[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgHoiBeqa-y7h5IlOXsuy7aApnXBvbv-eLN_gfeDyUjE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1480,"Neiti de Taverney","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1480-dumas-alexandre-neiti-de-taverney","1480__Dumas_Alexandre__Neiti_de_Taverney","Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1846,1917,122760,767355,false,54110,[24,25,26],"Cagliostro, Alessandro, conte di, 1743-1795 -- Fiction","France -- History -- Louis XV, 1715-1774 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction",[28,29,30],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Neiti de Taverney: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the early 20th century. The narrative likely revolves around the intricacies of the court of Louis XV, incorporating themes of power, intrigue, and social dynamics during a tumultuous period in French history. Central characters include Josef Balsamo, an enigmatic figure involved in revolutionary movements, Andrée de Taverney, a noblewoman caught in political schemes, and a cast of supporting players connected to the royal court and secret societies.  At the start of the story, the political atmosphere is charged with tension as Rousseau, a prominent philosopher, reflects on the manipulative power dynamics within the French political system. He encounters various characters who are part of secret societies, revealing the hidden machinations that threaten the current monarchy. Balsamo's plans to undermine the king's power unfold alongside Andrée's aspirations, creating a backdrop of intrigue amid grand ambitions. The opening sets the stage for a clash of ideals between freedom and subjugation, as characters navigate their roles in the impending societal upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hedman, Valfrid",403,"Historiallinen romaani sijoittuu Ludvig XV:n hoviin ja Ranskan vallankumouksen kynnykselle. Se seuraa hovijuonitteluja, vapaamuurarien salaseuroja sekä maagikko Joseph Balsamon ja nuoren Andrée de Taverneyn vaiheita.","Alexandre Dumas'n 'Neiti de Taverney' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1480. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NEITI DE TAVERNEY\n\nHistoriallinen romaani Ludvig XV:n hovista\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit III\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Johdanto.\n  1. Tuntemattoman sanojen vaikutus.\n  2. Salaseuran kokoushuone.\n  3. Selostus.\n  4. Ruumis ja sielu.\n  5. Sielun olemus.\n  6. Marat'n ovenvartijatar.\n  7. Ihminen ja hänen työnsä.\n  8. Rousseaun pukeutuminen.\n  9. Trianonin kulissit.\n 10. Harjoitus.\n 11. Lipas.\n 12. Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.\n 13. Aavistelua.\n 14. Gilbertin romaani.\n 15. Isä ja tytär.\n 16. Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.\n 17. Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.\n 18. Pako.\n 19. Toinen kaukonäkijätär.\n 20. Jäykistys.\n 21. Tahto.\n 22. Poliisipäällikön talossa.\n 23. Lipas.\n 24. Valaiseva keskustelu.\n 25. Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.\n 26. Elämäneliksiiri.\n 27. Taistelu.\n 28. Rakkaus.\n 29. Lemmenjuoma.\n 30. Veri.\n 31. Epätoivo.\n 32. Tuomio.\n 33. Ihminen ja Jumala.\n 34. Jälleen maan päälle.\n 35. Kuninkaitten muisti.\n 36. Andréen pyörrytyskohtaukset.\n 37. Tohtori Louis.\n 38. Hra de Richelieun sanaleikit.\n 39. Palaaminen.\n 40. Veljen huolestus.\n 41. Erehdys.\n 42. Kuulustelu.\n 43. Lääkärin tutkimus.\n 44. Gilbertin omatunto.\n 45. Kaksi kärsivää.\n 46. Trianonin tiellä.\n 47. Paljastus.\n 48. Tohtorin pieni puutarha.\n 49. Isä ja poika.\n 50. Omantunnon kysymys.\n 51. Gilbertin suunnitelmat.\n 52. Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin\n     ennakkoluulon voittaminen.\n 53. Päätös.\n 54. Joulukuun 15. päivä.\n 55. Jäähyväis-audienssi.\n 56. Isätön lapsi.\n 57. Lapsenryöstö.\n 58. Maramontin kylä.\n 59. Pitoun perhe.\n 60. Lähtö.\n 61. Gilbertin viimeiset jäähyväiset.\n 62. Laivassa.\n 63. Azorin saarilla.\n     Loppulause.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nNyt suomennettu romaani edellyttää Dumas'n aikaisemmista teoksista\ntunnetuiksi muutamia seikkoja, jotka sopii tässä kerrata:\n\n_Josef Balsamo_ on historian ihmeellisimpiä seikkailijoita, esiintyen\nhyvin vaikuttavana tekijänä eräässä vallankumouksen aiheessa,\nkansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee\nuskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salais-oppeja, tahtoen\nperustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen\nkansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin\nhenkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta\nja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalla vapaamieliset\njärkeilijätkin -- n.s. valistusfilosoofit, kuten _Jean Jacques\nRousseau_ ja tälle vastenmielinen pilkanhenki Voltaire -- omilla\nperusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.\n\nItalialaisen Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy\nkeinottelu ja aatteellisuus. Hän on matkoillaan tutustunut itämaisen\nmystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen\nlähes satavuotiaan _Althotaan_, joka luonnontieteellisissä\ntutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä\nkeskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten\nvarhaisimpiin edelläkävijöihin, Althotas uskoo saavansa valmistetuksi\nelämääpitentävän voimanesteen, eliksiirin, jonka aineksista muka\nvain lopulta puuttuu lapsen kolme viimeistä veripisaraa, niin\nettä hän kammoksuvalta ja epäuskoiselta oppilaaltaan karttelee\nihmisuhria. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset\nhypnotisoitsijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada täten\nlumoustilaan saatettuna vaimokseen _Lorenza Feliciani_, joka\nhypnoottisessa tilassaan rakastaa häntä tulisesti, mutta valheilla\npelkää \"taikuria\" sielunsa vaaran tähden, ollen harras katolilainen.\nLorenza on niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa\nerittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s.\nkaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi\nsaatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan\naistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä\npaikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei\nherätessään muista mitään. Balsamo rakastaa vaimoansa ja on siinä\nkäsityksessä, että kaukonäkemyksen kyky vaatii neitsyyden säilymistä.\n\nYksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo\nperustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen\npäällikkönä eli \"suurkoptina\". Järjestö ryhtyy tekemään salassa\ntyötä yleisen vallankumouksen hyväksi, alottaen sivistysmaailman\nkeskuksesta Pariisista, tunnuksenaan L.P.D, jolla tarkoitetaan\nlausetta: _Lilia pedibus destrue_, tallaa liljat (Ranskan\nkuningassuvun vaakuna) jalkoihisi, Balsamo matkustaa Saksasta\nPariisiin, heikontaakseen kaikin keinoin kuningasvallan jo\nhorjuvaa asemaa. Matkalla hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza\nFeliciani pääsee karkaamaan valveillaolonsa tavanmukaisen kammon\nkannustamana. Onnekseen tuo omituinen \"loitsija\", joka vaikuttelee\nympäristöönsä m.m. puheilla elämisestään yhä uusissa ihmismuodoissa\njo parintuhannen vuoden aikana, yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen\nherraskartanoon, missä hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.\n\nVanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan\nvoi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden, on entinen\nhovimies, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton\nylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa _Filip_ --\nkruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa -- ja\nkuusitoista-vuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat palauttaa sukuun\nvarallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa\nhienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut\nvastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset. Balsamo panee\nmerkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi\nhäneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä\nilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä hän saa tytön\nsiten kutsutuksi huoneeseensa ja muiden tärkeiden tietojen ohella\nkysellyksi tältä vaimonsa pakoretkestä, niin että hänen onnistuu\nmyöhemmin tavoittaa karkulainen.\n\nHorroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa,\nmutta kun Balsamolle on tärkeätä saada hänet lähettyvilleen, käyttää\nhän keinojansa, toimittaakseen ohimatkustavan _Marie Antoinetten_\nkiintymään tyttöön; Itävallan keisarinnan nuori tytär on nimittäin\nmatkalla vihittäväksi Versaillesissa Ranskan kruununprinssin\nkanssa, Andrée joutuukin prinsessan hovineidoksi sitä helpommin,\nkun matkaseurueessa jo on hänen veljensä Filip; nuori luutnantti on\nollut ensimäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan\nRanskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on\npäättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran. Taverneyt\nmuuttavat siten aluksi kaikin Coq-Héron-kadun varrelle Pariisiin.\n\nBalsamo järjestää asuntonsa ja kemiallisen työpajansa\nSaint-Claude-kadun varrelle Marais'n kaupunginosaan ja alottaa\nvehkeilynsä kuningasvallan rappeuduttamiseksi; hänen ovenvartijanaan\non taattu saksalainen kamaripalvelija _Fritz_. Ranskan vanha\nkuningas _Ludvig XV_ on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä,\nmutta läpeensä itsekäs. Hänen rakastajattarenaan on kreivitär\n_Jeanne Dubarry_, alhaissyntyinen ja maineeltaan huono nainen,\njolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa\nolemus on tuottanut siksi paljon vaikutusvaltaa, että huikenteleva\nhallitsija on antanut houkutella itsensä julistamaan kreivittären\nmaaseutuhuvilan, Luciennesin, kuninkaalliseksi linnaksi, jonka\nkuvernöörinä on kreivittären kaksitoista-vuotias neekeripalvelija\n_Zamore_, jopa viimein suo hänelle virallisen hovi-esittelynkin,\njolla tavoin Jeanne saavuttaa tunnustetun aseman. Tässä tilaisuudessa\non Balsamo saapuvilla Preussin kuninkaan lähettiläänä, esiintyen\nnimellä _kreivi de Fenix_: Lorenzan ja Althotaan seurassa hänellä\nmuuten on erityisenä itämaalaisena tutkijanimenään _Akharat_. Jeanne\nDubarry tuntee hänet erääksi mieheksi, joka on ennustanut hänen\npääsevän Ranskan kuningattareksi silloin kun hän vielä ansaitsi\nelantonsa kaduilla, ja tajuten saavansa kreiviltä kannatusta hän\nlupaa tehdä tälle puolestaan minkä palveluksen hyvänsä.\n\nBalsamo liittyykin Dubarryn puolueeseen, käsittäen tätä tukemalla\nrappeuduttavansa kuningasvaltaa. Pääministeri _de Choiseul_ johtaa\nvastapuoluetta, joka näkee Dubarryssä arveluttavan vaikutusvallan\nnousun ja pitää paremmin arvossa ulkonaista säädyllisyyttä; mutta\nkuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa\noleva poliisipäällikkö de _Sartines_, katsoo omille asioilleen\nturvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä Joannen ja tämän langon,\nvarakreivi _Jean Dubarryn_ kanssa. Dubarryn puolueeseen siirtyy\nvastapuolueesta vanha itsekäs hovimies, sotamarski ja herttua _de\nRichelieu_, siten kyeten viime hetkessä pelastamaan kreivittärelle\nedellämainitun esittelytilaisuuden, joka oli raukeamaisillaan\nvastustajain vehkeellä. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää\nepävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta. Mutta kun nämä kaksi\nsitte Balsamon käytettävissä olevan vakoilun ja kaukonäkemyksen\nantamien tietojen avulla saavat Choiseulin kukistetuksi, ei kreivitär\npidäkään tärkeänä toimittaa Richelieulle ministerinsalkkua,\nkoska kuningas ei ole siihen oikein taipuvainen; kreivitär\nDubarry päinvastoin alkaa erityisesti suosia enon kustannuksella\nsisarenpoikaa, herttua _d'Aiguillonia_, jonka Richelieu on itse\nkutsunut Pariisiin avukseen ja suojaukseen, Aiguillonin herttua ja\nkreivitär Dubarry solmiutuvat ihan likeiseen suhteiseen, ja kuningas\non tyytyväinen saadessaan rakastajattarensa vaatimaan vain tämän\nyhden suosikin ylenemistä, -- tietämättä ollenkaan, että d'Aiguillon\non hänen oma kilparakastelijansa kreivittären kammioissa.\n\nJuonitteleva vanha herttua hautoo kostoa nolon pettymyksensä jälkeen.\nHän huomaa ensiksikin levittää liikkeelle sen tiedon, että hänelle\noli tarjottu ministerinsalkkua, mutta siitä hän muka kieltäysi rouva\nDubarryn arvottoman vaikutusvallan paheksujana Sitte hän toisaalta\nlietsoo parlamentin kiivautta d'Aiguillonia vastaan, joka on\nparlamentin puoltaman Choiseulin vanhoja vastustajia, ja toisaalta\nhän pyrkii suoranaisesti syöksemään kreivitärtä syrjään. Kuningas on\nnimittäin mielihyvällä huomannut neiti de Taverneyn ylvään kauneuden,\nja marski de Richelieu ryhtyy kehittelemään tätä huomaavaisuutta,\nsaadakseen kuninkaan vaihtamaan rakastajatarta. Parooni de Taverney\non marskin vanhoja sotakumppaneita; ensin tarjottuaan hänelle\nsuosiollisuuttansa on marski tylysti työntänyt hänet luotansa sitte\nkun oli liittynyt kreivittäreen, joka oli koko Taverney-suvulle\nyrmeä. Mutta nyt häikäilemätön vanha hovimies jälleen lähentelee\nsydämetöntä paroonia, joka olisi valmis saavuttamaan rikkautta\ntyttärensä lankeemuksesta.\n\nAndrée-neiti on tällävälin jo muuttanut Marie Antoinetten\nseuranaiseksi Pikku Trianoniin, Versaillesin hovialueelle\nrakennettuun loistopaviljonkiin, missä nuori kruununprinsessa asustaa\nerillään varsinaisesta palatsista ja vanhan kuninkaan asumasta\nIsosta Trianonista. Nuori kruununperillis-pari on vihitty hirveän\nrajuilman keskeyttämin juhlallisuuksin; avioliitto on alkanut\nmonilla onnettomilla ulkonaisilla enteillä, eikä aviopuolisoidenkaan\nsuhde ole kehittynyt muodollista arvonantoa pitemmälle, niin että\nujo ja tieteellisiin tutkimuksiin syventynyt kruununprinssi eli\n_dauphin_ ja Ranskan uusi kruununprinsessa eli _dauphine_ yhä\njäävät vain seurustelukannalle keskenään. Herttua de Richelieu on\ntullut tuntemaan Andréen kamarineidon _Nicolen_, joka on jätetty\nPariisiin: hovimies havaitsee hänessä tarpeellisen välikappaleen\nmahdollisuuksia ja parooni de Taverneyn avulla toimittaa hänet\nAndréen luokse Versaillesiinkin, ensin annettuaan yksityissihteerinsä\n_Raflén_ muuttaa muutamilla toilettikeinoilla Nicolen ulkonäköä,\njoka liiaksi muistutti Marie Antoinettesta; tämä yhdennäköisyys\nkävi sitte kohtalokkaaksi sen turmiollisen, historiasta tunnetun\nhäväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee \"Kuningattaren\nkaulanauhassa\".\n\nTämä Nicole Legay on Taverneyn kartanosta tullut älykäs\nmaalaiskeimailijatar, jolla on ollut ensin lemmensuhde valtiattarensa\nimettäjän pojan, seitsentoista-vuotiaan _Gilbertin_ kanssa. Gilbert\non elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on\nluontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän\non itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden\nmahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskunta-järjestelmästä,\nja hän on päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille,\nitsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa,\nja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän on paatunut yhä\nyksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään: sentähden\nhän onkin purkanut tuon lemmensuhteensa, kun se on alkanut tuntua\nhänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmilleen haitalliselta. Onpa\nGilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen\nrakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä\ntietääkseenkään.\n\nSyrjäytetty Nicole on huomannut tämän salaisen kiintymyksen,\njoka saa hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi\nkylmenemään tälle sekä paatumaan hyljätyn rakkautensa rauettua\nseikkailijattareksi, niin että Nicole pian joutuukin suhteisiin\nerään aliupseeri _Beausiren_ kanssa Pariisissa, jatkaen samoja\nvälejä Versaillesissa. Gilbert on tahtonut pysytellä Andrée-neidin\nlähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa\npääkaupungista. Hänen on sattumalta onnistunut päästä nuottien\nkopioitsijaksi itse Rousseaun luo Rue Plâtrièren varrelle ja\ntalon ullakkokamarista hän on saanut pidetyksi silmällä Taverneyn\nkaupunkiasunnon puutarha-paviljonkia, jossa hänen rakastettunsa\non oleksinut ennen kuin muutti Trianoniin. Kaikkialla vaaniessaan\nrakastamansa olennon läheisyydessä on Gilbert kerran räystästä\nmyöten ja köyden avulla laskeutunut puutarhaankin ja hiipinyt\nAndréen huoneisiin, missä Nicole hänet yllättää; mutta kun Gilbert\non vakoillut selville hänen suhtautumisensa Beausireen, ei kumpikaan\nrohkene paljastaa toistansa, ja keskinäinen vihamielisyys painostaa\nheitä vain pelkona, että he ovat tavallaan toinen toisensa vallassa.\nSitten pääsee Gilbertkin Versaillesiin, puutarha-apuriksi Trianoniin,\nRousseaun tuttavan, kasvientutkija de Jussieun välityksellä.\n\nAndrée de Taverney ei omista tälle sisukkaalle haaveksijalle mitään\nhuomiota eikä edes tiedä olevansa hänelle kiitollisuuden velassa\nhengestään. Toukok. 30. ja 31. p:n välisenä yönä kruununprinssin\nhäiden kunniaksi toimeenpannussa ilotulituksessa on muuan\nonnettomuudentapaus aiheuttanut pariisilaisessa katsojajoukossa\nLudvig XV:n torilla hirveän pakokauhun, jossa paljon ihmisiä\non murskautunut kuoliaaksi. Gilbert on kannatellut pyörtynyttä\nAndréeta, ehtien hänen avukseen viime hetkessä, ja ojentanut hänet\ntungoksesta Balsamolle erääseen ikkunaan, itse sortuen tallatuksi.\nRousseau, joka sivistymättömän ja riidanhaluisen vaimonsa _Teresian_\nvastarinnasta huolimatta on hellinyt Gilbertiä kuin omaa poikaansa,\non löytänyt hänet jälkeenpäin torilta ja toimittanut hänelle\nensi avun nuorelta lääkäriltä, joka vallankumouksellisia oppeja\nhaastellen on rientänyt torille sitomaan yksinomaan köyhälistön\nvahingoittuneita: tämä lääkäri on _Marat_, sittemmin kuuluisa\nvallankumouksen melskeistä. Neiti Andréen on Balsamo vienyt\nmarkiisitar de Savignyn luo ja sieltä Taverneyn asuntoon, hieman\nherättäen huolehtivan Filip-veljen epäluuloja viipymisestä.\n\n\"Neiti de Taverney\"-romaanin toiminnan alkaessa on kuningas\nDubarry-puolueen kehoituksesta viimeksi saatu panemaan toimeen\nn.s. _lit de justice_, muuan valtio-oikeudellinen voimatemppu.\nparlamentin alottaman jarrutuksen lopettamiseksi lainlaadinnassa ja\noikeudenkäytössä.\n\n_V. H.-A._\n\n\n\n\n1.\n\nTuntemattoman sanojen vaikutus.\n\n\nHallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale.\nSuom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein\nvoimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen\nveri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.\n\nNäin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä\nkatsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka\nolivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la\nBarillerien kulmaan.\n\nNäitä henkilöitä oli kolme... Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän\nkulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä\nihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman\nsanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet\nistunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.\n\n-- Siinäpä kypsyneitä intohimoja, -- virkkoi eräs heistä,\nkirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. --\nTuollainen _lit de justice_ on suurenmoinen temppu.\n\n-- Kyllä, -- vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti\nhymyillen, -- niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi\nnimitystänsä, oikeuden perustaa.\n\n-- Monsieur, -- lausui vanhus kääntyen, -- minusta näyttää, että\ntunnen teidät... Luulen teidät ennen tavanneeni?\n\n-- Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.\n\n-- Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?\n\n-- Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.\n\nKolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori,\nylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli\ntyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.\n\nNuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea,\njoka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut,\nmutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies\nodotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta\nkohti.\n\n-- Te ette lähde mukana, monsieur? -- sanoi hän.\n\n-- Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- virkkoi tuntematon hiljempaa, -- tänä iltana\nPlâtrière-kadulle, hra Rousseau... Älkää jääkö pois!\n\nFilosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen\nkasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän\ntahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.\n\nKuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla\nlausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana\nitselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja\npelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle;\nsitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la\nGrèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi\nkotiinsa.\n\n\"Näin\", ajatteli hän, \"tämä salaisuus, jota jokainen asiaan\nvihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan\nomaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat\njoutuvat rahvaan seulottaviksi... Minut tuntee mies, joka tietää,\nettä olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa\nSellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön.\"\n\nNäitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka\nhän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin\nMénilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.\n\n\"Täten\", jatkoi filosofi, \"olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin\nsuunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään\nvalistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu\nuskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta\noluen ja usvien maasta. Olen vaarantanut nimeni muutamien hupsujen\ntai juonittelijain matkaan, jotka käyttävät sitä esirippuna oman\nmielettömyytensä peittelemiseksi. Oh, niin ei saa käydä; ei, salaman\nvälähdys on minulle osoittanut kuilun, ja sinne en mene ehdoin\ntahdoin heittäytymään!\"\n\nJa hengähtääkseen Rousseau seisoi hetkisen keppiinsä nojaten\nliikkumatta keskellä katua.\n\n\"Se oli kuitenkin\", mietti filosofi edelleen, \"kaunis haave:\nvapaus orjuudessa, kahakoitta ja melutta voitettu tulevaisuus,\nsalaperäisesti, maan tyrannien nukkuessa viritetty verkko... Se oli\nliian kaunista, minä petyin siihen uskoessani... En siedä pelkoa,\nepäluuloja, varjoja; ne eivät ole vapaan sielun ja itsenäisen ruumiin\narvoiset.\"\n\nJuuri näitä sanoja mielessään lausuessaan ja ryhdyttyään jatkamaan\nmatkaansa näki hän muutamia hra de Sartines'n muljottelevin silmin\nvaaniskelevia kätyreitä, ja siitä vapaa sielu niin peljästyi ja se\nantoi itsenäiselle ruumiille sellaisen sysäyksen, että hän riensi\nkätkeytymään niiden pylväiden syvimpään hämärään, joiden alla hän\nkäveli.\n\nPylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki\nsen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu\npeura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan\nsanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.\n\nLopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli\naiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta\nparlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu,\ntapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.\n\nTeresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää\npäivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka\npienimmästäkin melusta säikähtyi.\n\nRousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen,\njota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.\n\nHänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen\nihmiset olivat kaikki samanlaisia... kirjoituksissaan he lakkaamatta\npäristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja\nihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin\nrakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin\nkuumekohtauksessa he voivottelivat: \"Hyvä Jumala, minä kuolen!\"\n\nTämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa\nparhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen\nkehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi\ntuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian\najatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä\nsivistymätön nainen hänelle syyti.\n\n-- Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, -- sanoi\nhän; -- mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi\ntodistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että\nriikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?\n\nTämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja\nälykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen.\nMutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa\nääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan\nhuoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen,\nmiltä Plâtrière-kadulla näytti.\n\nSilloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska,\njoita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt,\n-- ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin\nmustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä\nvarsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä\nvoi sietää.\n\nTeresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen\nälyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, -- Teresia, jonka mielestä hän\noli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä\nviettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset\nvoisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska\nmustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi\nTeresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.\n\nKun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä\nlähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:\n\n-- Kah, käsitän kyllä levottomuutesi... Olet juuri lähtenyt jonkun\nparista.\n\nRousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai\nlisätodistuksen.\n\n-- Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, -- jatkoi vaimo.\n\n-- Mitä sanot? -- virkkoi Rousseau.\n\n-- Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?\n\n-- Oh, -- huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin\nmustasukkaisuudesta, -- kohtaus! Hulluutta, Teresia!\n\n-- Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, -- vastasi tämä; -- mutta\nsinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi\nja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino\npäästäksesi eteenpäin.\n\n-- Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, --\närähti Rousseau; -- anna minun mietiskellä rauhassa.\n\n-- Sinä olet irstailija, -- sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau\npunastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.\n\nSilloin Teresia luuli olevansa oikeutettu näyttämään kauheata muotoa,\nkääntämään talon ylösalaisin, paiskelemaan ovia ja leikkimään\nRousseaun tyyneydellä niinkuin lapset leikkivät rasioihin suljetuilla\nmetallirenkailla, joita helistelemällä he aiheuttavat suurta melua.\n\nFilosofi pakeni työhuoneeseensa. Tuo meteli oli hiukan hämmentänyt\nhänen ajatuksiaan. Hän mietti, että epäilemättä olisi vaarallista\njäädä pois salaperäisestä toimituksesta, josta muukalainen oli\nrantakadun kulmassa hänelle maininnut.\n\n\"Jos on säädetty rangaistuksia ilmiantajille, täytyy sellaisia olla\nmyöskin penseitä tai laiminlyöjiä varten\", ajatteli hän. \"Mutta\nolen aina huomannut, että suuret vaarat eivät merkitse mitään,\nenempää kuin suuret uhkauksetkaan. On perin harvinaista sellaisissa\ntapauksissa, että rangaistuksia pannaan täytäntöön. Sensijaan on\nvarottava pikkumaisia kostotoimenpiteitä, salakavalia iskuja,\nluihua narripeliä ja muuta sellaista vaihtorahaa. Jonakuna päivänä\nmuurariveljekset maksavat halveksumiseni pingoittamalla köyden\nportaisiin, ja siihen kompastumalla taitan jalkani ja murskaan ne\nkahdeksan tai kymmenen hammasta, jotka minulla vielä on jälellä...\ntai myöskin on heillä kalkkikivi varattuna, jonka pudottavat päähäni\nkulkiessani joskus rakennustelineitten ohitse... Vielä parempaa,\nheidän vapaamuurarikunnassaan saattaa olla joku lähelläni, kenties\noman kerrokseni tasalla asuva häväistyskirjailija, joka ikkunoistaan\ntähystelee huoneeseeni. Se ei ole mahdotonta, koska kokoukset\ntapahtuvat juuri Plâtrière-kadun varrella... No niin, se lurjus\nsepittää minusta äitelyyksiä, jotka tekevät minut naurunalaiseksi\nkoko Pariisissa... Eikö minulla ole vihollisia kaikkialla?\".\n\nHetkistä myöhemmin Rousseau muutti mieltään.\n\n\"Ka\", sanoi hän itsekseen, \"missä on rohkeus, missä kunniantunto?\nKavahdanko jo omaa itseäni? Enkö näe kuvastimessani muuta kuin\npelkurin ja viheliäisen raukan kasvot? Ei, niin ei saa olla...\nVaikka koko maailma liittoutuisi syöstäkseen minut onnettomuuteen,\nvaikka siellä kellarin holvi luhistuisi päälleni, minä menen...\nKauniita mietiskelyjä pelko synnyttääkin! Palattuani yllätän itseni\nyhä typerien ajatusten piiristä, siksi että kohtasin tuon miehen.\nKah, minähän epäilen kaikkia, itseänikin! Se ei ole järkevää: minä\ntunnen itseni, en ole mikään intoilija: jos olen suunnitellussa\nyhdistyksessä nähnyt jotakin ihmeellistä, niin siinä on ihmeellistä.\nKuka voi väittää, ettei juuri minusta tule ihmiskunnan uudistajaa,\nminusta, jota on etsitty, minusta, jolta salaperäisen, rajattoman\nvoiman asiamiehet ovat käyneet kyselemässä kirjoitusteni\ntarkoitusta? Peräytyisinkö, kun tulee kysymykseen työni jatkaminen,\noppijärjestelmäni sovelluttaminen käytäntöön!\"\n\nRousseau innostui.\n\n\"Mikä on kauniimpaa! Aikakaudet kuluvat... kansat kehittyvät pois\nraakuuden tilasta, askel seuraa askelta pimeydessä, käsi liittyy\nkäteen hämärässä; suunnattoman suuri pyramiidi kohoaa, ja sen\nharjalle tulevat vuosisadat asettavat kruunuksi Rousseaun, Geneven\nkansalaisen muistopatsaan, koska hän seuratakseen oppiaan teossa\non vaarantanut vapautensa ja elämänsä, se on, ollut uskollinen\ntunnuslauseelleen: _Vitam impendere vero_.\"\n\nTässä Rousseau haltioittuneena asettui klaveerinsa ääreen ja kohotti\nlopuksi mielikuvitustaan pauhaavimmilla sävelillä, laajimmilla ja\nsotaisimmilla, mitä hän kykeni soinnukkaasta soittokoneestansa\nloihtimaan.\n\nYö saapui. Väsyneenä vankinsa turhaan kiusaamiseen Teresia nukkui\ntuolillaan. Rousseau, jonka sydän löi rajusti, puki ylleen, uuden\ntakkinsa kuin mennäkseen lemmen etsintään; hän tarkkasi hetkisen\nkuvastimesta mustien silmiensä välkettä, huomasi ne vilkkaiksi ja\npuhuviksi, ja siitä hän oli mielissään.\n\nRuokokeppiinsä nojaten ja herättämättä Teresiaa hän hiipi huoneesta.\nMutta portaitten alipäähän saavuttuaan ja väännettyään kadulle\njohtavan oven salaisen lukkojoustimen auki Rousseau alkoi katsella\nympärilleen varmentuakseen asemasta.\n\nEi kulkenut minkäänlaisia ajopelejä; tavallisuuden mukaan vilisi katu\nvetelehtijöitä, joista jotkut katselivat toisiaan, mikä vieläkin on\ntavallista, sillävälin kun monet pysähtyivät puotien ikkunain taakse\ntähystelläkseen sieviä myyjättäriä.\n\nYksi mies enemmän ei siis ollenkaan tullut huomatuksi tässä\nväenvilinässä. Rousseau syöksyi joukkoon; hänellä ei ollut pitkältä\nkuljettavaa.\n\nKiertävä laulaja räikeä-äänisine viuluineen oli asettunut Rousseaulle\nosoitetun portin edustalle. Tämä soitto, jolle jokaisen todellisen\npariisilaisen korvat ovat herkät, täytti kadun kai'uilla, mitkä\nhaihtuen toistelivat laulajan tai viulun kertosäkeiden viimeisiä\npoljentoja. Mikään siis ei ollut liikenteelle haitallisempaa kuin\ntälle kohtaa kasaantunut kuulijakehä. Oli välttämätöntä, että\njokainen ohikulkija kääntyi ryhmästä oikealle tai vasemmalle;\nvasemmalle kääntyvät kulkivat kadun puolelta, ne, jotka kääntyivät\noikealle, taas mainitun talon seinustaa pitkin, ja päinvastoin.\n\nRousseau huomasi, että useat näistä ohikulkijoista hävisivät\ntiellä ikäänkuin olisivat pudonneet johonkin satimeen. Hän arvasi\nviimemainittujen tulleen samassa tarkoituksessa kuin hänkin ja päätti\nmatkia heidän liikkeitään, ja helppoa se olikin.\n\nKuljettuaan täten mainitun kuulijaryhmän taakse muka pysähtyäkseen\nhänkin, filosofi vaani ensimäistä henkilöä, minkä näki astuvan\navonaiseen porttikäytävään. Pelokkaampana kuin nuo toiset, koska\nhänellä kaiketi oli enemmän menetettävää, hän jäi odottamaan, kunnes\ntulisi kymmenin verroin otollinen tilaisuus.\n\nHänen ei tarvinnut kauan vuottaa. Kadun päästä saapuvat kääsit\nleikkasivat kehän kahtia, pakoittaen eri puoliskot työntymään\ntalojen seinustoille. Rousseau oli silloin ihan käytävän suulla;\nhänen tarvitsi vain astua eteenpäin... Filosofimme huomasi kaikkien\nuteliaiden kääntyvän ajopelejä kohti ja selin taloon. Hän käytti\nhyväkseen tätä eristymistään ja katosi pimeän käytävän sisään.\n\nMuutamien sekuntien päästä hän näki valon, jonka alla mies\nrauhallisesti istui, kuten kauppias myyntipäivänsä jälkeen, lukien\ntai ollen lukevinaan sanomalehteä.\n\nRousseaun askeleet kuullessaan tämä mies kohotti päätänsä ja painoi\nsormellaan näkyvästi rintaansa, jota lamppu täydellisesti valaisi.\nRousseau vastasi tähän tunnusmerkkiin asettamalla sormen huulilleen.\n\nMies nousi heti ja työntäen oikeallaan sijaitsevaa ovea, joka oli\nniin taiteellisesti leikattu seinän laudoitukseen, että se oli\nnäkymätön, hän näytti Rousseaulle hyvin jyrkät, maan alle johtavat\nportaat.\n\nRousseau astui sisään; ovi sulkeutui meluttomasti, mutta nopeasti.\n\nTukien itseään kävelykepillään Rousseau laskeutui askelmia alas;\nhänestä oli vastenmielistä, että liittolaiset ensi koetukseksi\nsaattoivat hänet vaaraan taittaa niskansa ja säärensä.\n\nMutta vaikka portaat olivat jyrkät, ne eivät olleet pitkät. Rousseau\nlaski seitsemäntoista askelmaa, ja sitten häntä vastaan löyhähti heti\nsuuri kuumuus, joka tuntui hänen silmissään ja kasvoillaan. Tämän\nkostean lämmön aiheutti holviin kokoontuneen ihmisjoukon hengitys.\n\nRousseau huomasi, että seinät olivat verhotut punaisilla ja\nvalkoisilla kankailla, joille oli kuvattu erilaisia työkaluja,\nkaiketikin pikemmin vertauskuvallisia kuin todellisia. Yksi ainoa\nlamppu riippui holvissa heittäen kaamean heijastuksen puupenkeillä\nistuvien ja hiljaisella äänellä toistensa kanssa juttelevien miesten\nsentään varsin rehellisille kasvoille. Ei huoneessa ollut lattiaa\neikä mattoja, mutta maahan levitetty kaisloista punottu verho\nvaimensi askeleet.\n\nSisälle tullessaan Rousseau ei siis herättänyt mitään erityisempää\nmielenkiintoa. Kukaan ei näkynyt hänen saliin astu mistään\nhuomanneenkaan.\n\nViittä minuuttia aikaisemmin Rousseau oli ennen kaikkea toivonut\nsellaista sisäänpääsyä, mutta kuitenkin hän nyt oli pahoillaan, että\noli niin hyvin onnistunut.\n\nHän näki tyhjän paikan eräällä viimeisistä penkeistä ja istahti\nsille mahdollisimman kainosti ja vaatimattomasti kaikkien muiden\ntaakse. Hän laski kokouksen osanottajia olevan kolmeneljättä henkeä.\nKorokkeelle asetettu pöytä odotti puheenjohtajaa.\n\n\n\n\n2.\n\nSalaseuran kokoushuone.\n\n\nRousseau huomasi, että läsnäolevien keskustelut olivat hyvin\nvarovaisia ja rajoitettuja. Monet eivät liikuttaneet huuliansakaan.\nTuskin kolme tai neljä pikkuryhmää vaihtoi sanoja keskenään.\n\nNe, jotka eivät puhuneet, koettivat kätkeä kasvonsakin, mikä nyt\npuhemiestä odottavasta lavasta lankeevan varjon vuoksi ei ollutkaan\nvaikeata. Nämä, nähtävästi arimmat, olivat etsineet turvapaikkansa\nmainitun lavan takaa.\n\nMutta sensijaan pari kolme yhdistyksen jäsentä oli ahkerasti\nliikkeessä tarkatakseen tovereitaan. He tulivat, menivät, juttelijat\nkeskenään ja usein katosivat vuorotellen punajuovaisella mustalla\nverholla naamioidusta ovesta.\n\nPian kuului kellon soitto. Muitta mutkitta nousi mies penkin\npäästä, missä hän vastikään oli kyyröttänyt muihin vapaamuurareihin\nsekaantuneena, ja astui puhujalavalle.\n\nTehtyään kädellään ja sormillaan muutamia merkkejä, jotka kaikki\nläsnäolijat toistivat, ja joihin hän lisäsi viimeisen, edellisiä\nselvemmän, hän julisti kokouksen avatuksi.\n\nTämä mies oli Rousseaulle aivan tuntematon. Vauraan käsityöläisen\npinnan alla hän kätki paljon mielenmalttia ja omisti samalla niin\nsujuvan lausuntatavan kuin puhujalta saattoi toivoa.\n\nHänen esityksensä oli selväsanainen ja lyhyt. Hän julisti, että\nyhdistys oli kokoontunut vastaanottaakseen uuden veljen.\n\n-- Älkää ihmetelkö, -- virkkoi hän, -- että olemme teidät\nkutsuneet koolle huoneustoon, missä tavanmukaisia kokeita ei voida\ntoimeenpanna; kokeet ovat päälliköistä näyttäneet tarpeettomilta.\nVastaanotettava veli on nykyaikaisen filosofian soihtuja, syvä sielu,\njoka uhrautuu asiallemme vakaumuksesta eikä pelosta.\n\n-- Henkilöön, joka on tutkinut kaikki luonnon ja ihmissydämen\nsalaisuudet, ei voisi vaikuttaa samalla tavoin kuin tavalliseen\nkuolevaiseen, jolta pyydämme käsivarsiensa, tahtonsa ja kultansa\napua. Saadaksemme tämän etevän hengen, tämän rehellisen ja tarmokkaan\nluonteen myötävaikutuksen, riittää meille hänen lupauksensa, hänen\nsuostumuksensa.\n\nNäin lopetti puhuja esityksensä ja katsahti ympärilleen tarkatakseen\nsen tekemää vaikutusta.\n\nFilosofiin vaikutti tämä kuin taikaisku. Geneveläinen tunsi\nvapaamuurarien valmistusmysteeriot. Hän oli niitä katsellut\njonkinlaisella valistuneille hengille hyvin luonnollisella\nvastenmielisyydellä. Nämä hyödyttömyytensä vuoksi aivan järjettömät\nmyöntymykset, joita päälliköt vaativat jäsenehdokkailta pelon\nteeskentelemiseksi, vaikka tiedettiin, että ei ollut mitään\npeljättävää, näyttivät hänestä äärimmäisen lapsellisilta ja joutavan\ntaikauskoisilta.\n\nSitäpaitsi arka filosofi, joka vihasi kaikkea mieskohtaista\nesiintymistä, oli tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänen olisi\ntäytynyt alistua maalitauluksi outojen ihmisten katseille,\njotka ihmiset, sehän oli varmaa, hänestä enemmän tai vähemmän\nhyväntahtoisesti ilvehtisivät. Tästä johtui, että hän nähdessään\nsäästyvänsä noilta kokeilta oli hyvin mielissään. Hän tunsi, miten\njyrkästi vapaamuurarien periaatteet vaativat yhdenvertaisuuden\nnoudattamista, joten hänen hyväkseen tehty poikkeus merkitsi voittoa.\n\nHän valmistautui nyt muutamalla sanalla vastaamaan puheenjohtajan\nkohteliaaseen sanatulvaan, mutta silloin korotti joku kuulijakunnasta\näänensä.\n\n-- Ainakin, -- virkkoi tämä terävästi värähtävä ääni, -- koska\nluulette, että teidän on ruhtinaana kohdeltava miestä, joka on\nihminen kuten mekin; koska te säästätte hänet ruumiilliselta\nahdistukselta, ikäänkuin ei vapauden etsintä ruumiin kärsimysten\nkautta olisi vertauskuviamme, toivomme, että ette aio lahjoittaa\nkallisarvoista nimitystä tuntemattomalle toki tutkimatta häntä\nveljeskuntamme menojen mukaan ja saamatta häneltä uskontunnustustaan.\n\nRousseau kääntyi nähdäkseen henkilön kasvot, joka niin rajusti\nhyökäten iski voittajan riemuvaunuihin, tuntien silloin mitä\nsuurimmaksi kummastuksekseen nuoren kirurgin, jonka hän samana\naamuna oli tavannut Quai aux Fleursilla. Oman arvonsa tunto, ehkäpä\nhalveksimisen tunne _kallisarvoista nimitystä_ kohtaan esti hänet\nvastaamasta.\n\n-- Oletteko kuullut? -- kysyi puheenjohtaja kääntyen Rousseaun\npuoleen.\n\n-- Täydellisesti, -- vastasi ajattelija, jota oma, synkän kellarin\nholvin alla kajahtava äänensä hiukan väristytti. -- Ja minua\nkummastuttavat nämä välikyselyt sitäkin enemmän, kun näen, kuka\nne tekee. Mitä, mieskö, jonka virkana on taistella niin sanottuja\nruumiillisia kärsimyksiä vastaan ja rientää kanssaveljiensä avuksi,\nolkootpa nämä sitten tavallisia ihmisiä tai vapaamuurareja... mitä,\nsellainenko mies tulee tänne saarnaamaan ruumiillisten kärsimysten\ntarpeellisuutta!... Hän käy omituista tietä viedäkseen ihmisen\nonneen, hankkiakseen sairaalle terveyttä.\n\n-- Tässä ei ole kysymys henkilöstä tai toisesta, -- vastasi nuori\nmies innokkaasti. -- Minä olen pyrkijälle tuntematon niinkuin\nhän on minulle. Olen johdonmukainen väitteessäni, että arvoisa\npresidentti on tehnyt väärin henkilöön katsoessaan. Minä en hänessä\n-- (ja hän osoitti Rousseauta) -- näe filosofia; suvaitkoon hän\nminun suhteeni ummistaa silmänsä lääkärille. Täten meidän ehkä on\nkuljettava vieretysten kaiken elinikämme silmäyksenkään, liikkeenkään\nkoskaan ilmaisematta harrasta suhdettamme, joka järjestömme siteen\nsolmimana kuitenkin on kaikkia jokapäiväisiä ystävyyssuhteita\nkiinteämpi. Toistan siis, että jos on katsottu sopivaksi säästää\ntulokkaalta koetukset, ovat ainakin kysymykset hänelle esitettävät.\nRousseau ei vastannut mitään. Puheenjohtaja luki hänen kasvoillaan\nvastenmielisyyttä keskusteluun ja katumusta siitä, että oli tähän\nyritykseen antautunut.\n\n-- Veli, -- sanoi hän käskevästi nuorelle miehelle, -- teidän tulee\nolla ääneti, kun mestari puhuu, ettekä saa kevytmielisesti moittia\nhänen tekojaan, jotka ovat eittämättömiä.\n\n-- Minulla on oikeus tehdä välikysymyksiä, -- vastasi nuori mies\nsäveämmin.\n\n-- Oikeus välikysymyksiin kyllä, vaan ei moitiskeluun.\nYhdistykseemme astuva veli on kyllin tunnettu, jotta emme liittäisi\nvapaamuurari-suhteisiimme naurettavaa ja tarpeetonta salaperäisyyttä.\nKaikki saapuvilla olevat veljet tietävät hänen nimensä, ja hänen\nnimensä on takuu. Mutta koska olen varma, että hän itse rakastaa\nyhdenvertaisuutta, pyydän häntä antamaan kantaansa selvittävän\nvastauksen kysymykseen, jonka teen hänelle yksinomaan muodon vuoksi:\n\n-- Mitä etsitte yhdistyksestä?\n\nRousseau eteni kaksi askelta ja eroittuen joukosta silmäili\nkokoontuneita haaveellisesti ja surumielisesti.\n\n-- Minä etsin sieltä, -- virkkoi hän, -- mitä en sieltä löydä.\nTotuuksia, enkä saivarteluja. Miksi ympäröitsisitte minut\ntikareilla, jotka eivät pistä, myrkyillä, jotka ovat kirkasta\nvettä, laskuluukuilla, joiden alle on asetettu patjoja? Minä\ntunnen inhimillisten voimien apuneuvot. Minä tunnen ruumiillisen\njoustavuuteni tarmon. Jos sen taitatte, ei maksaisi vaivaa valita\nminua veljeksenne; kuolleena en voisi teitä palvella. Siis ette tahdo\nminua surmata, enempää kuin haavoittaakaan; eivätkä kaikki maailman\nlääkärit voisi vakuuttaa minua vihkimisen oivallisuudesta, jos siinä\nolisi minulta murskattu joku jäsen.\n\n-- Olen suuremmassa määrässä kuin te kaikki läpikäynyt tuskien\noppiajan; olen tutkinut ruumista ja tunnustellut sieluakin. Kun olen\nsuostunut tulemaan luoksenne, koska minua on siihen kehoitettu, -- ja\nhän korosti tätä sanaa, -- tein sen siksi, että luulin voivani olla\nhyödyllinen. Minä siis annan, enkä ota.\n\n-- Ah, ennenkuin te voisitte tehdä mitään minun puolustuksekseni,\nennenkuin omin neuvoinne antaisitte minulle vapauden, jos minut\nvangitaan, leipää, jos minua näännytetään nälkään, lohdutusta, jos\nminulle tuotetaan murhetta, ennenkuin, sanon, olette vielä saaneet\nmerkitystä, tämä veli, jonka tänään otatte yhdistykseenne, jos\nmonsieur sen sallii, -- lisäsi hän kääntyen Marat'n puoleen, -- tämä\nveli on maksanut veronsa luonnolle, sillä edistys käy ontumalla,\nvalaistus on hidasta, ja paikasta, mihin hän sortuu, kukaan teistä ei\nhäntä pelasta...\n\n-- Te petytte, mainehikas veli, -- virkkoi lempeä ja läpitunkeva\nääni, jonka pehmeä sävy miellytti Rousseauta; -- yhdistyksessä, johon\nsuvaitsette liittyä, on enemmän kuin luulette. Siinä sykähtelee\nmaailman koko tulevaisuus, -- tiedättehän, että tulevaisuus merkitsee\ntoivoa ja tietoa. Tulevaisuus on Jumala, joka on antava valonsa\nmaailmalle, koska hän on luvannut sen antaa. Ja Jumala ei voi\nvalehdella.\n\nTästä ylevästä kielestä kummastuneena Rousseau katsahti sinnepäin\nja tunsi puhujan samaksi, vielä nuoreksi mieheksi, joka oli hänelle\nhaastellut aamulla parlamentinistunnon aikana. Tämä verraten\nhuolehditusti ja varsinkin hyvin arvokkaasti mustiin puettu\nmies seisoi lavan toista sivua vasten, ja hänen pehmeän valon\nkirkastamat kasvonsa säteilivät kaikessa luontaisessa kauneudessaan,\nviehättävyydessään ja ilmeikkyydessään.\n\n-- Ah, -- sanoi Rousseau, -- tieto, pohjaton kuilu! _Te_ puhutte\nminulle tiedosta, lohdusta, tulevaisuudesta, lupauksista! Joku\ntoinen puhuu aineesta, ankaruudesta ja väkivallasta. Ketä uskoa?\nVeljeskunnassa käy siis kuin maailman ahnaassa susilaumassa,\njoka liikkuu yläpuolellamme? Susia ja lampaita! Kuunnelkaa siis\nuskontunnustustani, koska ette ole sitä kirjoistani lukeneet.\n\n-- Kirjanne, -- huudahti Marat, -- ovat yleviä, sen myönnän; mutta\nne ovat haaveita. te olette hyödyllinen samassa määrässä kuin\nPythagoras, Solon ja viisastelija Cicero. Te osoitatte onnen,\nmutta keinotekoisen, tavoittamattoman, saavuttamattoman hyvän; te\nmuistutatte sellaista henkilöä, joka tahtoisi elättää nälkiintynyttä\njoukkoa auringon enemmän tai vähemmän sateenkaaren värisiksi\nkirjavoittamilla saippuakuplilla.\n\n-- Oletteko nähnyt, -- sanoi Rousseau rypistäen kulmiaan, -- suurten\nluonnonmullistusten tapahtuvan valmistuksitta? Oletteko nähnyt\nihmisen syntymisen, tuon jokapäiväisen ja kuitenkin suurenmoisen\ntapahtuman? Oletteko nähnyt hänen syntyvän keräämättä yhdeksän\nkuukauden aikana ainetta, voimaa ja elämää äitinsä kupeista? Oh, te\ntahdotte, että teoilla synnyttäisin maailman uudestaan?... Se ei\nolisi uudestisyntymistä, monsieur, vaan kumousta!\n\n-- Siis, -- vastasi nuori kirurgi kiivaasti, -- siis ette tahdo\nriippumattomuutta, ette tahdo vapautta?\n\n-- Päinvastoin, -- väitti Rousseau, -- sillä riippumattomuus on\nihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä\nja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon\nyhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla.\nMinä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen\nkasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen,\nniinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä\nyhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta\nliittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut:\nedistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.\n\nMarat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.\n\n-- Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, -- virkkoi hän, --\nVergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka\nfilosofia tahtoisi todellistuttaa.\n\nRousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että\nhänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa\noli nimitetty rajuksi uudistajaksi.\n\nHän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja\naran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa\nsaanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.\n\nPuheenjohtaja nousi.\n\n-- Oletteko kuulleet? -- kysyi hän kokoontuneilta.\n\n-- Olemme, -- vastasivat läsnäolijat.\n\n-- Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme\nyhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?\n\n-- Kyllä, -- myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei\nosoittanut suurta yksimielisyyttä.\n\n-- Tehkää sitten vala, -- sanoi puheenjohtaja Rousseaulle.\n\n-- Minulle olisi ikävää, -- vastasi filosoofi tavallaan ylpeästi, --\ntuottaa mielipahaa eräille tämän yhdistyksen jäsenille, ja minun on\nvielä toistettava äskeiset sanani; ne ovat vakaumukseni ilmaisu, jos\nolisin puhuja, pukisin ne mieltäkiehtovaan asuun; mutta kieleni on\nuppiniskainen ja pettää aina ajatukseni, kun vaadin siltä välitöntä\ntulkintaa.\n\n-- Tahdon lausua, että syrjässä tästä yhdistyksestä teen enemmän\nmaailmalle ja teille kuin tekisin uutterasti noudattamalla\nteidän tapojanne. Jättäkää minut siis töihini, heikkouteeni,\nyksinäisyyteeni. Olen sanonut, että kallistun hautaa kohti: huolet,\nsairaus, kurjuus työntävät minua sinne tehokkaasti. Te ette voi\nhidastuttaa tätä luonnon suurta työtä; jättäkää minut, minä en\nsovellu kulkemaan ihmisten parissa, minä vihaan ja pakenen heitä.\nKuitenkin palvelen heitä, koska itsekin olen ihminen ja koska heitä\npalvellessani kuvittelen heidät paremmiksi kuin ovat. Nyt olette\nkuulleet koko ajatukseni; en enää virka sanaakaan.\n\n-- Kieltäydytte siis valasta? -- kysyi Marat hiukan liikutettuna.\n\n-- Kieltäydyn varmasti; en tahdo liittyä yhdistykseen, liian monet\ntodistukset osoittavat minulle, että olisin siinä hyödytön.\n\n-- Veli, -- sanoi tuntematon sovittavalla äänellä, -- sallikaa\nminun nimittää teitä siksi, sillä olemme todellakin veljiä kaiken\nihmishengen laskelmoimisen ulkopuolella. Veli, älkää antako\nhetkellisen, joskin hyvin luonnollisen närkästyksen pidättää\nitseänne; uhratkaa hiukan oikeutetusta ylpeydestänne; tehkää meidän\ntähtemme, mikä teille on vastenmielistä. Teidän neuvonne, teidän\nmielipiteenne, teidän läsnäolonne tietää valoa! Älkää työntäkö meitä\npoissaolonne ja kieltäymyksenne kaksinkertaiseen yöhön.\n\n-- Te erehdytte, -- virkkoi Rousseau, -- minä en riistä teiltä\nmitään, koska en teille milloinkaan antaisi enempää kuin olen\nantanut koko maailmalle, ensimäiselle kirjojani avaavalle lukijalle,\nsanomalehtien ensimäiselle tulkinnalle. Jos tahdotte Rousseaun nimen\nja olemuksen...\n\n-- Me tahdomme! -- huudahtivat useammat äänet kohteliaasti.\n\n-- Ottakaa silloin kokoelma teoksiani, asettakaa ne puheenjohtajanne\npöydälle, ja kun vetoatte mielipiteisiin ja minun vuoroni tulee\nlausua omani, avatkaa kirjani, niin löydätte sieltä ajatukseni,\nmielipiteeni.\n\nRousseau astahti lähteäkseen.\n\n-- Hetkinen! -- virkkoi kirurgi; -- tahto on vapaa, kuuluisan\najattelijan yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin; mutta olisi kaiketi\nsäännötöntä laskea pyhäkköömme maallikko, joka minkään, edes\näänettömän lupauksen sitomatta voisi, silti olematta epärehellinen\nmies, ilmaista mysteeriomme.\n\nRousseau maksoi takaisin hänen äskeisen säälinhymynsä.\n\n-- Vaaditte minulta siis vaiteliaisuusvalaa? -- virkkoi hän.\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Olen valmis.\n\n-- Olkaa hyvä ja lukekaa kaava, veli esimies, -- kehoitti Marat.\n\nEsimies lukikin seuraavan kaavan:\n\n\"Minä vannon suuren, ikuisen Jumalan, maailman kaikkeuden luojan\nja ylempieni sekä minua ympäröivän kunnioitettavan seuran edessä,\netten koskaan ilmaise, tee tunnetuksi tai kirjoita mitään siitä,\nmitä silmieni nähden tapahtui, tuomiten itseni varomattomasti\nmenetellessäni rangaistavaksi suuren perustajan ja ylempieni lakien\nmukaan sekä isieni vihan ansainneeksi.\"\n\nRousseau kohotti jo kättänsä, kun tuntematon, joka oli kuunnellut ja\nseurannut väittelyä jonkinlaisella kenenkään häneltä kiistämättömällä\narvovallalla, vaikka hän itse oli ollut joukkoon sekaantuneena,\nlähestyi puheenjohtajaa, kuiskaten hänen korvaansa muutaman sanan.\n\n-- Se on totta, -- vastasi esimies.\n\nJa hän lisäsi;\n\n-- Te olette ihminen ettekä veljeskunnan jäsen, olette kunniallinen\nmies, joka olette saapunut seuraamme vain lähimäisenämme. Luovumme\ntässä senvuoksi ominaisuudestamme pyytääksemme teitä ainoastaan\nkunniasanallanne vakuuttamaan unohtavanne kaiken, mitä on välillämme\ntapahtunut.\n\n-- Niinkuin aamuhetken unelman; vannon sen kautta kunniani, --\nvastasi Rousseau liikutettuna.\n\nTämän lausuttuaan hän lähti, ja monet jäsenistä hänen jälkeensä.\n\n\n\n\n3.\n\nSelostus.\n\n\nToisen ja kolmannen arvoluokan jäsenten poistuttua jäi looshiin\nvain seitsemän veljeä. Nämä olivat seitsemän päämiestä. He tunsivat\ntoisensa merkkien avulla, jotka todistivat, että heidät oli vihitty\nkorkeimpaan luokkaan.\n\nHeidän ensimäisenä huolenaan oli sulkea ovet; ja kun ovet olivat\nsuljetut, heidän puheenjohtajansa ilmaisi itsensä, näyttämällä\nsormusta, johon oli kaiverrettu salaperäiset kirjaimet L.P.D.\n\nTämän presidentin toimena oli veljeskunnan ylin kirjeenvaihto.\nHän oli kosketuksissa kuuden muun mestarin kanssa, jotka asuivat\nSveitsissä, Venäjällä, Ameriikassa, Ruotsissa, Espanjassa ja\nItaliassa.\n\nHän toi muutamia tärkeimpiä virkatovereiltansa saamiansa asiakirjoja\nesittääkseen ne arvokkaampien vihittyjen piirille, johon kuuluvat\nolivat muiden yläpuolella ja häntä itseään alempana.\n\nOlemme tunteneet tämän päällikön Balsamoksi.\n\nTärkein näistä kirjeistä sisälsi uhkaavan uutisen. Se saapui\nRuotsista ja oli Svedenborgin kirjoittama.\n\n\"Valvokaa etelässä, veljet!\" sanoi hän. \"Sen hehkuva vaikutus on\nsynnyttänyt kavaltajan. Tuo kavaltaja on saattava teidät turmioon.\n\n\"Valvokaa Pariisissa, veljet! Kavaltaja oleskelee siellä;\nveljeskunnan salaisuudet ovat hänen käsissään, häntä yllyttää vihan\ntunne.\n\n\"Minä kuulen ilmiannon kumeasta siipien suhinasta, kuiskailevasta\näänestä. Näen kauhean koston, mutta ehkä se saapuu liian myöhään.\nSillävälin, veljet, valvokaa, valvokaa! Toisinaan riittää kavaltava\nkieli, vaikka sen tiedot olisivat kuinkakin epätäydellisiä,\nperinpohjaisesti rikkomaan varsin taitavasti rakennetut\nsuunnitelmamme.\"\n\nVeljet katselivat toisiaan mykkinä kummastuksesta. Juron illuminaatin\n[kts. \"Lääkärin muistelmia\", 33. siv. Suom.] kieli, hänen ennalta\nnäkemisensä, jolle monet sattuvat esimerkit antoivat mahtavan\nvaikutusvoiman, synkistivät melkoisesti Balsamon johtamaa neuvostoa.\n\nHän itsekään, uskoen Svedenborgin selvänäköisyyteen, ei voinut\nvälttää vakavaa ja tuskallista vaikutusta, jonka hän kirjeen\nluettuansa sai.\n\n-- Veljet, -- lausui hän, -- tuo haltioitunut profeetta erehtyy\nharvoin. Valvokaa siis, kuten hän teitä kehoittaa. Nyt tiedätte yhtä\nhyvin kuin minäkin, että taistelu alkaa. Älkäämme antako noiden\nnaurettavien vihollisten voittaa itseämme, vihollisten, joiden vallan\nperustuksia me täydessä turvassa kaivamme. Heidän käytettävinään on,\nälkää unohtako sitä, rahalla ostettuja puoluelaisia. Se on voimakas\nase tässä maailmassa niiden sielujen keskuudessa, jotka eivät näe\najallisen elämän rajoja kauemmaksi. Veljet, kavahtakaamme palkattuja,\nkavaltajia.\n\n-- Tuo pelko näyttää minusta lapselliselta, -- virkkoi eräs ääni; --\npäivä päivältä kasvaa voimamme, ja meitä johtavat loistavat nerot ja\ntarmokkaat kädet.\n\nBalsamo kumarsi imartelijaa ylistyksestä.\n\n-- Niin, mutta, kuten mainehikas presidenttimme sanoi, petos hiipii\nkaikkialle, -- vastasi eräs veljistä, joka ei ollut kukaan muu kuin\nhaavalääkäri Marat. Nuoruudestaan huolimatta oli hänet ylennetty\nkorkeampaan arvoon, jonka vuoksi hän nyt ensi kertaa oli saapuvilla\nneuvoskunnan istunnossa. -- Muistakaa, veljet, että laittamalla\nsyötin kaksinkertaiseksi voi kaapata suuremman saaliin. Jos hra de\nSartines kukkarollisella kultarahoja kykenee ostamaan salaisuuden\njoltakulta vähäpätöiseltä veljeltämme, voi ministeri miljoonalla tai\narvonimen lupauksella ostaa sen joltakulta ylemmistämme. Ja eiväthän\nmeillä alempiarvoiset veljet mitään tiedä.\n\n-- He tietävät korkeintaan muutamia toveriensa nimiä, ja nämä nimet\neivät mitään tähdellistä ilmaise. Perussääntömme ovat ihmeellisesti\nlaaditut, mutta niiden luonne on ilmeisen ylimysvaltainen; alemmat\neivät tiedä mitään, eivät voi mitään; heidät kutsutaan kuulemaan\ntai puhumaan turhanpäiväisiä asioita; ja kuitenkin he aikaansa\nja rahojansa uhraamalla lujittavat rakennustamme. Ajatelkaahan,\nnuo temput hankkivat meille ainoastaan kiveä ja muurisavea; mutta\nvoisitteko tiileittä ja laastitta rakentaa taloa? Ka, tuosta\ntyöstä suoritetaan pieni palkka, ja kuitenkin pidän minä sen\ntekijöitä samanarvoisina kuin arkkitehtiä, jonka suunnitelma luo\nja elävöittää koko homman; ja minä pidän heitä hänen arvoisinaan\nsiksi, että he ovat ihmisiä, ja koska ajattelijan silmissä jokainen\nihminen on toisensa vertainen, hän kun kantaa osansa kurjuudesta ja\nkohtalon kohluista yhtä hyvin kuin toinenkin ja hän kun on vielä\nsuuremmassakin vaarassa saada surmansa putoavasta kivestä tai\nmurskautua särkyvien telineitten alle.\n\n-- Minä keskeytän teidät, veli, -- virkkoi Balsamo. -- Te siirrytte\npois kysymyksestä, jonka pitäisi olla huomiomme ainoana esineenä.\nTeidän vikanne on innostua liiaksi ja yleistää keskustelut. Tänään\nei ole selviteltävä, onko perussääntömme hyvä vai huono, vaan\nylläpidettävä tuon perussäännön lujuutta ja eheyttä. Jos tahtoisin\nväitellä kanssanne, niin vastaisin: Ei, ohjauksen mukaan liikkuva\ntyökalu ei ole luovan neron vertainen; työntekijää ei voi verrata\narkkitehtiin; käsivarsi ei ole aivojen arvoinen.\n\n-- Jos herra de Sartines vangitsee jonkun alimmista veljistämme,\n-- huudahti Marat kiihtyneenä, -- eikö hän yhtä hyvin lähetä häntä\nBastiljiin nääntymään kuin teidät tai minut?\n\n-- Sen myönnän; mutta siitä koituu vahinkoa vain yksilölle eikä\nveljeskunnalle, jonka menestyksen täytyy meille olla kaikkea muuta\nkallimpaa. Mutta jos ylimestarimme vangitaan, niin salaliitto\npysähtyy; sillä kenraalin puutteessa sotajoukko menettää taistelun.\nVeljet, huolehtikaa siis päällikköjenne turvallisuudesta!\n\n-- Kyllä, matta huolehtikoot he myöskin meidän turvallisuudestamme.\n\n-- Se on heidän velvollisuutensa.\n\n-- Ja rangaistakoon heidän virheensä kaksinkertaisesti.\n\n-- Vielä kerran, veljeni, te siirrytte veljeskuntamme\nperussäännöistä. Ettekö tiedä, että vala, joka sitoo yhdistyksemme\njäsenet, on sama, ja että kaikkiin sovellutetaan samat rangaistukset?\n\n-- Suuret ne aina välttävät.\n\n-- Se ei ole mestariemme mielipide, veljet; kuunnelkaa, mitä\nennustajamme Svedenborg, joka on etevimpiä joukossamme, sanoo\nkirjeensä lopulla; näin hän lisää:\n\n\"Onnettomuuden aiheuttaa eräs korkea-arvoinen jäsen, jolla on\nhyvin tärkeä asema veljeskunnassa, tai ellei hän täsmälleen sitä\naiheutakaan, hän ei silti ole vähemmän syypää. Muistakaa, että tuli\nja vesi voivat liittoutua: toinen antaa valon, toinen saattaa salat\nilmi. Valvokaa, veljet! Varokaa kaikkea ja kaikkia! Valvokaa!\"\n\n-- Toistakaamme siis, -- virkkoi Marat, takertuen Balsamon puheessa\nja Svedenborgin kirjeessä siihen puoleen, mitä hän tahtoi painostaa,\n-- toistakaamme siis meitä sitova vala ja päättäkäämme noudattaa sitä\nkaikessa ankaruudessaan, olkoon pettäjä tai petoksen aiheuttaja ken\ntahansa.\n\nBalsamo mietti hetkisen ja nousten istuimeltaan lausui sitten\nhitaalla, juhlallisella ja peloittavalla äänellä sanat, jotka\nlukijamme jo kerran ovat nähneet:\n\n\"Ristiinnaulitun Pojan nimessä vannon murtavani lihalliset siteet,\nmitkä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon,\nsukulaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, päälliköihin,\nhyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle olen luvannut\nuskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelustani.\n\n\"Vannon ilmoittavani päällikölle, jonka veljeskunnan sääntöjen mukaan\ntunnustan, kaiken, mitä olen nähnyt, tehnyt, havainnut, lukenut\ntai kuullut, oppinut tai arvannut, vieläpä tutkivani ja urkkivani\nsitäkin, mitä en ole saanut silmin nähdäkseni.\n\n\"Kunnioitan myrkkyä, rautaa ja tulta välikappaleina maapallon\npuhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lamauksella totuuden ja\nvapauden vihollisista.\n\n\"Minä alistun vaikenemisen lakiin: suostun kuolemaan kuin ukkosen\niskemänä, sinä päivänä kuin olen rangaistuksen ansainnut, ja odotan\nvalittamatta veitsen iskua, joka on tavoittava minut, missä maailman\nkolkassa lienenkin.\"\n\nSilloin nuo seitsemän miestä, jotka muodostivat tämän synkän seuran,\ntoistivat valan sanasta sanaan ja avopäin.\n\nSittekun nuo juhlalliset sanat olivat lausutut, virkkoi Balsamo;\n\n-- Olemme siis turvatut; älkäämme enää sekoittako sivuseikkoja\nkeskusteluumme. Minun on selostettava komitealle vuosikauden\ntärkeimmät tapaukset.\n\n-- Asiat, joiden johto Ranskassa on ollut minun huolenani, tarjoavat\nmielenkiintoa teidänlaisillenne valistuneille ja innokkaille hengille.\n\n-- Minä alotan.\n\n-- Ranska sijaitsee Euroopan keskellä niinkuin sydän sijaitsee\nruumiin keskessä; se elää, se elähdyttää. Sen vavahteluista on\netsittävä syy kaikkeen häiriöön ja sairauteen koko elimistössä.\n\n-- Olen siis saapunut Ranskaan ja ryhtynyt tutkimaan Pariisia\nkuten lääkäri tutkii sydäntä: olen kuunnellut, olen tunnustellut,\nolen kokeillut. Kun vuosi sitten tulin tänne, oli kuningaskunta\nvaipumassa; nykyisin tappavat sen paheet. Minun on täytynyt jouduttaa\ntämän kuolettavan mässäilyn ja irstailun vaikutusta ja siksi olen\nniitä suosinut.\n\n-- Yksi este oli tielläni; se este oli mies, joka, vaikka hän ei\nollut ensimäinen kuninkaasta, kuitenkin oli kuninkaan jälkeen\nvaltakunnan mahtavin.\n\n-- Hänellä oli muutamia niitä ominaisuuksia, jotka miellyttävät muita\nihmisiä. Tosin oli hän liian ylpeä, mutta hän käytti ylpeyttänsä\ntöittensä hyväksi; hän osasi lieventää kansan orjuutta uskottelemalla\nsille, jopa toisinaan näyttämälläkin sille, että se oli osana\nvaltiosta. Ja silloin tällöin neuvottelemalla sen kanssa sen omasta\nkurjuudesta hän kohotti lipun, kansallisen hengen lipun, jonka\nympärille joukot aina kerääntyvät.\n\n-- Hän vihasi englantilaisia, Ranskan luonnollisia vihollisia; hän\nvihasi hallitsijan lemmittyjä työtätekevien luokkien luontaisina\nvihollisina. Ka, jos tuo mies olisi ollut vallantavoittelija, jos\nhän olisi kuulunut meihin, jos hän olisi astunut meidän teitämme,\ntoiminut tarkoitusperäämme varten, olisin häntä säästänyt, olisin\nkannattanut hänen valtaansa, olisin tukenut häntä kaikin keinoin,\njotka voin suojattejani avustaakseni luoda; sillä madonsyömän\nkuningasvallan paikkailemisen asemesta olisi hän sen meidän kanssamme\nmäärättynä päivänä kukistanut. Mutta hän kuului ylimysluokkaan,\nhänellä oli synnynnäinen kunnioitus ensimäistä arvoastetta kohtaan,\njota hän ei tahtonut tavoitella, monarkiaa kohtaan, jonka kimppuun\nhän ei uskaltanut hyökätä. Kuningasta halveksiessaan hän silti\nsäästi kuningasvaltaa, tekipä enemmänkin, hän asettui kilveksi\ntuolle kuningasvallalle, jota vastaan meidän iskumme kohdistuvat.\nParlamentti ja kansa, jotka suuresti kunnioittivat tätä elävää salpaa\nkuninkaallisia etuoikeuksia laajentavan anastushalun edessä, pysyivät\nitsekin kohtuullisina vastustuksessaan, ollen varmoja voimakkaasta\navusta, kun hetki tulisi.\n\n-- Käsitin tilanteen. Ryhdyin kukistamaan hra de Choiseulia.\n\n-- Tämän mahtavan työn, johon kymmenen vuoden aikana oli liittynyt\nniin paljon vihaa ja harrastuksia, aloitin ja lopetin muutamassa\nkuukaudessa keinoilla, joita on tarpeetonta teille mainita.\nSalaseikalla, joka on osana voimastani, sitä suuremmasta, kun se\nvoima pysyy iäti kätkettynä kaikkien silmiltä ja ilmenee ainoastaan\nvaikutuksissaan, olen kukistanut, karkoittanut hra de Choiseulin ja\nsen seurauksena aikaansaanut pitkän sarjan mielipahaa, pettymyksiä,\nvoivotuksia ja suuttumusta.\n\n-- Ja nyt kantaa työ hedelmiänsä; nyt koko Ranska vaatii Choiseulia\ntakaisin ja nousee palauttaakseen hänet, kuten orvot kohottavat\nkatseensa taivaan puoleen, kun Jumala on temmannut heiltä isän.\n\n-- Parlamentit käyttävät ainoata oikeutta, mikä niillä on,\nelottomuutta. Ne lakkaavat toimimasta. Hyvin järjestetyssä\nruumiissa, jollainen ensiluokkaisen valtion pitää pila, yhden\ntärkeimmän elimen halvautuminen tietää kuolemaa; ja parlamentti on\nyhteiskuntaruumiille, mitä vatsa on ihmiselle; kun säädyt eivät enää\ntoimi, niin kansa, valtion sisukset, ei enää tee työtä eikä siis enää\nsuorita maksuja; kulta, valtioruumiin veri, tyrehtyy.\n\n-- Tahdotaan tietenkin taistella, mutta kuka voi taistella kansaa\nvastaan? Sitä ei tee armeija, tämä kansakunnan tytär, joka syö\nmaalaisen leipää, joka juo viinitarhurin viiniä. On jälellä\nvain kuninkaan talous-, etuoikeutetut osastot, henkivartijat,\nsveitsiläiset, muskettisoturit, kaikkiaan tuskin viisi- tai\nkuusituhatta miestä! Mitä voi tuo kourallinen kääpiöitä, kun kansa\njättiläisenä nousee?\n\n-- Nouskoon se siis, nouskoon! -- huusivat useat äänet.\n\n-- Niin, niin, työhön! -- innostui Marat.\n\n-- Nuori mies, en ole vielä kysynyt teidän mielipidettänne, --\nvirkkoi Balsamo kylmästi.\n\n-- Tämä joukkojen kapinallinen kiihtymys, -- jatkoi hän, -- tämä\nheikkojen, mutta lukumääränsä vuoksi voimakkaaksi käyneiden kapina\neristettyä mahtajaa vastaan, voisi vähemmän perinpohjaisten,\npuolikypsyneiden, vähän kokeneiden toimesta heti alottaa\nvaikutuksensa ja saavuttaisi vauhtiakin niin helposti, että se\nminua peloittaa. Mutta minä olen miettinyt, minä olen tutkinut.\nMinä olen astunut itse kansan keskuuteen ja sen asuun puettuna,\nsen kärsivällisyydellä varustettuna, sen muokkaamattoman karkeuden\nitselleni lainaten olen katsellut sitä niin läheltä, että olen\nsulautunut kansaan. Minä tunnen sen siis tänään. En siis enää sen\nsuhteen erehdy. Se on voimakas, mutta se on tietämätön; se on\närtyisä, mutta se ei kanna kaunaa; sanalla sanoen se ei vielä ole\nkypsä kapinaan, siihen, mitä minä kapinalla ymmärrän ja sellaiseen,\njota minä tahdon. Siltä puuttuu oppia, joka näyttää sille tapahtumat\nesimerkin ja hyödyllisyyden kaksoisvalossa; siltä puuttuu omien\nkokemustensa muisto.\n\n-- Se muistuttaa niitä rohkeita nuorukaisia, joiden olen nähnyt\nkansanjuhlissa Saksassa kilvoitellen nousevan laivan mastoon, minkä\nhuippuun maavouti oli ripustuttanut sianliikkiön tai hopeapikarin.\nHe hyökkäsivät kuumina kiihkosta ja kiipesivät ihmeteltävällä\nnopeudella; mutta perille päästessään, kun enää vain oli käsivarsi\nojennettava palkintoa tavoittamaan, heidän voimansa uupuivat ja he\nlaskeutuivat alas kansajoukon ilkkuessa.\n\n-- Se tapahtui heille ensi kerralla, kuten teille juuri sanoin;\ntoisella kertaa he säästivät voimiaan ja hengitystään, mutta\nottamalla liiaksi aikaa he tappasivat hitaudesta, niinkuin ennen\nolivat tehneet liiallisen kiireen vuoksi. Kolmannella kerralla he\nvihdoin valitsivat keskitien kiirehtimisen ja hitauden välillä\nja tällä kertaa he onnistuivat. Kas siinä suunnitelma, jota olen\nmiettinyt. Yrityksiä, yhä uusia yrityksiä, jotka lakkaamatta\nlähentävät meitä päämaaliin, kunnes tulee päivä, jolloin pettämätön\nmenestys sallii meidän sen saavuttaa.\n\nBalsamo lakkasi puhumasta, ja lakatessaan puhumasta hän katsahti\nkuulijoihinsa, joita kuohuttivat kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden\nintohimot.\n\n-- Puhukaa, veli, -- virkkoi hän Marat'lle, joka oli kaikkia muita\nkiihkeämpi.\n\n-- Esitän sanottavani lyhyesti, -- lausui Marat; -- yritykset\nnukuttavat kansoja, milloin eivät lannista niiden rohkeutta.\nKokeileminen on Geneven kansalaisen hra Rousseaun oppia, tuon\nsuuren runoilijan, mutta hitaan ja arkailevan neron, hyödyttömän\nkansalaisen, jonka Plato olisi karkoittanut tasavallastansa! Odottaa,\nyhä odottaa! Maalaisväestön vapauttamisesta, Pariisin nuijakapinasta\nasti [Kaarlo VI:n aikana, jolloin kapinaan nousseet pariisilaiset\nkäyttivät nuijia aseinaan, Suom.] olette te jo odottaneet neljäsataa\nvuotta! Laskekaa odottaessa kuolleet sukupolvet ja rohjetkaa\nvieläkin ottaa tulevaisuuden tunnuslauseeksi tuo turmiollinen sana:\n_odottakaamme!_ Rousseau puhuu meille siitä vastustuksesta, jollaista\ntehtiin suurella vuosisadalla, kuten vastustivat markiisien edessä\nja kuninkaan jalkojen juuressa Molière huvinäytelmissään, Boileau\nsatiireissaan ja la Fontaine saduissaan.\n\n-- Vaivaista ja heikkoa vastustusta, joka ei ole vaaksan vertaa\nedistänyt ihmisyyden asiaa. Pienet lapset toistelevat noita\nverhottuja opinkappaleita niitä ymmärtämättä ja nukahtavat niitä\nkertaillessaan. Myös Rabelais on teidän mielestänne politikoinut;\nmutta sille valtioviisaudelle nauretaan, eikä kukaan siitä paranna\ntapojansa. Ka, oletteko kolmeensataan vuoteen nähneet ainoatakaan\nväärinkäytöstä poistettavan? Kylliksi runoilijoita, kylliksi\nteoreetikkoja! Töitä, toimintaa! Olemme jo kolmen vuosisadan kuluessa\nRanskaa lääkinneet, mutta nyt on aika kirurgin vuorostaan esiintyä\nleikkelyveitsi ja saha kädessä. Yhteiskunta potee kuolemanvihoja,\npysäyttäkäämme mädännys raudalla. Odottakoon ken nousee pöydästä\nlevähtääkseen pehmeillä nurmilla, joiden ruusunlehvät hän orjillaan\npuhalluttaa pois; sillä tyydytetty vatsa synnyttää aivoissa\nkutkuttavia höyryjä, jotka niitä elvyttävät ja saattavat tuntemaan\nonnea. Mutta nälkä, kurjuus, epätoivo eivät tule ravituiksi eivätkä\nlöydä lohtua säkeistöistä, mietelauseista ja kertomarunoista. Ne\nkohottavat äänekkäitä huutoja suurissa kärsimyksissään. Kuuro, ken ei\nnoita valituksia kuule; kirottu, ken ei niihin vastaa. Kapina, vaikka\nsen täytyisi tukehtuakin, valaisee mieliä enemmän kuin kymmenen\nvuosisadan ohjeet, enemmän kuin kolmen vuosisadan esimerkit; se\nvalaisee kuninkaat, elleipä heitä kukistakaan. Ja siinä on paljon,\nsiinä on kylliksi!\n\nImarteleva sorina purkautui muutamien huulilta.\n\n-- Missä ovat vihollisemme? -- jatkoi Marat. -- Meidän\nyläpuolellamme: he vartioivat palatsin porttia, he ympäröivät\nvaltaistuimen askelmia. Tällä valtaistuimella on palladiumi, jota he\nsuojelevat huolellisemmin ja pelokkaammin kuin troijalaiset Pallaan\nkuvapatsasta. Tämä palladiumi, joka tekee heidät kaikkivaltiaiksi,\nrikkaiksi ja röyhkeiksi, on kuningasvalta. Tähän kuninkuuteen\nei pääse käsiksi muuta kuin kulkemalla sen vartijain ruumiiden\nyli, samaten kuin ei voi päästä koskemaan kenraaliin lyömättä\nhäntä suojelevia pataljoonia. No niin, paljon pataljoonia on\nhistorian kertoman mukaan kukistettu, paljon kenraaleja on vangittu\nDareioksesta kuningas Jeaniin, Reguluksesta Duguescliniin asti.\n\n-- Kukistakaamme henkivartijasto, niin pääsemme käsiksi epäjumalaan;\nlyökäämme ensin vartijat, niin sitten lyömme päällikön. Hovilaisiin,\naatelisiin, ylimystöön kohdistettakoon ensimäinen hyökkäys,\nvasta viimein kuninkaaseen. Laskekaa etuoikeutetut päät: niitä\non tuskin kahtasataatuhatta. Käyskennelkää terävä raippa kädessä\nsiinä puutarhassa, jota nimitetään Ranskaksi, ja katkokaa nuo\nkaksisataatuhatta päätä kuten Tarquinius katkoi Latiumin unikot, niin\ntekonne on tehty. Silloin teillä on ainoastaan kaksi mahtia toisiaan\nvastassa: kansa ja kuninkuus. Koettakoon silloin kuninkuus, tuo\nvertauskuva, taistella kansan jättiläistä vastaan, niin saatte nähdä.\nKun kääpiöt tahtovat kukistaa kolossin, ne alkavat jalustasta; kun\npuunhakkaajat haluavat kaataa tammen, he käyvät sen kimppuun tyvestä.\nPuunhakkaajat, puunhakkaajat, tarttukaamme kirveeseen, iskekäämme\ntammen juuriin, niin vanha, ylväslatvainen puu suutelee tuotapikaa\nhiekkaa!\n\n-- Ja murskaa teidät kuin kääpiöt kaatuessaan päällenne, te\nonnettomat! -- huudahti Balsamo jyrisevällä äänellä. -- Ah, te\nraivoatte runoilijoita vastaan ja itse käytätte puheessanne\nkuvikkaampia vertauksia kuin heidän! Veli, veli, -- jatkoi hän\nkääntyen Marat'n puoleen, -- kuulkaahan, te olette lainannut nuo\nlauseet jostakin ullakkokamarissanne valmistelemastanne romaanista.\n\nMarat punehtui.\n\n-- Tiedättekö, mitä vallankumous on? -- jatkoi Balsamo. -- Minä niitä\nolen nähnyt kaksisataa, joten voin sen teille sanoa. Olen nähnyt\nmuinaisen Egyptin, Assyrian, Kreikan, Rooman sekä aikaisemmat että\nkeisarikunnan taantumisen vaiheissa tapahtuneet vallankumoukset. Olen\nnähnyt vallankumoukset keskiajalla, jolloin kansakunnat vyöryivät\ntoistensa päälle, itämaat länsimaita, länsimaat itämaita vastaan, ja\ntoisiaan ymmärtämättä teurastivat toisiansa. Paimentolaiskuninkaista\nmeidän päiviimme saakka on tehty kenties sata vallankumousta. Ja\nvielä tällä hetkellä valitatte orjuuttanne. Vallankumouksista\nei siis ole mitään hyötyä. Miksi niin? Siksi, että niitä, jotka\nvallankumouksia valmistelivat, kaikkia vaivasi sama huimaus: he\nkiirehtivät liiaksi.\n\n-- Kiirehtiikö Jumala, kiirehtiikö Hän, joka johtaa maailman\nkumoukset? -- lisäsi Balsamo.\n\n-- Kaatakaa, kaatakaa tammi! -- huudatte te, -- ettekä ota\nhuomioon, että tammi, joka tarvitsee sekunnin kaatumiseensa,\nkukistuessaan peittää niin suuren maa-alan, että täyteen laukkaan\nkannustettu hevonen tarvitsee kolmekymmentä sekuntia sen poikitse\njuostakseen. Ja kun niillä, jotka kaatavat tammen, ei olisi aikaa\nväistää odottamatonta romahdusta, he yllättyvät, murskautuvat ja\nmenehtyvät sen suunnattomasti haarautuvien oksien alle. Tätäkö te\ntahdotte? Minulta ette sitä saa. Jumalan tavoin olen osannut elää\nkaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä ihmisikää. Kuin Jumala\nolen ikuinen. Kuin Jumala olen osoittautuva pitkämieliseksi. Minulla\non omani, teidän, maailman kohtalo tämän käteni kämmenessä. Kukaan\nei saa minua avaamaan tätä jylisevillä totuuksilla täytettyä kouraa,\nellen suostu sitä avaamaan. Se sisältää salaman, sen tiedän; niin,\nmutta salama säilyy siellä kuin Jumalan kaikkivaltiaassa oikeassa\nkädessä.\n\n-- Messieurs, messieurs, jättäkäämme nämä liian ylhät korkeudet ja\nastukaamme takaisin maahan.\n\n-- Hyvät herrat, sanon sen teille yksinkertaisesti ja vakaumuksella,\naika ei ole vielä tullut. Hallitseva kuningas on viimeinen heijastus\nsuuresta kuninkaasta, jota kansa yhä kunnioittaa, ja tässä\nhimmenevässä majesteetissa on vielä jotakin kylliksi häikäisevää\nteidän pienten närkästystenne salamain vastapainoksi. Hän on\nkuningas, ja hän kuolee kuninkaana; hänen sukunsa on uhmaista,\nmutta puhdasta. Hänen alkuperänsä voitte lukea hänen otsastansa,\nliikkeistänsä, äänestänsä. Tämä kuningas on aina pysyvä kuninkaana.\nJos hänet kukistatte, niin tapahtuu mitä tapahtui Kaarlo I:lle;\nhänen pyövelinsä lankeavat kasvoilleen hänen eteensä, ja hänen\nonnettomuutensa harrastajat suutelevat loordi Capelin tapaan pyövelin\nkirvestä, joka on katkaissut heidän herransa pään.\n\n-- No niin, hyvät herrat, te kaikki tiedätte, että Englanti kiirehti\nliiaksi. Kuningas Kaarlo I tosin kuoli mestauslavalla; mutta Kaarlo\nII, hänen poikansa, kuoli valtaistuimella.\n\n-- Odottakaa, odottakaa, messieurs; sillä ajat alkavatkin jo käydä\notollisiksi.\n\n-- Te tahdotte hävittää liljat. Meidän kaikkien kilpikirjoituksenamme\non _lilia pedlbus destrue_, mutta on välttämätöntä, ettei ainoakaan\njuuri säily jättämään Ludvig Hurskaan kukkaselle uudelleenpuhkeamisen\ntoivoa. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Jotta kuningasvalta\niäksi kukistuisi, on välttämätöntä, että sen lumousvoima ja olemus\nheikkenevät. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Odottakaa, kunnes\nkuninkuus ei enää ole pappisvirka, vaan pelkkä maallinen toimi,\nkunnes sitä ei enää harjoiteta temppelissä, vaan kauppakojussa.\nSillä se mikä kuninkuudessa on pyhintä, Jumalan ja kansojen kautta\nvuosisatojen säätämä laillinen kruununperimys, on ainaiseksi\nkatkeava! Odottakaa, odottakaa! Tämä voittamaton, tuo ylipääsemätön\neste, joka on asetettu meidän, mitättömien ihmisten, ja noiden\nmelkein jumalallisten olentojen välille, tuo laillisuudeksi nimitetty\nraja, jonka yli kansat eivät ole uskaltaneet astua, majakan\ntavoin välkkyvä sana, joka tähän asti on kuningasvallan suojellut\nhaaksirikolta, tuo sana on sammumassa sallimuksen salaperäisestä\nhenkäyksestä.\n\n-- Niin, _dauphine_, joka on kutsuttu Ranskaan jatkamaan\nkeisarillisen veren sekoituksella kuningasten sukua, prinsessa, joka\njo vuosikauden on ollut naimisissa Ranskan valtaistuimen perijän\nkanssa... Tulkaa lähemmäksi, messieurs, sillä minä pelkään, että\nsanani kaikuisivat teidän piirinne ulkopuolelle.\n\n-- No sitten? -- kysyivät nuo kuusi päällikköä levottomina.\n\n-- Niin, hyvät herrat, kruununprinsessa on vielä neitsyt! Kaamea\nsorina, joka olisi karkoittanut pakosalle maailman kaikki kuninkaat,\nsillä niin paljon kiukkuista iloa ja kostonriemua siihen sisältyi,\npurkautui kuolettavana usvana näiden kuuden melkein toisiaan\nkoskettavan henkilön muodostamasta ahtaasta ryhmästä, jonka yli\nkumartui puhujalavallaan seisovan Balsamon pää.\n\n-- Asiain näin ollen, -- jatkoi Balsamo, -- voimme olettaa kaksi\nmahdollisuutta, jotka kumpikin ovat pyrkimyksillemme yhtä edulliset.\n\n-- Ensimäinen on, että dauphine jää hedelmättömäksi, ja silloin suku\nsammuu, eikä tulevaisuus tuota ystävillemme taisteluja, vaikeuksia\neikä huolia. Tälle kuoleman jo edeltäkäsin merkitsemälle suvulle\ntapahtuu niinkuin Ranskassa aina, kun kolme saman suvun kuningasta\non seurannut toisiaan valtaistuimella. Niin tapahtui Filip Kauniin\npojille: Ludvig Toraisalle, Filip Pitkälle ja Kaarlo IV:lle, jotka\nkuolivat jälkeläisittä, oltuaan kaikki kolme vallassa. Samoin\ntapahtui Henrik II:n pojille: Frans II:lle, Kaarlo IX:lle ja Henrik\nIII:lle, jotka myöskin kuolivat jälkeläisittä, sitten kun kaikki\nkolme olivat hallinneet. Heidän tavallaan nykyinen dauphin sekä\nProvencen kreivi ja Artois'n kreivi hallitsevat kaikki kolme, ja\nkaikki kolme kuolevat lapsettomina, kuten edellämainitut ovat\nkuolleet; se on kohtalon laki.\n\n-- Sitten, niinkuin Kaarlo IV:n, Capet suvun viimeisen edustajan\njälkeen tuli edellisten kuninkaitten syrjäsukulainen Valois'n Filip\nVI, niinkuin Henrik III:n jälkeen, joka oli viimeinen Valois'n\nsuvusta, tuli edellisen suvun sivuhaarasta Bourbonin Henrik IV,\nsamaten Artois'n kreivin jälkeen, joka on kohtalon kirjaan merkitty\nviimeisenä vanhemman sukuhaaran kuninkaana, seuraa ehkä joku\nCromwell tai Wilhelm Oranialainen, ollen vieras joko suvulle tai\nluonnolliselle vallanperimys-järjestykselle.\n\n-- Tätä lupaa meille ensimäinen otaksuma.\n\n-- Toinen mahdollisuus on, että kruununprinsessa ei jää\nhedelmättömäksi. Siinä juuri onkin sadin, johon vihollisemme suin\npäin syöksyvät, luullen meidät siihen pyydystävänsä. Oh, jos tämä\nruhtinatar ei jää hedelmättömäksi, jos dauphine tulee äidiksi,\nsilloin kaikkien riemuitessa hovissa -- luullessaan Ranskan\nkuningasvallan lujittuneen -- voimme mekin riemuita; sillä meidän\nhallussamme on niin hirveä salaisuus, että mikään tenhovoima, mikään\nmahti, mitkään ponnistukset eivät voi vaimentaa rikoksia, jotka tämä\nsalaisuus kätkee, eivätkä kykene lieventämään onnettomuutta, joka\ntulevalle kuningattarelle tästä raskaudesta koituu. Sillä perillisen,\njonka hän lahjoittaa valtaistuimelle, todistamme me helposti\näpäräksi, tuon raskauden julistamme aviorikoksesta johtuneeksi.\nTässä onnistumme siihen määrin, että verrattuna keinotekoiseen\nonneen, jonka taivas näyttää heille suoneen, hedelmättömyys olisi\nollut Jumalan lahja. Senvuoksi minä pidätyn, hyvät herrat; senvuoksi\nminä odotan, arvoisat veljet; senvuoksi katson hyödyttömäksi tällä\nhetkellä päästää valloilleen kansan intohimoja, joita käytän\nvaikuttavasti, kun aika on tullut.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, tunnette tämänvuotisen työn; näette miinojen\nedistymisen. Varmistukaa siis, että onnistumme vain niiden\nnerolla ja rohkeudella, jotka toimivat silminä ja aivoina, niiden\nuupumattomuudella ja työllä, jotka, edustavat käsivarsien voimaa,\nja vihdoin niiden uskolla ja hartaudella, joiden povessa sykkii\nliikkeemme sydän.\n\n-- Käsittäkää ennen kaikkea se sokean kuuliaisuuden välttämättömyys,\njoka saa ylimestarinnekin uhraamaan henkensä veljeskunnan säännöille\nniin pian kuin säännöt sitä vaativat.\n\n-- Nyt arvoisat herrat ja rakastetut veljet, päättäisin istunnon,\nellei olisi vielä eräs viittaus lausuttavana virheen johdosta.\n\n-- Suuri kirjailija, joka saapui tänään luoksemme ja joka olisi\nyhtynyt meihin, ellei erään veljemme ajaton into olisi peloittanut\ntuota arkaa sielua, se suuri kirjailija, sanon, oli oikeassa kokousta\nvastaan, ja minä pahoittelen onnettomuutena, että vieras siten\nojentelee veljiemme erästä osaa, joka tuntee huonosti säädöksemme\neikä ollenkaan tunne päämääräämme.\n\n-- Rousseau, joka kirjojensa viisasteluilla on vienyt voiton\nyhdistyksemme totuuksista, osoitti erään vian, jonka raivaisin\npois tulella ja miekalla, ellen vielä toivoisi voivani sitä\nvakuuttamisella parantaa. Erään veljemme itserakkaus ilmeni meille\nturmiolliseen suuntaan. Hän saattoi meidät haastelussa alakynteen;\nmitään sellaista ei toivoakseni enää tapahdu, muutoin minun on\nryhdyttävä kuritoimenpiteisiin.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, levittäkää uskoa lempeydellä ja\nvakuuttamisella; kylväkää sitä vihjaamalla älkääkä tyrkyttämällä;\nälkää työntäkö sitä vastahakoisiin sieluihin nuijan ja kirveen\niskuilla kuin inkvisiittorit pyövelin vaajoja. Muistakaa, että me\ntulemme suuriksi vasta sitten, kun meidät on tunnustettu hyviksi,\nja että meidät tunnustetaan hyviksi vain silloin, kun osoittaudumme\nkaikkea meitä ympäröivää paremmiksi. Muistakaa vielä, että meidän\nkeskuudessamme hyvät ja parhaat eivät ole mitään ilman tietoa, taitoa\nja uskoa, eivätkä todellakaan mitään niiden edessä, jotka Jumala on\nerityisellä sinetillä leimannut ihmisten käskijöiksi ja valtakunnan\nhallitsijoiksi.\n\n-- Hyvät herrat, istunto on päättynyt.\n\nNämä sanat lausuttuaan Balsamo peitti päänsä ja kääriytyi viittaansa.\nJokainen vihityistä läksi silloin vuoronsa jälkeen yksinään ja\näänettömänä, jotta ei herättäisi epäluuloja.\n\n\n\n\n4.\n\nRuumis ja sielu.\n\n\nViimeinen, joka jäi mestarin pariin, oli kirurgi Marat. Hän lähestyi\nnöyrästi ja hyvin kalpeana peloittavaa puhujaa, jonka mahti oli\nrajaton.\n\n-- Mestari, -- kysyi hän, -- olenko siis todellakin tehnyt virheen?\n\n-- Hyvin suuren, monsieur, -- vastasi Balsamo; -- ja pahinta on, että\nte ette usko sellaista tehneenne.\n\n-- Niinpä kyllä, sen tunnustan; en ainoastaan ole uskomatta, että\nolen tehnyt virheen, vaan uskon puhuneeni niinkuin pitää.\n\n-- Ylpeyttä, ylpeyttä! -- mutisi Balsamo. -- Ylpeyden paholaisen\ntuhoisaa kuiskailua! Ihmiset tahtovat taistella sairaan suonissa\nhehkuvaa kuumetta vastaan, ruttoa vastaan vedessä ja ilmassa; mutta\nhe antavat ylpeyden juurtua niin syvälle sydämeensä, että he eivät\nkykene sitä kitkemään pois.\n\n-- Oi, mestari, -- virkkoi Marat, -- teillä on minusta hyvin surkea\nkäsitys. Olenko siis todellakin niin vähäpätöinen, että minua ei voi\nlaskea minkään arvoiseksi lähimäisteni joukossa? Olenko niin huonosti\npoiminut töitteni hedelmän, että en kykene lausumaan sanaakaan\nsaamatta osakseni syytöstä tietämättömyydestä? Olenko niin penseä\nopetuslapsi, että minun vakaumustani epäillään? Ellei minulla muuta\nolisikaan, riittää se toki elääkseni uskollisena kansan pyhälle\nasialle.\n\n-- Monsieur, -- vastasi Balsamo, -- siksi että hyvän periaate vielä\ntaistelee teissä pahan periaatetta vastaan, jonka mielestäni täytyy\njonakuna päivänä saada voitto, tahdon yrittää oikaista teidän\nvikaanne. Jos siinä olen onnistuva, jos ylpeys ei teissä vielä ole\nsaanut voittoa kaikista muista tunteista, onnistun siinä yhdessä\ntunnissa.\n\n-- Yhdessä tunnissa? -- toisti Marat.\n\n-- Niin. Tahdotteko suoda minulle sen tunnin?\n\n-- Kernaasti.\n\n-- Missä teidät tapaan?\n\n-- Mestari, minun asiani on käydä teitä tapaamassa paikalla, jonka\npalvelijallenne määräätte.\n\n-- No, -- virkkoi Balsamo, -- minä tulen teidän kotiinne.\n\n-- Tarkastakaahan tekemäänne sopimusta, mestari; minä asun\nullakkokamarissa Cordeliers-kadulla. Ullakkokamarissa, kuuletteko,\n-- toisti Marat ylpeän vaatimattomuuden tavoittelulla, kurjuuden\nkerskailulla, joka ei suinkaan jäänyt Balsamolta huomaamatta, -- kun\nsitävastoin te...\n\n-- Kun sitävastoin minä?\n\n-- Kuulutte asuvan palatsissa.\n\nTämä kohautti olkapäitään, kuten tekisi kookas jättiläinen, joka\nkorkeudestaan katselee kääpiön äkää.\n\n-- Vaikka niin, monsieur, -- vastasi hän; -- minä tulen luoksenne\nullakkokamariinne.\n\n-- Milloin, monsieur?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Aamulla.\n\n-- Päivän koittaessa minä vain menen luennoilleni amfiteatteriin ja\nsieltä sairaalaan.\n\n-- Juuri sopivasti. Olisin pyytänyt teitä saattamaan minut sinne,\nellette olisi sitä itse ehdottanut.\n\n-- Muistakaa siis, aamulla varhain. Minä nukun vähän, -- sanoi Marat.\n\n-- Ja minä en nuku ollenkaan, -- vastasi Balsamo. -- Siis päivän\nkoitteessa.\n\n-- Olen teitä odottava. Tässä he erkanivat, sillä he olivat saapuneet\nulkoportille.\n\nKatu oli heidän lähtiessään yhtä synkkä ja yksinäinen kuin se heidän\ntullessaan oli ollut väkirikas ja meluisa.\n\nBalsamo kääntyi vasemmalle ja hävisi nopeasti. Marat seurasi hänen\nesimerkkiään, astuen pitkillä ja hintelillä säärillään.\n\nBalsamo oli täsmällinen: tarkalleen kello kuudelta aamulla hän\nsaapui ovelle tasanteella, joka pitkän kuusiovisen käytävän\nkeskuksena välitti pääsyä ylimmän kerroksen suojiin vanhassa talossa\nCordeliers-kadun varrella.\n\nNäki hyvin, että Marat oli valmistautunut ottamaan ylhäisen\nvieraansa arvokkaasti vastaan. Vaatimaton pähkinäpuinen sänky ja\nlipasto puisine päälliskoristeineen kiilsivät puhtaina emännöitsijän\nvillarätin kosketuksesta, tämä kun jäntevin käsivarsin laahasi noita\ntoukansyömiä huonekaluja.\n\nMarat itse antoi tehokasta apua naiselle, virkistelemällä kalvenneita\nja kuihtuneita kukkia pienessä sinisessä fajanssiruukussa, joka oli\nullakkokamarin pääasiallinen kaunistus. Hänellä oli käsivarrellaan\nvielä palttinainen pyyhinriepu, mistä näkyi, että hän ennen kukkasiin\nkoskemistaan oli siistinyt huonekaluja.\n\nKun avain oli ovessa ja Balsamo oli astunut sisään kolkuttamatta, hän\nyllätti Marat'n tässä hommassa. Mestarin nähdessään toinen punehtui\npaljoa enemmän kuin oikealle stoalaiselle oli sopivaa.\n\n-- Näette, monsieur, -- virkkoi hän, viskaten kielittelevän\npyyhinrievun salavihkaa erään verhon taakse, -- minä olen\nkäytännöllinen mies ja autan tätä kunnon naista. Minä pidänkin\ntyöstä, joka ehkä oikein sopimatta kelpo plebeijille ei silti\nmyöskään kokonaan ole herrasmiehen tointa.\n\n-- Se sopii köyhälle, siisteyttä harrastavalle nuorelle miehelle,\n-- vastasi Balsamo kylmästi, -- siinä kaikki. Oletteko pian valmis,\nmonsieur? Tiedätte, että minuuttini ovat lasketut.\n\n-- Puen takin ylleni, monsieur... Rouva Grivette, takkini!?...\nHän on ovenvartijani, monsieur, hän on myöskin kamaripalvelijani,\nkeittäjättäreni, taloudenhoitajattareni, ja maksan siitä vain écun\nkuukaudelta.\n\n-- Ylistän säästäväisyyttä, -- sanoi Balsamo; -- se on köyhien\nrikkaus ja rikkaiden viisaus.\n\n-- Hattuni, keppini, -- käski Marat.\n\n-- Ojentakaa kätenne, -- neuvoi Balsamo: -- tuolla on hattunne, ja\nkeppi tuossa hattunne vieressä on varmaan teidän.\n\n-- Oh, anteeksi, monsieur, olen aivan hämmentynyt.\n\n-- Oletteko valmis?\n\n-- Olen, monsieur. Kelloni, rouva Grivette.\n\nGrivette hyöri edestakaisin, mutta ei vastannut mitään\n\n-- Ette tarvitse kelloa, monsieur, oppisalissa ja sairaalassa\nkäydessänne; sen etsiminen voisi viedä aikaa ja hidastuttaa lähtöämme.\n\n-- Kuitenkin, monsieur, pidän paljon kellostani, joka on oivallinen\nja suurella säästäväisyydellä hankkimani kapine.\n\n-- Poissaollessanne rouva Grivette etsii sitä, -- vastasi Balsamo\nhymyillen; -- ja jos hän uutterasti etsii, on hän palatessanne sen\nlöytänyt.\n\n-- Oh, tietysti se löytyy, -- vakuutti Grivette, -- ellei herra vain\nole unohtanut sitä muualle; täällä ei mitään huku.\n\n-- Siinä näette, -- sanoi Balsamo. -- Lähtekäämme, monsieur,\nlähtekäämme.\n\nMarat ei uskaltanut väittää vastaan ja seurasi jupisten Balsamoa.\n\nHe saapuivat portille.\n\n-- Mihin ensin menemme? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Luentosaliin, jos suvaitsette, mestari; minä olen määrännyt sinne\nvietäväksi potilaan, jonka tänä yönä on täytynyt kuolla akuutiseen\naivokalvon tulehdukseen; minun on tehtävä huomioita hänen aivoistaan,\nenkä tahtoisi, että toverini riistäisivät hänet minulta.\n\n-- Lähtekäämme siis amfiteatteriinne, hra Marat.\n\n-- Sitä mieluummin, kun sinne on täältä ainoastaan pari askelta;\nsitäpaitsi on se aivan sairaalan vieressä, ja meidän tarvitsee vain\nastua sisälle ja ulos. Te voittekin odottaa minua portilla.\n\n-- En suinkaan, minä haluan tulla mukaanne, niin sanotte minulle\nmielipiteenne tuosta olennosta.\n\n-- Kun hänestä tuli ruumis, niinkö, monsieur? Ei, vaan siitä asti kun\nhän on raato.\n\n-- Kah, olkaa varuillanne, -- virkkoi Marat hymyillen; -- minä\nsaattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini\nalan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.\n\n-- Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! -- mutisi Balsamo.\n\n-- Mitä sanotte? -- kysyi Marat.\n\n-- Sanon, että saamme nähdä, monsieur, -- vastasi Balsamo. --\nAstukaamme sisään.\n\nMarat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän\nHautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi\nhäntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin\nmarmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen,\ntoinen miehen.\n\nNainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja\nhikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista\npaljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella,\nnuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä\nmaailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä\nhyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.\n\nYhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean\nliinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt\nyhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.\n\nMolemmat ruumiit olivat alasti.\n\n-- Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? -- kysyi\nMarat tavallisella kerskailullaan.\n\n-- Se tekee minut surulliseksi, -- vastasi Balsamo.\n\n-- Tottumuksen puutetta, -- sanoi Marat. -- Minussa, joka\nnäen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä\nvastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa\nemmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.\n\n-- Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.\n\n-- Ja sitäpaitsi, -- lisäsi Marat, -- miksi kävisin murheelliseksi\ntai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on\nharkintakyky, toisessa tottumus.\n\n-- Selittäkäähän minulle ajatuksenne, -- kehoitti Balsamo; -- minä\nkäsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.\n\n-- Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista,\nkuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?\n\n-- Todellakin, eihän raadossa ole mitään?\n\n-- Ei mitään, ei yhtään mitään.\n\n-- Uskotteko niin?\n\n-- Olen siitä varma.\n\n-- Entä elävässä ruumiissa?\n\n-- Siinä on liikuntakyky, -- sanoi Marat ylpeästi.\n\n-- Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.\n\n-- En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen\nvälskärinveitselläni tutkinut.\n\n-- Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.\n\n-- Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.\n\n-- Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?\n\n-- Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?\n\n-- Siis ette usko siihen?\n\n-- Mihin?\n\n-- Sieluun.\n\n-- Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos\ntahdon.\n\n-- Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta\npyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.\n\n-- Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme\nkaikin mokomin liioittelua, -- virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä\nhuulillaan. -- Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.\n\n-- Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, -- virkkoi Balsamo haaveillen, --\nja tuo nainen oli hyvin kaunis.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.\n\n-- Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma\nterä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen\ntyövankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun\nköyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin\nhäpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän\nolennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme,\njoiden täytyy olla samaa ainesta.\n\n-- Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, -- sanoi Balsamo, -- ja\njoka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun\nlääkitsijän puutteessa.\n\n-- Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa\nainoastaan ruumiin lääkäreitä, -- virkkoi Marat katkerasti nauraen.\n-- Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota\nMolière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää\nteitä.\n\n-- Ei, -- vastasi Balsamo, -- te erehdytte; ette voi tietää mille\nminä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat\ntyhjät, eikö niin?\n\n-- Ja tunnottomat, -- lisäsi Marat, kohottaen nuoren naisen päätä ja\npudottaen sen rajusti marmoria vasten ruumiin edes liikahtamatta tai\nvavahtamatta.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Balsamo; -- menkäämme nyt sairaalaan.