[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1UEudwtkJQucXm6n4-ya0kDEg7HBdLet4ZWFObQLRCY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},148,"Maahengen salaisuus","Juva, Valter",1865,1922,"148-juva-valter-maahengen-salaisuus","148__Juva_Valter__Maahengen_salaisuus",null,"romaani",[],[],"fi",1915,16371,109238,false,16668,[22],"Detective and mystery stories",[24],"Novels","\"Maahengen salaisuus: Tohtori salapoliisina\" by Valter Juva is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Viktor Pohjamo, a scientist who receives an invitation for duck hunting at the grand estate of O. E. Malmfelt in Savo. Throughout the narrative, hunting camaraderie mixes with rising tensions between neighboring landowners over an ongoing legal dispute regarding a piece of land, hinting at themes of tradition, rivalry, and the social landscape of rural Finland.  At the start of the story, Viktor Pohjamo arrives at Malmfelt's estate, welcomed by the host and a gathering of local dignitaries preparing for a night of duck hunting. As conversations unfold, the author introduces the dynamics of local aristocracy, touching on the characters' relationships and the underlying feud between Malmfelt and a neighbor, Wallenberg, over land claims. Interesting characters are established with distinct personalities, and through their dialogues about farming and agrarian secrets—particularly Wallenberg's mysterious \"maahenki\" or \"land spirit\"—the narrative hints at a deeper exploration of scientific inquiry into agriculture and land management, foreshadowing the intertwining of hunting and the quest for knowledge. (This is an automatically generated summary.)",[],367,"Salapoliisiromaanissa tohtori Pohjamo saapuu savolaiseen kartanoon sorsastamaan, mutta joutuu keskelle arvoituksellisia tapahtumia. Teos yhdistää perinteistä kartanokuvausta ja varhaista suomalaista rikoskirjallisuutta.","Valter Juvan 'Maahengen salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 148. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","MAAHENGEN SALAISUUS\n\nTohtori salapoliisina\n\n\nKirj.\n\nHeikki Kenttä [Valter Juva]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nOlin kaiken kesää viipynyt Helsingissä fysikaalisia ja kemiallisia\ntutkimuksiani varten, kun heinäkuun loppupuolella sain ystävällisen\nkutsun tulla sorsanajoon Savoon, tilanomistaja O. E. Malmfeltin suureen\nkartanoon. Pitkä, ruohoinen lahdenpohjukka, kaisloineen ja\nrantakortteineen pistäytyy Holman ja Lahisten kartanoiden väliin. Jo\nviime kesänä vietin toista viikkoa Holmassa ja opin pitämään arvossa\nnäitä erinomaisia sorsamaita.\n\nIsäni ja Malmfelt olivat aikoinaan olleet hyviä ystäviä. Setä\nMalmfeltilla oli tytär, Signe, johon olin tutustunut jo edellisenä\ntalvena Helsingissä. -- Voi meitä, tieteen orjia!\n\nEi siis muuta, -- pyssyt ja ampumavarat kuntoon, metsästyspuku\ntyrolilaiseen reppuun, vierasvaatteet keltaiseen nahkalaukkuun ja mies\nmatkaan ystävälliseen Savon-perheeseen.\n\nSavo on tunnettu suurista aatelistiloistaan, maanviljelijäin\nvieraanvaraisuudesta ja komeasta elämästä. Puhdasverisessä savolaisessa\ntilanomistajassa luulisi yleensä aina olevan suurisanaista\nkerskaavaisuutta ja suupalttiutta. Mutta jospa niinkin, -- Malmfelt teki\ntässä suhteessa kylläkin silmiinpistävän poikkeuksen. Hänen kunniansa\npiili syvemmällä. --\n\nKun illalla saavuin taloon, paria tuntia ennenkuin vesilintujen\nmetsästysaika oli yöllä alkava, niin täällä jo pitäjän arvohenkilöt\nolivat koossa, metsästystamineissaan, pyssyineen ja koirineen.\nKehuskeleva, isoääninen seurue, jonka väittelevä puhelu kuului avoimesta\nikkunasta pihalle. Paikkakunnan vanha perintätapa vaati, että sorsanajo\noli pantava alkuun Holman rannasta.\n\nMalmfeltin perhe otti minut mitä ystävällisimmin vastaan. -- \"Emme enää\nosanneet toivoakaan tohtoria tänne.\"\n\nRouva Malmfelt oli hieno vallasnainen, ylhäissukuinen ja vieläkin\nerinomaisen kaunis. Hänellä oli kasvoissaan jotain etelämaista sävyä.\n\n\"Ilo on kokonaan minun puolellani.\"\n\n\"Tohtori Pohjamo on jalo metsämies Herran edessä. Hän tulee meille\nainoastaan viattomia sorsaraukkoja tappamaan.\"\n\nTytär tuli äitiinsä. Hän oli tummatukkainen tyttö, jonka profiilista\nkannatti nähdä yksinäisyydessä unta. Tähän tuli lisäksi jotain\nerikoista, Signe neidin kasvoissa olivat ihmeellisellä tavalla\nsulautuneet yhteen etelän hehku ja pohjan heleä ihonväri. Hän oli\nvilkas, vienon kuulas tyttölapsi, joka luonnonraikkaudellaan oli heti\nensi päivästä, jo toista vuotta sitten, suorastaan hurmannut minut.\n\nMalmfelt itse oli pitkä ja roteva, vaaleaverinen herra. Pehmeät,\nkeltaiset viikset, korkea pyöreä otsa, pysty nypykkänenä ja voimakas\nleuka. Hyväntahtoisen leikillinen ilme eli aina hänen kasvoillaan.\nHänessä oli melkoinen määrä tyyntä huumoria, ja hermosto ei varmaan\nollut koskaan häntä kiusannut. Teki hyvää yksin jo nähdä tämä peräti\nterve maapatroona. Ei sopinut kieltää, -- jokin isotteleva\naito-savolainen luonteenpiirre hänessä varmaankin oli. Muuten parhaita\nmiesten miehiä.\n\nKohteliaisuuksien vaihtoon ja pistosanojen vastaanottoon ei ollut\npaljonkaan aikaa. Isäntäni vei minut huoneeseeni, yläkerran\npuutarhanpuoleiseen otsikkokamariin. Metsästyspukuun puettuna olin pian\nalhaalla muiden metsästäjien seurassa.\n\nPitäjän herroista, joista useimmat jo tunsinkin viime kesästä, oli\nkaikin puolin huomattavin Malmfeltin naapuri G. A. Wallenberg, Lahisten\nherra. Komea, pulska mies, jossa oli jotain itsetietoista ja käskevää.\nHänen hyväilynimensä kumppanien keskuudessa oli \"Kustaa II Aadolf\", jota\nmuuten koko profiili, otsa, nenä, ja vaalea pujoparta sekä tukevat\nolkapäät ja vatsan ulkokaari suuressa määrin muistuttivat. Ellen erehdy,\nhän oli kuumaverinen äkkipikainen herrasmies. Maanviljelystään hän hoiti\nmallikelpoisesti, ja hänen oivallinen karjansa oli laajalti tunnettu.\n\nMerkillisintä Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, että\nnaapurukset seurustelivat keskenään varsin ystävällisesti, vaikka heidän\nvälillään oli käymässä pitkällinen maariitajuttu, joka oli kestänyt jo\nmiespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.\n\nKoko maailmahan tuntee kuuluisan \"Lankinsuon riitajutun\", jota jo meidän\nisiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.\n\nHolman ja Lahisten entiset isännät, \"vanhat-patroonat\", olivat panneet\nriita-asian vireille ja sillä piristäneet itseään maalaiselämän\nyksinäisyydessä. Riitajuttu venyi venymistään, ja lopulta elettiin\nnaapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia myöntänyt sovintoa\ntehtäväksi, ja näiden herrain \"varat kannattivat\" ylläpitää vaikkapa\nisompaakin riitaa!\n\nNykyiset isännät, \"nuoret-patroonat\", perivät melkein yhtaikaa kumpikin\ntilansa sekä samalla myöskin tämän sitkeäperäisen maariidan,\npöytäkirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen.\nLuonnollisesti ei kumpikaan voinut myöntää isänsä olleen väärässä ja\nnaapurinsa isän oikeassa. Suvun perinnäiset katsantotavat olivat\nkummallekin pyhiä. Periaatteellisista syistä siis jatkettiin riitaa yhä\nedelleen. \"Varojen kannattamattomuudestakaan\" ei ollut mitään pelkoa.\n\nMutta kun sekä Malmfelt että Wallenberg olivat elämänhaluisia,\nuuden-ajan miehiä, ja heidän pakostakin täytyi tavantakaa kohdata\ntoisensa yhteisissä seurapiireissä, niin nämä kunnon naapurit olivat\ntehneet ikäänkuin äänettömän keskinäisen sopimuksen: -- \"Älkööt henkilöt\nriidelkö; riidelköön yksistään asia!\" Vääjäämättömästi, tinkimättä, --\nvieläpä entistä suuremmalla tarmolla, -- ajettiin \"Lankinsuon\nriitajuttua\" oikeuksissa. Ottelujen väliajoilla naapurit eivät olleet\nkysymyksestä tietävinäänkään, vaan kävivät toistensa luona vieraissakin.\nKorkeintaan saattoi toinen, keksittyään jonkun uuden, pätevän\nvastaväitteen, sormellaan toista uhata:\n\n\"Varo itseäs ensi käräjillä! silloin sinut nujerran.\"\n\nRiitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan\nväliseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti jännitystä ja mielen\ntyydytystä. Se oli miekkailukisa, jota käytiin sukevan notkeilla\nmiekkasimilla. Timantti tahtoi toista timanttia leikata. Tämän ohella\noli kysymyksessä yhä edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on\nkuitenkin aina periaate.\n\nNämä seikat tunsin pääpiirteissään varsin hyvin, ja oli hauska nähdä,\nkuinka kumpikin riitaveli, nähtävästi hyvässä sovussa, nyt hankkiutui\nyhteiselle kilpakentälle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia\nvesilintuliutoja.\n\nMetsästysseurueen puheesta päättäen, sorsansaalis varmaankin oli tänä\nvuonna oleva tavallista niukempi. Kevät oli Savossa ollut kylmä ja\nmyöhäinen. Useat poikueet eivät vielä olleet täysin lentokykyisiäkään.\n\nHerrat väittelivät, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja\nhavaintojaan.\n\nMyös isäntämme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat epäilemättäkin\nheikosti kehittyneitä. Viljavuosikin tulee huono. Sen parhaiten näkee\nrukiista, joka jää koko joukon alle keskikerran.\n\nHerra Wallenberg iski asiaan: \"Holman puolella lahtea sorsat voivat\ntodella olla pieniä ja keskenkasvuisia. Mutta meillä, Lahisten puolella,\nne ovat suuria ja lihavia kuin syöttiläsankat. Veli Malmfeltin ruis on\nhuonoa. Ennenkuin mennään järvelle, voimme katsoa minun ruistani\nPässinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekee\n_maahenki_, jolla ensi kuussa vielä teen jymyt Suomessa.\"\n\n-- \"Eläköön maahenki!\"\n\n-- \"Eläköön vesihenki! Eläköön Kustaa II Aadolf!\"\n\nOli ilmeistä, että herra Wallenbergillä oli jotain erikoista\nsydämellään. Myös hän epäilemättäkin oli aikeissa haastaa pientä toraa.\nKaikki puheet jäivät kuitenkin sikseen, kun emäntämme tuli sisään,\npyytäen herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen\nmetsästäjien lähtöä järvelle.\n\nHienon hieno illallinen oli syöty kaikessa kiireessä ja sorsien tuhoksi\njo edeltäkäsin otettu kolme- ja nelikertaiset välipalat. Lehtori\nSoinivaara oli viime ryypyn edellä ivallisesti mukaillut klassikoitaan\njotenkin ontuvin säkein, joissa viimeinen eloon jäänyt urossorsa ylisti\nsurmaan suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun\nolivat saaneet kaatua _Holman_ ylhäin muurien alla, silloin kuin\n\"_Kaisilalahti_\" vyörytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja,\nräpylöitä ja urheita ruumiita. Runo oli herättänyt innostusta,\ntaisteluun lähdön huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi\nsotatanssiksi, jossa vähin jokainen meistä oli kalskutellut\nnuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivikärkistä\nheittokeihästään. Naiset olivatkin -- viisaasti kyllä -- pysyneet\nirokeesein illallisesta loitolla.\n\nKello jo lähenteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika lähteä. Kukin\nasetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin\ntiedossani.\n\nTiemme kävi rantaa kohti yli kotipellon, ja tästä se kääntyi kulkemaan\npitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina lähellä olevaan Lahisten\nkartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon päässä, lähellä\npiirirajan johdetta, oli selvän veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa\npaikka, mistä matalan ja ruoppapohjäisen Kaislahden vesille voi veneissä\npäästä. Kivikkoluoto jäi Holman puolelle rajaa, ja nähtävästi tästä\nHolman kartano olikin maailman sivussa nimensä saanut.\n\nEnnenkuin lähdettiin alas märälle niitylle, jonka poikki kulki\nkaksirivinen jono pitkittäin asetettuja, puolilahoja porraspölkkyjä,\nvaati herra Wallenberg meitä katsomaan ruispeltoaan Pässinmutkassa,\njohon oli ainoastaan kivenheitto matkaa.\n\nMikäs siinä, -- sopihan lähteä katsomaan! Kuljimme parisataa metriä\npitkin selkärajaa, ja tässä Pässinmutkan pelto pistäytyi suorakulmaisen\nsuunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sisään. Se oli komea\npelto, aitauksesta päättäen arviolta kahdeksan hehtaarin kokoinen.\n\n\"Siinä näette, hyvät herrat, miltä rukiin tulee näyttää. Sankkaa\nniinkuin paras hamppu. Kolmen kihlakunnan alueella ei ole toista\nsellaista ruista. Katsokaahan tuonne rajan toiselle puolen Holman\nkartanon ruista. Koko joukon alla keskikerran, -- Malmfelt itse on sen\nmyöntänyt! -- Minä aion ottaa kylvöstäni kaksikymmentä jyvää raskasta\nviljaa. Elokuulla vielä, kun olen viljani riihennyt, mitannut ja\npunninnut, teen jymyt Suomessa. -- Huomatkaa, hyvät herrat: keväällä\nminun laihoni ei ollut sen parempaa kuin Malmfeltinkaan! Kaikki, nähkää,\nriippuu _maahengestä_!\"\n\nSiinä tuli nyt sana \"maahenki\" tänä iltana toistamiseen esiin,\nerityisellä painolla ja salaperäisyydellä mainittuna.\n\n\"Mutta mikä se _maahenki_ on, se on oma salaisuuteni!\"\n\nLahisten kartanon ruis oli todella erinomaista. Luja ja vankka olki\nkantoi pitkää, täytelästä tähkää. Toisella puolen rajaa oli olki harvaa\nja paikoittain melkein kitukasvuista. Tähkäpäät olivat pieniä ja\nepätasaisessa terässä.\n\nKun tieteelliset tutkimukseni ja kokeiluni olivat osalta kosketelleet\nmyös maanviljelyskemian alaa, ja muutamat herra Wallenbergin lauseet ja\nviittaukset olivat kiinnittäneet erityistä huomiotani, päätin lähemmin\ntiedustella häneltä asioita.\n\nAstuessamme rantaan päin, käännyin Lahisten herran puoleen. \"Sillä on\nomituinen nimi, teidän pellollanne, -- Pässinmutka\", -- lausuin\nkeskustelun aluksi.\n\nHerra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. \"Tohtori on vieras\npaikkakunnalla, -- kysymyksenne on siis luvallinen! -- Asia on lyhyesti\nseuraava, ja sen kuulkoot kaikki nämä herrat. Pellon nimi on\nisonjaonkartanoissa Pesimäviidan aitaus -- 'Pesimæ vithæ gerde'. --\nKansan suussa sen nykyisenä haukkumanimenä on Pässinmutka. Lahisten ja\nHolman välinen raja käy, rannasta lähtien, yhtä jonoa suorana linjana\nkuusitoista kilometriä, pitäjänrajaan saakka. Ainoastaan tässä se tekee\nneljä suorakulmaista käännettä, jotka leikkaavat pois maata Holman\nkartanon puolelta. Tämän johdosta on sittemmin syntynyt kansantarina.\nEntisinä aikoina, ison jaon käydessä, oli Lahisten silloinen herra muka\nlahjonut maanmittarin ja tästä maakappaleesta maksanut hänelle pässin.\n-- Mutta se on kirottu vale! -- Vai pässin? Köyhää Wallenberg-raukkaa!\n-- Jos esi-isäni olisi tahtonut toimitusmiestä lahjoa, niin hän olisi\nmaanmittarille lähettänyt kymmenen härkää! -- Lisäksi huomattakoon:\nisonjaon jakokirjasta käy ilmi, että 'Pesimæ vithæ gerde' on Lahisille\nrehellisesti jaettu. Ja sen sai kaikissa oikeuksissa kuulla veli\nMalmfeltin isä, -- sama herra, joka rupesi rettelöimään myöskin\nLankinsuosta. -- Mutta se on toinen historia! Lankinsuo on\nulkoniittypalstalla, ja suo kuuluu kokonaan Lahisiin, kuten ensi\nsyyskäräjillä tulen lopullisesti todistamaan.\"\n\nKas niin! Kaikessa viattomuudessani olin puhaltanut kaikki kytevät\nkekäleet ilmituleen.\n\nOnneksi joku minua älykkäämpi huusi: \"Kello on kohta kaksitoista!\nPuuttuu vain kymmenen minuuttia.\"\n\nHolman luodolle oli tuotu joukko veneitä ja ruuhia, joihin asetuimme\nkaksittain istumaan. Soutajina oli kokeneita torppareita. Meitä oli\nkaikkiaan kuusi venekuntaa, jotka hajaantuivat pitkin Kaislahden\nruovikoita ja kaislasaarten sokkeloita. Holman ja Lahisten pehtorit\nmiehineen olivat jo aikaisemmin asettuneet sinne tänne pitkin\nrantaniittyjä koirien kanssa. Sorsanajo oli suurisuuntaisesti\njärjestetty.\n\nTarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan. Ajo oli\nalkanut. Sitä myöten kuin veneet etääntyivät, kuului uusia ja yhä uusia\nlaukauksia, välistä nopeasti toisiaan seuraavina kaksoispamauksina.\nIlmeisestikin riistaa oli viljalti.\n\nTyynessä, sumuisessa kesäyössä milloin laukaus meni kuin umpilukkoon,\nmilloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta pitkänä ratinana.\nVeneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, märät airot mulahtivat ja\nsirisivät, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai rämpivät\nläähättäen ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyrähtivät\nlentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.\n\nAamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden\nselkäsaarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.\n\nVenekunta toisensa perästä saapui takaisin luodolle, jonka sileälle\nkantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. -- Olipa\ntavaton saalis! Metsästyspullot kiertelivät, sukkeluuksia sinkoili, ja\nriista luettiin.\n\n\"Sataseitsemän!\"\n\n\"Olipa vahinko, -- valehtelijan määrä! -- Kuinka nyt uskallamme puhua\nsaaliistamme pitkin pitäjiä?\"\n\n\"Niinpä sadaskahdeksas tässä!\" Lahisten herra paiskasi sorsiensa\njoukkoon pienen, viheliäisen tavin.\n\n\"Lahisten lihavia syöttiläsankkoja!\" pääsi vahingossa Holman herran\nsuusta.\n\nYleinen riemastus. -- \"Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis\nmuutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi.\" --\n\n-- \"Ja patruunavyö melkein tyhjä.\" --\n\n-- \"Nyt on Kustaa II Aadolf puolustanut maataan Kustaa IV Aadolfina.\" --\n\n-- \"Kuningas viralta pois, Kustaa Aadolf Gustafsson!\" --\n\nHerra Wallenberg oli hienosti sivistynyt mies. Hän pysyi näköjään\nvälinpitämättömän tyynenä, vaikka hänen mielensä epäilemättä kuohahti.\nJo huonossa metsästysonnessa itsessään oli kylliksi kiukun syytä.