Yhdennellätoista hetkellä

YHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ

Novelleja

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Jyväskylässä, K. J. Gummerus O.Y., 1925.

SISÄLLYS:

 Kolme kohtausta
 Särkynyt elämä
 Kodittomat
 Oikea kosto
 Kuilun partaalla
 Viime hetkellä
 Jäähyväiset isänmaalle

KOLME KOHTAUSTA

I.

Aurinko vaipui parhaillaan suurena ja punaisena vihreän metsänreunan taakse. Vain korkeimpien puiden latvat heloittivat sen kultahohteessa, ja taivaanrannalla lepäävä kapea pilvenkaistale loisti aivankuin sulana hehkuva metallivirta.

Kauppaneuvos Rosenbergin nuori tytär, Agnes ja parooni B. kävelivät hiljalleen Seurasaaren tietä kaupunkiin päin. He olivat olleet purjehtimassa, mutta tuulen tyynnyttyä olivat he jättäneet matruusin kutterin kanssa Seurasaaren rannalle ja päättäneet kulkea jalkaisin kotiin.

Nuori mies näytti olevan iloissaan tästä tapauksesta. Nyt hän saisi hartaasti toivomansa tilaisuuden tunnustaa rakkautensa tytölle. Hän ei hetkeäkään epäillyt, että tyttö voisi vastustaa häntä. Ja silloin olisi asia valmis. Hän menisi naimisiin, tulisi rikkaaksi – ja pääsisi vihdoinkin suurista veloistaan...

Parooni puhui parhaillaan rakkaudestaan sointuvalla, pehmeällä äänellään, jonka vaikutusta eivät naiset yleensä voineet vastustaa. Se oli runollinen, tunteellinen ja hiukan epämääräinen puhe, jonka hän oli pitänyt lukemattomia kertoja ennen samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän kuvaili rakkauttaan niin ihanteellisen puhtaana ja uhrautuvaisena, ettei missään romaanissa ole esitetty parempaa. Ja se näytti myös tekevän toivotun vaikutuksen. Tytön tummat silmäripset painuivat alas ja vieno punerrus leviytyi hänen hienohipiäisille poskilleen. Aivankuin vastustaakseen tuota vaikutusta katsahti tyttö veitikkamaisesti seuralaistaan ja lausui kevyesti hymähtäen:

– Mutta, herra parooni, minä pelkään, että te olette jo monelle naiselle sanonut samoin... tarkoittamatta sillä sen enempää. Sellaista suurta, uhrautuvaa rakkautta ei ole enää nykyaikana – muualla kuin romaaneissa...

Nuo silmäykset ja vieno ääni vaikuttivat suorastaan huumaavasti herra parooniin. Hän seisahtui, tarttui tytön käsiin ja katsoi häntä vaieten silmiin. Ja kun hän sitten puhui, värisi hänen äänensä todellisesta liikutuksesta:

– Kuulkaa, rakas neiti. Minä tahdon tunnustaa teille sellaista, jota en ole kenellekään naiselle sanonut... Lupaatteko te uskoa minua?

– Lupaan... – kuiskasi tyttö, ja tuo harvinainen luottamus saattoi hänet punastumaan ilosta ja ylpeydestä.

– Niin, se on totta... Minä olen sanonut monelle naiselle samantapaista – sillä minä olen luullut rakastavani... Mutta tällä hetkellä on kaikki niin toisenlaista, suurta ja kummallista – niinkuin jokin pyhä täyttäisi sydämeni...

Hän vaikeni hetkeksi, katsahti tytön silmiin kuin rohkeutta ammentaen ja alkoi taas selitellä harvinaista rakkauttaan. Hän huomautti surumielisesti, miten nykyaikana kaikki suuri ja kaunis unohdetaan rahan ja aineellisuuden vuoksi. Vieläpä monet aatelismiehetkin ovat unohtaneet, miten heidän esi-isänsä muinoin olivat valmiit kuolemaan rakastettujensa tähden, ja antoi ymmärtää, että hän olisi valmis menettelemään muinaisten esi-isiensä tavoin.

– Voisitteko te todella kuolla sen tähden... jota rakastatte...? – kuiskasi tyttö liikutuksesta värisevällä äänellä.

– Minä en toivo muuta kuin tilaisuutta, osoittaakseni sen teille! – huudahti parooni vakuuttavasti, silmät innosta loistaen.

Hänen puheensa muuttui yhä lämpimämmäksi ja korkealentoisemmaksi. Ja kun hän tunsi tytön käsivarren värähtävän, näki hänen kohottavan liikutuksesta kosteat silmänsä – oli parooni varma tytön rakkaudesta. Hän päätti tehdä lopullisen tunnustuksen ja vaikeni hetkeksi, ajatellen miten alkaisi.

Mutta silloin kuului yhtäkkiä edessäpäin laulun loilotusta – ja samassa tuli tiemutkan takaa näkyviin kuusi juopunutta hulikaania.

– Voi, jospa ne tekevät meille jotain pahaa... – kuiskasi tyttö, tarttuen pelokkaasti saattajansa käsivarteen.

– Älkää yhtään peljätkö, kyllä minä suojelen teitä... – lausui parooni päättävällä äänellä. – Onneksi on minulla revolveri mukana... ja jos ne uskaltavat, niin...

Kuului villi hihkaisu ja parooni vaikeni, katsahtaen vaistomaisesti ympärilleen. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä levottomammiksi, sikäli kun joukko läheni. Ja jo pitkän matkan päässä siirtyi hän vastakkaiselle puolelle tietä.

Juopuneet huomasivat heti tämän, ja päättäen peloitella, siirtyivät he samalle puolella kuin vastaantulijatkin.

Jos parooni edes nyt olisi ymmärtänyt esiintyä miehekkäästi, niin kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta hän koetti vieläkin väistää – ja silloin miehet asettuivat yli tien ulottuvaan riviin ja lähenivät heitä pilkallisesti virnistellen.

Parooni seisahtui kalveten, sieppasi revolverin taskustaan ja ärjäsi röyhkeällä, vapisevalla äänellä:

– Mitä te aijotte, lurjukset! Jollette paikalla poistu tieltä, niin minä ammun teidät jokaisen... Ja huomenna joudutte vankilaan...

Tuo puhe ärsytti juopuneita, ja lähenevästä joukosta kuului pilkallisia ja kiihtyneitä huutoja:

– Kuka perkele sinä olet, joka uhkaat ampua rauhallisia ihmisiä?

– Pane se paukku taskuusi, tai sinulle käy huonosti!

– Me laitamme sinusta kukonruokaa...

– Älkää ärsyttäkö heitä... – kuiskasi tyttö hätäisesti ja koetti vetää saattajaansa poispäin.

Mutta tämä päinvastoin kiihoitti paroonia osoittamaan rohkeuttaan ja hän ärjyi yhä uhkaavammin:

– Mitä te oikein tarkoitatte, roistot! Jollette heti mene...

– Me tarkoitamme sitä, että tuollainen jänishousu ei saa olla noin nätin tytön seurassa. Niin että mars metsään! Me kyllä pidämme hänelle seuraa...

Kuului hyväksyviä naurunrähähdyksiä ja parooni tunsi ylpeän aatelisverensä kuohahtavan raivosta. Hän katsoi salamoivin silmin juopuneita ja ojentaen revolverinsa karjasi:

– Roistot! Jos te uskallatte sormenpäällänne koskea häneen... niin tästä tulee...

Revolverin hana nousi jo, mutta se ei ehtinyt laueta. Sillä miehet olivat jo ympäröineet paroonin, ja yhtäkkiä hän paiskautui paukahtavasta korvapuustista pitkälleen maantielle – ja revolveri lennähti hänen kädestään kauas pensaikkoon.

– Aa... Auttakaa! – parkasi parooni kuin kuolemanhädässä. Hän nousi ja yritti paeta, mutta sai samassa niskalleen sellaisen vauhdinlisäyksen, että lennähti pää edellä kivikovalle maantielle, jolloin hänen hieno aatelisnenänsä, (joka esiinpistävän asemansa vuoksi sai kestää vaikeimman osan yhteentörmäyksestä) oli vähällä särkyä ja tähdet sinkoilivat hänen ympärillään pölypilven ja pilkkanaurun seassa... Ja kun parooni veren ja pölyn tahraamana koetti paeta toiselle puolelle tietä, läjähti likainen nyrkki vielä kerran hänen nenäänsä vasten – ja nyt sai selkäpuoli tehdä tuttavuutta kivisen tien kanssa. Ja taas kuului hänen kauhistunut hätähuutonsa:

– Auttakaa! Poliisi... tappavat...!

Juopuneet purskahtivat entistä hurjempaan nauruun. Ja kuin parooni lopulta pääsi jaloilleen, syöksyi hän hurjaa vauhtia metsään, eikä näyttänyt edes muistavan seuralaistaan.

Nyt kääntyivät juopuneet tytön puoleen ja virnistelivät ivallisesti:

– Kai nyt näette, hyvä neiti, ettei teidän sovi kulkea tuollaisen jänishousun seurassa...

– Vielä vähemmin, kun tässäkin on kuusi näin reilua poikaa!

– Ja me pidämme teistä varmasti huolta...

Tyttö oli hämmästyksen ja häpeän valtaamana tuijottanut seuralaisensa menettelyä. Noiden hulikaanien pilkka tuntui häpäisevän koko hänen luokkaansa, se herätti hänen vihansa ja ylpeytensä ja hän huudahti jalkaansa polkaisten:

– Jollette te kurjat lurjukset mene heti tiehenne, niin te tulette katumaan! Minun setäni on poliisimestari ja kyllä hän...

Hänen äänensä hukkui nauruun ja sitten huomautti eräs kiusotellen:

– Eikö totta pojat, että olisi synti, jos noin kaunis ja rohkea tyttö joutuisi sellaiselle raukalle, joka vapisee kai tuolla jossakin – pää tiheässä pensaassa... Niin että kai meidän velvollisuutemme on pelastaa hänet?

Hänet keskeyttivät nauru ja hyväksyvät huudot:

– Tietysti! Syntihän olisi sallia sellaista!

– Niin synti ja häpeä...

– Minä pyydän siis, että armollinen neiti suvaitsisi tarttua käsivarteeni.

Tyttö ei vieläkään ymmärtänyt asemansa vaarallisuutta, ja kun hän yhä solvasi ja uhkasi juopuneita, ärtyivät nämä yhä enemmän. Heidän naurunsa ja sutkauksensa muuttuivat katkeriksi, ilkeiksi. Ja kun eräs teki hämärän, kaksimielisen ehdotuksen, hyväksyttiin se heti hurjalla riemulla. Heissä herätti eläimellistä tyytyväisyyttä masentaa ja nöyryyttää tuota ylpeätä yläluokan tyttöä, joka luuli voivansa täälläkin komentaa ja haukkua heitä...

Hulikaanit tarttuivat tyttöön ja alkoivat raahata häntä metsään. Ja nyt vasta huomasi tyttö heidän katseistaan ja hengityksestään, missä kauheassa vaarassa hän oli. Hän koetti huutaa apua, mutta hänen suunsa tukittiin; hän puri ja potki, hän taisteli kuin villieläin... Mutta se ei auttanut, hän huomasi kauhukseen joutuneensa yhä syvemmälle metsään ja tunsi voimiensa loppuvan. Viimeiset voimansa ponnistaen, onnistui hänen riuhtautua irti ja huutaa apua. Mutta silloin hänet heitettiin raa'asti maahan, hänen käsiinsä tartuttiin – ja hän käsitti, että kaikki pelastuksen toivo oli turhaa...

Mutta aivan viime hetkellä kuuli hän yhtäkkiä paukahduksia, tuskallisia älähdyksiä. Ja sitten hänen ahdistajansa hellittivät otteensa, hypähtivät pelästyneinä seisaalleen...

Tyttö kohosi koneellisesti polvilleen ja alkoi kauhusta tyrmistyneenä katsella tuota nuorta, vierasta miestä, joka kalpeana ja äänettömänä iski ja riehui kuin hurmahenki hänen vihollistensa joukossa. Nämä hyökkäsivät hänen kimppuunsa takaapäin, hyökkäsivät yksitellen ja yhtaikaa, mutta hänellä näytti olevan silmät joka puolella. Aina hän väisti toisten iskut ja hänen omat iskunsa sattuivat niin hurjalla nopeudella ja voimalla, että joka kerta lennähti mies maahan – väliin kaksikin...

Kerran näytti hänen tuhonsa jo varmalta, kun kaksi miestä hyökkäsi takaapäin hänen jalkoihinsa. Hän kompastui, häntä lyötiin jo päähän... Kun kaikki hyökkäsivät häntä kohti, peitti tyttö kirkaisten kasvonsa...

Mutta toisten voitonhuudot vaikenivat, tyttö aukaisi silmänsä ja näki pelastajansa taas jaloillaan. Hänen iskunsa paukahtelivat entistä hurjemmin ja ikäänkuin säestykseksi kuului hänen kiristettyjen hampaittensa lomasta raivokkaita sähähdyksiä:

– Odottakaa – perkeleet... Kyllä – minä – näytän – teille... Raukat...

Tyttö katseli kauhun ja hämmästyksen vallassa tuota taistelijaa, jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitellakaan. Nuo kalpeat kasvot verisine otsakulmineen ja kiiluvine silmineen näyttivät niin julmilta ja päättäviltä, että häntä kauhisti – ja kuitenkin hänen täytyi ihailla... Hän oli lukenut paljon ritariromaaneja ja nyt hänestä tuntui, niinkuin näkisi sellaisen voittamattoman sankarin taistelevan puolestaan... Ja tietämättä mitä teki, rukoili hän äänettömästi, että tämä voittaisi.

Tyttö ei tietänyt, miten kauan taistelua kesti. Mutta lopulta kun kolme hulikaania makasi tiedottomana maassa, lähtivät toiset pakoon.

Nyt vasta läheni nuori mies tyttöä jännittyneen näköisenä ja kysyi huohottaen:

– Ehtivätkö nuo roistot... tehdä teille... jotain... pahaa...?

– Ei... eivät ehtineet... Ja siitä saan kiittää teitä... – sanoi tyttö ojentaen kätensä liikutettuna pelastajalleen.

– Sepä oli onni... Minä jo pelkäsin...

Hän lysähti mättäälle istumaan, pyyhkäsi veren otsaltaan ja toisti kuin nääntymäisillään:

– Olipa onni...

– Mutta miten on teidän laitanne? Te olette haavoittunut minun tähteni... – lausui tyttö huolissaan.

– Mitäpä siitä... Eikä se ole vaarallista.

– On se... Antakaa minun katsoa...

Tyttö meni nuorukaisen luo, pyyhki veren hänen otsaltaan ja kuiskasi värähtävällä äänellä:

– Voi, tuossa on haava... Minä sidon sen nenäliinallani...

Sitten hän hellästi ja varovasti sitoi hienolla nenäliinallaan haavan, ja hänen hienojen sormiensa kosketus synnytti omituisen mielihyvän tunteen haavoittuneessa. Hän tunsi nyt vasta, miten ankarasti oli ponnistellut äsken, hänen koko olemuksensa valtasi herpaiseva väsymys. Hetken kuluttua kysyi hän hiljaa, arasti:

– Miten te jouduitte tänne yksin, näin myöhään...?

– En minä ollut yksin... Mutta...

Polttava häpeän puna lehahti tytön kasvoille, mutta sitten hän lausui päättävästi:

– Hän... hän pakeni, kun ne löivät... Ja sentähden minun onkin...

– Ooh! – huudahti nuorukainen, kasvot harmista punastuen. Mutta hän hillitsi itsensä ja lausui lämpimästi:

– Minä ymmärrän kyllä, miten tuskalliselta se tuntuu... jos on pitänyt jotain miehenä ja... Mutta älkää ajatelko sitä enää... nythän on kaikki vaara ohi... Niin, ehkä saan saattaa teidät kotiin... Oh, suokaa anteeksi neiti! Minähän en ole muistanut esittää itseäni... Nimeni on Martti Tunturi.

Nuorukainen oli tuntenut selittämätöntä läheisyyttä tyttöön, mutta kuullessaan tämän nimen, muuttui hän äänettömäksi – niinkuin heidän välilleen olisi noussut korkea muuri. Hän tarjosi tytölle kohteliaasti käsivartensa, ja he lähtivät kaupunkia kohden.

Mutta tyttö ei huomannut muutosta, sillä hän oli myöskin äänetön, vaikka toisesta syystä. Hänen sydämensä oli niin tulvillaan, ettei hän voinut puhua. Nyt vasta hän oikein käsitti, missä vaarassa oli ollut, miten hänelle olisi käynyt, ellei tuo ihmeellinen nuorukainen olisi häntä pelastanut... Ja kun hän katsoi noita vakavia kasvoja, jotka näyttivät niin perin erilaisilta kuin äsken, silloin tunsi tyttö suuren hellyyden, ihailun ja kiitollisuuden täyttävän rintansa. Vihdoin alkoi hän puhua kuin itsekseen:

– Minkätähden te pelastitte minut – minut, joka olen teille aivan vieras...?

– Minkätähden... – toisti Martti ihmetellen. – Kuinka minä olisin voinut toisin menetellä?

– Mutta se oli niin kauheata katsella... Minä näin, tiedän että ne olisivat tappaneet teidät, jos olisivat voineet. Minä pelkäsin niin kovin, sillä jos ne... Niin, te olisitte uhrannut henkenne minun tähteni – ihan vieraan ihmisen vuoksi...

Tyttö vaikeni hämillään, katsahti arasti seuralaistaan ja jatkoi hiljaa:

– Ja miten on mahdollista, että te voititte yksin koko joukon? Se on niin ihmeellistä... Minä en olisi koskaan uskonut, että yksi ainoa mies voisi...

– Älkää nyt... – vastusti Martti hämmentyneenä ja hänen poskensa punastuivat kuin nuoren tytön. – Ei se niin merkillistä ole... Minä olen kauan harjoitellut painia ja nyrkkeilyä... Niin... se johtuu vain taidosta...

Silloin kuului tytön hämmästynyt ääni:

– Mutta oletteko te ollut... Oletteko te sama Tunturi, joka sai ensimäisen palkinnon keväällä painikilpailuissa?

– Kyllä se minä olen... – myönsi Martti vaatimattomasti hymähtäen.

– Voi, onko se mahdollista! – huudahti tyttö. – Serkkuni oli katsomassa siellä ja puhui juuri teistä... Mutta minä kuvittelin teitä tavattoman suurikokoiseksi ja...

Tyttö vaikeni punastuen ja katsoi taas hämmästynein ja ihailevin silmin seuralaistaan. Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän liikutuksesta värähtävin äänin:

– Siinä on jotain niin ihmeellistä, että juuri te satuitte tulemaan... Eihän kukaan muu olisi voittanut kuutta miestä... Ja... ja kuitenkin te olette niin... vaatimaton...

– Älkäähän nyt, hyvä neiti... – sopersi Martti, karahtaen hehkuvan punaiseksi. – Enhän minä mitään...

Taas muisti tyttö ne raivosta kalpeat, julmat kasvot, tuon olennon, jonka petomainen viileys ja rajuus sai hänet vieläkin vapisemaan. Ja kun hän ajatteli, että nuo lempeät, punastuneet kasvot olivat samat, tunsi hän oudolla riemulla, ettei koskaan ollut tavannut sellaista miestä. Vasta viime vuonna oli hän päässyt seurapiiriin ja tuntenut pettymystä, tutustuessaan miehiin. Hän punastui häpeästä, muistaessaan, miten äsken oli luullut löytäneensä todellisen miehen, uskonut tämän aatelista kerskailua... Ja hän, miten vaatimaton hän oli...

Siinä suhteessa tyttö tosin erehtyi. Sillä vaikkei Martti sitä koskaan näyttänyt, niin todellisuudessa oli hän äärimmäisen kunnianhimoinen luonne. Hän oli perinyt sen isältään, samoinkuin voimakkaan ruumiin. Se oli innostanut hänet jo lapsesta asti harjoittamaan ruumistaan. Ja vuosikausia kestäneiden ankarien harjoitusten jälkeen olikin hänestä kehittynyt etevä painija ja yleisurheilija.

Tytön ihailevat sanat ja silmäykset täyttivät hänen sydämensä kuohuvalla ylpeydellä ja riemulla. Hän tiesi todella tehneensä sellaista, johon vain aniharva pystyisi ja ihmetteli itsekin, että oli selviytynyt sellaisella tavalla. Tosin hän tunsi saaneensa useampiakin iskuja ruumiiseensa, mutta mitäpä niistä kun vaan oli onnistunut pelastamaan tytön.

Martti havahtui, kuullessaan tytön sointuvan, liikutetun äänen:

– Minä toivoisin niin sydämestäni, että saisin olla teidän ystävänne. Sillä senjälkeen kun te pelastitte minut...

Hän vaikeni hämmentyen. Martti katsahti häneen tutkivasti, ja kun hän hetken kuluttua puhui, kuvastui hänen äänessään pidätetty katkeruus ja surumielisyys:

– Mitä se kannattaisi... Tehän olette hieno ja sivistynyt, tottunut herrasmiesten hienoon puhetapaan ja kohteliaisuuksiin. Ja kai te olette huomannut, että minä olen työläinen, jonka sanat ja käytös varsin pian kyllästyttäisi teitä...

– Voi lopettakaa jo tuollainen puhe! – huudahti tyttö tulisesti. – Minun mieleeni ei ole juolahtanut ajatellakaan, oletteko te herrasmies vai työmies – ja se on minulle vallan sivuasia... Sillä minä en ole koskaan nähnyt sellaista miestä... Niin, minun täytyy sanoa sekin, etten tunne yhtään herrasmiestä, joka olisi käyttäytynyt niin miehekkäästi ja ritarillisesti kuin te...

Martti punastui tahtomattaan sisäisestä ylpeydestä ja onnesta. Hän tunsi, että tyttö todella ajatteli samoin kuin puhui. Ikäänkuin tuota tunnetta heikentääkseen, alkoi hän puhua hiljaa, painavasti:

– Ehkä te itse ymmärtäisitte minua... ainakin ensin... Mutta mitä luulisitte vanhempainne, sukulaistenne ja tuttavienne ajattelevan, jos te sanoisitte työläistä ystäväksenne? He pitäisivät minua röyhkeänä tunkeilijana ja...

– Ei, ei... Älkää sanoko noin! – keskeytti tyttö kiihkeästi ja aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun takaapäin kuului kiireisiä askeleita ja sitten paroonin surkea ääni:

– Kuulkaa, neiti Agnes... Tahtoisitteko te kuunnella minua... Minä tahtoisin selittää...

– Kuulkaa nyt kerta kaikkiaan, hyvä herra parooni! – lausui tyttö kylmästi keskeyttäen. – Te olette selittänyt luonnettanne aivan tarpeeksi. Meillä ei tämän jälkeen ole toisillemme mitään sanottavaa!

– Voi rakas neiti... Minä vakuutan, että...

– Te vakuutitte juuri äsken, miten mielellänne te tahtoisitte uhrata henkenne. Ja jos te ajattelette, miten minulle olisi käynyt, ellei...

– Mutta minähän en voinut mitään! – huudahti parooni puolustellen. – Minähän menetin revolverini...

Hän vaikeni neuvottomana ja Martti huomautti ivallisen kohteliaasti:

– Anteeksi, että keskeytän. Herralla oli siis revolverikin?

Parooni ähkäsi kuin piiskaniskun satuttamana. Mutta kun hän ei voinut vastata mitään tuolle röyhkeälle lurjukselle, kääntyi hän tytön puoleen ja kysyi kylmän ylhäisesti:

– Onko mahdollista, että tuollainen vieras mies... joka...

– Se on todella mahdollista, – keskeytti tyttö kuohuvalla katkeruudella. – Että aivan vieras mies, joka ei edes tuntenut minua, ja joka ei koskaan ollut luvannut mitään – hän pelasti todella minut! Eikä hänellä ollut alussakaan revolveria. Minä voin siis varmasti luottaa häneen ja sentähden olen pyytänyt häntä saattamaan itseäni kotiin asti.

– Kuulkaa neiti, älkää loukatko minua tuollaisen nulikan läsnäollessa...

– Vieläkö te kehtaatte puhua loukkaamisesta! – huudahti tyttö silmät säkenöiden. – Kehtaatteko te loukata miestä, joka on tuhannen kertaa parempi kuin te... joka on pelastanut teidät ikuisesta häpeästä...

– Tuo! Tuollainen... Ja te sanotte... loukkaatte...

Parooni oli huutanut nuo sanat äärimmäisen vimman vallassa, niinkuin aikoen hyökätä Martin kimppuun. Mutta nyt hän vihdoin huomasi, miten perinpohjin oli nolannut itsensä ja vaikeni neuvottomana. Ja kun tyttö aikoi vieläkin sanoa jotain, keskeytti Martti hänet lausuen ivallisen kohteliaasti:

– Anteeksi neiti, että keskeytän, mutta ettekö todellakaan huomaa, että teidän on turha puhua... Ja vaikka minä en anna kenenkään miehen itseäni loukata, niin se, joka jättää naisen tuollaiseen asemaan, – hänen sanojaan ei oteta vakavalta kannalta...

– Herra! – karjasi parooni hammasta purren, mutta Martti ei ollut kuulevinaan häntä, vaan kääntyi neidin puoleen ja lausui kevyesti kumartaen:

– Suokaa anteeksi neiti. Ettekö äsken sanonut, ettette tahdo kuunnella herra paroonin puheita? Onko niin?

– On!

– Siinä tapauksessa ilmoitan vaan herra paroonille, ettei kukaan tule häiritsemään tätä neitiä minun seurassani. Ja kun herra parooni nyt on osoittanut, ettei naisten kunnia ja elämä merkitse mitään, kun hänen kallis persoonansa vaan on turvattu, niin ei kai hän sitä aseta vaaranalaiseksi... Hyvästi siis herra parooni.

Hän lausui tämän kaiken niin pirullisen kohteliaasti ja ivallisesti, että tyttö katsahti häneen ihmetyksen ja ihailun valtaamana. Kun hän ajatteli, ettei kukaan voi häntä nyt loukata, että hänen vierellään kävelevä olento on todellakin valmis uhraamaan henkensä hänen tähtensä, tunsi hän oudon onnen ja liikutuksen läikähtävän rinnassaan. Hän tarttui Martin käsivarteen ja he lähtivät kaupunkiin päin.

Kun he saapuivat tytön kotiin, pyysi tyttö Marttia tulemaan sisäpuolelle. Tukkukauppiaan miljoonatalo oli edellisenä vuonna valmistunut, ja nähdessään hienon sisäänkäytävän marmoriportaineen, tunsi Martti taas miten kaukana tyttö oli hänestä...

Mutta kun he istuivat sohvalle ja tyttö alkoi vienolla, sointuvalla äänellä puhua elämästään, huomasi Martti hänet harvinaisen ajattelevaksi ja itsenäiseksi luonteeksi. Ja mitä kauemmin he puhuivat, sitä enemmän hän kiintyi tyttöön.

Kun Martti nousi lähteäkseen, ei tyttö sanonut mitään, katsoi vain Marttia, ja tämä tunsi pienen käden vapisevan omassaan. Hämärässä porraskäytävässä oli äänetöntä ja hiljaista, tytön hengitys vain kuului yhä nopeampana ja hänen hienot soikeat kasvonsa suurine silmineen, näyttivät hämärässä niin ihanilta ja salaperäisiltä... Ja sitten hän yhtäkkiä kietoi kätensä Martin kaulaan, suudellen häntä tulisesti...

Mitä senjälkeen tapahtui sitä ei Martti oikein käsittänyt. Kaikki oli niin uutta ja salaperäistä. Kun hän kuunteli tytön ääntä ja katseli noita kauniita kasvoja, jotka hän vasta äsken oli nähnyt, tuntui kaikki ihanalta unelta...

Mutta kun Martti puoli tuntia myöhemmin erosi tytöstä, tämä juoksi vielä kerran hänen jälkeensä ja heittäytyi nyyhkyttäen hänen rintaansa vasten. Sitten suuteli vapisevin huulin – ja Martti tunsi hänen kuumat kyyneleensä poskillaan. Silloin täytti jokin uusi ja ihmeellinen hänen sydämensä ja hän tunsi, että heidän kohtalonsa olivat jollain salaperäisellä tavalla sidotut toisiinsa...

Hän käveli hiljalleen kesäisessä yössä. Itäinen taivas alkoi jo ruskottaa ja Kaisaniemessä lauloivat jo muutamat linnut... Mutta Martti oli yhä näkevinään tytön liikutetut kasvot suurine, tummine silmineen – samanlaisina kuin äsken hämärässä eteisessä... Hän tunsi, ettei voisi koskaan unhoittaa tyttöä...

