[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f171gUn4uDQlW5QZbTC_ASSZF_THa9D4Zf_GRl44GDrY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1476,"Yhdennellätoista hetkellä","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1476-lehtimaki-konrad-yhdennellatoista-hetkella","1476__Lehtimäki_Konrad__Yhdennellätoista_hetkellä","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1925,null,24260,149118,true,[],[],[],"Seitsemän novellin kokoelma sisältää kertomuksia erilaisista ihmiskohtaloista, yhteiskunnallisista eroista ja elämän käännekohdista. Tarinoissa liikutaan niin hienostopiireissä kuin kodittomien ja orpojen maailmassa, kuvaten särkyneitä unelmia ja toivon pilkahduksia vaikeuksien keskellä.","Konrad Lehtimäen 'Yhdennellätoista hetkellä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1476. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus O.Y.,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kolme kohtausta\n Särkynyt elämä\n Kodittomat\n Oikea kosto\n Kuilun partaalla\n Viime hetkellä\n Jäähyväiset isänmaalle\n\n\n\n\nKOLME KOHTAUSTA\n\n\nI.\n\nAurinko vaipui parhaillaan suurena ja punaisena vihreän metsänreunan\ntaakse. Vain korkeimpien puiden latvat heloittivat sen kultahohteessa,\nja taivaanrannalla lepäävä kapea pilvenkaistale loisti aivankuin sulana\nhehkuva metallivirta.\n\nKauppaneuvos Rosenbergin nuori tytär, Agnes ja parooni B. kävelivät\nhiljalleen Seurasaaren tietä kaupunkiin päin. He olivat olleet\npurjehtimassa, mutta tuulen tyynnyttyä olivat he jättäneet matruusin\nkutterin kanssa Seurasaaren rannalle ja päättäneet kulkea jalkaisin\nkotiin.\n\nNuori mies näytti olevan iloissaan tästä tapauksesta. Nyt hän saisi\nhartaasti toivomansa tilaisuuden tunnustaa rakkautensa tytölle. Hän ei\nhetkeäkään epäillyt, että tyttö voisi vastustaa häntä. Ja silloin olisi\nasia valmis. Hän menisi naimisiin, tulisi rikkaaksi -- ja pääsisi\nvihdoinkin suurista veloistaan...\n\nParooni puhui parhaillaan rakkaudestaan sointuvalla, pehmeällä\näänellään, jonka vaikutusta eivät naiset yleensä voineet vastustaa. Se\noli runollinen, tunteellinen ja hiukan epämääräinen puhe, jonka hän oli\npitänyt lukemattomia kertoja ennen samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän\nkuvaili rakkauttaan niin ihanteellisen puhtaana ja uhrautuvaisena,\nettei missään romaanissa ole esitetty parempaa. Ja se näytti myös\ntekevän toivotun vaikutuksen. Tytön tummat silmäripset painuivat alas\nja vieno punerrus leviytyi hänen hienohipiäisille poskilleen. Aivankuin\nvastustaakseen tuota vaikutusta katsahti tyttö veitikkamaisesti\nseuralaistaan ja lausui kevyesti hymähtäen:\n\n-- Mutta, herra parooni, minä pelkään, että te olette jo monelle\nnaiselle sanonut samoin... tarkoittamatta sillä sen enempää. Sellaista\nsuurta, uhrautuvaa rakkautta ei ole enää nykyaikana -- muualla kuin\nromaaneissa...\n\nNuo silmäykset ja vieno ääni vaikuttivat suorastaan huumaavasti herra\nparooniin. Hän seisahtui, tarttui tytön käsiin ja katsoi häntä vaieten\nsilmiin. Ja kun hän sitten puhui, värisi hänen äänensä todellisesta\nliikutuksesta:\n\n-- Kuulkaa, rakas neiti. Minä tahdon tunnustaa teille sellaista, jota\nen ole kenellekään naiselle sanonut... Lupaatteko te uskoa minua?\n\n-- Lupaan... -- kuiskasi tyttö, ja tuo harvinainen luottamus saattoi\nhänet punastumaan ilosta ja ylpeydestä.\n\n-- Niin, se on totta... Minä olen sanonut monelle naiselle\nsamantapaista -- sillä minä olen _luullut_ rakastavani... Mutta tällä\nhetkellä on kaikki niin toisenlaista, suurta ja kummallista -- niinkuin\njokin pyhä täyttäisi sydämeni...\n\nHän vaikeni hetkeksi, katsahti tytön silmiin kuin rohkeutta ammentaen\nja alkoi taas selitellä harvinaista rakkauttaan. Hän huomautti\nsurumielisesti, miten nykyaikana kaikki suuri ja kaunis unohdetaan\nrahan ja aineellisuuden vuoksi. Vieläpä monet aatelismiehetkin ovat\nunohtaneet, miten heidän esi-isänsä muinoin olivat valmiit kuolemaan\nrakastettujensa tähden, ja antoi ymmärtää, että hän olisi valmis\nmenettelemään muinaisten esi-isiensä tavoin.\n\n-- Voisitteko te todella kuolla sen tähden... jota rakastatte...? --\nkuiskasi tyttö liikutuksesta värisevällä äänellä.\n\n-- Minä en toivo muuta kuin tilaisuutta, osoittaakseni sen teille! --\nhuudahti parooni vakuuttavasti, silmät innosta loistaen.\n\nHänen puheensa muuttui yhä lämpimämmäksi ja korkealentoisemmaksi. Ja\nkun hän tunsi tytön käsivarren värähtävän, näki hänen kohottavan\nliikutuksesta kosteat silmänsä -- oli parooni varma tytön rakkaudesta.\nHän päätti tehdä lopullisen tunnustuksen ja vaikeni hetkeksi, ajatellen\nmiten alkaisi.\n\nMutta silloin kuului yhtäkkiä edessäpäin laulun loilotusta -- ja\nsamassa tuli tiemutkan takaa näkyviin kuusi juopunutta hulikaania.\n\n-- Voi, jospa ne tekevät meille jotain pahaa... -- kuiskasi tyttö,\ntarttuen pelokkaasti saattajansa käsivarteen.\n\n-- Älkää yhtään peljätkö, kyllä minä suojelen teitä... -- lausui\nparooni päättävällä äänellä. -- Onneksi on minulla revolveri mukana...\nja jos ne uskaltavat, niin...\n\nKuului villi hihkaisu ja parooni vaikeni, katsahtaen vaistomaisesti\nympärilleen. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä levottomammiksi, sikäli kun\njoukko läheni. Ja jo pitkän matkan päässä siirtyi hän vastakkaiselle\npuolelle tietä.\n\nJuopuneet huomasivat heti tämän, ja päättäen peloitella, siirtyivät he\nsamalle puolella kuin vastaantulijatkin.\n\nJos parooni edes nyt olisi ymmärtänyt esiintyä miehekkäästi, niin\nkaikki olisi mennyt hyvin. Mutta hän koetti vieläkin väistää -- ja\nsilloin miehet asettuivat yli tien ulottuvaan riviin ja lähenivät heitä\npilkallisesti virnistellen.\n\nParooni seisahtui kalveten, sieppasi revolverin taskustaan ja ärjäsi\nröyhkeällä, vapisevalla äänellä:\n\n-- Mitä te aijotte, lurjukset! Jollette paikalla poistu tieltä, niin\nminä ammun teidät jokaisen... Ja huomenna joudutte vankilaan...\n\nTuo puhe ärsytti juopuneita, ja lähenevästä joukosta kuului pilkallisia\nja kiihtyneitä huutoja:\n\n-- Kuka perkele sinä olet, joka uhkaat ampua rauhallisia ihmisiä?\n\n-- Pane se paukku taskuusi, tai sinulle käy huonosti!\n\n-- Me laitamme sinusta kukonruokaa...\n\n-- Älkää ärsyttäkö heitä... -- kuiskasi tyttö hätäisesti ja koetti\nvetää saattajaansa poispäin.\n\nMutta tämä päinvastoin kiihoitti paroonia osoittamaan rohkeuttaan ja\nhän ärjyi yhä uhkaavammin:\n\n-- Mitä te oikein tarkoitatte, roistot! Jollette heti mene...\n\n-- Me tarkoitamme sitä, että tuollainen jänishousu ei saa olla noin\nnätin tytön seurassa. Niin että mars metsään! Me kyllä pidämme hänelle\nseuraa...\n\nKuului hyväksyviä naurunrähähdyksiä ja parooni tunsi ylpeän\naatelisverensä kuohahtavan raivosta. Hän katsoi salamoivin silmin\njuopuneita ja ojentaen revolverinsa karjasi:\n\n-- Roistot! Jos te uskallatte sormenpäällänne koskea häneen... niin\ntästä tulee...\n\nRevolverin hana nousi jo, mutta se ei ehtinyt laueta. Sillä miehet\nolivat jo ympäröineet paroonin, ja yhtäkkiä hän paiskautui\npaukahtavasta korvapuustista pitkälleen maantielle -- ja revolveri\nlennähti hänen kädestään kauas pensaikkoon.\n\n-- Aa... Auttakaa! -- parkasi parooni kuin kuolemanhädässä. Hän\nnousi ja yritti paeta, mutta sai samassa niskalleen sellaisen\nvauhdinlisäyksen, että lennähti pää edellä kivikovalle maantielle,\njolloin hänen hieno aatelisnenänsä, (joka esiinpistävän asemansa vuoksi\nsai kestää vaikeimman osan yhteentörmäyksestä) oli vähällä särkyä ja\ntähdet sinkoilivat hänen ympärillään pölypilven ja pilkkanaurun\nseassa... Ja kun parooni veren ja pölyn tahraamana koetti paeta\ntoiselle puolelle tietä, läjähti likainen nyrkki vielä kerran hänen\nnenäänsä vasten -- ja nyt sai selkäpuoli tehdä tuttavuutta kivisen tien\nkanssa. Ja taas kuului hänen kauhistunut hätähuutonsa:\n\n-- Auttakaa! Poliisi... tappavat...!\n\nJuopuneet purskahtivat entistä hurjempaan nauruun. Ja kuin parooni\nlopulta pääsi jaloilleen, syöksyi hän hurjaa vauhtia metsään, eikä\nnäyttänyt edes muistavan seuralaistaan.\n\nNyt kääntyivät juopuneet tytön puoleen ja virnistelivät ivallisesti:\n\n-- Kai nyt näette, hyvä neiti, ettei teidän sovi kulkea tuollaisen\njänishousun seurassa...\n\n-- Vielä vähemmin, kun tässäkin on kuusi näin reilua poikaa!\n\n-- Ja me pidämme teistä varmasti huolta...\n\nTyttö oli hämmästyksen ja häpeän valtaamana tuijottanut seuralaisensa\nmenettelyä. Noiden hulikaanien pilkka tuntui häpäisevän koko hänen\nluokkaansa, se herätti hänen vihansa ja ylpeytensä ja hän huudahti\njalkaansa polkaisten:\n\n-- Jollette te kurjat lurjukset mene heti tiehenne, niin te tulette\nkatumaan! Minun setäni on poliisimestari ja kyllä hän...\n\nHänen äänensä hukkui nauruun ja sitten huomautti eräs kiusotellen:\n\n-- Eikö totta pojat, että olisi synti, jos noin kaunis ja rohkea tyttö\njoutuisi sellaiselle raukalle, joka vapisee kai tuolla jossakin -- pää\ntiheässä pensaassa... Niin että kai meidän velvollisuutemme on pelastaa\nhänet?\n\nHänet keskeyttivät nauru ja hyväksyvät huudot:\n\n-- Tietysti! Syntihän olisi sallia sellaista!\n\n-- Niin synti ja häpeä...\n\n-- Minä pyydän siis, että armollinen neiti suvaitsisi tarttua\nkäsivarteeni.\n\nTyttö ei vieläkään ymmärtänyt asemansa vaarallisuutta, ja kun hän yhä\nsolvasi ja uhkasi juopuneita, ärtyivät nämä yhä enemmän. Heidän\nnaurunsa ja sutkauksensa muuttuivat katkeriksi, ilkeiksi. Ja kun eräs\nteki hämärän, kaksimielisen ehdotuksen, hyväksyttiin se heti hurjalla\nriemulla. Heissä herätti eläimellistä tyytyväisyyttä masentaa ja\nnöyryyttää tuota ylpeätä yläluokan tyttöä, joka luuli voivansa\ntäälläkin komentaa ja haukkua heitä...\n\nHulikaanit tarttuivat tyttöön ja alkoivat raahata häntä metsään. Ja nyt\nvasta huomasi tyttö heidän katseistaan ja hengityksestään, missä\nkauheassa vaarassa hän oli. Hän koetti huutaa apua, mutta hänen suunsa\ntukittiin; hän puri ja potki, hän taisteli kuin villieläin... Mutta se\nei auttanut, hän huomasi kauhukseen joutuneensa yhä syvemmälle metsään\nja tunsi voimiensa loppuvan. Viimeiset voimansa ponnistaen, onnistui\nhänen riuhtautua irti ja huutaa apua. Mutta silloin hänet heitettiin\nraa'asti maahan, hänen käsiinsä tartuttiin -- ja hän käsitti, että\nkaikki pelastuksen toivo oli turhaa...\n\nMutta aivan viime hetkellä kuuli hän yhtäkkiä paukahduksia, tuskallisia\nälähdyksiä. Ja sitten hänen ahdistajansa hellittivät otteensa,\nhypähtivät pelästyneinä seisaalleen...\n\nTyttö kohosi koneellisesti polvilleen ja alkoi kauhusta tyrmistyneenä\nkatsella tuota nuorta, vierasta miestä, joka kalpeana ja äänettömänä\niski ja riehui kuin hurmahenki hänen vihollistensa joukossa. Nämä\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa takaapäin, hyökkäsivät yksitellen ja\nyhtaikaa, mutta hänellä näytti olevan silmät joka puolella. Aina hän\nväisti toisten iskut ja hänen omat iskunsa sattuivat niin hurjalla\nnopeudella ja voimalla, että joka kerta lennähti mies maahan -- väliin\nkaksikin...\n\nKerran näytti hänen tuhonsa jo varmalta, kun kaksi miestä hyökkäsi\ntakaapäin hänen jalkoihinsa. Hän kompastui, häntä lyötiin jo päähän...\nKun kaikki hyökkäsivät häntä kohti, peitti tyttö kirkaisten kasvonsa...\n\nMutta toisten voitonhuudot vaikenivat, tyttö aukaisi silmänsä ja näki\npelastajansa taas jaloillaan. Hänen iskunsa paukahtelivat entistä\nhurjemmin ja ikäänkuin säestykseksi kuului hänen kiristettyjen\nhampaittensa lomasta raivokkaita sähähdyksiä:\n\n-- Odottakaa -- perkeleet... Kyllä -- minä -- näytän -- teille...\nRaukat...\n\nTyttö katseli kauhun ja hämmästyksen vallassa tuota taistelijaa,\njollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitellakaan. Nuo kalpeat kasvot\nverisine otsakulmineen ja kiiluvine silmineen näyttivät niin julmilta\nja päättäviltä, että häntä kauhisti -- ja kuitenkin hänen täytyi\nihailla... Hän oli lukenut paljon ritariromaaneja ja nyt hänestä\ntuntui, niinkuin näkisi sellaisen voittamattoman sankarin taistelevan\npuolestaan... Ja tietämättä mitä teki, rukoili hän äänettömästi, että\ntämä voittaisi.\n\nTyttö ei tietänyt, miten kauan taistelua kesti. Mutta lopulta kun kolme\nhulikaania makasi tiedottomana maassa, lähtivät toiset pakoon.\n\nNyt vasta läheni nuori mies tyttöä jännittyneen näköisenä ja kysyi\nhuohottaen:\n\n-- Ehtivätkö nuo roistot... tehdä teille... jotain... pahaa...?\n\n-- Ei... eivät ehtineet... Ja siitä saan kiittää teitä... -- sanoi\ntyttö ojentaen kätensä liikutettuna pelastajalleen.\n\n-- Sepä oli onni... Minä jo pelkäsin...\n\nHän lysähti mättäälle istumaan, pyyhkäsi veren otsaltaan ja toisti kuin\nnääntymäisillään:\n\n-- Olipa onni...\n\n-- Mutta miten on teidän laitanne? Te olette haavoittunut minun\ntähteni... -- lausui tyttö huolissaan.\n\n-- Mitäpä siitä... Eikä se ole vaarallista.\n\n-- On se... Antakaa minun katsoa...\n\nTyttö meni nuorukaisen luo, pyyhki veren hänen otsaltaan ja kuiskasi\nvärähtävällä äänellä:\n\n-- Voi, tuossa on haava... Minä sidon sen nenäliinallani...\n\nSitten hän hellästi ja varovasti sitoi hienolla nenäliinallaan haavan,\nja hänen hienojen sormiensa kosketus synnytti omituisen mielihyvän\ntunteen haavoittuneessa. Hän tunsi nyt vasta, miten ankarasti oli\nponnistellut äsken, hänen koko olemuksensa valtasi herpaiseva väsymys.\nHetken kuluttua kysyi hän hiljaa, arasti:\n\n-- Miten te jouduitte tänne yksin, näin myöhään...?\n\n-- En minä ollut yksin... Mutta...\n\nPolttava häpeän puna lehahti tytön kasvoille, mutta sitten hän lausui\npäättävästi:\n\n-- Hän... hän pakeni, kun ne löivät... Ja sentähden minun onkin...\n\n-- Ooh! -- huudahti nuorukainen, kasvot harmista punastuen. Mutta hän\nhillitsi itsensä ja lausui lämpimästi:\n\n-- Minä ymmärrän kyllä, miten tuskalliselta se tuntuu... jos on pitänyt\njotain miehenä ja... Mutta älkää ajatelko sitä enää... nythän on kaikki\nvaara ohi... Niin, ehkä saan saattaa teidät kotiin... Oh, suokaa\nanteeksi neiti! Minähän en ole muistanut esittää itseäni... Nimeni on\nMartti Tunturi.\n\nNuorukainen oli tuntenut selittämätöntä läheisyyttä tyttöön, mutta\nkuullessaan tämän nimen, muuttui hän äänettömäksi -- niinkuin heidän\nvälilleen olisi noussut korkea muuri. Hän tarjosi tytölle kohteliaasti\nkäsivartensa, ja he lähtivät kaupunkia kohden.\n\nMutta tyttö ei huomannut muutosta, sillä hän oli myöskin äänetön,\nvaikka toisesta syystä. Hänen sydämensä oli niin tulvillaan, ettei hän\nvoinut puhua. Nyt vasta hän oikein käsitti, missä vaarassa oli ollut,\nmiten hänelle olisi käynyt, ellei tuo ihmeellinen nuorukainen olisi\nhäntä pelastanut... Ja kun hän katsoi noita vakavia kasvoja, jotka\nnäyttivät niin perin erilaisilta kuin äsken, silloin tunsi tyttö suuren\nhellyyden, ihailun ja kiitollisuuden täyttävän rintansa. Vihdoin alkoi\nhän puhua kuin itsekseen:\n\n-- Minkätähden te pelastitte minut -- minut, joka olen teille aivan\nvieras...?\n\n-- Minkätähden... -- toisti Martti ihmetellen. -- Kuinka minä olisin\nvoinut toisin menetellä?\n\n-- Mutta se oli niin kauheata katsella... Minä näin, tiedän että ne\nolisivat tappaneet teidät, jos olisivat voineet. Minä pelkäsin niin\nkovin, sillä jos ne... Niin, te olisitte uhrannut henkenne minun\ntähteni -- ihan vieraan ihmisen vuoksi...\n\nTyttö vaikeni hämillään, katsahti arasti seuralaistaan ja jatkoi\nhiljaa:\n\n-- Ja miten on mahdollista, että te voititte yksin koko joukon? Se on\nniin ihmeellistä... Minä en olisi koskaan uskonut, että yksi ainoa mies\nvoisi...\n\n-- Älkää nyt... -- vastusti Martti hämmentyneenä ja hänen poskensa\npunastuivat kuin nuoren tytön. -- Ei se niin merkillistä ole... Minä\nolen kauan harjoitellut painia ja nyrkkeilyä... Niin... se johtuu vain\ntaidosta...\n\nSilloin kuului tytön hämmästynyt ääni:\n\n-- Mutta oletteko te ollut... Oletteko te sama Tunturi, joka sai\nensimäisen palkinnon keväällä painikilpailuissa?\n\n-- Kyllä se minä olen... -- myönsi Martti vaatimattomasti hymähtäen.\n\n-- Voi, onko se mahdollista! -- huudahti tyttö. -- Serkkuni oli\nkatsomassa siellä ja puhui juuri teistä... Mutta minä kuvittelin teitä\ntavattoman suurikokoiseksi ja...\n\nTyttö vaikeni punastuen ja katsoi taas hämmästynein ja ihailevin silmin\nseuralaistaan. Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän liikutuksesta\nvärähtävin äänin:\n\n-- Siinä on jotain niin ihmeellistä, että juuri _te_ satuitte\ntulemaan... Eihän kukaan muu olisi voittanut kuutta miestä... Ja... ja\nkuitenkin te olette niin... vaatimaton...\n\n-- Älkäähän nyt, hyvä neiti... -- sopersi Martti, karahtaen hehkuvan\npunaiseksi. -- Enhän minä mitään...\n\nTaas muisti tyttö ne raivosta kalpeat, julmat kasvot, tuon olennon,\njonka petomainen viileys ja rajuus sai hänet vieläkin vapisemaan. Ja\nkun hän ajatteli, että nuo lempeät, punastuneet kasvot olivat samat,\ntunsi hän oudolla riemulla, ettei koskaan ollut tavannut sellaista\nmiestä. Vasta viime vuonna oli hän päässyt seurapiiriin ja tuntenut\npettymystä, tutustuessaan miehiin. Hän punastui häpeästä, muistaessaan,\nmiten äsken oli luullut löytäneensä todellisen miehen, uskonut tämän\naatelista kerskailua... Ja _hän_, miten vaatimaton hän oli...\n\nSiinä suhteessa tyttö tosin erehtyi. Sillä vaikkei Martti sitä koskaan\nnäyttänyt, niin todellisuudessa oli hän äärimmäisen kunnianhimoinen\nluonne. Hän oli perinyt sen isältään, samoinkuin voimakkaan ruumiin. Se\noli innostanut hänet jo lapsesta asti harjoittamaan ruumistaan. Ja\nvuosikausia kestäneiden ankarien harjoitusten jälkeen olikin hänestä\nkehittynyt etevä painija ja yleisurheilija.\n\nTytön ihailevat sanat ja silmäykset täyttivät hänen sydämensä\nkuohuvalla ylpeydellä ja riemulla. Hän tiesi todella tehneensä\nsellaista, johon vain aniharva pystyisi ja ihmetteli itsekin, että oli\nselviytynyt sellaisella tavalla. Tosin hän tunsi saaneensa useampiakin\niskuja ruumiiseensa, mutta mitäpä niistä kun vaan oli onnistunut\npelastamaan tytön.\n\nMartti havahtui, kuullessaan tytön sointuvan, liikutetun äänen:\n\n-- Minä toivoisin niin sydämestäni, että saisin olla teidän ystävänne.\nSillä senjälkeen kun te pelastitte minut...\n\nHän vaikeni hämmentyen. Martti katsahti häneen tutkivasti, ja kun hän\nhetken kuluttua puhui, kuvastui hänen äänessään pidätetty katkeruus ja\nsurumielisyys:\n\n-- Mitä se kannattaisi... Tehän olette hieno ja sivistynyt, tottunut\nherrasmiesten hienoon puhetapaan ja kohteliaisuuksiin. Ja kai te olette\nhuomannut, että minä olen työläinen, jonka sanat ja käytös varsin pian\nkyllästyttäisi teitä...\n\n-- Voi lopettakaa jo tuollainen puhe! -- huudahti tyttö tulisesti. --\nMinun mieleeni ei ole juolahtanut ajatellakaan, oletteko te herrasmies\nvai työmies -- ja se on minulle vallan sivuasia... Sillä minä en ole\nkoskaan nähnyt sellaista _miestä_... Niin, minun täytyy sanoa sekin,\netten tunne yhtään herrasmiestä, joka olisi käyttäytynyt niin\nmiehekkäästi ja ritarillisesti kuin te...\n\nMartti punastui tahtomattaan sisäisestä ylpeydestä ja onnesta. Hän\ntunsi, että tyttö todella ajatteli samoin kuin puhui. Ikäänkuin tuota\ntunnetta heikentääkseen, alkoi hän puhua hiljaa, painavasti:\n\n-- Ehkä te itse ymmärtäisitte minua... ainakin ensin... Mutta mitä\nluulisitte vanhempainne, sukulaistenne ja tuttavienne ajattelevan, jos\nte sanoisitte työläistä ystäväksenne? He pitäisivät minua röyhkeänä\ntunkeilijana ja...\n\n-- Ei, ei... Älkää sanoko noin! -- keskeytti tyttö kiihkeästi ja aikoi\njuuri jatkaa puhettaan, kun takaapäin kuului kiireisiä askeleita ja\nsitten paroonin surkea ääni:\n\n-- Kuulkaa, neiti Agnes... Tahtoisitteko te kuunnella minua... Minä\ntahtoisin selittää...\n\n-- Kuulkaa nyt kerta kaikkiaan, hyvä herra parooni! -- lausui tyttö\nkylmästi keskeyttäen. -- Te olette selittänyt luonnettanne aivan\ntarpeeksi. Meillä ei tämän jälkeen ole toisillemme mitään sanottavaa!\n\n-- Voi rakas neiti... Minä vakuutan, että...\n\n-- Te vakuutitte juuri äsken, miten mielellänne te tahtoisitte uhrata\nhenkenne. Ja jos te ajattelette, miten minulle olisi käynyt, ellei...\n\n-- Mutta minähän en voinut mitään! -- huudahti parooni puolustellen. --\nMinähän menetin revolverini...\n\nHän vaikeni neuvottomana ja Martti huomautti ivallisen kohteliaasti:\n\n-- Anteeksi, että keskeytän. Herralla oli siis revolverikin?\n\nParooni ähkäsi kuin piiskaniskun satuttamana. Mutta kun hän ei voinut\nvastata mitään tuolle röyhkeälle lurjukselle, kääntyi hän tytön puoleen\nja kysyi kylmän ylhäisesti:\n\n-- Onko mahdollista, että tuollainen vieras mies... joka...\n\n-- Se on todella mahdollista, -- keskeytti tyttö kuohuvalla\nkatkeruudella. -- Että aivan vieras mies, joka ei edes tuntenut minua,\nja joka ei koskaan ollut _luvannut_ mitään -- hän pelasti todella\nminut! Eikä hänellä ollut alussakaan revolveria. Minä voin siis\nvarmasti luottaa häneen ja sentähden olen pyytänyt häntä saattamaan\nitseäni kotiin asti.\n\n-- Kuulkaa neiti, älkää loukatko minua tuollaisen nulikan\nläsnäollessa...\n\n-- Vieläkö te kehtaatte puhua loukkaamisesta! -- huudahti tyttö silmät\nsäkenöiden. -- Kehtaatteko te loukata miestä, joka on tuhannen kertaa\nparempi kuin te... joka on pelastanut _teidät_ ikuisesta häpeästä...\n\n-- Tuo! Tuollainen... Ja te sanotte... loukkaatte...\n\nParooni oli huutanut nuo sanat äärimmäisen vimman vallassa, niinkuin\naikoen hyökätä Martin kimppuun. Mutta nyt hän vihdoin huomasi, miten\nperinpohjin oli nolannut itsensä ja vaikeni neuvottomana. Ja kun tyttö\naikoi vieläkin sanoa jotain, keskeytti Martti hänet lausuen ivallisen\nkohteliaasti:\n\n-- Anteeksi neiti, että keskeytän, mutta ettekö todellakaan huomaa,\nettä teidän on turha puhua... Ja vaikka minä en anna kenenkään _miehen_\nitseäni loukata, niin se, joka jättää naisen tuollaiseen asemaan, --\nhänen sanojaan ei oteta vakavalta kannalta...\n\n-- Herra! -- karjasi parooni hammasta purren, mutta Martti ei ollut\nkuulevinaan häntä, vaan kääntyi neidin puoleen ja lausui kevyesti\nkumartaen:\n\n-- Suokaa anteeksi neiti. Ettekö äsken sanonut, ettette tahdo kuunnella\nherra paroonin puheita? Onko niin?\n\n-- On!\n\n-- Siinä tapauksessa ilmoitan vaan herra paroonille, ettei kukaan tule\nhäiritsemään tätä neitiä _minun seurassani_. Ja kun herra parooni nyt\non osoittanut, ettei naisten kunnia ja elämä merkitse mitään, kun hänen\nkallis persoonansa vaan on turvattu, niin ei kai hän sitä aseta\nvaaranalaiseksi... Hyvästi siis herra parooni.\n\nHän lausui tämän kaiken niin pirullisen kohteliaasti ja ivallisesti,\nettä tyttö katsahti häneen ihmetyksen ja ihailun valtaamana. Kun hän\najatteli, ettei kukaan voi häntä nyt loukata, että hänen vierellään\nkävelevä olento on todellakin valmis uhraamaan henkensä hänen tähtensä,\ntunsi hän oudon onnen ja liikutuksen läikähtävän rinnassaan. Hän\ntarttui Martin käsivarteen ja he lähtivät kaupunkiin päin.\n\nKun he saapuivat tytön kotiin, pyysi tyttö Marttia tulemaan\nsisäpuolelle. Tukkukauppiaan miljoonatalo oli edellisenä vuonna\nvalmistunut, ja nähdessään hienon sisäänkäytävän marmoriportaineen,\ntunsi Martti taas miten kaukana tyttö oli hänestä...\n\nMutta kun he istuivat sohvalle ja tyttö alkoi vienolla, sointuvalla\näänellä puhua elämästään, huomasi Martti hänet harvinaisen\najattelevaksi ja itsenäiseksi luonteeksi. Ja mitä kauemmin he puhuivat,\nsitä enemmän hän kiintyi tyttöön.\n\nKun Martti nousi lähteäkseen, ei tyttö sanonut mitään, katsoi vain\nMarttia, ja tämä tunsi pienen käden vapisevan omassaan. Hämärässä\nporraskäytävässä oli äänetöntä ja hiljaista, tytön hengitys vain kuului\nyhä nopeampana ja hänen hienot soikeat kasvonsa suurine silmineen,\nnäyttivät hämärässä niin ihanilta ja salaperäisiltä... Ja sitten hän\nyhtäkkiä kietoi kätensä Martin kaulaan, suudellen häntä tulisesti...