nei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.\n\n-- Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de\nBéarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä,\nehkä kahden tai kolmenkin viikon.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Mutta hänen asiansahan ratkaistaan ensi maanantaina tai tiistaina.\n\n-- Tiistaina, monsieur.\n\n-- Ja nyt on perjantai-ilta.\n\n-- Oh, ei siis voi sitä ottaa lukuun, -- virkkoi rouva Dubarry aivan\ntoivottoman näköisenä.\n\n-- Mitä nyt tehtäisiin? -- kysyi varakreivi ja näytti ankarasti\nmiettivän asiaa. -- Voi lempo, voi lempo! -- lisäsi hän sitten.\n\n-- Jos saisin vastaanoton Versaillesissa? -- virkkoi vanha kreivitär\narasti.\n\n-- Oh, sitä ette saa.\n\n-- Mutta teidän suojeluksellanne, madame?\n\n-- Oi, minun suojelukseni siinä ei paljoa auta. Hänen Majesteettinsa\nkammoaa virallisia asioita, ja tällä hetkellä miettii hän vaan yhtä\nainoaa seikkaa.\n\n-- Parlamentin juttua? -- kysyi rouva de Béarn.\n\n-- Ei, vaan minun esittelemistäni hovissa.\n\n-- Ahaa! -- huudahti käräjätäti.\n\n-- Sillä, ehkä tiedätte, madame, että hra de Choiseulin\nvastustuksesta, hra de Praslinin juonista ja Grammontin herttuattaren\npuuhista huolimatta kuningas on päättänyt, että minut esitellään.\n\n-- En, madame, sitä minä en tiennyt, -- vastasi kreivitär de Béarn.\n\n-- Oh, sehän on päätetty asia, -- virkkoi Jean.\n\n-- Ja milloinka tuo esittelyjuhla on, madame?\n\n-- Aivan piakkoin.\n\n-- Niin, nähkääs... kuningas tahtoo, että sen täytyy tapahtua ennen\nhänen Korkeutensa dauphinen tuloa, niin että hän voi viedä kälyni\nCompiègneen tulojuhliin.\n\n-- Ah, ymmärrän. Madame on siis valmistunut esiteltäväksi? -- kysyi\nvanha kreivitär arasti.\n\n-- Hyväinen aika, tietysti. Paroonitar d'Alogny... Tunnetteko te\nparoonitar d'Alognyn?\n\n-- En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin\njo kaksikymmentä vuotta sitten.\n\n-- No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas\naivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on\nnyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on\nluvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa\non korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta\novat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa\nparoonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän\nonkin valmis toimeen, se paroonitar.\n\n-- Sen nyt ymmärtää, -- vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti\nhymyillen.\n\n-- Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! -- huudahti Jean.\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi rouva Dubarry.\n\n-- Voi, miten ikävää, -- lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; --\nmiksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin\nluona viikkoa aikaisemmin?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa\nparoonitar d'Alognyn kanssa.\n\n-- Ystäväni, -- virkkoi rouva Dubarry, -- puhut arvoituksilla, en\nymmärrä sinua.\n\n-- Et ymmärrä?\n\n-- En.\n\n-- Mutta lyönpä vetoa, että rouva de Béarn ymmärtää.\n\n-- Anteeksi, monsieur, mutta aprikoin juuri tässä...\n\n-- Viikko sitten sinulla ei ollut kummitätiä?\n\n-- Eipä ei.\n\n-- No niin, kreivitär de Béarn tässä... Mutta ehkä puhun liikaa?\n\n-- Ei, lausu vaan ajatuksesi.\n\n-- Kreivitär tässä olisi tehnyt sinulle sen palveluksen. Ja sen,\nmitä kuningas nyt tekee rouva d'Alognyn eduksi, olisi hän siinä\ntapauksessa, tehnyt rouva de Béarnin hyväksi.\n\nKäräjätäti avasi kummastuksesta silmänsä pyöreiksi.\n\n-- Oi, niinkö, -- huokaisi hän.\n\n-- Ah, jos te tietäisitte, -- jatkoi Jean, -- miten armollisesti\nkuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta\ntarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut\nparoonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän\nsanoi: \"No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin\nkevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua\nitseäni ylpeämpiä... Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen,\neikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta\nvaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon...\"\n\nVanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.\n\n-- \"Yksi asia vaan minusta on ikävä\", lisäsi kuningas.\n\n-- Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?\n\n-- Niin, yksi ainoa asia. \"Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin\nse, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun\nhenkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi.\" Ja näin sanoessaan\nkuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.\n\n-- Ah, minä ymmärrän, -- huomautti vanha käräjätäti. -- Hänen\nMajesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta\nStuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Asia on totta niin, -- virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka\ntarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, -- asia on totta niin, että\nd'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.\n\n-- Se on kuitenkin sangen arvokas suku, -- vastasi kreivitär, -- ja\nsen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.\n\n-- Ah, mutta hyvä Jumala! -- huudahti Jean äkkiä nousten\nkyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.\n\n-- No, mikä sinulla on? -- kysyi rouva Dubarry, joka sai hillitä\nitseään kaikin voimin ollakseen nauramatta lankonsa kummallisille\nruumiin-vääntelyille.\n\n-- Pistikö mikä kreiviä? -- kysyi vanha käräjätäti osaaottavasti.\n\n-- Ei, -- vastasi Jean ja heittäytyi jälleen leppoisasti nojatuoliin,\n-- ei, se oli vaan eräs aatos.\n\n-- Olipa se aatos, kun oli melkein keikauttaa sinut permannolle, --\nnauroi kreivitär Dubarry.\n\n-- Se oli varmaan jokin hyvä aatos, -- sanoi rouva de Béarn.\n\n-- Erinomainen.\n\n-- Sano se siis.\n\n-- Mutta sillä on yksi paha puoli.\n\n-- Mikä?\n\n-- Se, että sitä on mahdoton toteuttaa.\n\n-- Mutta sano kuitenkin.\n\n-- En, luulen, että teen vaan jonkun alakuloiseksi.\n\n-- Se ei haittaa, lausuhan sentään, mitä johtui mieleesi.\n\n-- Ajattelin, että jos ilmaisisit paroonitar d'Alognylle\nhuomautuksen, jonka kuningas virkkoi katsellen Kaarle I:n kuvaa...\n\n-- Oi, mutta sehän olisi epäkohteliaisuus, varakreiviseni.\n\n-- Se on totta!\n\n-- Älkäämme siis enää ajatelko asiaa.\n\nKäräjätäti päästi raskaan huokauksen.\n\n-- Se on sangen ikävää, -- jatkoi varakreivi aivan kuin puhuen\nitsekseen, -- kaikki olisi mennyt niinkuin tanssi. Kreivitär,\njolla on niin loistava nimi ja joka on älykäs nainen, olisi\ntarjoutunut kummitädiksi paroonitar d'Alognyn sijaan. Kreivitär\nolisi silloin voittanut oikeusjuttunsa, hra de Béarnista olisi\ntullut kaartinluutnantti, ja koska kreivitär on saanut maksaa suuria\nkustannuksia matkustaessaan monta kertaa pakostakin oikeusjuttunsa\nvuoksi Pariisiin, olisi hän saanut kulut. Ah, sellaista hyvää ei aina\ntarjota kuolevaisille!\n\n-- Oi, eipä ei, -- täytyi rouva de Béarnin väkisinkin huudahtaa,\naivan ymmällään moisesta odottamattomasta keikauksesta.\n\nMutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta\nhuudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä\npyörällä nojatuolinsa pohjaan.\n\n-- Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, --\nsanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. -- Eikö pitänyt jo\nsen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön\nanomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?\n\n-- Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!\n\n-- Ainoastaan kahdeksan päivää, -- jatkoi Jean Dubarry.\n\n-- Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame\nesitelty, -- virkkoi kreivitär de Béarn.\n\n-- Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa;\nsilloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on\nsaapunut perille.\n\n-- Se on totta, aivan totta, -- sanoi Jean; -- mutta...\n\n-- Mitä mutta?\n\n-- Malttakaahan; vieläkin aatos.\n\n-- Millainen, monsieur, millainen? -- hoki käräjätäti.\n\n-- Arvelen, että jos... niin... ei... niin... kyllä, kyllä! Rouva de\nBéarn toisteli tuskissaan näitä Jeanin lyhyitä sanoja.\n\n-- Te sanoitte viimeksi kyllä, hra varakreivi, -- huomautti hän.\n\n-- Luulen, että nyt olen keksinyt.\n\n-- Sanohan siis.\n\n-- Kuulkaahan nyt.\n\n-- Kyllä kuulemme.\n\n-- Esittelysi on vielä salaisuus, eikö niin?\n\n-- Totta; ainoastaan kreivitär...\n\n-- Oh, olkaa huoletta minusta! -- huudahti käräjätäti.\n\n-- Esittelysi on salaisuus. Ei tiedetä siis vielä, että sinulla jo on\nkummitäti.\n\n-- Ei; kuningas tahtoo, että se uutinen räjähtää kuin pommi.\n\n-- No niin, nyt sen olen keksinyt.\n\n-- Ihanko varmaan, hra varakreivi? -- kysyi rouva de Béarn.\n\n-- Aivan varmasti, -- toisti Jean.\n\nKuuntelijain silmät pyöristyivät ja korvat nousivat pystyyn. Jean\nveti tuolinsa heidän tuolejaan lähemmäksi.\n\n-- Tietysti ei myöskään kreivitär de Béarn tiedä enempää kuin\nmuutkaan, että sinut esitellään ja että sinulla on kummitäti.\n\n-- En tietystikään. Enkä olisi tosiaan siitä tiennyt mitään, ellette\nolisi itse sitä minulle kertonut.\n\n-- Te ette siis ole meitä muka nähnytkään; ettekä luonnollisesti\ntiedä koko asiasta mitään. Ja sitten te anotte pääsyä kuninkaan\npuheille.\n\n-- Mutta kreivitär tässä väitti äsken, ettei kuningas ota minua\nvastaan.\n\n-- Te anotte päästä kuninkaan puheille tarjoutuaksenne kreivittären\nkummitädiksi. Te ette tiedä, ymmärrätte, että hänellä on jo\nkummitäti. Niin, te anotte päästä kuninkaan puheille ja tarjoudutte\nesiintymään kälyni kummina. Ottaen huomioon teidän syntyperänne\non hänen Majesteettinsa teille tarjoumuksenne johdosta sangen\narmollinen. Kuningas ottaa teidät vastaan, kiittää teitä\ntarjouksestanne, kysyy teiltä, mitä hän voi mieliksenne tehdä.\nSilloin te esitätte oikeusasianne ja johtopäätöksenne. Hänen\nMajesteettinsa ymmärtää asian, suosittelee teitä asianomaisille, ja\njuttunne, jonka luulitte kaduttavanne, te voitatte.\n\nRouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär\nde Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.\n\n-- Oi minua, tällaista raukkaa, -- alkoi hän väittää kiivaasti\nvastaan, -- kuinka hänen Majesteettinsa...\n\n-- Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette\nnäyttänyt alttiuttanne, -- sanoi Jean.\n\n-- Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta... -- virkkoi\nkreivitär de Béarn epäröiden.\n\n-- Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, -- myönsi rouva Dubarry\nhymyillen. -- Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen\nvehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?\n\n-- Vehkeilyyn? -- toisti Jean. -- Ah, johan nyt, ja kuka sen saa\ntietää, kysynpä teiltä?\n\n-- Madame on oikeassa, -- vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä\ntällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. -- Minä tahtoisin tosiaan\ntehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman\nsyyn anoa hänen ystävyyttään.\n\n-- Ah, se on kaunis ajatus, -- virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman\npilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.\n\n-- No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, -- sanoi Jean.\n\n-- Vielä keino?\n\n-- Niin.\n\n-- Saadakseni tehdä tuon oikean palveluksen?\n\n-- Mutta, kunnon varakreiviseni, -- tokaisi rouva Dubarry, --\nsinähän innostut aivan runolliseksi! Hra de Beaumarchais ei ole\nmielikuvitukseltaan sinua vilkkaampi.\n\nVanha kreivitär kuunteli kiihkeässä jännityksessä, mikä tuo keino\nolisi.\n\n-- Pila paikallaan, -- virkkoi Jean. -- Kuulehan, kälyni, olet\nerittäin hyvissä väleissä rouva d'Alognyn kanssa, niinhän?\n\n-- Mitä kysytkin... Tokihan sen tiedät.\n\n-- Pahastuisiko hän, jos ei saisi sinua esitellä?\n\n-- Se on hyvin mahdollista.\n\n-- On luonnollisesti selvää, ettet mene sanomaan hänelle vasten\nsilmiä tuota kuninkaan puhetta, -- että hän on liian vähäistä\nsyntyperää tällaiseen tehtävään. Mutta olethan sukkela nainen, voit\nkeksiä jotain muuta.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Jeanne.\n\n-- No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle\npalveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.\n\nVanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei\nvoinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä\nverukkeen.\n\n-- Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, -- sanoi hän; --\nhienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.\n\nRouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti\nhäntä iskien hänelle silmää.\n\n-- Muistakaa se, -- sanoi Jean, -- että minä en suinkaan mitään\nteille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua\nkenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista.\nTe näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne.\nMinä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan\nsääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta\nasiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä\nkeinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan\nhullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.\n\nJa Jean nousi paikaltaan.\n\n-- Oi, monsieur, -- huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään\nnäkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet\npuolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. -- Oi, monsieur, minä\nolen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.\n\n-- Ymmärrättehän, -- jatkoi Jean teeskennellen taitavasti\nvälinpitämätöntä, -- että minusta on sama asia, esittääkö kälyni\nrouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.\n\n-- Tietystikin, monsieur.\n\n-- Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät\nteot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi,\njoka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei\nvoinut sitä kukistaa.\n\n-- Oh, se on hyvin mahdollista, se, -- myönsi rouva Dubarry.\n\n-- Kun taas tämä kreivitär, -- jatkoi Jean, -- hän, jota ei ole\ntehtävään pyydetty, jota me tuskin tunnemme ja jonka pelkkä sattuma\nmeille tarjoaa, tuntuu minusta joka suhteessa ansaitsevan tilaisuuden\ntuottamat edut.\n\nKäräjätäti aikoi ehkä väittää sitä vastaan, että varakreivi luuli\nhäntä niin alttiiksi auttamaan, mutta rouva Dubarry ei antanut\nhänelle siihen aikaa.\n\n-- Se on ainakin totta, -- sanoi hän, -- että moinen menettely\nihastuttaisi suuresti kuningasta ja ettei kuningas voisi kieltää\nmitään henkilöltä, joka sen tekisi.\n\n-- Kuinka, etteikö kuningas voisi kieltää?\n\n-- Nimittäin, hän muistaisi suopeasti sellaisen henkilön toivomuksia;\nnimittäin, te saisitte kuulla omin korvin kuninkaan sanovan\nvarakanslerille: \"Minä tahdon, että kreivitär de Béarnille ollaan\nsuopeita, ymmärrättekö, hra de Maupeou?\" Mutta huomatakseni kreivitär\nnäkee tässä asian järjestelyssä vaikeuksia. Hyvä siis. Mutta toivon,\nettei rouva kuitenkaan kiellä minun hyvää tahtoani, -- lisäsi\nvarakreivi kumartaen.\n\n-- Olen sydämeni syvyydestä kiitollinen teille, monsieur, -- huudahti\nvanhus.\n\n-- Oh, syyttä, suotta, -- vastasi kohtelias varakreivi.\n\n-- Mutta... -- jatkoi kreivitär de Béarn.\n\n-- Niin, madame?\n\n-- Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, -- kysyi käräjätäti.\n\n-- Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä\ntapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa\nei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.\n\n-- Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen,\neihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, -- sanoi\nkreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä\ntässä asiassa oikein piili.\n\n-- Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, -- huomautti\nkuninkaan lemmitty.\n\n-- Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en\nvoi kärsiä! -- huudahti Jean Dubarry.\n\n-- Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, -- jatkoi vanha käräjätäti,\njota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty\nilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, -- jos tarjoaisinkin\npalvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani.\nSillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi\nhuomennakaan niin helposti voitetuksi.\n\n-- Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! -- vastasi\nvarakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.\n\n-- Ei, kreivitär on oikeassa, -- virkkoi kuninkaan lemmikki, -- minä\nolen aivan samaa mieltä kuin hän.\n\n-- Mitä sanot? -- huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.\n\n-- Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon\nmukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan\nei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan.\nJa ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden,\njoissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin\nehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen\nvahingosta?\n\n-- Kunniakkaan, -- kiiruhti varakreivi sanomaan. -- Aivan niin, pikku\nkälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.\n\n-- Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion,\njoka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, -- äänsi käräjätäti\nvaivaloisesti huokaillen.\n\n-- Kyllä, -- vastasi rouva Dubarry, -- ensinnäkin esimerkiksi\nsadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.\n\nLiittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. -- Minulla on poika,\n-- virkkoi vanha kreivitär.\n\n-- Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen\npuolustaja kuninkaalle.\n\n-- Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?\n\n-- Minä menen siitä vastuuseen, -- sanoi Jean; -- ja vähin, mitä hän\nvoi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.\n\n-- Onko teillä muitakin omaisia? -- kysyi kuninkaan lemmikki.\n\n-- Kyllä, yksi veljenpoika.\n\n-- No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.\n\n-- Ja tämän asian saisit sinä huoleksesi, varakreivi, sinä, joka\näsken olet näyttänyt meille niin loistavaa kekseliäisyyttä, -- lisäsi\nkuninkaan lemmikki nauraen.\n\n-- Kuulkaahan nyt, jos hänen Majesteettinsa tekisi kaiken tämän\nteidän hyväksenne, madame, menettelisikö kuningas oikeudenmukaisesti?\n-- kysyi varakreivi pyrkien Horatiuksen sääntöä noudattaen\nratkaisukohtaan.\n\n-- Minusta hän olisi aivan kuvaamattoman jalomielinen ja minä olisin\nnimenomaan kreivittärelle siitä kiitollinen, vakuutettuna, että\nolisin juuri hänelle velassa moisesta hyvyydestä.\n\n-- Te siis tahdotte tosiaan ymmärtää tämän keskustelumme vakavasti?\n-- kysyi kuninkaan lemmikki.\n\n-- Kyllä, madame, todella vakavasti, -- vastasi vanha kreivitär aivan\nkalpeana ajatellessaan sitoumusta, johon nyt ryhtyi.\n\n-- Ja te sallitte minun puhua hänen Majesteetilleen teistä?\n\n-- Suokaa minulle se kunnia, -- vastasi käräjätäti huokaisten.\n\n-- Madame, se tehdään, ja jo heti tänä iltana, -- sanoi kreivitär\nDubarry nousten ylös. -- Ja nyt, madame, toivon voittaneeni teidän\nystävyytenne.\n\n-- Ja teidän ystävyytenne on minusta niin suuriarvoinen, että luulen\ntosiaan näkeväni suorastaan unta, -- vastasi vanhus alkaen jälleen\nlyykistellä.\n\n-- Kuulkaahan nyt, toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi Jean\ntahtoen saada kreivittären niin henkisesti vakuutetuksi asiasta kuin\nihminen tarvitsee toteuttaakseen aineellisia aikeitaan. -- Niin,\nensistäänkin satatuhatta livreä vahingonkorvausta oikeuskuluista,\nmatkakustannuksista, asianajajan palkkiosta ja niin edelleen, ja niin\nedelleen.\n\n-- Niin, monsieur.\n\n-- Luutnantin paikka nuorelle kreiville.\n\n-- Oi, siten pääsee hän loistavan uran alkuun.\n\n-- Ja jotain veljenpojalle, eikö niin?\n\n-- Kyllä, jotain.\n\n-- Tuo jokin aina keksitään, kuten sanoin; se on minun asiani.\n\n-- Ja milloin saan kunnian nähdä teidät jälleen, rouva kreivitär? --\nkysyi käräjöitsijätär.\n\n-- Huomisaamuna odottavat vaununi portillanne, madame, ja tuovat\nteidät Luciennesiin, jossa kuningas silloin on. Huomenna kello\nkymmenen on lupaukseni täytetty; hänen Majesteettinsa on silloin\nvalmistettu asiaan eikä teidän tarvitse häntä ollenkaan odottaa.\n\n-- Suokaa minun saattaa teitä, -- virkkoi Jean tarjoten vanhalle\nkreivittärelle kätensä.\n\n-- Moista en toki voi sallia, monsieur, -- vastasi vanhus\nkohteliaasti; -- jääkää vaan tänne, olkaa hyvä.\n\nJean vaati ehdottomasti.\n\n-- Ainakin portaille saakka, -- sanoi hän.\n\n-- No, koska välttämättä tahdotte...\n\nJa kreivitär de Béarn nojautui varakreivin käsivarteen.\n\n-- Zamore! -- huusi kreivitär Dubarry. Zamore juoksi paikalle.\n\n-- Käske valaisemaan kreivittärelle tietä ulkoportaille ja ajamaan\nlankoni vaunut niiden eteen.\n\nZamore katosi kuin nuoli.\n\n-- Oh, se on liikaa kohteliaisuutta, -- hoki rouva de Béarn. Ja\nkreivittäret tervehtivät vielä kerran syvin kumarruksin toisiaan.\n\nPortailla jätti varakreivi Jean vanhan kreivittären käsipuolestaan\nja palasi kälynsä luokse, kun taas käräjätäti laskeusi juhlallisesti\nalas portaita.\n\nZamore meni edeltä; Zamoren perässä kulki kaksi lakeijaa soihdut\nkädessä, sitten tuli rouva de Béarn, ja hänen laahustaan, joka oli\nlyhyenlainen, kantoi kolmas lakeija.\n\nVarakreivi ja hänen kälynsä katselivat häntä ikkunasta, nähdäkseen\nvaunuihin menoon asti tuon rakkaan kummitätinsä, jota oli niin paljon\nsaatu etsiä ja joka oli niin suurella vaivalla viimein löytynyt.\n\nJuuri kun rouva de Béarn tuli ulkoportaitten juureen, keinui pihalle\nkantotuoli ja muuan nuori nainen pujahti sen ovesta ulos.\n\n-- Ahaa, valtiatar Chon, -- huudahti Zamore avaten paksut huulensa\nsuhdattoman laajalle; -- hyvää iltaa, valtiatar Chon!\n\nRouva de Béarn jäi seisomaan toinen jalka vaunun laudalla; hän oli\ntulijassa tuntenut saman naisen, joka oli käynyt hänen luonaan maalla\nmuka mestari Flageot'n tyttärenä.\n\nJean Dubarry oli heti lykännyt ikkunan auki ja koetti siitä hurjasti\nhuitoen antaa sisarelleen merkkejä, mutta Chon ei niitä huomannut.\n\n-- Onko se pikku typerys Gilbert täällä? -- kysyi Chon huomaamatta\nvanhaa kreivitärtä.\n\n-- Ei, madame, -- vastasi eräs lakeijoista, -- häntä ei ole näkynyt.\n\nNyt vasta huomasi Chon Jeanin viittomiset, kun sattui katsomaan ylös.\n\nJa kun hän katsoi Jeanin käden suuntaan, osoitti se epäämättömästi\nrouva de Béarnia.\n\nChon tunsi vieraan, päästi huudahduksen, laski harsonsa alas ja\njuoksi eteiseen.\n\nKäräjätäti ei ollut huomaavinaan mitään, vaan nousi vaunuihin ja\nilmoitti kuskille osoitteensa.\n\n\n\n\n32.\n\nKuningas on ikävissään.\n\n\nKuningas oli matkustanut, kuten oli sanonut, Marly'hin, jossa hän\noli kello kolme iltapuolella antanut määräyksen saattaa itsensä\nLuciennesiin.\n\nHän oletti tietysti, että myöskin rouva Dubarry kiiruhtaisi hänen\npienen kirjeensä saatuaan pois Versaillesista ja menisi odottamaan\nhäntä ihastuttavan sievässä uudessa talossaan, jonka hän oli\näskettäin itselleen rakennuttanut. Siellä oli kuningas jo käynyt\npari kolme kertaa, mutta ei ollut viettänyt siellä vielä yötä, sillä\nverukkeella, kuten hän sanoi, ettei Luciennes ollut kuninkaallinen\nlinna.\n\nNiinpä hän huvilinnaan tullessaan kummastui, kun tapasi siellä\nvaan Zamoren huvittelemassa sangen vaatimattomasti ja varsin vähän\nkuvernöörimäisesti, nimittäin kynimällä pois höyheniä papukaijasta,\njoka koetti häntä purra.\n\nNuo kaksi suosikkia olivat ainaisissa huonoissa väleissä, samoin kuin\nhra de Choiseul ja rouva Dubarry.\n\nKuningas istahti pikkusaliin ja lähetti saattokuntansa pois.\n\nHänen ei ollut tapana kysellä asioita lakeijoilta eikä talon\narvokkaammalta väeltä, vaikka hän olikin uteliain herra koko\nvaltakunnassa; mutta Zamorehan ei ollut edes lakeijakaan, vaan\narvoltaan jotain apinan ja papukaijan väliltä.\n\nKuningas kyseli siis Zamorelta.\n\n-- Onko kreivitär puutarhassa?\n\n-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.\n\nTämä nimitys vastasi arvonimeä Majesteetti, jonka madame Dubarry oli\nriistänyt huviksensa kuninkaalta hänen käydessään Luciennesissa.\n\n-- Onko hän sitten karppilammikolla?\n\nSinne oli suurilla kustannuksilla kaivettu kallioon lammikko, johon\nvesi tuli vesijohdosta ja johon Versaillesista oli tuotu kauneimmat\nkarpit.\n\n-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.\n\n-- Missä hän sitten on?\n\n-- Pariisissa, valtias.\n\n-- Pariisissako!... Eikö kreivitär ole sitten tullut tänne\nLuciennesiin?\n\n-- Ei, valtias, vaan lähetti Zamoren tänne.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Odottamaan täällä kuningasta.\n\n-- Ahaa, -- sanoi Ludvig XV, -- sinun huoleksesi annetaan minun\nvastaanottamiseni? Miten hurmaavaa seuraa tämä, Zamore! Kiitokset,\nhyvä kreivitär, kiitokset.\n\nJa kuningas nousi hiukan ärtyisenä ylös.\n\n-- Eipäs, -- virkkoi neekeripoika, -- kuningas ei saa Zamorea\nseurakseen.\n\n-- Ja miksikä ei?\n\n-- Siksi, että Zamore menee matkaansa.\n\n-- Minne sinä sitten menet?\n\n-- Pariisiin.\n\n-- No sitten jään aivan yksin. Yhä parempaa ja parempaa. Mutta mitä\nsinä teet Pariisissa?\n\n-- Menen valtiatar Barryn luo sanomaan, että kuningas on\nLuciennesissa.\n\n-- Ahaa, kreivitär jätti siis tehtäväksesi sanoa minulle tämän?\n\n-- Kyllä, valtias.\n\n-- Mutta hän ei sanonut, mitä minä odottaessani tekisin?\n\n-- Hän sanoi, että sinä makaat.\n\n\"No\", ajatteli kuningas, \"hän ei siis viivy kauan ja hänellä on kai\nminulle jokin uusi yllätys\". Sitten lisäsi hän ääneen:\n\n-- Lähde siis heti ja tuo kreivitär tänne... Mutta kuulepas, millä\ntavalla sinä sinne menet?\n\n-- Suurella valkealla hevosella, jolla on punainen loimi.\n\n-- Ja missä ajassa suurella valkealla hevosella joutuu Pariisiin?\n\n-- En tiedä, -- vastasi neekeri, -- mutta se juoksee pian, pian,\npian. Zamoresta on hupaisaa mennä pian.\n\n-- No se nyt edes on onni, että Zamoresta on hupaisaa mennä pian.\n\nJa kuningas asettui ikkunan ääreen katsomaan Zamoren lähtöä.\n\nPitkä pikentti nosti pojan hevosen selkään, ja niinkuin ainakin\nlapsi, joka onnekseen ei aavista mitään vaaraa, läksi neekeripoika\npihalta täyttä laukkaa, koukussa jättiläismäisen hevosen seljässä.\n\nYksin jäätyään kysyi kuningas pikentiltä, oliko linnassa jotain uutta\nnäkemistä.\n\n-- Kyllä on, -- vastasi palvelija, -- täällä on hra Boucher\nmaalaamassa kreivittären suurta yksityishuonetta.\n\n-- Ah, Boucher. Vai on tuo kiltti Boucher-parka täällä, -- virkkoi\nkuningas ikäänkuin tyytyväisenä uutiseen; -- ja missä sanoit hänen\nolevan?\n\n-- Paviljongissa, kreivittären huoneessa: tahtooko teidän\nMajesteettinne minua oppaaksi hra Boucher'n luo?\n\n-- En, -- vastasi kuningas, -- en tahdo; minä menenkin mieluummin\nkatsomaan karppeja. Tuo minulle veitsi.\n\n-- Veitsi, sire?\n\n-- Niin, ja iso leipä.\n\nPikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella\nison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.\n\nKuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä\nmenemään lammikolle päin.\n\nSuvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt\nsitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.\n\nLudvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli\nihana näköala.\n\nSiellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja\nkauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva,\nkohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten\nsen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja\npistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.\n\nVielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset\nportaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana\nSannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä\npunertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman\nylitse kuin upea kuparinen kupooli.\n\nIlmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen\nvaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä\nkuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen\ntummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen\nhopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla\nveden pintaa.\n\nSilloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla\nja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja\nmustilla kehillä.\n\nRannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään,\nvarmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua\neikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli\nriippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei\nolisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita\nsisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin\nmies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja\nlukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli\nkauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi\nleikellä siitä suuria palasia.\n\nKarpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun\nne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan\ntulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen\nhänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa\nheidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille\ntahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään\nhänen tähtensä.\n\nHän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan\nalle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki,\nkunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.\n\nOli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria\nhyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes\nne tulivat iäksi niellyiksi.\n\nPuolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli\nriittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta,\ntyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.\n\nMutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että\nBoucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin\nvähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy\ntyytyä siihen, mitä saa.