\n\n-- Hetkinen, mestarini, ei ennen, pyydän, kuin olen irroittanut\nvartalosta tämän haluamani kallon, jossa on asunut hyvin merkillinen\nsairaus. Sallitteko?\n\n-- Tottahan toki, -- sanoi Balsamo.\n\nMarat avasi haavurinlippaansa, otti sieltä operatsioniveitsen ja\nsieppasi eräästä nurkasta suuren ylt'yleensä veripilkuilla tahratun\npuuvasaran. Sitten hän tottuneella kädellä viilsi rengasmaisen\nhaavan, joka katkoi kaiken lihan ja kaikki jänteet kaulasta; luuhun\npäästyään hän sujahdutti aseensa selkärangan liitosten väliin ja iski\nvasaralla tarmokkaasti ja kumeasti hamaraan.\n\nPää vierähti pöydälle ja siitä lattialle. Marat'n täytyi jälleen\ntarttua siihen kosteilla käsillään. Balsamo kääntyi poispäin, jotta\nei liiaksi riemastuttaisi pöyhkeilijää.\n\n-- Jonakuna päivänä, -- puhui Marat, luullen yllättävänsä mestarin\nheikkoudesta, -- joku ihmisystävä on käsittelevä kuolemaa,\nkuten toiset käsittelevät elämää, ja keksivä koneen, joka näin\nirrottaa pään yhdellä ainoalla iskulla ja silmänräpäyksessä\nkarkoittaa elonkipunan, mihin mikään muu kuolemanlaatu ei kykene.\nTeloituspyörä, neljällä hevosella palasiksi repiminen ja hirttäminen\novat raakalaisten eikä sivistyskansain rangaistuksia. Valistuneen\nkansan, kuten Ranskan, on rangaistava eikä kostettava. Yhteiskunta,\njoka teilaa pyörällä, hirttää tai revittää palasiksi, kostaa\nrikoksentekijälle kärsimyksellä ennenkuin hänet kuolemalla rankaisee,\nja se on minun mielestäni liian keskinkertaista.\n\n-- Niin minunkin mielestäni, monsieur. Mutta millaiseksi tuon koneen\najattelette?\n\n-- Ajattelen sen kylmäksi ja tunteettomaksi niinkuin laki itse.\nRangaistusta toimeenpanevaan ihmiseen vaikuttaa hänen lähimäisensä\nnäkeminen, ja toisinaan hän iskee harhaan, kuten tapahtui Chalais'n\nkreivin ja Monmouthin herttuan mestauksessa. Näin ei kävisi koneelle,\njonka kaksi tammileukaa panisivat liikkumaan esimerkiksi suuren\nteurastajan puukon.\n\n-- Ja luuletteko, monsieur, että tuo lyömäveitsi, kun se salaman\nnopeudella iskeytyy takaraivon ja niskalihaksien väliin, aiheuttaa\nkuoleman silmänräpäyksessä ja melkein tuskattomasti?\n\n-- Kuolema seuraisi eittämättä silmänräpäyksessä, koska terä yhdellä\niskulla katkaisisi liikuntohermot. Tuska olisi perin lyhytaikainen,\nkoska veitsi eroittaisi aivot, aistimusten keskuksen, sydämestä, joka\non elämän keskus.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- kaulankatkaisu on rangaistuksena\nSaksassa.\n\n-- Niin, mutta se tapahtuu miekalla, ja sanoinhan teille, että\nihmisen käsi voi vavista.\n\n-- Sellainen kone on käytännössä Italiassa; sitä liikuttaa tamminen\nlaite, ja sitä nimitetään _mannajaksi_.\n\n-- No niin?\n\n-- Niin, monsieur, olen nähnyt pyövelin teloittamien pahantekijäin\nnousevan päättöminä tuolilta, jolle heidät oli asetettu istumaan, ja\nkävellä hoipertelevan kymmenkunnan askeleen päähän. Olen poiminut\npäitä, jotka vierähtelivät alas mannajan viereen niinkuin tämä\ntukasta kannattamanne pää vastikään kierähti marmoripöydältä, ja\nlausuessani pään korvaan sen kasteessa saaman nimen olen nähnyt\nsilmien uudestaan aukenevan ja kääntyvän kuopissaan yrittäen\nnähdä, kuka niitä oli maan päältä kutsunut niiden matkalla ajasta\nijäisyyteen.\n\n-- Hermoliikuntoa, ei muuta.\n\n-- Eivätkö hermot ole tuntemiskyvyn elimiä?\n\n-- Mitä siitä päätätte, monsieur?\n\n-- Päätän, että olisi parempi rangaistukseksi surmaavan koneen\nasemesta koettaa keksiä keino tappamatta rankaisemiseksi. Uskokaa\nminua, yhteiskunta, joka keksii sellaisen keinon, on kaikkein\nvalistunein.\n\n-- Taas haaveita! Yhä haaveita! -- virkkoi Marat.\n\n-- Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, -- myönsi Balsamo; -- aika\nmeille näyttää... Ettekö puhunut sairaalasta?... Lähtekäämme sinne!\n\n-- Lähtekäämme!\n\nJa hän kääri nuoren naisen pään nenäliinaansa, sitoen huolellisesti\nsen neljä kulmaa yhteen.\n\n-- Nyt, -- virkkoi Marat lähtiessään, -- olen ainakin varma, että\ntoverini eivät saa muuta kuin mitä minulta on jäänyt.\n\nKuljettiin köyhäinsairaalaa kohti; haaveilija ja käytännön mies\nastuivat vieretysten.\n\n-- Te katkaisitte tuon pään hyvin kylmäverisesti ja taitavasti,\nmonsieur, -- sanoi Balsamo. -- Tunnetteko yhtä vähän liikutusta\neläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin\nenemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä\nruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?\n\n-- Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe\nantaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla\nhuonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä.\nHyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään,\nvaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä\naikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis\npuoli, hyvä mestari!\n\n-- Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?\n\n-- Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin\nliikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se\naiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.\n\nOli saavuttu Hôtel Dieun kynnykselle. He astuivat hoitolaan Marat'n\nopastamana, joka ei vielä ollut luopunut kaameasta taakastaan,\nBalsamo sai pian astua leikkuusaliin, missä ylikirurgi oppilaineen\ntyöskenteli.\n\nSairaanhoitajat olivat tuoneet sinne nuoren miehen, joka edellisellä\nviikolla oli joutunut raskaitten ajopelien alle. Pyörä oli häneltä\nmurskannut reiden. Tuskan turruttamassa jäsenessä kaikella kiireellä\ntehty ensimäinen leikkaus oli osoittautunut riittämättömäksi; sairaus\noli nopeasti kehittynyt, ja säären poikkileikkaaminen oli käynyt\nvälttämättömäksi.\n\nTämä kärsimysvuoteellaan venyvä onneton katseli pelolla, joka olisi\ntiikerejäkin hellyttänyt, tuota nälkäistä laumaa, joka vaaniskellen\nodotteli hänen tuskansa, ehkä kuolinkamppailunsa hetkeä, tutkiakseen\nelämän tiedettä, tuota merkillistä ilmiötä, jonka taakse kätkeytyy\nkuoleman synkkä olemus.\n\nHän näkyi rukoilevan jokaiselta kirurgilta, oppilaalta ja\nsairaanhoitajalta lohdutusta, hymyä, hyväilevää sanaa; mutta hänen\nsydämensä tapasi kaikkialla vain välinpitämättömyyttä, hänen silmänsä\nkohtasivat vain terästä.\n\nMiehuuden ja ylpeyden jäännös mykisti hänet. Hän säästi kaikki\nvoimansa niihin huutoihin, mitkä tuska pian pakoittaisi hänen\nrinnastaan. Mutta kun hän tunsi olallaan vartijan raskaasti\nystävällisen käden, kun hän tunsi apulaisten käsivarsien; kietoutuvan\nympärilleen kuin Laokoonin käärmeiden, kun hän kuuli leikkauksen\ntekijän äänen sanovan: \"Rohkeutta!\" hän uskalsi, onneton, keskeyttää\näänettömyyden kysymällä valittavalla äänellä:\n\n-- Saanko kärsiä paljon?\n\n-- Oh, ette, olkaa huoletta, -- vastasi Marat valehymyllä, joka\nsairaasta tuntui hyväilevältä, mutta Balsamosta ivalliselta.\n\nMarat näki, että Balsamo oli hänet käsittänyt; hän astui lähemmäksi\nja kuiskasi:\n\n-- Se on hirvittävä operatsioni; luu on täynnä halkeamia ja\nsäälittävän herkkä. Hän kuolee, ei vammasta vaan tuskasta. Se hyöty\nhänellä on sielustansa.\n\n-- Miksi sitten teette leikkauksen? Miksette anna hänen kuolla\nrauhassa?\n\n-- Siksi, että kirurgin velvollisuus on koettaa parantaa, silloinkin\nkun parantaminen hänestä näyttää mahdottomalta.\n\n-- Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?\n\n-- Kauheasti.\n\n-- Sielunsako tähden?\n\n-- Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.\n\n-- Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi\nehkä ruumiin paranemiseen.\n\n-- Niin olen tehnytkin, -- virkkoi Marat sillävälin kun potilasta\nvielä sidottiin.\n\n-- Oletteko valmistanut hänen sieluansa?\n\n-- Olen.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle,\ntunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan:\n\"Tuska, sinä olet paha!\" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä.\nMinä sanoin hänelle: \"Te ette ole kärsivä.\" Nyt on vain sielun\nasiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun\nkysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus\nliitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis\nei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta\nniinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu\noli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä\npoikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta\nsen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis,\nmissä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa\ntiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä\ntälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava\nopinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin\nsielusta.\n\n-- Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?\n\n-- Yrittäkää, -- virkkoi Marat, -- tilaisuus on oivallinen.\n\n-- Niin kyllä, olette oikeassa, -- myönsi Balsamo, -- tilaisuus on\noivallinen, ja minä yritän.\n\n-- Yritättekö?\n\n-- Yritän.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta\nmielenkiintoinen.\n\n-- Te olette mainehikas päällikkö, -- sanoi Marat, -- mutta ette ole\nisä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää\nkärsimästä.\n\n-- Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?\n\n-- Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.\n\nBalsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen\nja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen\npeljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.\n\n-- Nukkukaa, -- käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan\nkatseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa\nsähkön koko voimalla.\n\nTällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja\nosoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä\nBalsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen\napulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.\n\n-- Hän voi pahoin, -- virkkoi Marat.\n\n-- Ei, monsieur.\n\n-- Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?\n\n-- Ei, hän nukkuu.\n\n-- Mitä, nukkuu?\n\n-- Niin.\n\nJokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna.\nEpäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.\n\n-- Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? --\nkysyi Balsamo.\n\n-- Ei.\n\n-- No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.\n\n-- Hei, nuori mies! -- huusi Marat.\n\n-- Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, -- virkkoi Balsamo; --\npuhukaa tavallisella äänellänne.\n\n-- Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.\n\n-- Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, -- vastasi potilas.\n\nÄäni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla\nhänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki\nläsnäolevat katselivat toisiansa.\n\n-- Päästäkää hänet nyt irti, -- kehoitti Balsamo.\n\n-- Mahdotonta, -- vastasi ylikirurgi, -- yksi ainoa liike voisi\naiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.\n\n-- Hän ei liikahda.\n\n-- Kuka sen minulle takaa?\n\n-- Minä ja hän itsekin. Kysykääpä häneltä.\n\n-- Voidaanko teidät päästää vapaaksi, ystäväni?\n\n-- Voidaan.\n\n-- Ja lupaatteko olla liikahtamatta?\n\n-- Lupaan, jos minua siihen käskette.\n\n-- Minä käsken.\n\n-- Totisesti, -- virkkoi ylikirurgi, -- te puhutte niin varmana,\nmonsieur, että minun tekisi mieli koettaa.\n\n-- Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.\n\n-- Päästäkää hänet, -- käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.\n\nBalsamo astui vuoteen pääpuolelle.\n\n-- Tästä hetkestä alkaen, -- virkkoi hän, -- älkää liikahtako\nennenkuin teitä käsken.\n\nHautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla\nliikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.\n\n-- Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- potilas\non siihen täydellisesti altis.\n\nKirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli\nryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.\n\n-- Leikatkaa, sanon teille, -- käski Balsamo haltioittuneen profeetan\nsävyllä.\n\nVaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut,\ntämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta\nsairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.\n\n-- Mistä seudusta olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Olen bretagnelainen, monsieur, -- vastasi sairas hymyillen.\n\n-- Ja rakastatteko maatanne?\n\n-- Oi, monsieur, se on kovin kaunis!\n\nKirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla\nleikkauksissa käydään paljastamaan luuta.\n\n-- Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Kymmenvuotiaana, monsieur.\n\nLiha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.\n\n-- Ystäväni, -- virkkoi Balsamo, -- laulakaahan minulle siis se\nsävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä\npalatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:\n\n    Terve, suola vaahtopää.\n\nSaha puri luuta.\n\nMutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi\nlaulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai\nrunoilija:\n\n    Hei, terve, suola vaahtopää,\n    ja lampi, taivaan kuvastin,\n    ja turve, joka lämmittää\n    kotoista takkaa iltasin!\n\n    Isälle laulan, vaimollein,\n    ja muistan lapsiain, --\n    jo äidin armaan multaan vein,\n    tuon hälle kukkiain.\n\n    Oi terve teille! Kotihin\n    on matka, päättyi työ,\n    siell' olla mun on suloisin,\n    kun levon hetki lyö!\n\nSääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.\n\n\n\n\n5.\n\nSielun olemus.\n\n\nJokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa\noli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat\nvälitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.\n\n-- Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, -- virkkoi hän; --\nsenvuoksi hän ei enää kärsi.\n\n-- Sitä en usko, -- vastasi Balsamo, -- ja kaukana siitä, että hän ei\nolisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi\nmeille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa\npituuden, jos hän jää henkiin.\n\nMarat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, -- uskoa Balsamon\nyhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.\n\nTällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi\ntulvimalla verta.\n\nBalsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon\nmuutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia\npainamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli\nhiukan uteliaana.\n\nHän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti\ntiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain\nepäilyksen pahin muunnos.\n\nHän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä\npäästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän\nsitomaan suonen mitä helpoimmin.\n\nTällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton,\nja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun\nmiehiä hän oli.\n\n-- Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, -- vastasi\nhän, -- ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin,\nhyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy\nvielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin\nparlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen\nilon polttaa noidan.\n\nYlikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin\nhän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.\n\n-- Väititte vastikään, -- virkkoi hän, -- että jos kyselisitte\nmieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen,\nvaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?\n\n-- Väitän sitä vieläkin, -- sanoi Balsamo.\n\n-- No, koettakaamme sitten.\n\n-- Mikä on tämän mies raukan nimi?\n\n-- Hänen nimensä on Havard, -- vastasi Marat. Balsamo kääntyi\npotilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime\nsäveliä.\n\n-- Ka, ystäväni, -- kysyi hän sairaalta, -- mitä ennustatte tämän\nHavard-poloisen tilasta?\n\n-- Mitäkö ennustan hänen tilastansa? -- vastasi potilas. --\nOdottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen\nluokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.\n\n-- Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä\ntotuus.\n\n-- Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.\n\n-- Todellako? -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja onnistuiko leikkaus?\n\n-- Erinomaisesti; mutta... Potilaan kasvot synkistyivät.\n\n-- Mutta?... toisti Balsamo.\n\n-- Mutta, -- jatkoi mies, -- hänellä on hirvittävä koettelemus\nkestettävänä... kuume.\n\n-- Ja milloin se häntä kohtaa?\n\n-- Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat\ntoisiinsa.\n\n-- Ja tuo kuume? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa\nensimäisen puuskan.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Oh, kyllä.\n\n-- Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?\n\n-- Ah, ei! -- huokasi haavoitettu.\n\n-- Kuume siis palaa?\n\n-- Voi, niin, entistä kauheampana.\n\n-- Havard rukka, -- jatkoi hän, -- Havard-rukka, hänelle on vaimo ja\nlapsia! -- Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.\n\n-- Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi?\n-- kysyi Balsamo.\n\n-- Odottakaa, odottakaa! -- Hän pani kätensä ristiin. -- Ei, ei. --\nvirkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. --\nEi, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he\novat löytäneet armon Jumalan edessä.\n\n-- Hän siis paranee?\n\n-- Paranee.\n\n-- Te kuulette, messieurs, -- sanoi Balsamo, -- hän paranee.\n\n-- Kysykää häneltä, kuinka monessa päivässä, -- virkkoi Marat.\n\n-- Kuinka monessa päivässä?\n\n-- Niin, tehän sanoitte, että hän itse ilmoittaisi toipumuksensa\nvaiheet ja ajan.\n\n-- En pyydä parempaa kuin häneltä sitä kysellä.\n\n-- Kysykää siis.\n\n-- Ja milloin luulette Havardin paranevan? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Oh, toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa,\nkaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän\nlähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa\njälkeen.\n\n-- Ja lähteekö hän parantuneena?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mutta, -- huomautti Marat, -- työkyvyttömänä ja siis myöskin\nkykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.\n\n-- Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.\n\n-- Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? -- kysyi Marat. --\nKun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.\n\n-- Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen,\njonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen:\n\"Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu.\"\n\nKaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.\n\n-- Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, -- virkkoi\nylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen\nrintaansa ja tunnustellen otsaa; -- tämä mies näkee unta.\n\n-- Niinkö luulette? -- virkkoi Balsamo, -- ja tähdäten haavoitettuun\nkäskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: -- Herätkää, Havard!\n\nNuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti\nhuoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja\nvaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.\n\n-- Kah, -- virkkoi hän surumielisesti, -- eikö minua vielä olekaan\nleikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?\n\nBalsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan\nmielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei\nolisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli\nliian suuri.\n\n-- Ystäväni, -- sanoi hän, -- rauhoittukaa; herra ylikirurgi on\ntehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki\nvaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni,\nsillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.\n\n-- Oh, sitä parempi, -- virkkoi bretooni iloisesti, -- minä en\ntuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni,\nettä minulta ei katkaistakaan jalkaa.\n\nMutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen\ntäynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa\nhän todella pyörtyi.\n\n-- Kyselkää häneltä nyt, -- sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, -- niin\nnäette, vastaako hän.\n\nSitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun\nsairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin\nvuoteeseensa.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te kuulitte, mitä\npotilas-raukkanne sanoi?\n\n-- Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.\n\n-- Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja\ntoimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.\n\n-- Niin?\n\n-- Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta\nryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan\nvälillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen\ntimantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja\nannatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne\nhra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen,\nsanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen\nlastensa tulevaisuus on turvattu.\n\n-- Mutta, monsieur, -- sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon\nhänelle tarjoamaa sormusta, -- ellei hän paranekaan?\n\n-- Hän paranee!\n\n-- On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.\n\n-- Monsieur!...\n\n-- Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen\njalokiven.\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.\n\n-- Nimenne, jos suvaitsette?\n\n-- Kreivi de Fenix.\n\nKirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä,\nhämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi\nBalsamoa.\n\nViiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän\nantoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:\n\n    Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka\n    hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi,\n    jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle\n    sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.\n\n                                           _Guillotin_, D.M.\n\n    Tänä syyskuun 15. p:nä 1771.\n\nBalsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.\n\n-- Unohdatte päänne, -- virkkoi Balsamo, jolle nuoren\nkirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.\n\n-- Ah, se on totta, -- sanoi tämä ja palasi ottamaan kaamean\ntaakkansa.\n\nKadulle päästyään he molemmat astelivat hyvin rivakasti, virkkamatta\ntoisilleen sanaakaan. Kun olivat tulleet Cordeliers-kadulle, he\nnousivat yhdessä ullakkokamariin johtavia jyrkkiä Portaita.\n\nOvenvartijattaren majan edessä, jos loukko, missä tämä asui,\nsellaista nimeä ansaitsikaan, Marat, joka ei ollut unohtanut kellonsa\nkatoamista, oli pysähtynyt kysymään Grivette-matamia. Seitsen- tai\nkahdeksanvuotias laiha, hintelä ja näivettynyt poika oli vastannut\nkirahtavalla äänellään:\n\n-- Äiti on mennyt ulos; hän sanoi, että jos herra tulisi kotiin, niin\nantaisin teille tämän kirjeen.\n\n-- Ei, pikku ystäväni, -- vastasi Marat, -- käske häntä itseänsä se\nminulle tuomaan.\n\n-- Hyvä on, monsieur.\n\nMarat ja Balsamo olivat astuneet edelleen.\n\n-- Ah, -- virkkoi Marat osoittaen tuolia Balsamolle ja itse vaipuen\njakkaralle, -- näen mestarin tuntevan ihania salaisuuksia!\n\n-- Se johtuu siitä, että lienen tutkimuksissa tunkeutunut muita\nsyvemmälle luonnon ja Jumalan arvoituksiin, -- vastasi Balsamo.\n\n-- Oh, -- huudahti Marat, -- miten tiede todistaakaan ihmisen\nkaikkivallan ja miten ylpeä täytyy olla ihmisyydestään!\n\n-- Se on totta, ja siitä, että on lääkäri, olisi teidän lisättävä.\n\n-- Myöskin olen ylpeä teistä, mestari, -- sanoi Marat.\n\n-- Ja kuitenkin, -- vastasi Balsamo hymyillen, -- minä olen\nainoastaan sielujen lääkäri.\n\n-- Oh, älkäämme puhuko siitä, monsieur, aineellisilla keinoillahan te\ntyrehdytitte tuon haavoitetun miehen veren.\n\n-- Luulin, että kaunein lääkitykseni oli, kun estin hänet kärsimästä;\nmutta tehän vakuutittekin minulle hänen olleen hullu.\n\n-- Hetkisen hän kyllä sitä olikin.\n\n-- Ja mitä nimitätte hulluudeksi? Eikö se ole sielun irroittumista?\n\n-- Tai hengen, -- oikaisi Marat.\n\n-- Älkäämme siitä väitelkö; \"sielu\" soveltuu sanaksi, jota ajatukseni\nilmaisemiseksi etsin. Kun käsite on tiedossa, vähät siitä, millä\nsanalla sitä nimitämme.\n\n-- Ah, tässäpä mielipiteemme eroavat, monsieur; te väitätte\nlöytäneenne käsitteen ja enää etsivänne vain sanaa, minusta te taasen\netsitte yht'aikaa sekä sanaa että käsitettä.\n\n-- Me palaamme tähän hetimiten. Sanotte siis, että mielipuolisuus oli\nhetkellistä hengen irroittumista?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Ei suinkaan tahallista?\n\n-- Ei... Näin Bicêtressä mielipuolen, joka pureskeli\nrautaristikkojaan kirkuen: \"Kokki, fasaanisi ovat möyheitä, mutta\nhuonosti höystettyjä.\"\n\n-- Mutta myönnättekö siis, että tuo mielipuolisuus häivähtää kuin\npilvi hengen päälle ja että henki pilven ohimentyä saavuttaa entisen\nkirkkautensa?\n\n-- Sellaista tuskin koskaan tapahtuu.\n\n-- Kuitenkin näitte potilaamme, jolta jalka sahattiin, täydessä\ntajunnassaan mielipuolisen unensa jälkeen.\n\n-- Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on\npoikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset\nnimittävät ihmeiksi.\n\n-- Ei, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- se on yksinomaan sielun\nirroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen,\njoka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi\nnimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan,\njoka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.\n\n-- Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?\n\n-- Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen\nolinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä\npidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa\nseuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi\nleikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka\nteillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.\n\n-- Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?\n\n-- Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut\nkaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.\n\n-- Kiellättekö siis vapaan tahdon? -- kysyi Marat.\n\n-- Minäkö? -- sanoi Balsamo. -- Mutta mitä päinvastoin nyt tällä\nhetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon,\ntoiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin\ntuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin\ntahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän\nkärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan\nluo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien\ntätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla\npoistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton,\ntunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan\nilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään\npuhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: \"Havard-rukka!\"\nHän ei enää sanonut \"minä\". Se johtui siitä, että tällä sielulla,\njoka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä\nruumiin kanssa.\n\n-- Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, -- huomautti Marat,\n-- enkä voi enää sanoa tyranneille: \"Ruumiini on teidän vallassanne,\nmutta ette voi mitään sielulleni.\"\n\n-- Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän\nvikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin\nlainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken\nsen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja\nniiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan\naatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa\ntarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai\nsielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta,\nettä henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se,\njoka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota\nteidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa\nnäiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän\nyhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa\non pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon\navulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus!\nRuumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen.\nVast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi\nteille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi\nuskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin\nsiteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä\nkorkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki\nmeidän silmiltämme.\n\nMarat käänteli kuolleen päätä pöydällä, etsien vastausta, jota hän ei\nlöytänyt.\n\n-- Niin, -- jupisi hän vihdoin, -- niin, siinä on jotakin\nyliluonnollista.\n\n-- Päinvastoin luonnollista, monsieur; lakatkaa nimittämästä kaikkea\nsielunelämän toimintaa yliluonnolliseksi. Nämä toiminnat ovat\nluonnollisia; ovatko ne tunnettuja, on toinen asia.\n\n-- Vaikka meille tuntemattomia, mestari, ne eivät voi olla\nsalaisuuksia teille. Hevonen oli Perun alkuasukkaille tuntematon,\nmutta espanjalaiset, jotka sen kesyttivät, tunsivat sen hyvin.\n\n-- Minun olisi ylpeätä sanoa: \"tiedän\". Olen vaatimattomampi,\nmonsieur, tyydyn sanomaan: \"uskon\".\n\n-- No, mitä te uskotte?\n\n-- Minä uskon, että maailman laki, ensimäinen ja kaikkein voimakkain,\non edistyksen laki. Uskon, että Jumala on luonut kaikki hyvinvointia\neli siveellisyyttä varten. Mutta kun tämän maailman elämää ei ole\nlaskettu eikä voida laskea, on edistys hidasta. Raamatun kertomusten\nmukaan planeettimme oli kuusikymmentä vuosisataa vanha, kun\nkirjapainotaito suuren majakan tavoin tuli menneisyyttä heijastamaan\nja tulevaisuutta valaisemaan. Kirjapainon aikakaudella ei enää ole\npimeyttä eikä unhoitusta; kirjapaino on maailman muisti. Niin,\nGutenberg keksi kirjapainon, ja minä olen keksinyt luottamuksen.\n\n-- Kah, -- sanoi Marat ivallisesti, -- ehkäpä te vielä opitte\nlukemaan sydänten aivoituksetkin?\n\n-- Miksikä en?\n\n-- Teetätte siis ihmisrintaan sen pienen ikkunan, jota sinne\nmuinaisajalla niin haluttiin?\n\n-- Sitä ei ole tarvis, monsieur. Minä eristän sielun ruumiista; ja\nsielu, Jumalan puhdas, tahraton tytär, sanoo minulle kaikki sen\nkuolevaisen kuoren riettaudet, jota se elävöittää.\n\n-- Paljastaisiko se teille aineellisia salaisuuksia?\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- Sanoisitteko minulle esimerkiksi, kuka on varastanut kelloni?\n\n-- Te alennatte tieteen surkealle tasolle, monsieur. Mutta eipä sillä\nväliä! Jumalan suuruutta todistaa yhtä hyvin hiekkajyvänen kuin\nvuori, yhtä hyvin pieni itikka kuin norsu. Niin, minä sanon teille,\nkuka on varastanut kellonne.\n\nTällä hetkellä kolkutettiin arasti ovelle. Marat'n kotiin palannut\nemännöitsijä sieltä tuli, tuoden kirjeen nuoren kirurgin määräyksen\nmukaan.\n\n\n\n\n6.\n\nMarat'n ovenvartijatar.\n\n\nOvi avautui ja matami Grivette astui sisään.\n\nTätä vaimoa kuvaamaan emme ole tuhlanneet aikaa, koska hän\nulkomuodoltaan kuului niihin, jotka maalari siirtää viimeiselle\ntasolle, mikäli hän heitä tarvitsee. Tämä nainen siirtyy nyt\nkertomuksemme liikkuvaan tauluun ja vaatii paikkansa äärettömässä\npanoraamassa, jonka olemme ottaneet kehittääksemme lukijaimme silmien\neteen, panoraamassa, jonka puitteisiin sovittaisimme, jos neromme\nvastaisi tahtoamme, kaikki kerjäläisestä kuninkaaseen, Kalibanista\nArieliin, Arielista Jumalaan saakka.\n\nKoetamme siis piirtää varjostaan irroittuvan ja meitä kohti etenevän\nemännöitsijän.\n\nHän oli pitkä ja kuiva, kahden- tai kolmenneljättävuotias,\nkellerväpintainen olento, jonka sinisiä silmiä reunustivat mustat\njuovat, ja esitti peloittavan esimerkin siitä riutumisesta, jonka\nuhriksi suurkaupungin kurjuuden majoissa, alituisessa tukehduttavassa\nilmassa sekä ruumiillisessa ja siveellisessä alennustilassa\njoutuvat Jumalan kauniit luomat, mitkä olisivat kasvaneet uhkeiksi,\njos olisivat saaneet puhjeta täyteen kukkaansa, niinkuin siinä\ntapauksessa ovat kaikki vapaan ilman, taivaan ja kedon lapset,\nmilloin ihminen ei ole muuttanut heidän elämäänsä pitkäksi\nkärsimykseksi, se on, milloin heidän jalkaansa ei ole väsytetty\nkammitsalla ja vatsaansa kuihdutettu nälällä tai turmiollisuudeltaan\nmelkein täydelliseen ravinnon puutteeseen verrattavalla ruualla.\n\nNiinpä Marat'n ovenvartijatar olisi ollut komea nainen, ellei\nhän viidennestätoista ikävuodestaan asti olisi asunut kurjassa\nilmattomassa ja valottomassa hökkelissä, ja jos hänen luontaiset\nvaistonsa, tämän uuninkuumuuden ärsyttämättä tai jäätävän kylmyyden\nhyytämättä, olisivat aina palaneet kohtalaisessa hehkussa. Hänellä\noli pitkät ja laihat kädet, jotka ompelijattaren lanka oli uurtanut\npieniin halkeamiin, pesutuvan suopa syövyttänyt ja pehmittänyt\nsekä keittiön lieska paahtanut ja parkinnut. Mutta kaikesta tästä\nhuolimatta näki niiden muodosta, eli jumalaisten lihasten vielä\nsäilyneestä hienopiirteisyydestä, että ne olivat kädet, joita olisi\nnimitetty kauneiksi, jos rakot eivät olisi johtuneet luudanvarren\nhankauksesta, vaan valtikan pitelemisestä.\n\nKaikki tämä todistaa, miten suuressa määrin poloinen ihmisruumis on\nainoastaan toimintamme kyltti.\n\nTässä naisessa, jonka sielu oli ruumista voimakkaampi ja senvuoksi\noli osoittautunut vastustuskykyisemmäksi, henki valvoi kuin lamppu;\nse niin sanoaksemme valaisi ruumiin läpikuultavalla heijastuksella,\nja joskus välähti tylsistyneissä ja himmeissä silmissä älyn,\nkauneuden, nuoruuden ja rakkauden säde, välähti jotakin kaikesta\nsiitä, mitä ihmisluonteessa on hienoutena.\n\nBalsamo katseli kauan tätä vaimoa tai pikemminkin tarkkasi hänen\nomituista luonnettaan, joka muuten olikin heti ensi näkemällä\nkiinnittänyt hänen tutkivan silmänsä.\n\nOvenvartijatar astui siis huoneeseen kirje kädessä ja sanoi vanhan\nnaisen (sillä kurjuuteen tuomitut naiset käyvät vanhoiksi jo\nkolmikymmenvuotiaina) muikealla äänellä:\n\n-- Hra Marat, tässä on pyytämänne kirje.\n\n-- Kirjettä en halunnut, vaan teitä minä tahdoin tavata, -- vastasi\nMarat.\n\n-- Kah, tässä olen, hra Marat, valmiina palvelukseenne. -- Matami\nGrivette kumarsi. -- Mitä haluatte?\n\n-- Tahtoisin saada tietoja kellostani, -- virkkoi Marat; -- senhän\narvaattekin.\n\n-- Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen\npäivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.\n\n-- Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta\nkello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan\nalle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se\nminulta varastettaisiin.\n\n-- Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla\nsiellä.\n\nJa teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin\nvoimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa\nsomistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli\nkellonsa piiloittanut.\n\n-- Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, -- sanoi nuori mies -- mutta\nkello?\n\n-- Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne\nasettanut, hra Marat?\n\n-- No, niinhän teille juuri sanoin...\n\n-- Etsikää tarkoin.\n\n-- Oh, olen etsinyt, -- virkkoi Marat vihaisin katsein.\n\n-- Sitten olette sen hukannut.\n\n-- Mutta sanonhan teille, että eilen sen itse panin tuonne\nkynttilänjalan alle.\n\n-- Joku on sitten käynyt täällä, -- selitti nainen vain; -- te otatte\nvastaan niin paljon ihmisiä, niin paljon tuntemattomia!\n\n-- Verukkeita, verukkeita! -- huudahti Marat, kiivastuen yhä enemmän.\n-- Tiedätte hyvin, että eilisestä täällä ei ole ketään käynyt. Ei,\nei, kelloni on mennyt samaa tietä kuin viimeisen keppini hopeanuppi,\nsamaa tietä kuin pieni hopealusikkani, tiedättehän, ja kuusiteräinen\nveitseni! Minulta varastetaan, rouva Grivette, minulta varastetaan.\nOlen sietänyt monta seikkaa, mutta en siedä tätä, muistakaa se!\n\n-- Mutta, monsieur, -- kysyi matami Grivette, -- syytättekö ehkä\nminua?\n\n-- Teidän on pidettävä huolta tavaroistani.\n\n-- Avain ei ole yksistään minun hallussani.\n\n-- Te olette ovenvartijatar.\n\n-- Maksatte minulle écun kuukaudelta ja tahtoisitte, että palvelisin\nteitä kymmenen edestä.\n\n-- Vähät välitän, palveletteko minua hyvin vai huonosti mutta\nvarastamista en mitenkään siedä.\n\n-- Monsieur, minä olen kunniallinen nainen.\n\n-- Kunniallinen nainen, jonka jätän poliisikomisariuksen haltuun,\nellei kelloani tästä tunnin päähän ole löytynyt.\n\n-- Poliisikomisariuksenko haltuun?\n\n-- Niin.\n\n-- Minunlaiseni rehellisen naisen poliisikomisariuksen haltuun?\n\n-- Rehellisen naisen, rehellisen naisen!...\n\n-- Niin, ja josta hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa, kuuletteko!\n\n-- Jo riittää, rouva Grivette.\n\n-- Ah, aavistin teidän epäilevän minua jo lähtiessänne.\n\n-- Minä olen epäillyt teitä siitä asti, kun keppini nuppi katosi.\n\n-- Kah, minä sanon vuorostani teille erään asian, hra Marat.\n\n-- Minkä?\n\n-- Että teidän poissaollessanne olen neuvotellut...\n\n-- Kenen kanssa?\n\n-- Naapurieni kanssa.\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- Siitä, josta minua epäilitte.\n\n-- Enhän teille siitä vielä ollut mitään virkkanut.\n\n-- Minä näin sen hyvin.\n\n-- Ja naapurit? Olen utelias tietämään, mitä ne teille sanoivat, ne\nnaapurit.\n\n-- Ne sanoivat, että jos te minua epäilette ja onnettomuudeksenne\nilmaisisitte epäilyksenne jollekulle, niin oli kuljettava päähän asti.\n\n-- Häh?\n\n-- Oli nimittäin todistettava, että kello oli viety.\n\n-- Se on viety, koska se oli tuolla eikä sitä enää siellä ole.\n\n-- Niin, mutta että minä olisin sen ottanut, minä olisin sen ottanut,\nkuuletteko! Haa, oikeuden edessä vaaditaan todistuksia; teidän omaa\nsanaanne ei uskota, hra Marat; te, näettekös, ette ole meitä parempi,\nhra Marat.\n\nYhäti tyynenä Balsamo katseli tätä näytelmää. Hän huokasi, että\nvaikka Marat'n vakaumus ei suinkaan horjunut, tämä kuitenkin alensi\nääntään.\n\n-- Vieläpä niin, -- jatkoi ovenvartijatar, -- että ellette ottamalla\nsanojanne takaisin tunnusta rehellisyyttäni, näettekös, ja anna\nminulle hyvitystä, niin minä menenkin komisariusta etsimään, kuten\ntalonisäntämme minua juuri äsken neuvoi.\n\nMarat puri huultansa. Hän tiesi, että tässä oli todellinen vaara.\nIsäntä oli vanha, liikeasioista yksityselämään vetäytynyt rikas\nkauppias. Hän asui kolmannen kerroksen huoneustossa, ja korttelissa\njuoruiltiin, että hän kymmenkunnan vuotta aikaisemmin oli suuresti\nsuosinut ovenvartijatarta, joka ennen oli ollut keittiötyttönä hänen\nvaimollaan.\n\nNyt oli kuitenkin asianlaita se, että Marat, jonka luona kävi\nsalaperäisiä vierailijoita, Marat, joka ei ollut mikään vakavarainen\nnuori mies, Marat, joka eli ikäänkuin hiukan piilossa ja oli hiukan\nherättänyt poliisiviranomaisten epäluuloa, ei halunnut tulla\ntekemisiin komisariuksen kanssa, sillä siten hän olisi joutunut\nhra de Sartines'n käsiin, joka hyvin mielellään lueskeli Marat'n\nkaltaisten nuorten miesten papereita ja mielellään lähetti näiden\nkauniiden kirjoitelmien kyhääjät sellaisiin mietiskelykoteihin kuin\nVincennes, la Bastille, Charenton ja Bicêtre.\n\nHän siis alensi ääntänsä; mutta samassa suhteessa ovenvartijatar\nkorotti omaansa. Syytetystä hän oli muuttunut syyttäjäksi. Siitä oli\nseurauksena, että tämä hermostunut ja hysteerinen nainen kiihtyi kuin\nilmavirran kohtaama lieska.\n\nUhkauksia, valoja, huutoja, kyyneleitä, kaikkea hän käytti. Siitä\nnousi todellinen myrsky.\n\nSilloin oli Balsamon mielestä aika tulla väliin; hän astahti vaimoa\nkohti suorana ja uhkaavana keskelle huonetta ja katsahtaen häneen\nkaamea kiilto silmissä hän asetti kaksi sormea rinnallensa ja lausui,\nei huulillaan, vaan silmillään, ajatuksellaan, kaiken tahtonsa\nvoimalla sanan, jota Marat ei voinut kuulla.\n\nMatami Grivette vaikeni heti, horjui ja menettäen tasapainonsa kulki\ntakaperin silmät hirveästi laajenneina ja vaipui tämän magneettisen\nkipinän mahdin musertamana sanaa sanomatta vuoteelle.\n\nPian hänen silmänsä sulkeutuivat ja avautuivat terien\nkuitenkaan tällä kertaa näkymättä; hänen kielensä liikkui\nkouristuksentapaisesti, vartalo ei hievahtanut, ja kuitenkin kädet\nvapisivat kuin kuumeen puistattamina.\n\n-- Ohoo, -- huudahti Marat, -- aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!\n\n-- Niin.\n\n-- Hän siis nukkuu?\n\n-- Hiljaa! -- varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen:\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- on tullut hetki, jolloin kaikki\nepäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös\ntuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.\n\nMarat totteli.\n\n-- No? -- kysyi hän.\n\n-- Malttakaas.\n\nJa ottaen kirjeen Marat'n käsistä:\n\n-- Tiedättekö, keltä tämä kirje on? -- kysyi Balsamo näyttäen\nkirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.\n\n-- En, monsieur, -- vastasi tämä.\n\nBalsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.\n\n-- Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.\n\n-- Hän ei osaa, -- sanoi Marat.\n\n-- Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?\n\n-- Tietysti.\n\n-- No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan\nsitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.\n\nMarat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva\nGrivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon\nvoimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki,\nseuraavat sanat:\n\n    'Paras Hippokrateeni.\n\n    Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on\n    myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne\n    viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?\n\n    Tietystikin osa niistä juodaan.\n\n                                            Ystäväsi _L. David_.'\n\nTämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.\n\nMarat pudotti paperin.\n\n-- Ka, -- sanoi Balsamo, -- näette, että Grivette-rouvallakin on\nsielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.\n\n-- Ja omituinen sielu, -- virkkoi Marat, -- sielu, joka osaa lukea,\nvaikka ruumis ei siihen kykene.\n\n-- Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi\njäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä\nkirje, kun hän on herännyt, -- kun ruumis on varjollansa verhonnut\nsielun, niin näette.\n\nMarat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa\nkapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.\n\n-- Nyt, -- jatkoi Balsamo, -- siirrymme siihen, mikä teille on\nmielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta.\n-- Rouva Grivette, -- sanoi hän sitten, -- kuka on ottanut hra\nMarat'n kellon?\n\nHaltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.\n\n-- Minä en tiedä, -- sanoi hän.\n\n-- Te tiedätte sen varsin hyvin, -- väitti Balsamo, -- ja olette sen\nsanovakin. -- Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: --\nKuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.\n\n-- Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra\nMarat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?\n\n-- Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Näette, -- huomautti Marat, -- itsetajunta on läpitunkematon\nturvapaikka.\n\n-- Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, -- sanoi\nBalsamo, -- niin pian tulette vakuutetuksi. -- Sitten kääntyen\novenvartijaan: -- Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!\n\n-- No, no, -- hillitsi Marat, -- älkää vaatiko mahdotonta.\n\n-- Te kuulitte, -- tivasi Balsamo; -- minä sanoin tahtovani. Silloin\nonneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen\ntavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava\npuistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan\npeljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi\nkuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- mieluummin kuolisin!\n\n-- Niin, -- huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman\nleimahtamaan hänen silmistään, -- sinä kuolet, jos siksi tulee,\nmutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat\nmeille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä\njääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?\n\nHermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo\nja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia\nkirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.\n\n-- Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, -- virkkoi Marat.\n\n-- Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo\nlähteä.\n\nSitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja\nkaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.\n\n-- Puhukaa, -- sanoi hän, -- puhukaa: kuka otti kellon?\n\n-- Matami Grivette, -- vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n-- Ja milloin hän sen otti?\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Missä se oli?\n\n-- Kynttilänjalan alla.\n\n-- Ja mihin hän sen pani?\n\n-- Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?\n\n-- Numeroon 29.\n\n-- Mihin huonekertaan?\n\n-- Viidenteen.\n\n-- Kenelle hän sen siellä antoi?\n\n-- Eräälle suutarinkisällille.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Simon.\n\n-- Kuka hän on?\n\nNukutettu oli vaiti.\n\n-- Kuka hän on? -- toisti Balsamo.\n\nSama äänettömyys.\n\nBalsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä,\nja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan\nkuiskaamaan:\n\n-- Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.\n\n-- Hiljaa! -- viittasi Balsamo. -- Antakaa omantunnon puhua.\n\nSitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon,\nkysyi:\n\n-- Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?\n\n-- Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon.\nSilloin paholainen kiusasi häntä.\n\n-- Tekikö matami Grivette sen puutteesta?\n\n-- Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.\n\n-- Hän siis lahjoitti sen?\n\n-- Niin.\n\n-- Simonilleko?\n\nNukutettu ponnistausi.\n\n-- Simonille.\n\nSitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti\nhillittömään itkuun.\n\nBalsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset\nepäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä\nhirvittävää näytelmää.\n\n-- Niin, monsieur, -- virkkoi hän, -- näette vihdoin sielun taistelun\nruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin\numpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö\nnyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että\nkaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää\nkieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta,\nnuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on\nvaltavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa,\nopiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon,\nälkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne.\nHyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä\naarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen\nolette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä\ntaltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.\n\nHän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan\nnuoren miehen poskille.\n\nMarat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen\nhämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.\n\nTämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin\ntahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de\nSartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä\nhervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen\ntykytyksiä, ja hän pelkäsi.\n\nHänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen\nluokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:\n\n-- Tulkaa kanssani, hra Marat.\n\n-- Mihin sitten?\n\n-- Saint-Jacques'n kadulle.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka\noli vaipunut tuolille, nousi ylös.\n\nSilloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita\nalas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat\naskelmia.\n\nMarat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan\nmurskaavan päänsä.\n\nPortaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren\nmiehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa\ntalon ullakkokerrokseen asti.\n\nGrivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti,\nettä hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva\nmies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties\nkolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt\novenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami\nGrivetteä mies peräytyi.\n\nMutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä\nkuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja\nantoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen\ntohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin\nsilmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä\nmielipuoleksi.\n\nTuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun\nhän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: -- Hän herättää\nminut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä\nkuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän\nkipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä\npidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen\nkaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.\n\n\"Olisiko todellakin omatunto?\" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään\nkamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.\n\n\n\n\n7.\n\nIhminen ja hänen työnsä.\n\n\nMarat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä\nomaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva\nfilosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen\niltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän\nvai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti\npöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau\nmietiskeli.\n\nHänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja\nfilosofiset teoksensa _Émile_ ja _Yhteiskunnallinen sopimus_. Silloin\ntällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan\nnäitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.\n\n\"Ah hyvä Jumala!\" virkkoi hän lukien _Émilestä_ omantunnon vapautta\nkäsittelevän kohdan, \"onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista\nfilosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt\nminunlaistani palon sytyttäjää!\n\n\"Mitä!\" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. \"Minä olen\nsingahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja\nyhteiskuntaa vastaan...\n\n\"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat\nkäyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille\nminä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut\nyhteiskunnan villitsijä...\"\n\nHän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.\n\n\"Olen\", sanoi hän, \"parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat\nkirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata\nkertaa oikeassa.\n\n\"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka\nolen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin\noli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka\nsytyttää koko maailman.\n\n\"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen\nveljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan\nsatona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät\nyhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat\ntyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne\nsiirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin... Oh, minä\nolen hyvin suuri rikoksentekijä!\"\n\nHän luki vielä sivun _Savoijalaisesta pastoristaan_.\n\n\"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan...' Minä olen sen\nkirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat\npaheillensa.' Senkin olen kirjoittanut.\"\n\nJa Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.\n\n\"Minun syytäni siis on\", sanoi hän, \"että nuo veljet yhtyvät veljiin;\neräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista;\nsieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat\nkavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi\nheidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:\n\n\"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia;\nmeillä on täällä filosofian kurssi.'\n\n\"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse\npeljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin\nampiaispesiin!\"\n\nAjatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi\ngeneveläistä filosofia.\n\n\"Minäkö kapinanhankkija!\" mutisi hän. \"Kyllä minua todellakin\nlapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?\"\n\nHän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan\nastui sisään tuoden aamiaista.\n\nHän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa _Yksinäisen\nmietteistä_.\n\n-- Kas nyt, -- sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti\naivan kirjan päälle, -- siinä ylpeä herrani peilailee itseään\nkuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee\nitseään!\n\n-- No, Teresia, -- virkkoi filosofi, -- kärsivällisyyttä; jätä minut,\nen ole leikkituulella.\n\n-- Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? -- vastasi toinen\nivallisesti. -- Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin\npaljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat\nniitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa\npieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua\nkeimailijaksi.\n\nHän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi\nihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut\nRousseauta perin rikkailla lahjoilla.\n\nFilosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin\nmielessään.\n\n-- Kah, sinä mietiskelet! -- virkkoi Teresia. -- Sinä aiot jälleen\nkyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä...\n\nRousseau värisi.\n\n-- Sinä haaveilet ihannenaisistasi, -- sanoi hänelle Teresia, --\nsepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea... tai\nehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.\n\nMarttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.\n\n-- Ei, -- vastasi filosofi. -- Minä en enää kirjoita mitään\npahennusta herättävää... Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka\nkaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla...\n\n-- Ohoh, -- huudahti Teresia, vieden kupin pois. -- Se on mahdotonta;\nsinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia... Vielä jokunen päivä\nsitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit\njumaloimistasi naisista... Sinä olet satyyri, noita!\n\nSana _noita_ oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se\naiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.\n\n-- No, no, hyvä ystäväni, -- tyynnytteli hän; -- saat nähdä, että\ntulet tyytyväiseksi... Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon\nparantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä\nainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa.\nEi vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!\n\n-- Sittenpähän nähdään, -- sanoi hänen emäntänsä. -- Kuule, kello soi!\n\nTeresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän\npyysi odottamaan etuhuoneessa.\n\nSitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja\nlyijykynällä, virkkoi:\n\n-- Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on\neräs, joka tahtoo sinua tavata.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Eräs herra hovista.\n\n-- Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?\n\n-- Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!\n\n-- Sano se sitten.\n\n-- Hra de Coigny.\n\n-- Hra de Coigny! -- huudahti Rousseau; -- hra de Coigny, hänen\nkuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?\n\n-- Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen\nmies.\n\n-- Minä tulen, Teresia.\n\nRousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki\ntohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja\nastui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.\n\nTämä ei ollut istuutunut. Hän katseli jonkinlaisella uteliaisuudella\nkuivia kasveja, jotka Rousseau oli liimannut paperille ja sovittanut\nmustiin puukehyksiin. Lasioven narahtaessa hän kääntyi ja virkkoi\nkohteliaasti tervehtien:\n\n-- Onko minulla kunnia puhua hra Rousseaun kanssa?\n\n-- Kyllä, monsieur, -- vastasi filosofi yrmeähköllä äänensävyllä,\njoka silti ilmaisi ihailua puhujan erinomaisen kauneuden ja\nteeskentelemättömän hienouden johdosta.\n\nHra de Coigny oli todellakin Ranskan herttaisimpia ja komeimpia\nmiehiä. Varmaan oli aikakauden vaatekuosi keksitty häntä varten. Se\nesitti oivallisesti hänen moitteettoman jalkansa siromuotoisuuden,\nnäytti kaikessa somassa laajuudessaan leveät hartiat ja korkean\nrinnan, antoi majesteetillisen ilmeen hänen pystyryhtiselle päällensä\nja häivähdytti norsunluun valkeuden hänen virheettömille käsilleen.\n\nTämä tarkastelu tyydytti Rousseauta, joka todellisena taiteilijana\nihaili kaunista kaikkialla, missä hän sitä tapasi.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- millä voin teitä palvella?\n\n-- Teille on kaiketi ilmoitettu, monsieur, -- vastasi aatelismies,\n-- että olen Coignyn kreivi. Lisään siihen, että tulen madame la\ndauphinen puolesta.\n\nRousseau kumarsi punastuen korvia myöten; Teresia, joka seisoi\nruokasalin nurkassa kädet taskuissa, katseli mieltymyksellä Ranskan\nsuurimman prinsessan pulskaa lähettiä.\n\n-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa antaa etsiä minua... minkätähden?\n-- sanoi Rousseau. -- Mutta tehkäähän toki hyvin ja istukaa, monsieur.\n\nRousseau istahti itse. Hra de Coigny otti korituolin ja seurasi\nesimerkkiä.\n\n-- Monsieur, asia on näin: tässä tuonnoin hänen majesteettinsa\nsyödessään päivällistä Trianonissa ilmaisi jotakin myötätuntoa\nmusiikkianne kohtaan, se kun on niin hurmaavaa. Madame la dauphine\najatteli, että kuningasta ilahduttaisi nähdä jonkun teidän\nkoomillisen oopperanne esitystä Trianonin teatterissa...\n\nRousseau kumarsi syvään.\n\n-- Tulen siis, monsieur, madame la dauphinen puolesta pyytämään\nteitä... -- Oh, monsieur, -- keskeytti Rousseau, -- minun\nsuostumuksestani se ei ollenkaan riipu. Näytelmäkappaleeni ja niihin\nkuuluvat pikku aariani ovat niitä esittäneen teatterin omaisuutta.\nLupa on siis pyydettävä näyttelijöiltä, ja heidän puoleltaan hänen\nkuninkaallinen korkeutensa ei suinkaan kohtaa enempää esteitä kuin\nminunkaan. He tulevat hyvin iloisiksi saadessaan näytellä ja laulaa\nhänen majesteettinsa ja koko hovin edessä.\n\n-- Tehtävänäni ei ole pyytää teiltä ihan sitä, monsieur, -- virkkoi\nhra de Coigny. -- Hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinsessa\ntahtoo tarjota kuninkaalle täydellisemmän ja harvinaisemman\nhuvituksen. Hän osaa kaikki oopperanne, monsieur...\n\nRousseau kumarsi taas.\n\n-- Ja laulaa niitä varsin hyvin. Rousseau mytisti suutansa.\n\n-- Suuri kunnia minulle, -- sopersi hän.\n\n-- Ja, -- jatkoi hra de Coigny, -- kun useat hovin naiset ovat\nmainioita soittajia ja laulavat hurmaavasti, ja kun myöskin monet\nherrasmiehistä hyvänlaisella menestyksellä harrastavat musiikkia,\nniin oopperan, jonka madame la dauphine valitsisi teostenne joukosta,\nesittäisi tämä herrojen ja naisten seura, ja pääosissa olisivat\nheidän kuninkaalliset korkeutensa.\n\nRousseau ponnahti tuolillaan.\n\n-- Vakuutan teille, monsieur, -- että se on minulle tavaton kunnia,\nja pyydän teitä tarjoamaan siitä hänen korkeudelleen nöyrimmät\nkiitokseni.\n\n-- Oh, siinä ei ole kaikki, monsieur, -- virkkoi hra de Coigny\nhymyillen.\n\n-- Ah!\n\n-- Täten kokoonpantu näyttelijäseurue on kyllä muita loistavampi,\nmutta vähemmän harjaantunut. Mestarin valvova silmä ja neuvot ovat\nvälttämättömiä. Esityksen tulee olla kuninkaallisessa aitiossa\nistuvan ylhäisen katsojan ja myöskin kuuluisan tekijän arvoinen.\n\nRousseau nousi kumartaakseen; tällä kertaa oli kehuminen häntä\nliikuttanut; hän kumarsi sievästi hra de Coignylle.\n\n-- Senvuoksi, monsieur, -- sanoi aatelismies, -- hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin\nkappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.\n\n-- Oh!... -- virkahti Rousseau. -- Hänen kuninkaallinen korkeutensa\nei ajattele... Minäkö Trianoniin?\n\n-- Miksikä ei?... -- lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla\nsävyllä.\n\n-- Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies;\nte olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi\nsydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja\nRousseau hovissa... eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?\n\n-- En käsitä, monsieur, -- vastasi hra de Coigny kylmästi, -- miten\nteitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä\nkunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan\nensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau,\nkätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun.\nSen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan,\nkun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen\nkuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.\n\n-- Tietysti, -- myönsi Rousseau, -- tietysti.\n\n-- Johtuisiko se, -- sanoi hra de Coigny hymyillen, -- aiheettoman\nhäveliäisyyden jäännöksestä?... Se olisi joutavaa. Siksikö, että\nolette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra\nRousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette\nsitä vihaa?... Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen,\njotka ovat kuninkaallista verta.\n\n-- Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa\nasemaani... minä elän eristettynä, yksinäni... onnettomana.\n\nTeresia irvisti.\n\n\"Vai onnettomana...\" tuumi hän; \"pitäisipä kelvata!\"\n\n-- Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin,\nkuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät\nvain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?... Mitä tekisin?...\n\n-- Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on\nkirjoittanut _Uuden Heloisen_ ja _Tunnustukset_, monsieur, ole\nenemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä,\nniin monta kuin meitä onkin?\n\n-- Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta...\n\n-- Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.\n\n-- Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.\n\n-- Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle\nlähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame\nla dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa,\npakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna.\nSe aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla\nmaanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on\nsyvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni,\nmitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.\n\n-- Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni,\nkaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa\nminua enemmän kuin voin sanoa. -- Annatteko siis vaikuttaa itseenne?\n\n-- Ei, minä en voi... en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.\n\n-- Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin\najelu.\n\n-- Niin teille, virmoilla hevosillanne.\n\n-- Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau.\nMadame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on\nvalmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään\npalaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka\nosaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi\npalatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.\n\nTeresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan\nystävälliselle prinssille.\n\nTätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut\nvastustaa.\n\n-- Täytyy siis suostua, -- virkkoi hän, -- sillä minua ei koskaan ole\nnäin taitavasti ahdistettu.\n\n-- Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, -- vastasi hra de\nCoigny; -- järjeltänne te olisitte valloittamaton.\n\n-- Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa toivomuksen.\n\n-- Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni.\nSallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän\nolisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka\nhän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että\nmiehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee\ntarjota hänelle suosiotaan.\n\n-- Se on totta, monsieur, -- vastasi Rousseau hymyillen, -- mutta\nvanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä\nrukoillaan.\n\n-- Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva\naika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä\nnoutamaan opastaakseni teidät.\n\n-- Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, -- sanoi Rousseau. --\nMinä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle\nvapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää\ntästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä\nkaikki; ilmoittakaa minulle tunti.\n\n-- Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin\nolenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse\nitsensä.\n\n-- Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä\nmissään paikassa maailmassa... En teidän osaltanne kieltäydy\ntarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä\nsinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin... ehdoton sanani.\n\n-- Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään\nsuhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello\nkuusi.\n\n-- Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.\n\n-- Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?\n\n-- Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.\n\nHän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli\ntapana pukea tavallaan vaativasti.\n\n-- Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä.\nSuom.] -- huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. -- Mutta tehän aivan\nmurtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!\n\n-- Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen\nkansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin\nminullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat\nvain viisitoista souta.\n\n-- Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.\n\n-- Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä\nkuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai\nruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.\n\nNähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen\nkertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä\nohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana\nsillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui\npimeitä portaita alas.\n\nHra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen\nhymyillen, Versaillesiin.\n\nTeresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau\ntiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.\n\n\n\n\n8.\n\nRousseaun pukeutuminen.\n\n\nKun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille\ntämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten\npieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:\n\n-- Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät\nahdistelullaan!\n\nHuoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän\nasettui Rousseaun eteen virkkaen:\n\n-- Olet sinä aika pöyhkeilijä!\n\n-- Minäkö? -- kysyi Rousseau kummastuneena.\n\n-- Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!\n\n-- Minäkö?\n\n-- Sama mies... Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat\nilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.\n\n-- Oi, hyvä Jumala! -- vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja\nnöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.\n\n-- Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri\nkunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin\ntyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?\n\nRousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.\n\n-- Sinä olet hupsu, -- sanoi hän; -- minunlaiselleni miehelle ei\nkuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies\non päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet\nkuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo\nhäntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla\nnerollani.\n\nTeresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.\n\n-- Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.\nSilloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron\nCharentonissa.\n\n-- Siksi, -- virkkoi Rousseau, -- että hra de Sartines on tyrannin\npalkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua\ntyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi...\n\n-- Niin sitten? -- tutkaisi Teresia.\n\n-- Ah, niin, -- huokasi Rousseau, -- tiedän, että viholliseni\nolisivat kovin mielissään; niin!...\n\n-- Miksi sinulla on vihollisia? -- tivasi Teresia. -- Siksi että\nolet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de\nVoltairella on ystäviä, sen arvaa!\n\n-- Se on totta, -- vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.\n\n-- Mutta, _dame_, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla!\nPreussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on\nhevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna... Ja kaiken tämän\non hän ansiollaan saavuttanut... Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa\nkäydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.\n\n-- Luuletko, -- huomautti Rousseau, -- etten minä ole siellä kuin\nkotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut\nrahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita\nsiellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet\nkaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu\nse ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden\nhovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon\nloistonsa varastaneet.\n\n-- Varastaneet! -- kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.\n\n-- Niin, varastaneet... sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki\nkulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava\nonnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen\nkaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.\n\n-- En väitä, että kansa on onnellinen, -- myönsi Teresia; -- mutta\nkuningas on sentään kuningas.\n\n-- No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?\n\n-- Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin\nvastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan,\nettä olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.\n\n-- Minä en pelkää mitään, -- virkkoi Rousseau ylväästi.\n\n-- Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä\njuuri olet minulle jutellut.\n\n-- Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?\n\n-- Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta,\npeläten, että se sinua raapaisisi... Mitä sitten, kun vartijat\nja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?... Näetkös, minä tunnen\nsinut kuin olisin äitisi... Sinä menet heti kohta ajamaan partasi,\nvoitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat\nsääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi,\nkoska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin,\njos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi\nuskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta\nsilkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi,\nkiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee\nfilosofini kauniiden naisten ihailtavaksi... ja huomenna, ah,\nhuomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut\nrakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät\nkahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!...\n\n-- Sinä erehdyt, hyvä ystävä, -- sanoi Rousseau. -- Vakuutan sinulle,\nettä minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska\ntoki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon\nkansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka\nkieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa;\nmutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on\nhierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä\nvastaan... Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta\ntapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.\n\n-- Siis sinä et pukeudukaan? -- sanoi Teresia ivallisesti.\n\n-- En.\n\n-- Et ota uutta tekotukkaasi?\n\n-- En.\n\n-- Etkä siristä pieniä silmiäsi?\n\n-- Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä\nja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja\nesiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä\nminä viisi.\n\n-- Oh, mutta ajathan toki partasi, -- virkkoi Teresia; -- se on\npuolta jalkaa pitkä.\n\n-- Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti\nniin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen\nhuoneeseen.\n\nEmännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla\nkaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista\njuhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten\nlevittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja\ntuoleille.\n\nMutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.\n\nSilloin sanoi Teresia:\n\n-- No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan... Hoviasuun\nlaittautuminen ei käy niin nopeasti... Sinun ei enää auta viivytellä,\njos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.\n\n-- Sanoinhan sinulle, Teresia, -- vastasi Rousseau, -- että tässä\nasussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä\nkansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten\nminäkin.\n\n-- No, no, -- virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen\nhänet mairitteluilla tahtoonsa, -- älä ole itsepäinen, Jacques,\näläkä tee tyhmyyttä... Vaatteesi ovat tuossa... partaveitsesi on\nvalmiina... minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut...\n\n-- Kiitos, hyvä ystävä, -- vastasi Rousseau, -- minä vain kerran\nsukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä\nulos.\n\n\"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?\" ihmetteli Teresia.\n\nJa hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin\nvakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet,\nhän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään,\nhänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän\nei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia,\nvaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi\nhyvännäköisyydekseen.\n\nTeresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu\nkuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt,\nsillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli\nsiisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.\n\nMutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman\nkatseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli\nahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä\nhän saattaisi sanoa kuninkaalle.\n\nHän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään,\nviskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen\nhetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja\nliivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.\n\nTeresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka\nRousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten\nsillakkeelle, virkkaen:\n\n-- Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät\nvääränrahan-tekijältä.\n\n-- Hyvästi, -- sanoi Rousseau.\n\n-- Monsieur näyttää retkulta, -- toisti Teresia. -- Olehan varuillasi!\n\n-- Varo sinä tulta, -- vastasi Rousseau; -- äläkä koske papereihini.\n\n-- Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, -- lisäsi Teresia\nepätoivoissaan.\n\nRousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja\npimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla\nkädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko\nhauskan näköiseksi.\n\nAlhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista\nPlâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli\nnoita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta\ntahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta\nsitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen\npakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.\n\n\n\n\n9.\n\nTrianonin kulissit.\n\n\nMitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa\nsveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin\nseurassa.\n\nHän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut\nTrianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa;\nkirjailijaa ei kukaan ajatellut.\n\nMuutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi\nharjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi\nnähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista\nomituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai\nhuviloihinsa.\n\nRousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de\nCoigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.\n\nAatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti\nRousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli\nhän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä\nhäntä uudelleen tarkkaamasta.\n\nRousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen\nkalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta,\njonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt\nVersaillesin kuvastimiin heijastuvan.\n\nRousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä\nenemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi\nkomeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten\nritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten\nmuistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.\n\nRousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa\nilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta\nei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet\ntähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.\n\nYhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle,\nmissä orkesteri häntä odotti.\n\nSinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän\najatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, -- että tehty\noli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.\n\nKruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa\nodotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.\n\nÄkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden\nkeskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja\nhilpeimmällä tuulella.\n\nKruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui\nhänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen\nmuodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta\nistumaan.\n\n-- No, eikö aleta? -- kysyi Ludvig XV.\n\n-- Sire, -- sanoi kruununprinsessa, -- paimenet ja paimentytöt eivät\nvielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.\n\n-- Voisihan esiintyä kävelypuvussa, -- huomautti kuningas.\n\n-- Ei, sire, -- vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, -- sillä\nme tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden\nvaikutuksen.\n\n-- Aivan oikein, madame, -- myönsi kuningas; -- jaloitelkaamme sitten\nhiukan.\n\nJa Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli\nmuuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.\n\nKuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja\nahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.\n\nTämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli\npeljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen\nedessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa\nja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja\nesittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.\n\nHän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että\nrääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin\nhänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut\nnarrimaisesti hienoutta tavoitellut.\n\nMutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista\nnöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin\njohtajana.\n\nÄkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut\nhra Rousseau.\n\n-- Kyllä, monsieur, -- vastasi hän.\n\n-- Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, -- virkkoi\nupseeri.\n\nRousseau nousi hyvin liikutettuna.\n\nKruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku\naaria:\n\n    \"Ma kaiken onnen hukkasin\".\n\nHeti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin\nnöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.\n\nMarie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle\najattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle\naatelismiehelle.\n\nHän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:\n\n    \"Colin jo hylkää mun...\"\n\nRousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta\nhänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja\nmuutamien hovimiesten meluisa saapuminen.\n\nLudvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti\nfilosofin opetusta.\n\nKuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään\ntämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny\noli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun,\njotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.\n\nHän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau\notti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.\n\nTämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei\nollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman\nvaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.\n\nKruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa,\nja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:\n\n-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille\nkappaleemme tekijän?\n\n-- Tekijän -- sanoi kuningas etsien muististaan.\n\nTämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä.\nKuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin\nkokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota\nepäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä\ntekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.\n\nMarie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.\n\n-- Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, -- virkkoi hän, -- sen ihanan\noopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita\nhuonosti.\n\nNyt kohotti kuningas päätänsä.\n\n-- Ah, -- sanoi hän kylmästi, -- hra Rousseau, minä tervehdän teitä.\n\nJa hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki\nhänen pukunsa puutteellisuudet.\n\nRousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan\nkuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan\nolematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan\ntalossa.\n\nMutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle\nruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat\nsanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai\nepämieluista.\n\nRousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän\noli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.\n\n-- Hra Rousseau, -- sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen\nnuttuansa ja tekotukkaansa, -- te olette säveltänyt ihanaa musiikkia,\njonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.\n\nJa kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun\nvaatimuksia loukkaavalla äänellä:\n\n    \"Jos oisin kuunnellut\n    mä ääntä keikarein,\n    jo oisi valjennut\n    uus' aamu lemmellein.\"\n\n-- Se on ihanaa! -- huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.\n\n-- En tiedä, laulanenko minä oikein, -- virkkoi dauphine.\n\nRousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.\n\nMutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin\nromanssia:\n\n    \"Mun pikku majassain\n    ain' uudet huolet on.\n    ja syksyn, talven vain\n    ma tunnen, lohduton.\"\n\nHänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa.\nPuolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain\nloukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti\nsipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta\nnauraa.\n\nDauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä,\njota vain hovissa tavataan.\n\nKuningas jatkoi hämmentymättä:\n\n    \"Oi, paimentyttösein,\n    jos kanssas jakaa saan\n    tään majan, mielehein\n    ei suru saavukaan.\"\n\nRousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.\n\n-- Sanokaahan minulle, hra Rousseau, -- virkkoi kuningas, -- onko\ntotta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?\n\nRousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui\nkitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut\ntällä hetkellä saada sanaa suustansa.\n\nVastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:\n\n    \"Ei lemmellä ain'\n    ole selvillä vain,\n    min myöntäisi, min kieltäisi.\"\n\n-- Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? -- kysyi kuningas.\n\nRousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa\n_ultima thule_... Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.\n\nKuningas hyräili:\n\n    \"Hän lapsi on,\n    hän lapsi on...\"\n\n-- Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen\nkanssa, hra Rousseau?\n\nTästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui\naivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan\njatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:\n\n    \"Nyt käykää alle jalavain,\n    jo tanssi alkaa, tyttöset!\"\n\norkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten\nviimemainittu tuhosi Marsyaan.\n\nRousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt\npukuansa viimeistelemään.\n\nHoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen\nkeskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän\nparin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi\nnuoren naisen kättä.\n\nVärisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka\nkädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti.\nHän oli hipaissut Rousseauta.\n\nNuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi\nenglantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen\nritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun.\nSen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka\nvuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten\nymmärtävän toisensa.\n\nRousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär\nDubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain\nyhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.\n\nNuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä\nhilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.\n\nHuomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:\n\n-- Oh, ihme!\n\n-- Mikä niin! -- virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan\nfilosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä\nseuralaiselleen.\n\n-- Hra Rousseau! -- huudahti rouva Dubarry.\n\n-- Geneven Rousseau? -- kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan\nkoulupojan äänellä.\n\n-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, -- virkkoi veitikka nähdessään\nRousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, -- hyvää\npäivää... Saamme kuulla teidän musiikkianne.\n\n-- Monseigneur... -- sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.\n\n-- Oi, hyvin herttaista musiikkia, -- säesti kreivitär, -- musiikkia,\njoka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!\n\nRousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen\ntulessa.\n\n-- Madame... -- sanoi hän nyreästi.\n\n-- Minä esitän Colinin osaa, madame, -- huudahti Artois'n kreivi, --\nja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.\n\n-- Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole\ntaiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.\n\nRousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta\nääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen\nsydämeensä.\n\nHän tahtoi paeta.\n\n-- Hra Rousseau, -- sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, -- tahdon,\nettä te opettaisitte minulle Colinin osan.\n\n-- En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten\nosassa, -- lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan\nhämmennytti filosofin.\n\nTämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.\n\n-- Monsieur vihaa minua, -- virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla\näänellään.\n\n-- Mitä vielä, -- huudahti Artois'n kreivi. -- Vihaa teitä! Kuka\nvoisi teitä vihata, madame?\n\n-- Näettehän sen, -- vastasi tämä.\n\n-- Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon\nkaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, -- sanoi Artois'n\nkreivi.\n\nRousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää\nhenkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi\nvaromattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.\n\nMutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut\nneljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.\n\nTällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen\nnuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin\nviidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan\nkalpea.\n\nNämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja\nnauravan kaikin voimin:\n\n-- Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva\nkreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan\ntahdo uskoa.\n\n-- Rousseau? -- kuiskailivat molemmat miehet.\n\n-- Pysäytähän hänet, veliseni, -- kehoitti prinssi, yhä nauraen; --\npysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.\n\nRousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli\nhänen purtensa toimittanut.\n\nProvencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi\nsulki siis hänkin Rousseaulta tien.\n\n-- Hyvää päivää, monsieur, -- virkkoi hän tälle lyhyeen ja\nkuivakiskoiseen tapaansa.\n\nHätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:\n\n-- En tästä pääse!\n\n-- Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, -- sanoi\nprinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.\n\n\"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia\", ajatteli Rousseau. \"Kyllä\nne suuret herrat ovat äiteliä!\"\n\n-- Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.\n\n\"Ah, se on totta\", sanoi Rousseau itsekseen; \"hän on oppinut mies,\noikein pedantti\".\n\n-- Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?\n\n-- Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.\n\n-- Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että\nosaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.\n\n-- Monseigneur, se on aivan totta.\n\n-- Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?\n\n-- Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.\n\n-- Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne _imperatoria\nbrevitate_ sanoilla \"vakava ja täsmällinen puhe\".\n\nRousseau etsi levottomana muististaan.\n\n-- Niin, -- sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs\ntiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, -- sillä\ntavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus\nkertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta...\n\n-- No, monseigneur?\n\n-- Niin, hra Rousseau, _imperatoria brevitate_ merkitsee: päällikön\ntai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. _Käskijän\ntäsmällisyydellä_... siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?\n\n-- Niin, monseigneur, -- myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut\nmitään. Sitten lisäsi prinssi:\n\n-- Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau... Ja\nlöydänpä vielä toisenkin.\n\nRousseau kalpeni.