\nOlivathan muutamat, -- kuten juuri herra Malmfelt, -- ampuneet\nviisitoista sorsaa.\n\nMalmfelt kiiruhti sovittamaan ajattelemattomuuttaan.\n\n\"Mitäpä tuosta! Onni sattuman varassa. -- Ja varmaan saan pyytää veljeä,\nsamoin kuin kaikkia herroja, jahtipäivällisille Holmaan tänään kello\nkuusi. Olemme saaneet rauhassa nukkua ja ehtineet karistaa öiset vaivat\nruumiistamme.\"\n\nHolman jahtipäivälliset kuuluivat paikkakunnan perintätapoihin\nammoisista ajoista saakka.\n\nHerra Wallenberg hymähti: \"Täytyneehän tulla. Mutta sen sanon, veli\nMalmfelt, -- olit tänään kolme kertaa parempi metsästäjä kuin minä: --\nminä olen tänä kesänä ollut kolme kertaa parempi maanviljelijä kuin\nsinä.\"\n\nSeurueemme nyt hajosi. Ne herrat, joiden koti oli likempänä, ajoivat\nvälillä kotiinsa nukkumaan, toiset lähtivät Lahisiin, tai jäivät\nHolmaan. Vielä pitkän aikaa juttelimme Holmassa sorsanajosta, ja kello\ntaisi käydä kahdeksatta, ennenkuin vihdoin lähdimme levolle.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSigne neitiä olin päivän mittaan ainoastaan vilahdukselta tavannut.\nNaisilla oli kiireiset taloustoimensa, ja murkina-gongongi oli kello\nyhden aikana soinut yksinomaan herroille.\n\nTalon hauskoihin tapoihin kuului, että isäntäväki ei tahtonut olla\nvierailleen rasitukseksi. Heidän vapauttaan ei rajoitettu, vaan kukin\nsai mielensä mukaan käyttää aikaansa. Tästäpä syystä eivät vieraatkaan\nHolman talossa koskaan tunteneet olevansa ylenmäärin vaivoiksi\nystävälliselle isäntäväelleen. Vieraanvaraisuudesta ei tehty erityistä\ntohinaa. Kaikki oli hupaista, ja kohtelu mitä luonnollisin ja\nherttaisin. Täällä elettiin kuin kotona, niiden hienojen\nseurustelurajain sisällä, joita ainoastaan todella sivistyneissä\nperheissä noudatetaan.\n\nMalmfelt oli murkinan jälkeen ratsastanut ulkoniityilleen\ntuulettelemaan. Tilanomistaja Ruuth, joka oli kotoisin naapuripitäjästä,\noli päivemmällä valinnut itselleen seikkailuromaanin ja alakerrassa\nolevassa huoneessaan nähtävästi jatkanut niukanpuoleista aamu-untansa.\n\nToisessa otsikkokamarissa, vastapäätä minua asui nuori lehtori\nSoinivaara. Olimme yhdessä olleet kävelyllä, kiivenneet Haukkavuorelle\nsekä lopuksi aikailleet Holman upeassa puutarhassa ja sen viileissä\nvarjostoissa.\n\nHaukkavuorella, järvi- ja saarimaisemia katsellessamme, herra Soinivaara\noli kääntynyt runolliseksi ja lausunut, \"kuin Virtain järvet ihanat\". --\nPuutarhan syreenimajassa hän oli ollut romanttisena ja aiheettoman\navomielisesti puhunut minulle Signe neidistä. -- \"Siinä on rikas tyttö!\nTalon ainoa lapsi.\" --\n\nIdealistit aina toivovat onnenkeikauksesta rikastuvansa ja ovat\npohjaltaan materialisteja ylimmässä muodossaan. Heille ei sitkeä, tyyni,\nvakava työ itsessään tuota tyydytystä; aatteellisen työn tulos ei ole\noma palkintonsa. Pintapuolisten ponnistusten perästä he itsekkäästi\nvaativat korkeita korkorahoja, odottavat arpajaisten suurta voittoa,\njoka alati väikkyy heidän silmissään. Heidän ihailuunsakin liittyy\nulkonainen etu, puhdas omanvoiton pyynti. Sydänveri ja punainen kulta\novat kaksi keskenään mitallista suuretta. -- Muuten herra Soinivaara oli\naistikas käytöksessään ja pedagogina epäilemättäkin onnistunut.\n\nKukapa tietää, ehkäpä itsekkyys, joka omaan nimeensä tahtoo kaikkea,\nmitä maailma parasta tarjoaa, lopulta onkin korkeinta? -- Ehkä meidän,\naatteenmiesten hiltymys ja harkinta juuri kytkee meitä matalimpaan\nmaakamaraan! -- Kuinka hyvänsä, minun täytyi katsoa sulaksi\nonnettomuudeksi, että Signe neiti oli niin suunnattoman rikkaan miehen\ntytär. --\n\nOli jo aika pukeutua juhlatilaisuuteen.\n\nKoko eilinen seurueemme, myös herra Wallenberg, oli päivällisille\nsaapunut.\n\nRouva Malmfelt, tummassa sinipunervassa silkkipuvussa, istui ylinnä\npäivällispöydässä. Perheen vanha ystävä, herra Ruuth, oli saanut\noikealle puolelleen talon tyttären, jonka henkäyksenhieno, valkoinen\npuku saattoi aivan erikoisella tavalla esiin Signe neidin omituisen ja\nihmeellisen helakkuuden.\n\nEilisten luolaihmisten metsästyskiihko oli kuin pois puhallettu. Herrat\nolivat hienoina seuramiehinä ja puettuina nuhteettomiin juhlapukuihin.\n\nPäivällinen oli vallattoman komea. Luonnollisestikin tähän\nasianmukaisimmasti kuului myös musta sorsanpaisti sitruunoineen ja\nastrakaani-omenoineen. Sorsanpaisti oli valmistettu keittotaiteen\nviimeisten saavutusten mukaan, ja herrat metsästäjät sitä söivät yhtä\ntotisina ja tyytyväisen näköisinä, kuin englantilaiset loordit Euroopan\nensimäisillä perunapäivällisillä väänsivät suuhunsa sokeroituja\nperunansiementen nuppuja.\n\nJuhlapäivällisten jälkeen herrat aluksi näkyivät mieluimmin haluavan\ntehdä hartaita itsetutkisteluita. Useimmat istuivat tupakkahuoneessa,\nääneti, puhvelinnahkaisiin sohviin ja nojatuoleihin painuneina. Luulen\nmelkein, että herra Ruuth käytti tilaisuutta hyväkseen ja omassa\nkamarissaan hetkeksi ummisti toisen silmänsä.\n\nSalissa saatiin kuulla musiikkia. Tyttären soitellessa, koetin pitää\nseuraa rouva Malmfeltille. Hän oli todella miellyttävä, hienosti,\nherkästi tunteva nainen. Herra Soinivaara, notkeana ja kohteliaana, oli\nasettunut pianon viereen seisomaan.\n\nKahvin jälkeen herrat vilkastuivat. Likööri päästi kielet kantimistaan;\nhumua ja leikillisiä huudahduksia kuului saliin.\n\nSaavuin parhaiksi herrojen puolelle, huomatakseni, kuinka pieni,\nystävällinen väittely oli nousemassa Holman ja Lahisten herrain välillä.\nMalmfelt ei nähtävästi ollut täysin sulattanut herra Wallenbergin viime\nlausetta aamulla, ja häntä luonnollisestikin harmitti, ettei hänen\nrukiinsa ollut naapurin rukiin veroista.\n\n\"Kuules, Wallenberg, sinä käytit eilen illalla väärää terminologiaa,\npuhuessasi *maahengestä*. Ymmärtääkseni maahenki on jokin yleinen\nmaanviljelysharrastus, eikä chilesalpietaria.\"\n\nHerra Ruuth avusti Malmfeltia. Muuten hänen vakaumuksensa oli\ntakavuosina kallistunut yleisen suurviljelijäin liiton puolelle, ja\nhänellä oli platoonisia taipumuksia saksalaisia\nmaanviljelysaikakauskirjoja kohtaan, joita -- ainakin viime kesänä --\najelehti hänen kodissaan auki leikkaamattomina pitkin pöytiä. Hän puhui\nharvaan, harkittuun tapaansa:\n\n\"Minä olen luullut -- tähän saakka, että maahenki on jotain --\naatteellista, eikä -- ainetta, mikä viedään -- pellolle.\"\n\n\"Niinpä niin! Minun peltoni kasvaa siitä syystä, että minulla on\naatteita, ja käytän ne peltoni hyväksi. -- Malmfelt juuri erehtyy, kun\nhän tahtoo käsitteitä toisistaan erottaa! Vetäisit pellolles, Malmfelt,\nkaiken sen, mitä puoluelehtiisi kirjoittelet, -- chilesalpietaria sinun\nei ikinä enää tarvitsisi ostaa.\"\n\nYleinen naurun remahdus ja lasien kilinä. Herrat usuttelivat väitteleviä\nuudestaan toisiansa vastaan. Kaikki oli muuttumaisillaan puhtaaksi\npilaksi. Malmfelt itse hymyili iloisesti. Juhlapäivällinen oli\nonnistunut, ja hänen vieraansa viihtyivät talossa.\n\nMalmfelt oli nuoruudessaan virkauralla saavuttanut varatuomarin\narvonimen. Hän oli tunnettu perustuslaillisista mielipiteistään, ja\nhänen monipuoliset yhteiskunnallis-valtiolliset kirjoituksensa\nsanomalehdistössä, varustettuina nimimerkillä O. E. M., herättivät aina\nmelkoista huomiota. Eduskunnassa hän oli ollut henkilö, jonka\nlausunnoilla oli pontta ja ryhtiä.\n\nHerra Wallenberg taas piti kiinni \"Suomen todellisista\nsivistystraditsioneista\", ja hänen oma ruotsinkielinen sanomalehtensä\noli ainoa puolueeton lehti.\n\nLahisten herran äskeinen menestys nyt löi häntä päähän. Liköörikin alkoi\ntehdä vaikutustaan.\n\n\"Ei, chilesalpietaria en ole käyttänyt, -- en kainiittia, en\nfosfaatteja, enkä mitään vierasta apulantaa. Minun maahenkeni on jotain\nihan toista, -- ihan uutta! Se on sitä todellista maahenkeä! Olen\nkaikessa hiljaisuudessa miettinyt asiaa ja kokeillut. -- En puhu\nkellekään mitään. -- Minä olen vielä kokeilujen kannalla. -- Kymmenen\npäivän päästä leikkaan rukiini. Hypoteeseista ja teoriioista tulee\ntodistettu tosiasia. Silloin kirjoitan minäkin sanomalehtiin, veli\nMalmfelt! Ja kirjoitan jouluksi uuden käsikirjan maanviljelijöitä --\nmyöskin veli Ruuthia varten!\"\n\n\"Jos et osta -- apulantaa, niin laitatko lantaa -- *ilmasta*, niinkuin\nnorjalainen -- patentti-insinööri?\" Herra Ruuth nauroi epäuskoisen\nylenkatseellisesti.\n\n\"Niin juuri, ilmasta, mutta Lahisten patentin mukaan!\"\n\nKeskustelu alkoi muuttua yhä isoäänisemmäksi; maanviljelijät kehuivat ja\nvalehtelivat apulantojensa vaikutuksista. Salpietarit ja superfosfaatit\nrakeilivat, tuomaskuonat pölisivät ilmassa.\n\nHerra Wallenberg oli käynyt yhä kerskuvammaksi. Hän saattoi nyt päästä\nkostopuolelle viime-öisen huonon onnensa jälkeen.\n\n\"Ymmärrän kyllä, että Malmfelt otti puheeksi koko asian, vain\nurkkiakseen salaisuuttani tietoonsa. Vaan enpä ilmaise mitään. -- Ja\nkeinoistani ei, lempo vie, kukaan ota selkoa. Ei kukaan! Oma väkenikään\nLahisissa ei niitä tunne. -- Olen tehnyt kokeiluni juuri Pässinmutkassa,\nvoidakseni paremmin verrata toisiinsa eri maanviljelystapoja. Kokeiluni\nkäsittää seitsemän hehtaarin maa-alan. Itselläni on Pässinmutkassa yksi\nhehtaari -- hm -- _indifferenttiä_. Ja ympärillä on koko Holman ruis --\n_indifferenttiä_.\"\n\nTämä oli jo melkein loukkaavaa. Malmfelt heti iskikin asiaan.\n\n\"Sanot, ettei kukaan ota keinoistasi selkoa. -- Silloin mahdan Matti\nolla\" --\n\n\"Et otakaan selkoa, vaikka lemmon kanssa tekisit liiton, ja maailma\nmätänisi. Niin juuri: -- vaikka maailma mätänisi.\"\n\n\"Lyödäänkö vetoa?\"\n\n\"Vaikka vaan! -- Mutta kymmenen päivän päästä olen viljani leikannut, ja\nsilloin\" --\n\n\"Seitsemässä päivässä olen viekastellut tietooni kirotut keinosi.\"\n\n\"Et, lempo vie, olekaan!\"\n\n\"Tuhannen markkaa vetoa!\"\n\n-- \"Hoi, kuulkaa, tuhannen markan veto! -- Hurraa!\" -- Herrat\ntungeksivat väittelevien ympärille. Malmfelt seisoi pää pystyssä,\ntarmokkaana ja isottelevana. Hän nyt oli oikealla hevosvaihtotuulella,\nparhailla hevospäivällisillä kaupungin kilpa-ajoissa.\n\nHerra Wallenberg esiintyi ylpeän mahtipontisena. \"Sinä panet tuhannen\nmarkkaa vetoon. Ja minä, osottaakseni, kuinka mahdotonta sinun on saada\nPässinmutkan viljelyskeinoistani selkoa, sanon näin: Jos seitsemässä\npäivässä, -- meillä on nyt perjantai, ja kello on 10 tuossa paikassa, --\njos ensi perjantaiksi kello 10 illalla olet saattanut viljelyskokeeni\nilmi ja voittanut vedon, jätän Lankinsuon riitajutun sikseen. Teen\nsovinnon ja suostun siihen, että Lankinsuo jaetaan manttaalin mukaan\nLahisten ja Holman välillä. -- Siinä minun tarjoukseni, ja se vastannee\nsinun tuhannen markkaasi.\"\n\n\"Olkoon sanottu! -- Minä hyväksyn. -- Väärään tynnyriin hyppäsitkin!\"\n\nVeto lyötiin. Varsinaisiksi todistajiksi nimitettiin kruununvouti Wirsén\nja herra Ruuth, joka asianmukaisesti erotti vedonlyöjäin kädet\ntoisistaan.\n\nEi voinut kieltää, -- seurue oli muuttunut hiukan liian\nsuurisuuntaiseksi. Malmfeltin vedontarjous oli alkujaan epäilemättä\npelkkää ajattelemattomuutta, uhotteleva päähänpisto. Asia sai kuitenkin\nsellaisen muodon, että hän ei enää voinut kunnialla peruuttaa\nuhkarohkeaa lausettaan. Sanasta miestä, sarvesta härkää! -- Oikeastaan\nminua pahoitti, että setä Malmfelt, -- tyven, leikillinen Malmfelt, --\noli sillä tavoin antanut äkilliselle mielijohteelleen valtaa.\n\nMitä herra Wallenbergin \"maahenkeen\" tuli, niin se jo eilen illalla\nherätti erityistä mielenkiintoani. Olin nyt koko ajan tarkkaan seurannut\nhänen jokaista lausettaan, hänen äänensä jokaista vivahdusta, ja\nkoettanut arvostella noiden salaperäisten viittausten todellista\nsisällystä. Jota enemmän asiaa mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui\njäävän. Tässä oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä\nlähdin kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella\nvastaani seikka, että tämä \"ihan uusi maahenki\" näkyi edellyttävän niin\nitsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin\nlaajoja joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä\nolettaa herra Wallenbergin niitä omistavan.\n\nKuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin\nauttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta aikojaan\noli pannut vedossa alttiiksi.\n\nKatsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin\nkatseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä\nlaihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan pöytäänsä\nanastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara kertoi viime\nulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa saakka.\nInnostuneesti hän puhui _toreadoreista_ ja _una corridasta_, --\nnäkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.\n\nOlin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.\n\n\"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa\" --\n\n\"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. -- Kuinka te\nmiehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa pyssyä\nkäteenikään.\"\n\n\"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen ole\npääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin vastustamattomasti\nviehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta vieraantuneet, jota enemmän\nkaupungin pölyssä, kiihkeässä, hermostuttavassa aivotyössä\nkiusaantuneet, sitä voimakkaammin halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan\nolemme lähteneet. -- Luonto kutsuu, -- ihmissuvun aikaisimman elämän\nvaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien,\nsatojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys\nkohtaavat toisensa. -- Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun\nsuuren, salaperäisen, ylevän edessä. -- Kaipuumme on veressä, tunnossa,\nse on periytynyttä.\"\n\n\"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. --\nAlkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen\nkulkee. Kääk -- ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin\ntottelevaiset. Kääk -- kääk -- nyt juosta räpytellään pitkin veden\npintaa, niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus!\nKaikki sukeltavat. -- Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella\nsellaista peliä, jotta --! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi,\nkuinka surkeaa! -- Miten monta ammuitte?\"\n\n\"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut\nvialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja\nsenjälkeen olin vain muuten mukana.\"\n\n\"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne.\"\n\n\"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta\nampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä säälin\nalaiseksi?\"\n\n\"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te\nlakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. -- Hän sai\nampua sitä enemmän, -- viisitoista sorsaa!\"\n\n\"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?\"\n\n\"Minä kysyin pehtorilta\" --. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.\n\n\"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista\nneilikoista.\"\n\nKiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan.\nKävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli\nhiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme.\nJouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme\nkahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä\naloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä\ntöistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli\ntärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni\nolisi teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin\nharrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada\nopettajatoimi, jota olin hakenut.\n\n-- \"Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo\nviime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen joulua\ntahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän niistä neiti\nSignen ratkaistavaksi.\"\n\nKatsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme\nhiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla\ntahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle\npuutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti:\n\n\"Äiti odottaa. -- Hyvää yötä nyt!\" Hän riensi portaille.\n\n\"Tulen tänä iltana valveillani näkemään kauniita unia, neiti Signe\",\nsanoin hänen jälkeensä.\n\nOvella hän kääntyi takaisin: \"Niin minäkin, herra Viktor Pohjamo!\"\n\nAvoimessa ikkunassa istuin huoneessani vielä kauvan valveilla.\n\n\n\n\n3\n\n\nPonnahdin vuoteeltani pystyyn, kuin joku asia olisi unessa minulle äkkiä\nselvinnyt. -- Mikä se oli? -- Olin eilen ollut raukkamies! Tärkein\nelinkysymykseni on nyt jo tänään ratkaistava!\n\nKello oli vasta neljä, ja aamuaurinko paistoi hauskasti huoneeseen.\nPukeuduin nopeasti, avasin ikkunaoven ja astuin huoneeni edustalla\nolevalle parvekkeelle Oli keveä hengittää, aurinko oli jo alkanut\nkarkoittaa yön utuisia harsoja. Tuoksua, vihannuutta, väriloistoa oli\nympärilläni; -- valkoisia, sinisiä, kullankeltaisia, tummanpunaisia\nkukkia väikkyi puutarhassa. Lehtokertut livertelivät vanhain saarnien ja\nkorkeiden koivujen oksilla.\n\nAlakerrassa ikkuna kirahti. Setä Malmfelt, puolipukeissa ja sikari\nsuussaan, kurkisti ulos.\n\n\"Aha, oletko jo hereillä? Sepä hauska. -- Hyvää huomenta! -- Tulenkin\nheti luoksesi sinne.