\n\nMitä senjälkeen tapahtui sitä ei Martti oikein käsittänyt. Kaikki oli\nniin uutta ja salaperäistä. Kun hän kuunteli tytön ääntä ja katseli\nnoita kauniita kasvoja, jotka hän vasta äsken oli nähnyt, tuntui kaikki\nihanalta unelta...\n\nMutta kun Martti puoli tuntia myöhemmin erosi tytöstä, tämä juoksi\nvielä kerran hänen jälkeensä ja heittäytyi nyyhkyttäen hänen rintaansa\nvasten. Sitten suuteli vapisevin huulin -- ja Martti tunsi hänen kuumat\nkyyneleensä poskillaan. Silloin täytti jokin uusi ja ihmeellinen hänen\nsydämensä ja hän tunsi, että heidän kohtalonsa olivat jollain\nsalaperäisellä tavalla sidotut toisiinsa...\n\nHän käveli hiljalleen kesäisessä yössä. Itäinen taivas alkoi jo\nruskottaa ja Kaisaniemessä lauloivat jo muutamat linnut... Mutta Martti\noli yhä näkevinään tytön liikutetut kasvot suurine, tummine silmineen\n-- samanlaisina kuin äsken hämärässä eteisessä... Hän tunsi, ettei\nvoisi koskaan unhoittaa tyttöä...\n\n\n\n\nII.\n\n\nKaksi vuotta oli kulunut.\n\nNäinä vuosina oli Martin elämä ollut vallan toisenlaista kuin ennen.\nHän oli siitä kesäillasta asti rakastanut Agnesta, ja vaikka tämä\nrakasti häntä vielä enemmän, niin he eivät olleet onnellisia.\n\nSe johtui tuosta erilaisesta yhteiskunta-asemasta. Ensinnäkin oli tyttö\nsaanut kärsiä Martin vuoksi loukkauksia ja vainoa omaistensa taholta.\nJa kun hän puhui siitä Martille, käsitti tämä sen väärin. Siitä asiasta\nolivat he monta kertaa riitaantuneet, eronneet toisistaan ja jälleen\nsopineet.\n\nVuosi sitten olivat he taas eronneet riidassa, ja vaikka Martti tunsi\nolleensa syypää siihen, oli hän liian ylpeä myöntääkseen sen. Sitten\ntäytyi hänen yhtäkkiä paeta Ruotsiin tsaarivallan vainoa, saamatta\ntavata tyttöä ennen lähtöään, vaikka oli koettanut. Mutta Ruotsista oli\nhän heti lähettänyt kirjeen Agnekselle, jossa tunnusti vikansa ja pyysi\ntyttöä kirjoittamaan siinä tapauksessa, jos antaisi anteeksi. Ja sitten\noli kulunut kokonainen vuosi, hänen elämänsä pisin vuosi, ilman, että\nhän sai mitään vastausta. Ensin oli hän tuskallisella jännityksellä\nodottanut päivästä päivään, viikosta viikkoon. -- Mutta vähitellen\nhänen toivonsa sammui, ja lopulta hän päätti, että tyttö oli hänet\nunohtanut.\n\nSe oli koskenut häneen julmemmin kuin mikään ennen. Silloin hän vasta\nhuomasi, miten väärin oli menetellyt, kun ei koettanut paremmin\nymmärtää Agnesta, eikä tukenut häntä, kun hän yksin oli kestänyt koko\nympäristönsä vainoa. Päinvastoin oli hän nulikkamaisessa ylpeydessään\nepäillyt tytön jokaista sanaa. Oliko siis ihme, jos tyttö oli lopulta\npäättänyt unohtaa hänet.\n\nKahden kuukauden kuluttua hän oli kirjoittanut vielä kerran, selittänyt\nkaikki ja pyytänyt, että tyttö lähettäisi edes kortin merkiksi siitä,\nettä antaa anteeksi.\n\nMutta kun ei nytkään tullut vastausta, oli Martti lopulta huomannut,\nettä kaikki oli loppunut -- ja nyt hän vasta tunsi, miten kallis tyttö\nhänelle oli ollut. Ja vaikka hän kerta toisensa jälkeen oli päättänyt\nunohtaa tytön, niin hän ei voinut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa eilisaamuna oli hän saanut Agnekselta kirjeen! Se oli yhtäkkiä\nmuuttanut koko hänen elämänsä, hän tunsi samaa kuin pimeään korpeen\neksynyt vaeltaja, joka nääntyneenä laskeutuu odottamaan kuolemaa, ja\nsitten herääkin auringonpaisteisella kedolla ja näkee kauan sitten\nkadonneen matkatoverinsa vierellään...\n\nAgnes kirjoitti, että hänen vanhempansa olivat saaneet käsiinsä Martin\nensimmäisen kirjeen ja lahjomalla posteljoonin, sensuroineet siitä\nlähtien kaikki hänen kirjeensä. Ja kun hän oli saanut tietää, että\nMartti oli kirjoittanut toisenkin kirjeen, ilmoitti hän tulevansa\nRuotsiin tapaamaan Marttia.\n\nJa nyt näkee Martti hänet tunnin kuluttua!\n\nMartti oli kaksi tuntia aikaisemmin saapunut työstä, käynyt kylpemässä,\nja nyt oli hän valmis lähtemään. Saadakseen ajan kulumaan, päätti hän\nmennä jalan Agneksen mainitsemaan hotelliin.\n\nHän harjasi vielä tukkaansa ja sipaisi pieniä, tummia viiksiään, jotka\nhän täällä ollessaan oli kasvattanut. Hän vilkaisi vielä peiliin, ja\nnähdessään solakan vartalonsa, johon uusi, vaalea kesäpuku sopi kuin\nvalettuna, tunsi hän mielihyvää, että oli juuri nyt saanut hienon\npuvun.\n\nMartin ääni vapisi hieman, kun hän hotellin ovenvartijalta kysyi neiti\nRosenbergin huonetta.\n\nAivankuin hämärässä unessa seurasi hän vormupukuista poikaa hissiin,\nkerrokset vilahtelivat hänen silmissään, ja sitten tuli pitkä käytävä\npunaisine mattoineen. Ja kun poika oli koputtanut erästä ovea, kuuli\nMartti sointuvan äänen:\n\n-- Sisään...\n\nPoika poistui kumartaen ja Martti aukaisi oven. Hän astui sisään, mutta\npysähtyi ovelle...\n\nOliko, oliko tuo Agnes? Tuo hento, solakkavartaloinen neiti...\n\nAgnes oli paljon muuttunut. Hänen kasvonsa olivat tulleet\nhienopiirteisemmiksi ja kalpeammiksi. Mutta hän oli vielä kauniimpi\nkuin ennen, suurentuneet silmät katsoivat häntä, huulet vapisivat ja\nrinta kohoili kiivaasti. Sitten hän ojensi kätensä, syöksyi Martin\nluokse ja painoi päänsä hänen rinnalleen, sopertaen vapisevalla äänellä\nkerta toisensa jälkeen:\n\n-- Martti... Martti...\n\nTuo ääni vaikutti Marttiin kuin huumaava musiikki. Hän syleili ja\nsuuteli tyttöä, nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen, ja katsoi\ntaas noita rakkaita kasvoja. Mutta hän ei vieläkään puhunut -- hänen\nsydämensä tuntui olevan niin omituisen täynnä, ettei tietänyt mitä\nsanoisi. Tytön posket alkoivat hohtaa, hänen silmänsä täyttyivät\nkyyneleillä, ja taas hän kuiskaili kuin autuaallisessa huumaustilassa:\n\n-- Martti... Martti... Sano jotain...\n\nKummallinen tunne valtasi Martin. Hän tunsi rakastavansa tuota olentoa\nvielä enemmän kuin ennen. Hän ei tuntenut mitään aistillista -- vain\nsyvää, puhdasta hellyyttä ja onnea... Vihdoin kuiskasi hän hiljaa,\nmatalalla äänellä:\n\n-- Olen kaivannut sinua niin kovin... Agnes...\n\n-- Oi, nyt minä taas kuulen sinun äänesi! -- kuiskasi Agnes tulisesti,\nja jatkoi lapsellisen riemun valtaamana: -- Sinullahan on viiksetkin...\nMiten miehekäs ja uljas sinä olet! Jospa tietäisit, miten sinua\nrakastan...\n\nHe olivat käyneet yhdessä ulkona, syöneet illallista omassa huoneessaan\nja viettäneet elämänsä ihanimman illan. Pienimmänkään epäilyksen tai\nsurun varjo ei ollut himmentänyt heidän nuorta onneaan. He olivat\nkertoneet toisilleen kaipauksensa ja kärsimyksensä, mutta ne eivät enää\ntuottaneet heille pienintäkään katkeruutta tai surua. Päinvastoin\ntunsivat he vielä suurempaa hellyyttä toisiaan kohtaan.\n\nOli jo aamupuoli, mutta he eivät voineet nukkua. Väliin he olivat\npitkän aikaa äänettöminä, mutta uni ei voinut sumentaa heidän onnesta\nloistavia silmiään. He puristivat toistensa käsiä, katsoivat toisiansa\nkasvoihin -- ja taas puhuivat he onnestaan, tulevaisuudesta,\nentisyydestä...\n\nMartti tunsi tuominneensa Agnesta väärin. Ja niin hän tunnusti senkin,\nettä oli epäillyt Agneksen menneen kihloihin serkkunsa kanssa -- jota\nvanhemmat jo silloin tahtoivat. Hän kertoi, mitä helvetillisiä tuskia\noli kärsinyt kuvitellessaan heidän yhdessäoloaan, miten he suutelevat\nja hyväilevät toisiaan. Hän pyysi katuvaisena anteeksi ja lupasi, ettei\ntämän jälkeen koskaan epäilisi, sillä tytön uskollisuus oli osoittanut,\nettä hän rakasti todellisesti.\n\nMartti tunsi tytön käden vavahtavan, ja näki hänen muuttuvan\nlevottomaksi. Hän kysyi syytä, mutta tyttö hymyili väkinäisesti ja\nvakuutti, ettei se ollut mitään.\n\nMartti katsoi vaieten rakastettuaan ja raskas huokaus puhkesi hänen\nrinnastaan. Ja silloin Agnes äkkiä purskahti hermostuneeseen, rajuun\nitkuun.\n\nMartti pelästyi ja koetti lohduttaa. Mutta lopulta hän ymmärsi, että\ntyttö salaa jotakin. Hän sanoi sen ja pyysi tyttöä ilmoittamaan. Tyttö\nei vastannut heti, itki vain yhä katkerammin...\n\n-- Minä en voi... en voi... -- sopersi hän vihdoin.\n\n-- Voithan sinä... Emmehän voi olla näin... Ja jos minua kerran\nrakastat...\n\n-- Minä rakastan... rakastan -- sinua yksin! En koskaan ketään muuta!\nEn milloinkaan!\n\nKun tyttö ei vieläkään sanonut, huomautti Martti, etteivät he voi\nkoskaan olla onnellisia, jos tuollainen epäilys jää heidän välilleen,\nja silloin on parasta, että hän lähtee iäksi. Ja aivankuin täyttääkseen\nuhkauksensa, kohoutui Martti istumaan.\n\nMutta silloin tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti epätoivoisesti:\n\n-- Ei ei! Sinä et saa jättää minua, minä rakastan sinua! Mutta anna\nanteeksi. Sillä minä en ole sellainen kuin luulet... Olen mennyt\nkihloihin...\n\nMartti tunsi jähmettyvänsä. Hän ei voinut sanoa mitään. Jokin kylmä oli\ntunkeutuvinaan taas hänen rintaansa, niinkuin silloin kun hän kuuli,\nettä äiti oli kuollut... Hän tuijotti vain jäykästi itkevää tyttöä.\n\n-- Niin, voitko sinä ymmärtää sitä, rakas...? Voitko antaa anteeksi...\n\nTyttö kohotti katseensa, mutta nähtyään Martin kalpeat kasvot, painoi\nhän päänsä katkerasti itkien tyynyihin, niinkuin olisi tahtonut\nhautautua maan alle...\n\nMartti ei voinut vieläkään vastata. Hän istui vain samassa asennossa,\nja hänestä tuntui, että se suuri onni ja rakkaus, joka äsken täytti\nhänen rintansa, oli saanut kuolettavan haavan. Ei hän kysynyt, ei\npyytänyt mitään selityksiä. Kuin unen lävitse, kuuli hän tytön itkien\nkertovan, miten kaikki oli käynyt. Hänelle oli sanottu että Martti oli\njoutunut Siperiaan ja siellä kuollut. Hän oli ollut vähällä tulla\nhulluksi, ja puoliväkisin oli hänet lopulta saatu lähtemään Italiaan\näidin ja siskon kanssa. Hänen serkkunsa oli tullut sinne jälestäpäin.\n\nSerkku oli ollut ainoa, joka ymmärsi häntä. Agnes oli kertonut kaikki\nja toinen oli lohduttanut häntä niin hienotunteisesti, että hän lopulta\nalkoi pitää tätä ystävänään. Ja kun kaikki vaativat häntä menemään\nkihloihin, vakuuttivat, että hän silloin unohtaa paremmin surunsa,\ntulee taas terveeksi ja iloiseksi, niin oli hän lopulta suostunut.\nSiihen oli vaikuttanut osaksi myös sääli, sillä serkku oli lapsuudesta\nasti rakastanut häntä...\n\n-- Häät on päätetty pitää syksyllä -- vai kuinka? Martti lausui nuo\nsanat kylmällä, kalsealla äänellä, ja Agnes vavahti kuin\nruoskaniskusta. Hän tuijotti Marttia kuin kauhusta lamaantuneena,\nsitten sopersi katkonaisesti:\n\n-- Voi miksi sanot noin...? Älä ajattele sitä... Etkö ymmärrä... etten\nminä sitä tahtonut...\n\nMartti huokasi raskaasti ja alkoi tuijottaa seinään... Hänen\nmielikuvituksensa kiiti kiihkeänä tytön entisyyteen. Hän näki\nkohtauksia Italianmatkalta, näki tytön rakastavan miehen sylissä,\nheidän suutelonsa, kaikki, kaikki... Ja nuo näyt putoilivat hänen\nsydämeensä kuin raskaat kivet. Hän tuijotti kukikasta tapettia, ja taas\noli hän näkevinään siinä oman kuolevan rakkautensa. Tuon olennon, joka\nvielä äsken oli voimakas kuin nuori jättiläinen ja nyt sitä tapetaan...\nSe taistelee epätoivoisesti, jännittää viimeiset voimansa... Mutta\ntaukoamatta putoilee sen päälle suuria kivilohkareita -- sen täytyy\nkuolla...\n\n-- Martti... Martti, sano jotain... -- kuului tytön rukoileva ääni.\n\nMartti käänsi kalpeat kasvonsa tyttöön, ja hänen vieraassa äänessään\nkuvastui vain raskas väsymys ja suru:\n\n-- Kauan sinä minua muistit...\n\nTyttö painoi rintaansa, niinkuin jokainen sana olisi puukoniskuna\nsattunut hänen sydämeensä ja änkytti tuskallisesti:\n\n-- Voi, älä sano niin Martti... koeta ymmärtää... En minä sinua koskaan\nole unohtanut... Mutta kun hän oli lapsuuden ystävä ja niin...\nonneton...\n\nTaas vilisi Martin sisäisten silmien editse kokonainen sarja näkyjä\nheidän elämästään. Hän oli näkevinään heidät kahden kesken hämyisessä\nhuoneessa, illan toisensa jälkeen. Se mies on kuiskinut helliä sanoja\nhänen korvaansa, puristanut tuota hentoa vyötäröä, suudellut noita\nhuulia ja...\n\nMartti huokasi raskaasti kuin olisi tukehtumaisillaan, ja sitten kuuli\nhän oman äänensä viiltävän katkerana:\n\n-- Ymmärrän... ymmärrän... Kun minun kerran sanottiin jääneen\nSiperiaan, niin miten sinä enää olisit voinut vastustaa häntä... Häntä,\njoka oli niin hienotunteinen, onneton -- ja rakastunut...\n\nAgnes purskahti uudestaan itkuun ja painoi kasvonsa tyynyihin.\n\nMartin mielikuvitus lennähti yhä kauemmaksi. Hän muisti, miten äsken\noli puristanut tuota hentoa, solakkaa vartaloa rintaansa vastaan, ja\najatellessaan, että toinen...\n\nEi, ei... Hänen sydämensä tulvahti täyteen kuin polttavaa myrkkyä, hän\ntunsi julman halun tarttua tuohon lumivalkeaan kaulaan, kuristaa, repiä\nkappaleiksi! Hän ei kärsi sellaista! Ei! Hänen hampaansa kirskahtivat\nniin rajusti kuin toisiinsa sopimattomat hammasrattaat ja hän sanoi\nhiljaa, läpitunkevasti:\n\n-- Tietysti sinä olit hänen kanssaan niin... niinkuin muutkin kihloissa\nolevat...\n\nTyttö nosti itkettyneet kasvonsa ja kauhistui. Martin kasvot olivat\nvielä kamalammat, kuin silloin... siellä tiellä. Hän sopersi hiljaa:\n\n-- Martti... Mikä sinun on? Mitä sinä...\n\n-- Sano nyt heti! -- sähähti Martti taas hammasta purren.\n\nNyt vasta tyttö ymmärsi, ja punastuen harmista, huudahti hän tulisesti:\n\n-- Mitä sinä ajattelet minusta? Ei koskaan! Ei koskaan!\n\nJokin omituinen voima tuntui pidättävän Marttia, työntävän häntä\ntakaisinpäin. Hän tunsi, että tyttö puhui totta. Mutta hän ei voinut\nvielä peräytyä, vaan jatkoi murhaavalla ivalla:\n\n-- Olisiko se niin suuri ihme, jos olisit ollut niin hienotunteisen\nherrasmiehen kanssa... koska kerran raaka sällikin on kelvannut!\n\nMutta nyt hän katui. Agneksen kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja\ntuska, ettei hän ollut koskaan nähnyt. Mutta kun Martin huulilla\nvieläkin väreili tuo pilkallinen hymy, jolla hän koetti peittää\nhämmennystään, leimahtivat tytön silmät ja hän huudahti syyttävästi:\n\n-- Nyt vasta näen, että sinä todellakin olet raaka sälli...\n\nJa hän itki niin sydäntäsärkevästi, kuin ihminen koskaan voi itkeä.\n\nMartin valtasi tuska. Hän ymmärsi olevansa raaka ja sydämetön. Mutta\nmiksi Agnes punastui niin... Ei -- he ovat olleet... Kärsiköön...\n\nMutta tuo ajatus ei lohduttanut Marttia. Hän tunsi yhä suurempaa\nkatumusta ja häpeää. Tytön itku viilsi kuin veitsi hänen sydäntään, ja\nyhtäkkiä hän alkoi puhua käheällä, tukehtuneella äänellä:\n\n-- Oi Agnes, jospa tietäisit, miten olen kärsinyt... ja miten kärsin...\n\nMartti ei ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt hän purskahti rajuun\nitkuun. Hänen ruumiinsa vavahteli ja hytkyi, niinkuin rinta olisi ollut\nhalkeamaisillaan. Hän itki, niinkuin voi ainoastaan voimakas mies, joka\nitkee vain muutaman kerran elämässään...\n\nTyttö ei ollut koskaan nähnyt sellaista, hänen sydämensä valtasi sääli\nja hellyys ja hän sopersi hiljaa, katuen:\n\n-- Martti... älä itke... Anna anteeksi... Et sinä ole raaka sälli...\n\n-- Olen... pahempi... -- änkytti Martti nyyhkytyksensä hilliten. --\nYksikään tukkijätkä ei olisi ollut niin raaka ja raukkamainen kuin\nminä... Niin -- minä olen _konna!_ Enkä minä enää kehtaa pyytää\nanteeksi...\n\nHän lausui sen niin koomillisen varmasti ja järkähtämättömästi, että\nsivullinen olisi nauranut. Mutta tyttö ymmärsi siinä ilmenevän syvän\nkatumuksen, ja hän huudahti miltei hätääntyneenä:\n\n-- Ei, ei rakas! Älä sano niin... Minähän syyllinen olen, kun loukkasin\nsinua niin hirveästi... Voitko antaa anteeksi minun hirveät sanani?\n\nNäin he väittelivät hetken, ja kun kumpikin syytti itseään eniten, ei\nanteeksianto ollut vaikeata.\n\nUlkona kuului ensimmäisten raitiovaunujen jyrinää, ja alaslasketut\nikkunaverhot punersivat. Mutta Martti kuunteli tytön sanoja, jotka\nhaihduttivat hänen sydämestään viimeisenkin epäilyn ja tuskan, niinkuin\nnouseva aurinko öisen pimeyden ja usvan. Sillä nyt hän sai tietää\nmitä tytön kotona oli tapahtunut, miten tyttö oli heti sanonut\nvanhemmilleen, ettei ikinä mene naimisiin kenenkään muun kuin Martin\nkanssa. Isä oli taas vannonut niinkuin ennenkin, ettei Agnes siinä\ntapauksessa saa penniäkään.\n\nTyttö katsahti hellästi Marttia, hänen vieno äänensä värähteli onnesta,\nkun hän uneksien jatkoi:\n\n-- Voi miten vähän he ymmärtävät minua -- ja rakkautta... Mitä minä\nvälittäisin heidän rahoistaan, jos vaan saan elää sinun kanssasi...\nSilloin olen onnellinen, vaikka missä... Niin... me menemme jonnekin\nkauas maalle... asumme pienessä mökissä kahden... Minä teen työtä...\nMinä kärsin vaikka nälkää...\n\nMartti hätkähti. Hän ei ollut kahteen vuoteen ajatellut tuollaista\nmahdollisuutta ja tytön sanat paljastivat hänelle yhtäkkiä\ntodellisuuden, niinkuin kirkas valo pimeän huoneen. Hän huomasi, miten\ntäydellisen tietämätön tyttö oli siitä elämästä, josta puhui, ja johon\nhän joutuisi -- sillä isä pitäisi varmasti sanansa. Kun tuollainen\nelämä yleensäkin häätää rakkauden työläisperheistä, jossa molemmat ovat\nsiihen tottuneet, niin miten se vaikuttaisikaan häneen, joka oli elänyt\näärimmäisessä loistossa ja ylellisyydessä? Puvut, huvit, palvelijat,\ntuosta kaikesta luopuminen olisi hänestä niin suuri uhraus, ettei\nmikään rakkaus kestäisi sitä... Kun hän ajatteli, että Agnes alkaisi\nkatua, syyttäisi häntä onnettomuudestaan ja ehkä vielä solvaisikin\nhäntä, niin hän tunsi ettei voisi sitä kärsiä. Hän voisi pikapäissään\nlyödä Agneksen kuoliaaksi...\n\nTyttö puhui jotain, mutta hänen lempeä äänensä kuului kuin jostakin\nkaukaa ja Martista tuntui, ikäänkuin heidän välilleen olisi yhtäkkiä\nauennut ammottava, musta kuilu, jonka ylitse on mahdoton päästä...\nHänen ajatuksensa kiitivät kauas tulevaisuuteen, hajaantuivat\nkaikkialle etsien -- aivankuin nälkäinen korppiparvi... Ja niinkuin ne\nlöytävät etäisimmätkin kärsimyksen ja kuoleman jätteet, samoin näki\nhänen mielikuvituksensa siellä vain surun ja onnettomuuden kauheita\nkuvia -- ja tuo musta kuilu näytti syvenevän pohjattomaksi...\n\n-- Mikä sinun on rakas... mitä sinä ajattelet...? Puhu minulle... --\nkuiskasi tyttö hiljaa, huolestuneesti.\n\nRaskas huokaus oli ainoa vastaus.\n\nTyttö uudisti pyyntönsä yhä hellemmin ja levottomammin. Ja kun hän\nlopulta kietoi kätensä Martin kaulaan, vedoten äskeiseen tapaukseen,\ntäytyi Martin kertoa pelkonsa. Hän koetti siis puhua mahdollisimman\ntyynesti, todisti ja perusteli perinpohjin, että tytön oman onnensa\nvuoksi on paras erota hänestä nyt heti ja mennä naimisiin serkkunsa\nkanssa...\n\nVain äärimmäisillä ponnistuksilla oli Martti pysynyt tyynenä. Mutta\nvain muutaman kerran uskalsi hän katsoa rakastettuaan -- eikä siis\nhuomannut sitä tuskallista hämmästystä, joka kuvastui tytön kasvoilla.\nKun ei tyttö kertaakaan vastannut, luuli Martti tytön hyväksyvän hänen\npuheensa, ja päätti, ettei myöskään osoita heikkoutta.\n\nKun Martti vihdoin lopetti ja kysyi tytön mieltä, ei tämä vieläkään\nvastannut, istui vain liikkumattomana ja katsoi taukoamatta Marttia\nsilmiin. Hänen kasvonsa olivat aivankuin jähmettyneet, ja tuo\ntuskallisen tutkiva katse koski Martin sydämeen kuin puukonpisto...\n\n-- Mitä... mitä sinä katsot? Etkö sinä ole samaa mieltä, että... että\n-- täytyy erota ..?\n\nTyttö huokasi raskaasti ja hennot hartiat painuivat alemmaksi --\naivankuin raskaan taakan alla. Ja tuo toivoton, liikkumaton katse\nnäytti kuin syyttävän. Martti kysyi yhä uudelleen ja vakuutti, että hän\noli ajatellut vain tytön onnea.\n\n-- Älä puhu minun onnestani... -- sopersi Agnes värisevin äänin. --\nMinun onneni on ainiaaksi mennyt..\n\nMartin mielessä välähti hämärä aavistus; hän vaati yhä kiihkeämmin\nselitystä ja vihdoin tytön silmät kyyneltyivät. Hän ponnisti kaiken\ntarmonsa, mutta yhtäkkiä hän purskahti itkuun, ja sen lomasta kuului\nkatkonaisena, epätoivoisena:\n\n-- Voi etkö sinä ymmärrä... ettei minulla mitään ole... kun sinä et\nenää...\n\nMartti tarttui päähänsä, ja kuin salamana välähti hänelle totuus: Agnes\noli koko ajan luullut hänen ehdottaneen eroa sentähden, ettei\nlopultakaan saisi mitään kauppaneuvoksen rikkauksista...\n\nHän seisoi kuin pökertyneenä, mutta hänen sieluunsa tulvahti samalla\nsuuri ilo ja onni: Agnes ei siis tahdo erota, niinkuin hän oli\nepäillyt. Hän kääntyi itkevään tyttöön, koski vavahtelevaa olkapäätä ja\nlausui: -- Agnes... Katso hiukan minua... kerta vaan... No katso!\n\nTuossa äänessä oli jotain salaperäistä ja varmaa, Agnes pyyhkäsi\nkyyneleensä ja kohotti katseensa.\n\nMartti katsoi häntä kuin säälien, ja hänen kohotetuissa kasvoissaan\nkuvastui jotain oudon suurta ja ylpeätä, joka vaikutti tyttöön kuin\nsähkövirta... Hänen sydämensä alkoi hurjasti sykkiä kuin uudesta\nelämästä ja poskille karahti riemun, hämmästyksen ja häpeän puna...\n\n-- Ajattelitko sinä todella niin? -- lausui Martti hiljaa, painavasti.\n\nTyttö hätkähti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, hänen rintansa alkoi\nkiihkeästi kohoilla. Martti toisti kysymyksensä vielä hiljaisemmalla ja\nlempeämmällä äänellä, ja vihdoin Agnes yhtäkkiä syöksyi hänen syliinsä,\nhuudahtaen kiihkeällä, rukoilevalla äänellä:\n\n-- Rakkaani... Anteeksi... anteeksi... Voitko antaa anteeksi...?\n\n-- Rakas... Älä sano noin... -- sanoi Martti hellästi ja koetti\nkohottaa hänen kasvojaan. Mutta tyttö painoi vielä lujemmin kasvonsa\nhänen rinnalleen ja sopersi:\n\n-- Ei ei... Minä en enää voi katsoa sinua silmiin! Sinä et tiedä...\nMinä olen ennenkin... koko ajan... Ja vielä äskenkin...\n\nMartti kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Mutta kun kasvot yhä\npysyivät piilossa, otti hän tytön syliinsä ja kohotti hellällä\nväkivallalla hänen kasvonsa, lausuen hiljaa:\n\n-- Sinun täytyy katsoa minuun... Minä tahdon sen... Sillä tiedäthän\nsinä, että minä rakastan sinua.\n\nMartti vaikeni, katsoi hetken tyttöä silmiin ja lisäsi vielä hiljemmin:\n\n-- _Kuolemaan asti_...\n\nTytön ruumis värähti. Hänen silmänsä säihkyivät, posket hehkuivat kuin\nsisäisestä tulesta ja punainen suu avautui hiukan. Martti tunsi, miten\nhennot käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa, kuumat, värisevät\nhuulet painuivat hänen huulilleen, soperrellen:\n\n-- Rakkaani... rakkaani...\n\nMartti tunsi ikäänkuin tulisen virran vyöryvän lävitseen, hän suuteli\nkiihkeästi tuota punaista suuta, katsoi taas onnesta loistavia silmiä\nja kuiskasi hiljaa, tulisesti:\n\n-- Pieni armaani... Minä voisin puristaa sinut kuoliaaksi...\n\nMartti tunsi nuoren, notkean ruumiin puristautuvan yhä lujemmin\nvastaansa. Tytön silmät leimahtivat omituisesti, kun hän lähensi\nsuutaan ja kuiskasi kuin huumaantuneena:\n\n-- Tee se... Martti... Sinä olet minun jumalani... Sinä saat tehdä\nminulle, mitä tahdot...\n\nAlhaalta kadulta kuului vaunujen jyrinää, sanomalehtipoika huuteli\nkimakalla äänellä tuotteitaan, samalla kun nousevan auringon ensi\nsäteet pilkistivät uutimien raosta... Mutta he eivät huomanneet tästä\nkaikesta mitään -- he olivat taas löytäneet toisensa... He olivat\nunohtaneet koko maailman...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat nukkuneet vasta aamulla, ja kun Martti heräsi, oli kello\nlähes yksitoista.\n\nMartti päätti yllättää Agneksen. Hän pukeutui äänettömästi, soitti\ntarjoilijan ja tilasi kahvia. Sitten hiipi hän varpaillaan Agneksen\nvuoteen ääreen, ja katsellessaan rakastettunsa rauhallisesti kohoilevaa\npovea ja hentoa käsivartta, joka valkeana hohti peitteen seasta,\ntulvahti hänen sydämeensä ennen tuntematon liikutuksen ja onnen tunne.\nJa sitten kuiskasi hän huomaamattaan hiljaa:\n\n-- Minun vaimoni...\n\nHän katsoi katsomistaan tuota olentoa, joka tuntui muuttuneen hänelle\npyhäksi ja samalla niin äärettömän kalliiksi ja läheiseksi, ettei\nmikään maailmassa voisi häntä korvata eikä eroittaa. Ajatellessaan että\ntuo ihana olento on hänen vaimonsa, olisi hän tahtonut itkeä ilosta ja\nkiitollisuudesta. Hän ei enää pelännyt tulevaisuutta, ei muistellut\nmenneisyyttä. Kaikki kärsimykset ja tuskat tuntuivat häipyneen\nmenneisyyden hämärään kuin pahat unet... Mutta hän oli tuossa...