\n\n-- Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka\nalkaa näin: _At in superiore Germania_. Tiedätte, että siinä\nkuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: _cito sermone_.\n\n-- Muistan täydellisesti, monseigneur.\n\n-- Olette kääntänyt sen sanalla \"kaunopuheinen\"...\n\n-- Niin juuri, monseigneur, ja luulin...\n\n-- _Cito sermone_ merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista\nhenkilöä, joka puhuu sujuvasti.\n\n-- Minä sanoin _kaunopuheinen_?\n\n-- Siinä olisi silloin pitänyt olla _decoro_ tai _ornato_ tai\n_eleganti sermone. Citus_ on kuvallinen laatusana, hra Rousseau.\nNiinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta\nmuutosta sanoo: _Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque\nad imperii decorem composita_.\n\n-- Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja\nnautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan\nvaltakunnan loistoa.\n\n-- Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden\nainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut\nteidät kääntämään huonosti sanat _dissimulata luxuria_... Sitten\nolette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus\nei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan\nvaltakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei\nenää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan,\nsovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken... kaiken, käsitättekö,\nhra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa\nloiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus,\njotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la\nVauguyon?\n\n-- Niin, monseigneur.\n\nRousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.\n\nPrinssi salli hänen hetkisen hengähtää.\n\n-- Te olette perin etevä filosofiassa, -- sanoi hän sitten. Rousseau\nkumarsi.\n\n-- Mutta _Émilenne_ on vaarallinen kirja.\n\n-- Vaarallinenko, monseigneur?\n\n-- Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa\npikkuporvareille.\n\n-- Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin,\nolkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin... Isän\nasema... on...\n\n-- Sanokaahan, hra Rousseau, -- kysyi häijy prinssi äkkiä, --\neikö teidän _Tunnustuksenne_ ole varsin hupaisa kirja?... Niin,\nkuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?\n\nRousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen\nja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin\nilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.\n\nHän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi\npoistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen\nteoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.\n\nYksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän\nsamassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset\nsäveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan\nhän sanoi:\n\n\"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen,\njoka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle\nviisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on\nsäädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'.\"\n\nHän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen\nlauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat\nduettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen\nkärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.\n\n\n\n\n10.\n\nHarjoitus.\n\n\nHeti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati\ntarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.\n\nNyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten\nsuurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän\npaimentyttöinä hovipuvuissa.\n\nMarie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär;\nsitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului.\nOllakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon,\njossa hän jutteli naisten kanssa.\n\nKruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni\nmajesteetillisen huonosti.\n\nRousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla\nkuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut\nylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö,\njolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla\näänellä koko joukosta.\n\nRousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan\nolennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat\nkorvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.\n\nNähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän\nhymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki\nparhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi,\nja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä\nkohti, lausuen:\n\n-- Meneekö huonosti, hra Rousseau?\n\nUnelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.\n\n-- Kas, me olemme erehtyneet, -- virkkoi Marie-Antoinette, -- eikä\nRousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.\n\nRousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse\npuolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.\n\n-- Ah, -- virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen\nsuuntaa, -- neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!...\n\nAndrée punehtui, hän näki kaikkien silmäin tähtäytyvän itseensä.\n\n-- Ei, ei! -- huudahti Rousseau. -- Ei, neiti laulaa kuin enkeli.\n\nRouva Dubarry singahdutti filosofiin silmäyksen, joka oli terävämpi\nkuin heittokeihäs.\n\nParooni de Taverney sensijaan tunsi sydämensä sulavan ilosta ja\npalkitsi Rousseauta herttaisimmalla hymyllään.\n\n-- Laulaako tuo tyttö teistä hyvin? -- kysyi rouva Dubarry\nkuninkaalta, johon Rousseaun sanat olivat tehneet silminnähtävän\nvaikutuksen.\n\n-- En osaa sanoa... -- virkkoi Ludvig XV; -- näyttämöllä esitettyä\nlaulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.\n\nSillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa\nkuoron:\n\n    \"Luo armaan paimenettaren\n    Colin jo palaa. Riemuitkaa!\"\n\nKääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä\nherttaisesti tervehti.\n\nGeneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia\nopettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan\nloukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi\nuudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä\nkauniimmaksi.\n\nHarjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle;\nhän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön\nkiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.\n\nMustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin\nAndrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja\nesiintyi hurmaavan iloisena.\n\nRichelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä,\nja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva\npiiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi\ntuskastutti Dubarryn puoluetta.\n\n-- Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, -- sanoi hän aivan\nkuuluvasti.\n\n-- Ihastuttava, -- myönsi dauphine; -- ja ellen olisi ollut liian\nitsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen\nvalinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.\n\n-- Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän\nkuninkaallinen korkeutenne, -- virkkoi Richelieu, -- ja...\n\n-- Neiti on harvinaisen musikaalinen, -- huomautti Rousseau varmalla\näänellä.\n\n-- Erinomaisen, -- vahvisti dauphine, -- ja tunnustaakseni totuuden,\nhän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti,\nja minä tanssin hyvin kehnosti.\n\nVoi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen,\nrouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin,\njuoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi\nsaadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa\ntuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.\n\nRichelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa\nromanssin:\n\n    \"Ma palvelijan kadotin.\n    Colin jo hylkää mun.\"\n\nNähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin\nvilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn\npunainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee\nkostuneesta taulusta.\n\nRichelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli\nlähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat\nkuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja\nTurmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.\n\nHeidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa\nvähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan\neräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska\nkuningas vielä istui.\n\nHovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät\netsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan\nystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn\npuolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.\n\nVähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut\nluonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys\nColettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian\nehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:\n\n    Ma palvelijan kadotin,\n    Colin jo hylkää mun.\n\n-- Näetkö, -- kuiskasi Richelieu Taverneylle, -- näetkö tyttäresi\nhämmästyttävää menestystä?\n\nJa hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja\npudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.\n\n-- Hiton lurjus! -- mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka\noven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että\nutelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.\n\nNiistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut\nkiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä\nkoko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä\nkaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni\nkumoon.\n\n-- Kah, tunnen sen vintiön, -- sanoi Taverney vihaisin katsein.\n\n-- Kuka hän on? -- kysyi herttua.\n\n-- Mitä täällä teet, kutale? -- kysyi Taverney.\n\nGilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi\nylpeästi:\n\n-- Kuten näette, minä katselen.\n\n-- Sensijaan että olisit työssäsi, -- virkkoi Richelieu.\n\n-- Työni on jo tehty, -- vastasi Gilbert nöyrästi herttualle,\nviitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.\n\n-- Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! -- tiuskaisi\nTaverney.\n\n-- No, no, monsieur, -- keskeytti säveä ääni, -- Pikku Gilbertini on\nhyvä työmies ja perin uuttera botanisti.\n\nTaverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin\nposkia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.\n\n-- Palvelijoita täällä! -- jupisi hän mennessään.\n\n-- Hiljaa! -- varoitti Richelieu. -- Nicole on samoin täällä...\nKatso... oven nurkassa tuolla ylhäällä... Se tytön veitikka, hän on\npelkkänä silmänä!\n\nTosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun\nTrianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta\nlaajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.\n\nGilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.\n\n-- Tule, tule, -- sanoi herttua Taverneylle, -- luulen kuninkaan\nhaluavan sinua puhutella... Hän etsii.\n\nYstävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.\n\nRouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka\nmyöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.\n\nYksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän\nsallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät\nmenivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia,\ntuoreita kukkia.\n\nKun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli\njäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin\njähmettyvän, vuoroin palavan.\n\nVihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.\n\nTaverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet\nkuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli\ntilaisuus kuulla.\n\nHe kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:\n\n-- Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas\nvastasi siihen:\n\n-- Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.\n\nSamassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle,\nnäkymättä tätä huomaavan, virkkoi:\n\n-- Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä\nillallista Trianonissa?\n\n-- En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen\nväsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua... Aterioitsen\nyksinäni.\n\nDauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja\npoistui suuttumuksesta väristen.\n\nSilloin antoi kuningas merkin Richelieulle.\n\n-- Herttua, -- sanoi hän -- minun on puhuttava teille eräästä teitä\nkoskevasta asiasta.\n\n-- Sire...\n\n-- En ole ollut tyytyväinen... Tahdon, että annatte minulle\nselityksiä... Kuulkaahan... Minä aterioitsen yksinäni, te olette\nminulle seurana.\n\nJa kuningas katsahti Taverneyhin.\n\n-- Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?\n\n-- Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.\n\n-- Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?\n\n-- Niin, sire.\n\n-- Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.\n\nKuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski\nkyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä\nmyöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:\n\n-- Seuraa minua huomaamattomasti.\n\n-- Mihin sitten? -- kysyi Taverney samaan tapaan.\n\n-- Tulehan vain.\n\nHerttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen\nvälimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle;\nTaverney jäi etuhuoneeseen.\n\n\n\n\n11.\n\nLipas.\n\n\nHra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen\nmajesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt\ntoilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota\nparooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa.\nMutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet\nparvekkeelle päin.\n\n-- Parooni, -- sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan\nkahden kesken. -- Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?\n\n-- En sovintomme jälkeen, -- vastasi Taverney.\n\n-- Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?\n\n-- Oh, sitä kyllä.\n\n-- Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin\nnopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.\n\n-- Pyh, -- virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta\njoka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi\npaholaista; -- miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?\n\n-- Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa\nkomppaniassa.\n\n-- Oh, se on totta... ja siitä saan kiittää sinua.\n\n-- Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.\n\n-- Mitä kummaa! -- huudahti Taverney. -- Mitä, tyttärestänikö...?\n\n-- Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus,\nsulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy\nlahjakkuutta... ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin\nhuomattavassa määrässä... Kuningas on siis ihastunut neiti de\nTaverneyhin.\n\n-- Herttua, -- vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka\nmarskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, -- herttua, miten\nselität tuon sanasi \"ihastunut\"?\n\nRichelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:\n\n-- Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä\noikeinkirjoitustakaan paljoa osaa \"Ihastunut\" on minulle aina\nmerkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se... Jos sinä olet\nylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja\nansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa\nsananen... minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.\n\nJa Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.\n\n-- Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, -- huudahti parooni,\npidättäen häntä. -- _Vertubleu_, oletpa sinä elävä.\n\n-- Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?\n\n-- Heh, enhän minä sitä sanonut.\n\n-- Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta...\nSellainen saakelin hupsu!\n\n-- Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan\nvarmaan minä olen tyytyväinen.\n\n-- Ah, sinä... No, kuka sitten on tyytymätön?... Tyttäresikö?\n\n-- Kuka tietää!\n\n-- Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi\nnäissä asioissa kuin itsekin olet.\n\n-- Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään;\nkäsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle\noli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa... Hyve on hänessä\npuhjennut aivan itsestään.\n\n-- Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen\nkitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.\n\n-- Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.\n\nRichelieu irvisti.\n\n-- No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika\ntekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.\n\nTaverney katseli levottomasti herttuaa.\n\n-- Onneksi hänelle, -- jatkoi tämä, -- on kuningas niin silmittömästi\nrakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi\nvakavaa huomiota muihin.\n\nTaverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.\n\n-- Siis, -- jatkoi Richelieu, -- tyttäresi ja sinä voitte\nrauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset\nvastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.\n\n-- Mitä sitten, hyvä Jumala? -- huudahti Taverney aivan kalpeana,\nravistaen ystäväänsä käsivarresta.\n\n-- Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.\n\n-- Pientä lahjaa!... Mikä se on? -- kysyi Taverney täynnä ahneutta ja\ntoivoa.\n\n-- Oh, eipä juuri mitään, -- virkkoi Richelieu huolettomasti; --\ntämä... katso.\n\nJa hän paljasti lippaan silkkikääröstä.\n\n-- Jalokivilipas?\n\n-- Vähäpätöinen kapine... muutaman tuhannen livren kaulakoriste,\njonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa\ntahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska\ntyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.\n\n-- Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.\n\n-- Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole\nominaista loukata jotakuta tai jotakin?\n\n-- Mutta, herttua, maltahan toki, -- sanoi Taverney, -- tyttö ei ole\nniin järjetön.\n\n-- Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?\n\n-- Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!\n\n-- Kiinalaiset ovat perin onnellisia, -- virkkoi Richelieu.\n\n-- Minkätähden? -- kysyi Taverney hämmästyneenä.\n\n-- Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.\n\n-- Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon.\nPuhu minulle entiselläsi.\n\n-- Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.\n\n-- Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän\nvirroillaan on tyttäreni kanssa?\n\n-- Hyvin paljon... Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni\nkenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.\n\n-- No, no, herttua, -- virkkoi Taverney, -- täytyy olla myöskin\noikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.\n\n-- Hitossa, onhan minulla... ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on\nliian hyveellinen... olisi se kovin häijyä!\n\n-- Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?\n\n-- Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet\nkahdeksan vuotta.\n\n-- Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni\ntarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?\n\n-- Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja... Minä olen aina elänyt\nhovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti\nerilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään\nei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla\nsanomaan ihmisille: \"Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?\"\nJa päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei\nole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta\ntyttärellesi.\n\n-- Niinhän minulle sanoit...\n\n-- En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli\nkäskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten,\njonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut,\nettä hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle\nnuorelle neidille.\n\n-- Silloin en tosiaan enää tiedä, -- virkkoi parooni epätoivoissaan,\n-- mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut\narvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava?\nMiksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?\n\nRichelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt\nhämähäkin.\n\n-- Ah, -- virkkoi hän, -- puh, puh, huroni, ruma mörkö!\n\n-- Kuka se on?\n\n-- No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni... Sinä olet kuin kuusta\npudonnut, parooni-poloiseni.\n\n-- En enää tiedä...\n\n-- Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle\nja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin\nlahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se... Minä en\njätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra\nLebeliä?\n\n-- Kenen tehtäväksi sen sitten annat?\n\n-- Ystäväni, -- virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle\nja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, -- kun olen\ntekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen\nyhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni\nsinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on\nlähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen... Minä puhun sinulle,\nTaverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi... No,\ntahdotko?... Hän ojensi lipasta.\n\n-- Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.\n\n-- Oh, mutta, mutta, -- huudahti parooni, -- sanoisit sen sitte\nheti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan\nminun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan\nisälliseksi, puhdistuu...\n\n-- Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja\naikomuksia, -- sanoi Richelieu vakavasti -- Mutta sitähän et toki\nrohkenisi?\n\n-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma... tuota noin,\ntyttäreni...\n\nRichelieu kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Otatko sinä vai etkö? -- kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti\nkätensä.\n\n-- Sinä siis olet siveellinen? -- virkkoi hän vastaten samallaisella\nhymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.\n\n-- Eikö sinun mielestäsi, parooni, -- sanoi marski, -- ole puhtainta\nsiveellisyyttä asettaa isä... isä, joka sanojesi mukaan kaiken\npuhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?...\nTuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä\nkierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun\nrinnallani.\n\nRichelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään\nkatkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset\nja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.\n\nParooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:\n\n-- Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan\nvastaan.\n\n-- Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään\nhyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.\n\n-- Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.\n\n-- Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen\ntästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.\n\n-- Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?\n\n-- Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään\nolisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan... ole varovainen.\n\n-- Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.\n\n-- Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö... Mutta sinä et\nvielä tunne suosion laajuutta... Sinä itse saat tilaisuuden kiittää\nkuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään\nillalliselle.\n\n-- Minutko?\n\n-- Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja\nminä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen\nrouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä\nyhdessä.\n\nTämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän,\njättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi,\njonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.\n\n\n\n\n12.\n\nKuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.\n\n\nMarski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat\nhovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin\nsallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin\nitseensä.\n\nMutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella\nnäitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että\nhän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi\nyksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa,\npeljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen\nharjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin\nparvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille\noli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät\nhänen majesteettinsa salongin.\n\nLudvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä\nedes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi\nhäntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa\nhe eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli\nniin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman\nystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig\nXV:llä koskaan ystävää olleen.\n\nEi, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin\ntalousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja\nnäkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa\nkullatussa kuomissa.\n\nNämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan\nvieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin\nolisi nuorakiikussa keinunut.\n\nVihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä\ntoivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi\nhra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi\nhyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi\nliian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.\n\nKovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta\nlitistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt\nkappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta\nhän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä\nmietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla\nkirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta\nrisaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen\nsurullisten ajatustensa kanssa.\n\nJean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt,\nettä vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin\nkäsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.\n\nVerhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän\nkulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären\nvaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen\nperään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen\nlaukkaan.\n\n\"Ohoo\", tuumasi kuningas, \"yrittämättä minua tavata, minua puhutella?\nKreivitär on raivoissaan!\"\n\nJa sitten hän toisti aivan ääneensä:\n\n-- Niin, kreivitär on raivoissaan!\n\nRichelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin,\neroitti nämä viimeiset sanat.\n\n-- Raivoissaan, sire, -- virkkoi hän, -- ja mistä? Siitäkö että\nteidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä\nkreivittäressä!\n\n-- Herttua, -- vastasi Ludvig XV, -- minä en huvittele: olen\npäinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua;\njos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä\nillallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären\nviinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja,\nmutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni\ntäällä!\n\n-- Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, -- virkkoi\nherttua.\n\n-- Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin\nherttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.\n\n-- Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, -- imarteli\nmarski.\n\n-- Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.\n\n-- Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa\nseuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.\n\n-- Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina\nnaiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee\nmies: mutta minun iälläni, herttua...\n\n-- Niin sire?\n\n-- Tekee nainen meistä laskelmansa.\n\nMarski alkoi nauraa.\n\n-- Kah, sire, -- virkkoi hän, -- sitä suurempi syy, ja jos\nteidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin\nlohduttautukaamme.\n\n-- En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi\nalkaa etsiä huvituksia.\n\n-- Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista\nei olisi koskaan nähty.\n\nKuningas nousi hyvin kiihtyneenä.\n\n-- Kuka tuolla vielä on? -- kysyi hän.\n\n-- Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.\n\n-- Mutta, -- sanoi hän, -- onko teillä joku?\n\n-- On Rafté.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Mitä hänen pitää tehdä, sire?\n\n-- Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry\ntodellakin Luciennesiin.\n\n-- Kreivitär näkyy lähteneen.\n\n-- Niin, julkisuudessa.\n\n-- Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?\n\n-- Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.\n\n-- Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne...?\n\n-- Miten, mitä?\n\n-- Jota mustasukkaisuus...\n\n-- Herttua!\n\n-- Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.\n\n-- Minäkö mustasukkainen! -- huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen.\n-- Puhutteko ihan tosissanne, herttua?\n\nRichelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen\nolleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan\nhaluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain\nollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.\n\n-- Asia on siis sovittu, sire, -- virkkoi hän ääneensä, -- minä\nlähetän Raftén ottamaan selvää?\n\n-- Tehkää niin, herttua.\n\n-- Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?\n\n-- En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut\nasianomaiselle henkilölle?\n\n-- Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Hän kiitteli hartaasti.\n\n-- Entä tyttö?\n\n-- Hänelle ei ole vielä puhuttu.\n\n-- Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.\n\n-- Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären\ntekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.\n\n-- Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun\nviha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä\nteille kerrottu.\n\nRichelieu kumarsi.\n\n-- Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.\n\n-- Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.\n\n-- Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän\nerästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin\nparoonia.\n\n-- Ketä sitten?\n\n-- Neiti Andréeta.\n\n-- Kah, -- huudahti kuningas, -- se onkin minusta kyllin luonnollista!\n\n-- Siis...\n\n-- Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että\nrouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.\n\n-- Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen\nvälttämättömyyden.\n\n-- Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle\nja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.\n\nLudvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos\nvastakkaisesta ovesta.\n\nViittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin\nseuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle.\nParooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille\nominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit,\ntuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän\nhuolettomiksi seurassa.\n\nIstuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta\nherttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa\nviinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita.\nKuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta,\nhän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi\nkeskustelun musiikkiin.\n\nRichelieu otti tilaisuudesta vaarin.\n\n-- Sire, -- virkkoi hän, -- jos musiikki saa miehet soputuulelle,\nkuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy\najattelevan, sanotteko samaa naisista?\n\n-- Oh, herttua, -- vastasi kuningas, -- älkäämme puhuko naisista!\nHamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina\nvaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän\nkanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa\ntämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan\nvaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.\n\n-- Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle\nselittää...\n\n-- Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, -- virkkoi kuningas\nveitikkamaisesti.\n\n-- Kuuntelen, sire.\n\n-- Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja\nte kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?\n\n-- Minäkö? -- virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun\nsaamasta suunnasta.\n\n-- _Dame_, niinhän huhutaan, -- sanoi kuningas sillä teeskennellyllä\nhyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. -- En enää\nmuista, keltä sen sain tietää... Sanomalehdestä kai.\n\n-- Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka\nheidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille\nsoi, -- minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä\nkertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.\n\n-- Mitä, -- huudahti Ludvig XV, -- oletteko tosiaan kieltäytynyt\nministerinpaikasta, rakas herttuani?\n\nKuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen\nasemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan\nollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava,\nmitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava\nkyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta\nkiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja\nhymyssä.\n\n-- Sire, -- virkkoi Richelieu, -- pyydän, älkäämme puuttuko\nvaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt\nsalkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne\njulaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt,\njos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.\n\n-- Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! -- nauroi\nkuningas.\n\n-- Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka\n(sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja\nystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä\nmaailmassa voi tavata... niin, minulla ei ole mitään salattavaa\nkuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en\ntahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa,\njoka hänelle sanoo suoran totuuden.\n\n-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi kuningas, samalla kun Taverney\nmelko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri\nhuuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, --\nantakaahan kuulla totuus, herttua.\n\n-- Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin\nolisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden\ntahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi\nystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa\nuneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin\npyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä\npalvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä\nministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.\n\nLudvig XV purskahti nauruun.\n\n-- Herttua, -- sanoi hän, -- siinäpä on kaunis perusohje, ja\nmielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä\nPont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.\n\n-- Oh, tiedän hyvin, sire, -- vastasi Richelieu, -- että filosofit\nsiitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa\nmerkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia\non, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään.\nNo niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän\nMajesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä\nseuraisi... niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.\n\nLudvig XV ei virkkanut mitään.\n\n-- On pistänyt päähäni ajatus, -- jatkoi Richelieu; -- kun tässä\ntuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin\ntosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon\nsäteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin\nvalinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.\n\nLudvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja\nvarovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta,\nsamalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin\nkaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.\n\n-- Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? -- kysyi\nkuningas.\n\n-- Sire, -- vastasi Taverney paisuvin sydämin, -- minusta näyttää,\nettä herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän\nMajesteetillenne mainioita asioita.\n\n-- Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on\nkauniita tyttöjä?\n\n-- Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein\nkauniita tyttöjä.\n\n-- Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin\nkaunotarten joukosta?\n\n-- Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin\nuskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili\nsuopeasti Taverneytä.\n\n-- Hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- epäilemättä seuraisin neuvoanne,\njos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti\nymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi\nollakseni herkkäuskoinen.\n\n-- Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.\n\n-- Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta\nmikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.\n\n-- Mitä asioita?\n\n-- Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.\n\n-- Ah, sire, -- huudahti Richelieu, -- olin tähän hetkeen asti\nluullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain\nherrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.\n\n-- No missä suhteessa? -- kysyi kuningas nauraen.\n\n-- Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen\nsyntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta\nvanhempi teidän Majesteettianne.\n\nTämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina\ntämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon\nnuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä\nesimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä\nvanhaksi.\n\n-- Olkoon niin, -- virkkoi Ludvig XV; -- mutta ette kai enää väitä,\nettä teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?\n\n-- Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion,\njotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.\n\n-- No niin, herttua, -- virkkoi Ludvig XV, -- saamme nähdä; saamme\nnähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta...\n\n-- Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä,\nlukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän\nMajesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.\n\n-- Kuitenkin, -- huomautti Ludvig, -- muistelen, että isoisäni isä\nvanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin\nennen.\n\n-- No, no, sire, -- sanoi Richelieu, -- teidän Majesteettinne tuntee\nsuuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti\nsulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että\nLudvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä\nmitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin\nmajesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne\naskeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?\n\n-- En suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; -- tunnustan tämän, koska ei\nlääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.\n\n-- Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella\nuskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa\nkurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä\nvanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on\npuhe teistä kahdesta kuninkaasta?\n\nSinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat\nkuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.\n\nRichelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi\npolvellansa de Taverneyn polvea.\n\n-- Sire, -- virkkoi tämä, -- salliiko teidän Majesteettinne minun\nlausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni\nantanut?\n\n-- Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, -- vastasi kuningas;\n-- neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä\nsulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa\njärjestettävänä; varmaan neiti Andrée... sehän kai on tytön nimi?\n\n-- Niin, sire, -- sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas\ntiesi hänen tyttärensä ristimänimen.\n\n-- Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen\nluettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo\nanastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö\nnauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita\nmyötäjäisiä?\n\n-- Ah ei, sire!\n\n-- No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin\nsyvään.\n\n-- Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison;\nsillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee\nkurjuutta...\n\n-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, -- vakuutti Ludvig XV;\n-- mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.\n\n-- Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.\n\n-- Kas vain! -- huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten\nherttuaan. -- No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de\nTaverney, jos joudutte pulaan.\n\nTämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:\n\n-- Marski! -- kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.\n\n-- Oliko tyttönen mielissään?\n\n-- Mistä, sire?\n\n-- Jalokivilippaasta.\n\n-- Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa,\nmutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.\n\n-- Pyh!\n\n-- Ei.\n\n-- Sanokaa siis.\n\n-- Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä\nasiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.\n\nSanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri\ntavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti\nTaverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen\nkynnykselle.\n\nHe läksivät molemmin puutarhan kautta.\n\nIlta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään\ntulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain\nhuippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan\nviidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden\nruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti\nmenuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka\nvielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan\nmaassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.\n\nVaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä\ntähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä\nkaikissa tanssin kierroissa.\n\nMutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta,\njohon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin\neräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli\nvarsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä\nkäsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:\n\n-- Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas\nvelvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti\nlähettää luostariin.\n\n-- Ja minkätähden? -- kysyi parooni.\n\n-- Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti\nde Taverneyhin.\n\nNämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun\nhahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen\nja otsalleen.\n\n\n\n\n13.\n\nAavistelua.\n\n\nSeuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole\ntuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:\n\n-- Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!\n\nTämä huuto kaikui portaitten alipäästä.\n\nAivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti\nmusliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka\ntosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli\nmuutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.\n\nAndrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa\nNicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää\nylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat\nNicolen seuraamina Andréen huoneeseen.\n\nVasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi,\nettä hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea\nunivormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä\nvasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.\n\n-- Mikä nyt on, Filip? -- kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen\nvaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.\n\n-- Sisareni, -- virkkoi Filip, -- sain tänä aamuna määräyksen palata\nrykmenttiini.\n\n-- Ja sinä lähdet?\n\n-- Niin, minä lähden.\n\n-- Oi, -- virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista\npurkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.\n\nJa vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli\ntäytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta,\nettä hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.\n\n-- Hyvä Jumala! -- sanoi Filip. -- Murhetuttaako lähtöni sinua niin\nsuuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä\njokapäiväisimpiä tapauksia.\n\n-- Niin, niin, tietysti, -- sopersi tyttö; -- minne sinä matkustat,\nveljeni?\n\n-- Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin\npitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin\nluultavasti sieltä palaa Strassburgiin.\n\n-- Ah, -- huudahti Andrée: -- ja milloin lähdet?\n\n-- Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.\n\n-- Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?\n\n-- Niin, sisareni.\n\n-- Jäähyväiset!\n\n-- Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? -- kysyi\nFilip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen\naiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.\n\nAndrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle,\njoka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää\nkummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen\nosastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa\nniin paljon kyyneleitä.\n\nAndrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen\nkummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei\nveljensä portaita kohti.\n\n-- Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, -- sanoi hän; -- minä\njohdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin\npaljon puhuttavaa, veljeni.\n\nNämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän\nvierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä\nFilipin kanssa kulki portaita alas.\n\nAndrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos\nkäytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka\nFilipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän\nriippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa\nvasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä\nyhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä\nnyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen\nsilmänsä.\n\n-- Rakas sisareni, paras Andréeni, -- huudahti Filip, -- taivaan\ntähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?\n\n-- Ystäväni, ainoa ystäväni, -- vastasi Andrée, -- sinä jätät minut\nyksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä\nitken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja,\nhirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet\nhuolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet\nolen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka\nminua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka\nminua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan,\nettä Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain\nkärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti,\nkun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua,\neikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.\n\n-- Oi, Filip, -- jatkoi Andrée murheellisesti, -- sinä käännät pääsi\npois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori,\nettä olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen,\nrakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta\nvälitä. \"Madame la dauphine suo sinulle hyvää\", sanonet, ystäväni.\nEpäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä\nkatselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että\nsijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä\nkohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.\n\n-- Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti\ntyönnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.\n\n-- Isäni... Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle\nuutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä,\nhän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa.\nNiin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen\nkun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi,\nJumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin\npelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?\n\n-- Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta\nsielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme\nsaavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin\nolet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan\nlähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei\nkahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle,\nvaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa\nminua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina\nTaverneyssä.\n\n-- Ja kuitenkin, rakas sisar, -- virkkoi Filip surumielisesti,\n-- olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua\nlohduttamassa.\n\n-- Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni\nlapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon,\nmissä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle\nkodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle\nleppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän\nja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni\nei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen\nkartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta\nmuinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja\njättäessäsi minut minä jään kaikesta.\n\n-- Ja kuitenkin, Andrée, -- virkkoi Filip, -- nautit sinä nykyisin\nmonin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin\ntarjota.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Sinulla on hyvä tulevaisuus.\n\n-- Kuka tietää...?\n\n-- Miksi siis epäilet?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.\n\n-- Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan,\nvaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen\nsijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani\njoka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: \"Ole varuillasi, nuori\ntyttö, ole varuillasi\"!\n\n-- Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku\nonnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta?\nTiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai\nvälttääksesi sitä?\n\nEn tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin\nriippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää\nhymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu.\nSanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt\näkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa\nvoidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja\nkuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole\nminua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.\n\n-- Rakas sisar, hyvä Andrée, -- sanoi Filip, tullen vastoin\ntahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta\näänensävystä, -- sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän.\nNiin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu\nsinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua\ntakaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei\nsinua uhkaa.\n\nAndrée pysähtyi veljensä eteen.\n\n-- Mistä sitten johtuu, Filip, -- sanoi hän, -- että sinä, joka olet\nmies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä\nyhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen\nselittää?\n\n-- Se on helppoa, rakas sisar, -- vastasi Filip, pysäyttäen Andréen,\njoka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. -- Emme\nole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan\nmyöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa,\njoka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin\nsuloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä,\ntai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni.\nOlen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki.\nMinä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta\nonnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan\nemme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano\nsinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.\n\nNäistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain\nnyyhkytyksillä ja kyynelillä.\n\n-- Rakas sisar, -- huudahti Filip nähdessään tämän hänelle\nkäsittämättömän murheen ilmaisun, -- rakas sisar, sinä et ole minulle\nkaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.\n\nJa hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten\nlukeakseen hänen silmistään.\n\n-- Minäkö? -- virkkoi tämä. -- Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että\ntiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.\n\n-- No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua\nnäin.\n\n-- Olet oikeassa, -- myönsi tyttö, -- minä olen hupsu. Kuule: enhän\nole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät\nparemmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina\nhuokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin\nhoureisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua\nrauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi.\nOlet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta\npuutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että\nkuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää\njätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.\n\nJa nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen\nkyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti\nnuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.\n\nFilip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla\nkertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.\n\n-- Andrée, -- virkkoi hän, -- pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas\nja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen\njoka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.\n\n-- Kyllä, Filip, -- vastasi Andrée; -- se on oleva ainoa onneni.\nMutta kaihan olet ilmoittanut isälle?\n\n-- Mistä?\n\n-- Lähdöstäsi.\n\n-- Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn\ntoikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy\nhelposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni,\nja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi\ntarjoutua tilaisuuksia.\n\n-- Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! -- mutisi Andrée. -- Etkö\nerehdy, Filip?\n\n-- Sinä olet hänellä, -- vastasi Filip, väistäen kysymystä, -- ja se\nlohduttaa häntä, sisareni.\n\n-- Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.\n\n-- Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään\nlähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän\nvain rakastaa omalla tavallaan.\n\n-- Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä\n\n-- Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan,\nmitä kello nyt on?\n\n-- Neljännestä vailla yksi.\n\n-- Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti\nsitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä\nristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis...\n\nAndrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:\n\n-- Siis, -- virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei\nolisi ilmaissut teeskentelyä, -- siis, hyvästi, veljeni...\n\nFilip syleili häntä viimeisen kerran.\n\n-- Näkemiin, -- sanoi hän; -- muista lupaustasi.\n\n-- Mitä lupausta?\n\n-- Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.\n\n-- Oi, vielä siitä puhutkin!\n\nHän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni\noli kokonaan sortunut.\n\nFilip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi\nhäntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa.\nFilip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi\nristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana\nseisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.\n\nTämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi\npuiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti,\nja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein.\nSitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva\nnyyhkytys.\n\n-- Jumalani, Jumalani! -- huudahti hän. -- Miksi jätät minut näin\nyksikseni maan päälle?\n\nJa hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua\nvalkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.\n\nTällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée\nluuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki\nmurheellisten kasvojen kohoavan edessään.\n\nSiinä oli Gilbert.\n\n\n\n\n14.\n\nGilbertin romaani.\n\n\nSe oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä\nlohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.\n\nNähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan\nsilmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän\nsuoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään\noli nytkähdytellyt.\n\nGilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen\npiirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney\nkohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen\nasennossaan ja katseessaan.\n\n-- Kas, taaskin hra Gilbert! -- huudahti Andrée siihen keveään\nsävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän\nluuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.\n\nGilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi\nliikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli\nhurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen\npäästä selvyyteen tämän haamun kanssa.\n\n-- Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? -- kysyi hän.\n-- Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on\njotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa?\nSanokaahan toki.\n\n-- Tahdotteko sen tietää? -- virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien\ntässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.\n\n-- Kyllä.\n\n-- No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, --\nvastasi Gilbert.\n\n-- Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?\n\n-- Minä näen sen.\n\n-- Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, -- virkkoi Andrée nostaen\nnenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.\n\nGilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen\nnöyryydellään.\n\n-- Anteeksi, mademoiselle, -- sanoi hän, minä vain kuulin teidän\nvalituksenne.\n\n-- Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin...\n\n-- Aivan sattumalta, mademoiselle, -- änkytti Gilbert, sillä hän\ntunsi valehtelevansa.\n\n-- Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli\ntuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne\nvalitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle,\npyydän.\n\n-- Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, -- vastasi Gilbert\näänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.\n\n-- Olenko minä nainen hra Gilbertille, -- lausui ylpeä neito -- Minä\nen kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.\n\n-- Mademoiselle, -- virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin\nkohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena\nja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin\nlähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole,\nmademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja\nuskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä,\nneiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan\nkuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni\nojentumaan.\n\nGilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja\nkiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin\nperin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.\n\nMutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti\nAndréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin\nvastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut\nherjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi\nhän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän\nvastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä.\nSitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin\nkauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis\npenkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa\nhyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.\n\nHän vastasi siis:\n\n-- Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle\ntavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset\nelkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut,\nitsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?\n\n-- Mademoiselle, -- virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, --\nkunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa.\nKunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te\nnoin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä\nmyötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.\n\nKuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan \"myötätunto\" Andrée\navasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.\n\n-- Myötätuntoa! -- huudahti hän. -- Myötätuntoako teiltä minua\nkohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä\nhävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan\nhullu.\n\n-- En ole hävytön enkä hullu, -- vastasi Gilbert näennäisellä\nlevollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi\ntuntemallemme sielulle. -- En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt\nminut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle\nkiitollisuuden velkaan.\n\n-- Sattuma taaskin? -- virkkoi Andrée pilkallisesti.\n\n-- Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä\nkoskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet\nmuistiani.\n\n-- Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden\nvelassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?\n\n-- Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle;\nja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne\nvastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.\n\nTällä kertaa Andrée nousi.\n\n-- Kas niin, suokaa minulle anteeksi, -- virkkoi Gilbert; --\ntoisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken\nmyötätunnon, jonka minussa herätätte.\n\nAndrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi\nluullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori\nmies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen,\nsäilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti\nkärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.\n\n-- Mademoiselle, -- sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, -- suvaitkaa\nvastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?\n\n-- Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hra\nGilbert! -- huudahti neitonen ylvään ylpeästi.\n\n-- Niin, te kunnioitatte isäänne, -- jatkoi Gilbert, -- mutta ette\ntee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan\nsiksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se\nteidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta\nvain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin;\ntästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, -- jatkoi Gilbert,\nvuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, -- tästä ainoasta\nhyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No\nniin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi\nloukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte\nminua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen\nsen pelastanut?\n\n-- Te, -- huudahti Andrée, -- tekö olette pelastanut henkeni?\n\n-- Oi, ette ole sitä edes ajatellut, -- sanoi Gilbert, -- tai\npikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista,\nkoska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin,\nmademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää\nmuistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.\n\n-- Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, -- virkkoi\nAndrée hyvin kalpeana, -- että ilmoitatte minulle missä ja milloin?\n\n-- Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten\ntoisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen\nväkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän\njonon ruumiita ja haavoitettuja.\n\n-- Ah, toukokuun 31. päivänä.\n\n-- Niin, mademoiselle.\n\nAndrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.\n\n-- Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut,\nhra Gilbert?\n\n-- Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa\n\n-- Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä\nen sitä tiennyt.\n\nEi, minä en ole parooni de Balsamo, -- virkkoi Gilbert säihkyvin\nsilmin ja väräjävin huulin. -- Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert,\njoka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti\nteitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin\nmielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert,\njoka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta,\njonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne\nsaarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen\nomiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert,\njoka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa,\ntarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert,\nhuomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita\nkomentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki\nvoimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla\nkäsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät\npelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät\nhäntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin\nliikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä\nveri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja\nuhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin\nkun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti\ntaivasta.\n\nGilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, -- hurjana, luonnonsuorana,\nylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä\nAndréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen\nkatselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli\nollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert\nei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin\nollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista\nhalveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.\n\nEnsiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin\ntaistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä\nhyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi\nloppulauseena lisäämään:\n\n-- Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen,\nsillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin,\nniinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.\n\nMutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä\nvälinpitämättömimmän julmalla äänellä:\n\n-- Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun\noppilaana?\n\n-- Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, -- vastasi Gilbert\nyksinkertaisesti, -- lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin\nsairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.\n\n-- Te erehdytte, -- virkkoi tyttö, -- en pyydä teitä suinkaan\nilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö... en kysele\ntukehtumisia... se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne...\nmutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että\nvietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona,\nolette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas\nlaatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa\njulkaisemien teosten arvoiset.\n\nGilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen\nlausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän\nverisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä\nkorkeudesta.\n\n-- Romaaneja, -- jupisi hän närkästyneenä, -- te pidätte romaanina,\nmitä teille olen kertonut!\n\n-- Niin, monsieur, -- sanoi Andrée, -- romaanina, toistan sanan.\nKuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen\nteille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi\nsitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun\nei ole maksettavissa.\n\n-- Näinkö te siis minulle vastaatte? -- änkytti Gilbert kivistelevin\nsydämin ja sammunein silmin.\n\n-- Minä en edes vastaa teille, herraseni, -- sanoi Andrée työntäen\nhänet tieltään.\n\nSiinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä,\ntahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen\npuhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei\nollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren\nmiehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut\nsaapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti\nde Taverneylle sanoa.\n\nSilloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin\nilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä\nkohdellut, kysyi:\n\n-- Mikä on, lapseni?\n\n-- Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä\ntapaamaan, -- vastasi Nicole.\n\n-- Missä he ovat?\n\n-- Neidin luona.\n\n-- Tule.\n\nAndrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään\nivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana\nkuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin\nhuimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota\npitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:\n\n\"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen\nsulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi\nvoinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle\nsinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria... Nyt\nkun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen\nmies... Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney;\nkahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt;\nAndrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!... Näkemiin, Andrée!\"\n\nJa hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi,\njoka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.\n\n\n\n\n15.\n\nIsä ja tytär.\n\n\nLehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja\nisänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.\n\nYstävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa\nastuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin\ntarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat\nvielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää\nkauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.\n\nMarski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä\nrouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä\nhuomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo\nkunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava\nhovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa\nkuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan\nturkkilaisen sanan tulkintaan.\n\nAndrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen\nkohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan\nsievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.\n\nMarski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen\nja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä\nvalkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt\npalatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella\nvihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren\nkiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja\nvaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.\n\nTaverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille\nnojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon\nsaksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.\n\n-- Mademoiselle, -- sanoi marski, -- tulen hänen majesteettinsa\npuolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava\näänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki\nharjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi\nherättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä\nliian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun\ntoimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.\n\nHeleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi\nkuin olisi puhunut omassa asiassaan.\n\n-- Kuningas, -- virkkoi hän, -- vakuutti minulle, että hän hovissaan\nei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä,\nneitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.\n\n-- Unohdatte sydämen avut, -- lisäsi Taverney innostuen. -- Andrée on\ntytöistä parhain.\n\nMarski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä\nisällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti:\n\n-- Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin\nsydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin\nhänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!\n\nAndrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän\nvastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.\n\n-- Mademoiselle, -- virkkoi tämä, -- kuningas on suvainnut pyytää\nteitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on\nantanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on\nminun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?\n\n-- Monsieur, -- sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin\njokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista\nkunnioitusta, -- olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen\nhartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän\ntekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen\naivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.\n\nRichelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö\nlausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän\ntarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen\nsitä nautinnolla.\n\n-- Kuninkaallinen käsi, -- huudahti hän, -- jalka kuin\nhaltijattarella... sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta...\nAh, parooni, sellainen aarre!... Tyttärenne ei ole mikään tavallinen\ntyttö, vaan kuningatar...\n\nTämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo.\nIsän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.\n\nKen tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen\nfilosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin\nsiemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut,\nettä Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä\nsielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen\njohdosta voinut huudahtaa:\n\n\"Minä en ole muuttunut, vaan aika.\"\n\nHän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö,\njonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet\nsilmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.\n\n-- Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa\noli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on,\npyydän?\n\n\"Ah\", ajatteli Taverney, \"tytössä herää voitonpyyntiä... Kas, enpä\nolisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!\"\n\nHän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli\nantanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille\nmakeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän\ntaskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.\n\n-- Kas tässä, -- sanoi hän.\n\n-- Ah, jalokiviä! -- virkahti Andrée.\n\n-- Pidätkö niistä?\n\nSiinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa\ntimanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat\nja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin\nkolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.\n\n-- Hyvä Jumala, isä! -- huudahti Andrée.\n\n-- No?\n\n-- Nämä ovat liian komeita... kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin\nnoita kantaa... Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän\ntimanttirikkauteen?\n\n-- Valittele siis, pyydän! -- sanoi Taverney ivallisesti.\n\n-- Monsieur, te käsitätte minut väärin... Olen pahoillani, etten voi\nkäyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.\n\n-- Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni,\non kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.\n\n-- Mutta, monsieur... tämä kuninkaan ystävällisyys...\n\n-- Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? -- sanoi\nTaverney.\n\n-- Ah, anteeksi, isäni: se on totta; -- vastasi Andrée luoden päänsä\nalas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.\n\nHetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.\n\n-- Minä en käytä näitä jalokiviä, -- sanoi hän.\n\n-- Mikset? -- huudahti Taverney levottomana.\n\n-- Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa\nja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän\nvaikeuksianne.\n\nTaverney puristi hymyillen hänen kättänsä.\n\n-- Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt\nenemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni.\nKunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi\nnäyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka\nhän on suvainnut lahjoittaa.\n\n-- Minä tottelen, monsieur.\n\n-- Niin, mutta sinun on toteltava ilolla... Nämä koristeet eivät näy\nolevan sinun makuusi?\n\n-- Minä en tunne timantteja, monsieur.\n\n-- Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen\nlivren arvoiset.\n\nAndrée pani kätensä ristiin.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- on omituista, että hänen majesteettinsa\nantaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.\n\n-- En käsitä sinua, neitiseni, -- virkkoi Taverney kuivasti.\n\n-- Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että\nihmiset sitä kummastelevat.\n\n-- Minkätähden? -- kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja\nkylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.\n\n-- Minua arveluttaa.\n\n-- Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua\narveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon.\nKasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen\npahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä\nsielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö\nteeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni\nvanhat krenatöörit!\n\nAndrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.\n\n\"Oi veljeni\", kuiskasi hän hiljaa, \"miksi olet jo niin kaukana?\"\nKuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä\nterävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa;\nmutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin\nhän virkkoi:\n\n-- Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?\n\nLempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen\nvälitse.\n\n-- Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne\nylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?\n\n-- Oi kyllä, -- sanoi Andrée.\n\nParooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.\n\n-- Niin, -- virkkoi hän, -- kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta\ntulee Taverneyn linnan kuningatar... Hänen majesteettinsa on\ntehnyt sinut huomatuksi... kruununprinsessa myöskin, -- lisäsi hän\nvilkkaasti. -- Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat\ntulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi... Dauphinen\nystävätär, kuninkaan... ystävätär, sellainen kunnia!... Sinulla\non suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve,\nvapaa ahneudesta ja kunnianhimosta... Oi lapseni, millaista osaa\nvoitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI:n\nviimeiset hetket?... Ranska siunasi hänen nimeään... Muistatko\nAgnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon\nranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa... Andrée, sinusta\ntulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki... Hän on rakastava\nsinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi,\nrohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella...\n\nAndréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta\nhänelle aikaa miettimiseen.\n\n-- Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi\nkarkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä\nvaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän\nja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun\ntäytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme\nkunnia.\n\n-- Mutta, -- virkkoi Andrée hämmästyneenä, -- mitä pitää minun sitä\nvarten tehdä?\n\n-- Andrée, -- puhui parooni edelleen, -- olen sinulle usein sanonut,\nettä tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi\ntekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa\nrypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon\nnekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle\nhyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe\nkäyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle\ntytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan\nsinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän\nei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena\nkaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle\nhyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet\nsaavuttava.\n\n-- En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, -- virkkoi Andrée.\n\n-- Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti\ntekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle\nolemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on\nvarustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi\nvastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas\non meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.\n\nTaverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja\nlähti.\n\nHän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli\ntullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli\nhartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen\nherrasmiehen kanssa.\n\n\n\n\n16.\n\nMitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.\n\n\nTätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa\niltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella,\nlukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut\nmitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:\n\n\"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan\nmonine oikeinkirjoitus-virheineen.\"\n\nJa hän luki uudestaan:\n\n    'Herra kreivi:\n\n    Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen\n    viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin\n    oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta\n    puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda\n    tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä\n    iltapäivällä?'\n\nLuettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui\njälleen tutkisteluunsa.\n\n\"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa;\nja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää,\nylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki;\nvilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä... Ah,\nolenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama.\nAivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin\ntunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille\nparhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä\nvälikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat\nsamassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te\ntekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen\nvihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa.\"\n\nJa Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä\ntäytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys\nkatonrajasta.\n\n\"No, mikä on?\" hymähti Balsamo säpsähtäen. \"Lorenza kutsuu minua,\nLorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut\njotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden\ntodistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen\nhän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri\nsellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme.\"\n\nSitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa\nkotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa\nei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin\noli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.\n\nMutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren\nnaisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin\nsinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla\ntahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.\n\nSitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa,\nikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä\nkaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.\n\nLorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen\nkäskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan\nolisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja\nläähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza\nmuistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo\nnytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana\nepätoivosta tai väsymyksestä.\n\nBalsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi\nvaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet,\npitäen tilannetta liian vaarallisena.\n\nTuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä\nsalaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä\najatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti\nrakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi\nhajalliset muistelmansa.\n\nBalsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo\npitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys\näkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen\ntunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla\nLorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti,\nilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa\nkuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti\npäätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon,\nvirkkaen:\n\n-- Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.\n\nBalsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.\n\n-- Istuisinko? -- virkkoi hän. -- Tiedät hyvin, Lorenzani, että\nminulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi\njuuressa.\n\n-- Monsieur, -- toisti Lorenza samaan sävyyn, -- pyydän teitä\nistumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta\nmielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.\n\n-- Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, -- sanoi Balsamo, --\nseuraan toivomuksiasi.\n\nJa hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon,\n-- kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.\n\n-- Oi Lorenzani, -- huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, -- kaikki,\nmitä tahdot, kaikki, sano!\n\n-- Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan\nsitä kiihkeästi.\n\n-- Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni,\npuolet elämääni.\n\n-- Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin\najastanne, -- vastasi nuori nainen.\n\nHyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa\nmielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli\nsaattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.\n\n\"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista\", tuumi\nhän. \"No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla,\nettä se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan,\nsillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä.\" -- Sano pian,\nLorenzani, -- kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi nuori nainen, -- tiedätte, että riudun\nsurusta ja ikävästä.\n\nHuoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.\n\n-- Nuoruuteni, -- jatkoi Lorenza, -- haihtuu; päiväni ovat pelkkää\nnyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen\nyksinäisyydessä ja ahdistuksessa.\n\n-- Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza,\n-- vastasi Balsamo, -- eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi,\njonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.\n\n-- Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.\n\n-- Kiitos, Lorenza.\n\n-- Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut,\nvaikka...\n\n-- Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä\ntäydennän ajatuksesi, Lorenza.\n\n-- Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä\notaksuko mitään, pyydän.\n\n-- Jatka siis.\n\n-- No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja\nepätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa...\n\nHän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut\ntakaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän\nkatseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla\nhän elostui.\n\n-- Suokaa minulle, -- jatkoi hän, -- joskaan ei vapauttani (tiedän,\nettä Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta\nnäyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen),\nsuokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin\nääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos,\nkävellä, olla todella olemassa.\n\n-- Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, -- sanoi\nBalsamo tarttuen hänen käteensä, -- ja tiedäthän, että se jo kauan on\nollut minunkin toivomukseni.\n\n-- Siis...! -- huudahti Lorenza.\n\n-- Mutta, -- vastasi Balsamo, -- olet itse minua siitä ehkäissyt.\nHoukkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen\nantanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin\nsalaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven\nja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua,\nettä minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain\nkukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista\nvoi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa\nsiihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet\nuhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit\nkaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että\nvapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi\nminut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?\n\n-- Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin... niin, silloin\ntulen hulluksi.\n\n-- Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko\njutella?\n\n-- Toivoakseni. -- Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko\nnäkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän\nsielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.\n\nNuori nainen pysyi vaiti.