\"\n\nHän astui huoneeseeni, puolileikillinen ilme kasvoissaan. \"Näyttää\nsiltä, kuin hyvä omatunto saisi ihmiset hereille, yhtä hyvin kuin\npahakin. Pelkään, että minussa on hiukan niinkuin itsesoimausta ja\ntalonpoikaiskatumusta.\"\n\n\"Setä tarkoittaa eilistä vetoaan.\"\n\n\"No, itse vetosummasta en niinkään välittäisi. -- Vaikka tietysti saanen\nkyllä eukoltani kuulla, että minulla on 'kalliit elämäntavat'. -- Mutta\nasia muodostuu minulle todelliseksi kunnia-asiaksi! Sitä enemmän, kun\nWallenberg pani vetoon Lankinsuon riitajutun. Koko maassa tulevat\nnauramaan vetoamme, ja vanhat kertomukset Lankinsuosta joutuvat\nuudestaan kaikkien hampaihin.\"\n\n\"Jos Lankinsuo jaetaan, niin Holman osuus siitä siis olisi tuhannen\nmarkan arvoinen?\"\n\n\"Jaosta olisi arvaamaton voitto kummallekin talolle! Parasta tekomaata\n32 hehtaaria makaa joutilaana. Luja savipohja, -- melkein metrin\nvahvuudelta mustaa ruoppaa, ja päällinnä vain ohut kerros kontua ja\npehkua. Viljeltynä tulee suosta kymmenen-jyvän maa. Koko suon arvo on\nvähintään 25 tuhatta markkaa. Holman ja Lahisten manttaalit ovat yhtä\nsuuret. Maa tulisi jaettavaksi tasan kahtia.\"\n\nPurskahdin väkisinkin nauruun. -- \"Olen aina tiennyt savolaiset\nitsepintaisimmiksi kaikista itsepintaisista suomalaisista. Mutta miten,\ntaivaan nimessä, koko riitaa on lainkaan viitsitty jatkaa? Sovintohan\nolisi ollut paras.\"\n\nMalmfelt hymyili. -- \"Kaksi vuotta sitten tarjosin sovintoa juuri\nkahtiajaon perustalla. Tarjous hylättiin. -- Kun en voinut suorastaan\nkääntyä Wallenbergin puoleen, käytin välittäjänä Lauri Hiertan\nasianajotoimistoa. Wallenberg ei itse ole lakimies, ja hänellä on\nvakinaisina asianajajina Svartström & Ikävalko. Välittäjältäni sain\nkuulla, että Wallenbergin ja hänen asianajajiensa kesken on tehty\nvälikirja, jonka mukaan Wallenberg on maksava kolmetuhatta markkaa, jos\ntekee sovinnon Lankinsuon riitajutussa.\"\n\n\"Riita on tietysti tullut ajan pitkään hirveän kalliiksi?\"\n\n\"Minulle vähemmän, -- esiinnyn itse persoonallisesti oikeuksissa. Mutta\nSvartström & Ikävalko käyttävät Wallenbergiä lypsylehmänään.\nWallenbergin lasku oikeudenkuluistaan nousi viime käräjillä 24.\ntuhanteen markkaan, -- ymmärrettynä _cum grano salis_!\" -- Malmfelt\nnaurahti. -- \"Minä tietysti esitin melkein yhtä suuren vastalaskun.\nLuemme kulut Aatamin ajoista alkaen.\"\n\n-- \"Ja jos toinen tai toinen lopullisesti voittaa?\" --\n\n-- \"Niin oikeudenkulut 'kuitataan vastakkain tasan, asianlaatuun\nnähden', kuten tavanmukainen lauselma kuuluu.\"\n\nTämä kuuluisa riitajuttu tuli yhä hupaisemmaksi, jota enemmän sai sen\nsaumoja tarkastella. Pyysin sentähden, että Malmfelt kertoisi minulle\nriidan vaiheet alusta pitäen.\n\nHän alkoi puhua tyynellä, asiallisella, huvittavalla tavallaan. Silloin\ntällöin hän hymyili tyytyväisesti, kuin onnellinen perheenisä,\nkertoessaan rakkaan esikoisensa oikullisesta sisusta ja juonittelevista\nkepposista.\n\n\"Lankinsuon aikaisempaa nimeä ei tunneta. Riitamaa on Holman ja Lahisten\nulkoniittypalstalla.\" -- Hän meni pöydän luo ja piirsi paperille hiukan\nvinokulmaisen suunnikkaan muotoisen kuvan. -- \"Tämä on ulkoniittypalsta.\nVäliraja käy etelästä pohjoiseen, tästä yli entisten luonnonniittyjen,\njotka nyt ovat peltoina, suon laitaan saakka. Lankinsuo on tämä\npitkänsoikea monilokeroinen kuvio keskellä maapalstaa. -- Yli suon ei\nisonjaonkarttaan ole merkitty mitään rajaa. -- Heti suon takana jatkuu\nväliraja samaa suuntaa eteenpäin, suoraan pohjoiseen, yli hakamaan ja\naidasmetsän, aina palstan päähän saakka. Jos raja jatkuisi yli suon,\njäisi riitamaata jotenkin saman verran kummallekin puolen rajaa. Mutta\nnyt se ei jatku!\"\n\n-- \"Siis suota ei isossajaossa ole lainkaan jaettu!\" --\n\n-- \"On kyllä! _Kaikki maat jaetaan isossajaossa._ -- Anna anteeksi, että\nminun täytyy käyttää eräitä lakitieteellisiä kardinaalilauseita! --\nIsonjaon aikana se muuten ei ollut suota, vaan suoniitty. Karttaan on\nmerkitty: 'Pensaita kasvava suoniitty, niitetään paikoittain'. (Måssäng,\nbevext med buskar, afmejas somligstädes.) -- Tosiasia on, että koska\nväliraja ei käy suon ylitse, niin se käy pitkin suokuvion laitaa, --\njoko suon länsipuolitse, taikka suon itäpuolitse. Huomattava on, että\naikaisemmissa jakokartoissa yksinkertaiset kuviorajoitukset useinkin\nmuodostavat tilojen välisen rajan. Isojako toimitettiin v. 1806. Tässä\nsuhteessa ei siis voi isonjaon-maanmittaria mitenkään moittia. Ainoa\npuutteellisuus on siinä, että maanmittari, viimeistellessään\njakokarttaa, on sattumalta unhottanut merkitä talon litteraa tälle\nsuoniitylle. Siinä olisi oleva joko littera L, tai H: Lahisten, tai\nHolman merkki. -- Kumpiko, on vaikea tietää! -- Kysymykseen ei saada\nvalaistusta jakokirjasta, jossa kumpaisenkin talon kaikki etäisimmät\nniityt ovat yhdistetyt yhteen ainoaan loppusummaan. Tässäkin summassa\nnähdään ainoastaan jyvityksen aiheuttama n. k. muunnettu ala; todellista\npinta-alaa ei ole lainkaan mainittu. Kun siis pinta-alatietojakaan\njakokirja ei anna siitä, kuinka paljon maata kummallakin talolla on\noleva ulkoniittypalstalla, -- mene, tiedä silloin, kummalleko riitamaa\ntodellisuudessa kuuluu!\"\n\n\"Oikeastaan on siis riidelty paavin parrasta.\"\n\n\"Eipä aivan niinkään! Isäni ja Lahisten vanhan herran eläessä, pidettiin\nriitamaalla kolmet, neljät maanmittarinkatselmukset. Viimeinen\nmaanmittari, vanha Blanck vainaja, vihdoin paalutti riitamaan erilleen.\nSe on nyt sitä myöten aidassa.\"\n\n\"Kummanko talon nautittavana se on?\"\n\n\"Ei kummankaan! -- Ihan saman kysymyksen teki isäni Blanck vainajalle.\nInsinööri löi nyrkkinsä toimituspöytään ja tiuskaisi: 'sitä ei saa\nkumpikaan nauttia, ennenkuin riita-asiasta on oikeudenkäynnin kautta\nsaatu lainvoimainen tuomio'. -- Tässä sitten tapahtui pieni lystikäs\nvälikohtaus!\" -- Malmfelt nauroi makeasti.\n\n-- \"Asia oli tämä: Seuraavana kesänä saapui insinööri Blanck\npäiväläisineen niitylle ja aikoi itse ruveta riitamaata niittämään.\nIsäni renkeineen ja torppareineen joutui hätään. Sillaikaa kuin Holman\nmiehet pitivät vieraita tulijoita silmällä, sai isäni Blanckin\nhoukutelluksi viidakkoon ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan.\"\n\n-- \"Koko juttuhan on kuin hullunkurinen, vanha kansannäytelmä!\" --\nNauroin kohti kurkkuani.\n\n\"Mutta kuulehan, kuinka sitten kävi! -- Blanck lähti Lahisiin\nvalittamaan kärsimäänsä pahaa kohtelua. Lahisten vanha herra vei hänet\nriihen taakse ja antoi ukolle uudestaan selkään. -- Toisena kesänä\nBlanck ei enää saapunutkaan niitylle, mutta riitamaa sai nyt\n_Lankinsuon_ nimen.\"\n\n\"Niinkö? -- Minua kohta alussa kummastutti tämä outo nimi. -- Mutta\nkuulkaa, setä, eikö insinööri Blanck olisi yksinkertaisesti voinut jakaa\nriitamaan kahtia? Olisi ajanut linjan, rakentanut pyykit ja sanonut:\nalkakaa nauttia kumpikin omaa puoltanne!\"\n\n\"Ei lainkaan! Hän silloin olisi 'tehnyt riidanalaiseksi sen, mikä ei\nsitä ole, ja antanut aihetta uusiin riitoihin'. -- Riitamaan\npuoliskoista ei ole koskaan riidelty. Maa kokonaisuudessaan kuuluu joko\nLahisille, tai Holmalle. -- Ukko Blanck vainaja oli taitava maanmittari\nja tiesi kyllä, mitä hän teki.\"\n\n\"Myöskin niittohommissaan?\"\n\n\"Meidän kesken sanoen, hän oli suuri ilveilijä ja pilkkakirves. Hän\ntahtoi pitää paholaisen irvipeiliä riitelevien silmien edessä. --\nBlanckin selkäsaunan jälkeen isäni ja Lahisten herra ensin jo olivatkin\nmelkein taipuvaiset sovintoon. Mutta riita virisi uudestaan\nilmiliekkiin, kun vanhukset rupesivat keskenään väittelemään siitä,\nkumpiko oli omassa asiassaan antanut Blanckille ojennuksen, ja kumpiko\nsivullisena henkilönä, naapurin pyytämättä, pidellyt pahoin ukkoa. --\nVäittely tapahtui luonnollisestikin kirjeellisesti! Minulla on vieläkin\neräitä näitä kirjeitä isä-vainajani säilöissä tallella. -- Ne ovat\nkirjoitetut niin kohteliaaseen muotoon, että kohteliaisuus muuttuu\nilmeiseksi ivaksi. -- No niin, riita jatkui edelleen toistakymmentä\nvuotta. Entinen suoniitty pelehtyi yhä enemmän ja on nyt puhdasta suota.\nLahisten herra oli sillä välin omalta puoleltaan riitamaata löytänyt\nkolme vanhaa kytöpohjaa. Hän nyt _ylimuistoisen nautinnon_ oikeudella\nvoitti jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa. Juuri näihin\naikoihin isäni kuoli, ja kahta kuukautta myöhemmin Lahisten vanha herra.\n-- Ukko Wallenberg oli tulinen mies, kiukkuinen kuin ampiainen. --\n\n\"Mutta tahdon jatkaa! Juttu oli nyt -- noin yhdeksäntoista vuotta sitten\n-- joutunut minun käsiini. Vastapuolekseni sain G. A. Wallenbergin, joka\nisänsä kuoltua otti Lahisten kartanon haltuunsa. -- Olen koko ajan\npysynyt ainoastaan puolustuskannalla; hyökkääjänä on ollut Kustaa II\nAadolf. Säästän aina varsinaiset valttini viime tinkaan, -- Senaattiin,\n-- ja olen sillä keinoin jo kaksi kertaa saanut riitajutun romahtamaan\ntakaisin kihlakunnanoikeuteen.\n\n\"Ensi kerralla kirjoitin Senaattiin kymmenen riviä, jossa pontena oli:\n_isojako tekee ylimuistoisen nautinnon pätemättömäksi_. -- Tätä\nyksinkertaista seikkaa ei hovioikeus ollut huomannut.\n\n\"Lahisten asianajajiksi tulivat nyt Svartström & Ikävalko, ja he olivat\nsaaneet onkeensa, että ylimuistoinen nautinto on isonjaonkin jälkeen\nvoimassa _ulkoalueilla_. He vihdoin olivat, monien mutkien perästä,\nvoittaneet jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa, sen nojalla,\nettä tämä ulkoniittypalstalla oleva riitamaa oli ulkoalue, johon\nLahisilla oli ylimuistoinen nautinto.\n\n\"Senaattiin kirjoitin jälleen lyhyesti, että _ulkoalue voi sijaita\nainoastaan vieraan jakokunnan piirissä_. Riitamaa on Kaislahden kylän\njakokunnan maiden keskellä, johon jakokuntaan sekä Holma, että Lahinen\nkuuluu.\n\n\"No niin, riitajuttu osotettiin Senaatista toistamiseen takaisin\nkihlakunnanoikeuteen. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten.\"\n\nOlin kuunnellut tätä asiallista, hassua kertomusta kuin jotain\nrosvoromaanijuttua. Muistaessani herra Wallenbergin uhkausta,\npalatessamme viime yönä Pässinmutkasta, lausuin:\n\n\"Mutta nythän, Lahisten herran puheista päättäen, asia ensi\nsyyskäräjillä on saava sedälle vaarallisen käänteen.\"\n\n\"Hätä ei ole sen suurempi kuin ennenkään. Lahisilla on aukumenttitila\nnaapurijakokunnassa. He nyt ajavat sitä väitettä, että Lankinsuon\nriitamaa on _Lahisten aukumentin ylimuistoinen ulkoalue_. Mutta Holmalla\non myöskin naapurijakokunnassa aukumenttitila, heti edellisen vieressä,\nvieläpä likempänä Lankinsuota. Sitä paitse on huomattava, että Lahisten\nnäennäinen etusija tässä riidassa on riippunut ainoastaan siitä, että\nLahisten puolella riitamaata on tavattu _kolme vanhaa kytöpohjaa_. --\nEnsiksikin on mahdotonta todistaa, minkä tilan torpparit ovat maailman\nsivussa täällä kytöviljelyksiä harjoittaneet. Entisinä aikoina ei\nkoskaan tehty kirjallisia torpankontrahteja. -- Toiseksi Wallenberg ei\ntiedä, että Holman puolella riitamaata on myöskin löydetty _kolme vanhaa\nkytöpohjaa_. Tämän seikan olen visusti pitänyt salassa, ja tuon sen\nesiin vasta viime tingassa, Senaatissa.\"\n\nMalmfeltin suu kävi leveään hymyyn: \"Hyvin hoidettuna, voi riita\nhelposti jatkua vielä parikymmentä vuotta eteenpäin.\"\n\nKaikesta voi nähdä, miten Malmfelt nautti, ajatellessaan entisiä\ntaisteluita sekä vastaisia sotajohteellisia liikkeitään.\n\nMutta äkkiä hän kääntyi totiseksi: \"Oikeastaan olemme joutuneet syrjään\nkoko nykyisestä asiastani. Mainitsin jo, että olen kerran tehnyt\nWallenbergille sovintotarjouksen. En voi tarjousta enää uudistaa. Olen\npakotettu parhaan kykyni mukaan jatkamaan riitaa. Minun strategiakseni\ntäytyy jäädä pikkupoikien menettelytapa korttipelissä, kun 'näännytetään\nrepoa'. -- Mutta toiselta puolen, nythän Wallenberg itse on tarjonnut\nsovintoa, -- vedon muodossa! Jo tältä kannalta katsoen, soisin\nsydämestäni voittavani tämän vedon. Lisäksi vedon voittaminen on minulle\ntodellinen kunnia-asia. Itse vetosummasta en huoli vähääkään.\nPäinvastoin maksan mielelläni tuhannen markkaa sille, joka paljastaa\nWallenbergin kirotut viljelystemput. -- Totta puhuen, tulinkin sitä\nvarten sinun puheillesi. Sinä tunnet fysiikat ja kemiat ja voisit ehkä\nauttaa minua.\"\n\n\"Herra Wallenbergin 'maahengen salaisuus' tuntuu todella\nmielenkiintoiselta. Jos voisin, auttaisin setää mielelläni. -- Mutta\ntietysti ilman palkkiota. -- Asia on minusta kuitenkin kovin hämärä.\nHerra Wallenbergillä ei luonnollisestikaan voi olla syvempiä,\nitsetakeisia tietoja esimerkiksi kemian alalla.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, erehdyt täydellisesti. Wallenberg on oppinut,\nmonipuolinen, etevä mies. Hän ensin aikoi lääkäriksi ja on yliopistossa\ntehnyt laajoja fysikaalisia ja kemiallisia töitä. Muistan, miten hänestä\nylioppilaspiireissä odotettiin jotain erinomaista! Kun vanhempi veli\nkuoli, hän kuitenkin kivulloisen isänsä pyynnöstä luopui\nlääkärinurastaan ja sai sittemmin Lahisten kartanon haltuunsa.\"\n\n\"Se muuttaa asian kerrassaan. Nyt alan toivoa, että voimme päästä\nWallenbergin kokeiden perille.\" -- Minä innostuin kokonaan tähän\ntehtävään. Asia alkoi tuntua jännittävältä. Minkä toinen on keksinyt,\nvoinee toinen saada vihjotuksi esiin ja kokoon sommitelluksi, kun\nkumpikin liikkuu samalla tasolla.\n\n\"Omasta puolestani epäilen\", lausui Malmfelt miettiväisenä, \"että\nWallenbergillä on Pässinmutkassa jonkinlaiset sähkökommervenkit. --\nKuten tiedät, otamme kaikki isommat kartanot, kirkonkylää myöten,\nsähkövoimamme Maanilankoskesta. -- Professori Lemströmhän teki kokeita\nsähkön vaikutuksesta kasvullisuuteen, ja hänen oli tapa aina kesäisin\nviettää pari viikkoa Lahisten vanhan herran perheessä. Kuka tietää, mitä\nkaikkea nuori Wallenberg ylioppilaana sai onkeensa ukko Lemströmin\npakinoista.\"\n\n\"Lemström oli kyllä moniyritteliäs mies, mutta käsitti asioita yleensä\nliian mekaanisesti. Hän jännitti peltosarkojen ylitse hienoja\nteräspiikkilankoja eristettyjen patsasten väliin, metrin päähän\ntoisistaan. Sähkökoneen positiivinen napa oli lankojen yhteydessä, ja\npysyväinen sähkövirta sai tehdä vaikutustaan aamusta iltaan kesäkuun\npuolivälistä viljan leikkuuseen saakka. Lemström sai kyllä verraten\naikaisen ja jotenkin runsaan sadon, mutta hänen kokeellaan ei --\nainakaan tässä muodossa -- ole suurempaa käytännöllistä merkitystä.\nMyöhemmät kokeilut tällä alalla, joita on tehty Amerikassa ja Ranskassa,\nnäkyvät sen sijaan ansaitsevan suurempaa huomiota. Sähkövirran voimaa on\nkoeteltu sovelluttaa eri tavoin eri kasveihin nähden, ottamalla samalla\nhuomioon myöskin kasvien eri kehitysasteita. Esimerkiksi itämisaikana on\nvoimakas sähkövirta kasveille suorastaan vahingoksi, -- heikko sitä\nvastoin useille eduksi. Insinööri Pilland näkyy uusimmilla kokeillaan\nsaavuttaneen eräissä tapauksissa todella erinomaisia tuloksia. --\nVoisimmehan ajatella, että Wallenberg olisi ryhtynyt kokeilemaan\nPillandin viittaamaan suuntaan. Kuinka hyvänsä, tämä seikka on helposti\ntutkittavissa! -- Voimme heti kohta mennä Pässinmutkan peltoa lähemmin\ntarkastamaan. Onhan mahdollista, että Wallenberg on jännittänyt\nsähkölankojansa aivan alas, lähelle maata, itse laihon sisään.\"\n\nAamu oli varhainen, ja kaste kimmelteli heinikossa, kun\nmetsästyssaappaat jalassa saavuimme Pässinmutkan pellolle. Painalluin\nkulkemaan pitkin piennarta syvälle rukiiseen ja tästä hiivin varovasti\nläpi viljan kahden saran poikki, kopeloiden maata jaloillani,\nkohtaamatta merkkiäkään sähkölangoista. -- Olettamus ei siis ollut\noikea!\n\nItse asiassa minä en ollut uskonutkaan, että herra Wallenbergin\n\"maahenki\" olisi millään tavoin \"sähkökommervenkkien\" yhteydessä. Hän\noli eilen ylvästellen puhunut muun muassa \"maailman mätänemisestä\" ja\nlannasta, joka otetaan \"ilmasta\" Lahisten patentin mukaan.\n\nOma ajatukseni alkoi kypsyä yhä enemmän. Wallenbergin \"ihan uusi\nmaahenki\" oli epäilemättä karjatarhaan ja lantakasoihin liittyvä. Minun\ntäytyi lähteä Lahisiin ja jollakin verukkeella saada Wallenbergiä\nnäyttelemään navettaansa, talliaan ja karjapihaansa. Voisinhan puhua\nhänen kuuluisista lehmistään ja liinakko-oriistaan.\n\nWallenberg oli kyllä vakuuttanut, ettei hänen oma väkensäkään tunne\nniitä keinoja, joita hän oli Pässinmutkassa käyttänyt. Missään\ntapauksessa hän ei kai sentään ole voinut toimia niin salaperäisesti,\nettei hänen hommistaan _jotain_ puheltaisi Lahisten kartanossa. Ja ne\npuheet tiettävästikin ovat kulkeutuneet myös Holmankin väentupaan.\n\nPalatessamme takaisin huoneeseeni, sanoin sentähden Malmfeltille, että\npyytäisin saada Holman pehtoria puheillemme.\n\nPehtori Viklund oli nuori, älykkään ja reippaan näköinen mies.\nMalmfeltille olin maininnut tahtovani yksin johtaa kuulustelua.\n\n\"Viiklunti varmaan osaa sanoa, mitä Lahisten herra teki keväällä\nPässinmutkan laihossa?\"\n\n\"Minä olen monta kertaa sitä kysynyt Nukariselta, mutta hän vain\nvalehtelee, tai nauraa vasten silmiä.\"\n\n\"Kuka on Nukarinen?\"\n\n\"Lahisten pehtori. -- Useana aamuna keväällä, jo kello neljältä, --\nihmisten maatessa, -- olivat kahden Pässinmutkassa. Lahisten patroona\noli itse mukana, ja pehtori kylvi, mitä lienee kylvänytkään! Hän ensin\nsanoi kylväneensä heinänsiementä laihoon, mutta kun minä ajoin sen\nvaleeksi, puhui hän hiirenherneistä. -- Mutta tottahan minä tiedän,\nmiten hiirenherneet lentelevät pitkin.