\n\nKäytävästä kuului läheneviä askeleita ja Martti lähti vastaan,\näänettömin askelin. Hän hymyili jo itsekseen, ajatellessaan Agneksen\nhämmästystä, kun hän saa kahvin vuoteelle...\n\nMutta se ei ollutkaan tarjoilija, vaan juoksupoika, joka kutsui hänet\npuhelimeen.\n\nMartti sulki hiljaa oven, otti eteisestä hatun päähänsä ja seurasi\npoikaa hississä alas. Mutta siellä odottikin kaksi sivilipukuista\nmiestä, jotka näyttivät poliisimerkkinsä ja kehoittivat Marttia\nseuraamaan heitä.\n\nMartti hätkähti, mutta onnistui hillitsemään itsensä ja kysyi tyynesti,\nmikä oli syynä tähän. Poliisit eivät sanoneet tietävänsä, ja Martti\nlupasi lähteä, kun ensin ilmoittaa asiasta vaimolleen. Se kiellettiin,\nja kun Martti hämmästyneenä kysyi syytä ja uudisti pyyntönsä, tarttui\ntoinen päättävästi hänen käsivarteensa.\n\nMartti tunsi vaistomaisesti, että hänet aiotaan estää ja tuskanhiki\nkohosi hänen otsalleen. Hän koetti vieläkin pyytää, huomautti, miten\nraakaa tuollainen menettely on, ja kun ei edes Venäjällä menetellä\nsillätavoin, niin ei kai sivistyneessä Ruotsissa. Poliisit näyttivät\nnolostuvan, koettivat kierrellä ja vetosivat saamiinsa määräyksiin.\nKun Martti lopulta pyysi saada ilmoittaa asiasta puhelimitse\npoliisimestarille, silloin toinen poliiseista rykäisi ja lausui\nivallisesti:\n\n-- Kyllähän te tiedätte, ettei _teidän_ vaimonne tule tästä\npelästymään. Ja poliisimestari on erikoisesti kieltänyt, ettemme saa\npäästää teitä takaisin huoneeseenne...\n\nMartin aivoissa leimahti yhtäkkiä kamala aavistus, hän katsahti\nympärilleen niinkuin villieläin, joka pimeydessä välähtävän salaman\nvalossa on nähnyt ympärillään kauhean verkon -- ja hänen kätensä\nkourasi koneellisesti takataskua. Mutta poliisit näyttivät kuin\nodottaneen tätä, sillä samassa hyökkäsi oven takaa neljä miestä Martin\nkimppuun .. Martin silmissä leiskahti ikäänkuin mustanpunainen\nkipinäpilvi, ja niinkuin verkkoon takertunut villipeto riuhtautui hän\nhurjalla voimalla irti. Miehiä kaatui hänen ympärillään... Hän pääsi jo\novelle, mutta sitten tartuttiin takaapäin hänen jalkoihinsa, kaikki\nhyökkäsivät hänen päälleen, hän oli tukehtumaisillaan, kuului äkäisiä\nhuutoja...\n\nKun Martti hetken kuluttua istui vaunuissa poliisien keskellä ja\nkatseli auringonpaisteisia katuja ja sen kirjavaa ihmisvilinää, tuntui\nkaikki kauhealta painajaisunelta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartti sai virua monta päivää putkassa, ilman että häntä kuulusteltiin,\nja lopulta hän oli varma, että hänet oli pidätetty Agneksen vanhempien\ntoimesta. Kun hän ajatteli, mitä kaikkea he voivat valehdella\nAgnekselle -- eikä hän voi millään tavalla ilmoittaa totuutta, silloin\noli Martti pakahtua voimattomasta raivosta...\n\nSentähden ei hän ymmärtänyt olla varuillaan. Ja kun hän lopulta\npääsi kuulusteltavaksi, lausui hän ihan suoraan, mitä ajatteli\npidättäjistään. Lopputulos oli, että hänet tuomittiin poliisin\nvastustamisesta ja pahoinpitelystä, sekä oikeuden häväisemisestä 10\nkuukaudeksi vankeuteen...\n\nLähes vuoden virui Martti siis syyttömästi vieraan maan vankilassa, ja\nkoko aikana ei hänellä ollut pienintäkään mahdollisuutta ilmoittaa\nAgnekselle. Kun hän pääsi vapaaksi, oli Venäjän taantumusvalta entistä\nvoimakkaampi, joten hän ei päässyt Suomeen. Hänet oli leimattu\nvaaralliseksi vehkeilijäksi, eikä hän saanut enää Ruotsissakaan työtä.\nAgnekselta ei myöskään saapunut vastausta. Hän alkoi etsiä merimiehen\npaikkaa, ja kun hän pääsi erääseen Ameriikkaan menevään lastilaivaan,\npäätti hän karata siellä. Ja parin kuukauden kuluttua oli hän\nAmerikassa.\n\nAgnes oli silloin Martin kadottua löytänyt huoneensa pöydältä\nlyijykynällä kirjoitetun, Martin nimellä varustetun lapun, jossa\nilmoitettiin, että heidän täytyy erota, niinkuin hän oli yöllä\nselittänyt, koska Agnes tulisi perinnöttömäksi, eikä hän voi ruveta\nelättämään köyhää vaimoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgnes oli ollut kuin pökerryksissä. Mutta vaikka käsiala näyttikin\nMartin kirjoittamalta, ei hän voinut uskoa sitä hänen lähettämäkseen.\nMutta yksi seikka tuntui selittämättömältä -- kuka olisi tiennyt heidän\nyöllisistä puheistaan? Hän ei aavistanut, että heitä oli kuunneltu koko\nyö viereisessä huoneessa.\n\nHänen äitinsä tuli parin päivän kuluttua häntä lohduttamaan, ja\nilmoitti, että Martti oli suuresta summasta luvannut mennä Ameriikkaan\nja jättää iäksi Agneksen. Mutta Agnes ei sitäkään uskonut -- hän\naavisti, että asiassa oli jotain petollista. Hän odotti tuskallisella\njännityksellä jotain tietoa Martilta -- odotti päivästä toiseen,\nturhaan....\n\nMutta kun kokonainen vuosi kului ja omaiset yhtämittaa surkuttelivat\nhäntä, solvasivat \"tuollaista petturia\", alkoi epäilyksen myrkky\nlopulta vaikuttaa. Mutta hän ei koskaan voinut unohtaa Marttia, ja kun\nhän ei itse enää odottanut onnea, meni hän sairaanhoitajattareksi. Hän\noli kuitenkin liian heikko sellaisiin rasituksiin ja saatuaan\nkeuhkotautitartunnan, alkoi hän nopeasti huonontua...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMartti ei myöskään ollut unohtanut Agnesta ja kun hän vallankumouksen\njälkeen vihdoin pääsi kotimaahan, oli hän päättänyt vielä kerran nähdä\nentisen rakastettunsa ja selittää totuuden.\n\nMutta kolmantena päivänä kotimaahan tulonsa jälkeen sairastui hän\nvaaralliseen vatsakalvontulehdukseen. Hänet kannettiin henkihieverissä\nsairaalaan ja niin jäi hänen aikeensa.\n\nSiitä oli kulunut lähes viisi kuukautta, ja nyt makasi Martti sairaalan\nyksityishuoneessa kalpeana, laihtuneena. Hänen selkäänsä kirveli ja\npoltti kuin olisi hän maannut kuuman rautaristikon päällä. Päivästä\npäivään, viikosta viikkoon oli hän odottanut, milloin saisi edes\nhetkeksi kääntyä kyljelleen. Mutta hänen täytyi yhä maata selällään,\nsillä vatsahaava oli auki. Ja jokainoa päivä oli hänen täytynyt kestää\nsama tuskallinen kidutus, kun imuputket ja mätäiset sideharsot\npoistettiin vatsahaavasta ja koko suolisto peitettiin puhtailla.\n\nTuo sidemuutos oli tapahtunut juuri äsken, hänen ruumiinsa oli vielä\nkostea kylmästä tuskanhiestä ja jäsenet vapisivat kuin ankaran\nponnistuksen jälkeen.\n\nMartti muisti taas sen synkän syyspäivän, kun hänet tuotiin\nsairashuoneeseen. Siitä tuntui vierineen vuosikausia, ja kuitenkin hän\nmuisti niin tavattoman selvästi sen selittämättömän tunteen, kun hänet\noli tarkastettu ja hän huomasi yhtäkkiä olevansa _varman kuoleman_\nedessä. Hän oli näet nähnyt heti professorin kasvoista, ettei ollut\ntoivoa, ja pyytänyt suoraa vastausta. Professori olikin alakuloisesti\nselittänyt, että koko vatsaontelo oli täynnä mätää, joten operatsioni\noli ehkä myöhäistä.\n\n-- Mutta jos tahdotte, niin tehdään kuitenkin operatsioni koetteeksi,\n-- oli professori hetken kuluttua lisännyt. -- Ette muutenkaan elä\nmontaa tuntia...\n\nMartti oli myöntynyt. Ja kun hän oli neljättä tuntia maannut\nleikkuupöydällä, ei häntä enää tahdottu saada hereille. Vasta myöhään\nyöllä hän vähitellen tuli tajuihinsa, ja häilyttyään kolmatta viikkoa\nelämän ja kuoleman rajamailla, alkoi hän professorin ja koko sairaalan\nhämmästykseksi toipua. Professori sanoi jälkeenpäin, ettei hän olisi\nvoinut koskaan sitä uskoa, ja tunnusti, että se oli urheilun ansiota.\n\nMartti oli Ameriikassa ollessaan urheillut entistä innokkaammin ja\nhäntä oli pidetty suomalaisten parhaana yleisurheilijana. Tuollainen\nkiihkeä toiminta ja rasittavat ponnistukset olivat auttaneet häntä\nunohtamaan. Ja ne olivat karaisseet hänen hermonsa, antaneet hänelle\nsen tarmon, voiman ja kestävyyden, jonka avulla hän vain oli kestänyt\nnämä kuukaudet... Siellä kaukana oli Martti alkanut jo vähitellen\nvapautua tuosta vanhasta muistosta. Mutta aivankuin susi, joka heti\nhyökkää heikentyneen uhrinsa kimppuun, oli sekin kalvanut koko\nsairausajan hänen sydäntään. Lopulta oli hän kirjoittanut Agnekselle ja\nselittänyt mitä hänelle oli tapahtunut tuosta kohtalokkaasta aamusta\nlähtien. Hän toivoi saavansa tavata Agneksen ja pyysi että tämä ainakin\nvastaisi hänelle. Alussa oli hän kiihkeästi odottanut vastausta, mutta\nkun viikot vierivät, eikä mitään kuulunut, vaikutti se häneen niin\nmusertavasti, että kuume nousi joka aamu, jolloin posti saapui...\n\nProfessori oli koko ajan hoitanut Marttia, ja hän aavisti, että tämän\nmuutoksen aiheutti jokin sielullinen syy. Eräänä päivänä alkoi hän\npuhua siitä, ja vedoten Martin harvinaiseen tahdonvoimaan, pyysi hän,\nettei Martti antaisi minkään pikkuseikan ehkäistä parantumistaan, kun\nhän kerran oli kestänyt sellaista, josta vain aniharva voi selviytyä.\n\nTämä teki tarkoitetun vaikutuksen. Martti _päätti_, ettei enää odota\nvastausta Agnekselta, eikä ajattele häntä. Ja kun hän muisteli niitä\nkärsimyksiä, joita oli saanut kestää Agneksen tähden, tunsi hän kylmää\nkatkeruutta, joka karkoitti kaikki hellemmät ajatukset...\n\nMutta monta kertaa öisin, kun himmennetyn sähkölampun punertava hämy\ntäytti hänen pienen huoneensa, ja hiljaisuutta häiritsi vain jonkun\nsairaan yksitoikkoinen, väsynyt valitus etäältä yhteissalista -- kunnes\nsekin häipyi tajunnasta niinkuin seinäkellon tikitys. Silloin nuo\nkaukaiset muistot palasivat hänen mieleensä huomaamatta -- kuin\nhiipivät varkaat nukkuvan huoneeseen. Hän muisti taas heidän\nensimäisen kohtauksensa, hänen ensimäisen suutelonsa hämyisessä\nporraskäytävässä... Hän oli taas elävinään ne ihanat onnen hetket\nTukholmassa, kaikki, kaikki... Ja kun hän sitten lopulta havahtui\ntodellisuuteen, näki taas hämärän yksityishuoneen, kuuli sairaan\nnääntyneen vaikerruksen -- silloin tunsi hän tuskallista kirvelyä\nsydämessään...\n\nMartti ajatteli taas Agnesta, kun hoitajatar tuli ilmoittamaan, että\neräs neiti haluaa puhutella häntä.\n\nMartti nyökkäsi äänettömänä. Hetken kuluttua aukeni ovi, ja Agnes astui\nhiljaa sisään, seisahtuen ovensuuhun.\n\nMartti ei voinut sanoa mitään. Katsoi vain raskaasti hengittäen, kun\ntyttö läheni, puristi hänen kättään, ja sitten kuuli Martti oman\nliikutuksesta vapisevan äänensä:\n\n-- Sinä... Agnes... En enää odottanut...\n\n-- Lähdin heti... kun sain kirjeesi... -- kuiskasi tyttö käheällä,\nheikolla äänellä.\n\nKuullessaan tuon äänen, jäi Martti kuin jähmettyneenä tuijottamaan, ja\njokin outo kylmyys tuntui täyttävän hänen rintansa. Hän muisti tytön\nhopeanheleän äänen, muisti hänen ihanat kasvonsa. Ja nyt hän seisoi\ntuossa laihana, kalpeana, posket olivat miltei kuopalla, silmät niin\nomituisen suuret ja tuskalliset. Aivankuin aavistaen Martin ajatukset\nnyökäytti hän päätään ja lausui hiljaa, surullisesti hymyillen:\n\n-- Niin... olen muuttunut...\n\nPitkä äänettömyys. Sitten kuiskasi Martti hiljaa:\n\n-- Agnes... Mitä on tapahtunut ..? Sinä olet sairas...?\n\nTytön katse painui, hän rykäisi pari kertaa käheästi. Ja taas kuului\nhänen äänensä särkyneenä ja heikkona, kuin etäisyyteen häipyvä kaiku:\n\n-- Niin... minä olen sairas...\n\nMutta sitten hän kohotti katseensa ja lisäsi ikäänkuin hätääntyneenä:\n\n-- Mutta älä sentään ole rauhaton... Kun vaan sinä... Oletko parempi?\n\n-- Kyllä _minä_... mutta...\n\n-- No sitten on kaikki hyvin! -- keskeytti tyttö nopeasti ja koetti\ntaas hymyillä. -- Oi Martti, olen niin iloinen, että vielä kerran näin\nsinut, ennenkuin... Niin... tarkoitan, että...\n\nHän vaikeni hämmentyneenä, mutta yhtäkkiä näytti hän muistavan jotain\nja kysyi jännittyneenä:\n\n-- Onko se totta... mahdollista, mitä kirjoitit...? Se on niin\nkauheata... Kerro minulle kaikki...\n\nMartti esteli ensin, peläten sen kiihoittavan Agnesta, mutta tämä vaati\nniin kiihkeästi, että hänen lopulta täytyi kertoa kaikki. Martti\nkuvaili mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän niistä arveli.\n\nTyttö tuijotti kuin kauhusta lamaantuneena Martin kasvoja. Ja kun tämä\noli lopettanut kertomuksensa, tarttui hän rintaansa ja kuiskasi\nkäheästi:\n\n-- Vanhempani ovat tuhonneet elämäni... ja meidän... onnemme...\n\nSenjälkeen kertoi tyttö puolestaan kaikki, ja nyt vasta he huomasivat\nsen inhottavan petoksen ja valheen verkon, jossa he olivat vuosikausia\npyristelleet avuttomina, kuin kalat pyydyksessä...\n\nMartti tunsi raskaan masennuksen ja katkeruuden kuristavan sieluaan.\nTuntui mahdottomalta, että nykyaikaisessa, \"sivistyneessä\"\nyhteiskunnassa voisi tapahtua sellaista -- ja kuitenkin se oli totta!\nHän oli itse sen kärsinyt, heidän onnensa oli tuhottu...\n\nMutta ei! Hän näki tytön katseessa vieläkin vain rakkautta, ja kun\nMartti sai kuulla sen tytön omilta huulilta, alkoi hän puhua hellästi\nja tulisesti:\n\n-- Jos sinä tahdot, niin me tulemme vieläkin onnellisiksi! Sinä paranet\ntaas, ja minä nousisin vaikka haudasta, kun tiedän, että sinä minua\nrakastat! Me näytämme, etteivät he voi estää meidän onneamme... Eikö\nniin?\n\nTytön silmät olivat kirkastuneet, posket punertuneet, niinkuin rakkaus\nolisi hetkeksi karkoittanut kuoleman. Mutta sitten hän katsahti\nhätkähtäen ympärilleen, niinkuin olisi tuntenut kuoleman näkymättömänä\nhaamuna lähestyvän -- ja aivankuin sen jääkylmän kouran pyyhkäisemänä\npakeni veri hänen laihoilta kasvoiltaan. Hänen rintansa alkoi kohoilla\nyhä raskaammin, mutta nähdessään Martin kauhistuneet kasvot, ojensi hän\nkätensä ja koettaen hymyillä, kuiskasi vapisevin huulin:\n\n-- Rakas... älä sinä... siitä...\n\nMutta samassa hänen äänensä katkesi käheään yskään, hän kääntyi\npoispäin ja hänen hento ruumiinsa hytkyi rajusti. Kun yskä taukosi,\nvierivät suuret hikihelmet hänen kalpealta otsaltaan. Hän koetti\nepätoivoisesti hillitä läähättävää hengitystään, painoi nenäliinan\nsuulleen, mutta jokaisella hengenvedolla kuului hänen rinnastaan\nraskas, särkynyt korahdus.\n\nMartti ei voinut puhua mitään. Hänellä oli omituisen varma tunne siitä,\nettä Agnes kuolee pian, mutta sittenkään hän ei uskaltanut heti kysyä.\nHän piteli vain pientä, vapisevaa kättä ja katsoi rakastettunsa kasvoja\nkuin apua rukoillen.\n\nMutta nähdessään tytön hellän, hätääntyneen katseen, häpesi Martti\nheikkouttaan ja kysyi värisevällä äänellä:\n\n-- Kerro minulle kaikki... Miten on laitasi...? Oletko ollut kauan\nsairaana...? Onko se keuhkotautia...?\n\nMutta ikäänkuin peläten kuulla totuutta, jatkoi Martti kiihkeästi:\n\n-- Mutta tietysti sinä paranet! Sinun täytyy parantua! Niin, sinä menet\nEtelään, siellä on kuuluisia lääkäreitä, terveellinen ilma... Niin,\nsaat nähdä...\n\nTyttö pudisti surullisesti päätään ja kertoi hiljaisella äänellä, miten\noli ollut jo puolitoista vuotta Italiassa -- ja viimeisen puolenvuoden\naikana mennyt säännöllisesti alaspäin. Hän oli jo toista kuukautta\nmaannut vuoteessa, josta ei koskaan luullut nousevansa...\n\n-- Mutta sitten saapui sinun kirjeesi... -- jatkoi tyttö silmät\nsädehtien. -- Se antoi minulle uutta voimaa -- ja minä päätin tulla\nluoksesi... Ja vaikka lääkärit väittivät minun heti kuolevan junassa,\nniin lähdin sittenkin...\n\nTaas keskeytti yskä hänen puheensa, sitten hän vaikeni nääntyneenä,\npyyhkäsi hien otsaltaan, ja Martti kuiskasi tuskallisen jännityksen\nvallassa:\n\n-- Entä sitten...?\n\n-- Toisena päivänä sain korkean kuumeen ja hoitajani luuli minun\nkuolevan... Minun täytyi jäädä Sveitsiin... Ja kun viikon päästä\nlähdin, en vieläkään päässyt kuin Tanskaan...\n\nUudestaan tuli yskänpuuska. Martti tarttui hänen käteensä ja kuiskasi\nääni säälistä ja hellyydestä värähtäen:\n\n-- Rakkaani... Mitä sinä oletkaan kärsinyt...\n\n-- Vielä kerran täytyi minun jäädä sairaalaan, -- jatkoi tyttö\nväsyneellä äänellä. -- Eikä kukaan voi tietää, miten pelkäsin, etten\nehtisi tänne... Mutta nyt olen täällä... ja sinä rakastat minua... Nyt\non kaikki hyvin...\n\nMartti ei tähän asti ollut oikein käsittänyt kaikkea, mutta nyt hän\nymmärsi totuuden koko armottomuudessaan. Kun Agnes hetken kuluttua\nlähtee täältä, eivät he enää koskaan näe toisiaan. Hän tunsi suuren\nhädän ja tuskan kouristavan sydäntään, hän olisi tahtonut huutaa, tehdä\njotain... Ja tietämättä mitä teki, tarttui hän rakastettunsa käsiin,\nniinkuin olisi tahtonut temmata hänet kuoleman kynsistä ja sammalsi\nepätoivoisesti:\n\n-- Ei, ei... Sinä et saa kuolla! Nyt, kun kaikkien kärsimysten jälkeen\nvoisit tulla onnelliseksi... Se olisi liian julmaa sinulle...\n\n-- Voi älä ajattele minua, -- kuiskasi tyttö värähtävin äänin. -- Sillä\nnyt kuolen mielelläni... Kun vaan sinä voisit unohtaa ne kauheat\nkärsimykset, jotka olet kestänyt minun tähteni -- ja tulisit vielä\nonnelliseksi...\n\n-- Luuletko, että minä koskaan voisin ajatella ketään muuta, kun en\nsilloinkaan, kun olisin tahtonut...\n\nMartti katsahti arasti Agnesta, joka toisti hämmästyen:\n\n-- Tahtonut...?\n\n-- Niin... -- myönsi Martti hiljaa ja jatkoi kuin itsekseen: -- Sinä et\ntiedä mitä olen kärsinyt näinä vuosina, kun en saanut vastausta... Kun\nkuvittelin, että olet toisen kanssa naimisissa ja sinulla on lapsia --\nsilloin tuntui kuin suuri puukko olisi ollut sydämessäni, ja sitä\nkierrettäisiin hiljaa...\n\nMartti vaikeni hämmentyen ja lisäsi:\n\n-- Suo anteeksi rakas, kun puhun tuollaista. Sillä nythän tiedän\ntotuuden... Mutta kun ajattelen sinua... että sinun... elämäsi on\nmennyt hukkaan... että sinun täytyy...\n\nJokin karvas ja tukehduttava kohosi Martin kurkkuun, hän ei voinut\npuhua. Mutta silloin tunsi hän hennon, vapisevan käden painuvan\nsuulleen ja kuuli rakastettunsa hellyydestä väräjävän äänen:\n\n-- Ei rakkaani -- ei niin! Me olemme molemmat kärsineet, mutta minun\nelämäni ei ole mennyt hukkaan... Mehän olemme rakastaneet toisiamme,\n_eläneet_ yhdessä... Ja kun nyt tiedän...\n\nTaas hän yskähti särkyneesti jonkun kerran ja sitten lisäsi entistä\nhiljemmin:\n\n-- Niin rakas... Mitä merkitsee aika... Muistatko sitä päivää\nRuotsissa? Eikö sellainen päivä ole enemmän, kuin kymmenet vuodet...?\nEikö niin... rakas...?\n\nHänen äänensä oli yhä heikennyt, mutta hänen katseestaan loisti hellyys\nja onni. Martti tarttui hänen käsiinsä ja tyttö kumartui kuin\ntahdottomana häntä kohti. Mutta viime hetkellä hän kohotti päänsä,\nhätkähtäen kuin rikoksentekijä ja sopersi vapisevin huulin:\n\n-- Ei rakas... Anna anteeksi, kun en muistanut... Sinähän voisit saada\nsaman taudin... Kuolisit minun tähteni...\n\nMartin rinnassa läikähti kuin lämmin aalto. Sitten hän koetti sanoa\nmahdollisimman tyynesti:\n\n-- Jos sinä ehdottomasti tahdot, niin enhän minä... Mutta ensin minä\nkuiskaan sinulle erään tärkeän asian...\n\nTyttö kumartui mitään aavistamatta, ja Martti tarttui hänen kaulaansa,\nsuuteli häntä tulisesti ja pitkään. Kuiskasi jonkun hellän sanan ja\nsuuteli taas...\n\nNäytti aivankuin kuoleva tyttöraukka olisi saanut rakastettunsa\nsuuteloista uutta elinvoimaa ja verta. Sillä nyt kohosi noille\nhelmeille poskille vieläkin vieno punerrus -- niinkuin laskevan\ntalviauringon viimeinen kajastus. Kuin huumaantuneena katsoi hän\nrakastettuaan ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Mutta sitten hän\npyyhkäsi ne pois ja hymyili. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja kun hän\ntaas puhui, värähti hänen hiljaisessa äänessään väkevä sisäinen riemu\nja onni:\n\n-- Oi Martti, Martti... Sinä olet ollut minun elämäni... ja nyt sinä\nolet pelastanut minut kuoleman kauhusta... Jospa tietäisit, miten\nkauheata oli ihan yksin, hyljättynä odottaa kuolemaa... Kun ajattelin,\nettä sinäkin olet unohtanut minut, että minun täytyy lähteä pimeään\ntuntemattomuuteen yksin, ilman lohdutuksen sanaa, silloin tunsin niin\nhirveätä hätää ja epätoivoa, etten voi sitä selittää... Mutta nyt en\npelkää kuolemaa enkä iankaikkisuutta... Sillä nyt, kun tunnen\nhuulillani sinun suutelosi, ei kuolema minua kauhista... Minä suljen\nsilmäni ja näen sinun katseeni, tunnen taas sinun viime syleilysi...\nsinun huuliesi lämmön...\n\nHänen silmänsä hehkuivat kuumeesta, ja täplät poskilla olivat\nmuuttuneet yhä punaisemmiksi. Kietoen käsivartensa Martin kaulaan,\nkuiskasi hän kuumeisella hellyydellä:\n\n-- Tiedätkö armaani... Minä tunnen, että pian saan lähteä... Ja vaikken\ntiedä, mitä siellä on, niin nyt en pelkää...\n\nMartti tunsi oudon, ihmeellisen liikutuksen täyttävän mielensä --\nikäänkuin olisi nähnyt vilahduksen iankaikkisuudesta, ja hänen äänensä\nvärisi hellänä ja vakuuttavana:\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan pelätä, rakkaani... Iankaikkisuus on vain\nsuurta rauhaa...\n\nTyttö suuteli häntä vielä kerran kuumeisilla huulillaan, katsoi häntä\nkirkastunein katsein... Ja viimeisen kerran kuuli Martti hänen äänensä:\n\n-- Kiitos rakkaani... Tuollaisena näen sinut silloin, kun... lähden\nsuureen tuntemattomuuteen...\n\nHän nousi horjuen, mutta katsahdettuaan vielä kerran Marttia,\nsuoristautui hän ja astui suorana ja pystypäisenä ulos huoneesta...\n\n\n\n\nSÄRKYNYT ELÄMÄ\n\n\nSiitä oli kaksi viikkoa, kun Heikki oli rakastunut -- ensimmäisen ja\nainoan kerran. Sillä hän oli vain yhdeksäntoista vuotias ja lukenut\nvasta muutamia romaaneja, joissa rakkaus oli niin ihanteellisen\npuhdasta, kaunista ja sopusointuista, ettei Heikki saattanut\nkuvitellakaan muunlaista. Sentähden oli hänestä aivan luonnollista,\nettei hänen rakastettunsa ollut koskaan ajatellutkaan ketään muuta\nmiestä, eikä siis tullut kysyneeksi mitään tytön entisyydestä... Ja kun\nhän tänä iltana sai tietää, että tyttö oli ennen rakastanut toista --\ntuntui Heikistä siltä, kuin olisi yhtäkkiä pudonnut pilvistä pimeään,\nhyllyvään suohon...\n\nKaksi tuntia sitten oli Heikki eronnut rakastetustaan -- päätettyään,\nettei enää koskaan tahdo tavata häntä. Hän ei kyennyt ajattelemaan,\nmiten asia todellisuudessa oli. Mutta kun hän kuvitteli, että toinen on\nsuudellut _häntä_, pitänyt sylissään... silloin tuntui kuin tulinen\nrauta olisi painettu hänen rintaansa. Hänellä oli vain sellainen tunne,\nettä tyttö on julmasti pettänyt häntä -- ja nyt hänen onnensa, koko\nelämänsä on iäksi särkynyt...\n\nSiitä asti oli Heikki kuin pökertyneenä kävellyt edestakaisin\nvilkkaimpia katuja -- hän ei voinut ajatellakaan, että lähtisi yksin\npieneen vinttikamariinsa. Vain joku harva kulkija enää näkyi autiolla\nkadulla, ja aivankuin hämärän pelon vallassa katsahti Heikki\nhuomaamattaan ympärilleen...\n\nSilloin kuuli hän äänekästä puheensorinaa. Hän näki rivin valaistuja,\nhikisiä ikkunoita, ja huomatessaan avonaisen oven, astui hän sisään\nkuin turvaa etsien...\n\nNyt vasta huomasi Heikki tulleensa kapakkaan. Kaikki pöydät olivat\n\"ylösotetut\", ja hän seisoi neuvottomana keskellä lattiaa.\n\nSilloin näki Heikki erään vanhan miehen ystävällisesti hymyillen\nkutsuvan häntä pöytäänsä ja hän suostui ilomielin.\n\nHeikki tilasi puolikkaan konjakkia, joka herätti heti uuden\npöytätoverin myötätunnon Heikkiä kohtaan. Hän ei kehunut Heikkiä, mutta\nhänen sanoissaan ja katseessaan oli jotain, joka miellytti Heikkiä,\nherätti hänessä luottamusta. Ja kun tämä sanoi huomaavansa, että\nHeikille oli tapahtunut jotain surullista, vaikutti se Heikin mieleen\nniin, että hän kertoi koko onnettomuutensa kuin vanhalle ystävälle. Ja\nmitä enemmän konjakkipullon sisältö väheni sitä lujemmaksi muuttui\nheidän ystävyytensä... Ja lopulta nousi mies, tarttui Heikin käteen ja\nalkoi kertoa liikutuksesta vapisevin äänin:\n\n-- Nuori mies... Minä en tiedä, mistä se johtuu... mutta minä tuota...\npidän teistä... Ja kun teille on sattunut sellaista, niin minä puhun\nteille erään pikkujutun, jota en ole puhunut kymmeneen vuoteen... Niin,\nsiitä on nyt yksitoista vuotta, kun sen viimeksi puhuin... eräälle,\njonka luulin ymmärtävän... Mutta hän päinvastoin... No niin, se ei\nkuulu tähän... Minä vaan tarkoitin, että tuota... Mitä minun pitikään\nsanoa...?