\n\n-- Toisin sanoen, rakastatko minua? -- lopetti Balsamo huokaisten.\n\n-- En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, -- vastasi Lorenza.\n-- Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän\nhyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja\nrakkauden syttyä.\n\n-- Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä\nvoidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä\nvala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka\nunohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.\n\nLorenza oli vaiti.\n\n-- Tahdotko vannoa sen valan?\n\nLorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui\nvastakkaisten tunteitten puristuksesta.\n\n-- Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle\nsanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet\nvapaa.\n\n-- Mitä minun on vannottava, monsieur?\n\n-- Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä,\nmitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.\n\n-- Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut\ntietää valtiollisista kokouksistamme.\n\n-- Vannon senkin.\n\n-- Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?\n\n-- Niin; onko siinä kaikki?\n\n-- Ei, vanno... ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista\nriippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee\nautuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen\nvannot, niin olet vapaa.\n\nNuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen\nsydämeensä.\n\n-- Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?\n\n-- Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran\nehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman\nrippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään\ntovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me\nleikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen\nHerraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja\nminä, että teen sinut aina onnelliseksi.\n\n-- Ei, -- virkkoi Lorenza, -- sellainen vala on jumalaton.\n\n-- Vala on jumalaton, Lorenza, -- vastasi Balsamo surullisesti, --\nainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.\n\n-- En tee sitä valaa, -- sanoi Lorenza, -- pelkäisin liiaksi, että\nkadottaisin sieluni.\n\n-- Toistan sinulle, -- virkkoi Balsamo, -- että valaa tekemällä et\nsieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.\n\n-- Minä en vanno.\n\n-- Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, -- sanoi Balsamo suuttumatta,\nmutta syvästi surullisena.\n\nLorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn,\nkun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.\n\n-- Epäätte siis pyyntöni? -- virkkoi hän.\n\n-- En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi\nkaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.\n\n-- Kuuntele, Lorenza, -- lausui Balsamo, -- mitä voin sinulle tehdä,\nja usko minua, se on paljon.\n\n-- Puhukaa, -- vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. --\nKatsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin\nsuurena.\n\n-- Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät\nsitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö\nniitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne\nkatkaista.\n\n-- Kyllähän sen tiedän, -- vastasi Lorenza kärsimättömästi.\n\n-- No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä\ntahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa\npäivässä saat seuralaisen.\n\n-- Minne sitten? -- kysyi hän.\n\n-- Tänne.\n\n-- Tänne, -- huudahti hän, -- näiden rautaristikkojen, näiden\nheltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin?\nOi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.\n\n-- Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori\nnainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.\n\n-- Ystäväni, ystäväni! -- jatkoi Balsamo lempeästi. -- Ajattele toki,\nkaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.\n\n-- Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani,\nenkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi\ntahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni\ntoisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan,\nkuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän,\nniinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen,\njota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se\naukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on\nminun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen\nsen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa\novat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin\nminä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette\nte pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: \"Ne kaksi lapsukaista\nhuvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset.\" Oh ei, ei,\ntuhat kertaa ei!\n\nJa hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.\n\nBalsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.\n\n-- Kah, -- sanoi hän, -- Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme\njärkevästi, rukoilen.\n\n-- Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä!\nPyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen --\nonnetonta, jota hän kiduttaa.\n\n-- Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi\npuuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät\nsen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle\ntoverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se\norjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia\nkasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin\nhymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi.\nKatsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että\nminä en voi sinulle enempää antaa.\n\n-- Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette\nsanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu\nvaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. \"Sulkeutukaa sen hullun\npariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja\nhuolenpitonne heti kun poloinen on kuollut.\"\n\n-- Oi, Lorenza, Lorenza! -- kuiskasi Balsamo.\n\n-- Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? -- jatkoi Lorenza\nivallisesti. -- Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä\nolen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen\nihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle:\n\"Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa\nminua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää\nsilmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu.\" Ja te annatte\nhänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään\nmaksa, teille, joka sitä itse teette.\n\n-- Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin\nsydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin\nsuuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi... Antamalla\nsinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni,\nelämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta\njonkunverran ikävää.\n\n-- Ikävää! -- huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa\nnauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. -- Hän kutsuu tätä\nikävyydeksi!\n\n-- No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa\ntuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen,\nkerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee\npäivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.\n\n-- Kuulkaahan, -- sanoi hän, -- sallitteko minun vetäytyä luostariin?\nMinä tekisin siellä nunnanvalan.\n\n-- Luostariin!\n\n-- Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten\nomastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla\nolisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä\nhautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla\nolisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun\npuolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki\nvaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä\nteiltä kädet ristissä!\n\n-- Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut,\nolemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka\nveisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.\n\nJa Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn\njärkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.\n\n-- Ette siis tahdo? -- kysäisi hän lannistuneena.\n\n-- Minä en voi.\n\n-- Onko se peruuttamatonta?\n\n-- Peruuttamatonta, Lorenza.\n\n-- No sitten jotakin muuta, -- virkkoi hän hymyillen.\n\n-- Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin\ntuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.\n\n-- Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan\nvain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon\nmenneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.\n\n-- Puhu, Lorenza, puhu.\n\n-- Äsken sanoitte minulle: \"Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et\nenää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen.\"\n\n-- Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä\npäivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.\n\n-- Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, -- sanoi nuori nainen\nhyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä\nkoskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. -- Olen väsynyt, näettehän,\noi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä,\nja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua\nsiis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.\n\n-- Minä kuuntelen, -- vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.\n\n-- Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa\ntehdä, Akharat.\n\nNuorta vaimoa pöyristytti.\n\n-- Puhu, ystäväni.\n\n-- No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne\nminulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen\nusein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko\nmyrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli\nlempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja\nviattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen\nja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli\nensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi\ntullut Siis...\n\nHän pysähtyi kalveten.\n\n-- Siis, Lorenza? -- toisti Balsamo.\n\n-- No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen\nhyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää\nse ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle,\njoka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se,\nBalsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä\nhengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken\nelämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle,\njoka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä,\njolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta\nRistiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista\nja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä,\ntappakaa minut, tappakaa minut!\n\n-- Lorenza, -- huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen,\njoka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, -- Lorenza, sinä\nhourailet! Minäkö tappaisin sinut... sinut, rakkauteni, sinut,\nelämäni!\n\nLorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja\nlankesi polvilleen.\n\n-- Minä en nouse, -- sanoi hän, -- ennenkuin olette suostunut\npyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman\nkuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua\nrakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette\nnukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.\n\n-- Lorenza, ystäväni, -- rukoili Balsamo. -- Hyvä Jumala, etkö näe,\nettä lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule,\nLorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin\nvihannet?\n\n-- Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te\nteette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on\ntotta, minä vihaan teitä.\n\n-- Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi.\nLorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista\ntähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut\nrakastamaan elämää.\n\n-- Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.\n\n-- Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen\npitkää...\n\n-- Kuolema tai elämä! -- huudahti nuori nainen, joka vähitellen\npäihtyi suuttumuksestansa. -- Tänään on suuren ratkaisun päivä;\ntahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman,\n-- levon?\n\n-- Elämän, rakas Lorenza, elämän.\n\n-- Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.\n\n-- No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman,\nkuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!\n\n-- Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.\n\nLorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän\nveti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin\nvälähti hänen kädessään.\n\nBalsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään\nja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan\nrintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.\n\nHän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa\nvyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa\nsuhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.\n\nLorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen\npureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän\nruhjotusta kädestä.\n\nSilloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan\nkätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:\n\n-- Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!\n\nMutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän\nei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.\n\n-- Ei, ei, -- jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä.\n-- Ei, minä en nuku!\n\n-- Nuku, sanon minä! -- huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen\nlähemmäksi. -- Nuku, minä käsken sinua siihen!\n\nTällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken\nvastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen\nkädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.\n\nHänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea\nkiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset\nlaukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut\npuistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.\n\nVasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia\nhaavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.\n\nBalsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja\nlaatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan\nhuoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi\nvanhuksen työpajaan.\n\n-- Ah, sinäkö, Akharat? -- huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan.\n-- Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät,\nettä siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?\n\nMutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan\ntutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden\npienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli\nkoetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja\nlaskeutui alas.\n\nAlthotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen\nhäntä vaatteista.\n\n-- Kuuletko, onneton, -- sanoi hän, -- ellen kahdeksan päivän\nkuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi,\nniin kuolen.\n\nBalsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen\nlihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa,\nettä ainoastaan silmät elivät.\n\n-- Niin, niin, -- vastasi Balsamo; -- olkaa huoletta, teille\nhankitaan, mitä pyydätte.\n\nSitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka\nkoristuksen tapaan sovittausi kattoon.\n\nSen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne\nehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.\n\n\"Hra de Richelieu\", mutisi Balsamo; \"oh, totisesti, olkoon hän\nhyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa.\"\n\n\n\n\n17.\n\nHra de Richelieun kaksi vesipisaraa.\n\n\nRichelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.\n\nMitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan\nluonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.\n\nHra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona.\nKruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle,\njotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra\nde Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli\nilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen,\nettä hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko\nrykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti\nmarskia mitä hartaimmin.\n\nKeskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen\noli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati\nveljestään, Taverney alati tyttärestään.\n\nSiinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana\nkaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen\nkuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta\nperheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka\nmuistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut\nhalunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan;\nja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli\nmennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.\n\nTaverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta,\nvoidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja\nmainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen\nRichelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden\nvielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä\nmitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.\n\nRichelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin\nkaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli\njoutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden\ntakaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se\nsuitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein\nyhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille,\njotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja\nalamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja\npuhtaalla isänmaallisuudellaan.\n\nAndréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun\nlauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney\noli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu\nryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin\nranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi\nmyöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun\noppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski\nsen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja\nneiti de Fosseuse.\n\nKäyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui\nRichelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään\nymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän\ntienoille iltasella.\n\nKello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli\nlähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan\nedestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla\naina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.\n\n-- Pieni ystäväni, -- virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, -- sinä\nsaatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles\non poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.\n\nNicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.\n\nSenjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi\nmerkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti\nAndréelle ja läksi.\n\nLukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin\nosaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten\nsaamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle,\njonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi\noli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi\nhyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen\nja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.\n\nRichelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja\nehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön\nkiinteästi ja sanoi:\n\n-- Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra\nmarski? -- huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. -- Hm, --\nvirkahti Richelieu, -- etkö sinä olekaan Nicole?\n\n-- Olen kyllä, herra marski.\n\n-- No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka\nkävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä\nVersaillesin lähettyville.\n\n-- Herra herttua, minä vakuutan...\n\n-- Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään... tahdotko, tyttöseni,\nettä mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?\n\nNicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen\nkuolevaisen nimeä.\n\n-- Sanokaa tosiaankin, herra marski, -- virkkoi hän, -- koska kerran\nolette vauhdissa.\n\n-- Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.],\n-- jatkoi marski, -- eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.\n\nNicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan\nmarskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.\n\n-- Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista,\nkuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista\nvallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines\nlähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La\nSalpêtrièren kehruuhuoneeseen.\n\nNicole alkoi käydä levottomaksi.\n\n-- Monseigneur, -- sanoi hän, -- vakuutan teille, että jos hra de\nBeausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha\nihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.\n\n-- En sitä kiellä, -- virkkoi Richelieu; -- mutta oletko suostunut\nhänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?\n\n-- Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.\n\n-- Oletko vai etkö? Vastaa.\n\n-- Monseigneur...\n\n-- Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas\nlapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele\nkauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan\navustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti\nvaroitan sinua.\n\n-- Onko minut siis nähty? -- kysyi Nicole.\n\n-- Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.\n\n-- Monseigneur, -- sanoi Nicole päättäväisesti, -- minua ei ole voitu\nnähdä, se on mahdotonta.\n\n-- En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin\nruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä\nläheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on\nvirkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.\n\n-- Ah, monseigneur, -- huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun\nsaamasta suunnasta, -- te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin\najettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.\n\n-- Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä\nhetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa\nnäissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan\nrouva de Noailles'lle.\n\n-- Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!\n\n-- Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan\nkäsiänsä yhteen.\n\n-- Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, -- sanoi Richelieu; -- mutta\nmitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?\n\n-- Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te,\njoka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? --\nkysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut\nkolmikymmenvuotias nainen.\n\n-- Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!\n\n-- No, monseigneur?...\n\n-- Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.\n\n-- Oi, herra herttua!\n\n-- Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi\nhaastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän\nsokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien\nkieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä\nHanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä\nenää edes juoruiltaisi.\n\n-- Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan,\n-- virkkoi Nicole närkästyneenä.\n\n-- Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä,\nettä vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä\ntäytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka\non tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan\npäässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada\nmatkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia\nhra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!\n\n-- Siis tiedätte senkin? -- ihmetteli Nicole, joka näki, että oli\nmuutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.\n\n-- Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää\nmyös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta...\n\n-- Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne\nmene.\n\n-- Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei\ntiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni.\nJa koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä\nvarkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo,\nvarsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista:\n\"Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja.\"\n\n-- Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.\n\n-- Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään?\nIlmiantajaasiko?\n\n-- Ah, se on totta, -- virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.\n\n-- Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! -- huudahti\nRichelieu.\n\nNicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää\nkylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista\nliikettä, jokaista katsetta.\n\n-- Olet sinä tosiaan viehättävä, -- innostui herttua, jolta mikään\nnäistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. -- Miksi\nen ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo\nsoikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.\n\n-- Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin\nkiitollisuuteni...\n\n-- Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman\nitsekkyyttä.\n\n-- Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän\nteitä siitä sydämeni pohjasta.\n\n-- Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes\nsaat tietää!\n\n-- Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja\nminua pois.\n\n-- Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?\n\n-- Ennen kaikkea, herra herttua.\n\n-- Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä\nensimäinen kohta ohjelmastasi.\n\n-- Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?\n\n-- Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.\n\n-- Oi, minkätähden?\n\n-- Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut\nkeksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua\npelastaa.\n\n-- Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.\n\n-- Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua\nei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.\n\n-- Tekö?\n\n-- Heti paikalla.\n\n-- Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.\n\n-- Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.\n\n-- Ja siinäkö on suojeluksenne?\n\n-- Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen,\nNicole.\n\n-- Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.\n\n-- Ja minä suon sen sinulle.\n\n-- Siis...?\n\n-- Siis teen näin: kuuntele.\n\n-- Puhukaa, monseigneur.\n\n-- Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan,\nteen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.\n\n-- Vapaaksi ja rikkaaksiko?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi?\nSanokaa pian, herra marski!\n\n-- Tuskin mitään.\n\n-- Mutta sentään...\n\n-- Mitä sinulle määrään.\n\n-- Onko se hyvin vaikeata?\n\n-- Lapsenleikkiä.\n\n-- Siis, -- virkkoi Nicole, -- jotakin on tehtävä?\n\n-- Oh peijakas!... Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei\nmitään ilmaiseksi.\n\n-- Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua\ntuijotti Nicoleen.\n\n-- Sitä vietävän pikku veitikkaa! -- sanoi hän.\n\n-- Puhukaa siis loppuun, herra herttua.\n\n-- No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, -- vastasi hän reippaasti.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi\nhäntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat\nkehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa\ntavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; -- mitä minun siis on\ntehtävä itseni tähden, herra herttua?\n\n-- Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.\n\n-- Niin, hra marski, silloin hän tulee.\n\n-- Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.\n\n-- Sekin on totta.\n\n-- Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.\n\n-- Niin, mutta te ette tahdo.\n\n-- En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle...\n\n-- Sanon hänelle...?\n\n-- Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?\n\n-- No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia...\n\n-- Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan\navioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!\n\nNicole remahti nauruun.\n\n-- Minäkö naisin hänet? -- kikatti hän. -- Hahaha!\n\nRichelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin\nlujahermoista naista.\n\n-- No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä\nparempi.\n\n-- Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra de\nBeausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.\n\n-- Peijakas, kuinka sinä harppaat!\n\n-- Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa...\n\n-- No?\n\n-- Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.\n\n-- Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat,\nniin karkaat hänen kanssaan.\n\n-- No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.\n\n-- Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole\nnäki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut\nhallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen\nrahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.\n\n-- Monseigneur, -- sanoi hän, -- odotan vain määräyksiänne.\n\n-- No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot\nhänelle: \"Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka\npelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta.\nPaetkaamme\"...\n\nNicole katsoi herttuaan.\n\n-- Paetkaamme, -- toisti hän.\n\nRichelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.\n\n-- Tuhat tulimaista, -- sanoi hän, -- asia on ratkaistu: tietysti\nminä pidän huolta matkakuluista.\n\nNicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää,\nkoska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja\nkiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli,\nkuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi\nsuorituksen ikävyyttä.\n\n-- Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? -- kysyi hän.\n\n-- En totisesti -- vastasi nuori tyttö; -- mutta panenpa vetoa, että\nte, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.\n\n-- Nicole, -- virkkoi tämä, -- sinä ajattelet, että jos pakenet,\nsaattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja\nkun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun\nkiinnijoutumiseesi.\n\n-- Ei, -- sanoi Nicole, -- sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa\ntarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.\n\n-- Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?\n\n-- No, otettakoon hänet sitten kiinni.\n\n-- Entä jos hän tunnustaa?\n\n-- Tunnustakoon.\n\n-- Ah, -- huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, -- silloin\nsinä joudut hukkaan!\n\n-- Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän\npohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos\nhra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.\n\nMarski puraisi huultansa.\n\n-- Ja minä, Nicole, -- tivasi hän, -- sanon sinulle, että olet hupsu;\nneiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan\nsinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla\nkuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?\n\n-- Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä\nkuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.\n\n-- Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de\nBeausiren kanssa.\n\n-- Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra\nmarski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita\nminua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut\nalussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies,\nkiinnititte niihin huomioni.\n\nRichelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi\nkerralla.\n\n-- No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten\nsellainen olisi estettävissä.\n\n-- Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?\n\n-- Estämällä hänet heräämästä.\n\n-- Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!\n\n-- Hän potee siis samaa kuin minäkin, -- huomautti Richelieu tyynesti.\n\n-- Kuin te? -- toisti Nicole nauraen.\n\n-- Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta\nminulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä\nniinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen\npuolestaan.\n\n-- Olkaa hyvä, -- sanoi Nicole, -- ja ilmoittakaa minulle, miten\nsiinä on meneteltävä, monseigneur.\n\n-- Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?\n\n-- Mitäkö hän juo?\n\n-- Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat\noranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta,\njotkut...\n\n-- Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta\nkuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja\npomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.\n\n-- Mainiota, -- huudahti Richelieu, -- aivan samoin on minun laitani;\nno niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun\nkoko yön.\n\nNicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan\noikeastaan tähtäsi.\n\n-- Sinä et vastaa? -- sanoi Richelieu.\n\n-- Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.\n\n-- Minä annan niitä sinulle.\n\n\"Ahaa!\" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä\nhämärässä.\n\n-- Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa,\nkuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin\nsikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.\n\n-- Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.\n\n-- Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Lupaatko sen?\n\n-- Oh, -- virkkoi Nicole, -- oma etunihan mielestäni vaatii sen\ntekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että...\n\n-- Älä toki, -- sanoi Richelieu pikaisesti. -- Sitä juuri sinä et\nsaakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.\n\n-- Ah, -- äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli\nkäsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.\n\n-- Siinäkö kaikki? -- kysyi tyttö.\n\n-- Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että\nhän järjestää matkalaukkunsa.\n\n-- Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä\nottamaan kukkaroansa.\n\n-- Tiedäthän, että se on minun huoliani.\n\n-- Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja...\n\n-- Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?\n\n-- Mistä sitten?\n\n-- Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.\n\n-- Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi\noikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte\nminulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki\njättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee\nsaada pyöreä summa.\n\n-- Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.\n\n-- Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.\n\nRichelieu säpsähti.\n\n-- Nicole, sinä menet pitkälle, -- huokasi hän.\n\n-- Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin,\nettä minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä -- tuhannella\nfrangillanne kyllä saan jalat alleni.\n\n-- Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan\nsinulle rahasi.\n\n-- Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi\nsanojani, ellei minulla olisi todisteita.\n\nRichelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.\n\n-- Kas tuossa aluksi, -- sanoi hän, -- ja tässä kukkarossa on sata\nkaksois-louisdoria.\n\n-- Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun\nsaatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?\n\n-- Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö,\nNicole, ja se tuottaa sinulle onnea.\n\nJa Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa,\nosittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi hän, -- onko oikein?\n\n-- Luullakseni, -- vastasi Nicole. -- Nyt, monseigneur, minulta vielä\npuuttuu tärkein.\n\n-- Tippojako tarkoitat?\n\n-- Niin; monseigneurilla on kai pullo?\n\n-- Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.\n\n-- Ja sitten, -- sanoi hän, -- Trianon suljetaan joka ilta, eikä\nminulla ole avainta.\n\n-- Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.\n\n-- Ah, todellako?\n\n-- Kas tässä.\n\n-- Kaikkipa käykin onnellisesti, -- virkkoi Nicole, -- aivan kuin\nihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.\n\n-- Miksikä hyvästi?\n\n-- Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun\nmademoiselle on ennättänyt nukkua.\n\n-- Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.\n\nJa salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.\n\n-- \"Onnistuin vielä\", tuumi Richelieu; \"mutta näyttää todella siltä\nkuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua\nvastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät\nsiitä, kunhan vain annan iskun iskusta!\"\n\n\n\n\n18.\n\nPako.\n\n\nNicole oli tunnollinen tyttö; hän oli saanut hra de Richelieultä\nrahat ja saanut ne etukäteen. Siis oli hänen vastattava tähän\nluottamukseen ne ansaitsemalla.\n\nNiinpä hän oli juossut ristikkoportille, saapuen sinne neljäkymmentä\nminuuttia yli seitsemän sensijaan että olisi tullut puoli\nkahdeksalta. Mutta sotilaskuriin tottunut hra de Beausire oli\ntäsmällinen mies. Hän oli jo odottanut kymmenen minuuttia.\n\nNoin kymmenen minuuttia sitten oli myöskin hra de Taverney lähtenyt\ntyttärensä luota. Suljettuaan ensin ikkunaverhot huoneessaan Andrée\noli mennyt saattamaan isäänsä jonkun matkaa.\n\nGilbert katseli tai oikeammin tapansa mukaan ahmi silmillään Andréeta\nullakkokamarinsa ikkunasta. Mutta olisi ollut vaikeata sanoa,\nsäkenöivätkö hänen nuoreen tyttöön kiinnittävänsä katseet rakkaudesta\nvai vihasta.\n\nSittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään\nnähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra\nde Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli\nvihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.\n\nKymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan\nNicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren\nkanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja\npoistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole\npuolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.\n\n\"Ahaa\", ajatteli Gilbert, \"herra aliupseerilla ja kamarineidillä on\njotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!\"\n\nGilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta\naavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän\ntämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen\nvoitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän\nei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja\nvarovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.\n\nNicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka\ntalteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut\nlaiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt\nteki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi\nsiis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin\nnäkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän\ntaistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.\n\nHän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän\nkautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään\nGilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä\njokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien\nlehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti\npuuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä\nhän laski Nicolen tapaavansa.\n\nNicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa,\nkun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää\nkiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa\noikean käsityksen.\n\nGilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi\npensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja\nkaristelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin\nvierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.\n\nGilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä\neroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de\nBeausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun\nantaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja\nkimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja\nvapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä,\nmiten edellinen voi omistaa jälkimäiset.\n\nNicole puhui.\n\n-- Useammin kuin kerran, -- sanoi hän, -- olette minulle ehdottanut,\nettä ryöstäisitte pois minut, paras hra de Beausire.\n\n-- Ja vieläpä naisinkin teidät! -- huudahti aliupseeri aivan\nhurmaantuneena.\n\n-- Oh, siitä asiasta, hyvä herraseni, -- vastasi nuori tyttö, --\nehdimme kyllä myöhemmin keskustella. Tällä hetkellä on pako pääasia.\nVoimmeko karata kahdessa tunnissa?\n\n-- Kymmenessä minuutissa, jos tahdotte.\n\n-- Eipä sentään; minulla on sitä ennen jotakin hommailtavaa, ja se\nvaatii kaksi tuntia.\n\n-- Kahden tunnin yhtä hyvin kuin kymmenen minuutinkin päästä olen\nkäytettävissänne, hellästi rakastettu ystäväni.\n\n-- Hyvä, ottakaa viisikymmentä louisdoria! -- Nuori tyttö laski\nviisikymmentä kultarahaa ja pisti ne ristikon lävitse hra de\nBeausirelle, joka niitä laskematta sulloi rahat nuttunsa taskuun.\n-- Ja, -- jatkoi tyttö, -- varatkaa vaunut ja saapukaa tänne\npuolentoista tunnin päästä.\n\n-- Mutta... -- epäröitsi Beausire.\n\n-- Oh, ellette tahdo, niin otaksukaamme, ettemme ole mistään\nsopineet, ja antakaa minulle takaisin viisikymmentä louisdoria.\n\n-- Minä en peräänny, rakas Nicole; mutta minä pelkään tulevaisuutta.\n\n-- Kenen puolesta?\n\n-- Teidän puolestanne.\n\n-- Minunko puolestani?\n\n-- Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja\nkerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte\ntakaisin Trianoniin ja...\n\n-- Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin,\nkas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka\nvoidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun\nnämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.\n\nJa Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria\nkukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.\n\n-- Teidän tähtenne, -- innostui hän, -- olisin valmis syöksymään\npalavaan uuniin.\n\n-- Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de\nBeausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja\nkahden tunnin päästä pako.\n\n-- Se on sovittu, -- huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja\nvetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.\n\n-- Hiljaa siinä! -- torui Nicole. -- Oletteko hullu?\n\n-- En, minä olen rakastunut.\n\n-- Hm! -- mutisi Nicole.\n\n-- Ettekö usko minua, sydänkäpyseni?\n\n-- Uskon, uskonhan toki. Hankkikaa hyvät hevoset ennen kaikkea.\n\n-- Kyllä, kyllä!\n\nHe erkanivat. Mutta sekunnin perästä Beausire kääntyi säikähtyneenä\ntakaisin.\n\n-- Hst, hst! -- varoitti hän.\n\n-- No, mitä nyt? -- kysyi Nicole, joka jo oli etäällä ja asetti\nkätensä torveksi suulleen, jotta hänen äänensä huutamatta kuuluisi\nhalutun matkan päähän.\n\n-- Entä ristikkoportti, -- kysyi Beausire, -- aiotteko kiivetä sen\nyli?\n\n\"Aika hölmö\", jupisi Nicole, joka tällä hetkellä oli vain kymmenen\naskeleen päässä Gilbertistä. -- Minulla on avain, -- lisäsi hän\nsitten äänekkäämmin.\n\nBeausirelta pääsi hiljainen ihailun huudahdus, ja tällä kertaa hän\ntodella poistui.\n\nNicole palasi pää alas luotuna ja ripein askelin emäntänsä luo.\n\nYksikseen jääneenä Gilbert teki itselleen seuraavat neljä kysymystä:\n\n\"Miksi Nicole karkaa Beausiren kanssa, jota hän ei rakasta? Miksi\nNicolella on niin iso rahasumma? Miksi Nicolella on ristikkoportin\navain? Miksi Nicole palaa Andréen luo, vaikka hän voisi heti paeta?\"\n\nGilbert keksi kyllä vastauksen kysymykseen: \"Miksi Nicolella on\nrahaa?\" Mutta ne toiset jäivät vastausta vaille.\n\nTämä hänen älynsä neuvottomuus saikin hänen luontaisen\nuteliaisuutensa tai vähitellen kehittyneen epäluuloisuutensa, miten\nsitä tahdomme nimittää, niin ylen voimakkaasti kiihtymään, että hän\nilman kylmyydestä huolimatta päätti viettää yönsä ulkosalla kosteiden\npuiden alla odottaakseen ratkaisua näytelmään, jonka alun hän juuri\noli nähnyt.\n\nAndrée oli saattanut isäänsä Suuren Trianonin portille asti. Hän oli\npalaamassa yksinään ja mietteissään, kun Nicole juoksujalkaa pyrähti\nesille käytävän päästä, matkallaan mainitulta ristikkoportilta, jonka\nluona hän oli kaiken järjestänyt hra de Beausiren kanssa.\n\nNicole, pysähtyi nähdessään emäntänsä ja Andréen antamasta\nmerkistä nousi hänen perässään portaita ylös, seuraten häntä hänen\nhuoneeseensa.\n\nKello saattoi nyt olla puoli yhdeksän illalla. Pimeä oli tullut\nennemmin ja läpikuultamattomampana kuin tavallista, koska iso\nmusta, etelästä pohjoiseen kulkeva pilvi oli peittänyt koko\ntaivaan, niin että Versaillesin tuolla puolen suurten metsäin yli\nsilmänkantamattomiin ulottuva kaamea paarivaate näkyi pian verhoavan\nkaikki tähdet, jotka hetkistä aikaisemmin vielä olivat sinilaella\ntuikkineet.\n\nRaskas tuulenhenki lakaisi maata puistellen kuumilla löyhäyksillään\njanoisia kukkasia, jotka huojuttelivat päitään kuin rukoillakseen\ntaivaalta sateen tai kasteen almua.\n\nTämä ilmojen uhka ei mitenkään ollut jouduttanut Andréen käyntiä.\nPäinvastoin asetti nuori tyttö surullisena ja syviin mietteisiin\nvaipuneena ikäänkuin vastahakoisesti jalkansa kullekin portaitten\naskelmalle, joka vei hänet lähemmäksi kammiotaan, ja hän pysähtyi\njoka ikkunan luo tarkatakseen taivasta, joka oli niin hyvin\nsopusoinnussa hänen oman synkän mielentilansa kanssa, ja täten\nviivyttääkseen pieneen suojaansa palaamistansa.\n\nLevottomana, kiukuissaan ja peljäten, että joku hänen emäntänsä oikku\npidättäisi hänet yli ajan, Nicole mutisi itsekseen senlaatuisia\nkirouksia, joita palvelijat eivät koskaan säästele, kun heidän\nisäntäväkensä kyliin varomattomasti ryhtyy tyydyttämään jonkun\noikkunsa palkollistensa oikkujen kustannuksella. Vihdoin työnsi\nAndrée huoneensa oven auki ja pikemmin pudoten kuin istuutuen\nnojatuoliinsa hän käski lempeällä äänellä Nicolea raoittamaan pihalle\nantavan ikkunan.\n\nNicole totteli ja palasi sitten emäntänsä luo kasvoillaan harras\nosanoton ilme, jonka se liehakoitsija niin hyvin osasi niille antaa.\n\n-- Pelkään, että mademoiselle on tänä iltana hiukan sairas,\n-- virkkoi hän: -- silmänne näyttävät niin punehtuneilta ja\nturvonneilta, vaikka ne kylläkin säteilevät. Luulen, että\nmademoiselle kovin kaipaisi lepoa.\n\n-- Luuletko niin, Nicole? -- kysyi Andrée, joka ei ollut kuunnellut,\nja ojensi huolimattomasti jalkansa pienelle nelikulmaiselle matolle.\n\nNicole otaksui tämän asennon määräykseksi riisua emäntänsä ja\nryhtyi irroittamaan nauhoja ja kukkia hänen tukkalaitteestaan, joka\noli sellainen rakenne, jota taitavimmatkaan kädet eivät kyenneet\npurkamaan vähemmässä kuin runsaassa neljännestunnissa.\n\nKaiken tämän työn aikana Andrée ei hiiskunut sanaakaan. Jätettynä\nomaan mielivaltaansa Nicole hutiloi tehtävässä minkä kerkisi, ja\nkertaakaan parahduttamatta Andréeta, sillä niin hajamielisenä tämä\nistui, raastoi huolimattoman kovakouraisesti hänen hiuksiaan.\n\nKun yöpuku oli valmis, Andrée antoi määräyksensä huomiseksi. Aamulla\nvarhain oli mentävä Versaillesiin noutamaan muutamia kirjoja,\njoita Filipin oli pitänyt lähettää sisarelleen, ja sitäpaitsi oli\npyydettävä pianonvirittäjää tulemaan Trianoniin laittamaan klaveeri\nkuntoon.\n\nNicole vastasi tyynesti, että ellei häntä yöllä herätettäisi, hän\nnousisi varhain, ja kaikki asiat olisivat toimitetut ennenkuin neiti\nheräisi.\n\n\"Huomenna minä myöskin kirjoitan\", jatkoi Andrée puhuen itsekseen,\n\"niin, minä kirjoitan Filipille; se keventää hiukan sydäntäni\".\n\n\"En ainakaan minä\", jupisi Nicole hiljaa, \"mene sitä kirjettä\nviemään\".\n\nJa tätä miettiessään nuori tyttö, joka ei vielä ollut aivan\nturmeltunut, alkoi surumielin ajatella, että hän oli ensi kertaa\njättämässä oivallisen emäntänsä, jonka luona hänen sekä järkensä että\nsydämensä olivat kehittyneet -- valveutuneet. Hänellä liittyi Andréen\nmuistoon niin paljon muita muistoja, että tuon muiston rikkirepiminen\noli samaa kuin särkeä koko ketju, joka ulottui tästä päivästä hänen\nlapsuutensa aikoihin asti.\n\nSillä välin kun nämä kaksi asemaltaan ja luonteeltaan niin erilaista\nnuorta tyttöä näin miettivät toistensa vieressä, heidän ajatuksillaan\nolematta mitään yhteyttä, aika kului ja Andréen pieni seinäkello,\njoka aina kävi edellä Trianonin tornikellosta, löi yhdeksän.\n\nBeausiren täytyi jo olla kohtauspaikalla, ja Nicolella oli enää vain\npuoli tuntia saapuaksensa rakastajansa luo.\n\nHän suoritti emäntänsä riisumisen mahdollisimman nopeasti, jonka\nohella häneltä pääsi muutamia huokauksia, mutta niitä ei Andrée\nedes huomannut. Hän auttoi hänen ylleen pitkän yönutun, ja kun\nAndrée yhä ajatuksiinsa vaipuneena istui liikkumatonna tuijottaen\nkattoon, Nicole veti povestaan Richelieun antaman pullon, viskasi\nkaksi sokerinpalaa lasiin ja kaatoi siihen vettä niin paljon kuin\noli tarpeellista niiden sulamiseksi; senjälkeen hän epäröimättä ja\ntahtonsa kaikkivallalla, joka hänen nuoressa sydämessänsä jo oli\nniin voimakas, tipautti lasiin kaksi pisaraa pullon sisältämästä\nnesteestä. Vesi siitä heti sameni, saaden opaalilta vivahtavan värin,\njoka sitten vähitellen haihtui.\n\n-- Mademoiselle, -- virkkoi silloin Nicole, -- vesilasi on valmis,\nvaatteet kokoonkäärityt ja yölamppu sytytetty. Tiedätte, että minun\non noustava varhain; saanko nyt mennä nukkumaan?\n\n-- Saat, -- vastasi Andrée hajamielisesti.\n\nNicole kumarsi, häneltä pääsi vielä huokaus, joka jäi huomaamatta\nkuten edellisetkin, ja sitten hän sulki pienen eteiseen antavan\nlasioven jälkeensä. Mutta sensijaan että olisi mennyt välikköön,\njonka tiedämme sijainneen käytävän vieressä ja saaneen valonsa\nAndréen eteisestä, hiipi hän hiljaa pois jättäen oven eteiseen\nhiukan raolleen, jotta Richelieun määräykset tulisivat täsmälleen\ntoimitetuiksi.\n\nJotta ei herättäisi naapurien huomiota hän sipsutti varpaillaan\npuutarhaan vieviä portaita alas, hyppäsi ulkoportailta maahan ja\nriensi juoksujalkaa ristikkoportin luo hra de Beausirea tapaamaan.\n\nGilbert ei ollut hievahtanut tähystyspaikaltaan. Hän oli kuullut\nNicolen lupauksen palata kahden tunnin päästä, ja hän odotti. Mutta\nkun jo oli kulunut noin kymmenen minuuttia yli ajan, hän alkoi\npeljätä, että tyttö ei saapuisikaan.\n\nÄkkiä huomasi hän tämän juoksevan kuin takaa-ajettuna. Nicole\nlähestyi ristikkoporttia ja pisti avaimen säleiden välistä\nBeausirelle. Tämä avasi portin. Nicole livahti toiselle puolen, ja\nportti sulkeutui kumeasti narahtaen.\n\nSitten viskattiin avain vallihaudan ruohoon juuri alapuolelle sitä\npaikkaa, missä Gilbert odotti. Nuori mies kuuli sen putoavan pienellä\njymähdyksellä ja pani merkille kohdan, mihin se osui.\n\nSillävälin Nicole ja Beausire riensivät matkaansa. Gilbert kuuli\nheidän etääntyvän, ja pian hän eroitti, ei vaunujen jyminää, vaikka\nNicole oli niitä pyytänyt, vaan hevosen kavioiden töminän, kun neljä\nrautakenkää muutamien minuuttien päästä alkoi kajahdutella tien\nkivitystä, sittekun Nicole, joka olisi tahtonut herttuattaren tavoin\nlähteä vaunuissa, arvattavasti ensin oli hiukan morkkaillut.\n\nGilbert hengitti jälleen. Hän oli turvassa, hän oli vapautunut\nNicolesta, vihollisestaan. Andrée oli yksinään; kenties Nicole\nlähtiessään oli jättänyt avaimenkin oveen; kenties hän, Gilbert,\nvoisi tunkeutua Andréen huoneeseen asti.\n\nTämä ajatus sai kuohuvan nuoren miehen hypähtämään kaikista pelon ja\nepävarmuuden, uteliaisuuden ja intohimon hurjista tuskista.\n\nJa kulkien tietä Nicolen suunnan vastakkaiselle taholle hän riensi\nsivurakennusta kohti.\n\n\n\n\n19.\n\nToinen kaukonäkijätär.\n\n\nYksikseen jääneenä Andrée oli vähitellen herännyt siitä henkisestä\nhorroksesta, joka hänet oli vallannut, ja sillävälin kun Nicole\npakeni hra de Beausiren takana ratsun selässä hän oli polvistunut\nja lausunut hehkuvan rukouksen Filipin puolesta, ainoan henkilön\nmaailmassa, jota hän todellisella ja syvällä kiintymyksellä rakasti.\n\nHän rukoili hartaassa luottamuksessa Jumalaan.\n\nAndréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi\nliittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista\nhaltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui\nyhteen Hänen kanssaan.\n\nNäihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin\nei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä,\nikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile\nomasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.\n\nTämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön\njälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten\nrukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut\nnuorelle tytölle oikein käsitettävissä.\n\nOli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus,\narvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on\nlakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee\nvammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.\n\nAndrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen;\nkokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä\npuistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun\nveljensä.\n\nVihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään\nniteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.\n\nHänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli\nkasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen\nhuomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian\nlevisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana\nhänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan,\npalautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen\nkaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi\nNicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin\ntoiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi\nsulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia\nhuulilleen.\n\nÄkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä,\nomituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä\npolttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan,\nja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta\nvirrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen\nkuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa\nja huumannut hänen järkensä.\n\nTuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein\nsamassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut\nhuoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin\nsalaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.\n\nMutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen\ntoisesta olotilasta toiseen.\n\nKuolemaa muistuttavasta voipumuksesta, jossa hän makasi näennäisesti\niäksi suljetuin silmin, hän nousi äkkiä, avasi ne kauheasti\ntuijottaen ja läksi vuoteestaan kuin hautakummulta astuva\nmarmoripatsas.\n\nEi enää ollut epäilystä, että Andrée nukkui sitä ihmeellistä unta,\njoka jo useankin kerran oli tilapäisesti katkaissut hänen elämänsä\ntoiminnan.\n\nHän astui lattian yli, avasi lasioven ja meni eteiseen niin jäykkänä\nja varmana kuin elävä marmorikuva.\n\nHän saapui portaille, laskeutui niitä askelma askelmalta epäröimättä,\nhätiköimättä; ja pian näyttäytyi hän ulkoportailla. Juuri kun Andrée\nasetti jalkansa niiden ylimmälle askelmalle, Gilbert astui niiden\nalimmalle.\n\nGilbert näki siis tämän valkopukuisen ja vakavan naisen lähestyvän\nikäänkuin tulossa häntä vastaan. Hän peräytyi hänen edeltään ja\nkulkien yhä takaperin meni piiloutumaan lehtimajaan.\n\nHän muisti nyt, että hän jo kerran ennen oli nähnyt Andréen\ntuollaisena Taverneyn linnassa. Tyttö kulki aivan Gilbertin\nohitse, jopa hipaisikin häntä mennessään, mutta ei nähnyt häntä.\nMasentuneena, voipuneena nuori mies lysähti polvilleen maahan. Hän\npelkäsi.\n\nTietämättä, miten selittäisi Andréen omituisen vaelluksen, hän\nseurasi häntä silmillään; mutta hänen järkensä oli hämmentynyt,\nhänen verensä jyskytti hurjasti ohimoita, hän oli lähempänä\nmielipuolisuutta kuin sitä kylmää, tervettä järkeä, jota huomioiden\ntekijältä vaaditaan. Hän pysyi tässä kyykistyneenä lehvien välissä\nja vaaniskeli, kuten hänen tapansa oli aina siitä asti kun tämä\nturmiollinen rakkaus oli vallannut hänen sydämensä.\n\nÄkillisesti tuon vaelluksen salaisuus hänelle selvisi: Andrée ei\nollut mielipuoli eikä hairaantunut, niinkuin hän oli luullut. Tuolla\nkylmällä ja aavemaisella kulullaan Andrée oli menossa kohtauspaikalle.\n\nSalama juovitti tällä hetkellä taivaan. Ja sen sinervässä valossa\nGilbert näki pimeän lehmuskujan siimekseen kätkeytyneen miehen, ja\nvaikka ukkosen tuliviirun leimahdus oli ollut kovin nopea, oli hän\ntummalta pohjalta eroittanut kalpeat kasvot ja epäjärjestykseen\njoutuneen puvun.\n\nAndrée astui tuota miestä kohti, joka ojensi käsivartensa ikäänkuin\nvetääkseen hänet luoksensa.\n\nJokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä\nja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.\n\nToinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.\n\nGilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon,\njoka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut\nTrianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti,\nyhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu\nrukkaa.\n\nKahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen\nkäteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.\n\n-- Näettekö? -- kysyi mies.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Andrée; -- mutta tällä kutsumisellanne olitte\nvähällä minut tappaa.\n\n-- Anteeksi, anteeksi, -- vastasi Balsamo; -- mutta syynä siihen\non se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan\nsuunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.\n\n-- Te kärsitte todellakin, -- myönsi Andrée, jolle Balsamon käden\nkosketus oli ilmaissut hänen tilansa.\n\n-- Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä.\nAinoastaan te voitte minut pelastaa.\n\n-- Kysykää minulta.\n\n-- Mutta vielä kerran, näettekö?\n\n-- Oh, täydellisesti!\n\n-- Tahdotteko seurata minua kotiini, voitteko?\n\n-- Voin kyllä, jos johdatatte minua ajatuksellanne.\n\n-- Tulkaa.\n\n-- Ah, -- virkkoi Andrée, -- me saavumme Pariisiin, kuljemme\nbulevardilla, poikkeamme kadulle, jota valaisee vain yksi ainoa lyhty.\n\n-- Aivan niin; astukaamme sisään, astukaamme sisään.\n\n-- Olemme eteisessä. Näen portaat oikealla; mutta te pakoitatte minut\nseinää kohti, se aukenee, ja edessäni on askelmia.\n\n-- Menkää ylös, menkää ylös! -- huudahti Balsamo. -- Tämä on meidän\ntiemme.\n\n-- Ah, nyt olemme huoneessa; täällä on leijonantaljoja ja aseita.\nKah, uuninlaaka aukenee.\n\n-- Eteenpäin vain; missä olette?\n\n-- Omituisessa ovettomassa huoneessa, jonka ikkunat ovat ristikoilla\nvarustetut. Voi, miten täällä kaikki on epäjärjestyksessä!\n\n-- Mutta huone on tyhjä, aivan tyhjä, eikö ole?\n\n-- On.\n\n-- Voitteko nähdä henkilön, joka siinä asui?\n\n-- Kyllä, jos minulle annetaan esine, jota hän on koskettanut, --\njoka tulee häneltä tai kuuluu hänelle.\n\n-- Kas, tässä on kihara hänen hiuksiaan.\n\nAndrée otti kiharan, painaen sitä ruumistaan vasten.\n\n-- Oh, minä tunnen hänet, -- virkkoi hän, -- olen tämän naisen\nnähnyt; hän pakeni Pariisiin päin.\n\n-- Aivan niin, aivan niin; voitteko sanoa minulle, mitä hän on tehnyt\nviimeisten kahden tunnin kuluessa ja miten hän pakeni?\n\n-- Odottakaa, odottakaa; kyllä, hän lepää sohvalla povi puoleksi\npaljaana ja haava rinnassa.\n\n-- Katsokaa, Andrée, katsokaa, älkää jättäkö häntä enää.\n\n-- Hän nukkui, hän herää, hän katselee ympärilleen, hän ottaa esille\nnenäliinan, hän sitoo nenäliinan ikkunansa ristikkoon. Voi, hyvä\nJumala!\n\n-- Tahtooko hän siis todella kuolla?\n\n-- Ah niin, hän on sen päättänyt. Mutta sellainen kuolema peloittaa\nhäntä. Hän jättää nenäliinan kiinni ristikkoon. Astuu alas, -- oi\nnais-parka!\n\n-- Mitä?\n\n-- Oi, kuinka hän itkee, kuinka hän kärsii, kuinka hän vääntelee\nkäsiään! Hän etsii jotakin kulmaa seinässä murskatakseen siihen\notsansa.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- mutisi Balsamo.\n\n-- Oi, hän syöksyy uunia vasten Se esittää kahta marmorileijonaa; hän\naikoo murskata otsansa toisen leijonan päähän.\n\n-- Sitten... sitten? Katsokaa, Andrée, katsokaa, minä tahdon sitä!\n\n-- Hän pysähtyy.\n\nBalsamo hengähti huojentuneena.\n\n-- Hän katselee.\n\n-- Mitä hän katselee? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Hän on huomannut veripilkun leijonan silmässä.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- huudahti Balsamo.\n\n-- Niin, se on verta, ja kuitenkaan hän ei ole survaissut itseään.\nOi, niin kummallista! Se ei ole hänen vertansa, vaan teidän.\n\n-- Onko se minun vertani? -- huudahti Balsamo aivan huumaantuneena.\n\n-- Niin, teidän, teidän! Te olitte leikannut veitsellä tai tikarilla\nsormiinne ja sitten painanut verisellä sormellanne leijonan silmää.\nMinä näen teidät.\n\n-- Se on totta, se on totta.\n\n-- Mutta miten hän pakeni?\n\n-- Odottakaa, odottakaa, näen hänen tarkastavan tuota verta,\nmiettivän ja sitten painaltavan sormellaan samaa kohtaa, mitä te\nolitte painanut. Ah, leijonan silmä myötää, vieteri alkaa toimia.\nLiesi avautuu!\n\n-- Varomaton! -- huudahti Balsamo. -- Voi minua onnetonta,\nvaromatonta, hullua, mikä olenkin! Olen kavaltanut itseni!... Ja\nlähteekö hän, -- jatkoi Balsamo, -- pakeneeko hän?\n\n-- Oi, hänelle täytyy antaa anteeksi, nais-paralle; hän oli hyvin\nonneton.\n\n-- Missä hän on? mihin hän menee? Seuratkaa häntä, Andrée, minä\ntahdon!\n\n-- Odottakaa, hän pysähtyy hetkiseksi huoneeseen, missä ovat aseet ja\ntaljat; eräs kaappi on auki; siinä kaapissa tavallisesti säilytetty\nlipas on asetettu pöydälle. Hän tuntee lippaan ja ottaa sen.\n\n-- Mitä se lipas sisältää?\n\n-- Papereitanne, luullakseni.\n\n-- Millainen se on?\n\n-- Sinisellä sametilla päällystetty, hopeanaulainen, hopeahelainen ja\nhopeisella lukolla varustettu.\n\n-- Oh, -- virkkoi Balsamo polkien vihaisesti jalkaansa, -- hänkö siis\non ottanut lippaan?\n\n-- Niin, niin, hän sen otti. Hän astuu eteiseen vieviä portaita, avaa\noven, vetää vitjoista, joilla aukaistaan kadulle vievä ovi, ja menee\nulos.\n\n-- Onko myöhä?\n\n-- Epäilemättä myöhä, sillä on pimeä.\n\n-- Sitä parempi! Hän on siis lähtenyt vähää ennen kotiintuloani, ja\nehkä vielä hänet tavoitan. Seuratkaa häntä, Andrée.\n\n-- Talosta ulos päästyään hän juoksee kuin hullu; kuin hullu saapuu\nhän bulevardille... Hän juoksee... hän juoksee pysähtymättä...\n\n-- Mihin päin?\n\n-- Bastiljiin päin.\n\n-- Näettekö hänet yhä?\n\n-- Näen, hän on kuin mielipuoli; hän työkkäilee ohikulkevia. Vihdoin\nhän pysähtyy, koettaa tietää, missä on... kysyy joltakulta.\n\n-- Mitä hän sanoo? Kuunnelkaa, Andrée, kuunnelkaa, älkääkä taivaan\nnimessä kadottako ainoatakaan sanaa, minkä hän lausuu. Sanoitte hänen\nkysyvän?\n\n-- Niin, eräältä mustapukuiselta mieheltä.\n\n-- Mitä hän häneltä kysyy?\n\n-- Hän kysyy häneltä, missä poliisipäällikkö asuu.\n\n-- Oh, se ei siis ollutkaan turha uhkaus! Saako hän osoitteen?\n\n-- Saa.\n\n-- Mitä hän sitten tekee?\n\n-- Hän kääntyy takaisin, poikkee eräälle viistoon kulkevalle kadulle;\nhän suuntaa askeleensa suuren torin yli.\n\n-- Place Royalen; siitä päästään poliisimestarin asunnolle. Voitteko\nlukea hänen ajatuksensa?\n\n-- Rientäkää, rientäkää! Hän aikoo ilmiantaa teidät. Jos hän ehtii\nennen teitä, jos hän tapaa hra de Sartines'n, niin olette hukassa!\n\nBalsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi\npienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen\nsulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan\nratsunsa Djeridin selkään.\n\nSekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti\nnuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin\nkavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.\n\nAndrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana.\nMutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian\nlysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin\nunohtanut herättää Andréen.\n\n\n\n\n20.\n\nJäykistys.\n\n\nAndrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja\nsitä koetamme tässä kuvailla.\n\nYksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan\nsisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista\nkuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.\n\nGilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa\nja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme,\nGilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut\nunitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri\nmitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen,\nnyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen\ntuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen\nvaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki\nyhdistyi ajatukseksi: \"Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies,\njota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia.\"\n\nAndréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat\nmatalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan,\nmielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista\nrakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée\nnäytti hyljätyltä rakastajattarelta.\n\nJuuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän\nkäsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi\npari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua\nrintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua\ntuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen\nmagneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden,\nminkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.\n\nMutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään\nBalsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt\npäästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet\nkokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin\nkouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat\nistuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin\npylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien\nihmisten edessä.\n\nAndrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten\nhiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä\nviilsi taivaankantta.\n\nMutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin\nketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet\nkäsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana,\nvei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli\njättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan\nvuoteen ääressä.\n\nGilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt.\nSisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän\nluonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan\ntätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen\nhermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.\n\nHänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas:\nhänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen\nkuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen\nmuutaman pisaran Andréen kasvoille.\n\nMutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan\nkätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui\nhänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet\nnarahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä\nraketuilla portailla.\n\nTulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de\nBeausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa\nkiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.\n\nJos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli\nhänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa\nkoskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.\n\nKaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla\nGilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet\ntarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.\n\nNoiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert\nei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky\ntaivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla\nvarovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut\nsiellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea\ntärkeätä.\n\nNopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän\nja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän\nsaattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen\nhuoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä\nhyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin,\nmutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän\nkivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi\nkynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja\nsalpasi sen.\n\nTöin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven\njälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja\nkuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.\n\nUkkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät\nikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki\nunohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään\ntunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.\n\nMutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei\nhirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen\najatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät\nhänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon\nmieheen.\n\nTämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä\nGilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert\nnäki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen\nliikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan\ntyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli\nkristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.\n\nSilloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:\n\n-- Nicole! Nicole!\n\n\"Mitä, Nicole?\" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. \"Miksi kutsuu tuo\nmies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?\"\n\nMutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti\nkynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä\nyölampusta.\n\nTällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen\nvierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää\nmuurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.\n\nÄkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti\ntaaksepäin.\n\nMolempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja\nhämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen\nkuninkaaksi.\n\nSilloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren\nkesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja\nkoko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö\noli.\n\nSilloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen\navustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut\nemäntänsä.\n\nMutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli\nsaapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä\nedessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän\nolisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen,\nvastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan\ntenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan\nkuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.\n\nTällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen\nmakuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi\nAndréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin\nverhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten\npieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.\n\nKuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean\nhymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin\nkuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.\n\nLudvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi\nlemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden\nkääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan\nnuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.\n\nGilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.\n\nKuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa\nlämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja\npehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan\nmuutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin\nkuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle\nnuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.\n\nGilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen\nkäteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.\n\nAndréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.\n\nKuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen\nja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja\nsäpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.\n\nGilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert,\njota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana\nvarkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti\noli pitänyt suljettuna.\n\nMulta kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli\npäästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön\nunta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti\nitselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan\nruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun\nkäsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.\n\nHän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen\nneitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että\njulkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka\noli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos\nse olisi ollut alabasterista muovailtu.\n\nGilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen\nja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas\njatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.\n\nYhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä\nhuoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan;\nuusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille\nniin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä\ntästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:\n\n\"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!\"\n\nSamalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta\nja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän,\npalasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa.\nHuomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien\nympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei\nkohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen\ntavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan\ntörmäili.\n\nSitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin\npuutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi\nrunneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja\nmahtavaan kuorskuntaansa.\n\nSilloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä\npiilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja\nkatseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista\nnuorta tyttöä.\n\nTällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten\nsuloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja\npuhdasmuotoista säärtä.\n\nGilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen\nkasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen.\nSenjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli\npoistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä\nnoudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän\nsammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä\nsynkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan\nliekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.\n\nÄkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen\nhuuliaan.\n\n-- Andrée, Andrée! -- jupisi hän. -- Lupasin sinulle, että\njoutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin\nkahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka\nsepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!\n\nJa käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée\nlepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.\n\n\n\n\n21.\n\nTahto.\n\n\nOlemme nähneet Balsamon lähtevän.\n\nDjerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta\nja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja\nhengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija\nhalkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää\nvettä.\n\nHänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin\nhuomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt,\njoiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän\nmeteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun\nkuuluvaksi.\n\nBalsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä,\nsilmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti\nhuohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä\nniihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka\nelähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään\nsuurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.\n\nRatsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa\nsekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain\nkiitävän säkenejuovan, ei muuta.\n\nBalsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin\nkahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti\ntuntui hänen isännästään vuosisadalta.\n\nÄkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti\nrautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät\npolvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi\netujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät\nhetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki\nhän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin\nhengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:\n\n\"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava\nhalusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän\nnopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi\npäältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän\niskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat,\njoiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä\ntarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino\ntavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan\nsaisin hänet valtaani...\"\n\nJa hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.\n\n\"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä\nmillä vauhdilla tahansa\", huudahti hän, \"niin Lorenza ehtii\nkuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua\nkurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun\nrangaistukseksesi!\n\n\"Katsokaamme\", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään,\nleuka kämmenen varassa, \"katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede\nkykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!... Koettakaamme... Lorenza,\nLorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa\ntahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!\n\n\"Oi ei, ei\", mutisi hän menettäen rohkeutensa; \"ei, minä valehtelen;\nen, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa;\nja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin\nlujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi\nkorkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai\nvälinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana\ntiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin\nhän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut!\nLorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!\"\n\nJa hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa\ntähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen\nsille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja\ntämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat\napuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja\nmestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin\nhampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta\nantamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.\n\nBalsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.\n\nIsäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin\nsäisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein\nkuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.\n\nKaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi\nnäyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman\nlaatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot\nkoskettivat Sèvres'n katukiviä.\n\nPäästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa\nja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan\nilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui\nhänen luokseen.\n\n-- Sinäkö se olet, Fritz? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Niin, mestari.\n\n-- Oletko tiedustellut?\n\n-- Olen.\n\n-- Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?\n\n-- Hän on Pariisissa.\n\nBalsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.\n\n-- Miten sinä tulit?\n\n-- Sulttaanilla.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Tämän majatalon pihalla.\n\n-- Satuloitunako?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä on, ole valmiina.\n\nFritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita,\nhyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa\nkyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin\nkauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä\ntarmoa.\n\nSitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota\nherrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä\nsytytettynä.\n\n-- Palaa Pariisiin, -- virkkoi hän, -- ja anna tämä kirjelappu\nomakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla\non siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen\nSaint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka\nvarmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle\nmitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja\nmuista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin\nkuluessa.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Fritz; -- kyllä sen toimitan.\n\nSamalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän\nkiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka\nihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.\n\nBalsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin\ntielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin\njokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin\nmiettiväisenä.\n\nHän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika,\nmiten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan\ntahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan\nkanssa.\n\nRue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja\nkääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza,\njoka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa.\nSitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota\nhän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa\nsijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään\npäässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan\nnuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä\nseurannut.\n\nLorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein\naina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa\nmuodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin\nitämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina\nväljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita\nampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja\nviehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden\nalta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta\npyrkivät he näyttämään.\n\nRanskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin\nomaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut\nkengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille\nkauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja\njotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät\nAlpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.\n\nMeidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet\nhelposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa\nalta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman\ntukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta\nomituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä\njoko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen\nnaisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin\netukaupungin pikkutaloon.\n\nMies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:\n\n-- Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin\nnoilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille\nkäsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle\nkunnian saattaa teidät matkanne perille.\n\nLorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään\nmieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet\nnenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:\n\n-- Kyllä, siihen kernaasti suostun.\n\nNuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.\n\n-- Mihin me menemme, madame? -- kysyi hän.\n\n-- Poliisiministerin taloon.\n\nNuori mies säpsähti.\n\n-- Hra de Sartines'nko luo? -- tutkaisi hän.\n\n-- En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella\nsitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.\n\nNuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin\nvierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli\nPariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella\nsuunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä\nepäilyttävältä.\n\n-- Oh, hitto! -- virkkoi hän. -- Herra poliisiministerin asunto ei\nole täällä päin.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Saint-Germainin etukaupungissa.\n\n-- Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?\n\n-- Tätä tietä, madame, -- vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä\nkohteliaasti; -- ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä,\njotka tapaamme...\n\n-- Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.\n\nNuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät\nvuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.\n\n-- Mihin saan kyyditä teidät, madame? -- kysyi hän.\n\n-- Hra de Sartines'n asuntoon, -- vastasi nuori mies.\n\nJa vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen\noven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen\npoistuvan kuin haihtuvan unikuvan.\n\nTäynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi\nhevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place\nRoyalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet\nnähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.\n\nKahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.\n\n-- Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? -- kysyi ajuri.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Lorenza koneellisesti.\n\nJa keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.\n\n\n\n\n22.\n\nPoliisipäällikön talossa.\n\n\nPihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten\nympäröimänä.\n\nHän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen\npuoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet\npoliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan\nhuostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti\npuetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu\nsaattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten\netusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä\ntiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra\nde Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.\n\nSanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan\nkuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin\nviimeksimainitut.\n\nVahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:\n\n-- Oletteko te hra de Sartines?\n\nMies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta\nhännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun\nja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan\nsiitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän\nnaisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän\npäättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui,\nettä vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota\nhän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.\n\nMutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun\nhänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä\nkuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.\n\nLorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja\npuolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden\nkysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei\nvielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.\n\nSilloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi\nsilmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.\n\nVihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen\nvahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines\nhäntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat\ntäynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa\nkuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen,\nmonilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.\n\nViidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti\npuuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean\nhuonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella\nkuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne,\njotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat\nehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.\n\nHuonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli\nruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla.\nHra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen\neläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata,\nja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei\njostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi\nsalakirjoituksen avainta.\n\nTämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa\nkuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä\nkoneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä\ntilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien\nsäilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut\nDubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille.\nViimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra\nde Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään\nsitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla\nkoko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian\nhyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi\nainoastaan tekotukkiaan.\n\nFrondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos\nvoitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin\nvarmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat,\njoiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra\nde Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.\n\nPoliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasista\nLorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä.\nHuoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuo\nryhti hämmästytti poliisiministeriä.\n\n-- Kuka olette? -- kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin.\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? -- sanoi\nLorenza.\n\n-- Olette, -- vastasi tämä lyhyesti.\n\n-- Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.\n\n-- Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos\nlähettäisin teidät vankilaan?\n\nLorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa\nnaisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota\nhra de Sartines ei hänelle tarjonnut.\n\nTämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli\nsaanut verrattain hyvän kasvatuksen.\n\n-- Istukaa, -- sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja\nistahti.\n\n-- Puhukaa nopeasti, -- kehoitti virkamies. -- Antakaa kuulla asianne.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi nuori nainen, -- minä tulen jättäytymään\nteidän suojelukseenne.\n\nHra de Sartines katseli häntä ominaisella ilkkuvalla tavallaan\n\n-- Ahaa! -- huudahti hän.\n\n-- Monsieur, -- jatkoi Lorenza, -- minut on ryöstetty perheestäni ja\nolen valeavioliitolla joutunut miehen haltuun, joka nyt kolmen vuoden\najan on minua kiusannut ja näännyttää minut murheeseen.\n\nHra de Sartines katseli noita jaloja kasvonpiirteitä ja tunsi tuon\nsulosointuisen, laulua muistuttavan äänen liikuttavan itseänsä.\n\n-- Mistä maasta olette? -- kysyi hän.\n\n-- Roomalainen.\n\n-- Mikä on nimenne?\n\n-- Lorenza.\n\n-- Lorenza, ja mitä muuta?\n\n-- Lorenza Feliciani.\n\n-- En tunne sitä nimeä. Oletteko _demoiselle_?\n\nTiedämme sanan _demoiselle_ siihen aikaan merkinneen jalosukuista\nneitosta. Meidän päivinämme sensijaan nainen on kyllin aateloitu\nsiitä hetkestä lähtein, jolloin hän joutuu naimisiin; hän ei\ntavoittele muuta arvonimeä kuin madame.\n\n-- Olen demoiselle, -- vastasi Lorenza.\n\n-- Ja sitten? Mitä haluatte?\n\n-- Niin, minä anon oikeutta sitä miestä vastaan, joka on minut\nvanginnut ja sulkenut sisään.\n\n-- Sen asian kanssa ei minulla ole mitään tekemistä, -- sanoi\npoliisiministeri; -- olettehan hänen vaimonsa?\n\n-- Niin hän tosin väittää, vihkiminen\n\n-- Mitä, väittääkö hän vain?\n\n-- Niin; mutta minä en sitä ensinkään muista kun tapahtui nukkuessani.\n\n-- Peijakas, olettepa sitten sikeäuninen!\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Sanon, että asia ei ensinkään koske minua; kääntykää asianajajan\npuoleen ja haastattakaa miehenne oikeuteen; minua ei haluta sekaantua\nperheriitoihin.\n\nTämän jälkeen hra de Sartines teki kädellään liikkeen, joka merkitsi:\n\"Menkää tiehenne.\"\n\nLorenzo ei hievahtanut.\n\n-- No? -- kysyi hra de Sartines kummastuneena.\n\n-- En ole vielä lopettanut, -- virkkoi hän, -- ja ymmärtänette, etten\ntule tänne turhia valittelemaan, vaan kostaakseni. Sanon teille,\nmistä maasta olen; Italian naiset eivät vaikeroi, vaan kostavat.\n\n-- Se on toinen asia, -- sanoi hra de Sartines, kiirehtikää, kaunis\nrouvani; minun aikani on kallista.\n\n-- Sanoin, että tulin teiltä pyytämään suojelusta. Saanko sitä?\n\n-- Ketä vastaan?\n\n-- Sitä miestä vastaan, jolle tahdon kostaa.\n\n-- Onko hän siis mahtava?\n\n-- Kuningasta mahtavampi.\n\n-- Antakaa kuulla, koettakaamme ymmärtää toisemme, paras rouva...\nMiksi antaisin teille suojelukseni miestä vastaan, joka mielestänne\non kuningasta mahtavampi, ja teon vuoksi, mikä ehkä on rikos? Jos\ntahdotte kostaa tuolle miehelle, niin kostakaa. Minä välitän siitä\nvähän; mutta jos teette rikoksen, annan teidät vangita, ja sitten\nsaamme nähdä; niin on asia.\n\n-- Ei, monsieur, -- sanoi Lorenza, -- te ette vangituta minua, sillä\nminun kostoni on hyvin hyödyllinen teille, kuninkaalle, Ranskalle.\nMinä kostan ilmaisemalla sen miehen salaisuudet.\n\n-- Ahaa, onko sillä miehellä salaisuuksia? -- huudahti hra de\nSartines innostuen vastoin tahtoaan.\n\n-- Suuria salaisuuksia, monsieur.\n\n-- Minkälaatuisia?\n\n-- Valtiollisia.\n\n-- Puhukaa siis.\n\n-- Mutta lupaatteko tosiaan suojella minua?\n\n-- Minkälaatuista suojelusta minulta pyydätte? -- kysyi virkamies\nkylmästi hymyillen. -- Rahaa vai ystävyyttä?\n\n-- Pyydän, monsieur, että saan sulkeutua luostariin elääkseni siellä\ntuntemattomana ja unohdettuna. Pyydän, että siitä luostarista tulisi\nhautani, mutta että sitä hautaani ei kukaan maailmassa koskaan saisi\nhäiritä.\n\n-- Ooh, -- vastasi virkamies, -- se ei ole kovin suuri vaatimus. Te\npääsette luostariin; puhukaa.\n\n-- Minulla on siis teidän sananne, monsieur?\n\n-- Olenhan sen mielestäni teille antanut.\n\n-- Ottakaa siis tämä lipas, -- sanoi Lorenza; -- se sisältää\nsalaisuuksia, jotka saavat teidät vapisemaan kuninkaan ja valtakunnan\npuolesta.\n\n-- Tunnetteko siis ne salaisuudet?\n\n-- Pintapuolisesti; mutta minä tiedän, että ne ovat olemassa.\n\n-- Ja että ne ovat tärkeitä?\n\n-- Että ne ovat peloittavia.\n\n-- Valtiollisia salaisuuksia, sanoitte?\n\n-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaisesta seurasta?\n\n-- Ahaa, vapaamuurarien yhdistyksestä?\n\n-- Ei, vaan näkymättömien.\n\n-- Kyllä; mutta en sen olemassaoloa usko\n\n-- Avattuanne tämän lippaan, olette uskova.\n\n-- Ah, -- huudahti hra de Sartines kiihkeästi, -- katsokaamme.\n\nJa hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen\näkkiä kirjoituspöydälle.\n\n-- Ei, -- sanoi hän epäillen, -- avatkaa rasianne itse.\n\n-- Mutta minulla ei ole sen avainta.\n\n-- Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka\nsisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!\n\n-- Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?\n\n-- Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, -- jatkoi hän\nhetkisen päästä, -- kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia\navaimia. Teille annetaan avainkimppu, -- hän katsoi terävästi\nLorenzaan, -- ja saatte itse avata.\n\n-- Antakaa tänne, -- virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.\n\nHra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä,\nkaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti\nhänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.\n\n-- Mutta, -- sanoi hän, -- miksi ette tuonut lippaan avainta?\n\n-- Siksi että lippaan omistaja aina pitää sitä mukanaan.\n\n-- Ja kuka on tuo lippaan omistaja, tuo kuningasta mahtavampi mies?\n\n-- Ken hän on, sitä ei kukaan osaa sanoa; ajan, jonka hän on elänyt,\ntuntee vain ijäisyys; työt, joita hän tekee, näkee ainoastaan Jumala.\n\n-- Mutta hänen nimensä, hänen nimensä?\n\n-- Olen nähnyt hänen vaihtavan sitä kymmenenkin kertaa.\n\n-- Mutta se nimi, jolla te hänet tunnette, te?\n\n-- Akharat.\n\n-- Ja hän asuu? -- Rue Saint-...\n\nYhtäkkiä Lorenza säpsähti, tunsi puistatuksen ja pudotti lippaan,\njota hän piti toisessa kädessään, ja avaimet, jotka olivat hänellä\ntoisessa. Hän teki ponnistuksen puhuakseen lauseen loppuun, mutta suu\nvääntyi tuskallisesti, suonenvedontapaisesti; hän kosketti molemmilla\nkäsillään kurkkuaan ikäänkuin sanat, jotka hän oli lausumaisillaan,\nolisivat takertuneet sinne. Sitten hän kohottaen vapisevat\nkäsivartensa taivasta kohti ja voimatta enää äännähtää tavuakaan\nkaatui pitkin pituuttaan työhuoneen matolle.\n\n\"Pieni raukka!\" mutisi hra de Sartines. \"Mikä hitto häneen tuli?\nMutta onpa hän peräti sievä. Niin, niin, tässä kostossa piilee\nrakkautta ja mustasukkaisuutta!\"\n\nHän soitti heti kelloa ja kohotti itse nuoren naisen lattialta. Tämän\nsilmät tuijottivat kummastuneina, huulet olivat liikkumattomat, ja\nhän näkyi jo kuolleen ja eronneen tästä maailmasta.\n\nKaksi palvelijaa astui sisään.\n\nOttakaa varovaisesti tämä nuori nainen, -- virkkoi poliisiministeri,\n-- ja kantakaa hänet viereiseen huoneeseen. Koettakaa toinnuttaa\nhänet ja varokaa ennen kaikkea kovakouraisuutta. Rientäkää.\n\nPalvelijat tottelivat ja veivät Lorenzan pois.\n\n\n\n\n23.\n\nLipas.\n\n\nYksikseen jäätyänsä hra de Sartines otti lippaan ja käänteli sitä\nkäsissään kuin ainakin mies, joka osaa pitää löytöä arvossa.\nSitten hän ojensi kätensä ja nosti Lorenzan pudottaman avainkimpun\nlattialta. Hän koetti kaikkia avaimia, mutta mikään ei sopinut.\n\nNyt hän veti kolme tai neljä samallaista nippua laatikostaan. Niissä\noli kaikensuuruisia avaimia: huonekalujen, ja lippaiden avaimia\ntietenkin, tavallisen kokoisista pienen pieniin. Olisi voinut sanoa,\nettä hra de Sartines'lla oli mallikokoelma kaikkia tunnettuja\navainlajeja.\n\nHän koetti kahtakymmentä, viittäkymmentä, sataakin avatakseen\nlippaan, mutta mikään ei tehnyt kierrostakaan. Tästä päätteli\nvirkamies, että lukko oli vain näön vuoksi ja että hänen avaimensa\nsiis olivat tehottomia leluja.\n\nSilloin otti hän samasta laatikosta pienen taltan ja pienen vasaran\nja väänsi mechelniläis-kalvostimen puolittain peittämällä valkoisella\nkädellään auki lukon, joka oli lipasta niin uskollisesti vartioinut.\nHeti keksi hän paperipinkan niiden helvetinkoneiden tai kuolettavia\nhuuruja eristävien myrkkyjen asemesta, joita hän oli peljännyt sieltä\nlöytävänsä uhkaamassa riistää Ranskalta sen tärkeimmän virkamiehen.\nEnsimäiset sanat, jotka pistivät poliisiministerin silmään, olivat\nseuraavat, näköjään muunnellulla käsialalla piirretyt:\n\n\"Mestari, on aika luopua Balsamon nimestä.\" Siinä ei ollut mitään\nallekirjoitusta, vaan ainoastaan kolme kirjainta: L.P.D.\n\n\"Ahaa\", hymähti hän kiertäen tekotukkansa kiharia, \"ellen tunnekaan\nkäsialaa, luulen tuntevani nimen! Balsamo, katsokaamme, etsikäämme B\nkirjaimesta.\"\n\nHän avasi nyt yhden neljästäkolmatta laatikostaan ja otti sieltä\npienen luettelon, johon oli aakkosjärjestyksessä hienolla käsialalla\nja monin lyhennyksin piirretty kolme- tai neljäsataa nimeä, ja näiden\nedellä, jäljessä ja välillä oli leimuavia huomautuksia opastavine\nlisineen.\n\n-- \"Ohoh\", mutisi hän, \"onpa siinä pitkä loru Balsamosta!\"\n\nJa hän luki koko sivun, ilmaisten varsin selviä tyytymättömyyden\nmerkkejä. Sitten asetti hän luettelon takaisin laatikkoon jatkaakseen\nlippaan tutkimista. Ennen pitkää teki se häneen syvän vaikutuksen.\nJa pian hän löysi paperiliuskan, joka, oli sullottu täyteen nimiä ja\nsalakirjoitusta. Tämä näytti hänestä tärkeältä; paperi oli syrjiltään\nhyvin kulunut ja täpösen täynnä lyijykynällä piirreltyjä merkkejä.\nHra de Sartines soitti palvelijaa.\n\n-- Kutsukaa tänne kanslisti. Antakaa hänen aikaa voittaakseen kulkea\nvirastosuojista yksityisasuntoni läpi.\n\nPalvelija lähti.\n\nKahta minuuttia myöhemmin ilmestyi työhuoneen ovelle kirjuri kynä\nkädessä, hattu toisessa kainalossa ja toisessa paksu muistikirja.\nHänellä oli mustat sarssisuojukset hihojensa päällä. Hra de Sartines\nhuomasi hänet pulpettinsa kuvastimesta ja ojensi hänelle paperin\nolkansa yli.\n\n-- Selittäkää minulle tämä, -- sanoi hän.\n\n-- Kyllä, monseigneur, -- vastasi kirjuri.\n\nTämä merkkikirjoitusten tulkitsija oli pieni hintelä mies. Huulet\nolivat kokoonpuristetut, otsa tutkimuksista rypistynyt, kasvot\nkalpeat ja alaspäin suippenevat, leuka terävä, otsa pakeneva,\nposkipäät ulkonevat, silmät syväkuoppaiset ja sameat, vaikka ne\nkuitenkin ajoittain elostuivat. Hra de Sartines nimitti häntää\nFouineksi. [Fouine merkitsee näätää. Suom.]\n\n-- Käykää istumaan, -- kehoitti virkamies, joka näki, että:\nkirjurin liikkeitä vaikeutti hänen muistiinpanokirjansa,\nsala-aakkos-kokoelmansa, paperi ja kynä.\n\nFouine istahti vaatimattomasti jakkaralle, puristi säärensä yhteen\nja alkoi sanakirjaansa selaillen ja muistiaan pinnistäen kirjoittaa\npolvillaan, järkkymätön ilme kasvoilla.\n\nViiden minuutin päästä oli hän kirjoittanut:\n\n    § 'Käsky koota kolmetuhatta veljeä Pariisissa.\n\n    § Käsky perustaa kolme piiriä ja kuusi looshia.\n\n    § Käsky järjestää suurkoptille henkivartiosto ja hankkia hänelle\n    neljä asuntoa, joista yksi jossakin kuninkaallisessa linnassa.\n\n    § Käsky antaa hänen käytettäväkseen viisisataatuhatta frangia\n    poliisikunnan muodostamiseksi.\n\n    § Käsky ensimäisen pariisilaispiirin jäseniksi hankkia\n    kirjailijoiden ja filosofien parahisto.\n\n    § Käsky palkata tai lahjoa virkamiehistö ja ennen kaikkea\n    varmentua poliisiministeristä joko lahjuksilla, väkivallalla tai\n    viekkaudella.'\n\nTässä Fouine pysähtyi hetkiseksi, ei siksi, että mies-parka olisi\nmiettinyt; sitä hän varoi tekemästä, se olisi ollut rikos; mutta kun\nsivu oli täyteen kirjoitettu ja muste vielä tuoretta, täytyi hänen\nodottaa työssään.\n\nLevottomana riuhtaisi hra de Sartines häneltä lehden käsistä ja\nluki. Hänen viime pykälää silmäillessään kuvastui sellainen kauhu\nhänen kasvoillaan, että hän säpsähti nähdessään kuvastimesta oman\nkalpeutensa.\n\nHän ei antanut paperia kirjurille takaisin, vaan ojensi hänelle aivan\npuhtaan arkin. Tämä jatkoi kirjoitustaan, mikäli hän ehti salamerkit\ntulkita; ja sen hän tekikin niin helposti, että salakirjoitusten\nlaatijoilla oli kyllä syytä häntä peljätä.\n\nTällä kertaa hra de Sartines luki hänen olkansa ylitse seuraavaa:\n\n    § \"Pariisissa on luovuttava Balsamon nimestä, joka alkaa tulla\n    liian tunnetuksi, ja otettava käytäntöön nimitys kreivi de Fe...\"\n\nNimen loppuosan peitti mustetahra.\n\nJuuri kun hra de Sartines koetti keksiä sanasta puuttuvat kirjaimet,\nkello soi ulkona, ja palvelija ilmoitti:\n\n-- Hra kreivi de Fenix!\n\nPoliisiministeriltä pääsi huudahdus, ja sopusuhtaisen tukkalaitteensa\nhajoittamisen uhalla hän löi kätensä yhteen päänsä yli ja kiirehti\nlähettämään kirjurin ulos salaovesta. Sitten hän asettuen paikalleen\ntyöpöytänsä eteen sanoi palvelijalle:\n\n-- Tuokaa hänet sisälle!\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hra de Sartines eroitti kuvastimestaan\nvakavamuotoisen kreivin, jonka hän jo oli vilahdukselta nähnyt\nhovissa samana päivänä kuin rouva Dubarry esiteltiin.\n\nBalsamo astui sisään vähääkään epäröimättä.\n\nHra de Sartines nousi, kumarsi kylmästi kreiville ja pannen\njalkansa ristiin istahti aivan virallisesti jälleen nojatuoliinsa.\nEnsimäisellä silmäyksellä oli virkamiehelle selvinnyt tämän vierailun\nsyy ja tarkoitus.\n\nEnsimäisellä silmäyksellään myöskin Balsamo oli havainnut puoliksi\ntyhjennetyn lippaan poliisiministerin pöydällä. Mutta vaikka hän\noli siihen vilkaissut vain ohimennen, hänen katseensa ei jäänyt\nvirkamieheltä huomaamatta.\n\n-- Mitä sattumaa saan kiittää vierailunne kunniasta, herra kreivi? --\nkysyi hra de Sartines.\n\n-- Monsieur, -- vastasi Balsamo viehkeästi hymyillen, -- minulla\non ollut onni tulla esitellyksi kaikille Euroopan hallitsijoille,\nministereille ja lähettiläille; mutta en ole tavannut ketään, joka\nesittelisi minut teille. Senvuoksi olen tullut itse esittelemään\nitseni.\n\n-- Todellakin, monsieur, -- vastasi hra de Sartines, -- saavutte\njuuri parahiksi; sillä luulen, että ellette olisi itse tullut, niin\nolisin ottanut vapauden lähettää teitä noutamaan.\n\n-- Kah, -- vastasi Balsamo, -- sehän sitten sattuikin mainiosti!\n\nHra de Sartines kumarsi ivallisesti hymyillen.\n\n-- Olisiko minulla ehkä onni olla teille joksikin hyödyksi,\nmonsieur? -- jatkoi Balsamo. Ja nämä sanat lausui hän niin, että ei\npienimmänkään liikutuksen tai levottomuuden varjo langennut hänen\nhymyileville kasvoilleen.\n\n-- Olette paljon matkustellut, herra kreivi? -- kysyi\npoliisiministeri.\n\n-- Paljon, monsieur.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Haluatteko ehkä jotakin maantieteellistä opastusta?\nTeidänlaatuisenne teräväpäisen miehen toiminta ei rajoitu Ranskaan,\nvaan käsittää koko Euroopan, koko maailman...\n\n-- Maantieteellinen ei ole oikea sana, herra kreivi; siveellinen\nolisi paremmin paikallaan.\n\n-- Olkaa huoletta, pyydän; toisessa yhtä hyvin kuin toisessakin olen\nvalmis palvelukseenne.\n\n-- No niin, herra kreivi, ajatelkaas, että etsin erästä todellakin\nkovin vaarallista miestä, joka samalla kertaa on ateisti...\n\n-- Oh!\n\n-- Kapinanhankkija.\n\n-- Ohoh!\n\n-- Väärentäjä.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Avionrikkoja, vääränrahantekijä, tietäjä, silmänkääntäjä,\nlahkokunnan johtaja; mies, jonka elämäkerta minulla on\nmuistikirjoissani, lippaassa, jonka näette tuossa, kaikkialla.\n\n-- Ah niin, ymmärrän, -- virkkoi Balsamo; -- teillä on miehen\nelämäkerta, mutta teillä ei ole miestä itseänsä.\n\n-- Ei.\n\n-- Peijakas, se olisi mielestäni tärkeämpää!\n\n-- Epäilemättä; mutta olette näkevä, miten pian hänet saamme\nkäsiimme. Tosin kyllä Proteuksella ei ole useampia muotoja, eikä\nJupiterilla useampia nimiä kuin tällä salaperäisellä matkustajalla:\n\nEgyptissä hän on Akharat. Italiassa Balsamo, Sardiniassa Simoni,\nMaltassa markiisi d'Anna, Korsikassa markiisi Pellegrini, ja vihdoin\nkreivi de...\n\n-- Kreivi de...? -- toisti Balsamo.\n\n-- Niin, tätä viimeistä nimeä, monsieur, en ole kyennyt oikein\nlukemaan; mutta te varmaankin autatte minua, sillä epäilemättä olette\ntuon miehen tavannut matkoillanne kaikissa äsken luettelemissani\nmaissa.\n\n-- Kuvailkaa hänet minulle hiukan tarkemmin, -- sanoi Balsamo\ntyynesti.\n\n-- Ahaa, käsitän; haluatte, että mainitsen teille jonkinlaiset\ntuntomerkit, herra kreivi?\n\n-- Niin, monsieur, jos suvaitsette.\n\n-- No hyvä, -- sanoi hra de Sartines luoden Balsamoon katseen, jonka\nhän koetti tehdä tutkivaksi, -- mies on teidän ikäisenne, teidän\nkokoisenne, ryhdiltään teidänlaisenne, esiintyy milloin ylhäisenä,\nkultaa siroittelevana herrana, milloin luonnon salaisuuksia tutkivana\ntaikurina, milloin jäsenenä jossakin salaisessa yhdistyksessä,\nmissä ne kaikessa hiljaisuudessa vannovat kuolemaa kuninkaille ja\nvaltaistuinten kukistamista.\n\n-- Oh, -- virkkoi Balsamo, -- tuo on hyvin epämääräistä!\n\n-- Mitä, epämääräistäkö?\n\n-- Niin, tietäisittepä, kuinka monta miestä olen tavannut, joihin\nkuvauksenne sopii!\n\n-- Todellako?\n\n-- Ihan varmaan; ja tekisitte hyvin antaessanne minulle vähän\ntarkempia tuntomerkkejä, jos haluatte, että teitä autan. Ensiksikin,\nmissä maassa hän etupäässä asuu?\n\n-- Hän asuu kaikissa maissa.\n\n-- Mutta esimerkiksi tällä hetkellä?\n\n-- Tällä hetkellä hän oleskelee Ranskassa.\n\n-- Ja mitä hän Ranskassa puuhailee?\n\n-- Hän johtaa suunnatonta salaliittoa.\n\n-- No, tuota voi jo nimittää opastukseksi; ja jos tiedätte, mitä\nsalaliittoa hän ohjaa, niin, hm, teillä on kädessänne lanka, jonka\ntoisesta päästä hyvin luultavasti tapaatte miehenne.\n\n-- Niin minäkin luulen.\n\n-- No, jos sitä luulette, miksi siis minulta neuvoa kysytte:\nTarpeetontahan se on.\n\n-- Olen nähkääs vielä hiukan neuvoton.\n\n-- Mistä?\n\n-- Eräästä asiasta.\n\n-- Sanokaa suoraan.\n\n-- Vangitutanko hänet vai enkö?\n\n-- Vangitutatteko vai ettekö?\n\n-- Niin, niin.\n\n-- En käsitä, miten hänen vapaaksi jättämisensä voisi tulla\nkysymykseenkään, herra poliisiministeri; sillä jos hän kerran hankkii\nkapinaa...\n\n-- Niin, mutta jos häntä tavallaan suojelee joku nimi, joku arvonimi?\n\n-- Ah, ymmärrän. Mutta mikä nimi, mikä arvonimi? Teidän pitäisi se\nminulle mainita, hyvä herra, jotta voisin teitä avustaa etsinnässänne.\n\n-- Kah, monsieur, olen jo sanonut teille nimen, jonka suo jaan hän\nkätkeytyy; mutta...\n\n-- Mutta ette tiedä sitä, millä hän näyttäytyy?\n\n-- Aivan niin; muutoin...\n\n-- Muutoin antaisitte hänet vangita?\n\n-- Heti paikalla.\n\n-- Kah, paras hra de Sartines, mikä onni, kuten minulle vastikään\nsanoitte, että saavuin luoksenne juuri nyt, sillä minä teen teille\nhaluamanne palveluksen.\n\n-- Tekö?\n\n-- Minä.\n\n-- Te sanotte minulle hänen nimensä:\n\n-- Niin.\n\n-- Senkö nimen, jolla hän esiintyy?\n\n-- Sen.\n\n-- Tunnetteko sen siis?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Ja mikä on se nimi? -- kysyi hra de Sartines odottaen kuulevansa\njonkun valheen.\n\n-- Kreivi de Fenix.\n\n-- Mitä, sama nimi, jolla te olette ilmoittautunut?\n\n-- Niin, se nimi, jolla olen ilmoittautunut.\n\n-- Teidän nimenne?\n\n-- Minun nimeni.\n\n-- Siis tuo Akharat, tuo Simoni, tuo markiisi d'Anna, tuo Pellegrinin\nmarkiisi, tuo Josef Balsamo olette te?\n\n-- Niin olen, -- vastasi Balsamo yksinkertaisesti, -- minä juuri.\n\nHra de Sartines tarvitsi hetkisen toipuakseen hämmästyksestä, jonka\ntämä häikäilemätön rehellisyys aiheutti.\n\n-- Kuten näette, olin sen jo arvannut, -- sanoi hän. -- Minä tunsin\nteidät, minä tiesin, että Balsamo ja Fenixin kreivi oli sama henkilö.\n\n-- Ah, te olette suuri ministeri, sen myönnän, -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Ja te olette hyvin varomaton, -- sanoi virkamies kuroittautuen\nkellonnuoraa kohti.\n\n-- Varomaton! Mitenkä niin?\n\n-- Siksi, että minä vangitutan teidät.\n\n-- Mitä sanotte! -- vastasi Balsamo astahtaen kelloa ja virkamiestä\nkohti. -- Vangitaanko minut?\n\n-- Jumaliste, milläpä minut siitä estätte, jos saan kysyä?\n\n-- Te kysytte sitä?\n\n-- Niin.\n\n-- Paras poliisiministerin, ampumalla luodin ohimoonne.\n\nJa Balsamo veti taskustaan siron, kullatulla hopeaperällä varustetun\npistoolin, jota olisi luullut Benvenuto Cellinin työksi, ja sen\nhän ojensi tyynesti hra de Sartines'ta kohti, joka kalveten vaipui\nnojatuoliin.\n\n-- Kas niin, -- sanoi Balsamo, vetäen itselleen toisen nojatuolin\npoliisiministerin viereen; -- nyt kun olemme istumassa, voimme\nhetkisen rupatella.\n\n\n\n\n24.\n\nValaiseva keskustelu.\n\n\nHra de Sartines tarvitsi tuokion toipuakseen näin kovasta\nsäikähdyksestä. Hän oli niin läheltä, että olisi voinut katsahtaa sen\nsisään, nähnyt pistoolin uhkaavan kidan tähdättynä itseään kohti;\nvieläpä oli hän ohimollaan tuntenut aseen rautaisen suun kylmyyden.\nVihdoin hän reipastausi.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- olen menetellyt teidän suhteenne\nvaromattomasti; tietäen kenen kanssa olin tekemisissä en käyttänyt\nniitä varokeinoja, joihin ryhdytään tavallisia pahantekijöitä vastaan.\n\n-- Ah, monsieur, -- vastasi Balsamo, -- nyt te kiivastutte ja\nkäytätte suuria sanoja, ollenkaan huomaamatta, miten väärässä olette!\nMinähän tulin tänne tehdäkseni teille palveluksen.\n\nHra de Sartines liikahti.\n\n-- Niin, monsieur, palveluksen, -- toisti Balsamo, -- ja te käsitätte\ntarkoitukseni aivan väärin. Puhutte minulle kapinan hankkijoista\njuuri kun tulin teille ilmaisemaan salaliiton.\n\nMutta sanoipa Balsamo mitä tahansa, tällä hetkellä hra de Sartines ei\nkiinnittänyt suurta huomiota vaarallisen vieraansa sanoihin. Tuskin\nedes salaliitosta mainitseminen, mikä tavallisissa olosuhteissa olisi\nhänet heti havahduttanut, sai hänet heristämään korviaan.\n\n-- Käsitätte, monsieur, koska niin hyvin tiedätte, kuka olen,\nkäsitätte, sanon, mikä tehtävä minulla on Ranskassa. Olen hänen\nmajesteettinsa Fredrik Suuren lähettämä, toisin sanoen hänen\npreussilaisen majesteettinsa enemmän tai vähemmän salainen\nlähettiläs. Mutta lähettiläistä puhuessa puhutaan uteliaista, ja\nuteliaana minä en ole tietämätön mistään tapahtumista, ja parhaiten\ntuntemiani asioita on viljan ostot keinottelu tarkoituksessa.\n\nVaikka Balsamo oli lausunut nämä viime sanat aivan luonnollisesti,\nniillä oli enemmän vaikutusta poliisiministeriin kuin kaikilla\nmuilla, sillä hra de Sartines kävi nyt tarkkaavaiseksi.\n\nHän kohotti verkalleen päätänsä.\n\n-- Mitä tuo viljakauppa tarkoittaa? -- kysyi hän, teeskennellen yhtä\nsuurta varmuutta kuin Balsamo itse oli osoittanut keskustelun alussa.\n-- Olkaa hyvä ja selittäkää minulle vuorostanne, monsieur.\n\n-- Kernaasti, hra de Sartines, -- vastasi Balsamo. -- Asia on näin.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- Oh, sitä teidän ei ole tarvis minulle vakuuttaa... Kavalat\nkeinottelijat ovat uskotelleet hänen majesteetilleen Ranskan\nkuninkaalle, että hänen oli rakennettava jyväaittoja kansansa viljan\nsäilyttämiseksi kadon ja nälänhädän varalta. On siis rakennettu\naittoja; ja kun siinä hommassa nyt kerran oltiin, ajateltiin, että\nolisi parasta rakentaa ne isoja. Mitään ei siinä säästetty, ei\nperus- eikä muurikiveä, ja aitoista tuli hyvin tilavat.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten ne olivat täytettävät; tyhjät aitat olivat hyödyttömiä. Ne\nsiis täytettiin.\n\n-- No, monsieur? -- virkkoi hra de Sartines, joka ei vielä oikein\nkäsittänyt, mihin Balsamo pyrki.\n\n-- Ka, arvaattehan, että hyvin isojen aittojen täyttämiseksi\ntarvittiin suuri paljous viljaa. Eikö se ole todenmukaista?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Minä jatkan. Ison viljamäärän pidättäminen liikkeestä tietää\nkansan nälistyttämistä; sillä ottakaa huomioon, että jokainen\nyleisestä liikkeestä pidätetty tavara vaikuttaa samoin kuin\npuutteellinen tuotanto. Tuhat jyväsäkkiä varastossa merkitsee tuhatta\njyväsäkkiä vähemmän kauppatorilla. Kertokaa nuo tuhat säkkiä vain\nkymmenelläkin, niin viljanhinta kohoaa heti.\n\nHra de Sartines'ta alkoi ärtymyksestä yskittää. Balsamo odotti\ntyynesti, kunnes köhä talttui.\n\n-- Siis, -- jatkoi hän, kun poliisiministeri antoi hänelle\nsiihen tilaisuuden, -- ansaitsee aittakeinottelija viljan hinnan\nkohoamisesta. Eikö se ole mielestänne selvää?\n\n-- Aivan selvää, -- myönsi hra de Sartines; -- mutta mikäli minä\nkäsitän, monsieur, on tarkoituksenne ilmiantaa minulle salahanke tai\nrikos, jonka aiheuttajana olisi hänen majesteettinsa.\n\n-- Aivan, -- sanoi Balsamo, -- te ymmärrätte minut.\n\n-- Se on rohkeata, herraseni, ja olen todella utelias tietämään,\nmiten kuningas ottaa syytöksenne vastaan. Pelkään pahoin, että\nseuraus siitä tulee aivan samaksi, jota minä suunnittelin seuloessani\ntämän lippaan sisältämiä papereita ennen tuloanne. Olkaa varuillanne,\nmonsieur, teidän tienne päättyy joka tapauksessa Bastiljiin.\n\n-- Ah, nyt ette minua enää ymmärräkään!\n\n-- Miten niin?\n\n-- Hyväinen aika, kylläpä te tuomitsette minua huonosti ja\nteette minulle vääryyttä, monsieur, kun pidätte minua sellaisena\npässinpäänä! Miten voitte kuvitellakaan, että minä, joka olen\nlähettiläs, utelias, hyökkäisin kuninkaan kimppuun?... Teidän\nsanojenne mukaan menetteleminen olisi houkkiomaista. Kuunnelkaa siis\nloppuun asti, pyydän.\n\nHra de Sartines nyökäytti päätänsä.\n\n-- Ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa\nvastaan (suokaa minulle anteeksi, että kulutan kallista aikaanne,\nmonsieur; mutta pian näette, että se aika ei ole hukkaan mennyt),\nne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa\nvastaan, ovat taloustieteilijöitä. Perin uutterina ja turhantarkkoina\nhe ovat tutkiessaan tätä vehkeilyä suurennuslasinsa avulla\nhuomanneet, että kuningas ei pelannut yksinään. He tietävät, että\nhänen majesteetillaan on tarkka kirjanpito viljanhinnoista eri\nmarkkinapaikoilla; he tietävät hyvin, että hänen majesteettinsa\nhieroo käsiään, kun tavaran kallistuminen on tuottanut hänelle\nkahdeksan- tai kymmenentuhatta écu'tä; mutta he tietävät myöskin,\nettä hänen majesteetillaan on avustajana mies, jonka asema helpoittaa\nsisäänostoja, mies, joka aivan luonnollisesti eräiden virkatointansa\nnojalla -- käsitätte, että hän on virkamies -- valvoo ostoksia,\nlähetyksiä, tilityksiä, sanalla sanoen, kuninkaalla on välittäjä.\nJa taloustieteilijät, nuo suurennuslinssin käyttäjät, kuten heitä\nnimitetään, eivät hyökkää kuninkaan kimppuun, he kun eivät suinkaan\nole mitään tyhmyreitä, vaan ahdistavat sitä hiestä, paras herraseni,\nvirkailijaa, kätyriä, joka vehkeilee hänen majesteettinsa puolesta.\n\nHra de Sartines koetti laittaa tekotukkaansa järjestykseen mutta\nturhaan.\n\n-- Nyt, -- jatkoi Balsamo, -- tulen pääasiaan. Niinkuin te, jolla on\npoliisikunta käytettävänänne, tiesitte minun olevan Fenixin kreivi,\nsamaten minä tiedän, että te olette hra de Sartines.\n\n-- No, entä sitten? -- sanoi virkamies hämillään. -- Niin minä olen\nhra de Sartines. Soma keksintö!\n\n-- Ah, mutta käsittäkäähän toki; tämä hra de Sartines on juuri se\nmies, joka hoitaa kirjanpidon, keinottelun ja tilitykset? kuninkaan\ntieten tai tietämättä hän tekee kauppaa seitsemänkolmatta miljoonan\nranskalaisen vatsoilla, joita hän virkansa puolesta olisi velvollinen\nruokkimaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla. Kuvitelkaahan vain\nsellaisen paljastuksen vaikutusta! Te ette ole suuresti kansan\nsuosiossa, kuningas ei ole mikään perin helläluontoinen mies; niin\npian kuin nälkiintyneiden huudot vaativat teidän päätänne hänen\nmajesteettinsa karkoittaakseen kaiken epäluulon salavehkeilyistä\nteidän kanssanne -- jos salavehkeilyä on olemassa, -- tai tehdäkseen\noikeutta, jos hän ei ole rikostoverinne, kiirehtii ripustuttamaan\nteidät samallaiseen hirsipuuhun kuin se, mikä pystytettiin Enguerrand\nde Marignylle; muistatteko?\n\n-- En oikein, -- vastasi de Sartines aivan kalpeana, -- ja te\nosoitatte mielestäni hyvin huonoa makua, monsieur, puhuessanne\nhirsipuusta minun asemassani olevalle miehelle.\n\n-- Oh, jos siitä teille puhun, paras herraseni, -- sanoi Balsamo, --\nteen sen siksi, että olen vielä näkevinäni tuon Enguerrand-poloisen.\nVakuutan teille, että hän oli täydellinen normandialainen ylimys,\nhyvin vanhaa sukua ja jaloa verta. Hän oli Ranskan kamariherra,\nLouvren kuvernööri, raha-asioiden ja yleisten rakennusten\nintendentti; lisäksi oli hän Longuevillen kreivi, ja se on laajempi\nkreivikunta kuin teidän Albynne. No niin, monsieur, olen nähnyt\nhänen riippuvan Montfauconin hirsipuussa, jonka hän itse aikoinaan\noli pystyttänyt; mutta jumalan kiitos, se ei tapahtunut siksi,\netten olisi moneenkin kertaan hänelle toistanut: \"Enguerrand, paras\nEnguerrand, olkaa varuillanne! Te lohotte itsellenne yleisistä\nvaroista niin runsaskätisesti, että Valois'n Kaarlo ei sitä anna\nanteeksi.\" Hän ei kuunnellut sanojani, monsieur, ja sai surkean\nlopun. Ah, kunpa tietäisitte, kuinka monta poliisiprefektiä olen\nnähnyt hamasta Pontius Pilatuksesta, joka tuomitsi Herramme\nKristuksen, aina Belle Islen hra Bertiniin, Bourdeilles'n kreiviin,\nBrantômen omistajaan, teidän edeltäjäänne, joka toimeenpani\nkatuvalaistuksen ja kielsi tulisoihdut!\n\nHra de Sartines nousi koettaen turhaan salata mielenliikutusta, jonka\nuhrina hän oli.\n\n-- No hyvä, -- virkkoi hän, -- syyttäkää minua, jos tahdotte; mitä\nvälitän sellaisen miehen todistuksesta kuin te, jolla ei ole mitään\nmerkitystä?\n\n-- Varokaa, monsieur! -- sanoi Balsamo. -- Usein ne, jotka\nnäyttävät vähäpätöisimmiltä, ovat vaikutusvaltaisimmat. Ja\nkun minä yksityiskohtia myöten kerron näiden viljamäärien\nkeinottelutarkoituksessa tehdyt ennakko-ostot kirjeenvaihtajalleni\ntai Fredrikille, joka on filosofi, tiedättehän; kun Fredrik on\nkiirehtinyt omin selityksinensä kirjoittamaan asiasta hra Arouet\nde Voltairelle; kun tämä terävällä kynällään, jonka toivoakseni\nainakin kuulon mukaan tunnette, on siitä kyhännyt lystillisen sadun\nsamaan tyyliin kuin _Neljänkymmenen écu'n mies_; kun oivallinen\nmatemaatikko d'Alembert on laskenut, että teidän kansan vatsoilta\nkavaltamanne vilja olisi kolmen, neljän vuoden ajan riittänyt\nsadanmiljoonan ihmisen elatukseksi; kun Helvetius on todistanut,\nettä tuon viljan hinta muutettuna kuuden livren hopearahoiksi ja\npinottuna päälletysten kohoaisi kuuhun asti tai valtionrahaston\nmaksuosoituksina voisi muodostaa Pietariin asti ulottuvan rihman;\nkun tämä laskelma on antanut hra de la Harpelle aiheen samallaiseen\nhäijyyn näytelmään kuin Diderot'n sepitelmä perheenisästä ja\nyllyttänyt geneveläisen Jean Jacques Rousseaun, joka myöskin puree\nvarsin terävästi, milloin tahtoo, kyhäämään peloittavan laajasti\nselittelevän esityksen yllämainitusta näytelmästä; kun hra Caron de\nBeaumarchais, jonka varpaille Jumala varjelkoon meitä astumasta, on\njulkaissut tutkielman, hra Grimm kyhännyt pienen kirjeen, hra Holbach\nveistänyt julkean sukkeluuden ja hra de Marmontel sepittänyt sievän\nsiveellisen sadun, joka tuottaa teille turmion puolustaessaan teitä\ntarkoituksellisen huonosti; kun asiasta puhutaan Régencen kahvilassa,\nPalais Royalissa ja Audinot'n luona, kun siitä haastelevat kuninkaan\ntanssitaiteilijat, tiedättehän, hra Nicolet'n suositussa teatterissa;\nah niin, herra Albyn kreivi, jahka kaikki, tuo tapahtuu, silloin\nteistä tulee vielä surkuteltavampi poliisipäällikkö kuin se poloinen\nEnguerrand de Marigny, josta ette tahdo kuulla puhuttavankaan, oli\nhirsipuussa riippuessaan, sillä hän vannoi viattomuuttaan niin\nvakuuttavasti, että minä, kautta kunniani, uskoin hänen vakuuttelunsa.\n\nNämä sanat kuullessaan hra de Sartines enempää sopivaisuudesta\nvälittämättä riisui tekotukkansa ja pyyhki hikeä valuvaa päälakeaan.\n\n-- No, olkoon niin, -- sanoi hän; -- mutta tuo kaikki ei minua estä.\nSaattakaa minut turmioon, jos voitte. Teillä on todistuksenne,\nminulla on omani. Pitäkää salaisuutenne, minä pidän lippaan.\n\n-- Ka, monsieur, -- vastasi Balsamo, -- siinä teette taasen suuren\nerehdyksen, jota ihmettelen, sillä en voisi sitä uskoa niin viisaasta\nmiehestä kuin te; tämä lipas...\n\n-- No niin, tämä lipas?\n\n-- Te ette pidä sitä.\n\n-- Oh, -- huudahti hra de Sartines pilkallisesti nauraen, -- unohdin,\nettä herra Fenixin kreivi on maantienrosvo, joka ase kädessä ryöstää\nihmisiä! Minä en enää nähnyt pistoolianne, kun olitte pistänyt sen\njälleen taskuunne. Suokaa minulle anteeksi, herra lähettiläs.\n\n-- Hyvä Jumala, tässä ei ole kysymys pistooleista, hra de Sartines!\nEtte toki usko, että minä väkivallalla, taistelulla aion teiltä\nanastaa tuon lippaan kuullakseni sitten portaille päästyäni kellonne\nsoivan ja teidän huutavan väkeänne varasta kiinni ottamaan. En\nsuinkaan! Kun sanon, että lipas ei jää teille, tarkoitan sillä,\nettä te itse kohteliaasti ja aivan vapaasta tahdostanne annatte sen\nminulle takaisin.\n\n-- Minäkö? -- huudahti virkamies paiskaten nyrkkinsä niin\nvoimakkaasti riidanalaisen esineen päälle, että oli sen särkeä.\n\n-- Niin, te.\n\n-- Hyvä, pilkatkaa vain, monsieur, mutta mitä lippaan takaisin\nottamiseen tulee, vakuutan teille, että saatte sen ainoastaan henkeni\nmukana. Henkeni, mitä sanoinkaan! Enkö ole tuhat kertaa pannut sitä\nvaaraan? Enkö ole velvollinen uskaltamaan viimeistä veripisaraani\nhänen majesteettinsa palveluksessa? Tappakaa minut, se on teidän\nvallassanne; mutta hälinä toisi kostajia, ja minulla olisi vielä\nkylliksi ääntä jäljellä syyttääkseni teitä kaikista rikoksistanne.\nMitä, antaa teille lipas takaisin! -- lisäsi hän katkerasti nauraen.\n-- Vaikka hornan vallat sitä vaatisivat, en kapinetta luovuttaisi!\n\n-- Enkä minä kutsukaan avukseni manalan voimia; minulle riittää sen\nhenkilön väliintulo, joka tällä hetkellä kolkututtaa porttianne.\n\nTosiaankin kuultiin kolme juhlallista jymäystä.\n\n-- Ja jonka vaunut, -- jatkoi Balsamo, -- kuunnelkaahan, juuri\nvierivät pihallenne.\n\n-- Nähtävästi joku ystävänne, joka kunnioittaa minua käynnillään?\n\n-- Oikein sanottu, hän on ystäväni.\n\n-- Ja hänelle minä muka annan lippaan?\n\n-- Niin, paras hra de Sartines, te annatte sen hänelle.\nPoliisiministeri oli tuskin ennättänyt tehdä äärimmäisen\nylenkatseellisen liikkeen, kun kiirehtivä palvelija avasi oven ja\nilmoitti, että kreivitär Dubarry pyysi päästä monseigneurin puheille.\n\nHra de Sartines säpsähti ja katseli hämmästyneenä Balsamoa, joka\ntarvitsi kaiken itsehillintänsä pidättyäkseen nauramasta arvoisalle\nvirkamiehelle vasten silmiä.\n\nSamassa saapui palvelijan takana nainen, joka ei luullut\ntarvitsevansa odottaa lupaa sisälle astumiseen. Hän liikkui ripeästi\nja tuoksui hajuvesiltä. Kauniin kreivittären aaltoilevat hameet\nhipaisivat hauskasti kahisten työhuoneen ovea.\n\n-- Te, madame, te! -- jupisi hra de Sartines, joka yhä peloissaan oli\nmolemmin käsin tarttunut vielä avoimeen lippaaseen ja painoi sitä\nrintaansa vasten.\n\n-- Hyvää päivää, Sartines, -- virkkoi kreivitär hilpeästi hymyillen.\n-- Hyvää päivää, paras kreivi, -- lisäsi hän sitten kääntyen\nBalsamoon.\n\nHän ojensi kätensä viimemainitulle, joka tuttavallisesti kumartui\npainamaan huulensa valkealle kädelle samaan kohtaan, mitä niin\nusein kuninkaalliset huulet olivat koskettaneet. Tässä sai Balsamo\ntilaisuuden kuiskata kolme, neljä sanaa, joita hra de Sartines ei\nvoinut kuulla.\n\n-- Kah, todellakin, tuossahan on lippaani, -- huudahti kreivitär.\n\n-- Teidän lippaanne! -- änkytti hra de Sartines.\n\n-- Juuri niin, minun lippaani. Mitä, te olette sen avannut! Kyllä te\nolette häikäilemätön!\n\n-- Mutta, madame...\n\n-- Oh, se on somaa, kyllä sitä ajattelinkin... Minulta oli varastettu\nlippaani, ja silloin tuumin: \"Pitää mennä Sartines'n puheille, hän\nkyllä hankkii sen minulle takaisin.\" Te olettekin löytänyt sen jo\nedeltäpäin, kiitos.\n\n-- Ja niinkuin näette, -- virkkoi Balsamo, -- herra poliisiministeri\non sen avannutkin.\n\n-- Niin, tosiaan!... Kuka olisi sellaista uskonut? Sehän on\nhävytöntä, Sartines.\n\n-- Madame, kaikella kunnioituksella, jota tunnen teitä kohtaan, --\nvastasi poliisiministeri, -- pelkään, että annatte pettää itseänne.\n\n-- Pettää, monsieur! -- huudahti Balsamo. -- Tarkoitatteko ehkä sillä\nsanalla minua?\n\n-- Minä tiedän, mitä tiedän, -- tivasi hra de Sartines.\n\n-- Ja minä en tiedä mitään, -- kuiskasi rouva Dubarry Balsamolle.\n-- No, mistä on kysymys, rakas kreivi? Olette vaatinut minulta sen\nlupauksen täyttämistä, jolla vakuutin teille suostuvani ensimäiseen\npyyntöönne. Minä pidän sanani yhtä varmasti kuin mies; tässä olen.\nKuulkaahan, mitä minulta tahdotte?\n\n-- Madame, -- vastasi Balsamo ääneensä, -- muutamia päiviä sitten\nuskoitte minulle tämän lippaan kaikkine sisällyksineen.\n\n-- Se on totta, -- virkkoi rouva Dubarry, vastaten katseellaan\nkreivin katseeseen.\n\n-- Tottako! -- huudahti hra de Sartines. -- Sanotte, että se on\n_totta_, madame?\n\n-- Niin, ja kreivitär lausui nuo sanat kyllin äänekkäästi voidaksenne\nne kuulla.\n\n-- Lipas, joka kenties sisältää kymmenen salaliittoa!\n\n-- Voi, hra de Sartines, tiedätte hyvin, että se sana ei tuo teille\nonnea; älkää sitä siis toistelko. Kreivitär pyytää teiltä lipastaan\ntakaisin; antakaa se hänelle, siinä kaikki.\n\n-- Vaaditteko sitä minulta, madame? -- kysyi hra de Sartines vihasta\nvavisten.\n\n-- Kyllä, paras poliisiministeri.\n\n-- Mutta tietäkää toki...\n\nBalsamo katsahti kreivittäreen.\n\n-- Minun ei ole tarvis tietää enempää kuin mitä tiedän, -- kiivastui\nrouva Dubarry; -- antakaa minulle lipas takaisin; en suinkaan ole\nilman aikojani tänne vaivautunut, käsitättekö?\n\n-- Elävän Jumalan, hänen majesteettinsa turvallisuuden nimessä,\nmadame...\n\nBalsamo teki kärsimättömän liikkeen.\n\n-- Annatteko lippaan, monsieur? -- sanoi kreivitär ärtyneesti. --\nSaanko sen vai enkö? Miettikää ennenkuin kiellätte.\n\n-- Niinkuin käskette, madame, -- taipui hra de Sartines nöyrästi.\n\nJa hän ojensi kreivittärelle lippaan, johon Balsamo oli jo pannut\ntakaisin kaikki pöydälle siroitellut paperit.\n\nMadame Dubarry kääntyi viimemainitun puoleen viehkeästi hymyillen.\n\n-- Kreivi, -- sanoi hän, -- tahdotteko olla niin ystävällinen ja\nkantaa tämän lippaan vaunuihini ja tarjota minulle käsivartenne,\njotta minun ei tarvitse yksin kulkea kaikkien noiden etuhuoneiden\nlävitse, joissa niin häijyjä naamoja väijyy? Kiitos, Sartines!\n\nJa Balsamo kääntyi jo ovelle päin suojelijattarensa seurassa, kun hän\nhuomasi hra de Sartines'n kuroittavan kätensä kellonnuoraan.\n\n-- Rouva kreivitär, -- virkkoi Balsamo, pysähdyttäen vihollisensa\nkatseellaan, -- olkaahan hyvä ja sanokaa hra de Sartines'lle, joka\non minulle hirveästi suutuksissaan, kun tiukkasin häneltä lippaanne,\nolkaa hyvä ja sanokaa hänelle, miten pahoillanne olisitte, jos\npoliisiministerin toimesta minulle jotakin onnettomuutta sattuisi, ja\nmiten vihainen hänelle siitä olisitte.\n\nKreivitär hymyili Balsamolle.\n\n-- Kuuletteko, mitä hra kreivi sanoo, paras poliisiministerini. Niin,\nse on silkkaa totta; herra kreivi on erittäin hyvä ystäväni ja minä\nsuuttuisin teille armottomasti jos pahoittaisitte häntä tavalla millä\ntahansa. Hyvästi, Sartines!\n\nJa tällä kertaa rouva Dubarry, nojaten lipasta kantavaan Balsamoon,\nlähti poliisiministerin työhuoneesta. Hra de Sartines katseli heidän\njälkeensä osoittamatta sitä raivoa, johon Balsamo oli odottanut hänen\npuhkeavan.\n\n-- Mene, -- jupisi nolattu virkamies; -- mene; sinulla on lipas;\nmutta minulla on nainen!\n\nJa korvatakseen vahingon hän soitti nyt niin hurjasti että olisi\nvoinut särkeä kaikki kellot.\n\n\n\n\n25.\n\nHerra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.\n\n\nPoliisiministerin kiihkeän soiton kutsumana riensi vahtimestari\nhuoneeseen.\n\n-- No, miten on sen naisen laita? -- kysyi virkamies.\n\n-- Minkä naisen, monseigneur?\n\n-- Naisen, joka täällä pyörtyi ja jonka uskoin teidän hoivaanne.\n\n-- Monseigneur, hän voi erinomaisesti, -- vastasi vahtimestari\n\n-- Hyvä on; tuokaa hänet tänne.\n\n-- Mistä on minun mentävä häntä noutamaan, monseigneur?\n\n-- Mistäkö? Tuosta viereisestä huoneesta tietenkin!\n\n-- Hän ei ole siellä enää, monseigneur.\n\n-- Ei ole siellä enää! Missä hän sitten on?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Onko hän siis lähtenyt täältä?\n\n-- On.\n\n-- Yksinäänkö?\n\n-- Niin.\n\nMutta hänhän ei pysynyt pystyssä\n\nMonseigneur, totta kyllä, että hän makasi muutamia silmänräpäyksiä\ntainnuksissa; mutta viisi minuuttia senjälkeen kun hra de Fenix oli\nosoitettu monseigneurin työhuoneeseen hän heräsi tuosta omituisesta\ntilastaan, jossa eivät esanssit eivätkä hajusuolat mitään auttaneet.\nSitten hän avasi silmänsä, nousi meidän kaikkien nähden ja hengähti\ntyytyväisesti.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten hän kääntyi oveen päin; ja kun monseigneur ei ollut\nkäskenyt häntä pidättää, hän läksi.\n\n-- Läksi? -- huudahti hra de Sartines. -- Voi teitä lurjuksia! Minä\nlähetän teidät kaikki Bicêtreen nääntymään. Rientäkää, rientäkää,\nkutsukaa tänne ensimäinen konstaapelini!\n\nVahtimestari riensi tottelemaan saamaansa määräystä.\n\n-- Se roisto on velho, -- jupisi onneton virkamies. -- Minä olen\nkuninkaan poliisikunnan päämies; hän on paholaisen poliisien\npäällikkö.\n\nLukija on jo epäilemättä käsittänyt sen, mitä hra Sartines ei\nvoinut selittää. Heti pistoolikohtauksen jälkeen ja sillävälin kun\npoliisiministeri koetti toipua, Balsamo oli käyttäen hyväkseen tätä\nhengähdysaikaa selvittänyt itselleen aseman ja kääntyen vuoronsa\njälkeen kaikille neljälle ilmansuunnalle, varmana että jollakin\nniistä tapaisi Lorenzan, kehoittanut nuorta naista nousemaan,\nlähtemään ulos sekä palaamaan Saint Clauden kadulle samaa tietä kuin\noli tullutkin.\n\nHeti kun Balsamo oli sielussaan hahmoittanut tahtonsa, oli\nmuodostunut magneettinen virta hänen ja nuoren naisen välille, ja\ntotellen sisällisellä havainnolla saamaansa käskyä tämä oli noussut\nja poistunut, kenenkään estämättä hänen lähtöään.\n\nSamana iltana hra de Sartines'n täytyi laskeutua vuoteelle ja\niskettää suonta; hermojärkytys oli ollut liian voimakas, jotta hän\nolisi kyennyt sen vahingotta kestämään, ja lääkäri vakuuttikin,\nettä neljännestunnin viivytys olisi tuottanut hänelle kuolettavan\nhalvauskohtauksen.\n\nTällävälin Balsamo oli vienyt kreivittären vaunuihin ja yrittänyt\nsanoa hänelle hyvästi; mutta rouva ei ollut niitä naisia, jotka\nolisivat eronneet hänestä tietämättä tai edes tiedustelematta\nsyytä silmiensä edessä sattuneeseen merkilliseen tapahtumaan. Hän\npyysi siis kreiviä istumaan viereensä vaunuihin tämä totteli, ja\nratsaspalvelija kuljetti Djeridiä suitsista.\n\n-- Näette, kreivi, että olen luotettava, -- virkkoi hän, -- ja\nettä nimittäessäni jotakuta ystäväkseni lausun sanan sydämelläni,\nenkä vain suullani. Olin palaamassa Luciennesiin, jonne kuningas\noli luvannut huomenaamulla tulla minua tapaamaan; mutta sitten\nsaapui teidän kirjeenne, ja minä jätin kaiken teidän tähtenne.\nMonet olisivat säikähtäneet noista sanoista \"salaliitot\" ja\n\"salaliittolaiset\", jotka hra de Sartines viskasi meille vasten\nsilmiä; mutta minä tutkin teidän kasvonilmeitänne, ennenkuin toimin,\nja menettelin toivomuksenne mukaan.\n\n-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- te olette runsaasti palkinnut\nsen pienen palveluksen, joka minulla oli tilaisuus teille\ntehdä; mutta minulle osoitettu ystävyys ei koskaan ole hukkaan\nheitettyä; minä osaan olla kiitollinen, sen saatte nähdä. Älkää\nsentään luulko, että olen rikollinen tai kapinoitsija, kuten hra\nde Sartines sanoi. Se arvoisa virkamies oli saanut jonkun minut\nkavaltaneen henkilön käsistä tämän pieniä kemiallisia salaisuuksia\nsisältävän lippaan. Nämä salaisuudet, rouva kreivitär, tahdon\nteille ilmaista, jotta säilyttäisitte aina tuon kuolemattoman,\nloistavan kauneutenne, tuon häikäisevän nuoruutenne. Kun kunnon\nhra de Sartines nyt näki kaavojeni salakirjoitukset, hän kutsui\navukseen kansliahenkilönsä, jotka tahtomatta näyttää taitamattomilta\ntulkitsivat merkkikirjoitukseni omalla tavallaan. Muistelen teille\nkerran sanoneeni, madame, että ammattini ei vielä ole vapautunut\nkaikista vaaroista, jotka sitä keskiajalla uhkasivat; sitä suosivat\nvain teidänlaisenne valistuneet ja nuorekkaat sielut. Sanalla sanoen,\nmadame, te olette päästänyt minut pahasta pälkäästä; siitä vakuutan\nteille kiitollisuuttani, jonka myöhemmin teossa osoitan.\n\n-- Mutta mitä hän olisi teille tehnyt, ellen olisi rientänyt\navuksenne?\n\n-- Hän olisi tehdäkseen kepposen kuningas Fredrikille, jota hänen\nmajesteettinsa inhoo, sulkenut minut Vincennesiin tai Bastiljiin.\nTiedän hyvin, että olisin sieltä paennut, koska tunnen keinon,\nmiten sulatan kiven hengitykselläni; mutta siinä jupakassa olisin\nmenettänyt lippaani, ja kuten minulla oli kunnia teille mainita, se\nsisältää paljon harvinaisia ja rahalla korvaamattomia kaavoja, mitkä\ntiede onnellisella sattumalla on riuhtaissut ikuisen pimeyden yöstä.\n\n-- Ah, kreivi, samalla te sekä rauhoitatte että hurmaatte minua! Te\nlupaatte siis antaa minulle nuorentavan juoman?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja milloin sen minulle annatte?\n\n-- Oh, eihän ole kiirettä. Voitte pyytää sitä minulta kahdenkymmenen\nvuoden päästä kaunis kreivitär. Nykyisin en luule, että tahtoisitte\ntulla lapseksi jälleen.\n\n-- Te olette todellakin herttainen mies; mutta vielä yksi kysymys, ja\nminä päästän teidät, sillä teillä näkyy olevan kova kiire.\n\n-- Puhukaa, kreivitär.\n\n-- Sanoitte, että joku oli teidät pettänyt: onko se mies vai nainen?\n\n-- Nainen.\n\n-- Ahaa, kreivi: siis rakkausasia!\n\n-- Niin, valitettavasti, ja sen yhteydessä raivoksi kiihtynyttä\nmustasukkaisuutta, joka aiheuttaa sellaisia kauniita tekosia kuin\nolette nähnyt. Hän on nainen, joka uskaltamatta antaa minulle\nveitseniskua, koska hän tietää, että minua ei voi tappaa, on tahtonut\nhaudattaa minut vankilaan eli saattaa minut turmioon.\n\n-- Mitä, saattaa teidät turmioon?\n\n-- Niin hän ainakin luuli.\n\n-- Kreivi, minä annan pysähdyttää vaunut, -- virkkoi kreivitär\nnauraen. -- Elohopeatako suonissanne teidän on kiitettävä siitä\nkuolemattomuudesta, josta aiheutuu, että surmaamisen asemesta teidät\nannetaan ilmi? Tahdotteko tässä astua vaunuista vai vienkö teidät\nkotiinne?\n\n-- Ei, madame; olisi liikaa ystävällisyyttä teidän puoleltanne minun\ntähteni poiketa tieltänne. Onhan minulla hevoseni Djerid.\n\n-- Oi, se oivallinen eläin, jonka sanotaan voittavan tuulen\nnopeudessa!\n\n-- Näen, että se miellyttää teitä, madame.\n\n-- Se on todellakin uljas ratsu.\n\n-- Sallikaa minun tarjota se teille sillä ehdolla, että vain sillä\nratsastatte.\n\n-- Ei, ei, kiitos! Minä en ratsasta tai ratsastan ainakin hyvin\narkaillen. Teidän tarjouksenne on minulle siis itse lahjan\narvoinen. Hyvästi, rakas kreivi, älkääkä unohtako toimittaa minulle\nnuorennusjuomaani kymmenen vuoden kuluttua.\n\n-- Minä puhuin kahdestakymmenestä vuodesta.\n\n-- Kreivi, tunnette sananlaskun: \"Parempi pyy pivosi kuin...\" Ja jos\nvoisitte antaa sen minulle jo viidenkin vuoden päästä... Ei koskaan\ntiedä, mitä tapahtuu.\n\n-- Milloin haluatte, kreivitär. Ettekö tiedä, että olen kokonaan\nkäytettävissänne?\n\n-- Vielä sana, kreivi.\n\n-- Minä kuuntelen, madame.\n\n-- Minulla täytyy olla hyvin suuri luottamus teihin puhuakseni siitä.\n\nBalsamo, joka oli jo astunut maahan, hillitsi kärsimättömyytensä ja\nlähestyi kreivitärtä.\n\n-- Kerrotaan kaikkialla, -- jatkoi rouva Dubarry, -- että kuningas on\nmieltynyt pikku Taverney-neitiin.\n\n-- Oi, madame, -- sanoi Balsamo, -- onko se mahdollista?\n\n-- On, ja hyvin hullaantunut hänen väitetään olevankin. Teidän täytyy\nsanoa minulle, onko asiassa perää, kreivi. Älkää säästäkö minua,\nkohdelkaa minua ystävänä, rukoilen, ja sanokaa minulle totuus.\n\n-- Hyvä kreivitär, -- vastasi Balsamo, -- minä teen enemmänkin; minä\nmenen takuuseen siitä, että neiti Andréesta ei koskaan tule kuninkaan\nrakastajatarta.\n\n-- Ja miksei, kreivi? -- huudahti rouva Dubarry.\n\n-- Siksi, että minä en sitä tahdo, -- vastasi Balsamo\n\n-- Hm, -- virkahti rouva Dubarry epäuskoisena.\n\n-- Te epäilette?\n\n-- Eikö se ole sallittua?\n\n-- Älkää koskaan epäilkö tiedettä, madame. Te uskoitte minua, kun\nsanoin: kyllä. Uskokaa minua myöskin sanoessani: ei.\n\n-- Mutta onko teillä sitten keinoja...?\n\nHän vaikeni hymyillen.\n\n-- Jatkakaa.\n\n-- Keinoja, joilla voitte tehdä tyhjäksi kuninkaan tahdon tai\nvastustaa hänen oikkujaan?\n\nBalsamo hymyili.\n\n-- Minä luon myötätuntoja, -- sanoi hän.\n\n-- Minä tiedän sen.\n\n-- Te uskottekin sen.\n\n-- Minä uskon.\n\n-- No niin, samoin kykenen luomaan vastenmielisyyksiä ja tarvittaessa\nmahdottomuuksia. Olkaa siis levollinen, kreivitär, minä valvon.\n\nBalsamo siroitteli näitä lausepätkiään hajamielisesti ja sekavasti,\nmutta rouva Dubarry, joka ei tiennyt, miten kuumeisen kiihkeästi\nkreivi ikävöitsi mahdollisimman pian päästä Lorenzaa tapaamaan,\narveli sen johtuvan tietäjän haltioitumisesta.\n\n-- Kah, -- virkkoi hän, -- toden totta, kreivi, ette ole ainoastaan\nonnenprofeettani, vaan myöskin suojelusenkelini. Paras kreivi,\ntarkatkaa sanojani; minä puolustan teitä, puolustakaa te minua.\nLiitto, liitto!\n\n-- Se on solmittu, madame, -- vastasi Balsamo.\n\nJa hän suuteli vielä kerran kreivittären kättä. Sitten hän sulki oven\nvaunuihin, jotka kreivitär oli pysähdyttänyt Elysée-kentälle, nousi\nilosta hirnahtavan ratsunsa selkään ja katosi pian yön hämärään.\n\n-- Luciennesiin! -- huudahti rouva Dubarry lohdutettuna.\n\nTällä kertaa Balsamo päästi hiljaisen vihellyksen, puristi polvillaan\nkeveästi hevosen kylkiä ja antoi Djeridin karahtaa täyteen neliin.\n\nViittä minuuttia myöhemmin hän oli eteisessä Saint-Claude-kadun\nvarrella, katsellen Fritziä.\n\n-- No? -- kysyi hän levottomasti.\n\n-- Kyllä, mestari, -- vastasi palvelija, joka oli tottunut lukemaan\nherransa ajatukset tämän katseesta.\n\n-- Hän on palannut?\n\n-- Hän on tuolla ylhäällä.\n\n-- Missä huoneessa?\n\n-- Siinä, jossa on taljat.\n\n-- Millaisessa tilassa?\n\n-- Kovin väsyneenä. Hän juoksi niin nopeasti, että minä, joka\nvuotellessani hänen tuloaan näin hänet etäältä, en edes ehtinyt\nrientää häntä vastaan.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Ihan minä säikähdin; hän tuoksahti sisälle kuin myrskytuuli,\nhengähtämättä hän nousi portaat ja huoneeseen päästyänsä hän kaatui\näkkiä mustan leijonantaljan päälle. Sieltä hänet löydätte.\n\nBalsamo riensi nopeasti ylös ja tapasi todellakin Lorenzan, joka\ntaisteli voimattomana hermokohtauksen ensimäisiä kouristuksia\nvastaan. Magneettinen aines oli liian kauan painanut häntä ja\npakoitti häntä rajuihin purkauksiin. Hän kärsi, hän voihki; olisi\nluullut vuoren lepäävän raskaana hänen rinnallaan ja hänen yrittävän\nmolemmin käsin työntää sitä pois.\n\nBalsamo katseli häntä hetkisen kiukusta säihkyvin silmin ja nostaen\nhänet käsivarsilleen vei hänet kammioon, jonka salaperäinen ovi\nsulkeutui hänen jälkeensä.\n\n\n\n\n26.\n\nElämäneliksiiri.\n\n\nTiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.\n\nHän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne\nmoitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli\nlujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan,\nmutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se\nilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi\nhäntä puhutella.\n\nKuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä,\notaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön\nvanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo,\njoka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten\njoskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen\nomalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin\nuusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen\nvaltiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan\nyli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen\nAlthotaan luo.\n\nOlikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli\njättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla\nlattianosalla, joka nousi ja laskeutui.\n\nHän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.\n\nNäin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että\ninhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut\nvielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen\npurppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon,\nvapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät\npyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon\nhänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä\nvastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään\nhän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin\nkoipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään,\nkuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy\nsallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.\n\nKun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon\nnerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli\nviitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä,\nettä joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä\nelämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.\n\nBalsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin\nkummastusta, sitten levottomuutta.\n\n-- Haa, -- huudahti Althotas, -- siinäkö olet, tyhjäntoimittaja!\nKunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!\n\nVanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken\nkärsivällisyytensä avukseen.\n\n-- Mutta, -- vastasi hän aivan säyseästi, -- minusta tuntuu,\nystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.\n\n-- Ystäväsi, -- huudahti Althotas, -- ystäväsikö, sinä kurja\nluontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun\nystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka\nsinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta\nsinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt,\nnäännytät minut nälkään, murhaat minut!\n\n-- No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne\nkuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.\n\n-- Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi\nmilloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen\nihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä\nparannan muita?\n\n-- No, mestari, -- huomautti Balsamo kylmästi, -- tässähän olen;\nälkäämme turhaan kuluttako aikaa.\n\n-- Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat\nminut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten\nmäärätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa.\nNiin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää\nminuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi\nolla itse iäisyys!\n\n-- Kuulkaa, mestari, -- sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti,\nsamalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen\nviereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen\nhuoneeseensa, -- kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte,\nettä näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän\nnelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?\n\n-- On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää\nsitten.\n\n-- No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa\npari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän\nte juotte.\n\n-- Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni\nmuka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön?\nLuulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan\nelämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja\nheikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni,\nauttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän\ntavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa\ntarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?\n\n-- Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan\nkuulla, vastatkaa, -- tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen\nmelkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen\nlapsen; -- antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua\nvettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin.\nTiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja\nseesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut\nmääräämänne valkoiset pisarat.\n\n-- Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et\nmuista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten\npaljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla\nminä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt\nAraratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta\nhopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin\nohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta\nsen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä\naines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus\nkävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan\neliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat\nuudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt\nvarokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja\nkynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani,\nja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista\nvuotias... Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei\neliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen\nomista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede\nhäviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani\nkoskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on!\nOi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin\nsinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on\noleva kauhea, kauhea!\n\nJa hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat\nikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen\nvaltasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.\n\nBalsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui;\nhänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus\noli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen\nolevan kuolemaisillaan.\n\n-- Antakaa kuulla, mestari, -- sanoi hänelle silloin Balsamo, --\nlausukaa selvästi, mitä tahdotte.\n\n-- Mitäkö tahdon... -- virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.\n\n-- Niin...\n\n-- Minä tahdon...\n\n-- Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne\ntyydyttäminen on mahdollista.\n\n-- Mahdollista... mahdollista! -- jupisi vanhus halveksivasti. --\nKaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.\n\n-- Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.\n\n-- Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on\nonnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset\ntipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden\nkeväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin\ntyöntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että\noireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt\nkolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää\nen tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä\nsaada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni\nviimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen\nvuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut,\nputki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme\nveripisaraa.\n\nBalsamo teki inhoavan liikkeen.\n\n-- Hyvä sitten, -- jatkoi Althotas, -- luopukaamme lapsesta, koska\nsinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet\nhankkimaan minulle sellaisen.\n\n-- Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, --\nvastasi Balsamo.\n\n-- Ohohoo, -- äännähti Althotas, -- niin sinä sanot! Luulet voivasi\nuskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada\nminut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!\n\n-- Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä\näiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen\nhekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on\nuudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen\nainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.\n\n-- Mieletön, mieletön raukka! -- huudahti Althotas. -- Luulenpa,\nettä hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä\nmullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani\nhänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.\n\n-- Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla,\nja kuitenkin...\n\n-- Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!\n\n-- En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte\nlapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.\n\n-- Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada\nkäsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen\nparempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä\nsuhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää\nvain kahdeksan päivää aikaa.\n\n-- Hyvä on, mestari, -- sanoi Balsamo, -- minä yritän, minä etsin.\n\nUusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.\n\n-- Sinä yrität, -- sinä etsit, -- huudahti hän, -- vai siinä on\nvastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen.\nJa mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen?\nHaa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet\nminun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä\nsinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi\nilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen\nsen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.\n\n-- Mestari, -- vastasi Balsamo, -- olkaa varuillanne; vihastumisenne\nvoi teitä vahingoittaa.\n\n-- Vastaa, vastaa!\n\n-- En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan\nhankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä\nmolempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä,\njoka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta\npäälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.\n\nHyvin tunnontarkkaa, -- vastasi Althotas katkerasti nauraen.\n\n-- Niin on asia, mestari, -- sanoi Balsamo.\n\nAlthotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla\nkäsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.\n\n-- Totteletko vai etkö? -- tivasi hän.\n\n-- Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.\n\n-- Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät\nkolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta,\njonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon\niäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta\nenää mitään, -- virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. -- Ei, minä\nen pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua\ntottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse\nitseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!\n\nVastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle\nkaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja\nruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija\nolisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten\nhän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta\nkiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten\nvanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin\nhänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.\n\nAlthotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen\nseisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.\n\n\n\n\n27.\n\nTaistelu.\n\n\nTäällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.\n\nSanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.\n\nKohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä\nosoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan\nkarkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin\nmenettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston\nennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut\nAkhilleen neuvonantaja.\n\nSeisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza\nlepäsi, hän virkkoi itsekseen:\n\n\"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen\ntilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa,\non minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle,\nolen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan\ntuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on\npelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä\nlihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on\ntarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'\n\n\"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas\nei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan,\ntähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä\nmaassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on\nRanska, -- tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo\nkaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä\nsaan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle\nvankeuden, karkoituksen ja kuoleman.\n\n\"Siis\", jatkoi hän kiihtyen, \"pahan summa on kohonnut hyvän summaa\nsuuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.\n\n\"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun\nkultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi\nminun täytyy sinut tappaa!\"\n\nJa kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista,\njonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän\ntuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät\navautuvat nousevan päivän ensi säteistä.\n\n\"Oi\", sanoi Balsamo, \"minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo\nsilmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo\nkauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät\nenää uhu rakkautta\".\n\nLorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia,\nhelmenhohtavia hampaita.\n\n\"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa\", jatkoi Balsamo väännellen\nkäsiään, \"surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!\"\n\nJa hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi\nepämääräinen halu.\n\n\"Ei\", mutisi hän, \"ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut,\nminulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi\nelää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä\nkeinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin\ntodellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet\nonnelliseksi! Mitäpä muusta väliä... hänellä pitää tästälähin oleman\nvain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän\nminua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää.\"\n\nJa hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen,\nsamalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.\n\nTällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset\nkuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli\nunen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät\nkäsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä\nhipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.\n\n\"Oi ei, ei!\" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen\nja häikäistyneille silmilleen. \"Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi\nminut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan\ndemoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja\nkuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon\nniin, se on välttämätöntä.\"\n\nSuunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin\nLorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin\nvarjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan\nkeimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa\nrakastajansa silmille tarjotakseen.\n\nBalsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen\ntavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!\n\n\"Jos hänet herätän\", ajatteli hän, \"kamppailu alkaa uudestaan; jos\nhänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa\nminut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!\n\n\"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen\ntulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!... -- Lorenza,\nLorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan!\nLorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!\"\n\nVastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon\nluo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja\nintohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon\nkäteen ja painoi sitä sydäntään vasten.\n\n-- Kuolema, -- kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka\nmuistuttivat juuri merestä nostettua korallia, -- kuolema, mutta\nrakkaus!\n\nBalsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi\nsilmillä.\n\nHuohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.\n\n-- Kuolema, -- toisti hän lumoavalla äänellään, -- mutta rakkaus,\nrakkaus, rakkaus!\n\nBalsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.\n\n-- Oi, -- virkkoi hän, -- tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin\nkauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen\ntai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan\nuhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot\nintohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata\ninhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä\nrakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen\nrakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus\ntuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en\nvoi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan\neteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä\nriisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan\njaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka\nmuisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!\n\n-- Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän\ntulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin\ntaivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän\ntahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!\n\n-- Sinä hellästi rakastamani! -- huokasi nuori nainen.\n\n-- Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?\n\n-- Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä\non rakkautta, autuaallista onnea.\n\n-- Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni?\nSillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.\n\n-- Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!\n\n-- Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että\nolen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?\n\n-- En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä!\nPäinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle\nrakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan\ntimantin.\n\n-- Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä\ntiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien\navaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä,\njolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea\ntulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle\nenää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen\nja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja\nkuitenkin...\n\n-- Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! -- huudahti Lorenza Näen\nepäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.\n\n-- Rakastatko minua aina, Lorenza?\n\n-- Aina, aina!\n\nBalsamo laski kätensä otsalleen.\n\n-- Hyvä, olkoon niin! -- virkkoi hän. \"Sitäpaitsi...\" Hän oli\nhetkisen mietteisiinsä vaipuneena.\n\n\"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?\" tuumi hän. \"Onko\nhän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut\nonnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée\non yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on\nnuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin\nAndrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä.\nMinulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on\nAndrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää\nyhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin\npimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni\npalvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut\nrakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi,\nLorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni\non täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön\nAlthotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien\nkaltainen!\"\n\nJa nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota\nvasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen\nrunkoon.\n\n\n\n\n28.\n\nRakkaus.\n\n\nUusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle\nja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.\n\nKolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut\nvihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena\npäivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei\nsalaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei\nollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä\nkummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan\nyläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä\naavemainen rakkaus -- sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että\nhän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä\nleppymättömäksi viholliseksi, -- tämä luonnon selittämättömän oikun\ntai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon\nonnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.\n\nUseammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään\nrakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati\nhaltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan\nolotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta\nelämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet\ntyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä\nmitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä\nhekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö\nJumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten\ntitaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän\nkysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet\nvalheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten\npaeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.\n\nNäinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut\nmuinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan\nesimerkkejä todistuksina.\n\nPian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet\nkuitenkin rauhoitti.\n\n\"Jos Lorenza teeskentelisi\", tuumi hän, \"jos hänen tarkoituksenaan\nolisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois,\nkeksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen\nkäsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen\npolttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen\näänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'\"\n\nSilloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.\n\nMinkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää\nkaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut\ntyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto,\nkuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa\nollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi:\nkaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen\nsydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa\nsilmänräpäyksessä.\n\nVielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää\nmyötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka\nennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset,\nvoisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta\nnaista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan\nvalelemaa kehää.\n\nBalsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja\ntoivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.\n\nJoskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:\n\n-- Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista\nvaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen\nkäy ajatuksissasi aina minun rinnallani!\n\nSilloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.\n\n-- Näetkö sen minussa? -- kysyi hän.\n\n-- Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.\n\n-- Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, --\nvastasi hänelle Balsamo; -- lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!\n\n-- Et, -- virkkoi tämä pudistaen päätänsä, -- et, sen hyvin tiedän;\nmutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen\naikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza,\njoka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.\n\n-- Ei, rakkaani, ei, -- huudahti Balsamo; -- minä ajattelen\nainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme\njälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja,\npolitiikkaa, tutkimuksia.\n\n-- Ja siinä teet väärin, -- virkkoi Lorenza, -- sillä niissä\ntutkimuksissa voin minä sinua auttaa.\n\n-- Miten?\n\n-- Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?\n\n-- Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne\nmerkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä\nsilloinhan en sinua näkisi.\n\n-- Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin\nrakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen\nsinut onnelliseksi?\n\n-- Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut.\nJumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi\nhankkia tietoja.\n\n-- Sielu tietää kaiken.\n\n-- Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa\nkeksinnössä?\n\n-- Luulen niin.\n\n-- Tule siis.\n\nJa kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet\ntyöhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään\npäivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet\nhiillospannuissaan.\n\nLorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian\nviimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi\ntuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.\n\n-- Sinä koetat tehdä kultaa? -- virkkoi hän hymyillen.\n\n-- Niin.\n\n-- Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä\nvalmisteita?\n\n-- Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta\nsiitä en ole pahoillani.\n\n-- Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta\nkuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon,\nmutta toiseksi muuttaa et sitä voi.\n\n-- Mutta voidaanhan kultaa tehdä?\n\n-- Ei voida.\n\n-- Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle\nkahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.\n\n-- Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.\n\n-- Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut\nkuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon\nkultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi\nriitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun\nmuistorahaan.\n\n-- Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti\nkultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä\nkultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet,\njoita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.\n\nBalsamo kävi miettiväiseksi.\n\n-- Siis, -- sanoi hän, -- metallien toisiksi muuttaminen on\nmahdotonta?\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- Entä timantti sitten? -- uteli Balsamo.\n\n-- Oh, timantin laita on aivan toinen! -- vastasi Lorenza.\n\n-- Timantteja voi siis tehdä?\n\n-- Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista\nainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen\nmuuntamista.\n\n-- Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?\n\n-- Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.\n\nBalsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen\nvalo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään,\nikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.\n\n-- Jumalani, -- huudahti hän, -- Jumalani, sinä teet minulle liian\npaljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen\nsormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi\nlauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!\n\n-- Enkö ole sinun? Käske, määrää!\n\n-- Niin, sinä olet minun; tule, tule.\n\nJa Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun\nsuojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan\nrasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen\nkammioon.\n\n-- Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?\n\n-- Ah! -- huokasi tämä.\n\n-- Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin\nja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita\nlukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.\n\n\"Oi\", mutisi hän, \"ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta\nennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla\nonnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että\nmahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen\nkulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia\nalussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni,\nenkä tiennyt mitään!\"\n\nNuori nainen hymyili taivaallisesti.\n\n-- Lorenza, Lorenza, -- jatkoi Balsamo, -- on siis täyttynyt Luojan\nsalaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta\nja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on\nuudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka\nelämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani,\ninhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.\n\nJa hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä\nihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei\nhymyillä.\n\n-- Niin, -- sanoi hän, -- sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden\nläpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat\nminua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain\nsinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja\nhedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen\naine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa\nhiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä\nvaltameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun\nsilmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen\najatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun\nkorvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja\nitseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin\nJumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei\ntaivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta\nhän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen\nyhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä\njumalan.\n\nJa Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin\ntulisilla hyväilyillä.\n\n-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa\npäälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien\naivojen solut liikkeeseen, -- ja kuitenkin sinä vielä epäilet,\nAkharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin\nulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä\nlohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen\nnimensä?\n\n-- Sano.\n\n-- Odotas... Andrée.\n\n-- Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko\nminua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden\nkatkaisisivat aineelliset esteet?\n\n-- Koeta.\n\n-- Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti\nBalsamon käteen.\n\n-- Voitko seurata minua?\n\n-- Kaikkialle.\n\n-- Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta\nja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.\n\n-- Missä nyt olemme? -- kysyi hän Lorenzalta.\n\n-- Olemme eräällä vuorella, -- vastasi nuori nainen.\n\n-- Niin olemme, -- myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?\n\n-- Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?\n\n-- Edessäsi.\n\n-- Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella\nkaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse\njuosten suuren linnan muurien vieritse.\n\n-- Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on\nSaint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on\ntakanamme.\n\n-- Astukaamme.\n\n-- Mitä näet?\n\n-- Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä\nhedelmäkonvehteja.\n\n-- Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.\n\n-- Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät\novat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.\n\n-- Eikö salissa ole ketään?\n\n-- Ei ketään. -- Menkäämme yhä edelleen.\n\n-- Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu\nluonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.\n\n-- Onko sekin tyhjä?\n\n-- Ei, nainen istuu sohvalla.\n\n-- Kuka se nainen on?\n\n-- Odotas.\n\n-- Etkö luule häntä ennen nähneesi?\n\n-- Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.\n\n-- Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä\nnainen tekee?\n\n-- Hän ajattelee sinua, Balsamo.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin.\n\n-- Voit siis lukea hänen ajatuksensa?\n\n-- Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Sinä olet antanut hänelle lupauksen.\n\n-- Niin; minkälaisen?\n\n-- Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen\nSapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.\n\n-- Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?\n\n-- Hän tekee päätöksen.\n\n-- Minkä?\n\n-- Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu\nhuoneeseen toinen nuori nainen.\n\n-- Tummako vai vaalea?\n\n-- Tumma.\n\n-- Isoko vai pieni?\n\n-- Pieni.\n\n-- Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.\n\n-- Hän käskee valjastaa vaununsa.\n\n-- Mihin hän aikoo?\n\n-- Hän aikoo tulla tänne.\n\n-- Oletko siitä varma? -- Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas,\nhäntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on\ntäällä.\n\nBalsamo vaipui polvilleen.\n\n-- Oh, -- huudahti hän, -- jos tuo nainen todellakin kahdessa\ntunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta\npyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.\n\n-- Ystävä-rukka, -- virkkoi Lorenza, -- pelkäsitkö siis?\n\n-- Pelkäsin, pelkäsin.\n\n-- Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen\nolemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin\nkaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta\nsäteilee kaikki valo.\n\n-- Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!\n\nJa Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti\nuutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva\nDubarryn tulo.\n\nNämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat\nkokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti\nBalsamoa kädestä.\n\n-- Sinä epäilet vielä, -- sanoi hän, -- ja tahtoisit tietää, missä\nkreivitär tällä hetkellä on?\n\n-- Niin, -- myönsi Balsamo, -- se on totta.\n\n-- Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat\njuosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle,\npysähdyttää portille, kolkuttaa.\n\nKammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja\nmuiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut\novelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli\nsilti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet\nhypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää\nvierailua.\n\n-- Oi, -- huudahti hän, -- se on siis totta!\n\n-- Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.\n\nBalsamo riensi takkaa kohti.\n\n-- Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, -- pyysi\nLorenza.\n\n-- Tule.\n\nMolemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.\n\n-- Etkö lähde täältä? -- kysyi Balsamo.\n\n-- En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua\nrakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät.\nSitäpaitsi...\n\nHän katkaisi lauseensa hymyillen.\n\n-- Mitä? -- kysyi Balsamo\n\n-- Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?\n\n-- En, ikävä kyllä!\n\n-- Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat.\nKäske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja\npysyn liikkumatta.\n\n-- Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.\n\nTaistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi\nhuulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän\nkaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:\n\n-- Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?\n\nBalsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.\n\nHän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa\nhajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina,\nmutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo\npalatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen\nkäsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.\n\nKuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai\nFritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.\n\nBalsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa\ntoisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen\noven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin\nLorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.\n\nBalsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta\nlevottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.\n\nHän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan\nrintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista\nvaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan\nkanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti\nkuolemaa.\n\nLorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli\nhän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon\nmuodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista\nirroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja\nvarovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että\nilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut\ntukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.\n\nVihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella\nliikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen\nMyrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön -- vanhuksen, -- josta\nainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli\nhäntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat\nkäsivartensa.\n\nJa hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta,\nvoimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi\nkahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat\nhänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät\nlaskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti\nraudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän\nnaurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja\nsysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana\nylös korkeuteen.