\"\n\n\"Mitä Viiklunti itse arvelee?\"\n\n\"Minä luulen, että Lahisten patroona on kovasti kieltänyt pehtoria\npuhumasta kellekään halkaistua sanaa konsteistaan. -- Että heillä\nkonstit on ollut, sen kyllä näkee Pässinmutkan rukiista. -- Ja parina\naamuna kävivät pellolla oikein vesiruiskujen kanssa.\"\n\n\"Mitä muut siitä puhuvat Lahisten kartanossa?\"\n\n\"Kaikki tehtiin salassa. Kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoastaan\nAlviina\" --\n\n\"Kuka on Alviina?\"\n\nRehellisen Viklundin naama levisi päivänpaisteiseen hymyyn. \"Hänellä on\nniinkuin ylihoito navetan puolella. On käynyt karjakkokoulua. -- On\nniinkuin parempia.\" --\n\n\"No niin Alviina --?\n\n\"Lahisten patroona on uskotellut hänelle, että lehmät lakkaavat\nlypsämästä, jos päästää ketään sivullista navettaan. Navetanlattiaa\nAlviina itse pesee aamuin illoin Jordanin vedellä, jota muka Aaron ja\nylimäiset papitkin olivat antaneet kansalle. -- Kerran lauantai-iltana\nAlviina vielä oli navetassa, ja minä menin sinne häntä hakemaan. Hän oli\nheti vastassa ovella ja kielsi kivenkovaan minua tulemasta sisään. Kun\nsanoin, 'älä nyt ole tuhma', hän rupesi itkemään ja vakuutti, että\nlehmät olivat pitkin vuotta antaneet parempaa maitoa kuin ennen, ja että\nJordanin vesi heti menettää tehonsa, jos tulen kynnyksen yli. -- Piispa\nitse kuuluu niin sanoneen! -- Myös hän ei olisi nytkään saanut puhua\nJordanin vedestä mitään. Kun minä rauhoitin häntä ja sanoin, 'ethän sinä\nolekaan puhunut siitä mitään', niin hän sanoi: 'En olekaan, sillä muuten\nsaisin patroonalta sellaisen kyydin, että saisin hakea itseni ja\nkamssuni maantieltä yläveräjän takaa! -- Ne on just'ikään patroonan omat\nsanat!'\" --\n\nMalmfelt ja minä vaihdoimme silmäyksen. Lähtökohta oli selvä. Toiselta\npuolen oli ilmeistä, että Wallenberg ei laskisi minua jalallanikaan\ntakapihansa puolelle. Tietysti hän nyt vedonlyönnin jälkeen tulisi\nolemaan vielä entistäkin varovaisempi. -- Muuten itse asia jo alkoi\nollakin minulle melkein selvä: maahenki, joka mädättää ilman!\n\n\"Ja Viiklunti varmaan uskoo Jordanin veden taikoihin?\" kysyin leikillä.\n\nViklund hymähti merkitsevästi. Vihdoin hän hitaasti ja oraakelimaisesti\nvastasi: \"Lahisten patroona on oppinut ja viisas mies, mutta kova herra.\nHän osaa ylläpitää kartanossaan komentoa tahtonsa mukaan ja tietää myös,\nmitä naisväelle sopii syöttää. -- Naiset aina viljelevät virsikirjoja ja\nsellaisia\", hän lisäsi hymyillen.\n\nViklund alkoi miellyttää minua yhä enemmän. Hän oli järkevä ja\nluotettava mies. -- Minun täytyi ottaa hänet uskotukseni.\n\n\"Kuulkaas nyt, Viiklunti! Minä aion vielä tänä aamuna mennä Lahisten\nnavettaan -- vesi-ja sähköjohtojen korjaajana. Sitä varten tarvitsisin\nteidän pyhäpukunne.\"\n\nViklund näkyi tuumailevan hämmästyttävää uutista kaikilta puolilta.\nVähitellen asia nähtävästi alkoi jossakin määrin hänelle selvitä.\nIlmeisesti häntä kuitenkin joku seikka epäilytti. Raappien\nkorvallistaan, hän vihdoin sanoi: \"Minä pelkään vaan, herra tohtori,\nettä se puku tunnettaisiin Lahisissa.\"\n\n-- \"Aha! Viiklunti tarkoittaa, että Alviina on sen lauantai-illoin\nnähnyt liian usein?\"\n\nViklund hypiskeli hämillään hattunsa liertä. Hän vältteli pilaani ja\nehdotti: \"Minä luulen, että rättäri Rimpeliinin puvusta tulisi hyvä!\"\n\n\"No niin, tuokaa nyt heti rättäri Rimpeliinin pyhäpuku tänne. Myös hattu\ntai lakki, -- niin, ja kaulahuivi! Saappaita en tarvitse. -- Ja\nViiklunti ymmärtää: ei kumpikaan teistä puhu sanaakaan tästä! -- Vielä\nyksi asia: Tuokaa myöskin pienet teräslankapihdit ja muita\npikkukapistuksia, joita monttööri tarvitsee.\"\n\nViklund hymähti ja lähti oitis.\n\n\"Hän ei ole puusta pudonnut, teidän pehtorinne. Tuntuu olevan\najatteleva, ymmärtävä mies\", lausuin Malmfeltille.\n\n\"Hän on käytännöllinen maatöissä, valpas ja tarkka toimissaan. -- Muuten\nsuuri don Juan, kuten rehellisen maalaispojan tuleekin olla. Jos vuoden\njokaisena sunnuntain-vastaisena yönä syttyisi tulipalo Holmassa, niin\nViklund ei koskaan olisi tavattavissa kello yhdentoista ja neljän\nvälillä.\"\n\n-- Malmfelt oli, Viklundia puhutellessani, ensin huolestuneena kävellyt\nedestakaisin huoneessa. Vähitellen hänen kasvoihinsa oli tullut\njännittynyt piirre, ja nyt entinen leikillisyys oli jälleen hänessä\nvallallaan. Hän pysähtyi eteeni, löi minua olkapäähän ja naurahti:\n\n\"Luulen, että Mr Sherlock Holmes jo on saanut jutun jyväsimeensä. Olipa\nmaailman onni, että tulit meille! Minä itse en lainkaan ymmärrä mitään\ntästä. Olen yhtä ymmällä kuin ennen. -- Onko se kemiaa?\"\n\n\"Se on kemiaa! -- Vaikken seitsemän päivän kuluessa pääsisikään Lahisten\nnavettaan ja takapihoille, niin luulen, että voimme umpimähkään, --\nvoiton ja tappion uhalla -- ilman muuta esittää herra Wallenbergille\nratkaisumme. Varmuushan kuitenkin on paras! -- Mutta asiasta toiseen:\nMilloin Holman suuri kivinavetta rakennettiin?\"\n\n\"Se on jo kauvan ollut meillä. Isäni sen vanhalla iällään rakensi.\"\n\n\"Oliko siinä heti alussa nykyinen tuuletus- ja ilmanvaihtojärjestelmä?\"\n\n\"Kyllä oli. -- Isäni oli juuri palannut Tanskasta ja Ruotsista, ja\nnavetta laitettiin skoonelaiseen malliin.\"\n\n\"Kuulkaa nyt, setä, -- miettikää tarkoin, ennenkuin vastaatte! --\nPuhuiko isänne koskaan ikänsä loppupuolella, tai ovatko koskaan\nmaanviljelijätuttavanne, joilla on uudenaikaiset, tilavat navetat,\nvalitelleet, ettei karjanlanta enää kasvata jyvää, niinkuin ennen? --\nEnhän itse ole käytännöllisiin maanviljelysasioihin perehtynyt, mutta\nnyt juuri johtuu mieleeni, hypoteesini edellytyksenä, tämä\nmahdollisuus.\"\n\n\"Isälläni oli kyllä tapana sitä alinomaan valittaa, mutta hän kaikessa\nmuussakin aina ylisti vanhoja hyviä aikoja. -- Ja totta puhuen, myöskin\nRuuth yhtä päätä jankuttelee: 'Minä luulen, ettei -- lanta enää ole --\nlantaa!' -- Olen aina luullut, että Ruuth tällä lausunnollaan on\nainoastaan tahtonut alleviivata vanhoillisuuttaan. -- Onko siinä jotain\nmuuta?\"\n\n\"Meillä on nyt koko salaisuus täysin selvillä! Kunnioitukseni herra\nWallenbergiä kohtaan kohoaa ylimpään huippuunsa. -- Minkä moni muu on\nhuomannut, sen on hänkin havainnut: karjanlanta huononee nykyaikaisissa\nnavetoissa! Mutta hän on tieteellisesti arvostellut kysymystä, mikä on\nsyynä tähän ilmiöön? -- Tajuttuaan syyn, hän on ottanut avukseen kemian\nja sillä keinoin hankkinut itselleen uuden kotimaisen apulannan. Hänen\nkarjanlantansa ei navetassa enää huonone, ja sen ohella hän saa\nilmaiseksi, ikäänkuin lahjaksi, lannoitukseen erinomaisen arvokkaita\nlisätuotteita. Herra Wallenberg on epäilemättä nerokas mies! Hänellä on\nkriitillinen kyky ja luova mielikuvitus. Johtopäätöksiensä arvoa hän\ntutkii kokeiluilla. -- Professori Lemströmiltä hän tiettävästikään ei\nole saanut ensimäistä aihetta näihin tuumiinsa. Hän on kyllä omin päin\nmiettinyt asiaa ja sen mukaan ryhtynyt toimiin. -- Mutta tässä tuleekin\nViklund tavaroineen. Kello on jo kuusi, ja minun pitää olla Lahisissa,\nennenkuin herra Wallenberg alkaa pitää aamukomentoa kartanossaan.\" --\n\n-- \"Hyvä on, Viiklunti, -- puku ja lisäksi mäyrännahkalaukku, -- sopii\nvallan mainiosti! -- Ja oikein johtolankakimppu laukussa. Eipä paremmin\nvoisi olla! -- Nyt Viiklunti pitää huolen siitä, että piha, matkaan\nlähtiessäni, pysyy puhtaana rengeistä ja piioista. -- Niin ja vielä! --\nKun Viiklunti menee ohi keittiön, niin käskekää tuoda kahvia tänne\nylös.\"\n\nSetä Malmfelt joutui hätään kahvin johdosta.\n\n\"Ei, paras setä, -- kahvi on kyllä hyvä sisäisestikin käytettynä, mutta\ntarkoitin oikeastaan kahvia ulkonaista käytäntöä varten. Ihonvärini\nsopii huonosti monttöörin tamineihin, ja Viklundilta kuulimme, että\nAlviina on nähnyt maailmaa niinkuin laajemmalti.\" --\n\nVasta nyt, pukeutuessani, tulin ajatelleeksi, kuinka väärin tein\nLahisten herraa kohtaan. Aioin salakavalasti tunkeutua hänen alueelleen\nurkkimaan toisen luvallisia toimia, joita tämä itse oli pitänyt tarkoin\nsalassa. Herra Wallenberg oli aina ollut ystävällinen minua kohtaan,\nvieläpä viime kesänä osottanut minulle aivan erinomaista\nvieraanvaraisuutta. Tahdoinkin jo luopua koko puuhasta.\n\nMutta Malmfelt käänsi kaikki pilaksi. -- \"Älä nyt turhia! Asiahan koskee\nvetoa! -- Kuka leikkiin lähtee, saa leikin kestää. Sodassa ja\nrakkausseikoissa on kaikki luvallista.\"\n\n\"Rakkausseikoissa, -- niin!\"\n\nHuomasin, miten Malmfelt huvitettuna vilkaisi minuun sivulta päin.\nLopetin kiireesti pukeutumiseni. -- _Où est la femme?_\n\nOlin nyt, maalaisen kannalta katsoen, varmaankin pulska poika. Sinisessä\ncheviotipuvussa ja korea villahuivi kaulassa! Kun takin ylimäinen nappi\noli kiinni, ja se rinnasta sekä olkapäistä mukaantui tiiviisti ruumiin\nmukaan, olin pyöreä ja pullea nuorimies, niin että syystäkin saatoin\nihailla itseäni. Jaloissani minulla oli omat saappaani. Olin\nherrastelevan keikaileva.\n\nTuhrin vielä kasvoni ja käteni ruskealla kahvivedellä. Ei paremmasta\napua! Takin ulkopuoliseen povitaskuun pistin muistikirjan lyijykynineen\nselvästi näkyviin. Piti esiintyä kirjoitustaitoisena, liikkuvana\ntoimimiehenä.\n\nMalmfelt oli ihastuksissaan ja nauroi leveintä nauruaan: \"Nyt luulen,\nettä Lahisten herrasta teit pietin. Vaikka näkisikin sinut, ei hän sinua\ntuntisi.\"\n\n\"Itse asiassa koen puolustaa itseäni sillä, että Lahisten herran\nsalaisuus ei oikeastaan enää olekaan mikään salaisuus. Ja sitä paitse,\nminussa on vielä jäljellä melkoinen määrä ylioppilashuliviliä. Osakunnan\nkuraattorina olen saanut elää vallattomimman nuorison parissa, ja\nentinen poikamaisuus pyrkii tänään väkisinkin esiin. Sitä lieneekin\nalkujaan minulla veressäni.\"\n\nOtin mäyrännahkalaukun olalleni ja sain päähäni hiukan virttyneen,\nmustan huopahatun.\n\n\"Hyvästi nyt! -- Jollen palaa takaisin tunnin, parin päästä, niin on\nparas, että naarailette Kaislahden pohjaa\", nauroin mennessäni.\n\n\"Onnea matkalle!\"\n\nLähdin kulkemaan talonpäädyn ympäri, mennäkseni pitkin peltokujaa oieti\nmaantielle, kun takanani kuului raikas, heleä nauru.\n\nKatsoin taakseni. Avoimessa ikkunassa hulmahtivat palttinauutimet, ja\nniiden keskeltä kurkisti esiin pieni, aamunsirkeä, punaposkinen,\npörrötukkainen pää.\n\n\"Herra professori!\" hän ilkkui. -- \"Luulin teitä ensin miksi\nmustalaiseksi, mutta tunsin teidät sitten profiilista. -- Mitäs ihmettä\nnyt?\"\n\n\"Hyvää huomenta, neiti! Saanko tulla katsomaan teitäkin profiilista?\nTuntisin sen miljoonien joukossa.\"\n\n\"Ei, ette saa tulla likemmäksi lainkaan! -- Mutta mitä kepposia te nyt\nolette tekemässä?\"\n\n\"Lähden vain Lahisiin salapoliisina. Te saatte kuulla asian lähemmin\nisältänne. Minä palaankin takaisin melkein siksi, kuin te olette\npukeutunut.\"\n\nVielä kauvan kuulin hänen nauraa hihittävän jäljessäni.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSain pian nähdä, että valepukuni kelpasi. Maantiellä tuli Lahisista päin\nmies, -- mahdollisesti pehtori, -- niittokoneen kanssa.\n\nPysähdyin, kysyäkseni hovin nimeä.\n\n\"Lahisiksihan sitä on täällä mainittu. -- Kenenkä puulaakin mies sinä\nolet?\"\n\n\"Oman puulaakini mies.\" -- Sylkäisin tiepuoleen ja jatkoin matkaani. Hän\noli luullut minua jonkun tukkiyhtiön metsänlukijoiksi.\n\nLahisissa oli kaksi uljasta navettaa. Hiukan pienemmän -- nähtävästi\nuudemman -- navetan keittohuoneen ovi oli auki. Astuin sisään ja aloin\ntyhjentää tavaroita laukustani muuripadan pankolle.\n\nKarjakko tuli navetasta juosten: \"So, ei saa! Menkää pois sukkelaan!\"\n\n\"Ei vai saa!\" -- Katselin häntä ilmeisellä ihastuksella. --\n\"Johtolankoja ja vesitorviahan minun piti täällä tarkastaa.\"\n\nHän oli pullea tyttöhempukka, posket tummanpunaiset ja täyteläät. --\nOlisi ollut synti sanoa, että intelligenssi loisti hänen kasvoistaan.\n\n\"Mutta patroona vielä tänä aamuna sanoi, -- kutsui koko talonväen\npihalle seisomaan, -- siitä ei ole muuta kuin tunti aikaa, -- veti\nkepillään viirun poikki pihatien ja sanoi: 'Ei ketään ihmistä saa\nkymmeneen päivään päästää tuon viirun ylitse kulkemaan. Ei elävää sielua\nkymmeneen päivään karjapihan puolelle, -- muistakaa se! -- Ja jos Holman\nhovista tulee herroja taikka narreja, niin ajakaa heidät ulos tuosta\nveräjästä!'\"\n\n-- Aha! Kustaa II Aadolf oli jo ehtinyt ryhtyä varokeinoihin\npappenheimiläisiään vastaan! --\n\n\"Olenko minä neidin mielestä herra taikka narri? -- Ei ole enempää kuin\nkolme minuuttia aikaa, kun patroona konttorissaan sanoi minulle\nnäinikään: 'Mene sinä tuosta poikki pihan navettaan, niin Alviina\nnäyttää sinulle sähköjohdot ja torvet. Sano, että patroona itse käski!'\n-- Neiti vissiin on se Alviina? -- Kun on kaunis tyttö, niin passaakin,\nettä on kaunis nimi!\"\n\n-- \"Ettehän te minun nimeäni voi tietää?\" Hän katsoi minua tutkivasti.\n-- \"Ettehän te ole minua ennen nähnyt?\"\n\n\"En ole eläissäni ennen tässä pitäjässä käynyt\", vakuutin totisena.\n\"Koko hovissa en ole muita tavannut, kuin patroonan itsensä.\"\n\nAlviina näytti epäröivän. Hän hypiskeli johtolankakimppuani, jonka olin\nlaskenut pankolle, ja näkyi jo alkavan uskoa asiani oikeaksi. Mutta\näkkiä uusi ajatus lensi hänen päähänsä.\n\n\"Tulkaa ulos, niin menen patroonalta kysymään.\"\n\n-- Aha! Pikkuvaleet eivät riitäkään. -- Pitää valehdella oikein Porvoon\nmitalla! --\n\n\"Patroona hyvin tietää, ettei Jordanin vesi minun käsissäni pilaannu.\nHän juuri käskikin minun samalla katsoa, onko laitteet täällä, niinkuin\novat piispanhovin navetassa.\"\n\n\"Tiedättekö tekin niistä asioista?\"\n\n\"Vai en tietäisi? Kun olen kaksi vuotta ollut piispanhovin konttorissa.\n-- Ei ollut palkka pieni, mutta onhan sitä nyt ollut, Jumalan kiitos,\nhyvät ansiot näissäkin toimissa. Naimaton nuorimies pyrkii maailmalle,\n-- tahtoo tehdä tuttavuuksia!\" -- Katseeni, jonka loin Alviinaan, oli\nolevinaan sulava.\n\n\"Mahtoi olla suuri ja komea se piispanhovi?\"\n\n\"Komea oli! -- Kaksikymmentäneljä hevosta. -- Ja kymmenen hevosta aina\npitkin viikkoa veti vesitynnyreitä rautatieasemalta. Joka lauantai\nannettiin Jordanin vettä ilmaiseksi kaikille, kuka vaan tuli pyytämään.\nMinä itse sain olla tynnyrintapissa ja laskea. Moneen taloon ja hoviin\nsitä haettiin pitkin hiippakuntaa.\"\n\n-- \"Nyt te vissiin valehtelette?\"\n\n-- \"Olenko neidin mielestä sen näköinenkään?\"\n\n\"Mutta oliko se vesi tuotu oikein Luvatusta maasta ja Jordanista?\"\n\n\"No sen tietää, -- laivoissa kolmen meren takaa. -- Emmekä me,\nvirkamiehet, niin suuria vesimääriä hakijoille antaneetkaan, --\npienempiin astioihin vaan.\"\n\n\"Niin, ei sitä paljon tarvita! Suureen vesiämpäriin, joka on tuolla\nnavetassa, kaataa meidän pehtori vain litran verran. Minä sillä sitten\nvalelen navetan lattiaa.\"\n\n\"Niin, paljonko sitä tarvitaan? -- Sekaantuuhan vesi veteen!\"\n\n\"Herra on paljon nähnyt ja tietää paljon\". --\n\n\"Neiti sanoo Piilmanniksi vaan\". -- --\n\nNavetan ovi oli nyt minulle avoin. Sain vapaasti astua pyhäkköön.\n\nSe oli suuri, valoisa navetta; ikkunat olivat laajat ja oikein uutimilla\nvarustetut. Vaikka oli paras kesäaika, niin lehmiä pidettiin sisällä.\nSiinä syödä nyhtivät viherrehua tai märehtivät, turvepehkuilla maaten.\nIlma oli navetassa tavattoman puhdas ja raitis. -- Todellinen lehmien\npalatsi!\n\nNäin heti, että katosta lähellä pitkisseiniä riippui kummallakin puolen\nnavettaa rivi leveäsuisia kiviastioita. Kivivateja oli kaikkiaan\nneljätoista, -- lehmiä navetassa arviolta satamäärä.\n\nOlin tarkastelevinani sähköjohtolankoja. Sain keittohuoneesta\nkäsitikapuut ja kiipesin, muka sähkölankojen takia, katonrajaan asti.\nSopivassa tilaisuudessa pistin päretikun kiviastian sisään. Huomasin sen\nsisältävän hiukan kellertävää, vesimäistä nestettä. Alviina paraillaan,\nvarsiluuta kädessä, valeli Jordanin vedellä navetan toista\nlattianpuoliskoa. Oma puoleni oli vielä koskematon. Tultuani alas\ntikapuilta, pistin päreeni väkivesiviemäriin. Kun nyt päretikkua\ntarkastelin, huomasin, että sen päässä höyrysi hieno, valkoinen\nhuurrekaasu.\n\nOlin nähnyt kyllin. Alkuperäinen arveluni oli saanut vahvistuksensa.\n\nMenin Alviinan luo: \"Eipä täällä minulle taida olla työtä. Kunnossa\nolivat sähköjohdot.\"\n\n\"Ja näinkö siellä piispanhovissa navetan lattioita valeltiin?\"\n\n\"Ihan niin, -- juuri sillä tavalla! -- Mutta voisinhan tarkastaa, miten\nteillä virtsakaivo on tehty. Se on kai lukossa?\"\n\n\"Avain on keittohuoneessa. Minä tulen aukaisemaan.\"\n\n\"Ei meillä siellä piispanhovissa ollut tapana ilmanvaihto- ja\ntuuletuspeltejä pitää navetassa auki, muuta kuin ani harvoin, silloin\ntällöin\", sanoin Alviinalle, lähtiesssämme ovesta ulos.\n\n\"Ei meilläkään nyt enää! -- Ja kuitenkin lehmät Heikinpäivästä alkaen\novat lypsäneet parempaa maitoa kuin ennen. Piilmanni näkisikin, miten\nkaunista voita saamme!\" -- Alviina alkoi innostua; hän oli omalla\nalallaan, näissä seikoissa asiantuntija.\n\n\"Ymmärtäähän sen: Lehmät viihtyvät Jordanin veden lähettyvillä. Ja\ntoisekseen kärsivät navetan alituisesta vedosta; saavat leiniä, nuhaa,\nyskää ja tuberkeleita.\"\n\nVirtsakaivo navetan ulkopuolella oli suuri, koko navetan pituinen ruuma.\nPistin siihen seipään, jolla koetin tönkiä laarin pohjaa. Seipään\nrohjuiseen tyvipäähän näin tarttuneen valkoisia kidekirpaleita.\n\n\"Hyväthän nämä laitokset ovat\", vakuutin Alviinalle.\n\nHeti oikealla kädellä oli lautavaja, jossa huomasin ruiskun pumppuineen.