II.

Kaksi vuotta oli kulunut.

Näinä vuosina oli Martin elämä ollut vallan toisenlaista kuin ennen. Hän oli siitä kesäillasta asti rakastanut Agnesta, ja vaikka tämä rakasti häntä vielä enemmän, niin he eivät olleet onnellisia.

Se johtui tuosta erilaisesta yhteiskunta-asemasta. Ensinnäkin oli tyttö saanut kärsiä Martin vuoksi loukkauksia ja vainoa omaistensa taholta. Ja kun hän puhui siitä Martille, käsitti tämä sen väärin. Siitä asiasta olivat he monta kertaa riitaantuneet, eronneet toisistaan ja jälleen sopineet.

Vuosi sitten olivat he taas eronneet riidassa, ja vaikka Martti tunsi olleensa syypää siihen, oli hän liian ylpeä myöntääkseen sen. Sitten täytyi hänen yhtäkkiä paeta Ruotsiin tsaarivallan vainoa, saamatta tavata tyttöä ennen lähtöään, vaikka oli koettanut. Mutta Ruotsista oli hän heti lähettänyt kirjeen Agnekselle, jossa tunnusti vikansa ja pyysi tyttöä kirjoittamaan siinä tapauksessa, jos antaisi anteeksi. Ja sitten oli kulunut kokonainen vuosi, hänen elämänsä pisin vuosi, ilman, että hän sai mitään vastausta. Ensin oli hän tuskallisella jännityksellä odottanut päivästä päivään, viikosta viikkoon. – Mutta vähitellen hänen toivonsa sammui, ja lopulta hän päätti, että tyttö oli hänet unohtanut.

Se oli koskenut häneen julmemmin kuin mikään ennen. Silloin hän vasta huomasi, miten väärin oli menetellyt, kun ei koettanut paremmin ymmärtää Agnesta, eikä tukenut häntä, kun hän yksin oli kestänyt koko ympäristönsä vainoa. Päinvastoin oli hän nulikkamaisessa ylpeydessään epäillyt tytön jokaista sanaa. Oliko siis ihme, jos tyttö oli lopulta päättänyt unohtaa hänet.

Kahden kuukauden kuluttua hän oli kirjoittanut vielä kerran, selittänyt kaikki ja pyytänyt, että tyttö lähettäisi edes kortin merkiksi siitä, että antaa anteeksi.

Mutta kun ei nytkään tullut vastausta, oli Martti lopulta huomannut, että kaikki oli loppunut – ja nyt hän vasta tunsi, miten kallis tyttö hänelle oli ollut. Ja vaikka hän kerta toisensa jälkeen oli päättänyt unohtaa tytön, niin hän ei voinut...

Ja eilisaamuna oli hän saanut Agnekselta kirjeen! Se oli yhtäkkiä muuttanut koko hänen elämänsä, hän tunsi samaa kuin pimeään korpeen eksynyt vaeltaja, joka nääntyneenä laskeutuu odottamaan kuolemaa, ja sitten herääkin auringonpaisteisella kedolla ja näkee kauan sitten kadonneen matkatoverinsa vierellään...

Agnes kirjoitti, että hänen vanhempansa olivat saaneet käsiinsä Martin ensimmäisen kirjeen ja lahjomalla posteljoonin, sensuroineet siitä lähtien kaikki hänen kirjeensä. Ja kun hän oli saanut tietää, että Martti oli kirjoittanut toisenkin kirjeen, ilmoitti hän tulevansa Ruotsiin tapaamaan Marttia.

Ja nyt näkee Martti hänet tunnin kuluttua!

Martti oli kaksi tuntia aikaisemmin saapunut työstä, käynyt kylpemässä, ja nyt oli hän valmis lähtemään. Saadakseen ajan kulumaan, päätti hän mennä jalan Agneksen mainitsemaan hotelliin.

Hän harjasi vielä tukkaansa ja sipaisi pieniä, tummia viiksiään, jotka hän täällä ollessaan oli kasvattanut. Hän vilkaisi vielä peiliin, ja nähdessään solakan vartalonsa, johon uusi, vaalea kesäpuku sopi kuin valettuna, tunsi hän mielihyvää, että oli juuri nyt saanut hienon puvun.

Martin ääni vapisi hieman, kun hän hotellin ovenvartijalta kysyi neiti Rosenbergin huonetta.

Aivankuin hämärässä unessa seurasi hän vormupukuista poikaa hissiin, kerrokset vilahtelivat hänen silmissään, ja sitten tuli pitkä käytävä punaisine mattoineen. Ja kun poika oli koputtanut erästä ovea, kuuli Martti sointuvan äänen:

– Sisään...

Poika poistui kumartaen ja Martti aukaisi oven. Hän astui sisään, mutta pysähtyi ovelle...

Oliko, oliko tuo Agnes? Tuo hento, solakkavartaloinen neiti...

Agnes oli paljon muuttunut. Hänen kasvonsa olivat tulleet hienopiirteisemmiksi ja kalpeammiksi. Mutta hän oli vielä kauniimpi kuin ennen, suurentuneet silmät katsoivat häntä, huulet vapisivat ja rinta kohoili kiivaasti. Sitten hän ojensi kätensä, syöksyi Martin luokse ja painoi päänsä hänen rinnalleen, sopertaen vapisevalla äänellä kerta toisensa jälkeen:

– Martti... Martti...

Tuo ääni vaikutti Marttiin kuin huumaava musiikki. Hän syleili ja suuteli tyttöä, nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen, ja katsoi taas noita rakkaita kasvoja. Mutta hän ei vieläkään puhunut – hänen sydämensä tuntui olevan niin omituisen täynnä, ettei tietänyt mitä sanoisi. Tytön posket alkoivat hohtaa, hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja taas hän kuiskaili kuin autuaallisessa huumaustilassa:

– Martti... Martti... Sano jotain...

Kummallinen tunne valtasi Martin. Hän tunsi rakastavansa tuota olentoa vielä enemmän kuin ennen. Hän ei tuntenut mitään aistillista – vain syvää, puhdasta hellyyttä ja onnea... Vihdoin kuiskasi hän hiljaa, matalalla äänellä:

– Olen kaivannut sinua niin kovin... Agnes...

– Oi, nyt minä taas kuulen sinun äänesi! – kuiskasi Agnes tulisesti, ja jatkoi lapsellisen riemun valtaamana: – Sinullahan on viiksetkin... Miten miehekäs ja uljas sinä olet! Jospa tietäisit, miten sinua rakastan...

He olivat käyneet yhdessä ulkona, syöneet illallista omassa huoneessaan ja viettäneet elämänsä ihanimman illan. Pienimmänkään epäilyksen tai surun varjo ei ollut himmentänyt heidän nuorta onneaan. He olivat kertoneet toisilleen kaipauksensa ja kärsimyksensä, mutta ne eivät enää tuottaneet heille pienintäkään katkeruutta tai surua. Päinvastoin tunsivat he vielä suurempaa hellyyttä toisiaan kohtaan.

Oli jo aamupuoli, mutta he eivät voineet nukkua. Väliin he olivat pitkän aikaa äänettöminä, mutta uni ei voinut sumentaa heidän onnesta loistavia silmiään. He puristivat toistensa käsiä, katsoivat toisiansa kasvoihin – ja taas puhuivat he onnestaan, tulevaisuudesta, entisyydestä...

Martti tunsi tuominneensa Agnesta väärin. Ja niin hän tunnusti senkin, että oli epäillyt Agneksen menneen kihloihin serkkunsa kanssa – jota vanhemmat jo silloin tahtoivat. Hän kertoi, mitä helvetillisiä tuskia oli kärsinyt kuvitellessaan heidän yhdessäoloaan, miten he suutelevat ja hyväilevät toisiaan. Hän pyysi katuvaisena anteeksi ja lupasi, ettei tämän jälkeen koskaan epäilisi, sillä tytön uskollisuus oli osoittanut, että hän rakasti todellisesti.

Martti tunsi tytön käden vavahtavan, ja näki hänen muuttuvan levottomaksi. Hän kysyi syytä, mutta tyttö hymyili väkinäisesti ja vakuutti, ettei se ollut mitään.

Martti katsoi vaieten rakastettuaan ja raskas huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Ja silloin Agnes äkkiä purskahti hermostuneeseen, rajuun itkuun.

Martti pelästyi ja koetti lohduttaa. Mutta lopulta hän ymmärsi, että tyttö salaa jotakin. Hän sanoi sen ja pyysi tyttöä ilmoittamaan. Tyttö ei vastannut heti, itki vain yhä katkerammin...

– Minä en voi... en voi... – sopersi hän vihdoin.

– Voithan sinä... Emmehän voi olla näin... Ja jos minua kerran rakastat...

– Minä rakastan... rakastan – sinua yksin! En koskaan ketään muuta! En milloinkaan!

Kun tyttö ei vieläkään sanonut, huomautti Martti, etteivät he voi koskaan olla onnellisia, jos tuollainen epäilys jää heidän välilleen, ja silloin on parasta, että hän lähtee iäksi. Ja aivankuin täyttääkseen uhkauksensa, kohoutui Martti istumaan.

Mutta silloin tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti epätoivoisesti:

– Ei ei! Sinä et saa jättää minua, minä rakastan sinua! Mutta anna anteeksi. Sillä minä en ole sellainen kuin luulet... Olen mennyt kihloihin...

Martti tunsi jähmettyvänsä. Hän ei voinut sanoa mitään. Jokin kylmä oli tunkeutuvinaan taas hänen rintaansa, niinkuin silloin kun hän kuuli, että äiti oli kuollut... Hän tuijotti vain jäykästi itkevää tyttöä.

– Niin, voitko sinä ymmärtää sitä, rakas...? Voitko antaa anteeksi...

Tyttö kohotti katseensa, mutta nähtyään Martin kalpeat kasvot, painoi hän päänsä katkerasti itkien tyynyihin, niinkuin olisi tahtonut hautautua maan alle...

Martti ei voinut vieläkään vastata. Hän istui vain samassa asennossa, ja hänestä tuntui, että se suuri onni ja rakkaus, joka äsken täytti hänen rintansa, oli saanut kuolettavan haavan. Ei hän kysynyt, ei pyytänyt mitään selityksiä. Kuin unen lävitse, kuuli hän tytön itkien kertovan, miten kaikki oli käynyt. Hänelle oli sanottu että Martti oli joutunut Siperiaan ja siellä kuollut. Hän oli ollut vähällä tulla hulluksi, ja puoliväkisin oli hänet lopulta saatu lähtemään Italiaan äidin ja siskon kanssa. Hänen serkkunsa oli tullut sinne jälestäpäin.

Serkku oli ollut ainoa, joka ymmärsi häntä. Agnes oli kertonut kaikki ja toinen oli lohduttanut häntä niin hienotunteisesti, että hän lopulta alkoi pitää tätä ystävänään. Ja kun kaikki vaativat häntä menemään kihloihin, vakuuttivat, että hän silloin unohtaa paremmin surunsa, tulee taas terveeksi ja iloiseksi, niin oli hän lopulta suostunut. Siihen oli vaikuttanut osaksi myös sääli, sillä serkku oli lapsuudesta asti rakastanut häntä...

– Häät on päätetty pitää syksyllä – vai kuinka? Martti lausui nuo sanat kylmällä, kalsealla äänellä, ja Agnes vavahti kuin ruoskaniskusta. Hän tuijotti Marttia kuin kauhusta lamaantuneena, sitten sopersi katkonaisesti:

– Voi miksi sanot noin...? Älä ajattele sitä... Etkö ymmärrä... etten minä sitä tahtonut...

Martti huokasi raskaasti ja alkoi tuijottaa seinään... Hänen mielikuvituksensa kiiti kiihkeänä tytön entisyyteen. Hän näki kohtauksia Italianmatkalta, näki tytön rakastavan miehen sylissä, heidän suutelonsa, kaikki, kaikki... Ja nuo näyt putoilivat hänen sydämeensä kuin raskaat kivet. Hän tuijotti kukikasta tapettia, ja taas oli hän näkevinään siinä oman kuolevan rakkautensa. Tuon olennon, joka vielä äsken oli voimakas kuin nuori jättiläinen ja nyt sitä tapetaan... Se taistelee epätoivoisesti, jännittää viimeiset voimansa... Mutta taukoamatta putoilee sen päälle suuria kivilohkareita – sen täytyy kuolla...

– Martti... Martti, sano jotain... – kuului tytön rukoileva ääni.

Martti käänsi kalpeat kasvonsa tyttöön, ja hänen vieraassa äänessään kuvastui vain raskas väsymys ja suru:

– Kauan sinä minua muistit...

Tyttö painoi rintaansa, niinkuin jokainen sana olisi puukoniskuna sattunut hänen sydämeensä ja änkytti tuskallisesti:

– Voi, älä sano niin Martti... koeta ymmärtää... En minä sinua koskaan ole unohtanut... Mutta kun hän oli lapsuuden ystävä ja niin... onneton...

Taas vilisi Martin sisäisten silmien editse kokonainen sarja näkyjä heidän elämästään. Hän oli näkevinään heidät kahden kesken hämyisessä huoneessa, illan toisensa jälkeen. Se mies on kuiskinut helliä sanoja hänen korvaansa, puristanut tuota hentoa vyötäröä, suudellut noita huulia ja...

Martti huokasi raskaasti kuin olisi tukehtumaisillaan, ja sitten kuuli hän oman äänensä viiltävän katkerana:

– Ymmärrän... ymmärrän... Kun minun kerran sanottiin jääneen Siperiaan, niin miten sinä enää olisit voinut vastustaa häntä... Häntä, joka oli niin hienotunteinen, onneton – ja rakastunut...

Agnes purskahti uudestaan itkuun ja painoi kasvonsa tyynyihin.

Martin mielikuvitus lennähti yhä kauemmaksi. Hän muisti, miten äsken oli puristanut tuota hentoa, solakkaa vartaloa rintaansa vastaan, ja ajatellessaan, että toinen...

Ei, ei... Hänen sydämensä tulvahti täyteen kuin polttavaa myrkkyä, hän tunsi julman halun tarttua tuohon lumivalkeaan kaulaan, kuristaa, repiä kappaleiksi! Hän ei kärsi sellaista! Ei! Hänen hampaansa kirskahtivat niin rajusti kuin toisiinsa sopimattomat hammasrattaat ja hän sanoi hiljaa, läpitunkevasti:

– Tietysti sinä olit hänen kanssaan niin... niinkuin muutkin kihloissa olevat...

Tyttö nosti itkettyneet kasvonsa ja kauhistui. Martin kasvot olivat vielä kamalammat, kuin silloin... siellä tiellä. Hän sopersi hiljaa:

– Martti... Mikä sinun on? Mitä sinä...

– Sano nyt heti! – sähähti Martti taas hammasta purren.

Nyt vasta tyttö ymmärsi, ja punastuen harmista, huudahti hän tulisesti:

– Mitä sinä ajattelet minusta? Ei koskaan! Ei koskaan!

Jokin omituinen voima tuntui pidättävän Marttia, työntävän häntä takaisinpäin. Hän tunsi, että tyttö puhui totta. Mutta hän ei voinut vielä peräytyä, vaan jatkoi murhaavalla ivalla:

– Olisiko se niin suuri ihme, jos olisit ollut niin hienotunteisen herrasmiehen kanssa... koska kerran raaka sällikin on kelvannut!

Mutta nyt hän katui. Agneksen kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska, ettei hän ollut koskaan nähnyt. Mutta kun Martin huulilla vieläkin väreili tuo pilkallinen hymy, jolla hän koetti peittää hämmennystään, leimahtivat tytön silmät ja hän huudahti syyttävästi:

– Nyt vasta näen, että sinä todellakin olet raaka sälli...

Ja hän itki niin sydäntäsärkevästi, kuin ihminen koskaan voi itkeä.

Martin valtasi tuska. Hän ymmärsi olevansa raaka ja sydämetön. Mutta miksi Agnes punastui niin... Ei – he ovat olleet... Kärsiköön...

Mutta tuo ajatus ei lohduttanut Marttia. Hän tunsi yhä suurempaa katumusta ja häpeää. Tytön itku viilsi kuin veitsi hänen sydäntään, ja yhtäkkiä hän alkoi puhua käheällä, tukehtuneella äänellä:

– Oi Agnes, jospa tietäisit, miten olen kärsinyt... ja miten kärsin...

Martti ei ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt hän purskahti rajuun itkuun. Hänen ruumiinsa vavahteli ja hytkyi, niinkuin rinta olisi ollut halkeamaisillaan. Hän itki, niinkuin voi ainoastaan voimakas mies, joka itkee vain muutaman kerran elämässään...

Tyttö ei ollut koskaan nähnyt sellaista, hänen sydämensä valtasi sääli ja hellyys ja hän sopersi hiljaa, katuen:

– Martti... älä itke... Anna anteeksi... Et sinä ole raaka sälli...

– Olen... pahempi... – änkytti Martti nyyhkytyksensä hilliten. – Yksikään tukkijätkä ei olisi ollut niin raaka ja raukkamainen kuin minä... Niin – minä olen konna! Enkä minä enää kehtaa pyytää anteeksi...

Hän lausui sen niin koomillisen varmasti ja järkähtämättömästi, että sivullinen olisi nauranut. Mutta tyttö ymmärsi siinä ilmenevän syvän katumuksen, ja hän huudahti miltei hätääntyneenä:

– Ei, ei rakas! Älä sano niin... Minähän syyllinen olen, kun loukkasin sinua niin hirveästi... Voitko antaa anteeksi minun hirveät sanani?

Näin he väittelivät hetken, ja kun kumpikin syytti itseään eniten, ei anteeksianto ollut vaikeata.

Ulkona kuului ensimmäisten raitiovaunujen jyrinää, ja alaslasketut ikkunaverhot punersivat. Mutta Martti kuunteli tytön sanoja, jotka haihduttivat hänen sydämestään viimeisenkin epäilyn ja tuskan, niinkuin nouseva aurinko öisen pimeyden ja usvan. Sillä nyt hän sai tietää mitä tytön kotona oli tapahtunut, miten tyttö oli heti sanonut vanhemmilleen, ettei ikinä mene naimisiin kenenkään muun kuin Martin kanssa. Isä oli taas vannonut niinkuin ennenkin, ettei Agnes siinä tapauksessa saa penniäkään.

Tyttö katsahti hellästi Marttia, hänen vieno äänensä värähteli onnesta, kun hän uneksien jatkoi:

– Voi miten vähän he ymmärtävät minua – ja rakkautta... Mitä minä välittäisin heidän rahoistaan, jos vaan saan elää sinun kanssasi... Silloin olen onnellinen, vaikka missä... Niin... me menemme jonnekin kauas maalle... asumme pienessä mökissä kahden... Minä teen työtä... Minä kärsin vaikka nälkää...

Martti hätkähti. Hän ei ollut kahteen vuoteen ajatellut tuollaista mahdollisuutta ja tytön sanat paljastivat hänelle yhtäkkiä todellisuuden, niinkuin kirkas valo pimeän huoneen. Hän huomasi, miten täydellisen tietämätön tyttö oli siitä elämästä, josta puhui, ja johon hän joutuisi – sillä isä pitäisi varmasti sanansa. Kun tuollainen elämä yleensäkin häätää rakkauden työläisperheistä, jossa molemmat ovat siihen tottuneet, niin miten se vaikuttaisikaan häneen, joka oli elänyt äärimmäisessä loistossa ja ylellisyydessä? Puvut, huvit, palvelijat, tuosta kaikesta luopuminen olisi hänestä niin suuri uhraus, ettei mikään rakkaus kestäisi sitä... Kun hän ajatteli, että Agnes alkaisi katua, syyttäisi häntä onnettomuudestaan ja ehkä vielä solvaisikin häntä, niin hän tunsi ettei voisi sitä kärsiä. Hän voisi pikapäissään lyödä Agneksen kuoliaaksi...

Tyttö puhui jotain, mutta hänen lempeä äänensä kuului kuin jostakin kaukaa ja Martista tuntui, ikäänkuin heidän välilleen olisi yhtäkkiä auennut ammottava, musta kuilu, jonka ylitse on mahdoton päästä... Hänen ajatuksensa kiitivät kauas tulevaisuuteen, hajaantuivat kaikkialle etsien – aivankuin nälkäinen korppiparvi... Ja niinkuin ne löytävät etäisimmätkin kärsimyksen ja kuoleman jätteet, samoin näki hänen mielikuvituksensa siellä vain surun ja onnettomuuden kauheita kuvia – ja tuo musta kuilu näytti syvenevän pohjattomaksi...

– Mikä sinun on rakas... mitä sinä ajattelet...? Puhu minulle... – kuiskasi tyttö hiljaa, huolestuneesti.

Raskas huokaus oli ainoa vastaus.

Tyttö uudisti pyyntönsä yhä hellemmin ja levottomammin. Ja kun hän lopulta kietoi kätensä Martin kaulaan, vedoten äskeiseen tapaukseen, täytyi Martin kertoa pelkonsa. Hän koetti siis puhua mahdollisimman tyynesti, todisti ja perusteli perinpohjin, että tytön oman onnensa vuoksi on paras erota hänestä nyt heti ja mennä naimisiin serkkunsa kanssa...

Vain äärimmäisillä ponnistuksilla oli Martti pysynyt tyynenä. Mutta vain muutaman kerran uskalsi hän katsoa rakastettuaan – eikä siis huomannut sitä tuskallista hämmästystä, joka kuvastui tytön kasvoilla. Kun ei tyttö kertaakaan vastannut, luuli Martti tytön hyväksyvän hänen puheensa, ja päätti, ettei myöskään osoita heikkoutta.

Kun Martti vihdoin lopetti ja kysyi tytön mieltä, ei tämä vieläkään vastannut, istui vain liikkumattomana ja katsoi taukoamatta Marttia silmiin. Hänen kasvonsa olivat aivankuin jähmettyneet, ja tuo tuskallisen tutkiva katse koski Martin sydämeen kuin puukonpisto...

– Mitä... mitä sinä katsot? Etkö sinä ole samaa mieltä, että... että – täytyy erota ..?

Tyttö huokasi raskaasti ja hennot hartiat painuivat alemmaksi – aivankuin raskaan taakan alla. Ja tuo toivoton, liikkumaton katse näytti kuin syyttävän. Martti kysyi yhä uudelleen ja vakuutti, että hän oli ajatellut vain tytön onnea.

– Älä puhu minun onnestani... – sopersi Agnes värisevin äänin. – Minun onneni on ainiaaksi mennyt..

Martin mielessä välähti hämärä aavistus; hän vaati yhä kiihkeämmin selitystä ja vihdoin tytön silmät kyyneltyivät. Hän ponnisti kaiken tarmonsa, mutta yhtäkkiä hän purskahti itkuun, ja sen lomasta kuului katkonaisena, epätoivoisena:

– Voi etkö sinä ymmärrä... ettei minulla mitään ole... kun sinä et enää...

Martti tarttui päähänsä, ja kuin salamana välähti hänelle totuus: Agnes oli koko ajan luullut hänen ehdottaneen eroa sentähden, ettei lopultakaan saisi mitään kauppaneuvoksen rikkauksista...

Hän seisoi kuin pökertyneenä, mutta hänen sieluunsa tulvahti samalla suuri ilo ja onni: Agnes ei siis tahdo erota, niinkuin hän oli epäillyt. Hän kääntyi itkevään tyttöön, koski vavahtelevaa olkapäätä ja lausui: – Agnes... Katso hiukan minua... kerta vaan... No katso!

Tuossa äänessä oli jotain salaperäistä ja varmaa, Agnes pyyhkäsi kyyneleensä ja kohotti katseensa.

Martti katsoi häntä kuin säälien, ja hänen kohotetuissa kasvoissaan kuvastui jotain oudon suurta ja ylpeätä, joka vaikutti tyttöön kuin sähkövirta... Hänen sydämensä alkoi hurjasti sykkiä kuin uudesta elämästä ja poskille karahti riemun, hämmästyksen ja häpeän puna...

– Ajattelitko sinä todella niin? – lausui Martti hiljaa, painavasti.

Tyttö hätkähti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, hänen rintansa alkoi kiihkeästi kohoilla. Martti toisti kysymyksensä vielä hiljaisemmalla ja lempeämmällä äänellä, ja vihdoin Agnes yhtäkkiä syöksyi hänen syliinsä, huudahtaen kiihkeällä, rukoilevalla äänellä:

– Rakkaani... Anteeksi... anteeksi... Voitko antaa anteeksi...?

– Rakas... Älä sano noin... – sanoi Martti hellästi ja koetti kohottaa hänen kasvojaan. Mutta tyttö painoi vielä lujemmin kasvonsa hänen rinnalleen ja sopersi:

– Ei ei... Minä en enää voi katsoa sinua silmiin! Sinä et tiedä... Minä olen ennenkin... koko ajan... Ja vielä äskenkin...

Martti kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Mutta kun kasvot yhä pysyivät piilossa, otti hän tytön syliinsä ja kohotti hellällä väkivallalla hänen kasvonsa, lausuen hiljaa:

– Sinun täytyy katsoa minuun... Minä tahdon sen... Sillä tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua.

Martti vaikeni, katsoi hetken tyttöä silmiin ja lisäsi vielä hiljemmin:

– Kuolemaan asti...

Tytön ruumis värähti. Hänen silmänsä säihkyivät, posket hehkuivat kuin sisäisestä tulesta ja punainen suu avautui hiukan. Martti tunsi, miten hennot käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa, kuumat, värisevät huulet painuivat hänen huulilleen, soperrellen:

– Rakkaani... rakkaani...

Martti tunsi ikäänkuin tulisen virran vyöryvän lävitseen, hän suuteli kiihkeästi tuota punaista suuta, katsoi taas onnesta loistavia silmiä ja kuiskasi hiljaa, tulisesti:

– Pieni armaani... Minä voisin puristaa sinut kuoliaaksi...

Martti tunsi nuoren, notkean ruumiin puristautuvan yhä lujemmin vastaansa. Tytön silmät leimahtivat omituisesti, kun hän lähensi suutaan ja kuiskasi kuin huumaantuneena:

– Tee se... Martti... Sinä olet minun jumalani... Sinä saat tehdä minulle, mitä tahdot...

Alhaalta kadulta kuului vaunujen jyrinää, sanomalehtipoika huuteli kimakalla äänellä tuotteitaan, samalla kun nousevan auringon ensi säteet pilkistivät uutimien raosta... Mutta he eivät huomanneet tästä kaikesta mitään – he olivat taas löytäneet toisensa... He olivat unohtaneet koko maailman...

He olivat nukkuneet vasta aamulla, ja kun Martti heräsi, oli kello lähes yksitoista.

Martti päätti yllättää Agneksen. Hän pukeutui äänettömästi, soitti tarjoilijan ja tilasi kahvia. Sitten hiipi hän varpaillaan Agneksen vuoteen ääreen, ja katsellessaan rakastettunsa rauhallisesti kohoilevaa povea ja hentoa käsivartta, joka valkeana hohti peitteen seasta, tulvahti hänen sydämeensä ennen tuntematon liikutuksen ja onnen tunne. Ja sitten kuiskasi hän huomaamattaan hiljaa:

– Minun vaimoni...

Hän katsoi katsomistaan tuota olentoa, joka tuntui muuttuneen hänelle pyhäksi ja samalla niin äärettömän kalliiksi ja läheiseksi, ettei mikään maailmassa voisi häntä korvata eikä eroittaa. Ajatellessaan että tuo ihana olento on hänen vaimonsa, olisi hän tahtonut itkeä ilosta ja kiitollisuudesta. Hän ei enää pelännyt tulevaisuutta, ei muistellut menneisyyttä. Kaikki kärsimykset ja tuskat tuntuivat häipyneen menneisyyden hämärään kuin pahat unet... Mutta hän oli tuossa...

Käytävästä kuului läheneviä askeleita ja Martti lähti vastaan, äänettömin askelin. Hän hymyili jo itsekseen, ajatellessaan Agneksen hämmästystä, kun hän saa kahvin vuoteelle...

Mutta se ei ollutkaan tarjoilija, vaan juoksupoika, joka kutsui hänet puhelimeen.

Martti sulki hiljaa oven, otti eteisestä hatun päähänsä ja seurasi poikaa hississä alas. Mutta siellä odottikin kaksi sivilipukuista miestä, jotka näyttivät poliisimerkkinsä ja kehoittivat Marttia seuraamaan heitä.