\n\n\n\n\n29.\n\nLemmenjuoma.\n\n\nNiinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut\novelle, oli kreivitär Dubarry.\n\nKaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli\nBalsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta\nkäsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat\nesittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa\ntanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa\nkättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle\nlähtevän metsästäjän pyssyssä.\n\nRouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen\nkuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki\nja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.\n\n-- Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta\nminä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne\nnopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.\n\n-- Miten niin? -- kysyi kreivitär, -- te siis tiesitte, että minä\nolin tulossa?\n\n-- Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät\nsinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn\nvaljastaa hevoset vaunujen eteen.\n\n-- Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?\n\n-- Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin,\nkreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti\nsilloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: \"menkäämme kreivi Fenixin\nluo!\" Sitten te soititte.\n\n-- Ja kuka saapui?\n\n-- Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan\nkäskynne, joka heti pantiin täytäntöön.\n\n-- Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette\nbudoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki\nennakolta ilmoitettava, käsitättehän!\n\n-- Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.\n\n-- Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä\najattelin?\n\n-- Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.\n\n-- Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä\nparhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin\npelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen,\nte joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään\nholhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.\n\n-- Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis\nvoinut olla teille joksikin hyödyksi?\n\n-- Mitä!... Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?\n\nNeiti de Taverney\n\n-- Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.\n\n-- Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille\nsiitä, mitä olen puolestanne tehnyt.\n\n-- En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.\n\n-- No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee\nnäkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni\ntiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.\n\n-- Ja se harmaa palvelija, madame...?\n\n-- Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.\n\n-- Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi\nherttua antanut teitä seurata?\n\n-- Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn\nkepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta\nuskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja\nvoidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi... käynneistäni\nteidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.\n\n-- Richelieun herttua, madame, -- vastasi Balsamo, -- ei voi millään\nmuotoa olla teille vaarallinen.\n\n-- Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota\ntapahtumaa.\n\nBalsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä\nollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle\nmaaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.\n\n-- Hän oli sitä, -- toisti kreivitär, -- ja minä olin joutumaisillani\nmitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin\nosaa, kreivi.\n\n-- Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!\n\n-- Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?\n\n-- Mitä lemmenjuomaa?\n\n-- Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.\n\n-- En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse,\nsillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan\nunijuoman.\n\n-- Todellako?\n\n-- Kautta kunniani.\n\n-- Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli\nteiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä,\nmonsieur, se on tärkeätä.\n\n-- Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla\noli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni\nteitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.\n\n-- Sen päivän edellisenä, -- huudahti kreivitär, -- jolloin kuninkaan\nnähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle\nnyt!\n\n-- No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei\nole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.\n\n-- Niin, unijuomapa meidät pelasti.\n\nTällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt\nmitään.\n\n-- Minua ilahduttaa, madame, -- vastasi hän, -- että voin olla teille\njoksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.\n\n-- Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte\ntehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt.\nVoi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen,\nenkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.\n\n-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- tohtori... koskapa suvaitsette\nminua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin\nyksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki,\nmitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.\n\n-- Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten\ntahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa\nkäytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta\nminua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se\nkuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista\nRichelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin\nkuulin.\n\n-- Ahaa!\n\n-- Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana\nlemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo\nennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin,\nettä hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu\nvaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.\n\n-- No?\n\n-- Juoma vaikutti, siinä kaikki.\n\n-- Mitä sitten tapahtui?\n\n-- Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat\nnähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti\nAndréen huoneeseen.\n\n-- Tiedän missä hän asuu; entä sitten?\n\n-- Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole\nvaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.\n\n-- Mutta sanokaahan jo!\n\n-- Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa\neräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana\nja melkein kuumeessa hourien.\n\n-- Ja luuletteko, -- kysyi Balsamo hymyillen, -- että se ei ollut\npelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?\n\n-- Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan\nkertaan: \"Kuollut, kuollut, kuollut!\"\n\n-- Oh, -- äännähti Balsamo.\n\n-- Sen oli unijuoma vaikuttanut, -- jatkoi rouva Dubarry. -- Mikään\nei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen\nvalekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen\nvaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.\n\n-- Niin, niin, kuollut tosiaan, -- sanoi Balsamo, joka muisti\nrientäneensä pois Andréeta herättämättä, -- kuollut eli ainakin\nkaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame,\nsitten?\n\n-- Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa\ntapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen\nja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä,\nkun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot\nkuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan,\nhymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön\nsynnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas\nvoi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen\nja illalla...\n\n-- Ja illalla? -- toisti Balsamo.\n\n-- Niin, illalla, -- sanoi kreivitär Dubarry, -- hänen\nmajesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti\nei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua\ntervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de\nRichelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.\n\nKreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva\nkädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon\naivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.\n\n-- Siis, -- virkkoi hän, -- olette minuun tyytyväinen, kreivitär?\n\n-- Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne\nminulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.\n\nJa kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean,\npehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin\nLorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.\n\n-- Ja nyt puhumme teistä, kreivi, -- sanoi hän. Balsamo kumarsi,\nvalmistautuen kuuntelemaan.\n\n-- Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, -- jatkoi rouva\nDubarry, -- luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei\nollut pienempi.\n\n-- Minut! -- sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. -- Sitä et tosiaan\nole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja\nkertokaa...\n\n-- Se lipas, nähkääs...\n\n-- Niin, kreivitär?\n\n-- Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines\noli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat\nallekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat\nkaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna\nVersaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat\nja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.\n\n-- Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?\n\n-- Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä.\nHänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle\npuhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana,\njolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: \"Olkaa\nvaruillanne!\"\n\n-- Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?\n\n-- Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä\nasetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle\nhartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta\najaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli\nitsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä,\njonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:\n\n\"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää.\"\n\n-- Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän\nmerkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun\nläsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi\npuhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja\nihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita\nkapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti\nsuurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että\nnuo henkilöt olivat rikollisia.\n\n-- Mistä hän heitä syytti?\n\n-- Mistäkö?... Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?\n\n-- Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane\nmitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.\n\n-- Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis\ntodistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat,\ntaitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia,\nlevittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.\n\n-- Mitä huhuja?\n\n-- Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään\nnäännyttämisestä.\n\n-- Ja mitä kuningas siihen vastasi?\n\n-- Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.\n\n-- Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? -- kysyi hän. -- \"Koska\nminua syytetään kansani nälistyttämisestä\", sanoi Ludvig XV, \"voi\ntähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä\".\n\n\"Millä tavalla, sire?\" kysyi hra de Sartines.\n\n\"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua\nlevittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani.\"\n\nBalsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili\nedelleen:\n\n-- Sitten? -- sanoi hän.\n\n-- Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.\n\n-- \"Sire\", lausuin hänelle silloin, \"minua ei koskaan saada uskomaan,\nettä noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden\ntarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi\".\n\n-- Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.\n\n\"Enempää kuin ne todistavat sitäkään\", lisäsin, \"että teidän\nkirjurinne osaavat niitä tulkita\".\n\n-- Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei\nollut väärässä.\n\n-- No sitten?\n\n-- Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden\njoukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa\nyhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet\nyhdellä ainoalla sanalla.\n\n\"Monsieur\", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen,\n\"vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu\nvirkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni...\ntaikka!...\"\n\n\"Ai, ai, hän suuttuu!\" sanoi kuningas. \"Pitäkää varanne, Sartines!\"\n\n\"Mutta, sire, valtakunnan etu...\"\n\n\"Hoh, te ette ole mikään Sully\", kivahdin minä hehkuen\nsuuttumuksesta, \"enkä minä ole mikään Gabrielle\".\n\n\"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV.\"\n\n-- Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä\notsaansa. Luulin menettäneeni pelin.\n\n\"Sire\", sanoin, \"antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa\novat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin\nteitä vastaan\".\n\n-- Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen\nlemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun\nseuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.\n\n\"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko\", sanoi hän.\n\n\"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta.\"\n\n\"Kas niin, lähtekää nyt\", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni,\nvaan vieläpä minua tervehtimästäkin\", lisäsin minä.\n\n-- Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja\nsuuteli nöyrästi kättäni.\n\n\"No, olkoon sitten\", sanoi hän, \"älkäämme siitä enää puhuko,\nkaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän\nsuojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun\napulaisiltani rauhaan.\"\n\nBalsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.\n\n-- No, -- virkkoi kreivitär, -- ettehän te edes kiitä minua, kun\nolen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä\nolisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi\nsiellä silti ollut.\n\nBalsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen,\nveripunaista nestettä sisältävän pullon.\n\n-- Kas niin, madame, -- sanoi hän, -- tästä minulle lahjoittamastanne\nvapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.\n\nKreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.\n\nBalsamo jäi miettiväiseksi.\n\n\"Ilman naisen keimailuhalua\", tuumi hän, \"he olisivat ehkä\npelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee\nheidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!\"\n\n\n\n\n30.\n\nVeri.\n\n\nTalon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kun\nBalsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.\n\nKeskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen\nkiireellään oli kaksi syytä.\n\nEnsimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko,\nettä nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen\nunen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän\nhänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.\n\nMutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka\nnäännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo\nluonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain\nkeskinäiselle suhteelle.\n\nSuljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle\noli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno\nkultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli\nverhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen\noleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.\n\nBalsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä\nLorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta\npoistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella\nliikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja\nvaistomaisesti muuttanut paikkaa.\n\nBalsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin\ntyöpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.\n\nHän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta\nsuunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi\nhelposti nainen piillä.\n\nHän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut\nlöytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta\nnuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä\nkammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan.\nBalsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.\n\nTämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa.\nMikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin\nselvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana\ntotellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.\n\nBalsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin;\nLorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.\n\nSilloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin\nahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki\notaksumat, kaikki toiveet.\n\nLorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen\ntäten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden\npuolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen\npaennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa\nensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.\n\nTämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.\n\nKun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli,\nhän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.\n\n-- Missä Signora on? -- sanoi hän.\n\n-- Mikä nyt on, mestari? -- kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta\nnäki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.\n\n-- Oletko nähnyt häntä?\n\n-- En, mestari.\n\n-- Eikö hän ole lähtenyt?\n\n-- Mistä sitten?\n\n-- Talosta tietenkin.\n\n-- Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen\njuuri suljin oven.\n\nBalsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli\nmielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin\nerilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun\nlapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena\nkatseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla,\nsenjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.\n\nSitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt\nmitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen.\nTässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon\nsokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa\njuopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa\nja huutaakseen: \"Lorenza, Lorenza!\" toivoen tämän jumaloidun\nolennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta\nainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen\nhourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.\n\nJuoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla\nseinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä,\nkuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän\nsykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti\nBalsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.\n\nHän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä\njääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten\nhän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen\nitsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren\nhäiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja\nyksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää\nelämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.\n\n\"Kas niin, miettikäämme\", tuumi hän; \"Lorenzaa ei enää löydy; turhaa\non enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän\non siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!\"\n\nJa hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.\n\n\"Lähtenyt!\" toisti hän. \"Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole\nhäntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.\n\n\"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt,\nja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän\nkyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.\n\n\"Lahjonut Fritzin?... Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa\nuskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos\nLorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja\nvalehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva\nluonto voisi vuorostaan pettää?\n\n\"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä\nneiti de Taverney.\n\n\"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla\nsaan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa... oh, tällä kertaa,\nkoska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus\npunoutunut paulaksi... niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta,\nsäästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään,\nkarkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.\n\n\"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin\naavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin.\"\n\nJa siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta\näkkiä hän pysähtyi.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"ennen kaikkea... Hyvä Jumala, aivanhan unohdin\nsen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta\nkatsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän\nrakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen\nollut kiittämätön, epäinhimillinen.\"\n\nJa kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen\nliikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven\ntoimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo\nasettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä\nsydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään\nmuuta kuin Lorenzaa.\n\nTuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen\nääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista\nhaaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat\neivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti\nhäntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.\n\nOppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi\ntaaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi\nja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi\nahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä,\njoiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän\nkiinnitti itsepäisesti tulijaan.\n\nBalsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa\nkaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön\ninhimillisiä heikkouksia kohtaan.\n\nTämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen\npainostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan\nhaihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää,\nhaaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli\nhengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja\nniitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja\nlaskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja\nsumentanut ikkunaruudut.\n\nTässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta\nsydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja\nhän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla\nkertaa.\n\n-- Mestari, -- sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja\nyrittäen laajentaa keuhkojaan; -- mestari, te ette saata elää täällä;\ntäällähän ei voi hengittää.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Oh!\n\n-- _Minä_ hengitän kuitenkin varsin helposti, -- vastasi Althotas\nhilpeästi, -- ja elän täällä hyvin, kuten näet.\n\n-- Mestari, mestari, -- sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, --\nkuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta\nnousee aivan kuin veren löyhkä.\n\n-- Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu... Veren! -- huudahti Althotas\nräjähtäen nauruun.\n\n-- Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin\nniitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.\n\n-- Juuri niin, -- myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan -- juuri\nniin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät\naivot, Akharat.\n\n-- Mestari, -- virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, --\nmestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta\nkaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet.\nMestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut\nhuumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.\n\n-- No, entä sitten? -- sanoi Althotas tyynesti. -- Ensi kertaako sinä\nverta haistelet?\n\n-- En ensi kertaa.\n\n-- Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan\nole niitä tehnyt?\n\n-- Mutta ihmisverta! -- huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä\ntihkuvalle otsalleen.\n\n-- Haa, sinulla on hieno hajuaisti! -- sanoi Althotas. -- Enpä olisi\nuskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta\ntahansa.\n\n-- Ihmisverta! -- jupisi Balsamo.\n\nJa kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän\nhuomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat\nkuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää\nväriä.\n\nSuuri astia oli puoleksi täytetty.\n\nBalsamo peräytyi peljästyneenä.\n\n-- Oi, tämä veri! -- huudahti hän. -- Mistä se on tullut? Althotas\nei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista\nlauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä\ntämä päästi hirveän karjahduksen.\n\nSitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi\nkeskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun\nsilkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.\n\nTämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen\nkuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.\n\nBalsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien\nhiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen\nsivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään\nmuodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli\nkoskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun\nkärjessä.\n\nMikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista.\nMitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman\nkalpeiksi kävivät hänen poskensa.\n\n-- Oi, mistä tämä on kotoisin? -- mutisi hän ikäänkuin itsekseen,\nmutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla\nkysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.\n\n-- Sekö? -- virkkoi Althotas.\n\n-- Niin, tämä.\n\n-- No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.\n\n-- Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?\n\n-- Verestä, kyllähän sen näet.\n\n-- Mistä verestä?\n\n-- Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin\neliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle\nhankkimasta, minun täytyi hankkia itse.\n\n-- Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne\nsaanut? Ne eivät ole lapsen päästä.\n\n-- Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? --\nkysyi Althotas tyynesti.\n\n-- Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? -- huudahti\nBalsamo, -- Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?\n\n-- Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.\n\nJa Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä\npullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi\nluonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:\n\n-- Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen\nsijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville.\nIhmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä\nmoittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka\noli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse\nhänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!\n\nJa hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.\n\nBalsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli\nvälähtänyt hänen silmiensä edessä.\n\nSiinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja\npulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se\noli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan\nlamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä\nhahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.\n\nHän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.\n\nMutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa\nei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui\nhänen kurkkuunsa.\n\nHän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle\nojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja\npää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.\n\nSolisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan\nveripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet\nsinervien luomiensa alle.\n\n-- Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen\nvaltimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, -- sanoi vanhus ottaen\nkolmannen siemauksen pullostaan.\n\n-- Viheliäinen! -- huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus\nvihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. -- Kuole sitten,\nsillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä\nmurhasit hänet hyödyttömästi... Hän ei ollut neitsyt!\n\nAlthotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku\nolisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat\nhirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi\nhänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun\nhän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään\nettä aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.\n\nBalsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi\ntämän verisiä hiuksia suudellessaan.\n\n\n\n\n31.\n\nEpätoivo.\n\n\nHetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen\nkulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti\nonnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan\ntähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.\n\nToisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä\nepätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.\n\nBalsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli\npurkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon\njälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei\nollut hievahtanutkaan.\n\nInhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan\nihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään\nyhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan\nkorkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee\nvoimatta kohottaa siipiään.\n\nNoiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys\ntodisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.\n\nAlthotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt\npäämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän\noli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.\n\nHänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden\nvivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan,\ntämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka\nmuuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen\nja elämän kuolinkamppailua.\n\nAlthotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin\nrauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen\nlaskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat\nlyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut\nhänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista\nnestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.\n\nJoskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian\nvoimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja\nBalsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.\n\nTällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka\nmetsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita\nhän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä,\nmutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta\närtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa,\nmoitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.\n\n\"Onko mahdollista\", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs\nkatse, \"onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet\nvastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen\nolennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen\npäässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen?\nEikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien\nkumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on\nvetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta,\nettä hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat\nriemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?\"\n\nMitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä,\nliikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut\npilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.\n\nLorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen\nepäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin\nkallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen\nnykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa,\nLorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän\nhalusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi\nmennyt!\n\nHän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.\n\nTuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli\nhäntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus\nyllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa\nsyöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät\npäänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat\nsiirtyneet elämästä kuolemaan.\n\nKolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän\nhaudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se\nmitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat\nvainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.\n\nHänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei\nenää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää\nelämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!\n\nNäin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa,\njossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan\nsitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.\n\nÄkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän,\nettä isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä\nhuoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman\nkiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.\n\nBalsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului\nsama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa\nhorroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.\n\nSitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut\nkahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena\nlähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja\nlevottomien sävelten helinän.\n\nHätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti\nkysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella.\nNäin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä\nkolmasti kutsui.\n\nKello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoin\nLorenzan rakastajan tietoisuuteen.\n\nHän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut\nhänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.\n\n\"Tärkeä uutinen tai suuri vaara\", tuumi Balsamo. \"Jospa se olisi\nsuuri vaara!...\"\n\nHän nousi kokonaan.\n\n\"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?\" jatkoi hän huomaamatta\nsanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä\nhaudanhiljaisessa kamarissa. \"Voiko täst'edes mikään asia maailmassa\nkiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?\"\n\nIkäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä\nniin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen\ntislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi,\nsiroitellen palasensa lattialle.\n\nBalsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei\nkukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui\nhorjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka\nverkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.\n\nSohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut\nLorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin\nkuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka\nvaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen\npuistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä,\nsamalla tukehduttaen siihen huutonsa.\n\nSitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla\nodotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään\ntuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja\nkärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.\n\nIsäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta\nsitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.\n\nMutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen,\nvastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.\n\nFritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin\nkunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet\nison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu\nyläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.\n\n-- Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän osoittaen\nkristallin heijastamaa kuvaa.\n\nBalsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen\nhymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, -- kuoleman\nsynkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.\n\nBalsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei\nenää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen\nja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi\nsuupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.\n\nBalsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten\nhän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan\nsilmiin.\n\n-- Niin, Fritz, niin, -- sanoi hän, -- olet oikeassa.\n\nJa huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:\n\n-- Mutta miksi kutsuit minua?\n\n-- Ah, mestari, heidän tähtensä\n\n-- Heidän?\n\n-- Niin.\n\nKeitä he sitten ovat?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- kuiskasi Fritz lähentäen suutansa\nBalsamon korvaan, -- ne viisi mestaria.\n\nBalsamo säpsähti.\n\n-- Kaikkiko? -- kysyi hän\n\n-- Niin, kaikki.\n\n-- Ja ovatko he täällä?\n\n-- Ovat.\n\n-- Yksinäänkö?\n\n-- Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa\npihalla.\n\n-- Tulivatko he kaikki yhdessä?\n\n-- Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen\nvuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.\n\nKätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle,\nyrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua\nportaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa\nsalissa vaiko isossa työhuoneessa.\n\n-- Salissa, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Fritz seuraten\nisäntäänsä.\n\nMutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.\n\n-- Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? --\nvirkkoi hän.\n\n-- Ei mitään, Fritz.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne... -- jatkoi Fritz änkyttäen.\n\n-- No mitä? -- kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.\n\n-- Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?\n\n-- Menen, aivan aseettomana.\n\n-- Ettekö edes ota miekkaanne?\n\n-- Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?\n\n-- Enpä tiedä, -- vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas;\n-- minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin...\n\n-- Hyvä, mene nyt, Fritz.\n\nFritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.\n\n-- Etkö kuullut? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset\npistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.\n\n-- Mene, sanon minä, -- vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.\n\n\n\n\n32.\n\nTuomio.\n\n\nFritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet\nhänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa\nenempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.\n\nViisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat\ntulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän\nasestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä\nmuka herrojansa odotellen.\n\nAjajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen\netuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja\nja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon\nSaint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin\nvieraskäynnille.\n\nNiinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja\ntalon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista.\nHän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän\nvartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta\nkaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden\noikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat\nmuukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden\ntapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä\nvihamielisiä aikeitaan.\n\nPalvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat\nmestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää.\nSiksi olikin hän soittanut kellon rikki.\n\nKummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz\njokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti\nvalaissut.\n\nHän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan\nheistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt\nheihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat\nvieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.\n\nHän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta\nhuomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi\nnojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia\nmuistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine\nlisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan\nBalsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka\nkirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin\nsyytetylle.\n\nBalsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt\njokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan\nnäkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli\näskeistä iskua seurannut.\n\n-- Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, -- lausui puheenjohtaja eli\noikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa -- Mutta kovin\nkauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä\nsinua noutamaan.\n\n-- Minä en käsitä teitä, -- vastasi Balsamo koruttomasti.\n\n-- Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan\nsyytetyn paikan ja asennon.\n\n-- Syytetyn? -- sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen\nolkapäitään. -- Minä en käsitä, -- toisti hän.\n\n-- Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos\nsaan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi...\nLuulisi, että sinä et kuule.\n\n-- Kyllä minä kuulen, -- vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin\npudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.\n\n-- Muistatko, veli, -- jatkoi puheenjohtaja, -- että ylihallitus\nviime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme\ntukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?\n\n-- Kenties... kyllä... en sitä kiellä.\n\n-- Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä\nomaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny... älä menetä\nrohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja\nvaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän\nvakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet\ntänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se\npuhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.\n\nBalsamo ei vastannut mitään.\n\n-- Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä\nvaroitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä:\nminä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla\naseilla; puolustaudu.\n\nKun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja\nliikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina\nja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.\n\n-- Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? -- kysyi viimemainittu.\n\nBalsamo kumarsi myöntävästi.\n\n-- Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut\nsinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on\nvalmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.\n\n-- Tuon ilmoituksen jälkeen, -- jatkoi puheenjohtaja, -- yhdistys\nantoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia,\njoka meille oli ilmiannettu kavaltajana.\n\n-- Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme\nne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta\napureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa\nesineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä\nsalaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan\nmeille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva\nilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis\nolleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.\n\nBalsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden\ntai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:\n\n-- Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy\nkaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia\nitsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai\nmissä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi\nkaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka\nyhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet\nepävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia\nkuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime\nkokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se\noli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun\nnäyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa,\netsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä.\nOlemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen\ntuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.\n\nBalsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten\npuheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.\n\n-- On kolme päivää, -- sanoi hän, -- siitä kun lähetettiin viisi\nvangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän\nantoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut.\nVielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä\nasiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia\nPariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä\nvietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina\nvankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi\nsijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä\nseikat?\n\n-- En, -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla\non valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että...\n\nBalsamo kuunteli.\n\n-- Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi\nuskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa\nkirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet.\nTuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun\nitsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille\nylineuvoston heille määräämä asema.\n\nBalsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.\n\n-- Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat\nosoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet\nvastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen\nnimiä ja salamerkkejä.\n\n-- Saattaa niin olla, -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Sinä siis tunnustat?\n\n-- Kaikki, mitä tahdotte.\n\nPuheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa\ntähän tunnustukseen.\n\n-- No niin, -- jatkoi hän, -- tuossa samassa luettelossa, ainoassa,\nota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä\nkuudes nimi. Muistatko sen?\n\nBalsamo ei vastannut mitään.\n\n-- Se nimi oli: kreivi de Fenix.\n\n-- Totta, -- myönsi Balsamo.\n\n-- Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet\nvangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan,\nhellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien\nodotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen\nmyös sinä. Mitä voit siihen vastata?\n\n-- En mitään.\n\n-- Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat\nomilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen\nveljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi,\nlähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät\nole edes osanneet epäillä tätä nimeä.\n\n-- Minä en väitä yhtään mitään.\n\n-- Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut\ntietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle\nlähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet\nsen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?\n\n-- Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta\nkainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä\npoliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme\nvoineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan\nja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa\nja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne\nkun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät\nvihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan\nnäyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.\n\nBalsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä\neleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei\nolisi huomattukaan.\n\n-- Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, -- sanoi\npuheenjohtaja; -- hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se\ntotta?\n\n-- Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.\n\n-- Kuka oli tuo nainen? -- huudahti hän. -- Kaunis, intohimoinen,\nkiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi\nrakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku\npimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa.\nLorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!\n\nOnnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.\n\n-- Olet kai todistettu syylliseksi? -- sanoi puheenjohtaja.\n\n-- Tehkää johtopäätöksenne, -- virkkoi Balsamo.\n\n-- En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan\npoliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt\nkavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena\npalvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti\npäättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä\nepäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla\nhäntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli\nkutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi\nilmiannot... Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui\negyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de\nSartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon,\nmutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi\nturmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei\npuutu meiltä, kun sitä tarvitsemme...\n\nBalsamo kumarsi mitään virkkamatta.\n\n-- Nyt voin tehdä johtopäätökseni, -- lisäsi puheenjohtaja. --\nKaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen,\nrikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti\non vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet\nsinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin\nraukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei\nniin selvästi huomattaisi.\n\nBalsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin\nkatseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti\noli kytenyt hänen rinnassaan.\n\n-- Miksi syytätte tuota naista? -- sanoi hän.\n\n-- Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat\nhäntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki\nkaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden\nlähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi\nkuin koko maailma.\n\n-- Te tiedätte sen? -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin\nhänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.\n\n-- Jatkakaa... Puheenjohtaja nousi.\n\n-- Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on\nrikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja\nveljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta,\njonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin\nkieltänyt toverinsa.\n\n-- Ahaa! -- huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.\n\n-- Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta\nkavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada\nBalsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta\njäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus...\n\n-- Malttakaa, -- virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. --\nUnohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus\npuhua asiassaan... Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja.\nOdottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.\n\nAsiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.\n\n-- Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? -- virkkoi Balsamo\nkatkerasti hymyillen. -- Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo\ntehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät\nkaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten\njonkun seurata minua, jos haluatte.\n\n-- Mene! -- sanoi puheenjohtaja.\n\nBalsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan\nportaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan\njäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen\nkäsi oli riipuksissa.\n\n-- Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli\naarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte\nkavaltaneen, -- huudahti hän, -- tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala\nei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän.\n\nJa salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen\nja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät\nhiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat,\nsamalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa\nammottava kaamean punainen haava.\n\n-- Julistakaa nyt tuomio, -- sanoi Balsamo.\n\nPeljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan\nkauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten\nhirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja\nsitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen\npalasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.\n\n\n\n\n33.\n\nIhminen ja Jumala.\n\n\nSillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja\nviiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut\nmuualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen\nja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli\njohdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään\ntapahtui.\n\nNähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin\nalikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö\nmiehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi\nhylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten\nhänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.\n\nTietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin\nhän meni, hän alkoi huutaa:\n\n-- Akharat, Akharat!\n\nSe oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli\nsuurin vaikutusvoima omistajaansa.\n\nMutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut\nkohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.\n\n-- Haa, -- huudahti Althotas, -- sellainen on ihminen, sokea ja\nkiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi\ntuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani\ninhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle\nkuin kuolemattomuudelle!\n\n-- Mutta ei! -- huudahti hän hetkisen kuluttua. -- Se lurjus on\npettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt\nluottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka\ntieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä\nmelkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt\nminulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua,\nAkharat!...\n\nJa vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat\nkuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen\nsynkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset\nkuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.\n\nSitten hän huusi:\n\n-- Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen\ntultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset\nhenget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota\nitämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna\nnousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle.\nSamalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen\nhaastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan\nvihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt\nseitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo\nitseäsi, Akharat, varo itseäsi!\n\nMutta hän ei saanut mitään vastausta.\n\nSilloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.\n\n-- Etkö siis näe, onneton, -- sanoi hän käheällä, korisevalla\näänellä, -- että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen\nluontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee\nsinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta,\nsinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä\nniitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin\nvoisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit\njärkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan\npysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään\npahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää...\nÄlä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin\nkaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että\nsaan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle.\nKatso!... katso!...\n\nJa hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia\nesineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä\nhuoneessa.\n\nSitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä\nenemmän uupuivat.\n\n-- Ah, sinä et palaa, -- jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä\ntavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan\ntehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka\nvoisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat\ntulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan\npituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää\nnäitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule\nperillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule\nedes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon\nperikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle\nvalmistan. Akharat, Akharat, Akharat!\n\nHän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi\nmestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin;\nja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo\nkahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin,\nlevittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä\nrautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.\n\n-- Haa, sinä et tule takaisin! -- mylvi Althotas. -- Haa, sinä\nhalveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle\nnäytän. Tulta, tulta, tulta!\n\nHän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä\nvieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti\nLorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski\ntaakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt\nunessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien\neteen.\n\n-- Ah, vihdoinkin, -- huudahti vanhus riemuissaan, -- sinä pelkäät!\nSinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet\ntullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin\nsytyttänyt tämän huoneen tuleen.\n\nBalsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta\nvirkkamaan sanaakaan vastaukseksi.\n\n-- Minulla on jano, -- huusi Althotas, -- minulla on jano! Anna\nminulle juotavaa, Akharat.\n\nBalsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa\nikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.\n\n-- Kuuletko, -- ulvoi Althotas, -- kuuletko sinä?\n\nSama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.\n\n-- Kuuletko, mitä sanon, Akharat? -- kirkui vanhus niin kovalla\näänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa\nraivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. --\nVeteni, anna minulle veteni!\n\nAlthotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta\nkatseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut\nposkilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut.\nHänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois\nLorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta\nhervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli\nkuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.\n\n-- Haa, -- virkkoi hän, -- haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi\nnopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi\nkäsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta\nmalta, malta!\n\nJa tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa\npielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman\nkanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota\nAlthotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.\n\nHeti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut\nkäsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla\nKheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä\nkaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti\nkuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon\nsilmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa,\njoista Dante puhuu.\n\nAlthotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle\npelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä\nmukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi\nliikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.\n\nValkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi\npeljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin\nliekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten\nkuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä\nsalamantereja.\n\nBalsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi\nvanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa\npitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan\nalaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.\n\nPäinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan\nlihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen\nkirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan\nirtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan\nvalmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä\nhetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä\nenää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin\nilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.\n\nTästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta\nnäkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin\nepämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka\nne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa\nalistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista\ntuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti\njäähyväisensä elämälle ja toivolle.\n\n-- Kas niin, -- sanoi hän, -- minä kuolen ilman kaipausta. Maan\npäällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä\nihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.\n\nBalsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti\nvanhuksen.\n\nSilloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun\ntapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan\nkatseen.\n\n-- Niin, olet oikeassa, -- sanoi hän; -- on jotakin, mitä en ollut\nottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.\n\nJa ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun\nhänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli\nantanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli\ntoivonut voivansa Jumalalta pidättää.\n\nBalsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta\nroviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän\npalasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven\nkohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen\nsilmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.\n\nKoko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä,\nhänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen,\nniin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin\nääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan\nkaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat\nkoristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan\nAlthotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja\nhaihtuvan huokauksiin.\n\n\n\n\n34.\n\nJälleen maan päälle.\n\n\nRichelieun herttua oli makuuhuoneessaan asunnossansa Versaillesissa\njuoden vaniljasuklaata hra Raftén seurassa, joka esitti hänelle\njoitakin tilejä. Herttuan ajatukset kohdistuivat hänen kasvoihinsa,\njoita hän tutki etäämmällä olevasta kuvastimesta, kiinnittämättä\nsuurta huomiota sihteeriinsä enemmän tai vähemmän tarkkoihin\nlaskuihin. Äkkiä ilmaisi rasahdus vastaanottohuoneesta, että joku oli\ntekemässä vierailun, ja herttua kiirehti nauttimaan lopun suklaata,\nsamalla kun hän levottomasti katsahti ovelle. Oli aikoja, jolloin\nhra de Richelieu vanhojen, keimailevien naisten tavoin oli haluton\nvastaanottamaan vieraita.\n\nKamaripalvelija ilmoitti hra de Taverneyn. Herttua olisi epäilemättä\njollakin verukkeella siirtänyt ystävänsä käynnin toiseen päivään\ntai ainakin toiseen tuntiin; mutta tuskin oli ovi avattu, kun\ntungetteleva vanhus ryntäsi huoneeseen, ojensi ohimennen sormenpään\nmarskille ja riensi heittäytymään tavattoman isoon, mukavaan\nnojatuoliin, joka tömähti pikemmin sysäyksestä kuin hänen painostaan.\n\nRichelieu näki ystävänsä kiitävän ohi niiden satumaisten olentojen\nlailla, joihin Hoffmann sittemmin on saanut meidät uskomaan. Hän\nkuuli nojatuolin narskahduksen, kuuli valtavan huokauksen ja kääntyi\nvieraansa puoleen sanoen:\n\n-- No, parooni, mitä uutta? Sinä näytät synkältä kuin kuolema!\n\n-- Synkältä, -- vastasi Taverney, -- synkältäkö?\n\n-- Niin, peijakas, ei se mielestäni ollut mikään ilon huoahdus, jonka\näsken päästit kuuluville.\n\nParooni katsahti marskiin ilmeellä, joka merkitsi, että niin kauan\nkuin Rafté oli saapuvilla tuota huokausta ei käynyt selittäminen.\nRafté ymmärsi, vaikkei ollut kääntänyt päätänsäkään, sillä herransa\ntapaan hän vilkaisi aina välillä kuvastimeen, ja käsitettyään asian\nhän siis hienotuntoisesti poistui.\n\nParooni seurasi häntä silmillään, ja kun ovi jälleen sulkeutui hän\nvirkkoi:\n\n-- Älä sano synkkä, hyvä herttua; sano levoton, kuolettavan levoton.\n\n-- Pyh!\n\n-- Totisesti, -- huudahti Taverney pannen kätensä ristiin, -- älähän\ntekeydy noin kummastuneeksi. Nyt olet jo melkein kuukauden ajan\ntyynnytellyt minua välttelevillä vastauksilla, sellaisilla kuin:\n\"En ole tavannut kuningasta\" tai: \"Kuningas ei ole minua nähnyt\"\ntai myöskin: \"Kuningas on minulle närkästynyt\". Tuhat tulimaista,\nherttua, ei sillä tavalla vanhalle ystävälle vastata! Kuukausi,\nkäsitähän toki, tuntuu jo iäisyydeltä!\n\nRichelieu kohautti olkapäitään.\n\n-- Mitä hiidessä pitäisi minun sitten sinulle sanoa, parooni? --\nvastasi hän.\n\n-- Totuus tietenkin.\n\n-- Totuudenhan jumaliste olen sinulle sanonut; sitähän, jumaliste,\nolen toitottanut korviisi! Sinä vain et tahdo sitä uskoa, siinä\nkaikki.\n\n-- Kuinka, sinäkö, joka olet herttua ja pääri, Ranskan marski\nja ylikamariherra, tahdot uskotella minulle, ettet ole tavannut\nkuningasta, vaikka käyt joka aamu pukeutumis-vastaanotossa? Joutavaa\nlörpötystä!\n\n-- Olen sen sinulle sanonut ja toistan sen vielä; uskomatonta, mutta\ntotta, kolmen viikon aikana käyn minä, herttua ja pääri, Ranskan\nmarski ja ylikamariherra joka päivä aamu-vastaanotossa...\n\n-- Eikä kuningas puhuttele sinua, -- keskeytti Taverney, -- etkä sinä\npuhuttele kuningasta? Luuletko saavasi minut nielemään sellaisen\nvalheen?\n\n-- Voi, paras parooni, sinä käyt nenäkkääksi; rakas ystävä, sinä\nsyytät minua valheesta aivan kuin olisimme neljääkymmentä vuotta\nnuoremmat ja tahtoisimme haastaa riitaa.\n\n-- Mutta tästä raivostuu, herttua.\n\n-- Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen\nminäkin.\n\n-- Sinäkö raivoissasi?\n\n-- Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän\njälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle,\nettä hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä!\nJa joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi\nhymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla\nsanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä\nolisi minun mielestäsi tehtävä?\n\nTaverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.\n\n-- En käsitä tästä mitään, -- virkkoi hän vihdoin.\n\n-- En minäkään, parooni.\n\n-- Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi;\nsillä miten onkaan...\n\n-- Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan...\n\n-- Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on\nyritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.\n\n-- Parooni, parooni, -- vastasi Richelieu, -- on vaarallista\nkiristellä selityksiä kuninkailta.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?\n\n-- Puhu.\n\n-- No niin, minä aavistelen jotakin.\n\n-- Mitä sitten? -- kysyi parooni ylpeästi.\n\n-- Kas nyt, sinä heti suutut.\n\n-- Enkä mielestäni syyttä suutukaan.\n\n-- Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.\n\n-- Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.\n\n-- Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista\nmonomaniaa; ole varuillasi.\n\n-- Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme\nkeskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja\nneuvot minua odottamaan!\n\n-- Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.\n\n-- Ensiksikin, kas tässä.\n\n-- Kirje?\n\n-- Niin, pojaltani.\n\n-- Ahaa, everstiltä.\n\n-- Kauniilta everstiltä!\n\n-- No, onko sielläkin jotain tapahtunut?\n\n-- On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä\nodottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä\nei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.\n\n-- Oh peijakas, lähteekö rykmentti?\n\n-- Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy\nkaksi päivää...\n\n-- Niin?\n\n-- Kahdessa päivässä Filip on täällä.\n\n-- Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän\nuuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä\nollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!\n\n-- Hm, -- jupisi Taverney.\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Sanon, etten usko siitä sanaakaan. -- Miten niin?\n\n-- Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin\nhiiden kattilaan.\n\n-- Oh!\n\n-- Ja hänen isänsä myös.\n\n-- Ohoh!\n\n-- Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.\n\n-- Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän\nnerokas; mutta lopettakaamme tähän.\n\n-- Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla\nsamaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on\nvälttämättä tavattava kuningas.\n\n-- Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.\n\n-- Ja puhuteltava häntä.\n\n-- Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy\npuhuttelemaan.\n\n-- Hänet on siihen pakoitettava.\n\n-- Mutta enhän minä ole paavi.\n\n-- Sitten, -- sanoi Taverney, -- minun täytyy tehdä päätökseni ja\npuhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.\n\nNämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut\nTaverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja\nturmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden\noiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja\ntyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt\nitselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet\nepäsuosioon. -- No, älä pahastu, -- tyynnytti hän; -- minä yritän\nvielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.\n\n-- Sellainen sinulla on.\n\n-- Minullako?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Mikä se olisi?\n\n-- Kuningas on antanut lupauksen.\n\n-- Kelle?\n\n-- Pojalleni. Ja tätä lupausta...\n\n-- No?\n\n-- Sopii hänelle muistuttaa.\n\n-- Se kelpaa tosiaan tekosyyksi. Sinulla on se kirje?\n\n-- Niin.\n\n-- Anna se minulle.\n\nTaverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle,\nsuositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.\n\nTuli ja vesi! -- huudahti Richelieu. -- Kyllä me nähtävästi\nmenettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on\nlaskettu, täytyy se myöskin juoda.\n\nHän soitti kelloa.\n\n-- Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, -- käski herttua.\nSitten kääntyen Taverneyhin: -- Aiotko viipyä niin kauan kuin\npukeudun, parooni? -- kysyi hän levottomin ilmein.\n\nTaverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos\nmyöntäisi.\n\n-- En, paras toveri, se on mahdotonta, -- sanoi hän; -- minulla on\njotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka\nmissä vain.\n\n-- No linnassa sitten.\n\n-- Olkoon menneeksi, linnassa.\n\n-- On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.\n\n-- Luuletko niin? -- virkkoi Taverney ihastuneena.\n\n-- Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni\ntäyttämisestä.\n\n-- Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot...\n\n-- Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?\n\n-- Kyllä, totta puhuen.\n\n-- No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista\nsillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.\n\n-- Olkoon niin, hyvästi!\n\n-- Ei mitään kaunaa, paras parooni, -- sanoi Richelieu, viimeiseen\nasti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka\nmahti vielä oli tuntematon.\n\nTaverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja\nmietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu\nkamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli\nitseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja\nvoitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.\n\nSe oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään\noli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista\nnäki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin\nulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle\nlakeijain saattaessa hänet sisään.\n\nTaverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli\nhitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa\nolisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän\nsuosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia\npikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla\nparketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren\nkosiskelijoille.\n\nTaverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen\nhuolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi\nmarskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.\n\n\"Oh\", mutisi hän hampaittensa välistä, \"että täytyy olla karkotettuna\nnäiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun,\njoka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa\npöydässä!\"\n\nJa hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi\nhäpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.\n\n\n\n\n35.\n\nKuninkaitten muisti.\n\n\nLupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen\nmajesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi\nojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin\näkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja\nprinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.\n\n-- Anteeksi, serkkuni, -- sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille,\nettä tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.\n\nRichelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui\nhäneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen\ntullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi\nvakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn\nluona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava\ntyöhuoneeseensa.\n\nKun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja\nystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä\nMarlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén\nprinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.\n\nMutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa\ntyöhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa\nvalmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista\nasti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig\nXV pysähtyi melkein hämillään.\n\n-- Vielä täällä, hra de Richelieu? -- sanoi hän.\n\n-- Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.\n\n-- Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?\n\n-- Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä\nmuuten kuin teidän majesteettinne asioissa.\n\nKuningas pysähtyi aivan marskin eteen.\n\n-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi hän, -- teillä on minulle jotakin\nasiaa, eikö niin?\n\n-- Minullako, sire? -- sanoi Richelieu hymyillen. -- Mitä se olisi?\n\n-- Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä\nolisi huomannut?\n\n-- Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.\n\n-- Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut\noivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole\nteille mitään sanottavaa.\n\n-- Eikö mitään, sire?\n\n-- Ei yhtään mitään.\n\nRichelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.\n\n-- Sire, -- virkkoi hän, -- minulla on aina ollut onni sanoa\nitselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta\nkohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden\nneljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne\nmainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan\nolisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on\nhorjumaton.\n\n-- No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää\npian.\n\n-- Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun\nrukoilemaan teidän majesteetiltanne...\n\n-- Mitä?\n\n-- Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset...\n\n-- Keltä?\n\n-- Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.\n\n-- Mutta sanokaa sitten suoraan!\n\n-- Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut\nerinomaisen armon... Ah, kun on saanut kunnian istua teidän\nmajesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut\nhienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka\ntekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin,\nsire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati\nmuistelemaan!\n\n-- Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.\n\n-- Oh, sire...\n\n-- Lyhyesti, kenestä te puhutte?\n\n-- Ystävästäni Taverneystä.\n\n-- Ystävästänne? -- huudahti kuningas.\n\n-- Anteeksi, sire.\n\n-- Taverneystä! -- toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin\nkummastutti herttuaa.\n\n-- Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri... Hän pysähtyi\nsilmänräpäykseksi.\n\n-- Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.\n\nHän pysähtyi vielä.\n\n-- Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää\nystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät\nole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa\nsisälly.\n\n-- Vaarallinen sana, herttua, -- jatkoi kuningas katkerasti: -- sitä\nsanaa on säästellen käyteltävä.\n\n-- Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra de\nTaverney siis...\n\n-- Hra de Taverney on siveetön ihminen.\n\n-- Kah, sire, -- myöntyi Richelieu, -- kautta ritarikunniani, enkö\nsitä aavistellut!\n\n-- Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.\n\n-- Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän\nmajesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.\n\n-- Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne\nhienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin\njohdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai\nte hänet tunnette!\n\n-- Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan.\nSully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen\nkuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy\nnöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa\npuvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.\n\n-- Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka\non näytellyt häijyä osaa.\n\n-- Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo...\n\n-- Niin, monsieur, minä sen sanon!\n\n-- Hyvä, -- vastasi Richelieu, -- tuolla puheella teidän\nmajesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän,\nTaverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä\nhuomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän\nmajesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne...\n\n-- Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.\n\n-- Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, --\njatkoi Richelieu, -- on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän\nmajesteettinne luona.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta\n\n-- Kovin.\n\n-- Sitä en kiellä, sire.\n\n-- Mitä sitte sanotte?\n\n-- Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli...\n\n-- En käsitä teitä, herttua.\n\n-- Ette tietenkään, sire.\n\n-- Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.\n\n-- Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa\nsen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia\nlemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa\nkiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää\nkuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!\n\n-- Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on\nsielultaan! -- huudahti kuningas.\n\n-- Siunatkoon! -- virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. -- Me siis\npetyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto...?\n\n-- Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua\npuistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.\n\nRichelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.\n\n-- Oi, hyvä Jumala, -- huudahti hän, -- ulkomuoto pettää... Jos\nei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei\nteidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä\nminulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?... Mitä, sire, niinkö\nepämuodostunut olento?\n\n-- Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti... kauhea tauti...\nsiinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää\nhänestä, te tappaisitte minut.\n\n-- Oi taivas, -- huudahti Richelieu, -- en avaa enää suutanikaan,\nsire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä\nsuru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!\n\n-- Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?\n\n-- Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta,\nvilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella\nesimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä\nkertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.\n\n-- Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne\npuhtaaksi, minulla on kiire.\n\n-- Minä tarkoitan, -- vastasi Richelieu sulavasti, -- edellisen\npoikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä,\nsitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut\nrykmentin.\n\n-- Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?\n\n-- Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä\nodottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin totisesti uskon, sire!\n\n-- Te olette hullu.\n\n-- Kah!\n\n-- En ole antanut kerrassaan mitään, marski\n\n-- Todellako?\n\n-- Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?\n\n-- Mutta, sire...\n\n-- Koskeeko se asia teitä?\n\n-- Minuako? Ei vähääkään.\n\n-- Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon\nrätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?\n\n-- Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan\nerehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli\nluvannut...\n\n-- Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla\nsotaministerini. En minä jakele rykmenttejä... Rykmentti! Mokoman\nvalheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan\nasianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte\nminulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!\n\n-- Oh, sire!\n\n-- Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on\nruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.\n\nTämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi\nraivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin\nsanoin voi kuvailla.\n\n\"No, tällä kertaa\", mutisi vanha marski, \"tietää, mistä päin tuuli\nkäy\".\n\nJa tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa\nhän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta,\nRichelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen\nystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.\n\nTuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun\nhyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia.\nVilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti\npuuskassa astui hän esiin.\n\n-- No, mitä uutta? -- kysyi hän.\n\n-- Niin, sellaisia uutisia, monsieur, -- vastasi Richelieu\nsuoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla\neleellä poimukaulustaan, -- sellaisia uutisia, että pyydän teitä\nolemaan minua enää puhuttelematta.\n\nTaverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.\n\n-- Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, -- jatkoi Richelieu,\n-- ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.\n\nTaverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat\nhänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.\n\nRichelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle,\nmissä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:\n\n-- Luciennesiin!\n\nJa niin hän katosi.\n\n\n\n\n36.\n\nAndréen pyörrytyskohtaukset.\n\n\nKun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä\nsiihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken\ntulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä\nvarsinaiselta aiheuttajalta.\n\nKiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen\nasunnolle.\n\nNuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä\nkäsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista\nhiussuortuvaa.\n\nAndrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja\nkainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.\n\n-- Ah, hyvää päivää, Andrée! -- virkkoi de Taverney. -- Aiot mennä\nulos?\n\n-- Niin, isä.\n\n-- Yksinäsikö?\n\n-- Kuten näette\n\n-- Olet siis vielä yksinäsi?\n\n-- Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.\n\n-- Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa\nsinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin\nsuositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.\n\n-- Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.\n\n-- Vakuutan sinulle, Andrée, -- vastasi Taverney kuumentuen\npuhuessaan, -- vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla\nyksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.\n\n-- Rakas isä...\n\n-- Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta\nvarsinkin hovissa.\n\n-- Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen\nkuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi\nvaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä\nhänen luokseen.\n\n-- Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset\nvapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.\n\n-- Kyllä, isä, -- vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.\n\nParooni katseli häntä terävästi.\n\n-- Odota, odota, -- huusi hän, -- ethän voi tuon näköisenä mennä.\nOlet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.\n\n-- Niinkö, isä? -- sanoi Andrée pysähtyen.\n\n-- Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan\najattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret\nsiniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei\ntahdo peljästyttää ihmisiä.\n\n-- Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.\n\n-- Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! -- huudahti Taverney kohauttaen\nolkapäitään. -- Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se\nainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!\n\nMutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.\n\n-- Sano edes olevasi sairas, -- huudahti Taverney; -- tee hiidessä\nitsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin\nvalehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni\ntällä hetkellä pahoinvoivaksi.\n\n\"Tjaa\", mutisi parooni; \"se nyt vielä puuttui... sairas!\" Sitten hän\nlisäsi hampaittensa välistä: \"Lempo vieköön nuo siveät nuket!\"\n\nHän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan\nkaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet\nsaamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.\n\nSillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten\nreunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa\nilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian\nvoimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.\n\nRasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea\nympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia\nvastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen\nkynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen\nymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.\n\nPrinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ------ söi parhaillaan\naamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan\nosoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.\n\nApotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin\ntaitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille.\nLukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia\nsanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin\nuutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon\ntaivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut\nsuinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia,\njoita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit\nolivat arvanneet, elleivät sepittäneet.\n\nApotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta\nsalakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen\nsanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi\npahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.\n\nAndrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja\noikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka\nsaapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi\nsanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin\notettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli\noikealla ajallaan vielä parempi.