\n\nVanha mies vaikeni, tarttui otsaansa ja näytti jännittävän humalan\nhämärtämiä aivojaan. Sitten hän kohotti päänsä ja jatkoi:\n\n-- Niin, minä vaan aioin sanoa, että vaikka olen tavannut teidät vasta\näsken, niin minusta tuntuu, että te ette halveksi minua... Ehkä te\nymmärrättekin minut... Sillä te olette... minä tunnen sen... te olette\n_oikea mies_.\n\nHeikki tunsi tahtomattaankin mielihyvää tuosta tunnustuksesta, sillä\nhän näki sen lähteneen sydämestä. Aivankuin peittääkseen sitä, tarttui\nhänkin vuorostaan miehen käteen ja lausui lämpimästi, vakuuttavasti:\n\n-- Uskokaa minua... Vaikka te olisitte tehnyt mitä, niin minä en voisi\nhalveksia teitä... Sillä minä näen, että te olette kärsinyt paljon...\nMinä olen niin iloinen, jos puhutte...\n\n-- Siinä te sanoitte oikein.... minä olen kärsinyt, -- sammalsi mies\nkäheällä äänellä ja hänen silmänsä kostuivat. Sitten hän yhdellä\nsiemauksella tyhjensi lasinsa, niinkuin olisi tahtonut sen mukana\nniellä jotain epämiellyttävää ja tuskallista ja alkoi puhua synkällä\näänellä:\n\n-- Sanoin sitä pikku jutuksi, mutta kyllä se minulle on ollut suuri\njuttu -- se vei koko elämäni... Ja minä olen kärsinyt siitä niin\npaljon, ettei helvetti voi olla mitään sen rinnalla... Niin, se on\nollut tuhat kertaa kamalampaa, kuin helvetissä...\n\nHän vaikeni, katsahti ympärilleen aivankuin aikoen paeta ja hänen\nharmahtavan parransängen reunustamat kasvonsa näyttivät niin vanhoilta\nja epätoivoisilta, että Heikki tunsi sydämensä täyttyvän säälistä.\n\nVanha mies katsoi häntä omituisen arasti, niinkuin olisi sittenkin\npelännyt uuden ystävänsä tuomiota. Mutta vihdoin hän alkoi kertoa, ja\nHeikki sai tietää, että hän oli juovuspäissään, mustasukkaisuuden\npuuskassa tappanut nuoren vaimonsa.\n\n-- Katsos, minä olin juovuksissa... tulin juuri kapakasta kotiin\nyöllä... ja luulin, että joku olisi ollut hänen luonaan, ja sitten\ntuota...\n\nHän ryyppäsi lasistaan ja jatkoi tuskasta käheällä äänellä:\n\n-- Minä en oikein tiedä, miten kaikki kävi... Mutta kun havahduin,\nmakasi hän lattialla, ja minä seisoin vieressä, verinen puukko\nkourassani... Hän katsoi minua himmein silmin ja veri pursui hänen\nsuustaan joka sanan jälkeen, kun hän viimeisin voimin kuiskasi:\n\n-- Miksi... tapoit...minut... syyttömästi...\n\nMiehen ääni katkesi niinkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan ja hänen\nkasvonsa vääristyivät; sitten hän puri hampaansa yhteen ja jatkoi\nkolkolla, katkonaisella äänellä:\n\n-- Voi nuori ystäväni... Se oli kauhea hetki -- sillä nuo sanat olivat\nhänen viimeiset sanansa... Minä heittäydyin hänen viereensä... koetin\ntukkia tuota kauheata haavaa. Minä hyväilin ja suutelin häntä, rukoilin\nepätoivoisesti... Hän koetti sanoa jotain, mutta ei voinut... Hänen\nsilmänsä sulkeutuivat ja hänen koriseva hengityksensä harveni...\nharveni... ja vaatteet punertuivat hänen verestään... Minä kuulin hänen\näitinsä kirkuvan, syyttävän minua, ja sitten minun päälleni hyökättiin,\nminut raastettiin pois... Viimeisin voimin tempauduin irti... suutelin\nviimeisen kerran hänen veristä suutaan -- samaa suuta, jota olin niin\nmonasti suudellut...\n\nPuhuja huokasi raskaasti ja jatkoi vapisevin huulin:\n\n-- Siinä minä näin hänet viimeisen kerran, ja samanlaisena näin hänet\ntuhannet kerrat vankikopin pimeydessä, kun en tiennyt hänestä mitään\nmuuta, kuin että hän tulee kuolemaan... Hänen omaisensa eivät antaneet\nminulle mitään tietoa, eivät lukeneet hänelle minun kirjettänikään --\nhe tahtoivat kostaa... Ja aina minä näin hänet verisenä,\nliikkumattomana... Kuulin hänen syyttävän äänensä...\n\nVanha mies peitti kasvonsa, niinkuin olisi nähnyt vieläkin tuon näyn...\nja sitten jatkoi taas tuskaisella, katkonaisella äänellä:\n\n-- Voi niitä vankilan kauhistavia päiviä ja öitä... Minä kävelin\nkopissani yhtämittaa yöt, päivät -- ja aina näin hänet edessäni... Minä\nodotin niin kovin jotain tietoa, anteeksiantoa, yhtä sanaa -- eikä\nmitään... Kaikki sekaantui mielessäni, tuo viimeinen näky vain muuttui\nyhä elävämmäksi... Minä olin elävinäni yhä uudelleen ja uudelleen tuon\nkauhean hetken... Ja kun lopulta havahduin pimeässä kopissani, en aina\ntiennyt, mikä oli totta, mikä unta... Hän rykäsi käheästi, ryyppäsi\nlasistaan ja jatkoi:\n\n-- Minä en tiedä, miten kauan sitä kesti, mutta vihdoin sain tietää,\nettä hän oli kuollut... Silloin luulin tulevani hulluksi... Oliko hän\nkuollut... kuollut...? Oliko hän kuollut -- enkä minä saisi nähdä häntä\nkoskaan... Minä en tietänyt, antoiko hän anteeksi, vai kuoliko hän\nminua tuomiten. Hän oli siis kuollut... iäksi poissa, ja minä olin\nhänet tappanut -- minä, joka rakastin häntä enemmän kuin omaa\nelämääni... Me olisimme voineet elää yhdessä pitkän, onnellisen elämän.\nJa minä olin hänet tappanut...\n\nViimeiset sanat kuuluivat vain käheänä kuiskauksena, ja hän kosketti\nkaulaansa, kuin irroittaakseen näkymättömän, kuristavan kouran. Sitten\nhän tarttui vapisevin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella. Sitten katsahti arasti kuulijaansa, mutta nähdessään\ntämän liikutetut kasvot, rykäsi hän pari kertaa käheästi ja jatkoi\nhiljaa, synkästi:\n\n-- Minä en ole tästä koskaan puhunut, sillä sitä pidettäisiin vain\njuopporatin juttuna... Ja kuitenkin te näette edessänne ihmisen, joka\non kärsinyt sellaista, jota vain harvoin elämässä sattuu. Sillä mies\nlopettaa kärsimyksensä, kun ne käyvät liian raskaiksi, mutta entä\nsilloin, kun ei voi kuollakaan... Kuka käsittää sen ihmisen hädän, joka\nrukoilee kuolemaa, mielettömyyttä -- mutta täytyy vain kitua!\n\nHän vaikeni ja rykäisi taas tukehtuneesti niinkuin sanat olisivat\ntarttuneet hänen kurkkuunsa. Sitten jatkoi entistä tuskaisemmin:\n\n-- Minä tiedän sen... Minä koetin kolme eri kertaa tappaa itseni, mutta\njoka kerta olivat vartijat vahdissa, ja minut estettiin. Ja kun sitten\nistuin täysissä raudoissa kopin seinään kytkettynä, niin siinä ei\nauttanut mikään... Minun täytyi vaan elää ja nähdä mielikuvituksessani\nhänet kuolevana, vuoroin taas elävänä, hymyilevänä, muistella noita\nentisiä ihania onnen päiviä... aina... aina... vuorotellen...\n\nHänen katseensa oli aivankuin jähmettyneenä tuijottanut jonnekin\netäisyyteen, niinkuin tuo näky olisi ilmestynyt hänen silmiinsä. Sitten\nhän havahtui, ryyppäsi lasistaan ja lisäsi:\n\n-- Voi nuori ystäväni niitä loppumattomia vuorokausia, viikkoja,\nkuukausia... Elävältä haudattukin tukehtuu lopulta, mutta minä en\nvoinut mitään... minun täytyi vaan kitua haudassani... Ja siellä on\nniin kamalaa... jospa tietäisit...\n\nHänen äänensä oli muuttunut yhä käheämmäksi, kunnes vaikeni kokonaan.\nHän painoi kasvot käsiinsä ja kumarat hartiat hytkähtivät pidätetystä\nnyyhkytyksestä. Heikin sydäntä kouristi syvä sääli, hän olisi tahtonut\nauttaa jotenkin, sanoa jotain lohduttavaa. Mutta hän tunsi, että kaikki\nsanat olivat tässä turhia. Hän muisti oman onnettomuutensa, mutta se\ntuntui nyt vähäpätöiseltä tuon kauhistavan kohtalon rinnalla, joka oli\nyhtäkkiä niellyt ihmiselämän -- niinkuin musta, pohjaton suonsilmä\nnielee siihen horjahtaneen vaeltajan...\n\nSilloin kajahti kapakan savuisessa ilmassa kiukkuinen kirous ja sitä\nsäesti särkyvän lasin helinä, ja huutojen ja naurunrähähdysten sekava\nsorina. Puhuja hätkähti, vilkaisi ympärilleen kuin unesta heräten;\nmutta kun hälinä samassa hiljeni tavalliseksi, tasaiseksi sorinaksi,\notti hän tukevan ryypyn ja virkkoi katkerasti hymähtäen:\n\n-- Mitä pirua minä oikein lörpöttelen! Minä luulen, että ruuvit alkavat\nhöltyä entistä enemmän, tai pitäisikö muuttaa uudet sahajauhot! Vai\nvaikuttaisiko konjakki yksin tällätavoin...\n\nHeikki tarttui liikutettuna vanhan miehen käteen ja keskeytti hänet,\nsanoen lämpimästi:\n\n-- Voi ystävä parka, älkää sanoko noin... Minä en tiedä mitä\nsanoisin... Olen niin iloinen, kun puhuitte... sillä nyt tiedän, miten\nvähäpätöinen minun onnettomuuteni on, kun ajattelen teitä... Ettekö\npuhuisi vielä jotain elämästänne senjälkeen, kun pääsitte...\n\nVanhan miehen kasvoilta katosi heti tuo teennäinen itseiva ja hän\nlausui hiljaa, surullisesti:\n\n-- Elämästäni... Minulla ei sen illan jälkeen ole ollut mitään\nelämää...\n\nHän vaikeni ja kyynel vierähti hänen harmaan parransängen peittämälle\nposkelleen. Mutta hän pudisti sen pois, tarttui taas vapisevin käsin\nlasiinsa ja huudahti teennäisen iloisesti:\n\n-- Mutta mitäpäs me siitä enää! Otetaan ryyppy sen asian päälle!\nKippis!\n\nHeikki katsoi äänettömänä toveriaan ja tunsi sydämensä vavahtavan: tuo\nsama mies on kerran ollut nuori ja voimakas kuten hän on nyt. Nuo\nsameat silmät ovat onnesta loistavina katselleet rakastettuaan, ja nuo\nsinertävät huulet ovat onnesta värisevinä suudelleet tämän punaisia\nhuulia -- niinkuin Heikki eilen illalla. Ja nyt hänellä ei ole elämää,\nei toivoa -- ei mitään...\n\n-- Entäs jos minulle olisi käynyt noin? -- välähti Heikin aivoissa. Ja\nniinkuin nopeana kuvasarjana kiitivät nuo tapaukset hänen sielunsa\nsilmäin editse. Hän oli näkevinään miehen rakastettunsa ruumiin\nääressä, näki hänet miltei mielipuolena pimeässä kopissa seinään\nkytkettynä, kaikki, kaikki... Ja hän tunsi kylmällä kauhulla, että\nhänen edessään oli ihminen, jonka elämä oli pirstoutunut -- niin äkkiä\nja korjaamattomasti kuin kivikkoon pudonnut kristallikruunu...\n\nHeikki tunsi häpeävänsä muistaessaan mitä oli äsken hänelle puhunut\nitsestään. Mutta samalla tunsi hän epämääräisen kiitollisuuden ja\nriemun tunteen läikähtävän rintaansa, huomatessaan, että hänen\nonnettomuutensa oli ollut vain lapsellista kuvittelua... Hänen\nrakastettunsa eli, rakasti häntä -- heidän onnensa ja elämänsä oli\nvielä edessäpäin...\n\n-- Kippis!\n\nHeikki vavahti kuullessaan tuon käheän äänen, ja vanha mies koetti\nhymyillä kuin anteeksi pyytäen. Mutta tuo hymy viilsi Heikin sydäntä\ntuskallisemmin kuin katkerinkaan itku... Hän näki noissa vanhoissa\nharmaissa kasvoissa, sammuneessa katseessa ja jäykässä, vääntyneessä\nhymyssä särkyneen ihmiselämän...\n\nMutta ympärillä kuului loppumattomana, tasaisena surinana juopuneiden\nhuudot ja nauru, ja sakea savu täytti huoneen -- niinkuin harmaa,\nsyksyinen sumu...\n\n\n\n\nKODITTOMAT\n\n\nHe olivat orpoja ja kodittomia. He astelivat surullisina ja väsyneinä\nkorkeaselkäistä, lokaista maantietä. Tien vierillä ammottivat syvät,\nmustavetiset ojat ja ympärillä häämöitti sumun peittämä syksyinen räme,\nniin kolkkona ja äänettömänä kuin unhoitettu hautausmaa.\n\n-- Voi kun ei tämä suo jo lopu... Jos se ei...\n\nLauri hätkähti, kuullessaan pienen sisarensa levottomuudesta vapisevan\näänen, ja kun hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät pidätetystä itkusta,\nhuomasi Lauri nyt vasta, ettei ollut puhunut mitään pitkään aikaan. Hän\ntarttui pieneen laihaan käteen ja alkoi puhua teennäisen iloisella ja\nlohduttavalla äänellä:\n\n-- Kas niin Maija! Älä nyt vaan pelkää. Kyllä se jo pian loppuu...\nEiköhän tuolla jo näy metsää...\n\nHän puhui edelleen samaan tapaan ja saikin siskonsa hiukan tyyntymään.\nHän tuijotti jännittynein katsein harmaata sumuseinää, toivoen että\nsiitä vihdoinkin alkaisi häämöittää tumma metsänreuna -- mutta turhaan.\nJokin yksinäinen, matala rämemänty vain ilmestyi silloin tällöin\nnäkyviin -- ikäänkuin harmaa haamu. Kaikki oli niin synkkää ja\näänetöntä, että Lauri muisti taas hämärtyvän hautausmaan ja\nhautakummun, jonka vierellä he olivat eilis-iltana itkeneet niin kauan,\nkauan. Voi, miten vaikeata heidän oli ollut sieltä lähteä, sillä sinne\nkummun alle oli jäänyt viimeinenkin, mitä heillä oli ollut elämässä --\n_äiti_.\n\nNiin, siitä oli vasta kolme vuotta, kun heilläkin oli koti, isä ja\näiti. Mutta sitten oli isä metsätöissä ollessaan jäänyt kaatuvan puun\nalle, ja sinne vieraalle paikkakunnalle oli hänet haudattu. Se koski\näitiin niin ankarasti, että hänen alulla oleva rintatautinsa paheni\npahenemistaan, ja kolme viikkoa sitten oli hänkin kuollut. Heille ei\njäänyt mitään, mutta Lauri ei ollut huolissaan itsensä tähden. Hän\noli sentään kaksitoista vuotias ja oli jo kahtena kesänä ollut\npaimenpoikana. Mutta kun hän ajatteli, että pieni Maija-parka joutuisi\nhuutolaiseksi ventovieraiden haltuun, jotka yrmisivät ja löisivät\nhäntä, silloin tunsi hän sellaista hätää ja tuskaa, kuin olisi hänen\ntäytynyt jättää pikkusiskonsa yksin pimeään korpeen kuolemaan. Ja hän\npäätti tehdä vaikka mitä, ennenkuin eroaisi siskostaan.\n\nJa niin oli hän käynyt pitäjän kaikissa taloissa pyytämässä, että\npääsisi ajopojaksi omaa ja sisarensa ruokaa vastaan -- mutta turhaan.\nNyt he olivat matkalla naapuripitäjään samassa tarkoituksessa. Lauri\noli päättänyt, että jollei sielläkään saisi paikkaa, niin he vaikka\nkerjäisivät yhdessä, siksi kunnes hän voisi elättää siskonsa...\n\nYhä ympäröi heitä harmaa, sumuinen suo, ja sen harmaudesta häämöittivät\nepäselvinä ja liikkumattomina matalat männynnäreet -- niinkuin\nhautakivet eilen illalla hämärällä hautausmaalla...\n\nLaurin mieleen lennähti taas tuo tuskallinen hetki, kun Maija eilen\nillalla oli yhtäkkiä painanut päänsä hänen syliinsä ja itkien\nsopertanut:\n\n-- Mennään vielä äidin luokse...\n\nLauri oli ajatellut samaa koko päivän, mutta ei tohtinut puhua\nsiskolleen. Ja kun he sitten menivät äidin haudalle, oli Maijaparka\nitkenyt niin katkerasti. Lauri oli nytkin näkevinään, miten hän\nheittäytyi suulleen hautakummulle, painoi pienet sormensa multaan,\nniinkuin olisi tahtonut vielä kerran koskettaa äitiään...\n\nLauri oli vähällä purskahtaa itkuun sitä muistellessaan. Mutta hän oli\npäättänyt, ettei enää itkisi -- ja hänen onnistuikin pidättää\nkyyneleensä.\n\n-- Sst. Kuule!\n\nLauri seisahtui yhtäkkiä, kääntyi ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella.\nJa kuultuaan etäistä rattaiden jyrinää, huudahti hän ilosta vapisevalla\näänellä:\n\n-- Voi Maija! Nyt päästään rattaille! Sinä saat levätä ja tunnin päästä\nollaan perillä.\n\n-- Mutta jos se onkin taas joku paha isäntä... -- sopersi Maija\npelokkaasti.\n\nHe olivat lähteneet siinä toivossa että pääsevät kaupungista palaavien\nrattaille, sillä pitäjien välillä oli lähes kahden penikulman pituinen\ntaloton taival. Mutta heti ensimmäinen jolta he kysyivät, oli\närjäissyt, ettei hän rupea raahaamaan kerjäläiskakaroita. Sen jälkeen\noli heidän ohitseen ajanut kyllä kaksikin, mutta ne olivat näyttäneet\nniin äreiltä, etteivät he uskaltaneet pyytää.\n\nSentähden olivat he odottaneet niin hartaasti, että tulisi joku emäntä,\njoka päästäisi heidät rattaille. Lauri tunsi pienen käden vapisevan\nomassaan, ja nähdessään siskonsa kalpeana, tuskasta jännittynein\nkatsein tuijottavan tuota läpitunkematonta sumuseinää, tarttui tuo\njännitys häneenkin. Hänestä tuntui, ikäänkuin sen takana lähenisi\nheidän kohtalonsa: jolleivät he nyt pääse, niin Maija ei jaksaisi\nloppumatkaa, ja he jäävät tänne... Taas kuului Maijaparan kauan\npidätetty henkäys, hänen kätensä menivät ristiin ja huulet liikkuivat\nkuin äänettömässä rukouksessa.\n\n-- Älä vaan Maija ole levoton, -- lausui hän mahdollisimman tyynesti ja\nrohkaisevasti. -- Minä olen varma, että sieltä tulee joku emäntä -- ja\nhän päästää rattaille! Saatpa nähdä!\n\nLauri koetti hymyilläkin, mutta hänen huulensa vapisivat kuin vilussa.\n\n-- En minä enää pelkää! -- kuiskasi Maija ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat. -- Minä rukoilin Jumalaa, ja nyt olen varma, että hän\nauttaa. Hän toimittaa niin, että tulee joku kiltti täti ja me pääsemme.\n\nLauri oli viimeaikoina pelännyt järkensä menevän, kun kaikki hänen\nrukouksensa olivat olleet turhia. Hän oli rukoillut niin nöyränä ja\nluottavaisena, että Jumala antaisi äidin parantua, rukoillut, että hän\nlähettäisi jotain apua. Kun hän sitten oli nähnyt äidin huononevan\npäivä päivältä, eikä saatu mistään lääkettä ja lopulta oltiin ilman\nruokaa päiväkausia, kasvoi hänen hätänsä ja kaikki tuntui sekaantuvan\nhänen päässään. Mutta hän rukoili, rukoili yhä epätoivoisemmin ja\nluotti vieläkin, että Jumala auttaa ainakin viime hädässä. Mutta kun\näitiparka sitten makasi arkussa liikkumattomana, silloin tuntui kaikki\nsärkyvän...\n\nMutta pikkusiskon viime sanoissa kuvastui niin iloinen varmuus ja\nluottamus, että se tarttui häneenkin. Lisäksi hän huomasi erään\ntosiseikan, joka saattoi hänet ilosta huudahtamaan:\n\n-- Etkö kuule miten hiljaa hän ajaa! Se on varmaan joku kiltti täti!\n\n-- Niin -- Jumala on hänet lähettänyt, -- päätti pikkusisko hiljaa. Ja\nhe seisoivat liikutettuina, odottaen lähenevää auttajaa.\n\nYhtäkkiä kajahti hiljaisuuden lävitse kiukkuinen karjahdus, sitten\nkolme viuhahtavaa piiskaniskua ja nopeasti lähenevää kärrynpyöräin\njyminää.\n\nLauri hätkähti niinkuin nuo näkymättömät piiskaniskut olisivat\nsattuneet häneen, ja pikkusisko tarttui häneen vapisevin käsin. Ja kun\nsumuseinän lävitse samassa syöksähti musta, hulmuvaharjainen haamu,\nsilloin sisko kauhusta parahtaen painoi päänsä veljen rinnalle --\nniinkuin olisi nähnyt suunnattoman hirviön hyökkäävän kimppuunsa.\n\nHevonen sivuutti heidät ja nyt vasta leimahti Laurin mieleen, että\nsiinä saattaa mennä viimeinen mahdollisuus. Sisko väsyy ja tulee yö, he\njäävät tänne... Samassa oli hän vaistomaisesti syöksähtänyt juoksuun ja\nhuusi hätääntyneenä:\n\n-- Setä kulta -- odottakaa! Päästäkää siskoni rattaille -- hän ei\njaksa. Minä kyllä vaikka juoksen.\n\nMies hiljensi hiukan vauhtiaan, vilkaisi taakseen, ja hänen juopuneilla\nkasvoillaan oli ilkeä hymy. Mutta Lauri ei huomannut mitään, hän pyysi\nyhä hartaammin, että sisko edes pääsisi ja lupasi itse juosta.\n\n-- No hyvä -- minä tahdon koettaa oletko sinä niin hyvä juoksemaan kuin\nsanot. Jos pysyt rinnalla tuonne kuivettuneeseen mäntyyn asti, niin\npääsette molemmat rattaille. Näetkö -- tuo tuolla ihan tien reunassa.\n\nLauri huomasi miehen olevan humalassa ja luuli hänen puhuvan leikkiä.\nMutta kun tämä uhkasi pidentää matkaa, jollei Lauri heti juokse,\nhätääntyi hän yhä enemmän -- ja yhtäkkiä hän kaikki voimansa ponnistaen\npääsi ajajan ohi. Hänen rintansa huohotti tukehtuneesti, hän kuuli\nikäänkuin jonkun huminan seasta ilkkuvan naurun. Mutta hän juoksi yhä,\nja pääsikin ensimmäisenä männyn kohdalle.\n\nLauri oli varma, että ajaja heti seisahtuu. Hän tarttui jo rattaiden\ntakalautaan ja kiitteli katkonaisin sanoin auttajaansa. Mutta kun tämä\nei aikonutkaan seisahtua odottamaan siskoa, täytyi hänen vihdoin\npyytää.\n\nVastaukseksi kuului purskahtava pilkkanauru, niin raaka ja ilkeä, että\nLauri ymmärsi yhtäkkiä kaikki. Sitten paukahti piiskanisku, hevonen\nporhalti laukkaan ja Laurin kädet heltisivät.\n\n-- Setä! Älkää jättäkö!\n\nHänen äänessään kuvastui sellainen epätoivo, kuin hukkuvan huudossa,\nkun tämä näkee auttajansa hellittävän, jättävän hänet vajoamaan... Ja\nhukkuvan epätoivolla yritti hän saavuttaa etääntyvät rattaat -- kunnes\nkaatui lokaiselle maantielle.\n\nHän makasi hetken kuin menehtymäisillään. Mutta silloin muisti hän\nsisarensa ja hypähtäen hätääntyneenä seisaalleen, lähti hän juoksemaan\ntakaisinpäin. Lauri näki siskoparan tulevan vastaansa hervottomasti\njuosta taapertaen, ja kun tämä näki taas veljensä, loppuivat hänen\nvoimansa -- hän lysähti itkien polvilleen...\n\nLauri otti hänet syliinsä ja istahti maantienreunalle. Hän puristi\npientä, itkusta hytkyvää ruumista rintaansa vastaan, sopertaen sekavia\nsanoja ja hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi, katkonaisemmaksi. Hän\nkoetti epätoivoisesti pidättää itkuaan, mutta se kohosi ylös kurkkuun\nvastustamattomana, ja lopulta se voitti...\n\nHe itkivät kauan siinä maantienreunalla, ja heidän elämänsä tuntui yhtä\ntoivottomalta, harmaalta ja surulliselta, kuin neva heidän ympärillään.\n\nHe eivät olleet syöneet kuin aamulla, ja nyt Lauri tarjosi siskolleen\nsitävarten säästämäänsä limpunpalaa, mutta ei hänkään syönyt -- heidän\nrintaansa kalvoi herkeämätön tuska, ehkäisten nälän...\n\nSilloin kuulivat he aivan läheltä rattaiden kolketta. Lauri hypähti\nylös, mutta ei uskaltanut puhua mitään. Hän vain odotti. Hän ei sanonut\nvielä silloinkaan mitään, kun näki miehen yksinään etumaisilla\nrattailla. Mutta kun sitä seurasi toinen hevonen, tyhjät heinärattaat\njälessään, silloin hän tunsi sydämensä vavahtavan heräävästä toivosta.\n\nMitä senjälkeen seurasi, oli kuin hauskaa unta. Lauri nosti Maijan\nrattaille, kapusi itse jälessä, ja kun he sitten istuivat heinäsäkillä,\nantoi mies ohjakset Laurille ja käski hänen ajaa. Sitten hän toi vielä\nnisuleivänpalan kummallekin ja Lauri tunsi niin suurta kiitollisuutta,\nettei hän osannut sitä sanoa. Hetken kuluttua saapuivat he komeaan\nhongikkoon ja sumu oheni ohenemistaan. Sitten seurasi tavattoman pitkä\nylämäki, ja saavuttuaan mäen päälle, näkivät he edessään sellaisen\nnäyn, että Lauri tarttui sisarensa käteen ja huudahti innostuneena:\n\n-- Voi Maija, katsos!\n\nHeidän alapuolellaan näkyi koko pitäjän eteläpuoli, ja aivan lähellä\nnäkyivät ensimäisen kylän pitkät punaiset rakennukset valkoisine\nnurkkineen ja ikkunapielineen. Ja taloja ympäröivät syyskirjavat\npuutarhat punertavine haapoineen, pihlajineen ja kullankeltaisine\nvaahteroineen, loistivat syysauringon paisteessa aivankuin moniväriset,\noudot kukat. Vielä etäämpää häämöitti vanhan kivikirkon musta katto\nkorkean koivikon reunustamana ja yläpuolella heloitti taivas sinisenä\nja korkeana. Vain siellä täällä näkyi muutama valkea hattara,\nmuistuttaen mahtavia pumpulitukkoja.\n\nSamassa jo jyrytettiin hyvää vauhtia mäkeä alas ja Lauri oli vähällä\nhihkaista ilosta. Hänestä tuntui kuin olisi taas isän rattailla,\nsilloin kun heillä vielä oli koti...\n\nJa vaikka se johti mieleen todellisuuden, niin tällä kertaa ei\nkadotetun kodin muisto tuottanut sellaista surun ja kaipauksen tunnetta\nkuin ennen. Kun heidän kyyditsijänsä sitten kysyi tahtoivatko he\nedemmäksi, päätti Lauri heti lähteä hakemaan paikkaa. Mies kehoitti\nheitä menemään ensin kylän suurimpaan taloon ja käski tulla heillekin\nhuomenna, jolleivät jo ennen saa mitään varmaa olopaikkaa.\n\nJännittynein mielin menivät he osoitettuun paikkaan. Emäntä näytti niin\nlempeältä ja ystävälliseltä, ettei Lauri oikein huomannutkaan ennenkuin\noli kertonut heidän koko tarinansa.\n\nPaikasta ei emäntä sanonut tietävänsä mitään varmaa, ennenkuin isäntä\nillalla palaisi myllystä. Hän kehoitti heitä olemaan heillä\nhuomenaamuun asti. Sitten toi hän valtavan vellivadin ja kaksi\nvoileipää pöydälle, kehottaen heitä syömään.\n\nLauri huomasi tuon kalvavan tuskantunteen poistuneen, hän tunsi vain\nhiukaisevaa nälkää... Hetken kuluttua olivat voileivät hävinneet\npöydältä. Sitten alkoi vellivati alentua arveluttavan nopeasti. Ja kun\nhänen lusikkansa kalahti pohjaan, katsahti hän huolestuneena\nympärilleen, mutta samassa hän näki emännän hymyillen lähenevän -- ja\ntäyttävän uudelleen vadin. Ja kun sekin oli tyhjentynyt, ei kumpikaan\nolisi tahtonut lusikallistakaan lisää.\n\nKun Lauri hetken kuluttua istui penkillä siskonsa kanssa ja pureskeli\nemännän antamaa omenaa, tuntui kaikki muuttuneen. Hän ei ollut moneen\nviikkoon syönyt niin hyvää ateriaa, ja sen tuottama kylläisyyden tunne\nja varsinkin tuo harvinainen ystävällisyys tuntui täyttävän hänen koko\nolemuksensa raukaisevalla lämmöllä. Ja niinkuin auringonpaiste\nkarkoittaa pimeyden ja sumun -- samoin oli hyvyyden aurinko muutamilla\nsäteillään karkoittanut orpojen sydämistä surun ja epätoivon sumun.