[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIjCnD69vMcjKHemYqZn2HmXPhk1TF2dmGAJXqCd5QPM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1477,"Josef Balsamo","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1477-dumas-alexandre-josef-balsamo","1477__Dumas_Alexandre__Josef_Balsamo","Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1846,1917,129948,832966,false,54095,[24,25,26,27],"Cagliostro, Alessandro, conte di, 1743-1795 -- Fiction","Du Barry, Jeanne Bécu, comtesse, 1743-1793 -- Fiction","France -- History -- Louis XV, 1715-1774 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction",[29,30,31],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Josef Balsamo: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is a historical novel published as a serial between 1846 and 1849. Set during the final years of King Louis XV's reign, this tale follows the mysterious Joseph Balsamo—a Freemason plotting to overthrow the French monarchy—as he manipulates aristocratic families and unsuspecting victims through hypnosis. Against the backdrop of Marie Antoinette's arrival in France, the novel weaves intrigue, forbidden love, and social upheaval into a dramatic prelude to the French Revolution. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Lehtonen, Joel",240,"Dumas'n historiallinen romaani sijoittuu 1770-luvun Ranskaan Ludvig XV:n hoviin. Tarina seuraa salaperäistä Josef Balsamoa, joka sekaantuu hovin vehkeilyihin ja poliittisiin juonitteluihin suuren vallankumouksen kynnyksellä. Mukana on historiallisia hahmoja kuten Madame du Barry ja Marie Antoinette.","Alexandre Dumas'n 'Josef Balsamo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1477.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JOSEF BALSAMO\n\nHistoriallinen romaani Ludvig XV:n hovista\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit II\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n          Johdanto.\n       I. Vanhus.\n      II. Kasvientutkija.\n     III. Monsieur Jacques.\n      IV. Jacques-herran ullakkokamari.\n       V. Kuka Gilbertin isäntä oli.\n      VI. Noidan vaimo.\n     VII. Pariisin porvaristo liikkeellä.\n    VIII. Kuninkaan vaunut.\n      IX. Pahanhengen vaivaama.\n       X. Kreivi de Fenix.\n      XI. Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.\n     XII. Paluu Saint-Denisistä.\n    XIII. Paviljonki.\n     XIV. Saint-Claude-kadun talo.\n      XV. Kaksinainen olotila. -- Unessa.\n     XVI. Kaksinainen olotila. -- Valveilla.\n    XVII. Vieraan tulo.\n   XVIII. Kullanteko.\n     XIX. Elämäneliksiri.\n      XX. Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot.\n     XXI. Uusi huoneisto.\n    XXII. Sotasuunnitelma.\n   XXIII. Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan,\n          piti tehdä dauphinin hääiltana.\n    XXIV. Dauphinin hääyö.\n     XXV. Tungoksessa.\n    XXVI. Pakokauhu.\n   XXVII. Kuolonkenttä.\n  XXVIII. Salaperäinen auttaja.\n    XXIX. Herra de Jussieu.\n     XXX. Elämän palautuminen.\n    XXXI. Ilmaretki.\n   XXXII. Veli ja sisar.\n  XXXIII. Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa.\n   XXXIV. Keräilyretki.\n    XXXV. Filosofinloukku.\n   XXXVI. Opettavainen tarina.\n  XXXVII. Ludvig XV:n hätävara.\n XXXVIII. Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa.\n   XXXIX. Pikku Trianon.\n      XL. Salaliitto solmitaan uudella tavalla.\n     XLI. Taikuria tiedustellaan.\n    XLII. Pikaviesti.\n   XLIII. Manaus.\n    XLIV. Ääni.\n     XLV. Epäsuosio.\n    XLVI. Aiguillonin herttua.\n   XLVII. Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan.\n  XLVIII. Marski de Richelieun odotushuoneessa.\n    XLIX. Marskin pettymys.\n       L. Dauphinen perheateria.\n      LI. Kuningattaren hiuskihara.\n     LII. Richelieu huomaa Nicolen avut.\n    LIII. Muodonvaihdos.\n     LIV. Yhden ilo toisen tuska.\n      LV. Parlamentti.\n     LVI. Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista.\n    LVII. Aiguillonin herttua kostaa.\n   LVIII. Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli\n          kadottaneensa ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään.\n     LIX. Asiat sotkeutuvat yhä enemmän.\n      LX. Lit de justice.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\n\"Josef Balsamossa\" esitetyn toiminnan pohjaksi on lukijan otettava\nhuomioon edellä ilmestyneistä \"Lääkärin muistelmista\" muutamia\nlähtökohtia.\n\nRanskan vanha kuningas _Ludvig XV_ on mitätön elostelija,\nsuopealuontoinen kyllä, mutta läpeensä itsekäs. Hänen neljästä\nnaimattomasta tyttärestään vanhin, _Madame Louise_, siirtyykin\nluostariin johtajattareksi, kun hänen vakava uskonnollinen mielensä\nei enää siedä hovin arvotonta ilmapiiriä; sitäpaitsi hän aavistelee\nhuonosti hallitun kansan tyytymättömyydestä purkauksia, joiden\nseurauksia hän tahtoo lieventää yksinäisyytensä rukouksilla. Hänen\npäätöstään jouduttaa se seikka, että isän rakastajatar, kreivitär\n_Jeanne Dubarry_, puuhailee itselleen virallista esittelyä hovissa,\nsaadakseen tunnustetun aseman.\n\nRouva Dubarry on alhaista sukuperää, suorastaan katutyttö, jolle\nkuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa olemus\non suonut niin suuria etuja, että joku tuntematon on kerran\nennustanut hänelle Ranskan kuningattaren arvoa. Tämä ennustus onkin\nvähitellen näyttänyt toteutuvalta, kun nimittäin muuan keinotteleva\nvarakreivi Jean Dubarry on keksinyt naittaa hänet muodollisesti\nveljelleen, kreivi Dubarrylle, ja täten toimittanut kaunottarelle\nsellaisen yhteiskunnallisen sijan, että hän on saattanut kääntää\npuoleensa vanhan kuninkaan huomion, kunnes Jeanne on päässyt\nhuikentelevan hallitsijan viimeiseksi jalkavaimoksi. Kreivittärellä\non kunnianhimoa, jota Ludvig XV kuitenkin vain vastahakoisesti\ntyydyttelee. Kun esim. hallitsijan ei sovi viettää yötänsä alamaisen\nasunnossa, saa kreivitär ensiksikin huoneiston Versaillesin\nhovipalatsissa Pariisin lähellä, ja lopulta houkutellaan iälliseltä\nrakastajalta sekin hullutus, että kreivittären maaseutuhuvila\nLuciennes samaisessa tarkoituksessa julistetaan kuninkaalliseksi\nlinnaksi, kuvernöörinään kreivittären kaksitoistavuotias\nneekeripalvelija _Zamore_.\n\nSeuraavana askeleena on edellämainittu kreivittären virallinen\nesittely hovissa, paljon merkitsevä toimenpide, jolle tulee\nkiire siitä syystä, että kruununprinssi eli dauphin -- Ludvig\nXV:n pojanpoika, sittemmin kuninkaana _Ludvig XVI_, -- on juuri\nmenossa naimisiin Itävallan keisarinnan Maria Teresian tyttären\n_Marie Antoinetten_ kanssa. Tuleva kruununprinsessa eli dauphine\non jo matkalla Versaillesiin vihittäväksi, eikä hänen tultuansa\nvoisi enää olla kysymystäkään rouva Dubarryn kaltaisen henkilön\nvakinaisesta liittämisestä hänen lähimpään piiriinsä. Vanha kuningas\nei suinkaan ole halukas edistämään tätä esittelyä ja luottaakin\nsiihen, että hänen rakastajattarensa ei onnistu saada n.s.\n\"kummitätiä\", esittelijätärtä, jolla on esiintymiskelpoisuus hovissa.\nKreivitärtä vastassa on nimittäin luonnollisestikin koko hovin\nnaismaailma, johtajattarinaan kuninkaan tyttäret ja pääministeri _de\nChoiseulin_ sisar, _herttuatar de Grammont_, joka muuten olisikin\nvalmis asettumaan tuon pyrkijättären sijalle kuninkaan suosiossa.\nKuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa\noleva poliisipäällikkö _de Sartines_, katsoo omille asioilleen\nturvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä kreivitär Dubarryn kanssa.\n\nApukeinokseen kreivitär saa viekkaalla juonella houkutelluksi\nPariisiin erään vanhan leskirouvan, pitkällisestä käräjöimisestään\nkuuluisan kreivitär _de Béarnin_, kun tuomarina tässä Choiseul-ryhmän\nvastustamassa oikeudenkäynnissä toimii varakansleri _de Maupeou_.\nVarakansleri on Dubarryn väkeä, ja hän saa kuninkaan rakastajattaren\nesiintymään kreivitär de Béarnille muka hyväntekijänä, jonka\n\"kummitädiksi\" hoviesittelyyn vanha kreivitär voisi päästä jo\nlupautuneeksi ilmoitetun sijalle, jotta käräjöitsijätär siten saisi\nkuninkaan kannattamaan juttuansa. Leskirouva huomaa kuitenkin pian\njuonet ja osaa vastavehkeilyllä kiristää itselleen tavattomia\nhyvityksiä. Mutta hänen lopulta suostuttuaan \"kummitädiksi\" hovin\nnaispuolue nostattaa rakastajattaren eteen sarjan uusia vastuksia\njuuri esittely-iltana, viime hetkessä. Näihin juoniin on ottanut osaa\nvanha itsekäs hovimies, entinen sotamarski, herttua _de Richelieu_,\nmutta vain kyetäkseen esiintymään rouva Dubarryn pelastajana: hän\nantaa epätoivoon joutuneelle kaunottarelle ratkaisevan apunsa, ja\nesittely tapahtuu. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää\nepävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta.\n\nTuossa esittelyjuhlassaan rouva Dubarry ihmetyksekseen näkee Preussin\nkuninkaan lähetystöön kuuluvana jonkun _kreivi Fenixin_, joka ei ole\nkukaan muu kuin hänen yllämainittu ennustajansa. Vain lyhyeen he\nsaavat puhutelluksi toisiansa, sillä tuloksella, että kiitollinen\nkreivitär lupautuu mihin hyvänsä vastapalvelukseen, koska tuo\nennustus oli antanut hänen pyrkimyksilleen onnellisen suunnan ja\ntuntui siltä kuin tämä salaperäisesti vaikuttava mies jotenkuten\nkykenisi edistämään hänen kohoutumistaan oikeaksi kuningattareksikin.\n\n\"Kreivi Fenix\" on alkuperäiseltä nimeltään _Josef Balsamo_, kaikkein\nmerkillisimpiä seikkailijoita, mitä ihmiskunnan historiassa\nmainitaan. Niinkuin yllämainittu hovipiiri edustaa kuningas- ja\nylimysvallan rappeutumista, samaten Josef Balsamo esiintyy\nhyvin vaikuttavana tekijänä eräässä Ranskan vallankumouksen\ntoisessa aiheessa, kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka\nuudelleen elvyttelee uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia\nsalaisoppeja, tahtoen perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden\npohjaksi kaikkiyhteisen kansainvallan, jonka suojassa erityisesti\nsyvennyttäisiin henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu\nyksinvaltiutta ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalta\nvapaamieliset järkeilijätkin -- n.s. valistusfilosoofit, kuten _Jean\nJacques Rousseau_ -- omilla perusteillaan muokkaavat maaperää noiden\nkahden mahdin kukistamiseksi.\n\nJosef Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy keinottelu ja\naatteellisuus. Hän on Italiasta lähtöisin ja paljon matkustellut,\ntutustunut itämaisen mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja\nsaanut opetusmestarikseen lähes satavuotiaan _Althotaan_, joka\nluonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain\nesiintyy viimeisenä keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu\nnykyajan tiedemiesten varhaisimpiin edelläkävijöihin. Balsamon omana\nedullisena erikoisuutena on harvinaiset hypnotisisoijan lahjat, ja\nhänen on onnistunut saada vaimokseen varsinainen \"meediumi\", s.o.\nhenkilö, johon tuo kyky tehoaa voimakkaimpana, aiheuttaen täten\nnukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain\nosittain selitetyksi saatu ilmiö muistuttaa unissakävelijästä, joka\nsilmät ummessa tai sammunein katsein kykenee ohjaamaan askeleensa\nhuimaavilla jyrkänteillä, -- se vain eroa, että kaukonäkijä\nhorroksissaan voi selostaa näkemyksiänsä, jotka ulottuvat etäisiinkin\npaikkakuntiin. Hypnotismilla Balsamo onkin kiinnittänyt itseensä tuon\nnuoren naisen, _Lorenza Felicianin_, joka toisaalta pelkää sielulleen\nkadotusta miehensä näennäisen taikuuden johdosta.\n\nYksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo\nperustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen\npäällikkönä eli \"suurkoptina\"; jäsenet ovat kaikenlaisia levottomia\nsieluja, joiden vapautta silloinen aika kahlitsi. Järjestö\nryhtyy tekemään salassa työtä yleisen vallankumouksen hyväksi;\nBalsamo matkustaa Pariisiin, tärkeimpään sivistyskeskukseen,\nheikontaakseen kaikin keinoin Ranskan kuningassuvun asemaa. Siksi hän\nluonnollisesti tahtoo kannatella rouva Dubarryn pyyteitä, saadakseen\nkuningasvallan arvottomuuden yhäti vihattavammaksi jo napisevalle\nkansalle. Matkallaan hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza\nFelicianin saa taikuuden pelko karkaamaan miehensä arabialaisella\nDjerid-juoksijalla. Onnekseen tuo omituinen \"loitsija\" yöpyy\nTaverneyn rappeutuneeseen herraskartanoon, jossa hän saa solmituksi\nuuden vaikutussuhteen.\n\nVanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan\nvoi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden, on entinen\nhovimies, herttua de Richelieun sotakumppaneita, ajattelemattomalla\nelämällään köyhtynyt-periaatteeton ylimys, jonka ainoana toivona\nnyt on, että hänen poikansa _Filip_ -- dauphinin santarmirykmentin\nluutnantti -- ja kuusitoistavuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat\npalauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa\nturmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on\nkuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat\nlapset.\n\nTapansa mukaan Balsamo esittäytyy Taverneyssäkin ylen salaperäisenä\nolentona: kautta vuosituhansien yhä uusissa ihmismuodoissa eläneenä\nennustuskykyisenä tietäjänä, joka on erityisellä harjoittelulla\nkehittänyt henkisen olemuksensa muistamaan kaikki nuo edelliset\nikäkautensa. Kun hän on tätä osaansa varten aina keräillyt\nmieleensä kaikenlaisia henkilötietoja, onnistuu hänen ällistyttää\nepäuskoista vanhaa parooniakin, todenmukaisilla perusteilla\nosoitellessaan olevansa muuan tämän viereltä taistelussa kaatunut\nnuoruudentoveri; Balsamo muuten on näöltään hiukan neljännellä\nkymmenellä. Haastetussaan seikkailija panee merkille neiti Andréen\nylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi häneen hypnoottista\nkykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta\nkaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä Balsamo tekeekin suoranaisen\nyrityksen, jolloin nukutettu saa hänelle ilmoitetuksi, että Lorenza\nFeliciani pakenee Pariisiin päin. Samalla haluaa Balsamo tiedustaa\nMarie Antoinetten lähenemisestä, hän kun on jo selvillä siitä, että\ntuleva kruununprinsessa on saapunut Ranskan rajan sisäpuolelle\nStrassburgiin. Kaukonäkijättärelle ilmenee tällöin, että Marie\nAntoinettea parhaillaan juhlitaan Nancyssä, jokseenkin lähellä\nTaverneytä, ja että hänen seurueessaan on Filip de Taverney, jolle\nprinsessa juuri huomauttaa, että hän aikookin seuraavana aamuna\nmatkansa varrella poiketa tämän kotikartanoon. Nuori luutnantti\non ensimmäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan\nRanskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on\npäättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran.\n\nHorroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta\nnyt saa Balsamo esiintyä uudessa valossa taikurina, ennustaessaan\nparoonille aamulla, että hänen kuninkaallinen korkeutensa kohtsiltään\nsaapuu kartanoon Filip-luutnantin saattamana. Balsamolle on tärkeätä\nsaada prinsessan suosio ulottumaan myöskin Andrée-neitiin, jotta\nhänen hypnotisminsa hallittavissa oleva tyttö tulisi siirtyneeksi\nhoviin, ollakseen kaiken varalta hänen käytettävissään. Omilla\napukeinoillaan hän järjestää prinsessalle mieluisan vastaanoton ja\nsaa tarkoituksensa toteutumaan; parooni ja hänen tyttärensä liittyvät\nprinsessan saattueeseen, Andréen päästessä hovineidoksi. Balsamo\nitsekin esitellään kuningattarelle ja korskealle, kunnianhimoiselle,\nmaallismieliselle, taikauskoiselle kirkkoruhtinaalle, kardinaali\n_de Rohanille_, joka salaisesti rakastaa prinsessaa, mutta\nherättää tätä aavistelevassa Marie Antoinettessa voittamatonta\nvastenmielisyyttä. Esittelytilaisuudessaan Balsamo kylvää prinsessan\nmieleen epämääräisen ahdistuksen siemenen, synkeillä ennustuksilla\ntämän ja kuningassuvun kohtalosta, kuten ennustajalla oli aihettakin,\ntietäessään mitä erilaisia voimia oli toimimassa vallankumouksen\nhyväksi.\n\nNeiti Andrée de Taverneyn imettäjän poika, _Gilbert_, on\nseitsemäntoista vuoden ikään elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja\nlaiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä\nasemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Jean Jacques\nRousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista\nja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, ja hän päättää\nraivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan.\nNuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen\nisäntäväkensä halveksimana hän paatuu yhä yksinomaisemmin\najattelemaan vain itseänsä, edistystään, niin että hän piankin\nkatsoo pakolliseksi purkaa lapselliselta tuntuvan lemmensuhteensa\nAndréen kamarineitoon, nuoreen _Nicole Legay_-nimiseen älykkääseen\nmaalaiskeimailijattareen; Gilbert on päätellyt, että tämä liitto\nolisi kammitsana hänen tulevaisuudenunelmilleen. Onpa Gilbert\nrohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen\nrakkaudenkaipuunsa tähän ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole\nhänestä tietääksensäkään.\n\nBalsamon tulo Taverneyn kartanoon tekee näistä kahdesta\nsivuhenkilöstä kohtalokkaita välikappaleita päähenkilöiden vastaisen\nelämän suuntaamiselle. Nicole-neito on hämmästyttävässä määrin Marie\nAntoinetten näköinen; sillä perusteella hän on tullut ikuistetuksi\nhistoriassakin sen turmiollisen häväistysvehkeen yhteydessä, jota\nDumas kuvailee \"Kuningattaren kaulanauhassa\". Alkuaan kiintyneenä\nvaltiattareensa Nicole katkeroituu hänelle, johtuessaan luulemaan\nGilbertiä neidin rakastajaksi siinä yöllisessä kohtauksessa, jolla\nBalsamo vaivuttaa Andréen horrostilaan. Epäluuloisena hän saattaa\nemäntäänsä matkalla, ollen valmis hylättävilläkin keinoilla etsimään\nmenestystä, koska hänet on niin petetty. Gilbert taasen saa sen\nkäsityksen, että Andrée on sortunut kreivinä esiintyneen taikurin\nviettelyksiin, ja hän uskaltaa suunnitella itselleen osuutta\nteeskentelijättäreksi luulottelemansa aatelisneidin suosiosta.\n\nGilbert jätetään oman onnensa nojaan Taverneyn kartanoon, isäntäväen\nlähtiessä liittymään prinsessan matkueeseen. Sitkeä nuorukainen\nrientää kuitenkin jalkaisin perässä Pariisia kohti, mutta uupuu\ntaipaleelle, jolloin hänet korjaa vaunuihinsa rouva Dubarryn käly,\nkujeellinen _\"Chon\"_. Seurueeseen yhtyy sittemmin tämän veli,\nvarakreivi _Jean Dubarry_, joka joutuu matkalla kaksintaisteluun\nluutnantti Filip de Taverneyn kanssa, koettaessaan oman matkansa\njouduttamiseksi ottaa eräästä kievarista prinsessan tarpeisiin\npidätetyt hevoset. Tästä seikkailusta johtuu, että Dubarryn piiri\nkoettaa väittää nuorta luutnanttia Choiseul-puolueen salavehkeen\nkätyriksi, yllyttäen kuningasta rankaisutoimiin; kruununprinssi ja\npääministeri toisaalta asettuvat luutnantin puolelle ja käyttävät\nseikkailua Dubarry-perheen röyhkeyden todisteena. Vanha kuningas\nsuuttuu koko jutulle eikä suostu toimimaan kumpaisenkaan puolen\nvaatimusten hyväksi. Gilbert on saanut hoivansa rouva Dubarryn\nhuvilassa, mutta hänen luonteelleen on mahdotonta ruveta moisen\npiirin ilvehtijäksi ja Zamoren kumppaniksi; kun häntä pidätellään,\nhän karkaa ikkunasta, tyhjin taskuin ja tuntemattomana tavoittaakseen\nPariisista sellaista siedettävää tointa, jonka ohessa hän voisi lukea\nlääkäriksi ja pysytellä Andrée-neidin ympäristössä.\n\nGilbertin uudesta seikkailuretkestä alkaa \"Josef Balsamo\"-romaani.\n\n_V. H.-A._\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nVanhus\n\n\nGilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin,\nsillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä\ntoiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein\npysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa\nneljännestunnissa.\n\nKarkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se\nyksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille\ntielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.\n\nMutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin\nkylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut\nkuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu\nyrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.\n\n-- Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, -- tuumi Gilbert; -- jos\nminua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä\nhiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät,\nettä Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.\n\nTämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis,\nmetsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin\ntällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn\nharjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt\nmaasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että\nniiden kukista.\n\nOli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä\nhellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se\nhetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen\nhyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien\nkupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten\nlehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden\nsiipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on\nkottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka\nvisertely.\n\nGilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet\nja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan\nheittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä,\nkanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä,\ntalvellisia lehtiä.\n\nEikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan\nsuunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista,\npuhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla\nstoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt\nansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä\nasumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut\nnauttia siitä mielin määrin?\n\nHän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle,\njoka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen\njuurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän\nnukahti.\n\nLintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten\nkovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert\nsinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran.\nSiellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja\nkorvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen\nteräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa\nolentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen\nkaupalla jälleen pakenemaan.\n\nJalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan\nhän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta.\nHuomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin\nja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä\nvielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli\naamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon\nhän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä\nherätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn\ntai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan\nhattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota\naamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.\n\nSiis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut,\nvaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki\nmuu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut\nensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta\nniistä kurjasti paennut.\n\nJa kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen\nyhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.\n\nNiinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen\ntäältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja\ntaikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista\nkitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he\ntyökalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt\nei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään\nmuuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa,\njota versoo kaikkialla hietikkomailla.\n\n-- No olkoon, -- päätteli Gilbert itsekseen, -- menenpä tästä suoraa\npäätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi\npenikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä\nsillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää\ntarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen\nkäsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja\ntyöhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi\npäivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen\nmuuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä\nsuuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua... siihen päämaaliin, jonka\ntahdon saavuttaa.\n\nGilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli\nsekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen\nympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi;\njokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja\nminne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana,\nvaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.\n\nMutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita\nkuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää\nuransa sattumalta haparoiden.\n\n-- Onneksi näen tuolla tienviittoja, -- tuumi Gilbert.\n\nJa hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.\n\nNiitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune,\ntoisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.\n\nGilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme\ntuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen\naina samaan paikkaan.\n\nHiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut\ntakkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli\npäässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin,\njoskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne\njokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin\ntakaisin.\n\nPuolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä\nhän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe\nyhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten\nChavillen ja lopuksi Sèvresin.\n\nKello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin\nluo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän\nerään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi,\nkuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi\nv. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana\nteilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja\nlähimmistä taloista kohoavat sauhut.\n\nMutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse\nvei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä\nloitolla.\n\nHetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki\nkauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen\nusvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis\nsamoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan\ntikahtua.\n\nHän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin\nvälillä.\n\n-- Kas niin, -- tuumi hän katsellen ympärilleen, -- nyt ei turhaa\nkursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla\nmenee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki\nihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä\non leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko\npäiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän\nminulle toiset puolet leipäänsä.\n\nNälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi\njärkeviä mietteitään:\n\n-- Oikeastaan, -- tuumi hän -- pitäisi ihmisillä täällä maailmassa\nolla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde,\nantanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan,\ntai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat\nvain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin\nfilosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin,\non sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.\n\nLuontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli\naikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset\nsiihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä\naivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja\njotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.\n\n-- Jotkut harvat, -- jatkoi Gilbert samoten edelleen, -- jotkut\nharvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa.\nNo, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen\nomaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille.\nJos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo\nminulle antaa osaa leivästään, kah!... silloin otan sen häneltä\nväkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen\nojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen,\npaitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit,\non minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua\nväkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'\n\nTällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä\neräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli\npunertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.\n\nLammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille\nsaakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin\npitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja,\nniinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.\n\nTaulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria\nhaapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto\noli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.\n\nKuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan.\nKaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi\nparaillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat\nympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.\n\nTämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin\nainoakaan muu paikka koko metsässä.\n\nGilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.\n\nHän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman,\njonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa\nja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen\npuun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki,\nyllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut\nja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään\nnäköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli\nhänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen\nsolkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.\n\nVanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo,\napo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä\npiti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi\nvarjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme\ntuumaa pitkä lapio.\n\nKaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä\nsilmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota\nukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti\npeipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa\nmoista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä\nniille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen\nmetsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka\nkatseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä\nruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti\nleipäpalansa särpimenä.\n\n-- Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, -- tuumi Gilbert,\nväisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin\nheräsi mietteistään.\n\nMutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon\npäin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois\nhatun päästään.\n\nKun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän\ntarkastavasti pukuaan ja koteloaan.\n\nHän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKasvientutkija\n\n\nGilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi\nsuunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä\nalkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä\nvaatinut luonnollista oikeuttaan.\n\nVanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään\nenemmän kuin Gilbertiä.\n\n\"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?\" kysyi hän hymyillen ja\njätti leipänsä puunrungolle.\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi Gilbert.\n\n\"Mitä sitten tahdotte?\"\n\n\"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi\nkirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät.\"\n\n\"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies\", vastasi tuntematon vanhus;\n\"mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää\nheitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin\nolette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon\nmetsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut,\ntoisessa korjaavat sen köyhät.\"\n\n\"No niin, monsieur\", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa\nkuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; \"vaikka\nolemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään\nkilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa\".\n\n\"Tekö se olisitte, ystäväni?\" huudahti vanhus; \"ehkäpä teillä on\nnälkä?\"\n\n\"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos\nsuvaitsisitte...\"\n\nVanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä.\nMutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja\nsamalla syvin silmin.\n\nGilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen\nepäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit,\njoskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan\nvalkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään\npuhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla\nturmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä\nmetsässä.\n\nSitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin\narvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.\n\nGilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus\nnäytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis\nauttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten\nvoivan koitua itselleen vahingoksi.\n\n\"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur\",\nsanoi Gilbert, \"ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen\nneljään tuntiin\".\n\nNuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen\nvapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että\nhän puhui totta.\n\nVanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi\nGilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti\nkirsikoitaan.\n\n\"Kiitoksia, monsieur\", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan\ntakaisin; kiitoksia, \"ei muuta kuin leipää, se riittää\".\n\nHän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten\nistahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka\nkatseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.\n\nHänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja\nGilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan\nsanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä:\ntarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia\nkasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta\nesille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.\n\nMutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti\nsilloin vilkkaasti:\n\n\"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten\nkasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt\ntäältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin.\nOttakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään\ntungetteleva vieras.\"\n\n\"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä\npelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri\näsken Versaillesissa.\"\n\n\"Ahaa, te tulette Versaillesista?\" kysyi tuo outo vanhus katsellen\nGilbertiä.\n\n\"Sieltä, monsieur\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Se on rikas kaupunki; täytyypä olla kovin köyhä tai ylpeä\nkuollakseen siellä nälkään.\"\n\n\"Minä olen molempia, monsieur.\"\n\n\"Jouduitteko johonkin kiistaan isäntänne kanssa?\" kysyi tuntematon\narastellen ja katseli yhä tarkkaavasti Gilbertiä, järjestellen\nkasveja koteloon.\n\n\"Minulla ei ole isäntää, monsieur.\"\n\n\"Sepä oli itsetietoinen vastaus\", virkkoi vanhus pistäen hatun\npäähänsä.\n\n\"Mutta se on kuitenkin totta.\"\n\n\"Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä,\nja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole\nisäntää.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän\ntäytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä\nhallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka\nkäskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan\nole ankarimpia!\"\n\n\"No, vaikka niinkin\", virkkoi Gilbert; \"myönnän siis, että minua\nhallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota\najatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa.\"\n\n\"Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian\nnuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita.\"\n\n\"Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen\nihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia\nnäitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle\njonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan\ntoisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani,\nsiinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen\ntee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada\nmuilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen.\"\n\n\"Ahaa\", virkkoi vanhus, \"te olette opiskelija?\"\n\n\"En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut _Elämänolojen\nepätasaisuuden_ ja _Yhteiskuntasopimuksen_. Näistä kahdesta kirjasta\nolen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä\nminulla on.\"\n\nKun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä\nkirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa\nloistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan\nmielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.\n\n\"Ja näitä periaatteita te siis tunnustatte?\"\n\n\"Te ehkä ette niitä tunnusta\", vastasi nuorukainen, \"mutta ne ovat\nJean Jacques Rousseaun\".\n\n\"Mutta\", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä,\nettä se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, \"mutta oletteko te\nymmärtänyt oikein nuo asiat?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Gilbert, \"ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin\nsilloin, kun se on puhdasta ja runollista...\"\n\n\"Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän\", vastasi vanhus hymyillen,\n\"sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei\njuuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne\nsaattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää\ntuo... tuo...\"\n\nVanhus keskeytti ja melkeinpä punastui.\n\n\"Rousseau\", lopetti nuorukainen. \"Oi, monsieur, minä en ole\nopiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä\nkirjoista, mitä olen lukenut, on _Yhteiskuntasopimus_ kaikkein\nparhain ja hyödyllisin.\"\n\n\"Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä\nkaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva\nkukka keväiselle mielikuvitukselle\", sanoi vanhus surumielisen\nlempeästi.\n\n\"Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur\", vastasi\nGilbert, \"ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa\nniiden kulkea luonnollista uomaansa\".\n\nTuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne\npuoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka\nteki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.\n\n\"Ketä te noilla sanoilla tarkoitatte?\" kysyi vanhus punastuen.\n\n\"En ketään kuin itseäni, monsieur\", vastasi Gilbert.\n\n\"Tarkoitattepas...\"\n\n\"En tosiaan, sen vakuutan.\"\n\n\"Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen\nelämäänsä?\"\n\n\"Enhän häntä tunnekaan\", vastasi Gilbert viattomasti. \"Ettekö tunne?\"\nOuto vanhus huokasi raskaasti. \"Oi, nuorukainen, hän on onneton\nihminen.\"\n\n\"Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei\nolisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on\nomistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi.\"\n\n\"No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä\nitsestänne, ystäväni.\"\n\n\"Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt\npuhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en\nole mitään?\"\n\n\"Ja sitäpaitsi ette minua tunne, ja te pelkäätte olla oudolle suora.\"\n\n\"Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa,\nja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa\nvain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä.\"\n\n\"Minnekä te olitte matkalla?\"\n\n\"Pariisiin. Oletteko pariisilaisia, monsieur?\"\n\n\"Olen... taikka: en.\"\n\n\"Kumpi sitten?\" kysyi Gilbert hymyillen.\n\n\"En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy\najatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella\nymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää\npariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt.\nMutta miksi kysytte tätä?\"\n\n\"Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä\nolemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette\ntiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme.\"\n\n\"Kyllä, olen hänet nähnyt, välistä.\"\n\n\"Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan?\nHäntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan\nhyväntekijää?\"\n\n\"Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä\nvanhempiensa yllyttäminä.\"\n\n\"Kuinka, hyvä Jumala!\" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen\ntuntein. \"Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?\"\n\n\"Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: -- Mistä nyt\nsaan aamiaista? --\"\n\n\"Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa,\nja hän on mahtava ja kunnioitettu?\"\n\n\"Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä\nvaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa.\"\n\n\"Oh, niinkö! Kyllä mahtaa hän siis ihmisiä vihata?\"\n\n\"Hän ei heitä rakasta eikä vihaa; ne äitelöivät häntä, ei muuta.\"\n\n\"Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä en\nymmärrä.\"\n\n\"Rousseau on aina ollut vapaa, monsieur. Rousseau on aina ollut\nkyllin vahva turvatakseen ainoastaan itsensä, ja juuri voima ja\nvapaus tekevät ihmisistä hurskaita ja hyviä; ainoastaan orjuus ja\nheikkous tekevät heidät pahoiksi.\"\n\n\"Senpätähden minä olenkin tahtonut olla vapaa\", vastasi Gilbert\nylpeästi. \"Minä olen jo vaistomaisesti aavistanut totuuden, jonka te\nnyt minulle selititte.\"\n\n\"Saattaa olla vapaa vankilassakin, ystäväni\", jatkoi tuntematon\nvanhus. \"Jos Rousseau joutuisi huomenna Bastiljiin, niinkuin hänelle\nkerran kuitenkin käy, niin kirjoittelisi ja ajattelisi hän kuitenkin\nyhtä vapaasti kuin Sveitsin vuorilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt\nihmisen vapautta niin, että hän saisi tehdä mitä tahtoo, vaan siten,\nettei mikään maailman voima voi pakottaa häntä tekemään sellaista,\nmitä hän ei tahdo.\"\n\n\"Onko siis Rousseau kirjoittanut nuokin sanat, monsieur?\"\n\n\"Luulenpa\", vastasi tuntematon vanhus.\n\n\"Eihän _Yhteiskuntasopimuksessa_?\"\n\n\"Ei, ne ovat eräässä uudessa julkaisussa nimeltä _Yksinäisen\nvaeltajan mietelmiä_.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Gilbert, \"uskonpa, että olemme yhtä mieltä eräästä\nasiasta\".\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Että me molemmat rakastamme ja ihailemme Rousseauta.\"\n\n\"Puhukaa omasta puolestanne, nuori mies, te olette vielä kuvitelmien\niässä.\"\n\n\"Saattaa erehtyä ihmisten ajatuksista, mutta ei heidän luonteestaan.\"\n\n\"Ah, te olette aikananne kyllä näkevä, että juuri heidän luonteestaan\nsaattaakin erehtyä. Rousseau on ehkä hiukan oikeuttarakastavampi kuin\nmuut, mutta, uskokaa minua, hänellä on omat vikansa ja sangen suuret.\"\n\nGilbert pudisti päätänsä, näyttäen varsin vähän uskovan tätä\nvakuutusta; mutta näin epäkohteliaasta vastaväitteestä huolimatta oli\nvanhus hänelle yhtä suopea kuin ennenkin.\n\n\"Palatkaamme jälleen puheemme lähtökohtaan\", virkkoi hän. \"Sanoin,\nettä olitte poistunut isäntänne luota Versaillesista.\"\n\n\"Ja minä vastasin\", sanoi Gilbert hiukan lauhkeampana, \"minä vastasin\nteille, ettei minulla ollut isäntää. Mutta minun olisi tullut\nlisätä siihen, että vain itse estin itseni saamasta siellä oikein\nkorkea-arvoisenkin isännän ja että minä kieltäydyin huolimasta\ntointa, jota monet olisivat halunneet.\"\n\n\"Mitä tointa?\"\n\n\"Hm, siellä olisi pitänyt palvella joutilaita suuria herroja heidän\najanrattonaan. Mutta minä ajattelin, että kun olen nuori, pitäisi\nminun opiskella ja päästä eteenpäin maailmassa eikä hukata kallista\nnuoruuteni aikaa ja häväistä itsessäni ihmisarvoa.\"\n\n\"Tuo on hyvä\", vastasi tuntematon vakavana. \"Mutta päästäksenne\nmaailmassa eteenpäin, onko teillä suunnitelmanne jo selvillä?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, minun suurin haluni on tulla lääkäriksi.\"\n\n\"Jalo ja kaunis elämänura, jolla voi valita joko vaatimattoman ja\nuhrautuvan todellisen tieteen taikka pöyhkeän, kullatun ja kerskuvan\npuoskaroimisen. Jos rakastatte totuutta, tulkaa lääkäriksi; jos\nrakastatte komeutta, ruvetkaa lääkäriksi.\"\n\n\"Mutta opiskelemiseen menee paljon rahaa, niinhän, monsieur?\"\n\n\"Kyllähän sitä menee; mutta paljon: sitä ei juuri voi väittää.\"\n\n\"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki,\nopiskeli aivan tyhjällä\", virkkoi Gilbert.\n\n\"Tyhjälläkö? -- Oi, nuori mies\", virkkoi vanhus alakuloisesti\nhymyillen, \"kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa\nlahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi\ngenèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli\ntilaisuus oppia\".\n\n\"Vai vähästä!\" huudahti Gilbert melkein närkästyneenä.\n\n\"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla,\nmitä siitä sanotaan.\"\n\n\"Ensinnäkin hän on suuri musiikkimies.\"\n\n\"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: _On\npalvelija multa ja onni mennyt pois_, se ei silti merkitse, että\n_Kyläennustaja_ on hyvä ooppera.\"\n\n\"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista\nminä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä;\nsen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja.\"\n\n\"Oh, usein luulee olevansa botanisti eikä olekaan kuin...\"\n\n\"Sanokaa vain.\"\n\n\"Kuin rohtoheinäin kerääjä... ja kuitenkin...\"\n\n\"Ja kumpi te olette... botanisti vai heinäin kerääjä?\"\n\n\"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten\nJumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi.\"\n\n\"Hän osaa latinaa?\"\n\n\"Hyvin huonosti.\"\n\n\"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa\nnimeltä Tacitus.\"\n\n\"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, -- oh, jokainen ihminen saa\njoskus ylpeydenpuuskansa, -- siksi, että hän ylpeydessään tahtoi\ntehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan\nesipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa\nmelkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi\npian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä\nihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää\naina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä\njokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi\nsuorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin\ntapaatte pian pohjan.\"\n\n\"Ja teidän mielestänne Rousseau on siis tuollainen matalatekoinen\nsielu?\"\n\n\"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa\nkuin toisten, mutta ei muuta\", vastasi vanhus.\n\n\"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät\nniin korkealle kuin se pinta on.\"\n\n\"Minustako tuota sanotte?\" kysyi vanhus niin leppoisasti, että\nGilbert menetti heti aseensa.\n\n\"Ah, en, Jumala paratkoon!\" huudahti hän; \"minusta on liian mieleistä\npuhella kanssanne, loukatakseni teitä\".\n\n\"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä\nenpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun\nleipää ja muutamia kirsikoita?\"\n\n\"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta\nmaailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu\nminulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle\neikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta,\non teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni\nteidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin\nolisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut\novat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän\ntarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja\nminua aivan häikäisisi!\"\n\n\"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta\nvoisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte\nsaaneenne?\"\n\n\"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin\nlausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en\ntäydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan\nyhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta\nen ole ennen niitä käsittänyt.\"\n\n\"Te olette lukenut paljon?\"\n\n\"Liikaa; mutta minä luen uudestaan.\"\n\nVanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.\n\n\"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin,\nolen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku\nolisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle,\nmitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!... Mutta\nanteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat\nminulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja\nkokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?\"\n\nGilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei\nhäntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin\nharmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.\n\n\"Ette häiritse\", vastasi hän, \"minun koteloni on jo melkein täynnä,\nja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin\nkasvaa kauniita _Capillaris_-sammaleita\" [Eräs lääkekasvi. Suom.].\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi Gilbert, \"minä taisin nähdä noita kasveja, joita\nte etsitte, äsken tuolla kalliolla\".\n\n\"Pitkän matkan päässä?\"\n\n\"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta.\"\n\n\"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?\"\n\n\"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär,\njonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä\noli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut\nsen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja\nmuistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä _Capillaris_, vaikka\nminä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal.\"\n\n\"Ja teillä on halua botaniikkaan?\"\n\n\"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, -- Nicole oli neiti Andréen\nkamarineitsyt, -- kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen\nemäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä,\npyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli.\nSilloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla\npaperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt.\nNicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin\npellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja\nlöydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten\nkeskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina\naamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi:\n'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen\netsinyt joka paikasta.'\"\n\nVanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert\nolisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan,\nolisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi\nsydämellinen hellyys.\n\n\"No niin\", sanoi ukko, \"tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies;\nbotaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala\nei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla\non merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä\nkaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden\nominaisuudet.\"\n\n\"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?\"\n\n\"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen\nhallituksen suuri hyvätyö.\"\n\n\"Minä lähden siihen kouluun.\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne,\ntuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon.\"\n\n\"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla\ntyölläni.\"\n\n\"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia,\nolette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka\nkuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä.\"\n\n\"En ole lukenut _Èmile_-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on\nlausuttu siinä, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta\nperiaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan\npuuseppää.\"\n\n\"Minkä hän hänestä sitten teki?\" kysyi tuntematon.\n\n\"Upseerin\", vastasi Gilbert.\n\nVanhus hymyili.\n\n\"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että\nopettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille\ntaidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen\nmaanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai\nmyydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole\naatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?\"\n\n\"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt\nmihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on\nvoittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja\nrajuja ruumiillisia ponnistuksia.\"\n\n\"Ahaa\", virkkoi vanhus, \"te olette siis laiska?\"\n\n\"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle,\npakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut\npuolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket\npäiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä.\"\n\nVanhus katseli nuoren miehen pehmeitä ja valkeita käsiä.\n\n\"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta\", sanoi hän, \"vaistosta.\nSellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se\ntäytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan.\" Sitten hän jatkoi: \"Mutta\nvaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin\nolette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?\"\n\nGilbert pudisti päätänsä.\n\n\"Osaatte lukea ja kirjoittaa?\"\n\n\"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka;\nsillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä\ntapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä\ntäytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton\nkuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert,\nniin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja\nsilloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea,\nkun äitini kuoli.\"\n\n\"Ja kuka teidät kirjoittamaan opetti?\"\n\n\"Itse.\"\n\n\"Itse?\"\n\n\"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka\nseuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla,\nkopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia\nkirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta\nnoin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä\nei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä\npäivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin\nnäin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut.\nHra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren\nminä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran,\nluetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: '_Parooni de\nTaverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte_.'\nJokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen,\nja silloin huomasin, että näihin pariin riviin sisältyivät\nmelkeinpä kaikki aakkosten kirjaimet. Sitten koettelin kirjoittaa\nsamanlaisia kirjaimia kuin neiti Andréekin. Noin viikon ajassa olin\nkopioinut tuon osoitteen varmaankin kymmenen tuhatta kertaa, ja\nminä osasin kirjoittaa. Minä siis kirjoitan välttävästi ja ehkäpä\nhyvänpuoleisestikin. Näette, monsieur, ettei toiveeni ole liioiteltu,\nkoska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini\nsaanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi\nmiestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai\nmykkää, jolle on apua kielestäni.\"\n\n\"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista\ntahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan\npalvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja.\"\n\n\"Se on totta\", mutisi Gilbert ja kalpeni. \"Mutta ei väliä, minun\ntäytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä,\njos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen\ntielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!\"\n\n\"Oh\", virkkoi tuntematon vanhus, \"teillä näkyy tosiaan olevan sekä\ntarmoa että rohkeutta\".\n\n\"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö\nteillä itsellänne ole mitään ammattia?\" kysyi Gilbert. \"Puvustanne\npäättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä.\"\n\nVanhus hymyili lempeää ja surumielistä hymyään.\n\n\"Kyllähän minulla on ammatti\", sanoi hän; \"tietysti, sillä kaikilla\nihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan\nvieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja.\"\n\n\"Elinkeinoksenneko te niitä keräätte?\"\n\n\"Melkeinpä.\"\n\n\"Oletteko niin ollen köyhä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt\nheidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis\nnyt minulle hyvä neuvo.\"\n\n\"Ehkäpä voin tehdä parempaakin.\"\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Niin minä jo ajattelinkin\", ihastui hän.\n\n\"Kuinka paljon luulette kuluvan elantoonne?\"\n\n\"Oh, sangen vähän.\"\n\n\"Ette taidakaan vielä tuntea Pariisia?\"\n\n\"Näin sen eilen ensi kertaa Luciennesin kukkuloilta.\"\n\n\"Siispä ette tiedä, kuinka kallista tuossa suuressa kaupungissa on\nelää?\"\n\n\"No miten kallista? Suunnilleen?... Sanokaa vertauksen vuoksi jokin\npikkuseikka.\"\n\n\"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa\nPariisissa kolme.\"\n\n\"No niin\", sanoi Gilbert; \"jos oletetaan, että saan jostakin suojaa\npääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni\nnoin kuusi sou'ta päivässä\".\n\n\"Hyvä, hyvä, ystäväni!\" huudahti vanhus. \"Tuollaisen pitäisi minun\nmielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin\nteille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää.\"\n\n\"Oi, monsieur!\" huudahti Gilbert ilon hurmauksessa.\n\nSitten hän kuitenkin lisäsi:\n\n\"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja\nettette minulle tarjoa vain almua?\"\n\n\"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas\njakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin\numpimähkään.\"\n\n\"No se on hyvä\", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus\nsuinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään.\n\"Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja\nkiitän teitä siitä.\"\n\n\"On siis sovittu, että tulette kanssani Pariisiin?\"\n\n\"On, monsieur, jos otatte.\"\n\n\"Tietysti otan, koska itse olen tarjoutunut ottamaan.\"\n\n\"Mihinkä minun on sitouduttava teitä kohtaan?\"\n\n\"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä\ntyöpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin,\njopa oikeuden olla joutilaanakin... silloin, kun itse ansaitsette\njoutenolonne\", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti\nsilmänsä taivasta kohti:\n\n\"Oi nuoruus, oi sen voima, oi vapaus!\" lisäsi hän ja huokaisi.\n\nKun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin\npiirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.\n\nSitten nousi hän ylös nojaten sauvaansa.\n\n\"Ja nyt\", sanoi hän iloisemmin, \"nyt, kun teillä on ammatti,\nhaluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla\non täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato\njärjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on\nvielä leipää.\"\n\n\"Säästetään se iltapuoleksi, pyydän, monsieur...\"\n\n\"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa.\"\n\n\"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on\nteidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani\nkauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun.\"\n\n\"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa\njo olla _Picris hieracioides_, jota olen aamusta saakka etsinyt\nsitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä\ntallaa, on _Cerastium aquaticum_. Malttakaas, älkää kaivako sitä\nmaasta, -- ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni;\ntoinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja\ntoinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme\ntakaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo _Picris hieracioides_,\nja _Cerastium_ jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan\nnäyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta\naion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle\nse paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin\nkaunista _capillarista_.\"\n\nGilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä,\nja he painuivat molemmat metsään.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMonsieur Jacques\n\n\nGilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta,\njollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen\nturvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon\ntuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt\ntekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.\n\nTällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat\noikein kauniita _capillariksia_. Ja kun vanhus oli niistä ottanut\ntarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.\n\nGilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse\nluullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki\nmetsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne\nainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi\nniitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden\ntieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun\nkuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon\ntieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi\nnoita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus\neritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin\nnimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin\nGilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi\nlatinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu\nolivat määritelmiksi antaneet.\n\nJoskus hän valitti:\n\n\"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta\npäivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän.\nVoin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan\nsouta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi\nminut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka\noli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään\npuun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa.\"\n\nTuntematon vanhus hymyili.\n\n\"Ystäväni\", vastasi hän, \"talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen\npeittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile\nsuloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te\ntarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta\nsousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä\nkuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun.\"\n\nGilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.\n\nSillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn,\nPlessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.\n\nTapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa\nsangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli\nhäneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert\nvastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin\nepäluuloinen, varovainen ja arka.\n\nChâtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa\nhoukuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään\nPariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen\naikaan.\n\nNuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia\najatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki\nVanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja\nNotre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot\nkohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja\nMenilmontantin mäkien kupeita vastaan.\n\n-- Ah, Pariisi --, mutisi Gilbert itsekseen.\n\n\"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita\", sanoi vanhus.\n\"Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan\nkyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä\nkätkevät, näkyisi päältä päin.\"\n\nGilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.\n\nHe tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen\nja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla\nhospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain,\nlehmäin ja sikojen kanssa.\n\nGilbertin otsa jo synkkeni.\n\n\"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin\"? kysyi vanhus. \"No, kohta\nette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas\nsilloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona.\nMutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!\"\n\nGilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä\npuolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.\n\nViimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen\nrunsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi,\nmikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin\nhuolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha\noli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt\nkuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli\nPont-Neuf.\n\nMutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen\nhuoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi\nGilbert virkkaa:\n\n\"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?\"\n\n\"Tullaan jo perille\", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti\ntekevän yhä synkemmäksi.\n\nFour-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin\nohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun\ntaas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin\nasti.\n\nGilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.\nHän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.\n\n\"Siinä on kaunis rakennus\", sanoi hän.\n\n\"Se on Saint-Eustache\", vastasi vanhus.\n\nSitten hän kohotti päätään ja huudahti:\n\n\"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies,\ntulkaa nopeasti!\"\n\nVanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.\n\n\"Kuulkaahan\", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella\ntavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; \"kuulkaahan, minä\nunohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa\".\n\n\"Ahaa!\" äännähti Gilbert.\n\n\"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun\ntulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän\nyleensä epäilee kaikkia vieraita.\"\n\n\"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni\"? kysyi Gilbert, jonka\nvälittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.\n\n\"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain.\"\n\n\"No, tulenhan minä\", sanoi Gilbert.\n\n\"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun.\"\n\nGilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten\nsäteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä\nosoitekilvessä sanat:\n\nRue Plâtrière.\n\nTuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän\ntuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen\nkiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei\ntahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin\njalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen\npyöriin tai rattaiden aisoihin.\n\nHänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein\naskelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.\n\nViimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty\nrautasäleistä.\n\nNuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi\nnuorasta ja ovi aukeni.\n\nSilloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden\novella sanoi hän:\n\n\"Tulkaa nopeasti.\"\n\nJa hän sulki oven.\n\nJonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten\nportaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo\nennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.\n\nGilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus\nnousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.\n\nJa hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden\nkääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.\n\nTuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty\nrullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä\njossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.\n\nKynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden\nikäinen nainen.\n\nKahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli\nGilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.\n\nEnsinmainittu sanoi arasti:\n\n\"Tulenko liian myöhään, hyvä Teresia?\"\n\nToinen motkotti:\n\n\"Onpa tämäkin illallisaika, Jacques.\"\n\n\"No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään\", vastasi vanhus\nlauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.\n\n\"Ahaa, oikein kantaja!\" huudahti eukko. \"Se tässä vielä puuttuu!\nSinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur\nJacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques\nMonsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra.\"\n\n\"No, älähän, älähän\", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti\nnimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin\nreunakkeelle; \"no niin, rauhoituhan vähän, Teresia\".\n\n\"Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole\nurkkijoita.\"\n\nGilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques\nesti häntä menemästä.\n\n\"Monsieur\", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, \"ei ole kantaja,\nsen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani.\"\n\n\"Vieras! Se tässä vielä puuttuu!\"\n\n\"Kuulehan, Teresia\", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka\nsiitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; \"otahan\ntulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano.\"\n\nMuorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta\nsitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian\npäällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja\nsytyttivät heti taulan rasiassa.\n\nKaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein\noltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan\nkuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi\nsuorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.\n\nJacques huomasi, miten nuorukainen kärsi.\n\n\"Tulkaa peremmäksi, monsieur Gilbert\", pyysi hän, \"olkaa hyvä\".\n\nMuori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen\npuolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert\nnäki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän\nensimmäisessä hohteessa.\n\nGilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen\nvastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja\npaikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin\nterävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko\ntyperähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka\nlaadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.\n\nMutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen\nkalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.\n\n\"Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano,\nherraset\", murisi Teresia. \"Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä\nkaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua\nsilloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti\nvieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa.\"\n\n\"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen\", vastasi Jacques yhä\njyrkemmäksi lujenevalla äänellä; \"ja hän on suonut minulle kunnian\nolla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani\nottaa hänet ystävänä vastaan\".\n\n\"Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle\", mutisi Teresia.\n\n\"Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin\", vastasi Jacques.\n\n\"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen!\nSanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle\nvaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja\nhakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan\nkiinni.\"\n\n\"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan\", vastasi Jacques rypistäen\nkulmakarvojaan. \"Avaahan ovi, Teresia.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Avaa, minä lähden.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin\nkuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut\nvastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. \"Enkö nyt ole tässä\ntottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?... Kas niin, täytyy tyytyä\nsiihen, mitä on. Tulkaa syömään!\"\n\n\"Istuutukaa tänne minun viereeni\", virkkoi Jacques Gilbertille\nvietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen,\njolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen\noli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis\nisännän ja emännän paikkoja.\n\nTuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut\nvaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä\nkarttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla\nvarustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka\nkansi oli täynnä parsittuja sukkia.\n\nGilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja\nmelkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti\npuhdistetun tinapikarin.\n\n\"Etkö sinä menekään alas?\" kysyi Jacques vaimoltaan.\n\n\"Se on tarpeetonta\", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi\nhänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. \"Se on\ntarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne\npuolentoista naulaa, se saa riittää.\"\n\nNiin sanoen kantoi hän keiton pöytään.\n\nJacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi\nliemimaljasta.\n\nKaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa\nomaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi\nperheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän\nennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.\n\nMuori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen\nlautaseensa.\n\n\"Keitä täällä on käynyt tänään?\" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa\najatuksia muualle.\n\n\"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina\", vastasi Teresia.\n\"Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen\nneljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva\nPonthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset\nlähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja,\nja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat\nrouvat soittaa ilman nuottejaan.\"\n\nJacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei\npahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut\ntuonaankaan.\n\nKeiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä\nporsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.\n\nJacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti\nhäntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin\noli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä\ntarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.\n\nSe viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes\nTeresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten\notti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:\n\n\"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin\npaljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa\nmittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat.\"\n\nHetken kuluttua tuli voissa käristettyjä vihreitä herneitä.\n\n\"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä\", virkkoi Jacques; \"ne ovat meidän\nomia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita\".\n\nJa hän ojensi vadin Gilbertille.\n\n\"Kiitos, monsieur\", vastasi tämä; \"minä olen jo syönyt niin paljon,\nminulla ei ole enää nälkä\".\n\n\"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme\",\nvirkkoi Teresia happamana. \"Hänestä olisivat tuoreet herneet\nvarmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole\nvaroja hankkia.\"\n\n\"Ei suinkaan, madame\", vastasi Gilbert, \"minusta ne ovat päinvastoin\nsangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole\ntapana syödä kuin yksi ruokalaji\".\n\n\"Ja juotte pelkkää vettä\"? kysyi Jacques ja ojensi Gilbertille leilin.\n\n\"Aina vettä, monsieur.\"\n\nJacques kaatoi lasiinsa tilkan viiniä.\n\n\"Nyt, vaimoseni\", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle,\n\"olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa;\nhän on tiettävästikin hyvin väsynyt\".\n\nTeresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan\nkauhuissaan.\n\n\"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä\nnukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa\ntosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita\nmatkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta\napua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin\npassata, muita lisäksi tarvitsematta.\"\n\n\"Teresia\", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, \"Teresia,\nhyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä\nyöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja\nminä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon.\nSiihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten\nsanoit.\"\n\nJa ilmaistuaan toisen kerran tahtonsa vanhus odotti vaimonsa\nvastausta.\n\nTeresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan\ntutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän\nnäytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja\nniin ollen muutti hän menettelytapaa.\n\nHänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden\nhän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta\npuhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.\n\n\"No hyvä\", sanoi Teresia, \"koska nuori herra on tullut tänne sinun\nkanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on\nparempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin\ntaidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen.\"\n\n\"Ei\", vastasi Jacques hätääntyen; \"kirjoitushuone ei sovi\nmakuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin.\"\n\n\"Mokomakin vahinko!\" mutisi Teresia.\n\nSitten lisäsi hän ääneen:\n\n\"Eteiseen siis, kaapin eteen?\"\n\n\"Ei sinnekään.\"\n\n\"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy\nmahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini...\"\n\n\"Minusta näyttää, Teresia, kuin sinulla olisi huono muisti.\"\n\n\"Minullako?\"\n\n\"Niin. Eikös meillä ole ullakkokamari?\"\n\n\"Ullakko, aioit kai sanoa?\"\n\n\"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain\nluukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala\npuutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista.\"\n\n\"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur\", sanoi Gilbert,\n\"olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan\".\n\n\"Ei millään muotoa\", virkkoi Theresia. \"Siellähän minulla on\nliinavaatteet kuivamassa.\"\n\n\"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te\nvarotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa?\nMe olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva.\"\n\n\"Oi, siitä saatte olla huoletta, monsieur.\"\n\nJacques nousi ylös ja meni lähemmäksi Teresiaa.\n\n\"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies\njoutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä\npitää silmällä.\"\n\n\"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten\nmitään, tuo oppilaasi?\"\n\n\"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa.\nHuomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa\ntulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä\nhyvän työn ja antaa sen hänelle.\"\n\n\"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen\",\nmutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.\n\n\"Monsieur\", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse\nisäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan\nhankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti;\n\"monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä\ntehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä.\nSallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka\nyli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä\nnukkua jollakin penkillä siellä.\"\n\n\"Kyllä kai\", vastasi Jacques, \"kaupunginvartio vangitsee teidät\nirtolaisena\".\n\n\"Niinkuin hän onkin\", jatkoi Teresia.\n\n\"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies\", sanoi Jacques, \"muistaakseni siellä\nylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova\npenkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte...\"\n\n\"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla\",\nvastasi Gilbert.\n\nMutta sitten hän tahtoi salata tätä totuutta ja lisäsi pienen valheen:\n\n\"Karvapatja on minusta aina liian kuuma.\"\n\nJacques hymyili.\n\n\"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua\", sanoi hän. \"Ottakaa tuosta\npöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani.\"\n\nTeresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän\noli voitettu.\n\nGilbert nousi totisena ylös ja lähti suojelijansa perästä.\n\nMennessään eteisen läpi näki hän siellä vesikannun.\n\n\"Monsieur, onko vesi Pariisissa kallista?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita\nei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää.\"\n\n\"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja\npuhtaus on köyhän ylellisyys.\"\n\n\"Ottakaa vain, ystäväni\", virkkoi Jacques osoittaen suurta\nporsliinikannua.\n\nJa hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että\noli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä\nylimystön hienoihin vaistoihin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nJacques-herran ullakkokamari\n\n\nPortaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä\nkohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin\naskelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon\nkolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa\nnousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin\ntällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin\nyksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli\nkäyttämätöntä.\n\nTäytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi\nkelpaamaton.\n\nKatto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto\nmuodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku,\njossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään\nvaloa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.\n\nOnneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin\nvuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he\nastuivat kamariin.\n\nOlkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan\nsiellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä\nhuonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja,\njotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia\nkirjarykelmiä.\n\nKahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja\njoista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi\nja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja\nherneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.\n\n\"Tämä ei ole kaunista\", virkkoi Jacques, \"mutta uni ja pimeys\nmuuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi.\nNukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä\nhuomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen\nkaikkea, varokaa tulta!\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta\ntänään näkemästään ja kuulemastaan.\n\nJacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä\ntakaisin.\n\n\"Huomenna puhutaan asioista. -- Oletan, ettei teistä ole\nvastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?\"\n\n\"Tiedättehän, monsieur\", vastasi Gilbert, \"että päinvastoin suurin\ntoivoni on saada työtä\".\n\n\"No, siispä on kaikki hyvin.\"\n\nJacques astui jälleen askeleen ovea kohti.\n\n\"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin\", lisäsi Gilbert saivarrellen.\n\n\"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme\nhuomenna.\"\n\n\"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur\", lopetti Gilbert.\n\nJacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.\n\nEnsin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin\npääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan\nPariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin\nhänen nykyinen kamarinsa.\n\nSitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa\nantoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä\nTaverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää\nihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.\n\nKynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen\nkuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian\nvaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes\nvanhinta hametta yöksi peitteekseen.\n\nHän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat\ntehneet hänet ylen uteliaaksi.\n\nNe olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.\n\nKaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen\njälkeen tarkastella hernepusseja.\n\nHernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli\npainettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan\nhiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi\npusseista putosi permannolle.\n\nGilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun\nraha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä\nherneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.\n\nTähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi\npaperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua\nriviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet\nkauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo\nsanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen\nluonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut\npaitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.\n\nPaperissa oli seuraavaa:\n\n    'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret,\n    kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia;\n    kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun\n    omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin\n    kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka\n    säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat\n    kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi\n    hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja\n    puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä,\n    nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi\n    kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä\n    ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava,\n    mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau,\n    \"Tunnustuksia\". Suom.]\n\nGilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta\nparemmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen\nluonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä\nvain ero, ettei Andrée ollut suinkaan _vähimmin kaunis kaikki nämä\nluetellut avut omistava_. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet,\nmutta hän oli samalla kaikkein kaunein.\n\nGilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.\n\nLainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka\neräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus\nratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset\ntekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat,\nettä hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä\nhänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta\nviehättävämpi ja jännittävämpi.\n\nGilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen\npaperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli\npainettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella\nlöytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta\nhän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät\nseuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot\npusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.\n\nNyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat\nerään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen\nnaisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen,\ntai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen\noli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen\nrakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin,\nnoihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne\nnäyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin\nkauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät\nkevään tähtitaivaalla.\n\nNuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään\nrouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!\n\nGilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien,\nja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi\npusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului\nyhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa\nkuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin\ntäytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.\n\nTämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää.\nGilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein\nitketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa\nherneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin\nharmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.\n\nNuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan.\nNiinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques\nedellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.\n\nOli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan\nisäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti\npermannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli\npalauttanut muinaiseen arkinmuotoon.\n\nMyöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.\n\nGilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä\nsanoa, hän mutisi:\n\n\"Hyvää huomenta, monsieur.\"\n\n\"Hyvää huomenta, ystäväni\", vastasi Jacques; \"nukuitteko hyvin?\"\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Ettehän vaan liene _somnambuli_?\" [unissakulkija. Suom.]\n\nGilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että\nkysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet\neivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.\n\n\"Oi, monsieur\", sanoi hän, \"minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte.\nMinä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti\nitseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata.\"\n\n\"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?\"\n\n\"Minä valvoin liian kauan.\"\n\n\"Miksi te valvoitte\"? kysyi Jacques epäluuloisena.\n\n\"Minä luin.\"\n\nJacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.\n\n\"Tuo ensimmäinen arkki\", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka\nhän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, \"ensimmäinen\narkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi... Mutta\nkuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan\ntiedätte, mistä kirjasta se on?\"\n\nJacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Se on nähtävästikin romaani\", sanoi Gilbert; \"kovin kaunis romaani\".\n\n\"Vai romaani, niinkö luulette?\"\n\n\"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä\nerolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin.\"\n\n\"Mutta\", väitti Jacques, \"kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana\n_Tunnustuksia_, niin luulisin...\"\n\n\"Luulisitte...?\"\n\n\"Että se voi olla tosi kertomus.\"\n\n\"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään.\nHänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian\npuolueeton.\"\n\n\"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt\", vastasi\nvanhus vilkkaasti. \"Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle\nesimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen\nsellaisena, miksi Jumala on hänet luonut.\"\n\n\"Tunnetteko te sitten tekijän?\"\n\n\"Hän on Jean Jacques Rousseau.\"\n\n\"Rousseau!\" huudahti nuori mies kiihkeästi.\n\n\"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa,\nhajallaan ja kappaleina.\"\n\n\"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein\nkerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän\noli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten _Émile_\nja _Yhteiskuntasopimus_?\"\n\n\"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän\", vastasi\nvanhus kuvaamattoman surumielisenä. \"Ei, se ei ollut hän,\n_Yhteiskuntasopimuksen_ ja _Émilen_ tekijä on mies, joka on\nkadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein\nJumalastakin; tuo toinen... Rousseau... madame Warensin nuorukainen\nnimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin\naamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden\nkahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä,\nnimittäin... kolmikymmenvuotiset onnettomuudet.\"\n\nVanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas\nja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.\n\nGilbertin sielua häikäisi.\n\n\"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa\non aivan totta\"? kysyi hän. \"Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon\nkiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen\nomistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä\ntaivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa\nvalhetta?\"\n\n\"Nuori mies\", vastasi vanhus, \"Rousseau ei ole valehdellut koskaan.\nMuistakaa hänen tunnuslauseensa: _Vitam impendere vero_.\"\n\n\"Sen tunnen\", virkkoi Gilbert; \"mutta kun en ymmärrä latinaa, en\ntiedä, mitä se merkitsee\".\n\n\"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta.\"\n\n\"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin\nRousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te\ntietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka\novat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda\nsilmänsä itseään ylempään.\"\n\n\"Te rakastatte\", sanoi Jacques, \"ja huomaatte Rousseaun ja oman\nasemanne samanlaiseksi\".\n\nGilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.\n\n\"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens\", sanoi\nhän. \"On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia\nrakastaa on mielipuolisuutta.\"\n\n\"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin\nRousseaulle tarjoutunut\", vastasi vanhus.\n\n\"Ah, uskon sen\", huudahti Gilbert, \"mutta hän olikin Rousseau. Jos\ntuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen\nsydämessään ja sytytti hänen neroaan...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään\nmiten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska\nen ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt\nminua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten\nmielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de\nWarensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen;\nsanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos\nhän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä\nsynkensi, valloittanut, vaikkapa...?'\"\n\nNuorukainen keskeytti lauseensa.\n\n\"Valloittanut vaikkapa...?\" toisti vanhus.\n\n\"Vaikkapa rikoksella!\"\n\nJacques säpsähti.\n\n\"Vaimoni on kai jo noussut ylös\", virkkoi hän ja keskeytti pakinan.\n\"Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain\npäiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi Gilbert; \"anteeksi, monsieur, mutta eräät\nasiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan\nhaltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi\".\n\n\"Niin, niin, te olette rakastunut\", virkkoi vanhus.\n\nGilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta,\nja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen\ntehdä sen työn.\n\n\"Teillä ei ole täällä ylellistä\", sanoi hän; \"mutta joka tapauksessa\nteillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla,\nolisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua,\njolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien\nhajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat.\nLehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja\nnauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea\nkoko päiväksi, eikö niin?\"\n\n\"Kyllähän minä siitä pidän paljon\", vastasi Gilbert; \"mutta olen\nsiihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti\".\n\n\"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan\nmaaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo\nhommanne loppui: mennään työskentelemään.\"\n\nJa Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja\npani sitten oven jälleen lukkoon.\n\nTällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota\nTeresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.\n\nPerhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa\npuupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka\noli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla.\nmikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä\nkäsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia\nväriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, -- näin oli\nhuone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua,\nmoitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli\nkamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi\nsiihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki\nylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen\nlämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.\n\nAinoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä\nyksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello\nkirjoituksineen: \"Dolt, Arsenaali\", muistuttivat tässä hautamaisessa\nasumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun\nteräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja\nviimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.\n\nGilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein.\nHänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli\nsuunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti\nhäneen suuresti vahattu lattia.\n\n\"Istukaahan\", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää,\njoka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. \"Sanon teille heti,\nmitä työtä olen teille aikonut.\"\n\nGilbert totteli kiireesti kehoitusta.\n\n\"Ymmärrättekö tällaisia asioita\"? kysyi vanhus.\n\nJa hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen\nvälimatkojen päähän viivoja.\n\n\"Kyllä\", vastasi Gilbert, \"se on nuottipaperia\".\n\n\"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin\ntällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja\nniin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan;\nsen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne\nkopioimaan nuotteja?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, luulen varmasti.\"\n\n\"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset,\nkaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan\nvilistä silmissänne?\"\n\n\"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä\npaljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin\ntoisesta; tuossa esimerkiksi on F.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä.\"\n\n\"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?\"\n\n\"Sekin on F.\"\n\n\"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?\"\n\n\"Se on G.\"\n\n\"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?\"\n\n\"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä.\"\n\n\"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai\nkun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?\"\n\n\"Oh, sen minä kyllä tiedän.\"\n\n\"Entä nuo merkit?\"\n\n\"Ne ovat taukomerkkejä.\"\n\n\"Entä tuo?\"\n\n\"Se on ylennysmerkki.\"\n\n\"Ja tämä?\"\n\n\"Se on B.\"\n\n\"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne\nmusiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte\nvähällä puhua minulle rakkaudestakin\", virkkoi Jacques ja hänen\nsilmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.\n\n\"Oi, monsieur\", vastasi Gilbert punastuen; \"älkää pilkatko minua.\"\n\n\"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka\ntavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän\nsanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään\noppia.\"\n\n\"Ja se on totta, monsieur.\"\n\n\"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo\nmusta piste ensimmäisellä viivalla on F?\"\n\n\"Monsieur\", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä\nalas, \"siinä talossa, jossa asuin, oli eräs... nuori henkilö, joka\nsoitti klaveeria\".\n\n\"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?\" kysyi Jacques.\n\n\"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin, ja minä jumaloin musiikkia.\"\n\n\"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja.\"\n\n\"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka\nnauttii seurauksista ottamatta selvää syistä.\"\n\n\"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää\ntällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja\nyksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa.\"\n\n\"Mitäpä sillä väliä\", vastasi Gilbert, \"jos sellainen tutkiminen\ntuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten\nkadottaa?\"\n\nJacques käännähti hämmästyneenä.\n\n\"Älkäähän\", virkkoi hän, \"ette ole pelkästään botanisti ja\nmusiikkimies, vaan myöskin loogikko\".\n\n\"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies\nenkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja\nmerkin toisesta, en mitään muuta.\"\n\n\"Te osaatte siis laulaa nuotista?\"\n\n\"Minä? En toki.\"\n\n\"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt\nvalmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä\nse on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista\npaperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen.\"\n\n\"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun\nteille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä\nparempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita\nei itse ymmärrä.\"\n\n\"Oi kuulkaa, nuori mies, nyt te puhutte asiaa ajattelematta,\nmuistakaa se!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan\nleipänsä?\"\n\n\"Ei, se on totta.\"\n\n\"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi\nparissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista\nsivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja\ntaitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä\nseikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta\nsivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää.\nAinakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta\nkuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä\nkirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla.\"\n\n\"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko\nsydämestäni!\" huudahti Gilbert.\n\nJa hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus\nhänelle ojensi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKuka Gilbertin isäntä oli\n\n\nGilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä\ntunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun\naikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja\narkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.\n\nSillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.\nSilloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.\n\nMonsieur Jacques kohotti päätänsä.\n\n\"Tule nopeasti\", sanoi emäntä hänelle, \"mene tuonne saliin. Siellä\non taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta\nloppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten\nChartresin herttuan joku aika sitten!\"\n\n\"Ja kuka se prinssi on?\" kysyi Jacques matalalla äänellä.\n\n\"Hänen korkeutensa prinssi de Conti.\"\n\nTämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G:n, jota\nBridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä \"Figaron\nhäät\". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt,\nparemmin -- _muu-uste_-löntiksi kuin nuotiksi.\n\n\"Prinssi ja korkeus\", supatti hän itsekseen.\n\nJacques poistui ovesta Teresian perästä, joka sulki oven.\n\nSilloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin\nkohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.\n\n\"Mutta missä minä oikein olenkaan?\" huudahti hän. \"Prinssejä ja\nkorkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua,\nprinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!\"\n\nHän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella\ntavalla.\n\nToisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra\nJacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.\n\n\"Veisin mielelläni teidät kanssani\", virkkoi hän.\n\n\"Miksikä niin, hyvä prinssi?\" kysyi Jacques.\n\n\"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi\najanjakso, rakas filosofini.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on\nmahdoton tulla kanssanne.\"\n\n\"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria\nFontainebleaun huvilinnaan?\"\n\n\"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee\nkivuloisuus minut nojatuoliini.\"\n\n\"Ja ihmisvihanne.\"\n\n\"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin\nmerkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään.\"\n\n\"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista\njuhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana.\"\n\n\"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna\nSaint-Denisiin?\"\n\n\"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka\neikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.\nVäitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka\nGluckin oppilas.\"\n\nGilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista \"Ylihuomenna dauphine saapuu\nkoko saattoseurueineen Saint-Denisiin\" hän muisti vain yhden seikan,\nnimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman\npäässä Andréesta.\n\nVoimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus\nhävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin\ntuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen\nhengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta\nse oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei\nvastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra\nJacquesin kamarissa tapahtui.\n\nGilbert hervahti alas tuolilleen.\n\n-- Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, -- ajatteli hän. --\nMinä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon\nkirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi\nsanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle\nkuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui\nmelkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin\nneiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan\nolisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven\ntakana.\n\nJa hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen\nmennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin\npilvi.\n\nHän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi\njaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra\nJacquesin pöydältä.\n\n-- _Tunnustuksia_, -- luki hän hämmästyen ja ihastuen. --\n_Tunnustuksia_, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen\nsivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en\nole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.\n\nJa hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti\nteräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.\n\nSamassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.\n\nGilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi\nhänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko\nruumiinsa vapisi.\n\n\"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!\" mutisi hän.\n\n\"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni\",\nvastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä\nodottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista\nkunniakkaan elämänsä voitoista.\n\nJa hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi\nnuorukaisen paperia.\n\n\"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä\", virkkoi hän, \"mutta te ette\nmuista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette\nyhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta\ntahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät\nole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku\nkaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan\npyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. --\nNiin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona.\"\n\n\"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut\",\nhuudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.\n\n\"Tänne täytyi siis tulla prinssin\", vastasi Rousseau olkapäitään\nkohauttaen, \"että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven\nfilosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä,\nmitä vaino on!\"\n\n\"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että\nnäen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne.\"\n\n\"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen,\ntäytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä\n_rondo_ ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on\nlyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te\ntunsitte?...\"\n\nGilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta _Tunnustuksia_ ja\nnäytti Jean Jacquesille kuvaa.\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja\npoltettiin _Émilen_ ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee,\ntulkoon se auringosta tai polttoroviolta.\"\n\n\"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa\nkuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole\ntoivonut koskaan mitään suurempaa?\"\n\n\"Luonani te ette voi olla, ystäväni\", vastasi Jean Jacques, \"sillä\nminä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan\nnähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan\npitämään niitä luonani kauempaa.\"\n\nGilbert värähti, Jean Jacques tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin,\nolen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin\npaljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne\nvastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa\nnuotteja parempaa odottaessanne.\"\n\n\"Oi, hyvä Jumala\", huudahti Gilbert, \"minä olen aivan päästä pyörällä\nsiitä, mitä minulle nyt on tapahtunut\".\n\n\"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen\nyksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että\njuuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä\nja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole\npyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien;\nsiellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä\non leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette\ntiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan;\nhänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille:\n'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.'\n-- No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette\nansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne.\"\n\n\"Oi, monsieur, kuinka te olette hyvä!\"\n\n\"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei\nyölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa\nomianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?\"\n\n\"Oi, ei, monsieur\", vastasi Gilbert itku kurkussa.\n\n\"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi,\nälkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni,\nlukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin.\"\n\nGilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau\nkeskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:\n\n\"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala\", jatkoi hän.\n\"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.\nMutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle.\"\n\nGilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen\ntahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että\nsen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.\n\nMuutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin\ntyönsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta\nmielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa\nvastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan\ntyöstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi\nkolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua\npitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.\n\n\"En tahdo teitä imarrella\", sanoi Rousseau, \"se on vielä huonoa,\nmutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä\nrahat!\"\n\nGilbert otti ne kumartaen vastaan.\n\n\"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert\", virkkoi Teresia, johon\nGilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän\nvaikutuksen.\n\n\"Kiitoksia, madame\", vastasi Gilbert; \"olkaa vakuutettu, etten\nkoskaan unohda hyvyyttänne\".\n\n\"Kas tuossa, ottakaa vain\", sanoi Teresia ja antoi hänelle leivän.\n\nGilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan\nJean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä,\nläpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo\nmennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.\n\n\"No, minä otan\", sanoi Gilbert.\n\nSitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun\nhopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli\nhänelle antanut.\n\n\"Viimeinkin\", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, \"olen oma\nisäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua\".\n\nJa vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä\nkoskenutkaan siihen.\n\nSitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja\nsammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.\n\nSeuraavana päivänä, -- edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen\nvähän, -- seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla.\nHän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne\npäin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan\npuutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli,\njonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle\npäin.\n\nEräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien\nkeskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.\n\nGilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että\noli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet\nvielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut\nolivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän,\nettä tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen\ntalven.\n\nSitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia,\njotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.\n\nPari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan,\njonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka\nhän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman\ntahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.\n\nKello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu.\nJa kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa!\n-- sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi\nullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen\ntarvittavat välineet, -- niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä\nja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.\n\nRousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä\niltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa\nneuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja.\nJa nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.\n\nHän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.\n\nMuuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen\nantavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen\nleipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden\nkimpaleen leipää.\n\n-- Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, -- ajatteli Rousseau, --\nja pääsee siten lanteistansa.\n\nRousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten\nhän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi\nlopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli\ntakaisin.\n\n-- Totisesti, -- tuumi Rousseau, -- taidanpa olla nyt onnellisempi\nkuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.\n\nJa kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän\navaamaan hänelle oven.\n\nPäivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti\nkaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon\nkopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa.\nJa Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit\narkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli\nkopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti,\nniin ainakin moitteettomasti.\n\nRousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina.\nArvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta,\npaussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että\ntämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja\nhän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.\n\nFilosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren\nkahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä,\nkaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento\nja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin\nnähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei\nvielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai\nrakkautta.\n\nGilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli\nneljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti\nkuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä\nsäästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan\nkouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:\n\n\"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä\nsaan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan\nminusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani.\"\n\nRousseau katseli häntä säikkynein silmin.\n\n\"Mitä jo sitten aiotte tehdä?\" kysyi hän. \"Onko teillä huomenna\njoitakin muita suunnitelmia kuin työ?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, huomenna tahtoisin olla vapaa, jos sallitte.\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Rousseau; \"voidaksenne kuljeskella joutilaana?\"\n\n\"Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin\", vastasi Gilbert.\n\n\"Miksi juuri sinne?\"\n\n\"Madame la dauphine saapuu sinne huomenna.\"\n\n\"Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen\nvastaanottojuhlat.\"\n\n\"Ne juuri\", virkkoi Gilbert.\n\n\"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi\", sanoi Rousseau, \"ensin\nminusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut\nyksinvallan komeuksia\".\n\n\"Monsieur...\"\n\n\"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne.\nEilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua\nhoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan\nvarpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan\nylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa\nkivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin,\nvaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni\nprinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen,\nhylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut.\"\n\nGilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.\n\n\"Ja miksikä ne hylkäsin?\" jatkoi Rousseau kiivaasti. \"Siksi, että\nihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on\nkirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua\npyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä\ntiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen\ntoimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa\nkestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä\nvastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Gilbert, \"pyydän teitä uskomaan, että minä olen\nymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset\".\n\n\"Varmaankin; -- mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette,\nettä sanon teille...\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Gilbert, \"minä en ole filosofi\".\n\n\"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?\"\n\n\"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti\", vastasi\nGilbert.\n\nNämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että\ntuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja\nhän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.\n\n\"No, olkoon\", sanoi hän, \"teillä lienevät syynne. Se on toista se\".\n\n\"Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään\nsitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia\nnäytöksiä, sen voin teille vakuuttaa.\"\n\n\"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori\nmies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa.\"\n\n\"Olenhan teille sanonut\", vastasi Gilbert surullisena, \"että minä\nolen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis\nnyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?\"\n\n\"Saatte, ystäväni.\"\n\n\"Kiitoksia, monsieur.\"\n\n\"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan\ntäällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia\",\njatkoi Rousseau.\n\n\"Monsieur\", vastasi Gilbert, \"ettekö te olisi hyljännyt kaiken\nmaailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä\njälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?\"\n\n\"Se on aivan totta\", virkkoi Rousseau; \"nyt ymmärrän: te olette\nnuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni.\"\n\nKun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään,\nvirkkoi Rousseau itsekseen:\n\n\"Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nNoidan vaimo\n\n\nSamalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen\npureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja\nhengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä,\nsanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin\nkarmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea,\nmutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä\nharso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella\nhevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä,\nmutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä\nja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin\nhevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä\ntai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.\n\nJoitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman\nympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa,\njosta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä\nsisälle.\n\n\"Mitä te tahdotte, madame?\" kysyi eräs porvareista.\n\n\"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle\", vastasi tuntematon\nnainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.\n\n\"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan\nainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan,\non nyt mennyt.\"\n\n\"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren\npuheille?\" kysyi nyt kolkuttaja.\n\n\"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai\nsoitettava suuren portin kelloa.\"\n\nToinen porvari tuli luokse.\n\n\"Tiennettehän, madame\", sanoi hän, \"että nykyään on johtajattarena\nhänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?\"\n\n\"Kyllä, sen tiedän.\"\n\n\"_Vertudieu!_ Kuinka kaunis hevonen!\" huudahti eräs kuningattaren\nrakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. \"Tiedättekös,\nettä jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan\nlouisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?\"\n\nNämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.\n\nEräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin\nrakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi\nhänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.\n\n\"Menkää sisään, madame\", kehoitti hän, \"ja viekää hevosenne sinne\nmyöskin\".\n\nNainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa,\njonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti\nnopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.\n\nTultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa\nsuitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti\nniin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että\nportinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan\nportin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos\nluostarirakennuksesta.\n\n\"Mitä te tahdotte, madame?\" huudahti hän; \"ja kuinka te olette\npäässyt tänne?\"\n\n\"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin\", vastasi vieras; \"ja\nmitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä\nluostarin johtajattaren puheille\".\n\n\"Madame ei ota vastaan tänä iltana.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus\non ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia\nmaallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua.\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen\nkuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on\ntuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin\nkokousta.\"\n\n\"Hyvä siskoni\", jatkoi vieras nainen, \"minä tulen kovin kaukaa, minä\ntulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa,\nja voimani aivan pettävät.\"\n\n\"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn.\"\n\n\"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita.\"\n\n\"Tulkaa huomenna uudestaan.\"\n\n\"Mahdotonta... Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä\npäivänä... muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Siksi, että minulla ei ole rahaa.\"\n\nPortinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli\ntäynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka\nkuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.\n\n\"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani\",\nvastasi vieras nainen; \"ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei\nminulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin\nmihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan\nturvaa.\"\n\n\"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa\nmuissakin on abbedissa.\"\n\n\"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen\nabbedissan puoleen, hyvä sisko.\"\n\n\"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.\nRanskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin.\"\n\n\"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin.\"\n\n\"Entä kokouksen jälkeen?\"\n\n\"Se on parhaiksi vasta alkanut.\"\n\n\"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen.\"\n\n\"Minun täytyy pahoitella, madame.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Te ette saa häntä odottaa.\"\n\n\"Enkö minä saa odottaa?\"\n\n\"Ette.\"\n\n\"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä\nJumalan talossa?\" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja\nkatsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä,\nvaan virkkoi:\n\n\"Jos asia on niin tärkeä, niin koetan parastani.\"\n\n\"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta\",\nlisäsi tuntematon nainen. \"Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla\npaitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin\nsen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että\nminä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää\nkuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni\nhevostani, että se jaksoi minua kantaa.