\n\nLudvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi\njo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen\nsitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki\nhänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen\nhyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi\nylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt\nolla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli\nlattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin\nsiveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta\nsinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta\nruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.\n\nLudvig XV pysähtyi kynnykselle.\n\n-- Oh, hra Boucher, -- sanoi kuningas, -- te haisette tärpätiltä!\n\nJa kuningas meni pois.\n\nBoucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin\nvähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota\nalas tikapuiltaan ällistyksestä.\n\nHän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään,\nvälittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota\ntyötä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.\n\nHänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.\n\nLudvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa\nja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä\nnäki.\n\nTuli pimeä.\n\nHänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis\ntulet.\n\nMutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,\n\n-- Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, -- sanoi kuningas.\n-- _Ma foi_, -- lisäsi hän, -- kreivitär saa vielä aikaa\nneljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.\n\nJa Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt\ntehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan\nsekunnin loppumista.\n\nKun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen\nsulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti\nhänen Majesteettinsa.\n\nKuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan,\nettä vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean\nunen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi,\nnäki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti,\nja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven\npielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.\n\n-- Ah, tekö, kreivitär, -- sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan\nasentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.\n\n-- Minä, sire, ja olen ollut tässä jo melkoisen kauan, -- vastasi\nkreivitär.\n\n-- Vai kauan muka...\n\n-- Ainakin tunnin. Oh, miten teidän Majesteettinne makaa!\n\n-- Mutta muistakaahan, kreivitär, että te ette ollut täällä ja minä\nolin ikävissäni; muuten, minä nukun öisin huonosti. Tiedättekö, minä\njo aioin lähteä matkaani.\n\n-- Niin, minä näin teidän majesteettinne hevoset jo valjaissa.\nKuningas katsoi kelloa.\n\n-- Oh, kello on jo puoli yksitoista, -- sanoi hän; -- minä olen\nnukkunut melkein kolme tuntia.\n\n-- Hyvinkin, sire; väittäkääpä vielä, ettei Luciennesissa ole hyvä\nnukkua.\n\n-- _Ma foi_, se on totta. Mutta mitä hittoa tuo on? -- huudahti\nkuningas huomatessaan Zamoren.\n\n-- Siinä näette Luciennesin kuvernöörin, sire.\n\n-- Ei vielä, ei vielä, -- sanoi kuningas nauraen. -- Vai niin,\ntuo veitikka käyttää virka-univormua ennenkuin hänet on virkaansa\nnimitetty? Hän luottaa siis niin varmasti sanaani.\n\n-- Sire, teidän sananne on pyhä, ja meillä on täysi syy siihen\nluottaa. Mutta Zamorella on enemmänkin kuin teidän lupauksenne, tai\noikeastaan vähemmän, sillä hänellä on virkavaltuus.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Varakansleri lähetti sen minulle: tässä se on. Nyt ei puutu hänen\nvirkaan asettamisestaan muuta kuin yksi muotoseikka, nimittäin\nvirkavala; vannottakaa se hänellä pian, ja sitten hän on vartiamme.\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, herra kuvernööri, -- kehoitti kuningas.\nZamore tuli luo. Hänellä oli yllään kultakauluksinen univormu,\nolkapäillään kapteenin poletit, jalassa lyhyet housut ja silkkisukat\nja kupeella miekka. Hän asteli jäykästi ja mahtavasti, valtavan suuri\nkolmikulma-hattu kainalossa.\n\n-- Osaako hän edes vannoa -- kysyi kuningas.\n\n-- Oi, erinomaisesti; koettakaa, sire.\n\n-- Tulkaa vihittäväksi virkaan, -- virkkoi kuningas tarkastellen\nuteliaasti tuota mustaa nukkea.\n\n-- Polvillenne, -- sanoi kreivitär.\n\n-- Lausukaa vala, -- lisäsi Ludvig XV.\n\nPoika painoi toisen käden sydämelleen ja toisen kuninkaan käteen ja\nsanoi:\n\n-- Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja\nemännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka\nvartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan,\npurkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.\n\nKuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle,\njolla Zamore sen lausui.\n\n-- Tämän valan jälkeen, -- sanoi kuningas jälleen tilaisuuden\nvaatimusten mukaan totisena, -- minä annan teille, herra kuvernööri,\nrajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia\nniitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai\nvedessä.\n\n-- Kiitoksia, valtias, -- sanoi Zamore ja nousi ylös.\n\n-- Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät\nrauhaan. Ala mennä!\n\nZamore poistui.\n\nKun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.\n\n-- Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti\nhänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.\n\n-- Kuules, pikku Chon, -- jatkoi kuningas, -- puhupas sinä nyt\nminulle totta.\n\n-- Ah, varokaa itseänne, sire, -- sanoi Chon, -- te käännytte väärän\nhenkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa\nelämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei\nosaa valehdella.\n\n-- Onko asia niin, kreivitär?\n\n-- Sire, Chonilla on liian hyvä käsitys minusta. Esimerkki on\nturmellut minut, ja ainakin tästä illasta alkaen aion valehdella kuin\noikea kreivitär, ellei maksa vaivaa puhua totta.\n\n-- Ah, -- virkkoi kuningas, -- minusta tuntuu kuin Chonilla olisi\njotain salattavaa minulta.\n\n-- Eipäs.\n\n-- Ehkä joku pikku herttua, joku pikku markiisi, jonka vieraana hän\non käynyt?\n\n-- Sitä minä en luule, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Mitäs Chon siitä arvelee?\n\n-- Me emme sitä luule, sire.\n\n-- Täytyykö minun siitä hankkia raportti poliisilaitokselta?\n\n-- Hra de Sartines'n poliisilta vai minunko?\n\n-- Hra de Sartines'n.\n\n-- Kuinka paljon siitä annatte?\n\n-- Jos siinä on minulle huomattavia asioita, niin enpä tingi.\n\n-- Turvautukaa siis minun poliisiini ja ottakaa raportti minulta.\nMinä palvelen teitä... kuninkaallisesti.\n\n-- Te myötte itsenne?\n\n-- Miksikä en, jos maksu on ilmoittamani salaisuuden mukainen.\n\n-- Olkoon menneeksi. Antakaa nyt se raportti. Mutta ei mitenkään\nvalheita.\n\n-- Te solvaatte minua, Ranska!\n\n-- Tarkoitin: ei verukkeita.\n\n-- Hyvä, sire; varatkaa kassanne maksukuntoon, tällainen on raportti.\n\n-- Minä olen valmis, -- vastasi kuningas ja helisti taskussaan\njoitakuita kultarahoja.\n\n-- Ensiksi on kreivitär Dubarry nähty Pariisissa kello kaksi\niltapuolella.\n\n-- Entä sitten? Sen jo tiedän.\n\n-- Valois-kadun varrella.\n\n-- En väitä vastaan.\n\n-- Noin kello kuusi saapui Zamore hänen luokseen.\n\n-- Aivan mahdollista; mutta mitä varten rouva Dubarry meni\nValois-kadun varrelle?\n\n-- Hän meni taloonsa.\n\n-- Sen ymmärrän; mutta minkä tähden hän meni taloonsa?\n\n-- Hän meni odottamaan kummitätiään.\n\n-- Kummitätiään! -- huudahti kuningas voimatta täysin salata pahaa\nirvistystä. -- Aikooko hän sitten antaa ristiä itsensä?\n\n-- Kyllä, sire, Versaillesin suuressa kastealtaassa.\n\n-- Siinä hän tekee pahoin; hän oli niin soman näköinen pakanana.\n\n-- Minkä sille voi, sire? Tunnettehan sananparren: \"ihminen tahtoo\nsitä, mitä ei saa\".\n\n-- Joten nyt me tahdomme kummitätiä?\n\n-- Ja saamme sen, sire.\n\nKuningas hätkähti ja nykäytti olkapäitään.\n\n-- Minä pidän paljon tuosta nykäyksestä, sire, se todistaa, että\nteidän Majesteettinne joutuisi aivan epätoivoon, jos Grammontit ja\nGuémenéet ja muut hovin ulkokullatut naiset joutuisivat tappiolle.\n\n-- Mitä ihmettä?\n\n-- Niin, te olette kaikkien noiden kanssa liitossa.\n\n-- Minä liitossa?... Kreivitär, kuulkaahan eräs seikka, nimittäin se,\nettä kuningas on liitossa ainoastaan kuninkaitten kanssa.\n\n-- Se on totta; mutta kaikki teidän kuninkaanne ovat hra de\nChoiseulin ystäviä.\n\n-- Puhutaan vaan kummitädistänne, kreivitär.\n\n-- Niin, sitä minäkin tahtoisin, sire.\n\n-- Teidän on siis onnistunut tekaista sellainen?\n\n-- Kyllä minä löysin sen jo tehtynä ja vielä sangen hyvää lajia.\nMuuan kreivitär de Béarn, sukua maassa hallinneille ruhtinaille, ei\nenempää eikä vähempää. Hän ei toivoakseni ole häpeäksi sille, joka on\nsukulainen Stuartein sukua oleville.\n\n-- Kreivitär de Béarn, -- toisti kuningas hämmästyneenä. -- Minä\ntunnen ainoastaan yhden moisen, ja hän asuu tietääkseni aina Verdunin\nseuduilla.\n\n-- Se on juuri hän; hän tuli varta vasten minun tähteni tänne.\n\n-- Ja hän antaa teille nyt kätensä?\n\n-- Molemmat kätensä, sire.\n\n-- Ja milloinka?\n\n-- Huomenna kello yksitoista aamupäivällä hän saa kunnian tulla\nsalaiselle audienssille luokseni; ja samassa tilaisuudessa, ellei\npyyntö tunnu liian julkealta, hän anoo, että kuningas määrää ajan, ja\nte määräätte sen niin läheiseksi kuin mahdollista, vai mitä, monsieur\nRanska?\n\nKuningas naurahti, mutta melkoisen väkinäisesti.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- hän vastasi ja suuteli kreivittären kättä. Mutta\nyhtäkkiä hän huudahti:\n\n-- Huomenna kello yksitoista?\n\n-- Niin, aamiaisen aikaan.\n\n-- Se on mahdotonta, rakas ystäväni!\n\n-- Miksikä mahdotonta?\n\n-- Minä en ole täällä aamiaisella, minä lähden pois tänä iltana.\n\n-- Mikä nyt sitten? -- kysyi rouva Dubarry ja tunsi sydäntään aivan\njäätävän. -- Te lähdette pois, sire?\n\n-- Minun täytyy, hyvä kreivitär, minä olen kutsunut Sartines'n\nluokseni erääseen sangen tärkeään työhön.\n\n-- Miten vaan tahdotte, sire; mutta toivoakseni syötte täällä ainakin\nillallista.\n\n-- Kyllä, ehkä syön... minulla on melkoisen nälkä; niin, minä syön.\n\n-- Anna tuoda pöytään, Chon, -- sanoi kreivitär kälylleen ja antoi\nhänelle jonkin merkin, josta oli nähtävästi jo ennen sovittu.\n\nChon poistui.\n\nMutta kuningas oli huomannut tuon merkin kuvastimesta, ja vaikkei\nsitä ymmärtänytkään, aavisteli hän kuitenkin joutuvansa johonkin\nansaan.\n\n-- Mutta, ei, ei, -- sanoi hän; minä en voi jäädä tänne edes\nillallisellekaan; minun täytyy lähteä täältä aivan heti. Minun täytyy\nkirjoittaa nimiäni papereihin; tänään on lauantai.\n\n-- Hyvä, minä käsken ajamaan hevoset portaiden eteen.\n\n-- Tehkää se, kultaseni.\n\n-- Chon!\n\nKuningas on ikävissään\n\nChon tuli takaisin huoneeseen.\n\n-- Hänen Majesteettinsa vaunut, -- sanoi kreivitär.\n\n-- Hyvä, -- vastasi Chon hymyillen. Ja hän poistui jälleen.\n\nHetken päästä hän kuului huutavan etuhuoneessa:\n\n-- Kuninkaan vaunut!\n\n\n\n\n33.\n\nKuningas huvittelee,\n\n\nKuningas oli nyt hyvillään, näytettyään itsenäisyyttään ja\nrangaistuaan samalla kreivitärtä siitä, että oli saanut häntä\nodottaa, ja päästyään siten myöskin luikahtamaan tuosta ilkeästä\nesittelykysymyksestä. Ja hän asteli salin ovea kohti.\n\nChon tuli takaisin.\n\n-- No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?\n\n-- En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.\n\nKuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.\n\n-- Saattojoukkoni! -- huusi hän.\n\nEi kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes\nkaikuakaan.\n\n-- Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka\nkerran sanoi: \"Olin saamaisillani odottaa\", -- virkkoi kuningas\npalaten saliin.\n\nHän meni ikkunan luo ja avasi sen.\n\nMutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin:\nei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö\navautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja\nrauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden\nviri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä\nläikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka\nkiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis\nyli parin peninkulman pituudelta.\n\nJa keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen\nlaulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa,\naivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon\npelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä\nkevätpäivinä.\n\nTätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan\nhuomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi\ntaiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.\n\n-- Kuulkaa, kreivitär, -- sanoi hän harmissaan, -- olkaa hyvä ja\nkäskekää tuomaan vaununi. Hitto, tästä leikistä täytyy tulla loppu!\n\n-- Sire, -- vastasi kreivitär tekeytyen suloisen nyreäksi, mikä\ntemppu häneltä melkein aina onnistui, -- täällähän en ole minä mikään\nkäskijä.\n\n-- Ainakaan se en ole minä, -- vastasi Ludvig XV; -- sillä näette nyt\nitse, miten minua totellaan.\n\n-- Ette te enempää kuin minäkään, sire.\n\n-- Kuka se sitten on? Tai onko se Chon?\n\n-- Minun, -- äännähti nuori nainen, joka istui nojatuolissa huoneen\ntoisella puolella parina kreivittärelle, -- minun on kyllä sangen\nvaikea totella, mutta en silti toivo saavani määrätä.\n\n-- Mutta kuka täällä sitten määrää?\n\n-- _Dame_, sire, tietysti linnan kuvernööri.\n\n-- Zamore?\n\n-- Niin.\n\n-- Se on totta; soittakaa nyt joku tänne.\n\nKreivitär ojensi viehkeän huolimattomasti kätensä tavoitellen\nsilkkinauhaa, jonka päässä oli helmitupsu.\n\nMuuan lakeija oli nähtävästikin valmistettu jo etukäteen asiaan; hän\noli seissyt etuhuoneessa ja tuli nyt ovelle.\n\n-- Kuvernööri? -- kysyi kuningas.\n\n-- Kuvernööri vartioi teidän Majesteettinne kallista henkeä, --\nvastasi lakeija kunnioittavasti.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Tarkastuskierrollaan.\n\n-- Tarkastuskierrollaan? -- toisti kuningas.\n\n-- Neljän upseerin kanssa, -- vastasi lakeija.\n\n-- Aivan kuin Marlboroughin herttua, -- huudahti kreivitär.\n\nKuninkaan suu vetäytyi väkistenkin hymyyn.\n\n-- Niin, hupaista kyllä, -- sanoi hän; -- mutta se ei estä minua\nantamasta valjastaa hevosiani.\n\n-- Sire, herra kuvernööri on panettanut tallit lukkoon peljäten\npahantekijäin voivan sinne pistäytyä.\n\n-- Eturatsastajani, missä he ovat?\n\n-- Palveluskunnan huoneissa, sire.\n\n-- Mitä he siellä tekevät?\n\n-- He nukkuvat.\n\n-- Kuinka, nukkuvat?\n\n-- Käskystä.\n\n-- Mistä käskystä?\n\n-- Kuvernöörin.\n\n-- Entä portit? -- kysyi kuningas.\n\n-- Mitkä portit, sire?\n\n-- Linnan portit.\n\n-- Nekin on pantu lukkoon.\n\n-- Kaunista! Mutta totta kai annetaan avaimet?\n\n-- Sire, avaimet ovat kuvernöörin vyössä.\n\n-- No ainakin tätä linnaa vahditaan hyvin, -- sanoi kuningas. --\n_Peste_, onpa tämä järjestystä!\n\nLakeija poistui nähdessään, ettei kuninkaalla enää ollut häneltä\nkysyttävää.\n\nKreivitär lojui mukavasti nojatuolissa ja pureskeli kaunista ruusua,\njonka rinnalla hänen huulensa hohtivat kuin koralli.\n\n-- Sire, -- sanoi hän hymyillen niin suloisen riutuvasti, että\nhän yksin siihen kykeni, -- sire, minun käy sääliksi teidän\nMajesteettianne, tarjoan käsivarteni, menkäämme etsimään. Chon, lähde\nedeltä vakoilijaksi.\n\nChon astui ulos ensimäisenä, ikäänkuin etuvartiostona ja valmiina\nilmoittamaan, jos vaara uhkaisi.\n\nKäytävän ensimäisessä kulmauksessa alkoi kuninkaan sieraimia kutittaa\nniin maukas höyry, että se olisi herättänyt suurimmankin herkkusuun\nruokahalun.\n\n-- Ah, -- sanoi kuningas pysähtyen, -- mitäs sulotuoksua tämä on,\nkreivitär?\n\n-- Se on illallinen, sire. Minä luulin kuninkaan suovan minulle\nkunnian jäädä aterialle Luciennesiin ja olin varustanut illallisen\nsitä mukaa.\n\nLudvig XV vetäisi sisäänsä pari kolme siemausta tuota herkullista\ntuoksua. Ja samassa hän mietti mielessään, että hänen vatsansa\noli jo jonkun aikaa nurahdellut; että menisi ainakin puolituntia\nennenkuin kovalla touhulla saataisiin eturatsastajat valveille,\ntoinen puolituntia valjastaessa hevosia ja kymmenen minuuttia\nmatkalla Marly'hin. Ja lisäksi hän ajatteli, että hän saisi Marlystä\nainoastaan tilapäisen aterian, sillä häntä ei odotettu sinne. Hän\nveti sieraimiinsa viettelevää ruuan hajua ja pysähtyi kreivitär\nkäsipuolessaan ruokasalin ovelle.\n\nSiellä odotti loistavasti valaistu ja kahdelle henkilölle runsaasti\nkatettu pöytä.\n\n-- _Peste_, -- sanoi Ludvig XV, -- teillä on etevä kokki, kreivitär.\n\n-- Sire, tämä on juuri hänen ensimäinen kokeensa, ja miesrukka on\ntehnyt parastansa ansaitakseen teidän Majesteettinne; kiitoksen. Nyt\nhän tahtoisi melkeinpä leikata kurkkunsa poikki, kuten Vatel-raukka.\n\n-- Ai, niinkö tosiaan? -- kysyi Ludvig XV.\n\n-- Varsinkin luotti hän eräänlaiseen fasaaninmuna-omelettiin...\n\n-- Fasaaninmuna-omeletti? Mutta sehän on aivan minun mieliruokaani,\nfasaaninmuna-omeletti.\n\n-- Nyt näette, miten ikävää!\n\n-- No niin, kreivitär, älkäämme tuottako sellaista surua teidän\nkokillenne, -- virkkoi kuningas nauraen. -- Ja ehkäpä tuo valtias\nZamore tulee takaisin tarkastukselta sillaikaa kuin me aterioimme.\n\n-- Ah, sire, se on loistava aatos, -- huudahti kreivitär voimatta\nsalata tyytyväisyyttään, saatuaan nyt ensimäisen voiton.\n\n-- Tulkaa, sire, tulkaa.\n\n-- Mutta kuka meitä pöydässä palvelee? -- kysyi kuningas näkemättä\nruokasalissa ainoaakaan lakeijaa.\n\n-- Ah, sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- maistuuko kahvinne\nhuonommalta, jos minä kaadan sen teille?\n\n-- Ei, kreivitär, ja voisinpa melkein sanoa: silloin kuin te sen\nvalmistatte.\n\n-- No hyvä, tulkaa sitten, sire.\n\n-- Katettu ainoastaan kahdelle? -- huomautti kuningas. -- Entä Chon,\nonko hän jo syönyt?!\n\n-- Sire, ei olisi uskallettu ilman teidän Majesteettinne nimenomaista\nkäskyä...\n\n-- Mitä turhia, -- sanoi kuningas ja meni ja otti itse lautasen ja\nveitsen eräältä hyllyltä. -- Tule, pikku Chon, istu tuohon meitä\nvastapäätä.\n\n-- Oi, sire... -- kursaili Chon.\n\n-- Niin juuri, näyttele nyt vaan alamaista ja kaikkein nöyrintä\nulkokullattua! Istukaa tänne, kreivitär, minun viereeni. Miten\nhurmaava profiili teillä on!\n\n-- Vasta tänäänkö te sen huomaatte, monsieur Ranska?\n\n-- Minkä sille voi, minä olen tottunut näkemään teidät vaan silmästä\nsilmään, kreivitär. Teidän kokkinne on tosiaan oikea mestari; miten\nerinomaista krapukeittoa!\n\n-- Minä olin siis oikeassa eroittaessani entisen?\n\n-- Aivan oikeassa.\n\n-- Noudattakaa siis esimerkkiäni, sire, näette, että siitä on vaan\nhyötyä.\n\n-- Minä en ymmärrä teitä.\n\n-- Minä eroitin oman Choiseulini, eroittakaa tekin omanne\n\n-- Ei politiikkaa, kreivitär; antakaa minulle lasi madeiraa.\n\nKuningas ojensi lasinsa; kreivitär kävi käsiksi ahdaskaulaiseen\npulloon ja kaatoi kuninkaalle.\n\nPuristus teki sievän juomanlaskijan sormet valkeiksi ja kynnet\npunertaviksi.\n\n-- Kaatakaa kauan ja hitaasti, -- pyysi kuningas.\n\n-- Etten sekoittaisi sakkaa, niinkö, sire?\n\n-- Ei, vaan siksi, että saisin katsella kättänne.\n\n-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär nauraen, -- teidän Majesteettinne\non tällä hetkellä oikein löytöretkillä.\n\n-- _Ma foi_, se on totta, -- sanoi kuningas alkaen päästä\ntavalliselle hyvälle tuulelle; -- ja taidan olla jo löytämäisilläni...\n\n-- Uuden maanosanko? --, kysyi kreivitär.\n\n-- En, -- vastasi kuningas; -- maanosa, se nyt olisi liian\nkunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin\ntarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren,\npalatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea\nvarjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa...\n\n-- Sire, -- sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli\njääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, --\nsire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.\n\n-- Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?\n\n-- Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli\njoutumaisillaan.\n\n-- Kreivitär, -- sanoi kuningas kohottaen lasiaan, -- siis hänen\nonnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.\n\n-- Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän\nMajesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.\n\n-- Ei; mutta minä luen teille runon.\n\n-- Runon! -- huudahti rouva Dubarry.\n\n-- Niin, juuri runon... Mitä kummaa siinä on?\n\n-- Mutta teidän Majesteettinnehan inhoo runoja.\n\n-- _Parbleu_, silloin, kun sadastatuhannesta runosta, mitä nyt\ntehdään, on ainakin yhdeksänkymmentätuhatta minua vastaan.\n\n-- Ja se, jonka teidän Majesteettinne aikoo minulle lukea, kuuluu\nsiis noihin kymmeneentuhanteen, jotka eivät kuitenkaan tuota armoa\nmuille yhdeksällekymmenelletuhannelle?\n\n-- Ei, kreivitär, tämä, jonka teille luen, onkin tarkoitettu teille.\n\n-- Minulle?\n\n-- Niin, teille.\n\n-- Ja kuka sen on tehnyt?\n\n-- Hra de Voltaire. -- Ja hän jätti teidän Majesteettinne\ntehtäväksi...\n\n-- Ei suinkaan, hän lähetti sen suoraan teidän Korkeutenne\nosoitteella.\n\n-- Kuinka?... Ilman mitään kirjettä?\n\nPäinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.\n\n-- Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt\npostipäällikön kanssa.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi\npienen paperiarkin ja lausui:\n\n    Oi Afrodite, äiti sulotarten,\n    miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa\n    näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten\n    sa mietit sankarille halpaa surmaa?\n          Odysseys kallis isänmaalleen on;\n          hän Agamemnonin on tuki, vankin\n          mies toimen, jonka äly verraton\n          löi kahlein Troian voiman korskeankin.\n    Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä\n    sydämet kauneudellas valtikoi;\n          juo onnes malja, naura, hekumoi\n          ja poimi ruusut Olymposi teiltä;\n    mut meille suosiosi hymy suo:\n    Poseidon tuima tyynnyttele tuo.\n          Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen,\n          mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat,\n          ei sulle peljättävä, jos vaan annat,\n          hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.\n\n-- Näkee selvästi, sire, -- sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan\nkuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, -- näkee, että hra\nde Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, -- vastasi Ludvig XV;\n-- hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos\npääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik\nII:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo,\nkreivitär, ja miettikää sitä.\n\nKreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja\nasetti lautasensa viereen.\n\nKuningas katseli hänen menettelyään.\n\n-- Sire, -- virkkoi Chon, -- eikö hiukan Tokaijin viiniä?\n\n-- Se on kotoisin itsensä Itävallan keisarin kellarista, -- lisäsi\nkreivitär, -- muistakaa se, sire.\n\n-- Ohoh, keisarinko viinikellarista... -- sanoi kuningas -- sitä ei\nole kenelläkään muulla kuin minulla.\n\n-- Minä sainkin sen teidän juomanlaskijaltanne, sire.\n\n-- Mitenkä, viettelittekö hänet?\n\n-- Ei, minä käskin häntä.\n\n-- Oikein vastattu, kreivitär. Kuningas on tuhma.\n\n-- Oh, mutta monsieur Ranska...\n\n-- Monsieur Ranskalla on ainakin tarpeeksi älyä rakastaa teitä koko\nsydämestään.\n\n-- Ah, sire; mutta miksi ette sitten tosiaan olekin monsieur Ranska?\n\n-- Ei politiikkaa, kreivitär.\n\n-- Suvaitseeko hänen Majesteettinsa nyt nauttia kahvia?\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Ja teidän Majesteettinne valmistaa ja polttaa sen itse kuten\ntavallista? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Ellei talon emäntä sitä kiellä. Kreivitär nousi ylös.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Minä palvelen teitä, monseigneur.\n\n-- No hyvä, -- vastasi kuningas ja ojentautui mukavaan asentoon\ntuolissaan kuin ainakin mies, joka on nauttinut hyvän illallisen ja\nsiten saanut tunteensa tasapainoon; -- hyvä, huomaan, että minun on\nparas antaa teidän tehdä niinkuin tahdotte, kreivitär.\n\nKreivitär toi nyt pöydälle hopeisen hiiliastian, jossa oli tulista\nmokkaa sisältävä kahvipannu. Sitten asetti hän kuninkaan eteen\nlautaselle kullatun kupin ja pienen böömiläisen karahvin; ja lautasen\nviereen pisti hän pienen paperisytykkeen.\n\nKuningas mittasi hyvin tarkkaavasti, kuten hän aina tätä työtä teki,\nsokerin määrän ja samoin kahvin, kaatoi varovasti konjakin, että\nalkohooli palaisi pinnalla, otti tuon pienen paperisytykkeen, sytytti\nsen kynttilässä ja pani sillä kuumaan nesteen palamaan.\n\nSitten heitti hän paperin hiiliastiaan, jossa se paloi loppuun.\n\nViiden minuutin päästä joi hän kahvinsa nautiskellen kuin oikea\nherkkusuu ainakin.\n\nKreivitär antoi hänen rauhassa juoda; mutta kuninkaan kallistaessa\nviimeistä tilkkaa huulilleen huudahti hän:\n\n-- Oi, sire, te sytytitte kahvinne Voltairen runolla, se tuo\nonnettomuutta Choiseuleille.\n\n-- Minä olen erehtynyt, -- sanoi kuningas nauraen, -- ette olekaan\nsievä haltiatar, te olette paholainen.\n\nKreivitär nousi paikaltaan.\n\n-- Sire, -- sanoi hän, -- tahtooko teidän Majesteettinne lähteä\nkatsomaan, onko kuvernööri jo palannut?\n\n-- Zamore? Pyh, mitä varten?\n\n-- Mutta tehän aioitte lähteä Marly'hin, sire.\n\n-- Se on totta, -- vastasi kuningas ja koetti ponnistautua vapaaksi\nsuloisesta hyvinvoinnin-tilastaan. -- Mennään katsomaan, kreivitär,\nmennään.\n\nRouva Dubarry antoi merkin Chonille, joka katosi.\n\nKuningas läksi jälleen etsimään, mutta, se on myönnettävä,\naivan toisessa mielentilassa kuin sitä tänä iltana ensi kertaa\nyrittäessään. Filosoofit väittävät, että riippuu melkein aina ihmisen\nvatsan tilasta, näkeekö hän maailman mustan vai ruusunpunaisen\nvärisenä.\n\nJa koska kuninkailla on vatsa niinkuin muillakin ihmisillä, tosin\ntavallisesti vaan huonompi kuin heidän alamaisillaan, mutta kuitenkin\nvatsa, joka jakaa hyvinvointiaan muuhunkin ruumiiseen kuten\ntoistenkin ihmisten, niin näytti kuningas olevan nyt niin hyvällä\ntuulella kuin kuninkaan yleensä on mahdollista olla.\n\nKymmenen askelta käytävässä kuljettua lehahti kuninkaan hajuhermoihin\nuusi suloinen tuoksu.\n\nOli jätetty ovi auki hurmaavan kauniiseen makuukamariin, jonka\nseinät olivat verhotut sinisillä ja luonnollisen värisillä kukilla\nkoristetuilla silkkiverhoilla; ja ovesta näki salaperäistä valoa\nkuultavan sänkykomeron, jonne lumoojattaren jalat olivat jo kaksi\ntuntia toivoneet matkaa.\n\n-- Niin, sire, -- virkkoi kreivitär, -- Zamore ei näytä tosiaan vielä\nolevan tullut takaisin, joten me olemme yhä lukon takana, ja ellemme\nkarkaa tästä linnasta ikkunasta...\n\n-- Lakanain avulla? -- kysyi kuningas.\n\n-- Sire, -- vastasi kreivitär hurmaavasti hymyillen, -- käyttäkäämme,\nmutta älkäämme väärin käyttäkö niitä.\n\nKuningas avasi nauraen sylinsä ja kreivitär pudotti tuon kauniin\nruusun niin että se varisti teränsä matolle.\n\n\n\n\n34.\n\nVoltaire ja Rousseau.\n\n\nKuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari\nrakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.\n\nSen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi\nkullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko\npäässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten\nsuuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.\n\nKesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset\nhuoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.\n\nKello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.\n\nTällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä\nsaakka suuressa pihassa.\n\nZamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli\njakelevinaan käskyjä.\n\nKuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.\n\n-- Kreivitär, mitä tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Emmekö saakaan\naamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta\ntyhjin vatsoin.\n\n-- Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, -- vastasi kreivitär; --\nmutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de\nSartines'n puheilleen Marly'hin.\n\n-- _Pardieu_, -- huudahti kuningas, -- minun mielestäni voisikin\nilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly\nniin lähellä.\n\n-- Teidän Majesteettinne suokoon minulle kunnian ja uskokoon, ettette\nole ensimäinen, joka tätä ajatteli, -- vastasi kreivitär hymyillen.\n\n-- Ja sitäpaitsi on aamu liian kaunis käyttää työhön: syödään nyt\naamiaista.\n\n-- Sire, teidän olisi sitä ennen kuitenkin kirjoitettava minulle\nnimiänne.\n\n-- Rouva de Béarnia vartenko?\n\n-- Niin, ja sitten määrättävä päivä.\n\n-- Mikä päivä?\n\n-- Ja tunti.\n\n-- Mikä tunti?\n\n-- Päivä ja tunti, jolloin minut esitellään hovissa.\n\n-- _Ma foi_, -- sanoi kuningas, -- te olette tosiaan ansainnut\nesittelyn, kreivitär. Määrätkää itse päivä.\n\n-- Sire, niin pian kuin mahdollista.\n\n-- Kaikki on siis valmista?\n\n-- Kaikki.\n\n-- Oletteko jo oppinut nuo kolme lyykistystä?\n\n-- Tottahan, kun olen opetellut niitä jo koko vuoden.\n\n-- Pukunne on valmis?\n\n-- Se saadaan teetetyksi neljässäkolmatta tunnissa.\n\n-- Ja teillä on kummitäti?\n\n-- Tunnin päästä hän on täällä.\n\n-- No hyvä, kreivitär; tehkäämme keskenämme selvä sopimus.\n\n-- Mikä sopimus?\n\n-- Te ette puhu enää tuosta varakreivi Jeanin selkkauksesta\nluutnantti de Taverneyn kanssa.\n\n-- Täytyykö meidän siis kreivi-parka uhrata?\n\n-- _Ma foi_, täytyy!\n\n-- No niin, sire, ei hänestä enää puhuta... Ja päivä on?\n\n-- Ylihuomenna.\n\n-- Tunti?\n\n-- Kello kymmenen illalla, kuten tavallista.\n\n-- Se on sovittu, sire?\n\n-- On.\n\n-- Kuninkaan sanallanne?\n\n-- Kautta aateliskunniani.\n\n-- Kättä päälle, Ranska!\n\nJa rouva Dubarry ojensi kuninkaalle pienen, kauniin kätensä ja\nkuningas antoi omansa pudota siihen.