\n\nLauri tunsi saaneensa uutta tarmoa ja toivoa. Ja hän päätti entistä\nlujemmin, että pitää pikkusiskostaan huolta. Hän alkoi kuvitella miten\nhän menee kaupunkiin oppiin ja hankkii siellä paikan myöskin\nsiskolleen. Hänen ajatuksensa lensivät kauas valoisaan tulevaisuuteen\n-- niinkuin etelämaihin kiitävät muuttolinnut. Ja hän päätti, että\nhänestä tulee kerran kunnon mies...\n\n\n\n\nOIKEA KOSTO\n\n\nI.\n\nOli jouluaaton edellinen yö. [Tosikuvaus lähes kolmekymmentä vuotta\nsitten.] Pikku Vilho seisoi sällien rinnalla pitkän \"taikinatrookin\"\nääressä ja työskenteli kuumeentapaisella kiireellä. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat ja uupuneet, puoliavoimet silmät tuijottivat eteenpäin\nhimmeinä ja liikkumattomina kuin unissakävijän. Mutta hänen kätensä\ntoimivat koneellisen nopeasti, ne suorittivat aina kolme samanlaista\nliikettä yhdessä vilahduksessa, ja joka kerralla muodostui\ntaikinapalasta säännöllinen rinkilä edellisen viereen pellille. Kuin\nhämärän unen lävitse kuului silloin tällöin jokin katkeruuden sekainen\nsutkaus ja lyhyt väsynyt naurahdus, mutta se kaikki tuntui Vilhosta\nkummallisen kaukaiselta ja epätodelliselta. Vain silloin, kun suolainen\nhiki tunkeutui hänen silmiinsä, pyyhkäisi hän kiireisesti\nylöskäärityllä paidanhihalla silmiään ja katsahti koneellisesti\nsivulleen. Mutta hetken kuluttua laskeutui tuo herpaiseva nääntymys,\nkuin harmaa pilvi hänen aivojensa ympärille ja hän vaipui taas tuohon\nomituiseen horrostilaan, jota hän ei itse oikein tajunnut. Kerran hän\njo hätkähti pelosta huomatessaan silmäinsä sulkeutuneen, mutta onneksi\nnäki hän vierustoverinsakin silmät ummessa asettavan jo toisen rinkilän\npellin viereen. Kun Vilho kosketti häntä kylkeen, vilkaisi tämä\ntylsästi ympärilleen ja ärähti katkerasti, väsyneesti:\n\n-- Ei, kyllä tämä on liian rumaa eläinrääkkäystä. Saavathan\ntukkiajurien konitkin levätä sentään joskus. Mutta me kuulumme alempaan\nrotuun, joita saa kiduttaa yöt ja päivät yhtämittaa viikkokaudet.\n\n-- Voi älä puhu tukkihevosista ja meistä samalla kerralla! -- huudahti\neräs sälleistä ja jatkoi koomillisen vakavalla äänellä: -- Minä\nantaisin heti taivasosuuteni, jos saisin vaihtaa ammattia tukkihevosen\nkanssa! Ajattele: saisi levätä kaiket yöt lämpimässä tallissa... Ei,\nei, se on liian ihanaa -- meille!\n\nKuului väsyneitä naurahduksia ja toiset jatkoivat yhä myrkyllisemmin:\n\n-- Älkää aina kuvitelko tuollaisia ihanneoloja... Minä olisin\ntyytyväinen kun pääsisin edes mökkiläisen lehmäksi...\n\n-- Samanlaista haaveilua sekin on! Eihän missään ole niin hullua\nlehmää, että antaisi rääkätä itseään näin raa'alla tavalla?\n\n-- Eikä kannatakaan! Onhan niillä eläinsuojelusyhdistykset, lait ja\nyleinen mielipide turvanaan. Meitä vain saa kiusata niin paljon kuin\ntahtoo, varsinkin näin joulun edellä.\n\n-- Niin, tuskinpa kristikansa voisi viettää lainkaan rauhan ja\nrakkauden juhlaa, jollei meitä ensin kiduteta niin loppuun, ettemme\nenää pystyssä pysy...\n\n-- En minä ainakaan muista joulupyhiä viiteentoista vuoteen -- olen\naina maannut tiedottomana...\n\n-- Minä muistan sentään yhden oikein hauskan joulun... Olin silloin\nvankilassa tappelusta...\n\nNuo sutkaukset singahtelivat niin myrkyllisinä ja purevina kuin\nolisivat miehet tahtoneet niissä ilmaista kaiken sen voimattoman\nkatkeruuden ja nääntymyksen, joka painoi heidän ruumistaan ja sieluaan\nsietämättömän raskaana. Sillä jo parin viikon aikana oli työskennelty\n18-20 tuntia vuorokaudessa; viime yönä ei kukaan ollut maannut kuin\ntunnin verran jauhosäkkien päällä verstaassa -- ja nyt oli vielä edessä\nlähes vuorokauden herkeämätön ponnistus ilman hetkenkään lepoa.\n\nVilho tunsi epämääräistä pelkoa ajatellessaan loppuyötä ja\nhuomista päivää -- tuntui mahdottomalta kestää enempää. Nämä viikot\nolivat olleet hänelle erikoisen raskaat sentähden, että hän oli\nvasta 15-vuotias, jolloin nukkuminen on paljon tärkeämpää kuin\ntäysikasvuiselle. Lisäksi oli hän tehnyt sällin työtä, joka oli hänelle\nliian raskasta. Mestari oli ensin kokeeksi jättänyt hänelle erään\npoismenneen sällin tehtävät, ja kun hän onnistui odottamattoman hyvin,\noli mestari antanut hänen jatkaa edelleen. Tosin oli hän huomauttanut,\nettä Vilho ilmoittaisi, jollei jaksaisi, mutta Vilho ei ollut\najatellutkaan peräytyä. Nythän hän saisi osoittaa, että pystyy\nmiehenkin tilalle. Tosin se oli vaatinut koko hänen tarmonsa ja\nhuomiokykynsä, mutta se oli samalla auttanut häntä unohtamaan sen\nsuuren onnettomuuden, joka neljä vuotta sitten oli tuhonnut hänen\nkotinsa ja tulevaisuutensa, pakottanut hänet hentona lapsena lähtemään\nmaailmalle... Sama onnettomuus oli iskenyt kuolinhaavan hänen äitinsä\nsydämeen; viisi viikkoa hän nyt oli maannut haudassa ja Vilho olisi\nehkä menehtynyt suruun ja epätoivoon jollei tuo ankara työ olisi joka\nhetki vaatinut kaikki hänen voimansa ja tarmonsa.\n\nMutta joulukiireiden yhä lisääntyessä oli hän heikentynyt päivä\npäivältä ja muuttunut niin omituiseksi, ettei itsekään ymmärtänyt. Hän\nei voinut enää syödä, ei nukkua heti maatapantuaan, vaikka oli\nkaatumaisillaan uupumuksesta ja unesta. Väsymys oli ennen haihduttanut\nhänen surulliset ajatuksensa ja unennäkönsä, mutta nyt ne vaivasivat\nhäntä vielä enemmän, ne olivat muuttuneet entistä sekavammiksi,\ntuskallisimmiksi -- hän ei aina tietänyt oliko valveilla, vai unessa.\n\nVilho havahtui kuullessaan äkäisiä ääniä: vanhemmat sällit pilkkasivat\nerästä nuorta Lindroos-nimistä sälliä, joka oli vasta muutama päivä\nsitten otettu aputyöhön. Hän ei vielä tuntenut samaa väsymystä kuin\ntoiset, ja oli kai taas kehunut kestävyyttään, koska eräs vitsaili,\nettä hän olikin ehkä tarjoutunut joulutöihin ilman palkkaa --\nsaadakseen kerrankin näyttää, miten helsinkiläinen kykenee valvomaan!\nJa toiset päättelivät naurettavan vakavina:\n\n-- Mutta kyllä sellainen kykeneekin, joka juuri on saanut\n\"sällistykistään\" kiitettävän arvolauseen.\n\n-- Kiitettävän! Onko se mahdollista?\n\n-- On se... Eihän Helsingissä ole mikään mahdotonta, paitsi...\n\nViime sanat hukkuivat nauruun. Lindroos oli nimittäin jo pari kertaa\nalkanut kehua sällinäytettään ja samalla antanut ymmärtää, että kaikki,\nmikä on Helsingistä, se kelpaa esikuvaksi koko maailmalle -- sillä\nhän oli elänyt vain Söörnäisissä, käynyt opinkin sikäläisessä\nnurkkaliikkeessä. Hän oli lisäksi lehtolapsi, ja kuten tavallista, oli\nhän saanut siitä kärsiä pilkkaa oppiaikanaan, ja tämä oli kehittänyt\nhänen luonteensa katkeraksi ja ilkeäksi. Ja nyt, kun hän oli päässyt\nvapauteen, toteutui taas vanha satu kissasta, josta tuli karhu!\n\nHänen täytyi siis näyttää jollekin vasta saavutettua mahtiaan. Ja kun\nuunipoika ei joutunut hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, oli Vilho\nainoa, jota hän uskalsi komentaa ja haukkua. Ja hän olikin heti\nensimäisenä päivänä alkanut tyhjentää tuota kolmen vuoden aikana\nkerääntynyttä katkeruuden myrkkypussia Vilhon päälle sopivissa ja\nsopimattomissa tilaisuuksissa. Mutta Vilho oli liian uupunut\nvälittääkseen toisen nalkutuksesta ja se oli yhä kiihdyttänyt toisen\nintoa. Eilen oli hän iskenyt Vilhoa korvalle, nähdessään tämän nauravan\ntoisten mukana.\n\nNytkin näki Vilho tuon vaanivan katseen kääntyvän joka\nnaurunpurskahduksen aikana häneen, ja kun ei Vilho kertaakaan\nnauranut, muuttui se yhä pistävämmäksi ja kiukkuisemmaksi -- niinkuin\nVilho olisi ollut syypää kaikkeen. Ja kun taas kuului entistä purevampi\nnaurun säestämä vitsi, eikä pilkattu kyennyt vastaamaan mitään, menetti\nhän siinä määrin malttinsa, että kääntyi Vilhoa kohden ja ärähti\nkiukusta vapisevin äänin:\n\n-- Mikäs poikaa vaivaa? Kun on totinen kuin aapiskirjan kukko... Eilen\nei taas tehnyt muuta kuin nauraa hirnui...\n\nVilho katsahti häneen ihmetellen ja kysyi vakavasti ja rauhallisesti:\n\n-- Ettekö uskalla ketään miestä lyödä, koska minun taas pitäisi nauraa?\n\nKaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun ja Lindroos kyyristyi hampaat\nirvissä eteenpäin, niinkuin olisi tahtonut syödä rikollisen. Mutta kun\nhän näki nauravat miehet ympärillään ja Vilho jatkoi työtään\nnauramatta, katsomatta edes sivulleen, huomasi hän parhaaksi jättää\nkurituksen toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät, suu\nvääntyi ivalliseen irveeseen ja hänen sanansa singahtelivat niin\nraivokkaan pilkallisina ja läpitunkevina, kuin olisi hän tahtonut\ntappaa sanoillaan:\n\n-- Ahaa! Et ole tainnut saada isältäsi terveisiä?\n\nPikku Vilho vavahti kuin viuhahtavan piiskaniskun satuttamana ja\nkatsahti toista silmiin, kuin armoa rukoillen -- mutta niissä kuvastui\nvain julma riemu ja pilkka. Kuin leimahtavan salaman valossa, oli hän\ntaas näkevinään isän onnettomuuden, joka tuhosi heidän kotinsa,\nelämänsä; hän muisti kaikki kärsimykset, äidin kuoleman ja viime\nviikkojen epätoivon -- ja tuossa on ihminen, mies, joka pilkkaa\nhäntä...\n\n-- Etkö kuule mitä sanon? -- jatkoi sälli voitonriemuisesti. --\nOlisihan se hauska tietää jotain sellaisesta isästä, jolle valtio on\nmäärännyt täyden ylläpidon Söörnäisten täysihoitolassa. Harvalla\npojalla sellainen isä on.\n\nMutta nuo ilkeät sanat synnyttivät Vilhon haavoitetussa sydämessä\nkylmän, katkeran vihan, halun iskeä takaisin. Ja nähdessään Ojalan,\nerään vanhemman sällin rohkaisevan silmäniskun, lennähti vastaus hänen\nmieleensä. Ja sitten kuuli hän oman äänensä tyynenä ja ilkkuvan\npurevana:\n\n-- Kyllä hän siellä on, enkä minä häntä häpeä, sillä hän on sentään\nmies ja tunnustaa ainakin lapsensa. Mutta siellä Söörnäisissä kuuluu\nolevan sellainenkin isä, joka ei ole tunnustanut poikaansa kuin\nkukonlauluun asti. Sellaiselta isältä kai vasta olisi oikein hauska\nsaada terveisiä. Ja sen minä sentään sanon, ettei minusta koskaan niin\nkurjaa tule, että pilkkaisin ja haukkuisin pieniä, turvattomia\nkakaroita.\n\nHänen sanansa häipyivät hurjaan naurunpuuskaan ja sitten sekin yhtäkkiä\nsekaantui huumaavaan paukahdukseen. Hän tunsi lennähtävänsä kauas\nlattialle, hän sai tuskallisia iskuja rintaansa, päähänsä, hän luuli\npyörtyvänsä. Kuului huutoja, kirouksia.\n\nNyt vasta hän hämärästi tajusi totuuden, ja silloin tuntui ikäänkuin\npunainen salama olisi leimahtanut hänen lävitseen -- pyyhkäissyt pois\nväsymyksen, järjen, kaikki! Hän ei muistanut mitään, ei nähnyt eikä\ntuntenut muuta kuin tuon tulisen, villin vimman, halun iskeä, repiä\nkappaleiksi tuo kirottu olento...\n\nJa kun sälli hyökkäsi uudelleen paksulla kaavelinpinnalla varustettuna,\nponnahti Vilho kärppänä koholle, väisti iskun notkealla kumarruksella.\nSitten sieppasi lattialta halon puolikkaan ja iski hyökkääjää päähän,\nniin että tämä kaatui lattialle.\n\nHän kohotti jo aseensa uuteen iskuun, mutta otsalta valuva veri sokaisi\nhänet; häneen tartuttiin takaapäin, ase väännettiin kädestä, ja huudot\nja kiroukset sekaantuivat outoon kohinaan -- hän oli pyörtymäisillään.\n\nMutta silloin sai hän pyyhkäistyksi veren silmistään, ja ikäänkuin\npunaisen sumun lävitse näki hän vihollisensa vihasta vääntynein kasvoin\nkohottavan asettaan. Epätoivon vimmalla riuhtautui hän irti ja kumartui\njo ottamaan asettaan, mutta sai paukahtavan kaavelinpinnan iskun\nkorvalleen, toisen selkäänsä -- hän tunsi taas kaatuvansa...\n\nSitten oli kaikki niin sekavaa ja kauheata, hän ei oikein tietänyt mitä\ntapahtui -- hän vain potki ja hyppi, kuin vangittu sudenpoikanen. Vasta\nsitten hän havahtui, kun huomasi makaavansa suullaan säkkikasalla,\nkädet selän taakse väännettyinä ja oli tukehtumaisillaan. Lindroos\nuhkaili Vilhoa kauhealla selkäsaunalla, mutta toiset pitivät hänestä\nkiinni. Vilho pääsi ylös ja nyt hän huomasi kauhistuen, että oli\nkahakassa lyönyt huomaamattaan värkmestaria silmään. Hän hätääntyi ja\nalkoi itkien pyytää värkmestarilta anteeksi, mutta silloin hyökkäsi\nLindroos toisten takaa ja alkoi iskeä häntä uudelleen.\n\nHänen päänsä paukahti kovaan sementtilattiaan ja hänen pökertyneissä\naivoissaan välähti, että nyt on kaikki lopussa, hänet hakataan\nraajarikoksi, kuoliaaksi -- ja sama epätoivoinen uhma ja vimma valtasi\nhänet entistä rajumpana. Huumaantuneena, veren sokaisemana syöksähti\nhän ylös, tempasi \"trookilta\" terävän korppuveitsen ja juoksi\nulko-ovelle huutaen hurjasti:\n\n-- Minua ei enää hakata! Tappakaa heti -- tappakaa! Ja sinä -- sinä\nraukka muistat tämän -- _sinä muistat tämän!_\n\nSyntyi hirveä meteli ja sekasorto. Toiset puolustivat Vilhoa, toiset\nuhkasivat selkäsaunalla, kun hän uskalsi vastustaa sällejä. Vilho näki\njo värkmestarinkin tarttuvan kaavelinpinnaan, ja kun Lindroos taas\nhyökkäsi häntä kohti, tuntui kaikki olevan hukassa... Hän kohotti\nkoneellisesti veitsensä ja päätti ainakin kostaa tuolle kirotulle\nraukalle. Mutta samassa näki hän Ojalan tarttuvan Lindroosiin,\nlennättävän tämän nurkkaan... Hänen laihat kasvonsa olivat kalvenneet,\nharmaat silmät kiiluivat pahaenteisesti, kun hän vapisevalla äänellä\nlausui:\n\n-- Sinä et ainakaan koske häneen -- raukka! Sillä raukka sinä olet --\nniinkuin poika sanoi... Kehtaatkin mennä kakarain kimppuun! Mutta usko\nminua: kyllä se vielä kerran sinulle näyttää...\n\nHänen äänensä hukkui hurjaan meteliin, josta eroitti vain joitakin\nkatkonaisia huutoja:\n\n-- Jo toisen kerran puolustat...\n\n-- Silloin kamarissa jo otti puukon!\n\n-- Mutta eihän kakaroita pitäisi...\n\n-- Ei kukaan oppipoika tule minun silmilleni...\n\n-- Sinä röyhkeilet liikaa...\n\n-- Et sinä täällä määrää!\n\n-- Mutta nyt minä määrään, ettet sinä koske poikaan! -- ärjähti Ojala\nja hypähti Lindroosin eteen hammasta purren. -- Jos tahdot tapella,\nniin tule nyt!\n\nNuo sanat sulattivat kaiken uhman ja vihan Vilhon mielestä. Hän muisti,\nmiten Ojala oli pelastanut hänet jo kerran ennen tällaisessa\ntapauksessa. Yhtäkkiä hän juoksi Ojalan luo, ojensi hänelle veitsensä\nja painaen päänsä hänen rinnalleen, sopersi Vilho rajusti itkien:\n\n-- Voi, minä en... enää koskaan... Minä tahdon...\n\nTyö alkoi uudestaan. Lindroos oli raivoissaan kun hänen aikeensa täten\nestettiin. Hän yritti ivailla Ojalaa ja uhkaili toisella kerralla\nnäyttää Vilholle, mitä suunsoitosta tulee. Kun Ojala uudelleen\nhuomautti, että Vilhostakin tulee mies, silloin toinen purskahti\npilkalliseen nauruun ja huudahti raa'asti:\n\n-- Mies! Tuollaisesta vangin penikasta! Sanonko minä mikä hänestä\ntulee?\n\nHän sanoi ruokottoman haukkumanimityksen ja kääntyen Vilhoon kysyi\nilkkuvasti:\n\n-- Vai sanoitko sinä äsken, että minä muistaisin jotain? Pane\ntuollaiset luulot pois mielestäsi, sillä jos sinä joskus muistutat\ntästä, niin minä löylytän sinut niin, että selkäsi on yhtä pehmeä kuin\nvatsasikin. Vai luuletko sinä pystyväsi muistuttamaan minua jostakin?\nSano pois!\n\nVilho ei vastannut mitään.\n\nHän oli niin katkerasti saanut kokea, ettei heikolla ollut mitään\noikeutta eikä turvaa -- _Voima_ on ainoa, joka auttaa elämässä. Ja hän\npäätti, että hänestä täytyy tulla voimakas -- ja sitten hän kostaa\nkaksinkertaisesti kaikki loukkaukset ja lyönnit.\n\nHän oli syksyllä nähnyt sirkuksessa virolaisen, joka osasi jotain\nranskalaista painia ja heitteli suurimpiakin miehiä kuin leikillä.\nVilho oli heti innostunut siihen ja vähän jo harjoitellutkin toisen\noppilaan kanssa. Mutta nyt hän päätti muuttaa Helsinkiin ja mennä\nsiellä voimisteluseuraan, jossa sitä painia opetetaan. Ja hän\nharjoittelee itsensä niin taitavaksi ja voimakkaaksi, ettei kukaan\nkykene häntä voittamaan.\n\nJa kun hän sitten tapaa tuon kerskujan jossakin kahdenkesken, niin\nsilloin... Hän puri huomaamattaan hammastaan ja katsoi pelästyneenä\nympärilleen.\n\nMutta kaikki olivat niin uupuneita, ettei sitä huomattu -- ja hän\njatkoi taas työtään.\n\n\nII.\n\nKymmenen vuotta oli kulunut ja pikku Vilhosta oli tullut mies --\nvoimakas mies. Sillä hänen pääpyrkimyksensä oli näinä vuosina ollut\nsama jonka silloin eräänä yönä oli päättänyt: oman voimansa\nkehittäminen.\n\nSentähden oli hän yhtämittaa harjoittanut urheilua ja voimailua,\nsentähden pysynyt ehdottomasti raittiina -- ja niin oli hänestä\nkehittynyt etevä painija ja urheilija.\n\nHänen luonteensa oli kehittynyt samaan suuntaan -- liiankin pitkälle.\nHän oli yksin kestänyt lapsuutensa julmat kärsimykset, omin voimin\nvoittanut vastoinkäymiset, välttänyt nuoruutta väijyvät vaarat ja\nkiusaukset. Ja kun hän näki lukemattomien nuorten, joilla oli\nonnellinen koti ja vanhemmat tukenaan, turmelevan, tai tuhoavan\nelämänsä -- niin halveksi hän näitä raukkoja. Hän ei koskaan kehunut\nvoimiaan, ei esiintynyt ylimielisesti, mutta todellisuudessa hän oli\nvoimistaan, taidostaan ja terveydestään ylpeä ja luotti niihin liiaksi.\nHän ei vielä ymmärtänyt, että saattaisi ne menettää yhtäkkiä...\n\nHän ei koskaan loukannut ketään, ei koskaan alkanut riitaa; mutta ken\nsen teki, sille kosti hän kylmällä säälimättömyydellä. Hänen luonteensa\nmuuttui vähitellen yhä kovemmaksi, hän ei enää välittänyt toisten\nkärsimyksistä, niinkuin ennen, ja hänen oman, onnettoman lapsuutensa\nmuistot häipyivät yhä kauemmaksi hämäryyteen -- väliin kului kuukausia,\njolloin hän ei muistanut edes äitiään. Silloin tunsi hän oudon piston\nsydämessään, hän tunsi hämärästi, että oli joutunut väärään suuntaan,\nmutta ei enään löytänyt tietä takaisin... Hän huomasi vain surumielin,\nettä oli iäksi kadottanut sen herkän ja kauniin, joka muinoin täytti\nhänen sydämensä suloisella, salaperäisellä onnella...\n\nMutta hän ei käsittänyt, että juuri nuo monet kärsimykset olivat hänet\nkovettaneet, että se oli elämä, kova ja säälimätön _elämä_, joka oli\nkasvattanut hänet kaltaisekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilho oli ollut pari viikkoa erään pienen maaseutukaupungin uudessa\nliikkeessä. Liikkeenomistaja, joka tunsi Vilhon taitavaksi kakkujen\nvalmistajaksi, oli tahtonut Vilhon puoliväkisin työhönsä, saadakseen\npikkukaupungin \"hienoston\" kuluttajakseen.\n\nOli joulun-aaton edellisen päivän aamu. Leipurit olivat juuri\nlopettaneet yötyönsä ja poistuneet verstaasta, ja nyt oli Vilhon vuoro\nalottaa. Hän tarkasteli parhaillaan listaa, johon oli merkitty paljonko\nhänen pitäisi laittaa sokerikakkuja, joulutorttuja ja muita leivoksia\njoulunpyhiksi -- ja huomasi, ettei \"joulukiire\" tuottaisi hänelle\nmitään hätää.\n\nSilloin aukeni verstaan ovi ja ovensuusta kuului käheä viinabasso, joka\nsaattoi Vilhon säpsähtämään:\n\n-- Hyvää huomenta! Onpas täällä lämmin...\n\nMissä hän oli kuullut tuon äänen? Olisiko mahdollista, että se olisi\nhän?\n\nVilho alkoi uudelleen epäillä, nähdessään tuon risaisen, vilusta\nvapisevan olennon tulevan peremmälle. Hän oli puettu vain ohueen\nkesätakkiin, kengänpohjissa ammottavat reijät olivat täyttyneet\nlumella, ja punaisen parransängen reunustamat kasvot olivat harmaan\nkalpeat -- vain pyöreäkärkinen nenä loisti sinipunaisena. Pienet\nvaaleanruskeat silmät yksin vilkuilivat samanlaisina kuin ennenkin.\nNiin, se oli todella Lindroos! Hän siirtyi Vilhon kehoituksesta uunin\nääreen ja aivankuin mielenkiintoa herättääkseen alkoi hän laskea\nleikkiä omasta kurjasta asustaan:\n\n-- Kiitos vaan... Kyllä lämpö nyt hyvää tekeekin. Sillä\nkahdeksantoista asteen pakkanen ei tahdo oikein hyväksyä tätä minun\n\"näkkileipätakkiani\". Varsinkin tuuli tuppaa toisinaan ihan hävyttömän\nlähelle -- ja vielä tulee nipistämään korvista kuin jotain\npoikanulikkaa... Mutta \"kiinalaisen\" täytyy sietää kaikkea, ei kannata\nruveta riitelemään...\n\nHän lörpötteli edelleen samaan tapaan, mutta Vilho ei kuunnellut häntä.\nHuomatessaan että he olivat kahden yksinäisessä verstaassa, avaran\npihan perällä, sykähytti hänen sydäntään outo, julma riemu: nyt tuo\npieksijä ei pääse hänen käsistään... Vilho tarjosi entiselle\npieksijälleen tuoretta nisuleipää, laittoi marjamehua kannuun -- ja\nnähdessään, miten ahnaasti toinen alkoi syödä, laittoi hän vielä\n\"kiproo\"-vadin uuniin. He juttelivat yhtä ja toista, mutta Vilho\najatteli koko ajan, miten saisi toisen puhumaan oppipoikain\nkurituksesta. Vihdoin hän muisti ja huudahti harmistuneena:\n\n-- Kyllä nykyajan oppipojat ovat maailman suurimpia lurjuksia!\nAjatelkaa, että minä olen ollut jo toista tuntia työssä, mutta\noppilasta ei kuulu eikä näy.\n\n-- Onko sellainen sikamaisuus mahdollista? -- huudahti Lindroos\nhämmästyen. -- Miksi ette mene ja paiskaa sitä tukasta tänne... Tai\nheittäisitte ämpärillisen kylmää vettä sänkyyn!\n\n-- Sen tekisin paikalla, mutta se lurjus asuu kotonaan -- niin ettei\nvoi mitään!\n\n-- Mutta eikö sille voisi antaa sellaista saunaa, ettei uskaltaisi\ntehdä tuollaista? -- ehdotti Lindroos.\n\nVilho oli aina kostanut suoralla tavalla ja häntä hävetti esiintyä\ntuollaisena raukkana, hän häpesi valehtelua. Mutta hänen täytyi saada\nselville oliko toinen muuttunut, ja sentähden hän selitti ikäänkuin\nhäpeissään, että hän oli sitäkin koettanut, mutta poika oli ottanut\nhalon ja uhannut haastaa vielä oikeuteen...\n\nLindroos hymähti halveksivasti, ja hänen ruskeat silmänsä alkoivat\noudosti kiiltää, kun hän kiukkuisesti huudahti:\n\n-- Mutta sellaista minä en jumalauta kärsisi! Kyllä entisaikaan olisi\nannettu niin, että olisi lakanissa käännetty... Jos oppipoika olisi\nuskaltanut ruveta vastustamaan sälliä -- silloin olisivat kaikki...\nNiin, eikö muita ollut saapuvilla...\n\nVilho huomasi uuden asianhaaran ja selitti harmistuneena, että silloin\nhän oikein näki minkälaisia raukkoja nykyajan sällit ovat, kun eivät\nvälitä mitään kunniastaan. Hän kertoi yksityiskohtaisesti koko\ntapauksen: miten hän oli vetänyt oppipoikaa korvalle, ja miten tämä\nsieppasi halon -- ja vaikka se suorastaan uhkasi häntä, niin ei kukaan\nottanut halkoa pois. Ja hän lisäsi muka nolostuneena maahan katsoen:\n\n-- Ei kukaan välittänyt, vaikka se oli ihan edessäni halko pystyssä...\nKyllä minä olisin sille näyttänyt, mutta... kun, tuota... Niin, kun\ntoiset ovat sellaisia, niin kuka silloin viitsii...\n\nTaas vilahti vieraan kasvoilla halveksiva ilme, hän luuli nähtävästi\ntavanneensa oikein perinpohjaisen pelkurin ja nahjuksen. Mutta kun\nVilho veti juuri vieraallensa uunista tuoksuvan \"kiproo\" vadin,\ntunnusti tämä Vilhon reiluimmaksi kaveriksi, mitä moneen vuoteen oli\ntavannut. Hän hyökkäsi heti vadin sisällyksen kimppuun ja hänen\nystävyytensä ja avomielisyytensä paisui kilpaa vatsan kanssa.\n\nKun se vihdoin oli täytetty, ja omistaja lämpimään uuninkylkeen nojaten\nimeskeli savuketta, alkoi hän yhä rohkeammin kerskua urotöistään sekä\noppilaiden kuritusta ja kasvatusta koskevista saavutuksistaan. Lopuksi\nhän ehdotti, että Vilho oman ja koko ammattikunnan kunnian vuoksi nyt\nkerta kaikkiaan näyttäisi tuolle kirotulle lurjukselle, kuka käskee ja\nkuka tottelee...\n\nVilho tiesi nyt, minkälainen raukka hänen entinen rääkkääjänsä oli,\neikä hän enää hävennyt menettelyään. Hän tunsi kummallisen halun nähdä\ntoinen koko alhaisuudessaan, voidakseen kostaa tälle ansion mukaan. Hän\noli siis vieläkin epäröivinään ja huomautti, että jos se saa taas aseen\nkäteensä. Toinen naurahti ivallisesti, mutta kysyi kuitenkin varmuuden\nvuoksi minkä kokoinen poika oli...\n\n-- Ei siinä miehen vastusta ole... -- vastasi Vilho kuin häveten\narkuuttaan. -- Vaikka se on ripille päässyt, ei se näytä jos\n14-vuotiaalta. Mutta vikkelä se on ja tavattoman pahansisuinen... Mutta\nminä en sitä silti pelkää...\n\n-- Tietysti ette! -- vakuutti vieras mielistelevällä äänellä. Hänen\nkouransa puristuivat nyrkkiin ja silmät kiiluivat kuin julmasta\nnautinnosta jatkaessaan:\n\n-- Jättäkää asia minun haltuuni -- jos ette itse viitsi. Kyllä minä\nopetan sen uhkailemaan sälliä... Eiköhän täällä olisi sopiva keppi,\nniin... Ja sitten kun se tulee...