\nSen siivosta saatoin tietää, mihin sitä oli käytetty. Vieressä oli\ntynnyri, jonka ylitse oli löyhästi sidottu harvakuteista säkkikangasta.\nKankaan pussimaisesta puhjukasta korjasin muutamia valkoisia kiteitä,\njotka pistin taskuuni.\n\nJuuri samalla sattui huomiooni toinen katos, jossa oli suuri määrä\navaamattomia sementtitynnyreitä.\n\n\"Mihin kaikki nuo tarvitaan?\" kysyin.\n\n\"Kukapa ne patroonan tuumat tietää? Alkuviikolla vasta tulivatkin tänne\nlaivalla.\"\n\nOlin toimittanut tehtäväni Lahisissa. Ei ollut syytä viipyä kauvemmin.\nMinä hetkenä tahansa saatoin saada kiivaan herra Wallenbergin niskaani.\n\n-- \"Eipä minulla olisi ollut asiaa lainkaan tähän hoviin. Niin oli\nkaikki paraassa kunnossa. Toisissa paikoissa voi olla työtä\nviikkokausiksikin.\" -- Pistin Alviinalle kättä hyvästiksi.\n\n\"Eikö Piilmanni katselisi vielä meidän toistakin navettaamme?\"\n\n\"Uskonhan minä jo vähemmälläkin Alviinan kykyyn ja huolellisuuteen.\nTaidattepa olla oikein koulun-käynyt.\"\n\n\"Tulihan sitä käytyä niinkuin karjakkokoulua! -- Meneekö Piilmanni tästä\nnyt Holman hoviin, tuonne toiselle puolen lahtea? Jos sattuu, voisi\nsiellä olla työtä hyvästikin.\"\n\n\"Enköhän vaan taida lähteä tästä kirkonkylään päin. Huomenna on\nsunnuntai, ja kukapa silloin tahtoisi olla kaukana kirkosta? Ehkä minä\ntapaankin Alviinan kirkkomäellä.\" --\n\nJätin tämän tuhmansekaisen tytön, josta jo aloin olla pääsemättömissä.\nViklundin mieltymys Alviinaan ei varmaankaan ollut riippuva tytön\nhenkisistä lahjoista. Häntä kyllä ihastutti \"nuor ruumis viehkein\nhemmekkäin\". -- Mutta Viklund kai tuumikin: \"on kylliks sielua\nitselläin\".\n\nAlviina meni uudestaan navettaan, joten voin vapaasti pyrkiä takapihan\nnurkkien ohi talosta pois. Minun ei tarvinnut aluksi lähteä kulkemaan\nmuka \"konttoriin päin\", jolloin olisi täytynyt mennä ajotielle itse\nkartanonpihan lävitse.\n\nOnni minua todellakin suosi! Tuskin olin ajotiellä kivenheiton matkan\npäässä kartanon pihaveräjästä, kun Lahisten herra pyylevänä,\nrusikkasauva kädessä, tuli portaita alas astuen. Laahustelin jalkojani\nperässäni ja kävelin laiskan rennosti, niin että mäyrännahkalaukku\nheilui edestakaisin olallani. Sulkiessani yläveräjän, huomasin\nWallenbergin seisovan keskellä pihaa tarkkaavassa asennossa, kasvot\nminuun päin kääntyneinä.\n\nToivoin sydämestäni, ettei Alviina joutuisi pahempiin selkkauksiin\ntutkimusteni johdosta. Olinkin vältellyt tekemästä hänelle mitään\nvarsinaisia kysymyksiä. Jos Wallenberg alkaa häntä kovistaa toimistani\nnavetassa, niin tytöllä on puhdas omatunto. Hän ei joudu hätään, vaan\npystyy puolustamaan itseään. Hän voi rehellisesti vakuuttaa, että vieras\nvain vilkaisi sähkölankoihin, ja kun olivat kunnossa, heti lähti\nnavetasta ulos. Myös hän voi ilmoittaa menneeni kirkolle päin\ntyönhakuun.\n\nHerra Wallenbergin maahenki-hankkeet olivat nyt tiedossani. Malmfelt on\nvoittava vedon. Lankinsuon riitajuttu tulee kunnialla haudattavaksi. --\nMinua nauratti sana \"maahenki\" tässä yhteydessä. Wallenberg oli tahtonut\nivailla käytäntöön otettua nimitystä, joka hänen mielestään ei merkinnyt\n\"_Erdbegeisterung_\" vaan \"_Erdhauch_\"!\n\nKävelin hiljalleen maantietä Holmaan päin. Koetin tehdä eräitä\nylimalkaisia arvioita Wallenbergin uuden keksinnön merkityksestä.\nSuurviljelijälle siitä kyllä saattoi olla hyötyä. Wallenbergin uutta\nmenettelytapaa käyttämällä, voidaan jossakin määrin vähentää ulkomaisten\napulantojen ostoa. Erittäin Lahisten herralle, jolla oli suuri karja,\ntämä keksintö voi semmoisenaan olla varsin arvokas. Hänellä oli noin\nkaksisataaviisikymmentä lehmää navetoissaan, -- lukuunottamatta\naukumenttitilan karjaa. Tähän tulivat lisäksi hevoset sekä elukat\nkarsinoissa ja läävissä. --\n\nMutta oliko keksinnön kantavuus niin suuri, että Wallenberg, kuten hän\nnäkyi toivovan, voisi saada aikaan todellisen uudistuksen viljamaiden\nlannoittamisessa? -- Tuskinpa vaan!\n\nOliko Wallenberg siis ollut liian vilkastoiveinen, kuten keksijät ja\nkeksijä-parat yleensä, -- vai oliko asiassa vielä jotain muuta?\n\nLuulin Lahisissa nähneeni kaikki ne laitteet ja menettelytavat, mitkä\nolivat tämän kysymyksen yhteydessä. Olin jotenkin selvillä siitä, mikä\ntehtävä milläkin erikoisasialla oli pääasiaan nähden.\n\nAh! olin juuri pääasian unhottaa! Karjanlanta paranee umpinaisessa\nnavetassa! -- Tämän kautta keksinnön arvo lisääntyy monin verroin: Sillä\non tavaton merkitys sekä suurviljelijälle että pienviljelijälle. --\n\nAstuessani eteenpäin, olin päässyt lähelle Holman ajotietä, missä\nmaantie tekee kierroksen Haukkavuoren ympäri, kun mieleeni johtuivat\nLahisten sementtitynnyrit. Suuri määrä sementtiä oli äskettäin tuotu\ntaloon. -- Mitä varten? Oliko tämäkin seikka jollain tavoin Wallenbergin\nuusien hankkeiden yhteydessä? -- Rautabetonia? Ah! olinhan, kulkiessani\nrehuladon ulkonurkan ohi, kompastunut kokonaiseen soraläjävuoreen!\nSomero oli nähtävästi viime talvena sinne ajettu.\n\nÄkkiä kaikki kuin välähdykseltä selvisi minulle mieleeni! Ymmärsin, mitä\nbetonirakennusta Wallenberg ryhtyy rakentamaan keskellä kesää. -- Karja\npiakkoin lasketaan niitetyille kedoille ja on jälleen lokakuusta alkaen\nnavetassa. Rakennus on saatava siksi valmiiksi! -- Sitäpaitse, olihan\nWallenberg uhannut jo jouluksi kirjoittaa seikkaperäisiä neuvonantoja\nmaanviljelijöille!\n\nWallenberg aikoo todella tehdä jymyt Suomessa! -- Vihelsin pitkään.\n\n-- \"Tuleeko herra professorille mustalaistavat mustalaisen puvun\nmukana?\" -- Tienkäänteessä tuli Signe neiti vastaani nauraen. Hän oli\navopäin; punainen päivävarjo niskassa suojeli häntä aamuauringon\nsäteiltä.\n\n\"Hyvää huomenta toistamiseen!\"\n\n\"En malttanut pysyä kotona. Piti tulla kuulemaan. -- No, kuinka kävi?\nSaitteko selkoa asioista? -- Arvasin, että te pian ehkä palaatte. --\nKumpiko voittaa vedon?\"\n\n\"Isänne kyllä voittaa. Asia on täysin selvillä.\"\n\n\"Ja näin lyhyessä ajassa. -- Olettepa äärettömän etevä!\"\n\nSamalla hän huomasi, minkälainen pukuni oikeastaan oli, -- miltä\nmustalainen näytti! Hän purskahti raikuvaan nauruun, katseli minua joka\npuolelta ja tirskuili kiusoittelevan lystikkäästi. Pelkään, että \"korkea\noppi\" tunsi itsensä sangen yksinkertaiseksi ilkamoivan tyttölapsen\nvallattomuuden edessä.\n\n\"Mutta miten te olette päässyt noin mustaksi?\" hän ihmetteli.\n\n\"Kahvi tekee mustaksi, sanotaan\".\n\n\"Mutta ei mustasukkaiseksi, kuten tädit väittävät! -- Tiedättekös, äiti\ntulee nyt kovin iloiseksi. -- Hän oli vedosta ensin niin hirveästi\npahoillaan. Mutta me silloin selitimme, -- isäni ja minä, -- että setä\nWallenberg kyllä häviää vedon; ja isäni sanoi, että se ikävä Lankinsuon\nriita myös nyt loppuu. Mutta äiti ei uskonut. Isä itse oli vakava. Mutta\nme sanoimme, että tohtori Pohjamo osaa kaikki, ja mihin ikinä hän\nryhtyy, sen hän saattaa perille kanssa ja silloin isä ja äiti\nhymyilivät.\"\n\n\"_Me?_\" --\n\nHän huomasi puhuneensa itsensä pussiin ja joutui hämilleen. -- \"Ja\n_minä_ kerroin sitten äidille teidän valepuvustanne, ja silloin hän\nnauroi ihan katketakseen.\"\n\nOlimme päässeet ahteelle, mistä Holman pihamaa näkyi. -- \"Kas, isä ja\nsetä Ruuth seisovat portailla. He huomaavat jo meidät\". Hän heilutteli\ninnokkaasti punaista päivänvarjoaan. -- \"Nyt he arvaavat, että kaikki on\nhyvin\".\n\nPitkin matkaa kartanoon saakka hän aina välillä uudisti merkinantojaan.\n-- Vertaus kyllä pahoin ontui, mutta olin kuin mikä Teseus,\npaluumatkalla Ariadnen kanssa. Minotauroksen pesään olin pistänyt pääni,\nmonimutkaisesta sokkelosta suoriutunut. -- Niin, siihenpä vertaus\npäättyikin! -- Mistään turmasta en ollut Ariadnea pelastanut. Hänellä\noli vyyhtinsä omissa käsissään, ja sitä minä en ollut selvittänyt. --\nMutta siitä huolimatta uusi Teseus tuli punaisin purjein, ja merkinanto\noli Ariadnen itsensä. -- Voi, nuorenmiehen ikuisia haaveita!\n\nViklund avasi meille veräjän, kysyvä ilme kasvoissaan.\n\n-- \"Kaikki selvillä, Viiklunti! -- Tulkaa huoneeseeni, niin viette puvun\ntakaisin omistajalleen. -- Viiklunti saa yhtä ja toista puuhaa tänä\npäivänä Holman navetassa.\"\n\nSigne neiti kiiti kohotetuin käsin poikki pihan; portailla hän, lainkaan\npysähtymättä, lausui pari sanaa isälleen ja jatkoi sitä menoa sisään\nsaakka. Hän kiiruhti viemään hyviä uutisia äidilleen.\n\nMalmfelt ja herra Ruuth tulivat iloisina vastaani.\n\n\"Vai niin! Sepä hauska, että onnistuit! -- En tiedä, kuinka oikein\nkiittäisin sinua.\" Malmfelt puristi kättäni.\n\nHerra Ruuth löi minua tarmokkaasti olalle. \"Se oli nopea suoritus!\" hän\nlausui suuremmalla sydämellisyydellä, kuin olisin odottanutkaan. \"Kemia\non sentään -- tieteiden tiede! Ja teillä kun jo -- lähtiessänne, oli\nkoko juttu -- selvillä!\"\n\nNähtävästi Malmfelt oli kertonut herra Ruuthille aamuisen keskustelumme.\n\nHe olivatkin nyt kovin halukkaat seikkaperäisesti kuulemaan, mitä\nWallenbergin kokeilut tarkoittivat.\n\n\"Lyhyesti sanoen, herra Wallenberg on kokeissaan ottanut sitoakseen sen\nammoniakin, joka navetan tuuletustorvien kautta tätä nykyä häviää\nilmaan, tuottamatta mitään hyötyä. Tiedämme, että ammoniakki -- siinä\noleva typpi -- on kasvien tärkein ravintoaine. Wallenbergillä on\nnavetassaan pieni, sievonen tehdas, jossa valmistetaan parannettua\nammoniumsulfaattia. -- Kas tässä, eräitä _corpora delicti_!\"\n\nOtin taskustani suurempia ja pienempiä kiteitä, jotka laskin kuistin\npöydälle. -- \"Edessänne on puhdasta salmiakkia, klorammoniumia. Tätä\narvokasta suolaa on ainoastaan 20% siinä ammoniumsulfaatissa, jota te\nmaanviljelyskaupoista ostatte. Yksi kilo tätä vastaa viittä kiloa teidän\napulantaanne.\n\n\"Huomatkaa: tämä on vasta Wallenbergin kokeilua! Hänen varsinainen\ntarkoitusperänsä on paljon laajakantoisempi.\n\n-- \"Mutta, hyvät herrat, minun täytyy nyt hiipiä huoneeseeni pukuani\nmuuttamaan! Sitä paitse, ennenkuin voin seikkaperäisesti esittää näitä\nasioita, täytyy minun tarkoin punnita tekemieni havaintojen jokaista\nyksityiskohtaa, sommitella kokoon ajatuksissani Wallenbergin\nsuunnitelman pääpiirteet sekä tehdä eräitä todennäköisyyslaskelmia. Sen\nverran voin nyt jo sanoa, että herra Wallenberg kyllä on tunnustava\nhävinneensä vedon.\"\n\nHerra Ruuth pisti todistuskappaleeni lompakkoonsa ja lähti huoneeseensa.\nMalmfeltin täytyi saada kertoa asiat rouvalleen. Minä menin yläkertaan.\n\nKäytävässä herra Soinivaara, gentlemanin puvussaan, tuli vastaani. Hän\noli nähtävästi lähdössä aamukävelylleen. Ennenkuin pääsi sivutseni, hän\ntunsi minut, astui askelen taappäin ja katsoi minuun pitkään,\nitsevanhurskaan nuhtelevasti. Ei ollut leikkiä siinä katseessa. Muistan\nkerran kouluajoiltani, kolmannelta luokalta, kun olin käynyt\nomenanvarkaissa, miten luokan-esimies loi samanlaisen katseen minuun,\nkadotettuun.\n\n-- \"_Herra_ tohtori on jo lähdössä yölevolle?\"\n\n-- \"Lehtori on jo hereillä, -- hyvää huomenta!\" -- Kumarsin ja astuin\nkamariini.\n\nSain tehdä jotenkin perinpohjaisen puhdistuksen, ennenkuin jälleen\ntunsin olevani omassa olossani. Pukeutuessani saapui Viklund, jolloin\nneuvottelin hänen kanssaan tehtävistä töistä ja sain kuulla paikkakunnan\njuna-ajat. Jos hyvin kiirehdimme, voidaan vielä telefoonilla tehdä\nkaupungista tilauksia, lähetettäväksi pikatavarana kirkonkylän asemalle.\nRiensin alakertaan.\n\n\"Nyt, setä, oitis telefooniin! -- Ei ole aikaa kyselyihin. --\nTelefoonatkaa kaupungin rautakauppaan. -- Todella! sepä onni, että linja\noli auki! -- No niin: Rikkihappoa 50 kiloa; -- galvanisoitua rautalankaa\nN:o 14, 3 kiloa; -- pieniä väkipyöriä 1 1/2 tusinaa, 2-3 senttiä\nläpimitaten; mönjää 1/2 kiloa. -- Vielä sitten! Menkööt rautakaupasta\nJaakko Huhtaselle, lähellä rautatieasemaa: -- 1 1/2 tusinaa kivivateja\n-- eli \"kivipyttyjä\" -- à 3 litraa. -- Kaikki heti kohta pikatavarana\ntänne. --\n\n\"Toivon, että ennätämme saada tavarat. Tämä on ainoa juna, jota voimme\ntänä päivänä käyttää, ja huomenna on sunnuntai. Sedän kunnia vaatii,\nettä ratkaisu esitetään herra Wallenbergille niin pian kuin mahdollista.\nLaitamme Holman navettaan samanlaisen tehtaan, kuin Lahisissakin on. --\nLaskemme arvoitusta esittävän peikon poikkihakatun pään silkkihuivissa\nWallenbergin jalkojen juureen, kuten Andersenin sadussa.\"\n\n\"Ei, kuulkaa nyt, herra Pohjamo, peikon pää on laskettava -- prinsessan\njalkojen juureen!\" -- Herra Ruuth oli hyvällä tuulella: -- minä olin\nharvoin kuullut hänen puhuvan niin pitkää lausetta yhteen henkäykseen.\n\nOlin velvollinen antamaan heille muutamia selityksiä. Istahdimme\ntupakkahuoneeseen.\n\n\"Asia on se, että tarvitsemme suolahappoa. Mutta kahdesta paino-osasta\nrikkihappoa ja yhdestä osasta keittosuolaa saadaan suolahappoa.\nViklundilta kuulin, että keittosuolaa on talossa kyllin. Ostaessamme\nrikkihappoa voitamme puolet hinnasta. Sitä on kaupan pajukoppien\nsuojaamissa 50 kilon pulloissa.\n\n\"Ripustamme suolahappoastioita navetan kattoon. Suolahappo imee\nammoniakkia itseensä, ja astiain pohjalle kiteytyy salmiakkia.\nKivivatien lukumäärä -- Viklund kutsuu niitä \"kivipytyiksi\" -- saa\nriippua navetan koosta ja lehmien luvusta. -- Lahisten uudemmassa\nnavetassa niitä oli neljätoista. Holman suuressa kivinavetassa voisimme\nkäyttää kahdeksantoista.\"\n\n\"Nyt kuullessani Wallenbergin kaikki temput\", sanoi Malmfelt, otsaansa\nsivellen, \"huomaan sitä selvemmin, kuinka mahdotonta minun olisi ollut\nsaada niistä tietoa omin päin. Häpeän oikein itseäni ja vetoani! Häpeän\nPohjamon edessä, häpeän Wallenbergin edessä.\" -- Malmfelt karisti tuhkaa\nsikaristaan ja puhalsi savurenkaan ilmaan.\n\n-- \"Wallenberg olisi todella ansainnut voittaakseen vetonsa.\"\n\n\"Entä Lankinsuo? -- Paras aina, kun käy, -- niinkuin käy\", lausui herra\nRuuth filosoofisesti. \"Tapausten logiikka on kuin -- sirkkelisaha. Jos\nkuinka päin terää kääntää, -- se leikkaa sittenkin. -- Tahdon olla\ntäysin -- puolueeton. En puutu asiaan -- sinne enkä tänne. --\nKinastuksen syy oli -- syvimmin katsoen -- Lankinsuo. Herra Pohjamo --\nvastoin tahtoaan -- muistutti sen hänen mieleensä. Wallenberg oli tämän\njälkeen -- vaatelias, sietämätön. Jo sorsanajossa hänen kätensä --\nvapisivat. Jos Wallenberg kaksi vuotta sitten olisi suostunut --\nsovintotarjoukseen, niin hän ei nyt häviäisi -- tätä vetoa.\"\n\nNyt vasta opin oikealta kannalta tuntemaan herra Ruuthin. Hänen\nnäennäisen haluttomuutensa ja velton välinpitämättömyytensä alla piili\nkypsästi harkitseva järki, hieno ymmärtämys ja äärimäisin\nsuvaitsevaisuus. Tyynen pinnan alla kulki vankka pohjavirta, jota ohjasi\nmiehenarvo. -- Hän oli iloissaan siitä, että Malmfelt voittaa vedon,\nettä Lankinsuon riitajuttu päättyy, että Wallenbergin käytös kääntyy\nhäntä itseään kohtaan. Hänen mielestään ei Malmfeltilla ollut syytä\nomantunnon vaivoihin, mutta hänen velvollisuutensa oli pysyä\npuolueettomana. Herra Ruuth oli itse vedon todistajana ja, jos riita\nsyntyy, jäsen siinä sovinto-oikeudessa, johon hän sekä herra Wirsén\nvalitsevat puheenjohtajan.\n\nKäännyin herra Ruuthin puoleen: \"Pyytäisin kysyä teiltä eräitä seikkoja.\nEn tahdo kysellä sellaista, mistä te, vedonlyöjäin luottamusmiehenä,\nvoisitte joutua välikäteen.\"\n\n\"Siitä olen vakuutettu\", hän lausui lämpimästi.\n\nTiedustelin herra Ruuthilta hänen omia havaintojaan karjanlannan\nhuonontumisesta.\n\nSukeutui pitkänlainen keskustelu, josta kävi ilmi, että Ruuth todella\noli alkanut epäillä lannan muuttuneen heikkoperäisemmäksi. Pelloille,\njoihin hänen isänsä aikana ja hänen omassa nuoruudessaan oli vedetty\nmäärätty kuormaluku sekottamatonta lantaa, täytyy nyt vetää samaa lantaa\npaljon enemmän. Sato kuitenkin tulee pienempi. Ilman apulantoja ei enää\nlainkaan voida tulla toimeen.\n\nMitään syytä tähän asianlaitaan hän ei ollut keksinyt. Hän kyllä oli\nasiaa miettinyt, mutta lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että se ei\nole lanta, joka huononee, vaan maan tuotantovoima, joka vähenemistään\nvähenee. Jonkun aikaa voidaan maata viljellä, -- määrätyin kausin.\nSäästelemällä ja apukeinoja käyttämällä voidaan tuottamiskykyä\npingoittaa varsin pitkälle -- sadoiksi, suotuisissa oloissa ehkä\ntuhansiksikin vuosiksi, -- mutta ennen tai myöhemmin se kuitenkin aina\nviimein loppuu. Sellaisia esimerkkejä olivat Sahara, Syrian-Arabian ja\nGobin erämaat, Sisä-Aasian arot, koko Pohjois-Afrika, kaikki itämaat.\n\n-- Huomautin, kuinka perin virheellinen tämä yleinen käsityskanta itse\nasiassa on, ja kuinka hän ampui yli maalin. Maan tuottamiskyky on\nloppumaton, luonnon utaret ehtymättömät, niinkauvan kuin aurinko\nlämmittää, ja ilmakehässä on typpeä, happea, vetykaasuja ja hiilihappoa.\nMissä luonnonsuhteet muuten ovat suotuisia, siinä maa, itsekseen\njätettynä, aina kokoo vähitellen varastoonsa uusia kasvattavia aineksia.\n\nRyöstöviljelyksellä tietysti voidaan määrätyllä alueella lyhyessä ajassa\nhävittää vuosituhansien säästöjä. Varottavina esimerkkeinä siitä ovat\njuuri Pohjois-Afrika ja itämaat. Taikka Suomessa Kymin-laakson entiset\nkauramaat. Mutta järkiperäisesti hoidetulla vuoroviljelysalueella\nlisääntyy maan tuotantovoima lisääntymistään.