\"\n\n\"Minä ilmoitan, siskoni.\"\n\nJa nunna meni sisään.\n\nTuokion päästä ilmestyi ovelle muuan palvelijasisar.\n\nPortinvahti-nunna tuli hänen perässään.\n\n\"No niin?\" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka\nhän ehdottomasti tahtoi kuulla.\n\n\"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan\nmahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä\nhuolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte\nvälttämättä tarvitsevanne turvaa\", vastasi palvelijasisar. \"Te voitte\nsiis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän\nmatkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä\nlevolle.\"\n\n\"Entä hevoseni?\"\n\n\"Siitä kyllä pidetään huoli; olkaa rauhassa, siskoni.\"\n\n\"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse,\nkun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä\nhyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen.\"\n\n\"Sitä vaalitaan niinkuin kuninkaan omia hevosia.\"\n\n\"Monet kiitokset!\"\n\n\"Viekää nyt madame huoneeseensa\", käski palvelijasisar\nportinvahti-nunnaa.\n\n\"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin\nrukoilua.\"\n\n\"Kappeli on auki, siskoni\", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea,\njoka vei kirkkoon.\n\n\"Ja minä saan tavata johtajatarta?\" kysyi muukalainen.\n\n\"Huomenna.\"\n\n\"Varhain aamulla?\"\n\n\"Ei varhain aamulla, se ei vielä käy päinsä.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Siksi, että varhain huomisaamuna täällä on suuri vastaanotto.\"\n\n\"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on\nonnettomampi minua?\"\n\n\"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään\npariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme\nkohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis\nymmärtänette...\"\n\n\"Voi minua!\"\n\n\"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten\nvieraitten arvon mukaiseen kuntoon.\"\n\n\"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne,\nolenko täällä varmassa turvassa?\" kysyi tuntematon nainen katsellen\nympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.\n\n\"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka\nyksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä...\"\n\n\"Pakolaisille\", jatkoi vieras nainen. \"Hyvä, tänne ei siis kukaan voi\npäästä, eikö niin?\"\n\n\"Ei ilman lupaa kukaan.\"\n\n\"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala,\nhyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa\nminua usein kauhistaa!\" huudahti tuntematon nainen.\n\n\"Mikä mies?\" kysyi nunna.\n\n\"Ei mikään, ei mikään.\"\n\n-- Hän raukka lienee heikkopäinen, -- mutisi nunna itsekseen.\n\n\"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!\" jatkoi muukalainen aivan kuin\ntodistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.\n\n\"Tulkaa, siskoni, niin vien teidät sinne.\"\n\n\"Minua ajetaan näet takaa; kiireesti, kiireesti kirkkoon!\"\n\n\"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat\", vastasi\npalvelijasisar säälivästi hymyillen. \"Siksi voitte huoletta noudattaa\nminun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään\nvuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla\nkivilattialla.\"\n\n\"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa\npäästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa\", huudahti nuori\nnainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki\nsen mennessään.\n\nNunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta\novesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa\nalttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan\nlattiaa vasten.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nPariisin porvaristo liikkeellä\n\n\nKuten nunnat olivat vieraalle ilmoittaneet, istui luostarin kapituli\nparaikaa koolla pohtien, miten keisarin tytär otettaisiin kaikkein\nloistavimmalla tavalla luostarissa vastaan.\n\nTäten aloitti hänen kuninkaallinen korkeutensa Madame Louise\nabbedissantoimensa Saint-Denisissä.\n\nLuostarin koristusvarasto oli tätä nykyä melkoisen köyhä. Entinen\njohtajatar oli vallastaan luopuessaan vienyt mennessään suurimman\nosan pitsejä, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan, samoin\nkuin pyhäinjäännöslippaatkin ja ehtoollisleipä-astiat, sillä\nabbedissoilla, jotka valittiin aina ylhäisimmistä perheistä, oli\ntapana ainoastaan lainata moisia laitoksia luostareillensa, silloin\nkun he mitä maallisimmilla ehdoilla antautuivat joksikin aikaa\npalvelemaan Herraa.\n\nKun Madame Louise oli saanut kuulla dauphinen poikkeavan\nSaint-Denisin luostariin, lähetti hän erikoisen viestin\nVersaillesiin, ja jo samana yönä tuotiin Saint-Denisiin vaunukuorma\nseinäverhoja, pitsejä ja muita koristuksia.\n\nNiitä tuotiin kaikkiaan kuudensadantuhannen livren arvosta.\n\nJa heti kun levisi huhu, kuinka kuninkaallisen loistaviksi nämä\njuhlat suunniteltiin, huomattiin pariisilaisten tavallisen\nuteliaisuuden kasvavan moninkertaiseksi, tuon voittamattoman,\nhirveän uteliaisuuden, joka, kuten Mercier [kirjailija, 1740-1840;\nkuvasi m.m. Pariisin yhteiskunnallisia puutteita ja paheita. Suom.]\naikoinaan lausui, saattaa pikku annoksissa olla sangen hassunkurista,\nmutta joka panee aina ajattelemaan, jopa itkettää, kun kaikki\npariisilaiset ryntäävät sitä tyydyttämään.\n\nNiinpä nähtiinkin Pariisin porvarien kömpivän ilmoille kojuistaan\nja rientävän jo varhain aamulla, heti kun dauphinen saapuminen oli\nvirallisesti julistettu, Saint-Denisiin ryhmin, joissa oli kymmeniä,\nsatoja, jopa tuhansia.\n\nRanskan kaarti, sveitsiläiset ja Saint-Denisiin sijoitetut rykmentit\noli pantu aseisiin, ja ne olivat asettuneet pitkäksi kujaksi estämään\ntuon kansanmeren vyöryviä aaltoja, jotka olivatkin jo nousseet\nhirveinä hyökyinä kirkon pääportaille ja kiivenneet luostarin\nporttikaaria koristavien kuvanveistosten päälle. Kaikkialla näki\npään toisensa vieressä. Lapsia oli ovikatoksilla, miehiä ja naisia\nikkunoissa, ja tuhannet uteliaat, jotka olivat tulleet liian myöhään\ntai jotka pitivät, kuten esimerkiksi Gilbert, parempana vapauttaan\nkuin anastaa ja suojella paikkaa tungoksessa, -- tuhannet uteliaat,\nsanomme, kiipesivät kuin mitkä ahkerat muurahaiset joka oksalle\nasettuen niihin puihin, jotka muodostivat Saint-Denisistä la Muetteen\nsaakka kujan, jota pitkin dauphine tulisi.\n\nHovi oli kuitenkin Compiègnestä lähdettyään huomattavasti vähentynyt,\nvaikka siinä vieläkin oli runsaasti vaunuja ja komeita livreitä.\nEllei ollut sangen ylhäinen herra, ei voinut ehtiä kuninkaan kanssa\nsamassa joukossa, sillä hän oli lisännyt tavallisen matkavauhtinsa\nnyt kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, määräten monia hevosten\nmuuttopaikkoja matkan varrelle.\n\nVähäarvoisemmat ylimykset olivat siis jääneet vielä Compiègneen\ntai ottaneet kyytimiehet palatakseen Pariisiin ja antaakseen omien\nhevostensa levähtää.\n\nMutta levähdettyään päivän kotonaan, läksivät sekä herrat että\npalvelijat jälleen liikkeelle ja ajoivat Saint-Denisiin, yhtä paljon\nnähdäkseen kansanlaumaa kuin dauphineakin, jonka he olivat jo kerran\nnähneet.\n\nJa paitsi näitä hovilaisten vaunuja, liikkuipa siihen aikaan\nmyöskin tuhansia muita yksityisvaunuja. Ne olivat parlamentin\njäsenten, ylivuokraajain, suurten liikemiesten, muotinaisten\nja oopperataiteilijatarten. Siihen lisäksi vielä vuokrahevoset\nja -vaunut, puhumattakaan _carabas_-vankkureista, jotka toivat\nSaint-Denisiin kukin hiljaista menoa parisenkymmentä pariisilaista\nherraa tai pariisitarta, jotka olivat matkalla tukehtua ajoneuvojen\ntungokseen ja saapuivat perille varmaan paljoa myöhemmin kuin jos\nolisivat lähteneet sinne jalkaisin.\n\nSaattaa siis käsittää, mikä suunnaton ihmisvirta vieri Saint-Denisiä\nkohti sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdet ja julkiset ilmoitukset\nkuuluttivat, että madame la dauphine tulisi sinne. Se tungeksi nyt\nkarmeliittiluostarin edustalla, ja kun ei enää ollut ainoatakaan\nvapaata paikkaa onnen ensin suosimien saamalla torilla, niin levisi\nse pitkin koko tienvartta, jota myöten dauphine ja hänen saattueensa\ntulisi ja lähtisi.\n\nKuvitelkaamme tuossa tungoksessa, joka oli hirvittävä itse\npariisilaisistakin, kuvitelkaamme Gilbertiä, pientä yksinäistä,\navutonta poikaa, joka ei tuntenut paikkakuntaa laisinkaan ja oli\nliian ylpeä kysymään keneltäkään neuvoa, sillä Pariisiin päästyään\ntäytyi hänen tietysti esiintyä jo aito pariisilaisena, hänen, joka\nei koskaan ollut nähnyt samaan paikkaan kerääntyneinä sataa henkeä\nenempää!\n\nEnsin näki Gilbert tänne astuskellessaan maantiellä kävelijöitä\nainoastaan siellä täällä. La Chapellen tienoilla ne näyttivät\nlisääntyvän, ja viimein, kun hän tuli Saint-Denisiin, näytti niitä\nnousevaa esiin suorastaan katukiveyksestä, ja ihmistä oli niin\ntiheästi kuin laihoa suunnattomalla pellolla.\n\nVäkijoukkoon jouduttuaan ei Gilbert nähnyt mitään eteensä. Hän\nmeni, tietämättä minne, sinne päin, jonne tungoskin meni Mutta\ntäytyihän Gilbertin ottaa selvä, missä hän oli. Hän näki eräiden\nlasten nousevan puuhun. Hän ei tosin uskaltanut riisua takkiaan ja\nnoudattaa heidän esimerkkiään, vaikka hänen mielensä teki, mutta\npuun juurelle hän meni. Ne onnettomat, jotka eivät nähneet mitään\neteensä, vaan tallustivat umpimähkää ja vetivät vuorostaan toisia\nvanavedessään, keksivät nyt kysyä tietoja puihin nousseilta. Ja\nheiltä he saivat kuulla, että luostarin ja sen edustalle asetettujen\nkaartinrykmenttien välillä oli suuri, tyhjä aukeama.\n\nGilbertiä rohkaisi tämä ensimmäinen kyselmä niin, että hän tiedusteli\npuolestaan, näkyikö jo mitään vaunuja.\n\nNiitä ei vielä näkynyt. Mutta noin parin virstan päässä\nSaint-Denisistä näkyi maantiellä jo suuri tomupilvi. Tätä juuri\nGilbert halusikin tietää. Vaunut eivät olleet vielä tulleet perille.\nHänen oli nyt vain saatava selville, mistä päin ne tulisivat.\n\nJos Pariisissa tungeksii kansanjoukon läpi puhumatta kenellekään\nmitään, pidetään ihmistä joko englantilaisena tai kuuromykkänä.\n\nTuskin oli Gilbert puskeutunut sivulle, päästäkseen erilleen\ntungoksesta, kuin hän tapasi erään ojan reunalla aterioimassa\npikkuporvari-perheen.\n\nSiihen kuuluivat seuraavat henkilöt:\n\nTytär: kookas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, vaatimaton ja kaino.\n\nÄiti: lihava, pieni ja leikkisä, valkohampainen ja punaposkinen.\n\nIsä kiedottuna laajaan karkeaan, kamlottikankaiseen viittaan, jota\nei otettu vaatekaapista esille muuta kuin pyhäisin, mutta joka nyt\noli päässyt tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Ja tuosta puvustaan hän\npitikin nyt huolta paljon enemmän kuin vaimostaan ja tyttärestään,\nsillä hän tiesi, että viimemainitut tulisivat kyllä omin päinsä\ntoimeen.\n\nLisäksi kuului perheeseen vielä täti: pitkä, laiha ja ärtyisä.\n\nOli myös mukana piika, joka aina nauroi.\n\nViimemainittu oli tuonut tänne valtavassa korissa täydellisen\naamiaisen. Ja kuormaa kantaessaankaan ei tyttö ollut lakannut\nnauramasta tai laulamasta; ja rohkaisipa häntä siihen isäntäkin,\nottaen silloin tällöin tarvittaessa vuorostaan hänen taakkansa\nraahatakseen.\n\nSiihen aikaan pidettiin palvelijaa perheeseen kuuluvana: hän\nja talonkoira olivat suuresti saman arvoisia, he saivat joskus\nselkäänsä, mutta myöskin aina olla matkassa.\n\nGilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli\nhänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka\nTaverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki\nja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä\nlaisinkaan.\n\nGilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia\nelämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut\ntosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti\nBiaksen [muistamme \"Lääkärin muistelmista\" Biaksen lauseen: Minä\nkuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa\nmerkityksessä.\n\nMukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä\nkäytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.\n\nIsä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua\nherättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset\npikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien\nsilmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana\nkiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä\nperheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien\nja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin\nleipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka\nolivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin\njälkilämpimässä.\n\nGilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan\npaikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta\npois.\n\nHän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui\nsen päälle.\n\nHän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan\nkatselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.\n\n\"Tuossa on siisti nuori mies\", virkkoi äiti.\n\nTyttö punastui.\n\nTyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin\njostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa\naina ihastuksesta haltioihinsa.\n\n\"Tuossa on siisti nuori mies\", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston\nkeskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin\nsiveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.\n\nIsä käännähti katsomaan.\n\n\"Ja vieläpä kaunis poika\", virkkoi hän.\n\nTyttö punastui yhä ankarammin.\n\n\"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään\nkantamista\", huomautti piika.\n\n\"Laiskuri!\" sanoi täti.\n\nMutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä,\njollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:\n\n\"Monsieur, ovatko kuninkaalliset vaunut vielä täältä etäällä?\"\n\nKun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle,\nnousi hän ylös ja kumarsi.\n\n\"Kohtelias nuori mies\", virkkoi äiti.\n\nTyttö karahti tummanpunaiseksi.\n\n\"En tiedä varmaan\", vastasi Gilbert; \"mutta kuulin, että parin\nvirstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi\".\n\n\"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur\", virkkoi isä, \"ja jos vain\nkäy laatuun...\"\n\nJa hän osoitti ruohikkoon järjestettyä herkullista aamiaista.\n\nGilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt.\nRuuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan\nviisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän\nkolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan\naamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään\nnoilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.\n\n\"Kiitos, monsieur\", sanoi hän; \"monet kiitokset, minä olen jo syönyt\".\n\n\"Vai niin\", virkkoi rouva; \"näen, että te olette ajatteleva ihminen,\nmonsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä.\"\n\n\"Entä te itse sitten?\" kysyi Gilbert hymyillen; \"ettehän tekään saa\nmitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?\"\n\n\"Oh\", väitti rouva, \"meidän laitamme on aivan toisin, meillä on\nveljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä\".\n\nTyttö muuttui sinipunaiseksi.\n\n\"Hän seisoo paraikaa _Sinisen Riikinkukon_ edustalla, siellä on hänen\nosastonsa.\"\n\n\"Ja uskallankohan udella, missä _Sininen Riikinkukko_ on?\" kysyi\nGilbert.\n\n\"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria\", vastasi äiti. \"Hän on\nluvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta\nhänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu\nvaunuista.\"\n\nNyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei\nuskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta\nhänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.\n\nKuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau\noli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: \"Naisille sopinee\ntarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole\nomat käteni ja hartiani?\"\n\n\"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse\", jatkoi äiti aivan kuin arvaten\nGilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, \"kaikki ne, jotka eivät\nsinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja,\nniitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla\nSaint-Denisiin saakka.\"\n\n\"Mutta, madame\", virkkoi Gilbert, \"minun mielestäni monet muut\nvoisivat ajatella samoin kuin tekin\".\n\n\"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii\nheille katselupaikan.\"\n\n\"Ah, se on totta\", virkkoi Gilbert.\n\nJa hän lausui sanan _totta_ niin pettynyt ilme kasvoillaan, että\npariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.\n\n\"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa\",\nvirkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa\ntoivomukset.\n\n\"Oi, monsieur\", sanoi Gilbert, \"pelkään olevani teille haitaksi\".\n\n\"Pyh, eikö mitä\", vastasi vaimo, \"te autatte meitä sinne paikalle\npääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä\non kaksi.\"\n\nMikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän\najatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen\ntarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen\nkaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.\n\n\"Saas nähdä, kenelle hän tarjoaa käsivartensa\", huomautti täti.\n\nSe apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka\nolisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti\nkolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa,\nrikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen\nkaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa\njuhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin\nsuinkin saattaa.\n\nFilosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko,\nvaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita\ndynaamisia huomioita yhteiskunnasta.\n\nNeljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin\ntykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla\noli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen\nihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä\npari vastustamatonta koiraa.\n\nJotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan\nvartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin\nedustalla olevaan piiriin.\n\nRatsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin\nvalliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja\ntyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.\n\nJa viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä,\nhaukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana,\nnousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana\nylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä\nkoskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin\nhän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja\nveti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri\njoukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja\nuskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille\nkunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.\n\nEnsimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta\njoukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä\njonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla\nvyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään,\nhartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren\nja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver\nlilliputtien pellossa.\n\nGilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa,\nei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa\nselässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan\nmurskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun\nhän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.\n\nHän tarjosi päättävästi perheenäidille käsivartensa.\n\n\"Hävytön\", mutisi täti.\n\nLähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä;\nheidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.\n\n\"_Messieurs_, olkaahan hyvä, laskekaa nyt\", sanoi rouva hilpeästi\nnauraen; \"messieurs, olkaa kilttejä!...\"\n\nJa herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen\nja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu\njoukkokunta.\n\nAskel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko\nviidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja\nluostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin\nmuodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli\nehdottomasti luottanut.\n\nTytär oli tullut vähitellen entisen väriseksi.\n\nKun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan\nja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa\nveljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.\n\nPorvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että\nveljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi\ntovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä\npaikasta riviään.\n\nJa tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari\nsisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka\ntosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja\nkäännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes\nkysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.\n\nSiten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt\noikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan\nhäntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti\nkehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin\nainaiseksi.\n\nSillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja;\nhänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse,\njonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista\noksaa vastaan ja alkoi odottaa.\n\nGilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut\nalkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti\nilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKuninkaan vaunut\n\n\nKaukaa alkoi kuulua sekavaa huutoa, joka kasvoi sitä kovemmaksi ja\näänekkäämmäksi, kuta lähemmäksi se tuli. Se sai Gilbertin terästämään\nkorviaan, ja hänen koko ruumistaan karmi ankara väristys.\n\nKaikui huuto: _Eläköön kuningas!_\n\nSiihen aikaan oli vielä tapana huutaa sellaista.\n\nTietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja\npurppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti,\nsantarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.\n\nSen jälkeen näkyivät raskaat ja komeat vaunut.\n\nGilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka\nei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti\nvälkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät\ntaipuivat ja hatut poistuivat.\n\nHän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta\npaikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.\n\nAnkara isku herätti hänet haltiotilastaan; hänen hattunsa lensi\nmaahan.\n\nHän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja\ntunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi\nhymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.\n\n\"Vai niin\", sanoi kersantti, \"eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois\npäästä?\"\n\nGilbert kalpeni, katseli tomuttunutta hattuaan ja vastasi:\n\n\"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä\ntervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt...\"\n\n\"Ette tiennyt mitä?\" toisti miekkaherra rypistellen kulmakarvojaan.\n\nGilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta,\njosta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään\nleimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.\n\n\"Anteeksi\", sanoi hän, \"minä olen maalta\".\n\n\"Ja olette tullut Pariisiin saamaan kasvatusta, pikku mies?\"\n\n\"Niin, monsieur\", vastasi Gilbert väkisinkin tukehuttaen raivonsa.\n\n\"No niin, koska olette jo opin tolalla\", virkkoi kersantti\ntarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin\npäähänsä, \"oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea\ntervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia\nkorkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen,\ntervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien\nvaakunatunnus. Suom.] -- Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai\ntäytyykö minun teitä opettaa?\"\n\n\"Ei tarvitse, monsieur\", vastasi Gilbert, \"kyllä ne tunnen\".\n\n\"No, se nyt edes on hyvä\", mutisi kersantti.\n\nKuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä.\nGilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä.\nKun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin\nvuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat\nmaahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen\npitkin koko vierivää vaunujonoa.\n\nErään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän\ntulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet\nkatosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti,\nettä hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.\n\nSe johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä\nitsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia\nkersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja\nkirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan\nenkeli tai aave.\n\nGilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka\nyhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä\nsykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä\nhäikäisevään aurinkoon.\n\nJa nuorukaisen tahdonvoima oli niin suuri, että hän onnistui\nyrityksessään.\n\nAndrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet.\nHän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja\ntähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi\nhän Gilbertin.\n\nGilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi\npuhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.\n\nEikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja\nhuomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen\nritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.\n\n\"Gilbertkö?\" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;\n\"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?\"\n\nGilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun\nkunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.\n\nHän sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen näin tervehtiä.\n\n\"Se ori tosiaan totta!\" huudahti parooni huomaten filosofimme. \"Sama\nvintiö, ihan itse.\"\n\nAjatus, että Gilbert olisi Pariisissa, oli hänestä niin ihmeellinen,\nettei hän ollut voinut uskoa tyttärensä silmiä ja että hän nyt\nmaailman suurimmalla vaivalla uskoi omiansakin.\n\nAndréen kasvoilla, joita Gilbert nyt hellittämättä tarkasti, ei\nnäkynyt muuta kuin aivan tavallinen tyyneys ja hieno kummastuksen\nvivahdus.\n\nParooni kumartui ulos vaunujen ovesta ja viittasi Gilbertiä tulemaan\nluokseen.\n\nGilbert aikoi mennä, mutta kersantti esti hänet.\n\n\"Ettekö näe, että minua kutsutaan tuonne\", sanoi Gilbert.\n\n\"Minne?\"\n\n\"Noiden vaunujen luokse.\"\n\nKersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja\nosuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.\n\n\"Kuulkaahan, kersantti\", virkkoi parooni, \"minä tahtoisin puhua\ntuolle pojalle, vain pari sanaa\".\n\n\"Vaikka neljä, monsieur\", vastasi kersantti; \"teillä on muuten hyvää\naikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee\nhyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies.\"\n\n\"No tule sitten, vintiö!\" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea\nmuka aivan tyynesti. \"Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi,\nkun sinun pitäisi olla Taverneyssä.\"\n\nGilbert kumarsi toisen kerran Andréelle ja paroonille ja vastasi:\n\n\"Sattuma ei minua tänne tuonut, vaan minun oma tahtoni.\"\n\n\"Mitä? Oma tahtosi, heittiö? Onko sinullakin muka oma tahto?\"\n\n\"Ja miksikä ei? Jokaisella vapaalla ihmisellä on oikeus pitää oma\ntahtonsa.\"\n\n\"Vapaalla ihmisellä! Vai niin, luuletko sinä sitten olevasi vapaa,\nmokoma raukka?\"\n\n\"Tietysti, koska minä en ole myynyt vapauttani sitoutumalla\nkehenkään.\"\n\n\"No tämä on vasta, _ma foi_, hassu vintiö!\" huudahti herra de\nTaverney ällistyksissään Gilbertin varmasta puhetavasta. \"Häh, sinä\nPariisissa, ja miten sinä olet tänne tullut, sanopas se?... Ja millä\nneuvoilla, vastaapas?\"\n\n\"Jalkaisin\", virkkoi Gilbert lakoonisesti.\n\n\"Jalkaisin?\" toisti Andrée ja hänen äänessään oli säälin vivahdus.\n\n\"Ja mitä sinä Pariisissa aiot tehdä? Vastaa\", huudahti parooni.\n\n\"Saada ensin oppia ja sitten onnea.\"\n\n\"Oppia?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Onnea?\"\n\n\"Niin toivon.\"\n\n\"Ja mitä sinä sillä välin teet? Kerjäät?\"\n\n\"Kerjäänkö!\" toisti Gilbert ylen halveksivasti.\n\n\"Sinä siis varastelet?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla\näänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan\ntuota omituista nuorukaista; \"monsieur, olenko minä koskaan teiltä\nvarastanut?\"\n\n\"Mitä sinä sitten käsilläsi teet, laiskuri?\"\n\n\"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon\nnoudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa\", vastasi Gilbert.\n\"Minä kopioin nuotteja.\"\n\nAndrée kääntyi katsomaan Gilbertiin päin.\n\n\"Kopioitteko te nuotteja?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, mademoiselle.\"\n\n\"Te siis sitä osaatte?\" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella\näänellä kuin olisi aikonut sanoa: -- Te valehtelette.\n\n\"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida\", vastasi\nGilbert.\n\n\"Mistä pirusta sinä nekin olet oppinut, lurjus?\"\n\n\"Niin\", äännähti Andréekin ja hymyili.\n\n\"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä\nistui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa\nkuuntelemaan.\"\n\n\"Vetelehtijä!\"\n\n\"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet\nolivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella\nvaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit.\"\n\n\"Minun nuottivihkoistani!\" huudahti Andrée ylen vihastuneena; \"te\nuskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?\"\n\n\"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni\nanteeksi\", virkkoi Gilbert. \"Mutta ne olivat auki klaveerin kannella,\nmilloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin;\nminä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene\ntoki niiden sivuja tahranneet.\"\n\n\"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa\npianoa niinkuin Haydn\", virkkoi parooni.\n\n\"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa\", vastasi Gilbert, \"jos olisin\nuskaltanut koskea sormellani näppäimiin\".\n\nTahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin,\njoiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä\nmarttyyrin sokeaan kiihkoon.\n\nMutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan\nymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut\nviha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli\noikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä\njättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun\nalempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille\nhuomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin\nhänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:\n\n\"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan\nirtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä\nsyötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä,\nainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia\ntuollaisia kelmejä ja mierolaisia...\"\n\nAndrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että\nhän alensi liioittelullaan arvoaan.\n\nMutta parooni työnsi pois tyttärensä rauhoittavan käden ja jatkoi:\n\n\"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat\ntehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!\"\n\nGilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja\nsanoi kalpeana vihasta:\n\n\"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen\nlöytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa\nseisoskella hattu kourassa!\"\n\n\"Ahaa! Vai niin!\" huusi parooni; \"no, jos pääset Bicêtrestä, niin\nselkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne\nveljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä.\"\n\nAndrée kumartui Gilbertiin päin ja sanoi hänelle käskevästi:\n\n\"Monsieur Gilbert, menkää nyt pois.\"\n\n\"Filip, Filip!\" huusi vanhus.\n\n\"Menkää\", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja\nliikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.\n\nMuuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle;\nhän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni\nnäytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.\n\n\"Kas, Gilbert täällä!\" huudahti hän koruttomasti, nähdessään\nnuorukaisen. \"Päivää, Gilbert... Mitä tahdotte, isä?\"\n\n\"Päivää, monsieur Filip\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Minä tahdon\", toisti parooni kalpeana vimmasta, \"että annat tuolle\nlurjukselle miekkasi huotrasta!\"\n\n\"Mitä hän sitten on tehnyt?\" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan\nvuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.\n\n\"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!...\" huusi parooni; \"Filip, lyö kuin\nkoiraa!\"\n\nFilip kääntyi sisarensa puoleen.\n\n\"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti Gilbert.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Andrée; \"hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy\nsyyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme,\nhänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota\nymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui.\"\n\n\"Eikö muuta?\" kysyi Filip.\n\n\"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän\nsuuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei\nansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo\nlähtemään.\"\n\nParoonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.\n\nGilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen\nsydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa.\nHän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen\nruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.\n\nHäntä pyörrytti.\n\nOnneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että\nvaunujono lähti vierimään.\n\nParoonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;\nAndrée haipui kuin unessa.\n\nGilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä\nja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa\nonnettomuutensa taakkaa.\n\nSilloin pani joku kätensä hänen olalleen.\n\nHän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja\njättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi\nnyt hymyillen hänen luokseen.\n\n\"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi\nsinä olet Pariisissa?\"\n\nFilipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.\n\n\"Oi, monsieur\", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen\nhorjumaton kuin olikin; \"mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä\nteiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja\nnälkään.\"\n\nFilip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin\nennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti\nhylätty.\n\n\"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman\nrahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?\"\n\n\"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee\nhän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka\nmieluummin ovat tekemättä mitään.\"\n\nFilip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt\nGilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.\n\n\"Saatko sinä edes ruokaa?\" kysyi hän.\n\n\"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen\ntoivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin\nsiitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut.\"\n\n\"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin\nTaverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon\npalvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä.\"\n\n\"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur.\"\n\n\"Kuule, Gilbert\", jatkoi nuori upseeri; \"sinä tiedät, että minä olen\naina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin\nsilmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa?\nSen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni\nhienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi.\"\n\n\"Oi, ritari de Taverney!\" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.\n\n\"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert.\"\n\n\"Kiitän teitä, monsieur.\"\n\n\"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa\nasemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä\npilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa\nkunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi\npaikkaa.\"\n\nGilbert pudisti halveksivasti hymyillen päätänsä.\n\n\"Minä ryhdyn opiskelemaan\", vastasi hän.\n\n\"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia,\ntäytyy maksaa heille rahaa.\"\n\n\"Minä ansaitsen jo rahaa, monsieur.\"\n\n\"Niinkö, ansaitset!\" virkkoi Filip hymyillen; \"ja paljonko ansaitset,\nsano?\"\n\n\"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita\nkolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin.\"\n\n\"Mutta sehän riittää niin ja näin ruokaan.\"\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Kuulehan nyt, ethän pane pahaksesi, jos tarjoan sinulle apuani.\"\n\n\"Te apua minulle, hra Filip?\"\n\n\"Aivan niin, minä. Häpeätkö sinä ottaa sitä minulta?\"\n\nGilbert ei vastannut mitään.\n\n\"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan\", jatkoi\nritari Maison-Rouge. \"Eivätkö he ole veljiä --\"\n\nGilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren\nupseerin jaloihin kasvoihin.\n\n\"Nämä sanat hämmästyttävät sinua?\" kysyi Filip.\n\n\"Eivät, monsieur\", sanoi Gilbert, \"ne ovat filosofian sanoja; siinä\nvain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän\nsäätyynne kuuluvien henkilöiden suusta\".\n\n\"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme\npuhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä\nole ylpeä minua kohtaan\", jatkoi Filip; \"ja mitä nyt sinulle\nlainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka\nsinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?\" [Colbert oli\nkuuluisa valtiomies, 1619--1683; porvarillista syntyperää, kohosi\nrahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä,\ntaiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi\nasemaansa köyhästä pojasta. Suom.]\n\n\"Taikka Tronchin\", virkkoi Gilbert.\n\n\"Vaikkapa niin. Kas tässä on kukkaroni, jaetaanpa sen sisältö.\"\n\n\"Kiitoksia, monsieur\", vastasi masentumaton nuorukainen, joka\nkuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei\ntahtonut sitä ilmaista; \"kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta...\nmutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut\ntarjouksenne vastaan, uskokaa se\".\n\nSitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään\nnopeasti tungokseen.\n\nNuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi\nvoinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei\nGilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi\npaikalleen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nPahanhengen vaivaama\n\n\nMadame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä,\nlakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen\niloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen\nmajesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri\nmitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen\nluostarikammionsa seinämuuria vastaan.\n\nKuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja\nhallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti\nkäskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan.\nDauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki\nensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen.\nSilloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois\nverhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.\n\nHän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa,\njoka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin\nraskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen\nraskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä\nhiljaisuuden paikasta.\n\nSitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.\n\n\"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet\ntavalliset almunsa?\" kysyi hän.\n\n\"Ovat, Madame.\"\n\n\"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?\"\n\n\"On, Madame.\"\n\n\"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty\nheidät menemään?\"\n\n\"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt\nheille varustaa.\"\n\n\"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?\"\n\n\"Ei ketään, Madame.\"\n\nMadame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa\nviileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.\n\nRahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta\njotakin käskyä tai lupaa saada poistua.\n\nMadame Louise -- Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka\ntällä hetkellä mietti -- Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista\nruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja\njasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.\n\nYhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen\nkavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.\n\n\"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?\" kysyi Madame\nLouise.\n\n\"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame.\"\n\n\"Ovatko hänen hevosensa täällä?\"\n\n\"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän\njää yöksi.\"\n\n\"Mitä jyminää tuo sitten on?\"\n\n\"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen.\"\n\n\"Minkä vieraan naisen?\" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.\n\n\"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän\nkorkeudeltanne turvaa.\"\n\n\"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?\"\n\n\"Huoneessaan tai kirkossa.\"\n\n\"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?\"\n\n\"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja\nkoko yön hän rukoili kappelissa.\"\n\n\"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt\", mutisi abbedissa rypistäen\nkulmiaan.\n\n\"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään.\"\n\n\"Minkälainen nainen hän on?\"\n\n\"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen.\"\n\n\"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?\"\n\n\"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen\ntakaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin\nhän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista.\"\n\n\"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt,\njossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään.\"\n\nRahastonhoitaja-nunna läksi menemään.\n\n\"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Lorenza Feliciani.\"\n\n\"En tunne ketään sen nimistä\", virkkoi Louise mietiskellen; \"mutta ei\nväliä, antakaa tuon naisen tulla sisään\".\n\nAbbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty\ntammesta, koristettu Henrik II:n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä\nolivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.\n\nSe oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet\nluostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja\nmaallisten pyyteiden välillä.\n\nTuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme\nvieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme\nkertoneet.\n\nMadame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin\nsuvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa\nkun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen\nniin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen\nsuuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin\nviattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi\nja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa\", kehoitti prinsessa.\n\nNuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.\n\nPrinsessa nosti hänet ylös.\n\n\"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Kyllä, Madame.\"\n\n\"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?\"\n\n\"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä.\"\n\n\"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta\nkuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi.\"\n\nNämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.\n\n\"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta\", vastasi Lorenza; \"ja muuten:\nen tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille\nkertoa\".\n\n\"Tuo aikomanne kertomus on siis varsin harvinainen?\"\n\n\"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti,\nMadame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen\nuudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen\npuolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä.\"\n\n\"Puolustukseksenne? Teitä ajetaan siis takaa, teitä ahdistellaan?\"\n\n\"Niin, Madame, minua ajetaan takaa\", huudahti vieras nainen kauhusta\nsuunniltaan.\n\n\"Muistakaa siis, madame\", virkkoi prinsessa, \"että tämä talo on vain\nluostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin\nkaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään\nsellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä\ntalo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin\nyksinkertaisesti Jumalan talo.\"\n\n\"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin\", vastasi Lorenza. \"Niin, tämä\non Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla\nrauhassa.\"\n\n\"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän\nkostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen.\"\n\n\"Esivalta ei voi mitään sitä miestä vastaan, jota minä pelkään,\nMadame.\"\n\n\"Kuka hän sitten on?\" kysyi abbedissa sisimmässään pelästyen.\n\nSalaperäisen kiihtymystilan vallassa Lorenza meni lähemmäksi\nprinsessaa.\n\n\"Kysytte, kuka hän on, Madame?\" toisti hän. \"Hän on, siitä olen\nvarma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille\nsaatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman.\"\n\n\"Mitä sanoittekaan?\" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin\najatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.\n\n\"Ja minä, voi minua onnetonta!\" huudahti Lorenza väännellen kauniita\nkäsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin\nvaletut; \"minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen...\"\n\n\"Sanokaa.\"\n\nLorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan\nhiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:\n\n\"Minä olen riivajaisen vallassa!\" jupisi hän.\n\n\"Riivajaisen!\" huudahti prinsessa: \"kuulkaa, oletteko te järjissänne\nvai olisittekohan...?\"\n\n\"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta\nminä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte.\"\n\n\"Riivaajaisen vallassa!\" toisti prinsessa.\n\n\"Ah, niin, niin!\"\n\n\"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te\nolette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen.\nTe näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan\nselvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta\nkamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi.\"\n\n\"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä\nsalaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin.\"\n\n\"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te\npuhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?\"\n\n\"Vanhempani!\" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä\nristiin. \"Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä?\nJa ystäväni?\" lisäsi hän katkerasti. \"Oi, Madame, missä minulla on\nystäviä!\"\n\n\"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni\", virkkoi Madame\nLouise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. \"Ketkä ovat\nteidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?\"\n\n\"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa.\nIsäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän\nköyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut,\nettä kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on\npoika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin\npojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika\nsaataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut\nmitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita,\nveljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi,\nkardinaaliksi.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat\ntukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi\nSubiacon karmeliittiluostariin.\"\n\n\"Ja te itse, mitä te siitä sanoitte?\"\n\n\"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen\ntulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa\ntahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä\nminä voinut muuta kuin totella.\"\n\n\"Ja kuitenkin...\"\n\n\"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan\nkaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut\nparatiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista\ntytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet\nmenettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä\nvastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita\ntunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa\noman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut\nperusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään\nyleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista\nenemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä.\"\n\n-- Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni\nhankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me\nläksimme matkalle Subiacoon.\n\n-- Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa,\nmutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin\npuolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme.\nKuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin\nväsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani,\nja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville\nja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko\nluostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.\n\n-- Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja\nhalkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät,\nminä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä\npistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan\npäälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.\n\n\"Lapsiraukka!\" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin\ntätä kertomusta.\n\n\"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en\nerikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät\nryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä\nryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota\nmaksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä\nsen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä\ntiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa\nscudia.\"\n\n-- Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan\nmeidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun\nminä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa --, kun näin\näitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo\nonnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa\nihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta\narmoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla\nautiolla paikalla kukaan minua kuulisi.\n\n-- Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini\nkyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet\nselän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden\nmerkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut\ntehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa\nnappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.\n\n-- Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla\npelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.\n\n-- Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua\nkauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.\n\n-- Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös,\nkun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni\nja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.\n\n-- Tulipunaisen raudan pisto ei olisi saanut minua huutamaan\nepätoivoisemmin.\n\n-- 'Oi, Jumala, Jumala, anna minun kuolla!' huusin minä.\n\n-- Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni\npyörtyi.\n\n-- Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista,\njotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa\nveitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti\npuristetuissa käsissään.\n\n-- Minä odotin iskua, toivoin sitä, rukoilin sitä.\n\n-- Yhtäkkiä näkyi tiellä mies ratsun selässä.\n\n-- Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa,\njoka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan\njonkin merkin.\n\n-- Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen,\nkatseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään\nratsun selässä.\n\n-- Ehdittyään luokseni hän pysäytti hevosensa.\n\n-- Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua\njonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen\npillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.\n\n-- Rosvo laski minut käsistään maahan.\n\n-- 'Tule tänne', sanoi tuntematon hänelle.\n\n-- Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija\nkäsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan\nerillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut\nitsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.\n\nViimemainittu kumartui ja lausui rosvon korvaan hiljaa sanan:\n\n-- _'Mac'_.\n\n-- Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma,\nsillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet\naiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka\nmerkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.\n\n-- _'Benac'_, vastasi rosvo.\n\n-- Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon\npedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat\nsidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.\n\n-- Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle\nosansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat.\nAinoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.\n\n-- Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini\nsylissä.\n\n-- 'Menkää nyt', sanoi tuntematon rosvoille.\n\n-- Rosvot tottelivat ja katosivat kaikki nurisematta metsään.\n\n-- 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun\nyli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.\n\n-- Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka\nemme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja\nminä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten,\nsillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua\npelastajani puoleen.\n\n-- Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä\nedelleenkin meitä suojellakseen.\n\n-- Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta\nsitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka\noli rintaani ahdistanut.\n\n\"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?\" kysyi prinsessa tästä\nyksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.\n\n\"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää\", vastasi Lorenza. \"Oi, kaikki ei\nole vielä lopussa.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", sanoi Madame Louise.\n\nNuori nainen jatkoi:\n\n\"Kaksi tuntia tämän tapahtuman jälkeen me tulimme perille Subiacoon.\"\n\n-- Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään\nmuusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt\nyhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan\nlähettämänä.\n\n-- Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen\nolevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka\nne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat\nkuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö,\njolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja\nrankaisee heitä ja jakaa saaliin.\n\n-- Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin\nvähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin\nkiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa,\nettä se mies oli rosvo.\n\n-- Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani\nrukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta\ntuolle tuntemattomalle pelastajalleni.\n\n-- Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli\nsaatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni.\nMinä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin\nkoskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että\nJumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana,\nkoska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä,\njotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä\nviattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa\notsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla\nvanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut\npantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut\ntavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen\nalle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan\nsanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä\nmaailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi\nkaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan\nlyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai\nkahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.\n\n-- Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut\neikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut\nmaailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta\noli jäljellä enää vain tunteeton varjo.\n\n-- Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset\npyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista\npäivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas\nkappeliin.\n\n-- Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei\nnähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan\njotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee\npalvelijoitaan.\n\n-- Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen\nvälissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai\nparemminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri\nrako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.\n\n-- Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen\npäin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä\npolvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin\nahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon\nomituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen\nkerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin\nsanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt\nveljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka\nporsliinilautasenkin lävitse.\n\n-- Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota\nvetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin\nniinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin\nhänelle:\n\n-- 'Kiitos, kiitos!'\n\n-- Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet\nliikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne\nminun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös\npaikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin\nsinne yhä ja vapisin.\n\n-- Muukalainen oli kadonnut.\n\n-- He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin\npunastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.\n\n-- Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, \"siitä\nsaakka minä olen ollut pahanhengen vallassa\".\n\n\"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni\",\nvastasi prinsessa hymyillen; \"rauhoittukaa siis ja jatkakaa\".\n\n\"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin\ntunsin!\"\n\n\"Ja mitä te tunsitte?\"\n\n\"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko\nsieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa.\"\n\n\"Siskoni\", virkkoi Madame Louise, \"pelkäänpä, että tuo pahahenki oli\nvain rakkautta\".\n\n\"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia\nkärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni,\nrakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta,\nrakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle\ntuli.\"\n\n\"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni.\"\n\n\"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin,\nMadame?\"\n\n\"Kyllä, epäilemättä.\"\n\n\"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin\nkorvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan\nnunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä\nmaailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan\nsydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin\ntunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin\nkaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon\nmatkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa\nkuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan\nkaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin,\nMadame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon\nmiehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen\nlemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun.\"\n\n\"Se on kyllä paha ajatus\", vastasi Madame Louise. \"Mutta pahahenki,\njoka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on\nmelkoisen viatonta laatua. Jatkakaa.\"\n\n\"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden\nvastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via\nFrattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi\nminua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat\nyhdessä pakisten ja lauleskellen.\"\n\n-- Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja\nodotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan\npuoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei\npuhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli.\nHän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.\n\n-- Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin\ntuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen\nvallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin\nminä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta\nlähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta\nvaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja\njotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.\n\n-- Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli,\nja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo\nmies oli, joka oli hänen seurassaan.\n\n-- Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä\nhänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen\nluokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:\n\n-- 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on\neräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'\n\n-- Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän\nkaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon\ntuntemattoman kanssa.\n\n-- Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä\nvastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin\nihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli\nrukoillut polvillaan sen edessä.\n\n-- Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli\nhitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa,\njoka oli kuin kaksi tulista sädettä.\n\n-- Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos\nniin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta\nhän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen\naivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa\nvaltasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä\nhymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti\nhuumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut\nsaada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin\nhän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin\nminä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via\nFrattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi\nylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin\nvuorostaan.\n\n-- Illalla riisuutuessani löysin minä kaulaliinani alta kirjelipun,\njoka sisälsi ainoastaan seuraavat kaksi riviä:\n\n'Se mies, joka Roomassa rakastaa nunnaa, tuomitaan kuolemaan.\nAnnatteko kuoleman sille, jolle olette velkaa elämänne?'\n\n-- Siitä päivästä alkaen, Madame, olin täydellisesti pahan vallassa,\nsillä minä valehtelin Jumalalle, koska en Hänelle tunnustanut, että\najattelin tuota miestä yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin Häntä.\n\nLorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja\nkatsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot\nsaisivat, kun hän tämän kuuli.\n\n\"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista\", vastasi\nRanskan Madame Louise varmasti. \"Se on onnetonta intohimoa,\ntoistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät\nmaailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin\nkuin niitä kadutaan.\"\n\n\"Kadutaan, Madame?\" huudahti Lorenza. \"Mitä sanotte! Te näette minun\nitkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan\nteitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja\nkuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta\nkuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!\"\n\n\"Mutta ainakin tähän saakka...\", alkoi Madame Louise sanoa.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian\nankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame\", pyysi Lorenza.\n\n\"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin\npalvelija.\"\n\n\"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli,\njota minä tulin tänne etsimään.\"\n\n-- Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja\njoka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa.\nMinä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin\npäättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun\ntuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin,\nikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut\nminut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen\nsuloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut.\nMutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin\nvoinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän\nseisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen\npäinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen,\nkääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä\nennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina\nrukouskirjaani.\n\n-- Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus\nolisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni,\nkoko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli\nyksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen\nminä hyvin tunsin.\n\n-- Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten\nhalusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin\nhäntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen\nnäkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani\nohitse.\n\n-- Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä\nilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä\näidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani,\nnäin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli\nmaailmassa: isäni, äitini ja veljeni.\n\n-- He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta\nminä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen.\nSillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä\nminulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä\ntilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki\näidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.\n\n-- Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui\nkeskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan,\nhaluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi,\nja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua\nkiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.\n\n\"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin\nensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?\" kysyi\nprinsessa.\n\n\"Ei mitään muuta, Madame.\"\n\n\"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?\"\n\n\"En, paitsi ajatuksissani.\"\n\n\"Ettekä ollut edes kirjoittanut hänelle?\"\n\n\"Oi, en toki.\"\n\n\"Jatkakaa. Kertomuksenne jäi päivään, jolloin otitte nunnanhunnun.\"\n\n\"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni\nviimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista,\noli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa\nyhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli\naina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän\nilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan,\nja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja\nniinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen\nvalan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala\nkyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa\nkimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä\npuolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä.\"\n\n-- Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt\nalas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin\ntavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella\nasuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien\nasukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu,\nettä minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle,\nväitetään. Jumalanpalvelus alkoi.\n\n-- Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi\npian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani\nmelkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni.\nPappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa,\nVapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni\ntuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää\nentinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa\nilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon\nkynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun\nkatseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä\nkuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.\n\n-- Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun\nkiinteämmin kuin koskaan ennen.\n\n-- Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot,\nrukous, kaikki keskeytyivät.\n\n-- Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta\nminä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja\nettä minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on\nirtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä\nauringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei\nsaanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden\nkylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.\n\n-- Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat\npettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt\nhänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en\nsuinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla.\nMinä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja\ntunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.\n\nPrinsessa liitti kätensä säälivästi ristiin.\n\n\"Eikö se ollut kauhea tapaus\", sanoi Lorenza, \"eikö siinä huomaa\nhelposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?\"\n\n\"Varokaa ajattelemasta noin\", vastasi prinsessa hellän säälivästi,\n\"varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen\nlukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan\nteidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te\npyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa.\"\n\n\"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin\nlausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki\", huudahti Lorenza.\n\"Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?\" jatkoi hän. \"Mutta\nsilloinhan olisin selvinnyt tajuihini kymmenessä minuutissa,\nneljännestunnissa tai tunnissa pyörtymiseni jälkeen. Minä olisin\nneuvotellut sisarten kanssa, minä olisi heidän parissaan saanut\ntakaisin rohkeuteni ja uskoni.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Madame Louise, \"mutta eikö sitten sillä tavoin\nkäynyt?\"\n\n\"Madame\", vastasi Lorenza samealla ja kiihkeällä äänellä, \"kun\nselvisin tajuihini, oli ylläni yö. Kiivas ja tahdikas heilunta oli\nkiusannut minua jo muutaman minuutin. Minä kohotin päätäni luullen\nolevani kappelin katon alla tai nunnankammiossani sängyn verhojen\ntakana. Minä näin kallioita, puita, pilviä; ja kesken kaikkea minä\ntunsin sitten lämpöisen henginnän hyväilevän kasvojani. Minä luulin\nsairaanhoitaja-sisaren vaalivan itseäni ja tahdoin häntä kiittää...\nMadame, minun pääni lepäsi miehen rintaa vasten, ja se mies oli tuo\nminun vainoojani. Minä katselin ja koskettelin itseäni tietääkseni\nvarmasti, elinkö minä tai olinko edes valveilla. Minä huudahdin\nkauhusta. Minä olin valkoisiin puettu. Päässäni oli valkeista\nruusuista solmittu seppele aivan kuin olisin ollut morsian tai\nkuollut.\"\n\nPrinsessa huudahti tahtomattaankin. Lorenzan pää hervahti hänen\nkäsiinsä.\n\n\"Seuraavana päivänä\", jatkoi Lorenza nyyhkyttäen, \"seuraavana\npäivänä otin selon, miten pitkä aika tällä välin oli kulunut: oli\nkeskiviikko. Minä olin siis kolme päivää tiedottomana; ja minä en\ntiedä yhtään mitään, mitä noina kolmena päivänä oli tapahtunut.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKreivi de Fenix\n\n\nSeurasi syvä hiljaisuus, jonka kuluessa toinen noista naisista oli\nvaipunut tuskallisiin mietteisiin ja toinen helposti ymmärrettävän\nkummastelun valtaan.\n\nViimein lopetti Madame Louise ensimmäisenä hiljaisuuden.\n\n\"Ja te ette itse millään tavoin ollut avullisena ryöstössänne?\" kysyi\nprinsessa.\n\n\"En toki.\"\n\n\"Ettekä tiedä, millä tavoin te jouduitte pois luostarista?\"\n\n\"En, sitä en tiedä.\"\n\n\"Ja kuitenkin on luostari tavallisesti hyvin suljettu ja vartioitu\npaikka; siellä on rautatangot ikkunoissa, melkein ylitsepääsemättömät\nmuurit ja porttivahti, joka ei koskaan jätä muille avaimiaan. Niin\non laita varsinkin Italiassa, jossa luostarisäännöt ovat paljon\nankarammat kuin Ranskassa.\"\n\n\"Mitenkä voisinkaan selittää teille tätä, Madame, sillä olen\nkoettanut syventyä muistojeni kuiluun, mutta en löydä sieltä siitä\nhetkestä saakka kerrassaan mitään.\"\n\n\"Entä soimasitteko häntä tuosta ryöstöstä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja millä hän puolusti itseään?\"\n\n\"Hän sanoi minulle, että hän rakasti minua.\"\n\n\"Ja mitä te silloin hänelle sanoitte?\"\n\n\"Että minä pelkäsin häntä.\"\n\n\"Te ette siis häntä rakastanut?\"\n\n\"Oi, en, en!\"\n\n\"Oletteko aivan varma siitä?\"\n\n\"Voi, Madame, se tunne, joka minulla oli tuota miestä kohtaan, oli\naivan eriskummallinen. Silloin, kun hän on läsnä, en minä ole enää\nitseni, minä olen hän; mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin; mitä hän\nkäskee, sen minä teen; minun sieluni on aivan voimaton, minun järkeni\ntahtoa vailla: yksi ainoa hänen katseensa kukistaa ja lumoaa minut.\nMilloin tuntuu siltä kuin valaisi hän sieluni sopukoihin ajatuksia,\njotka eivät ole minun omiani, milloin tuntuu kuin vetäisi hän minusta\nnäkyville ajatuksia, jotka ovat piilleet minussa niin kätkettyinä,\netten ole niiden olemassaoloa aavistanutkaan. Oi, Madame, näettekö\nnyt, että tämä on selvää noituutta.\"\n\n\"Se on ainakin omituista, ellei juuri yliluonnollista\", vastasi\nprinsessa. \"Mutta millaisissa väleissä olitte tuon miehen kanssa sen\ntapahtuman jälkeen?\"\n\n\"Hän oli minua kohtaan erinomaisen hellä ja minuun vilpittömästi\nkiintynyt.\"\n\n\"Hän oli kai kuitenkin turmeltunut luonne?\"\n\n\"Sitä minä en usko; päinvastoin puhuu hänen sanoissaan suorastaan\njonkinlainen apostoli.\"\n\n\"No niin, myöntäkää siis, että rakastatte häntä.\"\n\n\"En, en, Madame\", väitti nuori nainen tuskallisesti ja tarmokkaasti;\n\"minä en rakasta häntä\".\n\n\"Silloin teidän olisi pitänyt paeta hänen luotaan, teidän olisi\npitänyt turvautua maalliseen valtaan ja antaa vanhempienne vaatia\nteitä takaisin.\"\n\n\"Madame, hän vartioi minua niin huolellisesti, että minä en voinut\npaeta.\"\n\n\"Miksi ette sitten ilmoittanut kirjeellä tilastanne?\"\n\n\"Me pysähdyimme matkan varrella ainoastaan taloissa, jotka näyttivät\nolevan hänen omiaan ja joissa kaikki tottelivat häntä. Monta kertaa\nminä pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta henkilöt, joiden\npuoleen käännyin, olivat saaneet häneltä erikoiset ohjeet; minulle ei\nkoskaan mitään vastattu.\"\n\n\"Mutta millä tavalla te sitten matkustitte?\"\n\n\"Ensin kyytivaunuilla; mutta Milanossa eivät meitä enää odottaneet\nkyytivaunut, vaan eräänlainen pyörillä kulkeva talo, jossa me sitten\njatkoimme matkaamme.\"\n\n\"Mutta kai hänen joskus kuitenkin täytyi jättää teidät yksin?\"\n\n\"Kyllä, mutta silloin hän lähestyi minua ja sanoi minulle:\n'Nukkukaa.' Ja minä vaivuin uneen enkä herännyt ennenkuin hän tuli\ntakaisin.\"\n\nPrinsessa pudisti epäuskoisesti päätänsä.\n\n\"Te ette oikein tosissanne tahtonutkaan paeta\", virkkoi hän; \"muuten\nteidän olisi onnistunutkin se tehdä\".\n\n\"Oi kyllä, Madame, ainakin mikäli minä ymmärrän... Mutta luullakseni\nminä olin lumottu.\"\n\n\"Hänen lemmensanainsa ja hyväilyjensä lumoama?\"\n\n\"Hän puhui minulle harvoin rakkaudesta, Madame, enkä muista hänen\nitseäni hyväilleen muuten kuin suutelemalla minua illalla otsalle ja\nsamoin aamulla.\"\n\n\"Omituista, eriskummallista tosiaankin\", jupisi prinsessa. Mutta yhä\nhän epäili ja jatkoi:\n\n\"Sanokaa minulle vielä kerran, ettette häntä rakasta.\"\n\n\"Sen olen valmis vannomaan, Madame.\"\n\n\"Sanokaa vieläkin, etteivät minkäänlaiset maalliset siteet yhdistä\nteitä häneen.\"\n\n\"Sen sanon yhä uudestaan.\"\n\n\"Että hänellä ei ole mitään oikeuksia, joilla hän voi vaatia teitä\ntakaisin.\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Mutta kuinka te sitten olette tullut tänne?\" jatkoi prinsessa.\n\"Kertokaa, -- sillä sitä minä en ymmärrä.\"\n\n\"Madame, minä käytin hyväkseni ankaraa rajuilmaa, joka yllätti meidät\njonkun matkaa tänne päin muistaakseni Nancy-nimisestä kaupungista.\nHän oli poistunut paikaltaan vierestäni; hän oli mennyt ajoneuvojen\ntoiseen osastoon, erään vanhuksen puheille, joka siinä osastossa\nasui. Silloin minä hyppäsin hänen ratsunsa satulaan ja pakenin.\"\n\n\"Ja miksi te jäitte juuri Ranskaan, ettekä pyrkinyt takaisin\nItaliaan?\"\n\n\"Minä ajattelin, etten voisi mennä takaisin Roomaan, koska siellä\nluultaisiin, että minä olin tuon miehen kanssarikollinen; siellä minä\nolisin ollut häväisty, vanhempani eivät olisi ottaneet minua vastaan.\"\n\n-- Sen tähden minä päätin paeta Pariisiin ja elää siellä piilosalla\ntai lähteä johonkin muuhun suureen kaupunkiin, jossa pääsisin kätköön\nkaikkien ihmisten silmiltä ja varsinkin hänen.\n\n-- Kun tulin Pariisiin, oli koko kaupunki järkyksissään siitä, että\nte olitte ruvennut nunnaksi karmeliittiluostariin, Madame. Kaikki\nkiittivät teidän hurskauttanne, teidän hyvyyttänne ja sääliänne\nkärsiviä kohtaan. Tämä tieto oli minulle valonsäde, Madame. Minut\nvaltasi varma vakaumus, että te yksinänne olitte kyllin hyvä\nottaaksenne minut turviinne ja kyllin mahtava voidaksenne puolustaa\nminua.\n\n\"Te vetoatte aina minun mahtiini, lapseni: onko hän siis sitten niin\nmahtava, tuo mies?\"\n\n\"On, sitä hän on.\"\n\n\"Mutta kuka hän sitten on? Sanokaahan nyt! Hienotunteisuudesta en ole\ntähän saakka tahtonut sitä teiltä kysyä. Mutta jos minun täytyy teitä\nsuojella, niin on minun saatava tietää, ketä vastaan.\"\n\n\"Oi, Madame, siinä on taas seikka, johon en voi teille vastata.\nMinä en laisinkaan tiedä, kuka hän on ja mikä hän on: sen tiedän\nainoastaan, etteivät ne, joiden eteen hän suvaitsee ilmestyä, voisi\nkunnioittaa enemmän kuningasta tai palvella nöyremmin jumalaansa kuin\nhäntä.\"\n\n\"Mutta entä hänen nimensä? Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Madame, minä olen kuullut häntä mainittavan monilla eri nimillä.\nMutta niistä on ainoastaan kaksi jäänyt mieleeni. Toisella niistä\npuhutteli häntä tuo vanhus, josta olen jo teille kertonut ja joka\noli matkatoverinamme Milanosta siihen saakka, jolloin pakenin hänen\nluotaan. Toisella nimellä taas hän itse puhui itsestään.\"\n\n\"Millä nimellä se vanhus puhutteli häntä?\"\n\n\"Nimellä Akharat... Eikö se ole pakanallinen nimi, vai mitä?...\"\n\n\"Ja miksi hän itse itseään sanoi?\"\n\n\"Josef Balsamoksi.\"\n\n\"Ja muuten hän...?\"\n\n\"Hän... hän tuntee koko maailman, hän tietää kaikki sen asiat;\nhän puhuu... taivaan Jumala, anna hänelle anteeksi sellaiset\nherjaukset!... hän puhuu Aleksanteri Suuresta, Caesarista ja Kaarle\nSuuresta niinkuin he olisivat olleet hänen tuttaviaan, ja ovathan ne\nmiehet luullakseni kuolleet sangen kauan sitten; mutta lisäksi puhuu\nhän vielä Kaifaasta, Pilatuksesta ja Vapahtajastamme Jeesuksesta\nKristuksesta aivan kuin hän olisi nähnyt hänen ristinkuolemansa.\"\n\n\"Hän on joku huijari\", virkkoi prinsessa.\n\n\"Madame, minä en tiedä varmaan, mitä tuo nimitys, jota hänestä\nkäytätte, Ranskassa merkitsee; mutta sen minä tiedän varmaan, että\nhän on vaarallinen mies, olento, jonka edessä kaikki taipuu, kaikki\nmurtuu, kaikki vaipuu tomuksi, mies, jota luulisi aseettomaksi, mutta\njolla on omat aseensa; jonka saattaisi luulla olevan yksin, mutta\njoka voi nostattaa miehiä vaikka maan alta. Ja kaiken tämän hän\nsaa aikaan ilman väkivaltaa ja voimaa, yhdellä ainoalla sanallaan,\npelkällä viittauksella... yhdellä ainoalla hymyllään.\"\n\n\"No\", virkkoi prinsessa, \"olkoonpa se mies millainen tahansa, teitä\nsuojellaan häntä vastaan, olkaa huoletta, lapseni\".\n\n\"Te suojelette, niinhän, Madame?\"\n\n\"Niin, ja sen teen niin kauan kuin ette itse kieltäydy ottamasta sitä\nsuojelusta vastaan. Mutta älkää uskoko älkääkä varsinkaan koettako\nuskotella minulle yliluonnollisia ilmiöitä, joita teidän sairas\nmielikuvituksenne on luonut. Saint-Denisin luostarin muurit ovat\nvarma turva helvetin voimia vastaan, ja vieläpä peloittavampiakin,\nnimittäin ihmisten valtaa vastaan, uskokaa minua. Sanokaa nyt,\nmadame, mikä on aikomuksenne?\"\n\n\"Näillä jalokivillä, jotka ovat omiani, Madame, toivon voivani maksaa\npääsyn johonkin luostariin, ja juuri tähän, jos se suinkin käy\npäinsä.\"\n\nJa Lorenza laski pöydälle muutamia kalliita rannerenkaita,\nkallisarvoisia sormuksia, komean timantin ja parin verrattomia\nkorvarenkaita. Niiden arvo oli parikymmentä tuhatta écua.\n\n\"Ovatko nämä korut teidän?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Kyllä, ne ovat minun, Madame; hän antoi ne minulle, ja minä annan ne\nnyt Jumalalle. Minulla on ainoastaan yksi toivomus.\"\n\n\"Mikä? Sanokaa!\"\n\n\"Että hänen arabialainen hevosensa Djerid, joka oli vapautukseni\nvälikappale, annettaisiin hänelle takaisin, jos hän sitä vaatii.\"\n\n\"Mutta te ette tahdo millään ehdolla maailmassa poistua hänen\nkanssaan täältä, eikö niin?\"\n\n\"Minäkö? Minä en ole hänen.\"\n\n\"Se on totta, sen olette jo sanonut. Te vaaditte siis, madame, yhä\nedelleen päästä nunnaksi Saint-Denisin luostariin ja jatkaa täällä\nuskonnollista hartauttanne, jonka kertomanne merkillinen tapahtuma\nSubiacossa keskeytti?\"\n\n\"Se on pyhin toivomukseni, Madame, ja minä anelen polvillani teiltä\nsitä suosionosoitusta.\"\n\n\"No niin, olkaa huoletta, lapseni\", vastasi prinsessa, \"tästä\nhetkestä alkaen saatte elää meidän joukossamme. Ja siitä\npäivästä, jolloin olette näyttänyt meille, miten suuresti te sitä\nsuosiota tosiaan haluatte, ja jolloin mallikelpoinen käytös, jota\nteiltä odotan, on oikeuttanut teidät sen saamaan, sinä päivänä\nolette Herran oma, ja minä menen vastuuseen, ettei kukaan teitä\nryöstä Saint-Denisin luostarista, kun sen abbedissa valvoo\nturvallisuuttanne.\"\n\nLorenza lankesi suojelijattarensa jalkain juureen ja kiitteli häntä\nmitä hartaimmin ja vilpittömimmin.\n\nMutta yhtäkkiä hän kohosi ylös toisen polvensa varaan, kuunteli,\nkalpeni ja alkoi vavista.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän, \"voi, hyvä Jumala!\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Madame Louise.\n\n\"Koko ruumiini vapisee! Ettekö näe sitä? Hän tulee! Nyt hän tulee!\"\n\n\"Kuka tulee?\"\n\n\"Hän, joka on päättänyt syöstä minut kadotukseen.\"\n\n\"Tuo mies?\"\n\n\"Niin, hän. Ettekö näe, miten käteni vapisevat?\"\n\n\"Niin, siltä näyttää.\"\n\n\"Voi\", huudahti Lorenza; \"tämä vavahdus sydämessä... hän lähestyy,\nhän on jo lähellä!\"\n\n\"Te kai erehdytte.\"\n\n\"En, en, Madame. Katsokaa, hän vetää minua täältä vasten tahtoani;\npitäkää minua kiinni, pitäkää.\"\n\nMadame Louise otti nuorta naista käsivarresta.\n\n\"Mutta koettakaa nyt rauhoittua, lapsiraukka\", sanoi hän; \"vaikka hän\ntulisikin, täällä olette tosiaan turvassa.\"\n\n\"Hän on lähellä, hän on lähellä, uskokaa minua!\" huudahti Lorenza\naivan kauhistuneena ja lamassa ja ojensi kätensä huoneen ovea kohti.\n\n\"Mielettömyyttä!\" väitti prinsessa. \"Astutaanko muka sillä tavalla\nRanskan Madame Louisen huoneeseen?... Siinä tapauksessa täytyisi tuon\nmiehen tuoda jotakin kuninkaallista käskyä\".\n\n\"Madame, minä en tiedä, miten hän on tullut sisään\", huudahti Lorenza\nja kaatui selin maahan; \"mutta sen tiedän ja siitä olen aivan varma,\nettä hän nousee nyt portaita, että hän on tuskin kymmenen askeleen\npäässä täältä... että hän on jo täällä\".\n\nYhtäkkiä ovi aukesi; prinsessa astui askeleen taaksepäin säikähtäen\nvasten tahtoaankin tällaista omituista yhteensattumaa.\n\nMuuan sisar ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi prinsessa; \"mitä te tahdotte?\"\n\n\"Madame\", vastasi nunna, \"tänne luostariin tuli muuan ylimys, joka\ntahtoo puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne\".\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Kreivi de Fenix.\"\n\n\"Hänkö se on?\" kysyi prinsessa Lorenzalta; \"tunnetteko tämän nimen?\"\n\n\"En tunne, mutta hän se on, Madame, se on hän!\"\n\n\"Mitä hänellä on asiaa?\" kysyi prinsessa nunnalta.\n\n\"Preussin kuninkaan lähettämänä erikoisasialle hänen majesteettinsa\nRanskan kuninkaan hoviin pyytää hän saada kunnian puhella hetken\nteidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa.\"\n\nMadame Louise mietti silmänräpäyksen; sitten sanoi hän kääntyen\nLorenzan puoleen:\n\n\"Menkää tuonne sivuhuoneeseen.\"\n\nLorenza totteli.\n\n\"Ja te, sisareni, antakaa ylimyksen nyt tulla sisään\", jatkoi\nprinsessa. Nunna kumarsi ja poistui.\n\nPrinsessa piti huolen, että sivuhuoneen ovi tuli tarkasti lukkoon, ja\nmeni sitten jälleen istumaan nojatuoliinsa ja odotti nyt tavallaan\nsangen levottomana, mitä tapahtuisi.\n\nNunna palasi melkein heti.\n\nHänen perässään asteli se mies, jonka olemme nähneet antaneen\nilmoittaa itsensä esittelyjuhlissa kuninkaan hovissa.\n\nHänen pukunsa oli sama kun siinäkin tilaisuudessa, nimittäin\njäykänmuotoinen preussilainen univormu; päässä hänellä oli\nsotilasperuukki ja kaulassa musta liina. Hän loi Madame Louisen\nedessä suuret ja ilmehikkäät silmänsä maahan, mutta ainoastaan\nsuodakseen hänelle kunnioituksen, johon jokainen aatelismies, olkoon\nhän miten ylhäinen tahansa, on velvollinen Ranskan prinsessaa\nkohtaan; sillä yhtäkkiä kohotti hän jälleen silmänsä kuin peläten\nnäyttävänsä liian nöyrältä.\n\n\"Madame\", lausui hän, \"minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne\ntästä minulle suvaitsemastanne suosiosta. Minä olin kuitenkin siitä\nvarma, koska tiesin, että teidän korkeutenne auttaa jalomielisesti\nkaikkia onnettomia ja kärsiviä.\"\n\n\"Tosiaan, monsieur, sitä koetan tehdä\", vastasi prinsessa\narvokkaasti, sillä hän uskoi voivansa kymmenen minuutin puhelulla\nmusertaa tuon miehen, joka näytti tulleen julkeasti pyytämään\njonkinlaista suojelusta, käytettyään väärin valtaansa.\n\nKreivi kumarsi muka ymmärtämättä prinsessan kaksimielisiä sanoja.\n\n\"Mitä hyvää voin teille tehdä, monsieur?\" jatkoi Madame Louise\nentiseen pisteliääseen tapaan.\n\n\"Kaiken, Madame.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Teidän korkeutenne, jota minä en olisi tullut suinkaan ilman vakavia\nsyitä häiritsemään rauhassanne, jonka olette omaksenne valinnut,\non, niin ainakin luulen, antanut turvaa eräälle henkilölle, jonka\nkohtalot koskevat minua mitä suurimmassa määrin.\"\n\n\"Mikä on tuon henkilön nimi?\"\n\n\"Lorenza Feliciani.\"\n\n\"Ja missä suhteessa hän on teihin? Onko hän sukulaisenne, läheinen\ntai kaukainen?\"\n\n\"Hän on minun vaimoni.\"\n\n\"Vaimonneko?\" kysyi prinsessa kovemmalla äänellä, niin että se olisi\nkuulunut sivuhuoneeseen. \"Onko Lorenza Feliciani kreivitär de Fenix?\"\n\n\"Kyllä, Lorenza Feliciani on kreivitär de Fenix, madame\", vastasi\nkreivi aivan tyynesti.\n\n\"Täällä karmeliittiluostarissa ei ole mitään kreivitär de Fenixiä\",\nvastasi prinsessa kuivasti.\n\nMutta kreivi ei pitänyt suinkaan itseään voitettuna, vaan jatkoi:\n\n\"Ehkä, Madame, teidän korkeutenne ei ole siis vielä vakuuttunut, että\nLorenza Feliciani ja kreivitär de Fenix ovat sama henkilö?\"\n\n\"En, sen tunnustan\", vastasi prinsessa, \"ja te arvasitte aivan\noikein, monsieur; minun vakaumukseni ei tässä suhteessa suinkaan ole\nvarma\".\n\n\"Suvaitseeko teidän korkeutenne käskeä, että Lorenza Feliciani\ntuodaan teidän eteenne, niin teiltä haihtuu viimeinenkin epäilys.\nPyydän anteeksi, että väitän tällä tavoin teitä vastaan; mutta minä\nolen kovin kiintynyt tuohon nuoreen naiseen, ja tietääkseni on hän\nkovin suruissaan siitä, että hänen täytyy olla erossa minusta.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Kyllä, Madame, niin luulen, vaikka ansioni lienevätkin vähäiset.\"\n\n-- Oh, -- ajatteli prinsessa, -- Lorenza puhui totta, tuo mies on\ntosiaan vaarallinen olento.\n\nKreivi pysyi yhä täysin tyynenä ja noudatti mitä ankarimmin\nhovisääntöjen määräämää kohteliaisuutta.\n\n-- Täytyy koettaa ensin valheella, -- ajatteli Madame Louise edelleen.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän ääneen, \"enhän voi antaa teille naista, jota\ntäällä ei ole. Ymmärrän hyvin, että te niin kiihkeästi etsitte häntä,\njos tosiaan rakastatte häntä, niinkuin sanotte, mutta jos tahdotte\nhänet löytää, niin saatte hakea muualta, uskokaa minua.\"\n\nKreivi oli sisään tullessaan nopeasti vilkaissut ympärilleen\nkaikkiin esineihin, mitä Madame Louisen huoneessa oli, ja hänen\nsilmänsä olivat kohdistuneet sekunniksi, tosin vain yhdeksi\nainoaksi sekunniksi, mutta se riitti, pöytään, joka oli eräässä\nhuoneen hämärässä kulmassa. Ja juuri sille pöydälle oli Lorenza\njättänyt jalokivensä, jotka hän oli antanut maksuksi päästäkseen\nkarmeliittiluostariin. Säihkystä, jota niistä läksi varjoon, oli\nkreivi de Fenix heti ne tuntenut.\n\n\"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi muistaa asioita,\nponnistus, jota pyydän teitä tekemään\", väitti kreivi, \"niin te\nmuistaisitte hyvin, että Lorenza Feliciani oli äsken tässä huoneessa,\nettä hän asetti tuohon pöydälle siinä olevat jalokivet ja että hän,\nneuvoteltuaan teidän korkeutenne kanssa, meni...\"\n\nKreivi de Fenix näki vilaukselta katseen, jonka prinsessa loi\nsivuhuoneeseen päin.\n\n\"Meni tuonne huoneeseen\", lopetti kreivi de Fenix.\n\nPrinsessa punastui. Kreivi jatkoi:\n\n\"Joten minä odotan nyt vain, että teidän korkeutenne suvaitsee antaa\nminun käskeä häntä tänne, ja hän tulee heti, sitä en epäile.\"\n\nPrinsessa muisti, että Lorenza oli lukinnut oven sisältä, joten\nmikään ei voinut pakottaa häntä tulemaan vasten hänen omaa tahtoaan.\n\n\"Mutta\", virkkoi prinsessa koettamatta salata harmiaan siitä, että\noli valehdellut miehelle, jolta ei kuitenkaan mitään voinut salata,\n\"mutta jos hän tulee tänne, mitä hän täällä tekee?\"\n\n\"Ei mitään, Madame; hän sanoo ainoastaan teidän Korkeudellenne\ntahtovansa tulla pois täältä kanssani, kun hän kerran on minun\nvaimoni.\"\n\nViimeinen sana rauhoitti prinsessaa, sillä hän muisti, miten jyrkästi\nLorenza oli kieltänyt olevansa tuon miehen vaimo.\n\n\"Teidän vaimonne\", sanoi prinsessa; \"oletteko tosiaankin siitä varma?\"\n\nJa hänen sanoissaan värähti suuttumus.\n\n\"Saattaisipa luulla, ettei teidän korkeutenne usko minua\", vastasi\nkreivi kohteliaasti. \"Kuitenkaan ei ole kovinkaan mahdoton asia, että\nkreivi de Fenix on nainut Lorenza Felicianin, ja koska viimemainittu\non hänen vaimonsa, hän vaatii vaimoaan takaisin.\"\n\n\"Vaimoanne taas!\" huudahti Louise kärsimättömästi; \"te uskallatte\nväittää, että Lorenza Feliciani on teidän vaimonne?\"\n\n\"Kyllä, Madame\", vastasi kreivi aivan koruttomasti; \"niin uskallan,\nsillä se on totta\".\n\n\"Te olette siis naimisissa?\"\n\n\"Niin, naimisissa.\"\n\n\"Lorenzan kanssa?\"\n\n\"Lorenzan.\"\n\n\"Laillisesti?\"\n\n\"Tietysti, ja jos yhä aiotte, madame, minua epäillä, mikä minua\nloukkaa...\"\n\n\"Niin mitä silloin teette?\"\n\n\"Näytän teille omin silmin katsellaksenne vihkimätodistuksen,\njonka pappi, joka meidät yhdisti, on asianmukaisesti laatinut ja\nallekirjoittanut.\"\n\nPrinsessa säpsähti; moinen tyyneys horjutti hänen vakaumustaan.\n\nKreivi avasi lompakkonsa ja levitti prinsessan eteen nelin kerroin\ntaitetun paperin.\n\n\"Tässä on todistus, että puhun totta, Madame, ja että minulla on\noikeus vaatia tuota naista takaisin; allekirjoitus osoittaa sen...\nSuvaitseeko teidän korkeutenne lukea tätä asiapaperia ja tarkastaa\nallekirjoitusta?\"\n\n\"Allekirjoitustako!\" supisi prinsessa epäillen, mikä oli vieraalle\nvieläkin loukkaavampi kuin hänen suuttumuksensa; \"mutta jos se\nallekirjoitus onkin...?\"\n\n\"Sen on kirjoittanut Pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra\nStrassburgissa; hänet tuntee hyvin esimerkiksi kardinaali de Rohan,\nja jos hänen ylhäisyytensä olisi täällä...\"\n\n\"Hyvä, kardinaali onkin täällä!\" huudahti prinsessa ja iski kreiviin\nleimuavan katseen. \"Hänen ylhäisyytensä ei ole lähtenyt vielä\nSaint-Denisistä; hän on paraikaa tuomiokirkon kanukkien luona; mikään\nei siis ole helpompaa kuin näyttää asia toteen itse ehdottamallanne\ntavalla.\"\n\n\"Se on minulle onnellinen sattuma, Madame\", vastasi kreivi ja pisti\ntyynesti paperin takaisin lompakkoon; \"sillä niin näen toivoakseni\npiankin kaikkien vääräin epäluulojen haihtuvan, joita teidän\nkorkeudellanne on minua kohtaan\".\n\n\"Moinen julkeus saa minut tosiaan kuohuksiin!\" virkkoi prinsessa ja\nsoitti rajusti kelloa. \"Sisar, sisar, tänne!\"\n\nSama nunna, joka oli äsken tuonut kreivi de Fenixin sisään, kiiruhti\nhuoneeseen.\n\n\"Käske esiratsastajani nousta satulaan\", virkkoi prinsessa; \"hän\nvieköön tämän kirjeen kardinaali de Rohanille, joka tavataan\ntuomiokapitulissa. Hänen täytyy tulla tänne viipymättä, minä odotan\nhäntä.\"\n\nJa puhuessaan prinsessa kirjoitti pari sanaa ja antoi sitten kirjeen\nnunnalle.\n\nSitten lisäsi hän aivan hiljaa:\n\n\"Toimita ulos käytävään kaksi ratsupoliisia ja sano heille, ettei\nkukaan saa lähteä täältä minun luvattani. Mene!\"\n\nKreivi oli seurannut kaikkia Madame Louisen ajatuksen vaiheita,\najatuksen, joka nyt kehittyi päätökseen taistella häntä vastaan\nviimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli\nkreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt\nsivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja\nojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin\neräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari\nsanaa.\n\nKun prinsessa kääntyi, näki hän kreivin tuossa asennossa.\n\n\"Mitä te siellä teette, monsieur?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Madame\", vastasi kreivi, \"minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan\ntänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä\nväärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi,\njoita teidän korkeutenne toivoo\".\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Lorenza Feliciani!\" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea,\njopa prinsessankin tahtoa; \"Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!\"\n\nMutta ovi pysyi kiinni.\n\n\"Tule, minä tahdon!\" toisti kreivi.\n\nSilloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi\nkauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja\nnäyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.\n\n\"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?\" huudahti Madame Louise.\n\"Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te\nolitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille.\"\n\n\"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame\", vastasi kreivi. Sitten\nkääntyi hän nuoren naisen puoleen:\n\n\"Eikö niin, Lorenza\", virkkoi hän, \"että sinä olet turvassa minun\nluonani?\"\n\n\"Olen\", vastasi nuori nainen.\n\nPrinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet\nristissä nojatuoliinsa.\n\n\"Ja nyt, Lorenza\", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli\nkäskevä vivahdus; \"minua syytetään siitä, että olen harjoittanut\nväkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut\nsinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?\"\n\n\"Et koskaan\", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä,\nmutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.\n\n\"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?\"\nhuudahti prinsessa.\n\nLorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja\nsanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta\nmiehestä.\n\n\"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois\nluostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit\nkirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa.\"\n\nLorenza oli yhä vaiti.\n\n\"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois\", jatkoi\nkreivi. \"Minä tahdon.\"\n\nLorenza ei voinut estää ruumistaan värähtämästä.\n\n\"Minä en sitä muista\", vastasi hän.\n\n\"Etsi muistoistasi, niin tulee mieleesi.\"\n\n\"Ahaa, tosiaankin\", virkkoi Lorenza silloin entisellä\nyksitoikkoisella äänellä, \"nyt minä sen muistan\".\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat\nhiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni.\nIltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana,\nniin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani\nja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli\nlakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä\nolin kuollut.\"\n\n\"Mutta kuinka te tuon voitte tietää?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Hänen korkeutensa tahtoo kuulla, kuinka tuon kaiken tiedät\", toisti\nkreivi.\n\n\"Merkillistä\", virkkoi Lorenza, \"minä näin ja kuulin kaikki, vaikka\nminä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä\nolin ikäänkuin horrostilassa\".\n\n\"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat\nvaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä\", virkkoi\nprinsessa.\n\n\"Jatka, Lorenza.\"\n\n\"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut;\nhän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani.\"\n\n-- Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka\najan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes\nkertaakaan huokaisemattani.\n\n-- Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni,\nettä oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun\nHän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että\nminä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska\nolin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka\nvahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän\nei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.\n\n-- Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä\nkoko maanantain ja tiistain välisen yön.\n\n-- Tiistai-aamuna minä olin yhä vielä samassa elottomuuden tilassa.\n\n-- Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä\nasioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut\noli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja\npäiväksi.\n\n-- Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja\nkoska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut\nvalkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele\npäähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:\n\n-- 'Ruumisarkku!'\n\n-- Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin\nkoko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen\nsilmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.\n\n-- Minut nostettiin kirstuun.\n\n-- Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät\nitaliattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle\nkuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia\njalkoihini.\n\n-- Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa\npuolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.\n\n-- Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä\npientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin\nsairaanhoitajasisar.\n\n-- Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi\nyhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.\n\n-- Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin... mikä\nkauhea tieto... omain sielukellojeni soiton.\n\n-- Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta\nkalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet\narkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti\nminua.\n\n-- Kello löi kaksitoista sydänyöllä.\n\n-- Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi\nväristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun\nAkharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin\nhänen ilmestyvän kappelin ovelle.\n\n\"Pelontunteinko sen näit?\" kysyi kreivi de Fenix.\n\n\"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä\nminä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman\nkäsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli\nminua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle\":\n\n-- 'Nouse ja käy.'\n\n-- Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon\nmahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois\narkusta.\n\n-- 'Oletko onnellinen siitä, että elät?' kysyi hän minulta.\n\n-- 'Hyvin onnellinen', vastasin minä.\n\n-- 'Hyvä, seuraa minua.'\n\n-- Sairaanhoitajanunna oli niin tottunut ruumiini ääressä paraikaa\ntoimittamaansa työhön, koska hän oli täyttänyt moista velvollisuutta\nmonien muitten nunnien kuoltua, että hän oli nukahtanut tuolilleen.\nMinä kuljin hänen ohitseen häntä herättämättä ja seurasin miestä,\njoka oli nyt toisen kerran pelastanut minut kuolemasta.\n\n-- Me tulimme pihalle. Minä näin jälleen tähtiä kimmaltelevan\ntaivaan, jota en ollut enää toivonut näkeväni. Minä sain hengittää\nraikasta yöilmaa, jota vainajat eivät enää tunne, mutta joka elävistä\non niin suloista.\n\n-- 'Ennenkuin lähdet luostarista', sanoi Akharat minulle, 'valitse\nJumala tai minut. Tahdotko olla nunna? Vai tahdotko seurata minua?'\n\n-- 'Minä tahdon seurata sinua', vastasin minä.\n\n-- 'Tule sitten', sanoi hän minulle toisen kerran.\n\n-- Me tulimme luostarin pienelle portille; se oli lukossa.\n\n-- 'Missä ovat avaimet?' kysyi hän.\n\n-- 'Portinvahti-nunnan laukussa.'\n\n-- 'Missä se laukku on?'\n\n-- 'Tuolilla hänen sänkynsä vieressä.'\n\n-- 'Mene äänettömästi hänen luokseen, ota avaimet, valitse niistä\ntämän portin avain ja tuo se minulle.'\n\n-- Minä tottelin. Portinvahti-nunnan ovi ei ollut lukossa, minä\nmenin hänen kammioonsa. Astuin suoraan tuolin luo. Etsin avaimia\nlaukusta ja löysin ne; tunsin avaimista porttiin sopivan ja vein sen\nAkharatille.\n\n-- Viiden minuutin kuluttua portti aukesi, ja me olimme kadulla.\n\n-- Silloin minä nojauduin hänen käsivarteensa ja me riensimme\nSubiacon kylän toiseen päähän. Sadan askeleen päässä viimeisestä\ntalosta odottivat meitä valmiit kyytivaunut. Me nousimme niihin ja\nhevoset läksivät juoksemaan täyttä laukkaa.\n\n\"Eikö teille tehty mitään väkivaltaa? Eikö teitä mitenkään uhattu? Te\nseurasitte tuota miestä omasta tahdostanne?\" kysyi Madame Louise.\n\n\"Hänen kuninkaallinen korkeutensa kysyy sinulta, Lorenza, pakotinko\nminä sinua jollakin uhkauksella tai väkivallalla tulemaan kanssani?\"\n\n\"Et.\"\n\n\"Miksi sitten häntä seurasitte?\"\n\n\"Sano, miksi minua seurasit?\"\n\n\"Siksi, että minä sinua rakastin\", vastasi Lorenza.\n\nKreivi de Fenix kääntyi prinsessan puoleen ja hymyili\nvoitonriemuisesti.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nHänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan\n\n\nSe, mitä prinsessan silmien edessä tapahtui, oli niin ihmeellistä,\nettä hän, joka oli samalla kertaa terävänäköinen ja tunteellinen,\nkysyi mielessään, eikö tuo hänen edessään oleva mies tosiaan ollut\nnoita, joka taisi aivan tahtonsa mukaan hallita ihmisten sydämiä ja\nsieluja.\n\nMutta kreivi de Fenix ei lopettanut asiaa vielä tähän.\n\n\"Madame\", sanoi hän, \"ette ole kuullut kaikkea, teidän korkeutenne ei\nLorenzan suusta saanut vielä kuin ainoastaan osan meidän tarinaamme;\nte saattaisitte siis yhä epäillä, ellette kuulisi häneltä itseltään\nmyöskin loppua\".\n\nJa kääntyen nuoren naisen puoleen hän kysyi:\n\n\"Muistatko sitten matkamme vaiheita, hyvä Lorenza, ja kuinka me\nyhdessä kävimme Milanossa, Lago Maggiorella, Oberlandissa ja Rigillä\nja kauniin Rhein-virran varsilla, joka on pohjolan Tiber?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori nainen entisellä yksitoikkoisella äänellä;\n\"kyllä, Lorenza on nähnyt kaiken tuon\".\n\n\"Teidät pakotti tämä mies siihen, eikö niin, lapseni? Teidän täytyi\ntaipua vastustamattoman voiman valtaan, jota te itsekään ette voinut\nselittää?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Miksi luulla sellaista, Madame, kun kaikki, mitä teidän korkeutenne\non nyt kuullut, todistaa aivan päinvastaista? Hm, jos te toivotte\nvielä parempaa todistusta, aineellista todistuskappaletta, niin tässä\non kirje Lorenzalta itseltään. Vastoin tahtoanikin täytyi minun\njättää hänet yksinänsä Mainziin; no niin, siellä hän minua kaipasi,\nsillä poissa ollessani kirjoitti hän minulle tämän pienen kirjelapun,\njonka teidän korkeutenne suvainnee lukea.\"\n\nKreivi otti lompakostaan kirjeen ja antoi sen prinsessalle.\n\nPrinsessa luki:\n\n    'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet\n    poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?\n\n                                                  _Lorenza_.'\n\nPrinsessa nousi ylös vihastuksen puna otsallaan ja meni kirje kädessä\nLorenzan luo.\n\nNainen antoi hänen tulla, näkemättä tai kuulematta häntä; hän näytti\nnäkevän ainoastaan kreivin ja kuulevan vain hänen sanansa.\n\n\"Ymmärrän\", sanoi viimemainittu vilkkaasti, näyttäen päättäneen\nesiintyä loppuun saakka nuoren naisen tulkkina, \"teidän korkeutenne\nepäilee ja tahtoo tietää, onko kirje tosiaan häneltä. Hyvä, hän\nsaattaa itse teidän korkeutenne asiasta vakuutetuksi. Vastaahan,\nLorenza, kuka on tämän kirjeen kirjoittanut?\"\n\nKreivi otti kirjeen ja pani sen vaimonsa käteen, joka kohta painoi\nkätensä, jolla oli kirjeen ottanut, sydämelleen.\n\n\"Lorenza sen teki\", vastasi hän.\n\n\"Ja tiedätkö, Lorenza, mitä se kirje sisältää?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"No niin, sano siis prinsessalle mitä se sisältää, ettei hän luulisi\nminun häntä pettävän väittäessäni, että sinä rakastat minua. Sano se\nhänelle; minä tahdon.\"\n\nLorenza näytti ponnistavan voimiaan; mutta kirjettä avaamatta tai\nkohottamatta sitä silmiensä eteen hän luki:\n\n    'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet\n    poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?\n\n                                                  _Lorenza_.'\n\n\"Tämä on suorastaan uskomatonta\", virkkoi prinsessa, \"enkä minä\nteitä usko, sillä kaikessa tässä on jotakin selittämätöntä, jotakin\nyliluonnollista\".\n\n\"Tämä kirje se juuri sai minut jouduttamaan yhdistymistämme\",\njatkoi kreivi de Fenix aivan kuin ei olisi Madame Louisen sanoja\nkuullutkaan. \"Minä rakastin Lorenzaa yhtä suuresti kuin hän minua.\nMeidän suhteemme oli kiero. Sitäpaitsi saattoi minua kiertelevässä\nelämässä, jota vietin, kohdata jokin onnettomuus. Minähän olisin\nvoinut kuolla, ja minä tahdoin, että kaikki, mitä omistan, olisi\nsiinä tapauksessa joutunut Lorenzalle. Sentähden me menimme naimisiin\nheti kun saavuimme Strassburgiin.\"\n\n\"Menitte naimisiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Miksikä niin, Madame?\" kysyi kreivi hymyillen. \"Ja mitä mahdotonta\nte siinä näette, että kreivi de Fenix meni Lorenza Felicianin kanssa\nnaimisiin?\"\n\n\"Mutta hän sanoi tässä itse minulle, ettei hän ole teidän vaimonne.\"\n\nPrinsessalle vastaamatta kääntyi kreivi Lorenzan puoleen. \"Muistatko\nminä päivänä me menimme naimisiin?\" kysyi hän Lorenzalta.\n\n\"Kyllä, toukokuun kolmantena\", vastasi viimemainittu.\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Strassburgissa.\"\n\n\"Missä kirkossa siellä?\"\n\n\"Itse tuomiokirkossa, pyhän Johanneksen kappelissa.\"\n\n\"Vastustitko jollakin tavalla tätä liittoa?\"\n\n\"En, minä olin siitä ylen onnellinen.\"\n\n\"Katsopas, Lorenza\", jatkoi kreivi, \"kysyn tätä siksi, että prinsessa\nluulee, että sinua on pakotettu. Hänelle on kerrottu, että sinä\nvihaat minua.\"\n\nJa näin sanoen otti kreivi Lorenzaa kädestä.\n\nNuoren naisen koko ruumis värisi suloisesta onnesta.\n\n\"Minäkö vihaisin sinua!\" vastasi hän. \"Ei, minä rakastan sinua. Sinä\nolet hyvä, sinä olet jalo, sinä olet mahtava!\"\n\n\"Ja sanopas, Lorenza, olenko minä koskaan sen jälkeen, kun sinusta\ntuli vaimoni, käyttänyt väärin puolison oikeuksia?\"\n\n\"Ei, sinä olet kunnioittanut minua kuin tytärtäsi, ja minä olen sinun\nviaton ja tahraton ystävättäresi.\"\n\nKreivi kääntyi prinsessan puoleen kuin sanoakseen hänelle: Siinä sen\nnyt kuulitte!\n\nKauhun vallassa oli Madame Louise väistynyt takaperin aina\nnorsunluisen ristiinnaulitunkuvan luo, joka oli asetettu seinälle\nmustalle samettitaustalle.\n\n\"Tässäkö kaikki, mitä teidän korkeutenne haluaa tietää?\" kysyi kreivi\npäästäen kädestään Lorenzan käden.\n\n\"Monsieur\", huudahti prinsessa, \"älkää lähestykö minua enää, enempää\nte kuin hänkään!\"\n\nSamassa kuultiin vaunujen saapuvan jyristen luostarin portille.\n\n\"Ah\", huudahti prinsessa; \"vihdoinkin saamme tietää, mitä tästä sopii\najatella!\"\n\nKreivi de Fenix kumarsi, virkkoi jonkun sanan Lorenzalle ja odotti\nkardinaalin tuloa tyynenä kuin ainakin mies, jolla on taito johtaa\ntapahtumia.\n\nTuokion päästä avautui ovi, ja vieraaksi ilmoitettiin hänen\nylhäisyytensä kardinaali de Rohan.\n\nKolmannen henkilön läsnäolo rauhoitti prinsessaa; hän asettui jälleen\nnojatuoliin ja virkkoi:\n\n\"Antakaa kardinaalin käydä sisään.\"\n\nKardinaali astui huoneeseen. Mutta tuskin hän ennätti tervehtiä\nprinsessaa, kun hän huomasi Balsamon.\n\n\"Ah, tekö, monsieur?\" sanoi hän hämmästyneenä.\n\n\"Te tunnette tämän vieraan?\" kysyi prinsessa yhä enemmän kummissaan.\n\n\"Kyllä\", vastasi kardinaali.\n\n\"Te siis sanotte, kuka hän on?\" huudahti Madame Louise.\n\n\"Mikään ei ole sen helpompi asia\", vastasi kardinaali, \"monsieur on\nnoita\".\n\n\"Noita!\" mutisi prinsessa.\n\n\"Anteeksi, Madame\", pyysi kreivi, \"hänen ylhäisyytensä selittää kohta\nasian lähemmin ja toivoakseni tavalla, joka tyydyttää kaikkia\".\n\n\"Olisikohan tämä herra ennustanut teidän kuninkaalliselle\nkorkeudellennekin, koska näytätte niin liikutetulta?\" kysyi hra de\nRohan.\n\n\"Vihkimätodistus! Heti tänne vihkimätodistus!\" huudahti prinsessa.\n\nKardinaali katsoi häneen kummastuneena, sillä hän ei tiennyt, mitä\ntuo tuollainen huudahdus merkitsi.\n\n\"Tässä on\", vastasi kreivi ja antoi paperin kardinaalille. \"Mikä tämä\non?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, tahdon tietää, onko allekirjoitus siinä oikea\nja onko se paperi pätevä\", sanoi prinsessa.\n\nKardinaali luki paperin, jonka prinsessa antoi hänelle. \"Tämä paperi\non aivan asianmukainen vihkimätodistus ja allekirjoittaja on herra\nRemy, pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra; mutta kuinka tämä\nliikuttaa teidän korkeuttanne?\"\n\n\"Paljonkin, monsieur; allekirjoitus on oikea...?\"\n\n\"Oikea; mutta mikään ei todista, ettei sitä ole pakolla saatu.\"\n\n\"Pakolla saatu, se on sangen mahdollista, eikö niin?\" huudahti\nprinsessa.\n\n\"Ja myöskin Lorenzan suostumus samoin, eikö niin?\" virkkoi kreivi\nivalla, joka kohdistui nimenomaan prinsessaan.\n\n\"Mutta sanokaapas, millä keinoilla voisi anastaa tällaisen\nallekirjoituksen, teidän ylhäisyytenne? Sanokaapas, tiedättekö sen?\"\n\n\"Keinoilla, jotka ovat nimenomaan tällä herralla: noituudella.\"\n\n\"Noituudella! Kardinaali, teidänkö suustanne kuulen nämä sanat?\"\n\n\"Monsieur on noita, kuten olen sanonut, ja sitä en peruuta.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee laskea leikkiä.\"\n\n\"En, ja todistukseksi siitä tahdon teidän läsnäollessanne puhua pari\nvakavaa sanaa tämän herran kanssa.\"\n\n\"Minä aioin itse pyytää sitä teidän ylhäisyydeltänne\", virkkoi kreivi\nde Fenix.\n\n\"Sangen hyvä; mutta älkää unohtako, että kuulustelija olen minä\",\nvastasi kardinaali ylpeästi.\n\n\"Ja minä, muistakoon teidän ylhäisyytenne sen, lupaan vastata\nkaikkiin teidän kysymyksiinne, jopa hänen korkeutensakin\nläsnäollessa, jos vaaditte. Mutta olenpa vakuutettu, että sitä ette\nvaadi.\"\n\nKardinaali hymyili.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän, \"on peräti vaikeaa näytellä noitaa meidän\naikoinamme. Minä näin kerran teidän jo esittävän tuota osaa; te\nnäyttelitte sen hyvin suurella menestyksellä; mutta nyt ilmoitan\nteille etukäteen, etteivät kaikki ole yhtä kärsivällisiä eivätkä\nennen kaikkia yhtä jalomielisiä kuin hänen korkeutensa dauphine.\"\n\n\"Hänen korkeutensa dauphine?\" huudahti prinsessa.\n\n\"Niin, Madame\", virkkoi kreivi de Fenix, \"minä olen saanut kunnian\ntulla esitellyksi hänen kuninkaalliselle korkeudelleen\".\n\n\"Ja millä tavoin vastasitte tuota kunniaa, monsieur, sanokaa?\"\n\n\"Ah, paljoa huonommin kuin olin toivonut, sillä minä en vihaa\nhenkilökohtaisesti ketään ihmistä, en ainakaan naisia\", vastasi\nkreivi.\n\n\"Mutta mitä te, monsieur, sitten olette minun korkealle\nsukulaiselleni tehnyt?\" kysyi Madame Louise.\n\n\"Madame\", vastasi kreivi, \"sanoin onnettomuudekseni hänelle totuuden,\njota hän vaati kuulla\".\n\n\"Niin, totuuden, sellaisen totuuden, että hän sen kuultuaan pyörtyi.\"\n\n\"Oliko se minun vikani\", jatkoi kreivi valtavalla äänellä, joka sai\neräissä tilaisuuksissa sangen suurta arvonantoa aiheuttavan sävyn;\n\"oliko minun vikani, että se totuus oli niin kauhea, että vaikutus\noli sellainen? Tunkeuduinko minä prinsessan luokse? Pyysinkö minä\ntulla hänelle esitellyksi? En, minä koetin häntä päinvastoin karttaa;\nminut vietiin väkisin hänen luoksensa, ja hän käski minua vastaamaan\nkysymyksiinsä.\"\n\n\"Mutta mikä tuo hirveä totuus sitten oli, jonka ilmoititte hänelle,\nmonsieur?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Se totuus oli tulevaisuus, jonka edestä minä vedin pois verhon\",\nvastasi kreivi.\n\n\"Tulevaisuus?\"\n\n\"Niin, Madame, sama tulevaisuus, joka näytti teidän kuninkaallisesta\nkorkeudestanne itsestänne niin uhkaavalta, että koetitte päästä sitä\npakoon luostariin ja taistella sitä vastaan alttarin edessä rukouksin\nja kyynelin.\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Onko se minun vikani, Madame, että tuo tulevaisuus, jota te\npyhimyksenä aavistitte, ilmoitettiin minulle profeettana, ja\nettä hänen korkeutensa dauphine kauhistui niin siitä, mikä häntä\nhenkilökohtaisesti uhkaa, että pyörtyi, kun se hänelle paljastettiin?\"\n\n\"Kuulette nyt itse!\" sanoi kardinaali.\n\n\"Ah\", huudahti prinsessa.\n\n\"Sillä hänen aikansa on tuomittu tulemaan koko kuningasvallalle\nkaikkein turmiollisimmaksi ja tuhoisimmaksi hallitukseksi.\"\n\n\"Monsieur!\" huudahti prinsessa jälleen.\n\n\"Mitä teihin tulee, Madame\", lisäsi kreivi, \"ehkä teidän rukouksenne\nolisivat voineet hankkia armahduksen, mutta te ette saa nähdä mitään\nkaikesta tästä, sillä te olette jo silloin Herramme luona, kun nämä\nasiat tapahtuvat. Rukoilkaa, Madame, rukoilkaa!\"\n\nTuon profeetallisen äänen valtaamana, joka sointui niin hyvin\nprinsessan sielun kauheisiin aavistuksiin, vaipui Madame Louise\npolvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen ja alkoi tosiaan palavasti\nrukoilla.\n\nSilloin kääntyi kreivi kardinaalin puoleen ja virkkoi, lähtien\nmenemään erääseen ikkunakomeroon:\n\n\"Nyt pari sanaa meidän keskenämme, teidän ylhäisyytenne; mitä minulta\ntahdotte?\"\n\nKardinaali meni kreivin perässä.\n\nHuoneessa olevat henkilöt olivat seuraavissa asennoissa:\n\nPrinsessa rukoili hartaasti ristiinnaulitun kuvan edessä. Lorenza\nseisoi keskellä huonetta, mykkänä ja liikkumatta ja silmät avoinna ja\ntuijottaen aivan kuin hän ei olisi mitään nähnyt. Nuo kaksi herraa\njälleen olivat syrjässä ikkunakomerossa, kreivi nojaillen ikkunan\nripaan ja kardinaali puolittain uutimien kätkössä.\n\n\"Mitä minulta tahdotte?\" toisti kreivi. \"Puhukaa.\"\n\n\"Tahdon tietää, kuka te olette.\"\n\n\"Sen te jo tiedätte.\"\n\n\"Minäkö tiedän?\"\n\n\"Niin. Ettekö tässä sanonut, että minä olen noita?\"\n\n\"Aivan niin. Mutta siellä toisessa paikassa oli nimenne Josef\nBalsamo, ja täällä sanotte olevanne kreivi de Fenix.\"\n\n\"No niin, mitä se sitten todistaa? Että vaihdan nimeä, ei mitään\nmuuta.\"\n\n\"Mutta tiedättekö, että moiset nimenvaihtamiset voisivat\nteidänlaisenne henkilön tekeminä tuottaa hra de Sartinesille\naprikoimista?\"\n\nKreivi hymyili.\n\n\"Oh, monsieur, miten pikkumaista jonkun Rohanin aseeksi! Kuinka,\nteidän ylhäisyytenne esittää todistuksiksi pelkkiä sanoja? _Verba et\nvoces_, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua\nvoidaan moittia?\"\n\n\"Osaatte tekeytyä pilkalliseksi\", virkkoi kardinaali.\n\n\"En tekeydy, sillä se on luonnossani.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hankin itselleni erään huvin.\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Saan teidät hillitsemään sävyä.\"\n\n\"Tehkää se vain, monsieur.\"\n\n\"Siten luulen olevani hänen korkeutensa dauphinen mieliksi.\"\n\n\"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään\nolette häneen\", vastasi Balsamo kylmästi.\n\n\"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista\nlaadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin\nsanoisitte?\"\n\n\"Sanoisinpa, että tekisitte kovin väärin, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nHänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan\n\n\"Oho, tosiaanko!\" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; \"ja\nkenelle tekisin kovin väärin?\"\n\n\"Teille itsellenne, kardinaali.\"\n\n\"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan\ntietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi\nde Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt\nEuroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Balsamo, \"miksi ette kysynyt minusta tietoja\nystävältänne de Breteuililta?\"\n\n\"Herra de Breteuil ei ole minun ystäväni.\"\n\n\"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä\nkaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen...\"\n\n\"Minkä kirjeen?\" kysyi kardinaali ja tuli lähemmäksi.\n\n\"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo\npaljastaa asioitanne puhumalla ääneen.\"\n\nKardinaali tuli yhä lähemmäksi.\n\n\"Mistä kirjeestä aioitte puhua?\" kysyi hän.\n\n\"Oh, sen te tiedätte aivan hyvin.\"\n\n\"Sanokaa nyt kumminkin.\"\n\n\"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin\nkoettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi.\"\n\nKirkkoruhtinas teki tahtomattaan pelästyneen liikkeen.\n\n\"Sekö kirje...?\" sammalsi hän.\n\n\"Sen osaan ulkoa.\"\n\n\"Herra de Breteuil on siis ollut petturi?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä\ntakaisin.\"\n\n\"Ja hän vastasi teille?\"\n\n\"Että hän oli sen polttanut.\"\n\n\"Hän ei uskaltanut sanoa pudottaneensa sen.\"\n\n\"Pudottaneensa?\"\n\n\"Niin, ja pudotetun kirjeen voi aina joku löytää, ymmärrättehän.\"\n\n\"Niin, että tuo kirje, jonka minä kirjoitin herra de Breteuilille...\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jonka hän sanoi polttaneensa...\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja jonka hän pudotti...?\"\n\n\"Sen löysin minä... Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin\nmarmoripihan poikki.\"\n\n\"Ettekä toimittanut sitä takaisin herra de Breteuilille?\"\n\n\"En, sitä minä en suinkaan tehnyt.\"\n\n\"Miksikä ette?\"\n\n\"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne,\njolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin\nmokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että\nhänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy\nkulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Hm, olisihan mies hullu, jos hän heittäisi pistoolin pois kädestään.\"\n\nKardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä\nvasten.\n\nMutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin\nhänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:\n\n\"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva\nprinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin\npudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen\nhänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin\nminut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt\nvelvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä.\nMinä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun\nmielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja\nisänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani.\"\n\n\"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja\nkohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja\nprinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan\nsiksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen\nkanssa vahingollisena Ranskan eduille?\" vastasi kreivi. \"Niin, jospa\njoku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar\nMarie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin\nturhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää\nalentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja\nuskollinen lähettiläs vastaa?\"\n\n\"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te\nväitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta.\"\n\n\"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen\nkylmäkiskoisuus teitä kohtaan.\"\n\nKardinaali oli kahden vaiheilla.\n\n\"Kuulkaa, hyvä prinssi\", sanoi kreivi, \"uskokaa minua: sen sijaan,\nettä rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä\nolisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä\".\n\n\"Hyviä ystäviä?\"\n\n\"Miksikä ei? Hyviä ystäviämme ovat ne, jotka tekevät meille\npalveluksia.\"\n\n\"Olenko minä sitten muka pyytänyt teiltä palvelusta?\"\n\n\"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina\npäivänä, jotka olette ollut Pariisissa...\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta,\nsillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin,\najoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin\nkautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä\nystäviltänne Pariisissa palvelusta, jota he kieltäytyivät teille\ntekemästä. Tämän kiellon jälkeen ajoitte te kyytihevosilla takaisin\nCompiègneen ja aivan toivottomassa mielentilassa.\"\n\nKardinaali näytti masennetulta.\n\n\"Ja mitä palvelusta olisin voinut toivoa saavani teiltä, jos olisin\nturvautunut teihin?\" kysyi hän.\n\n\"Palvelusta, jota sopii pyytää mieheltä, joka osaa tehdä kultaa.\"\n\n\"Mitä se teidän kullantekonne minuun kuuluu?\"\n\n\"_Peste!_ kun on kahden vuorokauden sisällä maksettava\nviisisataatuhatta frangia... eikö summa ollut viisisataatuhatta\nfrangia, sanokaas.\"\n\n\"Kyllä, niin oli.\"\n\n\"Ja te kysytte, mitä se teihin kuuluu, että teillä silloin on ystävä,\njoka osaa tehdä kultaa? Kyllä, se kuuluu teihin sillä tavoin, että\nsaatte häneltä nuo viisisataatuhatta frangia, joita muilta ei ole\nsaatu.\"\n\n\"Ja missä sitten?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Saint-Claude-kadun varrella, joka on Maraisin kaupunginosassa.\"\n\n\"Mistä tuntisin teidän talonne?\"\n\n\"Oven kolkuttimen pronssisesta korppikotkan päästä.\"\n\n\"Milloin voin sinne tulla?\"\n\n\"Ylihuomenna kello kuusi illalla, monseigneur, jos haluatte, ja\nsitten...\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Niin usein kuin vain haluatte. Mutta nyt päättyikin keskustelumme\naivan oikeaan aikaan, sillä katsokaa, prinsessa lopettaa juuri\nrukouksensa.\"\n\nKardinaali oli voitettu: hän ei koettanut enää millään tavoin\nvastustaa. Hän meni prinsessan luo ja sanoi:\n\n\"Madame, minun täytyy tunnustaa, että kreivi de Fenix on aivan\noikeassa, että hänellä oleva vihkimätodistus on niin pätevä kuin\nsuinkin olla saattaa ja että lopuksi hänen antamansa selitykset\ntyydyttävät minua täydellisesti.\"\n\nKreivi kumarsi.\n\n\"Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne käskee?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon sanoa tuolle naiselle vielä pari sanaa.\"\n\nKreivi kumarsi myöntävästi uudestaan.\n\n\"Haluatteko lähteä omasta toivomuksestanne ja vapaaehtoisesti\nSaint-Denisin luostarista, jonne te tulitte pyytämään minulta turvaa?\"\n\n\"Hänen korkeutensa kysyy, omasta toivomuksesta ja vapaaehtoisestiko\ntahdot lähteä Saint-Denisin luostarista, jossa olet pyytänyt turvaa\",\njatkoi Balsamo nopeasti. \"Vastaa, Lorenza.\"\n\n\"Niin, omasta toivomuksestani\", vastasi nuori nainen.\n\n\"Ja lähteäksenne miehenne, kreivi de Fenixin mukaan?\"\n\n\"Ja lähteäksesi miehesi de Fenixin mukaan\", toisti kreivi.\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori nainen.\n\n\"Siinä tapauksessa en tahdo viivyttää enää teitä kumpaakaan, sillä\nsilloin koettaisin pakottaa teidän tunteitanne\", sanoi prinsessa.\n\"Mutta jos tässä kaikessa piilee jotakin, joka on luonnollista\nmaailmanjärjestystä vastaan, kohdatkoon Jumalan rangaistus sitä,\njoka omaksi hyväkseen särkee luonnon sopusointua. Hyvästi, kreivi de\nFenix, lähtekää, Lorenza Feliciani, en tahdo enää pidättää teitä.\nMutta ottakaa jalokivenne.\"\n\n\"Ne ovat nyt köyhäin, madame\", sanoi kreivi de Fenix. \"Ja almu on\nJumalasta sitä mieluisampi, kun teidän kätenne sen antaa. Minä pyydän\ntakaisin ainoastaan ratsuni Djeridin.\"\n\n\"Sitä saatte vaatia tuolla mennessänne, monsieur. Hyvästi!\"\n\nKreivi kumarsi prinsessalle ja tarjosi käsivartensa Lorenzalle, joka\nnojautui siihen ja poistui kreivin kanssa sanomatta ainoatakaan sanaa.\n\n\"Ah, herra kardinaali\", virkkoi prinsessa ja pudisti päätänsä, \"siinä\nilmassa, jota nykyään hengitämme, liikkuu käsittämättömiä ja tuhoa\nennustavia voimia\".\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nPaluu Saint-Denisistä\n\n\nGilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen,\nkuten olemme kertoneet.\n\nMutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta\nja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena\ntuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous\nei ollut voinut lauhduttaa.\n\nAndrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo\nkaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja\nhänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä\nkosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli\nnoiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa\nmikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.\n\nTällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä\nGilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa\nvaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.\n\nMutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa\niskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä\nGilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan\nlöytää lohdutusta epätoivostaan.