\n\nTänä aamuna tunsi koko Luciennes kuninkaan iloisen tuulen. Hän\noli tosin antanut myöten eräässä asiassa, jossa hän oli jo kauan\nsitten ajatellut antaa myöten, mutta hän oli sensijaan voittanut\neräässä toisessa; sopimus oli siis puhdasta voittoa. Hän antaisi\nmielellään Jeanille satatuhatta livreä sillä ehdolla, että varakreivi\nmenisi tuhlaamaan ne Pyreneitten tai Auvergnen kylpylöihin, ja tämä\nmenettely kävisi Choiseulin silmissä maanpaosta.\n\nJa siksipä nyt satoi kultaa köyhille, sokerileivoksia karpeille ja\nkehuja Boucherin maalauksille.\n\nVaikka kuningas oli eilis-iltana aterioinut upeasti, söi hän nyt\nsuurella ruokahalulla aamiaisen.\n\nKuitenkin oli kello jo yksitoista. Ja kreivitär katseli sitä\nusein tarjotessaan itse pöydässä kuninkaalle, sillä se kävi hänen\nmielestään liian hitaasti.\n\nKuningas oli suvainnut sanoa, että jos rouva de Béarn saapuisi,\nvoitaisiin hänet päästä ruokasaliin.\n\nKahvi tuli pöytään, sitä maisteltiin ja se juotiin, mutta rouva de\nBéarnia ei kuulunut.\n\nNeljänneksen yli yksitoista kuului laukkaavan hevosen kavioiden\nkapsetta pihalta.\n\nRouva Dubarry kepsahti ylös ja vilkui ulos ikkunasta. Jean Dubarryn\nlähettämä kuriiri hyppäsi siellä juuri maahan vaahtoavan hevosen\nsatulasta.\n\nKreivitär vavahti; mutta koska hän ei saanut ilmaista levottomuuttaan\nkuninkaalle, täytyi hänen palata istumaan kuninkaan viereen,\npitääkseen häntä yhä hyvällä tuulella.\n\nTuokion päästä tuli Chon sisään pikku kirje kädessä. Tässä ei\nauttanut enää kursailu, kirje täytyi lukea.\n\n-- Mitä tuo on, suuri Chon? Lemmenviestikö? -- kysyi kuningas.\n\n-- Oh, niinpä juuri, sire.\n\n-- Ja keneltä?\n\n-- Varakreivi-raukalta.\n\n-- Niinkö varmaan?\n\nVoltaire ja Rousseau\n\n-- Katsokaa itse.\n\nKuningas tunsi käsialan ja pelkäsi, että kirje saattoi koskea vielä\nChausséen kylän selkkausta. Siksi hän virkkoi työntäen kirjettä\nluotaan pois:\n\n-- Hyvä, hyvä, riittää.\n\nKreivitär istui kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- Onko kirje minulle? -- kysyi hän.\n\n-- On, kreivitär.\n\n-- Suvaitseeko kuningas?...\n\n-- Lukekaa, _pardieu!_ Chon saa lausua sillaikaa minulle\n_Korppi-kuomaa_.\n\nJa hän veti Chonin polviensa eteen ja lauloi kuningaskunnan\nväärimmällä äänellä, kuten Jean-Jacques sanoo:\n\n    On palvelija multa\n    ja onni mennyt pois![55]\n\nKreivitär meni ikkunan komeroon ja luki:\n\n    'Älä odota tuota kelvotonta akkaa; hän väittää polttaneensa\n    eilis-iltana jalkansa, joten hänen muka täytyy pysyä sisällä.\n    Tästä hyvästä saamme kiittää Chonia, joka tuli eilen kotiin niin\n    sopivaan aikaan, sillä hän tämän meille teki; vanha noita tunsi\n    hänet, ja koko ilveilymme meni päin seiniä.\n\n    On hyvä, että tuo pieni vintiö Gilbert on kadonnut, hän, joka on\n    alkusyynä tähän kaikkeen, muuten vääntäisin häneltä niskat nurin.\n    Mutta jos tapaan hänet joskus, niin ei hän pelasta nahkaansa,\n    siitä saa hän olla varma.\n\n    Lyhyesti lopuksi: tule heti Pariisiin, tai saamme alkaa koko\n    jutun uudestaan.\n\n                                                  _Jean_.'\n\n-- Mitä se on? -- kysyi kuningas huomaten kreivittären yhtäkkiä\nkalpenevan.\n\n-- Ei mitään, sire; ilmoitus lankoni terveydentilasta.\n\n-- Hän voi kai yhä paremmin, se rakas kreivi?\n\n-- Kyllä, yhä paremmin, -- vastasi kreivitär. -- Kiitän, sire. Mutta\nkatsokaa, tuolla tulevat vaunut pihaan.\n\n-- Se on se kreivittäremme varmaan?\n\n-- Ei, sire, hän on hra de Sartines.\n\n-- No mitä nyt? -- kysyi kuningas, kun näki rouva Dubarryn menevän\novea kohti.\n\n-- Niin, sire, -- vastasi kreivitär, -- minä jätän nyt teidät\nvieraanne kanssa ja menen pukeutumaan.\n\n-- Entä kreivitär de Béarn?\n\n-- Kun hän tulee, ilmoitan sitten nöyrimmästi teidän\nMajesteetillenne, -- vastasi kreivitär rutistaen paperin kokoon\nkampausviittansa taskussa.\n\n-- Te siis minut jätätte, kreivitär? -- sanoi kuningas alakuloisesti\nhuokaisten.\n\n-- Sire, tänään on sunnuntai; teillä ovat ne allekirjoitukset,\nallekirjoitukset!...\n\nJa rouva Dubarry tuli ja käänsi kuninkaan suudella raikkaat poskensa,\njoille kuningas läiskäsi kummallekin muiskun; ja senjälkeen kreivitär\npoistui huoneesta.\n\n-- Hiiteen allekirjoitukset kaikki, jotka niitä vaativat, -- virkkoi\nkuningas. -- Kuka on keksinyt ministerit, heidän salkkunsa ja\nviralliset paperit?\n\nKuningas tuskin ehti päästää tämän sadatuksen, kun sekä ministeri\nettä salkku ilmestyivät sitä ovea vastapäätä olevalle kynnykselle,\njosta kreivitär oli kadonnut.\n\nKuningas huokaisi toisen kerran, vielä synkkämielisemmin kuin äsken.\n\n-- Ah, siinähän nyt olette, Sartines; kylläpä olette täsmällinen!\nTämän lausui hän sellaisella äänellä, ettei voinut erehtyä, olivatko\nsanat kiittäviä vai moittivia.\n\nPoliisipäällikkö avasi salkkunsa ja alkoi vetää siitä esiin papereita.\n\nSilloin kuului ulkoa pihahietikolta vaunujen pyöräin ratinaa.\n\n-- Odottakaahan, Sartines, -- pyysi kuningas. Ja hän kiiruhti ikkunan\nääreen.\n\n-- Mitä ihmettä, kreivitär lähtee kotoa?\n\n-- Hänpä juuri, sire, -- vastasi ministeri.\n\n-- Eikö hän sitten odotakaan kreivitär de Béarnia?\n\n-- Sire, minä olen taipuvainen luulemaan, että hän väsyi häntä\nodottamaan ja menee nyt itse häntä noutamaan.\n\n-- Mutta tuon rouvanhan piti tulla tänne tänä aamuna...\n\n-- Sire, olen melkein varma, ettei hän tule.\n\n-- Miten niin? Tunnetteko te asian, Sartines?\n\n-- Sire, minun velvollisuuteni on tuntea hiukan kaikkea, että teidän\nMajesteettinne olisi minuun tyytyväinen.\n\n-- Mitä sitten nyt on tapahtunut? Sanokaa, Sartines.\n\n-- Vanhalleko kreivittärelle, sire?\n\n-- Niin.\n\n-- Sitä, mitä kaikessa tapahtuu: vaikeuksia.\n\n-- Mutta, suoraan sanoen, tuleeko tuo kreivitär tänne?\n\n-- Hm, hm, sire, asia tuntui varmemmalta eilis-iltana kuin tänä\naamuna.\n\n-- Kreivitär-parka! -- huokaisi kuningas voimatta estää iloa\nsyttymästä silmiinsä.\n\n-- Ah, sire, kvadrupel-allianssi[56] ja sukulaisuussopimus olivat\npelkkää lasten leikkiä tämän esittelyjutun rinnalla.\n\n-- Kreivitär-parka, hän ei vaan onnistu milloinkaan, -- sanoi\nkuningas ja pudisti päätänsä.\n\n-- Sitä pelkään, sire, ellei teidän Majesteettinne ryhdy vakavasti\ntoimeen.\n\n-- Hän luuli jo olevansa niin varma asiastaan.\n\n-- Pahinta hänelle on, että ellei hän tule esitellyksi ennen madame\nla dauphinen saapumista, on hyvin uskottavaa, ettei hän tule\nollenkaan esitellyksi, -- arveli de Sartines.\n\n-- Se on enemmänkin kuin uskottavaa, siinä olette oikeassa.\nVäitetään, että tuleva pojanpoikani puoliso on sangen ankara ja\nhurskas ja siveä. Kreivitär-parka!\n\n-- Tietysti tuottaa se, ettei häntä esitetä, rouva Dubarrylle suuren\nsurun, mutta samalla säästää se teidän Majesteettinne monenlaisista\nhuolista, -- jatkoi de Sartines.\n\n-- Niinkö arvelette, Sartines?\n\n-- Ah, varmaan: sen vähemmin kadehtijoita, panettelijoita,\nirvihampaita, imartelijoita ja sanomalehtijuttuja. Jos rouva Dubarry\nesiteltäisiin hovissa, sire, saisimme uhrata vähintään satatuhatta\nfrangia ylimääräisen poliisin ylläpitoon.\n\n-- Todellako! Kreivitär-parka. Hän haluaa sitä kuitenkin niin kovasti!\n\n-- No, teidän Majesteettinne käskee, ja kreivittären halu toteutuu.\n\n-- Mitä ajattelettekaan, Sartines? -- huudahti kuningas. -- Sanokaa\nminulle suoraan, voinko minä sekaantua moiseen asiaan? Voinko minä\nnimikirjoituksellani käskeä ihmisiä olemaan kohteliaita rouva\nDubarrylle? Saatatteko te, Sartines, älykäs mies, neuvoa minua\ntekemään suorastaan valtiokeikausta täyttääkseni kreivittären\npäähänpistoja?\n\n-- Oh, en suinkaan, sire. Minä alistun vaan sanomaan, samoin kuin\nteidän Majesteettinnekin: kreivitär-parka!\n\n-- Ja muuten, eihän hänen asemansa ole vielä lainkaan toivoton. Te\nnäette kaikki asiat sen värisinä kuin tuo teidän pukunne, Sartines.\nKuka voi sanoa, ettei rouva de Béarn vielä muuta päätöstään? Kuka\nvoi väittää, että dauphine saapuu niin pian? On vielä neljä päivää\nennenkuin hän joutuu Compiègneen, ja neljässä päivässä ehtii tehdä\nmitä hyvänsä. No niin, tehdäänkö tänä aamuna työtä, hra Sartines?\n\n-- Oh, teidän Majesteettinne, ainoastaan nimi kolmeen paperiin. Ja\npoliisipäällikkö veti salkustaan ensimäisen paperin.\n\n-- Kah, -- sanoi kuningas, -- vangitsemiskäsky.\n\n-- Niin, sire.\n\n-- Ja kuka on vangittava?\n\n-- Teidän Majesteettinne suvaitsee silmäillä itse paperia. -- Muuan\nhra Rousseau? Mikä Rousseau hän on, Sartines, ja mitä hän on tehnyt?\n\n-- Kirjan _Yhteiskunnallinen sopimus_, sire.\n\n-- Ahaa, tuo Jean-Jacques? Aiotteko siis hänet bastiljoida?\n\n-- Sire, hän tekee aina skandaaleja.\n\n-- Mitä hittoa hänen sitten pitäisi tehdä?\n\n-- Muuten, en häntä bastiljoida aiokaan.\n\n-- Mitä varten sitten tämä vangitsemiskäsky?\n\n-- Sire, sitä varten, että minulla olisi ase valmiina.\n\n-- Niin, en silti, että pitäisin kovinkaan suuressa kunniassa noita\nfilosoofejanne, -- virkkoi kuningas.\n\n-- Ja siinä teidän Majesteettinne on oikeassa, -- vakuutti Sartines.\n\n-- Mutta siitä nousisi häly, ymmärrättehän; muuten: luulin, että hän\noli saanut luvan olla Pariisissa.\n\n-- Että hän oli suvaittu täällä, sire; mutta sillä ehdolla, ettei hän\nnäyttäytyisi.\n\n-- Mutta hän näyttäytyy?\n\n-- Ei muuta teekään.\n\n-- Armenialaisessa puvussaan?\n\n-- Ei, sire, osoitimme hänelle, että siitä hänen on luovuttava.\n\n-- Ja hän totteli?\n\n-- Kyllä, mutta huutaen vainoa.\n\n-- Ja missä puvussa hän nyt esiintyy?\n\n-- Aivan samanlaisessa kuin muutkin ihmiset, sire.\n\n-- No, silloinhan skandaali ei olekaan suuri.\n\n-- Mitä ajattelettekaan, sire! Mies, jota on kielletty esiintymästä,\ntiedättekö, missä hän käy joka päivä?\n\n-- Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?\n\n-- Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia,\nainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta\ntarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka\nkerääntyy kahvilan ympärille.\n\n-- Vai niin, -- sanoi kuningas, -- pariisilaiset ovat vielä tuhmempia\nkuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla,\neivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.\n\n-- Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä\npistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!\n\n-- Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te\nsilloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.\n\nPoliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi,\nsillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä\nenää vaatinutkaan.\n\n-- Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, --\nsanoi de Sartines.\n\n-- Toisestakin? -- vastasi kuningas kyllästyneesti; -- mutta\nniistähän ei nyt tule loppua?\n\n-- Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. -- Ja kuka nyt on\nkysymyksessä?\n\n-- Hra de Voltaire.\n\n-- Onko hänkin tullut takaisin Ranskaan?\n\n-- Ei, sire, mutta olisi ehkä parempi, että hän olisi tullut. Voisin\nedes pitää häntä silmällä.\n\n-- Mitä hän sitten on tehnyt?\n\n-- Ei hän itse mitään, vaan hänen kannattajansa: on aikomus pystyttää\nhänelle kuvapatsas, ei enempää eikä vähempää.\n\n-- Ratsun seljässä?\n\n-- Ei juuri, sire, ja kuitenkin on hän mahtava kaupunkien\nvalloittaja, sen vakuutan.\n\nLudvig XV kohautti hartioitaan.\n\n-- Sire, en ole nähnyt moista sitten Poliorketeen päivien, --\njatkoi de Sartines. -- Hänellä on uskottuja kaikkialla; valtakunnan\nensimäiset arvohenkilöt rupeavat hänen kätyreiksesn, hommatakseen\nmaahan läpi tullin hänen kirjojaan. Äskettäin otin takavarikkoon\nkahdeksan täyttä laatikkoa; kaksi niistä oli osoitettu hra de\nChoiseulille.\n\n-- Sangen huvittavaa.\n\n-- Sire, huomatkaa kuitenkin, että hänelle hommataan julkisesti\nsamaa kuin jollekin kuninkaalle: äänestetään hänelle kokouksissa\nkuvapatsasta.\n\n-- Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne\nitse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?\n\n-- Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin\nlaatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla\nrahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja\nhuomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä\nrahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta.\nItse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.\n\n-- No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? -- kysyi Ludvig XV.\n-- En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.\n\n-- Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne\ntekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.\n\n-- Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle\npronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän\ntouhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin\nelävässä lihassa.\n\n-- Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?\n\n-- Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole\ntässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää;\nmutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt,\njolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme\nvaltamerelle: \"Tätä kauemmaksi et tule.\" Jos nostaisimme metelin\ntuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme.\nParempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.\n\nPoliisipäällikkö huokaisi.\n\n-- Sire, -- sanoi hän, -- jos emme rankaise näitä miehiä,\nhävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista,\njoiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä\ntoiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon.\nEnsinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.\n\nLudvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä:\n\n-- _Pyhä tarttuva tauti eli taikauskon luonnonhistoria;\nLuonnonjärjestelmä eli fyysillisen ja moraalisen maailman lait;\nJumala ja ihmiset, kirjoitelmia Jeesuksen Kristuksen ihmetöistä;\nLiagusan kapusiinimunkin matkaneuvot veli Perduiclosolle hänen\nlähtiessään Pyhään maahan_.\n\nKuningas ei ollut lukenut neljännesosaakaan luettelosta, kun laski\njo paperin kädestään. Hänen tavallisesti tyynille kasvoilleen tuli\nomituinen surullinen ja toivoton ilme.\n\nHän vaikeni hetkisen aprikoiden ja aivan kuin lamattuna.\n\n-- Tässä täytyisi vääntää nurin koko maailma, Sartines; yrittäkööt\nmuut sitä.\n\nSartines katsoi häneen ymmärtäväisesti, ja sellaisesta ministeriensä\nkatseesta Ludvig XV piti, sillä se säästi hänet ajattelemasta ja\nryhtymästä toimeen.\n\n-- Rauhaa, eikö niin, sire, -- virkkoi poliisipäällikkö vuorostaan,\n-- kuningas toivoo rauhaa?\n\nKuningas nyökäytti painavasti päätänsä.\n\n-- Oi, hyvä Jumala, niin, enhän minä muuta heiltä pyydä, noilta\nteidän filosoofeiltanne, encyclopedisteiltänne, ihmeentekijöiltänne,\nilluminaateiltanne, runoilijoiltanne, ekonomisteiltanne ja\nsanomalehtimiehiltänne, joita kuohuu ilmi taivas tiesi mistä. Nuo,\njotka kyhäävät, kirjoittavat, rääkkyvät, sadattelevat, tekevät\nlaskelmia, saarnaavat, kirkuvat. Pantakoon heille vaikka kruunu\npäähän ja pystytettäköön heille kuvapatsaita, rakennettakoon heille\ntemppeleitä, mutta annettakoon minun olla rauhassa.\n\nSartines nousi ylös, kumarsi kuninkaalle ja poistui mutisten\nitsekseen:\n\n\"Onneksi on rahoissamme kirjoitus: _Domine, salvum fac regem_\".[57]\n\nLudvig XV jäi yksin, tarttui kynään ja kirjoitti pojanpojalleen\ndauphinille:\n\n    'Sinä pyysit minua jouduttamaan madame la dauphinen matkaa: minä\n    täytän toivomuksesi.\n\n    Annan nyt määräyksen olla pysähtymättä Noyoniin; niin ollen\n    saapuu hän ensi tiistaiaamuna Compiègneen.\n\n    Minä olen siellä itse täsmälleen kello kymmenen, nimittäin\n    neljännestuntia ennen hänen tuloaan.'\n\n-- Tällä tavoin pääsen minä tuosta joutavasta esittelyselkkauksesta,\njoka kiusaa minua enemmän kuin Voltaire, Rousseau ja kaikki menneen\nja tulevan ajan filosoofit. Se jää kreivitärparan ja dauphinen\nkeskinäiseksi asiaksi. _Ma foi_, johdetaan hiukan tätä huolta ja\nvihaa ja kostonkiihkoa nuorempiin, joilla on voimaa sitä kestää.\nOppikoot nuoret kärsimään, se kasvattaa heitä.\n\nJa kuningas oli ihastuksissaan, kun oli saanut tällä lailla\nkierretyksi vaikeasti ratkaistavan seikan, ja oli nyt vakuutettu,\nettei kukaan voisi enää häntä moittia tuon esittelyasian suosimisesta\ntai ehkäisemisestä, josta nyt koko Pariisi puhui. Sellaisin tuntein\nnousi kuningas vaunuihinsa ja ajoi Marly'hin, jossa hovi häntä odotti.\n\n\n\n\n35.\n\nKummitäti ja ristitytär.\n\n\nKreivitär Dubarry, kreivitär-parka, säilyttäkäämme hänellä tämä\nkuninkaan antama surkuttelunimi, sillä nyt hän sen tosiaan ansaitsee\n-- kreivitär-parka, sanomme, ajoi nyt kuin vaivattu henki Pariisia\nkohti.\n\nChon, hänkin aivan tyrmistyneenä Jeanin kirjeen lähinnä viimeisestä\nkohdasta, kätki Luciennesin emännän huoneessa tuskaansa ja\nlevottomuuttaan. Ja hän sadatteli nyt onnetonta päähänpistoaan, että\noli ottanut maantiellä Gilbertin vaunuihinsa.\n\nKun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen\nlaskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la\nRoquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.\n\nNäissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa,\nja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.\n\nHeti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan\njättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.\n\n-- Joutuin, kreivitär, -- sanoi hän, -- joutuin, nouse minun\nvaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.\n\n-- Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? -- kysyi rouva Dubarry\nja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun\nvarakreivi antoi merkin, vaunuja.\n\n-- Niinpä luulen, kälyseni, -- vastasi Jean; -- se on kuitti saadusta\ntai paremminkin ennakkovaatimus.\n\n-- Mutta mitä sitten on tapahtunut?\n\n-- Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä\nolen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet.\nKun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan _Kiekuvan\nKukon_ majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään\ntoimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan\nloistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja\nminä palaan sinne ja nukun.\n\n-- Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja\nkäsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.\n\n-- Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä\ntulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään\nhuolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.\n\n-- Ovella pysäyttää minut palvelijatar ja ilmoittaa, ettei kreivitär\nsaata lähteä ulos sinä päivänä eikä ehkä viikon päiviin.\n\n-- Tunnustan, että vaikka minä jo odotinkin jotain onnettomuutta, en\nollut odottanut toki tällaista.\n\n\"Mitä, eikö hän voi lähteä ulos?\" huudahdin minä. \"Ja mikä hänellä\nsitten on?\"\n\n\"Hän on sairas.\"\n\n\"Sairas? Mahdotonta! Eilen hän voi aivan erinomaisesti.\"\n\n\"Kyllä, monsieur. Mutta kreivittärellä on tapana keittää itse\naamusuklaansa, ja kun hän tänä aamuna sitä keitti, läikäytti hän sitä\nvahingossa pannusta päälleen ja poltti jalkansa. Kreivittären huudot\nkuullessani minä juoksin hätään. Kreivitär oli aivan pyörtyä. Minä\nkannoin hänet vuoteeseen, ja luulen, että hän nyt nukkuu.\"\n\n-- Minä lensin valkeaksi niinkuin nuo sinun pitsisi, kälyni. Minä\nhuusin: \"Se on valhe.\"\n\n\"Ei, rakas hra Dubarry\", vastasi minulle niin tuima ääni, että luulin\nsen voivan tunkeutua vaikka läpi seinien; \"ei, se ei ole valhe, ja\nminulla on kauheat tuskat\".\n\n-- Minä ryntäsin sinnepäin, josta ääni tuli, ja sysäsin auki erään\noven, joka ei tahtonut avautua. Vanha kreivitär oli tosiaan vuoteessa.\n\n\"Ah, madame!...\" huudahdin minä.\n\n-- Siinä ainoat sanat, mitä osasin puhua. Minä olin vihan vimmassa,\nolisin mielelläni hänet vaikka kuristanut.\n\n\"Katsokaa tuossa\", sanoi hän minulle näyttäen surkean huonoa\nturkkilaista kahvipannua lattialla, \"tuossa on pannu, joka on tähän\nkaikkeen syypää\".\n\n-- Minä hyppäsin survomaan kaksin jaloin kahvipannua.\n\n\"Tällä ei enää suklaata keitetä, sen teille vannon.\"\n\n\"Sellainen paha onni\", jatkoi vanha rouva vaikeroivalla äänellä. \"Nyt\nesittelee teidän kälynne hovissa rouva d'Alogny. Mitäpä tässä muuta\nvoi? Se oli sallittua, kuten itämaalaiset sanovat.\"\n\n-- Ah, hyvä Jumala, -- huudahti kreivitär Dubarry, -- sinä syökset\nminut aivan epätoivoon, Jean.\n\n-- Mutta minä en ole ollenkaan epätoivoissani, jos sinä vaan itse\nmenet hänen luokseen: juuri siksi minä lähetin sinua noutamaan.\n\n-- Ja syy, miksi et ole epätoivoissasi?\n\n-- _Dame_, siksi, että sinä voit sellaista, jota minä en voi, siksi,\nettä sinä olet nainen ja saatat otattaa kääreen hänen jalastaan\nedessäsi pois, ja kun siten paljastat petoksen, voit sanoa rouva\nde Béarnille, että hänen pojastaan ei koskaan tule mitään muuta\nkuin tavallinen maalaisherra ja ettei hän koskaan saa kolikkoakaan\nSalucesien perinnöstä. Kaiken kaikkiaan siksi, että sinä osaat matkia\nCamillen[58] kiroja paljoa paremmin kuin minä esittää Oresteen raivoa.\n\n-- Luulenpa, että lasket leikkiä! -- huudahti kreivitär.\n\n-- Niin, huulilla vain, usko minua.\n\n-- Missä tuo vanha Sipillä asuu?\n\n-- Senhän tiedät hyvin: _Kiekuvan Kukon_ majatalossa, joka on\nSaint-Germain-des-Prés kadun varrella, suuri, musta talo, jonka oven\npäällä on valtava kukko maalattuna peltikylttiin Kun kyltti vinkuu,\nkukko laulaa.\n\n-- Siitä tulee kiivas kohtaus!\n\n-- Niin minäkin luulen. Mutta samalla olen vakuutettu, että sitä\ntäytyy koettaa. Tahdotko, niin tulen kanssasi?\n\n-- Älä millään muotoa, sinä pilaisit koko asian.\n\n-- Kuulepas, mitä prokuraattorimme sanoi, kun neuvottelin hänen\nkanssaan tästä asiasta; sanon tämän sinulle ohjeeksesi. Jonkun\nihmisen pieksemisestä hänen kotonaan tulee sakkoja ja vankeutta.\nHänen pieksemisestään jossakin muualla...\n\n-- Ei tule mitään, sen tiedät itse hyvin; -- vastasi kreivitär\nJeanille.\n\nJean veti suunsa pahaan irvistykseen.\n\n-- Oh, -- vastasi hän, -- vanha velka kasvaa korkoja, ja jos minä\nsaan kynsiini tuon herran...\n\n-- Puhukaamme nyt ainoastaan rouvasta, varakreivi.\n\n-- Minulla ei ole enää mitään puhumista; mene joutuin!\n\nJa Jean väistyi syrjään päästääkseen kreivittären vaunut menemään.\n\n-- Missä sinä odotat minua?\n\n-- Saman majatalon ravintolassa; tilaan pullon Espanjan viiniä, ja\njos tarvitset auttavaa kättä, niin tulen avuksesi.\n\n-- Antaa mennä! -- huusi kreivitär kuskille.\n\n-- Saint-Germain-des-Prés, _Kiekuvan Kukon_ majatalo, -- lisäsi\nvarakreivi.\n\nVaunut lähtivät kiitämään nopeasti Champ-Elysées'lle päin.\n\nNeljännestunnin kuluttua pysähtyivät ne lähelle Abbatialen katua ja\nSainte-Margueriten toria.\n\nSiellä laskeutui rouva Dubarry vaunuista, sillä hän pelkäsi, että\nvaunujen jyrinä ilmoittaisi hänen saapumisestaan tuolle vanhalle ja\novelalle rouvalle, joka oli varmaankin varuillaan ja huomaisi tulijan\njonkun ikkunaverhon takaa piilosta tarpeeksi aikaiseen ja voisi\nsitten pujahtaa hänen käsistään.\n\nNiin ollen läksi kreivitär hotelliin kävellen ja ainoastaan\nlakeijansa saattamana ja tuli nopeasti Abbatialen kadulle. Sen\nvarrella ei ollut muuta kun kolme taloa ja niistä oli ravintola\nkeskimäinen.\n\nHän paremminkin juoksi kuin meni sisään ravintolan ovesta, joka oli\navoinna.\n\nKukaan ei nähnyt hänen tuloaan; mutta yläkerroksen puisten portaiden\njuuressa kohtasi hän ravintolan emännän.\n\n-- Rouva de Béarn? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Rouva de Béarn on hyvin sairas eikä voi ottaa vastaan.\n\n-- Sairas; niin, sen tiedän, -- vastasi kreivitär; -- minä tulin\njuuri katsomaan, miten hän voi.\n\nJa keveänä kuin lintu lehahti hän sekunnissa portaitten yläpäähän.\n\n-- Madame, madame! -- huusi ravintolan emäntä, -- teille tullaan\nväkisin sisään!\n\n-- Kuka tulee? -- kysyi vanha käräjätäti huoneensa perukasta.\n\n-- Minä, -- vastasi kreivitär ja ilmestyi samassa ovelle, kasvoillaan\ntäydellisesti tilaisuuden vaatima ilme, sillä hän samalla hymyili\nkohteliaasti ja oli osaaottavan huolestunut.\n\n-- Kreivitärkö täällä! -- huudahti käräjätäti peljästyksestä kalveten.\n\n-- Niin, rakas rouva, minä tulin ilmaisemaan teille, kuinka syvästi\npahoittelen tapaturmaanne, josta sain äsken tiedon. Kertokaa nyt,\nmiten se tapahtui, olkaa hyvä.\n\n-- Mutta minä en uskalla pyytää teitä, madame, istumaan näin kurjaan\nasumukseen.\n\n-- Tiedän, että teillä on linna Tourainessa ja ymmärrän tällaisen\nmajatalossa asumisen.\n\nKreivitär Dubarry istuutui. Rouva de Béarn ymmärsi, että hän asettui\npaikalleen vakavissa aikeissa.\n\n-- Teillä näyttää olevan kovat tuskat, madame? -- kysyi kreivitär\nDubarry.\n\n-- Kauheat.\n\n-- Oikeassako jalassa? Taivaan isä, mutta mitenkä te nyt oikein\npoltittekaan jalkanne?\n\n-- Se kävi lyhyesti kertoen näin: minulla oli kahvipannu kädessä,\nsanka luiskahti vinoon, kiehuva vesi läikähti ylitse ja jalalleni\nkaatui lasillisen verran.\n\n-- Sehän on hirveää!\n\nVanha rouva huokaisi.\n\n-- Niin, niin, hirveää, -- äännähteli hän. -- Mutta minkäpä sille\nvoi! Vahingot eivät tule yksinään.\n\n-- Tiedätte, että kuningas odotti teitä tänä aamuna!\n\n-- Oi, te saatatte minut yhä suurempaan tuskaan, madame.\n\n-- Hänen Majesteettinsa ei ollut tyytyväinen, kun ei saanutkaan teitä\nnähdä.\n\n-- Tapaturmani puhdistaa käytökseni, ja minä toivon saavani itse\npyytää nöyrimmästi hänen Majesteetiltaan anteeksi.\n\n-- En tätä puhu tehdäkseni teitä alakuloiseksi, -- virkkoi rouva\nDubarry, joka kyllä näki, että rouva oli vallan virkeä. -- Minä\ntahdoin ainoastaan ilmaista teille, miten hänen Majesteettinsa toivoi\ntuloanne ja miten hän olisi ollut siitä kiitollinen.\n\n-- Näette itse, missä asemassa olen, madame.\n\n-- Kyllä; mutta saanko luvan sanoa teille erään asian?\n\n-- Sanokaa; minä kuuntelen mitä nöyrimmästi.\n\n-- Nimittäin että tämänpäiväinen onnettomuus on luultavasti seuraus\njostakin mielenliikutuksesta, joka teillä on ollut.\n\n-- Oh, en suinkaan väitä sitä vastaan, -- virkkoi käräjätäti\nkumartaen kohteliaasti, mutta ainoastaan päätään ja hartioitaan;\n-- minä olin tosiaan hyvin liikutettu kunniasta, että otitte minut\nkotiinne niin kohteliaasti vastaan.\n\n-- Luulenpa, että se johtui vielä muustakin.\n\n-- Muustakin? Ei minun tietääkseni, madame.\n\n-- Oh, kyllä, eräästä kohtauksesta?...\n\n-- Että minä olisin siis kohdannut jonkun?\n\n-- Niin, lähtiessänne luotani.\n\n-- Minä en kohdannut ketään, madame. Minähän läksin veljenne\nvaunuilla.\n\n-- Ennenkuin nousitte vaunuihin? Käräjätäti näytti johdattelevan\nasiaa mieleensä.\n\n-- Silloin kun menitte alas ulkoportaita. Vanhus näytti miettivän yhä\ntarkemmin.\n\n-- Niin, -- jatkoi rouva Dubarry suu hymyssä, jossa huomasi jo\nkärsimättömyyttäkin; -- muuan henkilö tuli pihalle juuri silloin kuin\nte läksitte talosta.\n\n-- Ikävä sanoa, madame, mutta minä en vaan muista,\n\n-- Eräs nainen... Ahaa, nyt te sen muistatte,.\n\n-- Minä olen niin likinäköinen, että en eroita näin parin askeleen\npäästä teistäkään mitään. Päättäkää siis itse, miten asia on.\n\n\"Ahaa, hän on niin ovela\", mietti kreivitär itsekseen. \"Jätetään\nviekkaus, hän voittaisi siinä minut.\"\n\n-- No niin, koska te ette nähnyt tuota naista, niin sanon teille,\nkuka hän oli, -- jatkoi kreivitär.\n\n-- Se nainen, joka tuli muka pihaan silloin kuin minä läksin?\n\n-- Se juuri. Hän oli minun kälyni, neiti Dubarry.\n\n-- Ahaa, madame, vai niin. Mutta kun en ole koskaan ennen häntä\nnähnyt...\n\n-- Olettepas.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, ja olette puhunutkin hänen kanssaan.\n\n-- Neiti Dubarryn?\n\n-- Niin juuri, neiti Dubarryn. Mutta sinä päivänä hän oli nimeltään\nneiti Flageot.\n\n-- Niinkö! -- huudahti vanha käräjätäti voimatta salata katkeraa\nmieltänsä, -- tuoko väärä neiti Flageot, joka tuli luokseni ja\npuijasi minut tällä tavoin matkustamaan tänne, hän oli siis teidän\nkälynne?\n\n-- Sama henkilö, madame.\n\n-- Ja hänet oli lähetetty sinne luokseni?\n\n-- Niin, minä olin lähettänyt hänet.\n\n-- Minua pilkataksenne?\n\n-- En, vaan tehdäkseni teille palveluksen samalla kun te tekisitte\ntoisen minulle.\n\nVanha kreivitär rypisti sakeita, harmaita kulmakarvojaan.\n\n-- Arvelen, ettei hänen vierailunsa tuota minulle liioin hyötyä.\n\n-- Ottiko hra de Maupeou teidät sitten huonosti vastaan, madame?\n\n-- Hovin kohteliaisuuksia!\n\n-- Mutta minullapa on luullakseni ollut kunnia tarjota teille jotain\nkouraantuntuvampaakin kuin kohteliaisuuksia.\n\n-- Madame, ihminen päättää, Jumala säätää.\n\n-- Puhutaanpa tosissamme asioista, -- virkkoi kreivitär.\n\n-- Kyllä, minä kuuntelen,\n\n-- Te poltitte jalkanne?\n\n-- Näette sen itse.\n\n-- Pahoin?\n\n-- Kauheasti.\n\n-- Ettekö voisi, vaikka teillä on tuo palohaava, kylläkin kipeä,\nmutta ei silti vaarallinen, ponnistaa voimianne kestääksenne matkan\nvaunuilla Luciennesiin ja seistä siellä yhden ainoan sekunnin\nhuoneessani hänen Majesteettinsa edessä?\n\n-- Mahdotonta, madame; kun vaan ajattelenkin, että minun pitäisi\nnousta vuoteesta, tunnen pyörtyväni.\n\n-- Mutta sittenhän tuo teidän haavanne on aivan hirveä?\n\n-- Niin, se on hirveä, kuten sanotte.\n\n-- Ja kuka täällä sitä sitoo, kuka antaa teille ohjeita ja hoitaa\nteitä?\n\n-- Minulla on, niinkuin kaikilla naisilla, jotka ovat olleet perheen\nemäntiä, erinomaisia lääkkeitä palohaavoille; minulla on omaa\nvalmistamaani voidetta.\n\n-- Olisiko sopivaa pyytää tuota lääkettä nähdä?\n\n-- Se on tuossa pöydällä pullossa.\n\n\"Ulkokullattu\", mietti kreivitär itsekseen, \"näin tarkoin hän on\nsuunnitellut teeskentelynsä; hän on tosiaan ylen ovela; mutta\nnähdäänhän loppuun asti\".\n\n-- Madame, -- sanoi hän aivan hiljaa, -- minullakin on ihmeellistä\nöljyä tällaisia vammoja vastaan; mutta sitä ei voi käyttää muuten\nkuin ottamalla huomioon millainen palohaava on.\n\n-- Miten: millainen?\n\n-- Niin, palovammoja on tavallinen punehtuma tai rakko tai oikea\nhaava. Minä en ole tosin mikään lääkäri, mutta onhan jokainen joskus\nitseään polttanut.\n\n-- Madame, se on oikea palohaava, -- vastasi vanha kreivitär.\n\n-- Hyvä Jumala, millaiset tuskat teillä mahtaa olla! Annatteko minun\nkoettaa siihen öljyäni?\n\n-- Sangen mielelläni, madame. Toitteko sitä mukananne?\n\n-- En, mutta minä lähetän sitä noutamaan...\n\n-- Kiitän tuhannesti!