Martti hätkähti, mutta onnistui hillitsemään itsensä ja kysyi tyynesti, mikä oli syynä tähän. Poliisit eivät sanoneet tietävänsä, ja Martti lupasi lähteä, kun ensin ilmoittaa asiasta vaimolleen. Se kiellettiin, ja kun Martti hämmästyneenä kysyi syytä ja uudisti pyyntönsä, tarttui toinen päättävästi hänen käsivarteensa.

Martti tunsi vaistomaisesti, että hänet aiotaan estää ja tuskanhiki kohosi hänen otsalleen. Hän koetti vieläkin pyytää, huomautti, miten raakaa tuollainen menettely on, ja kun ei edes Venäjällä menetellä sillätavoin, niin ei kai sivistyneessä Ruotsissa. Poliisit näyttivät nolostuvan, koettivat kierrellä ja vetosivat saamiinsa määräyksiin. Kun Martti lopulta pyysi saada ilmoittaa asiasta puhelimitse poliisimestarille, silloin toinen poliiseista rykäisi ja lausui ivallisesti:

– Kyllähän te tiedätte, ettei teidän vaimonne tule tästä pelästymään. Ja poliisimestari on erikoisesti kieltänyt, ettemme saa päästää teitä takaisin huoneeseenne...

Martin aivoissa leimahti yhtäkkiä kamala aavistus, hän katsahti ympärilleen niinkuin villieläin, joka pimeydessä välähtävän salaman valossa on nähnyt ympärillään kauhean verkon – ja hänen kätensä kourasi koneellisesti takataskua. Mutta poliisit näyttivät kuin odottaneen tätä, sillä samassa hyökkäsi oven takaa neljä miestä Martin kimppuun .. Martin silmissä leiskahti ikäänkuin mustanpunainen kipinäpilvi, ja niinkuin verkkoon takertunut villipeto riuhtautui hän hurjalla voimalla irti. Miehiä kaatui hänen ympärillään... Hän pääsi jo ovelle, mutta sitten tartuttiin takaapäin hänen jalkoihinsa, kaikki hyökkäsivät hänen päälleen, hän oli tukehtumaisillaan, kuului äkäisiä huutoja...

Kun Martti hetken kuluttua istui vaunuissa poliisien keskellä ja katseli auringonpaisteisia katuja ja sen kirjavaa ihmisvilinää, tuntui kaikki kauhealta painajaisunelta...

Martti sai virua monta päivää putkassa, ilman että häntä kuulusteltiin, ja lopulta hän oli varma, että hänet oli pidätetty Agneksen vanhempien toimesta. Kun hän ajatteli, mitä kaikkea he voivat valehdella Agnekselle – eikä hän voi millään tavalla ilmoittaa totuutta, silloin oli Martti pakahtua voimattomasta raivosta...

Sentähden ei hän ymmärtänyt olla varuillaan. Ja kun hän lopulta pääsi kuulusteltavaksi, lausui hän ihan suoraan, mitä ajatteli pidättäjistään. Lopputulos oli, että hänet tuomittiin poliisin vastustamisesta ja pahoinpitelystä, sekä oikeuden häväisemisestä 10 kuukaudeksi vankeuteen...

Lähes vuoden virui Martti siis syyttömästi vieraan maan vankilassa, ja koko aikana ei hänellä ollut pienintäkään mahdollisuutta ilmoittaa Agnekselle. Kun hän pääsi vapaaksi, oli Venäjän taantumusvalta entistä voimakkaampi, joten hän ei päässyt Suomeen. Hänet oli leimattu vaaralliseksi vehkeilijäksi, eikä hän saanut enää Ruotsissakaan työtä. Agnekselta ei myöskään saapunut vastausta. Hän alkoi etsiä merimiehen paikkaa, ja kun hän pääsi erääseen Ameriikkaan menevään lastilaivaan, päätti hän karata siellä. Ja parin kuukauden kuluttua oli hän Amerikassa.

Agnes oli silloin Martin kadottua löytänyt huoneensa pöydältä lyijykynällä kirjoitetun, Martin nimellä varustetun lapun, jossa ilmoitettiin, että heidän täytyy erota, niinkuin hän oli yöllä selittänyt, koska Agnes tulisi perinnöttömäksi, eikä hän voi ruveta elättämään köyhää vaimoa.

Agnes oli ollut kuin pökerryksissä. Mutta vaikka käsiala näyttikin Martin kirjoittamalta, ei hän voinut uskoa sitä hänen lähettämäkseen. Mutta yksi seikka tuntui selittämättömältä – kuka olisi tiennyt heidän yöllisistä puheistaan? Hän ei aavistanut, että heitä oli kuunneltu koko yö viereisessä huoneessa.

Hänen äitinsä tuli parin päivän kuluttua häntä lohduttamaan, ja ilmoitti, että Martti oli suuresta summasta luvannut mennä Ameriikkaan ja jättää iäksi Agneksen. Mutta Agnes ei sitäkään uskonut – hän aavisti, että asiassa oli jotain petollista. Hän odotti tuskallisella jännityksellä jotain tietoa Martilta – odotti päivästä toiseen, turhaan....

Mutta kun kokonainen vuosi kului ja omaiset yhtämittaa surkuttelivat häntä, solvasivat "tuollaista petturia", alkoi epäilyksen myrkky lopulta vaikuttaa. Mutta hän ei koskaan voinut unohtaa Marttia, ja kun hän ei itse enää odottanut onnea, meni hän sairaanhoitajattareksi. Hän oli kuitenkin liian heikko sellaisiin rasituksiin ja saatuaan keuhkotautitartunnan, alkoi hän nopeasti huonontua...

III.

Martti ei myöskään ollut unohtanut Agnesta ja kun hän vallankumouksen jälkeen vihdoin pääsi kotimaahan, oli hän päättänyt vielä kerran nähdä entisen rakastettunsa ja selittää totuuden.

Mutta kolmantena päivänä kotimaahan tulonsa jälkeen sairastui hän vaaralliseen vatsakalvontulehdukseen. Hänet kannettiin henkihieverissä sairaalaan ja niin jäi hänen aikeensa.

Siitä oli kulunut lähes viisi kuukautta, ja nyt makasi Martti sairaalan yksityishuoneessa kalpeana, laihtuneena. Hänen selkäänsä kirveli ja poltti kuin olisi hän maannut kuuman rautaristikon päällä. Päivästä päivään, viikosta viikkoon oli hän odottanut, milloin saisi edes hetkeksi kääntyä kyljelleen. Mutta hänen täytyi yhä maata selällään, sillä vatsahaava oli auki. Ja jokainoa päivä oli hänen täytynyt kestää sama tuskallinen kidutus, kun imuputket ja mätäiset sideharsot poistettiin vatsahaavasta ja koko suolisto peitettiin puhtailla.

Tuo sidemuutos oli tapahtunut juuri äsken, hänen ruumiinsa oli vielä kostea kylmästä tuskanhiestä ja jäsenet vapisivat kuin ankaran ponnistuksen jälkeen.

Martti muisti taas sen synkän syyspäivän, kun hänet tuotiin sairashuoneeseen. Siitä tuntui vierineen vuosikausia, ja kuitenkin hän muisti niin tavattoman selvästi sen selittämättömän tunteen, kun hänet oli tarkastettu ja hän huomasi yhtäkkiä olevansa varman kuoleman edessä. Hän oli näet nähnyt heti professorin kasvoista, ettei ollut toivoa, ja pyytänyt suoraa vastausta. Professori olikin alakuloisesti selittänyt, että koko vatsaontelo oli täynnä mätää, joten operatsioni oli ehkä myöhäistä.

– Mutta jos tahdotte, niin tehdään kuitenkin operatsioni koetteeksi, – oli professori hetken kuluttua lisännyt. – Ette muutenkaan elä montaa tuntia...

Martti oli myöntynyt. Ja kun hän oli neljättä tuntia maannut leikkuupöydällä, ei häntä enää tahdottu saada hereille. Vasta myöhään yöllä hän vähitellen tuli tajuihinsa, ja häilyttyään kolmatta viikkoa elämän ja kuoleman rajamailla, alkoi hän professorin ja koko sairaalan hämmästykseksi toipua. Professori sanoi jälkeenpäin, ettei hän olisi voinut koskaan sitä uskoa, ja tunnusti, että se oli urheilun ansiota.

Martti oli Ameriikassa ollessaan urheillut entistä innokkaammin ja häntä oli pidetty suomalaisten parhaana yleisurheilijana. Tuollainen kiihkeä toiminta ja rasittavat ponnistukset olivat auttaneet häntä unohtamaan. Ja ne olivat karaisseet hänen hermonsa, antaneet hänelle sen tarmon, voiman ja kestävyyden, jonka avulla hän vain oli kestänyt nämä kuukaudet... Siellä kaukana oli Martti alkanut jo vähitellen vapautua tuosta vanhasta muistosta. Mutta aivankuin susi, joka heti hyökkää heikentyneen uhrinsa kimppuun, oli sekin kalvanut koko sairausajan hänen sydäntään. Lopulta oli hän kirjoittanut Agnekselle ja selittänyt mitä hänelle oli tapahtunut tuosta kohtalokkaasta aamusta lähtien. Hän toivoi saavansa tavata Agneksen ja pyysi että tämä ainakin vastaisi hänelle. Alussa oli hän kiihkeästi odottanut vastausta, mutta kun viikot vierivät, eikä mitään kuulunut, vaikutti se häneen niin musertavasti, että kuume nousi joka aamu, jolloin posti saapui...

Professori oli koko ajan hoitanut Marttia, ja hän aavisti, että tämän muutoksen aiheutti jokin sielullinen syy. Eräänä päivänä alkoi hän puhua siitä, ja vedoten Martin harvinaiseen tahdonvoimaan, pyysi hän, ettei Martti antaisi minkään pikkuseikan ehkäistä parantumistaan, kun hän kerran oli kestänyt sellaista, josta vain aniharva voi selviytyä.

Tämä teki tarkoitetun vaikutuksen. Martti päätti, ettei enää odota vastausta Agnekselta, eikä ajattele häntä. Ja kun hän muisteli niitä kärsimyksiä, joita oli saanut kestää Agneksen tähden, tunsi hän kylmää katkeruutta, joka karkoitti kaikki hellemmät ajatukset...

Mutta monta kertaa öisin, kun himmennetyn sähkölampun punertava hämy täytti hänen pienen huoneensa, ja hiljaisuutta häiritsi vain jonkun sairaan yksitoikkoinen, väsynyt valitus etäältä yhteissalista – kunnes sekin häipyi tajunnasta niinkuin seinäkellon tikitys. Silloin nuo kaukaiset muistot palasivat hänen mieleensä huomaamatta – kuin hiipivät varkaat nukkuvan huoneeseen. Hän muisti taas heidän ensimäisen kohtauksensa, hänen ensimäisen suutelonsa hämyisessä porraskäytävässä... Hän oli taas elävinään ne ihanat onnen hetket Tukholmassa, kaikki, kaikki... Ja kun hän sitten lopulta havahtui todellisuuteen, näki taas hämärän yksityishuoneen, kuuli sairaan nääntyneen vaikerruksen – silloin tunsi hän tuskallista kirvelyä sydämessään...

Martti ajatteli taas Agnesta, kun hoitajatar tuli ilmoittamaan, että eräs neiti haluaa puhutella häntä.

Martti nyökkäsi äänettömänä. Hetken kuluttua aukeni ovi, ja Agnes astui hiljaa sisään, seisahtuen ovensuuhun.

Martti ei voinut sanoa mitään. Katsoi vain raskaasti hengittäen, kun tyttö läheni, puristi hänen kättään, ja sitten kuuli Martti oman liikutuksesta vapisevan äänensä:

– Sinä... Agnes... En enää odottanut...

– Lähdin heti... kun sain kirjeesi... – kuiskasi tyttö käheällä, heikolla äänellä.

Kuullessaan tuon äänen, jäi Martti kuin jähmettyneenä tuijottamaan, ja jokin outo kylmyys tuntui täyttävän hänen rintansa. Hän muisti tytön hopeanheleän äänen, muisti hänen ihanat kasvonsa. Ja nyt hän seisoi tuossa laihana, kalpeana, posket olivat miltei kuopalla, silmät niin omituisen suuret ja tuskalliset. Aivankuin aavistaen Martin ajatukset nyökäytti hän päätään ja lausui hiljaa, surullisesti hymyillen:

– Niin... olen muuttunut...

Pitkä äänettömyys. Sitten kuiskasi Martti hiljaa:

– Agnes... Mitä on tapahtunut ..? Sinä olet sairas...?

Tytön katse painui, hän rykäisi pari kertaa käheästi. Ja taas kuului hänen äänensä särkyneenä ja heikkona, kuin etäisyyteen häipyvä kaiku:

– Niin... minä olen sairas...

Mutta sitten hän kohotti katseensa ja lisäsi ikäänkuin hätääntyneenä:

– Mutta älä sentään ole rauhaton... Kun vaan sinä... Oletko parempi?

– Kyllä minä... mutta...

– No sitten on kaikki hyvin! – keskeytti tyttö nopeasti ja koetti taas hymyillä. – Oi Martti, olen niin iloinen, että vielä kerran näin sinut, ennenkuin... Niin... tarkoitan, että...

Hän vaikeni hämmentyneenä, mutta yhtäkkiä näytti hän muistavan jotain ja kysyi jännittyneenä:

– Onko se totta... mahdollista, mitä kirjoitit...? Se on niin kauheata... Kerro minulle kaikki...

Martti esteli ensin, peläten sen kiihoittavan Agnesta, mutta tämä vaati niin kiihkeästi, että hänen lopulta täytyi kertoa kaikki. Martti kuvaili mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän niistä arveli.

Tyttö tuijotti kuin kauhusta lamaantuneena Martin kasvoja. Ja kun tämä oli lopettanut kertomuksensa, tarttui hän rintaansa ja kuiskasi käheästi:

– Vanhempani ovat tuhonneet elämäni... ja meidän... onnemme...

Senjälkeen kertoi tyttö puolestaan kaikki, ja nyt vasta he huomasivat sen inhottavan petoksen ja valheen verkon, jossa he olivat vuosikausia pyristelleet avuttomina, kuin kalat pyydyksessä...

Martti tunsi raskaan masennuksen ja katkeruuden kuristavan sieluaan. Tuntui mahdottomalta, että nykyaikaisessa, "sivistyneessä" yhteiskunnassa voisi tapahtua sellaista – ja kuitenkin se oli totta! Hän oli itse sen kärsinyt, heidän onnensa oli tuhottu...

Mutta ei! Hän näki tytön katseessa vieläkin vain rakkautta, ja kun Martti sai kuulla sen tytön omilta huulilta, alkoi hän puhua hellästi ja tulisesti:

– Jos sinä tahdot, niin me tulemme vieläkin onnellisiksi! Sinä paranet taas, ja minä nousisin vaikka haudasta, kun tiedän, että sinä minua rakastat! Me näytämme, etteivät he voi estää meidän onneamme... Eikö niin?

Tytön silmät olivat kirkastuneet, posket punertuneet, niinkuin rakkaus olisi hetkeksi karkoittanut kuoleman. Mutta sitten hän katsahti hätkähtäen ympärilleen, niinkuin olisi tuntenut kuoleman näkymättömänä haamuna lähestyvän – ja aivankuin sen jääkylmän kouran pyyhkäisemänä pakeni veri hänen laihoilta kasvoiltaan. Hänen rintansa alkoi kohoilla yhä raskaammin, mutta nähdessään Martin kauhistuneet kasvot, ojensi hän kätensä ja koettaen hymyillä, kuiskasi vapisevin huulin:

– Rakas... älä sinä... siitä...

Mutta samassa hänen äänensä katkesi käheään yskään, hän kääntyi poispäin ja hänen hento ruumiinsa hytkyi rajusti. Kun yskä taukosi, vierivät suuret hikihelmet hänen kalpealta otsaltaan. Hän koetti epätoivoisesti hillitä läähättävää hengitystään, painoi nenäliinan suulleen, mutta jokaisella hengenvedolla kuului hänen rinnastaan raskas, särkynyt korahdus.

Martti ei voinut puhua mitään. Hänellä oli omituisen varma tunne siitä, että Agnes kuolee pian, mutta sittenkään hän ei uskaltanut heti kysyä. Hän piteli vain pientä, vapisevaa kättä ja katsoi rakastettunsa kasvoja kuin apua rukoillen.

Mutta nähdessään tytön hellän, hätääntyneen katseen, häpesi Martti heikkouttaan ja kysyi värisevällä äänellä:

– Kerro minulle kaikki... Miten on laitasi...? Oletko ollut kauan sairaana...? Onko se keuhkotautia...?

Mutta ikäänkuin peläten kuulla totuutta, jatkoi Martti kiihkeästi:

– Mutta tietysti sinä paranet! Sinun täytyy parantua! Niin, sinä menet Etelään, siellä on kuuluisia lääkäreitä, terveellinen ilma... Niin, saat nähdä...

Tyttö pudisti surullisesti päätään ja kertoi hiljaisella äänellä, miten oli ollut jo puolitoista vuotta Italiassa – ja viimeisen puolenvuoden aikana mennyt säännöllisesti alaspäin. Hän oli jo toista kuukautta maannut vuoteessa, josta ei koskaan luullut nousevansa...

– Mutta sitten saapui sinun kirjeesi... – jatkoi tyttö silmät sädehtien. – Se antoi minulle uutta voimaa – ja minä päätin tulla luoksesi... Ja vaikka lääkärit väittivät minun heti kuolevan junassa, niin lähdin sittenkin...

Taas keskeytti yskä hänen puheensa, sitten hän vaikeni nääntyneenä, pyyhkäsi hien otsaltaan, ja Martti kuiskasi tuskallisen jännityksen vallassa:

– Entä sitten...?

– Toisena päivänä sain korkean kuumeen ja hoitajani luuli minun kuolevan... Minun täytyi jäädä Sveitsiin... Ja kun viikon päästä lähdin, en vieläkään päässyt kuin Tanskaan...

Uudestaan tuli yskänpuuska. Martti tarttui hänen käteensä ja kuiskasi ääni säälistä ja hellyydestä värähtäen:

– Rakkaani... Mitä sinä oletkaan kärsinyt...

– Vielä kerran täytyi minun jäädä sairaalaan, – jatkoi tyttö väsyneellä äänellä. – Eikä kukaan voi tietää, miten pelkäsin, etten ehtisi tänne... Mutta nyt olen täällä... ja sinä rakastat minua... Nyt on kaikki hyvin...

Martti ei tähän asti ollut oikein käsittänyt kaikkea, mutta nyt hän ymmärsi totuuden koko armottomuudessaan. Kun Agnes hetken kuluttua lähtee täältä, eivät he enää koskaan näe toisiaan. Hän tunsi suuren hädän ja tuskan kouristavan sydäntään, hän olisi tahtonut huutaa, tehdä jotain... Ja tietämättä mitä teki, tarttui hän rakastettunsa käsiin, niinkuin olisi tahtonut temmata hänet kuoleman kynsistä ja sammalsi epätoivoisesti:

– Ei, ei... Sinä et saa kuolla! Nyt, kun kaikkien kärsimysten jälkeen voisit tulla onnelliseksi... Se olisi liian julmaa sinulle...

– Voi älä ajattele minua, – kuiskasi tyttö värähtävin äänin. – Sillä nyt kuolen mielelläni... Kun vaan sinä voisit unohtaa ne kauheat kärsimykset, jotka olet kestänyt minun tähteni – ja tulisit vielä onnelliseksi...

– Luuletko, että minä koskaan voisin ajatella ketään muuta, kun en silloinkaan, kun olisin tahtonut...

Martti katsahti arasti Agnesta, joka toisti hämmästyen:

– Tahtonut...?

– Niin... – myönsi Martti hiljaa ja jatkoi kuin itsekseen: – Sinä et tiedä mitä olen kärsinyt näinä vuosina, kun en saanut vastausta... Kun kuvittelin, että olet toisen kanssa naimisissa ja sinulla on lapsia – silloin tuntui kuin suuri puukko olisi ollut sydämessäni, ja sitä kierrettäisiin hiljaa...

Martti vaikeni hämmentyen ja lisäsi:

– Suo anteeksi rakas, kun puhun tuollaista. Sillä nythän tiedän totuuden... Mutta kun ajattelen sinua... että sinun... elämäsi on mennyt hukkaan... että sinun täytyy...

Jokin karvas ja tukehduttava kohosi Martin kurkkuun, hän ei voinut puhua. Mutta silloin tunsi hän hennon, vapisevan käden painuvan suulleen ja kuuli rakastettunsa hellyydestä väräjävän äänen:

– Ei rakkaani – ei niin! Me olemme molemmat kärsineet, mutta minun elämäni ei ole mennyt hukkaan... Mehän olemme rakastaneet toisiamme, eläneet yhdessä... Ja kun nyt tiedän...

Taas hän yskähti särkyneesti jonkun kerran ja sitten lisäsi entistä hiljemmin:

– Niin rakas... Mitä merkitsee aika... Muistatko sitä päivää Ruotsissa? Eikö sellainen päivä ole enemmän, kuin kymmenet vuodet...? Eikö niin... rakas...?

Hänen äänensä oli yhä heikennyt, mutta hänen katseestaan loisti hellyys ja onni. Martti tarttui hänen käsiinsä ja tyttö kumartui kuin tahdottomana häntä kohti. Mutta viime hetkellä hän kohotti päänsä, hätkähtäen kuin rikoksentekijä ja sopersi vapisevin huulin:

– Ei rakas... Anna anteeksi, kun en muistanut... Sinähän voisit saada saman taudin... Kuolisit minun tähteni...

Martin rinnassa läikähti kuin lämmin aalto. Sitten hän koetti sanoa mahdollisimman tyynesti:

– Jos sinä ehdottomasti tahdot, niin enhän minä... Mutta ensin minä kuiskaan sinulle erään tärkeän asian...

Tyttö kumartui mitään aavistamatta, ja Martti tarttui hänen kaulaansa, suuteli häntä tulisesti ja pitkään. Kuiskasi jonkun hellän sanan ja suuteli taas...

Näytti aivankuin kuoleva tyttöraukka olisi saanut rakastettunsa suuteloista uutta elinvoimaa ja verta. Sillä nyt kohosi noille helmeille poskille vieläkin vieno punerrus – niinkuin laskevan talviauringon viimeinen kajastus. Kuin huumaantuneena katsoi hän rakastettuaan ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Mutta sitten hän pyyhkäsi ne pois ja hymyili. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja kun hän taas puhui, värähti hänen hiljaisessa äänessään väkevä sisäinen riemu ja onni:

– Oi Martti, Martti... Sinä olet ollut minun elämäni... ja nyt sinä olet pelastanut minut kuoleman kauhusta... Jospa tietäisit, miten kauheata oli ihan yksin, hyljättynä odottaa kuolemaa... Kun ajattelin, että sinäkin olet unohtanut minut, että minun täytyy lähteä pimeään tuntemattomuuteen yksin, ilman lohdutuksen sanaa, silloin tunsin niin hirveätä hätää ja epätoivoa, etten voi sitä selittää... Mutta nyt en pelkää kuolemaa enkä iankaikkisuutta... Sillä nyt, kun tunnen huulillani sinun suutelosi, ei kuolema minua kauhista... Minä suljen silmäni ja näen sinun katseeni, tunnen taas sinun viime syleilysi... sinun huuliesi lämmön...

Hänen silmänsä hehkuivat kuumeesta, ja täplät poskilla olivat muuttuneet yhä punaisemmiksi. Kietoen käsivartensa Martin kaulaan, kuiskasi hän kuumeisella hellyydellä:

– Tiedätkö armaani... Minä tunnen, että pian saan lähteä... Ja vaikken tiedä, mitä siellä on, niin nyt en pelkää...

Martti tunsi oudon, ihmeellisen liikutuksen täyttävän mielensä – ikäänkuin olisi nähnyt vilahduksen iankaikkisuudesta, ja hänen äänensä värisi hellänä ja vakuuttavana:

– Ei sinun tarvitsekaan pelätä, rakkaani... Iankaikkisuus on vain suurta rauhaa...

Tyttö suuteli häntä vielä kerran kuumeisilla huulillaan, katsoi häntä kirkastunein katsein... Ja viimeisen kerran kuuli Martti hänen äänensä:

– Kiitos rakkaani... Tuollaisena näen sinut silloin, kun... lähden suureen tuntemattomuuteen...

Hän nousi horjuen, mutta katsahdettuaan vielä kerran Marttia, suoristautui hän ja astui suorana ja pystypäisenä ulos huoneesta...

SÄRKYNYT ELÄMÄ

Siitä oli kaksi viikkoa, kun Heikki oli rakastunut – ensimmäisen ja ainoan kerran. Sillä hän oli vain yhdeksäntoista vuotias ja lukenut vasta muutamia romaaneja, joissa rakkaus oli niin ihanteellisen puhdasta, kaunista ja sopusointuista, ettei Heikki saattanut kuvitellakaan muunlaista. Sentähden oli hänestä aivan luonnollista, ettei hänen rakastettunsa ollut koskaan ajatellutkaan ketään muuta miestä, eikä siis tullut kysyneeksi mitään tytön entisyydestä... Ja kun hän tänä iltana sai tietää, että tyttö oli ennen rakastanut toista – tuntui Heikistä siltä, kuin olisi yhtäkkiä pudonnut pilvistä pimeään, hyllyvään suohon...

Kaksi tuntia sitten oli Heikki eronnut rakastetustaan – päätettyään, ettei enää koskaan tahdo tavata häntä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, miten asia todellisuudessa oli. Mutta kun hän kuvitteli, että toinen on suudellut häntä, pitänyt sylissään... silloin tuntui kuin tulinen rauta olisi painettu hänen rintaansa. Hänellä oli vain sellainen tunne, että tyttö on julmasti pettänyt häntä – ja nyt hänen onnensa, koko elämänsä on iäksi särkynyt...

Siitä asti oli Heikki kuin pökertyneenä kävellyt edestakaisin vilkkaimpia katuja – hän ei voinut ajatellakaan, että lähtisi yksin pieneen vinttikamariinsa. Vain joku harva kulkija enää näkyi autiolla kadulla, ja aivankuin hämärän pelon vallassa katsahti Heikki huomaamattaan ympärilleen...

Silloin kuuli hän äänekästä puheensorinaa. Hän näki rivin valaistuja, hikisiä ikkunoita, ja huomatessaan avonaisen oven, astui hän sisään kuin turvaa etsien...

Nyt vasta huomasi Heikki tulleensa kapakkaan. Kaikki pöydät olivat "ylösotetut", ja hän seisoi neuvottomana keskellä lattiaa.

Silloin näki Heikki erään vanhan miehen ystävällisesti hymyillen kutsuvan häntä pöytäänsä ja hän suostui ilomielin.

Heikki tilasi puolikkaan konjakkia, joka herätti heti uuden pöytätoverin myötätunnon Heikkiä kohtaan. Hän ei kehunut Heikkiä, mutta hänen sanoissaan ja katseessaan oli jotain, joka miellytti Heikkiä, herätti hänessä luottamusta. Ja kun tämä sanoi huomaavansa, että Heikille oli tapahtunut jotain surullista, vaikutti se Heikin mieleen niin, että hän kertoi koko onnettomuutensa kuin vanhalle ystävälle. Ja mitä enemmän konjakkipullon sisältö väheni sitä lujemmaksi muuttui heidän ystävyytensä... Ja lopulta nousi mies, tarttui Heikin käteen ja alkoi kertoa liikutuksesta vapisevin äänin:

– Nuori mies... Minä en tiedä, mistä se johtuu... mutta minä tuota... pidän teistä... Ja kun teille on sattunut sellaista, niin minä puhun teille erään pikkujutun, jota en ole puhunut kymmeneen vuoteen... Niin, siitä on nyt yksitoista vuotta, kun sen viimeksi puhuin... eräälle, jonka luulin ymmärtävän... Mutta hän päinvastoin... No niin, se ei kuulu tähän... Minä vaan tarkoitin, että tuota... Mitä minun pitikään sanoa...?

Vanha mies vaikeni, tarttui otsaansa ja näytti jännittävän humalan hämärtämiä aivojaan. Sitten hän kohotti päänsä ja jatkoi:

– Niin, minä vaan aioin sanoa, että vaikka olen tavannut teidät vasta äsken, niin minusta tuntuu, että te ette halveksi minua... Ehkä te ymmärrättekin minut... Sillä te olette... minä tunnen sen... te olette oikea mies.

Heikki tunsi tahtomattaankin mielihyvää tuosta tunnustuksesta, sillä hän näki sen lähteneen sydämestä. Aivankuin peittääkseen sitä, tarttui hänkin vuorostaan miehen käteen ja lausui lämpimästi, vakuuttavasti:

– Uskokaa minua... Vaikka te olisitte tehnyt mitä, niin minä en voisi halveksia teitä... Sillä minä näen, että te olette kärsinyt paljon... Minä olen niin iloinen, jos puhutte...