\n\nJos nyt jollakin tilalla viidentoista -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa\nei ole otettu uusia maita viljelyksen alaiseksi, -- jos samalla ajalla\ntalon karjaa on yhä lisätty ja viljelysmaille lannan ohella vedetty\nsavea ja ruoppaa sekä lisäksi vielä kallisarvoisia ostolantoja, mutta\nviljelystuotteita siitä huolimatta ei ole saatu enemmän kuin ennen, --\nniin tämä epäilemättä riippuu siitä, että talon oma karjanlanta on\nheikontunut.\n\n-- \"Että asianlaita todella on sellainen, en ole aikaisemmin tiennyt.\nMutta tiedän sen nyt. -- Herra Wallenberg on sen minulle opettanut. Hän\ntahtoo väittää, että nykyaikaiset navetat ovat maanviljelyksen tuhoksi!\"\n--\n\nHuomautin vielä, kuinka navettain ilmanvaihtojärjestelmä tuli\nkäytäntöön, yksinomaan meijeriliikettä silmällä pitäen. Tuli saada\nhajutonta maitoa ja puhdasta, maukasta voita. Yksipuolisesti on ajateltu\nainoastaan tätä asiaa. Sillä välin annetaan navetan arvokkaimman kaasun,\nammoniakin, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Se ei nyt tule\nhyödyksi harakoillekaan. -- Korkeintaan mikroobeille ja eräille\nvaarallisille tautibasilleille. Wallenbergin mielestä \"mädätetään\nmaailmaa\". -- Entisinä aikoina sitoutui ammoniakkia suurin määrin\nnavetan verekseen lantaan, sitä kyllästyttäen!\n\n-- \"No niin, teillä on nyt navetoissanne ilma verraten puhdasta. Mutta\nkuitenkin, kuka tietää, eivätkö lehmät talvella kärsi navetan kovasta\nvedosta yhtä paljon, kuin ennen läävän ummehtuneista kaasuista? --\nWallenberg pitää navettansa suljettuna; hänen navetassaan ei ole vetoa.\nMutta siitä huolimatta sen ilma on täysin raitis, raittiimpi kuin\nteillä! Hän saa ammoniakin sidotuksi: hankkii itselleen samalla\nvoimaperäistä karjanlantaa sekä uuden apulannoitusaineen, joka on viisi\nkertaa tehokkaampaa kuin kalliilla hinnalla ostettu ammoniumsulfaatti.\n-- Yksi tie, kaksi asiaa!\" --\n\nHerrat olivat ihmeissään, innoissaan. -- \"Minä laitan jo maanantaina\nomaan navettaani -- samanlaiset vehkeet\", sanoi herra Ruuth.\n\nJa nyt Ruuth kertoi merkillisen jutun. Joku aika sitten oli eräs hänen\noman pitäjänsä isäntämiehiä, -- vanha, rikas ukko, -- tullut Ruuthin\nluo, joka oli osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja, ja sanonut\nitsensä osuusmeijeristä irti. Syyksi hän oli ilmoittanut sen, ettei hän\nsuostu kauvemmin noudattamaan yhtiösääntöjen määräyksiä navetan hoidosta\nja puhtaanapidosta. Oli vakuuttanut aikovansa \"tukkia kaikki reiät ja\nlävet navetassaan\", niin että navetta taas oli kuin \"entisinä aikoina\".\nVoinsa hän saattoi myydä kaupungin torilla kuin ennen, mutta myös hän\ntahtoi saada viljan kasvamaan kuin ennen. Vaikka hän kuinka lannoittaisi\npeltoaan, on hänen torpparillaan aina parempi vilja kuin isännällä. \"Ja\nvika on navetassa, eikä missään muussa!\" oli ukko päätellyt.\n\nHerra Ruuth oli laimeasti kokenut käännyttää ukkoa, mutta tämä oli\nitsepintaisesti pitänyt päänsä ja sillä tiedolla lähtenyt.\n\n\"Siinä näemme!\" huudahdin. \"Oppimaton maamies ratkaisemassa Wallenbergin\nprobleemia. -- Emme saa moittia häntä, jos hän ratkaisussaan onnistui\nvaillinaisesti. --\n\n\"Me itse, jotka saamme kaikki tietomme kirjallisuudesta, omistamme\njonkun uutuuden, niinpian kuin sen tietopuolinen selostus on saavuttanut\nhyväksymisemme. Koko teoria ehkä perustuikin aivan yksipuolisiin\nnäkökohtiin: -- Vähät siitä, meidän näkökantamme on nyt kerta kaikkiaan\nvakaantunut, määrätty. Emme koskaan enää tutki asiaa sen enempää.\nPidämme kiinni ennakkomielipiteestämme. Asiat saavat kaavamaisesti mennä\nmenojaan. -- Tämä on meidän vanhoillisuutemme.\n\n\"Suomalaisen maamiehen vanhoillisuus on toisenlainen. Hän epäilee jo\nedeltäkäsin kaikkia uutuuksia. Vanhan ja sen hyvät puolet hän tuntee\nperinpohjin; uusi on outoa ja \"herrain keksintöä\". Ympäristönsä\nvaikutuksesta hän vihdoin voi omistaa uutuuden, mutta yhä edelleen\nhänellä on syvä epäluottamus sitä kohtaan. Hän tekee huomioita,\ntarkastelee, vertailee. Hänessä on kritiikin henki. -- Hän pysyy\nkokeilujen kannalla. -- _Näistä_ vanhoillisista voisi toisissa\nolosuhteissa syntyä uutten urain aukaisijoita. Heidän joukossaan on\nuseita, joista voisi tulla Wallenbergejä, jos heillä olisi kykyään\nvastaavat tiedot.\"\n\n\"Kuulkaa tohtori\", lausui herra Ruuth, \"minä en häpeä tunnustaa, että\nmyötätuntoisuuteni on kokonaan -- viimemainittujen puolella.\nPahoittelen, että omat fysikaaliset ja kemialliset tietoni ovat -- liian\nvaillinaisia.\"\n\nOlimme istuneet keskustellen, ja alkoi olla aika, jolloin perheenemäntä\naamuisin tavallisesti näyttäytyi. Salista soi pianonsoittoa. Sävelet\nvierivät pitkin, pehmein juoksutuksin.\n\n\"Luulen, Malmfelt, että eukkosi on oikein -- parhaalla pyhätuulellaan\",\nsanoi herra Ruuth, nousten nojatuolistaan.\n\nLähdimme saliin. Rouva Malmfelt lakkasi soittamasta: \"Arvasin kyllä,\nettä saisin eräitä itsekseen oleilevia jöröjaakkoja houkutelluiksi ulos\npesästään.\" Hän tuli vastaamme hymyillen.\n\nIstuessamme sohvan luo, hän kääntyi minun puoleeni.\n\n\"Ja teitä, tohtori, minun pitää erityisesti kiittää! En osaa sanoa,\nkuinka olen iloinen. -- Se siunattu käräjäjuttu siis nyt päättyy. -- Oh,\nkuinka käräjöimisiä onkin kestänyt! koko meidän aikamme, ja yhtä kauvan\nennen meitä. Olen aina oikein hävennyt, kun mieheni on täytynyt\nalituisesti seisoa kuin rikoksentekijä oikeuden edessä. -- Painajaisena\nse riitajuttu on ollut talossamme. Kaikki ihmiset ovat tienneet siitä\nkertoa Helsinkiä, Turkua myöten. Salavihkaisia silmäyksiä, pilkallisia\nkuiskeita selkämme takana! -- Se on ollut se asia, josta ei kukaan ole\nsaanut puhua meille itsillemme. Se on ollut visusti vältettävä\nkeskusteluaine: 'Ei saa köydestä haastaa hirttäytyneen talossa!' --\nNiin, herra Ruuthin kuullen voin puhua näistä; hän on talon vanha\nystävä! -- Sanotaan, että kaikissa vanhoissa sukukartanoissa on aina oma\n_luurankonsa_. Tämä on ollut meidän. Jumalan kiitos, ettei ole ollut sen\nrumempaa luurankoa! -- Ja riita on nyt todellakin loppunut? En tiedä,\nkuinka oikein kiittäisimme tohtoria!\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nMinulla oli tänä päivänä vielä paljon tehtävää. Wallenbergin\nsuunnitelman ulkonaiset puitteet olivat tiedossani; miten hän\nyksityiskohdittain oli menetellyt, ja millä tavoin hän aikoi järjestää\nvastaiset laajemmat toimenpiteensä, tuli minun koettaa hahmotella. Piti\ntehdä seikkaperäisiä deduktsioneja ja joukko todennäköisyyslaskelmia.\n\nSitä ennen tahdoin antaa Viklundille sellaista työtä, jota nyt jo\nvoitiin tehdä, ennenkuin tilatut tavarat olivat saapuneet kirkonkylän\nasemalle. Sinnekin oli lähes tunnin matka. Kaikkiin toimiin oli päivä\nkyllä kuluva jotenkin tarkoin. Signe neitiä en nyt saanut tavata, muuta\nkuin ateriain aikana, perheen keskuudessa.\n\nEnsin vein Viklundin navettaan, jossa teimme mittauksia, ja minä\nmääräsin ne kohdat, mihin Viklundin tuli lyödä rautakoukut kattoon sekä\nnaulat seiniin riippanuorien kiinnittimiksi. Kattoon ripustettavia\nkiviastioita piti voida tarpeen mukaan laskea alas, niitä\ntyhjennettäessä ja uudestaan täytettäessä.\n\nViklund oli kovin innostunut tehtäväänsä. Vaikken sanallakaan ollut\nmaininnut, mitä toimemme tarkoittivat, hän sen täysin käsitti.\n\n\"Nyt Holman patroona voi ensi keväänä näyttää, että on Pässinmutkia\nmeilläkin. Ja taitaapa vaan Lahisten pehtori lakata irvistelemästä\", hän\ntoimitti hyvillään.\n\n\"Mutta Viiklunti ei saa puhua hommistamme mitään tänä iltana\nAlviinalle!\"\n\n\"Tottahan minä sen ymmärrän!\" -- Tunnustipas velikulta aikovansa illalla\ntaas kosioihin. --\n\nValmistavat toimeni olivatkin sitä myöten suoritetut. Navettaan Malmfelt\nja herra Ruuth olivat tulleet työtä katsomaan. -- Herra Soinivaara näkyi\nnyt joka tilaisuudessa välttelevän minua. Hän oli kyllä jo saanut\nkuulla, mikä oli aiheuttanut aamuisen valepukuni. -- Häpesikö hän nyt\nväärään iskenyttä salaviittaustaan, vai oliko hänellä muita syitä\nkarttaa minua?\n\nNiin, herra Soinivaaralle olin tänään jättävä kilpakentän avoimeksi!\nLuulen kuitenkin, että jotenkin tyynenä alistuin kohtalooni.\nTosi-naiselle miehen uuras, uupumaton työ, jonka tulokset näkyvät ilmi,\nja johon nainen aavistaa itse innostavansa miestä, on korkeammassa\narvossa, kuin kaikki ihailun kukkaset, joita laskemme hänen jalkojensa\njuureen!\n\nOmassa kamarissani tein kiinteätä aivotyötä. Wallenbergin suunnitelman\njokaisen erityiskohdan ratkaisu ei ollut niinkään helppo, kuin olin\nluullut. Hänen hommissaan oli monta metkua. Wallenbergillä itsellään oli\nluonnollisesti ollut paljon päänvaivaa, useita vaikeuksia voitettavana,\nennenkuin hän ajatuksissaan oli saanut suunnitelmansa kokonaisuudessaan\nlukkoon. Minun tuli nyt kulkea samaa latua, hakea esiin häiritsevät\nvastukset ja uudestaan keksiä ainoa mahdollinen keino, millä ne olivat\nvoitettavissa. Kemia ei tiedä useasta vaihtoehtoisesta menettelytavasta.\nOikeita keinoja kussakin eri tapauksessa on olemassa ainoastaan yksi.\nLisäksi minun tuli arvioida Wallenbergin menetelmän todennäköiset\nreaalitulokset, juuri niiden edellytysten vallitessa, jotka hän itse oli\nottanut kokeittensa perusteeksi.\n\nProbleemi kokonaisuudessaan muodostui yhtälöiden sarjaksi, jossa minulle\nesiintyi useampia tuntemattomia, kuin minulla oli yhtälöitä\nkäytettävänä. Jotta ratkaisuyrityksessäni voisin päästä alkuunkaan,\ntäytyi minun puuttuvissa kohdin turvautua yleiseen arvostelukykyyni ja\ntodennäköisyys-funktsioneihin.\n\nUudistin ajatuksissani, mitä asioita varmuudella tiesin:\n\nWallenberg oli kylvänyt omaa apulantaansa sekä ruiskuttanut väkivettä 7\nhehtaarin alalle. Tehdas oli silloin -- toukokuun loppupuoliskolla --\nollut käynnissä Heikinpäivästä alkaen, siis neljä kuukautta.\n\nLahisten pienemmässä navetassa oli 14 kiviastiaa noin sataa lehmää\nvarten, isommassa luultavasti 21. Tehtaaseen siis kuului yhteensä noin\n35 kiviastiaa, joissa valmistettiin klorammoniumia. Samaa ainetta\nvalmistui myös navettain väkivesiruumissa. -- Tallissa ja karsinoissa\nWallenbergillä tuskin oli mitään laitteita vielä. Hän nyt aluksi\nainoastaan kokeili.\n\nKiviastiat olivat noin 3 litran pitoiset. Tutkiessani, ne eivät\ntuntuneet olevan likimainkaan täynnä nestettä. Pienemmässä navetassa,\njossa oli 14 kiviastiaa, käytettiin lattian valeluun \"Jordanin vettä\" 1\nlitra aamuisin ja saman verran illoin, siis 14 litraa viikossa. Tämä oli\nsekotettuna tavalliseen talonpoikaiseen kaivoveteen.\n\nWallenberg aikoi rakentaa umpinaisen betonirakennuksen.\n\nSiihen todelliset tietoni supistuivatkin.\n\nLuulin kuitenkin voivani katsoa jotenkin ilmeisiksi eräitä muitakin\nseikkoja, jotka saatoin ottaa lähtökohdiksi. Todennäköisyysarvioihin\nsain lisäksi hyvää apua, vertaamalla toisiinsa eri aineiden\nominaisuuspainoja. Täsmällisiä numerotietoja näistä, milloin muistini\npetti, oli saatavisssa talon tietosanakirjasta. Missä kaipasin\nkäytännöllisiä maanviljelystietoja, kävin asioita kyselemässä\nMalmfeltilta.\n\nMietelmiini ja laskelmiini kulutin koko joukon aikaa. Lopulta luulin\npäässeeni jokaista erityiskohtaa myöten jossakin määrin hyväksyttäviin\nratkaisuihin. Paljon tietysti kuitenkin oli jäänyt umpimähkäisyyden\nvaraan. Mitä betonirakennukseen tuli, niin se nähtävästi oli aiottu\nlantasäiliöksi. Vaikeimpia tehtäviäni oli ollut vastata kysymyksen,\nkuinka Wallenberg luuli mahdolliseksi pitää umpinaista lantasäiliötä\nlikimainkaan vapaana myrkyttävästä kosteudesta ja kaikkinaisista\nkaasuista? Kun tämä seikka vihdoin oli minulle selvinnyt, huomasin, että\nolisin voinut sen heti tietää, jos olisin muistanut erään herra\nWallenbergin oman lauseen. Hän oli eilen itse antanut asiasta selvän\nviittauksen, vastatessaan erääseen herra Ruuthin kysymykseen. Mutta tämä\nseikkapa juuri todisti ratkaisuni oikeaksi.\n\nTällä välin Viklund jo olikin ennättänyt tuoda asemalta Holmaan tilatut\ntavarat.\n\nRyhdyimme nyt kiireisesti työhön. Metallitangoista valmistettiin\nkiviastiain kannattimet. -- Vastoin aikaisempaa aiettaan herra Ruuth oli\nvedon ratkaisemisen takia vielä jäänyt Holmaan, ja hän suurella\nasianymmärryksellä antoi Viklundille neuvoja, miten kannattimet olivat\nlaitettavat. Sellaisina kuin ne nyt esiintyivät, ne olisivat ansainneet\npatentin. Jotta kannattimet voisivat hapoilta säilyä, maalattiin ne\nmönjällä.\n\nNavetan keittohuoneeseen oli tuotu vaaka. Punnitsin kutakin astiaa\nvarten 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon hienoksi survottua keittosuolaa.\nAstioihin saatiin täten suolahappoa. Sitä myöten kuin Viklund sai\nlaitteitaan valmiiksi, ripusti hän täytetyt astiat navetan kattoon. --\nLehmät ilmettelivät outoa touhua ja mylvivät Viklundille\nflegmaattisesti.\n\n\"Kuinka usein suolahappo on astioissa uusittava\"? kysyi herra Ruuth.\n\n\"Luulen voivani vakuuttaa, että herra Wallenberg tyhjentää astiat sekä\ntäyttää ne uudestaan kerran viikossa\", vastasin. \"Mutta tämä seikka on\nparhaiten jätettävä riippuvaksi astiassa olevan nesteen imuvoimasta.\nNiinkauvan kuin ilma navetassa pysyy raittiina, on suolahapossa vielä\nriittävä kyky sitoa ammoniakkia itseensä.\"\n\nKiviastiat olivat nyt kaikki paikoillaan. Annoin vielä Viklundin haltuun\npari litraa suolahappoa. Hänen tuli kaataa sitä kahteen ämpärilliseen\nvettä ja antaa Holman karjakon huomisaamuna sillä valella navetan\nlattiaa.\n\n\"Me emme tässä tee täysin samalla tavoin, kuin Wallenberg\", huomautin\nMalmfeltille. \"Hänen 'Jordanin vetensä' on alkujaan heikompaa. Mutta\nlaitetaan ilma hiukan perinpohjaisemmalla keinolla puhtaaksi tällä\nkertaa, kun pitäjän herrat tulevat komeutta katsomaan! -- Ja nyt,\nViiklunti: -- navetan kaikki reiät ja lävet kiinni!\"\n\nMalmfelt naurahteli tyytyväisenä, katsellessaan valmiita laitoksia.\nHerra Ruuth lausui: \"Minusta kaikki on -- sangen hyvä!\"\n\nLähtiessämme pihalle johtui äkkiä seikka mieleeni: \"Kuulkaa, Viiklunti,\ntiedättekö, onko Lahisiin äskettäin tuotu kalkkikiveä. Sementtiä tiedän\ntällä viikolla tuodun, mutta onko kalkkikiveä tuotu?\"\n\n\"No, sitä tuotiin viime viikolla suuria määriä, oikein proomussa! Laiva\njätti proomun tuonne niemen kainaloon. -- Ja Lahisten vanha muonamies on\nniemen päähän laittanut kalkkiuunin. Katsokaa, tohtori, tuonne, kuinka\nsavu nousee ilmaan! Ukko siellä nytkin polttaa kalkkia.\"\n\n\"Onko asia tärkeä?\" kysyi Malmfelt.\n\n\"Se on pieni salaisuus, joka säästetään huomiseksi. Luulen, että sedällä\non ensi kesänä oma kalkkiuuninsa tuolla Holman niemen päässä.\"\n\n-- Kello oli jo lähes seitsemän illalla. Vielä kerran sain peseytyä ja\nmuuttaa pukuani. Kun tunsin itseluottamukseni jälleen palautuneen,\nlähdin alakertaan. Huomasin, että portaitten edessä odotti kevyiden\nrattaiden eteen valjastettu hevonen.\n\nMalmfelt oli jo telefoonannut jahtiseurueen kaikille herroille, kutsuen\nne huomenna Holmaan, jossa veto oli ratkaistava kello yksi päivällä.\nHauskalla tavallaan hän kertoi, miten odottamatonta uutista oli eri\npaikoissa eri tavalla vastaanotettu. Tieto oli kaikkialla herättänyt\nhämmästystä. Viimeksi Malmfelt oli telefoonannut Lahisiin. Herra\nWallenberg ensin ei ollut tahtonut uskoa korviaan. Hän oli täysin\näimistynyt. Viimein oli lausunut kerskauksen ja luvannut suurimmalla\nmielihyvällä saapua määräaikana Holmaan.\n\nIstuimme salin puolella, sulassa rauhassa, kun herra Soinivaara tuli\nlausumaan jäähyväiset.\n\nTämä oli minulle kerrassaan odottamatonta. Olin käsittänyt, että herra\nSoinivaaran oli aikomus viipyä Holmassa useita päiviä vielä. Nyt kävi\nilmi, että hänen välttämättömästi piti matkustaa aivan heti,\niltalaivassa. Hän ei mitenkään voinut viipyä kauvemmin; ei voinut jäädä\nhuomiseksi kuulemaan vedon ratkaisuakaan.\n\nMalmfelt oli pahoillaan ja, kuten näytti, hiukan ymmällä. Hän ei\ntietystikään voinut pidättää vierastaan, ja hän toivoi, että lehtori\ntoisella kertaa -- --\n\nSiihen jo naisetkin saapuivat. Hyvästijättö tuntui, kaikesta\nsievistelevästä kohteliaisuudesta huolimatta, sovinnaiselta ja\nmuodollisen juhlalliselta. Rouva Malmfeltin hienoissa piirteissä oli\nerikoinen, selittämätön ilme. Hän ei ainoallakaan sanalla lausunut\nihmettelyään lehtorin äkkipikaisen lähdön johdosta.\n\nÄkkiä asia minulle valkeni! Tytär seisoi äidin vieressä. Katsoin Signe\nneitiin. Silmämme sattuivat vastakkain. Hän oli siinä avuttoman ja\nsyyllisen näköisenä.\n\n-- Pikku tyttö raukka!\n\nMalmfelt seurasi naisia sisähuoneisiin. Herra Ruuth lähti omalle\npuolelleen. Otin pöydältä ranskalaisen aikakauslehden ja istahdin\ntupakkahuoneeseen.\n\nKaikki oli hiljaista ympärilläni. Melkein raskasta, painostavaa. Istuin\npitkän aikaa mietteissäni. Lukemisestani ei tietystikään voinut tulla\nmitään. Pikku Signe raukkaa! Tämä on kovasti koskenut hienotunteiseen,\nherkkään naissieluun. Omat aikeeni minun nyt täytyi jättää kauaksi\ntuonnemmaksi! Olisinhan suorastaan karkea -- --\n\nPianonsoiton naivin yksinkertaiset sävelet soivat salista korviini.\n\nMuistin illan Helsingissä, helppotajuisessa konsertissa, kun istuin\nSigne neidin vieressä hänen setänsä, hovineuvos Malmfeltin perheen\npöydässä. -- Neiti Signe oli siinä kertonut, kuinka hän usein kaipaa\ntakaisin nykyajan korkeamman musiikin kaikesta ylenpalttisuudesta\naikaisempiin yksinkertaisiin lauluihin ja oikein vanhoihin, lapsekkaan\nsydämellisiin sävelmiin.\n\n\"Ne keventävät mieltä niin ihmeellisesti, kun on ikävissään, taikka\nonneton.\"\n\n\"Voiko neitikin olla onneton?\" olin leikillisesti kysynyt.\n\n\"Voi, monta kertaa!\" hän oli vastannut ja vaipunut ajatuksiin.