\n\n-- Mutta minun täytyy nähdä ensin, miten vaarallinen haava on.\n\nMuori kirkaisi:\n\n-- Ei, madame, ei, -- sanoi hän; -- en toki tahdo näyttää teille\nsellaista kauhistusta.\n\n\"Hyvä\", mietti rouva Dubarry mielissään, \"nyt hän on ansassa\".\n\n-- Älkää välittäkö yhtään minusta, madame, -- vastasi hän; -- minä\nolen tottunut näkemään haavoja.\n\n-- Oh, madame, tiedänhän toki, mikä sopii ja mikä ei... -- Kun\nkysymyksessä on auttaa lähimmäistämme, ei pidä ajatella, mikä sopii.\n\nJa yhtäkkiä hän kurotti kätensä vanhan rouvan jalkaa kohti, joka\nlepäsi suorana nojatuolissa.\n\nVanhus päästi kauhean hätähuudon, vaikka kreivitär Dubarry tuskin oli\nhänen jalkaansa koskenutkaan.\n\n\"Etevä näyttelijä\", mutisi kreivitär itsekseen tarkaten rouva de\nBéarnin kivusta vääntyneiden kasvojen joka piirrettä.\n\n-- Minä kuolen, -- huokaili muori. -- Oi, miten te säikäytitte minut,\nmadame!\n\nJa kasvot kalpeina ja samein silmin hän heittäytyi seljälleen aivan\nkuin pyörtymäisillään.\n\n-- Annatteko nyt, madame? -- jatkoi kuninkaan lemmikki.\n\n-- Tehkää vaan, -- vastasi vanhus raukein äänin.\n\nRouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla\npäällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.\n\nHänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.\n\n\"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa\nsilloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä\ntahdon nähdä hänen jalkansa.\"\n\nJa kreivitär jatkoi työtään.\n\nRouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi\npaikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan.\nTämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn\ntosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja\nveristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli\nkyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin\nnoussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.\n\nRouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.\n\nSelvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän\nkatseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa\npolvillaan.\n\nRouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja\nhuolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä\nhaavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja\nistahti sairaan vuoteen viereen.\n\n-- Kuulkaahan, madame, -- sanoi hän, -- te olette paljon voimakkaampi\nkuin luulinkaan, ja pyydän anteeksi, etten jo heti ryhtynyt asiaan\nsiitä päästä kuin teidänlaisenne naisen kanssa tulee. Määrätkää\nehtonne.\n\nVanhuksen silmissä välkähti, mutta se välähdys sammui heti.\n\n-- Lausukaa selvästi toivomuksenne, madame, niin saamme nähdä, miten\nvoin teitä palvella.\n\n-- Minä tahdon, että te esittelette minut Versaillesin hovissa,\nmadame, -- vastasi kreivitär; -- esittelette, vaikka se maksaisi\nteille kokonaisen tunnin yhtä hirveitä kärsimyksiä kuin olette saanut\ntänä aamuna kestää.\n\nRouva de Béarn kuunteli silmäänsä räpäyttämättä.\n\n-- Ei mitään muuta, madame; nyt on teidän vuoronne puhua.\n\n-- Minä tahtoisin, -- vastasi rouva de Béarn niin varmalla äänellä,\nettä kreivitär selvästi huomasi neuvottelevansa tasaväkisensä\nkanssa, -- minä tahtoisin, että nuo kaksisataatuhatta livreä, joista\nkäräjöin, taataan minulle.\n\n-- Mutta jos te voitatte juttunne, niin saatte yhteensä\nneljäsataatuhatta livreä, vai mitä?\n\n-- Ei niin, sillä minä pidän omina rahoinani noita kahtasataatuhatta\nlivreä, joita herrat de Saluces riitelevät minulta. Nuo toiset\nkaksisataa tuhatta ovat onnen antimia kunnian lisäksi, jonka olen\nsaanut teihin tutustuessani.\n\n-- Saatte siis nuo kaksisataa tuhatta livreä, madame. Entä sitten?\n\n-- Minulla on poika, jota minä rakastan hellästi, madame. Sukumme\non aina kunnialla kantanut miekkaa; mutta koska olemme syntyneet\njohtamaan ja käskemään, niin ymmärrättehän, että me olemme\nhuononlaisia sotamiehiä. Minun täytyy heti saada pojalleni komppania\nja everstin paperit tulevaa vuotta varten.\n\n-- Kuka suorittaa rykmentinhankintaan menevät kustannukset, madame?\n\n-- Kuningas. Ymmärrätte kai, että jos minä käyttäisin\nrykmenttikustannuksiin nuo kaksisataa tuhatta livreä, jotka voitan,\nniin olisin kohta yhtä köyhä kuin ennenkin.\n\n-- Tarkoin laskien tekee tämä kaikkiaan jo kuusisataa tuhatta livreä.\n\n-- Neljäsataa tuhatta, olettaen, että rykmentti on kahdensadan\ntuhannen arvoinen, joka tosin on liian korkea arvio.\n\n-- Olkoon menneeksi; tässä suhteessa toivonne toteutuu.\n\n-- Vielä anon kuninkaalta korvausta Tourainessa olevasta\nviinitarhastani; kruunun insinöörit ottivat minulta yksitoista vuotta\nsitten hyvinkin neljä auranalaa maata, rakentaessaan kanavaa.\n\n-- Se on teille maksettu.\n\n-- Kyllä, mutta ainoastaan lautamiesten lausunnon mukaan; ja minä\npidän maatani juuri kaksi kertaa arvokkaampana kuin he arvelivat.\n\n-- Hyvä, se maksetaan teille vielä toisen kerran. Tässäkö kaikki?\n\n-- Anteeksi. Minä en ole rahoissani, kuten voitte arvata. Minä olen\nvelkaa mestari Flageot'lle noin yhdeksäntuhatta livreä.\n\n-- Yhdeksäntuhatta livreä!\n\n-- Oi, se on aivan välttämätöntä. Mestari Flageot on erinomainen\nneuvonantaja.\n\n-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi kreivitär. - Minä maksan nuo\nyhdeksäntuhatta livreä omista varoistani. Toivon, että olette nyt\nhuomannut minut taipuisaksi?\n\n-- Oh, te olette aivan moitteeton, madame; mutta minäkin luulen\nosoittaneeni hyvää tahtoa.\n\n-- Jos tietäisitte, miten pahoittelen, että olette polttanut itsenne,\n-- virkkoi rouva Dubarry hymyillen.\n\n-- Minä en pahoittele sitä laisinkaan, -- vastasi käräjätäti, --\nsillä minun harras alttiuteni antaa toivoakseni minulle siitä\nhuolimatta voimaa ollakseni teille avuksi aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunutkaan.\n\n-- Toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi rouva Dubarry.\n\n-- Malttakaahan.\n\n-- Unohditteko vielä jotain?\n\n-- Kyllä, erään sivuseikan.\n\n-- Sanokaa se.\n\n-- Minä en voinut tietysti odottaa kunniaa astua suuren kuninkaamme\neteen. Ah, Versailles ja sen loisto ovat jo niin kauan olleet minulle\nvieraita, että minulla ei ole sinne mennäkseni sopivaa pukua.\n\n-- Sen olinkin aavistanut, madame. Kun eilen läksitte luotani,\nalettiin valmistaa teidän esittelypukuanne, ja minä annoin tilata sen\neräältä toiselta ompelijattarelta kuin omani, ettei hänelle tulisi\nliiaksi työtä. Huomenna kello kaksitoista päivällä se on valmis.\n\n-- Minulla ei ole jalokiviä.\n\n-- Böhmerin ja Bassangen liike antaa teille huomenna ilmoitettuani\nheille kahdensadankymmenen tuhannen livren arvoiset juhlakorut, jotka\nse ottaa teiltä takaisin ylihuomenna kahdestasadasta tuhannesta\nlivrestä. Siten te saatte vahingonkorvauksenne.\n\n-- Hyvä, madame; minulla ei ole enää mitään toivomista.\n\n-- Olen ihastunut siitä.\n\n-- Mutta poikani virkavaltuus?\n\n-- Hänen Majesteettinsa jättää paperin itse teille.\n\n-- Mutta lupaus suorittaa rykmenttikustannukset?\n\n-- Se tulee sisältymään virkavaltuuteen.\n\n-- Hyvä, ei siis ole enää jäljellä muuta kuin kysymys tuosta\nviinitarhasta.\n\n-- Te arvioitte sen neljäksi auranalaksi, madame?...\n\n-- Kuusituhatta livreä auranala. Se oli mainiota maata.\n\n-- Minä kirjoitan teille kahdentoistatuhannen livren velkakirjan,\njoka tekee noiden jo saamainne kahdentoistatuhannen livren lisänä\nkauniit neljäkolmatta tuhatta.\n\n-- Tuossa ovat kirjoitusneuvot, -- sanoi vanha kreivitär osoittaen\nmainitsemiansa esineitä.\n\n-- Minä asetan ne eteenne, madame, -- sanoi kreivitär Dubarry.\n\n-- Minun? -- Niin.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Että hyväntahtoisesti kirjoitatte hänen Majesteetilleen pienen\nkirjeen, jonka minä teille lausun. Ja sitten vaihdamme papereita.\n\n-- Se on oikeus ja kohtuus, -- vastasi rouva de Béarn.\n\n-- Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa, madame.\n\nVanha rouva veti pöydän nojatuolinsa eteen, asetti arkin sopivasti\npaikoilleen, otti kynän käteensä ja odotti. Rouva Dubarry saneli:\n\n    'Sire, onni, jota olen tuntenut nähdessäni teidän Majesteettinne\n    suvainneen hyväksyä tarjoukseni olla rakkaan ystävättäreni,\n    kreivitär Dubarryn esittelykummina...'\n\nVanha rouva mutisti huulensa pitkälle ja hänen kynänsä raaputteli.\n\n-- Teillä on huono kynä, -- virkkoi kuninkaan lemmikki; -- täytyy\nottaa toinen.\n\n-- Ei tarvitse, madame, se kyllä totuttaikse.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Niin.\n\nRouva Dubarry jatkoi:\n\n    '... Rohkaisee minua pyytämään teidän Majesteettianne luomaan\n    minuun armollisen silmänne, kun huomenna saavun Versaillesiin,\n    kuten olette suosiossanne antaneet luvan. Minä uskon, Sire,\n    teidän Majesteettinne voivan kunnioittaa minua armollisella\n    vastaanotollanne, kun olen sukua, jonka kaikki päämiehet ovat\n    vuodattaneet vertansa teidän Majesteettinne korkeain edeltäjäin\n    palveluksessa.'\n\n-- Nyt olkaa hyvä ja merkitkää alle nimenne.\n\nJa vanha kreivitär kirjoitti nimensä:\n\n    'Anastasie-Euphémie-Rodolphe,\n         kreivitär de Béarn.'\n\nVanhus kirjoitti varmalla kädellä, ja pian olivat hänen puolituumaa\nkorkeat kirjaimensa paperilla, maustettuina monilla hienosti\naatelisilla oikeinkirjoitusvirheillä.\n\nKun vanhus oli merkinnyt nimensä kirjeen alle, piti hän kirjettä\nlujasti toisessa kädessä ja ojensi toisella kynän, paperin\nja musteen rouva Dubarrylle, joka sitten sukaisi pystyllä ja\nepäselvällä käsialalla kahdenkymmenenyhdentuhannen livren\nvelkakirjan, kaksitoista tuhatta vahingonkorvausta viinitarhasta ja\nyhdeksäntuhatta mestari Flageot'n asianajopalkkiota.\n\nSitten pisti hän myöskin pienen kirjeen Böhmerin ja Bassangen\nliikkeelle, kuninkaan jalokiven-hankkijoille, pyytäen heitä jättämään\nkirjeentuojalle timantit ja smaragdit nimeltä _Louise_, sillä ne\nolivat aikoinaan olleet dauphinin sisaren, prinsessa Louisen omat,\njoka oli ne myynyt saadakseen varoja almuihin.\n\nTämän jälkeen kummitäti ja ristityttö vaihtoivat keskenään\npapereitaan.\n\n-- Suokaa nyt minulle eräs ystävyyden todistus, hyvä kreivitär, --\nsanoi rouva Dubarry.\n\n-- Varsin mielelläni, madame.\n\n-- Olen varma, että jos taipuisitte asumaan minun luonani, niin\nTronchin parantaisi jalkanne ainakin kolmessa päivässä. Tulkaa siis\nsinne, ja saatte koetella öljyäni, joka on erittäin tehokasta.\n\n-- Lähtekää nyt vaan yksinänne, -- vastasi varova vanhus; -- sillä\nminun on eräitä asioita suoritettava ennenkuin voin teidän luoksenne\ntulla.\n\n-- Te hylkäätte pyyntöni?\n\n-- Päinvastoin vakuutan, että minä sen hyväksyn, madame; mutta en\njuuri tällä hetkellä. Nyt juuri lyö Abbayen kello yksi, antakaa minun\njäädä kello kolmeen; täsmälleen kello viisi tulen Luciennesiin.\n\n-- Suvaitsetteko, että veljeni tulee teitä vaunuilla noutamaan kello\nkolme?\n\n-- Oi, mielelläni.\n\n-- Pitäkää nyt itsestänne hyvää huolta siihen saakka.\n\n-- Älkää peljätkö. Minä olen aatelisnainen, minä olen luvannut,\nja vaikka henkeni menisi, esiinnyn teille huomenna Versaillesissa\nkunniaksi!\n\n-- Näkemiin, rakas kummitäti!\n\n-- Näkemiin, ihastuttava ristilapseni!\n\nJa he erosivat nyt, vanhus yhä vuoteessaan ja jalka tyynyille\nojennettuna ja käsi papereittensa päällä, rouva Dubarry keveämmällä\nmielellä kuin saapuessaan, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, ettei\nollut voittanut viekkaudessa tuota vanhaa käräjätätiä, hän, joka\nsaattoi tehdä itse Ranskan kuninkaallekin, mitä tahtoi.\n\nMennessään ravintolasalin ohitse näki hän siellä Jeanin, joka oli\nkäynyt jo toisen pullon kimppuun, luultavastikin sitä varten, ettei\nherättäisi huomiota täällä viipymisellään.\n\nNähdessään kälynsä kavahti Jean paikaltaan ja juoksi kreivittären luo.\n\n-- No niin? -- kysyi hän.\n\n-- Samoin kuin Saksin marski lausui hänen Majesteetilleen\nnäyttäessään hänelle Fontenoyn taistelukenttää:\n\n\"Sire, oppikaa tästä näystä, kuinka kallis ja tuskaatuottava voitto\non.\"\n\n-- Me olemme siis voittaneet? -- kysyi Jean.\n\n-- Vielä toinen sananparsi, mutta se on peräisin muinaisajoilta:\n\n\"Vielä tällainen voitto, ja me olemme hukassa!\"\n\n-- Meillä on siis kummitäti?\n\n-- On; mutta se maksaa meille lähes miljoonan!\n\n-- Älä! -- huudahti Dubarry pahasti irvistäen.\n\n-- _Dame_, mutta halvemmalla ei lähtenyt!\n\n-- Mutta sehän on hirvittävää nylkemistä!\n\n-- Kyllä totta. Mutta älä vielä pöyhistele liikaa, sillä jos et ole\nnyt oikein viisas, niin ehkäpä emme saa sitä ollenkaan tai saamme\nmaksaa kahta vertaa enemmän.\n\n-- Jumaliste, sehän on vasta eukko!\n\n-- Tiukka kuin roomatar.\n\n-- Viekas kuin kreikatar.\n\n-- Oli miten oli, kreikatar tai roomatar, ole valmiina kello kolme\ntuomaan hänet Luciennesiin. Minä en rauhoitu ennenkuin hän on lukon\ntakana.\n\n-- Minä en järkähdä täältä, -- vastasi Jean.\n\n-- Ja minä riennän varustamaan kaiken muun valmiiksi, -- virkkoi\nkreivitär. Hän pujahti vaunuihinsa ja huudahti:\n\n-- Luciennesiin!\n\nJa hän jatkoi: -- Huomenna sanon: Marly'hin!\n\n-- Oli miten oli, -- virkkoi Jean katsellen eteneviä vaunuja, --\nmutta me käymme Ranskalle sangen kalliiksi!... Se on imartelevaa\nDubarryn suvulle.\n\n\n\n\n36.\n\nMarski Richelieun viides salaliitto.\n\n\nKuningas oli tavallisuuden mukaan seurueineen käymäseltään Marlyssä.\n\nLudvig XV ei ollut niin hovietiketin orja kuin Ludvig XIV, joka etsi\nhovinsa keskuudessa ainoastaan tilaisuutta näyttääkseen valtaansa.\nLudvig XV haki ympäristössään aina vaan tilaisuutta kuulla uutisia,\nsillä niitä hän erikoisesti halusi, ja varsinkin nähdä uusia kasvoja,\nhuvi, joka hänestä oli kaikkia muita mieluisempi, etenkin jos ne\nkasvot olivat hymyileviä.\n\nSaman päivän iltana, jolloin kertomamme neuvottelu oli tapahtunut\nrouva Dubarryn ja kreivitär de Béarnin kesken, ja kaksi tuntia sen\njälkeen kuin viimemainittu oli samana päivänä lupauksensa mukaisesti\nja tällä kertaa sanansa pitäen asettunut rouva Dubarryn taloon, istui\nkuningas pelipöydässä Marlyn huvipalatsin sinisessä salissa.\n\nVieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja\noikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.\n\nHänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti\npelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria.\nSellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia\nasioita, sillä Ludvig XV, -- Henrik IV:n oikea jälkeläinen --\ntahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän\npelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de\nMalesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri\nde Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de\nChoiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen\njutellessaan.\n\nKun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin\nluokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä\npalattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja\nhoviherroineen.\n\nKuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra\nde Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri,\njossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä,\nhoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti\nkuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku\nhovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa\ntoisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä,\njoita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.\n\nTässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea\nkuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de\nMirepoix ja de Polastron.\n\nJuuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi\nprinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty\nhiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa,\noli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan\nkertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri\nomistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.\n\n-- No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten\ntäällä meidän parissamme, -- virkkoi prinsessa Viktoria.\n\n-- Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin\npahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä\nvielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, -- sanoi Grammontin herttuatar.\n\nKaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin\nniitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina\nnyt suuntautuisi.\n\n-- Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar?\n-- virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin\nviisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin\njoustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot,\nsilmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.\n\n-- Ahaa, marski de Richelieu ryntää hyökkäystikapuille niinkuin\nMahonin edustalla ja aikoo vallata pakina parkamme väkirynnäköllä,\n-- virkkoi herttuatar. -- Yhäkö vielä ollaan hiukan vanha sotaurho,\nherttua?\n\n-- Hiukan? Ah, herttuatar, te teette minulle vääryyttä, sanokaa:\npaljon.\n\n-- No niin, enkö puhunut totta äsken, herttua?\n\n-- Milloin?\n\n-- Juuri tässä.\n\n-- Ja mitä te puhuitte?\n\n-- Ettei hovin ovista päästä vaan niin väkisin sisälle...\n\n-- Niinkuin makuukomeron uutimien välitse. Minä olen samaa mieltä\nkuin te, herttuatar, aina samaa mieltä.\n\nTämä pistos sai eräät joukosta nostamaan viuhkan kasvojensa\neteen, mutta suosiota se sai osakseen, vaikkakin entisten aikain\npanettelijat väittivät, että herttuan sukkeluus alkoi vanheta.\n\nHerttuatar de Grammontin posket punastuivat ihomaalinkin alla. Sillä\nhäneenhän tuo kompa erikoisesti kohdistui.\n\n-- _Mesdames_, -- jatkoi hän, -- jos herttua alkaa puhua meille\ntuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä\nmenee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia\nkertomaan itsellenne parempaa.\n\n-- Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, -- vastasi herttua, --\nsilloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni,\nJumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta\nkorviltani kykenen.\n\nPiiri asettui lähemmäksi herttuatarta.\n\nRouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas\nsiellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin\nhra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin\ntällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva\nde Grammontin sattuivat nyt yhteen.\n\nHerttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa\nhuomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.\n\n-- Tietäkää siis, -- jatkoi rouva de Grammont kääntyen\npääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, -- tietäkää, että\nmuuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme\nvalittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet\nkateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?\n\n-- Nähdä meidät, missä? -- kysyi herttua.\n\n-- Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.\n\n-- Hyvä, hyvä, hyvä!\n\n-- Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin\nkuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan\nainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan\nalla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.\n\nRichelieun herttua otti kovin äänekkäästi nuuskaa\nSévres-porsliinisesta nuuskarasiasta.\n\n-- Mutta voidakseen meidät nähdä Versaillesissa, Marlyssä,\nFontainebleaussa, täytyy olla esitelty hovissa, -- virkkoi herttua.\n\n-- Niin, mainittu nainen anoikin saada tulla esitellyksi.\n\n-- Lyön vetoa, että hänen anomukseensa myönnyttiin; kuningas on niin\nhyväntahtoinen!\n\n-- Onnettomuudeksi ei esittelyyn riitä kuninkaan lupa, tarvitaan\nmyöskin joku esittelijä.\n\n-- Niin, siihen tarvitaan eräänlainen kummitäti, -- virkkoi rouva de\nGuéménée.\n\n-- Mutta kaikilla ei ole tuollaista kummitätiä, -- sanoi rouva de\nMirepoix, -- kuten ei esimerkiksi \"la Belle Bourbonnaisella\", joka\nsitä etsii, mutta ei löydä.\n\nJa hän alkoi hyräillä:\n\n    Se Bourbonnaisen sievän\n    saa valtaan harmin lievän.\n\n-- Mutta markiisitar, markiisitar, antakaahan nyt herttuattaren\nnauttia koko kunnia kertomuksestaan, -- keskeytti herttua de\nRichelieu.\n\n-- Niin, herttuatar, -- sanoi prinsessa Viktoria, -- te saitte meille\njo veden suuhun, ja nyt te jätätte meidät keskelle pakinaa.\n\n-- En suinkaan; minä päinvastoin en halua mitään parempaa kuin kertoa\nsen loppuun asti. Niin, kun kummitätiä ei ollut, niin sitä etsittiin.\n\"Etsikää, niin te löydätte\", sanoo raamattu. Ja sitä etsittiin niin,\nettä se löydettiin; mutta minkälainen täti löydettiinkään, taivaan\nisä! Muuan maalaismuori, viaton, vilpitön raiska. Hänet vedettiin\nnäkyville kyyhkyslakastaan, häntä lelliteltiin, lilliteltiin, häntä\npyntättiin.\n\n-- Sehän aivan pöyristyttää, -- sanoi rouva de Guéménée.\n\n-- Mutta yhtäkkiä tapahtui, että kun maamuori on hyvin lellitty,\nlillitty ja pyntätty, hän putoaa portaissaan alas ja...\n\n-- Ja?... -- kysyi de Richelieu.\n\n    -- Sen katkes' sääriluu,\n               Oijoi, oijoi!\n\nrallatti herttuatar lisäten tilapää-säkeistön markiisitar de\nMirepoix'n äskeiseen otteeseen.\n\n-- Joten, -- virkkoi rouva de Guéménée, -- esittelystä...?\n\n-- Ei tullut mitään, kultaseni.\n\n-- Salliman sormi! -- virkkoi marski kohottaen molemmat kätensä\nkorkeutta kohti.\n\n-- Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, -- virkkoi\nprinsessa Viktoria.\n\n-- Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta\npahasta pienemmän, -- sanoi herttuatar.\n\nMutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.\n\n-- Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? -- alkoi marski\nRichelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä\nmahdettiin tarkoittaa.\n\n-- _Ma foi_, hänen nimeään ei minulle sanottu.\n\n-- Miten ikävä asia! -- huudahti marski.\n\n-- Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.\n\n-- Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia\nRanskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki\nkiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi\njalkansa, -- virkkoi rouva de Guéménée.\n\n-- Ah, tosiaan, -- sanoi Richelieu, -- tämä on hyvä keksintö. Mutta\ntäytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut\nmeidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään\npeljättävää, vai mitä, herttuattareni?\n\n-- Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa\neikä voi astua askeltakaan.\n\n-- Mutta jos tuo puhuttu vallasnainen löytäisi toisen kummitädin? --\nhuomautti rouva de Guéménée. -- Hän on sangen vikkelä.\n\n-- Oh, ei ole pelon syytä; kummitätejä ei löydetä niin helposti.\n\n-- _Peste_, sen minäkin uskon, -- arveli marski nakerrellen\nihmepillereitään, joita nauttimalla hänen väitettiin pysyvän yhä näin\nnuorena.\n\nSamassa liikahti kuningas ikäänkuin tullakseen kamiinin luona\nistuvain luokse. Kaikki vaikenivat silloin.\n\nNyt kaikui kuninkaan kirkas ja tuttu ääni salissa:\n\n-- Hyvästi, _mesdames_. Hyvää yötä, _messieurs_.\n\nKaikki nousivat heti ylös ja galleriassa alkoi liike ja hälinä.\nKuningas meni jonkun askeleen ovea kohti, mutta kääntyi juuri ulos\nastumaisillaan.\n\n-- Tosiaankin, -- lausui hän, -- huomenna on Versaillesissa\nesittelytilaisuus.\n\nNe sanat iskivät joukkoon kuin salama.\n\nKuningas vilkaisi naisten ryhmään, jossa kalvettiin ja katseltiin\ntoisiinsa.\n\nSitten hän poistui mitään lisäämättä.\n\nMutta tuskin oli hän kadonnut ovesta, parissaan lukuisa lauma\npalveluskuntaansa ja seurueeseensa kuuluvia herroja, niin purkausivat\nprinsessain ja kuninkaan poistuttua saliin jääneiden naisten tunteet\nrajusti ilmi.\n\n-- Esittelytilaisuus! -- sopersi herttuatar de Grammont kasvoiltaan\nkalmankalpeana. -- Mitä hänen Majesteettinsa tällä on tarkoittanut?\n\n-- Oi, herttuatar, -- sutkautti marski Richelieu huulillaan hymy,\nsellainen, jota hänen parhaat ystävänsäkään eivät voineet antaa\nhänelle anteeksi, -- olisikohan tuo ehkä se teidän kertomanne?\n\nPrinsessat puraisivat harmistuneina huultaan.\n\n-- Mahdotonta! -- huokasi rouva de Grammont kumeasti. -- Kuulkaa,\nherttuatar, -- sanoi marski, -- taittunut jalka on nykyään pian\nparannettu.\n\nHra de Choiseul meni sisarensa luokse ja puristi häntä varoittavasti\nkäsivarresta. Mutta herttuatar oli liian syvästi loukattu kuullakseen\nmitään.\n\n-- Se olisi arvotonta! -- huudahti hän.\n\n-- Niin, kerrassaan arvotonta, -- huusi myöskin rouva de Guéménée.\n\nChoiseul huomasi, ettei hän tässä mitään voisi ja vetäytyi pois.\n\n-- Oh, _mesdames_, -- huudahti herttuatar kääntyen kolmen\nkuninkaantyttären puoleen, -- nyt meidän ainoana toivonamme olette\nenää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me\njoudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä\nhienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään\neivät tahtoisi?\n\nMutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta\nkumaraan.\n\nHerran tähden, mesdames, -- toisti herttuatar.\n\n-- Kuningas on täällä käskijänä, -- vastasi Adelaide-prinsessa\nhuoaten.\n\n-- Niin, se on totta, -- virkkoi herttua de Richelieu.\n\n-- Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! -- huudahti herttuatar.\n-- Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!\n\n-- Mesdames, -- sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, --\nkoska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois\nja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? --\njatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.\n\n-- Enhän toki, -- vastasi marski, -- minä pidän salaliitoista; minä\njään.\n\nChoiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.\n\nHeidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.\n\nPrinsessain ympärille jäivät ainoastaan rouvat de Grammont, de\nGuéménée, d'Ayen, de Mirepoix, de Polastron ja kymmenkunta muuta\nnaista, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa esittelykiistaan.\n\nHerroja ei ollut muita kuin marski de Richelieu.\n\nNaiset katsahtelivat häneen rauhattomina, niinkuin troialaista\nmuinoin epäiltiin kreikkalaisten leirissä.\n\n-- Minä edustan täällä tytärtäni, kreivitär d'Egmontia, -- sanoi\nherttua de Richelieu; -- jatkakaa, jatkakaa vaan.\n\n-- Mesdames, -- sanoi Grammontin herttuatar, -- löytyy eräs keino\npannaksemme vastalauseemme meitä kohtaan aiottua loukkausta vastaan,\nja minä puolestani käytän sitä keinoa.\n\n-- Ja mikä se on? -- kysyivät kaikki naiset yhtaikaa.\n\n-- Täällä on sanottu: \"Kuningas on käskijänä\", -- jatkoi rouva de\nGrammont.\n\n-- Ja minä vastasin, että se on totta, -- virkkoi herttua.\n\n-- Kuningas käskee kyllä hovissaan, aivan niin; mutta kotonamme me\nolemme omaa itseämme; ja kuka estää minua tänä iltana käskemästä\nkuskiani: \"Aja Chanteloupiin\", eikä: \"Aja Versaillesiin?\"\n\n-- Niinpä kyllä, -- virkkoi hra de Richelieu; -- mutta vaikka te,\nherttuatar, panettekin vastalauseen, mitä siitä on tuloksena?\n\n-- Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen\nkerran, -- huudahti rouva de Guéménée, -- jos monet seuraisivat\nesimerkkiänne, herttuatar.\n\n-- Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? -- kysyi\nMirepoix'n markiisitar.\n\n-- Oh, mesdames, -- sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen\nkuninkaan tytärten puoleen, -- kuinka kauniin esimerkin te voisitte\nnäyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!\n\n-- Eikö kuningas meihin suuttuisi? -- kysyi prinsessa Sofia.\n\n-- Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! --\nhuudahti vihassaan leppymätön herttuatar. -- Eikö mitä; hän, joka on\nniin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille\nsiitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo\nväkisin keltään mitään.\n\n-- Päinvastoin, -- sutkautti herttua de Richelieu, -- hänelle\ntahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.\n\nHerttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran\ntodeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä\niltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.\n\nNaisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen\nkuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.\n\nViimein taas rauhoituttiin.\n\n-- Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme\nkreivittäreltä, -- lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden\nkiehunta oli saanut tulistumaan -- mutta ehkäpä hän nyt, näin\njuhlallisessa tilaisuudessa...\n\n-- Kyllä, kyllä, -- lausui rouva de Grammont, -- kyllä asia voisi\nolla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun\nnähdään, että me kaikki jäämme pois.\n\n-- Kaikki! -- huusivat naiset.\n\n-- Niin, kaikki, -- toisti vanha marski.\n\n-- Tekin yhdytte siis salaliittoon? -- kysyi prinsessa Adelaide.\n\n-- Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. -- Puhukaa,\nherttua, puhukaa, -- kehoitti rouva de Grammont.\n\n-- Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, -- sanoi herttua; --\nsiihen ei riitä, että huudetaan: \"Kaikki, kaikki!\" Moni huutaa täyttä\nsuuta: \"Sen minä teen\", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan\npäinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla\non ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen\nyksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia,\nentisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.\n\n-- Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, --\nsanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. -- Tekeydyttekö amatsoonien\nmaassa johtajaksi?\n\n-- Madame, -- vastasi herttua, -- pyydän teitä uskomaan, että\nminulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta\nkiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, -- no niin, nyt\ntulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? -- te\nvihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon\npahemmin epäilty kuin te.