\n\nLindroos katsahti tutkivasti isäntäänsä, ja kun ei tämä näyttänyt mitä\najatteli ehdotuksesta, lisäsi hän hetken kuluttua lämpimällä äänellä:\n\n-- En minä sentähden että te apua tarvitsisitte... Kyllähän te\nitsekin... Mutta ajattelin vaan, ettei teille tulisi ikävyyksiä,\nsilloin se ei voi ainakaan oikeuteen... Ja kun kerran tapaa oikean\nmiehen... joka ymmärtää... tuota... niin silloin tahtoisi...\n\nVilho vaikeni vieläkin. Hän tunsi yhä kiihtyvää inhoa ja vihaa,\nkatsellessaan tuota raukkaa, jonka silmät kiilsivät himosta, joka\nnäytti unohtaneen oman kurjuutensakin, odottaessaan milloin pääsee\nrääkkäämään vielä heikompaa. Mutta Vilho hillitsi itsensä, purskahti\nnauruun ja sanoi kaksimielisesti:\n\n-- Älkää pelätkö... Kyllä minä ymmärrän. Ja tietysti te saatte hakata\npojan... Hakekaa vaan keppi valmiiksi... Eihän ketään saa estää\nmielityöstään...\n\n-- Mielityöstään... -- toisti Lindroos ällistyneenä, ja Vilho jatkoi\nsamaan tapaan:\n\n-- Niin juuri! Kai se on ihana nautinto, kun saa lyödä ja rääkätä\ntuollaista pientä poikaa, niin että veri purskuu!\n\n-- Mi... Mitä sinä ..? -- änkytti toinen, mutta Vilho iski murhaavan\npilkallisesti:\n\n-- Niin, eikö pienten rääkkäys ole juuri sentähden niin ihanaa, kun\ntietää, ettei se voi vähääkään vastustaa -- kun ei tarvitse yhtään\npelätä... Ehkä silloin luulee itsensä mieheksikin. Eikö niin?\n\n-- Mitä tämä oikein on? -- ärähti vieras ja tuijotti Vilhoa aivankuin\nhämmästyksestä ja nousevasta vihasta pökertyneenä. -- Taidat itse olla\nvielä oppilas ja kaipaat selkäsaunaa...\n\n-- Kiitos vaan tarjouksesta, mutta kun ette koskaan ennenkään ole\nkoskenut mieheen, niin piiskatkaa vaan pikkupoikia -- kyllä minä haen\nsen meidän peltipojan.\n\nHän sanoi sen niin äärimmäisen pilkallisesti, että toinen kohotti\nnyrkkinsä ja karjaisi kiukusta käheällä äänellä:\n\n-- Jollet jumal'auta tuki suutasi, niin minä näytän, kuka...\n\nVilho purskahti pilkkanauruun ja Lindroos astahti jo eteenpäin\nhyökätäkseen. Mutta silloin hän huomasi naurajan silmissä loisteen,\njoka sai hänet hätkähtäen seisahtumaan. Ja tämä ilkkui nauraen:\n\n-- Vai näytätte? Mutta jollei se onnistukaan enää, niinkuin ennen?\n\n-- Ennen? Mitä sinä sillä tarkoitat? Milloin minä...\n\n-- Ettekö enää muista? Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun näytitte...\nNiin, ihan täsmälleen kymmenen vuotta ja kahdeksan tuntia....\n\n-- En muista... en todellakaan muista... -- sopersi Lindroos tuijottaen\ntylsän hämmästyksen vallassa Vilhoa. Sitten hän kosketti kädellään\notsaansa ja Vilho lausui raskaasti, syyttävästi:\n\n-- Se vain osoittaa, miten ahkerasti te olette harjoittanut oppilaiden\nrääkkäämistä, koskei mieleenne muistu vieläkään ne veriset\nlapsenkasvot, joita iskitte silloin... Ettekö muista, miten\nkaavelinpinna paukahteli hänen päähänsä, kun te takaapäin iskitte ---\nja veri pursui korvista, nenästä, suusta...\n\nVilhon ääni katkesi kuin tukehtuen ja Lindroosin katse välähti niinkuin\npakenevan pahantekijän, joka kuulee takaa-ajajain askelten lähenevän...\n\nMutta Vilho ei sitä huomannut. Hän oli näkevinään taas kuuman,\nhöyryävän verstaan, pienen, avuttoman poikaraukan kiihtyneen miesjoukon\nkeskellä. Hänen mieleensä lennähti niin paljon sieltä entisyydestä; hän\nmuisti silloisen surunsa, äidin kuoleman... Se vaikutti häneen niin,\nettä hän miltei unohti kostonsakin, ja jos toinen olisi sillä hetkellä\npyytänyt anteeksi, katunut tekoaan, niin hän olisi antanut. Mutta kun\ntämä näki Vilhon liikutuksen, antoi se hänelle uutta rohkeutta, ja hän\närjäsi röyhkeästi:\n\n-- Mitä perkelettä sinä ilveilet! Jos joku nulikka on saanut\nkorvilleen, niin pitäisikö minun se muistaa?\n\nVilho tunsi villin vihan jääkylmän aallon lailla vyörähtävän läpi\nolemuksensa... Se jännitti hänen lihaksensa niin, että hän oli\nhyökkäämäisillään Lindroosin kimppuun. Mutta hänen onnistui hillitä\nitsensä, hän hengähti syvään ja lausui pahaenteisen hitaasti:\n\n-- Vai ette muista... Mutta _minä muistan_... Ja tekin muistatte vielä,\nennenkuin lähdette täältä... Minähän sanoin silloin, että te\nmuistaisitte sen kerran. Ja nyt se hetki on tullut...\n\nHänen kalpeat kasvonsa ja kiiluvat silmänsä saattoivat rääkkääjän\nvapisemaan epämääräisestä kauhusta. Hän vilkaisi jo hätäisesti\ntaakseen, aivankuin aikoisi paeta...\n\n-- Ahaa! Taidatte jo muistaa...?\n\nTuo ivallinen ääni ja hymy saattoivat Lindroosin raivoon, joten hän ei\nymmärtänyt asemansa vaarallisuutta. Hän oli monesti pelottanut\nvastustajansa uhkaavalla esiintymisellään ja luullen sen nytkin\ntepsivän, ärjäsi hän raivoisasti:\n\n-- Tuki nyt turpasi, taikka minä annan sinulle uuden ja paremman\nselkäsaunan, sillä...\n\nEnempää ei hän ehtinyt. Sillä ennenkuin itsekään huomasi, tarttui Vilho\nentisen rääkkääjänsä kaulukseen ja iski hänet lattiaan, niin että alle\njäänyt leipäkori rusahti pirstoiksi... Sitten tempasi hänet samaa\nvauhtia seisaalleen, työnsi uunia vastaan, ja sitten kuuli Vilho oman\näänensä kuin kaukaa käheänä, värisevänä kuiskauksena:\n\n-- Niin... tuki nyt suusi. Sillä etkö sinä ymmärrä, että minä tapan\nsinut, jos...\n\nHän vaikeni nyrkki iskuvalmiina... Hänen ruumiinsa värisi kuin\näärimmilleen kiristetty teräsvieteri ja hän odotti kiihkeällä, julmalla\nriemulla, että toinen sanoisi yhdenkin solvaavan sanan -- ja silloin\nhän iskee hampaat murskaksi, tappaa...\n\nMutta Lindroos näytti ymmärtävän sen. Hänen kasvonsa valahtivat\nkuolemankalpeiksi ja raskaasti huohottaen tuijotti hän Vilhoa kauhusta\nlaajentunein silmin -- niinkuin hänen eteensä olisi noussut aave...\n\nVilhon kunniantunto esti lyömästä, kun ei toinen vastustanut. Mutta tuo\nvilli voima pakotti hänen lihaksiaan niin, että se laukesi samassa\nsilmänräpäyksessä, kun toisen suu aukeni hätähuutoon; hän alkoi\nhuomaamattaan rytyyttää Lindroosia kauluksesta niin rajulla voimalla,\nettä tämän pää kolahti pari kertaa uuniin -- ja sitten hän yhtäkkiä\nlysähti lattialle, niinkuin hänen jalkansa olisivat halpautuneet...\n\nVilho hellitti ja tuijotti tyrmistyneenä, miten Lindroosin pää kolahti\nhervottomasti lattiaan. Ja sitten hänen likaiset sormensa puristuivat\nja aukenivat vavahdellen, kuin kuolevan linnun varpaat...\n\nVilho hätkähti, kuin olisi herännyt pahasta unesta, ja selittämätön\nhätä ja sääli puristi hänen sydäntään, kuin suuri, kylmä koura... Jospa\nhän kuolee... silloin hän on tappanut ihmisen... Hänet vangitaan...\nhänen elämänsä on hukassa...\n\n-- Ei, ei! -- kuiskasi hän äänettömin huulin ja alkoi hätäisesti\nkostuttaa toisen kasvoja...\n\nVihdoin aukaisi Lindroos silmänsä, ja Vilho tunsi suuren ilon ja\nkiitollisuuden tulvahtavan rintaansa. Hän ei voinut sanoa mitään,\nkatsoi vain toista silmiin. Ja aivankuin vaistomaisesti hyväillen\npyyhki hän Lindroosin märkiä kasvoja ja sopersi katkonaisesti:\n\n-- Älkää nyt... en minä mitään...\n\nSilloin Lindroos ymmärsi kaikki. Hänen huulensa alkoivat vavahdella,\nsilmät täyttyivät kyynelillä, ja sitten hän peitti kasvonsa purskahtaen\nrajuun itkuun... Kerran hän ojensi kätensä Vilhoa kohti, katsoi häntä\nkyyneleisillä silmillään ja koetti sanoa jotain, mutta ei voinut. Vasta\nhetken kuluttua kuului itkun hyrskähdysten lomasta tuskallisena ja\nkatkonaisena:\n\n-- An... anna... anteeksi... pikku Vilho... Minä olen kurja...\nraukka... Voi... pikku Vilho...\n\nVilho ei ollut kymmeneen vuoteen kuullut tuota nimitystä ja se\nvärähdytti hänen sydäntään -- niinkuin tuo toivoton, nyyhkyttävä ääni\nolisi kuulunut tervehdyksenä hänen onnettomasta lapsuudestaan.\nSelittämätön liikutus ja herkkyys täytti hänen mielensä, hän tarttui\nLindroosin käteen ja lausui lämpimästi:\n\n-- Ei muistella menneitä... Ja minä olen varma... ettette enää...\nkoskaan... tee niin...\n\nVilhon ääni vaikeni liikutuksesta värähtäen. Hän puristi vain entisen\nrääkkääjänsä kättä ja katsoi häntä niin sydämellisen toverillisesti ja\nmyötätuntoisesti, ettei Lindroos ollut koskaan kohdannut sellaista\nkatsetta. Hän oli lapsesta asti ollut jokaisen nälvittävänä. Kukaan ei\nollut pitänyt häntä toverinaan, hän oli aina saanut osakseen vain\npilkkasanoja ja halveksumista. Ja nyt Vilho, jota hän lapsena oli niin\njulmasti kohdellut, jolta hän juuri äsken odotti kuolemaa -- hän\nmenetteli noin! Lindroos tunsi itsensä niin sanomattoman kurjaksi ja\nhuonoksi tuon katseen edessä... Hänestä tuntui niinkuin hänen\nrinnastaan olisi särkynyt jotain, ja yhtäkkiä purskahti hän rajuun\nitkuun, sopertaen:\n\n-- Minä olen... kurja... raukka...\n\nTuossa tukehtuneessa, käheässä äänessä ja risaisessa, hytkivässä\nruumiissa oli jotain niin surkeata ja epätoivoista, että Vilho ymmärsi\nkaikki... Hän oli halveksinut heikkoja, alkoholin orjia ja muita\neksyneitä, pitänyt heitä itse syyllisinä kohtaloonsa -- mutta nyt hän\nhuomasi olleensa väärässä... Ajatellessaan, että olisi itse tuollainen,\neikä voisi mitään, tunsi hän vain syvää, tuskallista sääliä, ja kosto\noli kokonaan unohtunut... Lopulta hänen omat silmänsä sumenivat\nkyynelistä ja hän änkytti katkonaisesti:\n\n-- En minä... mitään... Enhän minä enää... kun ilmankin...\n\nVilho nosti Lindroosin lattialta ja pyysi odottamaan hetken. Hän meni\nkamariinsa, riisui hyvät työkenkänsä ja otti ainoat jalkaansa. Sitten\notti hän piirongin laatikosta puhtaan paidan ja alushousut, seinältä\nkäytetyn pukunsa ja asetti ne kaikki tuolille. Sitten kaatoi hän vettä\npesuvatiin, kutsui vieraansa kamariin ja osoittaen vaatekasaa, sanoi\nystävällisellä äänellä:\n\n-- Kas niin Lindroos, peskää nyt itsenne ja muuttakaa tästä toiset\nvaatteet yllenne. Ne ovat teidän... Antaisin palttoonkin, mutta minulla\nei ole kuin yksi..\n\nToinen katsoi vuorotellen vaatekasaa ja entistä oppipoikaa. Kun tämä\nyhä kehoitti häntä, alkoivat hänen huulensa väristä, hän peitti\nkasvonsa ja kääntyi poispäin pidättäen liikutustaan. Mutta yhtäkkiä hän\ntarttui Vilhon käteen, painoi kuin häveten kasvonsa hänen olkapäätään\nvasten ja alkoi taas itkeä...\n\nMutta Vilho ei nyt itkenyt, hän puhui lohduttavasti ja ystävällisesti\nentiselle pieksijälleen. Sitten löi häntä olalle ja lisäsi\nsydämellisesti:\n\n-- Nyt ei enää koskaan ajatella menneitä... Ja älkää te myöskään\nmuistelko sitä, kun minä... En minä olisi tahtonut...\n\n-- Kuinka minä voisin... -- keskeytti Lindroos. -- Minähän olin\nsyyllinen... Jos sinä vaan voit unohtaa... niin...\n\nHän vaikeni ja katsoi arasti Vilhoa silmiin, niinkuin ei olisi voinut\nvieläkään uskoa kaikkea todeksi.\n\nMutta kun Vilho sanoi toivovansa, että he tulisivat hyviksi tovereiksi,\nsilloin värähtivät Lindroosin kasvot liikutuksesta ja hän änkytti:\n\n-- Tietysti... jos kerran sinä... Mutta, tuota... tahtoisitko sinä\nkutsua minua Reinoksi.... Olisin siitä niin iloinen...\n\n-- Tietysti, tietysti! -- huudahti Vilho lämpimästi puristaen\nLindroosin kättä. -- Olisin jo ennen... mutta kun... sinä olet paljon\nvanhempi...\n\nJa nähdessään toisen liikutuksen, lisäsi Vilho reippaasti:\n\n-- Muistaessani sanon, että niinkauan kun viivyt täällä, tulet tietysti\nminun kamariini yöksi. Siellä on kaksi tyhjää vuodetta aamupuoleen asti\nvapaana, ja lopun ajan voit kai huilata minun kanssani.\n\n-- Ei... kyllä minä tuota... lähden jo tänään... Täällä ei ole työtä...\n\nVilho ei tahtonut häntä estellä. Hän pani partaveitsensä pöydälle,\nkehoitti Lindroosia pukeutumaan rauhassa ja ennen lähtöään tulemaan\nverstaaseen.\n\nKun Lindroos uudestaan puettuna, peseytyneenä ja ajeltuna tuli\nverstaaseen, oli hänessä tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että\nVilho jäi tuijottamaan häntä hämmästyksestä sanattomana...\n\nEnsinnäkin oli hän ulkonaisesti tavattomasti muuttunut, ikäänkuin\nnuortunut: hänen poskensa punersivat, rypyt näyttivät kadonneen ja\näsken köyristynyt, veltto ruumis seisoi suorana ja ryhdikkäänä.\n\nMutta sisäinen muutos oli vielä ihmeellisempi. Se salainen röyhkeys,\narkuus ja kavaluus, joka aina ennen oli kuvastunut hänen vilkuilevissa\nsilmissään ja mielistelevässä hymyssään, oli kokonaan kadonnut. Hän\nkatsoi vain Vilhoa liikutettuna ja hymyili omituisesti, ikäänkuin\nanteeksi pyytäen. Ja hänen kirkastuneessa katseessaan kuvastui jotain\nniin lämmintä ja sydämellistä, että hän näytti kokonaan uudelta\nihmiseltä...\n\nLindroos sanoi, ettei osaa kiittää niinkuin tahtoisi, mutta Vilho\nkeskeytti hänet leikillisesti, työntäen hänen taskuunsa viisi markkaa\n\"reisurahaa\".\n\nLindroos tarttui Vilhon käteen ja katsoi häntä voimatta sanoa\nsanaakaan, mutta hänen katseessaan kuvastui suurempi kiitollisuus, kuin\nmitkään sanat olisivat voineet osoittaa... Hänen silmänsä kyyneltyivät,\nmutta ikäänkuin häveten herkkyyttään, pyyhkäisi hän hätäisesti silmiään\nja lausui:\n\n-- Minä en ole koskaan nähnyt... sellaista miestä kuin... sinä... Enkä\nminä... unohda...\n\nHänen äänensä katkesi ja puristettuaan vielä kerran Vilhon kättä, lähti\nhän hiljaa pois...\n\nVilho työskenteli tulisella kiireellä koko päivän ja yhä uudelleen hän\nmuisti Lindroosin liikutetut kasvot eronhetkellä, muisti sen suuren\nmuutoksen, ja joka kerta tunsi hän suurta iloa ja tyytyväisyyttä.\n\nVasta myöhään yöllä levolle päästyään huomasi Vilho hämmästyen, että\ntuossa menettelyssä oli jotain tavatonta hänelle. Oliko hän todella\nmenetellyt ihan päinvastoin kun ennen oli päättänyt, menetellyt vastoin\ntärkeimpiä periaatteitaan, joita oli nuoruudesta asti noudattanut?\nOliko hän antanut anteeksi sydämettömälle rääkkääjälleen, säälinyt\nhäntä, antanut hänelle ainoat vaatteensa -- aivankuin evankeliumissa\nkäsketään:\n\n\"Älkää kostako pahaa pahalla, vaan antakaa anteeksi... Rakastakaa\nvihollisianne ja tehkää hyvää niille, jotka teitä vainoovat ja\nvahingoittavat.\"\n\nVilho ajatteli noita sanoja kuin itseänsä ivaten. Mutta yhtäkkiä hän\nhuomasi, että oli todella menetellyt tuon kauniin käskyn mukaan ja\nhämmästyi yhä enemmän. Miten oli mahdollista, ettei hän tuntenut\nkatumusta tai häpeää? Oliko tuossa käskyssä sittenkin jotain syvempää\n-- niinkuin hän lapsena oli uskonut?\n\nMutta silloin hän muisti, miten julmasti elämä oli hänelle opettanut,\nettä se oli vain kaunis fraasi, jolla ei ole mitään merkitystä\nelämässä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään sitä noudattavan --\nkoko maailma noudatti Mooseksen lakia. Hän oli heikkona lapsena ollut\nmenehtymäisillään säälimättömien ihmisten jalkoihin -- hän oli saanut\nkärsiä vain vääryyttä, halveksumista ja pilkkaa, silloin kun antoi\nkaikille anteeksi. Vasta sitten, kun oli kyennyt kostamaan pahan\npahalla, vastaamaan vääryyteen ja väkivaltaan kaksinkertaisella\nväkivallalla -- siitä asti oli hän päässyt eteenpäin elämässä. Häntä\noli toveripiirissä ihailtu ja kunnioitettu miesten parhaana juuri\nsentähden, ettei koskaan antanut anteeksi, vaan kosti kaikki\nloukkaukset ja lyönnit kylmällä säälimättömyydellä...\n\nMutta itse hän ei ollut koskaan oikein tyytyväinen kostoonsa.\nPäinvastoin tunsi hän epämääräistä katumusta, joka kerta, kun eräät\nmuistot palasivat hänen mieleensä...\n\nYhtäkkiä muisti hän Lindroosin liikutetut kasvot, kiitollisen katseen\n-- ja taas tunsi hän tuon väkevän tyydytyksen ja ilon läikähtävän\nlämpimänä aaltona sydämeensä. Ja siitä hän tiesi, että ensikerran oli\nkostanut oikealla tavalla...\n\n\n\n\nKUILUN PARTAALLA\n\n\nIsvosschick! Isvosschick!\n\nToivo Mäntylä kohotti koneellisesti katseensa ja näki toisella puolella\nkatua suunnattoman paksun, pyöreän olennon yrittävän nousta jaloilleen.\nKerran oli hän jo onnistumaisillaan, mutta jalka livahti käytävän\nreunalta ja hän vaipui uudelleen maahan. Kuului ähkynää, epäselviä\nkirouksia, sitten kaatunut näytti huomanneen katulyhdyn ja lähti\nkonttaamaan sitä kohden. Sen avulla pääsi hän vihdoin horjuville\njaloilleen, ja syleillen lyhtytolppaa, alkoi hän taas huutaa käheällä,\nkiukkuisella äänellään:\n\n-- Isvosschick, isvosschick! Va' fan' e' de' här?\n\nSamassa sattuikin ajuri ajamaan ohi. Ja kun väsynyt kulkija hetken\nkuluttua pääsi rekeen istumaan, hihkaisi hän iloissaan, ja sitten alkoi\nlaulaa käreällä, juopuneella äänellä:\n\n    -- Känner du, Kalle B.\n    Stockholms största skojare.\n    Ingen kan såsom han...\n\nEnempää ei kuulunut, sillä ajuri kääntyi sivukadulle. Toivo oli\nseurannut näytelmää tylsällä välinpitämättömyydellä, ajattelematta,\nmuistamatta mitään. Mutta nyt hän yhtäkkiä havahtui ja katsoi\nympärilleen kuin pahasta unesta herätessä. Nyt vasta hän huomasi\nistuvansa lumisella kiviportaalla ja kummallakin puolella näkyi autio,\nöinen katu, joka kaasuvalon kelmeässä kajastuksessa näytti niin\nomituisen kolkolta ja kuolleelta.\n\nHänellä oli hämärä tunne siitä, että jotain kamalaa on tapahtunut,\nmutta päässä kohisi ja pyöri kaikki niin sekavana, ettei hän voinut\nheti käsittää, mitä se oli.\n\nToivo otti koneellisesti lunta käteensä ja painoi sen kuumalle\notsalleen. Se virkisti ja hetken kuluttua hän muisti tavanneensa\njuopuneen miehen, joka oli tuntenut isävainaan vankilassa... Niin, tuo\nmies oli kertonut isäraukan kamalan kuoleman, josta hän ei ennen ollut\nmitään tietänyt...\n\nToivo nousi seisoalleen ja tarttui tuskallisesti voihkaisten päähänsä.\nHän muisti kaikki: nuo kauheat yksityisseikat tuntuivat vyöryvän hänen\npäälleen, niin raskaina ja musertavina kuin suuret kivilohkareet. Hän\noli ihan näkevinään tuon kamalan kohtauksen, joka...\n\nNiin, mies oli kertonut, että vankiloissa aina on joitakin vartijoita,\njotka vaistomaisesti vihaavat jokaista todellista miestä. Eräs\ntuollainen oli kauan nälvinyt isää ja yltynyt yhä kun tämä ei ollut\nsitä kuulevinaan. Vihdoin oli hän syyttänyt isää taltan varastamisesta,\nja kun ei tämä siihenkään vastannut, tölmäsi vartija vielä terävällä\nlaudankärjellä isää selkään. Silloin isä menetti malttinsa, ja iski\nkiusaajansa maahan. Tämä kutsui toisia apuun, väittäen isän koettavan\ntappaa hänet, ja vaikka isä sanoi antautuvansa, hyökkäsivät kaikki\nhänen kimppuunsa. Isä riuhtautui irti ja sieppasi lankunpalasen, mutta\nhänen kiusaajansa olikin toisten takana ja ampui isän säären poikki.\nSitten oli isää pahoinpidelty ja viety raskaissa raudoissa pimeään\nkoppiin -- ei oltu edes huomaavinaan, että hänen jalkansa oli poikki.\nVasta parin päivän kuluttua, kun isä, kuumeesta tiedottomana oli\nhouraillut ja huutanut lastensa nimiä, tuotiin hänet ylös ja\npäästettiin raudoista. Mutta hän oli haavakuumeen lisäksi saanut\njääkylmässä, maanalaisessa kopissa keuhkokuumeen. Ja hourailtuaan\ntoista viikkoa yöt, päivät, oli hän vihdoin kuollut.\n\nToivon rinnasta pusertui raskas, tukehuttava huokaus ja sietämätön\ntuska kouristi hänen sydäntään. Hän oli taas kuulevinaan tuon vanhan\nmiehen vapisevan äänen, kun tämä kertoi, miten oli valvonut yökaudet\nkuunnellen, kun isä viereisessä kopissa taisteli elämästään. Isäraukan\nääni oli heikentymistään heikennyt, kun hän oli puhuvinaan lastensa ja\näidin kanssa. Juuri Toivon nimeä oli hän eniten toistellut, ja hänen\nviimeiset sanansa olivat olleet:\n\n-- Älä itke, pikku Toivo...\n\nToivo nojautui kylmään kiviseinään ja purskahti itkuun niinkuin äsken\nkapakassakin, kuullessaan nuo isän viime sanat. Hänestä tuntui niinkuin\nolisi saanut haudasta isän tervehdyksen. Tuntui kauhealta ajatella,\nettä isäparka oli kuollut siellä yksin, hyljättynä ja avuttomana...\n\nToivo tunsi kiihkeän kostonhimon tulvahtavan rintaansa. Hän puristi\nkätensä nyrkkiin ja lähti eteenpäin, niinkuin tahtoisi heti saada\nkäsiinsä jonkun syyllisen. Hän kostaa noille pedoille, jotka olivat\nmurhanneet hänen isänsä. Hän ei oikein tiennyt miten kostaisi, hän\ntunsi vain, ettei voisi elää, jollei saisi jotain tehdä...\n\nHänen mielessään kuohui toinen toistaan hurjempia suunnitelmia, hänen\nhampaansa kirskuivat ja hän käveli yhä nopeammin...\n\nToivo ei muistanut miten kauan käveli, mitä kaikkea kuvitteli. Mutta\nlopulta hän huomasi tulleensa sen liikkeen edustalle, jossa hän\ntyöskenteli ja päätti mennä nukkumaan.\n\nKun hän saapui pimeän pihan perälle, jossa oppilaiden ja sällien\nmakuukamarit olivat, valtasi hänet vastavaikutus. Humala alkoi jo\nhaihtua, ja muistaessaan taas isänsä alkoi hänen sydäntään ahdistaa\nniin raskas masennus ja epätoivo, ettei hän ollut koskaan tuntenut\nsellaista. Hänestä tuntui siltä, ettei voi enää elää -- niinkuin koko\nelämä olisi loppunut.\n\nToivon täytyi istahtaa portaille, hänen ruumiinsakin tuntui loppuun\nväsyneeltä; hänen päätään pakotti yhä ankarammin ja vatsassa kiersi\nniin ilkeästi, että hän alkoi rajusti oksentaa...\n\nToivo laahusti sisään ja istahti vuoteelleen, painaen kasvot käsiinsä.\nRuumiillinen pahoinvointi lisäsi yhä hänen masennustaan; koko elämä\ntuntui niin kamalan kurjalta ja surulliselta, että hän olisi tahtonut\nheittäytyä maahan ja itkeä.\n\nHän sytytti lampun ja katsahti kuin apua etsien ympärilleen. Mutta tuo\npieni, likainen kamari, jossa oppilaat nukkuivat yhteen sullottuina\nlikaisten rääsyjen seassa, vaikutti vielä masentavammin. Hän tunsi\nitsensä niin kurjaksi ja onnettomaksi.\n\nJa kaiken lisäksi lennähti hänen mieleensä uusi, kauhea totuus; hän\nmuisti nyt vasta, että oli humalassa.\n\nHän oli jo lapsena päättänyt, ettei koskaan maistaisi väkijuomia --\nsillä niistä johtuivat hänen elämänsä onnettomuudet ja kärsimykset.\nSillä isä, vaikka oli selvänä ollessaan parhaimpia miehiä, ei voinut\njuopuneena ollessaan hillitä tulista luontoaan ja harvinaisia voimiaan,\njos joutui tappeluun. Ja niinpä oli erään markkinamatkan jälkeen heidän\nkotinsa, koko elämänsä tuhoutunut -- niin äkkiä ja armottomasti, kuin\nhirmumyrsky hävittää linnunpesän. Ja niinkuin avuttomat linnunpojat\npaiskautuvat särkyneestä pesästä paljaalle maalle, samoin oli heidät\nhentoina lapsina heitetty maailmalle -- ja vain hän yksin oli jäänyt\neloon.\n\nKun Toivo oli perinyt isänsä luonteen, oli hän juuri siksi tehnyt tämän\npäätöksen -- ja nyt oli hän senkin rikkonut. Tahallaan ei hän ollut\nsitä tehnyt. Hän oli seurannut miestä kapakkaan ja ostanut tälle\nkonjakkia, jotta tämä kertoisi isästä kaiken mitä tiesi. Mutta tuo\nkauhea tieto oli vaikuttanut niin, ettei hän muistanut mitään -- hän\noli maistanut, kun toinen vakuutti, että se lohduttaa...\n\nToivon päätä pyörrytti, eivätkä hänen huumaantuneet aivonsa kyenneet\nkäsittämään mitään selvästi. Hänestä tuntui vaan, että kaikki on\nauttamattomasti hukassa, kun kerran on rikkonut päätöksensä -- hänen\nelämänsä menee niinkuin isänkin...\n\nHän oli näkevinään kuolevan isäraukan pimeässä kopissaan, kuulevinaan\nhänen viimeisen kuiskauksensa:\n\n-- Älä itke pikku Toivo...\n\nToivo kiristeli hampaitaan hallitakseen itkunsa. Mutta kuvitellessaan,\nettä hänen kärsimyksensä ja ponnistuksensa ovat olleet turhia, niinkuin\nisän ja äidin, tunsi hän rintansa olevan pakahtumaisillaan... Hänelle\ntuli sellainen hämärä tunne, että äiti itkee jossakin hänen hukkunutta\nelämäänsä. Sanoin kuvaamaton sääli ja hellyys täytti hänen sydämensä,\nhän painoi kasvonsa likaista vilttiä vastaan ja kuiskasi katkonaisesti\nitkien:\n\n-- Voi äiti parka... äiti parka...\n\nToivo hätkähti, kuullessaan eteisestä läheneviä askeleita ja kirouksia.\nSitten aukeni ovi ja heidän uusi, Tallberg niminen säliinsä tuli erään\ntoisen seurassa sisään.\n\nTallberg oli ollut vasta pari viikkoa työssä ja umpiruotsalaisena hän\nvihasi kaikkia suomalaisia. Hän oli ensimäisenä päivänä komentanut\nToivon puhdistamaan erästä peltiä. Toivo oli jo pari kuukautta ollut\nsällin tilalla, ja kun hänellä oli keskeneräinen työ käsillä huomautti\nhän, ettei ehdi. Toinen oli kiroillut ja uhannut antaa korville, ja kun\ntoiset sällit olivat Toivon puolella, oli Tallberg siitä asti vihannut\nhäntä.\n\nTallberg oli luovaillen päässyt läpi huoneen sällien kamarin ovelle,\nonnistuipa vihdoin löytämään avaimen reiänkin ja aukaisi jo kamarin\noven. Mutta silloin hän huomasi Toivon ja ärähti röyhkeästi, että tämän\npitää mennä paikalla nukkumaan.