\n\nNyt kuuntelin haaveissani, hänen siinä yksinäisyydessä soitellessaan.\nSävelmän sanat johtuivat itsestään mieleeni:\n\n      \"Ratsain riento rankka:\n      hepo äitis Blanca!\n      Minne pojan vienen?\n      sinne, missä tiennen\n      morsioisen pienen.\n      -- Mikä nimi armaan?\n      Margareeta varmaan!\"\n\n-- Se oli tuo ikivanha ja ikinuori romanssi prinssi Hookanista ja\nprinsessa Margareetasta. --\n\nSigne neiti alkoi nyt soitellessaan laulaa. Ääni oli haikean kaihoisa.\nHän luuli olevansa yksin. -- Oli oikein pyhyyden loukkaamista, mutta\nminun täytyi väkisinkin mennä ovelle kuuntelemaan.\n\n      \"Tultiin linnaan kuninkaan,\n      se tyhjält' ihan näytti;\n      vain akka kuontalon täytti,\n      kastoi vaan\n      rohdintaan,\n      ja tyttäryt kehrää käytti:\n      'Kehrää, kehrää tyttäryt,\n      sa huomenna saat sulhon nyt!'\n      Kehräs hän vaan\n      veet poskillaan,\n      vaan eipä sulho saavukaan! --\n      Sai vasta kevätsäässä\n      hän kultavanne päässä\". -- --\n\nLaulu loppui melkein kuin hiljaiseen nyyhkinään. Signe neiti painalsi\nviimeisten säveljuoksutusten koskettimia ja nousi pianon äärestä. Menin\nsaliin.\n\nHän säpsähti, mutta tuli vastaani. Luulen, että häipyvä kyynel vielä\nkiilsi hänen pitkissä silmäripsissään.\n\n\"Enkö olekin lapsekas, mutta laulan usein itsekseni. -- Maailma on monta\nkertaa niin vaikea ja mutkikas.\" -- --\n\nHänen mielensä oli sielun sisintä myöten liikutettuna, vaikka hän koki\nsitä peitellä. Vaistomaisesti hän turvasi minuun.\n\nOi, kuinka mielelläni olisin tahtonut lausua lohdutuksen sanoja\nrakkaalle, surumieliselle pikku olennolle!\n\nIstuimme salin nurkkaan foinixpalmujen luo, tuoksuvan kukkapöydän\ntaakse, jonka hehkeät ruusut katselivat meitä suurin, ihmettelevin\nsilmin ja kietoivat köynnellen lehväisten oksiensa linkeröitä toisiinsa\nja taas toisiinsa. -- Omien tunteitteni hetteet puhkesivat tulvilleen.\nHänen kirkastuva katseensa ja kainosti altis, hempeän lämmin\nneitseellisyytensä kehottivat minua jatkamaan. Tunnustin kaikki ja näin\nvastauksen hänen silmissään. Solmesimme liittomme nuoruuden innolla ja\nhehkulla.\n\nKesäisen rankkasateen purkauksen jälkeen on päivänpaisteinen merenselkä\ntyven, sisintään myöten asettunut ja syvästi äänetön; yli tunturin\nhuipun on avaruuksien siinto ja äärettömyyden hiljaisuus. Tunturi katsoo\npäilyvää, iäti syvää merta. Luonto aihehtii ikuisia ongelmiaan. --\nIstuimme toisiimme nojautuneina kauvan vaiti. Hän lepäsi, pää povellani,\nkostein huulin ja silmäripset puoleksi alas painuneina.\n\n\"Ei mutta, -- Viktor! -- äidille sanomaan!\" Hän irrotti itsensä, kävi\nkäteeni ja alkoi veitikkamaisesti kiskoa minua mukanaan sisähuoneisiin.\nHän tahtoi näyttää äidilleen saalista, jonka oli saanut ihan itselleen.\n\n-- Ja minähän se juuri olin ylpeä ihanasta, uljaasta voitostani! --\n\nOli vallatonta pilaa; katsoimme toisiimme ja lähdimme äidin ankarien\nsilmäin eteen.\n\nRouva Malmfelt ymmärsi heti ensi silmäykseltä koko asiaintilan. Hän\nhymyili hyväntahtoisesti.\n\n-- \"Edward, tulehan tänne!\"\n\nSetä Malmfelt astui sisään kookkaaana. -- Tuli ystävällinen\nperhekohtaus; Malmfelt muisti lämmintä väliä, mikä oli vallinnut hänen\nja isä-vainajani välillä. Pyyntöni ei näkynyt kohtaavan voittamattomia\nesteitä.\n\nSain viettää salissa muutamia jännittäviä hetkiä yksinäisyydessä. Tämän\njälkeen setä Malmfelt tuli sisään, löi minua rohkaisevasti olalle ja vei\nminut omaan huoneeseensa.\n\n\"Isä ei saa pitää Viktoria kovin lujalla eikä kovin kauvan!\" huusi tytär\nmeidän jäljessämme. Hän oli kyllä talon todellinen valtiatar.\n\n\"No, no! -- So, so!\" sanoi isä puolileikin, puoleksi tosissaan.\n\nSain tehdä selkoa yleisestä asemastani, tulevaisuudentoiveistani ja\nnykyisestä rahallisesta tilastani.\n\n-- \"Poesia ja proosa viihtyvät paremmin yhdessä, kuin erillään\ntoisistaan\", aprikoi setä Malmfelt. -- Tuloni olivat tyydyttävät, isäni\nkohtuullinen perintö koskematon. Kyselyt eivät ottaneet kauvankaan\naikaa.\n\nOlimme kihloissa, Signe ja minä!\n\n\"Luulen, äiti, että meidän täytyy jo tänään antaa Ruuthille tieto\niloisesta perhetapauksesta\", lausui setä Malmfelt. -- \"Jo\nkäytännöllisistä syistä! Nuoret ovat aina huonoja diplomaatteja. He\nluulevat, ettei kukaan huomaa mitään! Muuta maailmaa ei ole heille\nolemassakaan. Mutta Ruuth on tarkempi havaintojen tekijä, kuin moni\nluulisi.\" -- Hän varoitteli Signeä sormellaan: \"Kun setä Ruuth saa\nsilmälasit päähänsä, hän näkee kolme kyynärää harmaaseen kiveen!\"\n\nRuuthin onnittelu oli erinomaisen sydämellinen. Hän heti esitti minulle\nlähempää tuttavuutta, \"juuri _siitä_ syystä, että hän tahtoi olla --\n_paucis familiaris_\", kuten hänen liian kohteliaat sanansa sattuivat.\nMorsiotani hän täydellä syyllä ylisti ihan pilviin. Signe oli aina ollut\nhänen silmäteränsä, kelpo setä Ruuthin erityisessä suosiossa.\n\nMeille kahden oli jo salissa oma nurkkamme, hiukan erillään muista,\nkukkalaitteen ruusujen takana, -- mutta pian hiivimme ulos puutarhaan,\njossa Signe tunnusti, että eilinen syreenimaja myös oli kokonaan meidän\nomamme, ja me huomasimme, että olimme pitäneet toisistamme heti ensi\nillasta, jo Helsingin-ajoilta saakka.\n\n\n\n\n6.\n\n\n          \"Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!\n          Tyyni on tieno,\n          vilppainnaan.\n          Pilvet ne palaa:\n          säteet jo salaa\n          hehkuhun valaa\n          hongat haan.\n      Amaryllis, nyt on ilo parhain\n      helmass' Ahdin aamusella varhain!\n      Miksi jäitkään maille Unen tarhain\n      uinuvin silmin sä huokailemaan?\"\n\nOlin aikaisin herännyt ja muistin vanhan gitarrin, joka koristi\ntupakkahuoneen seinää yhdessä setä Malmfeltin muiden nuoruuden\nvoitonmerkkien kanssa. Siinä oli, paitse gitarria, myöskin mandoliini,\nmiekkasin ja toledosäilä, piilukkopyssy, pelottava väkipuukko ja kaksi\nmelkein kyynärän mittaista vanhaa pistolia. Kokonainen asevarasto\nSevillan mantilla-pukuisten kaunotarten suostuttamista ja kilpailijain\ntuhoamista varten! Olin saanut gitarrin puhdistetuksi vuosikymmenien\npölystä sekä jotakuinkin vireeseen, ja nyt herätin Signen soitolla,\nlaulaen hänen ikkunansa alla.\n\nKuten eilisaamuna, palttinauutimet hulmahtivat, ja Signe kurkisti esiin\nihastuttavan suloisena. Pitkä lentosuudelma minulle!\n\n\"Kaikki Veden-väki on tänä aamuna liikkeellä. Nuorin Vellamon neidoista\njo näkyy. Valkokauloin väikkyy ja pehmein käsivarsin viittoo. Tule pois,\nlähdemme Kaislahdelle soutelemaan!\"\n\n\"Minä tulen oitis, jahka minä\" --\n\nNäin varmaankin setä Malmfelt nuoruudessaan oli omalle uskotulleen\nsoitellut samalla gitarrilla, jolla minä nyt soitin tyttärelle. --\nPerinnäismuistoissa, kautta sukupolvien säilyvissä, -- kaikkien\nrakkaiden pikkuseikkain pyhittämisessä, -- siinähän se onkin elämän\nrunous!\n\nSoutelimme kahden järvellä. -- Tänä kesänä sorsat kyllä saivat minulta\nolla rauhassa. -- Siellä oli meitä varten mitä ihmeellisimpiä, hauskoja\nlymypaikkoja keskellä suhisevia kaislasaarekkeita ja korkeiden,\ntöyhtöpäisten rimpitiheikköjen lahdelmissa.\n\nSitten Signe ja minä vietimme aikamme puutarhassa. Vielä nousimme\nHaukkavuorelle, jossa sain auttaa Signeä, kiipeillessämme kallion\njyrkänteitä. Aamupäivä oli unhottumattoman ihana. Mutta pian jo vieraat\nolivat odotettavissa. Ei auttanut, -- meidän piti muistaa muitakin\ntehtäviä.\n\n-- \"Olisi niin hauska kuulla, kun sinä teet herroille selkoa setä\nWallenbergin kaikista laitoksista. Ja kun itse vetoasia päätetään!\"\n\n\"Keskustelu voi mahdollisesti tulla meluavakin. -- Ja sitä paitse asia,\njosta puhutaan, on hirveän proosallista laatua.\" --\n\nUseimmat jahtiseurueen herroista olivat määräaikana kokoontuneet\nkuulemaan vedon ratkaisua. Viimeksi saapui herra Wallenberg itse.\n\n\"No, veli Malmfelt, sinullahan jo kaikki kuuluu olevan selvillä. Sehän\nvallan erinomaista!'\" Herra Wallenbergin sanoissa oli huonosti peitettyä\nivaa.\n\nKruununvouti Wirsén puuttui puheeseen: \"Vedon määräaika kuluu umpeen\noikeastaan vasta perjantaina. Meidän tulisi sopia, miten on meneteltävä,\njos Malmfeltin ratkaisu ei tänään vielä olisi tyydyttävä.\" --\n\n\"Kernaasti Malmfelt saa minun puolestani kutsua meidät tänne vaikka joka\npäivä perjantai-iltaan saakka. -- Tulen ilomielin aina kutsuttaessa.\"\n\n\"Minä luovun kaikista niistä oikeuksistani\", lausui Malmfelt. \"Annan\nlopullisen ratkaisun jo tänään. -- Ja nyt kentiesi saan vaivata herroja\npienelle kävelylle.\"\n\nMalmfelt lähti viemään meidät kivinavettaansa kohti. Herrojen katseissa\nja huudahduksissa ilmeni selvää ihmettelyä. Wallenberg näytti\nmiettiväiseltä.\n\nAstuimme ääneti navetan sisään. Mielihyväkseni huomasin, että sen ilma\noli ihan raitis. Siinä juhlallisesti riippui katossa kaksinkertainen\nrivi kiviastioita, kuin pyhällä öljyllä täytetyt lamput itämaisessa\nkalliotemppelissä. Öljyastiat eivät tosin olleet kultaisia, mutta niissä\nvalmistui maanviljelijän -- kultaa!\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti herra Wallenberg.\n\nViklund tiesi tarkoin tehtävänsä. Hän irrotti nuoran naulastaan ja laski\nyhden kiviastian alas. Kastoin päreen siinä olevaan nesteeseen. Malmfelt\notti ammoniakkipullon taskustaan ja avasi sen. Pitäessäni pärettä yli\npullon suun, saattoivat kaikki nähdä, miten valkoista kaasua höyrysi\npäretikun ympärillä.\n\n-- \"Se on klorammoniumia, eli salmiakkihuurretta\", lausuin.\n\n-- \"Huomatkaa, hyvät herrat\", lisäsi Malmfelt, \"että ilma täällä\nnavetassa on täysin puhdas. Kuitenkin kaikki ilmanvaihtopellit ovat\nolleet suljettuina eilisillasta saakka.\"\n\nHerra Wallenbergin suu oli mykkä. Hänen niskansa hohti tummanpunaisena.\nAstuimme ulos navetasta. Herrat katselivat oudostellen toisiaan,\nolematta entistä viisaampia.\n\n\"Kuulkaa, tohtori\", lausui Wallenberg, kääntyen minun puoleeni. \"Minä\nnäin siis lopultakin teidät eilisaamuna tulemassa ulkopihattoni\npuolelta. Jos olisin noudattanut ensimäistä mielijohdettani, niin olisin\nlähtenyt juoksemaan teidän perässänne. Minulla oli tukeva rusikkasauva\nkädessäni.\" -- Ei ollut hyvä tietää, tarkoittiko Lahisten herra pilaa\nvai totta.\n\nHerra Wirsén joutui apuun: \"Vedon ehtoihin kuului, että Malmfelt sai\ntehdä liiton vaikkapa paholaisen kanssa. Jos hän on tyytynyt\ninhimillisiin keinoihin ja käyttänyt apunaan ystäväämme, tohtori\nPohjamoa, niin hän on ollut siihen täysin oikeutettu.\"\n\n\"Leikkiähän minä tässä laskinkin! -- Mutta en ole täysin vakuutettu\nsiitä, että kokeiluni ovat vielä likimainkaan heidän tiedossaan.\"\n\nHerrojen huoneeseen oli sillä välin ilmestynyt viinipulloja laseineen.\n\nMalmfelt avasi pullot ja täytti pikarit: \"Meillä on vielä muutamia\npulloja vanhaa unkarilaista viiniä isä-vainajani ajoilta. -- Hyvät\nherrat! Saan lausua teidät tervetulleiksi! Toivon, että mihin suuntaan\ntahansa vetomme ratkaistakoon, se hyvä väli, mikä on vallinnut veli\nWallenbergin ja minun perheeni välillä, saisi yhä edelleen jatkua.\"\n\nHerra Wallenberg näkyi nyt tyyntyneen ja vastasi maljaan parilla\nystävällisellä sanalla.\n\n\"Ja nyt suonette\", lausui Malmfelt viimein, \"että herra Pohjamo tekee\nminun puolestani selkoa herra Wallenbergin todella huomiota\nansaitsevista kokeista\".\n\nKaikki istahtivat jännittynein ilmein. Nähtävästi he uteliaisuudella\nodottivat salaisuuden paljastusta. Navetassa nähtyjä seikkoja he eivät\nlainkaan olleet käsittäneet.\n\n\"Jos ymmärrän oikein\", minä aloin, \"on herra Wallenberg tehnyt sen\nhavainnon, että nykyaikaiset navetat ilmanvaihtojärjestelmineen ovat\nmaataloudelle epäedulliset, suorastaan vahingolliset. Vanhanaikaisissa,\numpinaisissa läävissä oli omat vikansa, mutta ainakin se hyvä puoli,\nettä niistä saatiin voimaperäistä karjanlantaa. Näissä ummehtuneissa\npesissä veres lanta ei voinut haihduttaa omia arvokkaita typpikaasujaan,\nja samalla täällä lantaan imeytyi suurissa määrin ammoniakkia. Lanta oli\nkyllästytettyä. On huomattava, että lanta, juuri navetassa ollessaan, on\nherkimmillään sekä luovuttamaan, että vastaanottamaan väkiaineita. --\nUusissa navetoissamme, joissa on kova veto, häviää vereksestä lannasta\nsen kevyet kaasut, ja mikä on vielä pahempi, siihen imeytyy tuskin\nnimeksikään ammoniakkia. Navetan kallisarvoisin aine, helposti haihtuva\nammoniakkikaasu, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Lanta on heti\nalkujaan, jo navetasta lähtien, heikkoperäistä. Pellolle vedettynä,\nsillä ei ole likimainkaan samaa kasvattavaa voimaa, kuin entisajan\nläävälannalla. -- Lyhyesti sanoen: lanta huononee nykyaikaisissa\nnavetoissa!\n\n\"Toiselta puolen on meijeritaloudelle tärkeätä, että ilma pidetään\nnavetassa puhtaana. Lehmien terveyskin sitä vaatii. -- Kuitenkin jää\nkysymyksenalaiseksi, onko elukoille edullista oleskella alituisessa\nvedossa? --\n\n\"Nyt herra Wallenberg on suunnitellut menettelytavan, jonka kautta ilma\nnavetassa pysyy puhtaana, ja karjanlanta siitä huolimatta säilyttää\nhyvät ominaisuutensa. Hän sulkee navetan ilmanvaihtopellit ja ottaa\nkemian avukseen. Hän ei lähetä kallisarvoista ammoniakkikaasua navetasta\nulos, vaan sitoo tämän kaasun navetan sisällä suolahappoon. -- Lahisten\nnavetassa on samanlaiset kiviset suolahappoastiat kuin ne, jotka\nherroilla oli tilaisuus nähdä Holman navetassa. --\n\n\"Lahisten navetassa saa tätä nykyä ammoniakki vaikuttaa verekseen\nlantaan, sitä kyllästyttäen. Loput ammoniakista suolahappo imee ahnaasti\nitseensä. Kiviastiain pohjalle nyt, suolahapon ja ammoniakin\nyhdistyessä, kiteytyy klorammoniumia, -- eli salmiakkia. -- Samalla kuin\nnavetan ilma pysyy raittiina sekä sen lanta voimaperäisenä, herra\nWallenberg saa kaiken lisäksi, kaupan päällisiksi, arvokkaan kotimaisen\napulannoitusaineen. Klorammonium on lannoituksena viisi kertaa\ntehokkaampaa, kuin maanviljelyskaupoista ostettu ammoniumsulfaatti. --\nSiinä herra Wallenbergin merkillinen keksintö!\"\n\n-- \"Eikö navettaa siis lainkaan enää tuuleteta?\" huusi joku seurasta.\n\n-- \"Pari tuntia navetan siivoamisen jälkeen avataan ilmanvaihtopellit\nlyhemmäksi aikaa. Saadaan ulkoa uutta, happipitoista ilmaa. Mutta tästä\nlehmät kärsivät yhtä vähän, kuin me itse, tuulettaessamme omia\nasuntojamme. --\n\n\"Tahdomme nyt tarkastaa herra Wallenbergin menetelmän yksityiskohtia\nkäytännössä.\n\n\"Herra Wallenberg ostaa rikkihappoa ja keittosuolaa. Kuhunkin astiaan\nhän ottaa 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon keittosuolaa, valmistaen siten\nitselleen halpahintaista suolahappoa. Tämä erä on laskettu 7 lehmää\nkohti ja maksaa 42 penniä. Kerran viikossa uusitaan astiain sisällys.\nKiteytynyt klorammonium, -- eli salmiakki, -- otetaan tarkasti talteen.\n\n\"Mutta astioihin on tämän jälkeen vielä jäänyt paljon suolahappoa, jossa\nyhä edelleen on varsin suuri kyky sitoa ammoniakkia itseensä. Nyt\notetaan 10-12 osaa kaivovettä, johon kaadetaan 1 osa tätä suolahapon\nylijäämää, ja pestään tällä lievällä liuoksella navetan lattiaa aamuin\nilloin. Liuos vuotaa navetan väkivesiruumaan ja synnyttää\nsalmiakkikiteitä myös tämänkin pohjalle. Ruumaa tyhjennettäessä, tämä\notetaan erityisesti talteen.\n\n\"Herra Wallenberg on pitänyt navetoissaan noin 35 suolahappoastiaa\narviolta 250 lehmää varten. Hänellä on siis ollut melkoinen\napulantatehdas käynnissä Lahisissa. Vastaisuudessa hän aikoo laajentaa\nliikettään ja varustaa myös tallit, karsinat ja läävät samanlaisilla\nlaitteilla. -- Puhumattakaan muista! -- Mutta se on vielä salaisuus! --\nNo niin! Neljän kuukauden kuluttua hän nykyisestä tehtaastaan oli saanut\nsen verran tuloksia, että hän uudella apulannallaan saattoi keväällä\nvoimaperäisesti lannoittaa _seitsemän hehtaaria Pässinmutkassa_.\"\n\nTähän saakka herrat olivat vastaanottaneet kuivaa esittelyäni tyynellä\ntarkkaavaisuudella. Nyt he joutuivat ihmettelyn valtaan.\n\n-- \"Sepä merkillistä! -- Onko tämä todella mahdollista?\" --\n\n\"Menettelytapa on ollut seuraava\", jatkoin esitystäni. \"Pässinmutkan\nvihantaan oraaseen herra Wallenberg keväällä kylvi omaa, kotimaista\napulantaansa. Sitä oli neljän kuukauden tehdasliikkeestä hänelle\nkertynyt vähintään 700 kiloa. Arvonsa ja tehonsa puolesta tämä vastaa\n3500 kiloa ammoniumsulfaattia!\n\n\"Mutta herra Wallenberg ei tyytynyt tähän lannoittamiseen. Hänen\nväkivesiruumassaan oli yhä edelleen vielä jäljellä ammoniakkiin\nsitoutumatonta suolahappoa. -- Nyt on huomattava, että suolahappo,\nilmassa olevan hapen avulla, liuottaa maassa olevat kivennäiset,\nmuuttaen ne oksiduleiksi ja oksideiksi, joita kasvit voivat käyttää\nravintonaan. Heikkoa suolahappoliuosta, -- noin 0,002% pitoista, --\ntulisi oikeastaan aina ruiskuttaa keväisin vihannoiville\nviljelysaloille. Myöskin tiedetään heikon virtsaveden hyvä vaikutus\nkasvullisuuteen. -- Herra Wallenberg siis nyt vielä ruiskutti keväällä\nväkivesiruumasta otettua suolahappopitoista, veteen sekotettua virtsaa\nPässinmutkan oraaseen. -- Tulos kaikista näistä toimenpiteistä on ollut\nerinomainen, kuten me itse olimme tilaisuudessa näkemään, äskettäin\nsorsanajoon lähtiessämme!\"\n\n-- \"Aha! -- Vai sellaiset yksinkertaiset keinot?\" --\n\n\"Pieni todennäköisyyslaskelma vielä herra Wallenbergin menetelmän\nvoitosta. Suolahappo 35 astiassa on neljänä kuukautena maksanut 255\nmarkkaa, se on noin markan lehmältä. Klorammoniumia on samassa ajassa\nsaatu vähintään 700 kiloa, joka vastaa 3500 kiloa ammoniumsulfaattia.