\n\n-- Epäillään teitä, herttua? -- kysyi markiisitar de Mirepoix\n\n-- Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt\ntäällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että\nkreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko\nminä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin\nhyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä\nluovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille\nensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette\nsaanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte\nmielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.\n\n-- Prinsessain jälkeen nimittäin, -- sanoi herttuatar kunnioittavasti.\n\n-- Oh, antakaa meidän näytellä passiivista osaa, -- vastasi prinsessa\nAdelaide. -- Me lähdemme sisaremme Louisen luo Saint-Denis'hin; hän\nei anna meidän heti sieltä poistua, me emme joudu tänne ajoissa,\nsiihen ei ole mitään sanomista.\n\n-- Ei mitään, ellei olisi suorastaan kohtuuton, -- vahvisti herttua.\n\n-- Minä teen heinää Chanteloupissa, -- sanoi herttuatar.\n\n-- Hyvä! -- huudahti herttua, -- se syy tepsii!\n\n-- Minä, -- virkkoi ruhtinatar de Guéménée, -- minulla on lapsi\nsairas, minä pukeudun aamupukuun ja vaalin lastani.\n\n-- Ja minä taas, -- jatkoi rouva de Polastron, -- minun päätäni tänä\niltana niin huimaa, ja voisin tulla vaarallisesti sairaaksi, ellei\nTronchin huomenna iskisi minulta suonta.\n\n-- Ja minä, -- sanoi markiisitar de Mirepoix majesteettisesti, --\nminä en mene Versaillesiin siksi, että minä en vaan sinne mene; kas\nsiinä on syytä tarpeeksi, se on minun oma vapaa tahtoni.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Richelieu, -- kaikki on tähän asti\nloogillista; mutta täytyy vannoa vala.\n\n-- Kuinka? Täytyykö vannoa vala?\n\n-- Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä.\nAina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa\nviimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu\nvala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän\nkunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista,\nsaatte nähdä.\n\nHän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:\n\n-- Minä sen vannon!\n\nKaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat\nlivistäneet tiehensä.\n\n-- No, nyt se on tehty, -- sanoi herttua: -- kun salaliitossa vala on\ntehty, ei enää tehdä mitään.\n\n-- Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! --\nhuudahti rouva de Grammont.\n\n-- Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, -- sanoi\nmarski de Richelieu.\n\n-- Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? --\nhuudahti rouva de Guéménée. -- Eikö tänne juuri odoteta Tanskan\nkuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen\nkuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?\n\n-- Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä\nvaan eräitä.\n\n-- Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, -- vastasi Richelieu; --\nja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi;\nminut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo\nminun viides salaliittoni, mesdames.\n\n-- Kyllä, kyllä; mutta älkää sitä luulkokaan, -- sanoi rouva de\nGrammont; -- minut sitä uhrataan.\n\n-- Tai hra de Choiseul, -- jatkoi marski; -- ottakaa asiasta vaari,\nherttuatar!\n\n-- Ministeri on sellainen kuin minä: hän tyytyy joutumaan\nepäsuosioon, mutta ei suvaitse loukkauksia.\n\n-- Ette te, herttua, ettekä te, herttuatar, eikä hra de Choiseul\njoudu maanpakoon, -- sanoi markiisitar de Mirepoix; -- vaan minä\nsinne joudun. Kuningas ei voi antaa minulle anteeksi, että minä en\nole niin kohtelias kreivittärelle kuin aikoinaan markiisittarelle.\n\n-- Se on totta, -- virkkoi herttua, -- juuri te, jota on aina\nkutsuttu nimellä lemmikin suosikki. Markiisitar-parka, meidät ajetaan\nmaanpakoon kahden!\n\n-- Meidät karkoitetaan kaikki, -- sanoi rouva de Guéménée nousten\nylös; -- sillä minä toivon, ettei kukaan meistä luovu tehdystä\npäätöksestä.\n\n-- Eikä vannotusta valasta, -- jatkoi herttua.\n\n-- Ei toki, ja sitäpaitsi minä ryhdyn kaiken varalta toimenpiteisiin,\n-- lisäsi rouva de Grammont.\n\n-- Mihinkä? -- kysyi herttua.\n\n-- Nähkääs, joutuakseen Versaillesiin huomenna kello kymmenen,\ntarvitsee hän kolmea seikkaa.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Kähertäjän, puvun ja vaunut.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No, hän ei pääse Versaillesiin kello kymmenen; silloin tulee\nkuningas kärsimättömäksi; hän antaa hovin hajaantua ja esittelyjuhlat\nlykätään aikaan, joka tulee, jos on tullakseen, ottaen huomioon\ndauphinen saapumisen.\n\nTämän salaliiton uusi kehitysaste otettiin vastaan kaikuvin\nhyväksymis- ja bravo-huudoin. Mutta marski de Richelieu ja\nmarkiisitar de Mirepoix vilkaisivat, merkitsevästi toisiinsa, vaikka\nhuusivatkin kovemmin kaikkia muita.:\n\nNoiden kahden vanhan hovilaisen mieleen oli yhtaikaa johtunut sama\najatus.\n\nKello yksitoista ajoivat kaikki salaliittolaiset Versaillesiin ja\nSaint-Germainiin vievää tietä kauniissa kuutamossa.\n\nMutta Richelieu oli ottanut eturatsastajansa hevosen, ja sillaikaa\nkuin hänen vaununsa vierivät lasketuin uutimin Versaillesiin päin,\nratsasti hän itse minkä kerkisi oikotietä Pariisiin.\n\n\n\n\n37.\n\nEi kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.\n\n\nKreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi\nlähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen\nesittelysaliin.\n\nSitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä\nesiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.\n\nJa lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin\nsyy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin\nvieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista\nyksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.\n\nRouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello\nyksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella\nolevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin\nei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa\nhän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian\nsalaisimmilla keinoilla.\n\nJean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä\nillasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut\nvaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron\nvoimasta.\n\nYksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria.\nJean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen\npitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi\nkukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua\npahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä\nVersaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys\nvalaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut\nentisestään tapahtunut.\n\nViiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja\nkiihdyksissään, mutta iloisena.\n\n-- No? -- kysyi häneltä heti kreivitär.\n\n-- Kaikki hyvin ja valmista!\n\n-- Kähertäjä?\n\n-- Tapasin Doréen hänen luonaan. Me sovimme kaikesta tarkoin. Pistin\nhänen kouraansa viidenkymmenen louisdorin maksuosoituksen. Hän tulee\ntänne päivälliselle täsmälleen kello kuusi; siltä taholta siis voimme\nolla huoletta.\n\n-- Entä puku?\n\n-- Puvusta tulee suorastaan ihana. Minä tapasin Chonin työtä\nvalvomassa. Kuusikolmatta ompelijatarta neuloo siihen helmiä, nauhoja\nja koristeita. Kaista kaistalta valmistetaan sitten tuo ihmeellinen\ntyö, johon muilta kuin meiltä olisi mennyt vähintään kahdeksan päivää.\n\n-- Mitenkä kaista kaistalta? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Niin, pikku kälyni, puku on nyt kolmenatoista eri kappaleena.\nKaksi ompelijatarta kutakin kaistaa kohti: yksi ompelee kaistan\nvasenta, toinen oikeaa laitaa, koristaen ne pitsipääliikkeillä ja\njalokivillä; ja kaistat liitetään yhteen vasta lopuksi. Työtä kestää\nvielä kaksi tuntia. Kello kuusi illalla on puku valmis.\n\n-- Oletko siitä varma, Jean?\n\n-- Eilen tein laskelman työstä insinöörini kanssa neulanpistojen\nluvun mukaan. Kuhunkin kaistaan vaaditaan kymmenentuhatta pistosta,\nsiis viisituhatta niistä tekee kukin ompelijatar. Tällaista paksua\nkangasta nainen voi ommella piston viidessä sekunnissa. Se tekee\nkaksitoista minuutissa, seitsemänsataa kaksikymmentä yhdessä\ntunnissa, seitsemäntuhatta kaksisataa kymmenessä tunnissa. Jätän\nkaksituhatta kaksisataa tarvittaviin levähdyksiin ja harhapistoihin,\nja sittenkin jää neljä tuntia aikaa ylitse.\n\n-- Entä vaunut sitten?\n\n-- Oh, mitä vaunuihin tulee, tiedät, että minä olen luvannut pitää\nniistä huolen. Kiilloitus kuivaa paraikaa suuressa työvajassa,\njoka on lämmitetty viisikymmentä astetta kuumaksi. Se on hurmaava\n_vis-à-vis_,[61] jonka rinnalla dauphinea vastaan lähetetyt vaunut\neivät ole mitään, sen sinulle takaan. Paitsi vaakunoita, jotka ovat\nkeskellä neljää päätylevyä, ja sivulevyissä olevaa Dubarry-suvun\ntunnuslausetta _Boutés en avant_![62] olen minä maalauttanut toiselle\npuolelle vaunuja kaksi toistaan hyväilevää kyyhkystä ja toiselle\npuolelle nuolen lävistämän sydämen. Kaikkialta ovat ne koristetut\njousilla, nuolikoteloilla ja soihduilla. Francianin edustalla seisoo\nihmisjono saadakseen ne nähdä. Täsmälleen kello kahdeksan tulevat ne\ntänne.\n\nTällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta\nJeanin sanat tosiksi.\n\n-- Kiitoksia, te kunnon ajutantit! -- sanoi kreivitär heille.\n\n-- Kälyseni, -- huomautti Jean, -- sinun silmäsi ovat himmeät, nuku\ntunti, se saa sinut jälleen kuntoon.\n\n-- Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät\nvoi sitä itsestään kehua.\n\nSillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi\nhuhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia\nkaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä\nhe näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän\nkeskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan\ntöllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle\nmihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen\nkäsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset\nlivreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra\ntunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että\nhovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä\nkävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa\noopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin\nkuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin\nmeidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.\n\nIhmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden\nvaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken\nvoitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa,\nsamoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten\ntunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.\n\nEsittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin\nhovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin\ntorilla, mutta, -- me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, --\nsinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia\n_Régence_-kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen\nkomeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli\njo niin paljon kerrottu.\n\nJean Dubarryn sana: \"Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi\", oli aivan\ntotta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti,\ntahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.\n\nKreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli\npaljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan\nollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla\nhäikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa\nsaadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.\n\nKello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä\nsuinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja\nkello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi\nodottamaan kähertäjää.\n\nMeidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka\njokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin\nsanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät\nyksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan\ntällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa\nja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.\n\nKuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden\nlinnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti\npäänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia,\naivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin\ntuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku,\nsuuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa\nmaata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön\nnaisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten\nheidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen\nvieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille,\nettä heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään,\nettä heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa\nmikäli suinkin voivat yli alemman joukon.\n\nTarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen\nihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne\nylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin,\ntehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista,\nsiroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi\nja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä\nvärivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja\nkaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.\n\nNiinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai\nkantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.\n\nEdelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut\nviisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että\nsuuri Lubin, -- silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, --\nmahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi\ntoivoa.\n\nJa tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää\nei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille\nseitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille,\nnimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään\nodottaa.\n\nMutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle\nvarustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä\nnärkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille,\nettä pöytä oli katettu.\n\nLakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.\n\nAinoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa,\ntietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.\n\nLakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut\nmiehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut\nperille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Jean Dubarry, -- hän on joutunut varmaankin\njohonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.\n\n-- Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, -- virkkoi\nkreivitär, -- tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani.\nEsittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä\nkolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin\nyksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee\naika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!\n\n-- Kreivittären puku ei ole vielä tullut, -- vastasi Dorée, ja\nkreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.\n\n-- Ah, kuuluu pyöräin räminää, -- huudahti varakreivi, -- meidän\nvaunumme luultavastikin tulevat.\n\nMutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla\nvaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.\n\n-- Pukuni! -- huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; --\npukuni, pukuni!\n\n-- Eikö se ole vielä tullut? -- kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.\n\n-- Ei.\n\n-- Ah, kauan se ei voi viipyä, -- jatkoi hän rauhoittuen: --\nsilloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden\nompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.\n\n-- Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai\nkulkenut hitaammin kuin meidän.\n\n-- Varmaan on asia niin, -- virkkoi Chon, voimatta kuitenkaan\nkarkoittaa jonkinlaista levottomuutta mielestään.\n\nJean, -- huomautti rouva Dubarry, -- eikö nyt olisi parasta lähettää\nnoutamaan vaunuja, ettei ainakaan siltä taholta tulisi viivytystä?\n\n-- Olet oikeassa, Jeanne. Ja varakreivi avasi oven.\n\n-- Lähettäkää noutamaan vaunut Francianilta, ja uusilla hevosilla,\nettä ne voidaan heti siellä valjastaa.\n\nKuski läksi hevosineen.\n\nKun hevosten kavioiden kopina jo alkoi haipua Rue-Saint-Honorélle\npäin, tuli Zamore sisään ja toi kirjeen.\n\n-- Kirje valtiatar Barrylle, -- sanoi hän.\n\n-- Kuka sen toi?\n\n-- Mies.\n\n-- Mikä mies?\n\n-- Mies hevosen seljässä.\n\n-- Ja miksi hän antoi sen sinulle?\n\n-- Koska Zamore seisoi ovella.\n\n-- Mutta lue, lue nyt, äläkä kysele! -- huudahti Jean.\n\n-- Sinä olet oikeassa.\n\n-- Kunhan ei tuossa kirjeessä olisi jotain ikävää, -- mutisi\nvarakreivi.\n\n-- Eikö mitä, jokin anomus hänen Majesteetilleen, -- vastasi\nkreivitär.\n\n-- Arkki ei ole käännetty anomuksen muotoon.\n\n-- Toden totta, Jean, sinä kuolet kerran pelosta, -- vastasi\nkreivitär hymyillen.\n\nJa hän avasi sinetin.\n\nEnsimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui\npuolipyörryksissä nojatuoliin.\n\n-- Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! -- äännähti hän. Chon\nkarkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.\n\nSe oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.\n\n    'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei\n    teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.\n\n    Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.\n\n    Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni.\n    Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'\n\n-- Ah, se oli viimeinen isku! -- huusi Jean Dubarry toivottomana. --\n_Sang bleu_, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema\nja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta.\nKello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua,\nsaatanallista!\n\nJa Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui\ntukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.\n\n-- Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! -- huusi Chon. -- Kähertäjiä\nnyt vielä saisi.\n\n-- Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia!\nAh, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona\nperkelettä!\n\nKreivitär ei sanonut mitään, mutta päästeli niin raskaita huokauksia,\nettä Choiseulienkin olisi luullut heltyvän, jos he olisivat ne\nkuulleet.\n\n-- Kas niin, kas niin, rauhoitutaanhan, -- sanoi Chon. -- Haetaan\ntoinen kähertäjä ja mennään taas ompelijain luo tietämään, mikä\npuvulle on tullut.\n\n-- Ei kähertäjää! -- valitti kreivitär sammuvin äänin; -- ei pukua,\nei vaunuja!\n\n-- Ei vaunujakaan, se on totta! -- huusi Jean; -- niitäkään ei\nkuulu, ja niiden pitäisi jo olla täällä. Haa, tämä on salaliittoa\nmeitä vastaan, kreivitär. Miksi ei Sartines anna heitä vangita? Eikö\nMaupeou hirtätä heitä? Eikö rikollisia polteta Grève-torilla? Minä\nannan teilata kähertäjän, mestata ompelijattaren, kuristaa vaunusepän!\n\nSillävälin oli kreivitär selvinnyt tajuihinsa, mutta ainoastaan\ntunteakseen sitä julmemmin huonon asemansa.\n\n-- Oh, tällä kertaa minä olen hukassa, -- mutisi hän: -- ne henkilöt,\njotka ovat lahjoneet Lubinin, ovat kyllin rikkaita voidakseen hommata\nkaikki hyvät kähertäjät Pariisista pois. Ei löydy enää muita kuin\naaseja, jotka repivät pilalle hiukseni... Ja puku, minun kaunis\npuku-parkani!... Ja upo-uudet vaununi, jotka nähdessään he kaikki\nolisivat läkähtyneet kateudesta!...\n\nJean Dubarry ei vastannut mitään, hän mullisteli vaan hirveästi\nsilmiään ja töytäsi huoneessa nurkasta nurkkaan, ja milloin joku\nhuonekalu osui hänen tielleen, hän löi sen kappaleiksi, ja jos\nkappaleet näyttivät hänestä vielä liian isoilta, löi hän nekin\nsiruiksi.\n\nKeskellä tätä hävityksen kauhistusta, joka oli levinnyt\netuhuoneisiinkin ja etuhuoneista pihalle ja jonka aikana lakeijat\njuoksivat kymmenien vastakkaisten käskyjen ällistyttäminä\nedestakaisin ja töytäsivät toisiinsa, laskeusi eräs nuori mies,\njolla oli omenankellertävä takki, satiiniliivit, sireenin väriset\npolvihousut ja valkeat sukat, talon portille kääseistä, tuli auki\njätetystä portista sisään, juoksi yli pihan varpaisillaan kiveltä\nkivelle hypellen, riensi ylös portaita ja koputti rouva Dubarryn\npukuhuoneen oveen.\n\nJean survoi paraikaa jaloillaan Sèvres-porsliinisia kuppeja, jotka\nhän oli nutunhelmallaan vetäissyt tarjottimineen permannolle,\nkoettaessaan välttää suuren japanilaisen kukkavaasin putoamista\nniskaansa, iskettyään tuota vaasia nyrkillään.\n\nOveen naputettiin hiljaa, varovasti ja kainosti.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Jokainen oli niin jännityksessä, ettei voinut\nedes kysyä, kuka tulija oli.\n\n-- Anteeksi, -- virkkoi tuntematon ääni, -- mutta minä tahtoisin\npuhutella kreivitär Dubarrytä.\n\n-- Mutta, monsieur, tuolla tavalla ei mennä sisään! -- huusi\neteisessä ovivahti juosten vieraan perästä estämään häntä menemästä\nkauemmaksi.\n\n-- Maltahan, maltahan, -- sanoi Jean Dubarry, -- meille ei voi käydä\npahemmin kuin jo on käynyt, Mitä te sitten tahdotte kreivittärestä?\n\nJa Jean lykkäsi oven auki voimalla, joka olisi murskannut vaikka\nGazan portit.\n\nVieras kepsahti sysäyksen välttäen taaksepäin, kumarsi syvään ja\nsanoi:\n\n-- Monsieur, tarjoaisin palvelustani kreivitär Dubarrylle, joka\nluullakseni on menossa juhlallisuuksiin.\n\n-- Ja mitä palvelusta, monsieur?\n\n-- Sitä, joka kuuluu ammattiini.\n\n-- Ja mikä teillä on ammatti?\n\n-- Minä olen kähertäjä.\n\nJa tulija kumarsi uudestaan.\n\n-- Ah, -- huusi Jean ja hyppäsi nuoren miehen kaulaan, -- te olette\nkähertäjä, astukaa sisään, ystäväni, astukaa sisään!\n\n-- Tulkaa, rakas monsieur, tulkaa, -- sanoi Chon kaapaisten\nnolostuvan vieraan syliinsä.\n\n-- Kähertäjä! -- huudahti rouva Dubarry kohottaen kätensä taivasta\nkohti. -- Kähertäjä! Te olette enkeli! Oletteko Lubinin lähettämä?\n\n-- En ole kenenkään lähettämä. Luin eräästä lehdestä, että kreivitär\nesitetään hovissa tänä iltana, ja arvelin itsekseni: \"Entäpä jos\nkreivittärellä ei sattuisi olemaan kähertäjää, se ei tietysti ole\nuskottavaa, mutta jos se olisi mahdollista!\" Ja sitten riensin tänne.\n\n-- Mikä teidän nimenne on? -- kysyi kreivitär hiukan kylmeten.\n\n-- Leonard, madame.\n\n-- Leonard! Se ei ole tunnettu nimi. -- Ei vielä. Mutta jos madame\nhyväksyy minut nyt palvelijakseen, niin huomenna se on tunnettu.\n\n-- Hm, hm, -- yrähteli Jean, -- mies voi kähertää, miten kähertää.\n\n-- Jos madame ei minuun luota, -- sanoi vieras, -- niin minä poistun\nheti.\n\n-- Asia on niin, että meillä ei ole aikaa koetella kykyänne, -- sanoi\nChon.\n\n-- Ja miksikä koetellakaan? -- huudahti nuori mies innostuksen\npuuskassa ja kierrellen kreivittären ympärillä ja katsellen häntä.\n-- Minä tiedän hyvin, että kreivittären tukkalaitteen täytyy vetää\nkaikkien katseet puoleensa. Ja katseltuani nyt madamea, olen keksinyt\nmuodon, joka tekee hurmaavan vaikutuksen, siitä olen vakuutettu.\n\nJa nuori mies teki kädellään liikkeen, josta huomasi, että hän luotti\nsokeasti itseensä. Ja silloin kreivittären epäilys alkoi horjua Ja\nChonin ja Jeanin sydämiin toivo syttyä.\n\n-- Ah, tosiaanko? -- kysyi kreivitär kummastuneena nuoren miehen\nsulavasta käytöksestä; kähertäjä ottikin paraikaa sellaisia\nlonkka-asentoja, ettei itse suuri Lubin olisi mahtavampia pystynyt\ntekemään.\n\n-- Mutta ensinnäkin minun pitäisi nähdä madamen puku, että\nkoristukset sointuisivat siihen.\n\n-- Voi, minun pukuni! -- huudahti kreivitär muistaen jälleen katkeran\ntodellisuuden; -- minun puku-parkani!\n\nJean löi otsaansa.\n\n-- Ah, sehän on totta. -- Monsieur, voitteko moista kuvitella, niin\nhävytön päällekarkaus!... Se on varastettu, puku, ompelijattaret,\nkaikki! Chon, rakas, kiltti Chon!\n\nJa varakreivi alkoi nyyhkyttää väsyneenä tukkansa repimiseen.\n\n-- Jos sinä taas lähtisit ompelijan luo, Chon? -- sanoi kreivitär.\n\n-- Mitä se auttaisi, kun hän on jo lähtenyt tulemaan tänne, --\nvastasi Chon.\n\n-- Voi onnettomuus! -- mutisi kreivitär heittäytyen väsyneenä selin\nnojatuoliinsa. -- Mitä minä nyt teen kähertäjällä, jos minulla ei ole\npukua?\n\nSamassa soi porttikello. Vartia oli sulkenut kaikki portinpuoliskot\nja pannut ne vielä lisäksi salpaan, sillä hän oli peljännyt, että\njoku jälleen saattaisi pujahtaa sisään.\n\n-- Joku soittaa, -- sanoi rouva Dubarry.\n\nChon ryntäsi ikkunasta katsomaan.\n\n-- Pukulipas! -- huusi hän.\n\n-- Pukulipas! -- toisti herttuatar. -- Tuodaanko se tänne?\n\n-- Tuodaan... Ei... Tuodaan... mies antaa sen porttivahdille.\n\n-- Mene, Jean, mene, jumalan nimessä!\n\nJean ryntäsi alas portaita, juoksi ohi kaikkien lakeijain ja tempaisi\nlippaan porttivahdilta.\n\nChon katseli häntä ikkunasta.\n\nJean avasi lippaan kannen, työnsi kätensä syvälle sisään ja ärjäisi\nilosta.\n\nLippaassa oli ihmeen kaunis, kiinalaisesta silkistä tehty leninki,\nkaunistettu kohokuvioin ja suunnattoman arvokkain pitsikoristein.\n\n-- Puku, puku! -- huusi Chon taputtaen käsiään. -- Puku!\n\n-- Puku! -- toisti kreivitär ja oli vähällä kuolla ilosta niinkuin\noli äsken kuolla surusta.\n\n-- Kuka tämän sinulle toi, lurjus? -- kysyi Jean porttivahdilta.\n\n-- Eräs nainen, monsieur.\n\n-- Mutta mikä nainen?\n\n-- En tuntenut häntä.\n\n-- Missä hän nyt on?\n\n-- Monsieur, hän työnsi lippaan portin raosta sisään ja huusi:\n\"Kreivittärelle\", ja nousi kääseihin, joilla oli tullut, ja lennätti\nmatkaansa, minkä hevoset pääsivät.\n\n-- No niin, -- arveli Jean, -- meillä on puku, ja se on pääasia!\n\n-- Mutta tule jo takaisin, Jean, -- huusi Chon ikkunasta; -- kälyni\non suunniltaan odotuksesta.\n\n-- Ka tuossa, ka, -- sanoi Jean, -- katselkaa nyt sitä ja ihailkaa,\nsellainen meille on taivaasta tipahtanut!\n\n-- Mutta se ei kai sovi minulle, se ei voi minulle sopia, sillä se\nei ole tehty minun mitallani. Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä\nonnettomuus, sillä katsokaa, kuinka se on kaunis!\n\nChon otti nopeasti mittaa.\n\n-- Sopiva pituus, -- sanoi hän, -- juuri sopiva vyötäröltään.\n\n-- Kuinka ihanaa kangasta! -- ihaili Jean Dubarry.\n\n-- Aivan satumaista! -- jatkoi Chon.\n\n-- Peloittavaa! -- lopetti kreivitär.\n\n-- Päinvastoin, -- väitti Jean, -- tämä todistaa, että teillä,\nkreivittäreni, on uskollisia ystäviäkin, jos on vihamiehiäkin.\n\n-- Se ei voi tulla ystävältä, -- sanoi Chon, -- sillä mistä hän\nolisi tiennyt meitä vastaan punotun juonen? Se on varmaan joltakin\nhaltialta, joltakin tontulta!\n\n-- Olkoon vaikka paholaiselta, -- huusi kreivitär, -- siitä minä\nviis, jos hän vaan auttaa minua voittamaan Grammontit. Pirukaan ei\nole niin pirullinen kuin ne mokomat!\n\n-- Ja nyt, -- sanoi Jean, -- nyt minun mielestäni...\n\n-- Mitä mielestäsi?\n\n-- Voit rauhassa uskoa pääsi herra kähertäjän huomaan.\n\n-- Mikä sen takaa?\n\n-- _Pardieu_, hänet on lähettänyt sama ystävä, joka lähetti puvunkin.\n\n-- Minutko? -- kysyi Leonard vilpittömästi ihmeissään.\n\n-- No, no, -- intti Jean, -- tuo juttunne sanomalehdestä on pelkkää\nlorua, eikö niin, monsieur?\n\n-- Se on aivan totta, hra varakreivi.\n\n-- No, tunnustakaa vaan, -- kehoitti kreivitär.\n\n-- Madame, täällä on sanomalehti taskussani, otin sen talteen\ntehdäkseni siitä papiljotteja.\n\nJa nuori mies veti tosiaan takkinsa taskusta sanomalehden, jossa\nesittelyjuhla oli uutisena.\n\n-- Kas niin, toimeen nyt, kello on jo kahdeksan, -- sanoi Chon.\n\n-- Oh, meillä on aikaa tarpeeksi, -- rauhoitti kähertäjä; --\nkreivittäreltä menee ainoastaan tunti matkaan.\n\n-- Niin, jos saadaan vaunut, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Ah, lempo, se on totta, -- mutisi Jean. -- Ja tuo Francian-roisto,\nkun ei tule!\n\n-- Valmistettiinhan meitä siihen, -- huomautti kreivitär; -- ei\nkähertäjää, ei pukua, eikä vaunuja!\n\n-- Oh, söisikö hänkin sanansa? -- huudahti Chon tyrmistyneenä.\n\n-- Ei, hän on jo tuolla, -- virkkoi Jean.\n\n-- Ja vaunut, vaunut? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Ne kai jäivät portille, -- vastasi Jean, -- vartia menee juuri\navaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?\n\nMelkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään\nsallin.\n\n-- Varakreivi, -- huudahti hän, -- kreivittären vaunut olivat\njo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä\nmiestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä\nkuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen\nSaint-Nicaise-kadulle päin.\n\n-- Johan minä teille sen sanoin, -- vakuutti Jean Dubarry ilosta\nloistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut\nnähdessään vaunumestarin tulevan; -- johan minä sen teille sanoin!...\n\n-- Mutta tämähän on päällekarkaus! -- huusi Chon. -- Mutta liiku nyt\njo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!\n\n-- Liikuko muka? Ja miksikä?\n\n-- Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin\najettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä\nVersaillesiin sellaisilla vehkeillä.\n\n-- Joutavia, -- virkkoi Dubarry, -- se, joka asettaa aallot ja\nruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin\ntämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen\nseikan kuin vaunujen vuoksi.\n\n-- Hiljaa, nyt ajetaan, -- sanoi Chon.\n\n-- Ja pysähdytään portille, -- jatkoi Jean Dubarry.\n\n-- Mutta ei ajeta sisään, -- sanoi kreivitär.\n\n-- Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, -- virkkoi Jean.\n\nSitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.\n\n-- Joutukaa, hiidessä! -- huusi hän palvelijoille, -- joutukaa,\ntai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää\nhyväntekijämme nimen.\n\nLakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta\nse oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi\nkomeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista\nja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli\nhevosia suitsista.