– Siinä te sanoitte oikein.... minä olen kärsinyt, – sammalsi mies käheällä äänellä ja hänen silmänsä kostuivat. Sitten hän yhdellä siemauksella tyhjensi lasinsa, niinkuin olisi tahtonut sen mukana niellä jotain epämiellyttävää ja tuskallista ja alkoi puhua synkällä äänellä:

– Sanoin sitä pikku jutuksi, mutta kyllä se minulle on ollut suuri juttu – se vei koko elämäni... Ja minä olen kärsinyt siitä niin paljon, ettei helvetti voi olla mitään sen rinnalla... Niin, se on ollut tuhat kertaa kamalampaa, kuin helvetissä...

Hän vaikeni, katsahti ympärilleen aivankuin aikoen paeta ja hänen harmahtavan parransängen reunustamat kasvonsa näyttivät niin vanhoilta ja epätoivoisilta, että Heikki tunsi sydämensä täyttyvän säälistä.

Vanha mies katsoi häntä omituisen arasti, niinkuin olisi sittenkin pelännyt uuden ystävänsä tuomiota. Mutta vihdoin hän alkoi kertoa, ja Heikki sai tietää, että hän oli juovuspäissään, mustasukkaisuuden puuskassa tappanut nuoren vaimonsa.

– Katsos, minä olin juovuksissa... tulin juuri kapakasta kotiin yöllä... ja luulin, että joku olisi ollut hänen luonaan, ja sitten tuota...

Hän ryyppäsi lasistaan ja jatkoi tuskasta käheällä äänellä:

– Minä en oikein tiedä, miten kaikki kävi... Mutta kun havahduin, makasi hän lattialla, ja minä seisoin vieressä, verinen puukko kourassani... Hän katsoi minua himmein silmin ja veri pursui hänen suustaan joka sanan jälkeen, kun hän viimeisin voimin kuiskasi:

– Miksi... tapoit...minut... syyttömästi...

Miehen ääni katkesi niinkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan ja hänen kasvonsa vääristyivät; sitten hän puri hampaansa yhteen ja jatkoi kolkolla, katkonaisella äänellä:

– Voi nuori ystäväni... Se oli kauhea hetki – sillä nuo sanat olivat hänen viimeiset sanansa... Minä heittäydyin hänen viereensä... koetin tukkia tuota kauheata haavaa. Minä hyväilin ja suutelin häntä, rukoilin epätoivoisesti... Hän koetti sanoa jotain, mutta ei voinut... Hänen silmänsä sulkeutuivat ja hänen koriseva hengityksensä harveni... harveni... ja vaatteet punertuivat hänen verestään... Minä kuulin hänen äitinsä kirkuvan, syyttävän minua, ja sitten minun päälleni hyökättiin, minut raastettiin pois... Viimeisin voimin tempauduin irti... suutelin viimeisen kerran hänen veristä suutaan – samaa suuta, jota olin niin monasti suudellut...

Puhuja huokasi raskaasti ja jatkoi vapisevin huulin:

– Siinä minä näin hänet viimeisen kerran, ja samanlaisena näin hänet tuhannet kerrat vankikopin pimeydessä, kun en tiennyt hänestä mitään muuta, kuin että hän tulee kuolemaan... Hänen omaisensa eivät antaneet minulle mitään tietoa, eivät lukeneet hänelle minun kirjettänikään – he tahtoivat kostaa... Ja aina minä näin hänet verisenä, liikkumattomana... Kuulin hänen syyttävän äänensä...

Vanha mies peitti kasvonsa, niinkuin olisi nähnyt vieläkin tuon näyn... ja sitten jatkoi taas tuskaisella, katkonaisella äänellä:

– Voi niitä vankilan kauhistavia päiviä ja öitä... Minä kävelin kopissani yhtämittaa yöt, päivät – ja aina näin hänet edessäni... Minä odotin niin kovin jotain tietoa, anteeksiantoa, yhtä sanaa – eikä mitään... Kaikki sekaantui mielessäni, tuo viimeinen näky vain muuttui yhä elävämmäksi... Minä olin elävinäni yhä uudelleen ja uudelleen tuon kauhean hetken... Ja kun lopulta havahduin pimeässä kopissani, en aina tiennyt, mikä oli totta, mikä unta... Hän rykäsi käheästi, ryyppäsi lasistaan ja jatkoi:

– Minä en tiedä, miten kauan sitä kesti, mutta vihdoin sain tietää, että hän oli kuollut... Silloin luulin tulevani hulluksi... Oliko hän kuollut... kuollut...? Oliko hän kuollut – enkä minä saisi nähdä häntä koskaan... Minä en tietänyt, antoiko hän anteeksi, vai kuoliko hän minua tuomiten. Hän oli siis kuollut... iäksi poissa, ja minä olin hänet tappanut – minä, joka rakastin häntä enemmän kuin omaa elämääni... Me olisimme voineet elää yhdessä pitkän, onnellisen elämän. Ja minä olin hänet tappanut...

Viimeiset sanat kuuluivat vain käheänä kuiskauksena, ja hän kosketti kaulaansa, kuin irroittaakseen näkymättömän, kuristavan kouran. Sitten hän tarttui vapisevin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten katsahti arasti kuulijaansa, mutta nähdessään tämän liikutetut kasvot, rykäsi hän pari kertaa käheästi ja jatkoi hiljaa, synkästi:

– Minä en ole tästä koskaan puhunut, sillä sitä pidettäisiin vain juopporatin juttuna... Ja kuitenkin te näette edessänne ihmisen, joka on kärsinyt sellaista, jota vain harvoin elämässä sattuu. Sillä mies lopettaa kärsimyksensä, kun ne käyvät liian raskaiksi, mutta entä silloin, kun ei voi kuollakaan... Kuka käsittää sen ihmisen hädän, joka rukoilee kuolemaa, mielettömyyttä – mutta täytyy vain kitua!

Hän vaikeni ja rykäisi taas tukehtuneesti niinkuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa. Sitten jatkoi entistä tuskaisemmin:

– Minä tiedän sen... Minä koetin kolme eri kertaa tappaa itseni, mutta joka kerta olivat vartijat vahdissa, ja minut estettiin. Ja kun sitten istuin täysissä raudoissa kopin seinään kytkettynä, niin siinä ei auttanut mikään... Minun täytyi vaan elää ja nähdä mielikuvituksessani hänet kuolevana, vuoroin taas elävänä, hymyilevänä, muistella noita entisiä ihania onnen päiviä... aina... aina... vuorotellen...

Hänen katseensa oli aivankuin jähmettyneenä tuijottanut jonnekin etäisyyteen, niinkuin tuo näky olisi ilmestynyt hänen silmiinsä. Sitten hän havahtui, ryyppäsi lasistaan ja lisäsi:

– Voi nuori ystäväni niitä loppumattomia vuorokausia, viikkoja, kuukausia... Elävältä haudattukin tukehtuu lopulta, mutta minä en voinut mitään... minun täytyi vaan kitua haudassani... Ja siellä on niin kamalaa... jospa tietäisit...

Hänen äänensä oli muuttunut yhä käheämmäksi, kunnes vaikeni kokonaan. Hän painoi kasvot käsiinsä ja kumarat hartiat hytkähtivät pidätetystä nyyhkytyksestä. Heikin sydäntä kouristi syvä sääli, hän olisi tahtonut auttaa jotenkin, sanoa jotain lohduttavaa. Mutta hän tunsi, että kaikki sanat olivat tässä turhia. Hän muisti oman onnettomuutensa, mutta se tuntui nyt vähäpätöiseltä tuon kauhistavan kohtalon rinnalla, joka oli yhtäkkiä niellyt ihmiselämän – niinkuin musta, pohjaton suonsilmä nielee siihen horjahtaneen vaeltajan...

Silloin kajahti kapakan savuisessa ilmassa kiukkuinen kirous ja sitä säesti särkyvän lasin helinä, ja huutojen ja naurunrähähdysten sekava sorina. Puhuja hätkähti, vilkaisi ympärilleen kuin unesta heräten; mutta kun hälinä samassa hiljeni tavalliseksi, tasaiseksi sorinaksi, otti hän tukevan ryypyn ja virkkoi katkerasti hymähtäen:

– Mitä pirua minä oikein lörpöttelen! Minä luulen, että ruuvit alkavat höltyä entistä enemmän, tai pitäisikö muuttaa uudet sahajauhot! Vai vaikuttaisiko konjakki yksin tällätavoin...

Heikki tarttui liikutettuna vanhan miehen käteen ja keskeytti hänet, sanoen lämpimästi:

– Voi ystävä parka, älkää sanoko noin... Minä en tiedä mitä sanoisin... Olen niin iloinen, kun puhuitte... sillä nyt tiedän, miten vähäpätöinen minun onnettomuuteni on, kun ajattelen teitä... Ettekö puhuisi vielä jotain elämästänne senjälkeen, kun pääsitte...

Vanhan miehen kasvoilta katosi heti tuo teennäinen itseiva ja hän lausui hiljaa, surullisesti:

– Elämästäni... Minulla ei sen illan jälkeen ole ollut mitään elämää...

Hän vaikeni ja kyynel vierähti hänen harmaan parransängen peittämälle poskelleen. Mutta hän pudisti sen pois, tarttui taas vapisevin käsin lasiinsa ja huudahti teennäisen iloisesti:

– Mutta mitäpäs me siitä enää! Otetaan ryyppy sen asian päälle! Kippis!

Heikki katsoi äänettömänä toveriaan ja tunsi sydämensä vavahtavan: tuo sama mies on kerran ollut nuori ja voimakas kuten hän on nyt. Nuo sameat silmät ovat onnesta loistavina katselleet rakastettuaan, ja nuo sinertävät huulet ovat onnesta värisevinä suudelleet tämän punaisia huulia – niinkuin Heikki eilen illalla. Ja nyt hänellä ei ole elämää, ei toivoa – ei mitään...

– Entäs jos minulle olisi käynyt noin? – välähti Heikin aivoissa. Ja niinkuin nopeana kuvasarjana kiitivät nuo tapaukset hänen sielunsa silmäin editse. Hän oli näkevinään miehen rakastettunsa ruumiin ääressä, näki hänet miltei mielipuolena pimeässä kopissa seinään kytkettynä, kaikki, kaikki... Ja hän tunsi kylmällä kauhulla, että hänen edessään oli ihminen, jonka elämä oli pirstoutunut – niin äkkiä ja korjaamattomasti kuin kivikkoon pudonnut kristallikruunu...

Heikki tunsi häpeävänsä muistaessaan mitä oli äsken hänelle puhunut itsestään. Mutta samalla tunsi hän epämääräisen kiitollisuuden ja riemun tunteen läikähtävän rintaansa, huomatessaan, että hänen onnettomuutensa oli ollut vain lapsellista kuvittelua... Hänen rakastettunsa eli, rakasti häntä – heidän onnensa ja elämänsä oli vielä edessäpäin...

– Kippis!

Heikki vavahti kuullessaan tuon käheän äänen, ja vanha mies koetti hymyillä kuin anteeksi pyytäen. Mutta tuo hymy viilsi Heikin sydäntä tuskallisemmin kuin katkerinkaan itku... Hän näki noissa vanhoissa harmaissa kasvoissa, sammuneessa katseessa ja jäykässä, vääntyneessä hymyssä särkyneen ihmiselämän...

Mutta ympärillä kuului loppumattomana, tasaisena surinana juopuneiden huudot ja nauru, ja sakea savu täytti huoneen – niinkuin harmaa, syksyinen sumu...

KODITTOMAT

He olivat orpoja ja kodittomia. He astelivat surullisina ja väsyneinä korkeaselkäistä, lokaista maantietä. Tien vierillä ammottivat syvät, mustavetiset ojat ja ympärillä häämöitti sumun peittämä syksyinen räme, niin kolkkona ja äänettömänä kuin unhoitettu hautausmaa.

– Voi kun ei tämä suo jo lopu... Jos se ei...

Lauri hätkähti, kuullessaan pienen sisarensa levottomuudesta vapisevan äänen, ja kun hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät pidätetystä itkusta, huomasi Lauri nyt vasta, ettei ollut puhunut mitään pitkään aikaan. Hän tarttui pieneen laihaan käteen ja alkoi puhua teennäisen iloisella ja lohduttavalla äänellä:

– Kas niin Maija! Älä nyt vaan pelkää. Kyllä se jo pian loppuu... Eiköhän tuolla jo näy metsää...

Hän puhui edelleen samaan tapaan ja saikin siskonsa hiukan tyyntymään. Hän tuijotti jännittynein katsein harmaata sumuseinää, toivoen että siitä vihdoinkin alkaisi häämöittää tumma metsänreuna – mutta turhaan. Jokin yksinäinen, matala rämemänty vain ilmestyi silloin tällöin näkyviin – ikäänkuin harmaa haamu. Kaikki oli niin synkkää ja äänetöntä, että Lauri muisti taas hämärtyvän hautausmaan ja hautakummun, jonka vierellä he olivat eilis-iltana itkeneet niin kauan, kauan. Voi, miten vaikeata heidän oli ollut sieltä lähteä, sillä sinne kummun alle oli jäänyt viimeinenkin, mitä heillä oli ollut elämässä – äiti.

Niin, siitä oli vasta kolme vuotta, kun heilläkin oli koti, isä ja äiti. Mutta sitten oli isä metsätöissä ollessaan jäänyt kaatuvan puun alle, ja sinne vieraalle paikkakunnalle oli hänet haudattu. Se koski äitiin niin ankarasti, että hänen alulla oleva rintatautinsa paheni pahenemistaan, ja kolme viikkoa sitten oli hänkin kuollut. Heille ei jäänyt mitään, mutta Lauri ei ollut huolissaan itsensä tähden. Hän oli sentään kaksitoista vuotias ja oli jo kahtena kesänä ollut paimenpoikana. Mutta kun hän ajatteli, että pieni Maija-parka joutuisi huutolaiseksi ventovieraiden haltuun, jotka yrmisivät ja löisivät häntä, silloin tunsi hän sellaista hätää ja tuskaa, kuin olisi hänen täytynyt jättää pikkusiskonsa yksin pimeään korpeen kuolemaan. Ja hän päätti tehdä vaikka mitä, ennenkuin eroaisi siskostaan.

Ja niin oli hän käynyt pitäjän kaikissa taloissa pyytämässä, että pääsisi ajopojaksi omaa ja sisarensa ruokaa vastaan – mutta turhaan. Nyt he olivat matkalla naapuripitäjään samassa tarkoituksessa. Lauri oli päättänyt, että jollei sielläkään saisi paikkaa, niin he vaikka kerjäisivät yhdessä, siksi kunnes hän voisi elättää siskonsa...

Yhä ympäröi heitä harmaa, sumuinen suo, ja sen harmaudesta häämöittivät epäselvinä ja liikkumattomina matalat männynnäreet – niinkuin hautakivet eilen illalla hämärällä hautausmaalla...

Laurin mieleen lennähti taas tuo tuskallinen hetki, kun Maija eilen illalla oli yhtäkkiä painanut päänsä hänen syliinsä ja itkien sopertanut:

– Mennään vielä äidin luokse...

Lauri oli ajatellut samaa koko päivän, mutta ei tohtinut puhua siskolleen. Ja kun he sitten menivät äidin haudalle, oli Maijaparka itkenyt niin katkerasti. Lauri oli nytkin näkevinään, miten hän heittäytyi suulleen hautakummulle, painoi pienet sormensa multaan, niinkuin olisi tahtonut vielä kerran koskettaa äitiään...

Lauri oli vähällä purskahtaa itkuun sitä muistellessaan. Mutta hän oli päättänyt, ettei enää itkisi – ja hänen onnistuikin pidättää kyyneleensä.

– Sst. Kuule!

Lauri seisahtui yhtäkkiä, kääntyi ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella. Ja kuultuaan etäistä rattaiden jyrinää, huudahti hän ilosta vapisevalla äänellä:

– Voi Maija! Nyt päästään rattaille! Sinä saat levätä ja tunnin päästä ollaan perillä.

– Mutta jos se onkin taas joku paha isäntä... – sopersi Maija pelokkaasti.

He olivat lähteneet siinä toivossa että pääsevät kaupungista palaavien rattaille, sillä pitäjien välillä oli lähes kahden penikulman pituinen taloton taival. Mutta heti ensimmäinen jolta he kysyivät, oli ärjäissyt, ettei hän rupea raahaamaan kerjäläiskakaroita. Sen jälkeen oli heidän ohitseen ajanut kyllä kaksikin, mutta ne olivat näyttäneet niin äreiltä, etteivät he uskaltaneet pyytää.

Sentähden olivat he odottaneet niin hartaasti, että tulisi joku emäntä, joka päästäisi heidät rattaille. Lauri tunsi pienen käden vapisevan omassaan, ja nähdessään siskonsa kalpeana, tuskasta jännittynein katsein tuijottavan tuota läpitunkematonta sumuseinää, tarttui tuo jännitys häneenkin. Hänestä tuntui, ikäänkuin sen takana lähenisi heidän kohtalonsa: jolleivät he nyt pääse, niin Maija ei jaksaisi loppumatkaa, ja he jäävät tänne... Taas kuului Maijaparan kauan pidätetty henkäys, hänen kätensä menivät ristiin ja huulet liikkuivat kuin äänettömässä rukouksessa.

– Älä vaan Maija ole levoton, – lausui hän mahdollisimman tyynesti ja rohkaisevasti. – Minä olen varma, että sieltä tulee joku emäntä – ja hän päästää rattaille! Saatpa nähdä!

Lauri koetti hymyilläkin, mutta hänen huulensa vapisivat kuin vilussa.

– En minä enää pelkää! – kuiskasi Maija ja hänen kasvonsa kirkastuivat. – Minä rukoilin Jumalaa, ja nyt olen varma, että hän auttaa. Hän toimittaa niin, että tulee joku kiltti täti ja me pääsemme.

Lauri oli viimeaikoina pelännyt järkensä menevän, kun kaikki hänen rukouksensa olivat olleet turhia. Hän oli rukoillut niin nöyränä ja luottavaisena, että Jumala antaisi äidin parantua, rukoillut, että hän lähettäisi jotain apua. Kun hän sitten oli nähnyt äidin huononevan päivä päivältä, eikä saatu mistään lääkettä ja lopulta oltiin ilman ruokaa päiväkausia, kasvoi hänen hätänsä ja kaikki tuntui sekaantuvan hänen päässään. Mutta hän rukoili, rukoili yhä epätoivoisemmin ja luotti vieläkin, että Jumala auttaa ainakin viime hädässä. Mutta kun äitiparka sitten makasi arkussa liikkumattomana, silloin tuntui kaikki särkyvän...

Mutta pikkusiskon viime sanoissa kuvastui niin iloinen varmuus ja luottamus, että se tarttui häneenkin. Lisäksi hän huomasi erään tosiseikan, joka saattoi hänet ilosta huudahtamaan:

– Etkö kuule miten hiljaa hän ajaa! Se on varmaan joku kiltti täti!

– Niin – Jumala on hänet lähettänyt, – päätti pikkusisko hiljaa. Ja he seisoivat liikutettuina, odottaen lähenevää auttajaa.

Yhtäkkiä kajahti hiljaisuuden lävitse kiukkuinen karjahdus, sitten kolme viuhahtavaa piiskaniskua ja nopeasti lähenevää kärrynpyöräin jyminää.

Lauri hätkähti niinkuin nuo näkymättömät piiskaniskut olisivat sattuneet häneen, ja pikkusisko tarttui häneen vapisevin käsin. Ja kun sumuseinän lävitse samassa syöksähti musta, hulmuvaharjainen haamu, silloin sisko kauhusta parahtaen painoi päänsä veljen rinnalle – niinkuin olisi nähnyt suunnattoman hirviön hyökkäävän kimppuunsa.

Hevonen sivuutti heidät ja nyt vasta leimahti Laurin mieleen, että siinä saattaa mennä viimeinen mahdollisuus. Sisko väsyy ja tulee yö, he jäävät tänne... Samassa oli hän vaistomaisesti syöksähtänyt juoksuun ja huusi hätääntyneenä:

– Setä kulta – odottakaa! Päästäkää siskoni rattaille – hän ei jaksa. Minä kyllä vaikka juoksen.

Mies hiljensi hiukan vauhtiaan, vilkaisi taakseen, ja hänen juopuneilla kasvoillaan oli ilkeä hymy. Mutta Lauri ei huomannut mitään, hän pyysi yhä hartaammin, että sisko edes pääsisi ja lupasi itse juosta.

– No hyvä – minä tahdon koettaa oletko sinä niin hyvä juoksemaan kuin sanot. Jos pysyt rinnalla tuonne kuivettuneeseen mäntyyn asti, niin pääsette molemmat rattaille. Näetkö – tuo tuolla ihan tien reunassa.

Lauri huomasi miehen olevan humalassa ja luuli hänen puhuvan leikkiä. Mutta kun tämä uhkasi pidentää matkaa, jollei Lauri heti juokse, hätääntyi hän yhä enemmän – ja yhtäkkiä hän kaikki voimansa ponnistaen pääsi ajajan ohi. Hänen rintansa huohotti tukehtuneesti, hän kuuli ikäänkuin jonkun huminan seasta ilkkuvan naurun. Mutta hän juoksi yhä, ja pääsikin ensimmäisenä männyn kohdalle.

Lauri oli varma, että ajaja heti seisahtuu. Hän tarttui jo rattaiden takalautaan ja kiitteli katkonaisin sanoin auttajaansa. Mutta kun tämä ei aikonutkaan seisahtua odottamaan siskoa, täytyi hänen vihdoin pyytää.

Vastaukseksi kuului purskahtava pilkkanauru, niin raaka ja ilkeä, että Lauri ymmärsi yhtäkkiä kaikki. Sitten paukahti piiskanisku, hevonen porhalti laukkaan ja Laurin kädet heltisivät.

– Setä! Älkää jättäkö!

Hänen äänessään kuvastui sellainen epätoivo, kuin hukkuvan huudossa, kun tämä näkee auttajansa hellittävän, jättävän hänet vajoamaan... Ja hukkuvan epätoivolla yritti hän saavuttaa etääntyvät rattaat – kunnes kaatui lokaiselle maantielle.

Hän makasi hetken kuin menehtymäisillään. Mutta silloin muisti hän sisarensa ja hypähtäen hätääntyneenä seisaalleen, lähti hän juoksemaan takaisinpäin. Lauri näki siskoparan tulevan vastaansa hervottomasti juosta taapertaen, ja kun tämä näki taas veljensä, loppuivat hänen voimansa – hän lysähti itkien polvilleen...

Lauri otti hänet syliinsä ja istahti maantienreunalle. Hän puristi pientä, itkusta hytkyvää ruumista rintaansa vastaan, sopertaen sekavia sanoja ja hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi, katkonaisemmaksi. Hän koetti epätoivoisesti pidättää itkuaan, mutta se kohosi ylös kurkkuun vastustamattomana, ja lopulta se voitti...

He itkivät kauan siinä maantienreunalla, ja heidän elämänsä tuntui yhtä toivottomalta, harmaalta ja surulliselta, kuin neva heidän ympärillään.

He eivät olleet syöneet kuin aamulla, ja nyt Lauri tarjosi siskolleen sitävarten säästämäänsä limpunpalaa, mutta ei hänkään syönyt – heidän rintaansa kalvoi herkeämätön tuska, ehkäisten nälän...

Silloin kuulivat he aivan läheltä rattaiden kolketta. Lauri hypähti ylös, mutta ei uskaltanut puhua mitään. Hän vain odotti. Hän ei sanonut vielä silloinkaan mitään, kun näki miehen yksinään etumaisilla rattailla. Mutta kun sitä seurasi toinen hevonen, tyhjät heinärattaat jälessään, silloin hän tunsi sydämensä vavahtavan heräävästä toivosta.

Mitä senjälkeen seurasi, oli kuin hauskaa unta. Lauri nosti Maijan rattaille, kapusi itse jälessä, ja kun he sitten istuivat heinäsäkillä, antoi mies ohjakset Laurille ja käski hänen ajaa. Sitten hän toi vielä nisuleivänpalan kummallekin ja Lauri tunsi niin suurta kiitollisuutta, ettei hän osannut sitä sanoa. Hetken kuluttua saapuivat he komeaan hongikkoon ja sumu oheni ohenemistaan. Sitten seurasi tavattoman pitkä ylämäki, ja saavuttuaan mäen päälle, näkivät he edessään sellaisen näyn, että Lauri tarttui sisarensa käteen ja huudahti innostuneena:

– Voi Maija, katsos!

Heidän alapuolellaan näkyi koko pitäjän eteläpuoli, ja aivan lähellä näkyivät ensimäisen kylän pitkät punaiset rakennukset valkoisine nurkkineen ja ikkunapielineen. Ja taloja ympäröivät syyskirjavat puutarhat punertavine haapoineen, pihlajineen ja kullankeltaisine vaahteroineen, loistivat syysauringon paisteessa aivankuin moniväriset, oudot kukat. Vielä etäämpää häämöitti vanhan kivikirkon musta katto korkean koivikon reunustamana ja yläpuolella heloitti taivas sinisenä ja korkeana. Vain siellä täällä näkyi muutama valkea hattara, muistuttaen mahtavia pumpulitukkoja.

Samassa jo jyrytettiin hyvää vauhtia mäkeä alas ja Lauri oli vähällä hihkaista ilosta. Hänestä tuntui kuin olisi taas isän rattailla, silloin kun heillä vielä oli koti...

Ja vaikka se johti mieleen todellisuuden, niin tällä kertaa ei kadotetun kodin muisto tuottanut sellaista surun ja kaipauksen tunnetta kuin ennen. Kun heidän kyyditsijänsä sitten kysyi tahtoivatko he edemmäksi, päätti Lauri heti lähteä hakemaan paikkaa. Mies kehoitti heitä menemään ensin kylän suurimpaan taloon ja käski tulla heillekin huomenna, jolleivät jo ennen saa mitään varmaa olopaikkaa.

Jännittynein mielin menivät he osoitettuun paikkaan. Emäntä näytti niin lempeältä ja ystävälliseltä, ettei Lauri oikein huomannutkaan ennenkuin oli kertonut heidän koko tarinansa.

Paikasta ei emäntä sanonut tietävänsä mitään varmaa, ennenkuin isäntä illalla palaisi myllystä. Hän kehoitti heitä olemaan heillä huomenaamuun asti. Sitten toi hän valtavan vellivadin ja kaksi voileipää pöydälle, kehottaen heitä syömään.

Lauri huomasi tuon kalvavan tuskantunteen poistuneen, hän tunsi vain hiukaisevaa nälkää... Hetken kuluttua olivat voileivät hävinneet pöydältä. Sitten alkoi vellivati alentua arveluttavan nopeasti. Ja kun hänen lusikkansa kalahti pohjaan, katsahti hän huolestuneena ympärilleen, mutta samassa hän näki emännän hymyillen lähenevän – ja täyttävän uudelleen vadin. Ja kun sekin oli tyhjentynyt, ei kumpikaan olisi tahtonut lusikallistakaan lisää.

Kun Lauri hetken kuluttua istui penkillä siskonsa kanssa ja pureskeli emännän antamaa omenaa, tuntui kaikki muuttuneen. Hän ei ollut moneen viikkoon syönyt niin hyvää ateriaa, ja sen tuottama kylläisyyden tunne ja varsinkin tuo harvinainen ystävällisyys tuntui täyttävän hänen koko olemuksensa raukaisevalla lämmöllä. Ja niinkuin auringonpaiste karkoittaa pimeyden ja sumun – samoin oli hyvyyden aurinko muutamilla säteillään karkoittanut orpojen sydämistä surun ja epätoivon sumun.

Lauri tunsi saaneensa uutta tarmoa ja toivoa. Ja hän päätti entistä lujemmin, että pitää pikkusiskostaan huolta. Hän alkoi kuvitella miten hän menee kaupunkiin oppiin ja hankkii siellä paikan myöskin siskolleen. Hänen ajatuksensa lensivät kauas valoisaan tulevaisuuteen – niinkuin etelämaihin kiitävät muuttolinnut. Ja hän päätti, että hänestä tulee kerran kunnon mies...

OIKEA KOSTO

I.