\nTämän hinta on maanviljelyskaupoissa 1400 markkaa. Herra Wallenberg on\nsiis neljän kuukauden aikana säästänyt apulantoja 1145 markan edestä.\nTämän laskelman mukaan olisi vuosivoitto 3435 markkaa.\n\n\"Voitaneen väittää, että voitto semmoisenaan ei ole kovinkaan suuri.\nMutta laskelma onkin tehty alimman arvion mukaan, mikä käy ilmi jo\nPässinmutkan viljelyskunnosta. Lisäksi on huomattava, että tämä summa\nedustaa ainoastaan sen tulon, minkä herra Wallenberg saa siinä ohella\nmenettelytapansa synnyttämästä sivutuotteesta. Hänen varsinainen\ntarkoitusperänsä on saattaa karjanlantansa voimaperäiseksi. Kun otamme\nlukuun navetanlannan paranemisen, uuden menettelytavan seurauksena, niin\nluulen, että tämän voittosumman voimme huoleti korottaa\nkolminkertaiseksi. Ja jos asianlaita todella on sellainen, täytynee\nmyöntää, että herra Wallenbergin menettelytavalla on erinomaisen suuri\nkäytännöllinen merkitys.\"\n\n\"Asianlaita on sellainen!\" Herra Wallenberg nousi pystyyn.\n\"Todellisuudessa voittoni on vieläkin suurempi.\"\n\nYleinen hälinä herrojen keskuudessa. Kun melu oli asettunut, lausuin\nlopuksi:\n\n\"Herra Wallenbergin nykyiset kokeet ovatkin supistuneet tähän. Ja\nainoastaan niistä on kysymys, vetoa ratkaistaessa. Mutta voin lisätä,\nettä herra Wallenbergin lopulliset tarkoitukset ovat paljon\nlaajakantoisemmat.\"\n\nHerra Wirsén pyysi sananvuoroa. Kääntyen Wallenbergin puoleen, hän\nkysyi, hyväksyykö Wallenberg esitetyn ratkaisun ja myöntääkö hän\nMalmbergin voittaneen vedon?\n\n\"_Concedo!_ -- myönnän! -- Olen lyöty pitkin koko linjaa\".\n\n-- \"Entä Lankinsuo?\" kysyi herra Wirsén edelleen.\n\n-- \"Lankinsuo jaetaan tasan Lahisten ja Holman välillä, kuten vedon\nehdoissa nimenomaan määrättiin.\"\n\nYleinen riemastus! -- \"Hurraa! Wallenberg on miesten mies!\"\n\nTäytyi myöntää, että herra Wallenberg käyttäytyi asiassa arvokkaalla\ntavalla. -- Vaikka hän oli vedon menettänyt, häneen nyt katsottiin\nmelkein kuin voittajaan. Useimmat herroista olivat itse\nmaanviljelijöitä, ja he olivat tyystin käsittäneet, että Wallenbergin\nkeksinnössä oli todella huomiota ansaitsevia seikkoja. He nyt\ntungeksivat hänen ympärilleen, kyselivät lisätietoja ja uhkasivat heti\nottaa Wallenbergin menettelytavan käytäntöön omissa navetoissaan.\n\nKesken hälinää Lahisten herra seisoi kookkaana, itsetietoisena. Kustaa\nII Aadolf esiintyi komeammin kuin koskaan ennen.\n\nLasit kilisivät; juotiin Wallenbergin malja, Malmfeltin malja,\nLankinsuon malja.\n\nHerra Wallenberg tarttui lasiinsa: \"Kun veto lyötiin, minulla oli\nkorkeintaan yksi mahdollisuus tuhannesta, joutuakseni tappiolle. Tämä\nyksi mahdollisuus tapahtui: -- Malmfelt on voittanut vedon.\" -- Ja nyt\nhän kertoi, vahvasti värittäen ja pilallisesti ilveillen, kuinka minä\nolin käynyt Lahisten navetassa ottamassa selkoa Wallenbergin\nsalaisuudesta. Eilisaamuna aikaisin hän oli nähnyt renttumaisesti puetun\nmaankulkijan kiertelevän Lahisten pihattoa. Oli ensin aikonut iskeä\nmiehen niskaan, mutta -- tuhmasti kyllä -- luopunut tuumastaan ja sen\nsijaan tutkistellut ja pannut lujalle karjakkoa, jonka pakeilta mies oli\ntullut. Karjakko oli yöjuoksija ja täysi hupakko, ja tämän pään oli\nmaankulkija pannut ihan pyörälle. Tytöstä ei voinut saada järkevää sanaa\nirti. Mutta kun sittemmin kävi ilmi, että myöskin pehtori oli nähnyt\nsaman miehen, ja pehtori oli vakuuttanut, että mies oli tavallisia\ntyönhakijoita, niin Wallenberg oli rauhoittunut ja lopulta unhottanut\nkoko jutun. -- \"Herra tohtorin malja! Ilman tohtoria Malmfelt ei ikinä\nolisi saanut keinoistani tietoa. Mutta tohtori on yhtä ovela kemisti,\nkuin pukutaituri ja karjakkojen hullaannuttaja.\"\n\nSiinä sain mainekirjani! Ei muu auttanut, -- minun täytyi nauraa\nnaurajien mukana! -- Kylläpä olisikin ollut kaunista, jos morsioni olisi\npysynyt aikeessaan ja päätynyt kuuntelemaan vedon ratkaisua. Mihin\nolisin silloin, minä vaivainen syntinen, kätkenyt silmäni? Omatuntoni ei\nAlviinan asioissa todellakaan ollut täysin puhdas! --\n\nMalmfelt ja myöskin Ruuth pitivät parhaansa mukaan minun puoliani. He\nkumpikin vakuuttivat, että minä olin ollut Wallenbergin menettelytavasta\ntäysin selvillä jo lähtiessäni Lahisiin.\n\n\"Hullutuksia!\" väitti herra Wallenberg.\n\n\"Ja kuitenkin kävin Lahisissa ainoastaan toteamassa sen tosiasian, jonka\njo edeltäkäsin tiesin\", lausuin lyhyesti.\n\nKesken kaikkea henkikirjuri Hokkanen saapui seuraan. Hän oli ollut\nestetty aikaisemmin tulemasta ja pelkäsi nyt joutuneensa taloon \"jälkeen\njuhlallisuuksien\". Hän pyöri hermostuneesti edestakaisin; sai lasinsa,\ntoisen ja kolmannenkin sekä kulki miehestä mieheen tiedustellen\nvetoasiaa.\n\n\"Entä Lankinsuon juttu? -- Aha, -- vai niin! -- Ihanko totta? -- Jopa\njotakin! -- Kuules, Wallenberg! -- Nythän sinun käykin ohraisesti\nLankinsuon asiassa!\"\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n\"Luuletko, ettei kukaan tunne välikirjaa, jonka olet tehnyt Svartström &\nIkävalon kanssa? -- Terve, Wallenberg! -- Siihen meni kolmetuhatta\nmarkkaa kuin Mänttälän kaivoon! -- Teit kuin teitkin sovinnon\nriitajutussa. Sillä vaikka harmiksesi hävisit Lankinsuon jutun vedossa,\nniin lakitieteellisesti katsoen olet tehnyt asiassa sovinnon. Nyt saat\nkauniisti maksaa sakkosumman asianajajillesi.\"\n\nTämä epähieno, sopimaton esiintyminen sai aikaan tukalan tunnelman\nseurapiirissä.\n\nMalmfelt otti Wallenbergin rinnalleen sohvaan, ja kahden he siinä\nkaikessa rauhassa alkoivat puhella Lankinsuon vastaisesta viljelyksestä.\nJo tänä kesänä saa maanmittari laillisesti jakaa vanhan riitamaan. He\nsilloin voivat syksyllä kaivaa valtaojan halki suon, pitkin uutta rajaa.\n\n-- \"Ja kuule, Wallenberg, minä pysyn vielä kiinni tarjouksessani, jonka\ntein jo kaksi vuotta sitten. -- Maksan sinulle sovittajaisia\ntuhatviisisataa markkaa, -- puolet sinun maksettavastasi.\"\n\n-- \"Mitä turhia! -- Veto on veto! -- Luulen, että kaikki kävi lopultakin\nparhaiten tällä tavoin. Itse asiassa olin jo alkanut sydämestäni\nkyllästyä asianajajiini, -- senkin verenimijöihin! -- Ja sitä paitse, et\nole tullut lähemmin ajatelleeksi erästä asiaa. Lankinsuon valtaojan\njatko tulee pakostakin käymään sinun maasi lävitse. Sinulle valtaoja\ntulee koko joukon kalliimmaksi kuin minulle. Arvelen, että olemme\nrehellisesti kuitit!\"\n\nOlin kolmantena miehenä kuunnellut naapurusten sopuisaa pakinaa. Herra\nWallenberg oli kerrassaan suurenmoinen. -- Äkkipikainen mies, mutta\noikeamielinen ja kunniassaan pysyvä!\n\nSain lasin käteeni ja pyysin seuran hyväntahtoista huomiota.\n\n\"Hyvät herrat! Luulen, ettemme vielä ole antaneet täyttä arvoa herra\nWallenbergin uusille yrityksille. Mainitsin jo äsken, että hänen\nsuunnitelmansa kokonaisuudessaan on paljon laajakantoisempi, kuin ne\nalkukokeet, jotka sisältyivät itse vetokysymykseen.\n\n\"Herra Wallenberg tahtoo päästä yleensä riippumattomaksi kaikesta\nulkomaisesta apulannasta. Hän tahtoo tehdä voimaperäisen maanviljelyksen\nlannoitusaineisiin nähden itsekannattavaksi.\n\n\"Tiedämme, että kaikki n. k. apulannat varsin yksipuolisesti korvaavat\ntodellista eläinlantaa. Ostettakoon keinotekoisia lantoja minkä nimisiä\nja minkä laatuisia hyvänsä, yksin näillä ei maanviljelijä voi ajan\npitkään tulla toimeen. Kansanmiehet sanovatkin: 'Kuka apulantaan turvaa,\nhän maataan hävittää.' Eläinlanta on aina paras; täysipitoisena se\nsisältää kaikki ne ravintoaineet, joita kasvit tarvitsevat. --\nMaanviljelijät käyttävätkin apulantoja ainoastaan hätäkeinona,\nkorvikkeena, milloin talon omaa lantaa ei ole riittämiin.\n\n\"Nyt herra Wallenberg tahtoo saada talon oman lannan vastaisuudessa\nriittäväksi: -- ei lisäämällä sitä ainemäärän, vaan aineenlaadun\npuolesta.\n\n\"Hyvät herrat! Karjanlannan parantamista juuri ovat tarkoittaneet herra\nWallenbergin tähänastiset toimenpiteet. Niiden avulla hän tahtoo\nkyllästyttää lantaa, niinkauvan kuin se vielä on vereksenä, on altis\nvastaanottamaan väkiaineita, ollessaan navetassa, tallissa, karsinassa,\nläävässä.\n\n\"Tämä onkin voimaperäisen lannan saamiseksi välttämätön ennakkoehto.\n\n\"Mutta herra Wallenberg aikoo jatkaa toimenpiteitään. Parhain\nkyllästytetty lanta menettää tunkiolla suuria määriä väkiaineitaan,\nilmaan helposti haihtuvia kaasujaan.\n\n\"Lannan väkiaineiden haihtumista koetetaan yleensä estää, käyttämällä\nkuivikkeita sekä luomalla tunkiolle, lannan peitteeksi, suomaata ja\nruoppaa. Kuitenkin voidaan huoleti sanoa, että tätä nykyä tuskin 6-7 %\nlannan todellisista kasvattavista ravintoaineista tulee pellolle kasvien\nhyväksi. Tämä seikka on kyllä ollut tunnettu, mutta turhaan on lannan\nsäilyttämiseksi rakennettu vajoja ja lantalatoja: ulkoilma on aina\npäässyt kevyitä kaasuja haihduttamaan.\n\n\"Herra Wallenbergin suunnitelma on toinen. Hänkin kyllä käyttää myöskin\nkuivikkeita, suomaata ja ruoppaa, mutta hän ei lainkaan aio jättää\nlantaansa ulkoilman vaikutuksen alaiseksi, siihen saakka, kunnes se\nvedetään pellolle.\"\n\n-- \"Mitä nyt? -- Mitä hulluja? -- Sehän on mahdotonta!\" --\n\n-- \"Herra Wallenberg tahtoo näyttää, että se on mahdollista, -- on\nmahdollista kemian avulla! -- Hän aikoo rakentaa suuren, umpinaisen\nbetonirakennuksen lannan säilyttämistä varten. Se tulee olemaan jo\nsyyskuulla valmis!\"\n\n-- \"Mutta tohtorihan on täysi taikuri! Siitä en ole puhunut sanaakaan\nkellekään elävälle sielulle!\" Herra Wallenberg nousi istualtaan.\n\n-- \"Tässä betonirakennuksessa tulee olemaan eräitä salaisuuksia. Kun se\non oleva umpinainen, niin välikattokin tehdään betonista. Mutta\nvälikattoon jätetään suuri määrä aukkoja, joihin liittyvät tiiviisti\nsulkeutuvat luukut.\n\n\"Kun navetanlantaa luodaan tähän betonisäiliöön, niin sitä hoidetaan\ntavalliseen tapaan, peittämällä lantaa suomaalla ja ruopalla. Mutta\nsiitä huolimatta tulee ilma umpinaisessa säiliössä luonnollisestikin\nolemaan täynnä ammoniakkikaasuja, kaikkinaisia muita typpikaasuja sekä\nvetyhöyryjä.\n\n\"Me tiedämme jo, miten herra Wallenberg voi puhdistaa ilman\nkiertelevistä ammoniakkikaasuista. Välikaton aukoista ripustetaan\nsäiliöön suolahappoastioita. Niiden pohjalle kiteytyy klorammoniumia,\njosta saadaan runsaita lisiä Lahisten aikaisempiin tehdastuotteisiin.\n\n\"Muut kiertelevät kaasut ja vesihöyryt herra Wallenberg aikoo sitoa\nsammutettuun kalkkiin, jota hajoitetaan lannan joukkoon. Lisäksi\nripustetaan kattoaukoista seulamaisia, laajoja astioita, joiden pohja on\ntehty harvakuteisesta säkkikankaasta, ja joihin levitetään ohut kerros\nsammutettua kalkkia. -- Sivumennen sanoen, Lahisten navetoissakin tulee\npiakkoin olemaan samanlaisia, kalkkia sisältäviä astioita. Niiden avulla\nsaadaan navetan ilma pysymään vesihöyryistä kuivana. Me kiinnitimme jo\neilen tällaisia astioita varten valmiit rautakoukut Holman navetan\nkattoon.\"\n\n-- \"Tohtori, -- nyt minä täydellisesti antaudun\", huudahti herra\nWallenberg. \"Te olette lyönyt minut viimeisellä peräytymislinjallani!\"\n\n-- \"No niin! Kalkki imee kiihkeästi kosteutta itseensä ja on mitä\nhalpahintaisimpia ja käytännöllisimpiä aineita, joita voidaan\nkyllästyttää typellä. Tiedämmehän, että Norjassa on aljettu valmistaa\nerityistä keinotekoista lantaa juuri sammutetusta kalkista, johon\nmekaanista tietä puserretaan typpeä suorastaan ilmasta. Keinotekoisia\nlantoja tämä on kaikkein parhaita. -- Herra Wallenberg ei ota kalkkiinsa\ntyppeä vapaasta ulkoilmasta, norjalaisen patentin mukaan, vaan omasta\nlantasäiliöstään, Lahisten patentin mukaan!\n\n\"Tällä tavoin kyllästytetty kalkki on märkää, kun se otetaan\nkattoaukosta ulos, mutta saa sittemmin kuivaa, ja on nyt erinomaisen\narvokkaana, uutena kotimaisena apulantana herra Wallenbergille. -- Se ei\nmaksa hänelle paljon mitään, kun hän itse polttaa kalkkinsa.\n\n\"Mutta pääasia on, että näillä keinoin saavutetaan varsinainen\ntarkoitusperä: betonisäiliössä pysyy ilma yleensä siedettävässä tilassa.\n-- Kaikkia poikkeustapauksia varten liittyy rakennukseen myöskin\ntuuletustorvi. Tämä avataan muun muassa lantasäiliötä tyhjennettäessä,\nmutta pidetään yleensä, säännöllisissä oloissa visusti suljettuna. --\n\n\"Kun herra Wallenberg tällä tavoin huolellisesti hoitaa karjanlantaa,\nnavetasta alkaen, siihen päivään saakka, kunnes se viedään pellolle ja\nsekotetaan ruokamultaan, -- kun hän estää sen kevyitä kaasuja\nhaihtumasta, -- niin hänen karjanlantansa voimaperäisyys epäilemättä on\nkohoava arvaamattomassa määrässä. Lannan todella arvokkaista aineista\nhän luultavasti on saava noin 60-70 % viljelyskasvien hyväksi. Lantaa\nlisääntyy aineenlaadun puolesta; sen teho karttuu kymmenkertaiseksi! --\nTämän ohella herra Wallenberg saa suuria määriä kahdenlaista,\nensiluokkaista, kotimaista apulannoitusainetta. Mitään ulkomaisia\napulantoja hänen ei yleensä tarvitse enää ostaa.\n\n\"Lyhyesti sanoen: Herra Wallenberg aikoo tehdä mahdottomankin\nmahdolliseksi! Hankkeissaan hän esiintyy monessa suhteessa\nmaanviljelystalouden uudistajana. Hän on tekevä jymyt, ei ainoastaan\nSuomessa, vaan kaikkialla, missä maata voimaperäisesti viljellään.\n\n\"Hyvät herrat! Jos olette esitystäni seuranneet, niin luulen, että\ntahtonette kohottaa maljanne herra Wallenbergin kunniaksi!\"\n\n-- \"Hyvä! Hyvä! -- Eläköön! -- Eläköön Kustaa II Aadolf!\"\n\nSuosionosotukset herra Wallenbergille eivät olleet reuhaavia, meluavia.\nKaikki uudet seikat olivat saattaneet ajatuksia vireille, herättäneet\nmietelmiä herroissa. Seura oli innostunut, hilpeän iloinen, ystävällisen\ntutunomainen.\n\nNaisetkin olivat uskaltaneet saapua ovelle kuuntelemaan. Morsioni\nnyökkäsi ja vilkutti minulle salavihkaa äitinsä selän takaa.\n\nHerra Wallenberg itse seisoi pyylevänä, korkein otsin, säteilevin silmin\nja oli nähtävästi mielistyneenä. Hän iloitsi saavuttamastaan\ntunnustuksesta.\n\nKääntyen minuun, hän virkkoi: \"Kuulkaa, te olette vihjonut minun\nsalaisimpia ajatuksiani, olette katsonut suorastaan minun sieluuni.\nVannon, etten ole näistä seikoista antanut kellekään pienintäkään\nviittausta. En ole uskonut ajatuksiani edes paperiliuskaleellekaan. Nyt\nminun täytyy uskoa, että te olitte jo ratkaissut vetoasian päässänne,\nennenkuin tulitte salapoliisina Lahisiin.\"\n\n\"Teidän täytyy antaa anteeksi, että tunkeuduin suljetulle alueellenne.\nMutta itse vedon ratkaisuun se seikka ei todella vaikuttanut mitään.\nMitä Lahisissa näin, se ainoastaan vahvisti jo varmistuneet\njohtopäätökseni. -- Muuten tahdon huomauttaa, että olen ajatuksissani\nvain uudestaan sovittanut kokoon teidän jo valmiin suunnitelmanne. Olen\nainoastaan kulkenut teidän jäljessänne, seurannut jo avattua uraa.\nKeksintö on kokonaan teidän omanne! Teillä on siihen meidän kaikkien\ntunnustama etuoikeus! -- Toivon, että te jouluksi julkaisette\nseikkaperäisen selostuksen menettelytavastanne ja sen tuloksista.\"\n\n\"Niin minä aionkin tehdä\", hän lausui vakuuttavasti.\n\nRouva Malmfelt -- täti Malmfelt! -- nyt astui sisään ja pyysi herroja\nystävällisesti tulemaan salin puolelle. Signe loi minuun pikaisen\nkatseen ja lensi tulipunaiseksi.\n\nHuomasin salissa täytetyt vaaleanvihreät maljakot, joissa samppanja\nhelmeili. Ymmärsin heti kaikki. Menin poikki salin morsioni luo. Hän\nseisoi valkoisessa puvussa kainona, katseet alas luotuina.\n\nSetä Malmfelt kohotti lasinsa juhlallisen näköisenä:\n\n\"Hyvät herrat! Vaimollani ja minulla on kunnia lähimmille ystävillemme\nilmoittaa iloisen perhetapahtuman, tyttäremme Signen ja tohtori Viktor\nPohjamon kihlauksen. -- Nuorten malja!\"\n\nSalaman isku selkeältä taivaalta! -- Asia oli vieraille täysi yllätys.\n-- Pian lasit kilisivät, ja onnitteluista ei tahtonut tulla loppuakaan.\n\nVähän myöhemmin herra Wallenberg hymyillen lausui minulle ilonsa siitä,\nettä henkilö, joka maalaisasioissa oli tehnyt hänestä pietin, nyt itse\noli liittynyt heidän, maalaisten likeisimpään piiriin. \"Te olette\nsentään, tohtori, näinä päivinä tutkinut maalaishenkeä koskevia seikkoja\npaljon syvemmältä ja käytännöllisemmältä kannalta, kuin minä, vanha\nmiesparka!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme häämatkalla, Norjan tuntureilla, nuori vaimoni ja minä. Postissa\nsain ristisidelähetyksenä Wallenbergin uuden kirjan. Tarmokkaalla\nkäsialallaan hän oli kirjoittanut kansilehdelle nimeni sekä omistuksen,\n\"muistoksi maahengen salaisuuden paljastamisesta\". Selaillessani kirjaa,\nhuomasin, että Wallenbergin jatkuvat kokeet ja toimenpiteet olivat\ntoteuttaneet hänen parhaita toiveitaan.\n\nVaimonikin tuli siihen ja vaati nyt minua kirjoittamaan, kuinka silloin\nkävi, kun otin selkoa Wallenbergin \"maahengestä\", ja kun Lankinsuon\nriita loppui, ja kaikesta muusta, \"sillä vaikka se on tosi, niin se on\nkuin ihmeellinen romaani!\"\n\nSota riehui Euroopassa. Meillä oli täällä tunturilla oma maailmamme.\nWallenbergin kirjan ilmestyttyä, en ollut estetty täyttämästä vaimoni\npyyntöä. -- Ja häämatkalla! -- voisinko kieltää häneltä mitään? --\n\nKirjoitellessani nyt vihkoni viimeistä sivua, Signe kurkistaa olkani\nylitse ja käskee minun kirjoittaa, että se oli Wallenbergin \"maahenki\",\njoka sai minut kiintymään maaelämään, johon hän itse on kovin ihastunut.\nHän tahtoo aina asua maalla, vaikka hän kyllä lupaa professorin\nlukukausien aikana olla hänen kanssansa Helsingissä.\n\n\n\n"]