\n\nKantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne\nvaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.\n\nTarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan\näskettäin maalattu ruusu.\n\nKoko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut\nkestänyt tuntiakaan.\n\nJean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen\ntaskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa\nkähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset\ntaitonäytteensä.\n\n-- Monsieur! -- huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, -- jos\nette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille\ntilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia... niin minä vannon...\n\n-- Varokaahan vähän, -- keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, --\nsuotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se\naivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on\nkiire, sillä kello on puoli yhdeksän.\n\n-- Heitä irti, Jean, heitä irti! -- huusi kreivitär. Jean hervahti\nistumaan nojatuoliin.\n\n-- Miten ihmeellistä, -- sanoi Chon. -- Puku sopii kuin valettu!...\nAinoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se\nvika on korjattu.\n\n-- Entä minkälaiset ovat vaunut?... Välttävätkö ne? -- kysyi\nkreivitär.\n\n-- Ne ovat erinomaisen hienot, -- vastasi Jean. -- Menin sisään\nja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat\nruusuvedeltä.\n\n-- Sitten kaikki menee hyvin! -- huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä\nkäsiään vastatusten. -- Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin\non onnenne taattu.\n\nLeonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären\nhiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.\n\nNopeuden, maun, huolellisuuden, tavattoman hyvän käsityksen\nsielullisen ja ruumiillisen kauneuden keskinäisistä suhteista, kaikki\nnämät avut hän näytti omistavansa tehdessään tärkeää työtään.\n\nKolmen neljännestunnin kuluttua pääsi rouva Dubarry hänen käsistään\nviehkeämpänä kuin itse Venus-jumalatar; sillä hän ei ollut aivan niin\nalaston, ja oli kuitenkin yhtä kaunis.\n\nKun kähertäjä oli viimeistellyt loistorakenteensa, kun hän oli\nkoetellut sen lujuutta ja pyytänyt vettä pestäkseen kätensä ja\nkiittänyt Chonia, joka oli humauksessaan palvellut häntä kuin\nkuningasta, aikoi hän poistua.\n\n-- Mutta kuulkaa, monsieur, -- sanoi Jean Dubarry silloin, --\ntietäkää, että minä olen yhtä itsepäinen rakkaudessani kuin\nvihassanikin. Minä toivon siis, että sanotte, kuka olette.\n\n-- Senhän jo tiedätte, monsieur; olen vasta-alkava nuorukainen\nnimeltä Leonard.\n\n-- Vasta-alkava? Istu ja pala, te olette täysi mestari, monsieur!\n\n-- Teistä tulee minun kähertäjäni, -- virkkoi kreivitär\nkatsellen pieni kuvastin kädessä itseään. -- Ja minä maksan\nteille viisikymmentä louisdoria joka kerta, kun te valmistatte\ntukkalaitteeni joihinkin juhlallisuuksiin mennäkseni. Chon, maksa\nmonsieurille sata louisdoria ensi kerrasta, siitä jää viisikymmentä\njuomarahaa.\n\n-- Sanoinhan teille, madame, että te loisitte maineeni.\n\n-- Mutta te ette saa kähertää muiden tukkaa kuin minun...\n\n-- Siinä tapauksessa, madame, pitäkää louisdorinne, -- vastasi\nLeonard. -- Minä tahdon säilyttää vapauteni, sillä sitä saan kiittää\nsiitä, että tänään sain kunnian järjestää teidän tukkanne. Vapaus on\nihmisen kallein omaisuus.\n\n-- Kähertäjäkin filosoofi! -- huudahti Jean Dubarry ja kohotti\nkätensä taivasta kohti. -- Mihinkä me joudummekaan, herra jumala,\nmihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo\nkäsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja\npitäkää salaisuutenne ja vapautenne. -- Vaunuihin, kreivitär,\nvaunuihin!\n\nViimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli\nsisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on\nvedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä\ntarvitaan.\n\n-- Kas niin, -- sanoi Jean, -- nyt ottaa neljä miestä rouvan\nkäsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän\npäästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!\n\nSillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon\navusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.\n\nLeonard oli kadonnut.\n\nMutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? -- mutisi rouva Dubarry, joka ei\nollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista\nyllätyksistä.\n\n-- Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän\nhaltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi\nmuutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule\nVersaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, -- vastasi\nvarakreivi Jean Dubarry.\n\nTämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan\nvaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen\nristilapsensa istuivat.\n\n\n\n\n38.\n\nEsittely-juhlallisuudet.\n\n\nVersailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina\nsitä olemaan.\n\nKasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-,\npronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa\ntekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden\nlatvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa\nraunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan\nkatsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä\nikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.\n\nMutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava\nnähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen\nalalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja\nvastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut\nylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain\nhevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka\nolivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja\nsäkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät\nkumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset\ntähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot\nja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin,\nsilloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin,\nkun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille\nja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko\nsivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla\nmatoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.\n\nMutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen\nhovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja\nsuurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta,\nvarsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään,\nmitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.\n\nTällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan\nlähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun\naatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.\n\nLudvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja\nylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja\nkohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon\nensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten\naina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä\ntemppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan\nkruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta,\nkenellä kauempaa.\n\nNytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään\npäin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa,\nsytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär\nDubarryn esittelyjuhliin.\n\nUteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme\nja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja\nnälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan\ntäynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen\nvalot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.\n\nTäsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli\npuettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat\ntavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat\nyksinään miljoonan louisdorin arvoiset.\n\nHra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten\neilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt\nhiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin\nherroja.\n\nMutta hän rauhoittui pian, kun hän näki kuningattaren salissa,\njossa juuri esittelyt toimitettiin, jalokiviä säkenöivässä pitsi- ja\npuuteripilvessä ensinnäkin kolme tytärtään ja markiisitar de\nMirepoix'n, joka oli pitänyt sellaista ääntä eilis-iltana; ja viimein\nkaikki nuo muutkin niskuroitsijat, jotka olivat vannoneet jäävänsä\nkotiin, mutta olivat nyt tulleet tänne aivan ensimäisille paikoille.\n\nHerttua de Richelieu riensi kapinoitsijain parvessa toisen luota\ntoisen luo ja sanoi:\n\n-- Ahaa, tässäkö nyt teidät näen, petturi!\n\nTai:\n\n-- Minä olin varma, että te olisitte uskoton!\n\nTaikka:\n\n-- Mitäs sanoinkaan teille salaliitoista yleensä?\n\n-- Mutta entä te itse, herttua? -- vastasivat naiset.\n\n-- Minäkö? Minähän edustin siellä tytärtäni, edustin kreivitär\nd'Egmontia. Septimanie ei ole täällä, hän piti sanansa samoin kuin\nrouvat de Grammont ja de Guéménée. Niinpä olenkin varma kohtalostani.\nHuomenna alkaa viides maanpakolaisuuteni ja neljäs Bastiljiin\npistäytymiseni. Toden totta, minä en enää salaliittoja hankitse.\n\nKuningas ilmestyi saliin. Syntyi syvä hiljaisuus, jossa kuului vaan\nkellon ääni, kun se löi kymmenen: se oli juuri määrätty juhlahetki.\nHänen Majesteettiaan ympäröi runsas hovilaislauma. Siinä oli\nviitisenkymmentä ylimystä, jotka eivät olleet vannoneet tulevansa\njuhlallisuuksiin ja kai siitä syystä olivat tulleet.\n\nKuningas huomasi heti, ettei tässä loistavassa seurassa ollut rouvia\nde Grammontia, de Guéménéeta eikä d'Egmontia.\n\nHän meni Choiseulin luo, joka koetti olla aivan rauhallinen, mutta ei\nonnistunut yrityksessään kuin heikosti.\n\n-- Minä en näe täällä herttuatar de Grammontia? -- sanoi kuningas.\n\n-- Sire, -- vastasi Choiseul, -- sisareni on sairas ja antoi\nminun tehtäväkseni lausua teidän Majesteetillenne hänen alamaisen\nkunnioituksensa.\n\n-- Paha juttu! -- sanoi kuningas ja käänsi ministerille selkänsä.\n\nKun hän kääntyi, seisoi Guéménéen ruhtinas hänen edessään.\n\n-- Entä ruhtinatar de Guéménée, missä hän sitten on? Ettekö\ntuonutkaan häntä tänne, ruhtinas?\n\n-- Se oli mahdotonta, sire, ruhtinatar on sairas; kun menin häntä\nnoutamaan, oli hän vuoteessa.\n\n-- Ah, paha juttu, paha juttu! -- toisti kuningas. -- Kas, tuossahan\non marski. Hyvää iltaa, herttua de Richelieu.\n\n-- Sire..., -- äännähti vanha hovimies ja kumarsi notkeasti kuin\nnuorukainen.\n\n-- Te ette ole sairas? -- sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että\nChoiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.\n\n-- Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin\nloistavasti, -- vastasi herttua de Richelieu.\n\n-- Mutta, -- lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, -- tyttärenne,\nrouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?\n\nHerttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen\nalakuloiseksi.\n\n-- Oi, sire, -- vastasi hän, -- minun tytär-parkani täytyi luopua\nonnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne\njalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire,\nsairas...\n\n-- Paha juttu! -- sanoi kuningas. -- Rouva d'Egmont sairas, Ranskan\ntervein nainen! Paha juttu, paha juttu!\n\nJa kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja\nGuéménéen.\n\nSitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui\nkohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen\niloissaan.\n\n-- Kas siinä petoksen palkka, -- kuiskasi marski rouva de Mirepoixin\nkorvaan; -- huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät...\nminua pöyristää sitä ajatella!\n\nJa herttua huokaisi.\n\n-- Mutta minun mielestäni te itsekin olette sievästi pettänyt\nChoiseulit, koska olette täällä... tehän vannoitte...\n\n-- Tyttäreni puolesta, markiisitar, Septimanieni puolesta! Hän joutuu\nnyt epäsuosioon, kun oli liian uskollinen.\n\n-- Isälleen, -- vastasi markiisitar.\n\nHerttua ei ollut kuulevinaan tätä vastausta, joka vivahti pistokselta.\n\n-- Mutta, -- sanoi hän, -- eikö teistä, markiisitar, kuningas näytä\nrauhattomalta?\n\n-- Onpa toki syytäkin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kello on neljännestä yli kymmenen.\n\n-- Ah, se on totta, eikä kreivitärtä kuulu. Kuulkaas, markiisitar,\nsanonko teille erään asian?\n\n-- No, sanokaa.\n\n-- Minä pelkään.\n\n-- Mitä?\n\n-- Ettei kreivitär-paralle ole tapahtunut vaan mitään harmillista.\nTeidänhän pitäisi se tietää?\n\n-- Miksi juuri minun?\n\n-- Tehän kylvöitte salaliitossa kaulaa myöten.\n\n-- No niin, -- vastasi markiisitar, -- näin meidän kesken sanoen,\nminäkin vähän pelkään.\n\n-- Ystävättäremme herttuatar on tuima vihamies, joka ampuu paetessaan\nniinkuin parthialaiset; ja hän on nyt paennut. Katsokaas, miten\nhra de Choiseul on rauhaton, vaikka hän koettaa tekeytyä tyyneksi;\nkatsokaa, hän ei voi pysyä paikoillaan, hän ei jätä kuningasta\nsilmistään. Arvaanpa, että jotkut ovat keksineet jonkin juonen?\nTunnustakaa pois.\n\n-- Minä en tiedä mitään, mutta olen kanssanne samaa mieltä.\n\n-- Mitä he tällä voittavat?\n\n-- Myöhästyttävät, hyvä herttua, ja tunnettehan sananparren: \"Aika\nvoitettu, kaikki voitettu\". Huomennahan voi sattua jokin odottamaton\ntapaus, joka lykkää tämän esittelyn määräämättömään aikaan. Dauphine\nsaapuu jo ehkä huomenna Compiègneen, viipymättä matkalla enää neljää\npäivää kuten ensin aiottiin. Ehkäpä on haluttu voittaa aikaa vain\nhuominen päivä.\n\n-- Markiisitar, tiedättekös, teidän pikku satunne tuntuu minusta\ntosiasialta. Kreivitärtä ei kuulu, _sang bleu_.\n\n-- Ja katsokaa, kuningas tulee jo kärsimättömäksi.\n\n-- Menee jo kolmannen kerran ikkunaan. Hän suorastaan kärsii.\n\n-- Hetken päästä tulee siis vielä pahempi juttu.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kuulkaas, kello on jo kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen.\n\n-- Niin?\n\n-- Nyt voin sen teille jo sanoa.\n\n-- No?\n\nMarkiisitar vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:\n\n-- No niin, hän ei tulekaan!\n\n-- Ah, markiisitar, mutta siitähän tulee kauhea skandaali!\n\n-- Käräjäjuttu, herttua, oikea rikosasia... hengen asia... sillä\ntähän kaikkeen sisältyy, sen tiedän varmalta taholta, ryöstöä,\nväkivaltaa, majesteettirikostakin, jos sikseen tulee. Choiseulit ovat\npanneet kaikkensa peliin.\n\n-- Sangen varomaton teko.\n\n-- Niin, mutta minkä sille voi, intohimot sokaisevat heidät.\n\n-- Kas, siinä on hyvät puolensa, että ihmiset ovat niin\nintohimottomia kuin me, markiisitar; näkee ainakin asiat selvästi.\n\n-- Katsokaapas nyt, kuningas menee taas ikkunan luo.\n\nLudvig XV asteli tosiaankin synkkänä, huolissaan ja ärtyneenä ikkunan\nääreen, laski kätensä kiilloitetulle käsirivalle ja painoi otsansa\nviileää ruutua vasten.\n\nSillaikaa kuului hovimiesten joukosta puheen sorinaa aivan kuin\nlehtien kahinaa ennen myrskyä.\n\nKaikki katsoivat kelloon ja taas kuninkaaseen.\n\nKello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin\nperästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.\n\nVarakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.\n\n-- Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, -- sanoi hän arastellen.\n\n-- Erinomainen, erinomainen. -- Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de\nMaupeou?\n\n-- Mitä niin, sire?\n\n-- Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!\n\n-- Hän mahtaa olla sairas, sire, -- vastasi kansleri.\n\n-- Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva\nde Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär\nolisi sairas, se on käsittämätöntä!\n\n-- Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli\nniin kovin iloinen.\n\n-- Ah, nyt se on myöhäistä, -- sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä;\n-- nyt hän ei enää tule!\n\nVaikka kuningas lausui nämä sanat aivan matalalla äänellä, kuulivat\nmelkein kaikki ne, niin hiljaista oli salissa.\n\nMutta kuninkaalle ei keritty vielä vastata, ei edes ajatuksissakaan,\nkun holvista kuului kovaa vaunujen jyrinää.\n\nPäät alkoivat liikuskella, hovijoukon silmät katsoivat kysyvästi\ntoisiinsa.\n\nKuningas tuli ikkunan luota ja seisahtui keskelle lattiaa nähdäkseen\nläpi kaikkien gallerian huoneiden.\n\n-- Minä pelkään suuresti saavamme jonkun ikävän uutisen, -- virkkoi\nmarkiisitar herttuan korvaan; herttua salasi hienoa hymyään.\n\nMutta äkkiä kirkastuivat kuninkaan kasvot ja hänen silmänsä\nvälkehtivät.\n\n-- Kreivitär Dubarry! -- huusi ovivahti yli-seremoniamestarille.\n\n-- Kreivitär de Béarn!\n\nNämä kaksi nimeä saivat kaikkien sydämet vavahtamaan, mutta aivan\nerilaisin tuntein. Lauma hovimiehiä lähestyi kuningasta pelkän\nuteliaisuuden vetämänä.\n\nRouva de Mirepoix seisoi lähimpänä Ludvig XV:ttä.\n\n-- Oi, miten hän on kaunis, tuo kreivitär! -- huudahti markiisitar\npannen kätensä ristiin aivan kuin valmiina palvelemaan jumalana\ntulijaa.\n\nKuningas kääntyi ja hymyili markiisittarelle.\n\n-- Hän ei ole nainen, -- sanoi herttua de Richelieu, -- hän on\nkeijukainen.\n\nKuningas omisti lopun hymyään tuolle vanhalle hovimiehelle.\n\nTosiaankaan ei kreivitärtä koskaan ollut nähty näin kauniina. Koskaan\nei kuningattaren salissa, joka kuitenkin, kuten olemme kertoneet, oli\nhuone, jossa esittelyt aina toimitettiin, ollut ihasteltu lempeämpiä\nkasvoja, paremmin näyteltyä mielenliikutusta, kainompaa katsetta,\nkauniimpaa vartaloa, hieno-aistisempaa käyntiä.\n\nNiin kulki kreivitär halki salin, hurmaavan kauniina, kalleissa\nvaatteissa, mutta kuitenkin koruttomana, ja ennen kaikkea erinomaisin\ntukkalaittein, ja rouva de Béarnin käsipuolessa, joka ei ontunut eikä\nräpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän kärsi hirveitä tuskia. Mutta\npunainen ihomaali tipahteli kuivuneina hileinä vanhan kreivittären\nposkilta, niin pakeni veri hänen kasvoiltaan, ja hänen joka\nhermonsa värähti tuskallisesti hänen kipeän jalkansa pienimmälläkin\nliikahduksella.\n\nKaikki katselivat tuota omituista paria.\n\nVanhus, jolla oli avokaulainen puku niinkuin ennen nuoruudessaan,\ntukkalaite jalkaa korkea ja suuret silmät, jotka kiiluivat kuopissaan\nkuin merikotkan, oli loistavassa puvussaan luurankomaisesti\nastellessaan kuin mikä kuva menneestä ajasta antamassa kättä\nnykyiselle.\n\nMoinen kuiva ja kylmä arvokkuus viettelevän ja kainon sulouden\nrinnalla sai enimmät läsnäolijat ihastuksiinsa tai ainakin\nkummastelemaan. Ja kuninkaasta näytti siltä kuin olisi rouva de\nBéarn nyt tuonut hänelle hänen rakastajattarensa nuorempana,\nkukoistavampana ja hymyilevämpänä kuin hän oli koskaan ennen häntä\nnähnyt, niin vastakohtaisia olivat nuo kaksi naista toisilleen.\n\nJa niinpä kuningas hetkellä, jolloin kreivitär etikettiä noudattaen\ntaivutti polvensa suudellakseen kuninkaan kättä, nosti hänet hänen\nkäsivarsiinsa tarttuen ylös ja lausui sanat sellaiset, että ne\npalkitsivat kreivittären kaikki kaksiviikkoiset kärsimykset.\n\n-- Jalkaini juureenko, kreivitär? -- sanoi kuningas. -- Te laskette\nleikkiä... minun olisi paremminkin oltava tai tahtoisin olla\npolvillani edessänne.\n\nSitten avasi kuningas sylinsä, kuten juhlameno vaati; mutta sen\nsijaan, että hän olisi syleillyt esiteltävää muodon vuoksi, hän\nsyleilikin tällä kertaa tosiaan.\n\n-- Teillä on erinomaisen kaunis ristitytär, -- sanoi kuningas\nkreivitär de Béarnille; -- mutta hänen kummitätinsäkin on\nylimysnainen, jonka minä näen suureksi ilokseni hovissani.\n\nVanha rouva lyykisti.\n\n-- Menkää nyt tervehtimään tyttäriäni, -- sanoi kuningas matalalla\näänellä rouva Dubarrylle; -- ja näyttäkää, että osaatte heille\nlyykistää. Toivon, ettette ole tyytymätön heidän vastatervehdykseensä.\n\nJa nuo kaksi naista jatkoivat kulkuaan läpi tyhjän tilan, joka syntyi\nheidän ympärilleen sikäli kuin he kulkivat, mutta tyhjiötä kohti\nsuuntautuivat hovilaisten säkenöivät katseet aivan kuin täyttäen sen\npolttavalla tulella.\n\nKun kuninkaan tyttäret näkivät rouva Dubarryn lähestyvän, kavahtivat\nhe ylös kuin joustimien voimalla ja odottivat häntä.\n\nLudvig XV piti heitä silmällä. Hänen prinsessoihin luodut silmänsä\nvaativat ehdotonta kohteliaisuutta.\n\nPrinsessat vastasivat rouva Dubarryn tervehdykseen hiukan\njärkytettyinä. Kreivitär kumarsi paljoa syvempään kuin hovisääntö\nvaati, ja sitä pidettiin erinomaisen tahdikkaana menettelynä ja se\nliikutti prinsessoita niin, että he syleilivät nyt kreivitärtä kuten\nkuningaskin, jopa niin sydämellisesti, että kuningas näytti oikein\nihastuneelta.\n\nTästä hetkestä muuttui kreivittären menestys oikeaksi voittoriemuksi,\nja hitaimpien ja saamattomimpien hovimiesten täytyi odottaa\nkokonainen tunti ennenkuin he pääsivät vuorostaan nöyrimmästi\ntervehtimään juhlain kuningatarta.\n\nKreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta\npienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan\nkaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut\nsuinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta\nilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille\ntunteille.\n\nRichelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi,\nmiten liikkeet oli tehtävä.\n\nSillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden\ntervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää\ntai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan\nkreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu\nsadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien\nlevittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen\ntäytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien\nrivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni\ntuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän\nnoudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa\nsiirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.\n\nKussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko\nolento otettiin tarkoin tutkittavaksi.\n\nKreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen\nvastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä\npelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi\nvarmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.\n\nYhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.\n\n-- Ah, herttua, -- sanoi kreivitär, -- minun täytyi siis tulla tänne\ntavatakseni teidät?\n\n-- Kuinka niin, madame? -- kysyi herttua de Richelieu.\n\n-- Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei\nVersaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.\n\n-- Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä,\n-- vastasi vanha hoviherra.\n\n-- Te ehkä arvasitte tämän?\n\n-- Olin siitä varma.\n\n-- Kas vaan! Todellakin, herttua, mikä merkillinen mies! Tiesitte\ntällaista, ettekä ilmoittanut siitä minulle, ystävättärellenne, joka\nen siitä tiennyt mitään.\n\n-- Kuinka, madame, -- vastasi herttua, -- ettekö te tiennyt, että te\njoudutte tänne?\n\n-- En. Minun kävi melkein samoin kuin Aisopoksen, kun eräs virkailija\npysäytti hänet kadulla: \"Minne te menette?\" -- kysyi tämä häneltä.\n-- \"En sitä tiedä\", -- vastasi sadunkertoja. -- \"Vai niin, siinä\ntapauksessa te menette vankilaan.\" -- \"Näette nyt, että minä en\ntiennyt, minne olin menossa\", -- vastasi Aisopos. -- Niin saatoin\nminäkin kyllä uskoa lähteväni Versaillesiin, mutta en ollut tarpeeksi\nvarma sitä sanoakseni. Siksi olisittekin tehnyt minulle palveluksen,\njos olisitte käynyt luonani... mutta... tulettehan nyt, eikö niin?'\n\n-- Madame, -- vastasi Richelieu eikä näyttänyt olevan hämillään\npilasta, -- en ymmärrä, kuinka te ette ollut varma tänne\njoutumisestanne?\n\n-- Senpä sanon teille: siksi, että ympärilläni olivat salajuonet. Ja\nhän katsoi terävästi herttuaa silmiin, jotka kestivät aivan tyynesti\ntuon katseen.\n\n-- Salajuonet? Oh, mitä sanottekaan, kreivitär?\n\n-- Ensinnäkin varastettiin minulta kähertäjä.\n\n-- Kuinka, varastettiin kähertäjä?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin\nhommannut teille, -- mutta puhutaan hiljaa, -- olisin hommannut\nteille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on\nlöytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia\nperuukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku\nLeonardini.\n\n-- Leonard! -- huudahti rouva Dubarry.\n\n-- Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan\nja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon\nrahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär;\nteidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja\nkummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva\nd'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse\nkäyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!\n\nKreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua\nhymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.\n\n-- Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte\njoistakin salajuonista?...\n\n-- Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta\npukunikin, erinomaisen kaunis puku.\n\n-- Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla\nilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka\non aivan ihmeellisen hienoa kangasta... Se on kiinalaista silkkiä,\neikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne\nkääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin\nolisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt\nitselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen,\nettä voisin vannoa sen aivan samaksi.\n\nRouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän\nalkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.\n\n-- Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?\n\n-- En, tiettävästi omillanne.\n\n-- Herttua, minulta vietiin vaunutkin, aivan samalla tavalla kuin\npuku ja kähertäjä.\n\n-- Mutta sehän oli oikein yleinen päällekarkaus? Millä vaunuilla te\nsitten tänne tulitte?\n\n-- Sanokaa ensin, minkälaiset rouva d'Egmontin vaunut ovat?\n\n-- Kah, luulenpa, että hän tätä iltaa odotellen oli tilannut vaunut,\njotka olivat verhotut valkealla satiinilla. Mutta niihin ei ollut\naikaa maalata hänen vaakunaansa.\n\n-- Niinkö? Mutta ruusuhan onkin nopeammin maalattu kuin vaakuna.\nRichelieu- ja Egmont suvuilla on sangen monimutkaiset vaakunat.\nTiedättekö, herttua, että te olette hurmaava mies!\n\nJa kreivitär ojensi hänelle molemmat lämpöiset ja tuoksuvat kätensä,\njoihin vanha hoviherra painoi syvälle kasvonsa.\n\nYhtäkkiä tunsi herttua noita käsiä suudellessaan niiden vavahtavan.\n\n-- Mikä nyt? -- kysyi hän ja katseli ympärilleen.\n\n-- Herttua... -- äännähti kreivitär hätääntynein silmin.\n\n-- Niin?\n\n-- Kuka tuo upseeri on, hra de Guéménéen vieressä?\n\n-- Preussilaisessa univormussa?\n\n-- Niin.\n\n-- Tuo tummaihoinen mies, jolla on mustat silmät ja ilmeikkäät\nkasvot? Kreivitär, hän on jokin korkea upseeri, jonka hänen\nMajesteettinsa Preussin kuningas on lähettänyt tänne luultavasti\npuolestaan teidän esittelyjuhliinne.\n\n-- Älkää laskeko leikkiä, herttua; tuo mies on ollut Ranskassa jo\nkolme, neljä vuotta; tuo mies, jota minä en ole löytänyt, mies, jota\nolen etsinyt kaikkialta, minä tunnen hänet.\n\n-- Te erehdytte, kreivitär; hän on kreivi de Fenix, muukalainen, joka\ntuli tänne vasta eilen tai toissa päivänä.\n\n-- Hän tervehtii minua, tervehtii, näettekö!\n\n-- Kaikki tervehtivät teitä, elleivät ole jo sitä tehneet, kreivitär.\n\nMutta kreivittären oli vallannut niin omituinen mielenliikutus, ettei\nhän kuullut herttuan kohteliaisuuksia, vaan läksi hänen luotaan, ja\naivan kuin tahtomattaan silmät luotuina yhä tuohon herraan, joka oli\nhänen huomiotaan herättänyt, hän meni muutaman askeleen muukalaista\nkohti.\n\nKuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan\nhäntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut\nhyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.\n\nMutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei\nhän voinut mitään muuta muistaa.\n\n-- Sire, -- sanoi hän, -- kuka tuo preussilainen upseeri on, joka\nkääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? -- joka nyt katselee meitä? --\nkysyi Ludvig XV.\n\n-- Niin, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?\n\n-- Juuri hän.\n\n-- Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs... joku filosoofi,\nniinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne.\nTahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä\nCotillon III:n triumfin...\n\n-- Mutta hänen nimensä, sire?\n\n-- Odottakaahan... -- kuningas mietti; -- ah, nyt muistan: kreivi de\nFenix.\n\n-- Se on hän, -- mutisi itsekseen rouva Dubarry, -- se on hän, siitä\nolen varma!\n\nKuningas odotti vielä tuokion antaakseen kreivittären kysellä lisää.\nMutta kun hän näki hänen vaikenevan, korotti hän äänensä ja sanoi:\n\n-- Mesdames, huomenna saapuu madame la dauphine Compiègneen.\nH.K.K. otetaan siellä vastaan täsmälleen kello kaksitoista, kaikki\n_esitellyt_ naiset yhtyvät matkalle, lukuunottamatta kuitenkaan\nniitä, jotka ovat sairaina, sillä matka on väsyttävä eikä madame la\ndauphine suinkaan tahtoisi heidän huonoa vointiaan pahentaa.\n\nNämä sanat lausui kuningas katsoen ankarasti Choiseulin, Guéménéen ja\nRichelieun taholle.\n\nKuninkaan ympärillä vallitsi kauhistava hiljaisuus. Hänen sanainsa\nmerkitys oli selvästi ymmärretty: ne sisälsivät epäsuosion.\n\n-- Sire, -- virkkoi rouva Dubarry, joka oli pysähtynyt kuninkaan\nviereen, -- minä pyydän armoa kreivitär d'Egmontille.\n\n-- Ja miksikä, suvaitkaa sanoa?\n\n-- Siksi, että hän on herttua de Richelieun tytär ja että herttua on\nminun uskollisin ystäväni.\n\n-- Richelieu?\n\n-- Niin, siitä olen aivan varma, sire.\n\n-- Minä teen kaikki, mitä tahdotte, -- vastasi kuningas.