Oli jouluaaton edellinen yö. [Tosikuvaus lähes kolmekymmentä vuotta sitten.] Pikku Vilho seisoi sällien rinnalla pitkän "taikinatrookin" ääressä ja työskenteli kuumeentapaisella kiireellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja uupuneet, puoliavoimet silmät tuijottivat eteenpäin himmeinä ja liikkumattomina kuin unissakävijän. Mutta hänen kätensä toimivat koneellisen nopeasti, ne suorittivat aina kolme samanlaista liikettä yhdessä vilahduksessa, ja joka kerralla muodostui taikinapalasta säännöllinen rinkilä edellisen viereen pellille. Kuin hämärän unen lävitse kuului silloin tällöin jokin katkeruuden sekainen sutkaus ja lyhyt väsynyt naurahdus, mutta se kaikki tuntui Vilhosta kummallisen kaukaiselta ja epätodelliselta. Vain silloin, kun suolainen hiki tunkeutui hänen silmiinsä, pyyhkäisi hän kiireisesti ylöskäärityllä paidanhihalla silmiään ja katsahti koneellisesti sivulleen. Mutta hetken kuluttua laskeutui tuo herpaiseva nääntymys, kuin harmaa pilvi hänen aivojensa ympärille ja hän vaipui taas tuohon omituiseen horrostilaan, jota hän ei itse oikein tajunnut. Kerran hän jo hätkähti pelosta huomatessaan silmäinsä sulkeutuneen, mutta onneksi näki hän vierustoverinsakin silmät ummessa asettavan jo toisen rinkilän pellin viereen. Kun Vilho kosketti häntä kylkeen, vilkaisi tämä tylsästi ympärilleen ja ärähti katkerasti, väsyneesti:

– Ei, kyllä tämä on liian rumaa eläinrääkkäystä. Saavathan tukkiajurien konitkin levätä sentään joskus. Mutta me kuulumme alempaan rotuun, joita saa kiduttaa yöt ja päivät yhtämittaa viikkokaudet.

– Voi älä puhu tukkihevosista ja meistä samalla kerralla! – huudahti eräs sälleistä ja jatkoi koomillisen vakavalla äänellä: – Minä antaisin heti taivasosuuteni, jos saisin vaihtaa ammattia tukkihevosen kanssa! Ajattele: saisi levätä kaiket yöt lämpimässä tallissa... Ei, ei, se on liian ihanaa – meille!

Kuului väsyneitä naurahduksia ja toiset jatkoivat yhä myrkyllisemmin:

– Älkää aina kuvitelko tuollaisia ihanneoloja... Minä olisin tyytyväinen kun pääsisin edes mökkiläisen lehmäksi...

– Samanlaista haaveilua sekin on! Eihän missään ole niin hullua lehmää, että antaisi rääkätä itseään näin raa'alla tavalla?

– Eikä kannatakaan! Onhan niillä eläinsuojelusyhdistykset, lait ja yleinen mielipide turvanaan. Meitä vain saa kiusata niin paljon kuin tahtoo, varsinkin näin joulun edellä.

– Niin, tuskinpa kristikansa voisi viettää lainkaan rauhan ja rakkauden juhlaa, jollei meitä ensin kiduteta niin loppuun, ettemme enää pystyssä pysy...

– En minä ainakaan muista joulupyhiä viiteentoista vuoteen – olen aina maannut tiedottomana...

– Minä muistan sentään yhden oikein hauskan joulun... Olin silloin vankilassa tappelusta...

Nuo sutkaukset singahtelivat niin myrkyllisinä ja purevina kuin olisivat miehet tahtoneet niissä ilmaista kaiken sen voimattoman katkeruuden ja nääntymyksen, joka painoi heidän ruumistaan ja sieluaan sietämättömän raskaana. Sillä jo parin viikon aikana oli työskennelty 18-20 tuntia vuorokaudessa; viime yönä ei kukaan ollut maannut kuin tunnin verran jauhosäkkien päällä verstaassa – ja nyt oli vielä edessä lähes vuorokauden herkeämätön ponnistus ilman hetkenkään lepoa.

Vilho tunsi epämääräistä pelkoa ajatellessaan loppuyötä ja huomista päivää – tuntui mahdottomalta kestää enempää. Nämä viikot olivat olleet hänelle erikoisen raskaat sentähden, että hän oli vasta 15-vuotias, jolloin nukkuminen on paljon tärkeämpää kuin täysikasvuiselle. Lisäksi oli hän tehnyt sällin työtä, joka oli hänelle liian raskasta. Mestari oli ensin kokeeksi jättänyt hänelle erään poismenneen sällin tehtävät, ja kun hän onnistui odottamattoman hyvin, oli mestari antanut hänen jatkaa edelleen. Tosin oli hän huomauttanut, että Vilho ilmoittaisi, jollei jaksaisi, mutta Vilho ei ollut ajatellutkaan peräytyä. Nythän hän saisi osoittaa, että pystyy miehenkin tilalle. Tosin se oli vaatinut koko hänen tarmonsa ja huomiokykynsä, mutta se oli samalla auttanut häntä unohtamaan sen suuren onnettomuuden, joka neljä vuotta sitten oli tuhonnut hänen kotinsa ja tulevaisuutensa, pakottanut hänet hentona lapsena lähtemään maailmalle... Sama onnettomuus oli iskenyt kuolinhaavan hänen äitinsä sydämeen; viisi viikkoa hän nyt oli maannut haudassa ja Vilho olisi ehkä menehtynyt suruun ja epätoivoon jollei tuo ankara työ olisi joka hetki vaatinut kaikki hänen voimansa ja tarmonsa.

Mutta joulukiireiden yhä lisääntyessä oli hän heikentynyt päivä päivältä ja muuttunut niin omituiseksi, ettei itsekään ymmärtänyt. Hän ei voinut enää syödä, ei nukkua heti maatapantuaan, vaikka oli kaatumaisillaan uupumuksesta ja unesta. Väsymys oli ennen haihduttanut hänen surulliset ajatuksensa ja unennäkönsä, mutta nyt ne vaivasivat häntä vielä enemmän, ne olivat muuttuneet entistä sekavammiksi, tuskallisimmiksi – hän ei aina tietänyt oliko valveilla, vai unessa.

Vilho havahtui kuullessaan äkäisiä ääniä: vanhemmat sällit pilkkasivat erästä nuorta Lindroos-nimistä sälliä, joka oli vasta muutama päivä sitten otettu aputyöhön. Hän ei vielä tuntenut samaa väsymystä kuin toiset, ja oli kai taas kehunut kestävyyttään, koska eräs vitsaili, että hän olikin ehkä tarjoutunut joulutöihin ilman palkkaa – saadakseen kerrankin näyttää, miten helsinkiläinen kykenee valvomaan! Ja toiset päättelivät naurettavan vakavina:

– Mutta kyllä sellainen kykeneekin, joka juuri on saanut "sällistykistään" kiitettävän arvolauseen.

– Kiitettävän! Onko se mahdollista?

– On se... Eihän Helsingissä ole mikään mahdotonta, paitsi...

Viime sanat hukkuivat nauruun. Lindroos oli nimittäin jo pari kertaa alkanut kehua sällinäytettään ja samalla antanut ymmärtää, että kaikki, mikä on Helsingistä, se kelpaa esikuvaksi koko maailmalle – sillä hän oli elänyt vain Söörnäisissä, käynyt opinkin sikäläisessä nurkkaliikkeessä. Hän oli lisäksi lehtolapsi, ja kuten tavallista, oli hän saanut siitä kärsiä pilkkaa oppiaikanaan, ja tämä oli kehittänyt hänen luonteensa katkeraksi ja ilkeäksi. Ja nyt, kun hän oli päässyt vapauteen, toteutui taas vanha satu kissasta, josta tuli karhu!

Hänen täytyi siis näyttää jollekin vasta saavutettua mahtiaan. Ja kun uunipoika ei joutunut hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, oli Vilho ainoa, jota hän uskalsi komentaa ja haukkua. Ja hän olikin heti ensimäisenä päivänä alkanut tyhjentää tuota kolmen vuoden aikana kerääntynyttä katkeruuden myrkkypussia Vilhon päälle sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa. Mutta Vilho oli liian uupunut välittääkseen toisen nalkutuksesta ja se oli yhä kiihdyttänyt toisen intoa. Eilen oli hän iskenyt Vilhoa korvalle, nähdessään tämän nauravan toisten mukana.

Nytkin näki Vilho tuon vaanivan katseen kääntyvän joka naurunpurskahduksen aikana häneen, ja kun ei Vilho kertaakaan nauranut, muuttui se yhä pistävämmäksi ja kiukkuisemmaksi – niinkuin Vilho olisi ollut syypää kaikkeen. Ja kun taas kuului entistä purevampi naurun säestämä vitsi, eikä pilkattu kyennyt vastaamaan mitään, menetti hän siinä määrin malttinsa, että kääntyi Vilhoa kohden ja ärähti kiukusta vapisevin äänin:

– Mikäs poikaa vaivaa? Kun on totinen kuin aapiskirjan kukko... Eilen ei taas tehnyt muuta kuin nauraa hirnui...

Vilho katsahti häneen ihmetellen ja kysyi vakavasti ja rauhallisesti:

– Ettekö uskalla ketään miestä lyödä, koska minun taas pitäisi nauraa?

Kaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun ja Lindroos kyyristyi hampaat irvissä eteenpäin, niinkuin olisi tahtonut syödä rikollisen. Mutta kun hän näki nauravat miehet ympärillään ja Vilho jatkoi työtään nauramatta, katsomatta edes sivulleen, huomasi hän parhaaksi jättää kurituksen toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät, suu vääntyi ivalliseen irveeseen ja hänen sanansa singahtelivat niin raivokkaan pilkallisina ja läpitunkevina, kuin olisi hän tahtonut tappaa sanoillaan:

– Ahaa! Et ole tainnut saada isältäsi terveisiä?

Pikku Vilho vavahti kuin viuhahtavan piiskaniskun satuttamana ja katsahti toista silmiin, kuin armoa rukoillen – mutta niissä kuvastui vain julma riemu ja pilkka. Kuin leimahtavan salaman valossa, oli hän taas näkevinään isän onnettomuuden, joka tuhosi heidän kotinsa, elämänsä; hän muisti kaikki kärsimykset, äidin kuoleman ja viime viikkojen epätoivon – ja tuossa on ihminen, mies, joka pilkkaa häntä...

– Etkö kuule mitä sanon? – jatkoi sälli voitonriemuisesti. – Olisihan se hauska tietää jotain sellaisesta isästä, jolle valtio on määrännyt täyden ylläpidon Söörnäisten täysihoitolassa. Harvalla pojalla sellainen isä on.

Mutta nuo ilkeät sanat synnyttivät Vilhon haavoitetussa sydämessä kylmän, katkeran vihan, halun iskeä takaisin. Ja nähdessään Ojalan, erään vanhemman sällin rohkaisevan silmäniskun, lennähti vastaus hänen mieleensä. Ja sitten kuuli hän oman äänensä tyynenä ja ilkkuvan purevana:

– Kyllä hän siellä on, enkä minä häntä häpeä, sillä hän on sentään mies ja tunnustaa ainakin lapsensa. Mutta siellä Söörnäisissä kuuluu olevan sellainenkin isä, joka ei ole tunnustanut poikaansa kuin kukonlauluun asti. Sellaiselta isältä kai vasta olisi oikein hauska saada terveisiä. Ja sen minä sentään sanon, ettei minusta koskaan niin kurjaa tule, että pilkkaisin ja haukkuisin pieniä, turvattomia kakaroita.

Hänen sanansa häipyivät hurjaan naurunpuuskaan ja sitten sekin yhtäkkiä sekaantui huumaavaan paukahdukseen. Hän tunsi lennähtävänsä kauas lattialle, hän sai tuskallisia iskuja rintaansa, päähänsä, hän luuli pyörtyvänsä. Kuului huutoja, kirouksia.

Nyt vasta hän hämärästi tajusi totuuden, ja silloin tuntui ikäänkuin punainen salama olisi leimahtanut hänen lävitseen – pyyhkäissyt pois väsymyksen, järjen, kaikki! Hän ei muistanut mitään, ei nähnyt eikä tuntenut muuta kuin tuon tulisen, villin vimman, halun iskeä, repiä kappaleiksi tuo kirottu olento...

Ja kun sälli hyökkäsi uudelleen paksulla kaavelinpinnalla varustettuna, ponnahti Vilho kärppänä koholle, väisti iskun notkealla kumarruksella. Sitten sieppasi lattialta halon puolikkaan ja iski hyökkääjää päähän, niin että tämä kaatui lattialle.

Hän kohotti jo aseensa uuteen iskuun, mutta otsalta valuva veri sokaisi hänet; häneen tartuttiin takaapäin, ase väännettiin kädestä, ja huudot ja kiroukset sekaantuivat outoon kohinaan – hän oli pyörtymäisillään.

Mutta silloin sai hän pyyhkäistyksi veren silmistään, ja ikäänkuin punaisen sumun lävitse näki hän vihollisensa vihasta vääntynein kasvoin kohottavan asettaan. Epätoivon vimmalla riuhtautui hän irti ja kumartui jo ottamaan asettaan, mutta sai paukahtavan kaavelinpinnan iskun korvalleen, toisen selkäänsä – hän tunsi taas kaatuvansa...

Sitten oli kaikki niin sekavaa ja kauheata, hän ei oikein tietänyt mitä tapahtui – hän vain potki ja hyppi, kuin vangittu sudenpoikanen. Vasta sitten hän havahtui, kun huomasi makaavansa suullaan säkkikasalla, kädet selän taakse väännettyinä ja oli tukehtumaisillaan. Lindroos uhkaili Vilhoa kauhealla selkäsaunalla, mutta toiset pitivät hänestä kiinni. Vilho pääsi ylös ja nyt hän huomasi kauhistuen, että oli kahakassa lyönyt huomaamattaan värkmestaria silmään. Hän hätääntyi ja alkoi itkien pyytää värkmestarilta anteeksi, mutta silloin hyökkäsi Lindroos toisten takaa ja alkoi iskeä häntä uudelleen.

Hänen päänsä paukahti kovaan sementtilattiaan ja hänen pökertyneissä aivoissaan välähti, että nyt on kaikki lopussa, hänet hakataan raajarikoksi, kuoliaaksi – ja sama epätoivoinen uhma ja vimma valtasi hänet entistä rajumpana. Huumaantuneena, veren sokaisemana syöksähti hän ylös, tempasi "trookilta" terävän korppuveitsen ja juoksi ulko-ovelle huutaen hurjasti:

– Minua ei enää hakata! Tappakaa heti – tappakaa! Ja sinä – sinä raukka muistat tämän – sinä muistat tämän!

Syntyi hirveä meteli ja sekasorto. Toiset puolustivat Vilhoa, toiset uhkasivat selkäsaunalla, kun hän uskalsi vastustaa sällejä. Vilho näki jo värkmestarinkin tarttuvan kaavelinpinnaan, ja kun Lindroos taas hyökkäsi häntä kohti, tuntui kaikki olevan hukassa... Hän kohotti koneellisesti veitsensä ja päätti ainakin kostaa tuolle kirotulle raukalle. Mutta samassa näki hän Ojalan tarttuvan Lindroosiin, lennättävän tämän nurkkaan... Hänen laihat kasvonsa olivat kalvenneet, harmaat silmät kiiluivat pahaenteisesti, kun hän vapisevalla äänellä lausui:

– Sinä et ainakaan koske häneen – raukka! Sillä raukka sinä olet – niinkuin poika sanoi... Kehtaatkin mennä kakarain kimppuun! Mutta usko minua: kyllä se vielä kerran sinulle näyttää...

Hänen äänensä hukkui hurjaan meteliin, josta eroitti vain joitakin katkonaisia huutoja:

– Jo toisen kerran puolustat...

– Silloin kamarissa jo otti puukon!

– Mutta eihän kakaroita pitäisi...

– Ei kukaan oppipoika tule minun silmilleni...

– Sinä röyhkeilet liikaa...

– Et sinä täällä määrää!

– Mutta nyt minä määrään, ettet sinä koske poikaan! – ärjähti Ojala ja hypähti Lindroosin eteen hammasta purren. – Jos tahdot tapella, niin tule nyt!

Nuo sanat sulattivat kaiken uhman ja vihan Vilhon mielestä. Hän muisti, miten Ojala oli pelastanut hänet jo kerran ennen tällaisessa tapauksessa. Yhtäkkiä hän juoksi Ojalan luo, ojensi hänelle veitsensä ja painaen päänsä hänen rinnalleen, sopersi Vilho rajusti itkien:

– Voi, minä en... enää koskaan... Minä tahdon...

Työ alkoi uudestaan. Lindroos oli raivoissaan kun hänen aikeensa täten estettiin. Hän yritti ivailla Ojalaa ja uhkaili toisella kerralla näyttää Vilholle, mitä suunsoitosta tulee. Kun Ojala uudelleen huomautti, että Vilhostakin tulee mies, silloin toinen purskahti pilkalliseen nauruun ja huudahti raa'asti:

– Mies! Tuollaisesta vangin penikasta! Sanonko minä mikä hänestä tulee?

Hän sanoi ruokottoman haukkumanimityksen ja kääntyen Vilhoon kysyi ilkkuvasti:

– Vai sanoitko sinä äsken, että minä muistaisin jotain? Pane tuollaiset luulot pois mielestäsi, sillä jos sinä joskus muistutat tästä, niin minä löylytän sinut niin, että selkäsi on yhtä pehmeä kuin vatsasikin. Vai luuletko sinä pystyväsi muistuttamaan minua jostakin? Sano pois!

Vilho ei vastannut mitään.

Hän oli niin katkerasti saanut kokea, ettei heikolla ollut mitään oikeutta eikä turvaa – Voima on ainoa, joka auttaa elämässä. Ja hän päätti, että hänestä täytyy tulla voimakas – ja sitten hän kostaa kaksinkertaisesti kaikki loukkaukset ja lyönnit.

Hän oli syksyllä nähnyt sirkuksessa virolaisen, joka osasi jotain ranskalaista painia ja heitteli suurimpiakin miehiä kuin leikillä. Vilho oli heti innostunut siihen ja vähän jo harjoitellutkin toisen oppilaan kanssa. Mutta nyt hän päätti muuttaa Helsinkiin ja mennä siellä voimisteluseuraan, jossa sitä painia opetetaan. Ja hän harjoittelee itsensä niin taitavaksi ja voimakkaaksi, ettei kukaan kykene häntä voittamaan.

Ja kun hän sitten tapaa tuon kerskujan jossakin kahdenkesken, niin silloin... Hän puri huomaamattaan hammastaan ja katsoi pelästyneenä ympärilleen.

Mutta kaikki olivat niin uupuneita, ettei sitä huomattu – ja hän jatkoi taas työtään.

II.

Kymmenen vuotta oli kulunut ja pikku Vilhosta oli tullut mies – voimakas mies. Sillä hänen pääpyrkimyksensä oli näinä vuosina ollut sama jonka silloin eräänä yönä oli päättänyt: oman voimansa kehittäminen.

Sentähden oli hän yhtämittaa harjoittanut urheilua ja voimailua, sentähden pysynyt ehdottomasti raittiina – ja niin oli hänestä kehittynyt etevä painija ja urheilija.

Hänen luonteensa oli kehittynyt samaan suuntaan – liiankin pitkälle. Hän oli yksin kestänyt lapsuutensa julmat kärsimykset, omin voimin voittanut vastoinkäymiset, välttänyt nuoruutta väijyvät vaarat ja kiusaukset. Ja kun hän näki lukemattomien nuorten, joilla oli onnellinen koti ja vanhemmat tukenaan, turmelevan, tai tuhoavan elämänsä – niin halveksi hän näitä raukkoja. Hän ei koskaan kehunut voimiaan, ei esiintynyt ylimielisesti, mutta todellisuudessa hän oli voimistaan, taidostaan ja terveydestään ylpeä ja luotti niihin liiaksi. Hän ei vielä ymmärtänyt, että saattaisi ne menettää yhtäkkiä...

Hän ei koskaan loukannut ketään, ei koskaan alkanut riitaa; mutta ken sen teki, sille kosti hän kylmällä säälimättömyydellä. Hänen luonteensa muuttui vähitellen yhä kovemmaksi, hän ei enää välittänyt toisten kärsimyksistä, niinkuin ennen, ja hänen oman, onnettoman lapsuutensa muistot häipyivät yhä kauemmaksi hämäryyteen – väliin kului kuukausia, jolloin hän ei muistanut edes äitiään. Silloin tunsi hän oudon piston sydämessään, hän tunsi hämärästi, että oli joutunut väärään suuntaan, mutta ei enään löytänyt tietä takaisin... Hän huomasi vain surumielin, että oli iäksi kadottanut sen herkän ja kauniin, joka muinoin täytti hänen sydämensä suloisella, salaperäisellä onnella...

Mutta hän ei käsittänyt, että juuri nuo monet kärsimykset olivat hänet kovettaneet, että se oli elämä, kova ja säälimätön elämä, joka oli kasvattanut hänet kaltaisekseen.

Vilho oli ollut pari viikkoa erään pienen maaseutukaupungin uudessa liikkeessä. Liikkeenomistaja, joka tunsi Vilhon taitavaksi kakkujen valmistajaksi, oli tahtonut Vilhon puoliväkisin työhönsä, saadakseen pikkukaupungin "hienoston" kuluttajakseen.

Oli joulun-aaton edellisen päivän aamu. Leipurit olivat juuri lopettaneet yötyönsä ja poistuneet verstaasta, ja nyt oli Vilhon vuoro alottaa. Hän tarkasteli parhaillaan listaa, johon oli merkitty paljonko hänen pitäisi laittaa sokerikakkuja, joulutorttuja ja muita leivoksia joulunpyhiksi – ja huomasi, ettei "joulukiire" tuottaisi hänelle mitään hätää.

Silloin aukeni verstaan ovi ja ovensuusta kuului käheä viinabasso, joka saattoi Vilhon säpsähtämään:

– Hyvää huomenta! Onpas täällä lämmin...

Missä hän oli kuullut tuon äänen? Olisiko mahdollista, että se olisi hän?

Vilho alkoi uudelleen epäillä, nähdessään tuon risaisen, vilusta vapisevan olennon tulevan peremmälle. Hän oli puettu vain ohueen kesätakkiin, kengänpohjissa ammottavat reijät olivat täyttyneet lumella, ja punaisen parransängen reunustamat kasvot olivat harmaan kalpeat – vain pyöreäkärkinen nenä loisti sinipunaisena. Pienet vaaleanruskeat silmät yksin vilkuilivat samanlaisina kuin ennenkin. Niin, se oli todella Lindroos! Hän siirtyi Vilhon kehoituksesta uunin ääreen ja aivankuin mielenkiintoa herättääkseen alkoi hän laskea leikkiä omasta kurjasta asustaan:

– Kiitos vaan... Kyllä lämpö nyt hyvää tekeekin. Sillä kahdeksantoista asteen pakkanen ei tahdo oikein hyväksyä tätä minun "näkkileipätakkiani". Varsinkin tuuli tuppaa toisinaan ihan hävyttömän lähelle – ja vielä tulee nipistämään korvista kuin jotain poikanulikkaa... Mutta "kiinalaisen" täytyy sietää kaikkea, ei kannata ruveta riitelemään...

Hän lörpötteli edelleen samaan tapaan, mutta Vilho ei kuunnellut häntä. Huomatessaan että he olivat kahden yksinäisessä verstaassa, avaran pihan perällä, sykähytti hänen sydäntään outo, julma riemu: nyt tuo pieksijä ei pääse hänen käsistään... Vilho tarjosi entiselle pieksijälleen tuoretta nisuleipää, laittoi marjamehua kannuun – ja nähdessään, miten ahnaasti toinen alkoi syödä, laittoi hän vielä "kiproo"-vadin uuniin. He juttelivat yhtä ja toista, mutta Vilho ajatteli koko ajan, miten saisi toisen puhumaan oppipoikain kurituksesta. Vihdoin hän muisti ja huudahti harmistuneena:

– Kyllä nykyajan oppipojat ovat maailman suurimpia lurjuksia! Ajatelkaa, että minä olen ollut jo toista tuntia työssä, mutta oppilasta ei kuulu eikä näy.

– Onko sellainen sikamaisuus mahdollista? – huudahti Lindroos hämmästyen. – Miksi ette mene ja paiskaa sitä tukasta tänne... Tai heittäisitte ämpärillisen kylmää vettä sänkyyn!

– Sen tekisin paikalla, mutta se lurjus asuu kotonaan – niin ettei voi mitään!

– Mutta eikö sille voisi antaa sellaista saunaa, ettei uskaltaisi tehdä tuollaista? – ehdotti Lindroos.

Vilho oli aina kostanut suoralla tavalla ja häntä hävetti esiintyä tuollaisena raukkana, hän häpesi valehtelua. Mutta hänen täytyi saada selville oliko toinen muuttunut, ja sentähden hän selitti ikäänkuin häpeissään, että hän oli sitäkin koettanut, mutta poika oli ottanut halon ja uhannut haastaa vielä oikeuteen...

Lindroos hymähti halveksivasti, ja hänen ruskeat silmänsä alkoivat oudosti kiiltää, kun hän kiukkuisesti huudahti:

– Mutta sellaista minä en jumalauta kärsisi! Kyllä entisaikaan olisi annettu niin, että olisi lakanissa käännetty... Jos oppipoika olisi uskaltanut ruveta vastustamaan sälliä – silloin olisivat kaikki... Niin, eikö muita ollut saapuvilla...

Vilho huomasi uuden asianhaaran ja selitti harmistuneena, että silloin hän oikein näki minkälaisia raukkoja nykyajan sällit ovat, kun eivät välitä mitään kunniastaan. Hän kertoi yksityiskohtaisesti koko tapauksen: miten hän oli vetänyt oppipoikaa korvalle, ja miten tämä sieppasi halon – ja vaikka se suorastaan uhkasi häntä, niin ei kukaan ottanut halkoa pois. Ja hän lisäsi muka nolostuneena maahan katsoen:

– Ei kukaan välittänyt, vaikka se oli ihan edessäni halko pystyssä... Kyllä minä olisin sille näyttänyt, mutta... kun, tuota... Niin, kun toiset ovat sellaisia, niin kuka silloin viitsii...

Taas vilahti vieraan kasvoilla halveksiva ilme, hän luuli nähtävästi tavanneensa oikein perinpohjaisen pelkurin ja nahjuksen. Mutta kun Vilho veti juuri vieraallensa uunista tuoksuvan "kiproo" vadin, tunnusti tämä Vilhon reiluimmaksi kaveriksi, mitä moneen vuoteen oli tavannut. Hän hyökkäsi heti vadin sisällyksen kimppuun ja hänen ystävyytensä ja avomielisyytensä paisui kilpaa vatsan kanssa.

Kun se vihdoin oli täytetty, ja omistaja lämpimään uuninkylkeen nojaten imeskeli savuketta, alkoi hän yhä rohkeammin kerskua urotöistään sekä oppilaiden kuritusta ja kasvatusta koskevista saavutuksistaan. Lopuksi hän ehdotti, että Vilho oman ja koko ammattikunnan kunnian vuoksi nyt kerta kaikkiaan näyttäisi tuolle kirotulle lurjukselle, kuka käskee ja kuka tottelee...

Vilho tiesi nyt, minkälainen raukka hänen entinen rääkkääjänsä oli, eikä hän enää hävennyt menettelyään. Hän tunsi kummallisen halun nähdä toinen koko alhaisuudessaan, voidakseen kostaa tälle ansion mukaan. Hän oli siis vieläkin epäröivinään ja huomautti, että jos se saa taas aseen käteensä. Toinen naurahti ivallisesti, mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi minkä kokoinen poika oli...

– Ei siinä miehen vastusta ole... – vastasi Vilho kuin häveten arkuuttaan. – Vaikka se on ripille päässyt, ei se näytä jos 14-vuotiaalta. Mutta vikkelä se on ja tavattoman pahansisuinen... Mutta minä en sitä silti pelkää...

– Tietysti ette! – vakuutti vieras mielistelevällä äänellä. Hänen kouransa puristuivat nyrkkiin ja silmät kiiluivat kuin julmasta nautinnosta jatkaessaan:

– Jättäkää asia minun haltuuni – jos ette itse viitsi. Kyllä minä opetan sen uhkailemaan sälliä... Eiköhän täällä olisi sopiva keppi, niin... Ja sitten kun se tulee...

Lindroos katsahti tutkivasti isäntäänsä, ja kun ei tämä näyttänyt mitä ajatteli ehdotuksesta, lisäsi hän hetken kuluttua lämpimällä äänellä:

– En minä sentähden että te apua tarvitsisitte... Kyllähän te itsekin... Mutta ajattelin vaan, ettei teille tulisi ikävyyksiä, silloin se ei voi ainakaan oikeuteen... Ja kun kerran tapaa oikean miehen... joka ymmärtää... tuota... niin silloin tahtoisi...