\n\nToivo pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja katsahti vain tylsästi\nkomentajaansa.\n\nMutta silloin Tallberg huomasi jotain erityistä, hän tuli lähemmäksi ja\nhänen sameat silmänsä välähtivät ilkeästi. Hän osoitti Toivoa\nsormellaan ja alkoi soperrella ilkkuvasti nauraen:\n\n-- Se... se på finntuppen! Vad... vad fan fattas honom...? Vad fan --\nhan är full! [Katso suomalaiskukkoa! Mikä piru häntä vaivaa? Mitä\nperkelettä -- hän on humalassa!]\n\nViime lauseen huudahti hän sellaisella riemulla, kuin olisi löytänyt\naarteen, hän toisteli yhä samoja sanoja ja nauroi välillä typerää\njuopuneen naurua. Mutta kun Toivo vain katsahti vastaamatta mitään,\nraivostui hän yhtäkkiä ja karjasi:\n\n-- Vad har du gjort, svin? Svara! Hör du inte, satans finntuppe? Vill\ndu ha på käften, va'? Jag skall lära dig supa, ditt svin! [Mitä olet\ntehnyt, sika? Vastaa! Etkö kuule, saatanan suomalaiskukko? Tahdotko\nvasten turpaasi, mitä? Minä opetan sinua juopottelemaan, senkin sika!]\n\nViime sanat muuttuivat käheäksi kirkunaksi ja sitten hän hyökkäsi\nhampaat irvessä Toivoa kohti ja suuntasi hurjan nyrkiniskun tämän\npäähän...\n\nMutta hän huitasi tyhjää ilmaa, niin että pyörähti miltei ympäri. Sillä\nToivo kyyristyi hiukan ja samassa silmänräpäyksessä syöksyi hän yhdellä\nloikkauksella ylös vuoteelta, kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ja\nTallberg lennähti paukahtavasta iskusta kauas lattialle.\n\nHän jäi juuri avoimelle kamarin ovelle ja hänen toverinsa huomasi, että\nnyt oli tosi kysymyksessä; hän tarttui kaatunutta kauluksesta ja\ntempasi kamarin puolelle, ennenkuin Toivo ehti hyökätä uudestaan.\n\nToivo katsoi kiiluvin silmin ympärilleen ja sitten hän hammasta purren\nhyökkäsi ovelle ja iski sitä niin, että rystyset veristyivät. Mutta se\noli jykevä, vanhanaikuinen ovi, eikä ollut tietääkseenkään. Toivosta\ntuntui, kuin sekin koettaisi suojella tuota toista, pitäisi häntä\npilkkanaan. Viimeinenkin järjenkipinä katosi hänen aivoistaan. Hän ei\nmuistanut äskeisiä ajatuksiaan, ei tajunnut toveriensa pelästyneitä\npyyntöjä: yksi ainoa villi vimma tuntui tulvahtavan hänen lävitseen ja\nse pakotti hänet lyömään, murskaamaan kaiken edestään. Kuin mieletön\njuoksi hän yhtäkkiä puuliiteriin, palasi heti kirves kädessään.\n\nHän iski kaikin voimin ja kirves upposi läpi oven, toisella iskulla\nlensi oven yläpeili säpäleiksi. Ja hän tunsi villiä riemua kuullessaan\nvihollisensa huutavan apua. Ja taas hän kohotti kirveensä iskuun...\n\nMutta silloin tunsi hän jonkun tarttuvan takaapäin kirveeseen ja kuuli\nisännän tyynen äänen:\n\n-- No Toivo... Mitä sinä nyt teet...?\n\nToivo kääntyi ja tuijotti hetken kuin unissakävijä, joka herätetään\nkesken tiedottomia hommiaan. Isäntä kai ajatteli jotain sellaista,\nkoska hän lisäsi vielä tyynemmin:\n\n-- Vie kirves kellariin, ja sitten menet nukkumaan -- on jo myöhä...\n\nToivo totteli tuota ääntä kuin hypnotisoituna... Mutta palattuaan\nlyyhistyi hän yhteen mykkyrään ovinurkkaan ja alkoi sydäntäsärkevästi\nnyyhkyttää:\n\n-- Voi mitä... mitä minä olen tehnyt? Ja isäparka on tapettu...\n\n-- Tapettu? -- keskeytti isäntä.\n\n-- Niin... kidutettu kuoliaaksi... Eikä kukaan tiedä... Kaikki on\nloppunut. Äsken sain tietää, että isä on tapettu vankilassa.\n\n-- Mene nyt vaan nukkumaan, -- lausui isäntä omituisella, liikutetulla\näänellä. -- Puhutaan huomenna tästä asiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToivo heräsi aamulla ankaraan päänsärkyyn, ja kun hän hetken kuluttua\nmuisti yön tapahtumat ja huomasi, ettei häntä oltu herätetty työhön,\ntarttui hän voihkaisten päähänsä. Se merkitsi siis sitä, että hänet\nerotettaisiin, nyt juuri, kun hänen piti parin kuukauden kuluttua\npäästä sälliksi.\n\nToivo muisti samanlaisen aamun kaksi vuotta sitten, jolloin oli tässä\nsamassa huoneessa odottanut, milloin hänet vangittaisiin -- hän oli\niskenyt vanhimman oppilaan pään miltei halki, kun tämä oli pannut\nvarastamansa tavarat Toivon nyyttiin ja syyttänyt häntä varkaaksi.\n\nMutta muistaessaan, miten isäntä silloinkin oli ymmärtänyt häntä,\nluottanut häneen, vaikka hän oli tuntematon poikaparka, joka juuri oli\npäässyt tähän paikkaan, tunsi hän rauhoittuvansa. Hän muisti miten\nlämpimästi isäntä oli onnitellut häntä siitä, että hän kahdessa\ntalvessa oli suorittanut yksityisesti kansakoulukurssin ja nyt\nhiljattain oli hän ollut katsomassa painikilpailua, jonka Toivo voitti,\nja suorastaan ihmetellyt hänen nopeata kehitystään...\n\nMutta mitähän isäntä nyt ajattelisi hänen käytöksestään, kun hän oli\nsilloin luvannut, ettei toiste tapahtuisi sellaista. Sillä tuo mies oli\nkäyttäytynyt Toivoa ja kaikkia työläisiään kohtaan niin harvinaisella\ntavalla, ettei Toivo ollut huomannut työnantajaa, vaan suoran ja\nvoimakkaan _miehen_, ja sellaisena oppinut häntä kunnioittamaan yhä\nenemmän. Sentähden hän päätti kertoa kaikki suoraan ja pukeuduttuaan\nlähti hän heti isännän luokse.\n\nSaavuttuaan konttoriin pyysi Toivo, että saisi kertoa mikä oli syynä\neiliseen. Ja kun isäntä äänettömästi nyökäytti päätään, alkoi hän\nhiljaisella äänellä puhua. Hän kertoi kaikki mitä eilen oli saanut\ntietää, ja jatkoi hiljaa käheästi:\n\n-- En minä ymmärrä... enkä osaa selittää, miltä minusta tuntui, kun\nyhtäkkiä kuulin tuon... Olin näkevinäni kaikki... kaikki... Niin, se\nvaan on totta, että ilman sitä en olisi koskenut väkijuomiin, enkä\nmyöskään sillä tavalla, kun yöllä...\n\nToivo vaikeni niinkuin sanat olisivat takertuneet hänen kurkkuunsa.\nSitten hän selitti, miten masentunut ja toivoton hän oli ollut. Ja kun\nTallberg juuri silloin menetteli sellaisella tavalla, ei hän enää\nvoinut mitään...\n\n-- En minä mistään muusta välitä, kun te vaan uskoisitte, etten voinut\nsille mitään, -- päätti Toivo lopuksi. -- Minä en osaa sitä selittää...\nmutta minun on niin paha olla, kun te olette ollut niin hyvä... Minä\nlupasin silloin... Ja nyt kuitenkin kävi niin...\n\nToivo näki, miten isäntä pyyhkäsi nopeasti silmiään ja hänen matala\näänensä oli vielä matalampi, kun hän hiljaa sanoi:\n\n-- Minä tiedän, ettet ole tätä tahtonut... Ja uskon, ettei sinulle enää\ntapahdu tällaista -- minä luotan siihen... Mene vaan työhösi...\n\nHän viittasi kädellään kuin hyvästiksi ja kääntyi pöytäänsä päin. Toivo\nseisoi paikallaan äänettömänä. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta\nei voinut. Hänen silmänsä sumenivat, ja hän lähti hiljaa pois...\n\n\n\n\nVIIME HETKELLÄ\n\n\n-- Mene pian... Santarmit tulevat... sinua hakemaan... Olivat jo\nEerikinkadun kulmassa... juoksin koko matkan.\n\nHiki valui virtanaan sisääntulijan kasvoilta. Hänen äänensä kuului\nkatkonaiselta, hätäiseltä ja hän lysähti hervottomasti tuolille\nistumaan, viittasi vielä kädellään ja kuiskasi:\n\n-- Pian...\n\nAnterosta tuntui, kuin jokin salaperäinen ääni olisi kuiskannut, että\nhänen elämänsä riippui nyt silmänräpäyksestä. Hän ponnahti ylös,\nsieppasi lakkinsa, syöksyi ulos, ja sitten hän huomasi juoksevansa\nhurjaa vauhtia Kampin kallioille johtavaa lumista tietä myöten -- ja\nhänen katseensa oli kohdistunut parinsadan metrin päässä oleviin\nlautatapuleihin. Hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään, jokin\nsalaperäinen vaisto näytti osoittaneen hänelle sen ainoan\npelastusmahdollisuuden -- jos hän pääsee lautatapulien taakse,\nennenkuin santarmit tulevat...\n\nHänen korvissaan suhisi ja vinkui ja hän oli jo kuulevinaan sen seasta\nkulkusten kilinää. Hän odotti heti kuulevansa huudon tai laukauksen\ntakanaan, mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä.\n\nHän oli ponnistanut alusta asti viimeiset voimansa ja nyt tunsi hän\nkauhukseen voimainsa pettävän. Hänen silmissään sumeni ja hän oli\nkaatumaisillaan. Mutta äärimmäisellä ponnistuksella pääsi hän uudelleen\ntasapainoon, ja hammasta purren jatkoi hän samaa vauhtia. Hänestä\ntuntui kuin luminen maa ja harmaa lautatapulirivi olisi alkanut\nheilahdella, mutta samassa saapuikin hän ensimmäisen kohdalle ja kaatui\nlumeen sen suojaavan kulman taakse.\n\nHänen silmissään musteni kokonaan. Mutta nyt hän todellakin kuuli\nkulkusen kilinää ja kohottaessaan päätään näki hän kahden ajurin hurjaa\nvauhtia ajavan yli \"Kampin plaanin\". Ne seisahtuivat hänen asuntonsa\neteen, ja kummastakin reestä nousi kolme miestä -- joista kaksi oli\nvormupukuista...\n\nOmituinen liikutuksen ja kiitollisuuden tunne tulvahti Anteron mieleen;\nhän muisti miten häntä tunti sitten oli tultu vangitsemaan työpaikasta,\nmutta hän oli viime hetkellä piiloutunut kellariin.\n\nKun santarmit olivat poistuneet, sai hän toveriltaan tietää, että\nliikkeen venäläinen työnjohtaja oli antanut hänet ilmi osanotosta\nHelsingin katumellakoihin, joissa eräät kasakat olivat saaneet\nsurmansa, hyökätessään aseettoman ihmisjoukon kimppuun.\n\nSilloin oli Antero heti mennyt työnjohtajan verstaaseen ja maksanut\nilmiantajalleen palkan -- ja nyt oli hän vielä toisen kerran pelastunut\nniiden kynsistä.\n\nNyt vasta hän käsitti, miten täpärällä hänen elämänsä oli äsken ollut\n-- se oli riippunut parista sekunnista... Jos hän olisi juossut hiukan\nhitaammin, jos hän olisi esim. kaatunut, niin ne olisivat nähneet\nhänet... Ne olisivat ajaneet tänne, nyt ne tähtäisivät häntä\nrevolvereillaan, hänet sidottaisiin -- ja jonkun päivän kuluttua\nvietäisiin hänet Venäjälle...\n\nMutta jospa joku on nähnyt hänen juoksevan tännepäin ja ilmoittaa\nsantarmeille? Täältä hänet kyllä löydetään, kun joka puolella on aukeat\nkalliot, eikä hänellä ollut edes asetta... Niin, hän olisi kiikissä...\nJännittyneenä tuijotti hän tyhjiä rekiä ja odotti, milloin santarmit\ntulisivat näkyviin ja lähtisivät häntä kohden. Mutta kun ne yhä\nviipyivät sisällä, lennähti hänen mieleensä, että ne tutkivat hänen\nkortteerinsa emäntää ja pakottavat hänet tunnustamaan totuuden...\n\nVihdoin näki hän ajurien kääntyvän -- ja vangitsijat lähtivät tyhjin\ntoimin takaisin.\n\nHän aavisti että santarmit vahtivat hänen asuntonsa läheisyydessä,\njoten hän ei voinut enää mennä sinne. Mutta onneksi olivat he toverinsa\nkanssa äsken kellarissa päättäneet, että hän lähtee jo tänä iltana\nhiihtäen pois kaupungista. Hän oli siis varma, että Yrjö tuo hänen\nsuksensa ja muut matkatarpeet.\n\nMutta hän ymmärsi, ettei tämä voisi tulla ennenkuin pimenisi, ja hän\ntallasi tapulien väliin itselleen seisomapaikan ja alkoi odottaa...\n\nSilloin tunsi hän sormiensa kirvelevän ja nyt vasta hän huomasi, että\noikean käden rystyset olivat riekaleina. Mutta muistaessaan, miten tuon\nkonnan hampaat olivat murtuneet, ei kirvely tuntunut enää läheskään\nniin tuskalliselta.\n\nAnteron mieleen palautui taas äskeinen kohtaus ilmiantajan kanssa. Hän\nmuisti sen julman riemun tunteen, kun hän oli hiipinyt tämän taakse ja\nkysynyt kylmästi hymyillen miksi tämä oli niin tehnyt. Urkkija kalpeni,\nsieppasi puukon pöydältä, mutta paiskautuikin samassa Anteron\nnyrkiniskusta kauas lattialle ja puukko singahti yli huoneen. Hän\nhyökkäsi ylös ja yritti vieläkin asetta. Mutta Antero iski uudestaan,\niski iskemistään hurjalla raivolla... Hän havahtui vasta sitten, kun\nnäki vihollisensa makaavan liikkumattomana lattialla...\n\nJospa hän onkin kuollut?\n\nAntero pelästyi ensin, mutta kun hän muisti, miten tuo mies oli\nvihannut ja kiusannut häntä koko oppiajan, ja nyt vielä antanut hänet\nilmi, ei hän voinut tuntea katumusta. Kun hän kuvitteli, että tuo mies\nolisi onnistunut toimittaa hänet hirteen ja jäänyt itse ilkkumaan\nilkityöstään, tunsi Antero yhä kiihkeämpää vihaa ja tyytyväisyyttä\nsiitä, että edes yksi santarmiurkkija oli saanut ansaitun palkan...\nKuinkahan monta sekin oli toimittanut Bobrikoffin hurttalauman\nkynsiin...?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvinen päivä himmeni vähitellen hämäräksi ja pohjoisesta alkoi\npuhaltaa kylmä viima, lennättäen mukanaan myrskyä ennustavia\nlumihiutaleita. Anteroa alkoi viluttaa, kättäkin kirveli ja pakotti\ntaas entistä enemmän -- vaikka se äsken oli unohtunut. Hänen täytyi\naina välillä hyppiä paikallaan, kunnes vilu poistui, ja sitten hän taas\nistui tapulien välissä, tuijottaen synkästi loppumatonta, yhä tihenevää\nlumisääskien parvea...\n\nHämärä sakeni sakenemistaan ja vihdoin hän näki ystävänsä Yrjön\nlähenevän, tähystellen epävarmasti ympärilleen. Antero vihelsi hiljaa\nja tämä tuli suoraan hänen luokseen.\n\nYrjö kertoi vahingoniloisesti siitä tavattomasta hämmingistä ja\nhälinästä, jonka Antero oli saanut aikaan. Itse Pekonen ja\nsantarmiratsumestari olivat saapuneet paikalle ja panneet toimeen\nankaran tutkinnon. Ilmiantaja oli maannut toista tuntia tiedottomana ja\nlääkäri oli arvellut, että tämä joutuu makaamaan sairashuoneessa useita\nkuukausia. Ja kaikki työtoverit olivat olleet tavattoman iloisia siitä,\nettä se viimeinkin sai palkan konnantöistään ja ilkeydestään.\n\nYrjö oli myös tuonut mukanaan sukset ja muuta tarpeellista, jota\nmatkalla välttämättömästi tarvitsi.\n\nMutta sensijaan hän ei ollut huomannut revolveria -- ja Anterolla oli\ntunne, että ase pitäisi ehdottomasti olla mukana. Toinen lupasi siis\nlähteä takaisin ja samalla tuoda puhdasta sidettä Anteron sormia\nvarten, sekä senverran ruokaa, ettei hänen tarvitsisi heti poiketa\nruokaa hakemaan.\n\nTuuli oli kiihtymistään kiihtynyt, ja yhä sakeampana kiiti\nlumihiutaleiden loppumaton parvi pimenevässä avaruudessa, niin ettei\nvoinut nähdä eteensä kuin kymmenkunta metriä...\n\nAntero käveli edestakaisin autiolla tiellä tapulien kohdalla pysyäkseen\nlämpimänä. Yhtäkkiä kuuli hän takanaan nopeita askeleita ja\nhämäryydestä ilmestyi pienikasvuinen ihmishaahmo. Antero oli jo\nhypähtämäisillään tien oheen, mutta samassa hän hätkähti; hän tunsi\nkäynnistä, että se oli Vasili, työnjohtajan uskollinen kätyri. Nyt\nvasta hän muisti, että tämä asui Leppäsuon huvilassa...\n\nVasili seisahtui, näytti myös tuntevan -- ja sitten lähti pakoon kuin\nhenkensä edestä. Hän oli jo häviämäisillään hämäryyden ja lumipyryn\nsekaan, kun Antero tointui hämmästyksestään ja lähti jälkeen...\n\nVasili oli pienuudestaan huolimatta hyvä juoksija ja pelko näytti\nantavan hänelle siivet. Mutta Antero käsitti olevansa hukassa, jos tuo\npakoon pääsee. Hän läheni lähenemistään ja kun hän vihdoin ojensi\nkätensä tarttuakseen toiseen, kompastui tämä, ja Antero tunsi\nkaatuvansa pakenijan päälle...\n\nKuului tukehtunut, tuskallinen parahdus -- aivankuin jäniksen viimeinen\nparkaisu koiran tarttuessa sen kurkkuun. Salamannopeasti painoi Antero\nkätensä saavutetun suulle ja sähähti uhkaavasti:\n\n-- Jos hiukankin äännähdät -- kuolet heti! Oletko vaiti?\n\n-- Olen, olen... -- sopotti Vasili venäjäksi -- Älä tapa minua.\n\nSiinä he lojuivat lumella läähättävinä, liikkumattomina ja Anteron\nmieleen tulvahti niin tuskallinen neuvottomuus, että hän jäi yhä\nliikkumattomana paikalleen. Jos hän laskee Vasilin, ilmoittaa tämä\nnähneensä hänet suksineen täällä, ja silloin ovat takaa-ajajat heti\nhänen kintereillään. Mutta tuntiessaan tuon pelkuriraukan vapisevan\nkoko ruumiiltaan, niinkuin teurastettava lammas, tunsi hän inhoa ja\nsääliä -- hän ei koskaan voisi tehdä mitään tuollaiselle. Mitä hän\ntekisi?\n\nSilloin muisti hän Leppäsuon huvila-asukkaiden kulkevan tästä -- joku\nsaattaisi tulla koska tahansa. Ja yhtäkkiä hän päätti pelolla vaientaa\npikku-urkkijan suun. Hän veti siis tyynesti puukon tupestaan, ja kun\nuhrilta taas pääsi tukehtunut parahdus, asetti hän puukon kärjen tämän\nrintaa vasten ja lausui kolkolla äänellä:\n\n-- Jos kuulen jotain ääntä, työnnän tämän lävitsesi. Jos olet ihan\nvaiti, niin tahdon ajatella vielä. Nyt menemme tuonne lautakasain\nväliin. Mars!\n\nAntero pakotti uhrinsa istumaan lankun päälle ja katsellessaan tuota\npelosta puolikuollutta raukkaa, hävetti häntä oma osansa niin, ettei\nhän oikein tietänyt mitä olisi sanonut.\n\nSilloin kuului kuolemantuskasta värisevä, tukehtunut ulina, joka sangen\npaljon muistutti sokean koiranpennun ääntä:\n\n-- Rakas, rakas Antero... Armoa... Kristuksen tähden... Olen syntiä\ntehnyt sinua vastaan... niin, teitä vastaan... Mutta antakaa vielä\nanteeksi... tämä kerta...\n\nJa yhtäkkiä hän tarttui puukkoa pitelevään käteen, suudellen sitä\nvapisevin huulin...\n\n-- Vaiti! Tahdon ajatella... Mutta jos petät, entä sitten? Mistä\ntiedän?\n\nHän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua synkästi:\n\n-- Ehkä on sittenkin parasta, että tapan sinut nyt heti -- sitten on\nvarma.\n\nVanki alkoi jälleen vavisten rukoilla, ja kun samassa alkoi kuulua\nläheneviä askeleita, pelkäsi Antero, että uhri tahtomattaankin\nhuutaisi. Sentähden hän nousi ja työnsi puukon kärjen millimetrin\nverran toisen päällystakkiin...\n\nKun askeleet olivat häipyneet, alkoi vaikerrus uudestaan:\n\n-- Kuinka minä voisin...? Minä vannon jumalanäidin kautta... Ja lupaan\ntehdä kaikki mitä tahdotte...\n\nAnteron mieleen juolahti eräs uusi ajatus ja hän sanoi kuiskaten:\n\n-- Minä tulen viipymään täällä kallioilla neljä, viisi päivää. Minä\nsiis vaadin, että tuot minulle tänne ruokaa neljänä iltana peräkkäin...\nTuot vain pari voileipää ja leivoksia ja asetat ne tämän laudan\nväliin... Mutta jos yhdellekin ihmiselle hiiskut, että olet nähnyt\nminut, niin silloin kuolet -- kolmen päivän kuluessa.\n\nToinen vannoi ilosta itkien, että täyttää kaiken. Hän myönsi\ninnostuneena, että ansaitsee ehdottomasti kuoleman jos valansa\npettäisi.\n\nKun Antero vielä ilmoitti, että eräs toinen täyttää rangaistuksen heti\nsiinä tapauksessa, jos hänet vangitaan, päästi hän Vasilin menemään. Ja\nhän oli itsekin miltei varma, ettei tämä rikkoisi valaansa. --\n\nHetken kuluttua tuli Yrjökin, ja kun Antero sai tutun pistoolinsa,\ntunsi hän itsensä turvatuksi. Kerrottuaan seikkailunsa toverilleen,\nvakuutti tämäkin, ettei Vasili uskalla ilmaista; varsinkin ruuan\ntuominen pakotti hänet pitämään suunsa kiinni. Yrjö lupasi joka ilta\nkorjata ruokapaketin, jotta Vasili luulisi Anteron olevan kaupungissa.\n\nHe olivat seisseet siinä lautatapulin vierellä jo toista tuntia, mutta\nkumpikaan ei olisi tahtonut erota.\n\nPuoli tuntia sitten oli jossain Kaivopuiston puolella syttynyt\ntulipalo, ja vaikka yhä useampia sammutuskuntia kuului kiitävän\nsinnepäin, näytti tulen valta yhä yltyneen. Koko idänpuoleinen taivas\nhehkui keltaisenpunertavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat olleet lähes kolme vuotta yhdessä ja alusta alkaen huomanneet\ntoisissaan ominaisuuksia ja yhteisiä harrastuksia, jotka tekivät heidät\neroamattomiksi tovereiksi -- jollaisia elämässä vain harvoin tapaa.\n\nEnsinnäkin olivat he molemmat mitä innokkaimpia urheilijoita ja\nvoimailijoita, ja koko ajan olivat he kilpailleet ensisijasta. Ensin\noli Yrjö ollut parempi, sillä hän oli paria vuotta vanhempi. Mutta he\nharjoittelivat ankarasti joka ilta painonnostoa, nyrkkeilyä, painia,\nkesällä taas muita urheiluja, ja vähitellen oli Antero sivuuttanut\nvanhemman toverinsa kaikissa lajeissa. Nyrkkeilyssä heidän kiistansa\noli kaikkein ankarin ja eräänä iltana, kun Antero vihdoin päätti, että\nhänen täytyy voittaa, olivat he jääneet kahden kesken verstaaseen -- ja\nvasta puolen tunnin ottelun jälkeen oli Yrjö tunnustanut nuoremman\nvoittajaksi.\n\nJuuri se seikka, ettei Yrjö kertaakaan näyttänyt pienintäkään\nkatkeruutta, vaikka toinen voitti hänet, saattoi Anteron pitämään\ntoveristaan yhä enemmän. Hänellä oli itsellään sellainen luonne, että\nhänen täytyi voittaa, olla ensimäinen. Antero oli tuntenut epämääräistä\nhäpeää, hän tunsi, että Yrjö oli parempi ja miehekkäämpi tässä\nsuhteessa. Hän oli myös tyynempi ja harkitsevampi ja hillitsi itsensä\ntäydellisesti.\n\nNiinpä oli Antero kerran väärinkäsityksen vuoksi pikaistuksissaan\nsyyttänyt toveriaan, mutta tämä oli järkevällä esiintymisellään\nehkäissyt tappelun. Kun Antero sitten huomasi totuuden ja ajatteli\nmiten hän itse olisi saattanut menetellä, oli hän katunut ja päättänyt\npyhästi, ettei koskaan riitele toverinsa kanssa. Ja sen hän oli myös\npitänyt.\n\nNämä ja monet muut tapaukset olivat kiinnittäneet heidät yhä enemmän\ntoisiinsa -- ja nyt oli Yrjö pelastanut hänen elämänsä. Ja kun Antero\nmuisti toverinsa hikiset, nääntyneet kasvot, kun tämä oli viimeiset\nvoimansa jännittäen ehtinyt ennen santarmeja ja siten pelastanut hänet\nSiperiasta, ehkä hirsipuusta, tunsi Antero, ettei hän koskaan tapaisi\ntoista sellaista toveria.\n\nNiin seisoivat he yhä tulipalon punertavassa kajastuksessa ja kun\nAntero mainitsi niistä tulevaisuussuunnitelmista, joita he olivat\nyhdessä laatineet ja miten hänen oli särkynyt kuin saippuakupla -- näki\nhän toverinsa jäntevillä kasvoilla niin syvän surun ja epätoivon, että\nhän miltei unohti oman asemansa. Hän tunsi ensi kerran elämässään,\nmiten paljon toverillinen sääli ja myötätunto voi tuottaa lohdutusta ja\nhuojennusta.\n\nSilloin kuului Nikolainkirkon tornikello lyövän kaksitoista kertaa.\nAntero asetti jalkansa mäystimiin, tarttui toverinsa käteen ja kuiskasi\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Hyvästi... veli...\n\nToinen rykäisi pari kertaa ja hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei\ntullut, hän puristi vaan lujasti Anteron kättä. Ja vihdoin kuuluivat ne\nsanat, joita hän oli pidätellyt koko illan:\n\n-- Mutta jospa sinut saadaan kiinni ja viedään Venäjälle... ja... jos\nnäemme viimeisen kerran... Silloin minä tapan sen roiston.....\n\nAnteron rinnassa läikähti kuin lämmin aalto. Sillä vaikkei hän koskaan\nsallisi sellaista uhrausta, niin hän tunsi, että toinen _tahtoi tehdä\nsen_ ja se synnytti selittämättömän turvallisuuden; tuntui, ettei\nsilloin ole mitään hätää, kun on tuollainen toveri. Hän tarttui\ntoverinsa käteen ja lausui lujasti ja päättävästi:\n\n-- Ei Yrjö! Sitä sinä et tee -- sillä ne eivät saa minua kiinni! Saat\nnähdä -- me tapaamme taas toisemme ehkä piankin!\n\n-- Niin, turhaan minä hassuttelen... Kyllä sinä aina selviydyt! --\nhuudahti toinen aivan muuttuneella äänellä.\n\nVielä kerran he puristivat toistensa käsiä ja sitten Antero nousi\nsuksilleen ja lähti...\n\nSaavuttuaan Kampin kallioiden korkeimmalle kukkulalle, pysähtyi hän\nhämmästyneenä. Lumipyry oli hetkeksi heikentynyt ja hän näki yht'äkkiä\nedessään läntisen taivaanrannan niin läpitunkemattoman pimeänä kuin\nsuunnaton sysimusta esirippu olisi peittänyt puoli maailmaa. Hänen\nmieleensä juolahti, että hänen tulevaisuutensa on yhtä synkän pimeyden\npeittämä, kuin tuo taivaanranta -- jonne hänen täytyy heti lähteä.\n\nYhtäkkiä hän vaistomaisesti käännähti ja näki suurenmoisen näyn:\nniinkuin puhkeavan tulivuoren kidasta syöksyi suunnaton säkene- ja\nsavupilvi ylös korkeuteen, heittäen hetkeksi veripunaisen hohteen yli\nkaupungin. Sen kattorivit ja tornit ilmestyivät ikäänkuin\njättiläissuurena, satumaisena silhuettikuvana taivasta vasten, joka\neteenpäin vyöryvine pilvijoukkoineen, muistutti kuohuvaa, valtavaa\ntulimerta. Vain edessäpäin, siellä, jonne hänen pitää lähteä -- siellä\noli pimeätä ja synkkää, kuin kuoleman valtakunnassa...\n\nAntero tunsi väkisinkin eräänlaisen haikean kaipauksen ja\nsurumielisyyden valtaavan mielensä ajatellessaan, että tuonne jää nyt\nse paikka, jossa hän oli kasvanut mieheksi, kestänyt paljon suruja ja\nkärsimyksiä. Ja nyt täytyi paeta, tietämättä pääseekö enää koskaan\ntakaisin...\n\nMutta samassa välähti hänen mieleensä muisto entisyydestä. Hän oli taas\nnäkevinään neljäntoista vuotiaan poikaraukan, joka kuusi vuotta sitten\nastui maalle tuon kaupungin rannassa.