\n\nJa kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut\nkreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut\nhänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.\n\n-- Toivoakseni, rakas herttua, -- sanoi kuningas, -- rouva d'Egmont\non jo huomenna terve?\n\n-- Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän\nmajesteettinne sitä toivoo.\n\nJa Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli\nsekä kiitollinen että kunnioittava.\n\nKuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen\nkorvaansa.\n\n-- Sire, -- vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti\nhymyillen, -- minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.\n\nKuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui\nhuoneustoonsa.\n\nTuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät\nsuuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan\nmieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.\n\nOuto mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin.\nMutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja\nmeikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli\nlähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse\nja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.\n\nAivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin\nhäntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan\nhiljaa ja kenenkään kuulematta:\n\n-- Tunnetteko minut, madame?\n\n-- Kyllä, monsieur. Te olette profeettani, jonka kohtasin Ludvig XV:n\ntorilla.\n\nMuukalainen nosti silloin häneen kirkkaan ja tyynen katseensa.\n\n-- No hyvä; petinkö teidät silloin, madame, kun sanoin, että teistä\ntulee Ranskan kuningatar?\n\n-- Ette, monsieur, ennustuksenne on toteutunut, tai melkeinpä\ntoteutunut. Ja minäkin olen nyt valmis pitämään sanani. Lausukaa,\nmonsieur, mitä toivotte?\n\n-- Paikka ei ole oikein sopiva, madame ja sitäpaitsi ei ole hetkeni\nvielä tullut esittää pyyntöäni.\n\n-- Tulkoon se milloin tahansa, minä olen aina valmis sen täyttämään.\n\n-- Voinko minä joka hetki, kaikkialla, mihin vuorokauden aikaan\ntahansa tulla luoksenne, madame?\n\n-- Voitte, sen lupaan.\n\n-- Kiitän.\n\n-- Mutta kuka ilmoitatte olevanne tullessanne? Tuletteko kreivi\nFenixin nimellä?\n\n-- En, vaan nimellä Josef Balsamo.\n\n-- Josef Balsamo... -- toisti kreivitär salaperäisen muukalaisen jo\nkadotessa hovitungokseen. -- Josef Balsamo; hyvä, sitä en unohda.\n\n\n\n\n39.\n\nCompiègne.\n\n\nSeuraavana aamuna heräsi Compiègne hurmauksesta juopuneena, tai\nparemminkin sanoen, Compiègne ei ollut edellisenä yönä nukkunutkaan.\n\nEdellisenä iltana oli kuninkaan kotijoukkojen etuvartiosta\nmajoittunut kaupunkiin, ja sillaikaa kuin upseerit hankkivat\ntarvittavia tietoja paikoista, varustivat kaupungin arvohenkilöt\nkuninkaan käsikassan hoitajan kanssa Compiègneä vastaanottamaan\nsuurta kunniaa, joka sen osaksi oli tuleva.\n\nPikardialainen kunnallisraati hommasi köynnöksistä sommiteltuja\nriemukaaria, ruusu- ja sireeni-ryhmiä, latinalaisia, ranskalaisia\nja saksalaisia tervehdyslauseita sekä runo- että proosamuodossa\npäivännousuun saakka.\n\nNuoria tyttöjä valkein vaattein, noudattaen ikimuistoista tapaa,\nmustiin puettuja maistraatin virkailijoita, harmaakaapuisia\nfransiskaani-munkkeja, pappeja kaikkein komeimmissa asuissaan,\nvarusväen sotamiehiä ja upseereja uusissa uniformuissaan sijoitettiin\njo paikalleen ja valmiiksi lähtemään liikkeelle heti, kun prinsessan\nlähenemisestä oli merkillä annettu tieto.\n\nDauphin oli lähtenyt Versaillesista edellisenä päivänä ja kahden\nveljensä kanssa tullut kaupunkiin, kaikki korkean arvonsa salaten,\nnoin kello yksitoista edellisenä iltana. Hän nousi varhain\naamulla ratsunsa selkään sellaisessa asussa kuin hän olisi ollut\nyksityishenkilö. Ja sitten läksi hän Provencen ja Artois'n\nkreivien kanssa, joista ensimainittu oli viisitoista-, toinen\nkolmetoista-vuotias, Ribecourtiin päin, pitkin maantietä, jota madame\nla dauphine oli tuleva.\n\nTämä ritarillinen ajatus ei kuitenkaan ollut, täytyy myöntää, itse\nprinssin keksintöä, vaan hänen opettajansa hra de Lavauguyonin.\nTämän oli kuningas edellisenä iltana kutsuttanut luokseen, ja hän\noli saanut Ludvig XV:ltä erikoisen käskyn ilmoittaa korkealle\noppilaalleen kaikki velvollisuudet, mitä hänellä oli seuraavien\nneljänkolmatta tunnin aikana.\n\nHra de Lavauguyon tahtoi ylläpitää kaikin tavoin monarkian kunniaa\nja katsoi näin ollen sopivaksi antaa Berryn herttuan noudattaa\nkaikkien sukunsa kuninkaitten tapaa, nimittäin Henrik lV:n, Ludvig\nXIII:n, Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n. Nämä ruhtinaat olivat halunneet\ntarkastella tulevaa puolisoaan jo hänen maantiellä saapuessaan,\njolloin hän oli ilman loistavaa juhlapukua ja siis vähemmän\nvarustautunut tulevan miehensä tutkivaa katsetta vastaan.\n\nRaisujen juoksijainsa satulassa laskettivat prinssit puolessa\ntunnissa puolitoista tai parikin peninkulmaa. Dauphin oli lähtiessään\nollut vakava ja hänen veljensä hilpeitä. Kello puoli yhdeksän he\npalasivat kaupunkiin: dauphin yhtä totisena kun ratsastusretkelle\nlähtiessäänkin, Provencen kreivi melkein jörönä ja Artois'n kreivi\nyksin vielä hilpeämpänä kuin aamulla.\n\nSe johtui siitä, että dauphin oli levoton, Provencen kreivi\nkateellinen ja Artois'n kreivi ihastuksissaan kaikki samassa asiasta,\nnimittäin siitä, että he olivat nähneet dauphinen ylen kauniiksi.\n\nVakava, kateellinen tai huoleton luonne kuvastui asianomaisen\nprinssin kasvoilla.\n\nCompiègnen raatihuoneen kello löi kymmenen, kun tähystäjä huomasi\nClaives'n kylän kellontorniin kohoavan valkean lipun, joka oli\nkäsketty nostaa liehumaan silloin kun dauphine tuli näkyville.\n\nTähystäjä soitti silloin heti merkkikelloa, ja sen ääneen vastasi\nlinnan torilla laukaistu kanuunan jyrähdys.\n\nSamassa ajoi kuningas Compiègneen, aivan kuin ainoastaan tätä\nilmoitusta odottaen, kahdeksan hevosen vetämillä vaunuilla,\nkummallakin puolellaan rivi henkikaartiaan ja perästään suunnaton\njono ylimysten vaunuja.\n\nSantarmit ja rakuunat hajoittivat täyttä laukkaa ajaen tuon jonon,\njoka oli kahden vaiheella, pysähtyäkö katselemaan kuningasta vai\njatkaako matkaa dauphinea vastaan; sillä toisaalle houkutteli komeus\nja toisaalle uteliaisuus.\n\nNeljätsadat vaunut, kaikkien edessä neljä hevosta, kuljettivat,\nmelkein puolen peninkulman kappaleen maantietä täyttäen, neljää\nsataa ylhäistä naista ja yhtä monta Ranskan hienoimpaan aatelistoon\nkuuluvaa herraa. Näitä neljiä satoja vaunuja saattoivat kaikkia\neturatsastajat, heitukat, juoksijat ja hovipojat. Kuninkaan\nhovijoukkoon kuuluvat ylimykset matkasivat ratsain ja muodostivat\nkokonaisen loistavan armeijan, joka säkenöi keskellä hevosten\nnostamia pölypilviä kultaisena ja samettisena, silkkiä ja\nhöyhentöyhtöjä välkkyvänä virtana.\n\nCompiègneen pysähdyttiin muutamaksi tuokioksi, ja sitten lähdettiin\nkaupungista käymäjalkaa sovitulle kohtaamispaikalle, jonka merkkinä\noli tien varrelle, Magnyn kylän kohdalla olevalle kukkulalle\npystytetty risti.\n\nKoko Ranskan nuoriso ympäröi dauphinia; koko vanha aatelisto oli\nkuninkaan lähistöllä.\n\nToisaalta jälleen lähestyi dauphine, joka ei ollut muuttanut vaunuja,\nlasketulla nopeudella sovittua kohtaamispaikkaa.\n\nKaikki vaunut tyhjenivät heti. Kahden puolen laskeutuivat\nhovilaislaumat maahan. Ainoastaan kaksissa vaunuissa olivat enää\nistujansa: toiset niistä olivat kuninkaan, toiset dauphinen.\nDauphinen vaunujen ovi aukesi ja nuori arkkiherttuatar hypähti\nkeveästi niistä alas.\n\nPrinsessa asteli sitten kuninkaallisia vaunuja kohti.\n\nKun Ludvig XV näki pojanpoikansa valitun tulevan, käski hän avata\nvaunujensa oven ja kiiruhti vuorostaan nopeasti ulos.\n\nMadame la dauphine oli niin tarkoin laskenut askeleensa, että juuri\nkun kuninkaan jalka koski maahan, hän heittäytyi hänen jalkainsa\njuureen.\n\nKuningas kumartui ja nosti nuoren prinsessan ylös ja syleili hellästi\nhäntä, luoden häneen kuitenkin samalla katseen, joka sai prinsessan\nvastoin tahtoaankin punastumaan.\n\n-- Tässä on dauphin! -- sanoi kuningas osoittaen Marie-Antoinettelle\nBerryn herttuaa, joka seisoi prinsessan takana ja jota prinsessa ei\nollut vielä huomannut, ei ainakaan virallisesti.\n\nDauphine tervehti sirosti lyykistäen, ja dauphin vastasi hänen\ntervehdykseensä, punastuen nyt vuorostaan.\n\nDauphinin jälkeen tulivat dauphinen luokse ensinmainitun kaksi\nveljeä; ja näiden perästä kuninkaan kolme tytärtä.\n\nMadame la dauphinella oli kohtelias sana kumpaakin prinssiä ja\njokaista kolmea prinsessaa varten.\n\nSillaikaa kuin nämä esittelyt toimitettiin, seisoi rouva Dubarry\nprinsessain takana levottomasti odottaen. Tulisiko hän kysymykseen?\nVai unohdettaisiinko hänet?\n\nKun kuninkaan nuorin tytär, prinsessa Sofia oli esitelty, seurasi\ntuokion pysäys, ja sen aikana tuskin tohdittiin hengittää\njännityksestä.\n\nKuningas näytti epäröivältä ja dauphine jotain epämieluisaa\nodottavalta, johon häntä luultavasti jo etukäteen oli valmistettu.\nKuningas katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi kreivitär Dubarryn\nlähettyvillään, otti hän häntä kädestä.\n\nKaikki väistyivät silloin syrjään. Kuningas seisoi dauphinen kanssa\nkeskellä laajaa piiriä.\n\n-- Kreivitär Dubarry, minun parhain ystävättäreni! -- esitteli\nkuningas.\n\nMarie-Antoinette kalpeni, mutta hänen huulensa hymyilivät kuitenkin\nmitä viehättävimmin, vaikka valkenivatkin.\n\n-- Teidän Majesteettinne on sangen onnellinen, että teillä on niin\nviehättävä ystävätär, eikä minua kummastuta kiintymys, jonka hän voi\nsaada aikaan.\n\nKaikki läsnäolijat vilkaisivat toisiinsa aivan melkeinpä ymmällään\nhämmästyksestä.\n\nSelvästikin dauphine noudatti Itävallan hovissa annettuja ohjeita ja\ntoisti luultavasti itsensä Maria Teresian hänelle lausumia sanoja.\n\nNyt piti Choiseul läsnäoloaan tarpeellisena. Hänkin tuli lähemmäksi\ntullakseen esitellyksi; mutta kuningas antoi silloin päätään\nnyökäyttäen merkin, rummut alkoivat päristä, torvet törähtivät ja\ntykin laukaus jymähti.\n\nKuningas otti nuorta prinsessaa kädestä viedäkseen hänet vaunujensa\nluokse. Marie-Antoinette kulki siten kuninkaan käsipuolessa ministeri\nde Choiseulin ohitse. Näkikö hän ministerin vai ei, on mahdotonta\nsanoa; mutta se ainakin on varma, ettei hän tehnyt kädellään tai\npäällään pienintäkään liikettä, jota olisi voinut pitää tervehdyksenä.\n\nJuuri hetkellä, jolloin prinsessa nousi kuninkaan vaunuihin,\nkumahtivat kaupungin kellot soimaan, voittaen äänellään kaiken muun\njuhlapauhun.\n\nKreivitär Dubarry kepsahti ilosta säteillen vaunuihinsa.\n\nSeurasi kymmenen minuuttia kestävä väliaika, jonka kuluessa kuningas\nasettui vaunuihinsa ja läksi sitten ajamaan takaisin Compiègneen.\n\nTänä väliaikana vapautuivat kaikki suut, joita kunnioituksen tai\nmielenliikutuksen tunteet olivat tähän saakka pitäneet mykkinä,\nyhdeksi ainoaksi yleiseksi puheensorinaksi.\n\nJean Dubarry meni kälynsä vaunujen ovelle. Kreivitär otti hänet\nvastaan hymyilevin kasvoin: hän luuli lankonsa tulleen toivottamaan\nhänelle onnea. Mutta tämä sanoikin:\n\n-- Tiedätkö, Jeanne, kuka tuo nuori mies tuolla on?\n\nJa hän osoitti sormellaan erästä ylimystä, joka seisoi pakinoimassa\neräitten dauphinen saattueeseen kuuluvain vaunujen luona.\n\n-- En, -- vastasi kreivitär; -- mutta sinä itse, tiedätkö, mitä\ndauphine vastasi, kun kuningas esitteli minut hänelle?\n\n-- Nyt ei ole kysymys siitä. Tuo nuori mies on Filip de Taverney.\n\n-- Hänkö, joka haavoitti sinua miekanpistolla?\n\n-- Sama juuri. Ja tiedätkö, kuka tuo ihastuttava olento on, jonka\nkanssa hän puhelee?\n\n-- Tuo niin kalpea ja ylevän näköinen tyttö?\n\n-- Niin, jota kuningas nyt paraikaa katselee ja jonka nimeä hän\nluultavasti kyselee madame la dauphinelta.\n\n-- Kuka hän sitten on?\n\n-- No, hän on Filip de Taverneyn sisar.\n\n-- Ahaa! -- äännähti rouva Dubarry.\n\n-- Kuulehan, Jeanne, minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta\ntuntuu kuin sinun pitäisi olla yhtä paljon varuillasi sisarta vastaan\nkuin minä olen veljeä.\n\n-- Sinä olet hassu.\n\n-- Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta\nherrasta huolen.\n\n-- Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.\n\n-- Hst! -- varoitti Jean; -- kas, tuossa tulee ystävämme herttua de\nRichelieu.\n\nJa herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.\n\n-- No, mikäs teillä on, rakas herttua? -- kysyi kreivitär hymyillen\nkaikkein hurmaavinta hymyään; -- luulisipa melkein, että olette\ntyytymätön?\n\n-- Kreivitär, -- vastasi herttua de Richelieu, -- emmekö me teidän\nmielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia,\najatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka\nmuinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa,\nyhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin\nme olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme\nnuorempia kuin nyt?\n\n-- Ei, hyvä marski, -- vastasi joku herttuan takana, -- se johtui\nsiitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.\n\nKaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi,\nnäki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski\nihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Herra siunatkoon! -- huudahti herttua; -- sehän on parooni de\nTaverney. Kreivitär, -- lisäsi hän, -- tämä on minun vanhimpia\nystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de\nTaverney-Maison-Rouge.\n\n\"Siinäpä on heidän isänsäkin!\" tuumasivat Jean ja kreivitär yhtaikaa\nitsekseen, vastatessaan kumartaen tervehdykseen.\n\n-- Vaunuihin, messieurs, vaunuihin! -- huusi samassa kuninkaan\nkotijoukkojen päällikkö, joka johti saattokuntaa.\n\nVanhat herrat hyvästelivät kohteliaasti kreivitärtä ja varakreiviä;\nja läksivät yhdessä samoja vaunuja kohti, iloissaan, kun olivat\nsaaneet nähdä toisensa niin pitkän ajan jälkeen.\n\n-- No niin, -- sanoi varakreivi Jean, -- sanonko sinulle erään asian,\nystäväni? Isä ei miellytä minua enempää kuin lapsetkaan.\n\n-- Miten harmillista, että se pikku karhu Gilbert karkasi! -- virkkoi\nkreivitär; -- häneltä olisimme saaneet kaikenlaisia tietoja näistä\nasioista, hän kun on kasvanut heidän linnassaan.\n\n-- No, hänet kyllä löydetään, sillä nythän meillä ei ole enää muuta\ntekemistä kuin etsiä hänet kynsiimme, -- vastasi Jean.\n\nLiikkeelle lähteväin vaunujen jyrinä keskeytti pakinan.\n\nSeuraavana päivänä, vietettyään yön Compiègnessä, jatkoivat nuo\nkaksi hovia, toinen menneen vuosisadan laskeva aurinko, toinen uuden\naamurusko, matkaansa toisiinsa sekaantuneina Pariisia kohti, tuota\nnielua, joka oli ne molemmat ahmaiseva.\n\n\n\n\n40.\n\nSuojelijatar ja suojatti.\n\n\nNyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta\nolemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti\nChonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.\n\nKun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de\nTaverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka\nhänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä\nkohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.\n\nUsein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai\npensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka\noli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin\nlausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja\nparooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet\nme jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui\nsiitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä\nmoitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se\non tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja\nvielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti\nparoonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen\nmontakin kertaa huudahtavan: \"Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!\"\n\nKoko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää,\nettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien\nkuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis\nVersaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa\nFilipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi,\nkoska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.\n\nMitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui\nVersaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan\nyksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui\nvilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles\nkorkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua\nvanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden\nvaltaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään\njoutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon\nlaatimia suurtöitä.\n\nMoista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen\nylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa\ntuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja\nvähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa\nsangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten\nherrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten\novivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla,\nraudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain\nkiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.\n\nSilloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa\napua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia\nlähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin\nvallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita\narvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi\njuuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.\n\nTiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa\nhuoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä\nolemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori,\nhienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä\nhänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta\nfilosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin\nhän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain\nihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä\nullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla,\nja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä,\nlampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli\nsanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:\n\n-- Pysykää täällä.\n\nSitten oli pikentti poistunut.\n\nKuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, --\nosa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten\nolemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän\nnäki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja\nniiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin\nmuodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja\npuitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet,\nnäki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen\nilmanrannan.\n\nAinoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän\nasui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä\nkuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis\nminkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän\nasemaansa nostama.\n\nSillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen\nhyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja\nkatseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon\nmennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut\nhiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin\npuheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli\ntullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän\ntapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta\nmeteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon\nkatosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli\nkuninkaan välinpitämättömyys.\n\nGilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli\ntapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät\nyli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle\nilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti\nhattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua\ntakkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että\nlakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui\nhän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli,\nmiten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten\nseuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.\n\nChon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä,\nettä Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä\ntakaportaita.\n\nPihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset \"phaetonit\"\nneljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä\nhistoriallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan\najellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein\nlisäksi kuningattarenkin kanssa.\n\nChon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä\nsuuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa\nolivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota\npuhuteltiin intendentti Grangeksi.\n\nGilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen\narvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä\nedes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja\nkoiran taakse.\n\nNeiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki\nmuutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan\nlähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta\nilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois\nkaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:\n\n-- Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?\n\n-- Se on sangen kaunis, madame; mutta lähdemmekö me jo pois?\n\n-- Kyllä, me ajamme nyt _meille_, tällä kertaa.\n\n-- Nimittäin _teille_, madame, -- sanoi Gilbert ihmistyvän karhun\nsävyllä.\n\n-- Niin, sitä tarkoitan. Minä näytän nyt teidät kälylleni: koettakaa\nolla hänelle mieliksi; sitä koettavat tätä nykyä Ranskan suurimmatkin\nherrat. Mutta, hra Grange, teidän on hommattava uusi kokopuku tälle\nnuorukaiselle.\n\nGilbert lensi korviaan myöten punaiseksi.\n\n-- Minkälainen puku, madame? -- kysyi intendentti; -- tavallinen\nlakeijan livreako?\n\nGilbert aivan ponnahti istuimellaan.\n\n-- Lakeijan livrea! -- huudahti hän ja iski intendenttiin julman\nkatseen.\n\n-- Ei, te teetätte... sanon sen sitten teille; minulla on keksintö,\njonka aion ilmoittaa kälylleni. Pitäkää ainoastaan huoli, että puku\nsaadaan valmiiksi samaan aikaan kuin Zamorenkin.\n\n-- Kyllä, madame.\n\n-- Tunnetteko te Zamorea? -- kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten\npakinasta aivan tyrmistynyt.\n\n-- En, madame, -- vastasi Gilbert; -- minulla ei ele kunnia häntä\ntuntea.\n\n-- Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee\nLuciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen;\nZamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.\n\nGilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta\nhän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän\npelkäsi uusia toruja ja vaikeni.\n\n-- Koetan kyllä, -- virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen\narvokkaasti.\n\nSaavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun:\näskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon,\njoka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja\nlopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat\nSeinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.\n\n\"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten\nTaverneyn parooni kertoi\", -- tuumi Gilbert itsekseen.\n\nKoirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat\nChonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin\naristokraattis-filosoofiset mietteet.\n\n-- Kälyni, onko hän jo tullut? -- kysyi Chon.\n\n-- Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.\n\n-- Kuka?\n\n-- Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.\n\n-- Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä\ntahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että\nminä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, -- jatkoi Chon\nkääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja\noli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, -- anna laukku ja\nMisapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.\n\nSylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta\neläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä\nkatseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän\ntarkoitti tätä nuorukaista.\n\n-- Tulkaa, -- sanoi Sylvia Gilbertille.\n\nGilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon\njälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.\n\nEllei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla,\nolisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin\nkamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän\nAndréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili\nlauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan\ntulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta\nsuopea.\n\nHän oli, -- neiti Sylvia nimittäin, -- kookas ja kaunis tyttö, silmät\ntumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka\nkellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat\nja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen\nvaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet\nhempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen\nkuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.\n\nNaiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis\nGilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:\n\n-- Mikä on nimenne, monsieur?\n\n-- Gilbert, mademoiselle, -- vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä\näänellä.\n\n-- No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.\n\n-- Luciennesin linnan kuvernööriin?\n\n-- Niin, kuvernööriin.\n\nGilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella\nhihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan\narastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin\nsanat: \"Zamore on hyvä ihminen\", ja ne sanat rauhoittivat häntä.\n\nHän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli\nhänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.\n\n\"Mitenkä panetellaankaan hovia\", tuumi hän itsekseen, \"jossa on niin\nhelppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat\nsangen vierasvaraisia ja hyviä.\"\n\nSylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista\nboudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat\nkullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi\nluullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon\nmuinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.\n\nSiinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä\ntyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen\njalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä\nollut tutustunut.\n\nVaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni\nviimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.\n\n-- Kah, -- huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä\nkasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; -- kah, mikä\ntuo sitten on?\n\nZamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen\npastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.\n\n-- Hän on kuvernööri, -- vastasi Sylvia, -- hän on Zamore.\n\n-- Tuoko? -- kysyi Gilbert ällistyksissään.\n\n-- Tietysti hän, -- vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi\nkäyvälle kohtaukselle.\n\n-- Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri?\nVoi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.\n\nTämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti\nvalkeat hampaansa.\n\n-- Minä kuvernööri, -- sanoi hän, -- minä ei marakatti! Gilbert\nkatseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka\nmuuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun,\nkoetettuaan turhaan pysyä vakavana.\n\nZamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen\nepäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli\nmakeisia edelleen.\n\nSilloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.\n\n-- Tuossa hän on, -- virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; -- hän on se\npoika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin\nolen teille asian selittänyt.\n\nGilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn\nSylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin\nalkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.\n\n-- Ahaa, se on mainiota! -- huudahti mademoiselle Sylvia.\n\n-- Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]\n\nGilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin\nluotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt\ntosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru\nsaivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.\n\n-- Antakaa olla, -- sanoi intendentti räätälille, -- älkää viitsikö\ntehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?\n\n-- Hyvinkin, -- vastasi räätäli; -- ei muuten haittaisi, jos\ntuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät\nliepeet.\n\nSen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta\nja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä\nedelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.\n\nKuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta\ntalonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin\nfilosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan\nuhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!\n\nKuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli\npälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas,\njoista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.