Vilho vaikeni vieläkin. Hän tunsi yhä kiihtyvää inhoa ja vihaa, katsellessaan tuota raukkaa, jonka silmät kiilsivät himosta, joka näytti unohtaneen oman kurjuutensakin, odottaessaan milloin pääsee rääkkäämään vielä heikompaa. Mutta Vilho hillitsi itsensä, purskahti nauruun ja sanoi kaksimielisesti:

– Älkää pelätkö... Kyllä minä ymmärrän. Ja tietysti te saatte hakata pojan... Hakekaa vaan keppi valmiiksi... Eihän ketään saa estää mielityöstään...

– Mielityöstään... – toisti Lindroos ällistyneenä, ja Vilho jatkoi samaan tapaan:

– Niin juuri! Kai se on ihana nautinto, kun saa lyödä ja rääkätä tuollaista pientä poikaa, niin että veri purskuu!

– Mi... Mitä sinä ..? – änkytti toinen, mutta Vilho iski murhaavan pilkallisesti:

– Niin, eikö pienten rääkkäys ole juuri sentähden niin ihanaa, kun tietää, ettei se voi vähääkään vastustaa – kun ei tarvitse yhtään pelätä... Ehkä silloin luulee itsensä mieheksikin. Eikö niin?

– Mitä tämä oikein on? – ärähti vieras ja tuijotti Vilhoa aivankuin hämmästyksestä ja nousevasta vihasta pökertyneenä. – Taidat itse olla vielä oppilas ja kaipaat selkäsaunaa...

– Kiitos vaan tarjouksesta, mutta kun ette koskaan ennenkään ole koskenut mieheen, niin piiskatkaa vaan pikkupoikia – kyllä minä haen sen meidän peltipojan.

Hän sanoi sen niin äärimmäisen pilkallisesti, että toinen kohotti nyrkkinsä ja karjaisi kiukusta käheällä äänellä:

– Jollet jumal'auta tuki suutasi, niin minä näytän, kuka...

Vilho purskahti pilkkanauruun ja Lindroos astahti jo eteenpäin hyökätäkseen. Mutta silloin hän huomasi naurajan silmissä loisteen, joka sai hänet hätkähtäen seisahtumaan. Ja tämä ilkkui nauraen:

– Vai näytätte? Mutta jollei se onnistukaan enää, niinkuin ennen?

– Ennen? Mitä sinä sillä tarkoitat? Milloin minä...

– Ettekö enää muista? Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun näytitte... Niin, ihan täsmälleen kymmenen vuotta ja kahdeksan tuntia....

– En muista... en todellakaan muista... – sopersi Lindroos tuijottaen tylsän hämmästyksen vallassa Vilhoa. Sitten hän kosketti kädellään otsaansa ja Vilho lausui raskaasti, syyttävästi:

– Se vain osoittaa, miten ahkerasti te olette harjoittanut oppilaiden rääkkäämistä, koskei mieleenne muistu vieläkään ne veriset lapsenkasvot, joita iskitte silloin... Ettekö muista, miten kaavelinpinna paukahteli hänen päähänsä, kun te takaapäin iskitte — ja veri pursui korvista, nenästä, suusta...

Vilhon ääni katkesi kuin tukehtuen ja Lindroosin katse välähti niinkuin pakenevan pahantekijän, joka kuulee takaa-ajajain askelten lähenevän...

Mutta Vilho ei sitä huomannut. Hän oli näkevinään taas kuuman, höyryävän verstaan, pienen, avuttoman poikaraukan kiihtyneen miesjoukon keskellä. Hänen mieleensä lennähti niin paljon sieltä entisyydestä; hän muisti silloisen surunsa, äidin kuoleman... Se vaikutti häneen niin, että hän miltei unohti kostonsakin, ja jos toinen olisi sillä hetkellä pyytänyt anteeksi, katunut tekoaan, niin hän olisi antanut. Mutta kun tämä näki Vilhon liikutuksen, antoi se hänelle uutta rohkeutta, ja hän ärjäsi röyhkeästi:

– Mitä perkelettä sinä ilveilet! Jos joku nulikka on saanut korvilleen, niin pitäisikö minun se muistaa?

Vilho tunsi villin vihan jääkylmän aallon lailla vyörähtävän läpi olemuksensa... Se jännitti hänen lihaksensa niin, että hän oli hyökkäämäisillään Lindroosin kimppuun. Mutta hänen onnistui hillitä itsensä, hän hengähti syvään ja lausui pahaenteisen hitaasti:

– Vai ette muista... Mutta minä muistan... Ja tekin muistatte vielä, ennenkuin lähdette täältä... Minähän sanoin silloin, että te muistaisitte sen kerran. Ja nyt se hetki on tullut...

Hänen kalpeat kasvonsa ja kiiluvat silmänsä saattoivat rääkkääjän vapisemaan epämääräisestä kauhusta. Hän vilkaisi jo hätäisesti taakseen, aivankuin aikoisi paeta...

– Ahaa! Taidatte jo muistaa...?

Tuo ivallinen ääni ja hymy saattoivat Lindroosin raivoon, joten hän ei ymmärtänyt asemansa vaarallisuutta. Hän oli monesti pelottanut vastustajansa uhkaavalla esiintymisellään ja luullen sen nytkin tepsivän, ärjäsi hän raivoisasti:

– Tuki nyt turpasi, taikka minä annan sinulle uuden ja paremman selkäsaunan, sillä...

Enempää ei hän ehtinyt. Sillä ennenkuin itsekään huomasi, tarttui Vilho entisen rääkkääjänsä kaulukseen ja iski hänet lattiaan, niin että alle jäänyt leipäkori rusahti pirstoiksi... Sitten tempasi hänet samaa vauhtia seisaalleen, työnsi uunia vastaan, ja sitten kuuli Vilho oman äänensä kuin kaukaa käheänä, värisevänä kuiskauksena:

– Niin... tuki nyt suusi. Sillä etkö sinä ymmärrä, että minä tapan sinut, jos...

Hän vaikeni nyrkki iskuvalmiina... Hänen ruumiinsa värisi kuin äärimmilleen kiristetty teräsvieteri ja hän odotti kiihkeällä, julmalla riemulla, että toinen sanoisi yhdenkin solvaavan sanan – ja silloin hän iskee hampaat murskaksi, tappaa...

Mutta Lindroos näytti ymmärtävän sen. Hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi ja raskaasti huohottaen tuijotti hän Vilhoa kauhusta laajentunein silmin – niinkuin hänen eteensä olisi noussut aave...

Vilhon kunniantunto esti lyömästä, kun ei toinen vastustanut. Mutta tuo villi voima pakotti hänen lihaksiaan niin, että se laukesi samassa silmänräpäyksessä, kun toisen suu aukeni hätähuutoon; hän alkoi huomaamattaan rytyyttää Lindroosia kauluksesta niin rajulla voimalla, että tämän pää kolahti pari kertaa uuniin – ja sitten hän yhtäkkiä lysähti lattialle, niinkuin hänen jalkansa olisivat halpautuneet...

Vilho hellitti ja tuijotti tyrmistyneenä, miten Lindroosin pää kolahti hervottomasti lattiaan. Ja sitten hänen likaiset sormensa puristuivat ja aukenivat vavahdellen, kuin kuolevan linnun varpaat...

Vilho hätkähti, kuin olisi herännyt pahasta unesta, ja selittämätön hätä ja sääli puristi hänen sydäntään, kuin suuri, kylmä koura... Jospa hän kuolee... silloin hän on tappanut ihmisen... Hänet vangitaan... hänen elämänsä on hukassa...

– Ei, ei! – kuiskasi hän äänettömin huulin ja alkoi hätäisesti kostuttaa toisen kasvoja...

Vihdoin aukaisi Lindroos silmänsä, ja Vilho tunsi suuren ilon ja kiitollisuuden tulvahtavan rintaansa. Hän ei voinut sanoa mitään, katsoi vain toista silmiin. Ja aivankuin vaistomaisesti hyväillen pyyhki hän Lindroosin märkiä kasvoja ja sopersi katkonaisesti:

– Älkää nyt... en minä mitään...

Silloin Lindroos ymmärsi kaikki. Hänen huulensa alkoivat vavahdella, silmät täyttyivät kyynelillä, ja sitten hän peitti kasvonsa purskahtaen rajuun itkuun... Kerran hän ojensi kätensä Vilhoa kohti, katsoi häntä kyyneleisillä silmillään ja koetti sanoa jotain, mutta ei voinut. Vasta hetken kuluttua kuului itkun hyrskähdysten lomasta tuskallisena ja katkonaisena:

– An... anna... anteeksi... pikku Vilho... Minä olen kurja... raukka... Voi... pikku Vilho...

Vilho ei ollut kymmeneen vuoteen kuullut tuota nimitystä ja se värähdytti hänen sydäntään – niinkuin tuo toivoton, nyyhkyttävä ääni olisi kuulunut tervehdyksenä hänen onnettomasta lapsuudestaan. Selittämätön liikutus ja herkkyys täytti hänen mielensä, hän tarttui Lindroosin käteen ja lausui lämpimästi:

– Ei muistella menneitä... Ja minä olen varma... ettette enää... koskaan... tee niin...

Vilhon ääni vaikeni liikutuksesta värähtäen. Hän puristi vain entisen rääkkääjänsä kättä ja katsoi häntä niin sydämellisen toverillisesti ja myötätuntoisesti, ettei Lindroos ollut koskaan kohdannut sellaista katsetta. Hän oli lapsesta asti ollut jokaisen nälvittävänä. Kukaan ei ollut pitänyt häntä toverinaan, hän oli aina saanut osakseen vain pilkkasanoja ja halveksumista. Ja nyt Vilho, jota hän lapsena oli niin julmasti kohdellut, jolta hän juuri äsken odotti kuolemaa – hän menetteli noin! Lindroos tunsi itsensä niin sanomattoman kurjaksi ja huonoksi tuon katseen edessä... Hänestä tuntui niinkuin hänen rinnastaan olisi särkynyt jotain, ja yhtäkkiä purskahti hän rajuun itkuun, sopertaen:

– Minä olen... kurja... raukka...

Tuossa tukehtuneessa, käheässä äänessä ja risaisessa, hytkivässä ruumiissa oli jotain niin surkeata ja epätoivoista, että Vilho ymmärsi kaikki... Hän oli halveksinut heikkoja, alkoholin orjia ja muita eksyneitä, pitänyt heitä itse syyllisinä kohtaloonsa – mutta nyt hän huomasi olleensa väärässä... Ajatellessaan, että olisi itse tuollainen, eikä voisi mitään, tunsi hän vain syvää, tuskallista sääliä, ja kosto oli kokonaan unohtunut... Lopulta hänen omat silmänsä sumenivat kyynelistä ja hän änkytti katkonaisesti:

– En minä... mitään... Enhän minä enää... kun ilmankin...

Vilho nosti Lindroosin lattialta ja pyysi odottamaan hetken. Hän meni kamariinsa, riisui hyvät työkenkänsä ja otti ainoat jalkaansa. Sitten otti hän piirongin laatikosta puhtaan paidan ja alushousut, seinältä käytetyn pukunsa ja asetti ne kaikki tuolille. Sitten kaatoi hän vettä pesuvatiin, kutsui vieraansa kamariin ja osoittaen vaatekasaa, sanoi ystävällisellä äänellä:

– Kas niin Lindroos, peskää nyt itsenne ja muuttakaa tästä toiset vaatteet yllenne. Ne ovat teidän... Antaisin palttoonkin, mutta minulla ei ole kuin yksi..

Toinen katsoi vuorotellen vaatekasaa ja entistä oppipoikaa. Kun tämä yhä kehoitti häntä, alkoivat hänen huulensa väristä, hän peitti kasvonsa ja kääntyi poispäin pidättäen liikutustaan. Mutta yhtäkkiä hän tarttui Vilhon käteen, painoi kuin häveten kasvonsa hänen olkapäätään vasten ja alkoi taas itkeä...

Mutta Vilho ei nyt itkenyt, hän puhui lohduttavasti ja ystävällisesti entiselle pieksijälleen. Sitten löi häntä olalle ja lisäsi sydämellisesti:

– Nyt ei enää koskaan ajatella menneitä... Ja älkää te myöskään muistelko sitä, kun minä... En minä olisi tahtonut...

– Kuinka minä voisin... – keskeytti Lindroos. – Minähän olin syyllinen... Jos sinä vaan voit unohtaa... niin...

Hän vaikeni ja katsoi arasti Vilhoa silmiin, niinkuin ei olisi voinut vieläkään uskoa kaikkea todeksi.

Mutta kun Vilho sanoi toivovansa, että he tulisivat hyviksi tovereiksi, silloin värähtivät Lindroosin kasvot liikutuksesta ja hän änkytti:

– Tietysti... jos kerran sinä... Mutta, tuota... tahtoisitko sinä kutsua minua Reinoksi.... Olisin siitä niin iloinen...

– Tietysti, tietysti! – huudahti Vilho lämpimästi puristaen Lindroosin kättä. – Olisin jo ennen... mutta kun... sinä olet paljon vanhempi...

Ja nähdessään toisen liikutuksen, lisäsi Vilho reippaasti:

– Muistaessani sanon, että niinkauan kun viivyt täällä, tulet tietysti minun kamariini yöksi. Siellä on kaksi tyhjää vuodetta aamupuoleen asti vapaana, ja lopun ajan voit kai huilata minun kanssani.

– Ei... kyllä minä tuota... lähden jo tänään... Täällä ei ole työtä...

Vilho ei tahtonut häntä estellä. Hän pani partaveitsensä pöydälle, kehoitti Lindroosia pukeutumaan rauhassa ja ennen lähtöään tulemaan verstaaseen.

Kun Lindroos uudestaan puettuna, peseytyneenä ja ajeltuna tuli verstaaseen, oli hänessä tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että Vilho jäi tuijottamaan häntä hämmästyksestä sanattomana...

Ensinnäkin oli hän ulkonaisesti tavattomasti muuttunut, ikäänkuin nuortunut: hänen poskensa punersivat, rypyt näyttivät kadonneen ja äsken köyristynyt, veltto ruumis seisoi suorana ja ryhdikkäänä.

Mutta sisäinen muutos oli vielä ihmeellisempi. Se salainen röyhkeys, arkuus ja kavaluus, joka aina ennen oli kuvastunut hänen vilkuilevissa silmissään ja mielistelevässä hymyssään, oli kokonaan kadonnut. Hän katsoi vain Vilhoa liikutettuna ja hymyili omituisesti, ikäänkuin anteeksi pyytäen. Ja hänen kirkastuneessa katseessaan kuvastui jotain niin lämmintä ja sydämellistä, että hän näytti kokonaan uudelta ihmiseltä...

Lindroos sanoi, ettei osaa kiittää niinkuin tahtoisi, mutta Vilho keskeytti hänet leikillisesti, työntäen hänen taskuunsa viisi markkaa "reisurahaa".

Lindroos tarttui Vilhon käteen ja katsoi häntä voimatta sanoa sanaakaan, mutta hänen katseessaan kuvastui suurempi kiitollisuus, kuin mitkään sanat olisivat voineet osoittaa... Hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta ikäänkuin häveten herkkyyttään, pyyhkäisi hän hätäisesti silmiään ja lausui:

– Minä en ole koskaan nähnyt... sellaista miestä kuin... sinä... Enkä minä... unohda...

Hänen äänensä katkesi ja puristettuaan vielä kerran Vilhon kättä, lähti hän hiljaa pois...

Vilho työskenteli tulisella kiireellä koko päivän ja yhä uudelleen hän muisti Lindroosin liikutetut kasvot eronhetkellä, muisti sen suuren muutoksen, ja joka kerta tunsi hän suurta iloa ja tyytyväisyyttä.

Vasta myöhään yöllä levolle päästyään huomasi Vilho hämmästyen, että tuossa menettelyssä oli jotain tavatonta hänelle. Oliko hän todella menetellyt ihan päinvastoin kun ennen oli päättänyt, menetellyt vastoin tärkeimpiä periaatteitaan, joita oli nuoruudesta asti noudattanut? Oliko hän antanut anteeksi sydämettömälle rääkkääjälleen, säälinyt häntä, antanut hänelle ainoat vaatteensa – aivankuin evankeliumissa käsketään:

"Älkää kostako pahaa pahalla, vaan antakaa anteeksi... Rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää niille, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat."

Vilho ajatteli noita sanoja kuin itseänsä ivaten. Mutta yhtäkkiä hän huomasi, että oli todella menetellyt tuon kauniin käskyn mukaan ja hämmästyi yhä enemmän. Miten oli mahdollista, ettei hän tuntenut katumusta tai häpeää? Oliko tuossa käskyssä sittenkin jotain syvempää – niinkuin hän lapsena oli uskonut?

Mutta silloin hän muisti, miten julmasti elämä oli hänelle opettanut, että se oli vain kaunis fraasi, jolla ei ole mitään merkitystä elämässä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään sitä noudattavan – koko maailma noudatti Mooseksen lakia. Hän oli heikkona lapsena ollut menehtymäisillään säälimättömien ihmisten jalkoihin – hän oli saanut kärsiä vain vääryyttä, halveksumista ja pilkkaa, silloin kun antoi kaikille anteeksi. Vasta sitten, kun oli kyennyt kostamaan pahan pahalla, vastaamaan vääryyteen ja väkivaltaan kaksinkertaisella väkivallalla – siitä asti oli hän päässyt eteenpäin elämässä. Häntä oli toveripiirissä ihailtu ja kunnioitettu miesten parhaana juuri sentähden, ettei koskaan antanut anteeksi, vaan kosti kaikki loukkaukset ja lyönnit kylmällä säälimättömyydellä...

Mutta itse hän ei ollut koskaan oikein tyytyväinen kostoonsa. Päinvastoin tunsi hän epämääräistä katumusta, joka kerta, kun eräät muistot palasivat hänen mieleensä...

Yhtäkkiä muisti hän Lindroosin liikutetut kasvot, kiitollisen katseen – ja taas tunsi hän tuon väkevän tyydytyksen ja ilon läikähtävän lämpimänä aaltona sydämeensä. Ja siitä hän tiesi, että ensikerran oli kostanut oikealla tavalla...

KUILUN PARTAALLA

Isvosschick! Isvosschick!

Toivo Mäntylä kohotti koneellisesti katseensa ja näki toisella puolella katua suunnattoman paksun, pyöreän olennon yrittävän nousta jaloilleen. Kerran oli hän jo onnistumaisillaan, mutta jalka livahti käytävän reunalta ja hän vaipui uudelleen maahan. Kuului ähkynää, epäselviä kirouksia, sitten kaatunut näytti huomanneen katulyhdyn ja lähti konttaamaan sitä kohden. Sen avulla pääsi hän vihdoin horjuville jaloilleen, ja syleillen lyhtytolppaa, alkoi hän taas huutaa käheällä, kiukkuisella äänellään:

– Isvosschick, isvosschick! Va' fan' e' de' här?

Samassa sattuikin ajuri ajamaan ohi. Ja kun väsynyt kulkija hetken kuluttua pääsi rekeen istumaan, hihkaisi hän iloissaan, ja sitten alkoi laulaa käreällä, juopuneella äänellä:

    – Känner du, Kalle B.
    Stockholms största skojare.
    Ingen kan såsom han...

Enempää ei kuulunut, sillä ajuri kääntyi sivukadulle. Toivo oli seurannut näytelmää tylsällä välinpitämättömyydellä, ajattelematta, muistamatta mitään. Mutta nyt hän yhtäkkiä havahtui ja katsoi ympärilleen kuin pahasta unesta herätessä. Nyt vasta hän huomasi istuvansa lumisella kiviportaalla ja kummallakin puolella näkyi autio, öinen katu, joka kaasuvalon kelmeässä kajastuksessa näytti niin omituisen kolkolta ja kuolleelta.

Hänellä oli hämärä tunne siitä, että jotain kamalaa on tapahtunut, mutta päässä kohisi ja pyöri kaikki niin sekavana, ettei hän voinut heti käsittää, mitä se oli.

Toivo otti koneellisesti lunta käteensä ja painoi sen kuumalle otsalleen. Se virkisti ja hetken kuluttua hän muisti tavanneensa juopuneen miehen, joka oli tuntenut isävainaan vankilassa... Niin, tuo mies oli kertonut isäraukan kamalan kuoleman, josta hän ei ennen ollut mitään tietänyt...

Toivo nousi seisoalleen ja tarttui tuskallisesti voihkaisten päähänsä. Hän muisti kaikki: nuo kauheat yksityisseikat tuntuivat vyöryvän hänen päälleen, niin raskaina ja musertavina kuin suuret kivilohkareet. Hän oli ihan näkevinään tuon kamalan kohtauksen, joka...

Niin, mies oli kertonut, että vankiloissa aina on joitakin vartijoita, jotka vaistomaisesti vihaavat jokaista todellista miestä. Eräs tuollainen oli kauan nälvinyt isää ja yltynyt yhä kun tämä ei ollut sitä kuulevinaan. Vihdoin oli hän syyttänyt isää taltan varastamisesta, ja kun ei tämä siihenkään vastannut, tölmäsi vartija vielä terävällä laudankärjellä isää selkään. Silloin isä menetti malttinsa, ja iski kiusaajansa maahan. Tämä kutsui toisia apuun, väittäen isän koettavan tappaa hänet, ja vaikka isä sanoi antautuvansa, hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Isä riuhtautui irti ja sieppasi lankunpalasen, mutta hänen kiusaajansa olikin toisten takana ja ampui isän säären poikki. Sitten oli isää pahoinpidelty ja viety raskaissa raudoissa pimeään koppiin – ei oltu edes huomaavinaan, että hänen jalkansa oli poikki. Vasta parin päivän kuluttua, kun isä, kuumeesta tiedottomana oli houraillut ja huutanut lastensa nimiä, tuotiin hänet ylös ja päästettiin raudoista. Mutta hän oli haavakuumeen lisäksi saanut jääkylmässä, maanalaisessa kopissa keuhkokuumeen. Ja hourailtuaan toista viikkoa yöt, päivät, oli hän vihdoin kuollut.

Toivon rinnasta pusertui raskas, tukehuttava huokaus ja sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään. Hän oli taas kuulevinaan tuon vanhan miehen vapisevan äänen, kun tämä kertoi, miten oli valvonut yökaudet kuunnellen, kun isä viereisessä kopissa taisteli elämästään. Isäraukan ääni oli heikentymistään heikennyt, kun hän oli puhuvinaan lastensa ja äidin kanssa. Juuri Toivon nimeä oli hän eniten toistellut, ja hänen viimeiset sanansa olivat olleet:

– Älä itke, pikku Toivo...

Toivo nojautui kylmään kiviseinään ja purskahti itkuun niinkuin äsken kapakassakin, kuullessaan nuo isän viime sanat. Hänestä tuntui niinkuin olisi saanut haudasta isän tervehdyksen. Tuntui kauhealta ajatella, että isäparka oli kuollut siellä yksin, hyljättynä ja avuttomana...

Toivo tunsi kiihkeän kostonhimon tulvahtavan rintaansa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja lähti eteenpäin, niinkuin tahtoisi heti saada käsiinsä jonkun syyllisen. Hän kostaa noille pedoille, jotka olivat murhanneet hänen isänsä. Hän ei oikein tiennyt miten kostaisi, hän tunsi vain, ettei voisi elää, jollei saisi jotain tehdä...

Hänen mielessään kuohui toinen toistaan hurjempia suunnitelmia, hänen hampaansa kirskuivat ja hän käveli yhä nopeammin...

Toivo ei muistanut miten kauan käveli, mitä kaikkea kuvitteli. Mutta lopulta hän huomasi tulleensa sen liikkeen edustalle, jossa hän työskenteli ja päätti mennä nukkumaan.

Kun hän saapui pimeän pihan perälle, jossa oppilaiden ja sällien makuukamarit olivat, valtasi hänet vastavaikutus. Humala alkoi jo haihtua, ja muistaessaan taas isänsä alkoi hänen sydäntään ahdistaa niin raskas masennus ja epätoivo, ettei hän ollut koskaan tuntenut sellaista. Hänestä tuntui siltä, ettei voi enää elää – niinkuin koko elämä olisi loppunut.

Toivon täytyi istahtaa portaille, hänen ruumiinsakin tuntui loppuun väsyneeltä; hänen päätään pakotti yhä ankarammin ja vatsassa kiersi niin ilkeästi, että hän alkoi rajusti oksentaa...

Toivo laahusti sisään ja istahti vuoteelleen, painaen kasvot käsiinsä. Ruumiillinen pahoinvointi lisäsi yhä hänen masennustaan; koko elämä tuntui niin kamalan kurjalta ja surulliselta, että hän olisi tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä.

Hän sytytti lampun ja katsahti kuin apua etsien ympärilleen. Mutta tuo pieni, likainen kamari, jossa oppilaat nukkuivat yhteen sullottuina likaisten rääsyjen seassa, vaikutti vielä masentavammin. Hän tunsi itsensä niin kurjaksi ja onnettomaksi.

Ja kaiken lisäksi lennähti hänen mieleensä uusi, kauhea totuus; hän muisti nyt vasta, että oli humalassa.

Hän oli jo lapsena päättänyt, ettei koskaan maistaisi väkijuomia – sillä niistä johtuivat hänen elämänsä onnettomuudet ja kärsimykset. Sillä isä, vaikka oli selvänä ollessaan parhaimpia miehiä, ei voinut juopuneena ollessaan hillitä tulista luontoaan ja harvinaisia voimiaan, jos joutui tappeluun. Ja niinpä oli erään markkinamatkan jälkeen heidän kotinsa, koko elämänsä tuhoutunut – niin äkkiä ja armottomasti, kuin hirmumyrsky hävittää linnunpesän. Ja niinkuin avuttomat linnunpojat paiskautuvat särkyneestä pesästä paljaalle maalle, samoin oli heidät hentoina lapsina heitetty maailmalle – ja vain hän yksin oli jäänyt eloon.

Kun Toivo oli perinyt isänsä luonteen, oli hän juuri siksi tehnyt tämän päätöksen – ja nyt oli hän senkin rikkonut. Tahallaan ei hän ollut sitä tehnyt. Hän oli seurannut miestä kapakkaan ja ostanut tälle konjakkia, jotta tämä kertoisi isästä kaiken mitä tiesi. Mutta tuo kauhea tieto oli vaikuttanut niin, ettei hän muistanut mitään – hän oli maistanut, kun toinen vakuutti, että se lohduttaa...

Toivon päätä pyörrytti, eivätkä hänen huumaantuneet aivonsa kyenneet käsittämään mitään selvästi. Hänestä tuntui vaan, että kaikki on auttamattomasti hukassa, kun kerran on rikkonut päätöksensä – hänen elämänsä menee niinkuin isänkin...

Hän oli näkevinään kuolevan isäraukan pimeässä kopissaan, kuulevinaan hänen viimeisen kuiskauksensa:

– Älä itke pikku Toivo...

Toivo kiristeli hampaitaan hallitakseen itkunsa. Mutta kuvitellessaan, että hänen kärsimyksensä ja ponnistuksensa ovat olleet turhia, niinkuin isän ja äidin, tunsi hän rintansa olevan pakahtumaisillaan... Hänelle tuli sellainen hämärä tunne, että äiti itkee jossakin hänen hukkunutta elämäänsä. Sanoin kuvaamaton sääli ja hellyys täytti hänen sydämensä, hän painoi kasvonsa likaista vilttiä vastaan ja kuiskasi katkonaisesti itkien:

– Voi äiti parka... äiti parka...

Toivo hätkähti, kuullessaan eteisestä läheneviä askeleita ja kirouksia. Sitten aukeni ovi ja heidän uusi, Tallberg niminen säliinsä tuli erään toisen seurassa sisään.

Tallberg oli ollut vasta pari viikkoa työssä ja umpiruotsalaisena hän vihasi kaikkia suomalaisia. Hän oli ensimäisenä päivänä komentanut Toivon puhdistamaan erästä peltiä. Toivo oli jo pari kuukautta ollut sällin tilalla, ja kun hänellä oli keskeneräinen työ käsillä huomautti hän, ettei ehdi. Toinen oli kiroillut ja uhannut antaa korville, ja kun toiset sällit olivat Toivon puolella, oli Tallberg siitä asti vihannut häntä.

Tallberg oli luovaillen päässyt läpi huoneen sällien kamarin ovelle, onnistuipa vihdoin löytämään avaimen reiänkin ja aukaisi jo kamarin oven. Mutta silloin hän huomasi Toivon ja ärähti röyhkeästi, että tämän pitää mennä paikalla nukkumaan.