\n\nAntero muisteli säälien tuota turvatonta poikaparkaa, josta ei kukaan\nvälittänyt. Ja samalla tunsi hän epämääräistä, villiä riemua siitä,\nettä hän nyt on _mies!_\n\nHän painoi lakin syvemmälle päähänsä, katsahti vielä kerran taakseen,\nja nyt vasta hän huomasi lumimyrskyn yltyneen entistä sakeammaksi. Hän\nei nähnyt mitään, eikä hän tietänyt vähääkään, miten vaikea edessä\noleva jyrkänne oli.\n\nHän tunsi vaistomaisesti, että oli liian uhkarohkeata lähteä\numpimähkään. Samassa ryntäsi raju tuulenpuuska pitkin\nkallionharjannetta, kietoi hänet hurjasti pyörivään lumipilveen, ja\nsilloin valtasi hänet sama entinen poikamaisuus ja uhkamielisyys; hän\ntarttui lujemmin sauvoihinsa ja heilauttaen notkeasti ruumistaan,\ntyönsi hän kerran koko voimallaan... Hän kiiti alaspäin kuin lentäen.\nMyrsky ulvoi korvissa, sokaisi hänen silmänsä, mutta koko hänen\nolemuksensa oli jännittyneenä vieterinä valmis mihin tahansa. Hän tunsi\nponnahtavansa pienen matkaa ylöspäin, sitten putosi yhä jyrkemmin,\nsenjälkeen pitkä myötämäki ja yhtäkkiä ylös ilmaan ja maahan...\njaloilleen.\n\nSe herätti hänessä omituisen riemun ja varmuuden tunteen. Hän ei edes\nmuistanut äskeisiä ajatuksiaan. Hän oli niin varma, etteivät\ntsaarivallan ajokoirat koskaan saavuta häntä -- silloin, kun hänellä on\nliukkaat sukset allaan.\n\n\n\n\nJÄÄHYVÄISET ISÄNMAALLE\n\n\nI.\n\nJorma ei ollut kahteen vuoteen nähnyt kotiseutuaan ja kun hän seisoi\nkotijärven rannalla tietämättä näkisikö sitä enää koskaan, tunsi hän\nkummallisen kaipauksen täyttävän mielensä. Hänestä tuntui ikäänkuin\npitäisi erota rakkaasta ystävästä, omaisesta... Hänen katseensa kiiti\nkuin hyvästellen yli noiden rakkaitten rantojen, lahdelmien ja saanen,\njoihin liittyivät hänen lapsuutensa ihanimmat muistot. Tuossa hän oli\nlukemattomia kertoja uinut, tuolla oli hänen vanha onkipaikkansa, ja\ntuon kiven luona oli luistinkilpailujen \"starttipaikka\". Lukemattomat\nonnellisen lapsuuden muistot kiitivät kirjavan lintuparven lailla hänen\nsielunsa silmien ohi... Hän ei edes huomannut ajan kulumista. Vasta kun\naurinko alkoi painua taivaanrannalle, hän havahtui muistostaan ja lähti\nreippaasti kotiinpäin. Mutta kun hän läheni asemaa, ja aikoi oikaista\nyli ratapihan, huomasi hän hämmästyen, että iltapäiväjuna parhaillaan\nsaapui asemalle.\n\nJorma jäi kuusiaidan suojaan odottamaan, kunnes juna menisi ohi. Mutta\njuna ei lähtenyt, vaikka lähtöaika oli ohi. Kun Jorma katsoi kuusiaidan\nvälistä, näki hän santarmien häärivän asemasillalla ihmisjoukon\nkeskellä ja matkustajat työntyivät ulos vaunuista. Tuo näky saattoi\nJorman unohtamaan, että oli pakolainen -- ja hetken kuluttua seisoi hän\nasemasillalla...\n\nSantarmien keskellä seisoi nuori mies, koettaen mahdollisimman tyynellä\näänellä puolustaa itseään -- kysymys oli kuulemma väärästä passista.\n\nSilloin astui eräs tumma, sivilipukuinen mies vangitun eteen ja lausui\nmurteellisesti:\n\n-- Mitä te suotta valehtele... Eiks te muista, mis te eile iltana\nsaamas teme väärä passi ja matkaraha Saksa sotakoulu... Ja jos te\nunohtamas teidä oma nimi, ni _mine_ muista se oike hyvi...\n\nNuorukaisen kasvot valahtivat kuoleman kalpeiksi ja hän katsoi\nepätoivoisesti ympärilleen, niinkuin olisi aikonut tehdä viimeisen\nyrityksen päästäkseen vihollistensa kynsistä. Mutta santarmit\nhuomasivat tämän, he tarttuivat lujasti hänen käsiinsä ja\nsivilipukuinen mies otti revolverin taskustaan.\n\nVangittua lähdettiin raahaamaan vankivaunua kohden, ja hänen käheä,\nvapiseva äänensä hukkui röyhkeihin huutoihin ja ärjäisyihin...\n\nKun vangittu yhtäkkiä näki edessään avoimen vankivaunun oven, pysähtyi\nhän kauhusta hätkähtäen ja katsoi ympärilleen, kuin apua rukoillen --\nikäänkuin ymmärtäen, että hänen elämänsä on todellisuudessa loppuva\ntähän. Mutta urkkija tyrkkäsi häntä revolverinpiipulla selkään, niin\nettä hän voihkaisi tuskasta, ja Jorma tunsi villin vihan ja raivon\nkuohahtavan läpi olemuksensa -- hän ei olisi voinut hillitä itseään,\njos hänellä olisi ollut pistooli mukanaan.\n\nMutta hän ymmärsi, ettei voisi mitään ja lähti poispäin. Vielä kerran\nhän kääntyi ja näki miten nuorukainen työnnettiin raa'asti pimeään\nvankivaunuun -- ja sitten sulkeutui ovi...\n\nJuna kiljahti vihaisesti ja lähti ähkyen liikkeelle. Jorma seisahtui\ntaas ja tuijotti tylsästi mustaa, etenevää vankivaunua. Hänen\nrinnassaan kuohui katkera, voimaton viha ja sääli ajatellessaan\nnuorukaista, joka juuri äsken oli vapaa, toivorikas -- ja nyt hän on\nkuin häkkiin sulettu lintu, jota pyydystäjät vievät isännälleen...\nHänet viedään Venäjälle, kuten niin monet viimeaikoina ja jätetään\niäksi johonkin vankiluolaan, kuin elävältä haudattuna -- jollei heti\nhirtetä. Ja kun Jorma muisti, että häntä odotti sama kohtalo, jos vaan\nsaataisiin kiinni, kirskahtivat hänen hampaansa uhmasta. Hän päätti,\nettei se tule tapahtumaan -- hän ei antaudu ainakaan elävänä...\n\nSiitä oli nyt toista viikkoa, kun santarmit olivat piirittäneet yöllä\nhänen asuntonsa Helsingissä, ja jos hän olisi ollut kotona, olisi hänet\nmiltei varmasti \"valtakunnan vihollisena\" tuomittu hirtettäväksi. Hän\noli nim. edellisenä päivänä pitänyt oman osastonsa juhlassa puheen,\nhuomauttaen niistä kuristustoimenpiteistä, joilla taantumusvalta\nsotatilan nojalla koettaa riistää viimeisetkin oikeutemme. Ja kun hän\noli jo kerran ennen ollut syytteessä, oli hänen elämänsä ja\ntulevaisuutensa siis katkaistu täällä.\n\nSentähden oli hän erään hyvän ystävänsä kanssa päättänyt vapaaehtoisena\nmennä Saksaan sotakouluun, niinkuin monet muutkin. Ja nyt hän oli viime\nyönä saapunut kotiin hyvästelemään äitiään ja morsiantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJorma muisti nuorukaisen epätoivoiset kasvot ja hän tunsi taas, ettei\nvoisi elää, jollei jotenkin saisi toimia tuota hirmuvaltaa vastaan. Ja\ntässä oli ainoa mahdollisuus -- hänen täytyy lähteä...\n\nHän tunsi tuskallisen pistoksen rinnassaan muistaessaan äitinsä ja\nmorsiamensa, jotka jäävät tänne -- ehkä iäksi... Miten käy Aunen?\nUnohtaisiko hänkin, kuten niin moni muu? Menisi naimisiin toisen kanssa\nja tämä suutelisi, syleilisi häntä... Ooh!\n\nJorma lähti kiihtyneenä eteenpäin ja hänen ajatuksensa harhailivat\nsekavina sinne tänne. Mutta lopputulos oli, että hänen täytyy lähteä\nensi yönä, niinkuin oli päättänytkin...\n\nSilloin sattui hänen korviinsa kaukainen, etenevän junan vihellys --\naivankuin viimeinen hyvästijättö ..\n\nJorma seisahtui, kuunteli henkeä pidättäen -- turhaan. Vain pieni,\npunertava savuhattara näkyi vielä siellä kaukana taivaanrannalla -- ja\nhetken kuluttua sekin oli haihtunut...\n\nJorma huokasi raskaasti ja hänen katseensa kiiti yli syksyisen pellon,\njota lakastanut rukiinsänki peitti, kuin harmaa, ajamaton parta\nkuolleen kasvoja. Sen takana kimalteli sininen järvenpinta, jonka\nrannalla hän äsken oli ollut. Lännessä häämöittivät harmaat taloryhmät\nja pohjoispuolella kaareutui valtavana renkaana tummanvihreä\nmetsänreuna.\n\nMutta kääntyessään jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan tuonne\nmäenrinteeseen, jossa hänen kotinsa seisoi syyskirjavan puutarhan\nympäröimänä. Nuo heleänkeltaiset vaahterat, punaiset pihlajat ja haavat\nloistivat laskevan auringon rusottavassa hohteessa, kuin satumaisen\nsuuret, ihanat kukat -- ja niiden keskellä pilkotti kotimökin punainen\npääty, valkeine ikkuna- ja nurkkalautoineen. Jorma katsoi kauan ja\ntunsi ensikerran, että tuo paikka oli hänelle kallein maailmassa.\n\nHän lähti hiljalleen kotia kohden ja katsoi oudolla liikutuksella,\nmiten auringon kultahohde vähitellen punertuen ja himmeten hiipi yhä\nylemmäksi päätyä myöten -- ikäänkuin paeten harmaanhimmeän varjon\ntieltä. Se kohosi yhä ylemmäksi, kosketti jo pientä vinninikkunaa.\nSilloin huomasi Jorma sen yläpuolella harmaan täplän: pesäpönttö, jonka\nhän kymmenen vuotta sitten oli naulannut siihen. Hän muisti koko\nrakkaan lintukaupunkinsa eri asukkaat: kottaraiset, käenpiiat,\nleppäkertut y.m., muisti vakituiset ja tilapäiset asukkaat perheineen\nja nyt lennähtivät noiden onnellisten, lapsuudenaikaisten kesien kaikki\nmuistot hänen mieleensä.\n\nPieni vinninikkuna oli jo peittynyt, harmaa linnunpesä häipyi kuin\nhimmeän harson taakse, ja hetken kuluttua oli koko pääty peittynyt\nvarjoon...\n\nJorma pysähtyi hätkähtäen: jospa tämä oli _viimeinen kerta_ kun näin\ntuon tutun seinän auringon valossa. Hän oli pitänyt pakomatkaa\neräänlaisena jännittävänä urheiluna, mutta nyt hän huomasi, miten\ntavattoman vähän hänellä oli toivoa takaisin pääsystä... Vaikka hän\npelastuisi sodasta, niin hän ei sittenkään pääsisi kotimaahan, niin\nkauan kun taantumus oli vallalla.\n\nSitä ajatellessaan Jorma ensikerran tunsi, että koti oli hänelle\nkallein paikka maailmassa. Hänen mielikuvituksensa lennähteli kuin\nhätääntynyt lintu tulevaisuuden pimeässä erämaassa, mutta siellä oli\nvain pimeyttä... Ajatellessaan, ettei vuosikymmeniin näkisi\nkotimaataan, täytti hänen mielensä ennen tuntematon kaipaus ja suru. Ja\nyhtäkkiä hänestä tuntui, ikäänkuin jostakin kaukaa kuuluisi eräs\nkummallinen, synkkä sävel. Hän ei muistanut sen nimeä, ei huomannut,\nettä itse sitä vihelsi, hän oli vaan kuulevinaan sen samanlaisena, kuin\nkauan sitten konsertissa. Hän tunsi, että noissa synkissä poljennoissa\nkuvastui juuri se, joka sillä hetkellä ahdisti hänen sydäntään.\n\nPuutarha oli jo jäänyt kokonaan varjoon, vain pihaveräjän\njättiläiskuusen latva vielä heloitti kuin kullattuna -- tuo tuuhea\nlatva, jossa hän oli lukemattomat kerrat istunut kuuntelemassa lintujen\nlaulua...\n\nJorma katsoi katsomistaan ja yhtäkkiä hän muisti, että tuon sävelen\nnimi oli \"Jäähyväiset isänmaalle\".\n\nSen oli säveltänyt puolalainen maanpakolainen Oginski, joka Venäjän\nhirmuvallan karkoittamana oli kitunut kaksikymmentäviisi vuotta\nSiperiassa ja sinne kuollut -- näkemättä koskaan isänmaataan... Niin,\ntuo sävel oli ollut hänen viimeinen hyvästijättönsä isänmaalle,\nelämälle... Siinä kuvastui se sanomaton kaipaus ja tuska, joka oli\nkalvanut hänen sydäntään noina loppumattoman pitkinä vuosina. Siinä soi\nvärisevänä vaikerruksena se musertava epätoivo, kun viimeinenkin toivon\nkipinä oli sammunut häneltä... Jorma oli näkevinään vanhan,\nvalkotukkaisen miehen, joka pimeässä kopissaan odotti kuolemaa... Ja\nmuistaessaan, että hänelle saattaisi käydä samoin, ettei hän yhtään\ntiedä, pääseekö koskaan takaisin, kun ensi yönä lähtee, tunsi hän outoa\nahdistusta...\n\n\nII.\n\nSeinäkello löi kaksitoista.\n\nJorma katsahti arasti äitiinsä ja morsiameensa ja nousi seisomaan. Ja\nvaikka hän koetti puhua kevyesti hymyillen, kuului hänen äänensä\nkäheältä ja vapisevalta:\n\n-- Nyt minun täytyy lähteä. Toverini odottaa kirkonkylän tienhaarassa.\n\nTyttö nousi myös seisomaan ja katsahti hätäisesti ympärilleen, kuin\napua etsien, hänen huulensa vavahtelivat. Mutta äiti istui vain,\nvaaleten kuolemankalpeaksi ja katsoi poikaansa raskaasti hengittäen.\nTuossa jäykässä katseessa kuvastui niin sanomaton tuska ja epätoivo,\nettä Jorman sydäntä kouristi; hän tunsi suuren säälin ja hellyyden\nvaltaavan mielensä ja oli jo vähällä heittäytyä hänen syliinsä ja\nhuudahtaa: -- Minä jään! Mutta silloin hän muisti eilisen näytelmän\nasemalla ja tunsi, ettei voi elää täällä. Hän hillitsi itsensä, nosti\näitinsä seisomaan ja syleili häntä hellästi lohduttaen:\n\n-- Älä sure äiti... Minä tulen pian takaisin... Ja minä kirjoitan joka\nviikko...\n\n-- Muista -- aina -- Jumalaa -- lapseni...\n\nHän kuiskasi sanan kerrallaan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan ja\nlysähti sohvalle niinkuin hänen jalkansa olisivat halpaantuneet. Vielä\nkerran hän katsahti Jormaa, sitten painoi päänsä tyynyjä vasten ja\nviittasi kädellään, niinkuin ei voisi kestää kauempaa...\n\nOvella Jorma pysähtyi ja nähdessään viimeisen kerran tuon rakkaan\nhuoneen lapsuudesta asti tuttuine esineineen, tuntui ikäänkuin hänen\nrinnastaan repäistäisi irti jotakin. Tässä huoneessa hän oli viettänyt\nonnellisen lapsuutensa, se oli osa hänen elämästään. Hän olisi tahtonut\nsanoa jotain äidille, mutta kurkkua kuristi niin oudosti, ettei hän\nvoinut...\n\nKuin unissakävijä asteli hän läpi pimeän eteisen, ja tunsi hennon\nvartalon vapisevana painautuvan käsivarttaan vasten.\n\nPuutarhan portilla he seisahtuivat ja Jorma katsahti ympärilleen kuin\nunissakävijä joka herää aivan oudolla paikalla. Heidän ympärillään oli\näänetöntä ja hiljaista kuin haudassa. Tähdet vain vilkkuivat taivaan\nharmaansinertävässä äärettömyydessä ja huurteiset puut näyttivät\ntäysikuun kelmeässä valossa aivankuin kimaltelevan hopeaharson\npeittämiltä.\n\nKumpikaan ei voinut pitkään aikaan puhua mitään, he katsoivat vain\ntoistensa tuskallisia, kuutamon kelmentämiä kasvoja.\n\nMutta vihdoin Jorma tunsi, ettei jaksa enempää ja hänen äänensä kuului\nniin oudolta yön hiljaisuudessa:\n\n-- Nyt täytyy... toverini odottaa...\n\nHän irtautui tytön syleilystä ja lähti...\n\n-- Jorma!\n\nTytön ääni muistutti hukkuvan parahdusta ja hän oli polvillaan maassa\nkädet ojennettuina. Jorma palasi vielä kerran, puristi hänet rintaansa\nvasten, suuteli ja kuiskaili lohduttavia sanoja hänen korvaansa. Ja\nlähti uudelleen.\n\nKun Jorma saapui metsänreunaan, jossa kirkonkylän oikopolku kääntyi\nmetsään, pysähtyi hän oudon liikutuksen valtaamana. Hän tunsi juuri nyt\nolevansa elämänsä suuressa tienhaarassa. Ja se uusi tie tuntui\nsamanlaiselta kuin tuo kapea metsän pimentoon häipyvä polku. Mutta\najatellessaan edessä olevia vaaroja, joista hänen oli selviydyttävä,\ntunsi hän uutta tarmoa ja voimaa.\n\nHän katsahti kelloaan ja lähti juoksemaan pimeätä polkua myöten. Ja\nkymmenen minuutin kuluttua hän tapasi toverinsa -- ja he lähtivät\nastelemaan pohjoista kohden.\n\n\nIII.\n\nOli puoliyö...\n\nViisi vuorokautta oli kulunut siitä, kun Jorma toverinsa kanssa oli\nlähtenyt kotiseudultaan -- viisi pitkää syysyötä olivat he yhtämittaa\nkävelleet pohjoista kohden.\n\nNyt he juoksivat peräkkäin pimeätä metsätietä myöten. Heidän jalkansa\ntuntuivat raskailta ja jäykiltä, hiki valui virtana heidän kasvoiltaan\nja läähättävä hengitys tuntui tarttuvan heidän kuiviin, kirveleviin\nkurkkuihinsa... Mutta he juoksivat hiljentämättä -- he tiesivät, että\nsiitä riippui heidän elämänsä...\n\nHe olivat toista tuntia takaperin uupuneina saapuneet sovittuun\npaikkaan, josta heidän piti päästä 20 km lopputaival hevoskyydillä. He\nolivat juuri kahvilla torpan kamarissa, kun santarmit yhtäkkiä\nsaapuivat tupaan, kysyen \"herroja, jotka tänä yönä lähtevät\nRuotsiin...\" Silmänräpäyksessä oli Jorma ponnahtanut ovelle ja sai sen\nhakaan, juuri kun se tärähti ankarasta potkaisusta... Samassa oli hän\npistoolilla iskenyt ikkunanpuolikkaasta lasit säpäleiksi, ja sitten\nperäkkäin pimeään puutarhaan. Heitä ammuttiin, ajettiin takaa, mutta\npimeys auttoi heitä ja kun hänen toverinsa tunsi paikkakunnan, olivat\nhe lähteneet rantaan oikotietä, josta matka oli 5 km lyhempi. He eivät\ntienneet tulivatko santarmit heidän jälessään, vai olisivatko nämä\nsaaneet tietoonsa moottoriveneen lähtöpaikan ja ajavat maantietä myöten\nsinne, yllättääkseen pahaa-aavistamattomat lähtijät. Silloin olisivat\nhekin hukassa -- huomisaamuna piiritettäisiin koko paikkakunta ja\nsilloin he olisivat auttamattomasti kiinni. Ja kaikki voi riippua\nmuutamasta hetkestä -- jos santarmit saapuvat minuuttiakin ennen, niin\nsilloin...\n\nTuo ajatus ajoi heitä eteenpäin kuin näkymättömät ruoskaniskut. He\nkaatuilivat usein, mutta he nousivat uudelleen ja jatkoivat äänettöminä\njuoksuaan...\n\nJorma ei käsittänyt miten kauan he olivat juosseet, ja vähitellen\nvaltasi uupumus hänet yhä vastustamattomampana. Jalat muuttuivat yhä\nraskaammiksi, niinkuin anturiin olisi vähitellen lisätty lyijypainoja\nja vaikka hän ponnisti kaikkensa, alkoivat askeleet sittenkin lyhetä...\nHiki sokaisi hänen silmänsä, korvissa hohisi ja ajatuksetkin\nhämärtyivät omituisesti, mutta yhä hän juoksi, juoksi... Mutta kun hän\ntaas kompastui, havahtui hän joksikin aikaa...\n\nJormasta tuntui, ettei jaksaisi enää ja hän kysyi katkonaisella\näänellä, paljonko matkaa oli jälellä.\n\nHänen toverinsa kaatui, ja noustuaan vastasi hän kuin viimeisin voimin:\n\n-- Noin... kilometrin verran... Hänen toverinsa oli etevä\nkestävyysjuoksija, ja kun Jorma huomasi kestäneensä koko ajan hänen\nkanssaan, tunsi hän samantapaista voitonriemua, kuin suuressa\nkilpailussa, silloin kun näkee vaarallisimman vastustajansa nääntyvän\n-- tietää voittavansa...\n\nJorma häpesi ajatuksiaan tällaisella hetkellä, mutta samassa hän\nhuomasi, että tämä oli sittenkin kilpailu -- ankarin ja uuvuttavin\nhänen elämässään... Hän ei ollut koskaan kamppaillut näin\nylivoimaisesti, mutta nyt olikin palkintona hänen ja monen muun toverin\nelämä...\n\nJorma tunsi saavansa uutta voimaa ja intoa, hän oli iloinen siitä, että\noli urheilija -- muuten hänellä ei olisi ollut vähääkään voiton\ntoiveita tässä kilpailussa. Muistaessaan vastustajansa, päätti hän\ntehdä kaikkensa ja hän lausui toverilleen:\n\n-- Kyllä me ehdimme ennen...\n\nToverikin näytti saavan uutta voimaa ja he paransivat vauhtia.\n\nVäsymys palasi uudestaan ja tuo loppumatka tuntui Jorman mielestä\nloppumattomalta. Ja kaatuessaan taas puunjuureen, tuntui hänestä\nmahdottomalta nousta. Mutta kuvitellessaan, että santarmit ovat\nsaapuneet hevosella rantakylään, juoksevat parhaillaan läpi pimeän\nmetsän ja voivat ehtiä ennen, silloin hän ponnahti ylös, sivuuttaen\ntoverinsa... Hän toisteli itselleen, että nyt on hänen elämänsä suurin\nkilpailu ja hänen täytyy voittaa...\n\nVihdoin he saapuivat rantaan ja kun he näkivät tien vieressä valtavan\nkivilohkareen, kääntyivät he sen vierestä erkanevalle polulle. Sitten\nkuului vihellys ja he näkivät heitä odottaneen vartian edessään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoottorivene odotti valmiina erääseen ulkosaareen tunkeutuvan lahdelman\näärimmäisessä perukassa ja rantakivillä istui kymmenkunta miestä\näänettöminä tupakoiden -- ja heidän paperossinsa vain hehkuivat\npimeässä, kuin peikkojen silmät. Pimeä metsä kohisi synkästi heidän\nympärillään ja etäämpää, saaren ulkoreunalta kuului harvakseen valtavia\njymähdyksiä -- Pohjanlahden myrskyaallot siellä vyöryivät\nrantakallioita vastaan...\n\nMiehet kuuntelivat huolestuneina, miten nuo jymähtelyt muuttuivat yhä\nvaltavimmiksi... Mutta kaikki olivat ääneti, sillä kukaan ei tahtonut\npuhua ensin. Mutta vihdoin lausui veneen omistaja sen, jota kaikki\nolivat odottaneet, että lähtö täytyi lykätä ainakin aamupuoleen -- eikä\nkukaan sanonut mitään.\n\nYhtäkkiä kuului pimeydestä korkoraudan kolahdus ja sitten läheneviä\naskeleita. Muutamat hypähtivät seisaalleen, mutta rauhoittuivat\nnähdessään toverinsa ja kaksi äärimmilleen nääntynyttä miestä, jotka\nhuohottaen heittäytyivät maahan.\n\n-- Lähdetään pian... Santarmit tulevat...\n\nTuo kuiskaus vaikutti jokaiseen kuin ruoskanisku, kaikki hypähtivät\nseisoalleen ja hätäisen neuvottelun jälkeen päätettiin yksimielisesti\nlähteä myrskystä huolimatta. Kysymys oli vain siitä, päästäisiinkö ulos\nmerelle, ennenkuin santarmit ehtisivät kapean salmen rannalle\nväijyksiin.\n\n-- Mitä tehdään silloin...? -- kysyi joku levottomana ja sitten kuului\npäättäviä ääniä:\n\n-- Silloin tulee tappelu!\n\n-- Meillä ei ole muuta keinoa...\n\n-- Ei ole -- enkä minä ainakaan antaudu elävänä!\n\nHyväksyvät huudot osoittivat, että kaikki olivat samaa mieltä.\n\nLahden pohjukkaan johti ahdas, mutkikas väylä. Mutta pimeässä he\njoutuivat harhaan, raskaassa lastissa oleva vene kolahteli kiviin\nja vihdoin tarttui niin lujasti pohjaan, ettei sitä saatu\nliikahtamaankaan. Kuului hätääntyneitä huudahduksia, mutta samassa\nkajahti veneen omistajan ääni:\n\n-- Neljä miestä mereen työntämään venettä!\n\nHänen sanojaan toteltiin heti ja hetken kuluttua lähdettiin taas\nhiljalleen eteenpäin. Kaksi mauserkivääriä ja pistoolit otettiin esille\nja kuiskaukset hiljenivät, taukosivat kokonaan kun vene läheni tuota\nepäiltävää salmea... Pohjoispuolella oli vain alaston kallio, mutta\ntoisella rannalla häämöitti harmaata taivasta vasten valtavana, mustana\nmöhkäleenä matala mäntymetsä -- ja sinne tuijottivat kaikki kiihkeän\njännityksen vallassa. Meren kohina ja sitä säestävät jymähdykset\nkuuluvat yhä...\n\nJorma odotti sormi pistoolin liipasimella, milloin näkisi laukauksen\nvälähdyksen -- ampuakseen heti samaan paikkaan. Mutta mitään ei\ntapahtunut, he liukuivat hiljaa ohi.\n\n-- Niin päästiin kuin susi veräjästä...\n\nJännitys laukesi äänekkääseen naurunpurskahdukseen ja leikillisiin\nhuudahduksiin... Ja kun eräs huomautti, miten hyvä oli, että Jorma\ntovereineen oli päässyt niin pian, tunsi Jorma suurta iloa, että olivat\npelastuneet...\n\nVihdoin päästiin ulos merelle. Moottori pantiin käyntiin ja vene\nkääntyi Ruotsin rantaa kohti.\n\nJorma ei ollut koskaan ollut oikeassa myrskyssä ja kun he joutuivat\npois saaren suojasta, ja myrsky yhtäkkiä syöksyi ulapalta koko\nvoimallaan heitä vastaan, silloin tunsi hän pelkoa, ja oli vähällä\nyhtyä niihin, jotka vaativat paluuta.\n\nVene hyppi hurjasti kuin pillastunut hevonen, jääkylmä vesiryöppy\nroiskahti hänen päälleen ja myrskyn pauhusta kuului hätäisiä huutoja,\nkäskyjä ja kirouksia. Jorma tuijotti kauhistuneena pimeyteen, josta\nvaahtoharjaiset aallot vyöryivät toinen toisensa jälkeen ja hän odotti\nvain, milloin vene uppoaa...\n\nHe olivat edenneet noin kilometrin verran merelle, kun mustan avaruuden\nhalki yhtäkkiä singahti kuin sokaisevan jättiläissalaman leimahdus,\npysähtyen sivuutetun salmen suuhun -- ja pohjoispuolisen saaren takaa\nkääntyi vahtilaivan keula heitä kohden... Veneessäolijain kasvot\nkääntyivät aavistamatonta vihollista kohti ja veneen ohjaaja kuiskasi\nkatkeruudesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Ne ovat ottaneetkin oikein ison apajan -- että saalis olisi varma...\nMutta se taitaa sittenkin päästä...\n\nKukaan ei vastannut, mutta kaikki käsittivät, että jos he olisivat\nvähän myöhemmin lähteneet, niin heidän matkansa olisi ehkäisty ihan\nviimeisellä hetkellä. Ja että vieläkin voi käydä niin, jos heidät\nhuomataan.\n\nValonheittäjä tarkasti ensin koko rannan, sitten siirtyi ulommaksi,\ntutki kohta kohdalta koko merenpinnan. Veneessäolijat tuijottivat kuin\ntyrmistyneinä, miten tuo tulipyrstö edestakaisin liukuen läheni\nlähenemistään. Ja kun se yhtäkkiä leiskahti heidän ylitseen,\nkumartuivat kaikki koneellisesti kuin iskua väistäen. Onneksi vene\njuuri samalla hetkellä vajosi aaltojen väliin -- ja se oli ohi...\n\nNyt näyttivät vainoojat varmistuneen siitä, että moottorivene oli vielä\nlahdenperukassa, aivankuin varmuuden vuoksi kohdistettiin valonheittäjä\nvielä kerran sinne. Kerran se jo pysähtyi kuin olisi löytänyt saaliinsa\n-- mutta siellä näkyi vain rosoinen, harmaa kallio, jota vastaan\npärskähti korkea, vaahtoharjainen hyökyaalto. Valonheittäjä sammui ja\nsamassa laiva kääntyi saaren taakse ja Jorma kuuli pilkallisen\nhuomautuksen:\n\n-- Nyt ne lähtivät pyydystä kokemaan!\n\nTaas kuului naurua, sekä iloisia ja ivallisia sutkauksia -- sillä vaara\noli nyt lopullisesti vältetty. Mutta Jorma tuijotti vain sinne, jossa\njuuri näki viimeisen vilahduksen isänmaastaan ja hänestä tuntui, kuin\ntuo myrskyn pieksämä rantakallio olisi oikea kuva hänen sorretusta\nisänmaastaan -- joka vieraan, säälimättömän sortajan hyökkäyksistä\nhuolimatta kestää paikallaan...\n\n-- Oliko tuo siis viimeinen näky kotimaasta... -- kuiskasi Jorma hiljaa\nitsekseen. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin myrskyn pauhinasta kuuluisi tuo\nsynkkä, surullinen sävel:\n\n_Jäähyväiset isänmaalle_...\n\n\n\n"]