\n\nSamassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei\nhevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi\nihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin\nvoinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla\ntietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen,\nsaattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi\nympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja\nveden rannalla.\n\nTietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka\nja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä,\nei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle\nja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli\nraivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen\nsaattanut purkaa hänen tuskaansa.\n\nEikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli\ntähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin\nhaaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö\nse toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten\nkorkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla\ntai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut\nAndréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento\n-- niin oli Andrée itse sanonut --, josta hänen isänsä ei tarvitsisi\nolla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes\nparempansa silmäystä.\n\nHetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet\nPariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan\nvastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin\nihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle\nollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi\nkaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan\nsamaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut\nGilbertiä jo Taverneyssä.\n\nVielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut\nsaadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen\nnuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin\nnuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun\nkuin poltettaviksi.\n\nRakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan\nisku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana\nja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa\nvalituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen\nraadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain\nkiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät\nitsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja\nsitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie\nhyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono,\npääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät\nsinne kuitenkin.\n\nNiin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden,\nväkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät\nverensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin\nrajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin\nvihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus\nja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä\ntoisesta toiseen.\n\nTiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla\nvääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain\nkärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä\nja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan\npäätöksen.\n\n-- Hän ei minua rakasta, -- ajatteli Gilbert, -- se on totta, mutta\nei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen\nminulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä\nvaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan\nuljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä\nhänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi\nminulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai\nVauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi\nhän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi\nhankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle\nlahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan\nhänen vertaisenaan. Mutta Andréelle -- sen minä tiedän aivan hyvin\n--, olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä\nse, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi\npyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää... Se on minun\nhalpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen,\nettä pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt\nAndréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen,\nnainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]\n\n-- Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen\nhymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on\nneiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita\nmaailmaa... Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö,\naristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit,\nnuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut\nhyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen\nmielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat\nhäneltä huomaavan katseen... Gilbert on koira, halvempi koiraakin;\nsillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin\nasioita hän ei varmaan olisi kysellyt!\n\n-- Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin,\nettä kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee\nminusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin,\nmitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon...\n\nJulma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän\najatuksensa keskeytti.\n\nSitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti\nrintaa vasten.\n\nMitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?\nMikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin\nnuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?\nKuka voi siihen vastata?\n\nMerimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään\nHenrik IV:n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin\nSaint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt\nmatkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai\nvarkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla\nkuormattujen seipäiden välissä?\n\nPuoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja\npäättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen\nvettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan\nkansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.\n\nKeskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat\nSaint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton\ntungos.\n\nDauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi\nperhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua\netuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista\nloistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen\nlakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa\nhihnoissa kenenkään heitä estelemättä.\n\nGilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa\nlaukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.\n\n-- Hyvä, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- minun täytyy saada tietää,\nminne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen\nperässään.\n\nJa Gilbert meni.\n\nDauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku\npiirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin\nseurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman\nsopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame\nla dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon\nkeralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka\neivät hänestä olleet mieluisia.\n\nNähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie\nAntoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli\nmuistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko\ntahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin\nkuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin\nheti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.\n\nGilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi\nrouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean\nhevosen selässä.\n\nOnneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon,\nheittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.\n\nKuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa\nparissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään\ndauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin\nCompiègnessä.\n\nMutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti\npäätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin\npöytään.\n\nIllastelua kesti aina kello yhteentoista.\n\nSaattoväkeen kuuluvat henkilöt -- ja ylpeän Andréenkin oli pakko\ntunnustaa, että hänetkin luettiin niihin -- aterioitsi sillä välin\npaviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta\nkoska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat\nmahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla,\nruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin\nlivreoihin puetun lakeijan palvelemina.\n\nGilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden.\nHän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja\nsöi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.\n\nAterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli\nhyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva\nDubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin,\nseuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin\ntäytyi hänessä ihailla.\n\nKaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja\nkoska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin\nmainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä\ntuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana\ntai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.\n\nGilbert katseli loitompaa koko tätä matelua ja tuumi itsekseen:\n\n-- Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta\nminä en tekisi sitä, mitä he tekevät.\n\nNyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi\nsilloin toisen polvensa varaan.\n\n\"Monsieur Filip\", sanoi dauphine, \"annan nyt teille lomaa\nsaattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin\".\n\nGilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä\nhiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti\nvaietessa.\n\nMadame la dauphine lisäsi vielä:\n\n\"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne\nkanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini\nVersaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua.\"\n\nParooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli\npaikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia\nkohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.\n\nHän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan\nherrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten\nvastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin\nkatukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.\n\nKoska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä\nsyrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten\nsuljettiin vaunujen ovi.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, \"nouse\nkuskipukille ajajan viereen\".\n\n\"Miksikä niin, miksikä niin?\" kysyi parooni.\n\n\"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti\nväsynyt\", vastasi Filip.\n\nParooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija\nnousi kuskin viereen.\n\nGilbert lähestyi vaunuja.\n\nSamassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi\nhihnoista oli irtaantunut.\n\nAjaja laskeutui paikaltaan, ja vaunut seisoivat vielä hetken.\n\n\"On jo sangen myöhä\", sanoi parooni.\n\n\"Minä olen kovin väsynyt\", supisi Andrée; \"saammekohan nyt edes\nyösijaa?\"\n\n\"Toivoakseni\", vastasi Filip; \"lähetin la Brien ja Nicolen suoraan\nPariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni\nja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen\näitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään\nkomea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan\nnäytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon.\"\n\n\"_Ma foi_, se on aina yhtä hyvä kuin Taverney\", sanoi parooni.\n\n\"Niin, ikävä kyllä, isäni\", vastasi Filip surumielisesti hymyillen.\n\n\"Saanko minä siellä nähdä puita?\" kysyi Andrée.\n\n\"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan\nnauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään\nhovissa.\"\n\n\"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian\nnopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?\"\n\nGilbert kuunteli ankarassa jännityksessä.\n\n\"Sanoin, isä\", vastasi Filip.\n\nGilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut\nsaavansa kuulla osoitteenkin.\n\n-- Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, -- tuumi hän nyt\nitsekseen. -- Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.\n\nHihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja\nvaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin,\nkun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti,\nettä Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen\npyörtymisensä ja avuton tilansa.\n\nHän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle\nseisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti\nkiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.\n\nMutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen\ntakalaudalle, siis lakeijan paikalle.\n\n-- No niin, ei käy päinsä, -- mutisi sitkeä nuorukainen, -- ei saada\nsanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani\novat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.\n\nHän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän\noli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja\nvaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä\nvaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.\n\n-- Minä saan hänen osoitteensa tietooni, -- mutisi hän itsekseen, --\nsen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna\nminä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on\nrahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi\ntuntia lisää unta, jos tahdon.\n\nSitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän\nvoi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni\npoikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.\n\nOnneksi oli jo melkein sydänyö, ja aamu valkeni kello puoli neljän\naikaan.\n\nNäitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan\nsuuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.\n\n-- Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, --\najatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.\n\nVaunut kääntyivät kadun kulmassa, ja Andrée vilkaisi ulos niiden\novesta.\n\nFilip sanoi:\n\n\"Tuo on kuningas-vainajan kuvapatsas. Pian olemme perillä.\"\n\nAjettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan\npyöräin alle.\n\n\"Nyt olemme perillä\", lausui Filip.\n\nGilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun\ntoiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin\ntöykkärikiven taakse.\n\nFilip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa,\nkääntyi ja otti Andréen vastaan.\n\nParooni tuli viimeiseksi ulos.\n\n\"No\", sanoi hän, \"aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme\ntäällä?\"\n\nSamassa kuuluivat la Brien ja Nicolen äänet ja portti aukesi.\n\nKolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin\nheidän mentyään.\n\nVaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat\nkuninkaan vaunukartanoon.\n\nTalo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään\nsuhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi\nniiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:\n\n_\"Hôtel d'Armenonville.\"_\n\nNyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni\nsen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut\nolivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle\nsuihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.\n\nHän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen\nkanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan,\njosta hänen oli tapana ostaa leipänsä.\n\nVieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen\nlyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi\nsanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun\nkanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:\n\n_\"Rue Plâtrière.\"_\n\nAndrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä,\nlyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen\nkamariinsa linnan portinpielessä.\n\nSilloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti\nportin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.\n\nTämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui\nulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti\naukesi.\n\nNuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan\naivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven\nmunalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.\n\nKymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert\nvaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nPaviljonki\n\n\nKun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja\nnukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn,\njolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.\n\nTuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti\nhänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.\n\nGilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja\nsen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota\nkelloaan.\n\nAuringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden\nlatvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään,\nvaan päinvastoin liian aikaisin.\n\nGilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia\nja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja\nraskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen\nkadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt\narvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.\n\nNähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut\nnuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.\n\n\"Saanko nähdä siellä puita?\" oli Andrée kysynyt Filipiltä.\n\n-- Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta\npuutarhapaviljonkia, -- tuumi Gilbert itsekseen.\n\nTämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.\n\nOmituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista\npäin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä\npaviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli\nheikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne\nolivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä\nottaneet auetakseen.\n\nVieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat\nikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa\nnäkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua\nkäsistään.\n\nGilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä.\nTuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan\nraikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.\n\nNyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip\nsanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät\nkuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus.\nSiinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset\nolivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.\n\nGilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että\nellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin\najatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös\nnoustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri\nhänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.\n\nMutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi,\nettä hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä\nullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä\nkerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt\nkalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi\narastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone\nluokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen\ntärkeätä väistyä piiloon.\n\nJa muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.\n\nJa sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä,\neikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään\nhäntä ainakin kävelemästä puutarhassa?\n\nNiin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa\nsilmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi\nAndrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai\nmennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan\nnaisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai\ntalonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa\nihmisenäkään?\n\nMutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi\nGilbertin karttaa Nicolea.\n\nSiinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti\nvetäytynyt pois ikkunasta.\n\nMutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen\nmyöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen\nja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.\n\nNyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna,\njuuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento:\nhän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli\npudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.\n\nTurhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä\nitselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa\njohtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan\nentisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä\ntykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan\nkiehumaan.\n\nMutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän\nsaattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt\nnähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista,\nkiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen\nikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella\nAndréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.\n\nAndrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita\nkäsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen\naamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen\nmukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.\n\nSilloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin\nharvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle.\nJoka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi\nhäntä vihannuus.\n\nSe talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin\nkuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta\nAndrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja\nniistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, -- joten Andrée ei\nsuinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä\nnuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä\nkaton rajassa?\n\nAndrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai\nolla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei\nhänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan\npariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine\nuteliaine kasvoineen.\n\nSen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa\nvallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin\nsopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon\nnuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen\npuolihämärässä kamarissa.\n\nNicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli\ntehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja\navasi Andréen tukan.\n\nTuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat\nvaippana nuoren neidon olkapäille.\n\nGilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen\nkaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet\nhiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa,\nhuolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli\nollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta\nkuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä\nsamenivat ahnaasta tuijotuksesta.\n\nSattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa\nja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.\n\n\"Niin, niin katsele sinä vaan\", mutisi Gilbert; \"katsele, miten\nhaluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki\".\n\nGilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa\nheiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja\noli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.\n\nAndrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.\n\nNicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli,\nja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen\nemännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.\n\nTätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän\nnäytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas\nhenkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.\n\nYhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen\npäänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan\nkamarissaan Rousseaun.\n\n\"Hittoako te teette, monsieur?\" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja\npilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta,\njota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.\n\nGilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois\nikkunaluukusta.\n\n\"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään.\"\n\n\"Ette mitään... Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana\npiilossa?\"\n\n\"Auringonpaiste vaivasi minua.\"\n\n\"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?\nOvatpa teidän silmänne arat, nuori mies!\"\n\nGilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä\npussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.\n\n\"Te valehtelette ja pelkäätte\", sanoi Rousseau; \"teillä on siis jokin\nilkeys mielessä?\"\n\nTämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään\nmeni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.\n\nGilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme\nsitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän\näsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.\n\n\"Ahaa!\" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin\nsuonissa hyytyi; \"paviljongissa on nyt asukkaita\".\n\nGilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.\n\n\"Ja siellä asuu ihmisiä\", jatkoi epäluuloinen filosofi, \"ihmisiä,\njotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen\".\n\nGilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen\ntaaksepäin.\n\nRousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä,\nmistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet\nnähtäisiin alhaalta.\n\n\"Älkäähän\", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, \"älkäähän,\nnuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne\nikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!\"\n\nHän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä\nalhaalta aivan selvästi.\n\n\"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!\" huudahti Gilbert ja\nvääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.\n\nMutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle\nnuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä\nonnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus\nesti häntä sitä tekemästä.\n\n\"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?\" kysyi Rousseau.\n\n\"Ei, ei, ei, monsieur.\"\n\n\"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin\nmiksi ette tahdo heille näyttäytyä?\"\n\n\"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne\nsalaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa\nminun pitää salaisuuteni.\"\n\n\"Haa, petturi!\" huudahti Rousseau; \"kyllä minä tiedän, mitä nuo\ntuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin\nkätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa,\nsaadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut\npääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua,\ntuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja\nkuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan\".\n\n\"Urkkijan!\" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.\n\n\"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?\" kysyi Rousseau\nverhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt\nkäteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä\nkyllä, olikin ainoastaan naurettava.\n\n\"Te häpäisette minua, monsieur!\" vastasi Gilbert.\n\n\"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!\" huudahti Rousseau. \"Sinua,\njonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan\nheille merkeillä, mistä tiedän mitä, -- ehkä tulevan teokseni aiheen!\"\n\n\"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista\nteidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin\nkopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin\nilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät.\"\n\nTämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen\ntuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen\nsairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän, \"minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta\nkokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni\nkeskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki,\nkavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että\nolen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat\nyhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla\nepäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy\nmuuttaa minun kodistani pois\".\n\nGilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.\n\nHänet, hänet potkittaisiin pois!\n\nHänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen\nsilmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.\n\nMutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.\n\nGilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta,\nkadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi\nsitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri\nonnettomuus ja häpeä.\n\nHän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet\nristissä:\n\n\"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!\"\n\n\"Minulta ei lähde armoa\", vastasi Rousseau; \"ihmisten vääryys\non tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä\nvihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä;\nsolmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta\njättäkää minut rauhaan.\"\n\n\"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne,\nhe ovat neiti Andrée ja Nicole.\"\n\n\"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!\"\n\n\"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri\nhäntä... voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta\nte itse pakotatte minua siihen! -- juuri häntä minä rakastan enemmän\nkuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai\nketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman\nrahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä\nnääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään\nSaint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka\nja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle,\njoka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan\ntuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä\ntoivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai\nRousseau.\"\n\nRousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten\nsävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi\nmatkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja\nkuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.\n\n\"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, herra Rousseau.\"\n\n\"Te siis tunnette hänet?\"\n\n\"Minä olen hänen imettäjänsä poika.\"\n\n\"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja\nellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Gilbert, \"te murratte sydämeni, ja luulen, että\nminuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla\".\n\n\"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te\nolette valehtelija, monsieur!\"\n\n\"No, hyvä, hyvä\", virkkoi Gilbert; \"minä olen valehtelija,\nvalehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen\ntarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!... Kyllä, minä menen...\nhyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu\nteidän tunnollenne!\"\n\nRousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin\nsuuressa määrin muistutti häntä itseään.\n\n-- Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, -- tuumi hän itsekseen;\n-- mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan,\nmiksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?\n\nGilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti\nja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko\nlopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet\ntakaisin.\n\n\"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni\", sanoi Rousseau. \"Jos olette\nniin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt\nalkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä\non yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa,\nGilbert, joutukaa!\"\n\nGilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä\nhän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin\nRousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi\nvielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan\nluokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.\n\nJuuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti\nNicolen käsistä päiväpuvun.\n\nAndrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen\nliikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja\nkäski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.\n\n\"Ahaa\", sanoi Rousseau, \"minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon\ntoisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!\" Ja\nhän lisäsi huokaisten:\n\n    \"O gioventù, primavera del età!\n    O primavera, gioventù del anno!\"\n\n      Oi nuoruus, iän kevät!\n      Oi kevät, vuoden nuoruus!\n\nSitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi\nsurumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen\nhän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli\nVoltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen\nkanssa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nSaint-Claude-kadun talo\n\n\nSaint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix\noli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä\nsiihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi\nhuomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme\nkuvailla.\n\nSe ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin\nmeidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin\nTytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin\nyhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.\n\nNiinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa\nmelkoisen jyrkkä mäki.\n\nSen varrella oli noin viisitoista taloa ja sen valaisijoina seitsemän\nlyhtyä.\n\nSiitä poikkesi sivuille kaksi umpikujaa.\n\nToinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen\njälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten\nluostarin puutarhan kuvetta.\n\nViimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat\nluostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti\nvasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen\nSaint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.\n\nTätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä\noli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna.\nJa lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna\nhirveän musta.\n\nAivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan,\nminkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä\nulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja\nsuurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata,\nettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä\nsisälle myöskin tältä puolelta.\n\nTämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt\nenempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja\nvaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet\nturvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla\nniiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.\n\nIllalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi\npalatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi\ntuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.\n\nPaitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla\nniin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta\npäin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka\narkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII:n aikaisen rakennustyylin.\nJa sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella\nportinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali\nde Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.\n\nMitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne\nolivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.\n\nSiihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä\nPariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin\nikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä\nrautapiikkejä.\n\nMainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta\nmuistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja\nrakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla,\njoissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi\nrakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän\nlinnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut.\nMuuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi\nvarsinaisen pihan kokonaan näkymästä.\n\nTämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt\nkummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna\n1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin\ntäydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin\nSaint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat\nkammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan\nsyynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan\nsen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte\nSaint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux\nChoux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta\nolivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä\npariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien\npatsaiden veroiset.\n\nTällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan\npituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja\nkun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne\nminkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival\nkello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea\nkihisevä varkaitten pesä.\n\nJa kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme\nneljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt\nSaint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä\nbulevardia pitkin.\n\nNiiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.\n\nKreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä,\njoka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä\nhuokuvaa tukehuttavaa hellettä.\n\nVaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen\nvaunutyynyillä.\n\nKun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan\nkosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun\nnielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.\n\nPortti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.\n\nNäin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä\nkadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan\nkotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi\ntuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko\nluostarin aarteet.\n\nNyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on\ntärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät\nsinne useampiakin kertoja kuin tämän.\n\nÄsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa,\njoka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä\nliitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla\nvaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös\novelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin\nkaksitoista askelmaa nousemalla.\n\nTalon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi\npäästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti\nmonet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena\ntilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin,\nluultavastikin uusia asukkaita varten.\n\nKun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin\nensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa\noli kolme kamaria.\n\nMutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta\nja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti\nhämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän\nhuoneita.\n\nSelitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä\noli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat\ntunsivat.\n\nEteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala\nkreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä,\njoka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä\nhiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden\nkeskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla.\nTästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen\nkäytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli\nsuunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen\nhuoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin\nolevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.\n\nSe sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki\nkaikkien katseilta tuon toisen talon.\n\nMainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten\npäästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien\nja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta\nja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja\npantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät\nolivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin\nkuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet:\nhuronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin\niskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan\nnorsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista\nvuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.\n\nSiinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa\nkuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai\nuseampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.\n\nSaksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden\nväliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan\ntuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin,\naukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos\nvaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia.\nSitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä\npunaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen\njalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.\n\nSitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen\nseitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo\nkädessään jälleen sisään.\n\nMutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo\nkuitenkin pöydältä kadonnut.\n\nAsia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt\nkamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut\nLorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta\nsisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten\naseilla koristettuun huoneeseen.\n\nSinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli\nkorkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka\nmuodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan\nvarassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse,\nsulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla\ntavoin kuin hän oli sen avannutkin.\n\nTulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan\nnoin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän\nkynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla\nsilkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja\ntaitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon\nkukkina.\n\nSamantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua\npuuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista\nkaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi\nmaalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat\nsiellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat,\njotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan\nkolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa,\njossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja\npieni naisen seurustelukammio.\n\nHuoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa;\nmutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään\nsalattavaa.\n\nSeurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia\nikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä\ntäytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon\nkautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.\n\nEi ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä\nhuoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä\nkoko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä\nriippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot\nloistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi,\njoka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta\nhopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja\nsytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä\nvarustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.\n\nSitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa\npieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:\n\n\"Lorenza!\"\n\nKun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä\nnojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei\nvastannut vielä.\n\n\"Lorenza\", toisti kreivi, \"nukutko tavallista untasi vai magneettista\nunta?\"\n\n\"Minä nukun magneettista unta\", vastasi Lorenza.\n\n\"Silloinpa minulle vastaatkin, jos kysyn sinulta?\"\n\n\"Kyllä varmaan.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nSeurasi sitten tuokion hiljaisuus, jonka jälkeen kreivi de Fenix\njatkoi:\n\n\"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme\nneljännestuntia sitten.\"\n\n\"Minä katson\", vastasi Lorenza.\n\n\"Ja näet sinne?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Onko kardinaali de Rohan vielä siellä?\"\n\n\"En näe häntä.\"\n\n\"Mitä tekee prinsessa?\"\n\n\"Hän rukoilee ennen levolle menoaan.\"\n\n\"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen\nylhäisyyttänsä.\"\n\n\"En näe häntä.\"\n\n\"Katso luostarin portille, ovatko vaunut siellä vielä.\"\n\n\"Eivät ole siellä enää.\"\n\n\"Seuraa nyt tietä, jota tulimme tänne.\"\n\n\"Minä seuraan.\"\n\n\"Näetkö tiellä mitään vaunuja?\"\n\n\"Näen monetkin.\"\n\n\"Tunnetko kardinaalin vaunuja niiden joukossa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mene nyt Pariisiin päin.\"\n\n\"Minä menen.\"\n\n\"Vielä lähemmäksi.\"\n\n\"Nyt olen.\"\n\n\"Yhä vieläkin.\"\n\n\"Ah, nyt näen hänet.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tulliportilla.\"\n\n\"Onko hän pysäyttänyt?\"\n\n\"Hän pysäyttää juuri nyt. Lakeija laskeutuu maahan vaunujen takaa.\"\n\n\"Puhutteleeko hän lakeijaa?\"\n\n\"Aikoo puhutella.\"\n\n\"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä\nkardinaali sanoo tuolle miehelle.\"\n\n\"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan,\nkamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa.\"\n\n\"Mitä hän sanoo hänelle?\"\n\n\"Saint-Claude-katu, Marais-korttelissa, bulevardin kautta.\"\n\n\"Hyvä, Lorenza, kiitokset!\"\n\nKreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin\npienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin\npainona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka\nalla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon,\njoka heti sen nieltyään sulkeutui.\n\nTällä tavalla ilmoitti kreivi asiansa Fritzille ollessaan\nsisähuoneissaan.\n\nSitten meni hän jälleen Lorenzan luo.\n\n\"Kiitokset\", toisti hän.\n\n\"Sinä olet siis minuun tyytyväinen?\" kysyi nuori nainen.\n\n\"Olen, rakas Lorenza!\"\n\n\"No niin, anna siis minulle palkkani!\"\n\nBalsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko\nruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.\n\n\"Josef! Josef!\" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.\n\"Josef, kuinka minä sinua rakastan!\"\n\nJa nuori nainen ojensi molemmat kätensä sulkeakseen Balsamon syliinsä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nKaksinainen olotila. -- Unessa\n\n\nBalsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää\nilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.\n\n\"Lorenza\", sanoi Balsamo, \"tahdotko puhella ystäväsi kanssa?\"\n\n\"Ah, kyllä\", vastasi nainen; \"mutta puhu kanssani paljon, sillä minä\nkuuntelen niin mielelläni ääntäsi\".\n\n\"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen,\njos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta.\"\n\n\"Niin, se olisi onnellista.\"\n\n\"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän\nhuoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni;\nme olemme kahden, aivan kahden kesken.\"\n\n\"Ah, se on niin hyvä!\"\n\n\"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen.\"\n\n\"Käske minua siis näkemään.\"\n\n\"Näe!\"\n\n\"Ah, miten hurmaava huone!\" sanoi Lorenza.\n\n\"Sinä siis pidät siitä?\" kysyi kreivi lempeästi.\n\n\"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani,\nhyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia\njasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!\"\n\n\"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza.\"\n\n\"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen.\"\n\n\"Sinä siis sen myönnät?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy.\"\n\n\"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö\nniin?\"\n\n\"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon\nomituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä\nsaakka kun sinuun tutustuin.\"\n\n\"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen,\njoka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla\nkaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia\nautuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia.\"\n\n\"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö\nniin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mistä se johtuu?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Sinun on se tiedettävä.\"\n\n\"En voi tietää.\"\n\n\"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi.\"\n\n\"Ah niin!... Nyt minä ymmärrän.\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen\nlapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin\nhän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista\nJosefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee\nsielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua\nlakkaamatta, aina maailman loppuun saakka.\"\n\n\"Entä kun Lorenza nukkuu?\"\n\n\"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar,\nsilloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen.\nSilloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee,\nettä tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten\nvähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla\nhänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen\nLorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen... Cagliostro!\"\n\n\"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?\"\n\n\"Niin, sillä nimellä.\"\n\n\"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?\"\n\n\"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet\nminulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä.\"\n\n\"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?\"\n\n\"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani.\"\n\n\"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua\nkiihkeästi, intohimoisesti?\"\n\nNuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä\nhänen huulillaan:\n\n\"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin\", lisäsi hän huokaisten, \"on vielä\njotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa\".\n\n\"Ja mikä se on?\" kysyi Balsamo hätkähtäen.\n\n\"Unelmasi.\"\n\n\"Sano: minun työni.\"\n\n\"Kunnianhimosi.\"\n\n\"Sano: minun kunniani!\"\n\n\"Voi Jumala, taivaan Jumala!\"\n\nNuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen\nsuljettujen silmäluomiensa alta.\n\n\"Mitä sinä nyt näet?\" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä\nselvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.\n\n\"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia,\njotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot\nheidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta\nnäyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä\nkäsket ja sinua totellaan.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Balsamo iloiten, \"etkö siis ole ylpeä minusta?\"\n\n\"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin\nitseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni\nlöydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää\",\nmutisi hän suruisesti.\n\n\"Missä sinä sitten olet?\"\n\n\"Minä olen kuollut.\"\n\nBalsamoa pöyristi.\n\n\"Sinä kuollut, Lorenzani?\" huudahti hän. \"Et, et, me elämme yhdessä\nja rakastamme toisiamme.\"\n\n\"Sinä et minua rakasta.\"\n\n\"Kyllä, minä rakastan.\"\n\n\"Et ainakaan tarpeeksi!\" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä\nkiinni kaksin käsin. \"Et tarpeeksi\", lisäsi hän, painaen hänen\notsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin\nentistään kiihkeämmin.\n\n\"Mistä sinä minua moitit?\"\n\n\"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua\nsitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle\nedes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva\nluostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne\nsuudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä\nja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget\nkultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen.\"\n\n\"Lorenza! Lorenza!\"\n\n\"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen;\nojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne\nsilmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni.\"\n\n\"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä,\nhylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua\nkutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten\nminä ole sinulle mitään.\"\n\n\"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän\nolet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua\nenää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä\nkiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua\nniinkuin minä rakastan sinua.\"\n\n\"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta.\"\n\n\"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle\nkaikki, mitä minä toivon, -- sinun sielusi omistaminen riittää\ntekemään minut onnelliseksi.\"\n\n\"Onnelliseksi!\" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; \"sanotko sinä\nsellaista onneksi?\"\n\n\"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen.\"\n\nLorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.\n\n\"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä\nlukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla\nintohimoillaan!\"\n\n\"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani.\"\n\n\"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle\ntulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen\nvuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle,\nsinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset\npolkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun\nnerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu,\nsinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen\nsilmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina\nyliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se\njuuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut\nmahtavaksi.\"\n\n\"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!\" huudahti Lorenza,\nmielettömänä rakkaudesta.\n\nKiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka\ntuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain\nheikosti.\n\nHän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä\nsiteistä, jotka pitivät häntä kiinni.\n\n\"Lorenza! Lorenza\", rukoili hän, \"sääli minua...\".\n\n\"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin\npuoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti.\"\n\n\"Lorenza\", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, \"älä vaadi\nminulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin\nsinulle antaa\".\n\n\"Mutta\", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös,\n\"tämä, tämähän ei ole rakkautta!\"\n\n\"Kyllä, se on rakkautta... mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta\nkuten neitsyttä kohtaan tulee.\"\n\nNuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen\nhänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla\njäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.\n\n\"Ah, mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti.\n\"Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni,\nkaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen\nkuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka\ntekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun\nvereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit\nsen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?\"\n\nBalsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen\ntuska raateli häntä.\n\n\"Ah\", vastasi hän, \"vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi\nHän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä\nvoin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren\nlukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin,\nsiksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä\nolet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi,\nettä Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän\nolentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun\nrukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä,\njoka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja\nalhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta\nsiellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza;\nvaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta.\"\n\n\"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!\"\nhuudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat\npurppuranpunaisiksi. \"Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa\narvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat,\naivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut\nnunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun\nläsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen\nsanon minä sinulle!\"\n\n\"Älä herjaa, Lorenzani\", huudahti Balsamo; \"sillä minä kärsin yhtä\npaljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja\nsano sitten, enkö sinua rakasta.\"\n\n\"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?\"\n\n\"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle.\"\n\n\"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa\nkuin minun rakkauteni sinulle antaa?\" mutisi nuori nainen.\n\nBalsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui\nLorenzan rintaa vasten.\n\n\"Ah, niin, niin\", huudahti Lorenza silloin; \"nyt vihdoinkin näen,\nettä sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja\ntoiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!\"\n\nBalsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa\nhänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.\n\n\"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua\", virkkoi\nBalsamo.\n\nLorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet\naukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.\n\n\"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot\", vastasi hän, \"sisarena\ntai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma,\nyksi ainoa suudelma!\"\n\nBalsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet;\nhän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa\nloistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena;\nhäntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.\n\nHänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.\n\nYhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.\n\nKaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.\n\n\"Lorenza!\" huusi hän; \"herää, minä tahdon!\"\n\nNuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti,\nkäsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka\noli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen\naivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen.\nLorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä\nsupistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti\nhitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle\npitkälleen, mutta oli valveilla.\n\nBalsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.\n\n\"Hyvästi, uni\", jupisi hän; \"hyvästi, auvoni!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nKaksinainen olotila. -- Valveilla\n\n\nHeti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän\nympärilleen.\n\nHän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista\nilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan;\nja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti\ntuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä\nhänestä.\n\n\"Taasko te?\" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.\n\nHänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa\nvaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.\n\nBalsamo ei vastannut.\n\n\"Missä nyt olen?\" kysyi Lorenza.\n\n\"Te tiedätte, mistä tulette, madame\", vastasi Balsamo; \"ja se\nauttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette\".\n\n\"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä\nmuistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua\najanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä,\njonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo.\"\n\n\"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa,\nniin mahtava kuin hän onkin.\"\n\n\"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!\"\nhuudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. \"Oi, Jumalani, vapauta minut\ntuosta hornan hengestä!\"\n\n\"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?\" kysyi Balsamo ja\nkohautti hartioitaan. \"Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten\nlapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut\nmukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka\nolette raahannut mukaanne luostarista.\"\n\n\"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?\" huudahti\nLorenza ja puhkesi kyyneliin.\n\n\"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!\" vastasi Balsamo.\nLorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi\nrivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin\nja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus\nvähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan\nteholtaan.\n\n\"Vankila kuin vankila\", sanoi Lorenza; \"pidän enemmän siitä, joka\nauttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen\".\n\nHän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. \"Jos olisitte\njärkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan\nkukkia, ettekä rautatankoja.\"\n\n\"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen\nliikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte\nnimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua\nsilmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte\naina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja\njota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka\nsaa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa,\neikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen\naavemainen äänensä maan alta.\"\n\n\"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame\", vastasi Balsamo.\n\"Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus,\njoka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja\njoka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi\nvoinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan\ntoteuttaa työtänsä.\"\n\n\"Työtänsä!\" toisti Lorenza; \"ja mikä on sitten hänen työnsä?\nSanokaapa se?\"\n\n\"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat\nmiettineet kuusituhatta vuotta.\"\n\n\"Entä mitä te sitten koetatte?\"\n\n\"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden.\"\n\n\"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!\" huudahti Lorenza\nkohottaen käsiään taivasta kohti.\n\n\"Vai niin\", hymähti Balsamo ja nousi ylös; \"nyt teille taas tulee\nkohtauksenne!\"\n\n\"Kohtaukseni?\"\n\n\"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza,\nnimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan\nolotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te\nolette mielipuoli.\"\n\n\"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te\nsuljette minut rautaristikkojen taakse?\"\n\n\"No, täytyyhän minun se tehdä!\"\n\n\"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua\nvankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne\nsilloin, kun raatelette minua!\"\n\n\"Kuulkaa\", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti,\n\"onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?\"\n\n\"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa\nlainkaan!\"\n\n\"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän\nhengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?\"\n\n\"Haa!\" huudahti Lorenza. \"Siinä on mies, joka surmaa minua\nhiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää\najattelevansa minun elämääni!\"\n\nBalsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä\nkädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä\nkoskenut.\n\n\"Haa, älkää koskeko minuun!\" sanoi hän.\n\n\"Te siis vihaatte minua, Lorenza?\"\n\n\"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään.\"\n\n\"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän\npyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte\nulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te\ntekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?\"\n\n\"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin\nsaisitte sen nähdä!\"\n\n\"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan\nedessä valinnut puolisoksenne.\"\n\n\"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!\"\n\n\"Ja kuitenkin te olette puolisoni.\"\n\n\"Ah, siinä taas hornanhengen työ!\"\n\n\"Mieletön raukkaseni\", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.\n\n\"Mutta minä olen roomatar\", mutisi Lorenza; \"ja kerran, kerran minä\nkostan!\"\n\nBalsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.\n\n\"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?\"\nkysyi hän hymyillen.\n\n\"En tosiaan; minä teen, mitä sanon.\"\n\n\"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?\" huudahti Balsamo\nsilloin ylhäisen arvokkaana. \"Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä\npalkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka\nväitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita\nhyvän pahalla?\"\n\nNämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.\n\n\"Voi\", sanoi hän sitten, \"ei se ole kostoa, jos ilmiantaa\nyhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus\".\n\n\"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän\nloukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan\nJumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut\nmurskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen,\nvaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin\nminä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?\"\n\n\"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te\nparantaisitte itsenne.\"\n\nBalsamo hymyili.\n\n\"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne,\nhyväntekijänne, puolisonne?\" vastasi hän.\n\n\"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut\nkoskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!\"\n\n\"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo\nsäästääkseni teitä tuolta kosketukselta.\"\n\n\"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle\nonnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua\nteidän rakkauteennekin!\"\n\n\"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!\" supisi Balsamo\nitsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten\nLorenzalle.\n\n\"Puhukaamme pääasiasta\", virkkoi Lorenza. \"Miksi te riistätte minulta\nvapauden?\"\n\n\"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse\nvapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka\nsuojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka\nteitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä\nmilloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja\njoiden tärkeyttä te ette aavista?\"\n\n\"Ah\", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; \"jos vanki on\npäättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä\nteidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän\npyörillä liikkuva häkkinnekään!\"\n\n\"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza\", vastasi Balsamo\nuhkaavan tyynenä.\n\n\"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä\nLotringissa, salaman, joka ne murskaa.\"\n\n\"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista\nlähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta,\nLorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani.\"\n\nBalsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen\nsilmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä\nvavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui,\njokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan\nkiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.\n\n\"Katsokaas, lapseni\", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä\nuhkaavana ja samalla lauhkeana; \"olen koettanut tehdä tämän vankilan\nvaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar,\nette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä\nkiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää\nluostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua\nystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran\nuskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä;\npienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi,\nälykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja\notan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai\nkuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä\nmerkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta\nvarastaa vapauttanne.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä\nsävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. \"Ei, älkää lupailko mitään,\nälkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla\nryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut\nedes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän\nsaakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että\nte olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut\nhäpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä\nmuutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut,\netten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten,\nvarokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte\nsalaliitossa noiden rosvojen kanssa.\"\n\n\"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte\nminua rosvopäälliköksi?\" kysyi Balsamo pistävästi.\n\n\"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja.\"\n\n\"Merkkejä ja sanoja?\" huudahti Balsamo ja kalpeni.\n\n\"Niin, niin\", väitti Lorenza, \"minä huomasin ne ohimennen, minä\ntiedän, minä tunnen ne!\"\n\n\"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan\nelävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne\ntukehtuvat, kuolevat.\"\n\n\"Ahaa, päinvastoin!\" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin\nihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa\nheikoimman kohdan. \"Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä\ntoistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen\nhyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut.\"\n\n\"Kenelle?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Prinsessalle.\"\n\n\"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon\", vastasi Balsamo\nponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja\nhillitäkseen kiehuvaa vertaan; \"Lorenza, jos olette ne sanonut, niin\nvasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä\nteroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon\npihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!\"\n\n\"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista\nvankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää\ntyranniviha.\"\n\n\"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt\nminua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa.\nEnsimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että\nvuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin\narmottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin.\"\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!\" kirkaisi\nnuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi\nhiuksiaan ja kieriskeli matolla.\n\nBalsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein\nnäytti sääli voittavan vihastuksen.\n\n\"Kuulkaa, Lorenza\", sanoi hän; \"palatkaa ennallenne, rauhoittukaa;\nkerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä\nolette kärsinyt tai luulette kärsineenne\".\n\n\"Vanki! vanki!\" huusi Lorenza kuulematta Balsamoa.\n\n\"Mielenmalttia!\"\n\n\"Kidutettu!\"\n\n\"Se on koeaikaa.\"\n\n\"Sekaisin! Sekaisin!\"\n\n\"Siitä teidät parannetaan.\"\n\n\"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut\nmieluummin oikeaan vankilaan!\"\n\n\"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te\nsilloin minulle tekisitte.\"\n\n\"Hyvä\", kirkui Lorenza, \"surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti\npaikalla!\"\n\nJa hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi\nmurskaamaan päätänsä seinään.\n\nMutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon\nainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin\nkoko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka\nLorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä,\nhorjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.\n\nOmituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen\naineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen\nsielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja\nkantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen\nhuulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja\npoistui huoneesta.\n\nMitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä\nuni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon\nitkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nVieraan tulo\n\n\nLorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet\nsisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen\netukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon\nvälistä vierimään pitkin bulevardia.\n\nKuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de\nRohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo\nennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.\n\nTuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat\nkaraisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita\neräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän\narastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle\nBastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja\nvalaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.\n\nVaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja\nkuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään\npuitten varjoon.\n\nHerra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua\nja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti\ntuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.\n\nFritzin askeleet kaikuivat pihalla ja portti aukesi.\n\n\"Täällähän kreivi de Fenix asuu?\" kysyi prinssi.\n\n\"Kyllä, monseigneur\", vastasi Fritz.\n\n\"Onko hän kotona?\"\n\n\"On, monseigneur.\"\n\n\"Hyvä, ilmoittakaa sitten vieraaksi...\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, eikö niin, monseigneur?\"\n\nPrinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin,\noliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli\ntäällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.\n\n\"Kuinka tiedätte nimeni?\" kysyi hän.\n\n\"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän\nylhäisyyttänne.\"\n\n\"Kyllä, mutta vasta huomenna tai ylihuomenna.\"\n\n\"Ei, monseigneur, tänä iltana.\"\n\n\"Sanoiko herranne teille aivan juuri, että hän odotti minua tänä\niltana?\"\n\n\"Sanoi, monseigneur.\"\n\n\"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten\", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi\nlouisdoria palvelijan käteen.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne suvainnee seurata minua\", vastasi Fritz.\n\nKardinaali nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\nFritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota\nvalaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista\nkynttilää.\n\nKardinaali seurasi häntä aivan hämmästyneenä ja mietteissään.\n\n\"Ystäväni\", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, \"tämä on varmaan\nerehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On\nmahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä\ntulisin.\"\n\n\"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan,\nStrassburgin piispa?\" kysyi Fritz.\n\n\"Olen kyllä, ystäväni.\"\n\n\"Siis on kreivi odottanut juuri teitä, monseigneur.\"\n\nFritz sytytti tulet vielä kahteen muuhun kynttelikköön, kumarsi ja\npoistui.\n\nKului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen\nmielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa\nja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa\ntaulua.\n\nOvi aukesi, ja kreivi de Fenix ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Hyvää iltaa, monseigneur\", virkkoi hän koruttomasti.\n\n\"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?\" huudahti\nkardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; \"väitettiin, että te\nodotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta.\"\n\n\"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä\",\nvastasi kreivi. \"Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka\nvähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut\nPariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani\noikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi.\"\n\n\"Te odotitte minua tosiaan? Kuka teille sitten ilmoitti, että minä\ntulen?\"\n\n\"Te itse.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Ettekö pysäyttänyt vaunujanne Saint-Denisin tulliportilla?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen\novelle teidän ylhäisyytenne puheille?\"\n\n\"Totta sekin.\"\n\n\"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin\nkorttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja\neikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?\"\n\n\"Aivan totta. Mutta oletteko te sitten nähnyt minut, kuullut puheeni?\"\n\n\"Minä olen teidät sekä nähnyt että kuullut, monseigneur.\"\n\n\"Te olitte siis siellä?\"\n\n\"En, monseigneur, minä en ollut siellä.\"\n\n\"Ja missä te sitten olitte?\"\n\n\"Minä olin täällä.\"\n\n\"Te näitte ja kuulitte minut muka täältä?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Oh, mitä joutavia!\"\n\n\"Monseigneur unohtaa, että minä olen noita.\"\n\n\"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur... Miksikäs minun pitääkään\nteitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?\"\n\n\"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua\nsanotaan ainoastaan mestariksi.\"\n\n\"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te\nodotitte minua?\"\n\n\"Minä odotin.\"\n\n\"Ja te olitte jo lämmittänyt työpajanne?\"\n\n\"Minun työpajani on aina lämmitetty, monseigneur.\"\n\n\"Ja te annatte minun astua sinne?\"\n\n\"Minulla on kunnia johtaa sinne teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Ja minä seuraan sinne; mutta ainoastaan eräällä ehdolla.\"\n\n\"Ja millä ehdolla?\"\n\n\"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin\ntekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen\nmajesteettiaan Luciferia.\"\n\n\"Ah, monseigneur!\"\n\n\"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä\nhuikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun\nopettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan\noikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja\nkorvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät.\"\n\n\"Monseigneur\", sanoi Balsamo hymyillen, \"minun paholaiseni eivät\nunohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian\njoutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat,\nmiten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi\nsiivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi\nsiinä ihmisiksi\".\n\n\"Hyvä\", virkkoi kardinaali, \"sellainen viehättää minua, mennään\nsitten vain pajaanne\".\n\n\"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee seurata minua?\"\n\n\"Niin, mennään.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKullanteko\n\n\nKardinaali de Rohan ja Balsamo nousivat nyt ylös kapeita portaita,\njotka veivät yhdensuuntaisesti isompien portaitten kanssa\nensimmäisessä huonekerrassa olevaan saliin. Siellä meni Balsamo\njollekin ovelle, joka oli erään holvin alla, ja avasi oven. Ja\nkardinaalin eteen aukesi nyt pimeä käytävä, johon hän päättävästi\nastui.\n\nBalsamo sulki oven heidän mentyään sisään.\n\nKuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli\nkardinaali hiukan levottomana ympärilleen.\n\n\"Monseigneur, nyt olemme perillä\", sanoi Balsamo; \"meidän tarvitsee\nenää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää\nkummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on\nrautainen\".\n\nKardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa,\nsillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden\noven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää\nvahvempiakin hermoja kuin hänen.\n\nKardinaali nousi ylöspäin kolme askelmaa ja astui sisään.\n\nSuuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret,\nvaltavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti\nkemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija\nensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.\n\nMuutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli\nsiellä sangen vaikea hengittää.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän. \"Täällähän tukehtuu, mestari, ja\nhiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?\"\n\n\"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo\",\nvastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana\nnäkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin\njalopeuran silmät pimeässä.\n\nSe uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa\nensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun\namianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.\n\n\"Oh\", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; \"tuohan on vallan hirveää,\nmielestäni\".\n\n\"Se on uuni, monseigneur.\"\n\n\"Kyllä, tiettävästi; mutta lausuitte Shakespearea; minä sen sijaan\nlausun Molièreä: 'onpa ero uuneilla ja uuneilla'; tämä näyttää\nsuorastaan helvetilliseltä, enkä minä pidä sen hajusta. Mitä siinä\nvalmistetaan?\"\n\n\"Sitä, mitä teidän ylhäisyytenne on minulta pyytänyt.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Niin, teidän ylhäisyytenne on luullakseni suosiollisesti luvannut\nvastaanottaa näytteen ammattitaidostani. Minä en oikeastaan aikonut\nryhtyä työhön ennenkuin huomisiltana, koska teidän ylhäisyytenne piti\ntulla tänne ylihuomenna. Mutta kun te muutittekin päätöstänne ja\nheti kun näin teidät matkalla tänne Saint-Claude-kadulle, lämmitin\nminä uunin ja valmistin sekoituksen. Siitä on seurauksena, että uuni\ntoimii paraikaa ja että kymmenen minuutin päästä saatte kultanne.\nSallikaa minun avata luukkua, lisätäkseni vetoa.\"\n\n\"Mitä, nuoko sulattimet uunin päällyställä...\"\n\n\"Antavat meille kymmenen minuutin päästä yhtä puhdasta kultaa kuin\nVenetsian sekiinit ja Toskanan floriinit.\"\n\n\"No, näyttäkäähän, jos sitä saa nähdä.\"\n\n\"Kyllä: ensin vain muutamia varokeinoja.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Pankaa kasvoillenne tämä amianttinaamio silmälaseineen, sillä muuten\nturmelisi kovin ankara tuli teidän näkönne.\"\n\n\"_Peste!_ Sitä tosiaan varokaamme. Minä olen arka silmistäni, enkä\nantaisi niitä lupaamienne sadantuhannen écun hinnasta.\"\n\n\"Sen uskon kyllä, monseigneur, sillä teidän ylhäisyytenne silmät ovat\nkauniit ja hyvät.\"\n\nTämä kohteliaisuus ei suinkaan ollut miellyttämättä prinssiä, joka\npiti ruumiillisia ominaisuuksiaan suuressa arvossa.\n\n\"Vai niin\", virkkoi hän asettaessaan naamiota kasvoilleen, \"te siis\nsanotte, että me saamme nähdä kultaa?\"\n\n\"Sitä toivon, monseigneur.\"\n\n\"Sadantuhannen écun arvosta?\"\n\n\"Niin, monseigneur; ehkä tulee hiukan enemmän, sillä minä tein\nrunsaanlaisen sekoituksen.\"\n\n\"Te olette tosiaan antelias noita\", sanoi kardinaali, ja hänen\nsydämensä sykki ilosta.\n\n\"En niin antelias kuin teidän ylhäisyytenne suvaitessanne olla noin\nkohtelias. Nyt, monseigneur, olkaa hyvä ja väistykää hiukan syrjään,\nniin minä nostan pois kannen.\"\n\nBalsamo pisti päälleen amianttiviitan, tarttui voimakkain\nkäsin! rautaisiin pihteihin ja kohotti niillä ankarasta\nkuumuudesta tulipunaista kantta, jolloin tuli näkyviin neljä\nsamanmuotoista sulatinta. Niissä oli toisissa sekoitusta, joka oli\nsinoberinpunaista, ja toisissa ainetta, joka jo alkoi vaaleta, mutta\nvivahti vielä heikosti purppuralle.\n\n\"Ja tuo on kultaa!\" virkkoi kirkkoruhtinas puoliääneen, ikäänkuin!\npeläten häiritsevänsä liian kaikuvalla puheella tuota hänen edessään!\ntapahtuvaa salaperäistä työtä.\n\n\"Niin, monseigneur, nämä neljä sulatinta on pantu tulelle eri\naikoina; toisten täytyy kiehua kaksitoista tuntia, toisten\nyksitoista. Sekoitusta, -- ja tämä on salaisuus, jonka saatan\ntieteenystävälle ilmoittaa, -- ei kaadeta muun aineen joukkoon\nennenkuin sillä tuokiolla, jolloin se juuri kiehuu. Mutta kuten\nteidän ylhäisyytenne näkee, alkaa ensimmäisen sulattimen sisällys\njo vaaleta; on siis aika kaataa tuo valmis aine toiseen astiaan.\nSuvaitkaa väistyä hiukan tuonne takaisin, monseigneur.\"\n\nPrinssi totteli Balsamoa täsmällisesti kuin sotamies päällikkönsä!\nkäskyä. Balsamo pani pois hehkuvien sulatinten kosketuksesta\nkuumenneet pihdit ja siirsi uunin eteen jonkinlaiset kiekoilla\nliikkuvat; telineet, joihin oli sovitettu neljä yhtä suurta,\nlieriömäistä rautamuottia neljän rautakehyksen sisään.\n\n\"Mitä tuo on, hyvä noita\"? kysyi prinssi.\n\n\"Nämä ovat, monseigneur, yleisesti käytettyjä muotteja, joihin nyt\nvalan teidän harkkonne.\"\n\n\"Ahaa\"! vastasi prinssi.\n\nJa hän tuli kahta tarkkaavammaksi.\n\nBalsamo levitti kivilattialle kerroksen valkeita rohtimia alustaksi.\nSitten hän asettui ahjon ja uunin väliin ja avasi suuren kirjan;\nsiitä luki hän nyt taikakeppi kädessä manauksen ja senjälkeen tempasi\nhän valtavan suuret pihdit, joiden kaarevain leukain väliin mahtui\nkoko tuollainen suuri sulatin.\n\n\"Kulta tulee erinomaista, monseigneur\", sanoi hän; \"kaikkein\nparhainta lajia\".\n\n\"Mitä ihmettä\"? kysyi prinssi, \"aiotteko te nostaa pois tuon\ntulipannun?\"\n\n\"Joka painaa viisikymmentä naulaa; kyllä, monseigneur, oh, voin\nvakuuttaa, että harvalla valurilla on niin lujat ja tottuneet\nlihakset kuin minulla; olkaa siis aivan huoletta.\"\n\n\"Mutta jos sulatin kuitenkin räjähtää kappaleiksi...\"\n\n\"Niin kävikin minulle kerran, monseigneur. Se tapahtui vuonna\n1399, minä tein kokeita Nicolas Flamelin kanssa, hänen talossaan\nEcrivains-kadun varrella, joka oli lähellä Saint-Jacques la\nBoucherien kappelia. Flamel-paralta oli siinä leikissä mennä henki,\nja minulta meni hukkaan neljätoista naulaa substanssia, joka oli\npaljon kalliimpaa kuin kulta.\"\n\n\"Mitä hittoa te puhutte, mestari?\"\n\n\"Totta vaan.\"\n\n\"Olitteko te kultaa tekemässä vuonna 1399?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Nicolas Flamelin kanssa?\"\n\n\"Niin, Nicolas Flamelin. Viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin\nsaimme ilmi salaisuuden työskennellessämme Pietari Hyvän kanssa\nPolan kaupungissa. Hän ei tukkinut sulatinta tarpeeksi nopeasti,\nja minun oikea silmäni oli kymmenen, kaksitoista vuotta pilalla\nhöyrykärvennyksestä.\"\n\n\"Pietari Hyvä, sanoitte?\"\n\n\"Niin, hän, joka sepitti tuon kuuluisan teoksen nimeltä _Margarita\npretiosa_, kirjan, jonka te varmaankin tunnette.\"\n\n\"Kyllä, joka on ilmestynyt vuonna 1330.\"\n\n\"Juuri sama, monseigneur.\"\n\n\"Ja te olette tuntenut Pietari Hyvän ja Flamelin?\"\n\n\"Minä olin toisen oppilas ja toisen mestari.\"\n\nJa kun kardinaali kummasteli kauhuissaan, eikö hänen vieressään\nhäärännyt itse paholainen tai joku hänen apulaisensa, pisti Balsamo\npitkähaaraiset pihtinsä uuniin.\n\nPihtien käsittely oli varmaa ja nopsaa. Alkemisti tarttui sulattimeen\nneljä tuumaa sen reunan alta ja koetti, oliko ote luja, nostamalla\nsulatinta pari tuumaa; jännitti sitten lujalla ponnistuksella\nlihaksensa ja nosti valtavan suuren pannun hulmuavasta uunista.\nPihtien kynnet tulivat heti tulipunaisiksi, ja samassa muodostui\nvalkeaksi kuumennettuun saveen vaaleita viiruja, jotka olivat kuin\nrikkipilvestä sinkoilevia salamoita. Sitten muuttuivat sulattimen\nreunat punaisenruskeiksi, kun taas kartiomainen pohja hohti uunin\npuolihämärässä vielä ruusunpunaiselta ja hopeiselta. Nyt valui sula\nmetalli, jonka päälle oli noussut violetinväristä vaahtoa, jossa\njälleen oli kultaisia laskoksia, sähisten sulattimen ränniä pitkin ja\nsyöksyi säihkyvinä säteinä mustaan muottiin, jonka aukosta ilmestyi\nkiehuvana ja kohisevana kultapinta näkyviin, väristen ja ikäänkuin\npilkaten halvempaa metallia, jonka sisään se suljettiin.\n\n\"Nyt toiseen\", sanoi Balsamo ja siirtyi toisen muotin luo.\n\nTämäkin täytettiin samalla voimalla ja taidolla.\n\nHiki virtaili kullanvalajan otsalta; katselija teki pimeässä\nristinmerkkejä.\n\nSe oli tosiaan hurjan ja majesteettisen kauhistava näky. Balsamo\noli metallisen liekin vaaleanpunaisessa hohteessa kuin joku niitä\nkadotukseen tuomittuja, joiden Michelangelo ja Dante antavat kitua\nkiehuvain kattilain syvyydessä.\n\nJa siinä oli oudon hurmaus!\n\nBalsamo ei levähtänyt hengähtääkseenkään kahden viimeisen toimituksen\nvälillä; aika oli täpärällä.\n\n\"Tämä tulee melkoista huonompaa\", sanoi hän täytettyään toisen\nmuotin; \"minä annoin sekoituksen kiehua sadannen osan minuuttia liian\nkauan\".\n\n\"Sadannen osan minuuttia!\" huudahti kardinaali koettamatta enää\nsalata tyrmistystään.\n\n\"Se on melkoisen pitkä aika kullanteossa, monseigneur\", vastasi\nBalsamo koruttomasti; \"mutta tässä nyt on aluksi, teidän\nylhäisyytenne, kaksi tyhjää sulatinta ja kaksi täyttä muottia, ja\nsata naulaa hienoa kultaa\".\n\nJa tarttuen valtavilla pihdeillä ensimmäiseen muottiin heitti hän\nsen veteen, joka kauan sihisi ja huurusi; sitten hän avasi muotin\nja otti sen sisästä kappaleen moitteetonta kultaa, valettuna pienen\nsokeritopan muotoon, joka oli kummastakin päästä litistynyt.\n\n\"Saamme odottaa lähes tunnin ennenkuin nuo toiset kaksi sulatinta\nvoidaan ottaa tulelta\", sanoi Balsamo; \"suvaitseeko teidän\nylhäisyytenne sitä odottaessanne hiukan istahtaa ja hengittää\nraitista ilmaa?\"\n\n\"Ja tämä on kultaa?\" kysyi kardinaali vastaamatta kullantekijän\nkysymykseen.\n\nBalsamo hymyili. Kardinaali oli hänen vallassaan.\n\n\"Vieläkö sitä epäilisitte, monseigneur?\"\n\n\"Tietäkääs, tiede on erehtynyt niin usein...\"\n\n\"Te ette puhu koko ajatustanne, prinssi\", vastasi Balsamo.\n\"Te luulette, että minä petän teitä, vieläpä aivan vakavalla\naikomuksella. Monseigneur, jos sen tekisin, halveksuisin itseäni,\nsillä silloinpa ei kunnianhimoni ulottuisi tämän huoneen seiniä\nkauemmaksi: ne näkisivät teidän lähtevän ulos kummastuneena, mutta\nihailunne katoaisi ensimmäisen kultasepän luona. Kas niin, olkaahan\nminua kohtaan hiukan oikeudenmukaisempi, prinssi, ja uskokaa, että\njos aikoisin teitä pettää, tekisin sen hiukan sukkelammin ja jotakin\nkorkeampaa tarkoitusta varten. Tietäähän teidän ylhäisyytenne muuten,\nkuinka kultaa koetellaan?\"\n\n\"Kyllä, koetuskivellä.\"\n\n\"Monseigneur on luultavasti itsekin sitä koetellut, joskin ainoastaan\ntutkiaksenne espanjalaisia _oncia_-rahoja, joita usein tapaa pelissä\nja jotka ovat kaikkein hienointa kultaa, mutta joukossa vääriä.\"\n\n\"Kyllä, sen olen tosiaan tehnyt.\"\n\n\"No hyvä, monseigneur, tässä on kivi ja happoa.\"\n\n\"En tarvitse, minä uskon.\"\n\n\"Monseigneur suvaitsee tehdä minulle ilon tulemalla vakuutetuksi,\nettä nämä harkot ovat paitsi kultaa kaikkein puhtainta kultaa.\"\n\nKardinaalista näytti olevan vastenmielistä ilmaista tuolla kokeella\nhuonouskoisuuttaan; ja kuitenkin huomasi selvästi, ettei hän aivan\nvarmasti vielä uskonut.\n\nBalsamo tutki itse harkot ja ilmoitti vieraalle kokeen tulokset.\n\n\"Kahdeksankolmatta karaattia\", sanoi hän; \"minä kaadan nyt muoteista\nnuo kaksi muuta harkkoa\".\n\nKymmenen minuutin kuluttua oli kaksisataa naulaa kultaa neljänä\nharkkona asetettu niiden kosketuksesta käryäville rohtimille.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne tuli tänne vaunuilla, eikö niin? Ainakin minä\nnäin teidän tulevan vaunuilla.\"\n\n\"Niin tulin.\"\n\n\"Monseigneur antanee ajaa vaununsa portin eteen, niin lakeijani\nkantaa harkot vaunuihin.\"\n\n\"Satatuhatta écua!\" mutisi kardinaali ottaen kasveiltaan naamion\nikäänkuin aivan omin silmin nähdäkseen kultaa, joka oli hänen\njalkainsa edessä.\n\n\"Ja monseigneur voi sanoa, mistä se tulee, eikö niin, sillä olette\nitse nähnyt sitä tehtävän?\"\n\n\"Kyllä, minä voin antaa siitä lausunnon.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi Balsamo nopeasti; \"Ranskassa ei pidetä oppineista;\nälkää antako lausuntoja, monseigneur. Ah, jos minä lausuisin\npelkästään teorioja enkä tekisi kultaa, silloin olisi asianlaita\ntoinen.\"\n\n\"Mitä siis voin tehdä hyväksenne?\" kysyi prinssi kohottaen hienoilla\nkäsillään melkoisella vaivalla viisikymmennaulaista harkkoa.\n\nBalsamo katsoi häneen terävästi ja purskahti kursailemattomaan\nnauruun.\n\n\"Mitä naurettavaa minun sanoissani oli?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Luulin, että teidän ylhäisyytenne tarjosi minulle palvelustaan.\"\n\n\"Niin, sen tein.\"\n\n\"Eiköhän paremmin olisi paikallaan, että minä tarjoaisin sitä teidän\nylhäisyydellenne?\"\n\nKardinaalin kasvot synkkenivät.\n\n\"Te saatatte minut kiitollisuuden velkaan, monsieur, ja sen\nriennänkin tunnustamaan\", sanoi hän. \"Mutta jos kiitollisuudenvelka,\njossa olen teille, olisi raskaampi kuin arvioitsen sen olevan, en\nottaisi ollenkaan teidän palvelustanne vastaan. Pariisissa on vielä,\nJumalan kiitos, tarpeeksi koronkiskureita, saadakseni osaksi panttia\nvastaan ja osaksi nimelläni nuo satatuhatta écua, ja pelkästään\npiispansormukseni on neljänkymmenentuhannen livren arvoinen.\"\n\nJa kirkkoruhtinas ojensi kätensä, joka oli valkea kuin naisen ja\njonka pikkusormessa säkenöi pienen pähkinän kokoinen timantti.\n\n\"Prinssi\", virkkoi Balsamo kumartaen, \"ette suinkaan saanut sitä\nkäsitystä, että tarkoitukseni oli teitä loukata?\"\n\nSitten lisäsi hän aivan kuin itsekseen puhuen:\n\n\"On merkillistä, että totuus tekee aina saman vaikutuksen kaikkiin,\njotka voivat kutsua itseään prinsseiksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niinpä juuri; teidän ylhäisyytenne tarjoaa minulle palvelustanne;\nja minä tahdon kysyä teiltä itseltänne, monseigneur, mitä laatua se\npalvelus olisi, joka teidän ylhäisyydellänne olisi tilaisuus minulle\ntehdä?\"\n\n\"Onhan ennen kaikkea vaikutukseni tarjolla hovissa.\"\n\n\"Monseigneur, monseigneur, tiedätte, että se vaikutus on alkanut\nmelkoisesti horjua, ja toivoisin sitä melkein saman verran kuin\nherra de Choiseulin, joka luultavasti ei ole enää kuin kaksi viikkoa\nministerinä. Vaikutuksesta puheen tullen: turvautukaamme paremminkin\nminun vaikutukseeni, prinssi. Kas tuossa on hyvää ja puhdasta kultaa!\nAina, kun teidän ylhäisyytenne haluaa sitä lisää, suvainnette\nedellisenä päivänä tai vaikkapa vain samana aamuna ilmoittaa minulle\nasianne, niin minä hankin sitä teille niin paljon kuin haluatte. Ja\nkullallahan saa kaikkea, eikö niin, monseigneur?\"\n\n\"Eipä juuri sentään\", supisi kardinaali, joka nyt alistui suojatiksi\neikä enää koettanutkaan asettua suojelijan asemaan.\n\n\"Ah, te olette oikeassa! Minä unohdin, että monseigneur haluaa\nmuutakin kuin kultaa, jotakin paljon kalliimpaa kuin maailman kaikki\naarteet\", sanoi Balsamo. \"Mutta se seikka ei kuulu tieteen piiriin,\nvaan noituuden. Sanokaa vain sana, monseigneur, ja alkemisti on\nvalmis luovuttamaan paikkansa taikurille.\"\n\n\"Kiitos, monsieur, minä en tarvitse enää mitään, minä en toivo enää\nmitään\", vastasi kardinaali suruisesti.\n\nBalsamo meni lähemmäksi häntä.\n\n\"Monseigneur\", sanoi hän, \"nuori, tulinen, kaunis ja rikas prinssi,\njonka nimi on Rohan, ei voi vastata noidalle noin\".\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Sentähden, että noita lukee sydämen sopukoihin ja tietää aivan\npäinvastaista.\"\n\n\"Minä en toivo mitään, minä en tahdo mitään, monsieur\", jatkoi\nkardinaali melkein pelästyen.\n\n\"Minä jälleen luulen teidän ylhäisyytenne toivomusten olevan\nsellaisia, että te ette tohdi tunnustaa niitä edes itsellennekään,\nkoska ne ovat kuninkaallisia toivomuksia.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi kardinaali säpsähtäen, \"minun luullakseni te\nvihjailette samaa, josta te puhuitte minulle kerran jo prinsessan\nluona\".\n\n\"Kyllä, sen myönnän, monseigneur.\"\n\n\"Silloin erehdyitte, monsieur; ja erehdytte tälläkin kertaa.\"\n\n\"Unohdatteko, monseigneur, että minä näen, mitä teidän sydämessänne\ntällä hetkellä liikkuu yhtä selvästi kuin näin teidän vaunujenne\najavan ulos Saint-Denisin Karmeliittiluostarista ja sitten tulevan\nsisään tulliportista, kääntyen bulevardille ja jääden viidenkymmenen\naskeleen päähän asunnostani puitten alle?\"\n\n\"Selittäkää siis tarkoituksenne ja sanokaa jotakin, minkä voin\ntosiaan tuntea sattuvaksi.\"\n\n\"Monseigneur, kaikki teidän sukunne prinssit ovat sydämessään\nkätkeneet aina korkealle pyrkivää ja uskalikkoa rakkautta; te ette\nole suvustanne poikkeus.\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, kreivi\", sammalteli prinssi.\n\n\"Päinvastoin, te tiedätte sen sangen hyvin. Ja minä olisin voinut\nkoskettaa useampiinkin kieliin, jotka sielussanne värähtävät;\nmutta mitä se toimittaisi? Minä kosketin suoraan siihen, johon oli\nnäpättävä, ja se kieli värisee lujasti, siitä olen vakuutettu.\"\n\nKardinaali kohotti päätänsä ja katsoi viimeisen epäluulon puuskassa\ntutkivasti Balsamon kirkkaihin ja tyyniin silmiin.\n\nBalsamo hymyili sellaisella ylemmyydellä, että kardinaali loi\nkatseensa maahan.\n\n\"Oh, olette oikeassa, monseigneur, älkää tarkastelko minua, sillä\nsilloin minä näen vielä selvemmin, mitä teidän sydämessänne liikkuu;\nsillä teidän sydämenne on kuin kuvastin, jos nimittäin kuvastin voisi\nsäilyttää heijastamiensa esineitten kuvat.\"\n\n\"Vaiti, kreivi de Fenix, vaiti\", sanoi kardinaali masennettuna.\n\n\"Niin, te olette oikeassa, vaiti vielä; sillä vielä ei ole tullut\naika näyttää sellaista rakkautta.\"\n\n\"Vielä, sanoitteko niin?\"\n\n\"Niin, ei vielä.\"\n\n\"Sillä rakkaudella on siis tulevaisuutta?\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Ja te voisitte sanoa minulle, eikö se rakkaus ole mieletöntä, kuten\nminä itse luulin, kuten minä vieläkin luulen, kuten luulen aina\nsiihen saakka, kunnes saan todistuksen, että asia on toisin?\"\n\n\"Te pyydätte sangen paljoa, monseigneur; minä en voi sanoa teille\nmitään ennenkuin pääsen kosketuksiin henkilön kanssa, joka on tuohon\nrakkauteenne syynä, tai saan jonkin esineen, joka on hänen.\"\n\n\"Ja minkälaista esinettä siihen tarvitaan?\"\n\n\"Esimerkiksi kihara hänen kauniista kultaisesta tukastaan, kuinka\npieni tahansa.\"\n\n\"Ah, toden totta, te olette syvästi viisas mies! Niin, olette sen\nitse sanonut, te luette sydämiä aivan niinkuin minä lukisin kirjaa.\"\n\n\"Samoin väitti eräs sukulais-raukkannekin, ritari Louis de Rohan, kun\nhyvästelin häntä Bastiljin pengermällä mestauslavan juurella, jolle\nhän niin uljaasti nousi.\"\n\n\"Sanoiko hän niin... että te olitte syvästi viisas mies?\"\n\n\"Ja että minä osaan lukea ihmisten sydämiä. Kyllä, sillä minä olin\nvalmistanut häntä siihen, että ritari de Préault kavalsi hänet.\"\n\n\"Kuinka omituisesti te vertaatte minua ja tuota sukulaistani\ntoisiimme!\" sanoi kardinaali ja kalpeni väkisinkin.\n\n\"Sanon sen ainoastaan muistuttaakseni teille, että teidän on oltava\nvarovainen, monseigneur, hankkiessanne omaksenne hiuskiharan, joka\nteidän on leikattava kruunun alta.\"\n\n\"Olkoon se otettava mistä tahansa, te saatte sen, monsieur.\"\n\n\"Hyvä; tässä on nyt kultanne, monseigneur; toivoakseni ette enää\nepäile, että se on kultaa.\"\n\n\"Antakaa minulle kynä ja paperia.\"\n\n\"Mitä varten, monseigneur?\"\n\n\"Kirjoittaakseni teille velkakirjan näistä sadastatuhannesta écusta,\njotka te kohteliaasti minulle lainaatte.\"\n\n\"Mitä ajattelette, monseigneur! Minulle velkakirja, -- mitä minä\nsillä tekisin?\"\n\n\"Minä lainaan usein, hyvä kreivi\", vastasi kardinaali, \"mutta\nvakuutan teille, etten koskaan ota vastaan lahjoja\".\n\n\"Miten tahdotte, prinssi.\"\n\nKardinaali otti pöydältä kynän ja kirjoitti suurella ja\nkovin vaikeasti luettavalla käsialalla sitoumuksen, jonka\nrunsaat oikeinkirjoitusvirheet saisivat nykyaikaan jonkun\nkiertokoulunopettajan kauhistumaan.\n\n\"Onko tämä kelvollinen?\" kysyi hän ja ojensi paperin Balsamolle.\n\n\"Erinomainen\", vastasi kreivi ja pisti velkakirjan siihen\nvilkaisemattakaan taskuunsa.\n\n\"Te ette sitä luekaan, monsieur?\"\n\n\"Olenhan saanut teidän ylhäisyytenne sanan, ja jonkun de Rohanin sana\non paljoa varmempi kuin mikään sitoumus.\"\n\n\"Herra kreivi de Fenix\", sanoi kardinaali puoleksi kumartaen,\nkumarrus, joka oli sangen merkittävä kohteliaisuus hänen\nsäätyiseltään mieheltä, \"te olette hieno mies, ja jos en voikaan\ntehdä teille mitään palvelusta, suvainnette minun kuitenkin lausua\nolevani onnellinen, että olen teille kiitollisuuden velassa.\"\n\nNyt kumarsi Balsamo vuorostaan ja veti sitten kellonnuoraa, jonka\njälkeen Fritz astui sisään.\n\nKreivi sanoi hänelle pari sanaa saksankielellä.\n\nFritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää\nrohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin\nvaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti\nkantaa neljää oranssia.\n\n\"Tuopa veitikka on oikea Herkules\", huomautti kardinaali.\n\n\"Kyllä, hän on melkoisen luja poika\", vastasi Balsamo. \"Mutta minun\ntäytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä\nsaakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä,\njonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset\nalkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa\ntoista sataa naulaa.\"\n\n\"Kummallista! Käsittämätöntä!\" supisi kardinaali. \"Ah, minä en jaksa\nvastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta.\"\n\n\"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se\", sanoi Balsamo nauraen;\n\"mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin\nsitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos\nparlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla\".\n\nSaatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli\nBalsamo häntä kunnioittavasti.\n\n\"Mutta lakeijaanne ei näy?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Hän läksi viemään kultaa vaunuihinne, monseigneur.\"\n\n\"Hän siis tietää, missä ne ovat?\"\n\n\"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä\nsanoin hänelle saksaksi, monseigneur.\"\n\nKardinaali kohautti käsiään korkeutta kohti ja katosi pimeyteen.\n\nBalsamo odotti, kunnes Fritz palasi, ja meni sitten huoneeseensa,\nsulkien kaikki ovensa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nElämäneliksiri\n\n\nKun Balsamo jäi yksin, meni hän ja kuunteli Lorenzan oven takana.\n\nLorenza nukkui rauhallista ja hiljaista unta.\n\nSilloin avasi hän pienen luukun, joka oli ovessa ja aukesi ulospäin,\nja katsoi häntä tuokion hellään ja lempeään haaveiluun vaipuneena.\nSen jälkeen sulki hän taas luukun ja kulki sen huoneen läpi, joka\neroitti Lorenzan huoneuston hänen työpajastaan ja jota olemme jo\nkuvailleet, ja kiiruhti sammuttamaan tulen uuneistaan, avaten\nvaltavan suuren johdon, jonka kautta koko ankara kuumuus pääsi\npiipusta ulkoilmaan; se myös laski sisälle vettä säiliöstä, joka oli\nulkona katolla.\n\nSitten asetti hän kardinaalin velkakirjan huolellisesti mustaan\nmarokiininahkaiseen lompakkoon.\n\n\"Jonkun de Rohanin sana on aina hyvä\", jupisi hän itsekseen; \"mutta\npelkästään minua varten, sillä siellä muualla on ehkä tarpeen\nnäyttää, mihin minä käytän veljieni kultaa\".\n\nNämä sanat raukenivat hänen huulilleen, kun ylhäältä laipiosta kuului\nkolme kumeaa lyöntiä, jotka saivat hänet kohottamaan päätänsä.\n\"Ahaa\", virkkoi hän itsekseen, \"Althotas kutsuu minua\".\n\nSillaikaa kuin hän viipyi pajassaan antaakseen raittiin ilman virrata\nsisään ja asetti järjestelmällisesti kunkin esineen paikalleen ja\nrautalevyn jälleen uunin päällystäksi, tulivat lyönnit laipioon yhä\nkovemmiksi.\n\n\"Kas, kas, vanhus on kärsimätön; se on hyvä merkki.\"\n\nBalsamo otti pitkän rautatangon ja kolkutti sillä vuorostaan\nlaipioon; sitten vetäisi hän seinässä olevasta rautarenkaasta, ja\nlaipiossa aukesi nyt alastaipuvan joustimen avulla laskuluukku, joka\ntuli aina työpajan permantoon saakka. Balsamo asettui seisomaan\nkeskelle tuota konetta ja laitos kohosi toisen joustimen avulla\njälleen ylös ja vei mukanaan kuormansa yhtä helposti kuin oopperassa\npilvien ympäröimät koneet kuljettavat jumalia ja jumalattaria.\n\nNyt seisoi oppilas mestarinsa edessä.\n\nVanhan oppineen uusi asunto oli suunnilleen kahdeksan, yhdeksän\njalkaa korkea ja kuusitoista läpimitalta. Valo tuli sinne ylhäältä\nkuin kaivoon, mutta sivuilta se oli aivan ilmanpitävästi umpinainen.\n\nKuten näemme, oli tämä kamari oikea palatsi verrattuna hänen\nvaunuasumukseensa.\n\nUkko istui rullilla liikkuvassa nojatuolissaan, hevosenkengän\nmuotoisen pöydän keskuksessa, jolla oli kokonainen maailma tai\nparemminkin täysi kaaos yrttejä, pulloja, työkapineita, kirjoja,\nkoneita ja kabbalistisilla kirjaimilla leimattuja papereita.\n\nHän oli niin hartaassa puuhassa, ettei liikahtanutkaan, kun Balsamo\ntuli hänen eteensä.\n\nLampusta, joka oli kiinnitetty lasikupuun korkeimmalle kohdalle,\nlankesi tähtimäinen valo hänen kiiltävälle ja kaljulle päälaelleen.\n\nHän käänteli sormissaan valkeaa, pientä lasipulloa ja tutki sen\nläpikuultavuutta suunnilleen samalla tavoin kuin ostoksensa itse\ntekevä perheenemäntä tähystelee kynttilän valossa kananmunia, jotka\nhän ostaa.\n\nBalsamo katseli häntä hetken ääneti; mutta virkkoi sitten jonkun\nsilmänräpäyksen päästä:\n\n\"No, täällä on tekeillä jotakin uutta?\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Tule, Akharat, minä olen ihastuksissani, minä olen,\nolen sen keksinyt...\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Sen, mitä olen nyt tutkinut, peijakas.\"\n\n\"Kultaa?\"\n\n\"Niin kai, tietysti kultaa! Älä joutavia!\"\n\n\"Timantteja sitten?\"\n\n\"No kas taas, mitä hän haaveilee! Kulta, timantit, olisivatko ne\ntosiaan keksintöjä, ja kannattaisi kai iloita, jos olisin keksinyt\nniiden valmistuksen!\"\n\n\"Te olette siis keksinyt tuon eliksirinne?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Niin, ystäväni, eliksirini juuri; se tahtoo sanoa elämän... tai mitä\npuhuinkaan... ei, olen keksinyt elämän iankaikkisuuden.\"\n\n\"Ohoi\", sanoi Balsamo masentunein mielin, sillä hän piti tällaista\ntutkimista mielettömänä yrityksenä; \"taasko olette tuuminut tuota\npäähänpistoanne!\"\n\nMutta Althotas ei kuunnellut häntä, vaan katseli pulloaan rakkain\nsilmin.\n\n\"Viimeinkin\", virkkoi hän, \"on yhdistelmä löydetty: Aristaioksen\neliksiriä kaksikymmentä grammaa; elohopeabalsamia viisitoista\ngrammaa; kultasakkaa viisitoista grammaa; Libanonin seetrien öljyä\nviisikolmatta grammaa\".\n\n\"Mutta tuohan on, lukuunottamatta Aristaioksen eliksiriä, aivan\nteidän vanha yhdistelmänne, mestari.\"\n\n\"Kyllä, mutta oleellisin osa siitä puuttui, se, joka yhdistää toiset,\nse, jota ilman toiset eivät ole mitään.\"\n\n\"Ja sen te olette keksinyt?\"\n\n\"Niin, sen olen keksinyt.\"\n\n\"Te voitte sen hankkia?\"\n\n\"Totta hiidessä!\"\n\n\"Ja se on mikä?\"\n\n\"Tässä pullossa jo yhtyneihin aineisiin lisätään kolme viimeistä\npisaraa lapsen verta.\"\n\n\"Niin, mutta mistä te tuon lapsen saatte?\" virkkoi Balsamo säikkyen\n\n\"Sinä hankit sen minulle.\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin, juuri sinä.\"\n\n\"Te olette hullu, mestari.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi tunteeton ukko nuoleskellen ihastuksissaan\npullon kaulaa, johon oli tihkunut pisara hataran korkin raosta;\n\"mitenkä niin?\"\n\n\"Tahdotteko lasta, ottaaksenne siltä kolme viimeistä veripisaraa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mutta lapsihan täytyy silloin tappaa?\"\n\n\"Tietysti se täytyy tappaa, ja kuta kauniimpi se on, sitä varmempi on\nlääke.\"\n\n\"Mahdotonta\", sanoi Balsamo ja kohautti hartioitaan; \"ei täällä\nkustanneta lapsia tapettavaksi\".\n\n\"Pyh\", huudahti ukko hirveän suorasukaisesti; \"mitä niillä sitten\ntehdään?\"\n\n\"Niitä kasvatetaan, _pardieu_!\"\n\n\"Oho! Onko maailma sitten nykyään niin suuresti muuttunut? Kolme\nvuotta sitten tultiin meille tarjoamaan lapsia, miten paljon\nhalusimme, puoleen mittaan ruutia ja puoleen viinapulloon.\"\n\n\"Kongossako tuo tapahtui, mestari?\"\n\n\"Niin, Kongossa. Se on aivan yhdentekevää, vaikka lapsi onkin musta.\nMuistaakseni ne, joita meille silloin tarjottiin, olivat hyvin\nkauniita, hyvin kiharatukkaisia ja hyvin lystikkäitä.\"\n\n\"Erinomainen asia\", vastasi Balsamo; \"mutta paha kyllä me emme ole\nnyt Kongossa, hyvä mestari\".\n\n\"Niinkö! Emmekö me ole Kongossa\", sanoi Althotas. \"Missä me sitten\nolemme?\"\n\n\"Pariisissa.\"\n\n\"Pariisissako? No, jos nousemme laivaan Marseillessa, niin kuuden\nviikon päästä olemme Kongossa.\"\n\n\"Kyllä, se olisi tosin mahdollista; mutta minun täytyy nyt pysyä\nRanskassa.\"\n\n\"Täytyykö sinun pysyä Ranskassa; ja miksi muka?\"\n\n\"Siksi, että minulla on täällä töitä.\"\n\n\"Onko sinulla töitä Ranskassa?\"\n\n\"On, ja melkoisen tärkeitä.\"\n\nUkko purskahti kauheaan ja kauan kestävään nauruun.\n\n\"Töitä Ranskassa\", sanoi hän. \"Niin, se on totta, unohdin, että\nsinunhan täytyy järjestää niitä kerhojasi.\"\n\n\"Niin, mestari.\"\n\n\"Hommata salaliittojasi.\"\n\n\"Niin, mestari.\"\n\n\"Töitä, lyhyesti sanoen, kuten sinä moisia nimität.\"\n\nJa ukko purskahti jälleen ovelan ja pilkallisen näköisenä nauramaan.\n\nBalsamo pysyi vaiti ja varustautui ottamaan vastaan rajuilmaa, joka\nkokoontui ja jonka hän tunsi lähestyvän.\n\n\"Ja kuinka pitkälle olet noissa töissäsi päässyt? Annapas kuulua\",\nsanoi ukko kääntyen vaivaloisesti nojatuolissaan ja luoden\noppilaaseensa suuret, harmaat silmänsä.\n\nBalsamo tunsi noiden silmien katseen tunkeutuvan valon säteenä hänen\nsisimpäänsä.\n\n\"Mitenkäkö pitkälle olen päässyt?\" toisti hän.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä olen heittänyt ensimmäisen kiven, vesi on pantu liikkeeseen.\"\n\n\"Ja mitä muraa olet pohjasta nostanut? Puhupas!\"\n\n\"Sitä oikeaa, filosofista muraa.\"\n\n\"Ahaa, sinä aiot taas ladella utopioitasi, järjettömiä unelmiasi,\nutukuviasi! Sellaisia hassuja, jotka kiistelevät, onko Jumalaa vai\nei, sen sijaan että koettaisivat tehdä itsestään jumalan niinkuin\nminä! Ja mitkä ovat ne kuuluisat filosofit, joiden kanssa olet tehnyt\nliiton? Sanopas.\"\n\n\"Minulla on jo aikakauden suurin runoilija ja ateisti; näinä päivinä\nhän tulee takaisin Ranskaan, josta hänet on melkeinpä ajettu\nmaanpakoon, ja liittyy jäsenenä vapaamuurarilooshiin, jonka olen\nperustanut Pot-de-Fer-kadun varrelle, jesuiittain vanhaan taloon.\"\n\n\"Ja hänen nimensä on?\"\n\n\"Voltaire.\"\n\n\"En tunne häntä. Jatka; ketä sinulla on muita?\"\n\n\"Minut viedään kohta vuosisadan suurimman aatteiden mullistajan\nseuraan, miehen, joka on kirjoittanut _Yhteiskuntasopimuksen_.\"\n\n\"Ja hänen nimensä on?\"\n\n\"Rousseau.\"\n\n\"En tunne häntä.\"\n\n\"Sen minä uskon; teidän tuttavianne ovat Alfonso X, Raimundo Lulle,\nPietro Toledolainen ja Albertus Magnus.\"\n\n\"Ne ovatkin ainoat miehet, jotka ovat tosiaan eläneet, koska he ovat\nainoat, jotka ovat kaiken ikänsä käsitelleet suurta kysymystä: olla\nvai eikö olla.\"\n\n\"Löytyy kaksi tapaa elää, mestari.\"\n\n\"Minä tiedän ainoastaan yhden; nimittäin: olla. -- Mutta puhutaanpa\njälleen noista kahdesta filosofista. Heidän nimensä olivat siis,\nkuinka sanoitkaan?\"\n\n\"Voltaire ja Rousseau.\"\n\n\"Hyvä; pistän nuo nimet muistiini. Ja sinä luulet noiden kahden\nmiehen avulla...?\"\n\n\"Voivani saada valtaani nykyisen ajan ja kaivaa pohjaa tulevan alta.\"\n\n\"Ohoh, tässä maassa mahdetaan olla melkoisen typeriä, koska täällä\nannetaan aatteiden johtaa?\"\n\n\"Päinvastoin, täällä on aatteilla suurempi vaikutus kuin itse teoilla\njuuri sen vuoksi, että täällä on sangen paljon älyä. Ja muuten:\nminulla on paljon mahtavampi liittolainen kuin kaikki maailman\nfilosofit.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Ikävystyminen. Yksinvaltaa on kestänyt Ranskassa noin kuusitoista\nsataa vuotta, ja ranskalaiset ovat väsyneet yksinvaltaan.\"\n\n\"Niin että ne nyt tahtovat sen kukistaa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ihanko luulet?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"Ja sinä painelet nyt siinä työssä?\"\n\n\"Minkä suinkin jaksan.\"\n\n\"Tyhmyri!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Mitä sinä hyödyt monarkian kukistumisesta?\"\n\n\"En mitään persoonallisesti, vaan siitä tulee onnea kaikille.\"\n\n\"No niin, tänään olen tyytyväinen, ja menköön siis aika kuunnellessa\nsinua. Selitäpä minulle ensiksi, miten sinä sen onnen saavutat, ja\nsitten, mikä on onni.\"\n\n\"Mitenkä sen onnen saavutan?\"\n\n\"Niin, onnen kaikille, taikka monarkian kukistumisen, joka sinulle\nmerkitsee samaa kuin kaikkien onni. Minä kuuntelen.\"\n\n\"Niin, nyt on Ranskassa ministeristä, joka on monarkian viimeinen\nturva; se on viisas, toimelias ja etevä ministeristö, joka saattaisi\nehkä vielä parikymmentä vuotta pitää pystyssä kulunutta ja horjuvaa\nmonarkiaa; he auttavat minua kukistamaan sen.\"\n\n\"Mitkä he? Nuo filosofisiko?\"\n\n\"Eivät; filosofit sitä päinvastoin tukevat.\"\n\n\"Kuinka, tukevatko filosofisi, monarkian viholliset, ministeristöä,\njoka on monarkian turva? Oh, minkälaisia tyhmyreitä nuo filosofit\novat!\"\n\n\"Seikka on sellainen, että itse pääministeri on filosofi.\"\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän, he hallitsevat itse tuon ministerin persoonassa.\nMinä siis erehdyin, he eivät siis ole tyhmyreitä, he ovat itsekkäitä.\"\n\n\"En tahdo väitellä, mitä he ovat\", vastasi Balsamo alkaen tulla\nkärsimättömäksi, \"sillä sitä en tiedä; mutta sen toki tiedän,\nettä kun tämä ministeristö kukistetaan, ilmaisevat kaikki\ntyytymättömyytensä uutta ministeriötä kohtaan. Se ministeristö\nsaa vastaansa ennen kaikkea filosofit ja sitten parlamentin.\nFilosofit pitävät melua ja parlamentti samoin, ja ministeristö\nryhtyy vainoamaan filosofeja ja hajoittaa parlamentin. Silloin\ntehdään sekä henkinen että aineellinen salainen liitto, muodostetaan\nitsepintainen, sitkeä, lepäämätön oppositsioni, joka karkaa kaiken\nkimppuun ja kaivaa joka hetki alta ja miinoittaa ja horjuttaa.\nParlamentin sijaan asetetaan tuomareita; nämä kuninkaan nimittämät\ntuomarit tekevät kuningasvallan puolesta kaiken, mitä voivat.\nHeitä syytetään, ja täydellä oikeudella, kavaluudesta, laittomista\nkiristyksistä ja vääryydestä. Kansa nousee taisteluun, ja\nkuningasvalta saa vastaansa filosofian, nimittäin valistuneet, ja\nparlamentit, jotka edustavat keskiluokkaa, sekä kansan, joka on\nkansa, nimittäin se vipu, jota Arkimedes etsi ja jolla nostetaan koko\nmaailma.\"\n\n\"No niin, kun olet nostanut maailman, niin sinun täytyy laskea se\njälleen alas.\"\n\n\"Kyllä, mutta kun se putoaa alas, murskaa se kuningasvallan.\"\n\n\"Ja kun se on murskattu -- kuulehan, minä seuraan mielelläni\nharhakuviasi ja puhun sinun sokertelevaa kieltäsi -- kun tuo laho\nkuningasvalta on murskattu, mitä nousee silloin sen raunioille?\"\n\n\"Vapaus.\"\n\n\"Ahaa, ranskalaisista tulee siis vapaita?\"\n\n\"Sen täytyy kerrankin tapahtua!\"\n\n\"Heistä tulee vapaita, kaikista?\"\n\n\"Niin, kaikista.\"\n\n\"Ranska saa siis kolmekymmentä miljoonaa vapaata ihmistä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja sinä luulet, että noiden kolmenkymmenen miljoonan vapaan ihmisen\njoukossa ei löydy miestä, joka on hiukan lahjakkaampi muita eikä\nvedä eräänä päivänä yhdeksältäkolmatta miljoonalta yhdeksältäsadalta\nyhdeksältäkymmeneltä yhdeksältä kansalaiseltaan vapautta\ntakavarikkoon, saadakseen itse vielä hiukan enemmän vapautta?\nMuistatko koiraa, joka meillä oli Medinassa ja joka yksinään söi\nmuilta ruuan?\"\n\n\"Kyllä; mutta eräänä päivänä karkasivat toiset sen kimppuun ja\ntappoivat sen.\"\n\n\"Siksi, että ne olivat koiria; ihmiset eivät olisi tehneet mitään...\"\n\n\"Te siis pidätte ihmisen älyä huonompana kuin koiran, mestari?\"\n\n\"Mitä sille voi! Esimerkit puhuvat selvää kieltään.\"\n\n\"Mitkä esimerkit?\"\n\n\"Minun muistaakseni oli ennen muuan Caesar Augustus ja myöhempinä\naikoina muuan Oliver Cromwell, jotka kumpikin iskivät lujasti kiinni\nroomalaiseen ja englantilaiseen limppuun, niiden, joilta he sen\nriistivät, liioin virkkamatta tai tekemättä mitään heitä vastaan.\"\n\n\"No niin, vaikka olettaisimmekin, että sellainen mies ilmestyisi,\nhän on kuitenkin kuolevainen, hän kuolee, ja ennenkuin hän kuolee,\ntekee hän vain hyvää niille, joita hän on sortanut, sillä hän\nluo täydellisesti uudestaan aristokratian. Kun hänen on pakko\nnojautua johonkin, valitsee hän vahvimman nojan, nimittäin kansan.\nSellaisen yhdenvertaisuuden asemasta, joka alentaa, on hän saanut\naikaan yhdenvertaisuuden, joka ylentää. Yhdenvertaisuudella ei ole\nmitään varmoja rajoja, se on tasainen pinta, joka taipuu sen miehen\nsuuruuden mukaan, joka on sen luonut. Ja ylentäessään kansan pyhittää\nhän erään siihen saakka tuntemattoman periaatteen. Vallankumous tekee\naikoinaan ranskalaiset vapaiksi; jonkun uuden Caesar Augustuksen tai\nOliver Cromwellin protektoraatti on tekevä heidät yhdenvertaisiksi.\"\n\nAlthotas käännähti kiivaasti nojatuolissaan.\n\n\"Voi, kuinka mies on typerä\"! huudahti hän. \"Käytäpä kaksikymmentä\nvuotta elämästäsi lapsen kasvatukseen ja koeta opettaa hänelle se\nmitä tiedät, ja kolmikymmenvuotiaana vielä lapsi tulee ja sanoo:\nIhmiset ovat kerran yhdenvertaisia.\"\n\n\"Kyllä, ihmisistä tulee yhdenvertaisia, yhdenarvoisia lain edessä.\"\n\n\"Entäpä kuoleman edessä, sinä hassu, tuleeko heistä yhdenvertaisia\nkuolemankin edessä, tuon kaikkien lakien ylimmäisen lain, vaikka\ntoinen kuolee kolmen päivän ikäisenä ja toinen satavuotiaana?\nYhdenvertaisia, ihmiset muka yhdenvertaisia ennenkuin he ovat\nvoittaneet kuoleman! Ah sinuas, nauta, minkälainen kaksinkertainen\nnauta sinä olet!\"\n\nAlthotas heittäytyi selin voidakseen paremmin nauraa, kun taas\nBalsamo istahti vakavana ja synkeänä.\n\nAlthotas katseli häntä sääliväisesti.\n\n\"Minä siis olen muka yhdenvertainen päivätyöläisen kanssa, joka syö\nkarkeaa leipäänsä, penikan kanssa, joka imee ammansa rintaa, tylsän\nukon kanssa, joka juo maidon heraa lääkkeenä ja itkee sammuneita\nsilmiään?... Ah, sinä säälittävä sofisti mikä oletkin, muista\nnyt eräs asia, nimittäin, etteivät ihmiset tule yhdenvertaisiksi\nennenkuin he tulevat kuolemattomiksi, silloin tulee heistä jumalia,\nja ainoastaan jumalat ovat yhdenvertaisia.\"\n\n\"Kuolemattomiksi!\" mutisi Balsamo. \"Kuolemattomiksi, houreita!\"\n\n\"Houreita! Vai houreita\"! huudahti Althotas. \"Houreita samoin kuin\nhöyry, houreita niinkuin sähköfluidumi, houreita niinkuin kaikki\nmitä tutkitaan, mitä etsitään ja mikä viimein keksitään. Mutta\nkäännä kanssani nurin maailmoiden tomu, paljasta yksi toisensa\njälkeen päälletysten olevia kerroksia, joista kukin edustaa\nomaa sivistyskauttaan, ja mitä huomaat näissä inhimillisyyden\nkerrostumissa, näissä valtakuntain raunioissa, noissa vuosisatain\nmetallisuonissa, joita nykyaikainen tutkimus hakkaa taltallaan kuin\nkaivoskuokalla? Huomaat, että kaikkien aikain ihmiset ovat etsineet\nsamaa, jota minä etsin, seuraavilla eri nimillä: parempaa, hyvää,\ntäydellistä. Ja milloin ovat he sitä etsineet? Homeroksen aikana,\njolloin ihmiset elivät kahdensadan ikään, ja patriarkkain aikana,\njolloin he elivät kahdeksansataa vuotta. He eivät ole löytäneet sitä\nparempaa, sitä hyvää, sitä täydellistä: sillä jos he sen olisivat\nlöytäneet, olisi tämä loppuunelänyt maailma nyt terve, nuorekas\nja ruusunhohtava kuin aamurusko. Sen sijaan vallitsee täällä nyt\nkärsimys, kuolema, mädäntyminen. Onko se suloista, tuo kärsiminen,\nonko kaunista tuollainen ruumis, onko toivottavaa moinen mätäneminen?\"\n\n\"No hyvä\", vastasi Balsamo vanhukselle, jonka sanat kuiva yskintä oli\nkeskeyttänyt; \"no hyvä, te sanotte, ettei vielä kukaan ole keksinyt\nelämän eliksiriä. Minä sanon teille, ettei sitä kukaan keksikään.\nTunnustakaa Jumala.\"\n\n\"Typerys! Kukaan ei ole sellaista salaisuutta keksinyt, ja\nsentähden ei sitä muka kukaan keksi. Tuollaisen mielipiteen mukaan\nei tapahtuisi koskaan mitään keksinnöitä. Ja luuletko sinä, että\nkeksinnöt ovat uusia seikkoja, jotka keksitään? Eivät, ne ovat\nunohdettuja asioita, jotka löydetään. Mutta miksikä unohdetaan\nasiat, jotka on jo kerran keksitty? Katsoppas, siksi, että elämä on\nliian lyhyt, joten keksijä ei ennätä keksinnöstään vetää kaikkia\njohtopäätöksiä, jotka siihen sisältyvät. Parisenkymmentä kertaa on\noltu melkeinpä keksimäisillään tämä elämäneliksiri. Luuletko sinä,\nettä Styx-joen on keksinyt Homeros? Luuletko sinä, että Akilleus,\nmelkeinpä kuolematon mies, koska hänet voitiin haavoittaa ainoastaan\nkantapäähän, on pelkkää runoa? Ei, Akilleus oli Keironin oppilas\nsamoin kuin sinä olet minun. Keiron merkitsee ylempää tai vielä\nenempääkin. Keiron oli oppinut, joka esitetään kentaurin hahmossa\nsiksi, että hänen tieteensä on lahjoittanut ihmiselle hevosen voiman\nja notkeuden. No niin, hänkin oli keksimäisillään elämäneliksirin.\nHäneltä ei puuttunut muuta kuin ehkä, kuten ei minultakaan,\nnoita kolmea veripisaraa, joita sinä et tahdo minulle hankkia.\nNuo kolme puuttuvaa veripisaraa jättivät Akilleuksen kantapään\nhaavoitettavaksi; kuolema löysi tiensä ja tuli. Niin, minä sen\ntoistan, Keiron, tuo kaikkitietävä mies, tuo ylempi mies, oli vain\ntoinen Althotas, jota toinen Akharat esti viimeistelemästä työtään,\njoka olisi pelastanut koko ihmiskunnan, koska se olisi pelastanut sen\nJumalan kirouksen seurauksesta. Kas niin, mitäs voit tähän vastata?\"\n\n\"Minä vastaan\", virkkoi Balsamo selvästi epäröiden, \"että minulla on\noma työni niinkuin teilläkin. Jatkakaamme kumpikin aikeitamme omalla\nvastuullamme. Minä en avusta teitä rikoksella.\"\n\n\"Rikoksella?\"\n\n\"Niin. Entä minkälaisella rikoksella? Sellaisella, josta koko kansa\nkiroaisi teitä, rikoksella, josta teidät vedetään yhteen noista\nhäpeällisistä hirsipuista, joita vastaan teidän tieteenne suojelee\nyhtä vähän ylempiä kuin halvempiakin.\"\n\nAlthotas löi kuivia käsiään marmoripöytään.\n\n\"Kuule sinä\", sanoi hän, \"älä ole tuollainen ihmisystävyyden\npöllö, typerys pahinta lajia, mitä maailmasta löytyy. Kas niin\ntulepas tänne, niin puhutaan vähän laista, tuosta sinun raa'asta\nja järjettömästä laistasi, jonka ovat kirjoittaneet yhtä tuhmat\nihmiset kuin sinä itsekin, joita järjellisesti vuodatettu veripisara\nkauhistaa, mutta jotka näkevät mielikseen vuotavan kokonaiset\nvirrat tuota elämännestettä, jos sitä vuodatetaan julkisilla\npaikoilla, kaupungin vallien juurilla ja kedoilla, joita sanotaan\ntaistelutantereiksi. Puhutaan vähän tuosta sinun järjettömästä ja\nitsekkäästä laistasi, joka uhraa tulevan ihmisen nykyään elävän\nhyväksi ja joka on ottanut tunnuslauseekseen: -- Elä tänä päivänä,\nkuole huomenna. -- Puhukaamme tuosta laista, tahdotko?\"\n\n\"Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, minä kuuntelen\", vastasi Balsamo\ntullen yhä synkemmäksi.\n\n\"Onko sinulla lyijykynää tai mustekynää? Teemme tässä pienen laskun.\"\n\n\"Minä lasken ilman kyniä ja lyijykyniä. Sanokaa, mitä teillä on\nminulle sanottavaa; puhukaa.\"\n\n\"Kerropas vielä se suunnitelmasi. Ah, nyt sen muistan... Sinä\nkukistat ministeristön, sinä lakkautat parlamentteja, sinä asetat\nvirkaan vääryyttä harjoittavia tuomareita, sinä saat aikaan valtion\nvararikon, sinä yllytät kapinaan, sytytät vallankumouksen, kukistat\nyksinvallan, sillit perustaa protektoraatin ja kukistat sitten\nprotektoraatin. Vallankumous antaa sinulle vapauden; protektoraatti\nyhdenvertaisuuden. No, kun nyt ranskalaiset ovat vapaita ja\nyhdenvertaisia, on sinun työsi tehty. Eikö niin?\"\n\n\"Kyllä; pidättekö sitä mahdottomana?\"\n\n\"Minä en usko mahdottoman olemassaoloa. Näet, että pistän sinut\npussiin, odotapas!\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Maltahan; ensinnäkään Ranska ei ole sellainen kuin Englanti, missä\nkaikki se, mitä sinä aiot tehdä, on jo tehty, sellainen matkija kuin\nolet. Ranska ei ole erillään oleva maa, jossa voitaisiin kukistaa\nministeristöjä, lakkauttaa parlamentteja, nimittää väärintekijöitä\ntuomareiksi, saada aikaan valtiovararikko, kiihoittaa salassa\nkapinaa, sytyttää vallankumouksia, kukistaa yksinvaltaa, perustaa ja\nkumota protektoraatteja muidenkin kansakuntain sekaantumatta hiukan\nnäihin liikkeisiin. Ranska on kiinnikasvanut Eurooppaan niinkuin\nmaksa ihmisen muihin sisälmyksiin; sillä on juurensa kaikissa\nkansakunnissa, hermonsa kaikissa kansoissa. Koeta riistää irti maksa\ntuosta suuresta koneistolta, jota kutsutaan Europan mantereeksi, ja\nkaksikymmentä, kolmekymmentä, ehkä neljäkymmentä vuotta koko ruumis\nvapisee, mutta minä tyydyn lyhyempään aikaan, sanon ainoastaan\nkaksikymmentä vuotta. Onko se liian paljon? Vastaapas, älykäs\nfilosofini?\"\n\n\"Ei, se ei ole liian paljoa\", vastasi Balsamo; \"se ei ole edes\ntarpeeksikaan\".\n\n\"No niin, minä tyydyn siihen kuitenkin. Siis kaksikymmentä vuotta\nsotaa, katkeria, lakkaamattomia, verisiä sotia; annas olla, minä\nlasken kaksisataatuhatta kuollutta vuodessa, se ei tosiaankaan ole\nliikaa, kun yhtaikaa tapellaan Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja\ntiesi missä. Kaksisataatuhatta ihmistä vuodessa kahdenkymmenen\nvuoden aikana tekee yhteensä neljä miljoonaa ihmistä. Jos oletan\nkullakin ihmisellä olevan seitsemäntoista naulaa verta, --\ntavallisissa tapauksissa on sitä heissä niin paljon, -- niin\nnousee määrä... kerro seitsemäntoista neljällä, annahan olla...\ntulos: kuusikymmentäkahdeksan miljonaa naulaa verta kuluu sinun\ntarkoituksesi toteuttamiseen. Minä sitävastoin pyysin ainoastaan\nkolme pisaraa. Sanopas nyt, kumpi meistä on hullu, metsäläinen,\nihmissyöjä? -- No, etkö sinä vastaa?\"\n\n\"Kyllä, mestari, vastaan, että nuo kolme pisaraa verta eivät\nmerkitsisi mitään, jos vain olisitte varma siitä, että onnistuisitte.\"\n\n\"Ja sinä, sinä, joka vuodatat kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa\nnaulaa verta, oletko sinä sitten varma siitä, että onnistut? Sanopas\nse! Nousepas ylös ja vastaa minulle käsi sydämellä: -- Mestari,\nminä vastaan hankkivani näillä neljällä miljoonalla ruumiilla\nihmiskunnalle onnen.