Toivo pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja katsahti vain tylsästi komentajaansa.

Mutta silloin Tallberg huomasi jotain erityistä, hän tuli lähemmäksi ja hänen sameat silmänsä välähtivät ilkeästi. Hän osoitti Toivoa sormellaan ja alkoi soperrella ilkkuvasti nauraen:

– Se... se på finntuppen! Vad... vad fan fattas honom...? Vad fan – han är full! [Katso suomalaiskukkoa! Mikä piru häntä vaivaa? Mitä perkelettä – hän on humalassa!]

Viime lauseen huudahti hän sellaisella riemulla, kuin olisi löytänyt aarteen, hän toisteli yhä samoja sanoja ja nauroi välillä typerää juopuneen naurua. Mutta kun Toivo vain katsahti vastaamatta mitään, raivostui hän yhtäkkiä ja karjasi:

– Vad har du gjort, svin? Svara! Hör du inte, satans finntuppe? Vill du ha på käften, va'? Jag skall lära dig supa, ditt svin! [Mitä olet tehnyt, sika? Vastaa! Etkö kuule, saatanan suomalaiskukko? Tahdotko vasten turpaasi, mitä? Minä opetan sinua juopottelemaan, senkin sika!]

Viime sanat muuttuivat käheäksi kirkunaksi ja sitten hän hyökkäsi hampaat irvessä Toivoa kohti ja suuntasi hurjan nyrkiniskun tämän päähän...

Mutta hän huitasi tyhjää ilmaa, niin että pyörähti miltei ympäri. Sillä Toivo kyyristyi hiukan ja samassa silmänräpäyksessä syöksyi hän yhdellä loikkauksella ylös vuoteelta, kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ja Tallberg lennähti paukahtavasta iskusta kauas lattialle.

Hän jäi juuri avoimelle kamarin ovelle ja hänen toverinsa huomasi, että nyt oli tosi kysymyksessä; hän tarttui kaatunutta kauluksesta ja tempasi kamarin puolelle, ennenkuin Toivo ehti hyökätä uudestaan.

Toivo katsoi kiiluvin silmin ympärilleen ja sitten hän hammasta purren hyökkäsi ovelle ja iski sitä niin, että rystyset veristyivät. Mutta se oli jykevä, vanhanaikuinen ovi, eikä ollut tietääkseenkään. Toivosta tuntui, kuin sekin koettaisi suojella tuota toista, pitäisi häntä pilkkanaan. Viimeinenkin järjenkipinä katosi hänen aivoistaan. Hän ei muistanut äskeisiä ajatuksiaan, ei tajunnut toveriensa pelästyneitä pyyntöjä: yksi ainoa villi vimma tuntui tulvahtavan hänen lävitseen ja se pakotti hänet lyömään, murskaamaan kaiken edestään. Kuin mieletön juoksi hän yhtäkkiä puuliiteriin, palasi heti kirves kädessään.

Hän iski kaikin voimin ja kirves upposi läpi oven, toisella iskulla lensi oven yläpeili säpäleiksi. Ja hän tunsi villiä riemua kuullessaan vihollisensa huutavan apua. Ja taas hän kohotti kirveensä iskuun...

Mutta silloin tunsi hän jonkun tarttuvan takaapäin kirveeseen ja kuuli isännän tyynen äänen:

– No Toivo... Mitä sinä nyt teet...?

Toivo kääntyi ja tuijotti hetken kuin unissakävijä, joka herätetään kesken tiedottomia hommiaan. Isäntä kai ajatteli jotain sellaista, koska hän lisäsi vielä tyynemmin:

– Vie kirves kellariin, ja sitten menet nukkumaan – on jo myöhä...

Toivo totteli tuota ääntä kuin hypnotisoituna... Mutta palattuaan lyyhistyi hän yhteen mykkyrään ovinurkkaan ja alkoi sydäntäsärkevästi nyyhkyttää:

– Voi mitä... mitä minä olen tehnyt? Ja isäparka on tapettu...

– Tapettu? – keskeytti isäntä.

– Niin... kidutettu kuoliaaksi... Eikä kukaan tiedä... Kaikki on loppunut. Äsken sain tietää, että isä on tapettu vankilassa.

– Mene nyt vaan nukkumaan, – lausui isäntä omituisella, liikutetulla äänellä. – Puhutaan huomenna tästä asiasta.

Toivo heräsi aamulla ankaraan päänsärkyyn, ja kun hän hetken kuluttua muisti yön tapahtumat ja huomasi, ettei häntä oltu herätetty työhön, tarttui hän voihkaisten päähänsä. Se merkitsi siis sitä, että hänet erotettaisiin, nyt juuri, kun hänen piti parin kuukauden kuluttua päästä sälliksi.

Toivo muisti samanlaisen aamun kaksi vuotta sitten, jolloin oli tässä samassa huoneessa odottanut, milloin hänet vangittaisiin – hän oli iskenyt vanhimman oppilaan pään miltei halki, kun tämä oli pannut varastamansa tavarat Toivon nyyttiin ja syyttänyt häntä varkaaksi.

Mutta muistaessaan, miten isäntä silloinkin oli ymmärtänyt häntä, luottanut häneen, vaikka hän oli tuntematon poikaparka, joka juuri oli päässyt tähän paikkaan, tunsi hän rauhoittuvansa. Hän muisti miten lämpimästi isäntä oli onnitellut häntä siitä, että hän kahdessa talvessa oli suorittanut yksityisesti kansakoulukurssin ja nyt hiljattain oli hän ollut katsomassa painikilpailua, jonka Toivo voitti, ja suorastaan ihmetellyt hänen nopeata kehitystään...

Mutta mitähän isäntä nyt ajattelisi hänen käytöksestään, kun hän oli silloin luvannut, ettei toiste tapahtuisi sellaista. Sillä tuo mies oli käyttäytynyt Toivoa ja kaikkia työläisiään kohtaan niin harvinaisella tavalla, ettei Toivo ollut huomannut työnantajaa, vaan suoran ja voimakkaan miehen, ja sellaisena oppinut häntä kunnioittamaan yhä enemmän. Sentähden hän päätti kertoa kaikki suoraan ja pukeuduttuaan lähti hän heti isännän luokse.

Saavuttuaan konttoriin pyysi Toivo, että saisi kertoa mikä oli syynä eiliseen. Ja kun isäntä äänettömästi nyökäytti päätään, alkoi hän hiljaisella äänellä puhua. Hän kertoi kaikki mitä eilen oli saanut tietää, ja jatkoi hiljaa käheästi:

– En minä ymmärrä... enkä osaa selittää, miltä minusta tuntui, kun yhtäkkiä kuulin tuon... Olin näkevinäni kaikki... kaikki... Niin, se vaan on totta, että ilman sitä en olisi koskenut väkijuomiin, enkä myöskään sillä tavalla, kun yöllä...

Toivo vaikeni niinkuin sanat olisivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Sitten hän selitti, miten masentunut ja toivoton hän oli ollut. Ja kun Tallberg juuri silloin menetteli sellaisella tavalla, ei hän enää voinut mitään...

– En minä mistään muusta välitä, kun te vaan uskoisitte, etten voinut sille mitään, – päätti Toivo lopuksi. – Minä en osaa sitä selittää... mutta minun on niin paha olla, kun te olette ollut niin hyvä... Minä lupasin silloin... Ja nyt kuitenkin kävi niin...

Toivo näki, miten isäntä pyyhkäsi nopeasti silmiään ja hänen matala äänensä oli vielä matalampi, kun hän hiljaa sanoi:

– Minä tiedän, ettet ole tätä tahtonut... Ja uskon, ettei sinulle enää tapahdu tällaista – minä luotan siihen... Mene vaan työhösi...

Hän viittasi kädellään kuin hyvästiksi ja kääntyi pöytäänsä päin. Toivo seisoi paikallaan äänettömänä. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut. Hänen silmänsä sumenivat, ja hän lähti hiljaa pois...

VIIME HETKELLÄ

– Mene pian... Santarmit tulevat... sinua hakemaan... Olivat jo Eerikinkadun kulmassa... juoksin koko matkan.

Hiki valui virtanaan sisääntulijan kasvoilta. Hänen äänensä kuului katkonaiselta, hätäiseltä ja hän lysähti hervottomasti tuolille istumaan, viittasi vielä kädellään ja kuiskasi:

– Pian...

Anterosta tuntui, kuin jokin salaperäinen ääni olisi kuiskannut, että hänen elämänsä riippui nyt silmänräpäyksestä. Hän ponnahti ylös, sieppasi lakkinsa, syöksyi ulos, ja sitten hän huomasi juoksevansa hurjaa vauhtia Kampin kallioille johtavaa lumista tietä myöten – ja hänen katseensa oli kohdistunut parinsadan metrin päässä oleviin lautatapuleihin. Hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään, jokin salaperäinen vaisto näytti osoittaneen hänelle sen ainoan pelastusmahdollisuuden – jos hän pääsee lautatapulien taakse, ennenkuin santarmit tulevat...

Hänen korvissaan suhisi ja vinkui ja hän oli jo kuulevinaan sen seasta kulkusten kilinää. Hän odotti heti kuulevansa huudon tai laukauksen takanaan, mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä.

Hän oli ponnistanut alusta asti viimeiset voimansa ja nyt tunsi hän kauhukseen voimainsa pettävän. Hänen silmissään sumeni ja hän oli kaatumaisillaan. Mutta äärimmäisellä ponnistuksella pääsi hän uudelleen tasapainoon, ja hammasta purren jatkoi hän samaa vauhtia. Hänestä tuntui kuin luminen maa ja harmaa lautatapulirivi olisi alkanut heilahdella, mutta samassa saapuikin hän ensimmäisen kohdalle ja kaatui lumeen sen suojaavan kulman taakse.

Hänen silmissään musteni kokonaan. Mutta nyt hän todellakin kuuli kulkusen kilinää ja kohottaessaan päätään näki hän kahden ajurin hurjaa vauhtia ajavan yli "Kampin plaanin". Ne seisahtuivat hänen asuntonsa eteen, ja kummastakin reestä nousi kolme miestä – joista kaksi oli vormupukuista...

Omituinen liikutuksen ja kiitollisuuden tunne tulvahti Anteron mieleen; hän muisti miten häntä tunti sitten oli tultu vangitsemaan työpaikasta, mutta hän oli viime hetkellä piiloutunut kellariin.

Kun santarmit olivat poistuneet, sai hän toveriltaan tietää, että liikkeen venäläinen työnjohtaja oli antanut hänet ilmi osanotosta Helsingin katumellakoihin, joissa eräät kasakat olivat saaneet surmansa, hyökätessään aseettoman ihmisjoukon kimppuun.

Silloin oli Antero heti mennyt työnjohtajan verstaaseen ja maksanut ilmiantajalleen palkan – ja nyt oli hän vielä toisen kerran pelastunut niiden kynsistä.

Nyt vasta hän käsitti, miten täpärällä hänen elämänsä oli äsken ollut – se oli riippunut parista sekunnista... Jos hän olisi juossut hiukan hitaammin, jos hän olisi esim. kaatunut, niin ne olisivat nähneet hänet... Ne olisivat ajaneet tänne, nyt ne tähtäisivät häntä revolvereillaan, hänet sidottaisiin – ja jonkun päivän kuluttua vietäisiin hänet Venäjälle...

Mutta jospa joku on nähnyt hänen juoksevan tännepäin ja ilmoittaa santarmeille? Täältä hänet kyllä löydetään, kun joka puolella on aukeat kalliot, eikä hänellä ollut edes asetta... Niin, hän olisi kiikissä... Jännittyneenä tuijotti hän tyhjiä rekiä ja odotti, milloin santarmit tulisivat näkyviin ja lähtisivät häntä kohden. Mutta kun ne yhä viipyivät sisällä, lennähti hänen mieleensä, että ne tutkivat hänen kortteerinsa emäntää ja pakottavat hänet tunnustamaan totuuden...

Vihdoin näki hän ajurien kääntyvän – ja vangitsijat lähtivät tyhjin toimin takaisin.

Hän aavisti että santarmit vahtivat hänen asuntonsa läheisyydessä, joten hän ei voinut enää mennä sinne. Mutta onneksi olivat he toverinsa kanssa äsken kellarissa päättäneet, että hän lähtee jo tänä iltana hiihtäen pois kaupungista. Hän oli siis varma, että Yrjö tuo hänen suksensa ja muut matkatarpeet.

Mutta hän ymmärsi, ettei tämä voisi tulla ennenkuin pimenisi, ja hän tallasi tapulien väliin itselleen seisomapaikan ja alkoi odottaa...

Silloin tunsi hän sormiensa kirvelevän ja nyt vasta hän huomasi, että oikean käden rystyset olivat riekaleina. Mutta muistaessaan, miten tuon konnan hampaat olivat murtuneet, ei kirvely tuntunut enää läheskään niin tuskalliselta.

Anteron mieleen palautui taas äskeinen kohtaus ilmiantajan kanssa. Hän muisti sen julman riemun tunteen, kun hän oli hiipinyt tämän taakse ja kysynyt kylmästi hymyillen miksi tämä oli niin tehnyt. Urkkija kalpeni, sieppasi puukon pöydältä, mutta paiskautuikin samassa Anteron nyrkiniskusta kauas lattialle ja puukko singahti yli huoneen. Hän hyökkäsi ylös ja yritti vieläkin asetta. Mutta Antero iski uudestaan, iski iskemistään hurjalla raivolla... Hän havahtui vasta sitten, kun näki vihollisensa makaavan liikkumattomana lattialla...

Jospa hän onkin kuollut?

Antero pelästyi ensin, mutta kun hän muisti, miten tuo mies oli vihannut ja kiusannut häntä koko oppiajan, ja nyt vielä antanut hänet ilmi, ei hän voinut tuntea katumusta. Kun hän kuvitteli, että tuo mies olisi onnistunut toimittaa hänet hirteen ja jäänyt itse ilkkumaan ilkityöstään, tunsi Antero yhä kiihkeämpää vihaa ja tyytyväisyyttä siitä, että edes yksi santarmiurkkija oli saanut ansaitun palkan... Kuinkahan monta sekin oli toimittanut Bobrikoffin hurttalauman kynsiin...?

Talvinen päivä himmeni vähitellen hämäräksi ja pohjoisesta alkoi puhaltaa kylmä viima, lennättäen mukanaan myrskyä ennustavia lumihiutaleita. Anteroa alkoi viluttaa, kättäkin kirveli ja pakotti taas entistä enemmän – vaikka se äsken oli unohtunut. Hänen täytyi aina välillä hyppiä paikallaan, kunnes vilu poistui, ja sitten hän taas istui tapulien välissä, tuijottaen synkästi loppumatonta, yhä tihenevää lumisääskien parvea...

Hämärä sakeni sakenemistaan ja vihdoin hän näki ystävänsä Yrjön lähenevän, tähystellen epävarmasti ympärilleen. Antero vihelsi hiljaa ja tämä tuli suoraan hänen luokseen.

Yrjö kertoi vahingoniloisesti siitä tavattomasta hämmingistä ja hälinästä, jonka Antero oli saanut aikaan. Itse Pekonen ja santarmiratsumestari olivat saapuneet paikalle ja panneet toimeen ankaran tutkinnon. Ilmiantaja oli maannut toista tuntia tiedottomana ja lääkäri oli arvellut, että tämä joutuu makaamaan sairashuoneessa useita kuukausia. Ja kaikki työtoverit olivat olleet tavattoman iloisia siitä, että se viimeinkin sai palkan konnantöistään ja ilkeydestään.

Yrjö oli myös tuonut mukanaan sukset ja muuta tarpeellista, jota matkalla välttämättömästi tarvitsi.

Mutta sensijaan hän ei ollut huomannut revolveria – ja Anterolla oli tunne, että ase pitäisi ehdottomasti olla mukana. Toinen lupasi siis lähteä takaisin ja samalla tuoda puhdasta sidettä Anteron sormia varten, sekä senverran ruokaa, ettei hänen tarvitsisi heti poiketa ruokaa hakemaan.

Tuuli oli kiihtymistään kiihtynyt, ja yhä sakeampana kiiti lumihiutaleiden loppumaton parvi pimenevässä avaruudessa, niin ettei voinut nähdä eteensä kuin kymmenkunta metriä...

Antero käveli edestakaisin autiolla tiellä tapulien kohdalla pysyäkseen lämpimänä. Yhtäkkiä kuuli hän takanaan nopeita askeleita ja hämäryydestä ilmestyi pienikasvuinen ihmishaahmo. Antero oli jo hypähtämäisillään tien oheen, mutta samassa hän hätkähti; hän tunsi käynnistä, että se oli Vasili, työnjohtajan uskollinen kätyri. Nyt vasta hän muisti, että tämä asui Leppäsuon huvilassa...

Vasili seisahtui, näytti myös tuntevan – ja sitten lähti pakoon kuin henkensä edestä. Hän oli jo häviämäisillään hämäryyden ja lumipyryn sekaan, kun Antero tointui hämmästyksestään ja lähti jälkeen...

Vasili oli pienuudestaan huolimatta hyvä juoksija ja pelko näytti antavan hänelle siivet. Mutta Antero käsitti olevansa hukassa, jos tuo pakoon pääsee. Hän läheni lähenemistään ja kun hän vihdoin ojensi kätensä tarttuakseen toiseen, kompastui tämä, ja Antero tunsi kaatuvansa pakenijan päälle...

Kuului tukehtunut, tuskallinen parahdus – aivankuin jäniksen viimeinen parkaisu koiran tarttuessa sen kurkkuun. Salamannopeasti painoi Antero kätensä saavutetun suulle ja sähähti uhkaavasti:

– Jos hiukankin äännähdät – kuolet heti! Oletko vaiti?

– Olen, olen... – sopotti Vasili venäjäksi – Älä tapa minua.

Siinä he lojuivat lumella läähättävinä, liikkumattomina ja Anteron mieleen tulvahti niin tuskallinen neuvottomuus, että hän jäi yhä liikkumattomana paikalleen. Jos hän laskee Vasilin, ilmoittaa tämä nähneensä hänet suksineen täällä, ja silloin ovat takaa-ajajat heti hänen kintereillään. Mutta tuntiessaan tuon pelkuriraukan vapisevan koko ruumiiltaan, niinkuin teurastettava lammas, tunsi hän inhoa ja sääliä – hän ei koskaan voisi tehdä mitään tuollaiselle. Mitä hän tekisi?

Silloin muisti hän Leppäsuon huvila-asukkaiden kulkevan tästä – joku saattaisi tulla koska tahansa. Ja yhtäkkiä hän päätti pelolla vaientaa pikku-urkkijan suun. Hän veti siis tyynesti puukon tupestaan, ja kun uhrilta taas pääsi tukehtunut parahdus, asetti hän puukon kärjen tämän rintaa vasten ja lausui kolkolla äänellä:

– Jos kuulen jotain ääntä, työnnän tämän lävitsesi. Jos olet ihan vaiti, niin tahdon ajatella vielä. Nyt menemme tuonne lautakasain väliin. Mars!

Antero pakotti uhrinsa istumaan lankun päälle ja katsellessaan tuota pelosta puolikuollutta raukkaa, hävetti häntä oma osansa niin, ettei hän oikein tietänyt mitä olisi sanonut.

Silloin kuului kuolemantuskasta värisevä, tukehtunut ulina, joka sangen paljon muistutti sokean koiranpennun ääntä:

– Rakas, rakas Antero... Armoa... Kristuksen tähden... Olen syntiä tehnyt sinua vastaan... niin, teitä vastaan... Mutta antakaa vielä anteeksi... tämä kerta...

Ja yhtäkkiä hän tarttui puukkoa pitelevään käteen, suudellen sitä vapisevin huulin...

– Vaiti! Tahdon ajatella... Mutta jos petät, entä sitten? Mistä tiedän?

Hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua synkästi:

– Ehkä on sittenkin parasta, että tapan sinut nyt heti – sitten on varma.

Vanki alkoi jälleen vavisten rukoilla, ja kun samassa alkoi kuulua läheneviä askeleita, pelkäsi Antero, että uhri tahtomattaankin huutaisi. Sentähden hän nousi ja työnsi puukon kärjen millimetrin verran toisen päällystakkiin...

Kun askeleet olivat häipyneet, alkoi vaikerrus uudestaan:

– Kuinka minä voisin...? Minä vannon jumalanäidin kautta... Ja lupaan tehdä kaikki mitä tahdotte...

Anteron mieleen juolahti eräs uusi ajatus ja hän sanoi kuiskaten:

– Minä tulen viipymään täällä kallioilla neljä, viisi päivää. Minä siis vaadin, että tuot minulle tänne ruokaa neljänä iltana peräkkäin... Tuot vain pari voileipää ja leivoksia ja asetat ne tämän laudan väliin... Mutta jos yhdellekin ihmiselle hiiskut, että olet nähnyt minut, niin silloin kuolet – kolmen päivän kuluessa.

Toinen vannoi ilosta itkien, että täyttää kaiken. Hän myönsi innostuneena, että ansaitsee ehdottomasti kuoleman jos valansa pettäisi.

Kun Antero vielä ilmoitti, että eräs toinen täyttää rangaistuksen heti siinä tapauksessa, jos hänet vangitaan, päästi hän Vasilin menemään. Ja hän oli itsekin miltei varma, ettei tämä rikkoisi valaansa. –

Hetken kuluttua tuli Yrjökin, ja kun Antero sai tutun pistoolinsa, tunsi hän itsensä turvatuksi. Kerrottuaan seikkailunsa toverilleen, vakuutti tämäkin, ettei Vasili uskalla ilmaista; varsinkin ruuan tuominen pakotti hänet pitämään suunsa kiinni. Yrjö lupasi joka ilta korjata ruokapaketin, jotta Vasili luulisi Anteron olevan kaupungissa.

He olivat seisseet siinä lautatapulin vierellä jo toista tuntia, mutta kumpikaan ei olisi tahtonut erota.

Puoli tuntia sitten oli jossain Kaivopuiston puolella syttynyt tulipalo, ja vaikka yhä useampia sammutuskuntia kuului kiitävän sinnepäin, näytti tulen valta yhä yltyneen. Koko idänpuoleinen taivas hehkui keltaisenpunertavana.

He olivat olleet lähes kolme vuotta yhdessä ja alusta alkaen huomanneet toisissaan ominaisuuksia ja yhteisiä harrastuksia, jotka tekivät heidät eroamattomiksi tovereiksi – jollaisia elämässä vain harvoin tapaa.

Ensinnäkin olivat he molemmat mitä innokkaimpia urheilijoita ja voimailijoita, ja koko ajan olivat he kilpailleet ensisijasta. Ensin oli Yrjö ollut parempi, sillä hän oli paria vuotta vanhempi. Mutta he harjoittelivat ankarasti joka ilta painonnostoa, nyrkkeilyä, painia, kesällä taas muita urheiluja, ja vähitellen oli Antero sivuuttanut vanhemman toverinsa kaikissa lajeissa. Nyrkkeilyssä heidän kiistansa oli kaikkein ankarin ja eräänä iltana, kun Antero vihdoin päätti, että hänen täytyy voittaa, olivat he jääneet kahden kesken verstaaseen – ja vasta puolen tunnin ottelun jälkeen oli Yrjö tunnustanut nuoremman voittajaksi.

Juuri se seikka, ettei Yrjö kertaakaan näyttänyt pienintäkään katkeruutta, vaikka toinen voitti hänet, saattoi Anteron pitämään toveristaan yhä enemmän. Hänellä oli itsellään sellainen luonne, että hänen täytyi voittaa, olla ensimäinen. Antero oli tuntenut epämääräistä häpeää, hän tunsi, että Yrjö oli parempi ja miehekkäämpi tässä suhteessa. Hän oli myös tyynempi ja harkitsevampi ja hillitsi itsensä täydellisesti.

Niinpä oli Antero kerran väärinkäsityksen vuoksi pikaistuksissaan syyttänyt toveriaan, mutta tämä oli järkevällä esiintymisellään ehkäissyt tappelun. Kun Antero sitten huomasi totuuden ja ajatteli miten hän itse olisi saattanut menetellä, oli hän katunut ja päättänyt pyhästi, ettei koskaan riitele toverinsa kanssa. Ja sen hän oli myös pitänyt.

Nämä ja monet muut tapaukset olivat kiinnittäneet heidät yhä enemmän toisiinsa – ja nyt oli Yrjö pelastanut hänen elämänsä. Ja kun Antero muisti toverinsa hikiset, nääntyneet kasvot, kun tämä oli viimeiset voimansa jännittäen ehtinyt ennen santarmeja ja siten pelastanut hänet Siperiasta, ehkä hirsipuusta, tunsi Antero, ettei hän koskaan tapaisi toista sellaista toveria.

Niin seisoivat he yhä tulipalon punertavassa kajastuksessa ja kun Antero mainitsi niistä tulevaisuussuunnitelmista, joita he olivat yhdessä laatineet ja miten hänen oli särkynyt kuin saippuakupla – näki hän toverinsa jäntevillä kasvoilla niin syvän surun ja epätoivon, että hän miltei unohti oman asemansa. Hän tunsi ensi kerran elämässään, miten paljon toverillinen sääli ja myötätunto voi tuottaa lohdutusta ja huojennusta.

Silloin kuului Nikolainkirkon tornikello lyövän kaksitoista kertaa. Antero asetti jalkansa mäystimiin, tarttui toverinsa käteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä:

– Hyvästi... veli...

Toinen rykäisi pari kertaa ja hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei tullut, hän puristi vaan lujasti Anteron kättä. Ja vihdoin kuuluivat ne sanat, joita hän oli pidätellyt koko illan:

– Mutta jospa sinut saadaan kiinni ja viedään Venäjälle... ja... jos näemme viimeisen kerran... Silloin minä tapan sen roiston.....

Anteron rinnassa läikähti kuin lämmin aalto. Sillä vaikkei hän koskaan sallisi sellaista uhrausta, niin hän tunsi, että toinen tahtoi tehdä sen ja se synnytti selittämättömän turvallisuuden; tuntui, ettei silloin ole mitään hätää, kun on tuollainen toveri. Hän tarttui toverinsa käteen ja lausui lujasti ja päättävästi:

– Ei Yrjö! Sitä sinä et tee – sillä ne eivät saa minua kiinni! Saat nähdä – me tapaamme taas toisemme ehkä piankin!

– Niin, turhaan minä hassuttelen... Kyllä sinä aina selviydyt! – huudahti toinen aivan muuttuneella äänellä.

Vielä kerran he puristivat toistensa käsiä ja sitten Antero nousi suksilleen ja lähti...

Saavuttuaan Kampin kallioiden korkeimmalle kukkulalle, pysähtyi hän hämmästyneenä. Lumipyry oli hetkeksi heikentynyt ja hän näki yht'äkkiä edessään läntisen taivaanrannan niin läpitunkemattoman pimeänä kuin suunnaton sysimusta esirippu olisi peittänyt puoli maailmaa. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tulevaisuutensa on yhtä synkän pimeyden peittämä, kuin tuo taivaanranta – jonne hänen täytyy heti lähteä.

Yhtäkkiä hän vaistomaisesti käännähti ja näki suurenmoisen näyn: niinkuin puhkeavan tulivuoren kidasta syöksyi suunnaton säkene- ja savupilvi ylös korkeuteen, heittäen hetkeksi veripunaisen hohteen yli kaupungin. Sen kattorivit ja tornit ilmestyivät ikäänkuin jättiläissuurena, satumaisena silhuettikuvana taivasta vasten, joka eteenpäin vyöryvine pilvijoukkoineen, muistutti kuohuvaa, valtavaa tulimerta. Vain edessäpäin, siellä, jonne hänen pitää lähteä – siellä oli pimeätä ja synkkää, kuin kuoleman valtakunnassa...

Antero tunsi väkisinkin eräänlaisen haikean kaipauksen ja surumielisyyden valtaavan mielensä ajatellessaan, että tuonne jää nyt se paikka, jossa hän oli kasvanut mieheksi, kestänyt paljon suruja ja kärsimyksiä. Ja nyt täytyi paeta, tietämättä pääseekö enää koskaan takaisin...

Mutta samassa välähti hänen mieleensä muisto entisyydestä. Hän oli taas näkevinään neljäntoista vuotiaan poikaraukan, joka kuusi vuotta sitten astui maalle tuon kaupungin rannassa.

Antero muisteli säälien tuota turvatonta poikaparkaa, josta ei kukaan välittänyt. Ja samalla tunsi hän epämääräistä, villiä riemua siitä, että hän nyt on mies!

Hän painoi lakin syvemmälle päähänsä, katsahti vielä kerran taakseen, ja nyt vasta hän huomasi lumimyrskyn yltyneen entistä sakeammaksi. Hän ei nähnyt mitään, eikä hän tietänyt vähääkään, miten vaikea edessä oleva jyrkänne oli.