\n\nHämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi,\nAndrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä\nhäntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti,\nkoska tunsi pahoinvointia.\n\nEi, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki\nsilmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva\nde Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.\n\n-- Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! -- mutisi hovitapojen\nvartijatar.\n\nAndrée ei vastannut.\n\n-- Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! -- huudahti dauphine ja nousi\nrientääkseen Andréen luo.\n\n-- Ei, ei, -- vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; --\nei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.\n\n-- Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin\nnenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin.\nLapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.\n\n-- Madame...\n\n-- Kas niin, minä käsken!... Luovuttakaa hänelle saranatuolinne,\nherra apotti.\n\nAndrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen\nmielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.\n\n-- Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? -- kysyi\nkruununprinsessa.\n\n-- Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.\n\nJa Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut\nlukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman\nselväksi ja miellyttäväksi.\n\nMutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun\nhänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat\npyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.\n\nAndrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen\nja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään\nmoittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine,\njoka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:\n\n-- Vielä!... Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee\ntainnuksiin.\n\nJa tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon\nhajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena\nAndrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä\noli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei\nvoinut tyynnyttää.\n\n-- Aivan varmasti, herttuatar, -- virkkoi Marie-Antoinette, --\nAndrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa\ntilaansa.\n\n-- Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.\n\n-- Miksi niin, madame? -- kysyi kruununprinsessa.\n\n-- Siksi, -- vastasi hovinainen syvään kumartaen, -- että isorokko\nalkaa tällä tavalla.\n\n-- Isorokko?...\n\n-- Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti\nluuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään,\nsillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön\npahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi\npois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan\nhuomannut.\n\nKun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla,\nhäpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä\nprinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen\nvuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.\n\n-- Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, -- sanoi\ndauphine. -- Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.\n\n-- Oh, vakuutan teille, madame, -- vastasi Andrée, -- että olen jo\naivan toipunut. -- Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän\nkorkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.\n\n-- Niin, niin, ja olkaa levollinen, -- rauhoitti kruununprinsessa,\n-- teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni\nveitikka.\n\nLiikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein\nsisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja\nlähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään.\nKun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:\n\n-- Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin\nhiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.\n\n-- Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen!\n-- vastasi Andrée hiljaa.\n\n-- Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on\ntuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten\ntulpaanien neliössä.\n\nTavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui\nkukkasarkojen välitse.\n\nHän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista\npyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut,\neikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja\nvalkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää\nkuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin\nmehiläisiinkään.\n\nHän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään\nkahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä\nhämmentynein ja levottomin katsein.\n\nHe olivat Gilbert ja hra de Jussieu.\n\nEdellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka\nhänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi\nvain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.\n\nGilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de\nJussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan\nluonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä\nluennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö\nköyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin\nsuuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?\n\n-- Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua,\n-- sanoi hra de Jussieu, -- ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää\nkymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta\npuutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin\non niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin\npuutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?\n\n-- Kyllä, monsieur, -- vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu\nraollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän\nnyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin\naavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja\nymmärryksellä kuunneltu.\n\n-- Maistaakseen maata, -- jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin\nnäennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, -- asetetaan\nkourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti\npirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä,\nkun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos.\nEräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva\nmaku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä\ntahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra\nde Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.\n\n-- Hyväinen aika! -- huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa\n\n-- Mikä nyt on?\n\n-- Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!\n\n-- Kuka hän? Oletteko hullu?\n\n-- Hän, hän!\n\n-- Hän?\n\n-- Niin, -- vastasi Gilbert kiihkeästi, -- eräs naishenkilö.\n\nSekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet\nhänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt\nsilmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.\n\nTähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen,\njoka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään\nlysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen\nmenettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.\n\nOli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la\ndauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta,\njoka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui\nsiis aivan äkkiä.\n\nHänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt\npersikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle\nolisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin\nettä se annettaisiin dauphinelle.\n\nHra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas\ntuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut,\nsuurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa\nastumaan ripeämmin.\n\n-- Mikä on, mikä on? -- kysyi Ludvig XV, lähestyen\nvalkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.\n\n-- Kuningas! -- huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä\nkäsivarsillaan.\n\n-- Kuningas! -- mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.\n\n-- Mutta kuka siellä sitten on? -- toisti Ludvig XV. -- Nainen? Mikä\nhäntä vaivaa, sitä naishenkilöä?\n\n-- Pyörtymys, sire.\n\n-- Ah, antakaahan nähdä, -- virkkoi Ludvig XV.\n\n-- Hän on aivan tajutonna, sire, -- lisäsi hra de Jussieu, osoittaen\npenkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli\nsiihen laskenut.\n\nKuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:\n\n-- Taas!... Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi\npysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla\nihmisten nähden.\n\nJa Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin\npaviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.\n\nHra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi\nhetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen\naskeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa\nasennossa huusi:\n\n-- Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti de\nTaverneyn hänen asuntoonsa.\n\n-- Minäkö! -- sanoi Gilbert hätkähtäen. -- Minäkö kantaisin häntä,\nminäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan\nantaisi anteeksi, ei koskaan!\n\nJa hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.\n\n\n\n\n37.\n\nTohtori Louis.\n\n\nMuutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt\ntainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista\nriensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä\ntotellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja\npää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa\npaarien jälestä kulkeva murhamies.\n\nHeidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti\npuutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.\n\nÄänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa\nonnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta.\nTämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra\nde Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten\nkuningas oli kysynyt:\n\n-- Mikä on, mikä on?\n\n-- Ei mikään, isäni, -- vastasi Andrée heikosti, -- pahoinvointia,\nhiukan päänkivistystä.\n\n-- Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? -- sanoi hra de\nJussieu, tervehtien.\n\n-- Niin on, monsieur.\n\n-- En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan\nnimessä lääkärin neuvoa.\n\n-- Oh, ei se mitään ole, -- sanoi Andrée.\n\nJa Taverney toisti:\n\n-- Varmaan se ei ole mitään.\n\n-- Toivoakseni ei, -- virkkoi hra de Jussieu; -- mutta neiti oli\ntodellakin hyvin kalpea.\n\nSitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi\nhyvästi.\n\nIsä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen\npoissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa,\ntarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle\nistumaan ja istahti itse hänen viereensä.\n\n-- Anteeksi, monsieur, -- sanoi Andrée; -- mutta olkaahan hyvä ja\navatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.\n\n-- Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä\nhäkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka\npuolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.\n\nJa hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja\nvirkkoi päätään pudistaen:\n\n-- Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä\nkohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan\njättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.\n\n-- Rakas isä, -- vastasi Andrée, -- tiedättehän, että se on tämän\nlinnan suuri puutteellisuus.\n\n-- Olkoonpa ahdasta muille, -- sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, --\nsen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys\nsinusta, en sitä tosiaan käsitä.\n\n-- Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, -- vastasi Andrée\nhymyillen, -- mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.\n\n-- Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat\nkuten minä.\n\nAndrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta\nhenkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän\nlevottomaksi.\n\n-- Ja, -- jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, -- ja...\nkuningas tuntee sinut luullakseni?\n\nPuhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli\nsietämätön.\n\n-- Kuningashan tuntee minua perin vähän, -- vastasi Andrée mitä\nluonnollisimmalla tavalla, -- ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen\nhänen silmissään.\n\nNämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.\n\n-- Vähäpätöinen! -- huudahti hän. -- En tosiaan ollenkaan käsitä\nsanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi\nkovin halvaksi!\n\nAndrée katseli isäänsä kummastuneena.\n\n-- Niin, niin, -- jatkoi parooni, -- minä sanon ja toistan sen, että\nliiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.\n\n-- Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin\nheltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin\nhyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin\nmonet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon\nlahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua\nunhoon.\n\nTaverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla\nhänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, -- kas niin,\nrakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja\ntoivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.\n\nAndrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen\ntapaan.\n\n-- Kas niin, -- jatkoi parooni, -- me kaikki rukoilemme sinua, puhu\npuolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi...\n\n-- Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään?\n-- huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.\n\n-- Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi?\nPuhu.\n\n-- Isä, -- vastasi Andrée, -- teen kaiken, mitä käskette minun tehdä;\nmutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi?\nKuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan\nenemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on\nsitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen\nmäärän hovin suosionosoituksista.\n\nTaverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.\n\n-- Neidin mielestä, -- sanoi hän, -- on siis kaikki riittävästi\nmaksettu?\n\n-- Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, -- vastasi Andrée.\n\n-- Kuka lemmossa, -- huudahti Taverney kärsimättömästi, -- puhuu\nsinulle minun ansioistani?\n\n-- Mutta mistä te sitten puhutte?\n\n-- Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle\nteeskentelet!\n\n-- Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? -- kysyi Andrée.\n\n-- Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!\n\n-- Tiedätte...?\n\n-- Kaiken, sanon sinulle.\n\n-- Minkä kaiken, monsieur?\n\nJa tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti\nvaistomaisen punan Andréen kasvoille.\n\nIsän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä\narkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.\n\n-- No, olkoon sitten, kuten tahdot, -- sanoi hän; -- sinä, huomaan,\nhaluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot\njättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta\nmuista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu\nvaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.\n\nJa Taverney pyörähti kantapäillään.\n\n-- En ymmärrä teitä, isä, -- virkkoi Andrée.\n\n-- Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, -- vastasi Taverney.\n\n-- Kahden puhuessa se ei riitä.\n\n-- No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa\nvaltioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on\nsuku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman\nonnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi\nyhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa,\njosta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi\nliiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.\n\n-- Mutta, monsieur...\n\n-- Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.\n\n-- Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?\n\n-- Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla... Juuri\nkun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan\nAndréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan\nhänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin\naskeleita portailta.\n\nParooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan,\nkuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä\nvetäytyvän seinämälle.\n\nMelkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen,\npitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.\n\n-- Teidän korkeutenne! -- huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa\nmennäkseen dauphinea vastaan.\n\n-- Niin, pikku potilas, -- vastasi prinsessa, -- tuon teille\nlohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, --\njatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, -- tyttärenne sairastaa,\nettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.\n\n-- Madame... -- änkytti Taverney.\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, tohtori, -- kehoitti dauphine hänelle\nominaisella herttaisella ystävällisyydellä; -- tulkaa, koettakaa tätä\nvaltimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä\nkipu suojattiani vaivaa.\n\n-- Oi, madame, madame, miten ystävällistä! -- mutisi nuori tyttö. --\nMiten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?...\n\n-- Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle,\njoka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa.\nKas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja\nolkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että\noppinut, joka näkee.\n\nAndrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.\n\nTämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä\ndauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan\nlakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän\nomituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta\nilmaisevia kasvoja.\n\nOppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.\n\nTohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä\ntaudin oireita.\n\n-- Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, -- vastasi Andrée, --\näkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän,\nvärähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.\n\nAndréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän\npäästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.\n\n-- No, tohtori, -- virkkoi prinsessa lääkärille, -- _quid_? Niinhän\nneuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja\ntuomitsetteko hänet kuolemaan?\n\nLääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran\näänetönnä.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- neidin sairaus on kaikkein\nluonnollisimpia.\n\n-- Onko se vaarallista?\n\n-- Ei, ei, ylimalkaan, -- vastasi lääkäri hymyillen.\n\n-- No, hyvä sitten, -- sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; -- älkää\nhäntä liiaksi rohdoilla kiusatko.\n\n-- Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.\n\n-- Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?\n\n-- Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Niin, madame.\n\n-- Eivätkö mitkään?\n\n-- Eivät.\n\nJa ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi\nprinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen\nkäyntejään.\n\n-- Tohtori, tohtori, -- ehätti dauphine, -- jos ette sanonut tuota\nvain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin\nneiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä\npastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.\n\n-- Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.\n\nDauphine jäi lukijattarensa luo.\n\n-- Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, -- virkkoi hän ystävällisesti\nhymyillen; -- tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori\nLouis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.\n\n-- Sitä parempi, madame, -- vastasi Andrée; -- sillä silloin minun ei\ntarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne\nluona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon\noppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon,\nmadame, sen vakuutan.\n\n-- Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri\nsille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä\nhoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua,\nhra de Taverney.\n\nHän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli\nluvannut.\n\n\n\n\n38.\n\nHra de Richelieun sanaleikit.\n\n\nKuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin\nniin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli\nWienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.\n\nHilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin\nnuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin\nennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä\nmursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka\noli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden\nvarrelle.\n\nSohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra\nd'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin\nhuomatessaan.\n\n-- Ah, herra herttua! -- huudahti kreivitär.\n\n-- Kah, enoni! -- huudahti hra d'Aiguillon.\n\n-- Niin, madame; niin, sisarenpoikani!\n\n-- Mitä, tekö se todellakin olette?\n\n-- Minä se olen, juuri minä.\n\n-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Madame, -- sanoi marski, -- vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.\n\n-- Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin...\n\n-- Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on\naivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.\n\n-- Joten te nyt palaatte...\n\n-- Joten minä nyt palaan; aivan niin, -- sanoi Richelieu heittäytyen\nmukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.\n\n-- Ohoh, -- virkkoi kreivitär, -- ehkäpä on vielä joku muukin\nsyy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus... sopii tuskin\nteidänlaisellenne miehelle.\n\n-- Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani\nparempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin...\n\n-- Niin...? -- kysyi kreivitär.\n\n-- Teen sen hyvästä sydämestä.\n\nHra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.\n\n-- Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, -- sanoi\nkreivitär, -- käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi,\nvaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä\njostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään\nmuita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle\nja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän\nrinnallanne.\n\n-- Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? --\nhuudahti Richelieu. -- Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne,\nmuuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää\nnaurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna\nmitään sille kalliolle.\n\n-- Ettekö edes pientä ministeriötä? -- kysyi kreivitär ja purskahti\ntoistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään\nsalata.\n\n-- Hyvä, iskekää, iskekää, -- sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä,\n-- minä en iske takaisin; -- valitettavasti olen jo liian vanha enkä\nvoi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär,\nse on nyttemmin vaaratonta leikkiä.\n\n-- Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, -- sanoi d'Aiguillon. --\nJos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme\nhukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä\nkaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta\nte antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. -- Ei, kah,\nasian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.\n\n-- Niin, -- virkkoi huimapää kreivitär, -- ja teidän palaamisenne\nkunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te\ntiedätte, herttua...\n\n-- Minä en tiedä mitään, madame, -- sanoi marski lapsen\nyksinkertaisuudella.\n\n-- No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja\nrakettipuikot lävistävät jonkun hatun.\n\nHerttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.\n\n-- Niin, niin se on, -- sanoi kreivitär; -- mutta kaikkein parasta\non, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen,\nkuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani;\ntiedättekö miksi?\n\n-- Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun\nhäijyyden.\n\n-- Niin, mutta se onkin viimeinen.\n\n-- No, sanokaa sitten.\n\n-- Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista\nilmaa.\n\nRichelieu kumarsi.\n\n-- Niin, -- jatkoi kreivitär, -- te muistutatte niitä runollisia\nlintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja\ntaas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka\nkirjoittelette runoja.\n\n-- Jäälinnuiksi, madame.\n\n-- Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun,\njolla on niin kaunis nimi.\n\n-- Suutun sitä vähemmin, madame, -- vastasi Richelieu pienellä,\ntyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun\ntyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, -- suutun sitä\nvähemmin, kun vertaus on oikea.\n\n-- Kas vain!\n\n-- Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.\n\n-- Ah! -- huudahti kreivitär.\n\n-- Minkälaisia ne ovat? -- kysyi d'Aiguillon.\n\n-- Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! -- sanoi kreivitär. --\nAntakaa marskille toki aikaa ne keksiä.\n\n-- Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan\nvalmiit, ovatpa jo vanhojakin.\n\n-- Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja...\n\n-- Peijakas, -- virkkoi marski, -- teillä on vapaa valta, kreivitär,\nniitä kuunnella tai olla kuuntelematta!\n\n-- No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!\n\n-- Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!\n\n-- Ansaan?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Mihin ansaan?\n\n-- Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.\n\n-- Minäkö? -- huudahti kreivitär. -- Olisinko minä virittänyt\nkuninkaalle ansan.\n\n-- _Parbleu_, kyllähän sen tiedätte!\n\n-- En, kautta kunniani, en tiedä.\n\n-- Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.\n\n-- Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.\n\n-- Niin, eno, selittäkää, -- kehoitti d'Aiguillon, joka marskin\nkaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; -- madame\nodottaa aivan levottomana.\n\nVanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.\n\n-- Peijakas, -- sanoi hän, -- olisipa kummallista, jos ei rouva\nkreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä\ntapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!\n\n-- Minulleko, enoni?\n\n-- Hänellekö?\n\n-- Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa\nvilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne\nhänen majesteettiaan vastaan... tämän herttua-paran, joka niissä on\nnäytellyt niin suurta osaa?\n\nMadame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut\nihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.\n\nMutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.\n\n-- Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla\nsilmillänne, -- sanoi Richelieu; -- minun täytynee siis opastaa teitä\nomissa asioissanne?\n\n-- Opastakaa, opastakaa, -- kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen\nääneen.\n\n-- Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut\nkaiken selville, ja peljästynyt.\n\n-- Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, -- pyysi\nkreivitär; -- sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.\n\n-- No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean\nsisarenpoikani kanssa...\n\nD'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan\nkreivittärelle: \"Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä.\"\n\nNaiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin\nmiehet. Kreivitär antautui heti otteluun.\n\n-- Herttua, -- sanoi hän, -- minä pelkään arvoituksia teidän\nesittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että\nminut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut\nlevottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää\nsitä huonoksi.\n\n-- Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, --\nhuudahti Richelieu; -- ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.\n\n-- En käsitä tästä rahtuakaan, marski, -- virkkoi rouva Dubarry\npuristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen\njalkansa vielä selvemmin ilmaisi.\n\n-- Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, -- jatkoi\nRichelieu. -- Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi\nneiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät\ntodistukset.\n\n-- Niin, se on totta, en minä sitä salaa.\n\n-- No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne\nmahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.\n\n-- En sitäkään kiellä.\n\n-- Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen\nhänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno\ntutkain... [Ranskaksi _aiguillon_. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta\ntosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?\n\nJa marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan\nvoidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien\nuhriensa levottomia kasvoja.\n\n-- Minkä sanaleikin siinä näette, eno? -- kysyi d'Aiguillon, joka\ntoipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.\n\n-- Etkö sinä sitä ymmärtänyt? -- virkkoi marski. -- No, sitä parempi!\nSe olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli\ntahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten\naatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla\nsanoen oikea luonnon ihmelapsi.\n\n-- Kuka sitä väittää? -- huudahti kreivitär raivostuneena, kuten\nmahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.\n\n-- Kukako sitä väittää?... No koko maailma, madame.\n\n-- Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.\n\n-- Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua\njo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa;\nviisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske\nHaagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy\nyhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.\n\n-- Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa,\nHampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan...?\n\n-- Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen;\nsanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne\nrakastajan...\n\n-- Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?\n\n-- Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään,\nettä asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne\nihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu?\nSe perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän\nviisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen\ntaitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän,\njolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon\noli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne\nensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena...\n\n-- Hm, jatkakaa.\n\n-- Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne\nd'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen\nhänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka\nrakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista\nnarria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten\ntoitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin\ntietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään\nTaverneyn tyttösen.\n\nRouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa\nvääntäisivät.\n\nRichelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä\nliikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja\nkaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.\n\n-- Sillä tosiaankin, -- jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset\nröyhelöstään, -- kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen\npikkuneidin.\n\n-- Herttua, -- vastasi rouva Dubarry, -- vakuutan teille, etten\nkäsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että\nkuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.\n\n-- Todellako! -- huudahti herttua.\n\n-- Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa\nkekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää\nhänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.\n\n-- Kreivitär!\n\n-- Minä vakuutan.\n\n-- Kreivitär, täydellinen valtioviisaus -- eikä ole taitavampia\ndiplomaatteja kuin naiset, -- täydellinen valtioviisaus ei koskaan\ntunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö\n(kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: \"Älä\nkoskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut,\nsillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran.\"\n\n-- Mutta, herttua...\n\n-- Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut\nkoko Taverneyn perheeseen.\n\n-- Kyllä te, herttua, -- huudahti rouva Dubarry, -- tosiaan otaksutte\nasioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.\n\n-- Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden\ntaverneyläisten kanssa? -- virkkoi Richelieu välttäen riitaa.\n\n-- En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären\nkäteen.\n\n-- Te olette lintu, -- sanoi hän.\n\n-- Ja te käärme.\n\n-- Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä\nuutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.\n\n-- Rakas eno, -- ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen,\nmitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, -- luopukaa tuosta\nharhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin\nrouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä,\nkun teidät ilmoitettiin.\n\n-- Tosiasia on, -- virkkoi marski, -- että rakastan suuresti\nystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan\nteitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi\nmyydä tyttärensä kuninkaalle?\n\n-- Sehän on luullakseni jo tapahtunut, -- sanoi madame Dubarry.\n\n-- Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme;\najatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan\nystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on\naina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo\nmaalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen\nniittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen\njuuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän\netuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja\nkaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea...\n\n-- Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? -- kysyi Dubarry.\n\n-- Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti\nläksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää,\nmiten asia on; ja me olemme aseman herroina.\n\n-- Mutta kuningas?\n\n-- Kuningasko?\n\n-- Niin.\n\n-- Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.\n\n-- Ensiksi?\n\n-- Isään nähden.\n\n-- Toiseksi?\n\n-- Tyttäreen nähden.\n\n-- Ja kolmanneksi?\n\n-- Poikaan nähden... Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää\nisää... parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas\nhänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä\nedes muistanut.\n\n-- Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.\n\n-- Niin uskon.\n\n-- Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?\n\n-- En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.\n\n-- Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin...?\n\n-- Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On\nkyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka\nlähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia.\nTuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä\nkuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te\nolette osoittanut hänelle huomiotanne.\n\nNäillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan\nsisarenpoikansa sydämeen.\n\nMutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta.\nHän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä\nhänen tulonsa varsinaista syytä.\n\nKotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli\npuhaltanut Richelieun Luciennesiin.\n\nHän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi\nseinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär\npyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.\n\nD'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen,\njoihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa\npienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.\n\nVanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:\n\n\"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut:\n'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä\nollut. Miten joutavaa on elämä\", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen;\n\"sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen\njakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu\nruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta.\"\n\n-- Paras marski, -- virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa\nyksinpuhelun, -- nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska\nolemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt\nniin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren\nkuninkaan vuodekomeroon.\n\n-- Totisesti, kreivitär, -- vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa\nhuulilleen, -- sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.\n\n\n\n\n39.\n\nPalaaminen.\n\n\nRichelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon\notettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa;\nsillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut\nhänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen\nohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki\nsurun ja levottomuuden merkit.\n\nFilipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä\noli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden\nja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen\nkorotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin\nystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli\nnähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi\nsamassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen\nloistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt\nkaihoilevan kaipauksen.\n\nFilip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa\nStrassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui\nRanskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän\nkaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa,\njonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa\näänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen\nlevosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä\ntodisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se\npuhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.\n\nMutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen\nmelkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden\nkuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä\nja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa\npakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein\nmyöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista\nja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he\novatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei\naina onnistu välttämään.\n\nNiin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet\nalakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja\nunohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon\npuoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa,\nkoska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.\n\nHän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä\nhän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei\nkummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin\nkummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa\nniin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä\nja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä\nkiirehtimään asiaa.\n\nKun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse\noli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta\nhuomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä\nsentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen\nhyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.\n\nLähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli\nodotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen\nsaavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin\nPariisiin.\n\nNe kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat\nhänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän\nehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen\nsuhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen\nluvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.\n\nFilip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin,\njuuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut\nosan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin\nmietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes\ntuntenut hänen lakeijansa pukua.\n\nHän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä\nluona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori\ntyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli\nkorkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän\nmurheellisuuden ennustavat aavistukset.\n\nMyöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta\ntaikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki\npäässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen\nsattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä\nsaapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä\nedes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa\nsurumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.\n\nJuuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla\nkavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä\nesille tasatuista pensasaidoista.\n\nSe oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen\nisäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.\n\nJo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman\nsielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.\n\nTänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli\nkäytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen\nasuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen\nnäkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään,\nväristyksiään ja huokauksiaan.\n\nVesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili\npensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia\noksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten\nlehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä\nkuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.\n\nNuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut;\nnuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli\nja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä\npuristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten\nvärähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden\nvakavammille vuosille.\n\nKuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet\nhän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.\n\nMutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:\n\n-- Gilbert, Gilbert hoi!\n\nGilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä\nsilmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne,\njonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat\nPan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin\nmielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse,\njopa vesilammikkojenkin poikki.\n\nOnneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat\nlempeät sanat.\n\n-- Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? -- huusi tämä. Gilbert\nkäsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi\ntakaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.\n\n-- En, herra ritari, -- sanoi nuori mies vavisten, -- minä en\ntuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole\ntyössäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin\nrangaistavaksi.\n\nFilip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat\nkäsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän\nGilbertin olalle hän kysyi:\n\n-- Mikä sinua vaivaa, ystäväni?\n\n-- Ei mikään, monsieur, -- vastasi tämä.\n\nFilip hymyili surumielisesti.\n\n-- Sinä et pidä meistä, Gilbert, -- sanoi hän.\n\nNuori mies vavahti toistamiseen.\n\n-- Niin, minä käsitän, -- jatkoi Filip, -- isäni on tehnyt sinulle\nvääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?\n\n-- Oi niin, te... -- mutisi nuori mies.\n\n-- Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle\nystävällinen.\n\n-- Ah ei, sitä ei! -- vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella\nsävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi\nsyytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä\nsähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi vuorostaan Filip, -- minä käsitän; sisareni\non hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.\n\nSitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli\ntapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip\naavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:\n\n-- Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano,\nGilbert.\n\nTämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi\ntukehtuneella äänellä:\n\n-- Kotonaan, monsieur, luullakseni... Mistä voisin minä tietää...?\n\n-- Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! -- keskeytti\nFilip.\n\n-- Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; sillä\nNicole neidon karkaamisen jälkeen...\n\n-- Mitä! Onko Nicole karannut?\n\n-- On, monsieur, rakastajansa kanssa. -- Rakastajansa kanssa?\n\n-- Ainakin niin otaksun, -- sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä\nliian pitkälle. -- Niin talousrakennusten puolella väitetään.\n\n-- Mutta, tosiaan, Gilbert, -- virkkoi Filip käyden yhä\nlevottomammaksi, -- en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää\nsanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä\nsinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä\nominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei\nsovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.\n\n-- Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur,\nja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä\ntyöskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan\nasioita.\n\n-- Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.\n\n-- Minullako?\n\n-- Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun\nnimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa\ntahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.\n\n-- Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, -- sanoi\nGilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs\ntoinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun\nsydämen; -- niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille,\nettä sisarenne on kovin sairaana.\n\n-- Sisareni kovin sairaana! -- huudahti Filip kiihkeästi. -- Sisareni\nkovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!\n\nJa vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän\n\n-- Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?\n\n-- Ka, sitä ei tiedetä, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Mutta toki?\n\n-- Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona\npuutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen\nlääkärikin sekä herra parooni.\n\nFilip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet,\nja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken\nrohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi\ntalousrakennuksia kohti.\n\nGilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja\npakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan\ntahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.\n\n\n\n\n40.\n\nVeljen huolestus.\n\n\nFilip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo\non ollut tilaisuus mainita.\n\nAstuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti\npoistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti.\nSiitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien\ntuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten\närtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan\nolivat seuranneet toisiaan.\n\nFilipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin\npeittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät\nnäkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat\nriipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin\nlaskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.\n\nHän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä,\nja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella\nhänen hengitystään.\n\nSiitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan\nsairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan\nhengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt\nja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle\ntultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut\nkeijukainen.\n\nRakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi\nhän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi,\nettä Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet\nnähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja\nkasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.\n\nHän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea\nniin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle\nlattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.\n\nFilipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden,\ntämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle\nvaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi\nkuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti\nheti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat\nsielullisista syistä.\n\nTämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää\npeljästynyttä liikettä.\n\nAndrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn\nkuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä\nlankeamaan veljensä kaulaan.\n\n-- Sinä, sinäkö, Filip! -- virkkoi hän.\n\nMutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja\nmitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?\n\n-- Niin, niin, minä, -- vastasi Filip syleillen ja tukien häntä,\nsillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, -- minä, joka\ntulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua\noikeastaan vaivaa?\n\nAndrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan\ntarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä\nrauhoitti.\n\n-- Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?\n\n-- Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.\n\n-- Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka\nHerran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut\nkyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat,\nja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka\nkyllä itsestään menevät ohitse.\n\n-- Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée...\n\n-- Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?\n\n-- Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään...\n\n-- Ei se mitään vaarallista ole.\n\n-- Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.\n\n-- Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan...\n\n-- No?\n\n-- Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä\nkaikki.\n\n-- Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.\n\n-- Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen,\nFilip?\n\n-- Oi, rakas Andrée! -- Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.\n\nSamalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan\nyritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas\njäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle\nvalkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa\nvarjostuivat.\n\n-- Katso, katso, sinä petit minua! -- huudahti Filip. -- Ah, rakas\nsisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!\n\n-- Pullo, pullo! -- kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän\nilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.\n\nJa raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän\nosoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.\n\nFilip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa,\njonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan\nja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa\nja elämää, -- nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No,\nluuletko, että olen kovin sairas? Puhu.\n\nMutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.\n\nAndrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin\nvapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi\nja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin\nkoskaan ennen.\n\n-- Ah niin, -- sanoi hän, -- nythän näet, Filip, että se on jo\nohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle\ntuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää\nesiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän,\nFilip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni,\njoka sinua niin suuresti rakastan... sinua, elämäni ponninta ja\nkeskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin\naivan tervekin.\n\n-- Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan\nminulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin\naiheutuvan.\n\n-- Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten\nhuumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen\noli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut\ntukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa\nhuojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin,\neilen... ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen,\nettä se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.\n\n-- Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on\nvarsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä\nsain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla\nsireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari,\nsanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat,\nja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään\ntahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt.\nJa ainoastaan sinä, Andrée-kulta -- olit silloin tuskin kuusivuotias\n-- virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.\n\n-- Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen\nkaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.\n\n-- Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja\nantanut tuoda kukkia huoneeseesi.\n\n-- En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne\non tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka\nniin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta\njättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de\nTaverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti\nTaverney onnellinen henkilö!... Sillä tämän päänkivun aiheuttama\npyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen\nkohtalostaan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen\ntullakseen minua katsomaan... Oi, Filip, madame la dauphine on kovin\nherttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi\nminua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä,\nja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä,\ntunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä\nonni minulle viimeksi tapahtui?\n\n-- En.\n\n-- Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan\nsairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta,\nainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen\nsanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että\npöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle,\nkuka sinut peloitti?\n\n-- Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.\n\n-- Gilbert? -- huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.\n\n-- Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.\n\n-- Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei\nkelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?\n\n-- Andrée, Andrée!\n\n-- No?\n\n-- Sinä kalpenet taas.\n\n-- Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että\nalituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä\npuhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.\n\n-- Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.\n\n-- Ah niin, hyvä Jumala!... Mutta se onkin...\n\nAndréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.\n\n-- Tuo on omituista! -- jupisi Filip.\n\nAndrée ponnistausi.\n\n-- Ei, ei se mitään ole, -- virkkoi hän; -- älä välitä kaikista\nnäistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas\njaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään\nyhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.\n\n-- Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.\n\n-- Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka\nolisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?\n\n-- Tuota pikaa, rakas Andrée, -- sanoi tämä hellästi hilliten\nsisartansa; -- et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä\nhetkinen.\n\n-- Olkoon niin.\n\nAndrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän\npiti kädestä.\n\nJa miksi, jatkoi hän, -- tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin\nilmoittamatta?\n\n-- Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut\nminulle kirjoittamasta?\n\n-- Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.\n\n-- Melkein kaksi viikkoa, Andrée.\n\nTyttö loi silmänsä alas.\n\n-- Sinua huolimatonta! -- sanoi Filip lempeän moittivasti.\n\n-- Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa,\npahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut\nminulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia,\nväsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.\n\n-- No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä\nminulle äsken sanoit.\n\n-- Mitä se oli?\n\n-- Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä\njoskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa\nsamaa itsestäni.\n\n-- Itsestäsi?\n\n-- Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna;\nsisarenikaan ei ole minua muistanut.\n\n-- Oi Filip!\n\n-- Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin\nkiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä,\njonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de\nRichelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?\n\n-- Oh, se ei minua kummastuta, -- sanoi Andrée.\n\n-- Mitä, eikö se kummastuta sinua?\n\n-- Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni\novat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan\nymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee\nvanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa\nhänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten\nhän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä\nminulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään\nuutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä\nnenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä\nsinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä\nsitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu\nkiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta\nhenkilöä, joka ei koskaan tule.\n\n-- Mutta kuningas, Andrée, kuningas?\n\n-- Mitä, kuningasko?\n\n-- Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.\n\nAndrée katsahti arasti ympärilleen.\n\n-- Mitä tarkoitat? -- kysyi veli.\n\n-- Kuule, kuningas... puhukaamme hiljaa... on luullakseni hyvin\noikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut\nminua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko\nperhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on\nkylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin\non, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää\nminulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa...\n\n-- Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?\n\n-- Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle,\nkertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö\nminä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen,\n-- ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa;\nmutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani\ntehnyt.\n\n-- Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?\n\n-- No kuningas.\n\n-- Kuningasko?\n\n-- Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista\nhedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä\nmakasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen\nhra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua\nhoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että\npyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta\nsiitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut\nhuomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani\nhänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani\nmuutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi\nhampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois,\nluullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada\npahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei\ntosiaan ollut minun syyni.\n\n-- Lapsi-parka, -- sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä,\n-- eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?\n\n-- Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt\nsäästää minut selostuksiltaan.\n\n-- Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.\n\n-- Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!\n\n-- Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista\nkohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!...\nVoi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?\n\nTällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille\nvirkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa;\ntäytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi\nkiertää.\n\n-- Aivan varmaan, -- mutisi Filip, -- on sinun sairautesi, sisareni,\nniin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä\nminä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot,\nmutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi\nvälinpitämättömyydellä.\n\n-- Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi...\n\n-- Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele\nhäntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?\n\n-- Hän käy joka päivä Trianonissa.\n\n-- Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?\n\n-- Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.\n\n-- Onko hän nyt täällä?\n\n-- Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän\non täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Filip tyynempänä, -- minä odotan luonasi.\n\n\n\n\n41.\n\nErehdys.\n\n\nFilip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa\ntarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei\ntekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip\npuhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra\nde Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän\nseitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen\naikeensa.\n\nHän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja\nseisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä\npysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä\nohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.\n\nHän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki\nAndréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin\ntulevan häntä vastaan.\n\nAlkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata,\narvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua\ntutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli\nmelkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin\nluki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta\nammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.\n\nHän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:\n\n-- Mitä haluatte?\n\n-- Anteeksi, monsieur, -- sanoi Filip; -- onko minulla kunnia\npuhutella tohtori Louista?\n\n-- Kyllä, monsieur, -- vastasi lääkäri sulkien kirjansa.\n\n-- Suokaa minulle sitten muutama sana, -- virkkoi Filip.\n\n-- Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la\ndauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.\n\n-- Monsieur... -- ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen\nsulkeakseen lääkäriltä tien, -- monsieur, henkilö, jolle anon teidän\nhuolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii\npaljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.\n\n-- Kenestä te siis puhutte? -- kysyi lääkäri.\n\n-- Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.\n\n-- Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?\n\n-- Oikein, monsieur.\n\n-- Vai niin, -- virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen\nmieheen.\n\n-- Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.\n\n-- Hänellä on kouristuksia, eikö niin?\n\n-- Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman\ntunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.\n\n-- Voiko nuori neiti siis huonommin?\n\n-- Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa\njotakuta...\n\n-- Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?\n\n-- Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!\n\nFilip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että\ntohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- se olette siis te...? Lääkäri pysähtyi\nepäröiden.\n\n-- Mitä aioitte sanoa, monsieur? -- kysyi Filip.\n\n-- Te siis olette...?\n\n-- Kuka minä olen... mitä, monsieur?\n\n-- No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, -- sanoi lääkäri\nkärsimättömästi.\n\nFilip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden\nkalmankalpeaksi.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- olkaa varuillanne, te herjaatte\nsisartani!\n\n-- Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?\n\n-- On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut\naiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.\n\n-- Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua\ntavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne... sai\nminut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin\nveljenrakkaus...\n\n-- Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta\nsisartani hartaammin kuin minä.\n\n-- Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi,\nja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt,\nmonsieur...? -- Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.\n\n-- Tohtori, -- tivasi Filip, -- pyydän, älkää jättäkö minua ensin\nrauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.\n\n-- Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?\n\n-- Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.\n\n-- Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia...\n\n-- Vakavaako, tohtori?\n\n-- Miltä kannalta sitä katsoo.\n\n-- Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi\nluulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.\n\n-- Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä\nhänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa...\n\n-- Tohtori, tohtori, -- sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä\nvaluvalle otsalleen, -- te luulitte minua neiti de Taverneyn\nrakastajaksi?\n\n-- Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.\n\n-- Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?\n\n-- Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä\najatuksistani.\n\n-- Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka\ntarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako\nsekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne\neivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte\nrakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata?\nTohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.\n\n-- Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta,\nmonsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää\nhallitse itseänne.\n\n-- Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana\najaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.\n\n-- Monsieur!\n\n-- Tohtori, -- huudahti Filip entistä kiihkeämmin, -- tämä merkitsee\nsiis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus,\njota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?\n\n-- Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de\nTaverney; en ole mitään sellaista sanonut.\n\n-- Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin\nsanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon... Se ei ole\nihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä\nsanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa\ntoki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä,\nrohkeutta... Tämä sairaus, tämä häpeä kenties... Hyvä Jumala, te ette\nkeskeytä minua, tohtori, tohtori!\n\n-- Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la\ndauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.\n\n-- Ette, ette ole mitään sanonut... Mutta näettehän, että tulkitsen\näänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja\nkohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki,\njos olen joutunut harhaan.\n\n-- Hyvästi, monsieur, -- vastasi tohtori liikutettuna.\n\n-- Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai\nkieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä\npyydän.\n\nLääkäri pysähtyi.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vast'ikään, ja siitä johtui onneton\nerehdys, josta te loukkaannuitte...\n\n-- Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.\n\n-- Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian\nmyöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne.\nMutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin\ninnokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän\nkuin elämäänne.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä\nvastaa siihen samallaisella hellyydellä?\n\n-- Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta\nmaailmassa.\n\n-- No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur;\ntehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy\nkieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä\nrakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka\nkerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän\nehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi\nopastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.\n\nJa tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.\n\n-- Ei, ei, se on mahdotonta! -- huudahti Filip mielettömänä tuskasta\nja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. -- Ei, tohtori, olen\nkuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!\n\nLääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:\n\n-- Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua,\nse on parasta, mitä voitte tehdä.\n\n-- Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta,\njoka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan\nkiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa\nedes, todistakaa.\n\n-- Hyvästi, monsieur.\n\n-- Tohtori! -- huusi Filip epätoivoissaan.\n\n-- Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette\nsen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin\ntahtonut salata teiltä itseltännekin.\n\n-- Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, -- virkkoi Filip niin\nmatalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; -- mutta\nvoihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus\nerehtynyt.\n\n-- Harvoin, monsieur, -- vastasi lääkäri; -- minä olen syvällisiä\nopintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin\nsilmäni ja järkeni ovat sanoneet: \"olen nähnyt... tiedän... olen\nvarma\". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen\nsaattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen;\nmutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin,\ntyyntykää, ja erotkaamme.\n\nMutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin\nkäsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.\n\n-- Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! -- sanoi\nFilip. -- Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin,\nmikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä\nvai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan\ntodellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle\nennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.\n\n-- Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei\nole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.\n\n-- Monsieur, luvatkaa minulle... ah, tämä on armo, jota pyövelikään\nei uhriltaan kieltäisi!... luvatkaa minulle palata sisareni luo,\nkäytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä,\ntohtori, luvatkaa se minulle!\n\n-- Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi\ntahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni\nmadame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.\n\n-- Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte\nerehtyneenne.\n\n-- Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt,\nmyönnän sen ilomielin.\n\nJa Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen\npuistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä\nhuumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka\nkanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.\n\nMuutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta,\njoka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot\nalkoivat välkkyä.\n\n\n\n\n42.\n\nKuulustelu.\n\n\nNiin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa,\nhän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.\n\nMutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa\npeikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta\nja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin\nhän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia\nsanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.\n\nEikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla\npalata hänen sisarensa luo?\n\nMutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin\nmuuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro\nkäydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen\nhirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.\n\nVain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.\n\n-- Ah, veli, -- sanoi Andrée, -- olenko siis kovin sairas?\n\n-- Miksi sitä kysyt? -- virkkoi Filip.\n\n-- Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin\npeljästyttänyt.\n\n-- Ei, sisareni, -- virkkoi Filip; -- tohtori ei ole levoton, sinä\npuhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet\nedes suostumaan käymään täällä uudestaan.\n\n-- Ah, tuleeko hän uudestaan? -- äännähti Andrée.\n\n-- Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?\n\nJa Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen\ntyttöön.\n\n-- Ei, -- vastasi tämä luontevasti, -- ja jos hänen käyntinsä sinua\nhiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä\naiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?\n\n-- Oletko siitä levoton, Andrée?\n\n-- Vielä kysyt!\n\n-- Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?\n\n-- Kuinka niin? -- sanoi nuori tyttö.\n\n-- Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen\nlapsina ollessamme?\n\n-- Oi, Filip, Filip!\n\n-- Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?\n\n-- Kaikkein kallein, ainoa! -- huudahti Andrée. -- Sitten lisäsi hän\npunastuen ja hämillään: -- Anteeksi, Filip, minä unohdin...\n\n-- Isämme, niinkö, Andrée?\n\n-- Niin.\n\nFilip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.\n\n-- Andrée, -- sanoi hän, -- älä suinkaan usko, että koskaan moittisin\nsinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta\nisäämme eikä rakkautta minuun...\n\nSitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:\n\n-- Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän\npuhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät\njumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa\nja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.\n\nAndrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu\nvierasta, käsittämätöntä kieltä.\n\nSitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:\n\n-- Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on\nvielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!\n\nLiikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip\nsiirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:\n\n-- Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.\n\nAndrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen\ntutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä\nhänen koko sielunsa päilyi.\n\n-- Sisareni, -- sanoi Filip, -- syntymästäsi asti olet pitänyt minua\nparhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana\nystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni\nosaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole\njärkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että\nsinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä\nmuuttunut minun suhteeni?\n\n-- Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En\ntosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet\npuhunut.\n\n-- Niin, Andrée, -- sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa\nvasten; -- niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet\nlapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin\nhyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden\ntäyttämää sydäntäsi.\n\n-- Veljeni, ystäväni, -- virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, --\nmitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?\n\n-- Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä\nvaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa.\nTiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin\nluottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon,\nja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä,\nmieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää\nsinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien\nuhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi\nvalitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää\nkohtaan.\n\n-- Veljeni, ystäväni, -- vastasi Andrée, -- vakuutan sinulle etten\nnäistä moitteistasi ymmärrä mitään.\n\n-- Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?\n\n-- Kyllä... kyllä tietysti.\n\n-- Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan\npunan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten\nainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet\npakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä\nsalaisuutesi.\n\n-- Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi\nsuuttua.\n\nFilip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin\naskelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen\nja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin\nmerkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.\n\nAndrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni\nvähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi\nlempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli\njälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan\nkätensä veljensä kainaloon.\n\n-- Kuule, Filip, -- virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä\nsanomattoman hellästi, -- katso minua niin kuin minä sinua katson!\n\n-- Oi, en parempaa pyydä, -- vastasi Filip luoden häneen palavan\nsilmäyksen; -- mitä tahdot minulle sanoa?\n\n-- Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan\nmustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska\nminä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun\nhuolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.\n\nNuori tyttö hymyili.\n\n-- Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? -- jatkoi hän.\n\n-- Näen, minä näen niistä yhden, -- virkkoi Filip. -- Andrée, sinä\nrakastat jotakuta.\n\n-- Minäkö? -- huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että\ntaitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä,\nmillä hän tämän ainoan sanan lausui. -- Sitten hän naurahti: --\nMinäkö rakastaisin jotakuta? -- sanoi hän.\n\n-- No sitten joku rakastaa sinua?\n\n-- Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö\nei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut\ntunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.\n\nKun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan\nleikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan\ntaivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän\ntunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän\nsanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa\nsellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että\nAndrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli.\nHän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut\nAndréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua\nhänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen\nesimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa\nkiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa\nkunnianhimottakin.\n\nVielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä.\nJa tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että\nsyleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti\ntunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he\ntunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.\n\nHänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori\nLouis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen\nlupaukselle.\n\nAndrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan\ntällä hetkellä.\n\n-- Kuka sieltä tulee? -- kysyi hän.\n\n-- Tietenkin tohtori Louis, -- vastasi Filip. Samassa aukeni ovi\nja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin\nhuoneeseen.\n\nHän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä,\njoille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen\nsalaisuuksia.\n\nTällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena\npoikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin\nvammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän\nvälittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota\ntyöteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki\nhänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.\n\nTämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut\nFilipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka\ntulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän\nsankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä\nylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta\nnähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän\nnarrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja\nuhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan\nonnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti\nheltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:\n\n\"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että\nolisin erehtynyt.\"\n\nSenpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut\nAndréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän\nkaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt\nniin luultavalta.\n\nHän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin\nja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä\nAndréehen eikä hänestä enää irroittunut.\n\nJuuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta\nmielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden\nnoita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana\nnosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.\n\nLääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.\n\n-- Tervetuloa, tohtori, -- sanoi hän, -- ja suokaa minulle anteeksi\nhiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä\nkiihtynyt kuin nyt olen levollinen.\n\nLääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa\nnuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti\nitselleen selittää.\n\n-- Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? --\nkysyi hän.\n\n-- Olen, tohtori, olen.\n\n-- Ja olette rauhoittunut?\n\n-- Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori\ntarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa.\nFilip katseli häntä ja näkyi miettivän:\n\n\"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja.\" --\nNo, monsieur? -- virkkoi hän voitonriemuisena.\n\n-- Herra ritari, -- vastasi tohtori Louis, -- olkaa hyvä ja jättäkää\nminut kahden kesken sisarenne kanssa.\n\nNämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.\n\n-- Mitä! Vielä? -- sanoi hän.\n\nTohtori viittasi.\n\n-- Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, -- vastasi Filip synkkänä.\nSitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: -- Andrée, ole rehellinen ja\navomielinen tohtorille.\n\nNuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut\nkäsittää, mitä tällä tarkoitettiin.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Filip, -- sillävälin kun hän kyselee sinulta\nterveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin\ntuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni\nvielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.\n\nHän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö\ntunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja\nkouristuksellista.\n\nLääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän\nsulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée\nistui.\n\n\n\n\n43.\n\nLääkärin tutkimus.\n\n\nUlkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään\nsuhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni.\nSitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet;\ntallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin\nsuojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.\n\nAndrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä\nomituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle\nomistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli\ntullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin\nvähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti\npuhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen\nsielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.\n\nSuunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä\nkuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut\nvaltimoa.\n\nTämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta,\nja tyttö oli jo vetää kätensä pois.\n\n-- Mademoiselle, -- kysyi tohtori, -- tekö minua halusitte tavata,\nvai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne\ntoivomusta?\n\n-- Monsieur, -- vastasi Andrée, -- veljeni palasi ilmoittaen, että\ntulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla\ntänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei\nollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.\n\nLääkäri kumarsi.\n\n-- Veljenne, -- sanoi hän, -- näkyy olevan kovin kiihdyksissä,\narka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi\nkieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?\n\nAndrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.\n\n-- Tekin, monsieur? -- virkkoi hän hyvin ylväästi.\n\n-- Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki\nliikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.\n\n-- On siis luonnollista, -- jatkoi lääkäri, -- että nähdessänne\ntuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa\nitsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle,\njoka -- uskokaa minua -- olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin\nlääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä\nvastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa\nteiltä suurempaa avomielisyyttä.\n\n-- Herra tohtori, -- vastasi Andrée, -- ellen olisi nähnyt veljeni\nkasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen\nottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua\nvakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa\nnäyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta\nja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin\ninhoittavaa ja katkeraa lääkettä.\n\nLääkäri rypisti kulmiaan.\n\n-- Mademoiselle, -- sanoi hän, -- pyydän, pysähtykää jo tuossa\nteeskentelyssänne.\n\n-- Teeskentelyssä! -- huudahti Andrée.\n\n-- Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?\n\n-- Mutta, monsieur, -- huudahti nuori tyttö, -- te loukkaatte minua.'\n\n-- Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.\n\n-- Monsieur!\n\nAndrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.\n\n-- Ei, -- jatkoi hän, -- ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos\nsaan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!... Siis ei vihastunut\nkatseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä\nkiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.\n\n-- Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?\n\n-- Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon\nkäsityksen itsestänne.\n\n-- Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa,\nja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja\nettä vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä\noletetusta sairaudesta.\n\n-- Viimeisen kerran, mademoiselle, -- jatkoi lääkäri kummastuneena,\n-- tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?\n\n-- Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! -- toisti\nAndrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin\nsilmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.\n\n-- No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette\ntiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa\nsiitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken\nylpeytenne: te olette raskaana...\n\nAndrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.\n\nTämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip\nsyöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja\nvapisevin huulin.\n\n-- Te valehtelette, lurjus! -- sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi\nverkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena\nhuohottavan Andréen valtimoa.\n\n-- Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, -- vastasi oppinut\nylenkatseellisesti, -- eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai\nhuotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.\n\n-- Tohtori! -- mutisi Filip pudottaen aseensa.\n\n-- Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen\ntutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden\nvarmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin\npahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon\nmyötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä\nvalheellisuudellaan.