\"\n\n\"Mestari\", sanoi Balsamo karttaen suoraa vastausta, \"mestari,\nkeksikää Jumalan tähden jotakin muuta\".\n\n\"Ahaa, sinä et vastaa kysymykseeni, et vastaa!\" huudahti Althotas\nvoitonriemuissaan.\n\n\"Te perustatte väitteenne keksinnön pätevyyteen, vaikka koko aie on\nmahdoton!\"\n\n\"Tuntuu siltä kuin sinä neuvoisit minua, tuntuu siltä kuin sinä\ninttäisit minua vastaan ja koettaisit jääväillä minun lausuntojani\"?\nsanoi Althotas ja pyöritteli kylmästi suuttuen harmaita silmiään\nvalkeain kulmakarvainsa alla.\n\n\"En, mestari, mutta minä harkitsen asiaa, minä, joka elän joka päivä\ntämän maailman asiain kosketuksissa, jaan kohtaloita ihmisten kanssa,\ntaistelen ruhtinaita vastaan, enkä istu niinkuin te suljettuna\nahtaaseen nurkkaan, välinpitämättömänä kaikelle, mitä tapahtuu,\nkaikelle, mikä on kiellettyä tai sallittua, aina syvissä ajatuksissa\noppineen ja tutkijan tavalla. Minä siis, kun tunnen vaikeudet,\nhuomautan niistä, siinä kaikki.\"\n\n\"Ne vaikeudet sinä piankin voittaisit, jos tahtoisit.\"\n\n\"Sanokaa: jos uskoisin.\"\n\n\"Sinä et siis usko?\"\n\n\"En\", vastasi Balsamo.\n\n\"Sinä ärsytät, ärsytät minua\", huudahti Althotas.\n\n\"En, minä epäilen.\"\n\n\"Hyvä, lausu siis epäilyksesi! Uskotko kuolemaan?\"\n\n\"Minä uskon siihen, joka on. Ja kuolema on.\"\n\nAlthotas kohautti olkapäitään.\n\n\"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan\nsinä et väitä?\"\n\n\"Se on kumoamaton asia.\"\n\n\"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin\"? lisäsi vanha\noppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.\n\n\"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton.\"\n\n\"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa\nsinun sydäntäsi?\"\n\n\"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken\ninhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun\nmielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä\nlausun: -- Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä\nhallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa.\"\n\nAlthotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut\nkärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli\nleikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut\nviimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus\nhymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin\npalavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään\nsalaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä\nmakasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta\nsamansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan\nvarten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.\n\n\"Nosta tuo koira tähän pöydälle\", sanoi Althotas Balsamolle.\n\nBalsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen\nmarmoripöydälle.\n\nKoira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen\nollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa\nheti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.\n\n\"Hehe\", nauroi Althotas, \"sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot\nkuolemaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs\nsanot?\"\n\n\"Varmaan, koska se vinkuu ja ponnistelee vastaan ja koska se pelkää.\"\n\n\"Kylläpä mustat koirat ovat rumia! Koeta vasta hankkia minulle\nvalkeita.\"\n\n\"Teen parhaani.\"\n\n\"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä,\nelukka\", lisäsi ukko kamalasti nauraen; \"hauku vakuuttaaksesi\nmonsieur Akharatille, että elät\".\n\nHän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti\nhaukkua tai paremminkin ulvoa.\n\n\"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle...\nNiin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä\nuskot varmimmin.\"\n\n\"En ymmärrä teitä, mestari; kuolema on aina kuolema.\"\n\n\"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No\nniin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta,\nAkharat.\"\n\nBalsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman\nlasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi\nilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten\nse katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja\nnopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä\nja hengettömänä.\n\n\"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä\", sanoi\nAlthotas; \"ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se on nyt varmasti kuollut?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sinä et taida olla aivan täysin vakuutettu siitä, Akharat?\"\n\n\"Kyllä, tietysti olen.\"\n\n\"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat,\nettä minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää,\nratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä\nvahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään\nnahkaleiliin?\"\n\n\"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme\nkoiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat.\"\n\nAkharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen\nsilmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.\n\n\"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa\npoikki selkäranka.\"\n\n\"Teen sen pelkästään totellakseni teitä.\"\n\n\"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi\nolemaan aivan täysin kuollut\", vastasi Althotas, huulillaan\nvanhuksille ominainen itsepäinen hymy.\n\nBalsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni\npoikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja\njätti suuren, verta vuotavan haavan.\n\nEläin tai paremminkin eläimen kuollut ruumis pysyi liikkumattomana.\n\n\"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut\", virkkoi Althotas; \"yksikään\nainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään\nliha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta,\nse on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?\"\n\n\"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte\", vastasi\nBalsamo kärsimättömästi.\n\n\"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin.\nMikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä\nantaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?\"\n\n\"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla.\"\n\n\"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi.\nKun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy\ntai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä\noli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla\non etunsa kuolemasta.\"\n\n-- Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on\nsaanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.\n\nAlthotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli\njo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä\nvastaukseksi.\n\n\"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja\nkatsoisi sinuun\"? jatkoi Althotas.\n\n\"Se kummastuttaisi minua melkoisesti\", vastasi Balsamo hymyillen.\n\n\"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!\"\n\nVanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti\nsitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla\ntoisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu\nhappoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä\nkutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.\n\n\"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat\"? kysyi vanhus.\n\n\"Oikeaa.\"\n\nToisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin\nnyt muuatta kaulalihasta vasten.\n\nKoira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan\npelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten\nkimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla.\nSuom.]\n\n\"Tahdotko, että nyt käydään käsiksi kitaan?\"\n\nBalsamo ei vastannut, hän oli ylen kummastunut.\n\nAlthotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli\njälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät\nhampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä\nkoiralla.\n\nBalsamoa kauhistutti, eikä hän voinut salata tyrmistystään.\n\n\"Kuinka merkillistä!\" huudahti hän.\n\n\"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on\", virkkoi Althotas\nvoitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. \"Sellainen\nukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan\nsen horjumattomalta radaltaan.\"\n\nJa yhtäkkiä lisäsi hän särähtävästi ja hermostuneesti nauraen:\n\n\"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken\ntahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!\"\n\nJa yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita\nammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan\nnäköisenä riippuen.\n\nBalsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen,\nja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä\npaikalleen.\n\n\"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan\nainoastaan sinua opettaa\", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen\nkoiran ja koneen. \"Riittävät täksi kerraksi kokeet.\"\n\nHeti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin\nkosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja\nliikkumattomana kuin ennenkin.\n\n\"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se\nolisi ollut näin taipuisa?\"\n\n\"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!\" vastasi Balsamo tullen\njälleen lähemmäksi vanhusta.\n\n\"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle\nsanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan\nsitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?\"\n\n\"Mutta sitä ei vielä osatakaan\", väitti Balsamo; \"sillä se elämä,\nminkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua\nelämää\".\n\n\"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme\nkeinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut\nroomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet\neläviksi?\"\n\n\"Niin kyllä, runoilijain teoksista!\"\n\n\"Roomalaiset sanoivat runoilijoita _näkijöiksi_, älä unohda sitä,\nystäväni.\"\n\n\"Sanokaa minulle kuitenkin...\"\n\n\"Mitä, vieläkö vastaväitteitä?\"\n\n\"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte\nkoirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin\ntekin ja surmaisi sen?\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.\n\"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin.\"\n\n\"Jos sitä odotitte, niin vastatkaa sitten minulle.\"\n\n\"Oikein sydämen halusta.\"\n\n\"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava\nsavupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei\nhevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?\"\n\nAlthotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa\nvastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.\n\n\"Ei, ei kyllä\", vastasi Althotas, \"olet tosiaan loogikko, rakas\nAkharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida\nvälttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia.\"\n\n\"Mutta kuitenkin te osaatte herättää kuolleita?\"\n\n\"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin\nensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on\ntyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän\nsielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on\ntullut.\"\n\n\"Millä tavoin sitten?\"\n\n\"Sulkemalla haavan.\"\n\n\"Vaikka haava olisi leikannut valtasuonen poikki?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Oho, senpä tahtoisin nähdä.\"\n\n\"No, näe sitten\", vastasi ukko.\n\nJa ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän\nlansetilla vasemman kätensä valtimoon.\n\nUkolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin\nhiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan\nreunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti\navoimesta haavasta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Balsamo.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi Althotas.\n\n\"Te saitte vaarallisen haavan.\"\n\n\"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen,\nmitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun\nkoskettaa.\"\n\nHän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle\nitseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen\nmuutaman pisaran haavaan:\n\n\"Katso!\"\n\nTuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti\ntakaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava\nmuuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha,\njota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.\n\nTällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.\n\n\"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?\"\n\n\"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa.\"\n\n\"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan\nkuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea\naivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on\nhauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi\nkuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään,\nkun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois\nruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen\nyhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien,\njoitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä\ntakaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää\nkolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä\ntuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat!\nAnna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun\nraikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa,\nluhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree\ntai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen\nelänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman\nmuodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni\nja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni\nmukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman\npyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin\nhuomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan\nkuin raadella ja hävittää toisiaan.\"\n\n\"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari.\"\n\n\"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi.\"\n\n\"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin.\"\n\nAlthotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.\n\n\"Mene!\" sanoi hän; \"mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut\nvakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista\nlisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta.\nMene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!\"\n\nBalsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti\nja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka\npakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nVarakreivi Jeanin hankkimat tiedot\n\n\nTämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme\nsiirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la\nMuetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue\nPlâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän\nyön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä\nuudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.\n\nRouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista\noli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.\n\nKuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen\nkorkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri;\nettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa\ntoinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen\nhuvittamaan.\n\nIhastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut\nkaikki selvittelyt.\n\nNiin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut\nkuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.\n\nLudvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli\nsaada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen\nmustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää\nhapanta muotoa.\n\nRouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja\nmyöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa,\nja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen\nlähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour,\nsietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä\nvähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin\nhänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva\nde Pompadourin aikana usein sattuneen.\n\nKoska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea\nsyyn, miksi kuningas oli hajamielinen.\n\nKuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei\najatellut rahtuakaan:\n\n\"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan\ntiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi.\"\n\n\"Ja miksikä ei, sire?\"\n\n\"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä,\nSaint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta\nhyvin vähän omaa vaimoaan.\"\n\n\"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle\nnäin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine\nvarsin kaunis.\"\n\n\"Mutta hän on laihanlainen.\"\n\n\"Hän on nuori!\"\n\n\"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on\narkkiherttuattaren ikäinen.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Niin, hän on näet täydellinen kaunotar!\"\n\nKreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että\nhän oli ollut ajattelematon.\n\n\"Mutta te jälleen, rakas kreivitär\", jatkoi kuningas nopeasti, \"te\nolitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo\npaimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa\".\n\nTämä pikku imarrus paransi paljon asiaa; silti oli isku kuitenkin\nsattunut.\n\nRouva Dubarry ryhtyi siis keimaillen hyökkäykseen.\n\n\"Niin, mutta se neiti de Taverney on siis hyvin kaunis?\" kysyi hän.\n\n\"Minäkö sen tiedän?\" vastasi Ludvig XV.\n\n\"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän\nkaunis?\"\n\n\"Tiedän vain, että hän ei ole laiha, siinä kaikki.\"\n\n\"Te olette siis nähnyt ja tarkastellut häntä?\"\n\n\"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että\nminä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta\nyksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa,\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte:\nsillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin\nvain tavallinen kaunotar.\"\n\n\"No mutta\", huomautti kuningas, \"sillä tavoinhan te, Jeanne,\nette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette\nkustannuksellani.\"\n\n-- Ahaa, kohteliaisuuksia, -- tuumi kreivitär itsekseen; -- paha\nvain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole\ntarkoitettu minulle.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n\"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi\nitselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on\npelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä.\"\n\n\"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa\ndauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta\nmiestä.\"\n\n\"Jos madame la dauphine aluksi ottaisi tuon neiti de Taverneyn?\"\n\n\"Luulen kyllä, että hän hänet ottaa\", vastasi Ludvig XV.\n\n\"Ah, te sen tiedätte, sire?\"\n\n\"Olen ainakin kuullut siitä mainittavan.\"\n\n\"Hän on varaton tyttö.\"\n\n\"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa\nsukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita.\"\n\n\"Kuka heitä sitten työntelee?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta luulen, että he ovat köyhiä, kuten sanoitte\".\n\n\"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan\nhalkeaisivat eläkkeistä.\"\n\n\"Kreivitär, kreivitär, ei puhuta politiikkaa, minä rukoilen.\"\n\n\"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit\nsaattavat teidät vararikkoon?\"\n\n\"Puhutaan\", vastasi kuningas ja nousi ylös.\n\nTunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa,\nsangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta\nmyöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut\ntehdä kolmikymmenvuotiaana:\n\n-- Mustasukkaiset naiset ovat tosiaan ikäviä!\n\nHeti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös\nja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja\nuteliaana uutisia.\n\n\"No niin\", sanoi Chon, \"sinulla on näinä päivinä ollut loistava\nmenestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä\npääsit hänen pöytäänsä.\"\n\n\"Kyllä totta. Mutta olipa sekin kaunis menestys!\"\n\n\"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä\nhetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan\nsinulta aamuhymyäsi?\"\n\n\"Se on sangen paha asia.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa\naamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään.\"\n\n\"Ohoh, pikku kreivittäreni, onko ukkosta ilmassa?\"\n\n\"On, tosiaan! Suklaani, heti tänne suklaani!\"\n\nChon soitti.\n\nZamore tuli sisään.\n\n\"Suklaani!\" huusi kreivitär.\n\nZamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan\nnäköiseksi.\n\n\"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?\" huusi kreivitär. \"Sata\npiiskan iskua, jos et juokse.\"\n\n\"Minä ei juosta, minä kuvernööri!\" vastasi Zamore majesteettisesti.\n\n\"Vai niin, sinä kuvernööri!\" toisti kreivitär ja tempaisi pienen\nratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu\npitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten\nkoirien keskuudessa. \"Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan,\nsaat nähdä kuvernööriä!\"\n\nHuomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä\nja kirkui kimeästi.\n\n\"Sinähän olet tänään aivan hurja, Jeanne\", sanoi Chon.\n\n\"Eikö minulla sitten ole valta olla?\"\n\n\"Kyllä. Mutta minä lähden luotasi, hyvä Jeanne.\"\n\n\"Minkätähden sitten?\"\n\n\"Minua peloittaa, että sinä syöt minut.\"\n\nKamarin ovelta kuului nyt kolme lyöntiä.\n\n\"No niin, kuka siellä nyt kolkuttaa\"? kysyi kreivitär kärsimättömästi.\n\n\"Hän saa tosiaan hyvän vastaanoton\", mutisi Chon.\n\n\"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan\", sanoi nyt\nvarakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.\n\n\"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?\nSillä sekin voisi olla mahdollista?\"\n\n\"Silloin saattaisi käydä niin, etten tulisi enää takaisin\", vastasi\nJean.\n\n\"Entäpä sitten?\"\n\n\"Sinä menettäisit enemmän kuin minä, jos ottaisit minut huonosti\nvastaan.\"\n\n\"Hävytön!\"\n\n\"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. -- Mikä\nhänellä tänään oikein on, Chon?\"\n\n\"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt\ntulee se suklaa!\"\n\n\"Olkoon, me emme hänestä välitä. -- Hyvää päivää, minun pikku\nsuklaani\", sanoi Jean ja otti tarjottimen; \"kuinka sinä voit, minun\nsuklaani?\"\n\nHän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle\npöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.\n\n\"Tule, Chon\", sanoi hän, \"tule sinä tänne! Ylpeät eivät saa mitään.\"\n\n\"Ah, kyllä olette hyviä\"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin\niskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. \"Te otatte\nmuka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!\"\n\n\"Mikä sinulla nyt sitten on\"? kysyi Chon ja tuli kreivitärtä\nlähemmäksi.\n\n\"Oi\", huudahti kreivitär, \"kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle\ntuottaa surua\".\n\n\"Ja mikä sinulle sitten tuottaa surua? Sano nyt!\"\n\nJean ei liikahtanut paikaltaan; hän siveli itselleen voileipää.\n\n\"Olisitkohan rahapulassa?\" kysyi Chon.\n\n\"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä\",\nvastasi kreivitär.\n\n\"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria\", virkkoi Jean; \"minä tarvitsen\nniitä kipeästi\".\n\n\"Tuhat luunappia isoon nenääsi!\"\n\n\"Kuningas pitää siis sittenkin tuon inhoittavan Choiseulin?\" kysyi\nChon.\n\n\"Onpa sekin muka uutinen! Tiedäthän, että he ovat eroamattomia.\"\n\n\"Hän on siis kai rakastunut dauphineen?\"\n\n\"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma\nmies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen\navukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!\"\n\nVälittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean\nvielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi\nitselleen uuden kupin suklaata.\n\n\"Kuinka, onko kuningas rakastunut?\" huudahti Chon.\n\nRouva Dubarry heilautti päätään ikäänkuin sanoakseen:\n\n-- Sen nyt tiedät.\n\n\"Ja dauphineen?\" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. \"No, sitten\nei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit\nolla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin\njohonkin muuhun.\"\n\n\"Mutta jos hän ei nyt ole rakastunut häneen, vaan johonkin muuhun?\"\n\n\"Oi\", huudahti Chon ja kalpeni. \"Mitä sinä sanotkaan?\"\n\n\"Kas niin, tule nyt siitä kipeäksi, se tässä vielä puuttuisi!\"\n\n\"Mutta jos niin on\", mutisi Chon, \"silloin olemme hukassa! Ja\nsellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?\"\n\n\"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan\ntukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle\ntai ainakin voi sen aavistaa.\"\n\nJean nosti päätänsä.\n\n\"Minulleko puhutaan?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen\", vastasi Jeanne, \"teiltä\nkysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään\najattelee\".\n\nJean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain\nponnistuksella seuraavat kolme sanaa:\n\n\"Neiti de Taverney.\"\n\n\"Neiti de Taverney!\" huudahti Chon. \"Oh, Jumala armahtakoon meitä!\"\n\n\"Hän tiesi sen, senkin hirviö!\" huusi kreivitär ja heittäytyi\nnojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. \"Hän\ntiesi sen, ja hän vaan syö!\"\n\n\"Oh, mokomaa!\" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään,\nmennäkseen kälynsä puolelle.\n\n\"En tosiaan tiedä\", huudahti kreivitär, \"mikä minua estää, etten revi\nhänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta,\ntuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt\nvasta noussut ylös!\"\n\n\"Kreivitär erehtyy\", vastasi Jean; \"minä en ole maannutkaan\".\n\n\"Mitä sinä sitten olet tehnyt, vätys?\"\n\n\"Minä olen ravannut katuja koko yön ja koko aamun.\"\n\n\"Enkös arvannut!... Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua\nparemmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on\njoutunut ja missä hän nyt on?\"\n\n\"Missäkö on?\" kysyi Jean.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Pariisissa, _pardieu_!\"\n\n\"Pariisissa?... Mutta missä siellä?\"\n\n\"Rue Coq-Héronin varrella.\"\n\n\"Kuka sinulle sen on sanonut?\"\n\n\"Hänen kuskinsa, jota minä odotin tallin edessä ja jolta kysyin\nasiaa.\"\n\n\"Ja hän sanoi sinulle...?\"\n\n\"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue\nCoq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel\nd'Armenonvillen vieressä.\"\n\n\"Ah, Jean, Jean!\" huudahti kreivitär. \"Sinun kanssasi täytyy tehdä\nsovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten\nhän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko\nhänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää.\"\n\n\"Kyllä, se saadaan tietää.\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt\nvuorostanne tekin.\"\n\n\"Rue Coq-Héronin varrella?\" kysyi Chon vilkkaasti.\n\n\"Coq-Héronin\", toisti Jean jäykästi.\n\n\"No niin; kaipa Rue Coq-Héronin varrella löytyy joku huone\nvuokrattavana.\"\n\n\"Ah, kuinka mainio keksintö!\" huudahti kreivitär. \"Sinun, Jean,\ntäytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone.\nSinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa\nja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja\nlähdetään Coq-Héronin kadulle.\"\n\n\"Tarpeetonta; sen kadun varrella ei ole huonetta vuokrattavana.\"\n\n\"Kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Olen hankkinut siitä tiedon, _parbleu_; mutta huoneita on...\"\n\n\"Missä sitten? Sano jo!\"\n\n\"Rue Plâtrièren varrella.\"\n\n\"Mikä se Rue Plâtrière on?\"\n\n\"Mikäkö on?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin\npuutarhoihin päin.\"\n\n\"No hyvä, nopeasti toimeen!\" sanoi kreivitär. \"Vuokrataan huone Rue\nPlâtrièren varrella.\"\n\n\"Se on jo tehty\", vastasi Jean.\n\n\"Ihailtava mies!\" huudahti kreivitär. \"Tule ja anna minulle suuta,\nJean.\"\n\nJean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle\nja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta\nkunniasta, joka oli hänelle suotu.\n\n\"Se on onnistunut tuuma!\" sanoi Jean.\n\n\"Mutta ennen kaikkea, eihän sinua siellä vain tunneta?\"\n\n\"Kuka lempo minut tuntisi Rue Plâtrièren varrella?\"\n\n\"Ja sinä olet vuokrannut...?\"\n\n\"Pienen huoneiston eräässä rumassa talossa.\"\n\n\"Mutta siellä tietysti kysyttiin kenelle?\"\n\n\"Se on selvä.\"\n\n\"Ja mitä silloin vastasit?\"\n\n\"Että vuokrasin sen eräälle leskinaiselle. Oletko sinä leski, Chon?\"\n\n\"Totta hiidessä\", vastasi Chon.\n\n\"Erinomaista!\" huudahti kreivitär. \"Chon muuttaa siihen huoneistoon,\nChon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa.\"\n\n\"Minä lähden sinne aivan heti\", vastasi Chon. \"Vaunut! Vaunut!\"\n\n\"Vaunut!\" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka\nprinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.\n\nJean ja kreivitär tiesivät kyllä, mitä heidän sopi Andréesta arvella.\n\nKuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:\nAndrée oli siis vaarallinen.\n\n\"Se tyttö\", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin,\n\"ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut\nperässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta\nmielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten\nkiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin\nkahden maaseutulaisen naimisiin meno.\"\n\n\"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme\", väitti Jean. \"Hänen\nkaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein\nmakupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta\ntyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen.\n-- Vaunut ovat jo valjaissa\", lisäsi hän.\n\nChon kiiruhti ulos ja puristi Jeanin kättä ja syleili kälyään.\n\n\"Ja miksi sinä et ota Jeania mukaasi?\" kysyi kreivitär Chonilta.\n\n\"Ei, minä menen omalle taholleni\", vastasi varakreivi. \"Odota minua\nRue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat\nuuteen asuntoosi.\"\n\nChon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen\nkupin suklaata.\n\nChon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti\nvaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja\nkun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille\nolkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan\nkantotuolin.\n\nPuolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös\neräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.\n\nTuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean\nniin ajattelevasti oli vuokrannut.\n\nKun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä\nhän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä\nkerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä,\ntuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja\nkauniin naisen nousevan talonsa portaita.\n\nHän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset\nkasvot.\n\n\"Hei, mesdames, mitä te täältä etsitte?\" sanoi hän.\n\n\"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame\", vastasi Chon,\nottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. \"Ettekö ole puhunut hänen\nkanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?\"\n\n\"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa\", vastasi talon\nvanha omistajatar. \"Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!\"\n\n\"Ah, niin, niin!\" huokaili Chon ja kohotti katseensa taivasta kohti.\n\n\"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on\nmainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän\nhuoneenne ovat puutarhoihin päin.\"\n\n\"Juuri sitä minä toivoin, madame.\"\n\n\"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee\nkulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan.\"\n\n\"Ah, se on hyvä ajanratoksi, madame\", huokasi Chon.\n\nJa hän nousi edelleen portaita.\n\nVanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui\nylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli\nsulkenut oven:\n\n-- Hän näytti kuitenkin oikealta naiselta.\n\nHeti oven suljettuaan riensi Chon puutarhan puolella olevan ikkunan\nääreen.\n\nJean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo\nkuskin mainitsema paviljonki.\n\nJa pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja\nistuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli\nAndrée.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDES LUKU\n\nUusi huoneisto\n\n\nChon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin\nvarakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle,\njuostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun\nprokuraattorin kirjuri.\n\n\"No, mitä arvelet?\" kysyi hän.\n\n\"Sinäkö, Jean? Minä oikein pelästyin sinua.\"\n\n\"Niin, mitä arvelet nyt?\"\n\n\"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta\nonnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla.\"\n\n\"Oh, sinä vaadit, _ma foi_, liikoja! Mutta muistaessani, toinen\nuutinen.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Merkillistä!\"\n\n\"Oho!\"\n\n\"Mainiota!\"\n\n\"Mitä sietämättömiä huudahduksia!\"\n\n\"Filosofi...\"\n\n\"Niin, entä sitten, filosofi?\"\n\n\"Niin, laulettakoon vaan:\n\n    \"Mies viisas aina kaikkeen valmis on,\n\n\"mutta niin viisas kuin olenkin, tähän en ollut valmis.\"\n\n\"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene\ntuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia.\"\n\n\"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole\nesteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!\"\n\nVarakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan\njo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei\nannettaisi kuulla.\n\n\"Olkoon sitten; mutta puhu nyt.\"\n\n\"Mutta enhän ole muuta tehnytkään tänne tultuani.\"\n\n\"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun\ntähystellä; se on paljoa parempi.\"\n\n\"Rauhoitu. Kuten sanoin, minä tulin suihkulähteen ohitse.\"\n\n\"Siitä sinä et hiiskunut sanaakaan.\"\n\n\"Kas niin, nyt sinä taas keskeytät minua.\"\n\n\"Enhän toki.\"\n\n\"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään\njoitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä\ntunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni.\"\n\n\"Ah, miten jännittävä asia!\"\n\n\"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson\nympärilleni... ja arvaapas, mitä saan nähdä... Lyön vetoa sata yhtä\nvastaan, että sinä et arvaa!\"\n\n\"No, sano nyt jo!\"\n\n\"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon\nhanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän\nsiten esti sen vapaata kulkua.\"\n\n\"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä\", sanoi\nChon kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies,\njoka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin...\"\n\n\"Näit?\"\n\n\"Filosofini, tai paremminkin meidän filosofimme.\"\n\n\"Kenet? Gilbertin?\"\n\n\"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat\npohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen\nsäälittävässä asussa.\"\n\n\"Gilbert... Ja minä hän sanoi?\"\n\n\"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän\nvetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja\nlivisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon.\"\n\n\"Sinä kadotit hänet näkyvistä?\"\n\n\"Se on selvä, _parbleu_; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt\njuoksemaan, minäkin muka, vai mitä?\"\n\n\"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta\nhänet olemme nyt hukanneet.\"\n\n\"Voi, miten ikävää!\" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.\n\n\"Niin, todellakin\", virkkoi Jean; \"sillä minä olen velkaa\nhänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni\nhänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja\nodotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja\nläksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa,\nja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän\nsiitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön\nkanssa.\"\n\n\"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme.\"\n\n\"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle.\"\n\n\"Me pistämme hänet putkaan\", lisäsi Sylvia; \"mutta tällä kertaa\ntäytyy valita varmempi paikka\".\n\n\"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä\nja leipää, vai mitä?\" kysyi varakreivi.\n\n\"Älä ilveile, veljeni\", virkkoi Chon. \"Se poika näki\nkyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa,\nolisi meillä täysi syy häntä pelätä.\"\n\n\"Noustessani tänne ylös\", jatkoi Jean, \"minä päätinkin lähteä herra\nde Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt.\nHerra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin,\nsukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä,\nasustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa\nlöydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille\nselon.\"\n\n\"Mitä hän mahtaa täällä tehdä ilman rahaa?\"\n\n\"Hän juoksee kai ihmisten asioilla.\"\n\n\"Hänkö! Sellainen metsäläis-filosofi? Se on mahdotonta!\"\n\n\"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen\ntätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä\nleivänkuoria\", arveli Sylvia.\n\n\"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin,\nSylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni.\"\n\nJa he asettuivatkin hyvin varovasti ikkunan ääreen.\n\nAndrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti\njalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka\noli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän\navasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen\njännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään\nlukemaan.\n\n\"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!\" huudahti neiti Chon. \"Mitä hän\nmahtanee lukea?\"\n\n\"Kas tässä on välttämätön kapine\", vastasi varakreivi ja otti\ntaskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta\nkohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.\n\nChon katseli kärsimättömänä hänen valmisteluitaan.\n\n\"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?\" kysyi hän\nvarakreiviltä.\n\n\"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset\nkäsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat\nvietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka\njumalaiset jalat! Ja nilkka... moinen nilkka silkkisukan kätkössä!\"\n\n\"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!\"\nsanoi Chon harmissaan.\n\n\"Entäpä sitten?... Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin\njos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi\njossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme.\"\n\n\"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit...\nKyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä\nolisi rakastajaa... Hän ei lue, katsoppas... kirja kirpoaa hänen\nkädestään... se valuu alas... kas niin, nyt se putosi permannolle...\nMitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii...\"\n\n\"Tai nukkuu\", sanoi Jean.\n\n\"Silmät auki! Sellaiset kauniit silmät, totisesti!\"\n\n\"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa\nnähdä täältä\", sanoi Jean.\n\n\"Kyllä, jos hän tulee päivällä; mutta jos hän käy yöllä?\"\n\n\"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka,\njota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka\nyksinkertainen minä olen.\"\n\n\"Niin, yksinkertainen kuin prokuraattori.\"\n\n\"Hyvä, nyt minä tiedän senkin seikan ja keksin siihen jonkin mutkan.\"\n\n\"Tämä kiikari on aivan erinomainen\", sanoi Chon; \"sillä voisi melkein\nlukea kirjaa\".\n\n\"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin\nkirjan opastuksella.\"\n\nChon kumartui uteliaasti ulospäin, mutta ponnahti aivan nopeasti\ntakaisin.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi varakreivi.\n\nChon tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni\", sanoi hän; \"katso, kuka\ntuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt,\nettei sinua nähdä!\"\n\n\"Ähäh\", huudahti Jean Dubarry hiljaa; \"sehän on, jumalavita, tuo\nminun leivänliottajani!\"\n\n\"Hän aikoo syöksyä suin päin pihalle.\"\n\n\"Ei toki, hän pitää kiinni kattokourusta.\"\n\n\"Mutta mitä hän katselee noin tulisin silmin ja aivan hurjana\ninnosta?\"\n\n\"Hän väijyskelee.\"\n\nVarakreivi löi kädellä otsaansa.\n\n\"Ah, nyt minä tiedän!\" huudahti hän.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän väijyskelee tuota hempukkaa, _pardieu_!\"\n\n\"Neiti de Taverneytä?\"\n\n\"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö\nmuuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu\nCoq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue\nPlâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii.\"\n\n\"Se on ilmeisesti totta\", myönsi Chon. \"Katsohan vain hänen\ntuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut,\nettä on hullautunut.\"\n\n\"Siskoseni\", sanoi Jean, \"ei välitetä enää pitää silmällä\nrakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen\".\n\n\"Niin, omaan laskuunsa.\"\n\n\"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille.\n_Pardieu_, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei\nfilosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää\nkäpälämäkeen.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDES LUKU\n\nSotasuunnitelma\n\n\nPoliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen\nväsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva\nDubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.\n\nOlihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan\noli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen\nmajesteettinsakin edessä huutoina: \"Eläköön kuningas!\" Sellaiset\nhuudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta\nMetzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska\nkirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä\nnuorelle Ludvig XV:lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig\nRakastettu.\n\nToisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin\nusein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä\nkertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta\nriveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi\nasettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen\ntyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka\nnyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.\n\nNiinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista\nsaakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan.\nJa noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa\nlomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli\nyöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.\n\nJuuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja\nkuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi\nvarakreivi Jean Dubarry.\n\n-- Hyvä, -- ajatteli herra de Sartines, -- nyt tulevat ne kiitokset!\nTai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.\n\n\"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin\", sanoi hän sitten.\n\nJean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin.\nPoliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin\nsilmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean\nnäytti suorastaan loistavalta.\n\nHerrat puristivat toistensa kättä.\n\n\"Ne niin, varakreivi\", kysyi herra de Sartines; \"mikä teidät näin\nvarhain tänne tuo?\"\n\nJean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden\nitserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja\nniinpä hän lausui:\n\n\"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen\njuhlan erinomaisen järjestelyn johdosta.\"\n\n\"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?\"\n\n\"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee.\"\n\n\"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin.\"\n\nJa Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka\nkuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa\nleppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:\n\n\"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on\nminun pyydettävä teiltä pieni palveluskin.\"\n\n\"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään.\"\n\n\"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa\nkadonnut, onko toivoa saada se takaisin?\"\n\n\"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas.\"\n\n\"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa\", sanoi Jean\npudistaen kieltävästi päätänsä.\n\n\"Mitä te sitten haette?\"\n\n\"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista.\"\n\nHerra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten\nkirjoittaa siihen lyijykynällä.\n\n\"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?\"\n\n\"Gilbert.\"\n\n\"Mitä hän tekee?\"\n\n\"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni.\"\n\n\"Mistä hän on kotoisin?\"\n\n\"Lotringista.\"\n\n\"Missä hän on ennen oleskellut?\"\n\n\"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa.\"\n\n\"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?\"\n\n\"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään\nnääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja\nsiellä...\"\n\n\"No niin, siellä?\"\n\n\"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin.\"\n\n\"On varastanut?\"\n\n\"Ei, sitä en juuri väitä.\"\n\n\"Mutta mitä sitten?\"\n\n\"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla.\"\n\n\"Tahdotte nyt hänet takaisin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?\"\n\n\"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa\nja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella.\nTaidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin.\"\n\n\"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin\nantaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun\nsaatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai\nBicêtreen?\"\n\n\"Emme, sitä emme juuri aio.\"\n\n\"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta.\"\n\n\"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta\nja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen\nälykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda\ntakaisin sisareni luo, se olisi mainio asia.\"\n\n\"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue\nde Plâtrièren varrella?\"\n\n\"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa\nehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru\nkintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen\nolinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut.\"\n\n\"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä,\nkeskikohdalla vai alkupäässä?\"\n\n\"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien.\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne\nluotettavan miehen.\"\n\n\"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä,\nolkoon miten varma tahansa.\"\n\n\"Ei toki, meillä ei lörpötellä.\"\n\n\"Tuo nuorukainen on viekas vintiö.\"\n\n\"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te\nhaluatte, että minä itse...? Todellakin, te saatatte olla oikeassa...\nse on ehkä parempi... sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette\naavistakaan.\"\n\nVaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä\nomaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen\nsanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:\n\n\"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin\nteidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne.\"\n\nHerra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.\n\n\"Käske varustamaan vaununi\", sanoi hän.\n\n\"Minulla on vaunut\", keskeytti Jean.\n\n\"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat\nja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne\nuudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa\nminun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet\nperuukkini päähäni.\"\n\n\"Tehkää se vain\", vastasi Jean.\n\nHerra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka\noli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman\nperuukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja\nkaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja,\nkruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa\ntähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä\npukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.\n\nVirkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin\nhänelle, että hevoset olivat valjaissa.\n\n\"Tunnette siis sen talon?\" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.\n\n\"Hitto, näen sen tänne saakka!\"\n\n\"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?\"\n\n\"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin.\"\n\n\"Ja miten siis taloon mennään?\"\n\n\"Katettua kujaa pitkin.\"\n\n\"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä\npäin lukien, sanoitte?\"\n\n\"Niin, ja siinä on pieni säleportti.\"\n\n\"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän\nkarkulaisenne asuu?\"\n\n\"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo\nsuihkukaivo.\"\n\n\"Käymäjalkaa, ajaja!\" käski poliisipäällikkö.\n\nMies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.\n\n\"Katsokaa tuolla\", sanoi Jean, \"tuo likainen talo\".\n\n\"Ah\", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; \"sitäpä minä\njuuri pelkäsin\".\n\n\"Mitä, pelkäättekö te jotakin?\"\n\n\"Kovinkin!\"\n\n\"Mitä te sitten pelkäätte?\"\n\n\"Teillä on huono onni.\"\n\n\"Selittäkää.\"\n\n\"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on\njuuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu.\"\n\n\"Kirjailija Rousseau?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, mitä se teitä liikuttaa?\"\n\n\"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole\npoliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien\nkanssa.\"\n\n\"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?\"\n\n\"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No niin, vakka kantensa hakee.\"\n\n\"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona.\"\n\n\"Niin, sen oletamme.\"\n\n\"Mitä siitä sitten seuraa?\"\n\n\"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne.\"\n\n\"Mikä on esteenä?\"\n\n\"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies.\"\n\n\"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?\"\n\n\"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut.\"\n\n\"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?\"\n\n\"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä\nminä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi.\"\n\n\"Oho, tosiaanko?\"\n\n\"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi\nkertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi.\n_Peste!_ Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se\nei käy päinsä!\"\n\n\"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö\nkuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?\"\n\n\"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas\nole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin,\nkuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva\nDubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa.\"\n\n\"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!\"\n\n\"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi\nkuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat;\nvähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan\nkatkottaisiin.\"\n\n\"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että\nherra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä\nnelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?\"\n\n\"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa.\nTuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä\nvuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana,\njos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte\nonnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina\nyhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan\nyksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan,\nkoska aavistin, mitä oli tuleva.\"\n\n\"Mitkä muistiinpanot?\"\n\n\"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan\nmeidän siitä tietämättä?\"\n\n\"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?\"\n\n\"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska\ntahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti\nmeitä.\"\n\n\"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!\"\n\n\"Jumala sellaisesta varjelkoon!\"\n\n\"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan.\"\n\n\"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä;\nmutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme\npienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme\nkivitetyiksi.\"\n\n\"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi.\"\n\n\"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin.\nToivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä,\nettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan.\"\n\nJean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman\naskeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti\nsiitä joitakin papereita.\n\n\"Katsotaanpas\", virkkoi hän: \"mistä päivästä alkaen tuo teidän\nnuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?\"\n\n\"Tämän kuun kuudennestatoista.\"\n\n\"Tämän kuun kuudennestatoista.\"\n\n\"'17. p:nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä\nMeudonin metsässä; hän oli yksin.'\"\n\n\"Oliko hän yksin?\"\n\n\"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä\nyrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Jean.\n\n\"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko\", toisti herra de Sartines.\n\n\"Se oli kai hän; _mordieu_, kyllä varmaankin!\"\n\n\"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'\"\n\n\"Se oli hän!\"\n\n\"'Hän söi ahnaasti.'\"\n\n\"Ihan sattuvaa!\"\n\n\"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'\"\n\n\"Lempo soi, lempo soi!\" äänteli Jean Dubarry.\n\n\"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän\nnuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut\nlähtenyt hänen luotaan.'\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"'18. p:nä. -- Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää\nasettuneen asumaan Rousseaun luo.'\"\n\n\"Minulla on vielä kipene toivoa.\"\n\n\"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa\nminulle tuo toivonne.\"\n\n\"Hänellä voi olla sukulainen talossa.\"\n\n\"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään\nviimeinen toivonne. Seis, ajaja!\"\n\nHerra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä\naskelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän\nnäköisen miehen.\n\nKun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään\nja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä\nylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli\ntervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.\n\nPoliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi\njoitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa\nRousseau asui.\n\nPoliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.\n\nViiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi\nvaunujen ovea.\n\n\"Minä käännän naamani tänne oikealle päin\", sanoi Jean Dubarry,\n\"ettei vain minua nähtäisi\".\n\nHerra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja\npäästi hänet menemään.\n\n\"No niin?\" kysyi Jean Dubarry.\n\n\"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan\nRousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä.\"\n\n\"Luopua hänestä?\"\n\n\"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia\nPariisin filosofeja, vai mitä?\"\n\n\"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?\"\n\n\"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?\" kysyi herra\nde Sartines.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät\nkeinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta\nriistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille\nmielisuosiolla.\"\n\n\"_Ma foi_, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua.\"\n\n\"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia.\nHän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit,\neivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas,\nluuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa\npuolesta.\"\n\n\"Vaikka sata.\"\n\n\"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?\"\n\n\"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan.\"\n\n\"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää\nheitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?\"\n\n\"Kyllä, herra de Contin.\"\n\n\"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku\nvähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija.\"\n\n\"Moisten kanssa me emme seurustele.\"\n\n\"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra\nde Jussieu?\"\n\n\"Botanisti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen\nrepiä kukkalavojaan.\"\n\n\"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni.\"\n\n\"Sitten asia sujuu itsestään?\"\n\n\"Melkeinpä.\"\n\n\"Minä siis saan tuon Gilbertini?\"\n\nHerra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.\n\n\"Kyllä, alan sitä jo luulla\", vastasi hän; \"ja ilman väkivaltaa ja\nmeteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna\".\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Minä olen siitä varma.\"\n\n\"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?\"\n\n\"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka\nMeudonin tai Marlyn seuduilla?\"\n\n\"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen\nLuciennesin ja Bougivalin välillä.\"\n\n\"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen... kuinka\nsanoisinkaan... filosofien loukku.\"\n\n\"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?\"\n\n\"On pantava kuntoon pyydys filosofeille.\"\n\n\"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja\nlähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo\nkatsellaan. Ajaja, kotiin päin!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU\n\nMitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä\ndauphinin hääiltana\n\n\nHistorian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin\njättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee\nniiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse\nhän ei voi hypätä.\n\nNiin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin\nVersaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.\nRanskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin\ntällaisissa tapauksissa voi turvautua.\n\nLudvig XV:n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen,\nlivreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään\ntehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle\nkulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian\nsuurta valtatietä.\n\nMe annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin\ntoukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain\nvieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia\nihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me\npalaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan\nhistorialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.\n\nKuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea\npäivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt\norjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV:n pojan hääjuhlain menojen\nmukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan\nhuoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de\nla Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.\n\nTämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi\nsaavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti\nkasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt\nnaimisiin.\n\nSe ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan\nprinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien\nkasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen\nkolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja\nhillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta\ndauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia,\njotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin,\nnimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la\nVauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi\nvaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien\nanastaisi vallan.\n\nKun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi\nviimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa\nja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön\nkasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.\n\nTämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen\nmies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko\npäivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen\nosoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen\nhänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein\nnyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista\nrauhallisempi.\n\nKutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja\nkyyneleet vuotamaan silmistä.\n\n\"Tulkaa, la Vauguyon-parka\", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti\nlepotuoliin; \"tulkaa, niin pakistaan vähän\".\n\n\"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne\", vastasi herttua.\n\n\"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt.\"\n\n\"Minäkö istumaan, sire?\"\n\n\"Niin, istukaa kursailematta.\"\n\nLudvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin,\nettä valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen\nsijaan kuninkaan kasvot varjoon.\n\n\"No niin, hyvä herttua\", sanoi Ludvig XV: \"nyt on kasvatustehtävänne\ntäytetty\".\n\n\"Niin, sire.\"\n\nJa la Vauguyon huokasi.\n\n\"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!\" jatkoi Ludvig XV.\n\n\"Teidän majesteettinne on liian hyvä.\"\n\n\"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua.\"\n\n\"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne.\"\n\n\"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia\nprinssejä.\"\n\n\"Samaa luulen minäkin, sire.\"\n\n\"Etevä historian tuntija?\"\n\n\"Melkoisen etevä.\"\n\n\"Varma maantieteessä?\"\n\n\"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni\ninsinööri ei pystyisi tekemään.\"\n\n\"Hän urheilee oivallisesti?\"\n\n\"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä\nhänelle opettanut.\"\n\n\"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa.\"\n\n\"Kyllä, erittäin hyvin.\"\n\n\"Entä kellosepän homma sitten... kuinka näppärä mies!\"\n\n\"Niin, se on hämmästyttävää, sire.\"\n\n\"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen\nneljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki\nyksinään.\"\n\n\"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy\ntunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta.\"\n\n\"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?\"\n\n\"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina\ninnostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia.\"\n\n\"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen\njuttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista\nteräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista.\"\n\n\"Kaikki meritermejä... niin, sire.\"\n\n\"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart.\" [Kuuluisa\nmerenkulkija Ludvig XIV:n ajalta. Suom.]\n\n\"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt.\"\n\n\"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän\nmajesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa,\ntalleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan\nsaavuttanut.\"\n\n\"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee\nkerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä\nperheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, -- toisti kuningas ja\npani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä\ntulee hyvä perheenisä?\"\n\n\"Sire\", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, \"minä\nuskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat\nkaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin\".\n\n\"Te ette ymmärrä minua, herttua\", vastasi Ludvig XV; \"minä kysyin\nteiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä\".\n\n\"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä\nmerkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?\"\n\n\"Niin, sellaisessa merkityksessä, että... Enhän erehdy, että te\nolette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?\"\n\n\"Kyllähän sen olen lukenut, sire.\"\n\n\"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?\"\n\nHerra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut\nsilkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:\n\n\"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo.\"\n\n\"Anteeksi, hyvä herttua\", intti kuningas; \"minä huomaan, ettemme\nymmärrä toisiamme oikein\".\n\n\"Sire; minä koetan parastani.\"\n\n\"Minun täytyy siis puhua selvemmin\", virkkoi kuningas. \"Kuulkaa nyt,\ntehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Te tunnette hänen taipumuksensa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hänen intohimonsa?\"\n\n\"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen\nkorkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin\npois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta;\nMonseigneurilla ei ole intohimoja.\"\n\n\"Onneksi, sanoitte?\"\n\n\"Niin, eikö se sitten ole onni?\"\n\n\"Hänellä ei siis ole niitä?\"\n\n\"Intohimojako? Ei, sire.\"\n\n\"Ei yhtään?\"\n\n\"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan.\"\n\n\"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin\", sanoi kuningas. \"Dauphinista tulee\nsangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon\npatriarkkaa ei hänestä tule koskaan.\"\n\n\"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen\nkorkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen.\"\n\n\"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa,\nettä hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan\nintohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin\nkauniina päivänä niitä saamaan?\"\n\n\"Sire, minä pelkään...\"\n\n\"Mitä te pelkäätte?\"\n\n\"Todellakin\", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, \"teidän\nmajesteettinne kiduttaa minua\".\n\n\"Herra de la Vauguyon\", huudahti kuningas alkaen tulla\nkärsimättömäksi, \"minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko\nBerryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä\nvarustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja\nsamoin patriarkankin oman onnensa nojaan.\"\n\n\"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne\nsanoa.\"\n\n\"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?\"\n\n\"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä.\"\n\n\"Ettekö tiedä!\" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki\nalkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.\n\n\"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla\nniin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee.\"\n\n\"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee\nnaimisiin.\"\n\n\"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja.\"\n\n\"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki,\nmitä hänen olisi tarvinnut tietää.\"\n\nJa Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.\n\n\"Sen minä jo aavistin\", lisäsi hän huokaisten.\n\n\"Hyvä Jumala, sire...\"\n\n\"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?\"\n\n\"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän\nmajesteettinne sano toista.\"\n\n\"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui\nhääpäiväni iltana.\"\n\n\"En, sire, sitä minä en tiedä.\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen,\njoka on ollut minulle tuntematon...\"\n\n\"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta\nmuuta pojanpoikaani, herttua.\"\n\n\"Minä kuuntelen, sire.\"\n\n\"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette\nkasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy,\nkunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän\nolisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa!\nMutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte,\nherttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia.\nKuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen\nvaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka.\"\n\n\"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!\"\n\n\"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli\nsiis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani\nsiihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä\nalalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän\nnaispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä\nherra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia,\nmutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi\nerinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure,\nen muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita\ntauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai\nminua?\"\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin...? Maalaistauluja.\"\n\n\"Teniersin taulujen tyyliin, sire?\"\n\n\"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia.\"\n\n\"Alkeellisimpia?\"\n\n\"Luonnollisia... Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt\nkai minua ymmärrätte?\"\n\n\"Kuinka!\" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, \"tahdottiinko\nteidän majesteetillenne näyttää...?\"\n\n\"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?\"\n\n\"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä...\"\n\n\"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Minä siis katselin.\"\n\n\"Ja...?\"\n\n\"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija... niin minä matkin\nmyöskin.\"\n\n\"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas,\njoskin vaarallinen nuorelle miehelle.\"\n\nKuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota\nolisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman\nsukkelimmalla suulla.\n\n\"Ei nyt huolita pelätä vaaraa\", vastasi hän, \"vaan palatkaamme\nkysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä\".\n\n\"Ah!\"\n\n\"Tiedättekö sen?\"\n\n\"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi\nneuvomalla minulle sen.\"\n\n\"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa\ndauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä\nonnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja\nnaisilta.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa\ndauphinin syrjään pakinoillenne.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Te sanotte _oppilaallenne_\", ja kuningas korosti tämän viimeisen\nsanan, \"te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän\npäässä\".\n\n\"Jonne kellään ei ole avainta, sire.\"\n\n\"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään\ntapahtuisi; kas tässä on se avain.\"\n\nHerra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.\n\n\"Minä ilmoitan teille nyt, herttua\", jatkoi kuningas, \"että tuossa\nkäytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen\nantanut sinne ripustaa\".\n\n\"Ahaa, sire!\"\n\n\"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle\nkäytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle\nhyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä\nminuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka\ntaulun edessä.\"\n\n\"Ah, sire, minä ymmärrän!\"\n\n\"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!\"\n\n\"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?\"\n\n\"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te\nsaanut aikaan perheessäni koreat jutut!\"\n\nOpettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.\n\nKuningas soitti yksityiskelloaan.\n\nSisään astui Lebel.\n\n\"Kahvini!\" sanoi kuningas. \"Kuules vielä, Lebel.\"\n\n\"Sire?\"\n\n\"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin\nperässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille\nalamaisia tunteitaan.\"\n\n\"Heti, sire.\"\n\n\"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä.\"\n\n\"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän\nmajesteettianne, että...\"\n\n\"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen\nkorkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi.\"\n\n\"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran\nmielenliikutuksen?\"\n\n\"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan.\"\n\nLebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan\njuomaansa pitkin siemauksin.\n\nSitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.\n\nNeljännestunnin päästä hän tuli takaisin.\n\n\"No, Lebel?\" kysyi kuningas.\n\n\"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur\nkäsipuolessa.\"\n\n\"Hyvä; entä sitten?\"\n\n\"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen\npienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti.\"\n\n\"Hyvä! Entä sitten?\"\n\n\"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen\ndauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi\nhiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä\nkuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä,\njonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä\nminuuttia matkalla sinne.'\"\n\n'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän\nmenee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'\n\n'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät\nriitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia,\nmutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille,\noikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne\non tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'\n\n\"Se ei ollut pahoin sanottu.\"\n\n\"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin\nkiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja\nsitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle.\"\n\n\"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?\"\n\n\"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on\nkävellyt siellä vähintäin neljännestunnin.\"\n\n\"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää\", sanoi kuningas katseltuaan\nhetkisen käytävän ikkunoita. \"Minullekin annettiin muinoin\nkaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että\nminä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän\njo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: _C'est le petit-fils d'un\ngrand-père_!\" [_Petit-fils_ = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä:\npikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU\n\nDauphinin hääyö\n\n\nDauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan\nhuoneen oven.\n\nArkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna\nhänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon\nruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista\nkyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän\npilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut\nmorsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka\nsyntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät\naavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon\nuljaammin kuin sitä odottivat.\n\nSängyn vieressä istui rouva de Noailles.\n\nPalveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella\npuolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen\nhuomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.\n\nYlihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja\nliikahtamatta dauphinin tuloa.\n\nMutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä\nkertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin,\nettä ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään\nmorsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa,\ntietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa\nkuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.\n\nSiinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään.\nJa kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja\nkuulla kaikki mitä siellä tapahtui.\n\nHän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.\n\nDauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan\nvavisten:\n\n\"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?\" kysyi hän.\n\n\"Tuosta, Madame\", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea,\njoka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin\nseisoi.\n\n\"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?\" lisäsi dauphine; \"sehän on\naivan kuin meren pauhua\".\n\n\"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät\njuhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta.\"\n\n\"Ilotulitusta?\" toisti dauphine surullisesti hymyillen. \"Sitä tosiaan\ntarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko\nhuomannut sen, madame?\"\n\nDauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki,\npisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.\n\nRouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.\n\nDauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet\nmielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet\nsellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy\nkaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.\n\n\"Se olen minä, madame\", sanoi dauphin; \"älkää säikähtäkö\".\n\n\"Mutta miksi siitä ovesta?\" kysyi rouva de Noailles.\n\n\"Siksi\", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot\nilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, \"siksi, että herra de la\nVauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä\nlatinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta\".\n\nKun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut\nsisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt\npermannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet\nkaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen\nroomattaren _stola_.\n\n\"Sen kyllä näkee, että hän on laiha\", jupisi Ludvig XV. \"Piru\nvieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista\narkkiherttuattarista juuri tämän!\"\n\n\"Teidän majesteettinne huomannee\", virkkoi rouva de Noailles, \"että\netikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen\nkorkeutensa dauphin puolestaan...\"\n\n\"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni\", vastasi Ludvig XV; \"ja\nse on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta\nolosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon,\nettä annatte sen minulle anteeksi.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.\"\n\n\"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.\nAnnetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn.\"\n\nDauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin\nkäsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.\n\n\"Säälikää minua, madame\", sanoi hän; \"minä kuolisin häpeästä\".\n\n\"Sire\", sanoi rouva de Noailles, \"hänen korkeutensa dauphine pyytää\nmennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan\".\n\n\"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti.\"\n\n\"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan,\nmutta katsokaa arkkiherttuatarta.\"\n\nMarie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin\nerään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua\nesittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa\nkalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.\n\n\"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä\",\nsanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig\nXIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. \"Mennään sitten, herttuatar.\nOnhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa.\"\n\nDauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine\nkuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili\npojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin\nherttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin\nepämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.\n\nMuut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt\nhuoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.\n\nViimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä\nsykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan\npovessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.\n\nMutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka\nkatse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti\nvielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino.\n\"Madame\", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, \"voitteko\npahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan.\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", vastasi dauphine, \"minun täytyy teille\ntunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa\nhirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi\".\n\n\"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?\" kysyi dauphin.\n\n\"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee.\"\n\nPrinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.\n\nIkäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara\ntuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta\ntoistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin\nlähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella,\npelolla ja ankaralla rytinällä.\n\nLehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista,\nkuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen\npuutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto,\nkamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain\nja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja\nmurheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.\n\nPahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät\nnyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja\nkarniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu\nvihloen avaruuksiin.\n\nSama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti\nsuljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin\nöisen linnun jättiläissiipi.\n\nKaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi\nse tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.\n\nDauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta\ndauphine esteli häntä.\n\n\"Oi, teidän korkeutenne\", sanoi hän, \"älkää avatko sitä ikkunaa,\nkynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta\".\n\nDauphin pysähtyi.\n\nLäpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen,\nnäkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan\nkuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden\nrunkoja.\n\nJuhlatulitus oli kaikkialla sammunut.\n\nSilloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia,\njotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten\ntaisteluun.\n\nDauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas\ntuolille ja huokasi tuskallisesti.\n\n\"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?\" kysyi dauphin.\n\n\"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä.\nOh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta\nsammuneet.\"\n\n\"Niin\", vastasi Ludvig, \"tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa\njuuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka\nilotulitus voidaan polttaa.\"\n\n\"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella\nrajuilmalla ei ketään jää puutarhaan.\"\n\n\"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada\nilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri\non kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten\nerehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan.\"\n\nKiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan\nmerkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt\nnoita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta\nniin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen\nkeinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan\nrakettien punaiseen tuleen.\n\n\"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan\", huudahti\narkkiherttuatar.\n\nMerkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin\nsytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä\noli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä\ntervehdittiin valtavin riemuhuudoin.\n\nMutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan\nkuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli\nsanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli\nkansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa\nauenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.\n\nTuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.\n\n\"Mikä vahinko!\" virkkoi dauphin.\n\n\"No, monsieur\", vastasi Marie Antoinette surullisena, \"eikö kaikki\nmene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?\"\n\n\"Kuinka niin, Madame?\"\n\n\"Oletteko katsellut Versaillesia?\"\n\n\"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?\"\n\n\"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä\nnykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV\nsen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin?\nSanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin\ntähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu\nasiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme\nsisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se\nestää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset\ntritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah,\nniin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät\npilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka\nRanska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee\nkätensä tulevan kuninkaansa käteen!\"\n\nDauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata\ntällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään\nalakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan\nluonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.\n\n\"Minä teen teidät surulliseksi\", jatkoi Marie Antoinette; \"älkää\nkuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en\nsuinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää,\nkukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja\nja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen\nsuloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat\nvastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman\nmäärän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!\"\n\nUusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa\nnousi vavistuksissaan ylös.\n\n\"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö\nmeillä ole syytä pelätä... Minä kuolen kauhusta!\"\n\n\"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi\neikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti\nkappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on\nerillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa\nsähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä\nluotaan?\"\n\n\"En\", huudahti Marie Antoinette, \"sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!\"\n\nLudvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.\n\nSamassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella\nhohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin\nluotaan.\n\n\"Mutta, Madame\", kysyi dauphin, \"mikä teillä oikein on?\"\n\n\"Oh\", vastasi dauphine, \"te olitte tuossa salaman valossa aivan\nvalju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen.\"\n\n\"Se oli vaan rikkitulen heijastusta\", vastasi prinssi; \"ja minä\nselitän teille...\".\n\nKauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi\nkorkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä\ntieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa\nkuninkaalliselle puolisolleen.\n\n\"Kas niin, Madame\", sanoi dauphin; \"rohkaiskaa luontonne, pyydän;\njättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on\nluonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen\nenempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan;\ntyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni.\nLähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja\nsellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä.\nMinä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä.\"\n\n\"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta\ntällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa\nennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina\nRanskaan saapumisestani saakka?\"\n\n\"Mitä sanoitte, Madame?\" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko\njärkytti häntä vasten tahtoaankin; \"enteistäkö puhuitte?\"\n\n\"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!\"\n\n\"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että\nminulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen,\nettä voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin\npelkäätte.\"\n\n\"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni\nRanskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin\nkynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin\nniiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä\nrohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita\npunaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka\nesittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo\nkamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa\nkiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien\nhuutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta\nprofeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta\nkauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten\nvoinut nukkua... Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?\"\n\n\"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme\nprinsessalle.\"\n\n\"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen\non äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee\npäämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi\nminä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu\nvaroitukselta.\"\n\n\"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle\nnousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa\nilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee\nmaahan, lennätämme me sen itse.\"\n\n\"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin.\"\n\n\"Ja mitä teille ennustettiin?\"\n\n\"Jotakin kauheata, hirveää.\"\n\n\"Ennustettiinko teille sellaista?\"\n\n\"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin.\"\n\n\"Näytettiin?\"\n\n\"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin\nsyvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu,\nkun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan\nunissani.\"\n\n\"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä\nvaikenemista?\"\n\n\"Ei, mitään ei vaadittu.\"\n\n\"Kertokaa siis, Madame.\"\n\n\"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka\noli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla\nseisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden\nvälistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä\nsen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla.\nVeitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki\npääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin,\nteidän korkeutenne, sellaista!\"\n\n\"Pelkkää näköharhaa\", vastasi dauphin; \"minä tunnen melkeinpä kaikki\nkoneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole\nolemassa; olkaa siitä huoletta\".\n\n\"Voi\", huudahti Marie Antoinette, \"minä en mitenkään voi saada\nmielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin\nniinkuin suinkin taidan.\"\n\n\"Pian se onnistuu, Madame\", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan;\n\"tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija\nsivullanne\".\n\n\"Ah\", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen\nnojatuoliin.\n\nDauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen\nlämmittävän poskeaan.\n\nSillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja\nkuningas Ludvig XV:n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren\nhuoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää,\njoista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.\n\nVanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen\npojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä\njylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa\nsalaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen\njyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja\nviheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi\nsiihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean\nräjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin\nlentotähti.\n\nMolemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä\ntunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja\nsilmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.\n\nMelkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi\nsiihen aivan kuin kuoleman horteeseen.\n\nLudvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin\nseuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.\n\nLoitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin\nlauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä\nmetsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki\npuutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja\nrukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot\nkuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan\nvahingolla.\n\nPainaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.\n\nSynkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi\nsärkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle\nsinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet\nyhtämittaa kestäviä salamoita.\n\nTämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset\nauringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien\ntakaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen\ntulokset.\n\nVersaillesia oli vaikea enää tunteakaan.\n\nMaa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää\ntulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita,\nmurskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta\nsyleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.\n\nLudvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua.\nAamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen\nluotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian\nkautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti\nvarhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat\nmaalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien\nhohteessa näytettäväksi.\n\nKolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV\nmorsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan\ntulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten,\nkalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla\nylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie\nAntoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain\nhohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.\n\nKauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja\nsilkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin,\nyhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan\nniinkun hänellä.\n\nHäävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt\nedellisenä iltana.\n\nLudvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä\nkoskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä,\ntuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun\nmässäys koetti sitä lämmittää.\n\nHän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä\nhetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\nTungoksessa\n\n\nToukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön\njälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie\nAntoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa\nhäitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV:n\ntorille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien\nyleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin\nleikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.\n\nPaikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi\nliikkua siellä mukavasti. Ludvig XV:n ratsupatsaan ympärille oli\nrakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat\nnähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää\nmaanpintaa korkeammalla paikalla.\n\nPariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä\nensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän\netuoikeutensa.\n\nLapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset\nportaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville\ntelineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet\ntälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo\nkeinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä\nkeksimään uusia yrityksiä.\n\nKello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat\ntorille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa\nsaapuvan sinne.\n\nVartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin\nvirastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta,\njota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.\n\nTuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja\njokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar\nettä Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla.\nSuom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä\nja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja\nvirantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine.\nUnivormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia,\nja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta\nlomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina\nolivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä\nolivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän\nseuraavana päivänä oli suojeltava.\n\nKaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa\njuoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan\nkaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten\nolemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä\nnäennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt\noli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.\n\nSenpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan\nkansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä\ntilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos\nolisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat\ntorilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa\nolosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään\ntuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän\npäälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut\noikeus sanoa heitä sotamiehiksi.\n\nNaisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä\nvietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää\nalkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun\nkaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua\ntoripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko\njuhlatilaisuutta, että Ludvig XV:n tori oli kello kahdeksan\nillalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine\nirvistyksineen.\n\nKun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat,\nolivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja\nsuuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten\nja rikkaiden vaunut.\n\nMitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut\ntulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin,\ntuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat\nsaaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden\nikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne\nvaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita,\nlaskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat\nsitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan\nkansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle\ntahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.\n\nOli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat\npimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen\nkukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää,\nmutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale,\nkatkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla\noli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli\noma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä\nikäänkuin korkeampana laineena.\n\nMutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui\njoskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa;\nsillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset\nolleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen\njaloilleen.\n\nNoin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka\nhajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua\nilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret\nalinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta\npaikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.\n\nTämä Ludvig XV:n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut\nRuggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren\nVersaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun\noli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi.\nPariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen\nvähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut\nviidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien\nilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo\nensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli\nkaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he\ntiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.\n\nMuuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta\ntaidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.\n\nSitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen\nja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan\nensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus\naikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan\ntyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka\nranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa.\nSen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi\nkaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan\nmerkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä\nylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-,\nRhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me\nitsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa\nja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme\nsaksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina\nvuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia\ntuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.\n\nSamalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin\nilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille\nasetettuja valtavia kukkamaljakkoja.\n\nSitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin\nmonenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä\nmaapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi\nukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia,\njotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.\n\nMitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja\nvälttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee\naina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut\nsen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle,\nkuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen\nvaralaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu\nylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä\nosaltaan lisäisi näyn komeutta.\n\nTällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta.\nKahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet\nRuggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä\nvalossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen\nsytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.\n\nNyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten\npohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian,\nja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit\nkaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai\njälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen\nlaidasta laitaan.\n\nVaunuja tuli tulemistaan, ja ne alkoivat jo tehdä torin ahtaaksi.\n\nHevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin,\nja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian\nkasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa,\nniin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat\nkoettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja\nmeluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan\nkaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen\nkatoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen\ntavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan\nheidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.\n\nBulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista\nhohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä\nlaumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet\nyhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet\nseisovat korret tähkineen.\n\nKutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty\nminkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen\nviereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset\nvarushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta\nulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta\nChamps-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä\nmakaava käärme.\n\nTämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten\nhaamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten\nvaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät\nvarsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä\nymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa\nvastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili.\nNiin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata\nitselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka\noli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.\n\nEräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän\ntienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen\nsytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää\nkuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä\nhetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi\nkolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut\nmuodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat\nkansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne\npotkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle,\nmilloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia,\njoita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.\n\nNäiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi\ntungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies,\njoka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin\nhänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta,\nvaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.\n\nKun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä\nsivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista\njoustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni.\nHän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen\nomistajain vilkkaan puhelun.\n\nVaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen,\njolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen\nääni hänelle:\n\n\"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos,\n_mordieu_, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta.\nEtkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin\nseisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen\nlisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu.\"\n\nNuori tyttö veti päänsä takaisin vaunujen sisään.\n\n\"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä\", sanoi hän; \"jos hevosemme\nsaattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen\nikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin\nkuvernöörin talossa\".\n\n\"Käännä, ajaja\", huusi parooni de Taverney.\n\n\"Se on mahdotonta, herra parooni\", vastasi mies; \"silloin minä tulisin\nheti rusentaneeksi kymmenen ihmistä\".\n\n\"No, lempo, rusenna!\"\n\n\"Oh, monsieur\", virkkoi Andrée isälleen.\n\n\"Oh, isä\" huudahti Filip.\n\n\"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?\" huusi samassa\nmonta uhkaavaa ääntä.\n\n\"_Parbleu_, se olen minä\", sanoi parooni de Taverney kumartuen\nikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa\npunaista ritarinauhaa suurristeineen.\n\nSiihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin\nsuurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.\n\n\"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan\", sanoi Filip, \"ja katson,\nonko mahdollista päästä eteenpäin\".\n\n\"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule,\nmiten hevoset hirnuvat ja tömistelevät.\"\n\n\"Sanoisit paremminkin ärjyvät\", oikaisi parooni. \"Kas niin,\nlaskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja\nettä me tahdomme päästä eteenpäin.\"\n\n\"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä\", vastasi Filip; \"sellainen\nkomentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se\nepäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö\nniin?\"\n\n\"Mutta kun ne lurjukset saavat kuulla, kuka minä olen...\"\n\n\"Isä\", vastasi Filip hymyillen, \"vaikka olisitte itse dauphin, ei\nteidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä\nkatsokaa, nyt alkaa ilotulitus\".\n\n\"Me emme siis saa nähdä mitään\", virkkoi Andrée harmissaan.\n\n\"Se on sinun vikasi, hitossa!\" vastasi parooni; \"sinä hukkasit yli\nkaksi tuntia aikaa pukeutumiseen\".\n\n\"Filip\", sanoi Andrée, \"enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua\nkeskelle joukkoa?\"\n\n\"Kyllä, hyvä neiti\", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus\nsai heltymään; \"tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan\npaikka\".\n\n\"Tahdotko, Andrée?\" kysyi Filip.\n\n\"Mielelläni\", vastasi Andrée.\n\nJa hän hypähti alas vaunuista koskematta astuinlautaan.\n\n\"No mene sitten\", sanoi parooni; \"mutta minä, joka välitän viis\nilotulituksista, jään tänne\".\n\nKansa kunnioittaa, ellei sitä jokin intohimo ärsytä, ja palvelee aina\nsitä kuningatarta, jota kutsutaan kauneudeksi. Ja niinpä aukesikin se\nnyt Andréen ja hänen veljensä edessä, ja muuan siivo porvari, joka\noli perheineen saanut haltuunsa erään kivipenkin, antoi vaimonsa ja\ntyttärensä asettua hiukan ahtaammalle, niin että Andrée sai paikan\nheidän välissään.\n\nFilip asettui seisomaan sisarensa viereen, joka nojasi nyt toisella\nkädellään hänen olkapäähänsä.\n\nGilbert oli tullut heidän perässään ja seisoi nyt neljän askelen\npäässä sisaruksista ja katseli Andréeta kiihkein silmin.\n\n\"Onko siinä hyvä paikka?\" kysyi Filip.\n\n\"Erinomainen\", vastasi nuori tyttö.\n\n\"Niin käy, kun on kaunis\", virkkoi kapteeni hymyillen.\n\n-- Ah niin, jumalallisen kaunis! mutisi Gilbert itsekseen.\n\nAndrée kuuli kyllä nämä sanat; mutta kun ne oli kai lausunut joku\nkansan mies, niin ei hän välittänyt niistä sen enempää kuin jokin\nintialainen jumala uhrista, kun paaria-luokkaan kuuluva raukka laskee\nsen hänen jalkainsa juureen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU\n\nPakokauhu\n\n\nAndrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun\njo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja\nkaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien\nkaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.\n\nIlotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa\nRuggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen\nja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti;\nmutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun\ndelfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja,\njoiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.\n\nMoinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta\nihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista\npalatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei\nhän koettanut sitä salatakaan.\n\nKolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen\nkantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka\nkatseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan\nhänen katselemisensa vuoksi.\n\nGilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita\nkasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi\nyleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo\ntaivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.\n\nAndrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa\ntai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan\nymmälle.\n\nYhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea\nkohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia\nvaihtelevia värejä Andrée ihaili.\n\n\"Katso, Filip, kuinka kaunista\", sanoi hän.\n\n\"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!\"\nhuudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. \"Se ei\nvarmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä\npiirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä.\"\n\nTuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka\nalkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa,\nkun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet\noli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla\nkajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa\njoka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon\ngranaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä\näkkiarvaamatta vasten silmiä.\n\n\"Nytkö jo kukkakimppu!\" huusivat kauempana seisovat. \"Ei vielä, se on\nliian aikaista!\"\n\n\"Ei\", sanoi Filip sisarelleen, \"se ei ole kukkakimppu; se on\nvarmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin\nmeri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule.\"\n\n\"Oi, anna minun vielä katsella, Filip; se on niin kaunista!\"\n\n\"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On\nsattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on\nsytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko,\nmiten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja.\nNopeasti vaunujen luokse... Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!\"\n\nFilip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa,\nkoettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja\naavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt\nmitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen\nikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.\n\nOli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu,\njoka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti\ntuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset,\njoita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.\n\nKatselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat\nvaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava\nperäytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa\ntukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan\nolevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat,\nnaiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston\nsotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia\nhuutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden\nyhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut,\nsyöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten\nhän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse,\nvaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan,\ntuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä,\nsillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt\nkymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa\nyhtaikaa.\n\nFilip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut\nsaman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut\nparinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko\npakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja\nvälittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun\ntunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle\ntaholleen.\n\nAndrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta\nsekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden\nvimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen\nkiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät\nhurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti\nraivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa,\nhän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten\neläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan\nkuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja\nkuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen\nkäsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta\nväylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen\nnousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan\nsuitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet\nsysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen\njälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen\ntuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa\nväkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.\n\nPauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten\nhirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät\nkatukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain\nilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa\nvälähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet\naseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella\nhohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin\njohtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken\njärjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun\njumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia\nmoisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia,\nniin, itse kuolemaa vastaan.\n\nAndrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä\ntungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt\nAndréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun\nviimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: \"Jumala!\" ja kaatui.\n\nKen siellä kaatui, oli kuoleman oma.\n\nMutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon\nja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas\nAndréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään\nhäntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet\nmaahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa\nkohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone,\ntarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet\ntakaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori\nnainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin\nolisi ollut jättiläinen.\n\nKun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen\nkauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä\nylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan\nja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan,\njoka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit\npaetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta\ntyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman\nminuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen.\nGilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen\npainon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi\nsilloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se\nkivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.\n\nTämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana\nennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta;\nhänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja\nkasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.\n\nGilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto,\nhän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä;\nja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän\nsuudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert\npunastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan,\nkummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet\nkivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.\n\nYhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.\n\n\"Hän on pelastettu!\" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja\nverisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien\nsadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. -- Hän on\npelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!\n\nGilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin\neikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien\nvaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta,\nmutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa,\nvaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat\npian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet\npäästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta,\nruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.\n\nVaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä,\njota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.\n\nTuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka\nluulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan\npäästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita\ntulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin\nkulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.\n\nPakenevien paino sai muurin rytisemään.\n\nGilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti\nkuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja\npainoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi\ntukehuttaa suojeltavansa.\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen\nvaatteitaan. \"Hyvästi!\"\n\nSitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä\nviimeisen kerran sieltä apua.\n\nSilloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.\n\nSiellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla\nkädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat\nkäden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa;\nsiellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren\njalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään\njonkun liikkeen.\n\nKuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku\nyksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja\ntakertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka\njo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa\ntulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan\npois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä\nluokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä\naivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi\nkansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.\n\nJoka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta\nnousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla\nlausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.\n\nViimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän\ntunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys\nja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti\nviimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert\nhuudahti väkisinkin kummastuksesta.\n\n\"Oh, minä saan kyllä kuolla\", mutisi Gilbert, \"kunhan vain hän elää!\nTuo mies osaa hänet pelastaa.\"\n\nJa hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin\nkäsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:\n\n\"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!\" Balsamo kuuli\ntuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun\nepätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan\nkaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki\nesteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin\npiankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti\nhänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman\nliike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta\npois, ennättämättä katsella taakseen.\n\nGilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi\nturvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan\nhäneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun\nkuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan\nkäsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään\npala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti\njälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa\nnainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa\nmahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet\njälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta,\nvaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi.\nSuom.]\n\nSen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen\nei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä\nhän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui\nhenkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\nKuolonkenttä\n\n\nAnkaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin\nvirvoittava tyyni.\n\nKello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli\nPariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein\nmaaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin\npakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.\n\nKuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse,\nnäkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita\nvaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin,\nkauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.\n\nKeskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen\nja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV:n torin nyt\ntappotantereen näköiseksi.\n\nVerisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti\nliikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja\nkumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo\noli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet\nvarastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta\nuseinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen\nheitä.\n\nKun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan\nitseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.\n\nMutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja\nyövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty\nkädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää\nuteliaina katsojina.\n\nMutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat\nhuolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet\nveljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt\nrientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä\nkamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli\nPariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.\n\nTämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse\nonnettomuustapaus.\n\nKaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki,\nsen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt,\nniiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet\nmitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi\nyksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että\npaljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen\nkäskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt\nsalata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.