Hän tunsi vaistomaisesti, että oli liian uhkarohkeata lähteä umpimähkään. Samassa ryntäsi raju tuulenpuuska pitkin kallionharjannetta, kietoi hänet hurjasti pyörivään lumipilveen, ja silloin valtasi hänet sama entinen poikamaisuus ja uhkamielisyys; hän tarttui lujemmin sauvoihinsa ja heilauttaen notkeasti ruumistaan, työnsi hän kerran koko voimallaan... Hän kiiti alaspäin kuin lentäen. Myrsky ulvoi korvissa, sokaisi hänen silmänsä, mutta koko hänen olemuksensa oli jännittyneenä vieterinä valmis mihin tahansa. Hän tunsi ponnahtavansa pienen matkaa ylöspäin, sitten putosi yhä jyrkemmin, senjälkeen pitkä myötämäki ja yhtäkkiä ylös ilmaan ja maahan... jaloilleen.

Se herätti hänessä omituisen riemun ja varmuuden tunteen. Hän ei edes muistanut äskeisiä ajatuksiaan. Hän oli niin varma, etteivät tsaarivallan ajokoirat koskaan saavuta häntä – silloin, kun hänellä on liukkaat sukset allaan.

JÄÄHYVÄISET ISÄNMAALLE

I.

Jorma ei ollut kahteen vuoteen nähnyt kotiseutuaan ja kun hän seisoi kotijärven rannalla tietämättä näkisikö sitä enää koskaan, tunsi hän kummallisen kaipauksen täyttävän mielensä. Hänestä tuntui ikäänkuin pitäisi erota rakkaasta ystävästä, omaisesta... Hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli noiden rakkaitten rantojen, lahdelmien ja saanen, joihin liittyivät hänen lapsuutensa ihanimmat muistot. Tuossa hän oli lukemattomia kertoja uinut, tuolla oli hänen vanha onkipaikkansa, ja tuon kiven luona oli luistinkilpailujen "starttipaikka". Lukemattomat onnellisen lapsuuden muistot kiitivät kirjavan lintuparven lailla hänen sielunsa silmien ohi... Hän ei edes huomannut ajan kulumista. Vasta kun aurinko alkoi painua taivaanrannalle, hän havahtui muistostaan ja lähti reippaasti kotiinpäin. Mutta kun hän läheni asemaa, ja aikoi oikaista yli ratapihan, huomasi hän hämmästyen, että iltapäiväjuna parhaillaan saapui asemalle.

Jorma jäi kuusiaidan suojaan odottamaan, kunnes juna menisi ohi. Mutta juna ei lähtenyt, vaikka lähtöaika oli ohi. Kun Jorma katsoi kuusiaidan välistä, näki hän santarmien häärivän asemasillalla ihmisjoukon keskellä ja matkustajat työntyivät ulos vaunuista. Tuo näky saattoi Jorman unohtamaan, että oli pakolainen – ja hetken kuluttua seisoi hän asemasillalla...

Santarmien keskellä seisoi nuori mies, koettaen mahdollisimman tyynellä äänellä puolustaa itseään – kysymys oli kuulemma väärästä passista.

Silloin astui eräs tumma, sivilipukuinen mies vangitun eteen ja lausui murteellisesti:

– Mitä te suotta valehtele... Eiks te muista, mis te eile iltana saamas teme väärä passi ja matkaraha Saksa sotakoulu... Ja jos te unohtamas teidä oma nimi, ni mine muista se oike hyvi...

Nuorukaisen kasvot valahtivat kuoleman kalpeiksi ja hän katsoi epätoivoisesti ympärilleen, niinkuin olisi aikonut tehdä viimeisen yrityksen päästäkseen vihollistensa kynsistä. Mutta santarmit huomasivat tämän, he tarttuivat lujasti hänen käsiinsä ja sivilipukuinen mies otti revolverin taskustaan.

Vangittua lähdettiin raahaamaan vankivaunua kohden, ja hänen käheä, vapiseva äänensä hukkui röyhkeihin huutoihin ja ärjäisyihin...

Kun vangittu yhtäkkiä näki edessään avoimen vankivaunun oven, pysähtyi hän kauhusta hätkähtäen ja katsoi ympärilleen, kuin apua rukoillen – ikäänkuin ymmärtäen, että hänen elämänsä on todellisuudessa loppuva tähän. Mutta urkkija tyrkkäsi häntä revolverinpiipulla selkään, niin että hän voihkaisi tuskasta, ja Jorma tunsi villin vihan ja raivon kuohahtavan läpi olemuksensa – hän ei olisi voinut hillitä itseään, jos hänellä olisi ollut pistooli mukanaan.

Mutta hän ymmärsi, ettei voisi mitään ja lähti poispäin. Vielä kerran hän kääntyi ja näki miten nuorukainen työnnettiin raa'asti pimeään vankivaunuun – ja sitten sulkeutui ovi...

Juna kiljahti vihaisesti ja lähti ähkyen liikkeelle. Jorma seisahtui taas ja tuijotti tylsästi mustaa, etenevää vankivaunua. Hänen rinnassaan kuohui katkera, voimaton viha ja sääli ajatellessaan nuorukaista, joka juuri äsken oli vapaa, toivorikas – ja nyt hän on kuin häkkiin sulettu lintu, jota pyydystäjät vievät isännälleen... Hänet viedään Venäjälle, kuten niin monet viimeaikoina ja jätetään iäksi johonkin vankiluolaan, kuin elävältä haudattuna – jollei heti hirtetä. Ja kun Jorma muisti, että häntä odotti sama kohtalo, jos vaan saataisiin kiinni, kirskahtivat hänen hampaansa uhmasta. Hän päätti, ettei se tule tapahtumaan – hän ei antaudu ainakaan elävänä...

Siitä oli nyt toista viikkoa, kun santarmit olivat piirittäneet yöllä hänen asuntonsa Helsingissä, ja jos hän olisi ollut kotona, olisi hänet miltei varmasti "valtakunnan vihollisena" tuomittu hirtettäväksi. Hän oli nim. edellisenä päivänä pitänyt oman osastonsa juhlassa puheen, huomauttaen niistä kuristustoimenpiteistä, joilla taantumusvalta sotatilan nojalla koettaa riistää viimeisetkin oikeutemme. Ja kun hän oli jo kerran ennen ollut syytteessä, oli hänen elämänsä ja tulevaisuutensa siis katkaistu täällä.

Sentähden oli hän erään hyvän ystävänsä kanssa päättänyt vapaaehtoisena mennä Saksaan sotakouluun, niinkuin monet muutkin. Ja nyt hän oli viime yönä saapunut kotiin hyvästelemään äitiään ja morsiantaan.

Jorma muisti nuorukaisen epätoivoiset kasvot ja hän tunsi taas, ettei voisi elää, jollei jotenkin saisi toimia tuota hirmuvaltaa vastaan. Ja tässä oli ainoa mahdollisuus – hänen täytyy lähteä...

Hän tunsi tuskallisen pistoksen rinnassaan muistaessaan äitinsä ja morsiamensa, jotka jäävät tänne – ehkä iäksi... Miten käy Aunen? Unohtaisiko hänkin, kuten niin moni muu? Menisi naimisiin toisen kanssa ja tämä suutelisi, syleilisi häntä... Ooh!

Jorma lähti kiihtyneenä eteenpäin ja hänen ajatuksensa harhailivat sekavina sinne tänne. Mutta lopputulos oli, että hänen täytyy lähteä ensi yönä, niinkuin oli päättänytkin...

Silloin sattui hänen korviinsa kaukainen, etenevän junan vihellys – aivankuin viimeinen hyvästijättö ..

Jorma seisahtui, kuunteli henkeä pidättäen – turhaan. Vain pieni, punertava savuhattara näkyi vielä siellä kaukana taivaanrannalla – ja hetken kuluttua sekin oli haihtunut...

Jorma huokasi raskaasti ja hänen katseensa kiiti yli syksyisen pellon, jota lakastanut rukiinsänki peitti, kuin harmaa, ajamaton parta kuolleen kasvoja. Sen takana kimalteli sininen järvenpinta, jonka rannalla hän äsken oli ollut. Lännessä häämöittivät harmaat taloryhmät ja pohjoispuolella kaareutui valtavana renkaana tummanvihreä metsänreuna.

Mutta kääntyessään jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan tuonne mäenrinteeseen, jossa hänen kotinsa seisoi syyskirjavan puutarhan ympäröimänä. Nuo heleänkeltaiset vaahterat, punaiset pihlajat ja haavat loistivat laskevan auringon rusottavassa hohteessa, kuin satumaisen suuret, ihanat kukat – ja niiden keskellä pilkotti kotimökin punainen pääty, valkeine ikkuna- ja nurkkalautoineen. Jorma katsoi kauan ja tunsi ensikerran, että tuo paikka oli hänelle kallein maailmassa.

Hän lähti hiljalleen kotia kohden ja katsoi oudolla liikutuksella, miten auringon kultahohde vähitellen punertuen ja himmeten hiipi yhä ylemmäksi päätyä myöten – ikäänkuin paeten harmaanhimmeän varjon tieltä. Se kohosi yhä ylemmäksi, kosketti jo pientä vinninikkunaa. Silloin huomasi Jorma sen yläpuolella harmaan täplän: pesäpönttö, jonka hän kymmenen vuotta sitten oli naulannut siihen. Hän muisti koko rakkaan lintukaupunkinsa eri asukkaat: kottaraiset, käenpiiat, leppäkertut y.m., muisti vakituiset ja tilapäiset asukkaat perheineen ja nyt lennähtivät noiden onnellisten, lapsuudenaikaisten kesien kaikki muistot hänen mieleensä.

Pieni vinninikkuna oli jo peittynyt, harmaa linnunpesä häipyi kuin himmeän harson taakse, ja hetken kuluttua oli koko pääty peittynyt varjoon...

Jorma pysähtyi hätkähtäen: jospa tämä oli viimeinen kerta kun näin tuon tutun seinän auringon valossa. Hän oli pitänyt pakomatkaa eräänlaisena jännittävänä urheiluna, mutta nyt hän huomasi, miten tavattoman vähän hänellä oli toivoa takaisin pääsystä... Vaikka hän pelastuisi sodasta, niin hän ei sittenkään pääsisi kotimaahan, niin kauan kun taantumus oli vallalla.

Sitä ajatellessaan Jorma ensikerran tunsi, että koti oli hänelle kallein paikka maailmassa. Hänen mielikuvituksensa lennähteli kuin hätääntynyt lintu tulevaisuuden pimeässä erämaassa, mutta siellä oli vain pimeyttä... Ajatellessaan, ettei vuosikymmeniin näkisi kotimaataan, täytti hänen mielensä ennen tuntematon kaipaus ja suru. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, ikäänkuin jostakin kaukaa kuuluisi eräs kummallinen, synkkä sävel. Hän ei muistanut sen nimeä, ei huomannut, että itse sitä vihelsi, hän oli vaan kuulevinaan sen samanlaisena, kuin kauan sitten konsertissa. Hän tunsi, että noissa synkissä poljennoissa kuvastui juuri se, joka sillä hetkellä ahdisti hänen sydäntään.

Puutarha oli jo jäänyt kokonaan varjoon, vain pihaveräjän jättiläiskuusen latva vielä heloitti kuin kullattuna – tuo tuuhea latva, jossa hän oli lukemattomat kerrat istunut kuuntelemassa lintujen laulua...

Jorma katsoi katsomistaan ja yhtäkkiä hän muisti, että tuon sävelen nimi oli "Jäähyväiset isänmaalle".

Sen oli säveltänyt puolalainen maanpakolainen Oginski, joka Venäjän hirmuvallan karkoittamana oli kitunut kaksikymmentäviisi vuotta Siperiassa ja sinne kuollut – näkemättä koskaan isänmaataan... Niin, tuo sävel oli ollut hänen viimeinen hyvästijättönsä isänmaalle, elämälle... Siinä kuvastui se sanomaton kaipaus ja tuska, joka oli kalvanut hänen sydäntään noina loppumattoman pitkinä vuosina. Siinä soi värisevänä vaikerruksena se musertava epätoivo, kun viimeinenkin toivon kipinä oli sammunut häneltä... Jorma oli näkevinään vanhan, valkotukkaisen miehen, joka pimeässä kopissaan odotti kuolemaa... Ja muistaessaan, että hänelle saattaisi käydä samoin, ettei hän yhtään tiedä, pääseekö koskaan takaisin, kun ensi yönä lähtee, tunsi hän outoa ahdistusta...

II.

Seinäkello löi kaksitoista.

Jorma katsahti arasti äitiinsä ja morsiameensa ja nousi seisomaan. Ja vaikka hän koetti puhua kevyesti hymyillen, kuului hänen äänensä käheältä ja vapisevalta:

– Nyt minun täytyy lähteä. Toverini odottaa kirkonkylän tienhaarassa.

Tyttö nousi myös seisomaan ja katsahti hätäisesti ympärilleen, kuin apua etsien, hänen huulensa vavahtelivat. Mutta äiti istui vain, vaaleten kuolemankalpeaksi ja katsoi poikaansa raskaasti hengittäen. Tuossa jäykässä katseessa kuvastui niin sanomaton tuska ja epätoivo, että Jorman sydäntä kouristi; hän tunsi suuren säälin ja hellyyden valtaavan mielensä ja oli jo vähällä heittäytyä hänen syliinsä ja huudahtaa: – Minä jään! Mutta silloin hän muisti eilisen näytelmän asemalla ja tunsi, ettei voi elää täällä. Hän hillitsi itsensä, nosti äitinsä seisomaan ja syleili häntä hellästi lohduttaen:

– Älä sure äiti... Minä tulen pian takaisin... Ja minä kirjoitan joka viikko...

– Muista – aina – Jumalaa – lapseni...

Hän kuiskasi sanan kerrallaan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan ja lysähti sohvalle niinkuin hänen jalkansa olisivat halpaantuneet. Vielä kerran hän katsahti Jormaa, sitten painoi päänsä tyynyjä vasten ja viittasi kädellään, niinkuin ei voisi kestää kauempaa...

Ovella Jorma pysähtyi ja nähdessään viimeisen kerran tuon rakkaan huoneen lapsuudesta asti tuttuine esineineen, tuntui ikäänkuin hänen rinnastaan repäistäisi irti jotakin. Tässä huoneessa hän oli viettänyt onnellisen lapsuutensa, se oli osa hänen elämästään. Hän olisi tahtonut sanoa jotain äidille, mutta kurkkua kuristi niin oudosti, ettei hän voinut...

Kuin unissakävijä asteli hän läpi pimeän eteisen, ja tunsi hennon vartalon vapisevana painautuvan käsivarttaan vasten.

Puutarhan portilla he seisahtuivat ja Jorma katsahti ympärilleen kuin unissakävijä joka herää aivan oudolla paikalla. Heidän ympärillään oli äänetöntä ja hiljaista kuin haudassa. Tähdet vain vilkkuivat taivaan harmaansinertävässä äärettömyydessä ja huurteiset puut näyttivät täysikuun kelmeässä valossa aivankuin kimaltelevan hopeaharson peittämiltä.

Kumpikaan ei voinut pitkään aikaan puhua mitään, he katsoivat vain toistensa tuskallisia, kuutamon kelmentämiä kasvoja.

Mutta vihdoin Jorma tunsi, ettei jaksa enempää ja hänen äänensä kuului niin oudolta yön hiljaisuudessa:

– Nyt täytyy... toverini odottaa...

Hän irtautui tytön syleilystä ja lähti...

– Jorma!

Tytön ääni muistutti hukkuvan parahdusta ja hän oli polvillaan maassa kädet ojennettuina. Jorma palasi vielä kerran, puristi hänet rintaansa vasten, suuteli ja kuiskaili lohduttavia sanoja hänen korvaansa. Ja lähti uudelleen.

Kun Jorma saapui metsänreunaan, jossa kirkonkylän oikopolku kääntyi metsään, pysähtyi hän oudon liikutuksen valtaamana. Hän tunsi juuri nyt olevansa elämänsä suuressa tienhaarassa. Ja se uusi tie tuntui samanlaiselta kuin tuo kapea metsän pimentoon häipyvä polku. Mutta ajatellessaan edessä olevia vaaroja, joista hänen oli selviydyttävä, tunsi hän uutta tarmoa ja voimaa.

Hän katsahti kelloaan ja lähti juoksemaan pimeätä polkua myöten. Ja kymmenen minuutin kuluttua hän tapasi toverinsa – ja he lähtivät astelemaan pohjoista kohden.

III.

Oli puoliyö...

Viisi vuorokautta oli kulunut siitä, kun Jorma toverinsa kanssa oli lähtenyt kotiseudultaan – viisi pitkää syysyötä olivat he yhtämittaa kävelleet pohjoista kohden.

Nyt he juoksivat peräkkäin pimeätä metsätietä myöten. Heidän jalkansa tuntuivat raskailta ja jäykiltä, hiki valui virtana heidän kasvoiltaan ja läähättävä hengitys tuntui tarttuvan heidän kuiviin, kirveleviin kurkkuihinsa... Mutta he juoksivat hiljentämättä – he tiesivät, että siitä riippui heidän elämänsä...

He olivat toista tuntia takaperin uupuneina saapuneet sovittuun paikkaan, josta heidän piti päästä 20 km lopputaival hevoskyydillä. He olivat juuri kahvilla torpan kamarissa, kun santarmit yhtäkkiä saapuivat tupaan, kysyen "herroja, jotka tänä yönä lähtevät Ruotsiin..." Silmänräpäyksessä oli Jorma ponnahtanut ovelle ja sai sen hakaan, juuri kun se tärähti ankarasta potkaisusta... Samassa oli hän pistoolilla iskenyt ikkunanpuolikkaasta lasit säpäleiksi, ja sitten peräkkäin pimeään puutarhaan. Heitä ammuttiin, ajettiin takaa, mutta pimeys auttoi heitä ja kun hänen toverinsa tunsi paikkakunnan, olivat he lähteneet rantaan oikotietä, josta matka oli 5 km lyhempi. He eivät tienneet tulivatko santarmit heidän jälessään, vai olisivatko nämä saaneet tietoonsa moottoriveneen lähtöpaikan ja ajavat maantietä myöten sinne, yllättääkseen pahaa-aavistamattomat lähtijät. Silloin olisivat hekin hukassa – huomisaamuna piiritettäisiin koko paikkakunta ja silloin he olisivat auttamattomasti kiinni. Ja kaikki voi riippua muutamasta hetkestä – jos santarmit saapuvat minuuttiakin ennen, niin silloin...

Tuo ajatus ajoi heitä eteenpäin kuin näkymättömät ruoskaniskut. He kaatuilivat usein, mutta he nousivat uudelleen ja jatkoivat äänettöminä juoksuaan...

Jorma ei käsittänyt miten kauan he olivat juosseet, ja vähitellen valtasi uupumus hänet yhä vastustamattomampana. Jalat muuttuivat yhä raskaammiksi, niinkuin anturiin olisi vähitellen lisätty lyijypainoja ja vaikka hän ponnisti kaikkensa, alkoivat askeleet sittenkin lyhetä... Hiki sokaisi hänen silmänsä, korvissa hohisi ja ajatuksetkin hämärtyivät omituisesti, mutta yhä hän juoksi, juoksi... Mutta kun hän taas kompastui, havahtui hän joksikin aikaa...

Jormasta tuntui, ettei jaksaisi enää ja hän kysyi katkonaisella äänellä, paljonko matkaa oli jälellä.

Hänen toverinsa kaatui, ja noustuaan vastasi hän kuin viimeisin voimin:

– Noin... kilometrin verran... Hänen toverinsa oli etevä kestävyysjuoksija, ja kun Jorma huomasi kestäneensä koko ajan hänen kanssaan, tunsi hän samantapaista voitonriemua, kuin suuressa kilpailussa, silloin kun näkee vaarallisimman vastustajansa nääntyvän – tietää voittavansa...

Jorma häpesi ajatuksiaan tällaisella hetkellä, mutta samassa hän huomasi, että tämä oli sittenkin kilpailu – ankarin ja uuvuttavin hänen elämässään... Hän ei ollut koskaan kamppaillut näin ylivoimaisesti, mutta nyt olikin palkintona hänen ja monen muun toverin elämä...

Jorma tunsi saavansa uutta voimaa ja intoa, hän oli iloinen siitä, että oli urheilija – muuten hänellä ei olisi ollut vähääkään voiton toiveita tässä kilpailussa. Muistaessaan vastustajansa, päätti hän tehdä kaikkensa ja hän lausui toverilleen:

– Kyllä me ehdimme ennen...

Toverikin näytti saavan uutta voimaa ja he paransivat vauhtia.

Väsymys palasi uudestaan ja tuo loppumatka tuntui Jorman mielestä loppumattomalta. Ja kaatuessaan taas puunjuureen, tuntui hänestä mahdottomalta nousta. Mutta kuvitellessaan, että santarmit ovat saapuneet hevosella rantakylään, juoksevat parhaillaan läpi pimeän metsän ja voivat ehtiä ennen, silloin hän ponnahti ylös, sivuuttaen toverinsa... Hän toisteli itselleen, että nyt on hänen elämänsä suurin kilpailu ja hänen täytyy voittaa...

Vihdoin he saapuivat rantaan ja kun he näkivät tien vieressä valtavan kivilohkareen, kääntyivät he sen vierestä erkanevalle polulle. Sitten kuului vihellys ja he näkivät heitä odottaneen vartian edessään...

Moottorivene odotti valmiina erääseen ulkosaareen tunkeutuvan lahdelman äärimmäisessä perukassa ja rantakivillä istui kymmenkunta miestä äänettöminä tupakoiden – ja heidän paperossinsa vain hehkuivat pimeässä, kuin peikkojen silmät. Pimeä metsä kohisi synkästi heidän ympärillään ja etäämpää, saaren ulkoreunalta kuului harvakseen valtavia jymähdyksiä – Pohjanlahden myrskyaallot siellä vyöryivät rantakallioita vastaan...

Miehet kuuntelivat huolestuneina, miten nuo jymähtelyt muuttuivat yhä valtavimmiksi... Mutta kaikki olivat ääneti, sillä kukaan ei tahtonut puhua ensin. Mutta vihdoin lausui veneen omistaja sen, jota kaikki olivat odottaneet, että lähtö täytyi lykätä ainakin aamupuoleen – eikä kukaan sanonut mitään.

Yhtäkkiä kuului pimeydestä korkoraudan kolahdus ja sitten läheneviä askeleita. Muutamat hypähtivät seisaalleen, mutta rauhoittuivat nähdessään toverinsa ja kaksi äärimmilleen nääntynyttä miestä, jotka huohottaen heittäytyivät maahan.

– Lähdetään pian... Santarmit tulevat...

Tuo kuiskaus vaikutti jokaiseen kuin ruoskanisku, kaikki hypähtivät seisoalleen ja hätäisen neuvottelun jälkeen päätettiin yksimielisesti lähteä myrskystä huolimatta. Kysymys oli vain siitä, päästäisiinkö ulos merelle, ennenkuin santarmit ehtisivät kapean salmen rannalle väijyksiin.

– Mitä tehdään silloin...? – kysyi joku levottomana ja sitten kuului päättäviä ääniä:

– Silloin tulee tappelu!

– Meillä ei ole muuta keinoa...

– Ei ole – enkä minä ainakaan antaudu elävänä!

Hyväksyvät huudot osoittivat, että kaikki olivat samaa mieltä.

Lahden pohjukkaan johti ahdas, mutkikas väylä. Mutta pimeässä he joutuivat harhaan, raskaassa lastissa oleva vene kolahteli kiviin ja vihdoin tarttui niin lujasti pohjaan, ettei sitä saatu liikahtamaankaan. Kuului hätääntyneitä huudahduksia, mutta samassa kajahti veneen omistajan ääni:

– Neljä miestä mereen työntämään venettä!

Hänen sanojaan toteltiin heti ja hetken kuluttua lähdettiin taas hiljalleen eteenpäin. Kaksi mauserkivääriä ja pistoolit otettiin esille ja kuiskaukset hiljenivät, taukosivat kokonaan kun vene läheni tuota epäiltävää salmea... Pohjoispuolella oli vain alaston kallio, mutta toisella rannalla häämöitti harmaata taivasta vasten valtavana, mustana möhkäleenä matala mäntymetsä – ja sinne tuijottivat kaikki kiihkeän jännityksen vallassa. Meren kohina ja sitä säestävät jymähdykset kuuluvat yhä...

Jorma odotti sormi pistoolin liipasimella, milloin näkisi laukauksen välähdyksen – ampuakseen heti samaan paikkaan. Mutta mitään ei tapahtunut, he liukuivat hiljaa ohi.

– Niin päästiin kuin susi veräjästä...

Jännitys laukesi äänekkääseen naurunpurskahdukseen ja leikillisiin huudahduksiin... Ja kun eräs huomautti, miten hyvä oli, että Jorma tovereineen oli päässyt niin pian, tunsi Jorma suurta iloa, että olivat pelastuneet...

Vihdoin päästiin ulos merelle. Moottori pantiin käyntiin ja vene kääntyi Ruotsin rantaa kohti.

Jorma ei ollut koskaan ollut oikeassa myrskyssä ja kun he joutuivat pois saaren suojasta, ja myrsky yhtäkkiä syöksyi ulapalta koko voimallaan heitä vastaan, silloin tunsi hän pelkoa, ja oli vähällä yhtyä niihin, jotka vaativat paluuta.

Vene hyppi hurjasti kuin pillastunut hevonen, jääkylmä vesiryöppy roiskahti hänen päälleen ja myrskyn pauhusta kuului hätäisiä huutoja, käskyjä ja kirouksia. Jorma tuijotti kauhistuneena pimeyteen, josta vaahtoharjaiset aallot vyöryivät toinen toisensa jälkeen ja hän odotti vain, milloin vene uppoaa...

He olivat edenneet noin kilometrin verran merelle, kun mustan avaruuden halki yhtäkkiä singahti kuin sokaisevan jättiläissalaman leimahdus, pysähtyen sivuutetun salmen suuhun – ja pohjoispuolisen saaren takaa kääntyi vahtilaivan keula heitä kohden... Veneessäolijain kasvot kääntyivät aavistamatonta vihollista kohti ja veneen ohjaaja kuiskasi katkeruudesta vapisevalla äänellä:

– Ne ovat ottaneetkin oikein ison apajan – että saalis olisi varma... Mutta se taitaa sittenkin päästä...

Kukaan ei vastannut, mutta kaikki käsittivät, että jos he olisivat vähän myöhemmin lähteneet, niin heidän matkansa olisi ehkäisty ihan viimeisellä hetkellä. Ja että vieläkin voi käydä niin, jos heidät huomataan.

Valonheittäjä tarkasti ensin koko rannan, sitten siirtyi ulommaksi, tutki kohta kohdalta koko merenpinnan. Veneessäolijat tuijottivat kuin tyrmistyneinä, miten tuo tulipyrstö edestakaisin liukuen läheni lähenemistään. Ja kun se yhtäkkiä leiskahti heidän ylitseen, kumartuivat kaikki koneellisesti kuin iskua väistäen. Onneksi vene juuri samalla hetkellä vajosi aaltojen väliin – ja se oli ohi...

Nyt näyttivät vainoojat varmistuneen siitä, että moottorivene oli vielä lahdenperukassa, aivankuin varmuuden vuoksi kohdistettiin valonheittäjä vielä kerran sinne. Kerran se jo pysähtyi kuin olisi löytänyt saaliinsa – mutta siellä näkyi vain rosoinen, harmaa kallio, jota vastaan pärskähti korkea, vaahtoharjainen hyökyaalto. Valonheittäjä sammui ja samassa laiva kääntyi saaren taakse ja Jorma kuuli pilkallisen huomautuksen:

– Nyt ne lähtivät pyydystä kokemaan!

Taas kuului naurua, sekä iloisia ja ivallisia sutkauksia – sillä vaara oli nyt lopullisesti vältetty. Mutta Jorma tuijotti vain sinne, jossa juuri näki viimeisen vilahduksen isänmaastaan ja hänestä tuntui, kuin tuo myrskyn pieksämä rantakallio olisi oikea kuva hänen sorretusta isänmaastaan – joka vieraan, säälimättömän sortajan hyökkäyksistä huolimatta kestää paikallaan...

– Oliko tuo siis viimeinen näky kotimaasta... – kuiskasi Jorma hiljaa itsekseen. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin myrskyn pauhinasta kuuluisi tuo synkkä, surullinen sävel:

Jäähyväiset isänmaalle...