\n\nMutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin\nihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa\npukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän\nkahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi\njaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta\nkymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen\nharjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.\n\nYhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan,\njohon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä\nkellon ääni oli kuulunut.\n\nMoinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin\nvakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.\n\nGilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore;\nmutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin,\nnäki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin\npaljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että\nhänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin\näskeiseen kamariin.\n\nNiin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia\npysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin\nihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin,\njoka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä\nsalaperäisen narrinkujeen.\n\nMainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään,\nja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:\n\n-- Tulkaa!\n\n\n\n\n41.\n\nLääkäri vasten tahtoaan.\n\n\nGilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella\nlakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen\nasemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui\ntoivottavalta, niin hän totteli nopeasti.\n\nNeiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä,\nnimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva\nde Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja\nkauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä,\njonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja\nkastanjapuiden huiput kohosivat.\n\nChon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun\nsangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja\ntryffeligalantiinia.[64]\n\nFilosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen\nlautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.\n\nMutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.\n\nHän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen\ntopaasin väristä viiniä sanoi hän:\n\n-- No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?\n\n-- Miten pitkällä? -- toisti Gilbert.\n\n-- Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.\n\n-- Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa\npuhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun\nhänelle jotain sanoo?\n\n-- Te aivan kauhistatte minua, -- vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja\nnäyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; -- te taidatte olla koko\nnirso ystävyys-asioissa?\n\n-- Ystävyys edellyttää yhdenvertaisuutta, mademoiselle.\n\n-- Kaunis periaate, -- virkkoi Chon; -- te ette siis arvioinut\nitseänne Zamoren vertaiseksi?\n\n-- En, tai en arvioinut häntä vertaisekseni, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Toden totta, hän on tosiaan hurmaava, -- sanoi Chon aivan kuin\nitsekseen puhuen.\n\nSitten kääntyi hän Gilbertin puoleen, jonka hän oli nähnyt sangen\nuhittelevaksi, lisäten:\n\n-- Te siis sanoitte, kunnon tohtori, että teidän on vaikea lahjoittaa\nkenellekään sydäntänne?\n\n-- Kyllä, se on sangen vaikeaa, madame.\n\n-- Siispä erehdyin, kun imartelin itseäni luullen olevani ystäviänne,\nja parhaita ystäviänne.\n\n-- Minulla on kyliä suuri taipumus teidän puoleenne persoonallisesti,\nmadame, -- sanoi Gilbert niskuroivasti, -- mutta...\n\n-- Ah, kauniit kiitokset, se on aivan liikaa kohteliaisuutta! Ja\nkuinka pitkä aika menee, ylpeä herraseni, päästäksensä teidän\nsuosioonne?\n\n-- Sangen pitkä aika, madame; löytyy niitäkin, jotka eivät pääse\nsiihen vaikka miten koettaisivat.\n\n-- Ahaa, tämä asia selittää, miksi te läksitte niin yhtäkkiä parooni\nde Taverneyn kodista, oltuanne siellä kahdeksantoista vuotta.\nTaverneyn perheen ei onnistunut päästä suosioonne. Siinä selitys,\neikö niin?\n\nGilbert punastui.\n\n-- No, ettekö vastaa? -- jatkoi Chon.\n\n-- Mitä voisin vastata muuta kuin että ystävyys ja luottamus täytyy\nmyöskin ansaita, madame.\n\n-- _Peste_, siinä tapauksessa tuntuu kuin ei Taverneyn herrasväki\nolisi ansainnut teidän ystävyyttänne eikä luottamustanne?\n\n-- Eivät kaikki, madame.\n\n-- Ja mitä he sitten tekivät, joka ei heidän kovaksi onnekseen teitä\nmiellyttänyt?\n\n-- Minä en vaikeroikaan kohtaloani, -- vastasi Gilbert ylpeästi.\n\n-- Ahaa, vai niin, -- sanoi Chon, -- huomaan, etten minäkään ole\nGilbert-herran luottamusta saanut. Kuitenkaan minulta ei puutu halua\nsitä saavuttaa; en vaan tiedä, millä keinoilla sen voisin saada.\n\nGilbert puraisi huultaan.\n\n-- Lyhyesti sanoen, nuo Taverneyt eivät ymmärtäneet olla mieliksenne,\n-- lisäsi Chon uteliaasti, ja sen uteliaisuuden tarkoituksen Gilbert\naavisti. -- Sanokaahan nyt, mitä te siellä oikein teitte?\n\nGilbert joutui melkoiseen pulaan, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä\nhän oli tehnyt Taverneyssä.\n\n-- Madame, -- vastasi hän, -- minä olin siellä... luottamushenkilönä.\n\nNämä sanat lausuttiin niin fiiosoofisen arvokkaasti kuin Gilbertin\nluonteelta sopi odottaa, ja ne saivat Chonin purskahtamaan sellaiseen\nnauruun, että hän keikahti nojatuolinsa selustaa vasten.\n\n-- Te ette näytä uskovan? -- virkkoi Gilbert kulmiaan rypistäen.\n\n-- Jumala varjelkoon, etten uskoisi! Tiedättekös, ystäväiseni, te\nolette niin kiukkuinen, ettei teille voi puhua mitään. Minä tahdoin\nteiltä kysyä, millaisia ihmisiä nuo Taverneyt olivat. Sitä en tehnyt\nsuinkaan teitä loukatakseni, vaan paremminkin auttaakseni teitä\nkostamaan.\n\n-- Minä en koskaan kosta tai kostan itse, madame.\n\n-- Sangen hyvä; mutta meilläkin on kaunaa tuota Taverneyn herrasväkeä\nvastaan, ja koska teillä on oma syynne tai ehkä useampiakin, niin\nolemmehan luonnollisia liittolaisia.\n\n-- Te erehdytte, madame; minun kostamistapani ei mitenkään voi olla\nsamaa laatua kuin teidän, sillä te puhutte koko Taverneyn perheestä\nyleensä ja minä eroittelen hieman eri vivahduksiin tunteita, joita\nminulla on tuota perhettä kohtaan.\n\n-- Ja hra Filip de Taverney esimerkiksi, onko hän teidän tummempien\nvai vaaleampien tunnevivahdustenne esine?\n\n-- Minulla ei ole mitään hra Filipistä sanottavaa. Hän ei ole koskaan\ntehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Minä en häntä rakasta enkä vihaa;\nolen häneen nähden aivan välinpitämätön.\n\n-- Niin ollen te ette todista kuninkaan tai hra de Choiseulin edessä\nFilip de Taverneytä vastaan?\n\n-- Missä asiassa?\n\n-- Hänen kaksintaistelustaan veljeni kanssa.\n\n-- Minä sanoisin minkä tiedän, madame, jos minut kutsuttaisiin\ntodistamaan.\n\n-- Ja mitä te sitten tiedätte?\n\n-- Sen, mikä on totta.\n\n-- Ahaa; ja mitä te sanotte todeksi? Se on sangen laajasisältöinen\nsana.\n\n-- Ei ihmiselle, joka tietää eroittaa hyvän pahasta ja oikean\nväärästä.\n\n-- Ymmärrän: tuo hyvä on -- Filip de Taverney, ja paha, -- se on\nvarakreivi Dubarry.\n\n-- Niin juuri, madame, minun tietoni tai ainakin minun vakaumukseni\nmukaan.\n\n-- Ja moisen minä korjasin keskeltä maantietä, -- sanoi Chon\nkatkerana; -- tällä tavoin palkitsee se ihminen vaivani, joka saa\nkiittää minua elämästään.\n\n-- Nimittäin se, jonka ei tarvitse kiittää teitä kuolemastaan, madame.\n\n-- Sehän on sama asia?\n\n-- Se on päinvastoin aivan eri asia.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minun ei tarvitse kiittää teitä elämästäni, sillä te ainoastaan\nestitte hevosenne sitä minulta riistämästä, ette muuta; ja sitä\npaitsi ette te oikeastaan tehnyt sitäkään, vaan sen teki kyytimies.\n\nChon katseli tuimasti tuota loogikkoa, joka ei kursaillut lauseissaan.\n\n-- Olisin odottanut hiukan suurempaa kohteliaisuutta matkatoverilta,\njoka osasi matkalla niin hyvin löytää käteni tyynyn alta ja jalkani\npolvensa kohdalta, -- vastasi Chon, muuttaen hymynsä ja äänensä\nlauhkeammaksi.\n\nJa hän oli suopeudessaan niin viettelevä, että Gilbert unohti\nZamoren, räätälin ja aamiaisenkin, jolle ei oltu muistettu häntä\nkutsua.\n\n-- Kas niin, kas niin, nyt te olette taas kiltti, -- virkkoi Chon ja\ntaputti Gilbertiä leuan alle. -- Te todistatte Filip de Taverneytä\nvastaan, eikö niin?\n\n-- Oh, en silti suinkaan, -- vastasi Gilbert. -- En koskaan!\n\n-- Ja miksikä ette?\n\n-- Siksi, että varakreivi Jean oli silloin väärässä.\n\n-- Millä tavoin hän oli väärässä, olkaa hyvä ja sanokaa?\n\n-- Koska hän loukkasi dauphinea. Kun sitävastoin Filip de Taverney...\n\n-- No?\n\n-- Oli oikeassa häntä puolustaessaan.\n\n-- Ahaa, mies on siis dauphinen puolella, tuntuu? -- En, minä olen\nvaan oikeuden puolella.\n\n-- Te olette hassu, Gilbert. Pitäkäähän kiinni suunne, ettei tässä\nlinnassa kuulla teidän puhuvan tuollaisia.\n\n-- Päästäkää siis minut kysymyksiinne vastaamasta. -- No, puhutaan\nsitten muusta.\n\nGilbert kumarsi myönteliäästi.\n\n-- Kuulkaahan, poikaseni, -- sanoi nyt nuori nainen melkoisen tylyllä\näänellä, -- mitä te luulette täällä tekevänne, ellette tahdo olla\nihmisille mieliksi?\n\n-- Pitäisikö minun olla mieliksi vannomalla pattovala?\n\n-- Mutta mistä ihmeestä te olette moiset suuret sanat kaapannut?\n\n-- Oikeudesta, joka kaikilla ihmisillä on olla uskollinen\nomalletunnolleen.\n\n-- Pyh, -- vastasi Chon, -- kun jotain isäntää palvelee, niin isäntä\nitse ottaa huolekseen edesvastuun.\n\n-- Minulla ei ole isäntää, -- murahti Gilbert.\n\n-- Ja jos tuolla tavalla jatkatte, tyhmyri, -- virkkoi Chon nousten\nlaiskan mukavasti pöydästä, -- ei teillä ole koskaan eräänlaista\nhauskaa emäntääkään. Uudistan nyt teille kysymykseni, vastatkaa\nsiihen suoraan ja selvästi: Mitä te aiotte täällä tehdä?\n\n-- Luulin, ettei ihmisen tarvitsisi olla mieliksi silloin, kun hän\nvoi olla hyödyllinenkin.\n\n-- Te erehdytte: hyödyllisiä ihmisiä on paljon, ja niihin me olemme\nväsyneet.\n\n-- Siis minä lähden pois.\n\n-- Lähdette pois?\n\n-- Niin, tietysti; enhän ole pyytänyt saada tänne tullakaan, vai\nmitä? Olen siis vapaa.\n\n-- Vapaa! -- huusi Chon alkaen jo vihastua moisesta vastarinnasta,\njohon hän ei ollut tottunut. -- Oh, sitä ette suinkaan ole!\n\nGilbertin kasvot vääristyivät uhkaavasti.\n\n-- No, kas niin, kas niin, -- sanoi nuori nainen huomaten\npuhuteltunsa kulmien rypistymisestä, ettei hän niinkään helposti\nluopuisi vapaudestaan; -- kas niin, sovitaan nyt taas! -- Te olette\nkoko kaunis poika, ja sangen kunniantuntoinen, ja siinä suhteessa\nte olette varsin huvittava, joskin ainoastaan kaiken täällä meitä\nympäröivän vastakohtana. Pitäkää te totuudenrakkautenne!\n\n-- Kyllä, sen minä pidän, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Niin, mutta me käsitämme asian aivan eri tavoin. Minä tarkoitan:\npitäkää se omana asiananne, älkääkä ylistelkö liian ääneen tuota\njumalaanne Trianonin käytävissä tai Versaillesin odotushuoneissa.\n\n-- Hm, -- tuumi Gilbert.\n\n-- Siinä ei kelpaa hymähtely; te ette ole vielä niin oppinut, pieni\nfilosoofini, ettei teillä olisi paljon oppimista. Ja ensimäinen\nselviö täällä kuuluu: Ihminen ei valehtele vaietessaan; painakaa se\nmieleenne.\n\n-- Mutta jos tullaan minulta kyselemään?\n\n-- Kuka sen tekisi? Oletteko te hassu, ystäväni? Hyvä Jumala, kuka\nteitä maailmassa muistaa, paitsi minä? Ei näy teillä olevan vielä\nkoulutusta, hyvä filosoofi. Laji, johon te kuulutte, on nykyään\nsangen harvinainen. Saa etsiä maantiet ja metsäpolut löytääksensä\nmokomia kuin te. Te jäätte minun luokseni, ja minä lupaan tehdä\nteistä neljän vuorokauden kuluessa erinomaisen hovimiehen.\n\n-- Sepähän saadaan nähdä, -- vastasi Gilbert jyrkästi. Chon kohautti\nolkapäitään. Gilbert hymyili.\n\n-- Mutta se siitä, -- jatkoi Chon; -- teidän ei muuten tarvitsekaan\nmiellyttää kuin kolmea henkilöä.\n\n-- Ja ne kolme ovat?\n\n-- Kuningas, kälyni ja minä.\n\n-- Mutta mitä siihen vaaditaan?\n\n-- Olette nähnyt Zamoren? -- virkkoi nainen vastaamatta suoraan\nkysymykseen.\n\n-- Tuon neekerin! -- äännähti Gilbert syvästi halveksuen.\n\n-- Niin, neekerin vaan.\n\n-- Ja mitä yhteistä minulla on hänen kanssaan?\n\n-- Ehkäpä onni, jos koetatte sitä saada, ystäväiseni. Tuolla\nneekerillä on jo kaksituhatta livreä korkoja, jotka tulevat kuninkaan\nkäsikassasta. Hänet nimitetään Luciennesin linnan kuvernööriksi,\nja ne, jotka ovat nauraneet hänen paksuille huulilleen ja mustalle\nvärilleen, saavat pokkuroida häntä ja kutsua häntä nimellä monsieur,\njopa monseigneur.\n\n-- Minä en ainakaan kutsune, -- muistutti Gilbert.\n\n-- No, mutta, -- virkkoi Chon, -- minä luulin filosoofien\nensimäiseksi säännöksi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.\n\n-- Senpä tähden minä en kutsu Zamorea noilla korkeilla arvonimillä.\n\nChon lyötiin omilla aseillaan. Hän sai nyt vuorostaan puraista\nhuultaan.\n\n-- Ette siis ole kunnianhimoinen? -- kysyi hän.\n\n-- Sitä olen, -- vastasi Gilbert ja hänen silmänsä säkenöivät.\n\n-- Ja teidän kunnianhimonne määränä oli, mikäli muistan, päästä\nlääkäriksi?\n\n-- Pidän elämäntehtävää, joka sallii ihmisen auttaa lähimmäisiään,\nihanimpana maailmassa.\n\n-- No hyvä; tuo unelmanne toteutetaan!\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Teistä tulee lääkäri, jopa itsensä kuninkaan lääkäri.\n\n-- Minustako! -- huudahti Gilbert; -- minusta, joka en tiedä vielä\nlääketieteen ensimäisiä alkeita. Te laskette leikkiä, madame.\n\n-- No, tietääkös sitten Zamore, mikä on _herse_,[65] mikä\n_mashikuli_,[66] mikä _kontreskarpe_?[67] Ei, hän ei tiedä\nsellaisesta kerrassaan mitään ja elää kuitenkin kuin poika! Se ei\nestä häntä lainkaan pääsemästä Luciennesin linnan kuvernööriksi ja\nsaamasta nauttia kaikkia tuon arvonimen etuoikeuksia.\n\n-- Ahaa, kyllä ymmärrän, -- virkkoi Gilbert katkerasti, -- teillä on\nvasta yksi hovinarri, se ei teille riitä. Kuningas on ikävissään; hän\ntarvitsee kahta.\n\n-- Kas, kas, -- huudahti Chon, -- nyt hän taas rupeaa allapäiseksi.\nToden totta, te teette itsenne aivan suotta rumaksi, pikku mies.\nSäästäkää kaikki nuo omituiset naamanilmeet siksi hetkeksi, jolloin\nsaatte päähänne peruukin ja peruukin päälle suipon hatun; silloin\neivät ne ole rumia, vaan sangen koomillisia.\n\nGilbert rypisti taas kulmiaan.\n\n-- Kuulkaas, -- sanoi Chon, -- te voitte aivan hyvin suostua olemaan\nkuninkaan lääkärinä, kun kerran herttua de Tresme hakee kälyni apinan\narvonimeä!\n\nGilbert ei vastannut. Chon sovitti siis häneen sananparren: \"Joka\nvaikenee, se myöntää.\"\n\n-- Todistukseksi siitä, että olette jo alkanut päästä suosioon, ette\nenää aterioitse palveluskunnan puolella, -- sanoi Chon.\n\n-- Ah, kiitos, madame, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Niin, minä olen jo antanut siinä suhteessa määräyksen. -- Missä\nminä sitten saan aterioida?\n\n-- Te saatte istua Zamoren pöytätoverina.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Juuri te; kuvernöörin ja kuninkaan lääkärin sopii oikein hyvin\nsyödä samassa pöydässä. Menkää siis hänen luokseen ruualle, jos\ntahdotte.\n\n-- Ei ole nälkä, -- vastasi Gilbert jäykästi.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Chon kylmästi. -- Teillä ei ole nyt nälkä,\nmutta kyllä on tänä iltana.\n\n-- Gilbert pudisti päätään.\n\n-- Ellei tänä iltana, niin huomenna tai ylihuomenna. Kyllä sisunne\nlauhtuu, hyvä herra niskuri, ja jos tuotatte meille liikaa vaivaa,\nniin täällä on kantapoikien kuritusmestari, joka auttaa meitä.\n\nGilbertin selkää karmi, ja hän kalpeni.\n\n-- Lähtekää siis nyt siivosti Zamoren luo, -- virkkoi Chon ankarasti;\n-- siellä ei teidän ole hullumpi olla; meillä on hyvä ruoka; mutta\nvarokaa kiittämättömyyttä, muutoin teille siitä opetetaan.\n\nGilbert painoi päänsä alas.\n\nNiin menetteli hän aina, kun hän päätti vastaamisen asemasta toimia.\nLakeija, joka oli tuonut Gilbertin tänne, odotti hänen palaamistaan.\nHän vei hänet pieneen ruokasaliin, sen etuhuoneen viereen, jossa hän\nensin oli oleskellut. -- Zamore istui jo pöydässä.\n\nGilbert meni ja asettui hänen viereensä, mutta syömään häntä ei saatu.\n\nKello löi kolme; rouva Dubarry läksi Pariisiin. Chon, joka aikoi\nlähteä sinne hänen jälkeensä, käski palveluskuntaa kesyttämään hänen\nkarhuaan. -- Paljon namusia, jos hän näyttäisi taipuisalta; ankaria\nuhkauksia ja vaadittaissa tunti putkaa, jos hän yhä niskuroisi.\n\nKello neljä tuotiin Gilbertin huoneeseen puku, joka oli muuttava\nhänet lääkäriksi vasten tahtoaan: pipohattu, peruukki, musta ihopuku\nja samanvärinen viitta. Lisäksi oli hänelle toimitettu poimukaulus,\nsauva ja suuri kirja.\n\nTämän kaiken tuonut lakeija näytti hänelle nuo esineet yhden toisensa\njälkeen. Gilbertissä ei huomattu minkäänlaista vastarinnan halua.\n\nLakeijan perästä tuli sisään hra Grange ja neuvoi hänelle, miten\nkuhunkin vaatekappaleeseen oli pukeuduttava. Gilbert kuunteli\nkärsivällisesti koko Grangen esityksen. Hän virkkoi ainoastaan:\n\n-- Luullakseni lääkäreillä oli muinoin myöskin mustepullo ja pieni\npaperikäärö?\n\n-- Aivan niin, hän on oikeassa, -- sanoi Grange; -- etsikää hänelle\npitkulainen mustepullo, joka ripustetaan hänen vyöhönsä.\n\n-- Ja kynä ja paperia, -- huusi Gilbert. -- Minä vaadin, että asu on\ntäydellinen.\n\nLakeija kiiruhti noudattamaan käskyä. Samalla oli hän saanut\ntehtäväkseen ilmoittaa neiti Chonille, että Gilbert oli taipuvainen.\n\nNeiti Chon ihastui tästä tiedosta niin, että antoi sen tuojalle\npienen kukkaron, jossa oli kahdeksan écun rahaa, sidottavaksi\nmustepullon viereen mallilääkärin vyöhön.\n\n-- Kiitoksia, -- sanoi Gilbert saatuaan nämä uudet esineet.\n\n-- Nyt kai jätätte minut yksin, että voin pukeutua?\n\n-- Niin, tehkää se pian, -- sanoi Grange, -- että neiti saa nähdä\nteidät ennen Pariisiin lähtöään.\n\n-- Kaikki on valmista puolessa tunnissa, -- vastasi Gilbert; --\npyydän aikaa ainoastaan puoli tuntia.\n\n-- Vaikkapa kolmeneljännestä, jos tahdotte, arvoisa tohtori, -- sanoi\nintendentti ja lukitsi ulkoa Gilbertin oven niin huolellisesti kuin\nse olisi ollut hänen raha-arkkunsa kansi. Gilbert hiipi varpaisillaan\ntuolle ovelle, kuunteli saadakseen selon, että kaikki olivat sen\ntakaa poistuneet, ja hiipi sitten ikkunan luo, joka oli pengermälle\npäin, kahdeksantoista jalkaa korkealla maasta. Hiekalla peitettyä\npengermää ympäröivät suuret puut, joiden lehtevät oksat varjostivat\npaviljongin ulkoparvekkeita.\n\nGilbert repi pitkän tohtorinviitan kolmeen suikaleeseen ja sitoi\nne päistä toisiinsa kiinni, asetti hatun pöydälle ja sen viereen\nkukkaron ja kirjoitti:\n\n    'Madame!\n\n    Paras ihmisen omaisuus on vapaus. Hänen pyhin velvollisuutensa on\n    säilyttää se. Te harjoitatte minua vastaan väkivaltaa, minä otan\n    vapauteni itse.\n\n                                                  _Gilbert_.'\n\nGilbert taittoi paperin kirjeen muotoon, varusti sen Chonin nimellä,\nsolmi kaksitoista jalkaa pitkän sarssinuoransa ikkunaristikkoon\nja pujahti ristikkojen välistä ulos kuin käärme, hyppäsi alas\npengermälle, luisuttuaan henkensä uhalla köyden alapäähän, ja\nvaikka hänen päänsä oli hiukan pyörällä hypyn tärähdyksestä, juoksi\nhän heti puitten sekaan, tempautui ylös oksista kiinni pitäen ja\nvilisti lehvistössä kuin orava, pääsi jälleen maahan ja katosi minkä\nkäpälistä taisi Ville d'Avrayn metsään päin.\n\nKun puolen tunnin kuluttua tultiin häntä kamarista noutamaan, oli hän\njo tuota tuonnempana.\n\nLoppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Lääkärin muistelmissa\" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen\n\"Josef Balsamo\", joka ilmestyy \"Alexandre Dumas'n Historiallisten\nromaanien\" II n:ona.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] _Aqua tofana l. aquetto di Napoli_, kuuluisa italialainen\nkeskiaikainen myrkky, jonka keksi muuan Teofania di Adamo ja\njota hänen tyttärensä Giulia Tofano möi Roomassa nimellä \"Pyhän\nNikolauksen manna\". Vaikutti ylen hitaasti, mutta varmasti; oli\nmautonta ja kirkasta kuin vesi; sisälsi m.m. arseniikkia, antimonia\nja lyijyä. Suom.\n\n[2] _Emanuel Swedenborg_ (synt. Tukholmassa 1688, kuollut Lontoossa\n1772), aikakautensa etevimpiä luonnontutkijoita, nerokas filosoofi\nja uskonnollinen ajattelija, joka perusti opetuksensa suuressa\nmäärin henki-ilmestyksiin; nykyaikaisen spiritismin edelläkävijöitä.\nKaukonäkemyksestään hän antoi merkillisimmän todisteen\nSahlstedt-perheessä Göteborgissa heinäk. 19. p:nä 1759, kuvaten\nsamalla hetkellä Tukholmassa tapahtuvaa suurta paloa.\n\n[3] Tämä isoisä oli loordi _Thomas Fairfax of Cameron_ (1612--1671),\nsotapäällikkö, joka Cromwellin kanssa ensin kukisti Englannin\nkuningasvallan, mutta sittemmin kansanvallan johtaessa loputtomiin\nhäiriöihin oli palauttamassa mestatun Kaarlo I:n poikaa\nvaltaistuimelle.\n\n[4] Amerikkalainen merisankari _John Paul Jones_ (1747--1792),\nYhdysvaltain vapautussodan uroita, palveli sittemmin Venäjällä ja\nkuoli Pariisissa. Hänen kirjavia vaiheitaan on käsitelty romaaneissa,\njoista tunnetuimmat ovat Cooperin \"Vakooja\" ja tähän sarjaan\nkäännettävä Dumas'n \"Kapteeni Paul\". Suom.\n\n[5] _Johann Kaspar Lavater_ (1741--1801), saarnamies, ajattelija,\nrunoilija ja olletikin kuuluisa fysionomistina eli kasvonpiirteiden\nja -eleiden tulkitsijana.\n\n[6] Brittiläinen munkki, joka ankarilla opetuksillaan kristinuskon\nsiveellisistä vaatimuksista (kieltäen perisynnin) nostatti 5.\nvuosisadalla sitkeän harhaoppisuus-kiistan Roomassa, Afrikassa,\nPalestiinassa ja viimein Konstantinopolissa.\n\n[7] Tarujen ja laulujen ylistämä Espanjan kansallissankari,\nkastilialaisen ylimyksen poika, kuoli 1099. Suom.\n\n[8] _Giuseppe (Josef) Balsamo_, joka paremmin tunnetaan historiassa\nmyöhemmin omaksumallaan _Alessandro Cagliostron_ nimellä, on\nmerkillisin suurhuijauksen edustaja, josta aikakirjat tietävät\nkertoa. Hänen ristiriitaisesta olemuksestaan antaa Dumas näissä\nromaaneissa niin selvän ja tasapuolisen kuvan kuin on yleensä\nmahdollista: keskiajan alkemistien (kullantekijäin ja \"viisaiden\nkiven\" etsijäin) viimeisenä seuraajana uudella-ajalla, hypnotismin\ntaitavana kehittäjänä, jolloin hän pääsi tutkimaan nukutetun\n(mediumin) henkinäkemys-kykyä vaimonsa _Lorenza Feliciania_\nvälityksellä, tämä kun oli erityisen herkkä n.s. syvään\nhypnoositilaan, ja suuriaikeisena vapaamuurari-järjestön jäsenenä,\njona hän perusti n.s. egyptiläisen vapaamuurari-yhdistyksen,\nvaikuttaen sen suurmestarina eli \"suurkoptina\" (tai \"suurkoftana\").\nHänen osuudestaan Ranskan vallankumouksen aiheisiin tulee puhetta\nmyöhemmän romaanin selityksissä, joissa annetaan lähempiä\nhistoriallisia tietoja sekä tämän miehen että muutamien muiden näissä\nromaaneissa esiintyvien henkilöiden vaiheista. Suom.\n\n[9] Tarulintu, ainoa sukuaan; vuosisatoja elettyään se laatii\nhyvänhajuisista oksista pesän ja polttaa itsensä siihen, jolloin se\nuudestaan syntyy tuhasta. Suom.\n\n[10] Varhaisin italialainen filosoofi (noin 570--500 e.Kr.) ja\nmonilahjainen tiedemies, perusti salaisoppisen veljeskunnan,\nmyöhäisempien sellaisten järjestöjen esikuvaksi.\n\n[11] Illuminaattien nimitystä käytetään varsinaisesti erityisiin\nhenki-ilmestyksiin vetoavista uskonnollisten oppien julistajista\n(hurmahenkisistä, mystikoista ja teosoofeista), jollainen liike\nilmaantui esim. v. 1722 Etelä-Ranskassa, myöhemmin yhdistäen\nmystillisen oppinsa vapaamuurarien salamenoihin; se hukkui\nvallankumoukseen. Suom.\n\n[12] Balsamo syntyi v. 1743 Palermossa köyhistä vanhemmista ja sai\neräässä luostarissa lääkeopillisia, kemiallisia ja fysikaalisia\ntietoja; alkoi sitten viettää hurjaa elämää, teki väärennyksiä\nja lähti 1769 matkalle Kreikkaan ja Aasiaan. Sieltä hän palasi\nloistavalle kiertoretkelleen kautta Euroopan, kaikkialla lumoten\nylhäisimpiä piirejä ihmekreivinä ja suurena aatteenmiehenä. Osittain\nhän petti hyvässä mielessä, kuten Dumaskin osoittaa. Suom.\n\n[13] Johanniitat eli maltalais-ritarit -- vanhin hengellinen\nritarikunta, ristiretkien ajoilta -- omistivat m.m. koko Maltan\nsaaren v:een 1800, itsenäisenä valtiona; nykyään sillä on vähän\nalueita, mutta se toimii vieläkin ja on oman lähettiläskunnan\nedustama Itävallan hovissa. Suom.\n\n[14] Dauphin ja dauphine olivat aikoinaan Ranskan kruununprinssin ja\n-prinsessan arvonimiä, Suom.\n\n[15] Dominikaani-munkki, surmasi myrkytetyllä puukolla kuningas\nHenrik III:n heinäk. 31. p:nä 1589. Suom.\n\n[16] Jesuiittikolleegiossa opiskellut sepänoppilas, haavoitti Ludvig\nXV:ttä veitsellä kylkeen tammik. 5. p:nä 1757.\n\n[17] Filosoofit eli viisaustieteilijät pyrkivät järkeilyllä\nselvittämään olevaisen olemusta ja alkuperää sekä niitä korkeimpia\nperiaatteita, joiden mukaan me arvostelemme kaikkea. --\nEkonomisteilla tarkoitetaan tässä fysiokraatteja, Ranskassa 18.\nvuosisadan keskivaiheilla syntynyttä taloustieteellistä koulukuntaa,\njoka tahtoi yhteiskunnallisissa (ja siis myöskin taloudellisissa)\noloissa saattaa voimaan järkähtämättömät luonnonlait. -- Ideologit\nedustivat erästä ranskalaista filosofiankäsitystä. Suom.\n\n[18] Lilja oli Ranskan kuningasvallan tunnuskuva. Suom.\n\n[19] \"Tallaa liljat jalkoihisi.\" -- Nuo kirjaimet L.P.D. olivat\ntosiaan illuminaattiuskolaisten tunnuslauseena. Tekijä.\n\n[20] _Stanislas Leczinsky_, jolle Ranska v. 1735 toimitti Elsassin\nviimeisen kuninkuuden, hänen menetettyään Puolan valtaistuimen. Suom.\n\n[21] Ranskalaisten puhuttelusanojen suomentaminen kävisi usein\nkankeaksi niiden esiintyessä yksinäisinä, olletikin kun niillä\nei kaikestaan ole samaa arvonannon voimaa kuin meidän kielemme\nvastikkeilla, niin että niitä käytetään aivan tuttavallisessakin\nhaastelussa. Oikeampana säilyy senvuoksi sävy, kun omaksumme nuo\nkäsitteet alkukielellään tähän suomennokseen; niiden alkuperäiset\nmerkitykset ovat: monseigneur \"teidän ylhäisyytenne\", \"hänen\nylhäisyytensä\"; monsieur \"(hyvä) herra\"; madame \"(arvoisa) rouva\";\nmademoiselle \"neiti(seni)\"; messieurs \"(hyvät) herrat\"; mesdames\n\"arvoisat naiset\". Isolla alkukirjaimella esiintyessään Monsieur,\nMadame ja Mesdames tarkoittavat prinssejä ja prinsessoja. Suom.\n\n[22] Minä sanon sinulle, hiljaa, hornanhenki! Tekijä.\n\n[23] Italiaa: vahinko! Suom.\n\n[24] Yhteiskunta-sopimus. Suom.\n\n[25] Minorkan saaren pääkaupunki, jonka ranskalaiset valloittivat v.\n1756. Suom.\n\n[26] Montesquieu.\n\n[27] Helvetius.\n\n[28] Jean-Jacques Rousseau. Tekijä.\n\n[29] Olen keksinyt (ratkaisun). Suom.\n\n[30] Tiedetään, että silkki on huono sähkön johtaja. On melkein\nmahdoton magnetisoida henkilöä, joka käyttää silkkiä yllänsä. Tekijä.\n\n[31] Hypnotisoivaa vaikutusta. Suom.\n\n[32] Porvarinousukas Molièren huvinäytelmässä. Suom.\n\n[33] Tämä habsburgilainen perintö on yhä säilynyt, viimeksi esiintyen\nEspanjan nykyisellä Alfonsolla. Suom.\n\n[34] Saksin posliinitehtaat, varsinkin Meissenin, ovat olleet\nvuosisatoja kuuluisat hienoista valmisteistaan.\n\n[35] Boule oli kuuluisa huonekalu-arkkitehti Ludvig XV:n aikana. Suom.\n\n[36] Rakas ystävättäreni. Suom.\n\n[37] Älkää kuunnelko häntä, tyttäreni.\n\n[38] Antakaa hänen kuunnella; koska hän on tahtonut sen tietää, niin\nhän on saava sen tietää! Suom.\n\n[39] _Kummitädiksi_ kutsuttiin Ranskassa esiintymiskelpoista\nnaishenkilöä, joka esitteli hovissa tai korkeissa seurapiireissä\nuuden tulokkaan, kun tällä ei ollut arvokkaita sukulaisia\ntoimittamassa häntä noiden hienojen piirien jäseneksi. Suom.\n\n[40] Eräs muinaisajan n.s. seitsemästä viisaasta. -- Paetessaan\neräästä piirityksen uhkaamasta kaupungista toisten asukasten kanssa,\njotka raahasivat tavaroitaan mukanaan, väitetään hänen, joka lähti\nkaupungista tyhjiltään, sanoneen: \"Vien kaiken omaisuuteni (--\nviisautensa) mukanani.\" Suom.\n\n[41] Vihjaus partilaiseen kuninkaaseen, joka harhaili maanpaossa.\nSuom.\n\n[42] Eteenpäin, Djerid, eteenpäin! Suom.\n\n[43] Kertomuksesta tuntemamme varakreivi Jean Dubarry oli ollut\nJeanne Langen -- jolla nimellä köyhän verovoudin tytär Jeanne\nVaubernier esiintyi m.m. julkisena ilonaikkosena -- rakastaja.\nVarakreivi oli hänet naittanut muodon vuoksi veljelleen hankkiakseen\nJeanne Langelle aatelisnimen Dubarry ja saadakseen hänet siten\nhovimaailmaan ja kuninkaan tutuksi. Tarkoituksena oli Jean Dubarrylla\nomat keinottelunsa. Suom.\n\n[44] Hotelleiksi sanotaan Ranskassa myöskin hienoston asuintaloja.\nSuom.\n\n[45] Kaunis ja kuuluisa tanssijatar. Suom.\n\n[46] Kuritushuone Pariisissa.\n\n[47] Kats. 28. luku. Suom.\n\n[48] Molièren huvinäytelmän tekopyhä päähenkilö. Suom.\n\n[49] Asekisassa. Suom.\n\n[50] Pilakuningas, arvovaltaa vailla. Suom.\n\n[51] _Loque, Chiffe ja Graille_. Suom.\n\n[52] _Le vice_ merkitsee \"pahe\". Suom.\n\n[53] Ranskassa \"sysmäläisyyttä\" muistuttava, joskin Béarn on suuren\nHenrik IV:nnen kotiseutu. Suom.\n\n[54] Sanaleikki: _la Souris_ merkitsee hiiriä. Suom.\n\n[55] Eräästä Jean-Jacques Rousseaun laulunäytelmästä, josta puhutaan\n_Josef Balsamo_-romaanissa. Suom.\n\n[56] \"Neljän valtion liitto\", jonka v. 1718 tekivät Ranska, Englanti,\nSaksa ja Hollanti.\n\n[57] Jumala, suo onni kuninkaalle. Suom.\n\n[58] Henkilö eräässä Corneillen murhenäytelmässä, jossa hän sinkoaa\nRoomaa vastaan hirvittävät kirot. Suom.\n\n[59] Porcius Cato nuoremman tytär. Brutuksen vaimo; kun hänen\nmiehensä, Caesaria vastaan tehdyn salaliiton jäsen, joutui tappiolle\ntaistelussa Augustusta vastaan ja surmasi itsensä, kerrotaan Porcian\nriistäneen henkensä syömällä tulisia hiiliä.\n\n[60] Muinainen roomalainen, joka näytti vihollispäällikölle\nsankaruuttaan kärventämällä itse hiilistössä oikean kätensä. Suom.\n\n[61] Pienet vaunut, joissa on ainoastaan kaksi vastatusten olevaa\nistuinta.\n\n[62] Eturintaan! Suom.\n\n[63] Molièren huvinäytelmissä uudistuva tyhmyrin tyyppi. Suom.\n\n[64] Sienistä ja lihasta valmistettu ruokalaji. Suom.\n\n[65] Rautaristikko linnan portin edessä.\n\n[66] Muurin ulkonevaan reunukseen tehty aukko, josta kaadettiin\nvihollisen päälle palavaa pikeä.\n\n[67] Vallihaudan ulkorinne. Suom.\n\n\n\n"]