\n\nKun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet\ntarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten\nsaaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää\nahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät\ntarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien\nhaavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen\npäästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.\n\nJos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun\nystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää\ntyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului\nverisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset\ntoisaalta.\n\nJoskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan\nja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään\nviimeisen kerran vainajaa.\n\nMutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.\n\nMoni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton,\njonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut\nsisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja\nsilloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä\nsieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä\nomakseen tunteneetkaan.\n\nTorin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön\narmeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan\nnuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista,\njoita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä\nja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä\nsanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin\nsääliä sen uhreja kohtaan.\n\nHänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä\ntarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:\n\n\"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä\nhe ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa\nvaatteissa!\"\n\nKuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan\nyksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli\nsidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori\nmies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.\n\nHänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui\ntuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli\npistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä\nkasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.\n\nKun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin\nkehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena\nirtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein\nnautinnokseen:\n\n\"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?\"\n\n\"Siksi\", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä,\n\"siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi,\nja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan\nlyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse\nsata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa\nonnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein\nkyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan\nsaman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta.\"\n\nNuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. \"Silloin\nolen minä tuo yksi\", vastasi hän suuttumatta; \"sillä minä olen\nylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi\ntungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin\nvasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja\naateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei\nvielä oli sidottu.\"\n\n\"Teillä on hotellinne... teillä on oma lääkärinne... menkää kotiinne,\nkoska voitte kävellä.\"\n\n\"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä\nsisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän\non varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä\noli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka\nhänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä:\noletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti,\nmikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset\nolivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, \"monsieur, ihmisyys on\nminun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän\naateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin\nnoudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut\njumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet,\njohtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän\nepäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden\nseuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne.\"\n\nAnnettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen\nryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu\nköyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen\nalle.\n\n\"Kuulkaa\", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat,\n\"kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät\nvaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?\"\n\nFilip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille\nsellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin\nkertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet\nnyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden\nsovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.\n\nMelkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen\nsurullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen\njälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:\n\n\"Andrée! Andrée!\"\n\nSilloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa\nvaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti,\nnojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä\npaperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.\n\nKun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti\nnuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: \"Voi onnetonta tuotakin!\"\n\nMutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen\nsurkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.\n\nMutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli\nmennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan:\n\"Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden,\njoita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen\npystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä... te olette\netsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein\nloppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla.\"\n\n\"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän.\"\n\n\"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä.\"\n\n\"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte\nyli viisikymmentä ruumista.\"\n\n\"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!\"\n\n\"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien\nkasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani.\"\n\n\"Sisartanne?\"\n\n\"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun\nseisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut\ntemmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään.\nMinä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota.\"\n\n\"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?\"\n\n\"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin.\"\n\n\"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?\"\n\n\"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli\nhirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta\nnaisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan\nkoettaa paeta milloin millekin taholle.\"\n\n\"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella\nväen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa\nkanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin.\"\n\n\"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?\" kysyi Filip varovaisesti. \"En,\nmonsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni.\"\n\n\"Ja te laskitte hänet ulos yksin?\"\n\n\"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista\nvuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä\nvoinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa\ntällaista julmaa onnettomuutta!... Teidän kynttilänne sammuu.\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin.\"\n\n\"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille\nvaivaksi?\"\n\n\"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä.\nTuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti\", jatkoi vanhus\nkulkien kaduille päin. \"Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin\njotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai\nvaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari\ntuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut,\nniin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen\nkohtalostaan.\"\n\n\"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne\npäin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen\nnuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka\nei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan\ntäkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV:n\ntorillakin.\"\n\n\"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur.\"\n\n\"Voi, miten hirveä näky\", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois\nrykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.\n\n\"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä\", vastasi nuori mies ja ojensi\npäättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.\n\n\"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento\nolenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani\nvoittaa.\"\n\n\"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt\noppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista\nikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole\nyhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?\"\n\nVanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi hän; \"se minun etsimäni on nuorempi, hänellä\non musta tukka ja kalpeat kasvot\".\n\n\"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita\", vastasi Filip.\n\n\"Ah, katsokaa\", sanoi vanhus, \"nyt me olemme Kalustohuoneen\nseinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta\nmuurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen\nvaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja\neihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua.\"\n\n\"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut\", mutisi Filip.\n\n\"Kuinka paljon kurjuutta!\"\n\n\"Ah, taivaan Jumala!\"\n\n\"Mikä siellä on?\"\n\n\"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli\nvalkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!\"\n\nFilip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut\nsiihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli\nainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.\n\n\"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä\nkädessään\", huudahti hän, \"samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella\noli yllään. Voi, Andrée! Andrée!\"\n\nJa nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.\n\nVanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.\n\n\"Se on hän!\" huudahti hän ja levitti sylinsä.\n\nTämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.\n\n\"Gilbert!...\" huudahti hän nyt puolestaan.\n\n\"Tunnetteko te Gilbertin?\"\n\n\"Gilbertiäkö etsitte?\"\n\nNämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.\n\nVanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.\n\nFilip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja\nasetti kätensä sydämen kohdalle.\n\n\"Gilbert-raukka!\" sanoi hän.\n\n\"Rakas lapsukaiseni!\" huokasi vanhus.\n\n\"Hän hengittää! Hän elää... hän elää, kuuletteko!\" huudahti Filip.\n\n\"Oi, luuletteko niin?\"\n\n\"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii.\"\n\n\"Aivan totta\", vastasi vanhus. \"Apua, apua! Tuollahan on lääkäri.\"\n\n\"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin\nhäneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta.\"\n\n\"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!\" huudahti vanhus aivan\nsuunniltaan tuskasta. \"Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur,\nkantamaan Gilbertiä hänen luokseen.\"\n\n\"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi\", sanoi Filip; \"mutta se on\nkäytettävissänne\".\n\n\"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!\"\n\nVanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa\noikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa\nkohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.\n\n\"Auttakaa, auttakaa!\" huusi vanhus.\n\n\"Ensin rahvaan lapset\", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja\nvarmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta\nihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.\n\n\"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia\", vastasi vanhus innoissaan,\nmutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki\nmuut hänen ympärillään seisovat.\n\n\"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen\", vastasi lääkäri;\n\"miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia\".\n\n\"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää\",\nvastasi vanhus.\n\n\"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra\", sanoi lääkäri\nhuomatessaan Filipin ennen vanhusta.\n\nVanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.\n\n\"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies\", vastasi hän; \"nimeni\non Jean-Jacques Rousseau\".\n\nLääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:\n\n\"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa\nGeneven kansalaiselle.\"\n\n\"Kiitän teitä, monsieur\", vastasi Rousseau.\n\n\"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?\" kysyi nuori lääkäri.\n\n\"Ei, mutta tälle nuorukaiselle.\"\n\n\"Ah, tekin, niinkuin minä\", huudahti nuori lääkäri. \"Te edustatte\nihmisyyden asiaa.\"\n\nTästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut\nmuuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.\n\nFilip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli\nnäin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.\n\nRousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä\npöydälle.\n\nTällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän\noli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen,\nmutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen\nkeltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen\nvelttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin\nkäärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella\nkohtauksessaan.\n\nPaidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä,\nympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin\ntyöhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja\npyhää velvollisuuttaan.\n\nKuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen\nvaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän\nleikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren\nympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.\n\nEnsin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin\npäästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.\n\n\"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu\", sanoi haavuri; \"mutta häntä\ntäytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut\".\n\n\"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur\", sanoi Rousseau; \"ja\nvieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille,\nvaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä.\"\n\n\"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?\" kysyi lääkäri, ja hänen\nkatseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.\n\n\"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he\nkärsivät\", vastasi Rousseau.\n\n\"Anteeksi, monsieur\", vastasi lääkäri; \"mutta minä olen syntynyt\nBaudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin,\nja siis demokraatti\".\n\n\"Maanmiehiäni!\" huudahti Rousseau; \"sveitsiläinen! Entä nimenne,\nolkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?\"\n\n\"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa\naikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä\nihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat.\"\n\n\"Kiitos, monsieur Marat\", vastasi Rousseau; \"mutta samalla kun te\nopetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää\nsitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin\nkauhistua rangaistusta, jonka se vaatii\".\n\nMarat hymyili kauheaa hymyään.\n\n\"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani\", sanoi hän; \"ah, jos\nsaisin kerran nähdä päivän...\"\n\nRousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne\nlausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä\njyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.\n\n\"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä\",\nsanoi lääkäri.\n\n\"Täällä on, täällä on!\" vastasi kymmenkunta ääntä.\n\nRousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle\nlujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.\n\nEnnen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.\n\n\"Kas tässä, monsieur\", sanoi hän \"minä en tarvitse enää lyhtyäni,\nottakaa te se\".\n\n\"Kiitoksia, monet kiitokset\", vastasi Filip.\n\nHän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle\npäin, palasi hän uudestaan etsimään.\n\n\"Voi mies-poloista!\" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan\nja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.\n\nJa jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä\nlääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:\n\n\"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi\naatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\nSalaperäinen auttaja\n\n\nNäiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa\npelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.\n\nVaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen\nvaltaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni\nja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi\nMadeleine-kadulle päin.\n\nTästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan,\ntai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti\njälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita;\nmutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin\nharventunut kuin se olikin.\n\nSitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin\navonaiselle bulevardille.\n\nParooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin\nmuillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.\n\nNyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme\njo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta:\nkoko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut\najatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle\nanteeksi antakoon.\n\nPaitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli\nparooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä\nsilmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin\ntunnuslauseen: _Age quod agis_. [Tee, mitäs teet. Suom.]\n\nJättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs;\nmyöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.\n\nMutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi\nesteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, -- kun hän oli\nkuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen,\nkun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä\ntyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen\nhuuto.\n\nJa tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli\nkuitenkin epätoivon ilmaus.\n\n\"Tyttäreni, tyttäreni!\" huusi hän.\n\nHän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita,\nhänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän\ntapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen\nlapsestaan.\n\n\"Voi tuotakin mies-raukkaa!\" supisivat eräät säälivät naiset. Ja\nsitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä\nsurkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia\nkysymyksiä.\n\nParooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä\ntuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa\ntuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme\nse hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.\n\nMutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta\nseurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä\nsammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti\nhänet matkallaan.\n\nSeuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.\n\nEnsinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV:n torille.\nSiellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä\nvyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä\njärjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös\nRhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.\n\nJa jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle\nkansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen\ntuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen\nhengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?\n\nJa lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista\nhohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.\n\nEikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen\nsisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?\n\nOlihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva\nukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip,\ntuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip,\njoka oli vastuussa sisarestaan, -- että hänenkin olisi käynyt niin,\nse oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.\n\nParooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen,\nnimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen\nei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei\njoku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle\nsamaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen\nvastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen\nvarastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään\nolevan oikeuden yhteiskunnalta saada.\n\nTällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla\njärkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin\nsiihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut\nsisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä\npelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti,\njopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen;\nsillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta\nmylläkästä.\n\nParooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin\nKapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt\nsanotaan nimellä Place des Victoires.\n\nJouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän\nNicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän\nsoitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:\n\n\"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?\" Sillä\npakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä\nliioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna,\n\"eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?\"\n\n\"Eivät, eivät, parooni, heitä ei ole täällä näkynyt.\"\n\n\"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä\", vastasi\nparooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset\nlaskelmansa pettivät.\n\nParoonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin\nkuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan\nkäsiään.\n\n\"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee\", huudahti silloin Nicole ja\nkauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.\n\nFilip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä\nöistä pimeyttä.\n\n\"Onko sisko täällä?\" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään\nasumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.\n\n\"Voi hyvä Jumala\", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. \"Andrée!\nAndrée!\" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; \"missä on Andrée?\"\n\n\"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi\nhyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!\" huudahteli Nicole ja\npuhkesi itkuun.\n\n\"Ja sinä tulet takaisin?\" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin\nepäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen\noman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.\n\nFilip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat\nkasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen\nsivullaan.\n\n\"Oi, Andrée, minun Andrée-raukkani!\" huokasi ukko.\n\nSitten vaipui hän istumaan kivipenkille portin viereen.\n\n\"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!\" huusi Filip synkän\npäättäväisesti.\n\nJa kuumeisella kiihkolla riensi hän jälleen pois.\n\nJuostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien\nväliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen\naikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä\nhetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon\njoutavan kätensä poikki.\n\nTähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun,\nGilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa\nseistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne\napuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.\n\nFilip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV:n toria. Hän ei voinut\npoistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli\nlöydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan\nvalkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt\nsuonenvetoisesti kädessään.\n\nViimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi\nFilip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan\nvaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein\noli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin\nvuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut\nitse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.\n\nJo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä\noli seissyt hänen lähtiessään.\n\nHän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.\n\nParoonikin puolestaan tunsi hänet.\n\n\"No, miten nyt?\" huusi hän Filipille.\n\n\"Eikö sisko vieläkään ole tullut?\" kysyi Filip.\n\n\"Ei ole\", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.\n\n\"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\nFilip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille;\nparoonilta pääsi tuskan huudahdus.\n\nSamassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät\nhitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.\n\nVaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä\nvasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan,\nheräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.\n\nVaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään\ntunnotonta Andréeta.\n\n\"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena\", huudahti\nFilip ja lankesi polvilleen.\n\n\"Kuollut!\" sammalteli parooni. \"Voi, monsieur, onko hän tosiaan\nkuollut?...\"\n\n\"Sitä en usko, messieurs\", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava\nmies; \"ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin\npyörryksissä\".\n\n\"Oi, noita, noita!\" huudahti parooni de Taverney. \"Parooni de\nBalsamo!\" jupisi Filip.\n\n\"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de\nTaverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa.\"\n\n\"Millä paikalla, monsieur?\" kysyi Filip.\n\n\"Lähellä Kalustohuonetta.\"\n\n\"Aivan kuin ajattelin\", vastasi Filip.\n\nMutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: \"Te\ntuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Balsamo kummastumatta, \"kuvitelkaa, mihin pulaan\njouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin\nantanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de\nSavignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita.\nSilloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua\ntukemaan neitiä... Tulkaa tänne, Comtois.\"\n\nBalsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan\nmies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:\n\n\"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan\nmatkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä\nla Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä\nkauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet\nsilloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on\nvelvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia\ntuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan.\"\n\nJa lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen\nkunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.\n\nEnsi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä,\nja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen,\nniin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta\nhellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.\n\n\"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle\ntilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille\nantanut.\"\n\n\"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur\", vastasi\nBalsamo; \"enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?\"\n\nJa hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen,\nmyöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.\n\nMutta yhtäkkiä kääntyi hän vielä takaisin ja virkkoi:\n\n\"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn\nosoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä\nFeullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de\nTaverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan.\"\n\nKaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa\nkuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni\ntunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.\n\n\"Monsieur\", virkkoi parooni, \"tyttäreni on teille velkaa henkensä\".\n\n\"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä\",\nvastasi Balsamo.\n\nNämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään\nmeni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin\ntarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen\nnäkyvistä.\n\nMelkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt\nAndréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.\n\nKuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja\nkatseli peloissaan ympärilleen.\n\n\"Taivaan Jumala\", supisi Filip, \"olisitko Sinä antanut meille hänet\ntakaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?\"\n\nAndrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja\nkuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan\nvallassa.\n\nHän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne\nBalsamo oli kadonnut.\n\n\"Kas niin, riittää jo tämä tällainen\", sanoi parooni. \"Filip, auta\nsisartasi sisään.\"\n\nNuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi\ntoista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten\nunissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.\n\nSilloin vasta hän sai puhelahjansa.\n\n\"Filip!... Isäni!\" virkkoi hän.\n\n\"Hän tuntee, tuntee meidät!\" huudahti Filip.\n\n\"Kyllähän toki teidät tunnen; mutta mitä on tapahtunut?\"\n\nJa Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän\npyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.\n\nNicole jäi Andréen kanssa kahden, riisui hänet ja auttoi hänet\nvuoteeseen.\n\nKun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva\nla Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen\nkohtalosta oli loppunut.\n\nTohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan\nainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin\nolkaluu jälleen paikoilleen.\n\nSitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen\nsängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen\nhengitystään ja hymyili.\n\n\"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen\nnukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita.\"\n\nParooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä\ntilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\nHerra de Jussieu\n\n\nSiirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella\nolevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt\nsalapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin\nlaskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen\nja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan\njoukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman\nonnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä\npöyristytti.\n\nKalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän\noli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut\nympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.\n\nEnsin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli\nniihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti\njälleen uusi surun pilvi.\n\n\"Onko teillä tuskia, ystäväni?\" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä\nhellästi kädestä.\n\n\"Oi, kuka minut on pelastanut?\" kysyi Gilbert. \"Kuka minuakin on\nmuistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?\"\n\n\"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on\najatellut Hän, joka kaikkia ajattelee.\"\n\n\"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa\", nurisi Teresia; \"on sangen\nvaromatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan\".\n\n\"Aivan niin, se on sangen varomatonta!\" toistivat kaikki naapurit\nkuorossa.\n\n\"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset\", keskeytti Rousseau; \"ei siinä voi\nolla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän\nsaata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta.\nJos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden\nsyy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme\nmenetelleet ehkä samalla tavalla.\"\n\nGilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun\nmakuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.\n\nMutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan,\nja hän meni tainnuksiin.\n\nRousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen\ntapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä\nsuorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa\nerikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.\n\n\"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen\", sanoi hän\nTeresialle.\n\n\"Minnekä sitten?\"\n\n\"Tänne, minun sänkyyni.\"\n\nGilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti\nvastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja\nsai vaivalla kuiskatuksi:\n\n\"Ei, ei; sinne ylös!\"\n\n\"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?\"\n\n\"Tahdon, jos suinkin sallitte.\"\n\nHän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan,\nja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin\nväkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa\najatuskykyäkin.\n\nRousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi\nvarmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:\n\n\"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä\nhäiritä\", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin\nehdotusta.\n\nNiin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin,\nkuten hän toivoi.\n\nMyöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen\nvieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti\nlempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja\nsaattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran\nonnettomuuden yksityiskohtia.\n\nMutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan\nilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet\nLudvig XV:n torille.\n\nRousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän\nollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin\nväitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti\nhäntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään\nmitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin\nkädestä ja jonka Filip oli vienyt.\n\nTämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista\nmielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään\nvailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun\nportaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.\n\n\"Jacques\", huusi hän. \"Jacques!\"\n\n\"No, mikä nyt on?\"\n\n\"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani\", virkkoi\n\nGilbert heikosti hymyillen.\n\n\"Jacques!\" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä\nnimeä.\n\n\"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?\"\n\nTeresia astui sisään.\n\n\"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut\noli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko\nsinä haavoittunut.\"\n\n\"Tuo kunnon Jussieu!\" sanoi Rousseau. \"Erinomainen ihminen, niinkuin\nkaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät\nluontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko,\nGilbert, minä tulen kohta takaisin.\"\n\n\"Kiitos\", virkkoi nuorukainen.\n\nRousseau poistui.\n\nMutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain\nvielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä\nAndréen ikkunaan.\n\nNuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä\nedes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä\nylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon\nkannattimeen -- Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta\ntuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni,\nkäsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti\npermannolle.\n\nSamassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään\nmukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.\n\n\"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on\naskelma\", sanoi Rousseau; \"_dame_, emme nyt tule mihinkään palatsin\nsaliin\".\n\n\"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat\", vastasi oppinut\nbotanisti.\n\n\"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert\", sanoi\nsitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. \"Hyvä Jumala, missä\nhän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!\"\n\nJa nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä\nisällisesti torumaan.\n\nGilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:\n\"Minä tahdoin raitista ilmaa.\"\n\nHäntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen\nkasvonsa.\n\n\"Täällä on tosiaan hirveän kuuma\", keskeytti herra de Jussieu.\n\"Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä\nolen lääkäri, minäkin.\"\n\n\"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin\nruumiinkin lääkäri\", sanoi Rousseau.\n\n\"Näin suuri kunnia minulle...\" mutisi Gilbert hiljaa, koettaen\nhuonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.\n\n\"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne\", sanoi\nRousseau, \"ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas\ntohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?\"\n\nTaitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti\nrintakehää, painaen korvansa sitä vasten.\n\n\"Rinta on luja\", sanoi hän. \"Mutta mikä teitä on näin rajusti\nhalaillut?\"\n\n\"Oi, monsieur, kuolema\", vastasi Gilbert.\n\nRousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.\n\n\"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta\nvahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian\nohitse.\"\n\n\"Ei lepoa, sitä en saa ajatella\", virkkoi Gilbert ja katsoi\nisäntäänsä.\n\n\"Mitä hän tällä tarkoittaa?\" kysyi herra de Jussieu.\n\n\"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni\", vastasi Rousseau.\n\n\"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä.\"\n\n\"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä\", vastasi Gilbert; \"sillä\nelää täytyy joka päivä\".\n\n\"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne\neivät tule kalliiksi.\"\n\n\"Miten vähän ne maksanevatkin\", vastasi Gilbert, \"niin almuja en voi\nottaa vastaan\".\n\n\"Te hulluttelette\", sanoi Rousseau; \"ja liioittelette. Minä käsken\nteitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin\ntulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella\", jatkoi hän\nkääntyen herra de Jussieun puoleen, \"että hän pyysi minua olemaan\nhankkimatta lääkäriä?\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä.\"\n\nJussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä\nkasvonpiirteitä ja sanoi:\n\n\"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei\nkuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka\nsuistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?\"\n\n\"Se on totta\", jupisi Gilbert; \"minä olen nyt heikko, sen tiedän\".\n\n\"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te\nolette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma\nvieraansa on kiitollisuuden velkaa.\"\n\nRousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen\nkohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja\npuristi hänen kättään.\n\n\"Ja sitäpaitsi\", lisäsi Jussieu, \"saatte nyt nauttia kuninkaan ja\nprinssien isällistä huolenpitoa\".\n\n\"Minäkö?\" huudahti Gilbert.\n\n\"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa\ndauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta.\nHänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin\nTrianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Ah, aivan tottako?\" kysyi Rousseau.\n\n\"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan\ndauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile.\"\n\n\"Minä en siitä ole kuullut.\"\n\n\"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa\nkaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut.\nPrinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa\nrahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa,\nlähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä\nSartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle.\"\n\n\"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?\" kysyi Rousseau jollakin tavoin\nlevottomana tai paremminkin epäluuloisena.\n\n\"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan\", vastasi Jussieu hiukan\nhämillään. \"Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä;\nniin ollen\", jatkoi hän hyvin nopeasti, \"jää madame la dauphine\nVersaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan\".\n\n\"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?\" kysyi Rousseau.\n\n\"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut.\nTällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle\nuhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita.\"\n\nGilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen\nuteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon\nkuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.\n\nHerra de Jussieu nousi ylös.\n\n\"Onko tutkimus nyt tehty?\" kysyi Rousseau.\n\n\"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista\nilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä... metsässä. Mutta tosiaankin...\nolin aivan unohtaa...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn\nmetsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava\nvirkaveljeni?\"\n\n\"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne\", vastasi Rousseau\nvilkkaasti.\n\n\"_Parbleu_, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen\nkävelyyn... Ottakaa hänet mukaan.\"\n\n\"Niin kauas?\"\n\n\"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin\nja noudan teidät... Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin\nja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä;\nhaavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme... me kaksi, te ja minä,\nme kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää.\"\n\n\"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!\" sanoi Rousseau.\n\n\"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän,\nettä teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin\nkasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua.\"\n\n\"Oi!\" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.\n\n\"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia\",\nlisäsi botanisti. \"Onko asia sovittu?\"\n\n\"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu... Minusta\ntuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin\njo etukäteen onnesta, joka minua odottaa\", vastasi Rousseau\nlapsellisesti ihastuksissaan.\n\n\"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen.\"\n\nGilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu\nei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin\najatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\nElämän palautuminen\n\n\nKun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia\nkertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran\ntaitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, -- kun\nnuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin\nuhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa\nhänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.\n\nRousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin,\nettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja\nfilosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert\noli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa\nlääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos\nGilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan\nsaman rikkomuksen.\n\nHyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin\nullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle\nsiten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan\npääsemästä ulos ovesta.\n\nEi voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua\nGilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan\nse nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.\n\nEräitä luonteita este vain yllyttää.\n\nGilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada\nnähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen\nparantumisensa edistysaskeleita.\n\nMutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert\nhuomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella\nvirvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja\npitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen,\npäätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan\nkiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi\nsen seinienkin.\n\nKuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään,\nsillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.\n\n-- Kas tuolla, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- tuon oven takana,\ntuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä\nrakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi\nhien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää\nolemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.\n\nJa sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa\nullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta\nkertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi\nnyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä\nse oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan\npohjapiirroksen.\n\nTuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla,\ntuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla\nNicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen,\nkaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan\nhenkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.\n\nSe kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone\nalakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla\nvarustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli\nNicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.\n\n-- Oi, -- ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän\nmustasukkaisuutensa vallassa, -- autuaita nuo olennot, jotka tuolla\npuutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja\nportailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden\nruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti\nAndréen huokaukset ja valitukset.\n\nToivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on\nvilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on\nsiihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he\nosaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten\nyli.\n\nEnsimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.\n\nSitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat\nainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla\nkuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään\npaviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta\ntuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa\nsäleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.\n\nGilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi\nsitä välittömästi.\n\nSitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja\nantelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen\navustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.\n\nHän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin\noli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin\nkoettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.\n\nPortti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue\nPlâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen\nei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.\n\nKulkutieksi jäi ikkuna.\n\nHänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella,\nneljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.\n\nKukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää,\nellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.\n\n-- Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, -- tuumi Gilbert itsekseen\npureskellen kynsiään; -- ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne\nkuitenkin minulta!\n\nJos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta\nsitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen\nkotiin.\n\nHän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos\nhän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi\nhän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa\nainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla\nmoitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.\n\n-- Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja\nkyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:\n\n-- Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä\ntartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua\npitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis\nlyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon\nviereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.\n\n-- Ja se luukku vie jälleen talon portaille.\n\n-- Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu\njysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään,\nminut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman.\nMinua surkutellaan: se on suurenmoista.\n\n-- Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin\npujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin\nalas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa\nmyöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista\njalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan...\n\n-- Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!\n\n-- Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö...\n\n-- Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä\nkuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan\nvalkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen\nselvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney\nannattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä\nminua korvista.\n\n-- Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka\ntekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän\nmukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.\n\n-- Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon\nniihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen\nikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan\nvälipuuhun ja solun alas puutarhaan.\n\nJa Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli\ntarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja\narvioinut korkeuden silmämäärältä.\n\nHän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen\nvahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään.\nJa hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän\nsitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.\n\nSaadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi\noli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen\nsaakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle\nkävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin\nillalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan\naamuun.\n\nRousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin\nrauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista\nkaupungilla.\n\nNämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.\n\nKun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen\nkäsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.\n\nSitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten\ntähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDES LUKU\n\nIlmaretki\n\n\nGilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa\nvihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta.\nJa ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa\npuutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö\naluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa\nhiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti\nfilosofin hänen tarkastelustaan.\n\nKivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui\npaviljonkirakennuksen nurkkaan.\n\nGilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis\ntutkia syytä, nähtyään seurauksen.\n\nMutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän\nvoinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.\n\nMutta sen hän huomasi -- ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka\noli äskeisen tapahtuman yhteydessä, -- että erään, paviljongin\npohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja\nettä Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.\n\nKun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin\nullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään\ntuota riuskaa tyttöä.\n\nNicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin\npaviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään\nja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo,\njonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.\n\nKivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle,\nkivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan.\nGilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta\nkiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi\ntätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen,\njoka oli säleikön juurella.\n\nSiellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä,\npudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta\notti nostaessaan kivenkin käteensä.\n\nVielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen\nrupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja\nottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin,\nmikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.\n\nTuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei\nollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.\n\nOvela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti\nkirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa\npitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.\n\nGilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin\nainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne\noli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli\nmenetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut\njyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan\nmuurin yli nakeltuja kirjeitä.\n\nMutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin\nkauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita,\ntuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.\n\nNicole meni sisään ja tuli pian jälleen ulos, pitäen kättään\ntaskussaan.\n\nTaskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen\nkuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö\npisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli\npuutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa\nkulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty\nporttikin.\n\n-- Ahaa, -- tuumi Gilbert, -- nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus.\nNicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?\n\nJa Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies,\njoka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman\ntyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen\nhuomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.\n\nGilbert mietti jotakin tekosyytä tyytymättömyyteensä ja jatkoi\nsentähden:\n\n-- Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. -- Mutta olkoon\nmenneeksi, -- lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, -- minä en\nole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen\nkuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.\n\nEräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän\najatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota\nmuut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen\nNicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän\nnyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja,\njoita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan\nhänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi\nvoinut hänen epäilyksiään tukea.\n\nGilbert päätti siis tarpeen vaatiessa käyttää tätä asettaan.\n\nNäissä hankkeissa tuli sitten viimeinkin kärsimättömästi odotettu yö.\n\nGilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau\ntulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla\nkiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi\nullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen\nvarmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä\npelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna\nfilosofille.\n\nSe kirjelmä kuului seuraavasti:\n\n    Rakas ja kuuluisa suojelijani:\n\n    Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän\n    kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut\n    lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu\n    jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui;\n    mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa\n    ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.\n\n-- En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, -- tuumi Gilbert.\n-- Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.\n\nIlta oli pimeä. -- Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti\nlämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei\ntottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt\nmitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.\n\nSilloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja\notsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä\nvelttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt\ntällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa\nvoimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin\nhänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään\nruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.\n\nTahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä\nkertaa, niinkuin aina muulloinkin.\n\nHetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi\nkiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos\nullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti\nensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua\nkohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin\nja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.\n\nHänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään\nlyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy\nainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään\ntaas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut\ntoivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei\nlaisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät\nolisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa\noli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin\nkaksi kokonaista iankaikkisuutta.\n\nMutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen\ntahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään\ntasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua\nahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan\nainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten\nkuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu\nleijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta\nkertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen\nNicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja\novia kattojen ja savupiippujen asemasta.\n\nTällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja\nvanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.\n\nNiinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti\nsiihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.\n\nMutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti.\nAlemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten\nnaapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa\nansioista ja soittonsa kauneudesta.\n\nNuo naapurinaiset olivat lukeneet _Uuden Heloisen_ ja tunnustivat\nsuoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän\narvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he\nymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.\n\nTähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla\npystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.\n\nMoinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen,\nja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa,\njoilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.\n\nGilbert kuuli siis lausuttavan arvosteluita ja käristettävän paisteja.\n\nYhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi\nilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:\n\n\"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta\nullakkokamarissa mitään puutu.\"\n\nKiitos _kunnon poika_ tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen\nlupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia\nsöi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan\n_jumalaisen_ pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin\nherkulliselta, että _illallisen jälkeen_ merkitsi... kello kymmenen.\nNyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi\nmuuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen\njo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin\n_kunnon poikaansa_.\n\nMutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä\nalkoi erään pakinasiskon paisti palaa... Kajahti pelästyneen piian\nkirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.\n\nKaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti\nhyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin\nilmanhaltia.\n\nEnsimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa,\njohon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla,\nkiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.\n\nHän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen\naltaan kuului nopeita askeleita.\n\nHänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja\nkatsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.\n\nSe oli joku mies.\n\nKoska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt\nhetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.\n\nHän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli\npysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa.\nMiehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan\nkolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli\nasestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen\ntarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren,\ntuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.\n\nMelkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven\nja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän\nnopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti,\nsiis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.\n\nVarmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa\nkumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa\nheidän oli tavattava.\n\n-- Nyt voin jatkaa laskeutumistani, -- ajatteli Gilbert; -- sillä\nse, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa\nvastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée\non siis yksin, hyvä Jumala...\n\nEi kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin\nheikko kynttilän hohde.\n\nGilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti\npuutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen\npensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään\nnäkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.\n\nSiinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi\naivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään,\nettä ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli\naavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.\n\nTästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja\ntoinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin\novi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään\nkohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone\noli pilkkopimeä.\n\nEräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen\nkehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan;\nnoiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.\n\nKun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta\nheikon äänen.\n\nSe oli Andréen ääni; Gilbertin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä.\n\nToinen ääni vastasi tähän ääneen; puhuja oli Filip.\n\nTuo nuori mies tiedusteli huolissaan, kuinka hänen sisarensa voi.\n\nGilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten\nerään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla\nsiihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.\n\nNiin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena,\nettä hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että\nsamainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.\n\nHän kuuli ja näki.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDES LUKU\n\nVeli ja sisar\n\n\nGilbert kuuli ja näki, kuten sanottu.\n\nHän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä\nlasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan\nraollaan.\n\nPieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle\npöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan\nainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn\nkasvojen alaosaa.\n\nJoskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen\nnojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin\nvalkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.\n\nFilip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen\nkätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan\nliikuttamasta kättään.\n\nAndrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip\noli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.\n\nSisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä\nsaakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi\nyhä paremmin ja tointui sairaudestaan.\n\nHe olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta\npuhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden\nja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla\nkelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.\n\nMutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja\nluottivat siis pelkästään kelloon.\n\nGilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet\nsillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.\n\n\"On siis niin\", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert\nasettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen\novea, \"asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa,\nsisko-raukkani?\"\n\n\"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä.\"\n\n\"Entä voimat?\"\n\n\"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo\nkuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten\nraikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei\nvoisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia.\"\n\n\"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin,\nAndrée?\"\n\n\"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle\ntunnustan\", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, \"minä\nliikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman\ntukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin.\"\n\n\"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista\näsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä\nsinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin\nystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin.\"\n\n\"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan\nolevan minua kohtaan sangen hyvä.\"\n\nJa Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski\nkätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.\n\nGilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.\n\n\"Sinulla on tuskia?\" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.\n\n\"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja\nohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää.\"\n\n\"Niin\", sanoi Filip ajatuksissaan; \"se ei olekaan kummallista;\nsinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä\ntavalla\".\n\n\"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni.\"\n\n\"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti\nAndrée\", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen\nsiten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, \"kuulepas, minä en ole\nvielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?\"\n\nAndrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut\ntai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. \"Minä luulin kuitenkin\",\nvastasi nuori tyttö, \"että olisi palatessani annettu sinulle\nkaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin\ntyytyväinen\".\n\n\"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko\nkertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät\nkohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä,\nniin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana.\"\n\n\"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?\" kysyi Andrée aivan\nneitseellisen vilpittömästi.\n\n\"Niin, hämäriltä, se sana sopii.\"\n\n\"Selitähän asiaa.\"\n\n\"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi\nja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Andrée.\n\n\"Juuri tapa\", vastasi Filip, \"tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se\nminulle, Andrée.\"\n\nNuori tyttö näytti ristiriitaiselta.\n\n\"Oh, Filip\", vastasi hän, \"minä olen sen melkein unohtanut, niin\npelästynyt olin\".\n\n\"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat.\"\n\n\"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme\nlähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa\nTuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle.\nSilmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa\nvoimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja\nhuusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre,\nminut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä\ntunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi.\nMinä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja\nvasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja\nheittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia\nminulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja\npuolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti\nrukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät,\nmiehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti\nhäntä totellut.\"\n\n\"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo\nsilloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon\ntuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi\nsilmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini\nvärisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni.\"\n\n\"Jatka, jatka, Andrée\", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä\nsynkkenivät.\n\n\"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden\nyläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet\nhäneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa\nminut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin\nylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo\nolinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä\nkohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima\nolisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin\nkädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen\njäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet\nminulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée\njollakin tavalla haltioissaan, -- olen varma, että tuon miehen katse\nse sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja\nolin pelastettu.\"\n\n\"Oi\", supisi Gilbert itsekseen, \"hän näki ainoastaan parooni\nBalsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa\njuureen, hän ei nähnyt!\"\n\nHän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.\n\n\"Niinkö siis asia tapahtui?\" kysyi Filip.\n\n\"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu\nvaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko\nelämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että\nkauhu oli kasvanut yli voimaini.\"\n\n\"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?\"\n\n\"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni.\"\n\n\"Aivan niin\", jatkoi Filip, \"silloin oli kello noin kaksitoista\nyöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme?\nAnna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta,\nrakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni.\"\n\n\"Kiitos, Filip\", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; \"kiitos.\nKolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta\ntänään, -- se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle\nkerron, -- tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin\njokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä\nmuistan.\"\n\n\"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi.\nTuo mies vei sinut siis sylissään?\"\n\n\"Sylissään?\" sanoi Andrée punastuen. \"Sitä en oikein muista. En\ntiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen\nkätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja\ntuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai\nparemminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin\ntuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa\nvaikutusta.\"\n\n\"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin\nmerkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu\nkuin sinä. Mutta ei väliä, jatka\", virkkoi hän äänellä, joka oli\njärkkyneempi kuin hän olisi suonut.\n\nMitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän,\njoka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.\n\n\"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa\nsalissa\", jatkoi nuori tyttö. \"Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen\nseisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan\nrauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä\nkasvoja.\"\n\n\"Tiedätkö, mitä kello silloin oli, Andrée?\"\n\n\"Se löi juuri puoli yksi.\"\n\n\"Ah\", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; \"se on hyvä; jatka,\nAndrée, jatka\".\n\n\"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat;\nmutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä\nheti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että\nkreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia\nhaavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi\nitse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen\najavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus,\njota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä\nvaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja\npyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut,\nmutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin\nminut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne\nkotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni.\"\n\nFilip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli\nehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue\nCoq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV:n torilta\nsuoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa\nkättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:\n\n\"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat\ntäydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn\nluokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä\nseikasta.\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja\nkasvoja?\"\n\n\"Minäkö? En.\"\n\n\"Esimerkiksi pikku Gilbertin?\"\n\n\"Ahaa\", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; \"kyllä,\nsillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän\nkymmenen askeleen päässä minusta\".\n\n-- Hän näki minut, -- ajatteli Gilbert itsekseen.\n\n\"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika\nraukan.\"\n\n\"Kuolleitten joukostako?\" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla\näänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.\n\n\"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen,\nettä hän virkoo eloon.\"\n\n\"No, sen parempi\", vastasi Andrée; \"miten hän oli haavoittunut?\"\n\n\"Rinta rusentunut.\"\n\n-- Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, -- tuumi Gilbert itsekseen.\n\n\"Mutta\", jatkoi Filip, \"seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa\nminut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin\nhänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi\".\n\n\"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä.\"\n\n\"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?\"\n\n\"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine\nkamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin,\nvoitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin\nollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat\nohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon\nnuorukaisenkin, mutta sitä en muista.\"\n\n\"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun\npuvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen\nkanssa...\"\n\n\"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin\nkuulustelit?\" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin\nhän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta\nGilbertistä.\n\n\"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä:\nkuinka voit sen selittää?\"\n\n\"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa\", vastasi Andrée niin tyynenä,\nettä hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän\nsykki nyt kauhistavasti \"Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä,\njolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan\nitseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen\nsamalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin\nhukkuva tarttuu uijan vyöhön.\"\n\n-- Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli\nGilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. -- Kuinka\nnuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on\ntosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on\npuhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.\n\nMutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan\nAndréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli\nkadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa\nkolinaa.\n\n\"Jumaliste\", supisi hän, \"joku on etuhuoneessa\".\n\nJa kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän\npukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.\n\n\"Eikö se Nicole ole täälläkään?\" kajahti nyt parooni de Taverneyn\nääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten\ntakinliepeellään Gilbertiä.\n\n\"Hän on varmaankin puutarhassa\", vastasi Andrée niin rauhallisena,\nettä näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä.\n\"Hyvää iltaa, isä.\"\n\nFilip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään\npaikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoi parooni, \"Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on\npitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden\nhevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen\ntoki päässyt Madame la dauphinen puheille.\"\n\n\"Ai, te tulette Versaillesista, isä?\" kysyi Andrée.\n\n\"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen,\nkuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut.\"\n\n\"Andrée voi nyt paljoa paremmin\", virkkoi Filip.\n\n\"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle\nkorkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti\nkun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen\nkorkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt\njärjestää oman makunsa mukaan.\"\n\n\"Minä, minäkö hoviin?\" sanoi Andrée kainosti.\n\n\"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen;\ndauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää\nperhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la\ndauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta\ntulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja\nvaltakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja\ndauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan.\"\n\n\"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni\",\nvirkkoi Filip surullisena.\n\n\"Hovi\", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon\nvallassa, \"hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu,\njonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta,\niäksi mennyt!\"\n\n\"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä\noleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan\",\nvastasi Andrée isälleen. \"Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä\ntuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran\nhäikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin\nmatalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme\nvähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!...\"\n\nParooni rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Taas tyhmyyksiä\", virkkoi hän. \"Minä en tosiaan ymmärrä, miten\nhalukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee\nminusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan\nhassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka\nvähäpätöinen!... Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin\nsinä?... Rikkauttako... _Pardieu_, rikkaudet hovissa, ne kyllä\ntunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan;\nse on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni,\nse on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö\nkuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko,\nettä minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin\nrykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit\nelinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani\nalta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?... Ei ei,\nnarrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole... Sitäpaitsi\nminä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko\nturhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee\nkasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen,\nettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä;\nvieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen\nkasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien\nperinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät\nmaisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi\nhävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja\nlehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää\nkuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin\nja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään\nmielellään nähty... vaan hellitty. Niin, niin\", vakuutti parooni,\nhieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla,\nettä Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen\nnauru saattoi tulla ihmisen suusta. \"Hellitty, niin juuri, se sana\nsopii.\"\n\nAndrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:\n\n\"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli,\nAndrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin.\"\n\n\"Mutta minunhan täytyy erota teistä\", vastasi Andrée.\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan\", keskeytti parooni; \"Versailles on tilava,\nkultaseni\".\n\n\"Kyllä; mutta Trianon on pieni\", vastasi Andrée ylpeänä ja\ntaipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.\n\n\"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä\nhuoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa\", lisäsi parooni\nvaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.\n\nAndréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän\nkääntyi Filipin puoleen.\n\n\"Siskoni\", sanoi Filip, \"sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen\npiiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la\ndauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi,\naikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää\nsinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei\nhovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana;\ntoimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta\nsaattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän\npiirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua\nei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet\nsiitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa\nasemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö\nniin?\"\n\n\"Niin juuri, veljeni.\"\n\n\"No kaikkea mokomaa\", virkkoi parooni; \"kas, älkäämme nyt suuttuko\nparista kolmesta kadehtijasta... Jouduhan vain pian terveeksi,\nAndrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on\nMadame la dauphinen käsky.\"\n\n\"Hyvä; minä lähden kanssanne, isä.\"\n\n\"Eräs toinen seikka, Filip\", jatkoi parooni; \"oletko rahoissasi?\"\n\n\"Jos te tarvitsette, isä\", vastasi nuori mies, \"ei minulla ole liioin\nteille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin\nteille vastata, että minulla on kyllin itselläni\".\n\n\"Se on totta, sinähän olet filosofi\", sanoi parooni pisteliäästi.\n\"Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai\netkö tarvitse mitään?\"\n\n\"Minä pelkään tuottavani teille haittaa, isä.\"\n\n\"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle\nviisisataa louisdoria... tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi.\nAlahan suunnitella pukuasi, Andrée.\"\n\n\"Kiitoksia, isäni\", vastasi nuori tyttö iloissaan.\n\n\"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään,\nja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh,\nantaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée.\"\n\nSitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja\nhänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä\nvirkkaen:\n\n\"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä\nminulle kynttilää!\"\n\n\"Tahdotteko, isä, niin minä soitan?\"\n\n\"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin\nnojatuolissa; hyvää yötä, lapset.\"\n\nFilip oli myöskin noussut ylös.\n\n\"Hyvää yötä, sinäkin, veikko\", sanoi Andrée; \"minä tunnen olevani\nväsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin\nkauan. Hyvää yötä, rakas Filip.\"\n\nJa Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä\nveljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi,\nsillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan.\nSitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana\nGilbert oli piilossa.\n\n\"Tahdotko, niin kutsun Nicolea?\" kysyi myös Filip mennessään.\n\n\"En, en\", huudahti Andrée, \"minä riisuudun yksin; hyvästi vain,\nFilip\".\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU\n\nGilbertin laskelmat pitävät paikkansa\n\n\nKun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi\nkoko Gilbertin ruumiin kulki väristys.\n\nNuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat\nvalkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois\nneulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli\npuettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean\nja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja\nhänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja\nsaivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja\nvärähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.\n\nGilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta\njuopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään.\nKiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi\nhänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan.\nHän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen\nmielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen\nja huutaa:\n\n-- Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä\nihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen\npelastanut sinun henkesi!\n\nYhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän\ntuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku\nepäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva\nolisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen\nsiten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä\nkiivaasti.\n\nSe ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. -- Nicole oli jättänyt oven\nauki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.\n\nSiihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta\nkuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi\nmielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.\n\nGilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli\nsisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert\nei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia\navatessaan.\n\nSamassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.\n\nNuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista.\nGilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen\npäästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja\nriensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.\n\nGilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.\n\nMutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: -- Täällä olen, täällä\nolen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! -- niin oli hän tosiaan\noven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen\nlukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.\n\nGilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin\nikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä\ntutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.\n\nNuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella\nitselleen oven.\n\nMitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan\nsillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita,\nettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi\nhän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.\n\nTosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse\ntoimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa\nja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta\nAndrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen\najatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi,\nolivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.\n\nAndrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.\n\nGilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin\nhäneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.\n\nAndrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa\nNicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama\nkamarineitsyt ainakin.\n\nHän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle,\nsokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa\nalabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja\nsievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.\n\nTullessaan hän sulki lasioven.\n\nSitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään,\nkamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.\n\nGilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän\nehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos\nhän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen\navattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä\nolisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän\nei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi\npäässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi\nilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu,\neikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn\nherrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.\n\nTosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten\najetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi\nsilloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään\nkostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi\nollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön\nkosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli\ntyperyyttä.\n\nKun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti,\nastui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli\npiiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun\nvalossa.\n\nNicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi\nmieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:\n\n\"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!\"\n\n\"Niin, minä se olen\", vastasi Gilbert hiljaa; \"mutta älkää huutako\nminunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan\ntullessa\".\n\nNyt tunsi Nicole puhuttelijansa.\n\n\"Gilbert, hyvä Jumala!\" huudahti hän.\n\n\"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa\", vastasi nuorukainen\nkylmäverisesti.\n\n\"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?\" tiuskahti Nicole vihoissaan.\n\n\"Vai niin\", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; \"juuri\nsanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa\nvaromattomampi kuin minä\".\n\n\"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te\nteette täällä\", virkkoi Nicole.\n\n\"Mitä minä sitten täällä teen?\"\n\n\"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta.\"\n\n\"Kuinka, neiti Andréeta?\" toisti Gilbert yhä tyynenä.\n\n\"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä\nrakasta.\"\n\n\"Ihankohan totta?\"\n\n\"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra\", jatkoi Nicole uhkaavalla\näänellä.\n\n\"Pitääkö minun varoakin itseäni?\"\n\n\"Pitää.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Etten anna teitä ilmi.\"\n\n\"Sinäkö, Nicole?\"\n\n\"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois.\"\n\n\"Koeta vain\", vastasi Gilbert hymyillen.\n\n\"Uhmaatko sinä minua?\"\n\n\"Tiettävästi.\"\n\n\"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille,\nettä minä näin sinut täällä?\"\n\n\"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, -- sillä\nJumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, -- vaan minua vainotaan\nniinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole.\"\n\n\"Mitä sanot, minutko?\"\n\n\"Juuri sinut, Nicole -- Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan\nylitse.\"\n\n\"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert\", vastasi Nicole uhkaavalla\näänellä; \"Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale\nneidin pukua\".\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile\nmitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää.\"\n\n\"Ja kuka häntä auttaa?\"\n\n\"Minä tietysti.\"\n\n\"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette\nripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta\nkiviä, joita teille nakellaan yli muurin.\"\n\n\"Se on totta!\" huudahti Nicole.\n\nSitten purki hän jälleen myöntymisensä:\n\n\"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole\nsellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu...\nAhaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?\"\n\n\"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren\ntytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle.\"\n\nNicole hätkähti.\n\n\"Sanon\", jatkoi Gilbert, \"että jos minä, jonka parooni de Taverney,\nherra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä\nneidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani\ntietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée,\njota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti,\nettä kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät\ntietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan\nrikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt\nsellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt\nvieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen\nkasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin\".\n\n\"Gilbert! Gilbert!\"\n\n\"Ah, sellaista se on siveys, -- mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah,\nteistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne,\nkun sen sijaan...\"\n\n\"Monsieur Gilbert!\"\n\n\"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä\nvastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua,\nsillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita\non niin.\"\n\n\"Gilbert, ystäväni!\"\n\n\"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että\nolisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että\nsaisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille,\n-- mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, -- niin,\nsen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne,\nherra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja\nmihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen\nhempukka!\"\n\nJa Gilbert alkoi laulaa irvistellen:\n\n    Ja lempijänä mulla\n    on kaartin sotamies!\n\n\"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin\", sanoi\nNicole. \"Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää\nminua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua.\"\n\n\"Avatkaa siis ovi\", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; \"avatkaa ovi,\nNicole, eikä enää sanaakaan tästä\".\n\nNicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä\nhänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.\n\nGilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan\nsaattaa häntä katuportille, virkkoi hän:\n\n\"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla\non omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen\nherra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin\nkärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen\nminuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon\nvaiteliaisuudesta.\"\n\n\"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?\" kysyi Nicole aivan\nvavisten.\n\n\"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni\ntäältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö\ntakaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille\nTaverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää\ntehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että\nmuuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija,\nmenkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa.\"\n\nGilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin,\njolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää\nkumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti\nhäntä jo aivan tuskissaan.\n\nGilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin\ntullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja\nsitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä\nkannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen\nikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.\n\nOnni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään:\nnaapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä\nillallisellaan.\n\nGilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan\nvoitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt\nliukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan\nvaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi\nollut puoli penikulmaa pitkä.\n\nSillä sen matkan päämaalina oli Andrée.\n\nGilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki\nkirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.\n\nSitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin\ntulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.\n\nGilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia\naivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan\nyksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään\najatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko\nolennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.\n\nJa pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole,\nBeausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée,\npuolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon\nottaessa neuloja pois tukastaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU\n\nKeräilyretki\n\n\nSeikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet\nperjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin\nmetsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti\niloinnut.\n\nGilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän\noli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän\noli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa\nluukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut\nauki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja\nkalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet,\ntuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin\nettä Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse\nolisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari\nkertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt\nhänet näki.\n\nHartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli\nRousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut\nkenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt,\noli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka\nväitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin\nsellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan\nnoudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan,\nvaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä\nolivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja\nkenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.\n\nRousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut\nmyöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty\ntehtävänsä.\n\nMalttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan\nääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet\njo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni\nhienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen\nhevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:\n\n\"Nyt hän tuli, nyt hän tuli.\"\n\nJa Gilbertille:\n\n\"Joutuin, Gilbert, heti paikalla! Vaunut odottavat meitä.\"\n\n\"Kas vain\", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, \"koska niin\nmielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi\nhankkinut, niinkuin Voltaire?\"\n\n\"No, no, no!\" murisi Rousseau.\n\n\"_Dame_, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin.\"\n\n\"Sellaista minä en sano, kuuletko!\" huusi Rousseau harmissaan!\nemännälleen; \"minä sanon... enkä sano mitään!\"\n\nJa koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava\nnimi kajahti hänen korvissaan.\n\nOnneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla\nvoideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen\nyllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta\nsatiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet,\nvalkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.\n\nHän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä\nhajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.\n\n\"Kuinka te olette kauniissa asussa!\" virkkoi Rousseau katsellen\nlauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita\nkeräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.\n\n\"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta\", virkkoi hieno botanisti.\n\n\"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja\nsoilta...\"\n\n\"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta.\"\n\n\"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?\"\n\n\"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli.\"\n\n\"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan.\"\n\n\"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle,\njonka nimi on Luonnotar?\" vastasi herra de Jussieu hämillään; \"eikö\nse ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?\"\n\nRousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi\nluontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan\nsaattanut kyllin kunnioittaa.\n\nMitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de\nJussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara.\nSiitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan\nvaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli\nhän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin\nvaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että\ntuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen\nnuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi\nhänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin\nvaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.\n\nSitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon\ntanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen\nlaskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat\nvasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.\n\nTämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis\nsiihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme\naikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen,\noli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli\nmielistynyt Marlyyn.\n\nSiellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat\nvaltavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia:\nmilloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä,\njotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka\noli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta.\nSiellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita,\njättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä\nvihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun\nmaalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden\nvarjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten,\nkoko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun\nkuvaamattomasti haltioihinsa.\n\nGilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä\noli kiintynyt tähän ajatukseen:\n\n-- Andrée muuttaa sieltä puutarhan paviljongista Trianoniin.\n\nSen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin\nnousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.\n\nTuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti\nhänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän\nmiellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän\nkulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi\nolevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin\nhaaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen\npurtensa on murskautunut.\n\nRousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään.\nSamoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että\nensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan\nkosteudelta.\n\n\"Mikä mainio _Lepopodium_!\" sanoi Rousseau.\n\n\"Mainio\", vastasi herra de Jussieu; \"mutta mennäänpä nyt vain, vai\nmitä?\"\n\n\"Ah, _Lysimachia tenella!_ Se on nyt juuri valmis otettavaksi,\nkatsokaa.\"\n\n\"Ottakaa siis, jos se teitä huvittaa.\"\n\n\"Mitä? Mutta emmekö me sitten kokoa kasveja?\"\n\n\"Kyllä, kyllä... Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme\nparempia.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte... Mennään sinne.\"\n\n\"Mitä kello nyt on?\" kysyi herra de Jussieu. \"Kun pukeuduin\nkiireessä, unohdin kelloni kotiin.\"\n\nRousseau veti housujensa taskusta suuren hopeisen kellon.\n\n\"Yhdeksän\", sanoi hän.\n\n\"Jospa levähtäisimme hiukan, vai mitä arvelette?\" kysyi herra de\nJussieu.\n\n\"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä\", virkkoi Rousseau. \"Noin\nse käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat\njalassa.\"\n\n\"Minulla saattaa olla nälkäkin, ajatelkaa sitä.\"\n\n\"No niin, syödään siis aamiaista... Kylään on ainoastaan pari\nvirstaa.\"\n\n\"Ei siellä, luvallanne sanoen.\"\n\n\"Kuinka, eikö siellä? Onko teillä mukananne vaunuissa aamiainen?\"\n\n\"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?\" kysyi herra de Jussieu\nkohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen\ntovereitaan sen huomaamaan.\n\nRousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan\nsilmiensä päälle.\n\n\"Minä en siellä eroita mitään\", vastasi hän.\n\n\"Kuinka, ettekö eroita tuota kattoa, joka on kuin maalaistuvan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista\noljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?\"\n\n\"Kyllä, nyt luulen näkeväni, uusi pieni talo.\"\n\n\"Kioski, juuri niin.\"\n\n\"Entäpä sitten?\"\n\n\"Siellä tapaamme sen vaatimattoman aamiaisen, jonka teille lupasin.\"\n\n\"Olkoon siis menneeksi\", virkkoi Rousseau. \"Onko teillä nälkä,\nGilbert?\"\n\nGilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi\najatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:\n\n\"Miten vain tahdotte, monsieur.\"\n\n\"Mennään siis sinne, olkaa hyvä\", sanoi herra de Jussieu; \"muuten,\nmikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme\".\n\n\"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin\nte\", virkkoi Rousseau. \"Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan\nMontmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä.\nHän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii\nvaivattomasti.\"\n\n\"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda\nitselleen nimi.\"\n\n\"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah,\nammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan.\"\n\n\"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis\n_Plantago monanthos_; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?\"\n\n\"Ei, _ma foi_\", vastasi Rousseau ihastuksissaan. \"Minä olen etsinyt\nsitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!\"\n\n\"Ah, miten ihastuttava huvimaja\", virkkoi Gilbert, joka nyt oli\nsiirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.\n\n\"Gilbertillä on nälkä\", huomautti herra de Jussieu.\n\n\"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te\nolette valmis.\"\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle\nkeräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin\nhuono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja\",\nvirkkoi Rousseau. \"Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?\"\n\n\"Rotanloukku\", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin\nkeksimän nimen.\n\n\"Mikä merkillinen nimi!\"\n\n\"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään\nmielellään omituisia nimiä.\"\n\n\"Mutta kenenkä on tämä tila, tämä ihana siimesmetsä?\"\n\n\"Sitä en tosiaan tiedä.\"\n\n\"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen\npaviljongissaan aamiaista?\" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja\nalkaen jo epäillä jotakin.\n\n\"Ei suinkaan... tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki,\nmetsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin\nsata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat\nminulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa,\novat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen\nomistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä,\nonko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai...\nties hänet, kenen lienee... Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja\noletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme\nsiellä leipää, hedelmiä ja piiraita.\"\n\nHyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat,\nhaihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun\notsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja\nherra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua,\njoka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen\nerakkomajaan.\n\nHänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.\n\nViimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle\npaikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä\nAndréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU\n\nFilosofinloukku\n\n\nSen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme\nnousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu\npieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla,\nsuipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit\nja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta\narkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta,\njotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman\nluontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen\nja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.\n\nEnglantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana\nkunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on\nyleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat\nkasvattaa myöskin mustia liljoja.\n\nTuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia,\noli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla.\nPermannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt\npiikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta,\nja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä\nBougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle\nmerisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä\nkiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai\nSainte-Andressestä asti.\n\nMajan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme\npään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka\nolivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä.\nLisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko\nja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun\nauringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta,\npunaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja\nhimmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien\nlasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia\nsitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.\n\nNämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista\nruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta\nkatselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.\n\nMutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä\nyhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli\nvarustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle\npöydälle.\n\nPöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita\naprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren\nservelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan\npalvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja\nmansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu\nviiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla\nhohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa\nvehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta\nmieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä\nvaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu,\nkun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.\n\n\"Mitä hullutusta!\" sanoi hän herra de Jussieulle: \"leipä ja hedelmät\nolisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon\nbotanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja\nnatustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja\nkaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun\naamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla\nteidänkin aamiaisenne?\"\n\n\"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin\nihanilta.\"\n\n\"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät.\"\n\n\"Kunnon mestarini\", keskeytti herra de Jussieu, \"jos moititte minun\nylellisyyttäni, olette väärässä... koskaan en ole vaatimattomammin...\"\n\n\"Oh!\" huudahti filosofi, \"halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!\"\n\n\"Minunko? Ei suinkaan!\" virkkoi Jussieu.\n\n\"Kenenkä luona me sitten olemme?\" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan\noli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja\nhyvällä tuulella. \"Tonttujen luoko olemme tulleet?\"\n\n\"Tai haltiatarten\", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja\nvilkaisten salavihkaa majan oveen.\n\n\"Haltiatarten!\" huudahti Rousseau iloisesti. \"No, taivas palkitkoon\nheille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois,\nGilbert.\"\n\nJa niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa\nleipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.\n\nSitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen\npari luumua.\n\nGilbert epäröi ryhtyä syömään.\n\n\"No\", sanoi Rousseau, \"syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret\nepäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän\njuhla-ateriaansa epätäydellisenä\".\n\n\"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!\" virkkoi\nnyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet\ntoistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka\nviittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi\nniin hartaasti heille kumarrella.\n\nRousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi\nsyöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi\njumalatarta, -- tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja\nkauneutensa puolesta jumalattarilta, -- niin seisoi hän siinä\nällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.\n\n\"Oh, kreivitär\", virkkoi herra de Jussieu, \"tekö täällä? Mikä\nsuloinen yllätys!\"\n\n\"Hyvää päivää, kunnon botanistimme\", vastasi toinen naisista aivan\nkuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.\n\n\"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau\", sanoi Jussieu ja otti\nfilosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.\n\nMyöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin\nhänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo\npaviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.\n\n\"Hyvää päivää, pikku filosofini\", virkkoi toinen naisista\nGilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä\nkolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.\n\nKun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen\noppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin.\nGilbert alkoi voida oikein pahoin.\n\n\"Ettekö te tunne kreivitärtä?\" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.\n\n\"En\", vastasi Rousseau hämillään; \"luullakseni nyt ensi kertaa...\"\n\n\"Rouva Dubarry\", esitteli Jussieu.\n\nRousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.\n\n\"Rouva Dubarry!\" huudahti filosofi.\n\n\"Juuri minä, monsieur\", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan.\n\"Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden\naikamme kuuluisimmista ajattelijoista.\"\n\n\"Rouva Dubarry!\" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen\nkummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. \"Hänkö! Ja varmaan\non tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän\naamiaisenkin?\"\n\n\"Olette oikeassa, filosofini\", vastasi herra de Jussieu, perin\nlevottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. \"Se on juuri hän, ja\nhänen arvoisa kälynsä.\"\n\n\"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?\"\n\n\"Varsin läheisesti, herrani\", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin\nainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista\nkuin filosofien ärtyisyydestä.\n\nGilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen\npäivineen, -- niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.\n\n\"Varsin läheisesti!\"... toisti Rousseau, \"Gilbert tuntee läheisesti\nrouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta\nsilloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!\"\n\nChon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra\nde Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan\nneljänkymmenen louisdorin arvoinen.\n\nGilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan\ntai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.\n\nMutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi Chon. \"Gilbert ja minä, me olemme vanhoja\ntuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?...\nVai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja\nVersaillesin namusia?\"\n\nTämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät\npitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.\n\n\"Ahaa\", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, \"niinkö on\nasia, te onneton?\"\n\n\"Herra Rousseau...\" mutisi Gilbert.\n\n\"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut\",\njatkoi Chon. \"Arvasinhan, että olit kiittämätön.\"\n\n\"Mademoiselle!\"... rukoili Gilbert.\n\n\"Ystäväiseni\", virkkoi rouva Dubarry, \"tule takaisin Luciennesiin,\nZamoren makeiset odottavat sinua... ja vaikka sinä läksit sieltä\nmerkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan\".\n\n\"Kiitos, madame\", vastasi Gilbert kuivasti, \"kun minä jostakin\nlähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla\".\n\n\"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?\" keskeytti\nRousseau katkerasti. \"Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon\nGilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan.\"\n\n\"Mutta, monsieur, minä vannon teille...\"\n\n\"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja\ntoisella.\"\n\n\"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur.\"\n\n\"Kyllä kuulen.\"\n\n\"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon\ntaakse.\"\n\n\"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden.\"\n\n\"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät\nmielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni.\"\n\n\"Teeskentelyä!\"\n\n\"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden\nvallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau.\"\n\n\"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en\nsamassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne\ntahdotte.\"\n\n\"Mutta minne, hyvä Jumala?\" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä\nnyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen\nläheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen.\nSitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta;\nhän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin,\nsamoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja\ntaipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.\n\n\"Minnekö?\" matki Rousseau. \"Tietysti ensin kreivittären luo, joka on\nkaunis ja erinomaisen hieno ihminen.\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja\npuserrellen sitä käsillään.\n\n\"Älkää pelätkö\", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi\nloukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan;\n\"älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt\nmenetätte, se koetetaan teille korvata\".\n\n\"Siinä nyt näette\", virkkoi Rousseau terävän pistävästi.\n\"Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi\nsalaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien\nonneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat\npitkälle!\" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen\nhymyyn.\n\nSitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille\nikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de\nJussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin\nja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.\n\n\"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!\" virkkoi Chon tyynesti\nja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin\nhoippui polkua pitkin alas kummulta.\n\n\"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte\", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui\nyhä kasvot käsiin painettuina.\n\n\"Niin, pyytäkää vain, Gilbert\", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin\nhylätylle oppilaalle.\n\nGilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka\nhiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi\nlujemmalla äänellä:\n\n\"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin\npäästä puutarhapojaksi Trianoniin.\"\n\nChon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi\nvallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan\nhänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi\nasian täydellisesti.\n\n\"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?\" kysyi kreivitär. \"Minä kyllä\nsitä toivoisin.\"\n\n\"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty\", vastasi\nJussieu.\n\nGilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse\nkuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU\n\nOpettavainen tarina\n\n\nSiinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi\nJean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi\nnyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa,\njoka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja\nvallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä\nsohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista\nuutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.\n\n\"Voi, kreivitär\", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, \"te\nsotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara\nepäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!\"\n\n\"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö\", vastasi kreivitär Dubarry\nrepäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren\npäästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan\nhekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.\n\nZamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan,\nvaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen\npöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.\n\nMutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti\nsokerirakeet permannolle.\n\n\"Ah, sinä pikku lurjus!\" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja\nsaattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen\ntakaliston kanssa.\n\n\"Oi, armoa hänelle!\" huudahti vanha marski, \"kautta aateliskunniani,\nsurmaatteko hänet!\"\n\n\"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!\" vastasi kreivitär.\n\"Tunnen itseni hirveän vihaiseksi.\"\n\n\"Voi voi\", virkkoi herttua; \"olenko minäkin teidän vihoissanne?\"\n\n\"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni,\nminä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla\nhulluksi.\"\n\n\"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat\nhullaantuneet?\"\n\n\"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti\nkohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan.\"\n\n\"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan\nhiukan kiittämätön.\"\n\n\"Ei, minä en ole hullu enkä kiittämätön, minä olen...\"\n\n\"No, antaa kuulua, mitä te olette?\"\n\n\"Minä olen vihoissani, herra herttua.\"\n\n\"Oh, tosiaanko!\"\n\n\"Kummastuttaako se teitä?\"\n\n\"Ei suinkaan, kreivitär; ja kautta kunniani, eikö teillä sitten ole\nsyytä!\"\n\n\"Sepä juuri minua teissä suututtaakin, marski.\"\n\n\"Saattaisiko jokin minussa suututtaa teitä, kreivitär?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta\nkuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni\nteitä.\"\n\n\"Se suuttumisen syy on se, että te ette edes tiedä, mistä on kysymys.\"\n\n\"Kyllä, tiedänpäs.\"\n\n\"Te tiedätte, mikä minua harmittaa?\"\n\n\"Aivan varmaan: Zamore on särkenyt tuon kiinalaisen pesuvadin.\"\n\nTuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore\ntunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas\nolisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.\n\n\"Oikein\", virkkoi kreivitär huokaisten, \"oikein, herttua, te puhutte\ntotta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko\".\n\n\"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame\", vastasi Richelieu\ntekeytyen sangen vaatimattomaksi.\n\n\"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette\nkeksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on\nihastuttavaa!\"\n\n\"Toden totta; mutta se ei ole ainoa syy.\"\n\n\"Ai, niinkö?\"\n\n\"Niin. Minä aavistan jo toisen syyn.\"\n\n\"Tosiaanko!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mitä te aavistatte?\"\n\n\"Aavistan, että te odotitte eilisiltana hänen majesteettiaan.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Tänne.\"\n\n\"Hyvä; entä sitten?\"\n\n\"Ja hänen majesteettinsa ei tullut.\"\n\nKreivitär punastui ja kohottausi hiukan kyynärpäitten varaan.\n\n\"Ah, ah\", äännähti hän.\n\n\"Ja kuitenkin minä tulen Pariisista\", sanoi herttua.\n\n\"Ja mitä se todistaa?\"\n\n\"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on\nVersaillesissa tapahtunut, _pardieu_. Ja kuitenkin...\"\n\n\"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti\npidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin\nloppuun, tai ei ala ollenkaan.\"\n\n\"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä\nhenkeäni. Mihin minä pääsin?\"\n\n\"Pääsitte tuohon... että kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut\ntänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut.\"\n\n\"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta\nminulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta.\"\n\n\"No hyvä, sen todistuksen annan nyt teille.\"\n\nKreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla\nkuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä\nhänen sormensa olivat pöyhineet.\n\n\"Antakaa se todistus, herttua\", sanoi hän.\n\n\"Herra kuvernöörin läsnäollessako?\" kysyi herttua.\n\n\"Mene, Zamore\", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin\nilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.\n\n\"Kas niin\", mutisi Richelieu; \"mutta täytyykö teille sanoa kaikki,\nkreivitär?\"\n\n\"Kuinka, häiritsikö teitä Zamore, tuo apina?\"\n\n\"Totta puhuen: minua häiritsee aina kuka hyvänsä.\"\n\n\"Kuka hyvänsä, sen ymmärrän; mutta onko Zamore kuka hyvänsä?\"\n\n\"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän\non siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä\njokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni,\nnimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa,\nmitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani\nesitettyäni minä jatkan.\"\n\n\"Niin, jatkakaa herttua, -- kuuntelen ilokseni.\"\n\n\"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa.\nKuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa.\"\n\n\"Pienessä vai Isossa?\"\n\n\"Pienessä. Madame la dauphine käveli hänen käsipuolessaan.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Ja Madame la dauphine, joka on suloinen nainen, kuten tiedätte...\"\n\n\"Oi, se on totta...\"\n\n\"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin\nkuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän\nkultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi\nillallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein...\"\n\n\"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän\ntahdoitte minulle sanoa?\" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.\n\n\"No, sitähän minä.\"\n\n\"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän\nrakastaa.\"\n\n\"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä\nvain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää.\"\n\n\"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada\nillastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?\"\n\n\"Herra de Choiseulin kanssa.\"\n\nKreivitär liikahti ärtyneenä.\n\n\"Ettekö tahdo, että siitä puhelemme?\" jatkoi Richelieu.\n\n\"Päinvastoin, monsieur, puhelkaamme siitä.\"\n\n\"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää\nsarviin, kuten espanjalaiset sanovat.\"\n\n\"Tuollaista sanantapaa ei rouva de Choiseul antaisi teille anteeksi,\nherttua.\"\n\n\"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra\nde Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi\nniin hyvällä onnella ja niin taitavasti...\"\n\n\"Että hän voitti?\"\n\n\"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä,\njossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa\nsitä hyvin huonosti.\"\n\n\"Ah, Choiseul! Choiseul!\" mutisi rouva Dubarry. \"Entä rouva de\nGrammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?\"\n\n\"Nimittäin ottamassa jäähyväisiä.\"\n\n\"Grammontin herttuatar?\"\n\n\"Niin, hän tekee luullakseni tyhmyyksiä.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun\nsitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän\nitse itsensä.\"\n\n\"Minnekä sitten?\"\n\n\"Maaseudulle.\"\n\n\"Punomaan juonia?\"\n\n\"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän\nsiis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle,\njoka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa.\"\n\n\"Suuressa?\"\n\n\"Tietysti. Pieni ei ole vielä kalustettu.\"\n\n\"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla\nChoiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia.\"\n\n\"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on\njo lähtenyt.\"\n\n\"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!\" huudahti\nkreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.\n\n\"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta,\nkreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?\"\n\n\"Että te olette hyvin asioista perillä, herttua.\"\n\n\"Senkö ainoastaan?\"\n\n\"Ei, vielä muutakin.\"\n\n\"Jatkakaa nyt siis.\"\n\n\"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas\nnoiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme\nhukassa.\"\n\n\"Valitettavasti on asia niin.\"\n\n\"Anteeksi\", jatkoi kreivitär; \"sanoin _me_, mutta rauhoittukaa: se\nvaara ei koske muuta kuin _perhepiiriä_\".\n\n\"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta\nosuuteni. Siis...\"\n\n\"Siis te olette minun ystäviäni?\"\n\n\"Luulenpa sen teille sanoneeni, madame.\"\n\n\"Se ei riitä.\"\n\n\"Ja luulen sen teille osoittaneeni.\"\n\n\"Se on toista; ja te aiotte auttaa minua?\"\n\n\"Kaiken vointini mukaan, kreivitär; mutta...\"\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Tehtävä on vaikea, sitä en teiltä salaa.\"\n\n\"Onko noita Choiseuleja siis aivan mahdoton juurittaa pois?\"\n\n\"Heillä on ainakin syvät juuret.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Luulenpa.\"\n\n\"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen\nkaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?\"\n\n\"Se ministeri on suuri nero.\"\n\n\"Ahaa, alatteko nyt puhua ensyklopedistien tapaan, tekin!\"\n\n\"Niin, enkö minä ole Akatemian jäsen?\"\n\n\"Oh, mutta te käytte siellä ani harvoin, herttua.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta\nkuitenkin pysyn mielipiteessäni.\"\n\n\"Että herra de Choiseul on nero?\"\n\n\"Ka niin.\"\n\n\"Mutta missä hänen neronsa ilmenee? Sanokaapas.\"\n\n\"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja\nenglantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen.\"\n\n\"Mutta hänhän ärsyttää parlamentteja hänen majesteettiaan vastaan?\"\n\n\"Epäilemättäkin, mutta se onkin taitoa.\"\n\n\"Ja englantilaiset hän kiihoittaa sotaan.\"\n\n\"Aivan niin, sillä rauha syöksisi hänet tuhoon.\"\n\n\"Sehän ei ole neroutta, herttua.\"\n\n\"Mitä se sitten on, kreivitär?\"\n\n\"Se on valtiopetosta.\"\n\n\"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni\nneroutta, ja kaikkein parhainta laatua.\"\n\n\"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin\nherra de Choiseul.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Ainakin mitä parlamentteihin tulee.\"\n\n\"Se onkin pääasia.\"\n\n\"Ja se eräs on syynä parlamenttien niskuroimiseen.\"\n\n\"Te saatte minut uteliaaksi, kreivitär.\"\n\n\"Te ette sitä miestä tunne, herttua?\"\n\n\"En, _ma foi_.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän on teidän sukuanne.\"\n\n\"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa,\nsetääni, madame?\"\n\n\"En; minä tarkoitan d'Aiguillonia, sisarenpoikaanne.\"\n\n\"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin!\nTotisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli\ntiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota\nälykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä.\"\n\n\"Ajatelkaas, herttua\", virkkoi kreivitär, \"että minä en tunne teidän\nsisarenne poikaa?\"\n\n\"Todellako, madame, ettekö häntä tunne?\"\n\n\"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt.\"\n\n\"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te\nkohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät\nnäkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon.\"\n\n\"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas\nja hienosyntyinen mies?\"\n\n\"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen.\nYmmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä\nBretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies;\nhitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi.\nHänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. -- Ah, hän on\ntodellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minun esitellä hänet teille, kun hän tulee tänne.\"\n\n\"Aikooko hän sitten kohdakkoin tulla Pariisiin?\"\n\n\"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa\nvielä _lustrumin_, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo\nmatkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!\"\n\nJa marski tutki tarkoin nuoren naisen kasvoista viimeisten sanainsa\nvaikutusta.\n\nKreivitär oli hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten vain:\n\n\"Palatkaamme nyt siihen kohtaan, johon pääsimme. Missä nyt\nolimmekaan?\"\n\n\"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de\nChoiseulin seurassa.\"\n\n\"Ja että me aioimme eroittaa tuon Choiseulin, herttua.\"\n\n\"Nimittäin te aioitte eroittaa, kreivitär.\"\n\n\"Kuinka!\" huudahti kuninkaan lemmitty; \"minä tahtoisin niin\nmielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette\nte tahdo auttaa minua, rakas herttua?\"\n\n\"Ahaa\", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; \"tämä on sellaista,\njota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi\".\n\n\"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta\nvastatkaa minulle suoraan ja selvästi.\"\n\n\"Oh, kaksi rajua vaatimusta niin sievästä ja pienestä suusta.\"\n\n\"Onko tuo teistä vastaus, herttua?\"\n\n\"Ei varsin; mutta minusta se on vastauksen valmistelua.\"\n\n\"Onko se nyt valmisteltu?\"\n\n\"Odottakaa.\"\n\n\"Te epäröitte, herttua?\"\n\n\"Enpä juuri.\"\n\n\"No; minä odotan.\"\n\n\"Mitä te pidätte opettavaisista tarinoista, kreivitär?\"\n\n\"Että ne ovat vanhanaikaisia.\"\n\n\"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet\nparempaa valaistusta.\"\n\n\"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän\nselvä.\"\n\n\"Kuin kristalli.\"\n\n\"Alkakaa nyt.\"\n\n\"Te kuuntelette siis, kaunis rouvani?\"\n\n\"Kyllä kuuntelen.\"\n\n\"Olettakaa siis, kreivitär... tiedättehän, että opettavaisissa\ntarinoissa aina ensin oletetaan...\"\n\n\"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!\"\n\n\"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä\nkoskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin.\"\n\n\"No hyvä, minä olin väärässä.\"\n\n\"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä\nLuciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita\nkuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun\nja purppuran väri muistuttaa teitä...\"\n\n\"Jatkakaa, imartelija.\"\n\n\"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan\nhuipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?\"\n\n\"_Pardieu_, minä pudistan puuta.\"\n\n\"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte,\nmahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te\nette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset\npikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla\nhurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja\nsanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun\nalas!' Ja sitten te suututte.\"\n\n\"Se on kovin luonnollista, herttua.\"\n\n\"Niin, sitä vastaan en minä väitäkään.\"\n\n\"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta\nhyvin kiintoisa.\"\n\n\"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de\nRichelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella\nhuiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin;\nauttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon\nsaatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?\"\n\n\"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan\nkuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?\"\n\n\"Vastaisin...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin\ntoivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on\njäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon\nkäsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä\nvuotta vanhemmat kuin teidän.'\"\n\n\"Ahaa\", äännähti äkkiä kreivitär, \"minä ymmärrän\".\n\n\"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle\nsanoisitte?\"\n\n\"Minä sanoisin...\"\n\n\"Huilumaisella äänellänne?\"\n\n\"Se on tietysti selvä.\"\n\n\"No, sanokaa.\"\n\n\"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota\nluumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden\nvälinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa\nhaluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme\nsitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos\nluumu putoaa...'\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"'No niin, me syömme sen yhdessä.'\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti herttua taputtaen käsiään.\n\n\"Onko asia sillä tavalla?\"\n\n\"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa\nopettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin\nisävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu.\"\n\n\"Te siis tahdotte ravistaa puuta, herttua?\"\n\n\"Kaksin käsin ja kynsin hampain, kreivitär.\"\n\n\"Ja hedelmä oli tosiaan kuningatarluumu?\"\n\n\"Siitä ei voi olla aivan varma, kreivitär.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\"\n\n\"Minusta oli se paremminkin ministerin salkku puun latvassa.\"\n\n\"Sitten on se salkku meidän.\"\n\n\"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta\nsahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana\nniin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä\nvalitakaan.\"\n\n\"No niin, marski, onko tämä asia sovittu?\"\n\n\"Saanko minä herra de Choiseulin paikan?\"\n\n\"Jos kuningas sen tahtoo.\"\n\n\"Eikö kuningas tahdo kaikkea mitä te tahdotte?\"\n\n\"Totta kai näette, että ei, koskapa hän ei tahdo eroittaa\nChoiseuliaan.\"\n\n\"Oh, minä toivon, että kuningas muistaa vanhan toverinsa.\"\n\n\"Sotatoverinsako?\"\n\n\"Niin, sotatoverinsa; mutta suurin vaara ei ole aina sodassa,\nkreivitär.\"\n\n\"Ettekä pyydä mitään herttua d'Aiguillonille?\"\n\n\"_Ma foi_, en; se veitikka osaa pyytää itsekin.\"\n\n\"Sitä paitsi on hänellä _teidät_. Nyt on minun vuoroni.\"\n\n\"Mitä tehdä?\"\n\n\"Pyytää.\"\n\n\"Se on oikeutettua.\"\n\n\"Mitä te sitten minulle annatte?\"\n\n\"Mitä vain toivotte.\"\n\n\"Minä toivon kaikkea.\"\n\n\"Se on hyvin ymmärrettävää.\"\n\n\"Ja saanko?\"\n\n\"Sepä kysymys. Mutta tyydyttekö edes siihen; ettekö pyydä muuta kuin\nsitä?\"\n\n\"Ainoastaan sitä, ja kuitenkin vielä enemmän.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Te tunnette parooni de Taverneyn?\"\n\n\"Hän on ollut ystäväni neljäkymmentä vuotta.\"\n\n\"Hänellä on poika?\"\n\n\"Ja myöskin tytär.\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Siinä on kaikki.\"\n\n\"Kuinka: siinä on kaikki?\"\n\n\"Niin, se on sellaista, jota minä aion teiltä vielä pyytää, mutta\npyydän sitä sopivan ajan ja paikan sattuessa.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Onko sovittu, herttua?\"\n\n\"On, kreivitär.\"\n\n\"Niinkuin puumerkit alla?\"\n\n\"Paljon vahvemmin, se on vannottu.\"\n\n\"Kaatakaa siis minulle tuo puu.\"\n\n\"Minulla on keinot sen tehdäkseni.\"\n\n\"Mitkä?\"\n\n\"Sisareni poika.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Jesuiitat.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Kokonainen pieni, sievä suunnitelma, jonka minä kaiken varalta\nvalmistin.\"\n\n\"Saisiko tuon tietää?\"\n\n\"Oi, kreivitär, pyydän...\"\n\n\"Hyvä, hyvä, te olette oikeassa.\"\n\n\"Ymmärrättehän, että salassa pitäminen...\"\n\n\"On toinen osa onnistumista, lauseenne päättääkseni.\"\n\n\"Te olette ihailtava!\"\n\n\"Mutta minäkin puolestani tahdon ravistella puuta.\"\n\n\"Se on hyvä, ravistakaa, ravistakaa vain, kreivitär, se on aina\nhyödyksi.\"\n\n\"Minullakin on keinoni.\"\n\n\"Ja luulette, että se on tehokas?\"\n\n\"Oh, kyllä se tepsii.\"\n\n\"Ja mikä se on?\"\n\n\"Ah, sen saatte nähdä, herttua, tai paremminkin...\"\n\n\"Mitä paremmin?\"\n\n\"Ette saa sitä nähdä koskaan.\"\n\nJa sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen\nsuloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär\nnopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa\npuuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.\n\nHerttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut,\npurskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti\nherkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.\n\n\"Milloin te rupeatte kaatamaan puuta, herttua?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Huomenna. Entä te, milloin te alatte sitä ravistaa?\"\n\nPihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto:\n_Eläköön kuningas_.\n\n\"Minä\", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, \"minä alan\nravistella sitä heti\".\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla.\nSaatte tunnin päästä minulta vastauksen.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\nLudvig XV:n hätävara\n\n\nLudvig XV ei ollut niin lauhkealuontoinen, että hänen kanssaan olisi\nsaanut puhua politiikkaa milloin tahansa.\n\nPolitiikka oli hänestä nimittäin ylen ikävää, ja kun hän oli pahalla\ntuulella, vetäytyi hän koko leikistä pois seuraavalla väitteellä,\njohon ei voitu mitään vastata:\n\n\"Pyh, kyllä reuhka kestää niin kauan kuin minäkin.\" Kun tilaisuus\noli sopiva, käytettiin sitä, mutta tapahtui sangen harvoin, ettei\nitsevaltias ottanut takaisin sitä vahinkoa, minkä jokin hyväntuulen\nhetki oli hänelle tuottanut.\n\nRouva Dubarry tunsi niin hyvin kuninkaansa, ettei hän enempää kuin\nmeren kokeneet kalastajat lähtenyt ulapalle huonolla tuulella.\n\nTällä kertaa kuninkaan tullessa Luciennesiin katsomaan lemmikkiään\noli niin hyvä tilaisuus kuin olla saattoi. -- Kuningas oli ollut\neilen väärässä, hän tiesi saavansa torua. Nyt piti olla helppo\nsiepata hänet ansaan.\n\nMutta olkoonpa väijytty riista kuinka rauhallinen tahansa, aina\nvalvoo hänessä jokin vaisto, joka on otettava huomioon. Se vaisto ei\nkuitenkaan mitään auta, jos vain metsästäjä osaa menetellä oikein.\nSeuraavalla tavoin menetteli kreivitär Dubarry halutessaan houkutella\nkuninkaallisen saaliin ansaansa.\n\nHän oli jo, kuten olemme kuvanneet, perin viehkeässä aamupuvussa,\nsellaisessa, jollaisilla Boucher verhoaa paimenettarensa.\n\nMutta hänen huulensa ja poskensa eivät vielä olleet punatut, sillä\nihomaali oli kuningas Ludvig XV:n kauhistus.\n\nHeti kun hänen majesteettinsa tulo ilmoitettiin, kepsahti kreivitär\npunepurkkinsa ääreen ja alkoi vimmatusti hieroa väriä poskiinsa.\n\nKuningas näki etuhuoneesta, mitä kreivitär hommaili.\n\n\"Hyi!\" sanoi hän sisään tullessaan: \"Hyi, häijyä, joka tuhraa\nitseään.\"\n\n\"Ah, hyvää, päivää, sire\", vastasi kreivitär kääntymättä kuvastimen\näärestä ja keskeyttämättä tehtäväänsä, vaikka kuningas suuteli häntä\nniskaan.\n\n\"Te ette siis minua odottanut, kreivitär?\" kysyi kuningas.\n\n\"Kuinka niin, sire?\"\n\n\"Koskapa töhritte tuolla tavoin kasvojanne.\"\n\n\"Päinvastoin, sire, olin varma, että ennen päivän loppua saisin\nkunnian nähdä teidän majesteettinne.\"\n\n\"Millä tavalla tuon sanotte, kreivitär!\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin. Te olette totinen kuin Rousseau kuunnellessaan omia\nsävellyksiään.\"\n\n\"Se johtuu siitä, sire, että minulla on teille jotakin totista\npuhumista.\"\n\n\"Ahaa, minä aavistan jo, mitä te aiotte sanoa, kreivitär.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin, te aiotte minua moittia.\"\n\n\"Minäkö? Mitä ihmettä, sire!... Ja minkä tähden, saanko tietää?\"\n\n\"No, siksi että en tullut eilen tänne.\"\n\n\"Oh, sire, tehkää minulle ainakin oikeutta tunnustamalla, ettei\nminulla ole aikomus ottaa teidän majesteettianne takavarikkoon.\"\n\n\"Jeannette, te pahastutte.\"\n\n\"Ei, sire, minä olen jo suuttunut.\"\n\n\"Kuulkaa, kreivitär, vakuutan teille, että olen koko ajan ajatellut\nteitä.\"\n\n\"Kyllä kai!\"\n\n\"Ja että eilinen iltaseura tuntui minusta loppumattoman ikävältä.\"\n\n\"Mutta, sanon sen vielä kerran, sire, enhän luullakseni ole puhunut\nsiitä mitään. Teidän majesteettinne viettää iltansa, missä haluatte,\nse ei koske kehenkään.\"\n\n\"Perheen keskuudessa, madame, perheen keskuudessa.\"\n\n\"Sire, sitä en ole edes udellut.\"\n\n\"Miksikä ette?\"\n\n\"_Dame!_ Senhän myönnätte, että siinä olisin menetellyt\nsopimattomasti.\"\n\n\"Mutta\", huudahti kuningas, \"jos ette ole minulle vihainen\nsiitä, niin mistä sitten olette? Sillä täytyyhän ihmisen olla\noikeudenmukainen.\"\n\n\"En minä ole teille vihainen, sire.\"\n\n\"Mutta äsken sanoitte olevanne suuttunut...\"\n\n\"Kyllä, olen suuttunut, sire; se on kyllä totta.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Siitä, että minä olen ainoastaan teidän hätävaranne.\"\n\n\"Tekö, hyvä Jumala!\"\n\n\"Niin, juuri minä, kreivitär Dubarry, kaunis Jeannette, suloinen\nJeannette, hurmaava Jeanneton, kuten teidän majesteettinne sanoo:\nniin, minä olen teidän hätävaranne.\"\n\n\"Mutta millä tavoin?\"\n\n\"Sillä tavoin, että minä saan pitää kuninkaani, rakastajani\nainoastaan silloin, kun rouva Choiseul ja rouva Grammont eivät häntä\nenää tahdo.\"\n\n\"Oh, oh, kreivitär...\"\n\n\"_Ma foi_, olkoon miten olkoon, minä sanon suoraan asiat, niinkuin\nne tunnen. Kuulkaa, sire, kerrotaan, että rouva de Grammont on usein\nvaaniskellut teidän makuukamarinne ovella. Minä puolestani teen\nvastakkaisen tempun: minä vaaniskelen ulko-ovella, ja ensimmäinen\nChoiseul tai Grammont, joka joutuu käsiini... Oma syynsä, sen minä\nsanon!\"\n\n\"Kreivitär, kreivitär!\"\n\n\"Onko se mikä ihme! Minä olen huonosti kasvatettu nainen, sellainen\nolen. Minä olen _Blaisen hellu, la belle Bourbonnaise_, senhän\ntiedätte.\"\n\n\"Kreivitär, Choiseulit kostavat.\"\n\n\"Yhden tekevää, kunhan vain kostavat sitten, kun minä olen saanut\nkostaa.\"\n\n\"Teitä aletaan herjata!\"\n\n\"Te olette oikeassa.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Minulla on erinomainen keino, ja sitä minä käytän.\"\n\n\"Ja se keino?...\" kysyi kuningas hyvin rauhattomana.\n\n\"Lähden hyvin yksinkertaisesti täältä matkaani.\"\n\nKuningas kohautti hartioitaan.\n\n\"Ahaa, te ette sitä usko, sire?\"\n\n\"En totisesti.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että te ette suvaitse ajatella. Te luulette, että\nminä olen samanlainen kuin muutkin.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Juuri niin. Rouva de Chateauroux tahtoi olla jumalatar; rouva de\nPompadour tahtoi olla kuningatar; ja toiset tahtoivat olla rikkaita\nja mahtavia ja nöyryyttää hovin naisia suosionsa taakalla. Minulla ei\nole yhtään noita vikoja.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Kun minulla on sitä vastoin paljon avuja.\"\n\n\"Sekin on totta.\"\n\n\"Te ette tarkoita laisinkaan sitä, mitä sanotte.\"\n\n\"Ah, kreivitär, kukaan ei ole syvemmin vakuutettu teidän arvostanne\nkuin minä.\"\n\n\"Ehkäpä niin; mutta kuulkaahan: se, mitä nyt sanon, ei voi vähentää\nvakaumustanne.\"\n\n\"No puhukaa.\"\n\n\"Ensinnäkin minä olen rikas enkä tarvitse ketään.\"\n\n\"Te saatte minut sitä saneessanne katumaan, kreivitär.\"\n\n\"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli\nnoiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän\nkunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa\nrakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas.\nSinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä.\"\n\n\"Toivokaamme, että olette vielä hiukan minuun kiintynyt, kreivitär.\"\n\n\"Minä en vielä puhunut loppuun, sire.\"\n\n\"Jatkakaa siis, madame.\"\n\n\"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen\nkaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen\nvuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman\nonnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän\nmajesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni\ntäytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te,\nrakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne\nkyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja\nannoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi\nepäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en\nodota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman\ntietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta\nlivreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta\ntekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun\nmuotokuvani katuvan Magdalenan viereen.\"\n\n\"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne\", sanoi kuningas. \"Katsokaa\nminua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni,\nsen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä.\"\n\n\"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että\nminulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?\"\n\n\"Eipäs, sire; sillä jos minä jättäisin teille sen vallan, sanoisin\nteille: 'Valitkaa se tai se.'\"\n\n\"Kun te taas nyt...?\"\n\n\"Sanon teille: 'Hyvästi, sire.' -- Siinä kaikki.\"\n\nKuningas kalpeni, mutta tällä kertaa suuttumuksesta.\n\n\"Jos tuolla tavoin unohdatte käytöksenne, varokaa, madame...\"\n\n\"Mitä, sire?\"\n\n\"Minä lähetän teidät Bastiljiin.\"\n\n\"Minutko?\"\n\n\"Niin, ja Bastiljissa on vielä hiukan ikävämpi kuin luostarissa.\"\n\n\"Oh, sire\", virkkoi kreivitär pistäen kätensä ristiin, \"oh, jos te\nsoisitte minulle sen armon...\"\n\n\"Minkä armon?\"\n\n\"Että pistäisitte minut Bastiljiin!\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Te tekisitte minut kovin onnelliseksi.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Kas tällä tavoin: Minun ainainen kunnianhimoni on ollut päästä\nkansan suosioon, kuten joku herra Chalotais tai Voltaire. Siihen\npuuttuu minulta Bastiljia; hieman vain Bastiljia, ja minä olen\nonnellisin naisten seassa. Siellä saisin tilaisuuden kirjoittaa\nmuistelmia omasta elämästäni, ministereistä, teidän tyttäristänne,\nteistä itsestänne ja tallettaa siten iäksi jälkimaailmalle kaikki\nLudvig Rakastetun monet hyveet. Toimittakaa vain vangitsemiskirje,\nsire, kas tässä on kynä ja mustetta.\"\n\nJa rouva Dubarry työnsi kuninkaan eteen kynän ja mustepullon, jotka\nolivat pikku pöydällä.\n\nSaatuaan vastaansa sellaisen uhman kuningas mietti hetken ja sanoi\nsitten:\n\n\"Hyvä on. Hyvästi, madame.\"\n\n\"Valjastettakoon hevoseni!\" huudahti kreivitär Dubarry. \"Hyvästi,\nsire.\"\n\nKuningas meni askeleen ovea kohti.\n\n\"Chon!\" huudahti kreivitär.\n\nChon ilmestyi sisään.\n\n\"Matkalaukkuni, saattopalvelijat ja vaunut; nopeasti, heti nyt\",\nsanoi rouva Dubarry.\n\n\"Matkalleko?\" huudahti Chon ällistyneenä. \"Mikä täällä nyt on?\"\n\n\"Se, ystäväiseni, että jos emme heti kohta täältä lähde, niin\nlähettää hänen majesteettinsa meidät Bastiljiin. Aikaa ei siis ole\nhukata. Joudu, Chon, joudu.\"\n\nMoinen moite kirveli Ludvig XV:n sydäntä; hän tuli takaisin\nkreivittären luo ja otti häntä kädestä.\n\n\"Antakaa anteeksi kiivauteni\", sanoi hän.\n\n\"Olin tosiaan kummastunut, sire, ettette uhannut minua vetää\nhirsipuuhun.\"\n\n\"Oh, kreivitär!\"\n\n\"Niin, niin. -- Eikö varkaita hirtetä?\"\n\n\"Mitä se tähän kuuluu?\"\n\n\"Enkö minä sitten pyri varastamaan paikkaa rouva de Grammontilta?\"\n\n\"Kreivitär!\"\n\n\"_Dame_, siinä on rikokseni, sire!\"\n\n\"Kuulkaa, kreivitär, älkää tehkö minulle väärin; tehän itse ärsytitte\nminua.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\nKuningas ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\n\"Me olemme molemmat väärässä. Annetaan nyt kumpikin toisillemme\nanteeksi.\"\n\n\"Tahdotteko te siis tosissanne sovintoa, sire?\"\n\n\"Kautta kunniani!\"\n\n\"Mene pois, Chon.\"\n\n\"Antamattako palvelijoille mitään määräyksiä?\" kysyi nuori nainen\nkälyltään.\n\n\"Päin vastoin, anna ne määräykset, jotka minulta sait.\"\n\n\"Kreivitär...\"\n\n\"Mutta odottakoot nyt, kunnes ilmoitan uudestaan.\"\n\n\"Ah.\"\n\nChon meni ulos.\n\n\"Te tahdotte siis minut pitää?\" sanoi kreivitär kuninkaalle.\n\n\"Mieluummin kuin mitään muuta.\"\n\n\"Punnitkaa, mitä sanotte, sire.\"\n\nKuningas punnitsi jo tosiaan, mutta hän ei voinut peruuttaa sanaansa,\nja sitäpaitsi tahtoi hän nähdä, kuinka pitkälle voittaja menisi\nvaatimuksissaan.\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Äsken, -- huomatkaa se sire, -- minä aioin lähteä pyytämättä mitään.\"\n\n\"Sen kyllä näin.\"\n\n\"Mutta jos jään, niin pyydän erästä asiaa.\"\n\n\"Mitä? Tarvitsee ainoastaan kuulla, mikä se on.\"\n\n\"Ah, sen te kyllä tiedätte.\"\n\n\"Enpäs.\"\n\n\"Kyllä, koska näytätte niin happamelta.\"\n\n\"Herra de Choiseulin eroittamista?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mahdotonta, kreivitär.\"\n\n\"Hevoseni valjaihin sitten!\"\n\n\"Mutta, te ilkiö...\"\n\n\"Kirjoittakaa vangitsemiskirje ja pistäkää minut Bastiljiin, tai\nerokirja ministerille.\"\n\n\"Löytyy kultainen keskitiekin\", virkkoi kuningas.\n\n\"Kiitos laupeudestanne, sire: minä voin siis, mikäli näyttää,\nmatkustaa pois tarvitsematta pelätä teitä.\"\n\n\"Kreivitär, te olette nainen.\"\n\n\"Onneksi!\"\n\n\"Ja te puhutte politiikkaa niinkuin itsepäinen ja vihainen nainen\nainakin. Minulla ei ole mitään syytä eroittaa herra de Choiseulia.\"\n\n\"Ymmärrän, tuota parlamenttienne epäjumalaa, joka yllyttää niitä\nniskuroimaan.\"\n\n\"Mutta tarvitaan kumminkin edes tekosyy.\"\n\n\"Tekosyyt ovat heikon syitä.\"\n\n\"Kreivitär, herra de Choiseul on kunnon mies, ja kunnon miehiä on\nnykyään vähän.\"\n\n\"Hm, tosiaan kunnon mies: myö teidät mustatakeille, jotka hotkivat\nkoko valtakuntanne kullan.\"\n\n\"No, ei liioitella, kreivitär!\"\n\n\"Puolet ainakin siis.\"\n\n\"Hitto soi!\" huudahti Ludvig XV ärtyneenä.\n\n\"Mutta oikeastaan minä olen tyhmä; mitä minulla on parlamenttien,\nChoiseulin ja hänen hallituksensa kanssa tekemistä?\" huudahti\npuolestaan kreivitär. \"Mitä liikuttaa minua kuningaskaan, minua,\nhänen hätävaraansa!\"\n\n\"No taasko!\"\n\n\"Aina, sire.\"\n\n\"Kuulkaas, kreivitär, kaksi tuntia ajatusaikaa.\"\n\n\"Kymmenen minuuttia, sire. Minä menen sänkykamariini, pistäkää\nminulle vastaus oven alitse: tuossa on paperia, tuossa on kynä ja\nmustetta. Jos ette kymmenen minuutin päästä vastaa, tai ette vastaa\nniinkuin minä tahdon, -- niin: hyvästi, sire! Älkää ajatelko enää\nminua, minä olen täältä kadonnut. -- Muussa tapauksessa...\"\n\n\"Muussa?\"\n\n\"Ottakaa pois salpa, ja antaa taas ravata entisellään.\"\n\nLudvig XV suuteli tyyneltä näyttääkseen kreivittären kättä, ja\nkreivitär sinkautti pois mennessään hänelle kaikkein kiihoittavimman\nhymynsä, joka oli kuin minkä pedon.\n\nKuningas ei millään tavoin vastustanut hänen poistumistaan, ja\nkreivitär sulkeutui viereiseen kamariinsa.\n\nViisi minuuttia myöhemmin pujahti nelin kerroin taitettu paperilappu\nkreivittären kamariin oven silkkisen alareunatäytteen ja villamaton\nvälitse.\n\nKreivitär luki ahneesti lapun, piirsi kiireessä muutaman sanan herra\nde Richelieulle, joka käveli edestakaisin pihalla, erään katoksen\nalla, peläten kovin, että hänet nähtäisiin siellä odottelemassa.\n\nMarski aukaisi kirjeen ja luki sen; ja vaikka hän oli\nviidenkahdeksattavuoden vanha, juoksi hän suurelle pihalle vaunujensa\nluokse:\n\n\"Kuski\", sanoi hän, \"Versaillesiin täyttä laukkaa!\"\n\nKirje, joka oli heitetty ikkunasta pihalle herra de Richelieulle\nsisälsi seuraavaa:\n\n\"Minä ravistin puuta, ja salkku putosi.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\nKuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa\n\n\nSeuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset\npuhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla\nkädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin\nryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi\nheidän tuskaansa ja hämmästystään.\n\nHerra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan\netuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.\n\nVarakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin\nkanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä\nulkonäöstään voi päättää.\n\nNoin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa,\nmutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli\nsangen nopeasti.\n\nKello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul\nvaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.\n\nKun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella,\nsillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei\nheidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.\n\nHerttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään;\nhän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin\noikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.\n\n\"Hyvää päivää, herttua\", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti;\n\"voitteko hyvin tänä aamuna?\"\n\n\"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas\nja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte\nvielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta,\nettä olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen\nsuosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Kuinka, herttua, eronko teille? Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva\nDubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee\njo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut.\nKuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta\nsaamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty\npaikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla\ntoimenpiteillä.\"\n\n\"Kuinka, herttua\", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de\nChoiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet;\n\"kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?\"\n\n\"Mutta, sire\", sanoi ministeri hämmästyneenä, \"te itse vahvistitte\nnimellänne...\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Kirjeen, joka on kreivitär Dubarryllä.\"\n\n\"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te\nolette onnenpoika?... Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on\nmallikelpoinen nainen.\"\n\nMoisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de\nChoiseul kulmakarvojaan.\n\n\"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne\nsekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te\nsuvaitsette kutsua kotoisiksi.\"\n\n\"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin\nhullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla\nkovasti?\"\n\n\"Nimittäin vihataan, sire.\"\n\n\"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys,\nkreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin\ntai kiittämään teitä palveluksestanne.\"\n\n\"Ja te, sire?\"\n\n\"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen\nikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni\ntänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla\npikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä\nja kirkastuvia naamoja... Cotillon III on eilisestä asti Ranskan\nkuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa.\"\n\n\"Mutta loppu, sire?\"\n\n\"Loppu, hyvä herttua\", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, \"loppu on\naina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny\nmilloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka\nminä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin\nKerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja\naina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä\nomana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia\nkirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut... niin älkää\njättäkö tulematta tänne Versaillesiin... Niin kauan kuin minä sanon\nteille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!\"\n\nKuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, --\nei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.\n\n\"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua.\"\n\n\"Kuten teidän majesteettinne käskee\", vastasi Choiseul avaten\nsalkkunsa.\n\n\"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta\nilotulituksesta?\"\n\n\"Se oli suuri onnettomuus, sire.\"\n\n\"Kuka on siihen syypää?\"\n\n\"Herra Bignon, porvariston esimies.\"\n\n\"Ja onko kansa nurissut?\"\n\n\"On, ankarasti.\"\n\n\"Silloin pitäisi ehkä tuo Bignon erottaa virasta.\"\n\n\"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui\nkiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille\nloistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli\npahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki\nunohdettu.\"\n\n\"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista... Ah, meitä moititaan\nniissä asioissa...\"\n\n\"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia\nherra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat\nhenkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne\nkirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt\nyli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan\nmaasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän\nmajesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon\nyliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa\nkuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden,\nmutta kansaansa kohtaan, ei.\"\n\n\"Kuitenkin tuntevat parlamentit nyt itsensä voimakkaiksi.\"\n\n\"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään,\nniitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja\nnekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra\nd'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia\nvastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli\nsiinä väärässä.\"\n\n\"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan... Kuinka saada\nnuo julkeat aisoihinsa?...\"\n\n\"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa\nenää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu.\"\n\n\"Mutta silloinhan olen antanut myötä, herttua.\"\n\n\"Teidän majesteettianne edustaa siis herra d'Aiguillon... enkä minä?\"\n\nVastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.\n\n\"Tiedätte\", virkkoi hän, \"että minä en tahdo masentaa palvelijaini\nmieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä\nasia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää...\nPuhukaamme nyt ulkoasioista... Minulle on sanottu, että piakkoin saan\nsodan?\"\n\n\"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota.\"\n\n\"Englantilaisia vastaan... ai peijakas!\"\n\n\"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?\"\n\n\"Merellä kyllä...\"\n\n\"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun\nserkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on\nneljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla;\nja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä\nkaksitoista... Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia,\nmikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan\ntulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy.\"\n\n\"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia\nvastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö\nkuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia\nvastaan.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä\nenglantilaisilta.\"\n\n\"Oho, herttua.\"\n\n\"Minulla on siitä todistukset, sire.\"\n\n\"Ehkäpä; mutta mikä olisi mielestänne syy tällaiseen sotaan?\"\n\n\"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt\nantaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta\nherättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana\nantaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni\non, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen\ntäytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen\nsuosiota lahjuksilla.\"\n\n\"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää,\nse on niin kaukana.\"\n\nHerttua puraisi huultaan.\n\n\"On eräs _casus belli_ lähempänäkin, sire\", sanoi hän.\n\n\"Lähempänäkin? Mikä sitten?\"\n\n\"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria...\nPort d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti,\nespanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka\nkiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein\nankarimmalla, ellei se saa hyvitystä.\"\n\n\"No, jos espanjalaiset ovat väärässä, niin selittäkööt itse asiansa.\"\n\n\"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis\nallekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit\nniin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin\nyrityksiä vastaan?\"\n\nKuninkaan pää painui kumaraan.\n\n\"Älkää olko levoton, sire\", sanoi Choiseul. \"Teillä on peloittava\narmeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä\nkansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne\nhallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia,\njohon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä.\"\n\n\"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme;\nälkäämme sotiko kaikkialla.\"\n\n\"Mutta täällähän on rauha, sire\", vastasi herttua, joka ei muka ollut\nymmärtävinään.\n\n\"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette\nminua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua,\nmutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän.\nSovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua,\nantakaa minun elää onnellisena.\"\n\n\"Ei ole minun syyni, ellei teidän onnenne ole täydellinen, sire.\"\n\n\"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille\ntänään.\"\n\n\"Täälläkö ne ovat, sire?\"\n\n\"Eivät, Luciennesissa.\"\n\n\"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin\nrauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut\nteidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien\nsydänten odottaa tietoja ja kärsiä.\"\n\n\"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa,\nkuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana.\"\n\nHerttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu\nhuokaus puhkesi hänen rinnastaan.\n\n\"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän\nmajesteettinne kunniasta\", sanoi herttua. \"Hänellä oli rohkeita\nja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen\nneroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan\nsuuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme\ntoisiamme.\"\n\n\"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma\nmoitti häntä siitä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä\nvaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes\nhäpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä\nmoititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua,\ntällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi... Kuulkaa, tulkaa\nte solmimaan sovinto Luciennesiin.\"\n\n\"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle,\nettä hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden\nansainnut, mutta...\"\n\n\"Kas niin, siinä taas se mutta...\"\n\n\"Mutta\", jatkoi herra de Choiseul, \"minun vakaumukseni on, että jos\nteidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä\nministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava\nrakastajatar\".\n\n\"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen\nhyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei\nhän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki\nvälimme.\"\n\n\"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän\nmajesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa.\"\n\n\"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa\nkreivitärtä, herttua.\"\n\n\"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän\nenää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän.\"\n\n\"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun\npäätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä\naivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet _grand siècle_,\nkuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin\nfilosofi, herttua?\"\n\n\"Minä olen teidän majesteettinne palvelija\", vastasi herra de\nChoiseul.\n\n\"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle\nkäsivartenne, minun päässäni aivan vilisee.\"\n\nHerttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän\narvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi\ngalleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa.\nJa kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut\nvastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.\n\nHovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että\nkuningas tulee.\n\nLudvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili\nhänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän\nläpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean\nDubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.\n\nMutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen\nvärimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja\nvälähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä\nyhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.\n\n\"Kas niin, herttua\", sanoi kuningas gallerian päässä, \"odottakaa\nminua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla\nsanoin.\"\n\n\"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään\", vastasi ministeri\ntietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.\n\nSitten meni kuningas huoneistoonsa.\n\nHerra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo\nja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:\n\n\"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly\nniitattu päähän.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi herttua, tietäen puhujasta omat tiedettävänsä.\n\n\"Mutta tuo hassu huhu?\" jatkoi marski.\n\n\"Se huvitti suuresti hänen majesteettiaan\", sanoi Choiseul.\n\n\"On puhuttu eräästä kirjeestä...\"\n\n\"Pientä kuninkaan kujetta\", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän\nlauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.\n\nKun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi\nmarski heti varakreivin luo ja sanoi:\n\n\"Eriskummaista! Eriskummaista!\"\n\nKuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen\nluokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi\nkulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.\n\n\"Hm, meitä on vedetty nenästä\", virkkoi marski de Richelieu\nvarakreiville.\n\n\"Minne he nyt menevät?\"\n\n\"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme.\"\n\n\"Tuhannen pentelettä!\" jupisi Jean. \"Ah, anteeksi, herra marski!\"\n\n\"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin\nkreivittären\", vastasi marski de Richelieu.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\nPikku Trianon\n\n\nKun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki\nsen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä\nvartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät\nja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin\npalveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä,\nmiksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le\nNotre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka,\nmutta ei ihmisen asuinsija.\n\nSilloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin,\nsaadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa\nelämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.\n\nMutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli\nLudvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän\nraskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin\npienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän\npuolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.\n\nSe on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki.\nRakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen\nsivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä\nkoristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto.\nSiinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja\ntilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä\nkokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta,\nalakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu\nkaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut\nulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin\npäin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä\nniinkuin luostarissa.\n\nKäytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa\noli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin\nmatalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.\n\nPohjakerrassa olivat keittiöt.\n\nUllakkokerroksessa palvelijain huoneet.\n\nKas tällainen oli Pikku Trianon.\n\nLisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli,\njota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja\nsanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi\ntalous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.\n\nPaikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja\navoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle\nsuunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan\nsivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla\nvarustetut ikkunat.\n\nSuuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin\nPikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka\nyhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.\n\nJuuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli\naikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin\näsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää\nministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa,\ndauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.\n\nHerra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään\nsoveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa\nitselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja\nsuloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen\nmajesteettinsa perhekoti.\n\n\"Dauphine\", virkkoi kuningas, \"on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki\nnuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee\nvähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet\nitävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri\neikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo.\"\n\n\"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo\nhuomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen\nolento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään\nparemmaksi\", sanoi herra de Choiseul.\n\nMennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla\nmittaamassa auringon korkeutta.\n\nHerra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei\npuhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.\n\nKuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa\nsaattoi sen kuulla:\n\n\"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan\ntieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä.\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään\npensasryhmän sisästä.\n\nSamassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään\nmiehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja\npiirustimia.\n\n\"Sire\", virkkoi prinsessa, \"tässä on herra Mique, minun arkkitehtini\".\n\n\"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?\" kysyi kuningas. \"Sire, se on\nsukumme perinvammoja.\"\n\n\"Te aiotte täällä rakennuttaa?\"\n\n\"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on\nikävä.\"\n\n\"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne\nsanat.\"\n\n\"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni\", vastasi prinsessa.\n\n\"Nimittäin pitää ikävää?\"\n\n\"Ei, vaan koetella hankkia huvia.\"\n\n\"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?\"\nkysyi herra de Choiseul.\n\n\"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi.\"\n\n\"Le Notre-parka!\" virkkoi kuningas.\n\n\"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä\ntulee minun mieltymyksiini...\"\n\n\"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?\"\n\n\"Luontoon.\"\n\n\"Ahaa, niinkuin filosofit.\"\n\n\"Tai niinkuin englantilaiset.\"\n\n\"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte\nsodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin\nneljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia.\"\n\n\"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan\nsuunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla.\"\n\n\"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?\" kysyi kuningas.\n\"Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin\npuista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja.\"\n\n\"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä\nnäkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen\nasteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka\nruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden\nkehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita\ntahi terasseja.\"\n\n\"No, onko se sitten rumaa?\"\n\n\"Se ei ole luonnollista.\"\n\n\"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!\" virkkoi kuningas\nparemmin suopealla kuin iloisella tavalla. \"Sanokaa nyt, mitä te\naiotte tehdä minun Trianonilleni?\"\n\n\"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä,\ntaloja, vuoria, niittyjä.\"\n\n\"Nukkeja vartenko?\" kysyi kuningas.\n\n\"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee\",\nvastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen\nsukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille\nsynkintä totuutta.\n\n\"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?\"\n\n\"Minä aion säilyttää rakennukset.\"\n\n\"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin\nmetsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja,\neskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää,\nja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia... Jos sen\ntekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat.\"\n\n\"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa.\"\n\n\"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki?\nPalatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille\nkahdelle.\"\n\n\"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen.\"\n\nNiin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.\n\n\"Kukas tuolla on?\" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti\notsalleen.\n\n\"Muuan nainen, sire\", virkkoi herra de Choiseul.\n\n\"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni\", vastasi dauphine.\n\n\"Neiti de Taverney\", jatkoi Choiseul terävin katsein.\n\n\"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?\" kysyi kuningas.\n\n\"Ainoastaan neiti de Taverney, sire.\"\n\n\"Ihastuttava tyttö. -- Mitä te hänellä teette?...\"\n\n\"Otin hänet esilukijakseni.\"\n\n\"Se oli hyvä\", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla\nvarustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos,\ntaudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että\nhäntä tarkasteltiin.\n\n\"Kuinka kalpea hän on!\" ihmetteli herra de Choiseul.\n\n\"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua.\"\n\n\"Todellako? Tyttö parka!\" sanoi kuningas. \"Tuo Bignon ansaitsisi\njoutua epäsuosioon.\"\n\n\"Onko neiti nyt taas voimissaan?\" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.\n\n\"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Ah, nyt hän pujahti pois!\" huudahti kuningas.\n\n\"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino.\"\n\n\"Onko hän ollut täällä jo kauan?\"\n\n\"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan\nhänet luokseni.\"\n\n\"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle\", huomautti Ludvig XV.\n\"Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut\nkasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei\nsieltä näe kunnolleen mitään.\"\n\n\"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen\nkodikkaat.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", väitti Ludvig XV.\n\n\"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?\" kysyi dauphine,\nollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.\n\n\"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?\"\n\n\"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston\nistunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin...\"\n\n\"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois\nkimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa\nhyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia.\"\n\n\"Tulkaa tekin, herra Mique\", kehoitti dauphine arkkitehtiään; \"teillä\non nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka\nymmärtää kaikkea niin hyvin\".\n\nKuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.\n\nHe nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan\nvievän portin ohitse.\n\nVasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja\nsuorat portaat asuinhuoneiden käytävään.\n\n\"Keitä täällä asuu?\" kysyi Ludvig XV.\n\n\"Ei vielä ketään, sire.\"\n\n\"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?\"\n\n\"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan\nja tavaroitaan.\"\n\n\"Tähänkö huoneistoon?\" kysyi kuningas osoittaen ovea.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään.\"\n\n\"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen\nkeittiötarhan puolella.\"\n\n\"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa.\"\n\n\"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee\", vastasi dauphine.\n\nJa hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa\noli eteinen ja kaksi vaatekammiota.\n\nKuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja,\nkirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka\nneiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.\n\n\"Ah\", huudahti kuningas, \"niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te\ntahdotte mullistaa puutarhan... Kuka hitto noukkii väellenne noin\nhienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?\"\n\n\"Se on tosiaan kaunis kimppu.\"\n\n\"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä... Kuka täällä on\npuutarhurina?\"\n\n\"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia\npuutarha-apulaiset.\"\n\nKuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten\nikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.\n\nHänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen\nTrianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin\nlähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi\nkello kolmesta kuuteen.\n\nDauphin mittaili yhä auringon korkeutta.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU\n\nSalaliitto solmitaan uudella tavalla\n\n\nSillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen\nmetsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia\nja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä\nsalaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat\nkiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut\nruudin hajua vainuten.\n\nEnsin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu,\nheti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan\ntoisiinsa.\n\nMuut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma\nepäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan\nmielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he\nnyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät\nhe vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu\ntodellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni\nyhä huolettomasti kuten ennenkin.\n\nRouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen\npetollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun\nmarski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen\npalatsinsa pihalle.\n\n\"Valtiatar Dubarry makaa\", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle,\nolematta vieraista tuonaankaan.\n\nVarakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka\nhän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa\nleveimpään kohtaan.\n\nZamore kirkui kuin syötävä.\n\nChon juoksi hätään.\n\n\"Lyötkö sinä taas tuota pikku-raukkaa, julmuri!\" huudahti Chon.\n\n\"Ja tapan sinutkin\", jatkoi Jean säkenöivin silmin, \"jos et herätä\nkreivitärtä heti paikalla\".\n\nMutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan\nja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi\nkampausvaippaansa verhottuna sisään.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli\nheittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa\nsappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.\n\n\"Sama, sama, _pardieu_\", sanoi Jean. \"Tuo Choiseul taas!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kymmentä pahemmin kuin koskaan ennen! Tuhat tulimmaista!\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Varakreivi on oikeassa\", selitti Richelieu, \"herttua de Choiseul on\nvarmempi kuin koskaan ennen\".\n\nKreivitär veti poveltaan kuninkaan eilisen pikku kirjeen.\n\n\"Entäpä tämä?\" kysäisi hän nauraen.\n\n\"Luitteko sen oikein, kreivitär?\" kysyi marski.\n\n\"No, tottahan lukea osaan, herttua\", vastasi rouva Dubarry.\n\n\"Sitä en epäilekään, madame; sallitteko minunkin sen lukea?\"\n\n\"Kyllä toki, lukekaa.\"\n\nHerttua otti kirjeen, aukaisi sen verkalleen ja luki:\n\n    'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan.\n    Sen minä sitoudun tekemään.\n\n                                                     _Ludvig_.'\n\n\"Tuntuuko selvältä?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Aivan selvältä\", vastasi marski irvistäen.\n\n\"No, entäpä nyt?\" kysyi Jean.\n\n\"Hyvä, huomenna voitamme; vielä ei ole menetetty mitään.\"\n\n\"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen\n'huomenna' on siis _tänään_.\"\n\n\"Anteeksi, madame\", oikaisi herttua. \"Kun kirje ei ole päivätty,\nniin on _huomen_ aina _seuraava_ päivä sen päivän jälkeen,\njolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la\nGrange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani,\non kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat:\n'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: _ei milloinkaan_.\"\n\n\"Kuningas antoi meille pitkän nenän\", sanoi Jean raivoissaan.\n\n\"Se on mahdotonta\", supisi kreivitär aivan lamattuna. \"Mahdotonta;\nsellainen teko on kelvotonta...\"\n\n\"Ah, madame, hänen majesteettinsa on hyvin leikkisä\", virkkoi\nRichelieu.\n\n\"Hän saa sen minulle kalliisti maksaa!\" vastasi kreivitär kuohahtaen.\n\n\"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen\",\nsanoi marski; \"hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä\npetoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa.\"\n\n\"Kyllä, jukoliste!\" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se\nnykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.\n\n\"Mutta mitä hän lupasi?\" huusi kreivitär. \"Kiittää Choiseulia hänen\npalveluksestaan.\"\n\n\"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa\nkiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita\nkahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin\ntulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte\nsen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei\nhuomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti\nkuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä,\njoka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat\nkiitoksensa.\"\n\n\"Herttua, minun mielestäni ei tämä ole sopiva tilaisuus laskea\nleikkiä.\"\n\n\"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi\nJeanilta.\"\n\n\"Ei, _pardieu_, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas\nhalaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan\nkävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa.\"\n\n\"Käsikoukkua!\" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären\nhuoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin\nuusi epätoivoisen Nioben patsas.\n\n\"Niin, minut on puijattu\", sanoi kreivitär; \"mutta antaahan\nolla, saadaanpas nähdä... Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin\nmetsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene\".\n\n\"Oikein\", sanoi Jean.\n\n\"Odottakaahan!\" huudahti Richelieu. \"Ei hätiköimistä, ei happamia\nilmeitä... Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa,\nanteeksi.\"\n\n\"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni\naivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua\npolitiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus\nmeidät siihen korvia myöten... Te siis sanotte...?\"\n\n\"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa,\nkreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy\nkiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos\nhän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär.\nMinä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta\nmahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton...\"\n\nKreivitär aprikoi.\n\n\"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset\ntavat\", jatkoi herttua.\n\n\"Jos hänestä tulisi siveä!\" huudahti Jean kauhun vallassa.\n\n\"Kuka sen takaa, kreivitär?\" virkkoi Richelieu, \"vaihtelu viehättää\".\n\n\"Oh, mitä siihen tulee\", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena,\n\"sitä minä en luule\".\n\n\"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa\npirusta, joka rupesi munkiksi... Siis ei saa näyttää hapanta naamaa.\"\n\n\"Niin, sitä ei saa tehdä\", toisti Jean.\n\n\"Mutta minä halkean raivosta!\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon, _parbleu_; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää\nantako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata.\nHaljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille.\"\n\n\"Ja minun pitäisi mennä metsästysretkelle?\"\n\n\"Se olisi viisasta.\"\n\n\"Entä te itse, herttua?\"\n\n\"Oh, vaikka minun pitäisi metsästää nelinkontin, niin minä menen\nsinne.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!\" huudahti kreivitär\nnähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.\n\n\"Kreivitär\", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan,\n\"se on liian suuri onni...\"\n\n\"Joten siitä kieltäydytte, eikö niin?\"\n\n\"Minäkö? Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Ajatelkaa, te saatatte itsenne noloon asemaan.\"\n\n\"Minä en tahdo nolata itseäni.\"\n\n\"Hän tunnustaa sen, hän julkeaa tunnustaa sen!\" huudahti rouva\nDubarry.\n\n\"Kreivitär, kreivitär, herra de Choiseul ei anna minulle anteeksi\nkoskaan!\"\n\n\"Oletteko te jo niin sievissä väleissä herra de Choiseulin kanssa?\"\n\n\"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la\ndauphinen kanssa.\"\n\n\"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla\ntahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita.\nVielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä.\"\n\n\"Te tunnette minut väärin, kreivitär\", virkkoi herttua suudellen\nrouva Dubarryn kättä. \"Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun\nteille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en\nepäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan.\"\n\n\"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä\nsaan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä\nkuunnella ja puhutella ketään.\"\n\n\"Eikö edes kuningasta?\"\n\n\"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee\nepätoivosta hulluksi.\"\n\n\"Hyvä, se on sotataitoa, se.\"\n\n\"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin\ntyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni.\"\n\n\"Mitäkö minä aion tehdä? Tahdotko sen tietää?\"\n\n\"Luonnollisesti; ehkäpä siitäkin on meille jotakin apua.\"\n\n\"Hyvä, minä ajattelen, että...\"\n\n\"Että?\"\n\n\"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät\nmeitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että _Nouvelles à la main_\nhakkaa meitä niinkuin murekelihaa; _Le Gazetier cuirassé_ ampuu\nmeitä kyrassiemme rakoon; että _La Journal des Observateurs_\ntarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme\nsellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää.\"\n\n\"Ja loppupontenne, on?...\" kysyi herttua.\n\n\"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja\nvoiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni.\"\n\n\"Kuinka paljon?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria.\"\n\n\"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja\", sanoi rouva Dubarry\nkääntyen herttua de Richelieun puoleen.\n\n\"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää,\nhuomenna niittää.\"\n\nKreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla\nliikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi\nsen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta\nJeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen\npäästäen taskuunsa.\n\nSitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli\nkäsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen\npermannolla.\n\n\"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun\ntaas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin\", sanoi hän osoittaen\nherttuaa ja kreivitärtä. \"Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja\nsieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia\nnaamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!\"\n\n\"Tietäkää, herttua\", sanoi kreivitär, \"ettei hän vähääkään\ntosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa\nhän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin\npeliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa,\nsurkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!\"\n\nJean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa,\nvarasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä\nköyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.\n\n\"Mikä hauska nuori mies!\" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras,\njonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään\nsadattelee heidät pataluhaksi. \"Hän on teille sangen kallis... eikö\nniin, kreivitär?\"\n\n\"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä\nminuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä\nvuosittain.\"\n\nSeinäkello löi.\n\n\"Puoli yksi, kreivitär\", sanoi herttua; \"onneksi olette jo melkein\nvalmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne\ntäällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten\nnoustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki\ntehdään?\"\n\n\"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät\nMarlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan.\"\n\n\"Oh, minä olen varma, ettei kuningas ole millään tavoin muuttanut\nohjelmaa.\"\n\n\"Entä teidän suunnitelmanne, herttua? Sillä nyt on teidän aikanne\nalkaa.\"\n\n\"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti\non jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini.\"\n\n\"Herra d'Aiguillon?\"\n\n\"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin\nja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna.\"\n\n\"Ja te toivotte jotakin hänestä?\"\n\n\"Kyllä, madame, hänellä on aatoksia.\"\n\n\"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi\nehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä.\"\n\n\"Joten siis...?\"\n\n\"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra\nde Choiseulia.\"\n\n\"Tahdotteko, niin puhun teille suoraan, kreivitär?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat\nkepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te,\nkreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne\nmenettämään hänen rakkauttansa.\"\n\n\"_Dame_, saattaapa pohtia asiaa.\"\n\n\"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu\npaikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä\nkarkoittaaksenne hänet siitä pois.\"\n\n\"Niin, tosiaan ihmettä\", toisti Jeannette.\n\n\"Ja, paha kyllä, ihmiset eivät enää osaa tehdä ihmeitä\", jatkoi\nherttua.\n\n\"Ah\", vastasi rouva Dubarry, \"minä tunnen vielä yhden, joka osaa!\"\n\n\"Tehdäkö ihmeitä, kreivitär?\"\n\n\"_Ma foi_, sitä tarkoitan.\"\n\n\"Ettekä ole sitä sanonut minulle?\"\n\n\"Minä muistin sen vasta nyt, herttua.\"\n\n\"Luuletteko, että tuo veitikka voi päästää meidät kiipelistä?\"\n\n\"Minä uskon, että hän voi kaikkea, mitä tahtoo.\"\n\n\"Ohoh... Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin\nesimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa\nmukaan.\"\n\n\"Herttua\", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen\nvaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, \"hän on eräs mies,\njoka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV:n torilla ja\nennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar\".\n\n\"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin,\nettä minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?\"\n\n\"Sitä en laisinkaan epäile.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Siitä tiedosta ei teille ole mitään hyötyä.\"\n\n\"Missä hän oleksii?\"\n\n\"Oh, sitä minä juuri en tiedä.\"\n\n\"Eikö hän jättänyt teille osoitettaan?\"\n\n\"Ei. Hän sanoi itse tulevansa ottamaan palkintonsa.\"\n\n\"Mitä te hänelle lupasitte?\"\n\n\"Kaiken, mitä hän tahtoi.\"\n\n\"Ja hän ei ole tullut?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä\nennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada\nkäsiimme.\"\n\n\"Niin, mutta millä tavoin?\"\n\n\"Hänen nimensä, kreivitär? Hänen nimensä?\"\n\n\"Hänellä on niitä kaksi.\"\n\n\"Järjestyksessä siis: ensimmäinen?\"\n\n\"Kreivi de Fenix.\"\n\n\"Mitä, sekö herra, jota te osoititte minulle esittely-juhlissanne?\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Tuo preussilainen?\"\n\n\"Sama mies.\"\n\n\"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen\nlopussa on ollut i tai o.\"\n\n\"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin\nhaluatte.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\"\n\n\"Josef Balsamo.\"\n\n\"Mutta ettekö mitenkään voi saada häntä käsiinne?\"\n\n\"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka\nhänet tuntee.\"\n\n\"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla\nyksi.\"\n\n\"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de\nRichelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDES LUKU\n\nTaikuria tiedustellaan\n\n\nMarlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä\nvaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu\niltapuolen metsästys.\n\nViimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä\najometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.\n\nNe lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin\nMarcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen\nvillisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka\ntällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi\npöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä\njohtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa\nhallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska\nkilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa,\noli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää\nsiis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken\nvaralta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.\n\nSamoin oli Ludvig XV:nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen\nmetsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina,\nja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin\nmielentilansa mukaan.\n\nTänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello\nneljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty\nirti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään\nasti.\n\nRouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti\nkuin kuningas peuraa.\n\nMutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku\nesti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.\n\nKreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen\nvastustajan kuin hän oli itsekin.\n\nKun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa\nherttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi\npeuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin\nannoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he\nyhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja\nsärkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla\npyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi\nollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta\nja toinen edessään olevan kiven sammaleita.\n\nKreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi\nkuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja\nsaapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.\n\n\"Kas, jokin onnettomuus\", virkkoi kreivitär tyynesti.\n\n\"_Ma foi_, tosiaankin\", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa\neivät tunteet ole muodissa. \"_Ma foi_, vaunut ovat sirpaleina.\"\n\n\"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?\" kysyi kreivitär.\n\"Katsokaapas tuonne, herttua.\"\n\n\"En luule sitä ruumiiksi, sillä sehän liikkuu.\"\n\n\"Onko se mies vai nainen?\"\n\n\"En tiedä, näköni on niin heikko.\"\n\n\"Kas, nyt hän tervehtii meitä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän ei ole kuollut.\"\n\nJa Richelieu nosti varmuuden vuoksi kolmikolkkaista hattuaan.\n\n\"Kuinka, kreivitär\", sanoi marski, \"minusta näyttää...\"\n\n\"Minusta myöskin...\"\n\n\"Että se on hänen ylhäisyytensä prinssi Louis.\"\n\n\"Kardinaali Rohan omassa persoonassaan.\"\n\n\"Hittoako hän siellä tekee?\" kysyi herttua.\n\n\"Mennään katsomaan\", vastasi kreivitär. \"Champagne, aja noiden\nkaatuneiden vaunujen luo.\"\n\nKreivittären kuski käänsi heti syrjään tieltä ja ajoi metsään.\n\n\"_Ma foi_, hän on tosiaan monseigneur, itse kardinaali\", sanoi marski\nRichelieu.\n\nJa niin oli asia: hänen ylhäisyytensä oli heittäytynyt ruohikkoon\nodottamaan, että joku tuttu ajaisi ohitse.\n\nNähdessään rouva Dubarryn tulevan luokseen nousi hän ylös.\n\n\"Syvästi kunnioittaen, rouva kreivitär\", alkoi hän.\n\n\"Mitä, tekö täällä, kardinaali?\"\n\n\"Minä juuri.\"\n\n\"Käyden?\"\n\n\"En; istuen.\"\n\n\"Oletteko saanut vamman?\"\n\n\"En pienintäkään.\"\n\n\"Mutta miksi tuossa asemassa?\"\n\n\"Kysykääpäs vielä, madame: se on tuon tuhman kuskin syy, vintiön,\njonka hankin Englannista. Kun käskin häntä ajamaan oikotietä halki\nmetsän, aikoen yhtyä muuhun seurueeseen, kääntää hän niin jyrkästi,\nettä kaatoi minut, ja kaataessaan särki parhaat vaununi.\"\n\n\"Älkää olko millännekään, kardinaali\", sutkautti kreivitär;\n\"ranskalainen kuski olisi katkaissut kaulanne tai ainakin kaikki\nkylkiluunne\".\n\n\"Se on ehkä totta.\"\n\n\"Iloitkaa siis vain.\"\n\n\"Oh, kreivitär, minä olen filosofikin; mutta nyt minun täytyy\nodottaa, ja se on sietämätöntä.\"\n\n\"Odottaako, prinssi? Joku Rohanko odottaisi?\"\n\n\"Täytyy.\"\n\n\"_Ma foi_, ei suinkaan. Minä luovuttaisin mieluummin vaununi kuin\njättäisin teidät tänne.\"\n\n\"Toden totta, madame, te saatte minut suorastaan noloksi.\"\n\n\"Tulkaa tänne vaunuihin, prinssi, tulkaa.\"\n\n\"Kiitoksia, madame; mutta minä odotan Soubisea, joka on tuolla mukana\nmetsästämässä ja joka varmaan piakkoin ajaa tästä ohi.\"\n\n\"Mutta jospa hän on mennyt toista tietä?\"\n\n\"No, ei sitten väliä.\"\n\n\"Monseigneur, pyydän teitä kuitenkin.\"\n\n\"Ei, kiitän syvimmästi.\"\n\n\"Mutta miksikä ette tule?\"\n\n\"En tahdo teitä vaivata.\"\n\n\"Kardinaali, jos te ette tule vaunuihini, annan jonkun lakeijani\npitää laahustintani ja juoksen läpi metsän kuin metsänneito.\"\n\nKardinaali hymyili; ja kun hän ajatteli, että kreivitär saattaisi\ntulkita pahoin yhä jatkuvan kieltelemisen, niin hän päätti nousta\nhänen vaunuihinsa.\n\nHerttua de Richelieu oli jo luovuttanut hänelle paikkansa ja\nasettunut etuistuimelle.\n\nKardinaali ryhtyi kursailemaan, mutta herttua oli taipumaton.\n\nKreivittären hevoset ottivat pian takaisin hukatun ajan.\n\n\"Anteeksi, monseigneur\", sanoi kreivitär kardinaalille, \"mutta teidän\nylhäisyytenne on siis leppynyt metsästykselle?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska näen nyt teidät ensi kertaa mukana tällaisissa huvituksissa.\"\n\n\"Se ei johdu siitä, kreivitär. Mutta kun tulin Versaillesiin käymään\nkunniatervehdyksellä kuninkaan luona, sain kuulla, että hänen\nmajesteettinsa oli lähtenyt metsästysretkelle. Ja kun minulla oli\ntärkeää asiaa hänelle, läksin ajamaan hänen perästään. Mutta nyt en\nsaakaan tuon kirotun kuskin tähden puhua kuninkaan kanssa enkä joudu\nkaupunkiinkaan, erääseen kohtaukseen.\"\n\n\"Kuulittekos, madame\", virkkoi herttua nauraen, \"monseigneur\ntunnustaa suoraan asiansa... monseigneurilla on kohtaus\".\n\n\"Jonne minä en pääse, toistan sen\", vastasi kardinaali,\n\n\"Eikö joku Rohan, prinssi ja kardinaali, pääse minne tahtoo?\" kysyi\nkreivitär.\n\n_\"Dame\"_, huudahti prinssi, \"ei, ellei ihmettä tapahdu\".\n\nHerttua ja kreivitär katsahtivat toisiinsa; sana \"ihme\" toi heidän\nHiileensä heidän äskeisen keskustelunsa.\n\n\"_Ma foi_, prinssi\", sanoi kreivitär, \"koska tässä puhutte ihmeestä,\nniin tunnustan teille, että olen iloissani kohdatessani nyt jonkun\nkirkkoruhtinaan, kysyäkseni häneltä uskooko hän siihen\".\n\n\"Mihinkä, madame?\"\n\n\"Ihmeisiin, _parbleu_!\" huudahti herttua.\n\n\"Jumalan sana tekee sen uskonasiaksi, madame\", vastasi kardinaali\nkoettaen ottaa naamalleen uskovaisen ilmeen.\n\n\"Oh, minä en tarkoita Vanhan Testamentin ihmeitä\", vastasi kreivitär.\n\n\"Mutta mitä ihmeitä te sitten tarkoitatte, madame?\"\n\n\"Nykyajan ihmeitä.\"\n\n\"Sellaiset ovat harvinaisempia, täytyy minun tunnustaa\", virkkoi\nkardinaali. \"Ja kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin, mitä?\"\n\n\"_Ma foi_, minä olen nähnyt sellaista, joka oli ainakin sangen\nuskomatonta, ellei suorastaan ihmettä.\"\n\n\"Vai sellaista olette nähnyt, prinssi?\"\n\n\"Olen, kunniasanallani.\"\n\n\"Tiedättehän, madame\", virkkoi Richelieu, \"että hänen ylhäisyytensä\nväitetään olevan suhteissa henkiolentojen kanssa; ja se ei toki liene\naivan oikeaoppista\".\n\n\"Ei, mutta sen sijaan ehkä varsin mukavaa\", virkkoi kreivitär.\n\n\"Mutta mitä te näitte, prinssi?\"\n\n\"Minä olen luvannut olla siitä puhumatta.\"\n\n\"Oho, tämähän tuntuu aivan vakavalta.\"\n\n\"Niin on asia, madame.\"\n\n\"Mutta vaikka olettekin luvannut olla puhumatta noituudesta, niin\nette kai ole luvannut olla sanomatta noidan nimeä?\"\n\n\"En, sitä minä en ole tehnyt.\"\n\n\"No niin, prinssi, minun täytyy teille tunnustaa, että herttua ja\nminä olemme lähteneet tiedustelemaan yhdessä jonkinlaista taikuria.\"\n\n\"Aivanko totta?\"\n\n\"Kautta kunniani.\"\n\n\"Käyttäkää siis minun taikuriani.\"\n\n\"Sitä juuri toivoisin.\"\n\n\"Hän on kyllä valmis teitä palvelemaan, kreivitär.\"\n\n\"Ja minuako myöskin, prinssi?\" kysyi herttua de Richelieu.\n\n\"Kyllä, teitä myöskin, herttua.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Kreivi de Fenix.\"\n\nRouva Dubarry ja herttua kalpenivat ja katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Se on merkillistä!\" huudahtivat he molemmat yhtaikaa.\n\n\"Tunnetteko te hänet?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Emme. Mutta te pidätte häntä todellakin noitana?\"\n\n\"Kymmenen veroisena.\"\n\n\"Oletteko puhunut hänen kanssaan?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja havainnutko hänet...?\"\n\n\"Oikeaksi taikuriksi.\"\n\n\"Mutta missä tilaisuudessa?\"\n\n\"Hm...\" Kardinaali epäröi, sanoako, jossa annoin hänen povata\nitselleni.\n\n\"Ja povasiko hän totta?\"\n\n\"Kertoi nimittäin minulle asioita haudan tuolta puolelta.\"\n\n\"Ja hänellä ei ole muuta nimeä kuin tuo kreivi de Fenix?\"\n\n\"Kyllä: olen kuullut häntä mainittavan myöskin nimellä...\"\n\n\"Sanokaa jo, monseigneur\", äännähti kreivitär maltittomana.\n\n\"Josef Balsamo, madame.\"\n\nKreivitär pisti kätensä ristiin ja katsoi Richelieuhin. Marski\nkatseli kreivittäreen.\n\n\"Onko pahahenki hyvin musta?\" kysäisi rouva Dubarry äkkiä.\n\n\"Pahahenkikö, kreivitär? Häntä minä en ole nähnyt.\"\n\n\"Kuinka te voitte sellaista kysyäkään, kreivitär\", huudahti\nRichelieu. \"Onko se nyt kirkkoruhtinaalle sopivaa seuraa!\"\n\n\"Povattiinko teille sitten näyttämättä paholaista?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Kyllä\", vastasi kardinaali. \"Häntä näytetään ainoastaan huonommalle\nväelle; meistä selvitään ilman hänen apuaankin.\"\n\n\"Mutta kaikessa tapauksessa, prinssi, tässä on kuitenkin aina jonkin\nverran paholaisenkin temppuja alla\", jatkoi kreivitär.\n\n\"_Dame_, niin luulen.\"\n\n\"Vihreitä liekkejä, eikö niin? Aaveita, helvetin kattiloita, jotka\nlöyhkäävät kauheasti käristetyltä lihalta?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan; minun noitani on erinomaisen hienokäytöksinen\nmies, hän on hyvin sivistynyt ja ottaa teidät päin vastoin sangen\nkohteliaasti vastaan.\"\n\n\"Ettekö haluaisi antaa tuon taikurin ennustaa tulevaa kohtaloanne,\nkreivitär?\" kysyi marski de Richelieu.\n\n\"Minun täytyy myöntää, että mieleni tekee kovasti.\"\n\n\"Antakaa, siis, madame.\"\n\n\"Mutta missä sen saa tehdä?\" kysyi rouva Dubarry, toivoen, että\nkardinaali antaisi hänelle hänen haluamansa osoitteen.\n\nKardinaali vastasi:\n\n\"Eräässä oikein sievästi sisustetussa huoneessa.\"\n\nKreivitär saattoi tuskin salata maltittomuuttaan.\n\n\"No, mutta talo?\" kysyi hän.\n\n\"Oikea talo, vaikka hiukan omituista arkkitehtuuria.\"\n\nKreivitär hytkähteli ja polki jalkaansa, kun häntä niin huonosti\nymmärrettiin.\n\nRichelieu riensi häntä auttamaan.\n\n\"Mutta ettekö näe, monseigneur, että madame on jo ylen suuttunut, kun\nei saa tietää tuon taikurinne asuntoa?\" sanoi herttua.\n\n\"Taikurin asuntoako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ahaa\", vastasi kardinaali. \"No, _ma foi_, malttakaas... Voinkohan...\nniin... olkoon sitten, se on Maraisin kaupunginosassa, melkein\nbulevardin kulmassa, Rue Saint-Françoisin taikka Saint-Anastasen\nvarrella... Ei, niiden katujen varrella se ei ollut. Mutta ainakin\nsillä kadulla oli jonkin pyhimyksen nimi.\"\n\n\"Mutta minkä pyhimyksen, antakaa tulla, tehän tunnette ne ammattinne\npuolesta kaikki?\"\n\n\"Enpäs, _ma foi_, päinvastoin. Minä tunnen niitä sangen vähän\",\nvirkkoi kardinaali; \"mutta odottakaahan, minun lakeija-lurjukseni\ntietää sen varmaan\".\n\n\"Se on hyvä\", sanoi marski de Richelieu. \"Hänet otettiinkin tuonne\ntaakse mukaan. Pysäytä, Champagne, pysäytä.\"\n\nJa herttua de Richelieu nykäisi nauhasta, jonka toinen pää oli\nsolmittu kiinni ajajan pikkusormeen.\n\nKuski pysäytti hevoset niin rajusti, että niiden jäntevät reidet\nvapisivat.\n\n\"Olive, oletko sinä siellä?\" huusi kardinaali.\n\n\"Olen, monseigneur.\"\n\n\"Minnekkä minä ajoinkaan eräänä iltana, siellä Maraisin korttelissa,\netäällä?\"\n\nLakeija oli sangen hyvin kuullut koko keskustelun, mutta varoi\nnäyttämästä sitä kuulleensa.\n\n\"Maraisin korttelissako?\" toisti hän ja oli miettivinään ympäri\npäänsä.\n\n\"Niin, lähellä bulevardia.\"\n\n\"Minä päivänä, monseigneur?\"\n\n\"Silloin kun tulin takaisin Saint-Denisistä.\"\n\n\"Saint-Denisistä?\" hoki Olive yhä päästäkseen tärkeäksi henkilöksi ja\nnäyttääkseen luonnollisemmalta.\n\n\"Niin juuri, sieltä; vaunut odottelivat minua bulevardilla,\nmuistaakseni.\"\n\n\"Tosiaankin, monseigneur, aivan niin\", vastasi Olive. \"Muuan mies\ntuli vaunujen luokse ja työnsi niihin raskaan paketin, nyt minä sen\nmuistan.\"\n\n\"Paljon mahdollista; mutta kuka sinulle siitä puhuu, aasi!\" vastasi\nkardinaali.\n\n\"Mitä monseigneur sitten tahtoo?\"\n\n\"Tietää tuon kadun nimen.\"\n\n\"Rue Saint-Claude, monseigneur.\"\n\n\"Claude, sehän se oli!\" huudahti kardinaali. \"Olisin vaikka voinut\nlyödä vetoa, että jonkin pyhimyksen nimi se oli.\"\n\n\"Rue Saint-Claude!\" toisti myöskin kreivitär; ja hän loi uskottuunsa\nniin merkitsevän katseen, että marski, joka aina arasteli paljastaa\nsalaisuuksiaan, varsinkin nyt, kun oli kysymys salaliitosta,\nkeskeytti rouva Dubarryn huudahtaen:\n\n\"Kreivitär, tuolla on kuningas.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla, katsokaa.\"\n\n\"Kuningas, kuningas!\" huudahti kreivitär. \"Käännä vasemmalle,\nChampagne, vasemmalle, ettei hänen majesteettinsa meitä näe.\"\n\n\"Ja miksikä niin, kreivitär?\" kysyi kardinaali pelästyneenä. \"Minä\nluulin päinvastoin, että te veisitte minut hänen majesteettinsa\nluokse.\"\n\n\"Ah, sehän oli totta. Te haluatte nähdä kuningasta, te.\"\n\n\"Pelkästään sitä varten tänne tulinkin, madame.\"\n\n\"No, te saatte ajaa kuninkaan luo.\"\n\n\"Mutta entä te?\"\n\n\"Me jäämme tänne.\"\n\n\"Mutta, kreivitär...\"\n\n\"Älkää kursailko, prinssi, pyydän; kukin pitää huolen omista\nasioistaan. Kuningas on tuolla, tuon kastanjapuu-ryhmän varjossa,\nteillä on kuninkaalle asiaa, se sopii hyvin. Champagne!\"\n\nChampagne pysäytti heti.\n\n\"Champagne, laske meidät maahan ja vie sitten hänen ylhäisyytensä\nkuninkaan luokse.\"\n\n\"Hm, yksinänikö, kreivitär?\"\n\n\"Tehän toivoitte saavanne puhella kuninkaan kanssa, herra kardinaali.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Nyt saatte hänet aivan kokonaan haltuunne.\"\n\n\"Oi, te kukkuroitte minut kohteliaisuudella.\"\n\nJa kirkkoruhtinas suuteli hienosti rouva Dubarryn kättä.\n\n\"Mutta te, madame, minnekä te vetäydytte?\" kysyi hän.\n\n\"Tänne vain, tammistoon.\"\n\n\"Kuningas lähtee etsimään teitä.\"\n\n\"Sen parempi.\"\n\n\"Hän tulee kovin rauhattomaksi, kun ei näe teitä.\"\n\n\"Ja se kiusaa häntä, sitä minä tahdonkin.\"\n\n\"Te olette jumalallinen, kreivitär.\"\n\n\"Samoin sanoo kuningaskin aina kun olen häntä kiusannut. Champagne,\nkun olet saattanut hänen ylhäisyytensä, aja takaisin täyttä laukkaa.\"\n\n\"Tottelen, rouva kreivitär.\"\n\n\"Hyvästi, herttua\", sanoi kardinaali.\n\n\"Näkemiin, monseigneur\", vastasi herttua.\n\nLakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär,\nviimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat\nalas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään\nnopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen\nkaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä\nsilmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän\nsaattoivatkin helposti nähdä.\n\nRouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen\nja veti hänet mukaansa metsikköön.\n\n\"Kuulkaas\", sanoi hän, \"luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon\nkardinaalin luoksemme\".\n\n\"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän\", vastasi herttua.\n\n\"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille.\"\n\n\"Me siis menemme hänen luokseen?\"\n\n\"Tietysti. Mutta...\"\n\n\"Mitä mutta, kreivitär?\"\n\n\"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Noitaa, tietysti. Minä olen hyvin taikauskoinen.\"\n\n\"Oi, hemmetti!\"\n\n\"Entä te, uskotteko te ennustuksiin?\"\n\n\"Hm, en voi kieltää, kreivitär.\"\n\n\"Tuo minun kohtaukseni taikurin kanssa...\"\n\n\"On selvä todistus. Ja minä itsekin\"... sanoi vanha marski raaputellen\nkorvallistaan.\n\n\"Niin mitä, te itse?\"\n\n\"Minäkin tutustuin kerran erääseen taikuriin...\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Sellaiseen, joka teki minulle kerran hyvän palveluksen.\"\n\n\"Minkä palveluksen, herttua?\"\n\n\"Herätti minut kuolleista.\"\n\n\"Herätti kuolleista? Teidätkö?\"\n\n\"Aivan niin, minä olin suorastaan kuollut.\"\n\n\"Kertokaa minulle tuo, herttua.\"\n\n\"Mennään siis piiloon.\"\n\n\"Herttua, te olette aika pelkuri.\"\n\n\"Enpä suinkaan. Minä olen viisas, siinä kaikki.\"\n\n\"Olemmeko tässä nyt turvassa?\"\n\n\"Luulenpa.\"\n\n\"No, antaa tarinan tulla.\"\n\n\"Se on tällainen. -- Minä olin silloin Wienissä. -- Se tapahtui\nsiihen aikaan, jolloin olin siellä lähettiläänä. -- Minua pistettiin\neräänä iltana miekalla läpi koko ruumiin. Se oli aviomiehen miekka,\nja piru niiden eteen joutukoon. Minä kaaduin, minut nostettiin\nmaasta. Olin kuollut.\"\n\n\"Kuinka, kuollutko?\"\n\n\"_Ma foi_, melkein kuollut. -- Kulkeepa siitä ohitse noita ja kysyy,\nketä siinä sillä tavoin kannetaan. Vastaavat hänelle, että se olen\nminä. Hän pysäyttää paarit, kaataa pari, kolme pisaraa haavaani, en\ntiedä mitä, ja toiset kolme huulilleni: verenjuoksu lakkaa, minä alan\njälleen hengittää, avaan silmäni, ja olen pelastunut.\"\n\n\"Se oli Jumalan ihmetyö, herttua.\"\n\n\"Ei, päinvastoin pelkään ja uskon, että se oli paholaisen ihmetyö.\"\n\n\"Olette oikeassa, marski. Jumala ei olisi pelastanut teidän laistanne\nveitikkaa. Kunnia sille, jolle se tulee. Ja elääkö tuo noitanne\nvielä?\"\n\n\"Sitä epäilen, ellei hän ole keksinyt kultatinktuuria.\"\n\n\"Niinkuin te, marski?\"\n\n\"Uskotteko tekin noita juttuja?\"\n\n\"Minä uskon vaikka mitä. Oliko hän vanha?\"\n\n\"Itse Metusalem.\"\n\n\"Ja hänen nimensä?\"\n\n\"Komea kreikkalainen nimi: Althotas.\"\n\n\"Oh, sehän on kauhea nimi, marski.\"\n\n\"Eikö olekin, madame?\"\n\n\"Herttua, tuossa tulevat vaunut takaisin.\"\n\n\"Oivallista.\"\n\n\"Onko asia päätetty?\"\n\n\"Kyllä, kautta kunniani.\"\n\n\"Me lähdemme Pariisiin?\"\n\n\"Pariisiin.\"\n\n\"Rue Saint-Claudelle?\"\n\n\"Jos tahdotte... Mutta kuningas kun odottaa...\"\n\n\"Ainakin se saisi minut lähtemään, herttua, ellen muutenkin oli\npäättänyt lähteä. Hän on kiusannut minua; nyt on sinun vuorosi\nraivostua, Ranska!\"\n\n\"Mutta ehkä luullaan, että teidät on ryöstetty, että olette\nharhautunut.\"\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä, kun minut on nähty teidän seurassanne,\nmarski.\"\n\n\"Kuulkaa, kreivitär, minä olen vuorostani suora: minä pelkään!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Pelkään, että kerrotte tästä jollekulle, ja että joudun\nnaurunalaiseksi.\"\n\n\"Silloin nauretaan meille molemmille, koska lähden sinne teidän\nseurassanne.\"\n\n\"Tarkoin ajatellen saatte minut lähtemään, kreivitär. Muuten: jos\nminut petätte, niin minä sanon...\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Että te läksitte sinne minut kanssani kahden.\"\n\n\"Teitä ei uskota, herttua.\"\n\n\"Oho, jos vain hänen majesteettinsa ei olisi niin lähellä...\"\n\n\"Champagne! Champagne! Tuota kautta, tuon metsikön takaa ettei minua\nnähdä. Germain, avaa vaunujen ovi. Kas niin. Nyt Pariisi, Maraisin\nkaupunginosa, Rue Saint-Claude, täyttä laukkaa.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU\n\nPikaviesti\n\n\nKello oli kuusi illalla.\n\nSiinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen\nolemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan\nvieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen\npyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.\n\nMutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin\nkatkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä\nLorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän\nojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.\n\nLorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän\nsaanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti\nluonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi\nBalsamoa hirmuvaltiaakseen.\n\nSitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin\npukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten\nsulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon\nhän vaati Lorenzaa alistumaan.\n\nBalsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti.\nNäki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton\nvaltapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.\n\n\"Lorenza\", sanoi Balsamo vaimolleen, \"rakas lapsukaiseni, miksi\nmoinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi\nette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti,\nniin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei\nteidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää\nolemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken\npuhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte.\nSilloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi\nainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin\nsiitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa\ntämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla\ntavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette\ntahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet\nnaiset kateelliseksi?\"\n\n\"Siksi, että te olette minulle kauhistus\", vastasi ylpeä nuori nainen.\n\nBalsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.\n\n\"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään\",\nsanoi hän; \"ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan\nkohtaloanne\".\n\n\"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en\nvalittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää\nkoskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani\nkäymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen\nsamanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä:\nne kuolevat, mutta ne eivät laula.\"\n\nBalsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.\n\n\"No, no, Lorenza\", sanoi hän, \"olkaa nyt rauhallinen, olkaa\nalistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka\nrakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona.\"\n\n\"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!\"\n\nBalsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.\n\n\"Te olette hupsu\", sanoi hän. \"Tiedätte kai, että te ette voi kuolla\nniin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä,\njos tulette sairaaksi.\"\n\n\"Oh\", huudahti Lorenza, \"te ette voi parantaa minua, kun kerran\ntapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni\".\n\nBalsamon pintaa väristi.\n\n\"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni\", jatkoi\nLorenza vihasta suunniltaan.\n\nKalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja\nuhkaavalla äänellä hän sanoi:\n\n\"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä\n_parantaa_, mutta minä _herätän_ teidät ylös _kuolleista_!\"\n\nLorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon\nmahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.\n\nNiin pelastui Balsamo siitä pelosta.\n\nNyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon\nsyytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.\n\nMutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli\nsuljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli\nmahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz\nsoitti.\n\nSe kilahti kolme kertaa nopeasti ja yhtä pitkäin väliaikain jälkeen.\n\n\"Pikaviesti\", sanoi Balsamo.\n\nLyhyen tuokion perästä soi kello uudestaan.\n\n\"Ja kiireellinen\", jatkoi Balsamo.\n\n\"Ah, minä pääsen siis teistä!\" huudahti Lorenza.\n\nBalsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.\n\n\"Vielä kerran\", sanoi Balsamo, \"vielä ja viimeisen kerran:\neläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin,\nLorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se\nystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme.\"\n\nLorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät\nhaeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi\nhänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli\nliiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet\nsilmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi\nnähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.\n\nBalsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt\nelonmerkkiäkään.\n\nSitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.\n\nSamassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen\nliikkeitään kiihkein silmin.\n\n-- Niin, -- tuumi Balsamo itsekseen, -- sinä tahdot nähdä, mitä tietä\nminä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, --\nvoisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät,\nsiksi sinä seuraat minua silmilläsi.\n\nJa Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin\nvastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista\nkohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin\ntikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:\n\n\"Nukkukaa.\"\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka\nvarressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten\nalas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat\nsivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.\n\nBalsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin\nkauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.\n\nSilloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys\nitsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen\notsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen\nsilmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin\nlienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä\npäivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.\n\nBalsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata\nitseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti,\nriensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.\n\nFritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli\npikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut\nsaappaat.\n\nTämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies;\nainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että\nolisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä\nolennolta.\n\nVasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän\ntaas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu\ntunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta\nmitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.\n\nPostimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi\nsiihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut\nhuomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni\npaneminen.\n\nTähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta,\njoka hänellä oli kädessään.\n\nNähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.\n\n\"Mistä tulet?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Rouenista, mestari.\"\n\n\"Mikä mies olet?\"\n\n\"Minä olen rouva de Grammontin pikalähetti.\"\n\n\"Kuka sinut on siihen toimeen hommannut?\"\n\n\"Suurkoptin tahto.\"\n\n\"Mitä määräyksiä sait astuessasi hänen palvelukseensa?\"\n\n\"Olla salaamatta mitään mestarilta.\"\n\n\"Minnekä nyt menet?\"\n\n\"Versaillesiin.\"\n\n\"Mitä sinne viet?\"\n\n\"Kirjettä.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Ministerille.\"\n\n\"Anna tänne.\"\n\nPikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta\nlaukusta, joka hänellä oli selässään.\n\n\"Tuleeko minun odottaa?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä odotan.\"\n\n\"Fritz.\"\n\nSaksalainen ilmestyi huoneeseen.\n\n\"Vie Sebastian kätköön keittiökamariin.\"\n\n\"Hän tietää minun nimeni\", supisi illuminaattilahkon jäsen\ntaikauskoisesti peloissaan.\n\n\"Hän tietää kaikki\", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen\nhuoneeseen.\n\nBalsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua\nkirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet\nsäästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän\nhuomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.\n\nSitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan\nhuoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.\n\nLorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana\nja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli\nsuonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten\npikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.\n\n\"Näetkö?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Kyllä, minä näen\", vastasi Lorenza.\n\n\"Mikä minulla on kädessäni?\"\n\n\"Kirje.\"\n\n\"Voitko sen lukea?\"\n\n\"Voin.\"\n\n\"No luepas.\"\n\nNyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana\nsanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin\nLorenza ne lausui:\n\nPikaviesti\n\n    'Rakas veli!\n\n    Kuten jo arvasin, on karkoituksestani ainakin jotakin hyötyä.\n    Minä erosin tänä aamuna Rouenin presidentistä; hän on meidän\n    puolellamme, mutta pelkää. Minä olen yllyttänyt häntä sinun\n    nimessäsi. Vihdoin hän päätti rohkaista itsensä, ja hänen\n    virkaveljiensä esitykset joutuvat viikossa Versaillesiin.\n\n    Minä matkustan heti Rennesiin, ravistellakseni hiukan Karadeucia\n    ja Chalotaisia, jotka nukkuvat.\n\n    Meidän Caudebeciin sijoitettu asiamiehemme oli Rouenissa. Minä\n    tapasin hänet. Englanti ei hellitä kesken; se valmistaa ankaraa\n    noottia Versaillesin kabinetille.\n\n    X... kysyi minulta, pitäisikö hänen antaa siitä tieto. Minä\n    sanoin, että hän saa sen tehdä. Sinulle toimitetaan viimeiset\n    häväistyskirjoitukset rouva Dubarryä vastaan, nimittäin ne, jotka\n    ovat lähteneet Thevenotin, Moranden ja Delillen kynästä. Ne ovat\n    pommeja, joilla voisi räjäyttää kokonaisen kaupungin.\n\n    Täällä liikkui ilkeä huhu, nimittäin että olisit joutunut\n    epäsuosioon. Mutta sinä et ole siitä minulle vielä kirjoittanut,\n    joten minä sille vain nauroin. Älä kuitenkaan anna minun olla\n    huolissani, lähetä minulle kohta vastaus kirjeen tuojalla.\n    Kirjeesi löytää minut Caenista, missä minun täytyy valmistella\n    eräitä herroja.\n\n    Hyvästi, syleilen sinua hellästi.\n\n                                     Herttuatar _de Grammont_.'\n\nTämän luettuaan Lorenza vaikeni.\n\n\"Etkö näe enää muuta?\" kysyi Balsamo.\n\n\"En näe.\"\n\n\"Eikö ole mitään jälkilisäystä?\"\n\n\"Ei.\"\n\nBalsamon otsa oli kirkastunut sikäli kuin Lorenza luki kirjettä, ja\nnyt otti hän herttuattaren kirjeen häneltä.\n\n\"Tämä on harvinainen asiapaperi, jonka he saavat minulle kalliisti\nmaksaa\", sanoi Balsamo. \"Oh, miksi he menevätkään kirjoittamaan\ntällaisia asioita\", jatkoi hän huudahtaen. \"Naiset, naiset ne aina\npilaavat suurten ja eteväin miesten hommat! Tuota Choiseulia ei ole\nvoinut kukistaa kokonainen armeija vihollisia, kokonainen maailma\njuonia, ja kas nyt murskaa hänet nainen hellällä henkäisyllään.\nTosiaan, kaikki meidät kukistaa naisten vilppi ja heikkous... Jos\nmeillä on sydän, tai sydämessämme ainoastaan jokin herkkä hermo, niin\nolemme tuhon omat!\"\n\nJa näitä sanoja virkkaessaan katseli Balsamo kuvaamattoman hellästi\nLorenzaa, joka värisi hänen katseensa kosketuksesta.\n\n\"Onko se totta, mitä ajattelen?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Ei, ei, se ei ole totta\", vastasi Lorenza kiihkeästi. \"Näethän,\nettä rakastan sinua liian suuresti; kuinka voisin vahingoittaa sinua\nniinkuin nuo muut älyttömät ja sydämettömät olennot!\"\n\nBalsamo antoi itsensä hervota lumoojansa käsivarsien syleilyyn.\n\nÄkkiä kajahti kaksi helähdystä Fritzin kellosta.\n\n\"Kaksi vierasta\", virkkoi Balsamo.\n\nKiivas soitto päätti Fritzin merkinantolauselman.\n\nBalsamo irtautui Lorenzan syleilystä ja poistui huoneesta, jättäen\nnuoren naisen yhä unitilaan.\n\nMennessään alas saliin hän kohtasi pikalähetin, joka odotti\nmestarinsa käskyjä.\n\n\"Tässä on kirje\", sanoi Balsamo hänelle.\n\n\"Mitä minun sillä on tehtävä?\"\n\n\"Vie se määräpaikkaansa.\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"Ei.\"\n\nSalaseuran jäsen katseli kirjeen kuorta ja sinettiä, ja kun hän näki,\nettä ne olivat yhtä ehyet kuin äskenkin, äännähti hän ilosta ja\nkatosi pimeyteen.\n\n\"Mikä vahinko, ettei voi säilyttää tuollaista alkuperäistä\nkäsikirjoitusta\", virkkoi Balsamo. \"Ja varsinkin: mikä vahinko, ettei\nsitä voi lähettää varmojen kätten kautta itselleen kuninkaalle!\"\n\nFritz ilmestyi nyt Balsamon eteen.\n\n\"Kuka tänne tuli?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Muuan herra ja nainen.\"\n\n\"Ovatko he käyneet täällä ennen?\"\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Tunnetko heidät?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Onko nainen nuori?\"\n\n\"Nuori ja kaunis.\"\n\n\"Entä mies?\"\n\n\"Noin kuudenkymmenen tai viidenseitsemättä vuoden ikäinen.\"\n\n\"Missä he ovat?\"\n\n\"Salissa.\"\n\nBalsamo meni nyt saliin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU\n\nManaus\n\n\nKreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli\npukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli\nollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa\nhotellissaan.\n\nHän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun\nkanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja\noli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin\nsisäpalvelijan tapaan.\n\n\"Herra kreivi\", kysyi rouva Dubarry; \"tunnetteko minua?\"\n\n\"Kyllä hyvin, kreivitär\", vastasi Balsamo.\n\nRichelieu pysyi taempana.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa, madame, ja tekin, monsieur.\"\n\n\"Hän on minun intendenttini\", sanoi kreivitär.\n\n\"Te erehdytte, madame\", vastasi Balsamo ja kumarsi. \"Herra on herttua\nde Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen\nkiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.\n\n\"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa\nhenkemme.\"\n\n\"Ah, ah, herttua\", virkkoi kreivitär nauraen. \"Kuulitteko nyt,\nherttua?\"\n\n\"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?\" kysyi herttua\nkummastellen.\n\n\"Niin, monseigneur, -- Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte\nsiellä lähettiläänä.\"\n\n\"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani.\"\n\nBalsamo hymyili.\n\n\"Totta kai, herttua\", vastasi hän, \"koska tapasin teidän\nkuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte\nsaanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa\nmainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni...\nNiin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja\nAlenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita.\"\n\n\"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä\nikäinen\", keskeytti marski.\n\n\"No mutta huomatkaa toki, herttua!\" huudahti kreivitär nauraen niin\nettä kaikui; \"te unohdatte, että seisotte noidan edessä; -- uskotteko\nnyt häneen?\"\n\n\"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär.\" Sitten kääntyi\nRichelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: \"Mutta silloin, silloin\nteidän nimenne oli...\"\n\n\"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä\njokaisen uuden sukupolven muuttuessa... ja vuonna 1725 oli meillä\nmuotina, että nimen täytyi päättyä tavulla _us_ tai _os_ taikka\n_as_; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut\npäähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. --\nTämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär,\nja samoin teitä, hyvä herttua...\"\n\n\"Me tulimme pyytämään teiltä neuvoa, marski ja minä.\"\n\n\"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on\ntullut teille aivan luonnostansa.\"\n\n\"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne\nkummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se\nmilloinkaan.\"\n\n\"Älkää koskaan epäilkö sitä, mitä tiede sanoo, madame.\"\n\n\"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se\njohtuu\", selitti marski de Richelieu. \"Tässä ei ole kysymys haavasta,\njoka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla.\"\n\n\"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla...\"\nvastasi Balsamo. \"Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se.\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasi kreivitär, alkaen vavista. \"Kuulkaa nyt,\nherttua, mitäs tällaisesta sanotte?\"\n\n\"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame\", virkkoi Balsamo, joka\nsaattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu\nolivat niin levottomia.\n\n\"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin\nparannuskeinon\", lisäsi marski.\n\n\"Siihenkö tautiin, joka teitä vaivaa?\"\n\n\"Niin; sen nimi on Choiseul.\"\n\n\"Ja te tahtoisitte siitä päästä?\"\n\n\"Kyllä, suuri noita, juuri niin.\"\n\n\"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys\nammattikunniastanne.\"\n\n\"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame.\nKuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne\nennakolta määrätyt ajatukset mielessään?\"\n\n\"Minä tunnustan, herra kreivi, -- _ma foi_, onhan ihanaa, että saa\nkutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista\ntavoistaan.\"\n\nBalsamo hymyili.\n\n\"Puhukaa\", sanoi hän, \"olkaa suora\".\n\n\"Kautta kunniani, muuta en tahdokaan\", vastasi herttua.\n\n\"Te aioitte kysyä neuvoa eräässä omassa asiassanne?\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Haa, salahankittelija!\" huudahti kreivitär. \"Siitä asiasta ei hän\npuhunut minulle mitään.\"\n\n\"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin\nainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan\", vastasi marski.\n\n\"Miksikä ette, herttua?\"\n\n\"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne\nkorviin saakka.\"\n\n\"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut\nposkeni, eikä punastusta näy.\"\n\n\"No, hyvä\", vastasi Richelieu; \"kas tällaista minä ajattelin. Varokaa\nnyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!\"\n\n\"Pistäkää vain, kyllä minullakin on hattuja.\"\n\n\"Oh, mutta ehkäpä lyötte minua, jos sanon, mitä aioin.\"\n\n\"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi\", virkkoi Balsamo\nvanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.\n\n\"No niin\", jatkoi Richelieu; \"kuulkaa nyt: kunpa en vain\nnärkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea... Kuinkas sen nyt\nsanoisinkaan?\"\n\n\"Miten pitkäpiimäinen te olette\", huudahti kreivitär.\n\n\"Te siis tahdotte, että puhun?\"\n\n\"Tahdon!\"\n\n\"Aivan jyrkästi?\"\n\n\"Tietysti; johan olen sen sanonut!\"\n\n\"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta\nhänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun\nkeksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin.\"\n\n\"Tuossa ei ole mitään minua loukkaavaa, herttua\", huomautti rouva\nDubarry.\n\n\"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No\nniin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista\neliksiriä... teidän täytyisi...\"\n\n\"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla\nhuvitetuksi?\" keskeytti Balsamo.\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä.\nJokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman.\"\n\n\"Jonka vaikutus koituu kreivittären hyväksi?\" jatkoi herttua de\nRichelieu.\n\n\"Herttua!\" huudahti kreivitär.\n\n\"Oh, johan tiesin, että te suuttuisitte; mutta te tahdoitte itse\ntätä.\"\n\n\"Te olette oikeassa, herttua\", vastasi Balsamo; \"katsokaa nyt,\nkuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole\nkysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta\nRanskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä\nkymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta.\nHerra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan\nvallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi marski. \"Mutta se olisi kuitenkin hänelle ainoa\nkeino.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"_Dame_, keksikää siis parempi.\"\n\n\"No, luulenpa, että se on helppoa.\"\n\n\"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään\nymmälleen.\"\n\n\"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa\nkuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, -- katsoen tietysti\nkuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele\npettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee.\"\n\n\"Mitä hän sitten tekee?\"\n\n\"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee\nparlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan.\"\n\n\"Kyllä; mutta pitäisi saada tietää, millä tavoin.\"\n\n\"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille,\nettei heitä rangaista.\"\n\n\"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada\ntietää.\"\n\n\"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle\nmuuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan\npelästyneitä?\"\n\n\"Toden totta, sitä varten hän on varmasti sinne matkustanut.\"\n\n\"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin\nettä hän vetäysi syrjään.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin\nmitä uskotellaan?\"\n\n\"Rouva Grammontia täytyy syyttää.\"\n\n\"Oh, ellei tarvitsisi muuta kuin syyttää, kreivi!...\" virkkoi marski.\n\n\"Syytös täytyy, ikävä kyllä, näyttää toteen\", jatkoi kreivitär.\n\n\"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että\nChoiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?\"\n\n\"Ei mitenkään!\" huudahti kreivitär.\n\n\"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin\npetos\", jatkoi Balsamo varmasti, \"näyttää se selvästi, tarkoin ja\nvakuuttavasti hänen majesteetilleen\".\n\nMarski heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon ja purskahti iloiseen\nnauruun.\n\n\"Hän on mainio!\" huudahti hän; \"hän ei epäile mitään. Saada nyt herra\nde Choiseul kiinni itse työssä... siinä kaikki... ei muka muuta\nmitään!\"\n\nBalsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin\nilonpuuska loppui.\n\n\"Kas niin\", sanoi sitten Balsamo, \"puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja\njohtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia\".\n\n\"Tehdään se.\"\n\n\"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen\nylläpitäjäksi?\"\n\n\"Se on jo myönnetty; mutta todistukset?\"\n\n\"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia\nvastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?\"\n\n\"Kyllä luullaan; mutta todistukset?...\"\n\n\"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären\njulkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin\nkarkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle\nluvannut?\"\n\n\"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta\", virkkoi kreivitär;\n\"mutta sekin täytyisi todistaa... Jos minä vain sen voisin!\"\n\n\"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka.\" Marski puhalsi\nkämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:\n\n\"Niin, niin, joutavanpäiväinen seikka vain!\"\n\n\"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje\", sanoi Balsamo. \"Aivan\nniin... sellainen pikkuasia...\"\n\n\"Kirje rouva de Grammontilta, vai mitä, herra marski?\" jatkoi kreivi.\n\n\"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen\", huudahti\nrouva Dubarry. \"Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä\nolen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole\nonnistunut.\"\n\n\"Siksi, että te ette ole kääntynyt minun puoleeni, madame\", vastasi\nBalsamo.\n\n\"Kuinka tarkoitatte?\" äännähti kreivitär.\n\n\"Niin, jos olisitte kääntynyt minun puoleeni, olisin minä...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Auttanut teidät pulasta.\"\n\n\"Te?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Onko jo nyt liian myöhäistä?\"\n\nBalsamo hymyili.\n\n\"Myöhäistä ei ole mikään koskaan.\"\n\n\"Oi, rakas kreivi...\", sanoi rouva Dubarry ja pisti kätensä ristiin.\n\n\"Te siis tahtoisitte tuollaisen kirjeen?\"\n\n\"Oi, tahtoisin.\"\n\n\"Rouva de Grammontin kirjeen?\"\n\n\"Jos se vain on mahdollista.\"\n\n\"Ja joka paljastaa herra de Choiseulin kolmessa äsken puhutussa\nkohdassa?\"\n\n\"Niin, jos saisin... antaisin vaikka toisen silmäni.\"\n\n\"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon\nkirjeen...\"\n\n\"Annatte?\"\n\n\"Annan sen teille ilmaiseksi.\"\n\nJa Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. \"Mikä\ntuo on?\" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. \"Juuri niin,\nsanokaapa, mikä se on?\" kysyi herttua. \"Toivomanne kirje.\"\n\nJa Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää\nhiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.\n\nSikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi\nja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.\n\n\"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!\" mutisi\nRichelieu, kun Balsamo lopetti.\n\n\"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin\nkirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie\nparaikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille.\"\n\n\"Taivaan Jumala!\" huudahti marski. \"Puhutteko te totta, herra\nBalsamo?\"\n\n\"Minä puhun aina totta, herra marski.\"\n\n\"Että herttuatar olisi kirjoittanut moisen kirjeen?\"\n\n\"Varmasti, herra marski.\"\n\n\"Hän olisi ollut niin varomaton!\"\n\n\"Se näyttää uskomattomalta, sen myönnän. Mutta se on kuitenkin totta.\"\n\nVanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua\nsanaakaan.\n\n\"Niin\", virkkoi rouva Dubarry viimein, \"minä olen samaa mieltä kuin\nherttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont\nolisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle\nalttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen...\nSitäpaitsi... saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se\ntäytynyt saada myöskin lukea.\"\n\n\"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt\nitsellään: se olisi kallis saalis\", kiiruhti marski sanomaan.\n\nBalsamo pudisti päätänsä.\n\n\"Oh, monsieur\", vastasi hän, \"sellainen teko sopii niille, jotka\nmurtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen... mutta ei\nmiehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä... Hyi, minäkö\nkirjeitä murtamassa!... Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra\nde Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta\nneuvoa... hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa.\nTe toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa\nminulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?\"\n\n\"Oh, herra kreivi\", huudahti rouva Dubarry.\n\n\"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä\nymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de\nChoiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te\nhyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te\nette sitä usko.\"\n\n\"Niin, niin, mutta... mutta...\"\n\n\"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on\nsiitä jäljennös.\"\n\n\"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?\" huudahti\nRichelieu.\n\n\"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te\ntahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka\non elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta.\"\n\n\"Oho\", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; \"nyt turmelitte\nhyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!\"\n\n\"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en _minä_ ole\nlähtenyt hakemaan _teitä_ kuninkaan metsästysretkellä.\"\n\n\"Herttua, hän on oikeassa\", sanoi kreivitär. \"Herra Balsamo, minä\nrukoilen, älkää tulko malttamattomaksi.\"\n\n\"Se, jolla on aikaa, ei tule koskaan malttamattomaksi, madame.\"\n\n\"Pyydän... lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää,\njota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette\nsaanut ilmi moisia salaisuuksia?\"\n\n\"Sitä en epäröi sanomasta, madame\", vastasi Balsamo hitaasti aivan\nkuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. \"Sen ilmoitti minulle\nääni.\"\n\n\"Ääni?\" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. \"Teille ilmoittaa\ntällaista ääni?\"\n\n\"Niin; kaiken, mitä minä tahdon tietää.\"\n\n\"Ääni on teille sanonut, mitä rouva de Grammont on kirjoittanut\nveljelleen?\"\n\n\"Vakuutan, madame, että minulle on sen sanonut ääni.\"\n\n\"Sepä on ihmeellistä.\"\n\n\"Mutta te ette sitä usko?\"\n\n\"No, en, kreivi\", vastasi herttua. \"Kuinka oletatte, että minun\npitäisi uskoa tuollaista?\"\n\n\"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti,\njoka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?\"\n\n\"_Dame_!\" huudahti kreivitär.\n\n\"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen\", innostui herttua\nvakuuttamaan. \"Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on\netuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita.\"\n\nBalsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että\nkreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja\nitsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän\nläikän niskassaan ja sydämessään.\n\n\"Niin\", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, \"niin, minä yksinäni näen\nja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun\nsellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te,\nherttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan\naarteeni ja annan siitä muillekin... Haluttaisiko teitä suuresti\nkuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin,\nettei olisi vapissut.\n\n\"Kyllä\", soperteli kreivitär.\n\n\"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla.\nMitä kieltä toivotte sen puhuvan?\"\n\n\"Ranskaa, olkaa hyvä\", vastasi kreivitär. \"Minä en osaa muita, ja\npelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta.\"\n\n\"Entä te, herra herttua?\"\n\n\"Niinkuin kreivitärkin... ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni\ntoistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin\nkasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen\nkieltä.\"\n\nBalsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei\npieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.\n\n\"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi\nvaikutuksille\", lisäsi Balsamo.\n\nKreivitär kalpeni, meni herttuan luo ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\nKun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä\nhuoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla\näänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä\nlukijoillemme käännämme:\n\n\"Ystäväni... kuuletko minua?... Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta\nja soita kaksi kertaa.\"\n\nBalsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja\nkreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa\njännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi\nselvästi kaksi kertaa.\n\nKreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla\nhikeä otsaltaan.\n\n\"Koska minua kuulet\", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, \"niin paina\nmarmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana\nsilmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni\nlävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä\nolevaan huoneeseen.\"\n\nTuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja\nettä sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa,\nniinkuin aaveen häilyvää liitelyä.\n\n\"Mitä kieltä tuo on?\" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka\nrauhallinen. \"Onko se kabbalankieltä?\"\n\n\"Kyllä, herttua, se on kieltä, jota käytetään henkien manauksessa.\"\n\n\"Mutta tehän sanoitte, että me sitä ymmärtäisimme.\"\n\n\"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä,\nmitä minä itse sanon.\"\n\n\"Ja nyt on piru tullut?\"\n\n\"Onko teille kukaan puhunut pirusta, herttua?\"\n\n\"Niin, minä luulin, ettei muita manalakaan kuin pirua.\"\n\n\"Manata voi jokaista henkiolentoa.\"\n\n\"Ja sellainen yliluonnon olentoko...?\"\n\nBalsamo ojensi kätensä verhoa kohti, joka kätki viereisen huoneen\noven.\n\n\"On välittömässä yhteydessä kanssani, monseigneur.\"\n\n\"Minua peloittaa\", sanoi kreivitär; \"entä te, herttua?\"\n\n\"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin\nMahonin tai Filipsburgin kentällä.\"\n\n\"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte\nkuulla\", sanoi Balsamo.\n\nJa hän kääntyi oveen päin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU\n\nÄäni\n\n\nSeurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo\nranskankielellä:\n\n\"Oletteko siellä?\"\n\n\"Olen täällä\", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon\nläpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin\nihmisen ääneltä.\n\n\"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi\", virkkoi herttua; \"ja\nkaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia\".\n\n\"Tämä on kauheaa\", mutisi kreivitär.\n\n\"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni\", jatkoi Balsamo.\n\n\"Seuraan koko olemuksellani.\"\n\n\"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä\nhetkellä?\"\n\n\"Kaksi.\"\n\n\"Mitä sukupuolta?\"\n\n\"Mies ja nainen.\"\n\n\"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi.\"\n\n\"Herttua de Richelieu.\"\n\n\"Ja naisen?\"\n\n\"Kreivitär Dubarry.\"\n\n\"Oh, oh\", mutisi herttua, \"tämäpä vasta on...\"\n\n\"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista\", supisi kreivitär vavisten.\n\n\"Hyvä\", sanoi Balsamo; \"lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen\nensimmäinen lause\". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat\ntoisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.\n\n\"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?\"\n\n\"Se rientää.\"\n\n\"Minne päin?\"\n\n\"Länteen.\"\n\n\"Onko se kaukana täältä?\"\n\n\"Oi, kaukana jo.\"\n\n\"Kenellä se on?\"\n\n\"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset\nsaappaat.\"\n\n\"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?\"\n\n\"Ratsastaa.\"\n\n\"Minkälaisella hevosella?\"\n\n\"Kirjavalla.\"\n\n\"Missä hänet näette?\"\n\nTuli tuokion hiljaisuus.\n\n\"Katsokaa\", lausui Balsamo vaativasti.\n\n\"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita.\"\n\n\"Mutta millä tiellä?\"\n\n\"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia.\"\n\n\"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin\nvirstanpatsas, viitta?\"\n\n\"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät\nhänen ohitseen, tulevat minua kohti.\"\n\n\"Minkälaiset vaunut?\"\n\n\"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja.\"\n\n\"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?\" kysyi Balsamo. \"Kyllä on\",\nvastasi ääni. \"Lukekaa se.\"\n\n\"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä\nkirjaimilla.\"\n\n\"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä.\"\n\n\"En näe häntä enää.\"\n\n\"Miksi ette näe häntä enää?\"\n\n\"Tie tekee mutkan.\"\n\n\"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni.\"\n\n\"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan.\"\n\n\"Mitä näette hevosen edessä?\"\n\n\"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin.\"\n\n\"Seuratkaa häntä yhä.\"\n\n\"Minä seuraan.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee\nvaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että\nkulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle\nja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää\nhevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen.\"\n\n\"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?\"\n\nÄäni huokasi raskaasti.\n\n\"Olette väsynyt. Ymmärrän sen.\"\n\n\"Ah, aivan ruhjottu.\"\n\n\"Väsymys kadotkoon.\"\n\n\"Ah.\"\n\n\"No nyt?\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n\"Oletteko väsynyt vielä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Näettekö yhä pikalähetin?\"\n\n\"Malttakaa... Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen\nedellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän\nmenee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun\nkirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu.\"\n\n\"Mitä näette?\"\n\n\"Lähetti kumartaa.\"\n\n\"Kenen edessä?\"\n\n\"Malttakaa... Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin\noveen.\"\n\n\"Minkälaisessa puvussa?\"\n\n\"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa.\"\n\n\"Onko hänellä arvomerkkejä?\"\n\n\"Sininen ritarinauha kaulassa.\"\n\n\"Hänen kasvonsa?\"\n\n\"En niitä näe... Ah!\"\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Hän kääntyy.\"\n\n\"Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat.\"\n\n\"Ikänsä?\"\n\n\"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha.\"\n\nKreivitär kuiskasi marskille:\n\n\"Herttua, se on herttua.\"\n\nMarski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:\n\n-- Kyllä, hän se on... Mutta kuunnelkaa.\n\n\"Sitten?\" käski Balsamo.\n\n\"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle...\"\n\n\"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua.\"\n\n\"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta\nlaukusta selästään\", jatkoi ääni. \"Herttua murtaa sinetin, ja lukee\ntarkkaavasti kirjeen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa.\" Marski de Richelieu\nmutisi:\n\n\"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän\nkirjoittaa, silloin kävisi hyvin.\"\n\n\"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa\", käski Balsamo.\n\n\"En voi.\"\n\n\"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt\nsiellä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan.\"\n\n\"Nyt katson.\"\n\n\"Voitteko nyt lukea?\"\n\n\"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää.\"\n\n\"Lukekaa, minä tahdon.\"\n\nKreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.\n\n\"Lukekaa\", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.\n\n'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.\n\n\"Tämä on vastaus\", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär\nyhtaikaa.\n\n'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se\non totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on\npäästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä\npuolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa.\nKiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista\ntiedoista.'\n\n-- Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen\nvielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'\n\nBalsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella\nvaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen\npiirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli\njuuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. \"Siinäkö kaikki?\"\nkysyi Balsamo. \"Kaikki\", vastasi ääni. \"Mitä herttua nyt tekee?\"\n\n\"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän\nkääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin,\njonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta.\"\n\n\"Kuulitteko?\" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa\nhämmästyksestä. \"Ja nyt?\"\n\n\"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan.\"\n\n\"Mitä hän lähetille sanoo?\"\n\n\"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen.\"\n\n\"Mitä se oli...?\"\n\n\"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee.\"\n\n\"Aivan niin\", virkkoi Richelieu, \"hän sanoi lähetille, missä he\ntapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota\".\n\nBalsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.\n\n\"Mitä tekee herttua nyt?\" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.\n\n\"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi.\nHän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta,\njolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee\nlippaan.\"\n\n\"Oh, tämä on tosiaan noituutta!\" huudahtivat herttua ja kreivitär\nyhtaikaa kalman kalpeina.\n\n\"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?\" kysyi Balsamo.\n\n\"Herra kreivi\", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun\nvallassa. \"Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin\nkymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään\nmaksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte.\"\n\n\"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä.\"\n\n\"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?\"\n\n\"Aika ei ole vielä tullut.\"\n\n\"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan...\"\n\nBalsamo hymyili.\n\n\"Kuulkaas, kreivitär\", huudahti marski, \"sitä miljoonaa sopisi\nparemmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin\nhän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi\nkultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten\nsieluista?\"\n\n\"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien\", virkkoi\nkreivitär.\n\n\"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä\nannan teille siihen tilaisuuden.\"\n\n\"Kreivi Balsamo\", sanoi herttua Richelieu, \"minä olen alistettu,\nvoitettu, murskattu: minä uskon\".\n\n\"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole\nuskomista, se on näkemistä.\"\n\n\"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja\nkun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani.\"\n\nBalsamo hymyili.\n\n\"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?\" kysyi hän\nkreivittäreltä.\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla.\"\n\n\"Tehkää se, monsieur.\"\n\n\"Lorenza\", sanoi Balsamo arabiankielellä, \"minä kiitän sinua; minä\nrakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja\nodota siellä minua. Mene, rakkaani!\"\n\n\"Minä olen niin väsynyt\", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana\nkuin äsken manatessa. \"Tule heti, Akharat.\"\n\n\"Minä tulen.\"\n\nJa askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin\ntullessaankin.\n\nMuutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt\npois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti\nkahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä\nsekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin\nmuistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU\n\nEpäsuosio\n\n\nKun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli\nkuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan\ngallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:\n\n\"Herra de la Vrillière.\"\n\nKuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän\nkoetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen\nsekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien\nkasvolihastensa jännityksestä.\n\nHyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden\njoukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi\nJean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin\neivät olisi tienneet mistään.\n\nHerttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään\nkuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.\n\n\"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?\" kysyi kuningas.\n\n\"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista\nkello kaksi iltapuolella.\"\n\n\"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?\"\n\n\"Linnassa, sire.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi kuningas, \"viekää hänelle tämä käsky\".\n\nVäristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat\nsupattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn\nuhatessa.\n\nKuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää\npelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta\nseurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.\n\nKaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin\nlevottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua\nde Choiseulin huoneisiin.\n\nSillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu\ngalleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia\nmuita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen\nhuulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.\n\nKun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen\nluokseen.\n\n\"No niin?\" kysyttiin häneltä. \"Se oli karkoituskäsky.\"\n\n\"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?\"\n\n\"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa.\"\n\n\"Te luitte sen, herttua?\"\n\n\"Luin.\"\n\n\"Ja se oli aivan selvässä muodossa?\"\n\n\"Arvostelkaa sitä itse.\"\n\nJa herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän\nhovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut\nmieleensä:\n\n\"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa,\npakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette\nkahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä\nkauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de\nChoiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa,\nettei käytöksenne saata minua päättämään toisin.\"\n\nVrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen\nsuhina.\n\n\"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin\", kysyi\nRichelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella\nnimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.\n\n\"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta,\njonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'\"\n\n\"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle\", sanoi Jean.\n\n\"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan\näännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan.\"\n\n\"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?\" kysyi Richelieu.\n\n\"Luultavasti hän tottelee.\"\n\n\"Hm\", virkkoi marski. \"Tuolla tulee herttua!\" huudahti Jean, joka\nseisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.\n\n\"Hän tulee tänne!\" huudahti herttua de la Vrillière.\n\n\"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!\"\n\n\"Hän kävelee nyt pihan yli tänne\", jatkoi Jean.\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"Aivan yksin, salkku kainalossa.\"\n\n\"Oi taivahinen\", jupisi Richelieu, \"toistuukohan taas eilispäiväinen\nkohtaus?\"\n\n\"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani\", vastasi\nJean.\n\nJean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul\nilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki,\nsinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa\nja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen\nvihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.\n\nKukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen;\nkukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.\n\n\"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?\" kysyi Jean.\n\n_\"Parbleu!\"_\n\n\"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille\nluitte?\"\n\n\"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!\"\n\n\"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!\"\n\n\"Siitä tulee kauhea skandaali.\"\n\n\"Minun käy melkein sääliksi ministeriä.\"\n\n\"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!\"\n\nHerttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka\nkoettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan\ntunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi\nhänet nähdessään kummastuksen huudahdus.\n\nHerttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän\nnäytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.\n\n\"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti,\nolen juuri saanut uuden kirjeen.\"\n\n\"Niin, herrani\", vastasi kuningas;\n\n\"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle,\nettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän\nmajesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin\ntulin pyytämään selitystä.\"\n\n\"Se on lyhyt, herra herttua\", vastasi kuningas, \"tänään pitää kirje\npaikkansa\".\n\n\"Pitää paikkansa?\" sanoi herttaa. \"Näin loukkaava kirje, niin\nuskolliselle palvelijalle!\"\n\n\"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään\nnarrin osaa.\"\n\n\"Sire\", vastasi ministeri ylpeästi, \"minä luulin syntyneeni tarpeeksi\nlähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne\".\n\n\"Monsieur\", sanoi kuningas lyhyesti, \"minä en tahdo pitää\nteitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne\nVersaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin.\"\n\n\"Se on totta, sire.\"\n\n\"Hän toi teille kirjeen.\"\n\n\"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?\"\n\n\"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli...\nOh, sire, kas tuossa... minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen\nomin käsin.\"\n\nJa kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin\nkirjeestä.\n\n\"Sire...\"...\n\n\"Älkää kieltäkö, herttua... te panitte sen kirjeen pieneen\nrautalippaaseen, joka on sänkynne takana.\"\n\nHerttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.\n\n\"Eikä siinä kaikki\", jatkoi kuningas armottomasti. \"Te kirjoititte\nrouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän\nSe kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan\nlisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että\nolen asioista perillä, eikö niin?\"\n\nHerttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa,\nkumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin\nhäntä olisi kohdannut halvaus.\n\nEllei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän\nkaatunut maahan.\n\nMutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen\nmielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa\nja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia\npapereitaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.\n\nHerra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka\nloimautti koko Ranskan tuleen.\n\nParlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin\nsuvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta\noli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni,\nkoska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka\npersoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen\nministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.\n\nEnsyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli\nlukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se\nlisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla\nihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois\nsellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle,\nmyönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti\nhyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan\nja filosofian naisellisen Maecenaan.\n\nKansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla\ntyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta\nse osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.\n\nLaajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono\nkansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen\nkunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun\nkansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan\ntuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun\nsille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten\nesimerkiksi _Neljänkymmenen écun mies_, tai sellaisia neuvoja kuin\n_Yhteiskunnallinen sopimus_, ja salaisesti sellaisia paljastuksia\nkuin _Käsinkirjoitettuja uutisia_ ja _Kunnon kansalaisen omituisia\naatoksia_, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan\nkuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka\n_ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo_,\nkuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien\nhovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten\nuuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin\nmustempana kuin menneisyys oli ollut.\n\nAsia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti\nsuosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä\nvastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja.\nParlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet\nsen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä\nkilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan\nkuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa\njonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.\n\nKansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma\nvaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti\nkuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa\nei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien\nja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan\nepämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.\n\nTämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai\nosakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.\n\nKoko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, --\nkoko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.\n\nKansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne\nparlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään\nennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen\nhyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin\ntervehdyksen.\n\nSuurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien\npäässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja\nvaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.\n\nKun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että\nhäntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän\nhänen vaunuilleen.\n\nSuosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän\noli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen,\nettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa\ntähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen\nkukistuttuaan.\n\nVäkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan\npostivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut\nviimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat\nhevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.\n\nNäiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri\nsamassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.\n\nHerra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä,\njonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi\ntakaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen\ntappionsa voittoriemun!\n\nMutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta\nnäki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat\nkoristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja\nne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta\ntai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet\nvaltatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin\najoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen\nylin seuranaisensa, rouva de Noailles.\n\nEtupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.\n\nHerra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui\nilosta ja ylpeydestä.\n\n\"Hyvästi, Madame\", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.\n\n\"Näkemiin, herra de Choiseul\", vastasi dauphine huulillaan\nmajesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä\nhovisääntöjä kohtaan.\n\n\"Eläköön herra de Choiseul!\" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen\nmuuan innostunut ääni.\n\nNeiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.\n\n\"Pois, pois tieltä!\" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja\npakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin\nväistymään syrjään tien viereen.\n\nSillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa\ninnostuksessaan: \"Eläköön herra de Choiseul!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU\n\nAiguillonin herttua\n\n\nJos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia\nkasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea\nLuciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.\n\nAsia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa\npelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista\nkuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan\nettä siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten\nkoko Ranskaa.\n\nSaman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut\nepäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat\nlukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun\nministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn\npalatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki\nlahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä\nnämä vieraat muodostivat valtavan joukon.\n\nMutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen\npoliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen\nkaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia\nmenneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet\nkreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy\nLuciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt\nyleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla\nhymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.\n\nSuuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja\nyksityiset henkilöt.\n\nMarski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti\nesiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa\nnojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain\npyörre vieri hänen ohitseen.\n\nHyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja\nonnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat,\nhurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen\nLuciennesin asukkaiden kotikieleksi!\n\n\"Täytyy tunnustaa\", virkkoi rouva Dubarry, \"että kreivi Balsamo tai\nFenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen\nmies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia.\"\n\n\"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies\", vastasi herttua de\nRichelieu.\n\n\"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua.\"\n\n\"Te saatte minut mustasukkaiseksi\", vastasi Richelieu nauraen ja\nhaluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin.\n\"Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa.\"\n\n\"Minä ajattelin sitä\", vastasi kreivitär. \"Mutta se on mahdotonta.\"\n\n\"Minkä tähden, kreivitär?\"\n\n\"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa.\"\n\nMarski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.\n\n\"Kreivitär\", vastasi Richelieu, \"minä toivoisin, jos olisin\nhänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja\nilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa\nherttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain\njuuressa.\"\n\n\"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua\", vastasi\nkreivitär. \"Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme...\nAjattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?...\"\n\n\"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein,\njoita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa:\nhänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de\nChoiseulin.\"\n\n\"Se oli tosiaan hyvä enne\", sanoi kreivitär. \"Hän siis tulee tänne?\"\n\n\"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä\nLuciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin\naljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis\nhäntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes\nminä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan.\"\n\n\"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai\nmelkeinpä yksin.\"\n\n\"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö\nniin, kreivitär?\"\n\n\"Aivan niin, herttua. -- Tehän pidätte... sotaministerin paikasta\nenemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko\nmeriasiain osastoa?\"\n\n\"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla\nsuurimmaksi hyödyksi.\"\n\n\"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut\nole teille vasten mieltä?\"\n\n\"Ketkä niin?\"\n\n\"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille\nvirkaveljiksi.\"\n\n\"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta\nsuvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut\nhänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan.\"\n\nRichelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto\nvalaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka\noli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän\nmerkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.\n\nSillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.\n\nKymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut\npalatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.\n\nRichelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä\nennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin\nhänelle itselleen.\n\n-- Kreivitär pitää enosta, -- ajatteli hän; -- hän alkaa pitää\nmyöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.\n\nJuuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului\nhuoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija\nilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.\n\nTulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli\nyhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon\noli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä,\njotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan\nvanhuuteensa saakka.\n\nViranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen\notsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia\nuurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä\nsanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja\nsurumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt,\nettä sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja\nkuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman\nkantaa.\n\nHerra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät\nlainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta.\nSiihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa;\nherttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja\naristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä\nyhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous\nja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi\nhänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry\nyhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja\naistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.\n\nOmituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään\ntaktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi\nvastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja\nhoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan\nkasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.\n\nKolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille,\nettä hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan\nVersaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa.\nHän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, -- joko\nhänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli\nhänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana\npysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli\najatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi\nhän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.\n\nSitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka\nse onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.\n\nEnnenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili\njoka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen\nja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään\ntoivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.\n\nSiinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten\njoukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva\nDubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka\nolivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat _Lange_ ja\n_ange_ [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin\naivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei\nneiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät,\ntai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa\neroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan\nymmärtää, -- ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, --\nniin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti\nLangelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja\nneiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan\ntalonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen\nsyrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki\nhuokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan\nkuninkaalle.\n\nKaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen\nkatoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin\nmietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä.\nMutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen\nihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä\nkummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan\nmiehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.\n\nTämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen\nei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry\nhuomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.\n\nTäytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä\nmenneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin\nolleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin\npyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka\nsoturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se\nkuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin\npuhtaaseen kaikuun.\n\nOn nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa\nkeskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen\nsisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia.\nTällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen\ntottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti\nkummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa,\nhänet levottomaksikin.\n\nKreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen\nviimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain\nhienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä\nsuhteista.\n\nAiguillonin herttua astui sisään.\n\nHänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin\nvarma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista,\njoka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä.\nJa tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen\nrouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti\ntaipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan\nverrattomana.\n\nSitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu\nlähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:\n\n\"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia\nesitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia\npalvelijoitanne.\"\n\nKreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä\nniinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin,\njoilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi\nkunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen\njälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.\n\n\"Minä tiedän\", vastasi rouva Dubarry, \"että te pidätte herttuasta,\nmarski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin\nherttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen\nesimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni.\"\n\n\"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame\",\nvastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.\n\n\"Oletteko kärsinyt kovasti Bretagnessa olosta?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Olen, madame, eikä se kärsimys ole vielä lopussa\", vastasi\nd'Aiguillon.\n\n\"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra\nde Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee.\"\n\nD'Aiguillon katseli aivan kuin kummastuneena marskiin.\n\n\"Ah\", sanoi kreivitär, \"minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut\naikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te\nolette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita\nkeskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua,\ntehän olette täällä kuin kotonanne.\"\n\nNäin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat\nsuunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen\ntakana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa\nkäydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten\nkoriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi\nkuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa\nsanottiin.\n\nRouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko\nherttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun\nperustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.\n\nMutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä\nkaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden\nsalaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat;\nja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.\n\nRichelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana,\njonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa\nvieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen\nonnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären\npoistumista hyväkseen käyttäen -- suunnitelman, joka oli punottu\nmonenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut,\nettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri\nkoskaan vastustaa.\n\nHän pyysi siis sisarensa poikaa istumaan ja sanoi hänelle:\n\n\"Te näette, herttua, että minä olen täällä kuin kotonani.\"\n\n\"Niin, monsieur, sen näen.\"\n\n\"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota\npidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on.\"\n\nD'Aiguillon kumarsi.\n\n\"Minä saatan sanoa teille, herttua\", jatkoi Richelieu, \"erään seikan,\njota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä,\nnimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun\nministeristössä\".\n\n\"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur\", vastasi d'Aiguillon.\n\n\"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin\nmyöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella\nteitäkin, d'Aiguillon.\"\n\n\"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut\nmonesti kokea.\"\n\n\"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi\nherttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat.\"\n\n\"Onko teillä tukijoita millään taholla?\"\n\n\"Minullako? Ei ainoaakaan.\"\n\n\"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia\nolisi tapahtunut?\"\n\n\"Aivan varmaan, herra herttua.\"\n\n\"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi... Peijakas vie,\nminäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun\nsinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla.\"\n\n\"Hyvyytenne tekee minut ylen kiitolliseksi, eno.\"\n\n\"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että\ntahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa... Kuulepas, oletko\nkoskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on\nnäytellyt täällä kymmenen vuotta?\"\n\n\"Kyllä, se oli kaunis osa.\"\n\n\"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän\nmadame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti\njesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun\nhän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa\nvaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul\nitsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä... Sinä et\nvastaa.\"\n\n\"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte\ntarkoittamaan.\"\n\n\"Sinä pitäisit Choiseulin osan ensimmäisestä jaksosta, eikö niin?\"\n\n\"Tottahan.\"\n\n\"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta\nnäyttelemään.\"\n\nD'Aiguillon käännähti äkkiä enoonsa päin ja kysyi:\n\n\"Puhutteko te totta?\"\n\n\"Kyllä; miksikä en?\"\n\n\"Tulisiko teistä sitten rouva Dubarryn rakastaja?\"\n\n\"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet\nminut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän\nhallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame\nde Pompadouria, sanotaan... Ja miksipä sitten ei?... No niin;\nei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi\nsanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun\nryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni,\njoka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa\nChoiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun\nolisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'\"\n\n\"Eno!\"\n\n\"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon\nsinulle, -- pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä\nrakastaisin tuota naista yli kaiken... mutta...\"\n\nD'Aiguillon rypisti kulmiaan.\n\n\"Mutta\", jatkoi marski, \"minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman;\nsen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan,\nminä jaan kahdelle henkilölle\".\n\n\"Ah, ah!\" äännähti d'Aiguillon.\n\n\"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya\", sanoi\nRichelieu. \"_Parbleu_, olisiko se vaatimus... niin mainio nainen!\"\n\nJa Richelieu puhui kovemmalla äänellä:\n\n\"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea,\nsuvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen...\nKuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti d'Aiguillon. \"Oletteko te hullu, eno!\"\n\n\"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa,\njoka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala\nkiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä\nole jo lumoissa... hullaantunut rakkaudesta?... Ohoi\", huudahti vanha\nmarski, \"Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta\nkuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan... sen nyt surukseni\nnäen!\"\n\n\"Eno\", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi\nolla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti\nnäytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan\nselvä; \"eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä\nasemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin\nvallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset.\nKyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te\nolette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan.\"\n\n\"Minkä sitten?\" huudahti Richelieu rauhattomana. \"Etkö sinä ehkä\nvoisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?... Sinä olet hullu,\nkolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?\"\n\n\"Oi en, sitä en tarkoita, eno\", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi\ntiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. \"Rouva\nDubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja\nsuloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua\nhäneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei\nestettä.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan\nminua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka\nte uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän\nloistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison\nja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla\nei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota\nsuru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska\nhän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin\ntuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin\nkun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä\nrakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin\nolisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä\neikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet\ntäytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään,\nniin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut.\"\n\nHerttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella\näänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen\nmallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:\n\n-- Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä?\n_Peste_, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä\nvaruillani.\n\nRichelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin\nsana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen\nherttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta\nuskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut\nmenneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään\nvarjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.\n\n\"Sinä siis kieltäydyt?\" kysyi Richelieu.\n\n\"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän\nasiaa mahdottomana.\"\n\n\"Koeta edes, onneton!\"\n\n\"Ja millä tavoin?\"\n\n\"Olethan nyt meidän piiriämme... Sinä näet kreivittären joka päivä,\nkoeta kiehtoa häntä, morbleu!\"\n\n\"Oman etuniko vuoksi... Ei, sitä minä en tee... Jos minä moinen\nsurkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä\npakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni.\"\n\nMarski Richelieu raaputteli vielä leukaansa.\n\n-- Nyt on teko saatu alkuun, -- ajatteli hän, -- taikka on\nd'Aiguillon hölmö.\n\nYhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat:\n\"Kuningas!\"\n\n\"Peijakas!\" huudahti Richelieu, \"kuninkaan ei pidä saada nähdä minua\ntäällä, minä livistän pois\".\n\n\"Mutta minä sitten?\" kysyi herttua.\n\n\"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne... jää\nvain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon.\"\n\nNäin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä\nlähtiessään herttualle:\n\n\"Näkemiin, huomenna!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\nMiten d'Aiguillon söi kuninkaan osan\n\n\nHerttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän\noli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut,\naavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt\nselvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla\nrohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki\nitselleen ainoastaan toveria.\n\nKuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi\nvälttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta\nsuhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi\nkauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen\nhyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.\n\nMutta kun d'Aiguillon nyt jäi yksin, oli hänellä aikaa pohtia\nasiaansa.\n\nTulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet\netuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi\nhäneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla\ntuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä,\nmikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.\n\nKuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että\nd'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa\nensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi,\nettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva\nDubarryn korvien ohitse.\n\nHänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut\nsuunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen,\npidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.\n\nLudvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään.\nJa hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin\neroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.\n\nSilloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua\npolitiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi\nvääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette\nrepinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa.\"\n\n\"Oh, se on jo tehty\", vastasi kuningas huolimattomasti. \"Onko teillä\njo ministeristö?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Noin vain tuossa tuokiossa syntynyt, yhdellä hengenvedolla?\"\n\n\"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä... Oi teitä naisia!\nEnnenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte,\neikö ole hankittava toinen?\"\n\n\"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?\"\nKuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin\nloikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären\nolkapäätä.\n\n\"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni\nmoittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin\nrauhattomalta te tunnutte\", sanoi kuningas.\n\n\"No\", vastasi kreivitär, \"voisihan niinkin olla\".\n\n\"Todellako?... Teillä on siis ministeristö?\"\n\n\"Yhtä hyvin kuin teilläkin on\", vastasi kreivitär.\n\n\"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt\nvähän teidänkin ehdokkaitanne...\"\n\n\"Ei, sanokaa minulle ensin omanne.\"\n\n\"Sen teen mielelläni teille esimerkkiä näyttääkseni.\"\n\n\"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua\nde Praslin?\"\n\n\"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan\nnähnyt merta.\"\n\n\"Mitä sanoittekaan?\"\n\n\"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen\nsuosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, --\nkuvaani nimittäin.\"\n\n\"Mutta, sire, kuka? Kuka se on?\"\n\n\"Lyönpä vaikka tuhat yhtä vastaan, ettette sitä arvaa.\"\n\n\"Tuota miestä, jonka valinta tuottaa teille kansan suosion?...\nTotisesti, en.\"\n\n\"Parlamentin jäsen, kultaseni... Besançonin parlamentin\npuheenjohtaja.\"\n\n\"Herra de Boynes?\"\n\n\"Juuri hän... Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat... Tunnetteko\nte tuotakin väkeä?\"\n\n\"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää\nparlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on\nairo.\"\n\n\"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi\nminulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen.\"\n\n\"Mutta raha-asiain ministeriksi, sir?\"\n\n\"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin\nerikoistuntijan.\"\n\n\"Finanssimiehen?\"\n\n\"Ei... vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet\nminut puille paljaille.\"\n\n\"Mutta kuinka sota-asiain sitten käy, hyvä Jumala?\"\n\n\"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on\nerinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de\nChoiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin\nottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman\nmiehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille.\"\n\n\"No, kenet sitten? Voltairen?\"\n\n\"Melkeinpä... Ritari du Muyn; hän on oikea Cato.\"\n\n\"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!\"\n\n\"Asia oli jo päätetty... Minä olin kutsuttanut herran luokseni,\nhänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo\nkiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse,\nkreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne\nLuciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille.\"\n\n\"Hyi, hirveää!\"\n\n\"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni.\"\n\n\"Vastasiko hän teille niin?\"\n\n\"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka\ntapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella\nkuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva\nDubarrya.\"\n\n\"Kyllä on mies tuo filosofinne!\"\n\n\"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni...\nottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin\nkappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi.\nLudvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin\nBastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja\nminulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi\noikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat.\"\n\n\"Mitäpä siitä, sire\", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista\nrakastajaansa monta kertaa, \"te olette miesten mies\".\n\n\"Sitä eivät kaikki sano. Terray on inhottu.\"\n\n\"Kuka ei sitä olisi?... Entä ulkoasiain ministeriksi?\"\n\n\"Siksi tulee tuo kunnon Bertin, jonka te tunnette.\"\n\n\"Enhän tunne.\"\n\n\"No sitten: se, jota te ette tunne.\"\n\n\"Mutta näissä minä en näe ainoatakaan kelvollista ministeriä.\"\n\n\"Ehkäpä ette; mutta sanokaa nyt minulle omanne.\"\n\n\"Mainitsen ainoastaan yhden.\"\n\n\"Ette mainitse; te pelkäätte.\"\n\n\"Hän on marski.\"\n\n\"Mikä marski?\" kysäisi kuningas vääntäen suunsa vastenmieliseen\nhymyyn.\n\n\"Marski de Richelieu.\"\n\n\"Tuo ukko? Tuo uitettu kana?\"\n\n\"Oho, Mahonin voittajako uitettu kana?\"\n\n\"Vanha pukki.\"\n\n\"Sire, teidän toverinne.\"\n\n\"Moraaliton mies, jota kaikki naiset juoksevat pakoon.\"\n\n\"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän\nperässään.\"\n\n\"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen,\njota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut\nminut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin... ja meistä\nsepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut\nsuunniltani!\"\n\n\"Te siis vihaatte heitä oikein?\"\n\n\"Keitä?\"\n\n\"Richelieu-sukuun kuuluvia.\"\n\n\"Minä kammoan heitä.\"\n\n\"Kaikkia?\"\n\n\"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi.\nHän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle.\"\n\n\"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin\nRichelieu-suvun jäseniä.\"\n\n\"Kah, niin, d'Aiguillon.\"\n\n\"No, entä hän?\"\n\nSaattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä\nhuoneessa korvat pystyssä.\n\n\"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen\ntähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän\non jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa\nitseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä.\"\n\n\"Hän on älykäs mies.\"\n\n\"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia.\nKas siinä todellinen pääri!\"\n\n\"Te olette sata kertaa oikeassa! Tehkääpä jotakin hänestä!\"\n\nSilloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli\nkreivitärtä.\n\n\"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä,\njolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja\nkarkoitettava maasta?\"\n\nSilloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. \"Äsken\nte sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt\nteihin.\"\n\n\"Oho, kreivitär...\"\n\n\"Olette nyt ylpeä, kun eroititte herra de Choiseulin.\"\n\n\"Oh, se ei ollut mikään helppo asia.\"\n\n\"Te teitte sen, ja se oli hyvä. Mutta nyt te pelästytte seurauksia.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Tietysti. Mitä te teitte, kun eroititte herttua de Choiseulin?\"\n\n\"Annoin potkun parlamentille.\"\n\n\"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat\njalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti\ntahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa\nd'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon.\"\n\n\"Enhän häntä eroitakaan.\"\n\n\"Pitäkää hänet lisättynä ja parannettuna laitoksena.\"\n\n\"Te tahdotte ministerin paikkaa tuolle rettelöitsijälle?\"\n\n\"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut\nvirka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla.\"\n\n\"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi\nystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne.\"\n\n\"Olisipa tämäkin rohkaisu puolustajillenne, jos he kuulisivat\nsananne.\"\n\n\"Oh, he maksavat minulle samalla mitalla, kreivitär.\"\n\n\"Älkää sanoko niin, tosiasiat puhuvat toisin.\"\n\n\"Mutta kuulkaas, miksi te nyt noin kiivailette tuon d'Aiguillonin\npuolesta?\"\n\n\"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja\nensi kertaa puhuin hänen kanssaan.\"\n\n\"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja\nminä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole\nniitä milloinkaan.\"\n\n\"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun\nette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille.\"\n\n\"Richelieulle! En milloinkaan mitään hänelle!\"\n\n\"Siis d'Aiguillonille, koska ette tahdo mitään antaa Richelieulle.\"\n\n\"Mitä, hänellekö salkku? Tällä hetkellä se on mahdotonta.\"\n\n\"Sen minä kyllä ymmärrän... mutta myöhemmin... Ajatelkaa, että hän on\nkyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn\nja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa\nlisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi\npysyä kauan pystyssä.\"\n\n\"Te erehdytte, kreivitär, se on pystyssä ainakin kolme kuukautta.\"\n\n\"Kolme kuukautta siis; pistänpä lupauksenne muistiin.\"\n\n\"Oh, oh, kreivitär!\"\n\n\"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo\naivan heti.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään antamista.\"\n\n\"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea\nmiekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne.\"\n\n\"No olkoon, saakoon hän sen.\"\n\n\"Kiitos\", huudahti kreivitär suunniltaan ilosta; \"kiitos!\"\n\nJa herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV:n\nposkelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.\n\n\"Ja nyt antakaa minulle illallista, kreivitär\", sanoi kuningas.\n\n\"Ei\", vastasi rouva Dubarry, \"täällä ei ole mitään; te olette\nväsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla... Väkeni on pitänyt\npuheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut\nruokaa.\"\n\n\"Tulkaa sitten Marlyyn; minä otan teidät kanssani.\"\n\n\"Mahdotonta: minun pää-parkani särkee niin, että se on haljeta.\"\n\n\"Päänsärkyä siis?\"\n\n\"Niin, mitä kamalinta.\"\n\n\"Teidän on siis nyt mentävä levolle, kreivitär.\"\n\n\"Minä teenkin sen heti, sire.\"\n\n\"Hyvästi sitten.\"\n\n\"Hyvästi, nimittäin näkemiin.\"\n\n\"Minä olen hiukan herra de Choiseulin tapainen: minut karkoitetaan\npois.\"\n\n\"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla\",\nsanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein\nsai hän Ludvig XV:n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla\ntaakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.\n\nUlkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja\nnäytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.\n\n\"Kuulkaas vielä, kreivitär\", sanoi kuningas ja nousi yhden askelman\ntakaisin.\n\n\"Mitä, sire?\"\n\n\"Kunhan marski-parka ei vain tästä kuolisi?\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Siitä, että salkku vetäysi takaisin.\"\n\n\"Kuinka te olette ilkeä!\" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle\nvielä viimeisen helisevän naurun.\n\nJa hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime\nletkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.\n\nKun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua\nd'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät\ntulisesti häneen luotuina.\n\nKreivitär punastui.\n\n\"Minä en onnistunut\", sanoi hän; \"marski-raukka...\"\n\n\"Oh, minä tiedän kaikki\", vastasi herttua; \"olen kuullut... Kiitos,\nmadame, kiitos!\"\n\n\"Arvelin olevani sen teille velkaa\", lausui rouva Dubarry suloisesti\nhymyillen. \"Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että\nteillä on yhtä hyvä muisti kuin äly.\"\n\n\"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole\nmuuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne.\"\n\n\"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen\nmajesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä.\"\n\nJa kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä\nkunnioittavasti.\n\nKreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää\nsanaakaan.\n\nMyöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin\nkreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:\n\n\"Marski-raukka! Hänelle täytyy antaa tieto tästä tappiosta.\"\n\nHerra d'Aiguillon piti näitä sanoja selvänä hyvästelynä ja kumarsi.\n\n\"Madame\", sanoi hän, \"minä lähden heti hänen luokseen\".\n\n\"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin\nmahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää\nkanssani illallista.\"\n\nHerttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän\nja vilkastuttavan vertansa.\n\n\"Te ette ole nainen\", sanoi hän, \"te olette...\"\n\n\"_L'ange_, eikö niin?\" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin\nhuulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja\nvieden häntä ruokapöytään.\n\nHerra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana,\nsillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\nMarski de Richelieun odotushuoneessa\n\n\nHerra de Richelieulla oli kuten kaikilla hovimiehillä yksi hotelli\nVersaillesissa, toinen Pariisissa, yksi talo Marlyssä, toinen\nLuciennesissa. Sanalla sanoen: asunto lähellä jokaista kuninkaan\nasuntoa tai retkeilypaikkaa.\n\nKun Ludvig XIV oli lisännyt palatsiensa lukua, oli hän sillä teollaan\nsäätänyt jokaisen arvohenkilön velvollisuudeksi olla melkoisen\nrikas, kaikkien, joilla oli etuoikeus päästä hänen suuriin tai\npieniin seurapiireihinsä; sillä muutenhan ei kukaan jaksanut arvonsa\nmukaisesti laajentaa taloutensa komeutta samassa suhteessa kuin\noikkujaan seuraava kuningas laajensi omaansa.\n\n\"Marski de Richelieu oleskeli silloin, kun herrat Choiseul ja Praslin\neroitettiin toimestaan, Versaillesissa olevassa hotellissaan. Ja\ntähän hotelliinsa oli hän ajanut eilisiltana Luciennesista, jossa hän\noli esitellyt rouva Dubarrylle sisarensa pojan.\"\n\nHovi oli nähnyt marskin Marlyn metsässä kreivittären seurassa\nministerin epäsuosion jälkeen, nähnyt Versaillesissa, se tiesi\nhänen saaneen salaisen ja pitkän vastaanoton Luciennesissa. Siitä\nseurasikin, että kun vielä Jean Dubarry lisäsi näitä aavisteluita\njonkinlaisilla vihjauksilla, koko hovi piti velvollisuutenaan nyt\nkiiruhtaa kumartamaan marski de Richelieutä.\n\nVanhan herttuan vuoro oli siis nyt nauttia tuota kiitosten,\nimarrusten ja kohteliaisuuksien suitsutusta, jota kaikki onnenonkijat\nuhraavat epäjumalalle, olipa hän sitten mikä tahansa.\n\nMarski de Richelieu ei tosin aavistanut, että tällainen onni tulisi\nhänelle jo nyt; mutta kuitenkin nousi hän varmuuden vuoksi jo sen\npäivän aamuna, johon olemme päässeet, varmalla aikomuksella tukkia\nsieraimensa tuolta suitsutukselta, aivan kuin Odysseus muinoin\ntukkesi korvansa vahalla välttääkseen sireenien laulua. Hänen\nlaskelmainsa mukaan tapahtumien tulos kohtaisi häntä vasta seuraavana\npäivänä, sillä silloin kuningas julistaisi uuden ministeristönsä\njäsenten nimet.\n\nMarski kummastui siis suuresti, kun hän nyt heräsi, -- tai\nparemminkin: kun kova vaunujen jyrinä herätti hänet, -- ja hän sai\nkamaripalvelijaltaan kuulla, että hotellin pihat, odotushuoneet ja\nsalit olivat tungokseen asti täynnä vieraita.\n\n\"Hm, tuntuupa siltä kuin olisin nostanut melua.\"\n\n\"Nyt on vielä sangen aikaista\", vastasi kamaripalvelija nähdessään,\nmillä kiireellä herttua veti yömyssyä pois päästään.\n\n\"Tästä lähtien\", sanoi herttua, \"ei minulla ole määrättyjä tunnin\naikoja. Muista se.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Mitä vieraille on sanottu?\"\n\n\"Ettei monseigneur ole vielä noussut ylös.\"\n\n\"Silläkö tavoin vain?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se oli tyhmästi sanottu; olisi pitänyt lisätä, että minä valvoin\nmyöhään, tai parempi sanoa... Mutta kuule, missä on Rafté?\"\n\n\"Herra Rafté nukkuu\", vastasi kamaripalvelija.\n\n\"Kuinka, nukkuuko hän? Hänet täytyy herättää, se onneton!\"\n\n\"No, älkäähän\", virkkoi silloin virkeä, hymyilevä vanhus, joka\nilmestyi ovelle. \"Tässä Rafté on; mitä hänestä tahdotaan?\"\n\nMarskin tyytymättömyys katosi heti, kun hän kuuli nämä sanat.\n\n\"Ahaa, arvasinhan, että sinä et nukkunut.\"\n\n\"Ja jos olisin nukkunut, mitä kummaa siinä? Nyt on tuskin vielä selvä\npäivä.\"\n\n\"Mutta, rakas Rafté, näethän, että minä en nuku enää.\"\n\n\"Se on toinen asia, olette ministeri... Kuinka te voisitte nukkua.\"\n\n\"Oho, tuntuu kuin sinä aikoisit minua siitä torua\", sanoi marski\nväännellen naamaansa kuvastimen edessä. \"Etkö sinä ole tähän\ntyytyväinen?\"\n\n\"Minäkö? Mitä iloa tässä minulle on? Te rasitatte tästä lähtien\nitseänne liikaa ja tulette sairaaksi, ja siitä johtuu, että minä saan\nhoitaa hallitusta, eikä se ole ollenkaan hauskaa, monseigneur.\"\n\n\"Oho, kuinka sinä olet vanhentunut, Rafté!\"\n\n\"Minä olen täsmälleen neljä vuotta nuorempi kuin te, monseigneur.\nNiin, niin, minä olen vanha.\"\n\nMarski polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.\n\n\"Tulitko odotushuoneen läpi?\" kysyi hän.\n\n\"Tulin.\"\n\n\"Keitä siellä on?\"\n\n\"Koko maailma.\"\n\n\"Mitä siellä puhutaan?\"\n\n\"Toinen kertoo toiselle, mitä hän aikoo teiltä pyytää.\"\n\n\"Sehän on luonnollista. Mutta oletko kuullut heidän juttelevan minun\nnimittämisestäni virkaan?\"\n\n\"Oh, minusta on parempi olla niitä puheita teille kertomatta.\"\n\n\"Kas, kas, joko alkaa arvostelu?\"\n\n\"Vieläpä niiden puolelta, jotka teitä tarvitsevat. Minkälainen onkaan\nse niiden taholta, joita te tarvitsette, monseigneur!\"\n\n\"Minun täytyy sanoa sinulle, Rafté\", virkkoi vanha marski\nteeskennellen keveää naurua, \"että ne, jotka väittävät sinua\nimartelijaksi...\"\n\n\"Kuulkaa, monseigneur\", vastasi Rafté, \"miksi te annoitte valjastaa\nitsenne mokoman auran eteen, jota kutsutaan ministeriöksi? Oletteko\nväsynyt onnelliseen elämään?\"\n\n\"Ystäväiseni, minä olen saanut kaikkea, paitsi sitä.\"\n\n\"_Corbleu_, ettehän ole maistanut arseniikkiakaan; miksi ette pistä\nsitä suklaanne sekaan, uteliaisuuden vuoksi?\"\n\n\"Rafté, sinä olet laiskuri; nyt sinä aavistat, että saat sihteerinäni\npaljon työtä, ja pelkäät... ja äsken sinä sen tunnustitkin.\" Marski\nantoi pukea itsensä hyvin huolellisesti.\n\n\"Minun pitää saada sotilasryhti\", kehoitti hän kamaripalvelijaansa,\n\"ja anna minulle sotilas-kunniamerkkini\".\n\n\"Näyttääpä siltä kuin joutuisimme sota-asioihin?\" kysyi Rafté.\n\n\"Kyllä, siltä tosiaan näyttää.\"\n\n\"Mutta minä en ole vielä nähnyt kuninkaan virkanimitystä, se ei ole\noikein paikallaan.\"\n\n\"Se tulee epäilemättäkin pian.\"\n\n\"_Epäilemättäkin_, se on siis päivän tunnussana.\"\n\n\"Kuinka sinä olet tullut epämiellyttäväksi vanhoilla päivilläsi,\nRafté, sinä saivartelet muotoseikkoja ja kielen puhtautta. Jos tämän\nolisin tiennyt, en olisi teettänyt sinulla tulopuhetta, jonka pidin\nAkatemiassa: se teki sinut tuollaiseksi pedantiksi.\"\n\n\"Mutta, kuulkaas, monseigneur, koska me nyt olemme hallitus, niin\nolkaamme järjestystä rakastavia... Omituinen seikka...\"\n\n\"Mikä seikka?\"\n\n\"Niin, kreivi de la Vaudraye, jonka kanssa juuri puhuin tuolla\nkadulla, ilmoitti, ettei vielä ollut päätetty mitään varmaa\nministeriöstä.\"\n\nRichelieu hymyili.\n\n\"Herra de la Vaudraye on oikeassa, -- mutta olet siis jo ollut ulkona\nkaupungilla?\"\n\n\"_Pardieu_, täytyihän. Tämä kirottu vaunujen jyrinä herätti minut,\nminä annoin pukea itseni, pistin rintaani sotilaalliset arvomerkit,\nminäkin, ja ajelin kaupungilla.\"\n\n\"Ahaa, herra Rafté suvaitsee huvitella minun kustannuksellani?\"\n\n\"Oi, monseigneur, Jumala siitä varjelkoon. Mutta asia oli sellainen,\nettä...\"\n\n\"Että...\"\n\n\"Että minä tapasin ajellessani vielä erään henkilön.\"\n\n\"Kenenkä?\"\n\n\"Apotti Terrayn sihteerin.\"\n\n\"Ja hän?\"\n\n\"Niin, hän sanoi minulle, että hänen herransa on nimitetty\nsotaministeriksi.\"\n\nMarski de Richelieun odotushuoneessa\n\n\"Ohoh\", virkkoi Richelieu huulillaan yhä äskeinen ja ainainen hymy.\n\n\"Minkä johtopäätöksen monseigneur tästä tekee?\"\n\n\"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja\njos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen.\"\n\nRafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea,\nväsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen\nisäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän\ntiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi\nvikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet\nhänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä\nja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin\nrauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako\nitseänne liioin odottaa, se olisi huono enne\".\n\n\"Minä olen jo valmis; mutta vielä kerran, keitä siellä on?\"\n\n\"Tässä on luettelo.\"\n\nJa Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski\nluki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja\nrahamaailman parhaat nimet.\n\n\"Ajattelepas, jos yleisö rupeaisi pitämään minusta, Rafté?\"\n\n\"Me elämme ihmeiden ajassa\", vastasi Rafté.\n\n\"Kas vaan, myöskin Taverney\", virkkoi marski jatkaen nimien\nkatselua. \"Mitä varten hän on tänne tullut?\"\n\n\"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille.\" Ja\nmelkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.\n\nRichelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli\nsellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.\n\nMutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen,\nkujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne\nsaapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden\nkustannuksella.\n\nNyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa\n\"ministeri\", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava\nhovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen\nonnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin\nnopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin\nheille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu\naamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan\nkuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen\naikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat\nyksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.\n\nJotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin\ntoiveensa, halunsa, mielipiteensä.\n\nJoku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa\nolisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin\nvaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.\n\nToinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme\nkertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt\nRichelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan\nmieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa\nhyvän tahdon esteenä.\n\nLyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat\nenemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen\ntaitavalla tavalla.\n\nVähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski\nrauhaan ja _tärkeihin tehtäviinsä_, sanottiin.\n\nYksi ainoa herra viipyi vielä salissa.\n\nHän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut\npyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.\n\nKun jonot harvenivat, tuli tuo herra hymyhuulin herttuan luo.\n\n\"Ah, parooni de Taverney\", sanoi marski; \"ihastuttavaa, ihastuttavaa!\"\n\n\"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea,\nvilpittömästi ja koko sydämestäni.\"\n\n\"Oh, todellako, ja minkä tähden!\" vastasi Richelieu, joka oli\nvieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin\nsalaperäiseksi.\n\n\"Tietysti sinun uuden asemasi johdosta, herttua.\"\n\n\"Hst, hst\", sanoi marski. \"Ei puhuta siitä... Mitään ei ole vielä\nratkaistu, se on pelkästään huhua.\"\n\n\"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi\nolivat täynnä väkeä, kunnon marskini.\"\n\n\"Minä en tosiaan tiedä, minkätähden ne olivat täynnä.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, minä.\"\n\n\"Minkätähden sitten?\"\n\n\"Minun tarvitsee ainoastaan virkkaa sana.\"\n\n\"Ja mikä?\"\n\n\"Eilen sain minä Trianonissa kunnian päästä kuninkaan seuraan.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; --\nTe tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?\" vastasi Richelieu, ja ylpeys\nleimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se\nvirkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä\nhän valitti.\n\n\"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan\", jatkoi parooni\nde Taverney. \"Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko\nVersailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan\nkuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään\nomaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme\nmuistamisen.\"\n\nHerttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika,\nselkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä\nnäkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului\nkaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä\npysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin\nhyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he\nuskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja\ntulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.\n\n\"Ymmärrän, mistä on kysymys\", sanoi nyt marski melkoisen tylysti;\n\"minulta tullaan jotakin pyytämään\".\n\n\"Kyllä, sinä olet oikeassa, herttua.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Richelieu istahtaen tai paremminkin heittäytyen\nsohvaan.\n\n\"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta\", jatkoi ovela\nja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja\nkävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. \"Minulla on tytär,\njota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva.\nHän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on\nsuvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista\nAndréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen\nasemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko\nnähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt,\ntai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?\"\n\n\"Hm!... En tiedä\", vastasi Richelieu huolimattomasti.\n\n\"No siitä ei väliä\", jatkoi parooni de Taverney, \"tyttärellänihän on\npaikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas\non antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että\nhaluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon\nMaison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja\ntyttäreni vaikutuksella...\"\n\n\"Oh\", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan\nomaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn\npuhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet\näkkiä. Ja hän ajatteli: -- Vai niin, sinun tyttäresi... Mutta hän\non nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle\nepäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen\nsiipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa... Maltahan siinä, minä\nen tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee,\nniin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä,\npuuttuuko sitä tarvittaessa minulta.\n\nSitten sanoi hän ylhäisen vakavalla äänellä parooni de Taverneylle:\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"_Ma foi_, minä lähenenkin jo puheen loppua\", vastasi parooni aikoen\nvarmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain\nsaisi, mitä nyt toivoi. \"Minä en ajattele muita kuin Filipiäni,\njolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan\nkiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva\npoika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta\nasemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti\nsuitsista, kuten tiedät.\"\n\n-- Mitä tämä nyt minuun kuuluu? -- ajatteli marski näyttäen jo\nselvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.\n\n\"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta,\nkuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian\", jatkoi\nTaverney hellittämättä; \"hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet\nStrassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä\nainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian\njossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä... Toimita se asia minulle,\nsuuri ystäväni.\"\n\n\"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen\nkorkeudelleen dauphinelle; vai mitä?\" kysyi Richelieu.\n\n\"Suuren palveluksen!\" huudahti de Taverney. \"Hän se juuri otti hänen\nkorkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo\nJean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää.\"\n\n-- Kas niin, enkös arvannut oikein, -- ajatteli Richelieu. -- Hän\non kreivittären vimmatuimpia vihollisia... kylläpä tulikin miehensä\nluokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka\ntekevät hänet aivan mahdottomaksi...\n\n\"Te ette minulle vastaa?\" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta\nvaikenemisesta hiukan närkästyneenä.\n\n\"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney\", vastasi marski\nja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.\n\n\"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä\nminulle tuolla tavoin?\"\n\n\"Ja miksikä ei?... Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte,\nriittävä syy, jonka nojalla toinen saa... tehdä vääryyttä,\ntoinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni\nkahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt\nolen ministeri ja te tulette.\"\n\n\"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin.\"\n\n\"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani;\nminä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon...\"\n\n\"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?\"\n\n\"Minullako!\" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän\najatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.\n\n\"Minullako syy?\"\n\n\"Niin, minulla on vihollisia...\"\n\nHerttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta\nsilloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi\nkiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän\ntunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri,\nja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut\nkokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:\n\n\"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla\nniitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin\nsellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni,\nettä minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää\njäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni\nkaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat\nnyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun\ntodellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden\nvaloa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät\nvarjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi...\nMinä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien\nmuidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin\nvakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin,\njonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi...\nJos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan\nsuopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun\nystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on\nansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni.\"\n\n\"Nimittäin teidän filosofiankurssinne\", vastasi vanha parooni;\nhän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi\nnyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli\nvaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia\nhalpamaisia temppuja.\n\n\"Filosofia, olkoonpa vain, monsieur: se on kaunis sana.\"\n\n\"Joka päästää kauneista teoista, herra marski, eikö niin?\"\n\n\"Te olette heikko hovimies\", vastasi Richelieu hyvin kylmästi.\n\n\"Minun arvoiseni miehet ovat hovimiehiä ainoastaan kuninkaalle.\"\n\n\"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka\npäivä satoja odotushuoneessani\", vastasi Richelieu. \"Ja ne tulevat\ntänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet\nolemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen,\nloukaten saarnatessaan sovinnollisuutta.\"\n\n\"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu\nristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin\nkuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen.\"\n\nMarski oli älykkäämpi kuin parooni de Taverney.\n\nHän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän\nainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:\n\n\"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen\nvieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka\nparlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut\nvastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää\nkirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä.\"\n\nJa juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla\nsanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja\nhuusi:\n\n\"Missä hän on, se rakas herttua?\"\n\nTulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat\nselällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen\nsyleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean\nDubarry.\n\nNähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja\nharmissaan askeleen taaksepäin.\n\nJean huomasi tuon liikkeen, tunsi paroonin ja käänsi hänelle selkänsä.\n\n\"Nyt luulen yskän ymmärtäväni\", virkkoi parooni de Taverney tyynesti;\n\"minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan.\"\n\nJa ylpeästi läksi hän huoneesta.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\nMarskin pettymys\n\n\nJean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä,\nmeni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten\nolkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.\n\n\"Otatteko te tuollaisia vastaan?\"\n\n\"Jopahan, ystäväni, te erehdytte; päinvastoin minä ajan heidät pois.\"\n\n\"Tiedättekö te, mikä tuo herra oli?\"\n\n\"Kyllä, valitettavasti.\"\n\n\"Niin, mutta tiedättekö sen oikein?\"\n\n\"Hän on muuan Taverney.\"\n\n\"Hän on mies, joka tahtoo lykätä tyttärensä kuninkaan sänkyyn...\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten\nmitä keinoja tahansa... Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on\nselvänäköinen!\"\n\n\"Luuletteko tosiaan, että hän tahtoo...?\"\n\n\"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski...\nja hänellä on pieni tappelukukkonsa.\"\n\n\"Oho!\"\n\n\"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin,\ntappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania...\nJean-parka.\"\n\n\"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas\nvarakreivi\", virkkoi Richelieu muka ällistyen.\n\n\"Aivan niin, minun vihamieheni siinä hevosjutussa, jonka tunnette.\"\n\n\"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme.\nMinä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä\nhän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan\nneuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle... Olkaa huoletta,\nvarakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen\nhän pian huomaa.\"\n\n\"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun\nkeskellä maantietä... Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan.\"\n\n\"Niin, varakreivi, tuntuu kuin asia olisi nyt lopullisesti päätetty.\"\n\n\"Aivan varmaan päätetty... Sallitteko minun syleillä teitä?\"\n\n\"Sydämen halusta.\"\n\n\"_Ma foi_, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain\nonnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, suoraan sanoen, sillä minä luulen voivani olla hyödyllinen.\"\n\n\"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä\nulina nousee.\"\n\n\"Eikö sitten yleisö minusta pidä?\"\n\n\"Teistäkö?... Siitä ollaan eri mieltä. Mutta hän se on vihattu.\"\n\n\"Hän?\" kysyi Richelieu ällistyneenä. \"Kuka hän?...\"\n\n\"Tietysti hän\", toisti Jean. \"Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan,\nsillä tämä on uusi Ludvig XIV:n piiskanisku; ne saivat sievästi\nselkäänsä, herttua, se on varma.\"\n\n\"Mutta selittäkäähän...\"\n\n\"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka\non pannut nuo vainoamiset alkuun.\"\n\n\"Ah, te luulette, että muka...\"\n\n\"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on\nsamantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte\nhänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa.\"\n\n\"Kenenkä?... Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan\nterillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan.\"\n\n\"Tietysti minä puhun sisarenne pojasta, herra d'Aiguillonista.\"\n\n\"No niin, hänestä?\"\n\n\"Niin, sanon että teitte viisaasti, kun annoitte hänen tänne tulla.\"\n\n\"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! -- Hän auttaa minua, sitähän\ntahdotte sanoa.\"\n\n\"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä\nJeannetten kanssa?\"\n\n\"Niin, tosiaankin?\"\n\n\"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet\nmainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa.\"\n\n\"Ja sen te tiedätte?\"\n\n\"Helppo tietää. Jeannette on suurin unikeko, mitä olla saattaa.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai\nyksitoista aamulla.\"\n\n\"No niin; mitä siitä?...\"\n\n\"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista,\nkun kello oli vasta tuskin kuusi.\"\n\n\"Kello kuusi?\" huudahti Richelieu hymyillen.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tänäänkö, tänä aamuna?\"\n\n\"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin\naamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin\nvarhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen\nsisarenpoikaanne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten;\n\"kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!\"\n\n\"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi... ihan yöllä. Se on\nihmeellistä...\"\n\n\"Suorastaan ihmeellistä\", toisti marski. \"Todellakin ihmeellistä,\nrakas Jean!\"\n\n\"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä\nyksi Pylades lisää.\"\n\nJuuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui\nsisään herttua d'Aiguillon.\n\nSisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen\nilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta,\nellei juuri tietämään sitä kaikkea.\n\nMarski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli\nheti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia,\nvaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.\n\n-- Minä olin aika hölmö, -- ajatteli marski. -- Sitten kysyi hän\ntukahuttaen raskaan huokauksen:\n\n\"No, d'Aiguillon?\"\n\n\"Niin, herra marski?\"\n\n\"Se oli armoton läimäys parlamenteille\", virkkoi Richelieu toistaen\nvarakreivin sanoja.\n\nD'Aiguillon tuli punaiseksi.\n\n\"Te siis tiedätte asian?\" kysyi hän.\n\n\"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki\", vastasi Richelieu;\n\"yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen\npäivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto\nsuvulleni.\"\n\n\"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani.\"\n\n\"Mitä helkkaria hän sanoo?\" äännähti Jean pannen käsivartensa\nryntäille ristiin.\n\n\"Me käsitämme toisemme\", keskeytti Richelieu, \"me käsitämme\".\n\n\"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään... Pahoillanne...\nAhaa, nyt ymmärrän... siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi.\nNiin, niin... nyt sen käsitän.\"\n\n\"Ah, väliaikaisuutta siis\", äännähti marski tuntien sydämessään\ntoivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta\ntavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.\n\n\"Odoteltava on, se on totta, herra marski.\"\n\n\"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas\", huudahti Jean. \"Versaillesin\nparhain päällikköpaikka.\"\n\n\"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee\", virkkoi herttua d'Aiguillon.\n\n\"Mutta mikä paikka se sitten on?\"\n\n\"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön.\"\n\nRichelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.\n\n\"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle\nmiehelle\", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton\nkuvata. \"Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen\nmaailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän\nolisi kuninkaan rakastajatar.\"\n\nNyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.\n\nJean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.\n\nRichelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:\n\n\"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä\nonnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi... Teidän\nälykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin\nhyvä onnenne... Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun\ntulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri.\" D'Aiguillon\nvastasi ainoastaan:\n\n\"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te.\"\n\nSitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin\nhän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen\ntukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista\nrikkaassa elämässään.\n\nKun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille,\njoka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan\nkeskinäisiä kohteliaisuuksia:\n\n\"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on\nsuorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja\navosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori\ntyttö.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä.\"\n\n\"Niinkuin lammas.\"\n\n\"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac\".\n\n\"_Ma foi_, aivan niin, toden totta... varakreivi.\"\n\nNäin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa\nympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.\n\n\"Haa, kreivitär\", mutisi hän hiljaa itsekseen, \"tämän saat minulle\nmaksaa!\"\n\n\"Marski\", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, \"nyt me neljä\ntoteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän,\nvitsoista, joita muut eivät voineet taittaa\".\n\n\"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette\nneuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä.\"\n\n\"Hyvä, sangen hyvä!\"\n\n\"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni\noikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan.\"\n\n_\"Pardieu!\"_ huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.\n\n\"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!\" huudahti Jean\nsuunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.\n\n\"Ahaa, juuri niin\", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään\notsaansa.\n\n\"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?\"\n\n\"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen.\"\n\n\"Niin, eikö olekin?\"\n\n\"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?\"\n\n\"Ei, hän asuu Pariisissa.\"\n\n\"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?\"\n\n\"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin... minun\nkälyni, niin en häntä enää pelkää... kun kerran olemme liitossa.\"\n\n\"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue\nSaint-Honorén varrella, eikö niin?\"\n\n\"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin\nvarrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota\nTaverneytä?\"\n\n\"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs\naatos.\"\n\n\"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan\ntiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan.\"\n\n\"Hyvästi siis, varakreivi... Mutta, muistaessani, te ette maininnut\nminulle uuden ministeristön jäseniä?\"\n\n\"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia...\nLyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri\nd'Aiguillon nimitetään paikkaansa.\"\n\n-- Jota ei ehkä tapahdukaan, -- arveli marski, suoden varakreivi\nJeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.\n\nJean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi,\nmiten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei\nsanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.\n\nEikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui\nitse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti,\nväristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli\nhänelle tuonut.\n\nSitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli\njo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä\nensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:\n\n\"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli\ntänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen\nkuninkaalle...\"\n\n\"Epäkuuliainen kuninkaalle?\" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.\n\n\"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun;\nmutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva\nDubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah,\ntämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää\nmarskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt\nsairas; hoida häntä huolellisesti.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni\nRafté työhuoneeseensa.\n\nNeljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon,\nisänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui\nsyvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli\nosannut hänelle hankkia.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU\n\nDauphinen perheateria\n\n\nSamana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan\nmennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen\nääneen ennen päivällistä.\n\nApotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää\nhoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin,\nsitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt\nmelkoisen taitavaksi älyniekaksi.\n\nNeiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen\nhienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin\nuusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja\näkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt\njärjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne\nkaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet\ntilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi\npysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.\n\nAndrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys\noli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen.\nPuku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen\nmusliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella\nkirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua\nmusliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla\nolkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi\nvaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin\nnuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen\nyksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin;\nja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen\nposkillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän\nkuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia\nsiihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon\nsamalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean\nja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan\ntahrannut.\n\nUlos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä,\njotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla\nsaattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain\nkantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.\n\nKun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la\ndauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa\nkanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan\nnatina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa\nerääseen arkkuun, josta hän piti paljon.\n\nPäästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän\npoikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti\npeitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä\nkalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä,\nauringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo\nläheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin\nasettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja\narimpain kasvien päälle.\n\nErään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut\nja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée\nyhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa\nnojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin\ntyömies tavallisesti osaa.\n\nAndrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat\ntyöstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut\njoutua siitä epätoivoon.\n\nAndrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin\nläsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.\n\nGilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen\nmatkaansa.\n\nMutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa\ntunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka\nhänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.\n\nHän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja\nkatseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon\nja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.\n\n\"Te olette täällä, herra Gilbert?\" virkkoi Andrée kylmästi.\n\n\"Niin, neiti.\"\n\n\"Kuinka te olette tänne joutunut?\"\n\n\"Neiti, ihmisen täytyy elää ja kunniallisesti elättää itseänsä.\"\n\n\"Mutta tiedättekö, teillä on hyvä onni!\"\n\n\"Ah, tosiaan\", vastasi Gilbert.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että, kuten sanoitte, minulla on ihmeellinen onni.\"\n\n\"Kuka teidät toimitti tänne?\"\n\n\"Herra de Jussieu, suojelijani.\"\n\n\"Ah\", äännähti Andrée hämmästyneenä, \"te tunnette herra de Jussieun?\"\n\n\"Hän on ensimmäisen suojelijani ja opettajani herra Rousseaun ystävä.\"\n\n\"Onnellista jatkoa, herra Gilbert!\" toivotti Andrée lähtien menemään.\n\n\"Te voitte nyt paremmin, neiti?...\" kysyi Gilbert niin vapisevalla\näänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen\nsydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.\n\n\"Paremmin? Kuinka niin?\" kysyi Andrée kylmästi.\n\n\"Niin... se onnettomuudentapaus...?\"\n\n\"Ahaa, kyllä... Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei\nollut mitään.\"\n\n\"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi\", sanoi Gilbert syvästi\nliikutettuna; \"vaara oli hirvittävä\".\n\nNyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen\ntyömiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.\n\n\"Hyvästi, herra Gilbert\", virkkoi Andrée.\n\n\"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?\" kysyi Gilbert vavisten ja\nhikihelmet otsallaan.\n\n\"Mutta, monsieur\", vastasi Andrée, \"te tarjoatte minulle sellaista,\njoka ei ole teidän omaanne\".\n\nGilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään.\nHänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin\ntavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin\nGilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta\nkokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti\nniin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.\n\nAndrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi\nloukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle\nkohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää\nsanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä.\nNäin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä\npyörikin jo hänen huulillaan.\n\nMyöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan\nja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa\nylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta\nkatseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan\nmutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta\ntaakseen. Hän oli nainen.\n\nGilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että\ntässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.\n\n-- Hän ei ole niin voimakas kuin minä, -- ajatteli Gilbert itsekseen,\n-- ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan,\nnimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani,\njonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi\nköyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa\nhän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman\nväristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa.\n-- Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut\nviholliseni, -- lisäsi sitten Gilbert. -- Minä, jonka olisi pitänyt\nolla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa\nväkevämpi.\n\nNämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun\nvallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti\nälykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat\nhiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi\nryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun\npensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen\nkukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi\nvimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän,\njonne Andrée kulki kiertotietä.\n\nSiellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan\najatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina\nalas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa\nsilkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert\nAndréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut\nitsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos\nGilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta\nkäteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.\n\nMutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin\nitseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:\n\n\"Taasko sellainen raukka!\"\n\nSitten lisäsi hän hiljaa:\n\n\"Mutta hän onkin niin kaunis!\"\n\nGilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta\nkatselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain\nja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten\nsille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin\nkova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle;\nhän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein\npaikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää\npuuryhmää vastapäätä.\n\nTuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen\npäänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi\nlepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla\nsisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja\njalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen\nainakin, ponnahtelivat komeasti.\n\nTuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli\nhänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi\nviistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen\nniin pian kuin mahdollista.\n\nKun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja\npakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.\n\nTulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja\nkolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut\nkolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.\n\nKun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan\nsivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten\nmeni sivuitse, katseli Andrée häntä.\n\nYlhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin\ntarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun\nhän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:\n\n\"Ah, mademoiselle, minne menette sellaisella kiireellä, saanko kysyä?\"\n\nTämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin\nparinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa\nkaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen\nvaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan\nkalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle\npuhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta\nkuin:\n\n\"Kuningas!\"\n\nJa Andrée lyykisti sangen syvään.\n\n\"Neiti...\", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, \"minä olen niin\nlikinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne\".\n\n\"De Taverney\", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten,\nettä hänen äänensä tuskin kuului.\n\n\"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai\nmitä, neiti?\" kysyi kuningas.\n\n\"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka\nodottaa minua\", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.\n\n\"Neiti, minä saatan teitä\", vastasi Ludvig XV: \"sillä näin\nmaalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille;\nsuvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka\".\n\nAndrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän\nveren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia\nköyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra,\ntarjoaa kätensä, hänelle, -- sellainen odottamaton ja uskomaton\nkunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli\nAndréesta unta!\n\nJa siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että\nkuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig\nXV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta\nkoskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä\nkohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin\najoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.\n\nKuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat\nsormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he\nmatkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa\nmukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja\nylipuutarhurinsa kanssa.\n\nVoimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan\nAndréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa\nkävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria,\njotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä,\nsillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.\n\nHe saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää\ndauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie\nAntoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut\nantaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä\njuuri kello kuuden ja seitsemän välillä.\n\nHänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan.\nJa koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa\nsalin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari\nsamassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään\nkamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen\nkainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.\n\nPöytä oli katettu ainoastaan itselleen korkealle isäntäväelle.\n\nHe istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä,\nsillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa,\nsilloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.\n\nPöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa\nkuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt\nodottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä\npuolelta pöytää.\n\nDauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren\nvälimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän\nistui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut\nkasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla\ntarvittiin.\n\nRouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema\nhovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän\nkuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.\n\nKolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin\ndauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei\nsiinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla\nkuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa\nsitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli\nnykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.\n\nVastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta\nlisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella\nkuin hänkin herttua de Richelieu.\n\nHänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin\nsillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä\nsitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin\nilveilykin.\n\nTästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan\nluonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva\nde Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de\nRichelieun puolella.\n\nMarski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden\nkunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa\nparhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti\nkertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin\nruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.\n\nMarski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä\nruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei\nisäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis\nainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti\nkiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja\nteatterista, -- keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta\nherttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun,\njoka oli antanut syyn Ferneyn filosofille -- sillä nimellä mainittiin\njo siihen aikaan _La Henriaden_ runoilijaa, Voltairea -- erääseen\nhänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki,\nettä herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja\nkuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada\nkuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai\nvähemmän huonosti.\n\nMadame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin\nteatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen\nKlytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi\nkärsivällisesti myöskin ilokseen.\n\nSilloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja\nliikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi\nnenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes\npuuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen\notsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin\nhuipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään\nmadame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin\nmieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan\nkruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt\npuhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan\nenglantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard\nBomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.\n\nAsia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä\npaljon kuin filosofejakin.\n\nJokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys\nhäiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles,\njoka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi\naina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja\nkekrihönttänöitä.\n\nMarski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan.\nSamalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen\nkorkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa\nsilloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia\naksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä\nruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.\n\nMarski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia\nja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen\nvielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä\npitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä\nalhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi\nja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:\n\n\"Kuningas!\"\n\nTämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin\nsalainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi\ntapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa\nruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.\n\nMadame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta\nvastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDES LUKU\n\nKuningattaren hiuskihara\n\n\nEteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn\nkättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi\nniin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin\nnäkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja\nihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen\narmo annettiin.\n\nMarskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi\nnyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut\nkohta Andréen.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi kuningas dauphinelle, \"minä tulen kursailematta\ntänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko\npuiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä\ntekemään itselleni seuraa.\"\n\n-- Neiti de Taverney, -- ajatteli marski de Richelieu itsekseen,\nmelkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. --\nKautta kunniani, minulla on oivallinen onni.\n\n\"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän\nmyöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän\nmajesteettinne luoksemme\", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.\n\nAndrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja\nlyykisti mitään vastaamatta.\n\n-- Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, -- arvosteli Richelieu\nitsekseen. -- Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin\nhän ansaitsee.\n\nKuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut\nhänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas\noivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa\ntuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti\nkuin taian voimalla hänen eteensä.\n\nMutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan\netsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.\n\nNeiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä\nsiihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen\nasemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin\nmääritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen\nvastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa\nhänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä\nitselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.\n\nMadame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan\näskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle\nnuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:\n\n\"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan\ntänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä\nvastaan.\"\n\nHerra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti\nde Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia\narmonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.\n\n\"Istukaa, neiti\", sanoi madame la dauphine, \"tuohon, herttuattaren\nviereen\".\n\nAndrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin,\nettä uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja\nniinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan\nkatseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan\nkuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.\n\nKuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.\n\n-- Ahaa, -- ajatteli herttua de Richelieu, -- nyt ei minun\nmaksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.\n\nSamassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis\nkohtaamaan hänen katseensa.\n\n\"Hyvää päivää, herra herttua\", sanoi Ludvig XV. \"Oletteko nyt\nsopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?\"\n\n\"Sire\", vastasi marski, \"rouva herttuatar suo minulle aina kunnian\nkohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena\".\n\n\"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?\"\n\n\"Minäkö, sire? _Ma foi_, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän\nmajesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden.\"\n\nTätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan\npistellä, mutta häneltä oli viety sana.\n\n\"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen\npäällikkyyden herttua d'Aiguillonille.\"\n\n\"Kyllä, se on totta, herttua.\"\n\n\"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja\nterävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus.\"\n\nAteria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös\npöydästä.\n\nJo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin.\nMutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan\nkäsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin,\ndauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin\ntaitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli\nsitä minne päin vain tahtoi.\n\n\"Sire\", virkkoi hän, \"teidän majesteettinne tietää, että menestys\ntekee uskalikoksi\".\n\n\"Tarkoittaako tuo, että te olette uskalias, herttua?\"\n\n\"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta\nsuopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle\njo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne\nvanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies\non monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut\neräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä\nei ole komppaniaa.\"\n\n\"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?\" kysyi kuningas kääntyen\ndauphinen puoleen.\n\n\"On, sire\", vastasi Richelieu, \"ja nuoren miehen isän nimi on parooni\nde Taverney\".\n\n\"Minun isäni!...\" huudahti Andrée väkisinkin. \"Ja Filip!... Te, herra\nherttua, pyydätte komppaniaa Filipille?\"\n\nTästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen,\nettä hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja\nsormet ristissä.\n\nKuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja\nliikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että\nvanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa\nja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.\n\n\"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen\", sanoi\ndauphine, \"ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me\nruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää\ntahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita\najatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen\non varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan\nettä hän tarvitsee myöskin komppanian?\"\n\n\"Mutta, madame, kuinka teidän korkeutenne olisi tiennyt sen\nvarattomuuden?\"\n\n\"Oh, minä kyllä sen tiesin\", vastasi dauphine vilkkaasti ja\nsellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja\nvaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. \"Kyllä, minä\ntiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki\nantaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen\nnimensä Filip, vai kuinka, neiti?\"\n\n\"Kyllä, madame.\"\n\nKuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten\nkohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja\nvalaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin\ntalon korkean emännän olennosta lainattu.\n\n\"Oh, herttua\", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, \"minä joudun\nsekaviin väleihin Luciennesissa\".\n\nSitten kysyi hän vilkkaasti Andréelta:\n\n\"Sanokaa, neiti, olisiko tämä teille mieleen?\"\n\n\"Ah, sire\", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, \"minä rukoilen\nsitä teiltä!\"\n\n\"Myönnetty siis\", vastasi Ludvig XV; \"te, herttua, valitsette hyvän\nkomppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen\nvaroja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on\ntäyttämätön\".\n\nTämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle\nse hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset\nAndréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena\nollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas\nmies.\n\nSitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan\noli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä\nTrianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli\nsinne muuttanut.\n\nMutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski\nde Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan\ndauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin\nomaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta\nräsähdellen.\n\nKun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa\nseurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo\npäästänyt Andréen luotansa.\n\n\"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin\",\noli prinsessa sanonut Andréelle. \"Te voitte nyt lähteä omalle\npuolellenne, neiti.\"\n\nSitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana\nsata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin\nsivurakennuksesta.\n\nNuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta\npensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen\nliikkeitään. Se varjo oli Gilbert.\n\nKun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan\nkiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.\n\nSilloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen,\nmeni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi\nylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli\nullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa,\nvastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.\n\nSieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de\nNoaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa\nkuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen,\nniin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna\nnuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.\n\nPäärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan,\njoka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan,\nvaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.\n\nKirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä\nsuuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän\nhyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja\nhellimmän kunnioituksen elein.\n\nJuuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs\ndauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.\n\n\"Tässä se on\", sanoi hän kardinaalille.\n\nJa hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon\nkoskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.\n\n\"Ja tässä takaisin\", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen\nkäteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin\nolisi ollut kunnon palkinto.\n\nHukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin\nja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli\najettava.\n\nKoko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä\nsaamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun\ntultiin tulliin, komensi kardinaali: \"Rue Saint-Claude.\"\n\nPian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon\npihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz\noleskeli ottamassa vastaan vieraita.\n\nBalsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän\nsaliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän\noli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.\n\nKello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. \"Se on kyllä totta,\nherra kreivi\", vastasi kardinaali, \"ja minä pyydän anteeksi, että\nhäiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte\nminulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä\nsalaisuuksista...?\"\n\n\"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin\npuhuimme\", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön\nherkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. \"Aivan niin, herra kreivi.\"\n\n\"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä.\"\n\n\"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?\"\n\n\"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa... siinä tapauksessa...\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän\", sanoi kardinaali. \"Mutta voinhan silloin\nhankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?\"\n\n\"Tänäänkö?\"\n\n\"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte.\"\n\n\"Koettakaamme heti, monseigneur.\"\n\nBalsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.\n\n\"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden\", sanoi hän\nitsekseen mennessään ylös; \"minä siis saan tietää Jumalan salatut\nsuunnitelmat\".\n\nJa hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen\noven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen\nhänet vastaan hellällä syleilyllä.\n\nBalsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei\nsaata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon\nkauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen\nhyväilynsä silloin, kun hän nukkui.\n\nViimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen\nkädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:\n\n\"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?\"\n\nJa hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.\n\nLorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten\notsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki,\nniin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.\n\n\"Oi\", sanoi Lorenza, \"ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä\".\n\n\"Niin, eivätkö olekin?... Onnellisestako päästä? Sanopas.\"\n\n\"Se saattaisi olla kerran onnellinen.\"\n\n\"Tutki tarkoin, Lorenza.\"\n\n\"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä\nhänen elämäänsä.\"\n\n\"Mutta hän on naimisissa...\"\n\n\"Ah!\" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.\n\n\"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?\"\n\n\"Hän on naimisissa, rakas Balsamo\", lisäsi nuori nainen, \"ja\nkumminkin...\"\n\n\"Kumminkin?\"\n\n\"Kumminkin minä...\"\n\nLorenza hymyili taas.\n\n\"Minäkin olen naimisissa\", sanoi hän sitten.\n\n\"Kyllä, sinä olet.\"\n\n\"Ja kumminkin...\"\n\nBalsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen\noli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.\n\n\"Ja kumminkin?\" toisti Balsamo. \"Puhu nyt loppuun.\"\n\nLorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien\npäänsä hänen rintaansa vasten:\n\n\"Ja kumminkin minä olen neitsyt.\"\n\n\"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar\", huudahti Balsamo;\n\"vaikka hän on naimisissa, niin...?\"\n\n\"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar\", toisti Lorenza, \"hän on yhtä\npuhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua,\nsillä hän ei rakasta niinkuin minä\".\n\n\"Oi kohtaloa\", mutisi Balsamo. \"Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt\nkaikki, mitä tarvitsen tietoon.\"\n\nBalsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat\ntaskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta\npäästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan\npaperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.\n\nSitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren\nnaisensa.\n\nKirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.\n\n\"No, herra kreivi?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvä, monseigneur...\"\n\n\"Oraakkeli...?\"\n\n\"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa.\"\n\n\"Sanoiko se niin?\" huudahti prinssi riemuissaan.\n\n\"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte,\nmonseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta\nmiestänsä.\"\n\n\"Oi!\" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.\n\n\"Mitä jälleen hiuksiin tulee\", sanoi Balsamo, \"täytyi minun ne\npolttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille\ntakaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä\nminä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan\narvoinen\".\n\n\"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa\nkiitollisuuttani.\"\n\n\"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille\nannan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat\nrakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma,\nsillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas\nrakastetun sydän kylmenisi.\"\n\n\"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne\", virkkoi kirkkoruhtinas\nmelkein kauhistuneena. \"Hyvästi, herra kreivi, hyvästi.\"\n\nKahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä\nkardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut\nPetit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot\nolivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle\nkaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.\n\nHerrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.\n\n\"Ah, prinssi!\" virkkoi Richelieu hymyillen.\n\n\"Ah, herttua!\" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.\n\nSitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDES LUKU\n\nRichelieu huomaa Nicolen avut\n\n\nRichelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn\nvaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.\n\nMe olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa,\nettä meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen\novien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de\nRichelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa\nääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla\nheikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui\nankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön\nvastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.\n\nMe emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä\nhyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako\nenemmän ilman hyväilyjä.\n\nIsännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa,\nettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin\nluokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli\nalinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän\nyleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa\npaikassa.\n\nNäihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan\naivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.\n\n\"Minkäpä sille voi... minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin,\nettä pääsen neidin kanssa Trianoniin.\"\n\nJuuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt\nvelvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa,\nluultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.\n\nNicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja\nvaikeroi kovaa kohtaloaan.\n\n\"Niin on asia\", huokaili Nicole, \"minut on suljettu neljän\nruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa\nhengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä\ntulevaisuus olleet mahdollisia.\"\n\n\"Millä tavoin sitten?\" kysyi parooni.\n\n\"Trianonissa, tietysti\", vastasi Nicole; \"Trianonissa, jossa olisin\nnähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja\nollut nähty\".\n\n\"Oho, pikku Nicole\", sanoi parooni.\n\n\"Kyllä, monsieur, minä olen yhtä hyvä nainen kuin kuka muu tahansa.\"\n\n\"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa\", mutisi parooni aivan hiljaa,\n\"tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori\nja rikas!\"\n\nEikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta\nnuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.\n\nNicole haaveili ja tuli vähän väliä kärsimättömäksi.\n\n\"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan\", sanoi\nhän.\n\n\"Vielä eräs asia, pikku Nicole!\"\n\nYhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de\nTaverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.\n\n\"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?\" sanoi parooni.\n\"Mene katsomaan, tyttöseni.\"\n\nNicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten\nportin raolleen.\n\nTuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle\nmuuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de\nRichelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.\n\nNicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen\nnäköisenä.\n\n\"Kas, kas, kas!\" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen\nNicolen perässä saliin; \"tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle\nainoastaan tyttärestään\".\n\nMarski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta\nkertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.\n\nPakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole\njälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista,\nmitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki\nkamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan\nvyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja\nmielihaluja.\n\nNicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:\n\n\"Herra herttua de Richelieu.\"\n\nSe nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita.\nParooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti\nylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein\nkorviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua\nde Richelieun puolipimeässä käytävässä.\n\n\"Herttua...\" änkytteli parooni de Taverney. \"Minä juuri, hyvä\nystäväni, herttua kuin herttua\", vastasi marski de Richelieu kaikkein\nystävällisimmällä äänellään. \"Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon\nviimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin.\nLyö nyt kättä, jos tahdot.\"\n\n\"Herra herttua, te saatte minut hyvyydellänne ymmälleni.\"\n\n\"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni\", sanoi vanha marski\nantaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin\nheittäytyä nojatuoliin. \"Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet... Et\nymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu.\"\n\n\"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua\", vastasi de Taverney sangen\nliikutettuna, \"kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi\nollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä\".\n\n\"Kuulehan nyt, vanha ystävä\", vastasi Richelieu, \"sillä kertaa sinä\nkäyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin;\nkohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt\npuhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin\ntyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se\npäivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne\ntulin?\"\n\n\"En todellakaan.\"\n\n\"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta\ntoissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi.\nPeijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin\ntoissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset\nolisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt\nottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen\nRichelieu, -- joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä.\nJa minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini.\"\n\n\"Herttua, onko tämä totta, tämä... hyvyys sinun puoleltasi?...\"\n\n\"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista... Ministeri\nkieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa.\"\n\n\"Oi, herttua, minä joudun hurmauksiin; sinä olet siis todellakin\nystävä?\"\n\n\"Kautta taivaan!\"\n\n\"Entä kuningas, kuningas, joka suo minulle tällaisen armon...\"\n\n\"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen\nerinomaisesti, ellen erehdy.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe\nolla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen\nsaamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä\nkieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi.\"\n\n\"Kyllä, minulle kerrottiin sitä; mutta...\"\n\n\"Mutta sinä et sitä usko, sano suoraan vain.\"\n\n\"No niin, jos tunnustaisin...\"\n\n\"Nimittäin, että sinä olet nähnyt minut mieheksi, joka ei haikaile?\"\n\n\"Ainakin nähnyt mieheksi, jolla ei ole ollut ennakkoluuloja.\"\n\n\"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita\nnaisia, muuta kuin... muita tuumiani varten... Mutta puhukaamme nyt\npojastasi, hän on erinomainen nuorukainen.\"\n\n\"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun\nluonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään.\"\n\n\"Sen tiedän, ja sen vuoksi minä en olekaan ministeri.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Aivan totta, ystäväni.\"\n\n\"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni\nepämiellyttävää tekoa?\"\n\n\"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin.\nMinä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset\nalkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa\nvaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin.\"\n\n\"Sinä olet siis joutunut tuon joukkion kanssa riitaan?\"\n\n\"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme\nkuitit kahden puolen.\"\n\n\"Se on sankarillista, mutta varomatonta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kreivitär on vaikutusvaltainen.\"\n\n\"Pyh!\" äännähti Richelieu.\n\n\"Niinkö sinä sanot?\"\n\n\"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka\nosaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää\nkoko linnoituksen ilmaan.\"\n\n\"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi\nhiukan Dubarryjä.\"\n\n\"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut\nharhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen\nhänellä... Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?\"\n\n\"On...\"\n\n\"Nuori?\"\n\n\"Kuusitoistavuotias.\"\n\n\"Kaunis?\"\n\n\"Kuin Venus.\"\n\n\"Ja asuu Trianonissa.\"\n\n\"Sinä siis hänet tunnet?\"\n\n\"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen\ntunnin kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Kuninkaan kanssa?\" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa\nsyttyivät hehkumaan.\n\n\"Juuri itse kuninkaan.\"\n\n\"Kuningasko puhunut tyttärestäni, Andrée de Taverneystä?\"\n\n\"Jota hän oikein ahmii silmäyksillään, paras ystäväni.\"\n\n\"Ahaa, todellako?\"\n\n\"Suututko, kun sanon sinulle tämän?\"\n\n\"Minäkö?... En, enhän toki... on kunniakseni, että kuningas katselee\nminun tytärtäni... mutta...\"\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Sitä, että kuningas...\"\n\n\"On huonotapainen; sitäkö tarkoitat?\"\n\n\"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa\nhänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo.\"\n\n\"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko\nehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja\nettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?\"\n\nParooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan\nhartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu\nkatseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.\n\n\"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen,\netkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi\", jatkoi vanha marski\nvetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. \"Sinä tietysti\nsanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan... että hän\nheittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että\nhän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka\nkäytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko\ntätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta... tuo kuningas, jota\nkiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja\nkatunaikkoset.\"\n\n\"Sinä olet toden totta suuri mies, herttua!\"\n\n\"Ja miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että olet arvannut oikein\", sanoi parooni de Taverney.\n\n\"Tunnusta kuitenkin, parooni\", jatkoi Richelieu, \"että olisi jo aika,\nettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja\nRanskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa\nja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää\nomaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka\noli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin,\nvuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn,\njonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu\nDubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan.\nMeidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on\nnöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä.\"\n\n\"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta\", mutisi parooni de Taverney;\n\"ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten\nuusikuosisten tapain tähden\".\n\n\"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä;\nkuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen,\nedustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar.\"\n\n\"Niin on asianlaita, ja...\"\n\n\"Katsopas nyt, parooni\", keskeytti marski, \"tarjoutuisipa tässä\nerinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä\ntahtoisi hallita Ranskaa...\"\n\n\"Epäilemättäkin\", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää;\n\"mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä\".\n\n\"Sellainen nainen nimittäin\", jatkoi marski, \"jolla ei olisi\ntuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän\nrohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka\nosaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä\nsittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko\ntyttärelläsi älyä, parooni?\"\n\n\"Paljonkin, ja varmaan tervettä järkeä.\"\n\n\"Hän on sangen kaunis.\"\n\n\"Niin, eikö olekin?\"\n\n\"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä\nsuuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa\nnaisetkin omistajaansa kunnioittamaan... Sellaista aarretta täytyy\nsinun hyvin varjella, vanha ystäväni.\"\n\n\"Sinä puhut hänestä aivan innostuneesti...\"\n\n\"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti\nhuomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä\nhyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä,\njollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?... Ajattelepas,\nparooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei\nollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs\ndauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on\nmelkeinpä piikamaista.\"\n\n\"Minkä minä sille voin, herttua? Sinä tiedät, etten minä ole rikas.\"\n\n\"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin\nkamarineitsyt.\"\n\nParooni de Taverney huokaisi.\n\n\"Minä tiedän hyvin\", sanoi hän, \"että tyttärelläni täytyy tai\nparemminkin täytyisi se olla\".\n\n\"No, eikö sinulla ole moista hänelle antaa?\"\n\nParooni ei vastannut mitään.\n\n\"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?\" jatkoi\nRichelieu, \"hän on, _ma foi_, sekä sievä että nokkela\".\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Mitä mutta, parooni?\"\n\n\"Minä en voi mitenkään lähettää häntä Trianoniin.\"\n\n\"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta\nsiihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi.\"\n\n\"Sinä katsastelit siis hänen kasvojaan, herttua?\"\n\n\"Tietysti, oikein tarkoin.\"\n\n\"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä\nyhdennäköisyyttä...\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Erään... no niin, ajattelepas itse!... Tule tänne, Nicole.\" Nicole\nastui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.\n\nHerttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi\ntytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan\njulkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä\nhämilleen.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi marski, \"hän on tosiaan erään henkilön\nnäköinen, se on totta\".\n\n\"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän\nperheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi\nsattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole\non Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?\"\n\n\"Oho\", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan\nkäsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, \"onko\nniinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen\nnaisen näköinen?... Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen\npyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja\npulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni\", lopetti\nNicole vihoissaan, \"johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun\narvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen\nvähän nojalla, mitä minusta tunnette\".\n\nNicole oli verenpunainen kiukusta, ja siis myöskin loistavan kaunis.\n\nHerttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja\nnipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen\nsilmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:\n\n\"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä\nainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen\nnaiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin\nemme aio loukata hänen itserakkauttaan... Teillä, mademoiselle\nNicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja\nnenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa\nneljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet,\njoina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. -- Nicole,\nlapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?\"\n\n\"Voi!\" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko\nsielunsa kiihkeän kaipuun.\n\n\"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä\nte luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä.\nParooni, vielä yksi sana.\"\n\n\"Puhu, hyvä herttuani.\"\n\n\"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni\", sanoi Richelieu, \"niin että\nsaamme pakista hetkisen keskenämme\".\n\nNicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.\n\n\"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi\nkamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan\nmieleen\", sanoi herttua. \"Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä,\neikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän\nasian.\"\n\n\"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen\nkuninkaalle\", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.\n\n\"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo\nmukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani.\"\n\n\"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy\nottaa huomioon, herttua.\"\n\n\"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén\nkädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä... Kirjoita nyt siis\nainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää\nsinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen\nnimi on Nicole.\"\n\n\"Sinä siis luulet tärkeäksi, että hänen nimensä on Nicole?\"\n\n\"Kyllä luulen.\"\n\n\"Ja että joku toinen kuin Nicole...?\"\n\n\"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen\nluulen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä kirjoitan heti.\"\n\nJa parooni de Taverney kirjoitti kirjeen, jonka hän antoi\nRichelieulle.\n\n\"Entä palvelusohjeet, herttua?\"\n\n\"Minä otan tehtäväkseni antaa ne Nicolelle. Onhan hänellä älyä?\"\n\nParooni hymyili.\n\n\"Sinä uskot siis hänet minun huostaani... eikö niin?\" kysyi Richelieu.\n\n\"_Ma foi_, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä\nminulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan.\"\n\n\"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin\", sanoi herttua\nnousten seisomaan.\n\nNicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de\nTaverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan\nvaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan\nkuskin viereen vaunujen pukille.\n\nRichelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä\nvielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.\n\nAndréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos\nhänestä olisi puhuttu.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU\n\nMuodonvaihdos\n\n\nNicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut\nhänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.\n\nHän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että\nuuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut\nvarman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin\naatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.\n\nKun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku\nhepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen,\njossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä\nmonseigneurin puolesta.\n\nKaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja\nRafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi,\nettä Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet,\nolleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia\ntai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka\nviikko.\n\nKun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa\nsotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi\nhänelle:\n\n\"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä.\"\n\nRafté tarkasteli Nicolea.\n\n\"Melkoisen suloinen, monseigneur\", vastasi hän värähyttäen huuliaan\nhyvin merkitsevällä tavalla.\n\n\"Niin, mutta kenen näköinen hän on?... Rafté, minä puhun tästä\nyhdennäköisyydestä.\"\n\n\"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!\"\n\n\"Sinä huomaat sen, eikö niin?\"\n\n\"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet\nonnelliseksi.\"\n\n\"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä\non vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta\nhaittaa?\"\n\n\"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur\", vastasi Rafté,\njoka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa\nusein ajattelemaankin hänen puolestaan.\n\n\"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani\", sanoi\nmarski Nicolelle; \"tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee\nsinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen\".\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä\nsekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata\nperuukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, -- sillä niin\nväitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin\nvuodekomeroihin mennessään, -- tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt\nNicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän\nNicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla\nneulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin\nkummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin\nsilmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä\nolisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri\noli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt\nvankina.\n\n\"Kas niin, pikku kaunottareni\", sanoi marski de Richelieu antaen\nällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, \"katsokaapas nyt itseänne,\nkuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette\nentisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä\nperikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen.\"\n\n\"Oi, monseigneur\", huudahti nuori tyttö.\n\n\"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme.\"\n\nNicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti\nvarmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin\nmestari.\n\nHerttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen\nsanoi hän:\n\n\"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa\nkorvanne selälleen ja kuunnelkaa minua... Oh, herra Rafté ei häiritse\nmeitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä\nneuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur\", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli\nerehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.\n\nHerra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin\ntunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten\nkamarineitsyeiden joukkoon.\n\nRafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de\nRichelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa\nilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra\nd'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.\n\nSeuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan\nNicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä\npalatsin portille ja katosivat sitten.\n\nPää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole\nkolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne\nhänen oli mentävä.\n\nKello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut,\nja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä\nonnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo\nvienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.\n\nLukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta\nveivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä\nja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen,\nnimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä\noli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin\nolevat ikkunat.\n\nAndréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli\nmelkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta\nikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa,\ntoinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.\n\nAndréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee,\nkuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset\ntavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se\nkuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin\ntoimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä\nkuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja\nlepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen;\nsiellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä\ntilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään\nmaailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä\nja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli\nnoussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän.\nSiellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri\nsielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä\nsivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.\n\nSellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä\nkaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei\nsilti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai\ntyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa.\nMutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée\nantautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa\nsaleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat\nniin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.\n\nTäältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella\ntytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli\npäivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä,\nklaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat\nsydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan,\nlähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.\n\n\"Täällä\", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli\ntehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan\nkampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla\nhelpotuksesta, \"täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan\nkuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta\nkoskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia,\nsaan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun\nhyvää kirjaa.\"\n\nAndréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän\nvain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä\ntavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine\npyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä\ntavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja\nkainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä\nolevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan\ntai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut\nretkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua\ntai livreaa.\n\nKun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli\nAndréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta\nja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä\nsiihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos,\nvuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi\nkiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka\njalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka\nrajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään\nliikkuivat.\n\nOlemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa\nkirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus\nkäytävän oveen.\n\nHän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi\nkummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta\nloistavin kasvoin Nicole.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU\n\nYhden ilo toisen tuska\n\n\n\"Hyvää päivää, neiti; se olen minä\", sanoi Nicole iloisesti\nlyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy,\nsillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.\n\n\"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?\" kysyi Andrée laskien kynän\nkädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.\n\n\"Neiti unohti minut; siksi tulin itse.\"\n\n\"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että\nminulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?\"\n\n\"Paroonilta tietysti, neiti\", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen\ntyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää\nherra Raftéta.\n\n\"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse\nsinua laisinkaan täällä... Sinä voit siis lähteä takaisin,\nlapsukaiseni.\"\n\n\"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt\", sanoi Nicole. \"Minä\nluulin olleeni enemmän neidin mieliksi... Siitä sen saa, jos toista\nrakastaa\", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.\n\nJa hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään\nkyynelpisaran.\n\nMoite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti\nteki Andréen sääliväiseksi.\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoi hän, \"minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla\nole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä\nlisäsuulla\".\n\n\"Hm, niinkuin se suu olisi iso\", virkkoi Nicole hymyillen\nherttaisesti.\n\n\"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne.\"\n\n\"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?\" kysyi tyttö. \"Te ette ole katsonut\nmuotoani, mademoiselle?\"\n\n\"Sinä näytät minusta todellakin oudolta.\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki\nherra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän\nnäki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman\nkamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa\nminua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata\ntukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä.\"\n\nAndrée hymyili.\n\n\"Sinä pidät siis minusta suuresti\", sanoi hän, \"koska tahdot kaikin\nmokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin\ntavalla\".\n\nNicole katsahti tutkivasti ympärilleen.\n\n\"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä\", sanoi hän; \"mutta ei suinkaan\nneiti ole aina täällä?\"\n\n\"En kyllä\", vastasi Andrée; \"mutta entä sinä?\"\n\n\"Niin, mitenkäs minä?\"\n\n\"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et\npääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi\naina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään.\"\n\n\"Oh\", vastasi Nicole, \"on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu;\nvoinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa\nvain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi... Ja\nmuuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään.\"\n\n\"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne,\nellen saa erikoista käskyä.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Isältäni.\"\n\n\"Sekö on neidin viimeinen sana?\"\n\n\"Kyllä, siitä se nyt riippuu.\"\n\nNicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.\n\n\"Kas niin\", sanoi Nicole, \"koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni\neivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus\".\n\nAndrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:\n\n    'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet\n    sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti\n    vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija,\n    samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä\n    vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa\n    sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki\n    tarvitsemasi palvelijan tehtävät.\n\n    Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden\n    olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta,\n    ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset.\n    Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun\n    lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että\n    hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella\n    sinut nähdessään meitä, on huomannut, -- sen ilmoitti minulle\n    eräs hyvä ystävä, -- ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi\n    ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.\n\n                                       Sinun rakastava isäsi.'\n\nKirje sai Andréen tuskallisen kummastuksen valtaan.\n\nSiis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota\nhän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat\nhäntä siitä kuin jostakin häpeästä.\n\nAndrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki\nalottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin\nkauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella,\njohon Filip olisi mielellään yhtynyt.\n\nMutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä\nmestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä\nlamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan\nmuistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä\nuutisiin seuraavan huomautuksen:\n\n\"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin\nhaluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi\nminut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on\ntämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani\nyksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos\nnäkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi\nminuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä\nkomeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen\ntuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä,\nlausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua\nminulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin,\nja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei\nole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen\nolisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi,\njonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä\noikeutetuksi.\"\n\nTällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen\nvilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen\nkiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.\n\nAndrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain\nluonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja\niloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti\nNicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella\nolevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan\nilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt\nläsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa\nsaattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden\nesimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä\nreunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen\nsaattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.\n\nAndrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän\nollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut\naistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan\nvoittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan\npuuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.\n\nKun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa\nemäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki\nyksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin\nsaakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.\n\nSitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.\nTuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja\nharjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!\nNicole käänsi pois päänsä.\n\nOikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti\nAndréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja\nlattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa\nja tähysteli jälleen muualle.\n\nVastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat\nkuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.\n\nNicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään\nlaulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että\nkuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.\n\nMutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista\nneiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi\nriitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta.\nMutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne\nkaikki ullakkokamarien ikkunoita.\n\nNicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi\nnoista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla,\nsillä ikkunassa ei näkynyt ketään.\n\nJoku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt\nNicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli\nNicolesta hyvin hävytöntä.\n\nNiin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä\ntuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea,\npyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina\ntakaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan,\ntuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä\nvarustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan,\nettä joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois... Se nyt ei\nollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.\n\nToisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän\nnäki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt\ntakaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä\nodottanut.\n\nSilloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen\ntaakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.\n\nNicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa\ntukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin\nvarovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät\nkokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen,\nja hän rypisti pahoin koko uutimen.\n\nUllakkokamarista tähysteli näet Gilbert.\n\nGilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti\nviekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.\n\nJa lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.\n\nEi epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert\noli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen\nvihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut,\nettä hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja\nraivoissaan ikkunan luota matkaansa.\n\nAinakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin\noikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.\n\nMitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen\nkuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen\ntänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli\njäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin,\nCoq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.\n\nGilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana,\nvaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.\n\n-- Mitä minua nyt hyödyttää, -- ajatteli hän itsekseen, -- se tyhmä\nkeksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!... Vaikka Nicolella olikin\nsiellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta\nja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän\npuolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän\npotkittaa minut täältä Trianonista... Nicole ei ole minun vallassani,\nvaan päinvastoin minä Nicolen... Kuolema ja kirous!\n\nJa Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä\nkuohumaan suunnattoman rajusti.\n\nHänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan\nkarkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat\nunelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan\nrakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut\nliian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän\nsysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se\ntoi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta\nsen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli\nGilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.\n\nGilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen\nvälillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän\ntahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut\nkäymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.\n\nGilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi\nhänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes\nNicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen,\njoka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.\n\nSen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen\nsisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla\npelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan\noli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata\nkertaa ulkona puutarhoissa.\n\nPahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa\nhän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen\nmenneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.\n\nSe tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat\nja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana\nhattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö\nsai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren,\njoka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.\n\nKauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella\nhampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen\nhyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina\niltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien\nkaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean\nvakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli\npaviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra\nBeausiren luokse.\n\nHerra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa\nopettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta\nläksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta\nvarjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.\n\nGilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri\nsaaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän\nkaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli\nheidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen,\nsillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään,\nvaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa\nikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan\nnäyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.\n\nNicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua\nsilkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki\nGilbertin.\n\nNicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka\nmuuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen\npäähän... Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin\nomituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli\nsellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.\n\n-- Hän ymmärsi yskän, -- ajatteli Gilbert; -- muuta minä en tahdokaan.\n\nSitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro\nvavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin\nhelpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin\npilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.\n\nGilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut\nerehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat\nkuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun\nNicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän\nvoinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina\nedestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi\nhuoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.\n\nTuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski\nkokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole\ntähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan\nylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut.\nTyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle;\neräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa,\njotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä\nkyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille\navonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.\n\nOli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön\ntulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.\n\nNicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin\nolevan huoneessaan.\n\nGilbert ei vastannut.\n\nSe oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut\nmielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin\npyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika\nja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi\nhän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain\nsilmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn\nitserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen\novelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin\nainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.\n\n-- Ei, -- ajatteli hän sitten itsekseen, -- ei: kaikki on hänessä\npelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman\netunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää,\nmitä minä silloin menettäisin?\n\nJa näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole\nnaputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa\nkulmat rypyssä.\n\nGilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa;\nja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia\nvoitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki\nsuunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita\nsotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta\nyhteen kappelin ovella:\n\n\"Kas, monsieur Gilbert, hyvää iltaa; tekin olette siis täällä?\"\n\n\"Oho, hyvää iltaa, mademoiselle Nicole; oletteko tekin Trianonissa?\"\n\n\"Kuten näette, olen neidin kamarineitsyenä.\"\n\n\"Ja minä puutarha-apurina.\"\n\nSitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle\nkohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.\n\nGilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan\nmatkaansa.\n\nNicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen\nalas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla\nNicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan\nherra Beausirea.\n\nLehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole\nlähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea,\noliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen\nhatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän\nantoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta\nherraa aina Trianonin säleportille saakka.\n\nHerra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen\nikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta\nreippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi\nGilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle,\nettä hän oli herttua de Richelieu.\n\n-- Hitto, -- ajatteli Gilbert itsekseen, -- aliupseerin jälkeen tuli\njo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\nParlamentti\n\n\nTällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille\nkuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin\nmelkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.\n\nMutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat\nsiipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti\nkälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta,\n-- levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.\n\nParlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet,\nolivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan\nhengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli\nkukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja\nvarustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin\nolosuhteet suinkin sallivat.\n\nJokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin\npersoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat\nyksinäisillä laukauksilla.\n\nSilloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin\nkimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen\nsäädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen\nkysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.\n\nMutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat\nmelkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen\nvedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen\nnöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn\nhoukutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta\nsäätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra\nd'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.\n\nJean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden\nluottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta\nkuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja\nkaupunki joka aamu auringon noustessa.\n\nParlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat\nselvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.\n\nHe alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan\nsaannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti\nhuomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan\nponnen:\n\n_Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä\nja antaa siitä lausuntonsa_.\n\nMutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja\nprinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään\nherttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat\nkirjaimellisesti.\n\nSilloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati\njulistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli\nmonien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka\ntahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi\npäärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli\nasianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten\nmääräämillä juhlallisuuksilla, -- _joiden lakien sijaan ei mitään\nmuita määräyksiä käy sovelluttaa_, -- antanut lausunnon, jolla\nherttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa\ntahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.\n\nMutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty\nparlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu\npöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa\nyleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut\neivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien\nja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis\nkohottaa pilkkalaulun mahtiin.\n\nPariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan\nskandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että\nparlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään\njotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille,\njoita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.\n\nPäätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti\nasetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä\npainettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä\npidettiin heti järjestelmällinen huoli.\n\nJa koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto\ntuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät\nsitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua\nd'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä\nsangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli\nsaada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen\nenonsa marski de Richelieun välillä.\n\nRaftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää,\nkuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan\ntahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa\nasiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja\npian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä\nistuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle\nkohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle\nja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.\n\nHerra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä\nei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha\nvihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin\npelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana\nsuuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista.\nSitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein\nsinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse\noli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai\nantoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, -- sitäpaitsi oli tuolla\nherralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat\ntuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli\ntapana sanoa.\n\nHerttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen\njälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.\n\nAavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa\nkostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua\nd'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi\npilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara\nvähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.\n\nSentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan,\npäästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen\nvaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.\n\nAlkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa\npojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä\nsamassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken\nkeskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski\nvihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.\n\nSilloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi\nkursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan\nhotelliin.\n\nMutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle\npäin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin\nlakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.\n\nHerttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka;\nmutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle\ntuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno\noli ollut yötä poissa kotoaan.\n\nHerra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.\n\nKotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen\npuheilleen.\n\nMarski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi,\nei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi,\nmiten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon\noli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset\nkaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen\nkohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle\nja tappavat hänet siellä ilman armoa.\n\nMarski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja\nitsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi\njoutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut\nhänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu\nei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat\npolitiikassa kuolemansyntejä.\n\nKun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka\nmatkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.\n\nHän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä\nmenettelemään seuraavasti:\n\n\"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän\nystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra\nd'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä\nennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä\nlupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän\nsuuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä\nsukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa\nherttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja\nsyyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin,\nkuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei\npaha silti olekaan korjautunut.\"\n\n\"Se on aivan totta\", vastasi Richelieu; \"mutta enhän voi ilmoista\nikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon\nparlamentin valmistamaan räjähdykseen?\"\n\n\"Kuusi päivää, monseigneur.\"\n\n\"Onko se aivan varma aikamäärä?\"\n\nRafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta;\nkirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:\n\n\"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina,\nkauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa\", vastasi\nmarski; \"lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja\nliitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät\":\n\n    Herra herttua!\n\n    Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ------:hen.\n    Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt\n    välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi.\n    Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin\n    suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin\n    kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu\n    viettää torstai-iltana ------:stä palattuaan seuraavan yönsä\n    hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.\n\n-- Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin\nasti, lisäsi marski.\n\nRafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti\nsen perille ja löysi piilopaikan.\n\nMutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä\nhän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei\nollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi,\nkoska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana\nLuciennesissa.\n\nMarskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon\naavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa\niskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.\n\nLykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä\npäivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja\nsaavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt\nhänestä erillään.\n\nSinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.\n\nKaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä\nvaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin\nymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.\n\nHerttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi\ntullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen\nlemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.\n\nTosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti\ntoisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään\nkiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen\nsokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat\nkansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin\njonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun _Gazette de Hollanden_\nartikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva\nDubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.\n\nHerra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei\ntavannut siellä muita kuin Raftén.\n\n\"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä\", vastasi hänelle\nRafté. \"Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä\nmyöhästyttänyt.\"\n\nHerra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan,\nilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan\nRaftén puolustelua uutena verukkeena.\n\nJa hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että\nmarski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu\nodottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa,\nkuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi\nmaaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi\nkotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta\nnyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.\n\n\"Kuulkaas, Rafté\", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut,\nkun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, \"te olette enoni omatunto:\nvastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana,\neikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö\nminua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä\nolen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla.\nTäytyykö minun palata nyt Versaillesiin?\"\n\n\"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin\npäästä.\"\n\n\"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän\nkerran tännekin tulee.\"\n\n\"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin.\"\n\n\"Ymmärrän... ja luotan teidän sanaanne, Rafté.\"\n\nNäin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin\nsangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu\nei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille\nlasiovella varustetusta komerosta.\n\nMarski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin\n_Kiusaukset_ ovat täynnä.\n\n\"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?\" kysyi Richelieu.\n\n\"Ei yhtään mitään, monseigneur.\"\n\n\"Mitä kello on?\"\n\n\"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes\nChateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.\nParlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa.\"\n\nRafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi\neräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan\nolemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä\nolivat niin sietämättömän vastenmielisiä.\n\nRafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota\ntulokasta vastaan.\n\n\"Ah, tekö se olette, herra Flageot\", sanoi hän; \"olen hurmautunut\nsaadessani nähdä teitä\".\n\n\"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty.\"\n\n\"Siis painettu?\"\n\n\"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa\nkaupungilla toisten kuivaessa.\"\n\n\"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra\nmarskin suvulle!\"\n\nEttei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra\nFlageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä\nhitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.\n\n\"Ja mitä nyt tehdään?\" jatkoi Rafté.\n\n\"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin\nasiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja\nlevittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat\nheitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen\nherttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, -- ajatelkaas, herra\nRafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, --\nhotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen.\"\n\nRafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun\noikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille\nsanoen:\n\n\"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra\nmarski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne\ntämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi.\nKiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua\nd'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta\nparlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!\"\n\nJa hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa\netuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun\noikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.\n\nSitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:\n\n\"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata,\njos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne\njuoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten.\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKUUDES LUKU\n\nMinisterin tie ei ole ruusuilla kulkemista\n\n\nMarski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin\nasiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin\npihaan.\n\nHerttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri\nlähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että\nvihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti\nherttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan\nlakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.\n\nHerttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella\nteeskennellyllä hellyydellä.\n\nMarski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan,\nnäytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata,\nettä herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski\nlykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin\njotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen\nolevansa suunnattoman väsynyt.\n\nHerttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin\nniinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi\nnäin:\n\n\"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut\nminua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla\nitsekäs meidän molempien puolesta?\"\n\nNyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.\n\n\"Mitä sinä sanoitkaan\", vastasi hän sisarensa pojalle, \"ja mistä\nnäet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas\nystäväni?\"\n\n\"Eno, te olette tyytymätön minuun.\"\n\n\"Minäkö? Ja minkä tähden?\"\n\n\"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun\nteitä tarvitsen, se riittää sanoa.\"\n\n\"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä.\"\n\n\"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää\nteitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen\npäällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut,\nteidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti\nteitä...\"\n\nNyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään\nsisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.\n\n\"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?\" toisti\nmarski.\n\n\"Sen minä voin näyttää toteen.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään... Minä kutsuin sinut\ntänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin.\nSinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en;\nasia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä,\nmiksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun\neduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet\npuuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla\nmitalla... Tarvitaanko tähän mitään selitystä?\"\n\n\"Todellakin, eno...\"\n\n\"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä\nolet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö,\nja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä\nkaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa\nsellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme... -- minä pidän\npaljon opettavaisista saduista... -- olettakaamme, että me olemme nuo\nsadun kaksi muuliaasia... Mutta mitäs jyrinää tuo on?\"\n\n\"Ei mitään, eno; jatkakaa.\"\n\n\"Onhan, pihalle ajetaan.\"\n\n\"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin\nmielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista.\"\n\n\"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse\nmenestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä\nkadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut... ai,\npeijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun!\nMutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi\nliikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku... Pikku\nkreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi.\"\n\nLakeija astui sisään.\n\n\"Parlamentin asiamiehet\", ilmoitti hän rauhattomana.\n\n\"Kuinka?\" huudahti Richelieu.\n\n\"Parlamentin miehet täällä?... Mitä he minusta tahtovat?\" kysyi\nherttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.\n\n\"Kuninkaan nimessä!\" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.\n\n\"Johan nyt!\" huudahti Richelieu.\n\nHerttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle\njohtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana\nseisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä\nliuta ällistyneitä lakeijoja.\n\n\"Mitä asiaa teillä on minulle?\" kysyi herttua värähtävällä äänellä.\n\n\"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?\"\nkysyi toinen parlamentin asiamies.\n\n\"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs.\"\n\nAsiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen\nmuotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä\näänellä.\n\nSe oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka\njulisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi\nsellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti\nhänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.\n\nHerttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen\njylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta\nkuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä\nottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.\n\nMarski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta\nvilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten\nkumarruksiin.\n\nAsiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua\nd'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.\n\n\"Se oli tuima läimäys!\" sanoi Richelieu; \"sinä et ole enää Ranskan\npääri, se on nöyryyttävää\".\n\nHerttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut\najatuksen ja sanan lahjan.\n\n\"Sinä et tätä odottanut?\" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.\n\n\"Entä te, eno?\" vastasi d'Aiguillon.\n\n\"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti\nuskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?... Nuo\nraukat tuhoavat itsensä!\"\n\nHerttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.\n\n\"Niin\", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan,\n\"jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut\non nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää\nsinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut\nnimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen,\nd'Aiguillon; varo sinä heitä.\"\n\nHerttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti;\nonnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.\n\nMarski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan\ntylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän\najatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.\n\n\"Koska nyt et ole enää pääri\", jatkoi hän, \"niin eivätpä nuo\nkynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen... Vetäydy muutamaksi\nvuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi,\nvaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin\ntehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset\nkoko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni,\nniin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle\nkovin suopea, ja hän on luotettava tuki.\"\n\nHerttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta\nvastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä\ntuottanut.\n\n\"Te olette oikeassa, eno\", sanoi hän rauhallisesti, \"ja tässä\nviimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te\nhyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin\nlämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry\npuolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea\nnainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin.\nKiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin\npelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!\"\n\nMarskin hymy sammui kesken.\n\nHerttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui\nsalista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun\nhän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja\ntulista luonnetta.\n\nJokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja\nriemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena\nkappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän\nei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan\ntapahtumia.\n\nMarski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.\n\n\"Se isku on siis torjuttu?\" kysyi sihteeri.\n\n\"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on\nTrianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan\nhuolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté... Se\non hulluutta...\"\n\n\"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?\" vastasi Rafté.\n\n\"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti\nsaa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen,\nnimittäin sen, mikä on jo saatu.\"\n\nRafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu\noikeassa.\n\n\"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?\" kysyi\nRafté.\n\n\"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?\"\n\n\"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole\nkysymys kuninkaasta.\"\n\n\"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva\nDubarry, joka on niin lähellä kuningasta... ja mistä rouva Dubarry\npääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka...\nMutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté.\"\n\n\"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä.\"\n\n\"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin\non?\"\n\n\"Hän on prokuraattori, monseigneur.\"\n\n\"Niin, entä sitten?\"\n\n\"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse.\"\n\n\"Oho, mikä jalopeuran estää?\"\n\n\"Ka, rotta, monseigneur.\"\n\n\"Tuoko herra Flageot?\"\n\n\"Niin hän väittää.\"\n\n\"Ja sinä uskot häntä?\"\n\n\"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa.\"\n\n\"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur.\"\n\n\"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle... Kävi kovin\nsydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan\npääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten\neno.\"\n\nHerttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.\n\n\"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan\", vastasi\nRafté.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\nAiguillonin herttua kostaa\n\n\nSen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin parlamentin jyrkkä lausunto\noli saanut Pariisin ja Versaillesin kovaan hälinään ja kaikki\nkärsimättömästi odottamaan, mitä siitä lausunnosta seuraisi, näki\nmarski de Richelieu Raftén tulevan luokseen kirje kädessä. Marski\noli nyt palannut Versaillesiin ja tavalliseen totuttuun elämäänsä.\nSihteeri käänteli ja puristeli kirjettä kädessään niin levottoman\nnäköisenä, että levottomuus tarttui pian hänen herraansakin.\n\n\"Mitä nyt taas, Rafté?\" kysyi marski.\n\n\"Jotakin epämieluisaa, monseigneur, luullakseni, nimittäin tässä\nkirjeessä.\"\n\n\"Miksi sinä niin luulet?\"\n\n\"Siksi, että kirje on herttua d'Aiguillonilta.\"\n\n\"Ah\", äännähti marski, \"sisareni pojalta\".\n\n\"Niin, herra marski. Kuninkaan neuvoston istunnon jälkeen tuli muuan\nkamarivahtimestari ja toi minulle tämän kirjeen ja pyysi antamaan sen\nteille. Ja nyt olen kymmenen minuuttia käännellyt ja katsellut sitä,\npääsemättä siitä uskosta, että siinä on jokin paha uutinen.\"\n\nHerttua kurotti kätensä kirjettä kohti.\n\n\"Anna tänne\", sanoi hän, \"minä uskallan käydä siihen käsiksi\".\n\n\"Ilmoitan teille jo edeltäpäin\", keskeytti häntä Rafté, \"että\nvahtimestari nauroi partaansa, kun hän antoi minulle tämän kirjeen\".\n\n\"Peijakas, tuo kuuluu huolettavalta; mutta anna nyt vain tänne\",\nvastasi marski.\n\n\"Ja vahtimestari lisäsi: 'Herttua d'Aiguillon käski toimittamaan\nkirjeen heti paikalla marskille.'\"\n\n\"Tuska, sinä et saa minua tunnustamaan, että olet paha!\" huudahti\nvanha marski murtaen varmoin käsin sinetin.\n\nJa hän alkoi lukea.\n\n\"Ohoh, te näytätte happamelta\", sanoi Rafté seisten kädet selän\ntakana ja tarkastellen marskia.\n\n\"Onko se mahdollista!\" mutisi Richelieu lukien edelleen.\n\n\"Asia näyttää olevan vakava?\"\n\n\"Sinä iloitset siitä, naamastasi päättäen?\"\n\n\"Tietysti, sillä näenhän, etten erehtynyt.\"\n\nMarski alkoi jälleen lukea.\n\n\"Kuningas on hyvä\", virkkoi hän hetken päästä.\n\n\"Onko hän nimittänyt herra d'Aiguillonin ministeriksi?\"\n\n\"Paljon parempaa.\"\n\n\"Ohoh, mitä nyt?\"\n\n\"Lue itse ja arvostele.\"\n\nRafté luki vuorostaan kirjeen; se oli itsensä herttua d'Aiguillonin\nkäsialaa ja sisälsi seuraavaa:\n\n    'Rakas enoni.\n\n    Teidän hyvä neuvonne on kantanut hedelmiä: minä uskoin huoleni\n    rouva Dubarrylle, tuolle sukumme erinomaiselle ystävälle, joka\n    hyvyydessään jättikin asiani hänen majesteettinsa huomaan.\n    Kuningas vihastui väkivallasta, jota parlamentti on harjoittanut\n    minua, häntä uskollisesti palvellutta miestä kohtaan, ja tänään\n    kumosi hänen majesteettinsa neuvostossa parlamentin päätöksen ja\n    käski minua jatkamaan tointani Ranskan päärinä.\n\n    Kun tiedän, hyvä eno, kuinka suuresti tämä uutinen teitä\n    ilahuttaa, niin lähetän teille lyhyen tiedon hänen majesteettinsa\n    neuvoston istunnossa tänään tekemästä päätöksestä. Minä annoin\n    erään sihteerin jäljentää sen, ja te saatte siitä siis tiedon\n    ennenkuin kukaan muu.\n\n    Olkaa vakuutettu, rakas eno, syvimmästä kunnioituksestani,\n    ja antakaa minun edelleen toivoa teidän suosiotanne ja hyviä\n    neuvojanne.\n\n                                      _Herttua d'Aiguillon_.'\n\n\"Hän pitää minua vielä pilkkanaan!\" huudahti Richelieu.\n\n\"Totisesti, siltä näyttää, monseigneur.\"\n\n\"Että kuningas tohtii pistää kätensä ampiaispesään!\"\n\n\"Te ette oikein uskonut sitä eilen.\"\n\n\"Minä en sanonut, ettei hän siihen pistäisi kättänsä, monsieur Rafté,\nvaan sanoin että hän siitä selviytyisi... Ja nyt näet, että hän\ntekeekin sen.\"\n\n\"Totuus on, että parlamentti on lyöty.\"\n\n\"Ja minä myöskin!\"\n\n\"Niin, hetkeksi kyllä.\"\n\n\"Ainiaaksi! Eilen minä sen aavistin, ja sinähän varoititkin minua,\nettei tässä saattaisi käydä muuta kuin pahoin.\"\n\n\"Monseigneur, te annatte rohkeutenne liian pian lannistua, mikäli\nluulen.\"\n\n\"No, Rafté, nyt olet tyhmyri. Minä olen lyöty ja saan kestit maksaa.\nEtkö muka ymmärrä, miten ilkeä minun on olla naurun esineenä\nLuciennesissa; juuri paraikaa ilkkuu herttua minulle rouva Dubarryn\nsylissä. Neiti Chon ja herra Jean Dubarry pitävät minua narrinaan,\nja neekeripoika hotkii namusia ja näyttää minulle pitkää nenää.\n_Corbleu_, minulla on hyvä luonto, mutta tämä saa minut raivoon!\"\n\n\"Raivoonko, monseigneur?\"\n\n\"Niin, raivoon, juuri raivoon!\"\n\n\"Teidän ei siis olisi pitänyt tehdä niinkuin teitte\", vastasi Rafté\nfilosofisen tyynesti.\n\n\"Sinä sait minut siihen narratuksi, monsieur!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, juuri sinä.\"\n\n\"Ohoh, mitä kuuluu minuun, olipa herttua d'Aiguillon Ranskan pääri\nvai ei? Sanokaapa se, monseigneur. Teidän sisarenpoikanne ei loukkaa\nminua syyttömästi, tietääkseni.\"\n\n\"Monsieur Rafté, olet hävytön.\"\n\n\"Niin on monseigneur sanonut minulle viisikymmentä vuotta.\"\n\n\"Ja sanon sen vieläkin.\"\n\n\"Ette viittäkymmentä vuotta, se on lohdutukseni.\"\n\n\"Rafté, jos sinä tällä tavoin huolehdit minun hyvästäni...\"\n\n\"En koskaan pikku kiihkoistanne, herttua, en koskaan... Mutta\nkaikessa älyssännekin teette te usein tyhmyyksiä, joita en antaisi\nmilloinkaan anteeksi sellaiselle maitoparralle kuin minä itse olen.\"\n\n\"Puhu suoraan, Rafté, ja jos olen väärässä, niin minä sen tunnustan.\"\n\n\"Te tahdoitte eilen välttämättä kostaa, eikö niin? Te tahdoitte\nnöyryyttää sisarenpoikaanne, te tahdoitte jollakin tavoin juuri\nitse viedä hänelle parlamentin päätöksen ja tuntea uhrinne tuskan\nvavahdukset ja valtimon värähdykset, kuten Crebillon nuorempi sanoo.\nKas niin, monseigneur, sellaisen saa aina maksaa kalliisti; sitä\ntyydytystä ei anneta ilmaiseksi... Olettehan rikas, monseigneur,\nmaksakaa!\"\n\n\"Mitä sinä olisit minun asemassani tehnyt, senkin älypatti? Sanohan.\"\n\n\"En olisi tehnyt mitään... olisin odottanut näyttämättä\nelonmerkkiäkään; mutta te ette päässyt halustanne ärsyttää\nparlamentti rouva Dubarryä vastaan, kun rouva huomasi herttua\nd'Aiguillonin nuoremmaksi kuin teidät.\"\n\nMarski ainoastaan murisi jotakin vastaukseksi.\n\n\"Ja parlamentti kiihtyi ärsytyksestänne ja teki sen, minkä se teki;\nvasta kun tuomio oli julistettu, katsoitte te hyväksi tarjota apuanne\nsisarenne pojalle, joka ei olisi aavistanut muutoin mitään.\"\n\n\"Aivan oikein, ja myönnän, että minä kyllä menettelin väärin; mutta\nsinun olisi pitänyt varoittaa minua.\"\n\n\"Minunko estää teitä tekemästä pahoin?... Te erehdytte henkilöstä,\nherra marski; te sanotte alinomaa, että minä olen hölmö, että te\nolette kasvattanut minut, ja nyt te luulette, etten minä iloitsisi,\nkun näen tehtävän tyhmyyksiä tai onnettomuuden tulevan?... Sitä älkää\nodottakokaan.\"\n\n\"Tuleeko tästä sitten onnettomuus, herra povari?\"\n\n\"Varmaan.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Se, että te pidätte itsepintaisesti päänne, ja että herttua\nd'Aiguillon valitsee kultaisen keskitien parlamentin ja rouva\nDubarryn väliltä; samassa tulee hänestä ministeri, ja teidät ajetaan\nmaanpakoon tai pistetään Bastiljiin.\"\n\nMarski kaatoi vimmoissaan koko nuuskarasiansa sisällön matolle.\n\n\"Bastiljiinko\", matki hän kohauttaen hartioitaan. \"Onko nyt Ludvig XV\nsitten sama kuin Ludvig XIV?\"\n\n\"Ei, mutta rouva Dubarry vastaa herttua d'Aiguillonin avustuksella\nhyvin rouva de Maintenonia; varokaa itseänne! Ja enpä nykyään tosiaan\ntiedä jalosyntyistä prinsessaa, joka toisi teille sinne namusia ja\nhanhenmaksaa.\"\n\n\"Riittävät ennustukset\", vastasi marski vaiettuaan kauan aikaa.\n\n\"Sinä näet tarkoin tulevaisuuden, mutta olepas hyvä ja virka jotakin\nnykyisestäkin?\"\n\n\"Herra marski on liian viisas tarvitakseen neuvoja.\"\n\n\"Kuulepas, koiranleuka, pidätkö sinä minua pilkkanasi?...\"\n\n\"Huomatkaa, herra marski, että te erehdytte aikanumeroissa;\nkoiranleuaksi ei sanota miestä, joka on täyttänyt neljäkymmentä\nikävuottansa; ja minä olen nyt seitsemänseitsemättä.\"\n\n\"Olkoon sitten... auta minua tästä kiipelistä... ja tee se\nnopeasti...\"\n\n\"Neuvoillako?\"\n\n\"Millä vain tahdot.\"\n\n\"Aika ei ole vielä tullut.\"\n\n\"Sinä siis tosiaankin ilveilet.\"\n\n\"Jospa Jumala sen soisi... Jos ilveilisin, niin olisi tilaisuus\niloisempi... Mutta kovaksi onneksi ei niin laisinkaan ole.\"\n\n\"Mitä tuo menettely sitten merkitsee, että aika ei ole vielä tullut?\"\n\n\"Ei, monseigneur, se ei ole vielä tullut. Jos kuulutus kuninkaan\npäätöksestä olisi jo joutunut Pariisiin, niin ehkäpä se olisi\ntullut... Tahdotteko, että lähetämme kuriirin presidentti d'Aligren\nluo?\"\n\n\"Että saisimme sitä pikemmin pilkkaa osaksemme...\"\n\n\"Kuinka naurettavaa itserakkautta, herra marski! Itse pyhimyskin\njoutuisi tähtenne ymmälle... Mutta sallikaa minun nyt lopettaa\nkirjoitelmani joukkojen laskusta maihin Englantiin, ja upottautukaa\nte hartaasti salkkujuoniinne, koska se työnne onkin jo puoliksi\ntehty.\"\n\nMarski tunsi Raftén pahantuulen puuskat, ja tiesi, että jos ne\npääsisivät purkautumaan, ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.\n\n\"No no, älä nyt suutu\", sanoi hän, \"ja jos minä en ymmärräkään, niin\nselitä minulle asia\".\n\n\"Monseigneur siis tahtoo, että minä laadin teille käytössuunnitelman?\"\n\n\"Tietysti, koska väität, että minä en itse osaa käyttäytyä.\"\n\n\"Hyvä, kuulkaa sitten.\"\n\n\"Kuunnellaan.\"\n\n\"Te lähetätte herttua d'Aiguillonin kirjeen herra d'Aligrelle\", sanoi\nRafté jörösti; \"ja samalla lähetätte hänelle kuninkaan neuvostossa\ntekemän päätöksen. Sitten te odotatte, kunnes parlamentti kokoontuu\nja pohtii asiaa, mikä tapahtuu varmasti aivan pian. Ja kokouksen\njälkeen te istutte vaunuihinne ja käväisette prokuraattorinne,\nmestari Flageotin luona.\"\n\n\"Mitä kummaa?\" huudahti Richelieu ponnahtaen koholle tuon nimen\nkuullessaan. \"Taasko se herra Flageot! Mitä hittoa Flageotilla tässä\non tekemistä, ja mitä asiaa minulla on jollekin mestari Flageotille?\"\n\n\"Minulla oli kunnia sanoa teille, monseigneur, että herra Flageot on\nteidän prokuraattorinne.\"\n\n\"No niin, mutta mitä sitten?\"\n\n\"Jos hän on kerran teidän prokuraattorinne, niin on hänellä\najettavana teidän asioitanne, mitä hyvänsä oikeusjuttuja. Te menette\nkuulustelemaan, miten niiden on laita.\"\n\n\"Huomennako?\"\n\n\"Niin, herra marski, huomenna.\"\n\n\"Mutta sehän on sinun tehtäviäsi, Rafté.\"\n\n\"Ei, eipä suinkaan... Sellainen olisi sopinut silloin, kun mestari\nFlageot oli tavallinen nurkkasihteeri; silloin olisin voinut\nneuvotella vertaisena hänen kanssaan. Mutta koska mestari Flageotista\ntulee huomenna Attila, kuninkaitten vitsaus, ei enempää eikä\nvähempää, niin ei ole liikaa vaadittu, että joku herttua, pääri ja\nRanskan marski neuvottelee tuon kaikkivaltiaan miehen kanssa.\"\n\n\"Onko tämä nyt totta vai huvinäytelmää?\"\n\n\"Huomenna saatte nähdä, onko se totta, monseigneur.\"\n\n\"Mutta sana vielä, ilmoitapas, mitä minulle huomenna tapahtuu tuon\nherra Flageotin luona?\"\n\n\"Siinä minä menettelisin hyvin tyhmästi... te väittäisitte huomenna,\nettä aavistitte sen jo etukäteen. Hyvää yötä nyt, herra marski.\nMuistakaa seuraavat asiat: pikalähetti heti herra d'Aligren luokse,\nja huomenna te vieraaksi mestari Flageotin luo. Ai, mutta osoite...\nkuski tietää sen, hän on vienyt minua viimeisen viikon ajalla sinne\ntarpeeksi monta kertaa.\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU\n\nLukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli kadottaneensa\nja jota hän ei ehkä ikävöinytkään\n\n\nLukija kysyy nyt meiltä epäilemättäkin, miksi herra Flageotia,\njonka näyteltäväksi joutuu niin majesteettinen osa, kutsutaan\ntässä prokuraattoriksi eikä vain asianajajaksi. [Kts. \"Lääkärin\nmuistelmia\". Suom.] Ja koska lukijan huomautus on oikea, niin me\nvastaamme hänen kysymykseensä.\n\nJoku aika olivat lomat parlamentissa käyneet niin tavallisiksi ja\nasianajajilla oli niin vähän juttuja ajettavinaan, että niistä tuskin\nkannatti puhua.\n\nHerra Flageot varautui jo sellaista aikaa vastaan, jolloin hänellä\nei olisi enää laisinkaan juttuja ajettavana; ja senvuoksi teki\nhän prokuraattorin, herra Guildoun kanssa sellaisen sopimuksen,\nettä viimemainittu luovutti hänelle konttorinsa ja liiketuttavansa\nviidenkolmattatuhannen livren summasta kerta kaikkiaan. Siten oli\nherra Flageotista tullut prokuraattori. Ja jos nyt kysytään, kuinka\nhän oli voinut maksaa nuo viisikolmattatuhatta livreä, niin vastaamme\nsen käyneen päinsä sillä tavalla, että hän nai neiti Marketan,\npalkollisensa, joka taas sai periä moisen rahamäärän vuoden 1770\nlopulla, kolme kuukautta ennen herttua de Choiseulin karkoittamista.\n\nHerra Flageot oli kauan sitten tullut huomatuksi sitkeänä\noppositsionipuolueen kannattajana. Kun hän nyt pääsi\nprokuraattoriksi, jatkoi hän kahta rajummin entiseen suuntaan, ja\nsaavutti tuolla kiihkeydellään jonkinlaisen kuuluisuuden. Ja tämä\nkuuluisuus ja lisäksi vielä eräs hänen tekemänsä ja levittämänsä\nkansaa kiihoittava julkaisu, joka koski herttua d'Aiguillonin riitaa\nherra de Chalotaisin kanssa, kiinnittivät häneen Raftén huomion,\nmarski de Richelieun sihteerin, jonka tietysti täytyi olla perillä\nkaikista parlamenttiasioista.\n\nMutta tästä uudesta arvonimestään ja lisääntyvästä merkityksestään\nhuolimatta ei herra Flageot kuitenkaan muuttanut pois Rue du\nPetit-Lion-Saint-Sauveurin varrelta. Sillä neiti Marketasta olisi\nollut vaikeaa, ellei hän olisi saanut kuulla entisten naapurien\nkutsuvan häntä rouva Flageotiksi ja elleivät herra Guildoun kirjurit,\njotka olivat siirtyneet uuden prokuraattorin palvelukseen, olisi\nsaaneet osoittaa hänelle kunnioitustaan.\n\nMutta arvaa, kuinka herttua de Richelieu kärsi kulkiessaan tämän\ninnoittavan pariisilaisen kaupunginosan lävitse ja joutuessaan tuohon\nlöyhkäävään koloon, jota Pariisin kunnallisneuvosta kunnioitti oikein\nkadun nimellä.\n\nHerra Flageotin portin edustalla pysäytti herttua de Richelieun\nvaunut eräs toinenkin ajaja, joka seisautti samaan paikkaan.\n\nMarski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen\nmyssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet\nsaaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt\nhyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle,\njoka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä\nollut.\n\nSe päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja\npahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että\nnainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä\nihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin,\nettä tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.\n\nKuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä\noli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut\nnuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, -- sillä mikäpä vaunuilla\nliikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä\nlainneuvoja? -- epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset\nsormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de\nRichelieun käteen.\n\n-- Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, -- ajatteli marski\nitsekseen.\n\nSitten sanoi hän ääneen:\n\n\"Aiotteko tekin, madame, herra Flageotin luokse?\"\n\n\"Kyllä, herra herttua\", vastasi muori.\n\n\"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?\" huudahti\nherttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen\novella.\n\n\"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?\" sai hän\nvastaukseksi. \"Silloinhan ei ihminen olisi nainen.\"\n\n-- Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? -- tuumi Mahonin voittaja\nitsekseen.\n\nMutta hän kumarsi niin kohteliaasti kuin suinkin saattaa ja lisäsi:\n\n\"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia\npuhutella?\"\n\n\"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne\", vastasi muori,\nlyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä\navonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi\nhänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.\n\n\"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame\", sanoi marski, \"tuhannet\nkiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis\noikeusasioita, rouva kreivitär?\"\n\n\"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On\nmahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?\"\n\n\"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu... se on totta,\nanteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?\"\n\n\"Saluces-sukua vastaan.\"\n\n\"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty\nviisukin...\"\n\n\"Viisuko?\" toisti vanha rouva närkästyneenä; \"mikä viisu?\"\n\n\"Varokaa, madame, tässä on kuoppa\", huomautti herttua nähdessään,\nettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. \"Pitäkää kiinni\nkaidetangosta, nimittäin köydestä.\"\n\nRouva kapusi ylös pari askelmaa. Herttua seurasi häntä.\n\n\"Kyllä, oikein hullutteleva viisu\", jatkoi herttua.\n\n\"Hullutteleva viisu minun oikeusjutustani?...\"\n\n\"_Dame_, arvostelkaa itse... Mutta ehkäpä te sen jo tunnette?...\"\n\n\"En laisinkaan.\"\n\n\"Se lauletaan samalla nuotilla kuin _La Belle Bourbonnaise_; se alkaa\nnäin:\n\n    \"Béarnin rouva hempein,\n    mua katso silmin lempein;\n    ma mistä kummin saan?\"\n\n\"-- Niin puhuu rouva Dubarry, ymmärrättehän.\"\n\n\"Mutta sehän on häntä kohtaan hävytöntä...\"\n\n\"Minkäpä sille mahtaa... Viisujen tekijät... he eivät haikaile\nmitään... Hyvä Jumala, kuinka tämä köysi on rasvainen! Ja te\nvastaatte puolestanne laulussa:\n\n    \"Oon kiivas, vuotten tuttu,\n    mua kiusaa oikeusjuttu:\n    mua auta voittamaan.\"\n\n\"Oh, monseigneur, se on kauheaa!\" huudahti kreivitär. \"Sillä tavalla\nei loukata jalosyntyistä naista!\"\n\n\"Anteeksi, madame, ehkä lauloin väärällä äänellä, mutta nämä ilkeät\nportaat vievät aivan hengen kurkusta... Ah, nyt pääsimme ylös;\nsallikaa minun nykäistä tuosta jäniksen käpälästä.\"\n\nVanha rouva päästi herttuan muristen ohitseen.\n\nHerttua soitti, ja rouva Flageot, joka ei kuitenkaan ollut lakannut\nolemasta ovivahtina, vaikka hän nyt olikin prokuraattoritar, tuli\navaamaan.\n\nKun nuo kaksi asianajajan liiketuttavaa tulivat herra Flageotin\ntyöhuoneeseen, näkivät he siellä raivostuneen miehen, joka kynä\nhampaittensa välissä riehui ankarasti laususkellen ensimmäiselle\nkirjurilleen hirvittävää hyökkäyskirjoitusta.\n\n\"Hyvä Jumala, herra Flageot, mikäs nyt?\" huudahti kreivitär ja sai\näänellään prokuraattorin kääntymään.\n\n\"Ah, kreivitärkö, teidän nöyrin palvelijanne. Tuoli kreivitär de\nBéarnille. Tuo herra on teidän tuttujanne, madame...? Oh, ei, ellen\nerehdy, herttua Richelieuko minun luonani!... Toinen tuoli lisää,\nBernardet, toinen tuoli!\"\n\n\"Herra Flageot\", kysyi kreivitär, \"olkaa hyvä ja sanokaa, miten on\nnyt minun oikeusjuttuni laita?\"\n\n\"Ah, madame, minä olin juuri sitä selvittämässä.\"\n\n\"Hyvä, herra Flageot, oikein hyvä.\"\n\n\"Ja sellaisella tavalla, kreivitär, että se herättää toivoakseni\nhälinää.\"\n\n\"Hm, olkaahan vain varova...\"\n\n\"Oh, madame, nyt ei tarvitse häikäillä...\"\n\n\"Jos te äsken selvittelitte minun asioitani, niin ehkäpä nyt suotte\nvastaanoton herra herttualle.\"\n\n\"Herra herttua, antakaa anteeksi\", sanoi herra Flageot; \"mutta te\nolette liian hieno mies, ettette ymmärtäisi...\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, herra Flageot, kyllä ymmärrän.\"\n\n\"Nyt olen kokonaan käytettävänänne.\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä en käytä väärin teidän aikaanne: te tiedätte,\nmikä asia minut tänne toi.\"\n\n\"Oikeuspöytäkirjat, jotka Rafté äskettäin antoi minulle.\"\n\n\"Pöytäkirjat minun ja... ja... jutussa... peijakas vie, tehän\ntiedätte, mitä juttuani minä tarkoitan, herra Flageot.\"\n\n\"Juttuanne Chapenatin tiluksista.\"\n\n\"Niin, en väitä vastaan, ja tehän annatte minun sen voittaa...?\nKuulkaahan nyt, se olisi erinomaisesti tehty.\"\n\n\"Herra herttua, se juttu on lykätty epämääräiseksi ajaksi.\"\n\n\"No, minkä tähden?\"\n\n\"Se ei tule esille ainakaan ennenkuin vuoden päästä.\"\n\n\"Entä syy, voitteko sanoa?\"\n\n\"Olosuhteet, herra herttua... olosuhteet... Tehän tunnette hänen\nmajesteettinsa viimeisen päätöksen?\"\n\n\"Kyllä, luulen tuntevani; mutta minkä...? Hänen majesteettinsa tekee\npaljon päätöksiä.\"\n\n\"Sen, joka kumoaa meidän päätöksemme.\"\n\n\"Kaunista. Mutta entä sitten?\"\n\n\"No niin, herra herttua, me vastaamme siihen polttamalla laivamme.\"\n\n\"Polttamalla laivat? Te poltatte parlamentin laivat? Siinä seikka,\njota en oikein ymmärrä, sillä en tiennyt, että parlamentilla olisi\nlaivoja.\"\n\n\"Ensimmäinen kamari kieltäytyy ehkä rekisteröimästä päätöstä?\" kysyi\nkreivitär de Béarn, jota herra de Richelieun oikeusjuttu ei saanut\nlaisinkaan ajattelemasta omaansa.\n\n\"Paljon enemmän.\"\n\n\"Kieltäytyykö toinenkin kamari?\"\n\n\"Se ei olisi vielä mitään... Molemmat kamarit ovat tehneet päätöksen,\netteivät ne langeta mitään tuomioita ennenkuin kuningas on pannut\nviralta herttua d'Aiguillonin.\"\n\n\"Todellako!\" huudahti herttua de Richelieu ja taputti käsiään.\n\n\"Ei langeteta mitään tuomioita... mistä?\" kysyi kreivitär järkkyneenä.\n\n\"Tietysti oikeusjutuista, madame.\"\n\n\"Ei langeteta tuomiota minun jutussani?\" huudahti rouva de Béarn\nkoettamattakaan salata kauhuaan.\n\n\"Yhtä vähän teidän, madame, kuin herttuankaan.\"\n\n\"Mutta sehän on väärin, se on kapinaa hänen majesteettinsa käskyä\nvastaan.\"\n\n\"Madame\", vastasi prokuraattori majesteettisesti, \"kuningas on\nunohtanut asiansa... me unohdamme sen myöskin\".\n\n\"Herra Flageot, te toimitatte itsenne vielä Bastiljiin, sen minä\nteille vakuutan!\"\n\n\"Minä menen sinne riemuvirttä laulaen, madame, ja jos minä sinne\nmenen, niin seuraavat kaikki kanssaveljeni minua sinne palmut\nkäsissä.\"\n\n\"Hän on järjiltään!\" sanoi kreivitär Richelieulle.\n\n\"Me olemme kaikki samaa mieltä\", vastasi prokuraattori.\n\n\"Oh\", äännähti marski, \"tästä seuraa merkillisiä asioita\".\n\n\"Mutta, monseigneur, te sanoitte minulle äsken selvitelleenne minun\nasioitani?\" vastasi kreivitär de Béarn.\n\n\"Niin sanoin, ja se on totta... Te, madame, olette ensimmäinen\nesimerkki, jonka minä esitän kirjoituksessani; tässä on teitä koskeva\npykälä.\"\n\nJa herra Flageot tempaisi kirjurinsa käsistä aletun kirjoituksen,\nnipisti silmälasinsa nenänsä varteen ja luki juhlallisella äänellä:\n\n\"Heidän arvonsa mennyttä, heidän omaisuutensa vaarassa, heidän\nvelvollisuutensa tallattu jalkoihin... Hänen majesteettinsa ymmärtää,\nkuinka paljon he ovat mahtaneet kärsiä... Niinpä oli tämän kirjelmän\ntekijälläkin hoidettavanaan tärkeä asia, jonka käynnistä eräs\nkuningaskunnan parhaimpia sukuja näkee omaisuutensa riippuvan; hänen\nhuolenpitonsa, hänen ahkeruutensa ynnä, sen uskallan, sanoa, hänen\nlahjainsa johdolla oli tämä juttu ollut jo oikealla tolalla ja tuon\nkorkean ja mahtavan vallasnaisen, kreivitär Angélique Charlotte\nVéronique de Béarnin vaatimukset olivat juuri täyttyä ja tulla\njulkisesti hyväksytyiksi, kun epäsovun henki... joka tunkeutuu...\"\n\n\"Siihen minä juuri pääsin, madame\", sanoi prokuraattori ja röyhisti\nrintaansa; \"ja luulenpa, että se tuntuu kauniilta\".\n\n\"Herra Flageot\", vastasi kreivitär de Béarn, \"siitä on neljäkymmentä\nvuotta, jolloin minä annoin teidän isänne, joka oli niin arvokas\nmies kuin kukaan koskaan olla saattaa, ensi kertaa ajaa asiatani;\nsitten minä jätin asiani edelleen teidän hoitoonne, ja te olette\nsillä ansainnut kymmenen, kaksitoistatuhatta livreä; te olisitte ehkä\nvoinut ansaita yhtä paljon lisää\".\n\n\"Kirjoittakaa kaikki, kirjoittakaa tämäkin\", sanoi Flageot\ninnostuneena ensimmäiselle kirjurilleen; \"tämäkin on lisätodistus: se\nsijoitetaan muiden joukkoon\".\n\n\"Mutta nyt otan teiltä oikeudenkäyntipaperini takaisin\", keskeytti\nkreivitär; \"tästä hetkestä alkaen te olette menettänyt luottamukseni\".\n\nToiseen iski tämä epäsuosioon joutuminen niinkuin ukkonen; hän\nseisoi hetken ällistyneenä, mutta sitten nousi hän kuin haavoittunut\nmarttyyri, joka tunnustaa jumalaansa, ja sanoi:\n\n\"Olkoon siis, Bernardet, antakaa paperit kreivittärelle takaisin.\nJa lisätkää kirjoitukseenne, että valituskirjelmän tekijä piti\nomaatuntoaan suuremmassa arvossa kuin rahallista etuaan\", jatkoi hän.\n\n\"Anteeksi, kreivitär\", kuiskasi marski rouva de Béarnin korvaan,\n\"mutta minun mielestäni te ette ole oikein pohtinut asiaa\".\n\n\"Kuinka niin, herra herttua?\"\n\n\"Te otatte paperinne takaisin tältä kunnon mieheltä siksi, että hän\npanee vastalauseensa; miksi te niin teette?\"\n\n\"Viedäkseni ne toiselle prokuraattorille, toiselle asianajajalle!\"\nhuudahti kreivitär.\n\nHerra Flageot loi silmänsä ylös taivasta kohti, huulillaan\nkieltäymyksen ja stoalaisen alistuvainen surumielinen hymy.\n\n\"Mutta\", jatkoi marski kuiskien yhä kreivittären korvaan, \"koska on\npäätetty, ettei kamari langeta mitään tuomioita, niin eihän mikään\nmuukaan prokuraattori voi teidän hyväksenne enempää kuin herra\nFlageot, rakas madame...\"\n\n\"Niillä on siis oikein yhteinen juoni?\"\n\n\"_Pardieu_! Luuletteko tätä herraa niin tuhmaksi, että hän yksinään\nnousisi panemaan vastalausettaan ja hävittämään itseltään koko\nkäyttäjäpiirinsä; luuletteko, etteivät hänen virkaveljensä menettele\nsamalla tavoin kuin hän, ja siis myöskin tue häntä?\"\n\n\"Mutta te, monseigneur, mitä te nyt teette?\"\n\n\"Minäkö? Minä sanon, että herra Flageot on sangen kunniallinen\nprokuraattori ja että minun oikeuspaperini ovat yhtä hyvissä käsissä\nhänellä kuin minulla itsellänikin... Niin ollen minä jätän ne\nedelleen hänen haltuunsa, tietysti maksaen hänen vaivansa, kuten\njatkaisi hän jutun loppuun.\"\n\n\"Sanotaan hyvällä syyllä, herra marski, että te olette jalomielinen\nja antelias mies!\" huudahti herra Flageot. \"Minä levitän sitä\nmainettanne, herra herttua.\"\n\n\"Te olette ylen kohtelias, hyvä prokuraattori\", vastasi Richelieu ja\nkumarsi.\n\n\"Bernardet!\" huudahti prokuraattori kirjurilleen hurmaantuneena, \"te\nlaaditte kirjelmän loppuun ylistyksen marski de Richelieun kunniaksi\".\n\n\"Ei, ei, herra Flageot, pyydän...\", vastasi marski nopeasti. \"Oh,\npeijakas, mitä te aiottekaan tehdä? Minä pidän aina vaikenemisesta,\nkun on kysymys niin sanotuista kauneista teoista. Älkää tehkö vasten\nmieltäni, herra Flageot; muuten minä kiellän kaikki, ymmärrättekö,\nminä sanon väitteenne epätodelliseksi: minun vaatimattomuuteni\non horjumattoman ankara... Mutta kuulkaa, kreivitär, mitäs te\npuolestanne sanotte?\"\n\n\"Sanon, että minun täytyy saada oikeusjutussani tuomio... että minun\ntäytyy se saada, ja että minä sen saan!\"\n\n\"Ja minä sanon, että saadaksenne sen tuomion, madame, täytyy\nkuninkaan lähettää parlamentin saliin sveitsiläiskaartinsa, kevyet\nrakuunansa ja kaksikymmentä kanuunaa\", vastasi mestari Flageot niin\nsotaisen näköisenä, että vanha käräjätäti aivan tyrmistyi.\n\n\"Te ette siis luule, että hänen majesteettinsa pääsee tästä\npälkähästä?\" kysyi Richelieu aivan hiljaa herra Flageotilta.\n\n\"Mahdotonta, herra marski; tämä on ennen kuulumaton tapaus. Ranskassa\nei enää oikeutta, -- se on sama kuin ei olisi enää leipää!\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Sen saatte nähdä.\"\n\n\"Mutta kuningas vihastuu.\"\n\n\"Me olemme valmiit kaikkeen.\"\n\n\"Myöskö maanpakoon?\"\n\n\"Vaikka kuolemaan, herra marski. Joskin ollaan lakimiehiä, on\nrohkeutta kuitenkin rinnassamme!\"\n\nJa herra Flageot löi rajusti rintaansa.\n\n\"Minä luulen todellakin, madame, että tämä on juonikas seikka\nministereille\", sanoi Richelieu.\n\n\"Ah, niin\", vastasi vanha kreivitär tuokion vaiettuaan; \"ja se\non sangen ikävää minulle, että minut, joka en laisinkaan sekaudu\nmaailman tapahtumiin, vedetään mukaan tähän otteluun\".\n\n\"Minun mielestäni, madame\", sanoi marski, \"on kyllä olemassa eräs,\njoka teitä auttaisi tässä asiassa, eräs sangen mahtava henkilö...\nMutta tahtoisiko tuo henkilö sen tehdä?\"\n\n\"Olisiko liian tungettelevaista kysyä tuon mahtavan henkilön nimeä,\nherra herttua?\"\n\n\"Ristityttärenne\", vastasi Richelieu.\n\n\"Ah, niin, rouva Dubarry.\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Toden totta; niin on asia... teiltä sain aatoksen.\"\n\nHerttua puraisi huultaan.\n\n\"Menettekö te Luciennesiin?\" kysyi herttua.\n\n\"Aivan häikäilemättä.\"\n\n\"Mutta kreivitär Dubarry ei voi murtaa parlamentin oppositsionia.\"\n\n\"Minä sanon hänelle, että minä tahdon oikeusjuttuni päätökseen; ja\nkoska hän ei voi kieltää minulta mitään sen jälkeen kun olen tehnyt\nhänelle palveluksen, sanoo hän kuninkaalle, että tämä asia on hänestä\ntärkeä. Hänen majesteettinsa puhuu siitä kanslerille, ja kanslerin\nkädet ovat pitkät, herra herttua... Herra Flageot, olkaa hyvä,\ntutkikaa tarkoin minun juttuani, se tulee esityslistalle ennenkuin\nluulettekaan: minä itse vakuutan sen teille.\"\n\nHerra Flageot pudisti päätänsä sangen epäuskoisesti, mutta ei\nkuitenkaan saanut kreivitärtä peruuttamaan päätöstään.\n\nSillä välin oli herttua pohtinut asiaansa.\n\n\"No niin, koska te menette Luciennesiin, madame, niin kai veisitte\nsinne minunkin nöyrimmät tervehdykseni?\"\n\n\"Hyvin mielelläni, herra herttua.\"\n\n\"Me olemme onnettomuustovereita; teidän oikeusjuttunne on lykätty,\nsamoin minun; kun te anotte apua itsellenne, autatte te minuakin...\nSitäpaitsi voitte te todistaa siellä, miten tyytymätön minä olen\nnoihin parlamentin visapäihin; te voitte lisätä, että minähän se\nneuvoin teitä turvautumaan Luciennesin jumalattareen.\"\n\n\"Sitä en unohda, herra herttua. Hyvästi, arvoisat herrat.\"\n\n\"Suokaa minulle se kunnia, että nojaudutte käteeni, niin saatan teitä\nvaunuihinne. Hyvästi vielä kerran, herra Flageot, päästän teidät nyt\ntyöhönne...\"\n\nMarski saattoi kreivittären hänen vaunuihinsa.\n\n-- Rafté oli oikeassa, -- ajatteli herttua de Richelieu; -- nuo\nFlageotin tapaiset saavat viimein aikaan vallankumouksen. Jumalan\nkiitos, nyt minulla on tuki kahden puolen. -- Minä olen sekä hovin\nettä parlamentin kannattama. Rouva Dubarry heittäytyy politiikkaan\nja kukistuu yksinään; jos hän säilyy pystyssä, on minulla vielä\nTrianonissa pikku pommi. Näyttääpä siltä, että tuo perhanan Rafté on\nollut minun koulussani ja että minun täytyy tehdä hänestä päällikkö\nvirastooni, sitten kun minusta tulee ministeri.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU\n\nAsiat sotkeutuvat yhä enemmän\n\n\nRouva de Béarn totteli kirjaimellisesti Richelieun neuvoa.\nKaksi tuntia siitä kuin herttua oli hänestä eronnut, odotti hän\nvastaanottoa Luciennesin etuhuoneessa, herra Zamoren seurassa.\n\nRouva de Béarnia ei oltu viime aikoina nähty kreivitär Dubarryn\nluona; ja niinpä tultiinkin kreivittären kotoisessa kammiossa\nuteliaaksi, kun hänet siellä ilmoitettiin vieraaksi.\n\nHerttua d'Aiguillon ei puolestaan ollut myöskään hukannut aikaansa,\nja hän punoi juuri juonia kuninkaan lemmityisen kanssa, kun Chon tuli\npyytämään vastaanottoa rouva de Béarnin puolesta.\n\nSilloin aikoi herttua d'Aiguillon poistua, mutta rouva Dubarry\npidätti häntä.\n\n\"Minusta olisi parempi, jos te jäisitte tänne\", sanoi rouva Dubarry.\n\"Jos tuo vanha kerjäläiseni tulee lainaamaan minulta rahaa, niin on\nläsnäolonne hyödyllinen, silloin pyytää hän vähemmän.\"\n\nJa herttua jäi.\n\nTilaisuuden vaatimin kasvonilmein istuutui rouva de Béarn kreivitärtä\nvastapäätä, nojatuoliin, johon kreivitär Dubarry viittasi häntä\nasettumaan. Ja kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi\nrouva Dubarry:\n\n\"Saanko nyt tietää, mikä onnellinen sattuma teidät tuo luokseni,\nmadame?\"\n\n\"Oi, madame, suuri onnettomuus vain\", vastasi vanha käräjätäti.\n\n\"Mikä niin, madame?\"\n\n\"Uutinen, joka tuottaa hänen majesteetilleen paljon huolta.\"\n\n\"Ilmoittakaa nopeasti, madame.\"\n\n\"Parlamentti...\"\n\n\"Niin, totisesti!\" mutisi herttua d'Aiguillon.\n\n\"Herttua d'Aiguillon!\" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään\nherttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.\n\nMutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä,\neikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä\nsilloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän\nsanoi siis nyt:\n\n\"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän\npuuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan.\"\n\nSe kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin\nkumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan\nnousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.\n\n\"Mutta\", jatkoi käräjätäti, \"nyt ei ole kysymys herttua\nd'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät\ntäyttämästä tehtäviään.\"\n\n\"Toden totta!\" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan\nselkäkenoon. \"Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?... No\nniin, entäpä sitten?... Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?\"\n\nHerttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa\nlaisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin\nryppyihin.\n\n\"Se on suuri onnettomuus, madame\", sanoi hän.\n\n\"Oho, todellako?\" vastasi kuninkaan lemmikki.\n\n\"Näkee, kreivitär, ettei teillä onneksenne ole oikeusjuttuja.\"\n\n\"Hm\", lausui herttua d'Aiguillon ikäänkuin huomauttaakseen rouva\nDubarrylle käräjätädin salatusta tarkoituksesta. Ja nyt rouva Dubarry\nsen huomasikin.\n\n\"Ah, niin, madame\", sanoi rouva Dubarry heti, \"se on totta! Te\nmuistutatte minulle, että joskaan minulla ei ole oikeusjuttuja, niin\nteillä sellainen on ja sangen tärkeä.\"\n\n\"Niin, madame... ja kaikki lykkäykset ovat minulle tuhoisia.\"\n\n\"Kreivitär-parka!\"\n\n\"Kuninkaan täytyisi tehdä päätös, kreivitär!\"\n\n\"Aivan niin, madame, hänen majesteettinsa on siihen hyvin taipuisa;\nhän ajaa parlamentin jäsenet maasta, ja asia on ratkaistu.\"\n\n\"Mutta silloinhan siitä tulee lykkäys määräämättömäksi ajaksi,\nmadame.\"\n\n\"Onko teillä jotakin muuta neuvoa, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se\nmeille.\"\n\nKäräjätäti kietoutui myssynsä huntuihin, kuin kuoleva Caesar togaansa.\n\n\"Olisihan yksi keino\", sanoi silloin herttua d'Aiguillon; \"mutta\nhänen majesteettinsa karttanee sitä käyttää\".\n\n\"Mikä keino?\" kysyi käräjätäti tuskallisessa jännityksessä.\n\n\"Kuningasvallan tavallinen keino Ranskassa, milloin se joutuu\nvoittamattoman pahaan ahdinkoon, on pitää _lit de justice_; sanoa:\n'Minä tahdon', silloin kuin kaikki vastustajat ajattelevat: 'Me emme\ntahdo.'\"\n\n\"Erinomaisen hyvä aatos!\" huudahti rouva de Béarn hurmautuneena.\n\n\"Mutta aatos, jota ei pitäisi levittää\", vastasi herttua d'Aiguillon\novelasti ja tehden täten viittauksen, jonka rouva de Béarn ymmärsi.\n\n\"Oi, madame\", sanoi silloin käräjätäti, \"madame, te, jolla on\nsellainen valta hänen majesteettiinsa, saakaa hänet sanomaan: 'Minä\ntahdon, että rouva de Béarnin oikeusjutussa annetaan päätös!'\nSitäpaitsi te tiedätte, että minä olen kauan sitten saanut lupauksen\nsiinä asiassa.\"\n\nHerttua d'Aiguillon puraisi nyt huultaan ja kumarsi rouva Dubarrylle\nja poistui huoneesta. Hän oli kuullut kuninkaan vaunujen tulevan\npihalle.\n\n\"Nyt tulee kuningas\", sanoi rouva Dubarry ja nousi ylös antaakseen\nkäräjätädin lähteä.\n\n\"Ah, madame, miksi ette salli minun heittäytyä hänen majesteettinsa\njalkain juureen?\"\n\n\"Anoaksenne häneltä, että pidettäisiin _lit de justice_? Kyllä, sen\nminä sallin mielelläni\", vastasi kreivitär vilkkaasti. \"Jääkää tänne\nvain, kreivitär, koska sitä toivotte.\"\n\nTuskin oli rouva de Béarn järjestänyt myssynsä nauhat, niin kuningas\nastui sisään.\n\n\"Ah, teillä on täällä vieraita, kreivitär?\" sanoi kuningas.\n\n\"Rouva de Béarn, sire.\"\n\n\"Sire, oikeutta!\" huudahti vanha käräjätäti lyykistäen hyvin syvään.\n\n\"Ohoh\", huudahti Ludvig XV äänessään hieno pilkan vivahdus, jota ei\nkuitenkaan kukaan, joka ei häntä tuntenut, olisi huomannut. \"Onko\njoku teitä loukannut, madame?\"\n\n\"Sire, minä pyydän oikeutta!\"\n\n\"Ketä vastaan?\"\n\n\"Parlamenttia.\"\n\n\"Ahaa, se on hyvä!\" sanoi kuningas ja hieroi käsiään. \"Te valitatte\nminun parlamenttejani vastaan? No niin, olkaa hyvä ja saattakaa ne\njärkiinsä. Minullakin on valituksen syytä niitä vastaan, ja minä\npyydän samoin oikeutta teiltä\", lisäsi hän ja matki kreivitär de\nBéarnin syvää lyykistystä.\n\n\"Sire, tehän olette kuningas, te olette hallitsija.\"\n\n\"Kyllä, kuningas ja hallitsija, mutta en aina vallitsija.\"\n\n\"Sire, ilmoittakaa tahtonne.\"\n\n\"Sen minä teenkin joka ilta, madame; mutta he ilmoittavat myöskin\ntahtonsa joka aamu. Ja koska nämä kaksi tahtoa ovat toisiinsa nähden\naivan vastakkaisia, niin käy meille kuten maan ja kuun, jotka\nkiertävät toistensa ympärillä koskaan toisiaan kohtaamatta.\"\n\n\"Sire, teidän äänenne on tarpeeksi mahtava kaikuakseen tuollaisen\njoukkion alinomaisen huutamisen ylitse.\"\n\n\"Siinä erehdytte. Minä en ole asianajaja, mutta he ovat sitä. Jos\nminä sanon niin, sanovat he ei; mahdotonta päästä sovintoon...\nKuulkaas, jos keksitte jonkin keinon, jolla heidät voi estää\nsanomasta ei, silloin kun minä sanon toisin, niin olen heti teidän\nliittolaisenne.\"\n\n\"Sire, minä tiedän sen keinon.\"\n\n\"Sanokaa minulle heti.\"\n\n\"Sen teen, sire. Pitäkää _lit de justice_.\"\n\n\"Se veisi uuteen pulaan\", vastasi kuningas; \"_lit de justice_,\najatteletteko, mitä sanotte, rouva? Se olisi melkein sama kuin\nvallankumous.\"\n\n\"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te\nolette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin\nilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan\nuskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän\nniskansa notkistuvat...\"\n\n\"Todellakin, ajatus on komea\", virkkoi kreivitär Dubarry.\n\n\"Komea kyllä\", vastasi Ludvig XV; \"mutta ei yhtä hyvä\".\n\n\"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista\", jatkoi rouva Dubarry\ninnokkaasti, \"tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan\nhenkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse\nvaltaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen...\nSiitä tulisi kauniit juhlat!\"\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi kuningas, jonka vakaumus alkoi jo hiukan\nhorjua.\n\n\"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun\njalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii\nylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte\nkomea, sire!\"\n\n\"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty _lit de justice_\",\nsanoi Ludvig XV, muka kylmästi.\n\n\"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire\", huomautti rouva de\nBéarn; \"teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien\nmielessä\".\n\n\"Ja sitäpaitsi\", lisäsi rouva Dubarry, \"olisi se hyvä tilaisuus\nkanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa;\nja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden\npainolla tuon koko joukon\".\n\n\"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta\", sanoi Ludvig\nXV; \"sittenhän nähdään\".\n\n\"Odotatteko vielä pahempaa, mitä se jo on tehnyt, sire?\"\n\n\"Mitä se sitten on tehnyt? Sanokaapas.\"\n\n\"Ettekö nyt sitä tiedä?\"\n\n\"Se on härnännyt hiukan herttua d'Aiguillonia, mutta siitä kai ei\nsitä voi hirttää... vaikka rakas herttua onkin ystäviäni\", jatkoi\nkuningas ja katsoi rouva Dubarryyn. \"Mutta jos parlamentti on\nhärnännyt herttuaa, niin minä olen maksanut samalla mitalla, häijyllä\npäätökselläni, eilen tai toissapäivänä, en muista enää, milloin. Me\nolemme siis kuitit kahden puolen.\"\n\n\"No hyvä, sire\", sanoi silloin rouva Dubarry vilkkaasti, \"rouva\nkreivitär tässä on tullut ilmoittamaan meille, että nuo musteherrat\novat käyttäneet nokkelasti tilaisuutta hyväkseen\".\n\n\"Millä tavoin sitten?\" kysyi kuningas ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Puhukaa, madame, kuningas sallii\", sanoi rouva Dubarry.\n\n\"Sire, herrat parlamentin jäsenet ovat päättäneet olla kokoontumatta,\nkunnes teidän majesteettinne on myöntynyt.\"\n\n\"Mitä puhutte?\" sanoi kuningas. \"Te erehdytte, madame, sehän olisi\nkapinallinen teko, eikä parlamenttini tohdi nousta kapinaan,\ntoivoakseni.\"\n\n\"Sire, minä vakuutan...\"\n\n\"Madame, ne ovat pelkkiä huhuja.\"\n\n\"Suvaitseeko teidän majesteettinne kuunnella minua?\"\n\n\"Puhukaa, kreivitär.\"\n\n\"No hyvä, oma prokuraattorini jätti minulle tänä aamuna takaisin\noikeusjuttuani koskevat paperit... Hän ei aja enää asioita, koska\noikeuslaitos ei enää niitä ratkaise.\"\n\n\"Huhuja vain, sen sanon teille; kokeita, peloituslaukauksia.\"\n\nJa näin arvellessaan kulki kuningas kiihdyksissään edestakaisin\nkamarissa.\n\n\"Sire, uskooko teidän majesteettinne enemmän herttua de Richelieuta\nkuin minua? No hyvä, herttualle annettiin minun läsnäollessani hänen\noikeudenkäyntipaperinsa takaisin samoin kuin minullekin, ja herttua\npoistui prokuraattorin luota sangen kuohuksissaan.\"\n\n\"Raavitaan ovea\", sanoi kuningas päästäkseen toiseen puheenaiheeseen.\n\n\"Se on Zamore, sire.\"\n\nZamore tuli sisään.\n\n\"Kirje, valtiatar\", lausui hän.\n\n\"Suvaitsetteko, sire?\" kysyi kreivitär. \"Ah, Jumalani!\" huudahti hän\nsitten yhtäkkiä.\n\n\"Mitä nyt taas?\"\n\n\"Kirje herra kanslerilta, sire. Herra de Maupeou on saanut tietää,\nettä teidän majesteettinne on suvainnut tulla vieraakseni ja pyytää\nnyt välkystäni päästäkseen hetkeksi teidän puheillenne.\"\n\n\"Mikä nyt taas on?\"\n\n\"Anna herra kanslerin tulla sisään\", sanoi rouva Dubarry Zamorelle.\n\nKreivitär de Béarn nousi ylös ja aikoi lähteä.\n\n\"Te ette häiritse, madame\", sanoi kuningas hänelle. \"Hyvää päivää,\nherra de Maupeou. Mitä uutta?\"\n\n\"Sire\", vastasi kansleri kumartaen, \"parlamentti oli teille haitaksi:\nnyt teillä ei ole enää parlamenttia\".\n\n\"Ja miksi ei? Ovatko sen herrat kaikki kuolleet? Ovatko he ottaneet\narsenikkia?\"\n\n\"Taivas soisi, että olisivat ottaneet... Ei, sire, he elävät\nkaikki; mutta he eivät tahdo enää kokoontua, vaan ovat jättäneet\nerohakemuksensa. Minä otin ne kaikki vastaan äsken yhdessä tukussa.\"\n\n\"Parlamentin jäsenetkö?\"\n\n\"En, sire, vaan erohakemukset.\"\n\nKreivitär Dubarry sanoi hiljaisella äänellä:\n\n\"Niinkuin teille puhuin, sire, asia oli vakava.\"\n\n\"Sangen vakava\", vastasi Ludvig XV kärsimättömästi. \"No niin, herra\nkansleri, mitä olette nyt tehnyt?\"\n\n\"Sire, tulin saamaan teidän majesteettinne käskyjä.\"\n\n\"Ajetaan nuo herrat maanpakoon, Maupeou.\"\n\n\"Sire, he eivät kokoonnu, vaikka olisivat maanpaossa.\"\n\n\"Vaaditaan heitä kokoontumaan... Pyh, käskyt ovat kuluneita...\nkuninkaalliset määräykset samoin...\"\n\n\"Ah, sire, tällä kertaa täytyy heille näyttää, että teillä on tahtoa.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa...\"\n\n\"Rohkeutta nyt!\" kuiskasi rouva de Béarn rouva Dubarrylle hiljaa.\n\n\"Ja näyttää viimein olevanne valtias, kohdeltuanne heitä monta kertaa\nisän tavoin!\" huudahti kreivitär Dubarry.\n\n\"Kansleri\", sanoi kuningas verkkaan. \"Minä en tiedä enää muuta kuin\nyhden keinon: se on ankara, mutta tehokas. Pidettäköön _lit de\njustice_; saakoot he kerran vavista!\"\n\n\"Se on oikea sana!\" huudahti kansleri; \"heidän täytyy joko taipua tai\ntaittua\".\n\n\"Madame\", lisäsi kuningas kääntyen vanhan käräjätädin puoleen, \"ellei\nteidän oikeusasiaanne ratkaista, niin näette nyt, että se ei ole\nminun vikani\".\n\n\"Sire, te olette suurin kuningas maailmassa.\"\n\n\"Ah, niin, niin;...\" toistivat kreivitär Dubarry, Chon ja kansleri\nyhteen ääneen.\n\n\"Niin ei kuitenkaan se maailma sano\", mutisi kuningas.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU\n\nLit de justice\n\n\nKuninkaan komea _lit de justice_ toimitettiin kaikilla niillä\njuhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys\nja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän\nvaltiokeikaukseen.\n\nKaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja\nvaltava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja\noli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna\nyrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana\ntaistelupäivänä.\n\nHän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen\nitserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin,\nniin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat\nhenkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa\nhäpäisyä tai edes vihellyksiä.\n\nSamaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota\nparlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan\nvaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan\nei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen\nihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja\nkuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään\nsuojele paremmin kuin majesteettisuus.\n\nHän olisi voinut lisätä siihen: \"Ja kansan rakkaus.\" Mutta sitä\nlausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana\nMetzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta\nsyytetyksi matkimisesta.\n\nAamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli\naivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen\nvalittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen\nkuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen\npuolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko\nnuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi:\nolihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä\nenää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen\nylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.\n\nHerra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain\npäärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei\nnäkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei\nkantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan\nsellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja\nparlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.\n\nKansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten\nriveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.\n\nParlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä;\njuhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen\ntuhannen.\n\nUlkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja\nkaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut\nläheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka\nei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka\nkuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa\nkansan aaltojen pauhuksi.\n\nSama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli\nhiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli\nkäskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.\n\nParlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä _lit de justice_\nheille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu\nkokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan\ntahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä\nsopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät\nhe paremminkin, mitä seurauksia _lit de justice_ aikoinaan toisi\nmukanaan, kuin tätä istuntoa.\n\nKansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli\npuhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat\niloita siitä suuresti.\n\nMutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston\nhuulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen\nilkeä olo.\n\nKuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea\nkoskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä\ntarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin\nkanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää\nkeskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin\nkultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään\nparlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin\npuut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat\nja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina\nhedelminä.\n\nTällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de\nMaupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli\nloppunut, eikä vastaus ollut sallittu.\n\nParlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät\nkaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella\nyksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima.\nJa moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja\nparvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.\n\nMadame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä\nkansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.\n\nHän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin\nnäköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta\nnyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin,\nvetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin.\nJa siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri\npuri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti\ntuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka\nvielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt\ntarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman\nhyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti\nsanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian\nvoimakkaaksi.\n\nLudvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot\nolisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.\n\nMadame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta\nhänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.\n\nSilloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt\nhän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut\nniillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan\nkiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen\nselvää, mitä kuningas ajatteli.\n\nMikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät\ntoisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä\nitseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että\nsiinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä\nole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla\ntoisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.\n\nSilloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva\nleijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka\npelko synnytti heikommassa luonteessa.\n\nKuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa\npuheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt\nehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden\npahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.\n\nHeti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.\n\nParlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen\npäin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja\nsotilaita.\n\nPrinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut\nmahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi\njotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain\njatkoksi.\n\nHerttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle\nsisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja\nsalaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.\n\nMutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua\nliian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska\nRichelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito\nsiirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti\nivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären\nleikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.\n\nHän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja\nkohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään\npettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään\nyhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia\nprinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota\nhän tosiasiassa itse mielikin.\n\nMiten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle\nkokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa\nsekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!\n\nKaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona,\njolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja\navaamaan suunsa.\n\n\"Te olette nyt kuulleet\", lausui hän lujalla äänellä, \"mitä\nkanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin\nsitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan\nmuuta!\"\n\nLudvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja\nvoimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.\n\nVäristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys,\njoka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä\nkiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin\nkuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat\nkaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.\n\nMadame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen\nkauneista silmistään välkähti salama.\n\nRouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla\nponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin\nperustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty\nhänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut\npostitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.\n\nLudvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.\n\nParlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä\nniinkuin äskenkin.\n\nKuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.\n\nRummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko,\njoka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon,\nalkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja\npoliisien loitontamana.\n\nKuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella\nmuita kuin nöyryytettyjä päitä.\n\nHerra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä,\nkäyttämättä väärin riemukasta voittoaan.\n\nKun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan\nlauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen\nsinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:\n\n\"Tulkaa minua lähemmäksi.\"\n\nHerra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi\nsisarensa pojalle:\n\n\"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat\nkirotun pystyyn. Varokaahan!\"\n\nRouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de\nMirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan\nmarskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin\nkaunaa kantava, sanoi hän:\n\n\"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa\nsanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta\naikomustaan.\"\n\n\"Peloittavat sanat tosiaan, madame\", vastasi vanha marski hymyillen.\n\"Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet\nhuomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän\nkoskaan muuttaisi aikomustaan.\"\n\nJa marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella\nverrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes\nteatterissakaan.\n\nRouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut\nmarskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi\nniissä hyvin sekä piston että uhkauksen.\n\nNiinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen\nliittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä\nnyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_\"Josef Balsamossa\" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen \"Neiti\nde Taverney\", joka on ilmestynyt \"Alexandre Dumasin Historiallisten\nromaanien\" 3. n:ona._\n\n\n\n"]