\n\nAndrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.\n\n-- Olen perheenisä, monsieur, -- jatkoi lääkäri, -- ja käsitän\nkaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille\nsiis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani\non pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni\non minulle kalliimpi kuin henkeni.\n\n-- Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!\n\n-- En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra de\nTaverney.\n\nJa lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan\nosaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta\nja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin\nkahden askeleen päähän Andréesta.\n\nLääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan\noven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka\nkummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa\nristiin ja sanoi:\n\n-- Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti,\nkoska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan,\npitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja\nkoska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi\nedes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi,\nkoska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen\ntietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut\nmuidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle\nnykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä;\nminä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut\npelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten\nja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet\nnaimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä\nkannat -- joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska\nitse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu\nvaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko\nsalaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni\njonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä\nja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen\nturvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis\nrikoksesi minulle, taikka...\n\n-- Uhkauksia, -- huudahti ylpeä Andrée, -- uhkauksia naiselle!\n\nJa hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.\n\n-- Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle,\nkunniattomalle olennolle.\n\n-- Uhkauksia, -- toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, -- uhkauksia\nminua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette\nkuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun,\nellette häpeään!\n\n-- No, -- huudahti Filip, -- kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta;\nkuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion\ntoimeenpanijana minä isken.\n\nNuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta\nja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.\n\n-- Hyvä, hyvä, surmaa minut! -- huudahti tämä säikähtymättä säilän\nvälähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.\n\nTyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja\nhänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen\nrintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien\nveripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.\n\nNuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi,\npudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki\ntytön syliinsä.\n\n-- Andrée, Andrée, -- huudahti hän, -- ei, ei! Minun onkin kuoltava.\nSinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole\nmitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta\ntoista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian\nminulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!\n\nJa hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut\nmolemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja\nvaleli häntä kyynelillä.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- alussa olit oikeassa. Surmaa minut,\nFilip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo,\nniin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja\nsurkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.\n\n-- Kuule, sisar, -- jatkoi nuori mies, -- puhu taivaan nimessä,\nentisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää\nkuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän\non oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka\nhän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia,\nAndrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että\nsinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä\nmenen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni.\nSinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis\nmahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä\nsäilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen,\njoka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon\nmiehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle\nrakas... Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä.\nKuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen\nkoristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme\nisällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä\ntulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle.\nMinä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti\nkiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että\nvoit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen,\nmitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano,\netkö enää nimitä minua veljeksesi?\n\nAndrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli\npuhunut.\n\nAinoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen\nkatseensa todisti järkeä.\n\n-- Filip, -- virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, -- sinä ajattelit,\netten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni\njotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun,\njoka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet,\nmitkä se sana minulle asettaa!... Ystäväni, minä annan sen sinulle\nanteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi,\nsyyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan\nsinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin\njumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä\nvannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta\näitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen,\nvannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että\nlemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan\nmies ei ole minulle sanonut: \"minä rakastan sinua\", että kenenkään\nhuulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni\nja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni\npäivänä. -- Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun\nkäsissäsi.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, -- hyvä on,\nAndrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin,\nsinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja,\nmyrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen\nansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi\nuhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet\njoutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt\nsiis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö\ntotta, ja sallit minun kostaa puolestasi?\n\n-- Oi kyllä, kyllä, -- vastasi Andrée synkällä kiivaudella, -- sillä\nkostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.\n\n-- No, -- jatkoi Filip, -- autahan minua, helpoita etsiskelyäni.\nKoettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin\nkulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa\njohtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä...\n\n-- Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! -- virkkoi Andrée. -- Etsikäämme!\n\n-- Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?\n\n-- En.\n\n-- Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?\n\n-- Ei yksikään.\n\n-- Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään\nkirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan\nhuomannut, että joku olisi sinua... halunnut?\n\n-- En ole koskaan huomannut mitään sellaista.\n\n-- Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin\nyksityiskohdista.\n\n-- Opasta minua.\n\n-- Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?\n\n-- En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo\nmennessäni.\n\n-- Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?\n\n-- Nicole oli aina seurassani.\n\n-- Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?\n\n-- Niin on.\n\n-- Minä päivänä se tapahtui?\n\n-- Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.\n\n-- Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen\nkarkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.\n\n-- En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän\nrakasti.\n\n-- Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?\n\n-- Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden\nmukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.\n\n-- Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?\n\n-- En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä\njuuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut\nvallanneen.\n\n-- Minkälaisen?\n\n-- Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.\n\n-- Taverneyssäkö?\n\n-- Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.\n\n-- Mikä muukalainen?\n\n-- Kreivi de Balsamo.\n\n-- Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?\n\n-- Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten\nmenetin kaiken tajuntani.\n\n-- Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?\n\n-- Niin.\n\n-- Missä tilaisuudessa?\n\n-- Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni\nhuomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista\nmitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa,\njonka olin nukkunut.\n\n-- Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen\naistimuksen?\n\n-- Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin\npoltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa,\nolin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani\ntaistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut\nkäsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin\nnähdä saman miehen.\n\n-- Kreivi Balsamon?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja sinä vaivuit uneen?\n\n-- Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi\nminut pois ja vei kotiin isän luo.\n\n-- Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet\njälleen?\n\n-- En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen\nläsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen\npyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.\n\n-- Saman unenko?\n\n-- Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen\nminä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.\n\n-- Suuri Jumala, -- huudahti Filip, -- jatka, jatka!\n\n-- Minä vaivuin uneen.\n\n-- Missä?\n\n-- Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin\nolevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä\nkuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli\nhävinnyt.\n\n-- Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?\n\n-- Oli.\n\n-- Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?\n\n-- Oli, oli.\n\n-- Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi\nolit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?\n\n-- Aivan selvästi.\n\n-- Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?\n\n-- En, -- virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, -- en,\nmutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.\n\n-- Hyvä! -- huudahti Filip. -- Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole\nylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos!\nAh, nyt olemme pelastetut!\n\nFilip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa,\nvasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja\npäättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.\n\nHän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja\nratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.\n\n\n\n\n44.\n\nGilbertin omatunto.\n\n\nKaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean\nvastavaikutuksen Gilbertiin.\n\nNuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle\nkoetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita\nmilloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän\nsairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus,\njoka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis\nosoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de\nTaverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi\nsäteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän\nei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen\nominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti\nesittäneet.\n\nGilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo\nloistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin\nosaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus\nnäytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa.\nTällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja\nhalveksumisensa syyt.\n\nMutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen\npiirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen\nsiitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli\nvaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen\nGilbert muutti myös näkökantaansa.\n\nSanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta.\nTuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden\nriutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan\nsurkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan\nniin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen\ntulleet loukkaukset.\n\nTämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä.\nYlpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain\nsilloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de\nTaverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi\nGilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä\nniinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti\nkouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä\nomantuntonsa kapinaa.\n\n\"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut\", mutisi hän.\n\nJa ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert\npakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.\n\nSilloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia,\nmitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa\npoltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä\noikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä,\nlohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen\nvoimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka\ntuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.\n\nKolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.\n\nHän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen,\nverkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän,\nsyyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan\ntaudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva\nhetki saapuisi.\n\nPyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä\nmärkänä ja hoiperrellen sinne tänne -- kaikki ahdistelun omantunnon\nvarmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä\nvälinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja\nivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja\ntaidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija\nselittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n\nkanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.\n\nKun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän,\npäästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään\näänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin\nsuhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla\noksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: \"Tuo on hullu, ellei hän\nole pahantekijä.\"\n\nEnsimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut\nitsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat\npyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan\nettä alettaisiin etsiä niiden syytä.\n\nGilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat\nkeinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat\njohteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat\npoliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.\n\nJa se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti\nkaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis\ntäydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset\njohtaisivat tiedusteluun.\n\nTästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn\nrikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa\nkalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä\nkaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta\nhän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa\nse miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko\nneiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.\n\nHän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de\nTaverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen\nhänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä\ntavallisesti ei ollut.\n\nVielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin\nmenevän Andréen asuntoon.\n\nGilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän\nhän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti\njumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert\nolisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän\nei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n\nsaapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta\nnousta.\n\nHän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin\nkuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana,\njonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen\nvakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan,\nnähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon\ntuloksen.\n\nMutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran\ndauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen\nlävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin\nsaattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän\nikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta\nGilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu\nsälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet\nnäkemästä, mitä sisällä tapahtui.\n\nVoimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä\nilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei\nkylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo\nolisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä,\nsitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.\n\nHuumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean\nkerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.\n\nHän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa;\nlääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.\n\n\"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä\", ajatteli\nhän.\n\nParooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa\nja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset\nja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä\nmietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä\nhaltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen\ntaakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.\n\nVäsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti.\nGilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan\nhuhuja ja tekemään havaintoja.\n\nTämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi,\njoita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli\nvastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli\nensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa\nhenkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.\n\nMutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos\nsaattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla,\nepätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat\nmoninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä\npäivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua...\n\nMihin?\n\nMihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava\nkäsivarsi ei häntä tavoittaisi?\n\nGilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein\nvilliintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen\noli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa,\netäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin\npäivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta?\nSitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset\nkasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden\npoistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota.\nPakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.\n\nPako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän\nsuunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää\nvain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen\nonnettoman päähän ajatus kuolemasta.\n\nTämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen\nesiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.\n\n\"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella\", sanoi hän itsekseen, \"sitte\nkun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau\nsanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on\njalompaa.\"\n\nTämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen\nharhailla puutarhassa.\n\nHän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten\ntiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja\nsyöksi hänet uuteen huolten sarjaan.\n\nVeli -- veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli\npäättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin\netsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka\nGilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n\nja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen,\npakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja\ntapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka\nedeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.\n\nKuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen\naatelistolle.\n\nJa sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney\nvoisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut\nGilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen\nmelkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi:\n\"Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!\"\n\nNäimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin\nkatseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä\nitseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen\nainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.\n\nHän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan\ntohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä\nkaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän\nja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi\nkaihtimella häilyvistä varjoista.\n\n\"Olen hukassa\", ajatteli hän.\n\nJa heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin,\njonka hän odotti ilmestyvän ovellensa... tai tappaakseen itsensä, jos\nniin tarvittiin.\n\nMutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert\nnäki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi\ntoivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut\nkiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän\nnimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa\ntodistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan\ntiennyt mitään. Jos Andrée... mieletön toivo!... tiesi eikä ollut\nmitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea,\nvoitonriemua.\n\nTästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle.\nMikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen\nkatseensa oli jälleen terittynyt.\n\n\"Mistä löydetään jäljet\", tuumi hän, \"jos neiti de Taverney ei minua\nsyytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta\neikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei\nmikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että\nhän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.\n\n\"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään,\njoka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä\nolen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa\nvoin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa\nvastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin... Niin, mutta se olisi\nhyvin vaarallista peliä... Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian\npaljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi\nminun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka\nnimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen\ntähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti\nde Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?... Miten voi hän puolustautua?\nMiten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos\nhäntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä\nkuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei\nminun rikollisuuttani edes aavisteta.\n\n\"Ainoastaan Jumala minut näki\", lisäsi hän katkerasti nauraen...\n\"Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt\nkyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon\ntilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?...\nSitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun,\nja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää\ntapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu\nminulle. Tulevaisuus on minun!\"\n\nNäin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa\nGilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan\nillalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin.\nHänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen\nkaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä\nkarkoittamaan.\n\nMutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei\nvoinut nukkua. --\n\n\n\n\n45.\n\nKaksi kärsivää.\n\n\nGilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan\nmainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka\noli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen:\n\"Mistä hänet tapaa?\"\n\nMyöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin\nkreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar\nde Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety\nhoivattavaksi.\n\nVielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän\nrouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip\nhillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo,\njonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen\nSaint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.\n\nFilip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.\n\nMutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän\nepäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan\nlevon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan\nhän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa,\nsäilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli\ntarvitsevansa.\n\nHän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon\ntapojen mukaan portti avautui.\n\nFilip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut\nastunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä\nportailla ja pysähdytti hänet kysymällä:\n\n-- Mitä herra tahtoo?\n\nFilip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli\nsaksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt\nvain palvelijan velvollisuutta.\n\n-- Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, -- vastasi Filip,\nsitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta\nkohti, johon hän kävi sisälle.\n\n-- Monsieur ei ole kotona, -- sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin\nopetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.\n\nKummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi\ntämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.\n\n-- Mistä hänet tapaan? -- kysyi hän sitten.\n\n-- Sitä en tiedä, monsieur.\n\n-- Täytyneehän teidän sentään tietää?\n\n-- Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä\nliikkumisistaan.\n\n-- Ystäväni, -- sanoi Filip, -- minun täytyy kuitenkin puhutella\nisäntäänne tänä iltana.\n\n-- Pelkään, että se on mahdotonta.\n\n-- Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi\nvastaamatta.\n\n-- Onko hän siis lähtenyt kotoa? -- kysyi Filip.\n\n-- On, monsieur.\n\n-- Kaipa hän tulee takaisin?\n\n-- En sitä luule, monsieur.\n\n-- Ah, te ette luule?\n\n-- En.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Filip alkaen kuumentua; -- menkää nyt kuitenkin\nsanomaan isännällenne...\n\n-- Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, -- vastasi Fritz\nhätääntymättä, -- että monsieur ei ole kotona.\n\n-- Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, --\nvirkkoi Filip, -- ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä\nei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole\nvoinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.\n\n-- Määräys koskee kaikkia, monsieur, -- vastasi Fritz kömpelösti.\n\n-- Siis, koska on olemassa määräys, -- sanoi Filip, -- niin Fenixin\nkreivi on kotona?\n\n-- No, entä sitten? -- tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen\nitsepäisyys alkoi tuskastuttaa.\n\n-- No, sitten minä odotan häntä.\n\n-- Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, -- vastasi palvelija; --\njoku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen\nse ei kelpaa asuttavaksi.\n\n-- Mutta asuthan siinä sinä, -- sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.\n\n-- Minä asun täällä vartijana.\n\nFilip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä,\nmitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.\n\n-- Sitäpaitsi, -- sanoi hän, -- olkoon herra kreivi kotona tai ei,\nniin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin\ntunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin\nminun on pakko...\n\nFritz pysähtyi.\n\n-- Mitä? -- kysyi Filip unohtaen itsensä.\n\n-- Heittää teidät ulos, -- vastasi Fritz rauhallisesti.\n\n-- Sinäkö? -- huudahti Filip säihkyvin silmin.\n\n-- Minä juuri, -- vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen\nominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän\nhänen kiukkunsa yltyi.\n\nJa hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi\nmiekkansa huotrasta.\n\nHätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän\nolikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä\nasevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä\nvarustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana\nkepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän\ntämän pienestä miekasta.\n\nNuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään\nkokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja\nsen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.\n\n-- Mikä on, Fritz? -- kysyi hän.\n\n-- Ei mitään, herra kreivi, -- vastasi palvelija, laskien\nkeihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka\nsalaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.\n\n-- Herra kreivi de Fenix, -- virkkoi Filip, -- onko teidän maassanne\ntapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä,\nvai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän\narvoisassa talossanne?\n\nFritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta\nmerkistä eteisen nurkkaan.\n\n-- Kuka te olette, monsieur? -- kysyi kreivi, joka eroitti Filipin\nhuonosti eteisessä palavan lampun valossa.\n\n-- Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.\n\n-- Joka tahtoo?\n\n-- Niin.\n\n-- Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä\nminä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en\ntunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis\ntehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, --\nlisäsi Balsamo huoahtaen, -- minä annan sen teille anteeksi, pannen\nkuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä\nlepoani.\n\n-- Teille sopii tosiaan hyvin, -- huudahti Filip, -- pyytää lepoa, --\nteille, joka olette ryöstänyt minun leponi!\n\n-- Minäkö ryöstänyt leponne? -- kysyi kreivi.\n\n-- Olen Filip de Taverney! -- huudahti nuori mies, luullen, että\nkreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.\n\n-- Filip de Taverney?... Monsieur, -- sanoi kreivi, -- minut otettiin\nhyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.\n\n-- Oh, sepä onnellista! -- jupisi Filip.\n\n-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.\n\nBalsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet\nsaliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen\ntapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden\nmestarin vierailun.\n\nSali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se\nnähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.\n\n-- Hyvää iltaa, hra de Taverney, -- tervehti Balsamo lempeällä ja\nsortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.\n\nMutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.\n\nKreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa\nsilmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet\nkaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät\nkoko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.\n\nFilip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen\nkummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla\nhuulillaan.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- pyydän anteeksi palvelijani käytöstä;\nmutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun\nsanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta\ntänne tunkeutua.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi Filip, -- kuten tiedätte, on elämässä\näärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.\n\nBalsamo ei vastannut mitään.\n\n-- Minä tahdoin tavata teidät, -- jatkoi Filip, -- minä tahdoin puhua\nkanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.\n\nBalsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen\nsanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä\npyytääkseen.\n\n-- Olen tavoittanut teidät, -- jatkoi Filip, -- olen vihdoin\ntavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos\nsuvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies,\nFilip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa\nikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan\nvieraan suhteen.\n\nBalsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen\naikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan\nja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip\noli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli\nläpitunkematon.\n\nSilloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain\nkulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja\nmolemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin\nja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.\n\n-- Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, -- kehoitti\nBalsamo; -- sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta\nja huomautan, että saatan pian väsyä.\n\n-- Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan\nkuin katson tarpeelliseksi, -- sanoi Filip; -- ja välittämättä,\nmiellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.\n\nHänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi\nrypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä\nmuistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi\ntiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.\n\nMutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa\nitsensä ylitse, Balsamo virkkoi:\n\n-- Kysykää.\n\n-- Monsieur, -- vastasi Filip, -- ette ole minulle koskaan oikein\nselittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana\ntoukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni\nLudvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden\njoukosta.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? -- kysyi Balsamo.\n\n-- Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä\non minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.\n\n-- Epäiltävältä?\n\n-- Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.\n\n-- Monsieur, --? sanoi Balsamo, -- en käsitä teitä; teidän tulee\nhuomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous\ntietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.\n\n-- Monsieur! -- huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja\ntyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.\n\n-- Monsieur, -- jatkoi Balsamo samaan sävyyn, -- sen jälkeen kun\nminulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri\nonnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita,\nhuomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan.\nSuru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai\nmuutoin sanon teille heti hyvästi.\n\n-- Ette suinkaan, monsieur, -- ehätti Filip, -- ette suinkaan; ette\nsano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa\nsuruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur,\non kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä,\nsiitä olen varma.\n\nBalsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin\noli nähnyt hänen huulillaan.\n\n-- Minä, monsieur, -- jatkoi Filip, -- olen menettänyt perheeni\nkunnian.\n\n-- No, hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- mitä voin minä siinä\nonnettomuudessa tehdä?\n\n-- Mitäkö voitte tehdä? -- huudahti Filip säkenöivin silmin.\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut,\nmonsieur!\n\n-- Haa, te olette järjiltänne! -- huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä\nkellonnuoraan.\n\nMutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että\nFilipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.\n\n-- Minäkö järjiltäni? -- huudahti Filip käheällä äänellä -- Mutta\nettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota\npitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani,\njonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun\nkäsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka\nkunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?\n\nBalsamo kohautti olkapäitään.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, -- jupisi hän, -- niin pitkiä kiertoteitä\nyksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!\n\n-- Onneton! -- huudahti Filip.\n\n-- Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! -- sanoi\nBalsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. -- Melkein teette\nminut kuuroksi. -- No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut\nsisartanne?\n\n-- Niin, lurjus!\n\n-- Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on\nteille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?\n\nFilip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut,\nlöi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai\npuhtaan omantunnon ilmaus.\n\n-- Kuka sen minulle on sanonut? -- toisti nuori mies.\n\n-- Niin, sitä minä kysyn.\n\n-- Sisareni itse, herraseni.\n\n-- Vai niin, monsieur, sisarenne...\n\n-- Mitä aiotte sanoa? -- huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.\n\n-- Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon\nkäsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua\nmaailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat\nmenetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia\nsanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka\nkädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa,\nettä hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa,\nkoska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt\nmolemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.\n\n-- Sitten, -- huusi Filip, -- minun täytyy saada suonissanne virtaava\nveri, jos suonissanne nimittäin verta on.\n\n-- Ette saa sitäkään, monsieur.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut\nsen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä\nteidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää\nrauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska\nse tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja\nannettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!\n\nTällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää,\nhän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä\nkaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.\n\n-- Kas niin, siitä pidän enemmän, -- huudahti Filip, -- surmatkaa\nminut!\n\n-- Miksi teidät surmaisin?\n\n-- Siksi, että olette minut häväissyt.\n\nNuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, että\nBalsamo loi häneen lempeän silmäyksen.\n\n-- Olisiko mahdollista, -- sanoi hän, -- että olette ihan tosissanne?\n\n-- Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?\n\n-- Ja, -- jatkoi Balsamo, -- olisiko neiti de Taverney yksinään\nkeksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen\ntoimeenpanijaksi?... Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa\nantaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että\nkäytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä\nyönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen\ntuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka\nei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa.\nUskotteko minua nyt?\n\n-- Monsieur! -- virkahti nuori mies kummastuneena.\n\n-- Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen\nsilmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen\npettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole\nverevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko\nsiitä todistuksen? Katsokaa... Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta\nyhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André\nCharles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.]\nvalmistaman huonekalun päältä.\n\n-- Olkoon menneeksi, monsieur, -- sanoi Filip, -- minä uskon teitä,\nmitä toukokuun 31. päivään tulee; mutta se on veruke, jota käytätte\ntaataksenne sananne virheellisellä päivämäärällä. Sittemmin olette\nnähnyt sisareni uudestaan.\n\nBalsamo epäröitsi vuorostaan.\n\n-- Se on totta, -- myönsi hän, -- olen hänet nähnyt.\n\nJa hänen hetkeksi seestynyt otsansa synkistyi jälleen peloittavasti.\n\n-- Ahaa, nyt näemme! -- huudahti Filip.\n\n-- No, mitä todistaa se minua vastaan, että olen nähnyt sisarenne\nuudestaan?\n\n-- Se todistaa, että olette vaivuttanut hänet selittämättömään uneen,\njonka hän teidän lähestyessänne jo kolmasti on tuntenut valtaavan\nitsensä, ja että olette käyttänyt tätä taintumusta rikoksenne\nsalaamiseksi.\n\n-- Vielä kerran, kuka sellaista väittää? -- huudahti Balsamo\nvuorostaan.\n\n-- Sisareni!\n\n-- Miten hän sen tietää, koska hän nukkui?\n\n-- Ah, tunnustatte siis, että hän nukkui?\n\n-- Vielä enemmänkin, monsieur. Tunnustan itse nukuttaneeni hänet.\n\n-- Nukuttaneenne?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja missä tarkoituksessa, ellette tehnyt sitä häväistäksenne hänet?\n\n-- Missäkö tarkoituksessa? Ah! -- sanoi Balsamo, ja hänen päänsä\npainui povea vasten.\n\n-- Sanokaa, sanokaa toki!\n\n-- Siinä tarkoituksessa, monsieur, että hän ilmaisisi minulle\nsalaisuuden, joka oli minulle elämääni kalliimpi.\n\n-- Vain teeskentelyä ja verukkeita!\n\n-- Ja sinäkö yönä, -- jatkoi Balsamo pikemmin seuraten omaa\najatusjuoksuaan kuin vastaten Filipin loukkaavaan väitteeseen, --\nsinäkö yönä sisarenne...?\n\n-- Häväistiin, niin, monsieur.\n\n-- Häväistiin?\n\n-- Sisareni tulee äidiksi!\n\nBalsamo parahti.\n\n-- Oh, se on totta, se on totta, -- sanoi hän, -- nyt muistan; minä\nlähdin häntä herättämättä.\n\n-- Te tunnustatte, te tunnustatte! -- huusi Filip.\n\n-- Niin, ja joku lurjus on tuona kauheana yönä... ah, kauhea yö\nmeille kaikille, monsieur!... käyttänyt hyväkseen hänen nukkumistaan.\n\n-- Haa, te tahdotte ilvehtiä kanssani, monsieur?\n\n-- En suinkaan, minä tahdon saattaa teidät vakuutetuksi.\n\n-- Se käynee vaikeaksi.\n\n-- Missä sisarenne tätä nykyä on?\n\n-- Siellä, mistä niin hyvin osasitte hänet etsiä.\n\n-- Trianonissako?\n\n-- Niin.\n\nMinä lähden kanssanne Trianoniin, monsieur.\n\nFilip seisot mykkänä hämmästyksestä.\n\n-- Olen tehnyt virheen, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- mutta\nrikoksessa minulla ei ole mitään osaa. Minä unohdin tytön\nmagneettiseen uneen. No niin, sovittaakseni tuon virheeni, joka on\nminulle annettava anteeksi, minä ilmaisen teille syyllisen nimen.\n\n-- Sanokaa se sitte, sanokaa!\n\n-- Minä en sitä itse tiedä, -- virkkoi Balsamo.\n\n-- Kuka sen sitte tietää?\n\n-- Sisarenne.\n\n-- Mutta hän on kieltäytynyt sitä minulle sanomasta.\n\n-- Ehkä kyllä; mutta minulle hän sen sanoo.\n\n-- Sisareniko?\n\n-- Jos sisarenne syyttää jotakuta, uskotteko häntä?\n\n-- Uskon, sillä sisareni on puhdas kuin enkeli.\n\nBalsamo soitti.\n\n-- Vaunut, Fritz! -- sanoi hän, kun saksalainen astui huoneeseen.\n\nFilip harppaili salissa kuin hullu.\n\n-- Rikollisen, -- virkkoi hän, -- te lupaatte osoittaa minulle\nrikollisen?\n\n-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- miekkanne taittui ottelussa;\nsallitteko minun tarjota teille toisen?\n\nJa hän otti eräältä nojatuolilta kallisarvoisen, kullatulla\nhopeakahvalla varustetun miekan, jonka hän pisti Filipin vyöhön.\n\n-- Entä te itse? -- kysyi nuori mies.\n\n-- Minä, monsieur, en tarvitse aseita, -- vastasi Balsamo; -- minun\npuolustajakseni tulette te itse, kun sisarenne on ehtinyt puhua.\n\nNeljännestuntia myöhemmin he astuivat vaunuihin, ja Fritz: kyyditsi\nheitä täyttä laukkaa oivallisella kaksivaljakolla Versaillesia kohti.\n\n\n\n\n46.\n\nTrianonin tiellä.\n\n\nKaikki nämä matkat edestakaisin ja tämä selitys olivat vieneet aikaa,\nniin että kello läheni kahta aamulla heidän lähtiessään Saint-Clauden\nkadun varrelta.\n\nKului viisi neljännestuntia taipaleella Versaillesiin ja kymmenen\nminuuttia ajettaessa Trianoniin, joten nämä molemmat miehet\nennättivät määräpaikkaansa vasta puoli neljältä.\n\nMatkan jälkimäisellä puoliskolla aamurusko jo kirjaili punervalla\nhohteellaan tuoreet metsät ja Sèvres'n kukkulat. Ikäänkuin huntu\nolisi verkalleen kohotettu matkustajain silmiltä he näkivät Ville\nd'Avrayn lammikkojen ja etäämpänä Bucin pikkujärvien kimaltelevan\nkirkkaina kuin kuvastimet.\n\nVihdoin olivat heidän katseilleen ilmestyneet Versaillesin katot ja\npylväsrivit, joita vielä näkymättömän auringon säteet purppuroivat.\nTuon tuostakin ikkunaruutu, johon heijastui hohtava valonsäde,\nlävisti loistavana viiruna aamuisen usvan sinipunervan värityksen.\n\nHeidän päästyään Versaillesista Trianoniin johtavan puistokadun\npäähän Filip oli pysäyttänyt vaunut ja kääntyen kumppaninsa puoleen,\njoka koko matkan ajan oli synkkänä ollut vaiti, hän oli tälle\nvirkkanut:\n\n-- Monsieur, pelkään, että meidän on tässä jokunen aika odotettava.\nTrianonin portit avataan vasta kello viideltä aamulla, ja\npoikkeamalla virallisesta järjestyksestä saattaisimme tehdä tulomme\nepäiltäväksi kaitsijain ja vartiosotilasten silmissä.\n\nBalsamo ei vastannut mitään, mutta ilmaisi päännyökkäyksellä, että\nsuostui ehdotukseen.\n\n-- Sitäpaitsi, monsieur, -- jatkoi Filip, -- antaa tämä\nviivytys minulle tilaisuuden ilmoittaa teille muutamia matkalla\nmietiskelemiäni seikkoja.\n\nBalsamo loi Filipiin epämääräisen, ikävystymistä ja\nvälinpitämättömyyttä ilmaisevan katseen.\n\n-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- sanoi hän; -- puhukaa, minä\nkuuntelen.\n\n-- Te sanoitte minulle, herra kreivi, -- jatkoi Filip, -- että\ntoukokuun 31. päivää seuraavana yönä veitte sisareni markiisitar de\nSavernyn luo?\n\n-- Siitä olette itse tullut vakuutetuksi, monsieur, -- sanoi Balsamo,\n-- koska kävitte markiisitarta kiittämässä.\n\n-- Ja lisäsitte vielä, että koska eräs kuninkaallisista\ntallipalvelijoista saattoi teitä markiisittaren talosta meidän\nasuntoomme, nimittäin Rue Coq-Héronin varrelle, niin ette laisinkaan\nollut yksinänne sisareni kanssa. Minä uskoin teidän kunniasanaanne.\n\n-- Ja siinä teitte oikein, monsieur.\n\n-- Mutta palatessani ajatuksissani myöhempiin tapahtumiin\ntäytyi minun sanoa itselleni, että teidän noin kuukausi sitten\npuhutellaksenne häntä yöllä, jolloin olitte saanut tilaisuuden hiipiä\npuutarhaan, oli täytynyt tunkeutua sisareni huoneeseen.\n\n-- En ole koskaan ollut sisällä sisarenne huoneessa Trianonissa,\nmonsieur.\n\n-- Kuulkaahan sentään!... Käsitättehän, että ennenkuin menemme\nAndréen luo täytyy kaikki seikat olla selvillä.\n\n-- Selvittäkää ne, herra ritari, en parempaa pyydä, sitävartenhan\nolemme tulleet.\n\n-- No niin, tuona iltana -- ajatelkaa tarkoin vastaustanne, sillä\nse, mitä aion teille sanoa, on varmaa, ja olen kuullut sen sisareni\nomasta suusta, -- tuona iltana, sanon, sisareni oli mennyt aikaisin\nlevolle. Te yllätitte hänet siis vuoteesta? Balsamo ravisti päätänsä.\n\n-- Te kiellätte; olkaa varuillanne! -- virkkoi Filip.\n\n-- Minä en kiellä, monsieur; te kyselette ja minä vastaan.\n\n-- No hyvä, minä jatkan kysymyksiäni; vastatkaa siis edelleen.\n\nBalsamo ei ärtynyt, vaan päinvastoin antoi Filipille merkin, että hän\nodotti.\n\n-- Kun astuitte sisareni kamariin, -- jatkoi Filip kiihtyen\nyhä enemmän, -- kun yllätitte hänet ja nukutitte pirullisella\nmahdillanne, Andrée lueskeli makuullaan. Hän tunsi vaipuvansa siihen\nhorrokseen, jonka läsnäolonne hänessä aina aiheuttaa, ja menetti\ntajuntansa. Te sanoitte minulle äsken, että vain teitte hänelle\nmuutamia kysymyksiä, lisäten sentään, että lähitiessänne unohditte\nhänet herättää. Mutta kuitenkaan, -- puhui Filip edelleen, tarttuen\nBalsamon ranteeseen ja puristaen sitä kouristuneesti, -- mutta\nkuitenkaan tyttö aamulla toinnuttuaan ei enää ollut vuoteessansa,\nvaan virui puolialastomana matolla sohvansa vieressä... Vastatkaa\ntähän syytökseen, monsieur, älkääkä pakoilko totuutta.\n\nVälikysymyksen aikana Balsamo unestaan herätetyn ihmisen lailla\nkarkoitti toisen toisensa perästä mielestään ne synkät ajatukset,\njotka hänen sieluaan ahdistivat.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- teidän ei todellakaan olisi pitänyt\npalata tähän asiaan ja täten lakkaamatta haastaa riitaa kanssani.\nTulin tänne myöntyväisyydestä ja osanotosta teitä kohtaan; sen te\nnäytätte unohtavan. Te olette nuori, olette upseeri, olette tottunut\npuhumaan käskevästi käsi miekan ponnessa; kaikki tuo johdattaa teidät\nvääriin päätelmiin vakavissa tiloissa. Tein siellä kotonani enemmän\nkuin minun olisi pitänyt tehdä vakuuttaakseni teitä ja saadakseni\nteiltä hiukan lepoa. Te aloitatte uudestaan; olkaa varuillanne, sillä\njos te väsytätte minut, minä vaivun omien surujeni syvänteeseen,\nsurujen, joiden rinnalla teidän, sen vannon, ovat vain lapsenleikkiä.\nJa kun minä niihin siten uinun, voi sitä, joka minut herättää. -- En\nole käynyt sisarenne huoneessa, siinä kaikki, mitä voin teille sanoa.\nSisarenne itse omasta alotteestaan, jossa, sen myönnän, minun tahtoni\nnäytteli suurta osaa, tuli puutarhaan minua tapaamaan.\n\nFilip teki liikkeen, mutta Balsamo hillitsi hänet.\n\n-- Lupasin teille todistuksen, -- jatkoi hän, -- sen teille annan.\nNytkö heti? Olkoon niin! Menkäämme Trianoniin mieluummin kuin\nhukkaamme aikaa joutaviin. Vai tahdotteko odottaa? Odottakaamme\nsitten, mutta äänettöminä ja kiistelemättä, jos suvaitsette.\n\nSanottuaan tämän ilmeellä, jonka lukijamme hänessä tuntevat, Balsamo\nsammutti silmiensä hetkellisen tulen ja vaipui jälleen mietteisiinsä.\nFilip murahti kuin puremaan aikova peto, mutta sitten hän äkkiä\nmuutti asentoa ja ajatuksiaan.\n\n\"Tuo mies\", tuumi hän, \"on saatava vakuutetuksi tai taltutettava\njonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole\nmitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme\nkärsivällisiä.\"\n\nKun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä\nBalsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla\nviheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.\n\nKymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta\nkauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin\nennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.\n\n\"Sitäpaitsi\", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman\nkerran oli juolahtanut hänen mieleensä, \"mitäpä epäluuloja voi\nportinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan\nminua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä\nnoutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?\"\n\nHyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen\npian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.\n\n-- Niin, monsieur, -- sanoi hän, -- olette oikeassa, on turhaa\nodottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa...\n\nMutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla\nBalsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman,\nkiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas\nvaunuista.\n\nFilip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.\n\n-- Käykäämme nopeasti, -- sanoi hän Balsamolle.\n\nJa hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin\nkykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä\nvartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli\nlaskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vielä yksi sana... Nyt olemme\nperillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää\nhäntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa\ntilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes\nsielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- kuulkaa, mitä sanon. En ole\nkoskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka\nnäette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole\nkoskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli\nkunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne\nsieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi\njoudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä,\ntästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua\nmagneettiseen uneen.\n\nBalsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi\npaviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta\nrypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.\n\n-- Kas niin, -- sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, -- neiti\nAndréen pitäisi nyt olla nukkunut.\n\nFilipin muoto osoitti epäilyä.\n\n-- Ah, te ette usko minua? -- jatkoi Balsamo. -- No, odottakaa.\nTodistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen\nluokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla\nportaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle\npuhuin.\n\n-- Tehkää niin, -- sanoi Filip; -- kun sen näen, niin uskon.\n\n-- Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme\nvalkopyökki-ryhmän takana.\n\nFilip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä\nAndréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon,\nkun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.\n\n-- Mies! -- virkkoi Balsamo. -- Olkaamme varuillamme.\n\n-- Missä sitten? -- kysyi Filip etsien silmillään kreivin\nhuomautuksen esinettä.\n\n-- Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, -- virkkoi tämä.\n\n-- Niin oikein, -- sanoi Filip, -- hän on Gilbert, entisiä\npalvelijoitamme.\n\n-- Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?\n\n-- Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä jos\nGilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.\n\nSillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin ja\nBalsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.\n\n-- No, monsieur, -- kysyi Balsamo, -- mitä te päätätte?\n\n-- Herra kreivi, -- virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän\nmiehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, -- jos voimanne\ntodella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne\nluoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta\nälkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen\nohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.\n\n-- Olikin jo aika, -- vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen\nja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät,\nmiten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen\nvalmistautui astumaan portaita alas.\n\n-- Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, -- sanoi Filip\nhätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.\n\n-- Olkoon niin, -- vastasi Balsamo.\n\nKreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui.\nSitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi\npysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.\n\nFilip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui\nhuoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren\ntytön syliinsä vei hänet istumaan.\n\nHetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven\njälkeensä.\n\nMutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö\noli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen\nvaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi\ntästä keskustelusta.\n\nTämä kolmas henkilö oli Gilbert.\n\n\n\n\n47.\n\nPaljastus.\n\n\nBalsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kun\nFilip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:\n\n-- Oletteko valmis, monsieur?\n\n-- Kyllä, kreivi, kyllä, -- änkytti Filip vavisten.\n\n-- Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?\n\n-- Jos suvaitsette, -- sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä\nvierittää pois rintaansa puristavan painon.\n\n-- Mutta ennen kaikkea, -- virkkoi Balsamo, -- katsokaa sisartanne.\n\n-- Minä näen hänet, monsieur.\n\n-- Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä\ntapahtuu?\n\nFilip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen Silloin\nBalsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljetti\nAndréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.\n\n-- Niin, hän nukkuu, sen näkee, -- virkkoi Filip; -- mutta mitä\nkummallista unta, hyvä Jumala!\n\n-- Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, -- jatkoi Balsamo; -- tai\nkoska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia\nkysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.\n\n-- Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt\nkuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.\n\n-- Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä\nhänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.\n\nJa Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.\n\nHeti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:\n\n-- Ah, sinäkö se olet, rakas veli?\n\n-- Nyt näette, -- sanoi Balsamo, -- hän tuntee teidät jo.\n\n-- Niin, se on omituista.\n\n-- Kysykää, niin hän vastaa.\n\n-- Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän\nnukuksissa muistaa?\n\n-- Se on tieteen salaisuuksia.\n\nJa päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen\nnurkkaan.\n\nFilip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi\nhän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka\nilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen\nkostavan kätensä ulottuvissa?\n\nAndrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan\nrauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä\nkuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli\nBalsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen.\nMutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa\nsynkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän\naloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:\n\n-- Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle.\nTäten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.\n\nFilip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.\n\n-- Mikä onnettomuus? -- kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.\n\n-- Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!\n\n-- Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, -- sanoi\nBalsamo.\n\n-- Miten voin hänet siihen pakoittaa?\n\n-- Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.\n\nFilip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.\n\nAndrée punastui.\n\n-- Voi, -- virkahti nuori tyttö, -- teet kovin pahoin, Filip,\nuskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.\n\n-- Etkö siis rakasta ketään? -- kysyi Filip.\n\n-- En ketään.\n\n-- Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?\n\n-- En käsitä sinua, veli.\n\nFilip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.\n\n-- Pakoittakaa häntä, -- kehoitti Balsamo.\n\n-- Pakoittaisinko häntä?\n\n-- Niin, kyselkää kursailematta.\n\n-- Välittämättä tytön kainoudentunteista?\n\n-- Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.\n\n-- Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?\n\n-- Näettekö selvään? -- kysyi Balsamo Andréelta.\n\nTyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.\n\n-- En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän;\n-- mutta näen sentään.\n\n-- No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön\ntapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.\n\n-- Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne\nulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista\nkaikki samalla kertaa.\n\n-- En, monsieur, -- vastasi Filip, -- se on tarpeetonta, sillä\nolen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen\nmahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin.\nSisareni, -- toisti Filip, -- kerro minulle kaikki, mitä tapahtui\npyörtymisyönäsi.\n\n-- Minä en muista, -- sanoi Andrée.\n\n-- Kuuletteko, herra kreivi?\n\n-- Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.\n\n-- Mutta jos hän silloin nukkui?...\n\n-- Sielu valvoi.\n\nSitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen\nkulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän\nsanoi:\n\n-- Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.\n\n-- Minä muistan jo, -- virkkoi Andrée.\n\n-- Oih! -- huoahti Filip kuivaten otsaansa.\n\n-- Mitä tahdot tietää?\n\n-- Kaiken!\n\n-- Mistä hetkestä alkaen?\n\n-- Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, -- Näettekö itsenne? --\nkysyi Balsamo.\n\n-- Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää\nlasia... Oi, hyvä Jumala!\n\n-- Kuinka? Mikä on?\n\n-- Voi sitä kurjaa!\n\n-- Puhu, sisareni, puhu.\n\n-- Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.\n\n-- Unijuomaa! -- huudahti Filip -- Missä tarkoituksessa?\n\n-- Odota, odota!\n\n-- Puhu ensiksi juomasta.\n\n-- Olin viemässä sen huulilleni; mutta... sillä hetkellä...\n\n-- No?\n\n-- Kreivi kutsui minua.\n\n-- Kuka kreivi?\n\n-- Hän, -- virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. -- Sitten, sitten? --\nkysyi Filip.\n\n-- Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.\n\n-- Missä kreivi oli?\n\n-- Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.\n\n-- Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?\n\n-- Ei koskaan.\n\nBalsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: \"Kah, petinkö\nteitä, monsieur?\"\n\n-- Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?\n\n-- Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.\n\n-- Mitä kreivi sinusta tahtoi?\n\nAndrée epäröitsi.\n\n-- Sanokaa, sanokaa, -- huudahti Balsamo; -- minä en kuuntele.\n\nJa hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä\nikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.\n\n-- Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? -- toisti Filip.\n\n-- Hän tahtoi tiedustella minulta...\n\nTyttö pysähtyi uudestaan, -- olisi luullut, että hän pelkäsi\nmusertavansa kreivin sydämen.\n\n-- Jatka, sisar, jatka, -- sanoi Filip.\n\n-- Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka\n-- Andrée hiljensi ääntään -- joka sittemmin on kuollut.\n\nVaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli\ntai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi;\ntuli hetkisen äänettömyys.\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa, -- sanoi Balsamo; -- veljenne tahtoo tietää\nkaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo\nmies annettuanne hänelle halutut tiedot?\n\n-- Hän kiirehti pois, -- sanoi Andrée.\n\n-- Jättäen sinut puutarhaan? -- kysyi Filip.\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä sinä sitten teit?\n\n-- Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen\nkanssaan, ja minä kaaduin.\n\n-- Pyörtyneenäkö?\n\n-- Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.\n\n-- Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?\n\n-- Minä yritän.\n\n-- No, mitä tapahtui, sano?\n\n-- Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja\nkantoi...\n\n-- Mihin?\n\n-- Tänne huoneeseeni.\n\n-- Ah... ja näetkö tuon miehen?\n\n-- Odota... kyllä... kyllä... Oh, -- jatkoi Andrée inhon ja\npahoinvoinnin tunteella, -- se on taaskin se poika!\n\n-- Gilbert?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä hän teki?\n\n-- Hän laski minut sohvalle.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Odota...\n\n-- Kas niin, -- sanoi Balsamo, -- minä tahdon, että näette.\n\n-- Hän kuuntelee... menee eteiseen... perääntyy kuin säikähtyneenä...\nastuu Nicolen komeroon... Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\n-- Mitä?\n\n-- Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta,\npuolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!\n\n-- Kuka se mies on?\n\n-- Voi veljeni, veljeni!\n\nAndréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.\n\n-- Sanokaa, kuka se mies on, -- käski Balsamo, -- minä tahdon!\n\n-- Kuningas, -- kuiskasi Andrée, -- se on kuningas. Filipiä\npöyristytti.\n\n-- Ah, -- jupisi Balsamo, -- sitä aavistinkin!\n\n-- Hän lähestyy minua, -- jatkoi Andrée, -- puhuu minulle, sulkee\nminut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!\n\nIsoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään\npuristi Balsamon antaman miekan kahvaa.\n\n-- Puhukaa, puhukaa! -- jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.\n\n-- Oi, mikä onni! Hän hätääntyy... pysähtyy... katselee minua...\nsäikähtyy... rientää pois... Andrée on pelastettu!\n\nHenkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.\n\n-- Pelastettu! Andrée pelastettu! -- toisti hän koneellisesti.\n\n-- Odota, veljeni, odota!\n\nJa ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.\n\n-- Sitten, sitten? -- kysyi Filip.\n\n-- Olin unohtanut.\n\n-- Mitä?\n\n-- Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä...\n\n-- Veitsi kädessä?\n\n-- Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.\n\n-- Kuka?\n\n-- Gilbert.\n\nFilip pidätti hengitystään.\n\n-- Hän seuraa kuningasta, -- jatkoi Andrée, -- sulkee oven hänen\njälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy\nminua. Voi!...\n\nNuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen\nruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.\n\n-- Voi sitä lurjusta! -- sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana\ntakaisin.\n\n-- Hyvä Jumala! -- äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.\n\n-- Se on hän, se on hän! -- mutisi nuori tyttö.\n\nSitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja\nvihasta vapisevalla äänellä:\n\n-- Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?\n\n-- Kyllä, kyllä, -- huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän\ntörmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten\nsen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui\nkumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen\nparkaisu.\n\n-- Mitä se on? -- sanoi Balsamo. -- Joku ovi avattiin.\n\n-- Kuunneltiinko meitä? -- huusi Filip tarttuen miekkaansa.\n\n-- Se oli hän, -- virkkoi Andrée, -- taaskin hän.\n\n-- Mutta kuka hän?\n\n-- Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip,\nsinä tapat hänet?\n\n-- Kyllä, kyllä, kyllä! -- vakuutti nuori mies.\n\nJa hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle.\nBalsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla\nhäntä käsivarresta.\n\n-- Olkaa varuillanne, monsieur! -- sanoi hän. -- Mikä vielä on\nsalaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja\nkuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.\n\n-- Oi Gilbert, Gilbert, -- mutisi Filip, -- ja hän oli lymynnyt\nkuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!\n\n-- Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte,\ntällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän,\nettä nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.\n\n-- Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä\nonnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä\nkuolen siitä!\n\n-- Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö\ntarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa\nhäntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, -- jatkoi hän\nmuutamaksi sekunniksi vaiettuaan, -- ette kai enää tarvitse minua?\n\n-- En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi\nloukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden\nalkusyynä, monsieur.\n\n-- En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä\nsisarenne sanoi...\n\n-- Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.\n\n-- Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman\nunijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä\ntapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?\n\n-- En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että\nme olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.\n\n-- Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut.\nParempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\n-- Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.\n\n-- Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?\n\n-- Oh, tarkoitatte salaisuutta?\n\n-- Kreivi...\n\n-- Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja\ntoiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä\nihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa.\nSilti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille\nhyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää\nmerkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!\n\nJa kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka\npää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.\n\n\"Oi tiede\", mutisi hän, \"niin paljon uhreja armottoman tuloksen\ntähden!\"\n\nJa niin hän läksi.\n\nSamassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti\nlyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään\nvirkkoi:\n\n-- Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?\n\nFilip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi\nsankarillisesti hymyillen:\n\n-- Ei mitään, sisareni.\n\n-- Eikö mitään?\n\n-- Ei.\n\n-- Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin\nnähnyt unta!\n\n-- Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?\n\n-- Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!\n\n-- Andrée, -- huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet\npuhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki\nuhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus\nsäilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista\npyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä\nriudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu\nTaverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko\nTaverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden\nerillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen\ntoisiamme...\n\n-- Mutta, veli, -- virkkoi Andrée, -- jos minä olen niin puhdas kuin\nsanot...?\n\n-- Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu\nsillävälin matkalle.\n\n-- Entä isämme?\n\n-- Isämme, -- sanoi Filip synkkänä, -- isämme, se asia kuuluu\nminulle, minä ilmoitan hänelle.\n\n-- Hän siis tulee mukaamme?\n\n-- Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée,\nteemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.\n\n-- Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua,\nveljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!\n\n-- Jumala ohjaa kaiken, Andrée, -- sanoi nuori mies. Rohkeutta siis!\nMinä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on\nikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut\nhänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on\nkysymys meidän molempien kunniasta.\n\nJa Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.\n\nSitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pisti\nsen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas.\nNeljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille.\nHovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.\n\n\n\n\n48.\n\nTohtorin pieni puutarha.\n\n\nTohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä,\njokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä\npuutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien\nluostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi\nkuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.\n\nKävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan\npainattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään\nkäytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta\noikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen\nsopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.\n\nYksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen\nja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin\nkoko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta\ntämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut\nväittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki\nja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja\npuutarhassa tohtorin.\n\nSilloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta\nkiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan\npäätänsä.\n\n-- Ahaa, tekö se olette? -- sanoi tämä.\n\n-- Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen\nyksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen\nteitä ja olen tullut anomaan apuanne.\n\n-- Sen olen teille luvannut, monsieur, -- virkkoi lääkäri, -- ja\nuudistan lupaukseni.\n\nFilip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua.\nTohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.\n\n-- Miten voi sairas? -- kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja\npeläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.\n\n-- Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin\nsiveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi\nkovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.\n\nTohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa\ntuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.\n\n-- Sitten, -- sanoi hän, -- tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai\njuonen uhriksi?\n\n-- Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman\nväijymyksen uhriksi.\n\nLääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.\n\n-- Valitettavasti, -- virkkoi hän, -- elämme tässä suhteessa\nhirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo\nsaisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut\nihmisten lääkäreitä.\n\n-- Niin, -- sanoi Filip, -- tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä\nsuuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin...\n\nJa Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.\n\n-- Ah, -- lausui tohtori, -- te, monsieur, näytte olevan niitä,\njoiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.\n\n-- Niin, tohtori, -- vastasi Filip tyynesti, -- minä olen niitä.\n\n-- Kaksintaistelu, -- huokasi lääkäri; -- kaksintaistelu ei tuo\ntakaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos\nte saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin\nteitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni\nlausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.\n\nFilip laski kätensä lääkärin olalle.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- te erehdytte kovin minun suhteeni.\nMinulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä\nvakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia\nitselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo\nitseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle\nalttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen\npuolestaan.\n\n-- Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?\n\n-- Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt\nhänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa\nei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut,\njokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis\nnyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?\n\n-- Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt,\nsydämessänne ratkaissut?\n\n-- Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan\nkäsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur,\ntapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!\n\n-- Siinä tapauksessa, -- sanoi tohtori Louis, -- teette hänen\nrikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman.\nSillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen\nkeimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai\nhalun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja,\nkuitenkin voisi avioliitto...\n\nFilip kohotti päätänsä.\n\n-- Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa\nalkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin\njoku infantinna tai arkkiherttuatar?\n\n-- Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton,\nhalpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin,\nniin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- se on totta, Jumala on\nluonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta\nmuovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa,\nmonsieur, tappakaa.\n\nJa lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä\nrikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.\n\nFilip laski käsivartensa ristiin.\n\n-- Tohtori, kuunnelkaa minua, -- sanoi hän, -- tässä ei ole kysymys\nviettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän\nrohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte,\nmiehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme\nkasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen\nhyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista\nhorrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän,\npuhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes\nrohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen\nkuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti\nkuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori,\ntahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa\npalveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin\nne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on,\ntohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan\ntavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta\nhuolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja\nempimättä uskoin teille koko salaisuuteni.\n\n-- Sanotte, -- vastasi lääkäri miettivänä, -- että rikollinen on\npaennut?\n\n-- Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi.\nHän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.\n\n-- No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? -- kysyi lääkäri.\n\n-- Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja\nhaudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon\nkauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.\n\n-- Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.\n\n-- Kuulkaa minua, -- jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä,\n-- kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne,\non pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi,\nvaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te\npuhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä\nestää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa\nväkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen.\nSiis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.\n\n-- Ei, ei koskaan!\n\n-- Te teette sen, -- huudahti tohtori Louis kiivaasti, -- te teette\nsen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi,\nälkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia.\nSanoitte rikollisen olleen käsissänne?\n\n-- Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut\noven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä\nkasvoista kasvoihin.\n\n-- Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa.\nAh, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä!\nTunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki!\nTe jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja\nsyyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää\nhänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen... Tehkää silloin niinkuin\nhyväksi näette!\n\n-- Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?\n\n-- Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa,\nmurhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää\nmagneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa\nhänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko\nsitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette\nrakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette\nvoi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden\ntyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin\nravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella\nja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei,\nuskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.\n\n-- Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni\npuolesta kostaakseni?\n\n-- Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?\n\n-- Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista;\nmutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää\nrankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.\n\n-- Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne,\nmonsieur.\n\n-- Tässä.\n\n-- Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?\n\n-- Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme\npoistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä,\nilma, elämäntavat...\n\n-- Se on helppoa.\n\n-- Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien\nsisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin,\nkauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.\n\n-- Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista\nhuolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun,\nminkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä\nläheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka,\nsata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne\ntahtoisitte hänet saattaa.\n\n-- Oi, tohtori, uskotteko niin?\n\n-- Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä\nniinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta\nkivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään\nkatse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden\npohjalla.\n\n-- Ryhtykää siis työhön, tohtori.\n\n-- Heti tästä päivästä, monsieur.\n\n-- Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.\n\n-- Vielä tänä aamuna.\n\n-- Ja mitä muuhun tulee...?\n\n-- Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.\n\n-- Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!\n\n-- No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu,\ntäyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa\nhäntä, suojelkaa häntä.\n\n-- Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä,\nkunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään,\nkorjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.\n\n\n\n\n49.\n\nIsä ja poika.\n\n\nKun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja\nlevottomana.\n\n-- Ystäväni, -- virkkoi tyttö, -- olen poissaollessasi ajatellut\nkaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon\nuppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä\ntohtori Louis'n?\n\n-- Tulen hänen luotaan, Andrée.\n\n-- Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä\nsyytöksessä perää?\n\n-- Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.\n\nAndrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia\nsormiaan.\n\n-- Nimi, -- sanoi hän sitten, -- sen heittiön nimi, joka on minut\nsaattanut turmioon?\n\n-- Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.\n\n-- Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin\nparempaa tietoasi... Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa\nheikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin\nrukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista\nvastaan... Tuon miehen nimi, Filip!...\n\n-- Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.\n\nAndrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Oh, -- virkkoi hän, -- noinko vastaat minulle sinä, jolla on\nmiekka vyölläsi?\n\nFilip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa\nkiirehti lausumaan:\n\n-- Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä\nvainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden,\njonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala\nerityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.\n\n-- Paitsi yhdelle, Filip... Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa\nmeitä...! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille\nhäijysti ilkkuu.\n\nFilip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä\nvastannut mitään.\n\n-- Sen miehen, -- huudahti Andrée yhä vimmaisempana, -- minä ehkä\ntunnen... Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle;\nolen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni.\nLuulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen...\n\n-- Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen\nhänen syyttömyydestään... Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää\ntiedustele...\n\n-- Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?...\nNouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin...\nkuninkaaseen asti!\n\nFilip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään\nja vihassaan.\n\n-- Ei, -- sanoi hän, -- kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet\nnukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät,\nsinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.\n\n-- Nimitin siis myöskin syyllisen? -- sanoi tyttö leimuavin silmin.\n\n-- Ei, -- vastasi Filip, -- ei. Älä kysele enää; alistu minun\nlaillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle\nvielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta\nrangaistukselta. Mutta elä toivossa... Jumala on kai ken ylin\nohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka\nnimenä on kosto.\n\n-- Kosto! -- kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle\nsanalle antamaa kauheata korostusta.\n\n-- Lepää sillävälin, sisareni, -- sanoi Filip, -- kaikista huolista\nja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut.\nKunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!...\n\nJa hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän\näkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:\n\n-- Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua!\nHän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni\non nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme\nyhdessä... Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!\n\nSitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto\nsynkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten\nasennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa,\njonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.\n\n-- Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! -- virkkoi hän luoden\nläpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.\n\n-- Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? -- sanoi nuori mies,\nvarmana kohdaten hänen katseensa.\n\n-- No... onhan meillä isä... Miten hän on kohteleva tytärtään?\n\n-- Sanoin sinulle eilen, -- vastasi Filip kylmästi, -- että\nunohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli\nkarkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun,\nkaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan... Sanoakseni\ntotuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa\nrakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt\norpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden\nikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet\nisän suojaa?... Oh, -- lisäsi hän katkerasti hymyillen, -- sinä\ntiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan... Jos se,\njosta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: \"rakasta häntä!\" Minä\nvaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.\n\n-- Siis, veljeni... minun täytyy siis uskoa...?\n\n-- Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee\nvastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin\nvaillinaisesti käsittämänsä sanat: \"Pelkää Jumalaa!\" Ah niin,\nJumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!... \"Kunnioita\nisääsi...\" Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme\nantaa, on karkoittaa hänet muististasi.\n\n-- Se on totta, -- mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin\nnojatuoliin.\n\n-- Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki\ntavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona\nilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää...\nilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä...\nJärjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.\n\nAndrée nousi.\n\n-- Huonekalutkin? -- kysyi hän.\n\n-- Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.\n\nAndrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien\nsisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt;\nsenjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne\nisoimpaan matkakirstuun.\n\n-- Mikä tämä on? -- kysyi Filip.\n\n-- Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi\nminulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.\n\nFilip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.\n\n-- Jo näillä jalokivillä, -- sanoi Andrée, -- elämme kaikkialla\nkunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat\nsadantuhannen livren arvoiset.\n\nFilip sulki lippaan.\n\n-- Ne ovat todellakin hyvin kalliita, -- sanoi hän. Ottaen lippaan\nAndréen käsistä lisäsi hän sitten: -- Sisareni, sinulla on vielä\nmuitakin jalokivikoristeita luullakseni?\n\n-- Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin\nsomistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua...\nKello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut.\nMuotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne\nhänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.\n\n-- Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, -- virkkoi Filip,\n-- meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa\nkultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme\nkokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.\n\n-- Mutta... tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.\n\n-- Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat\nsinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni... ne\ntahraisivat käyttäjänsä otsan...\n\nAndréeta puistatti.\n\n-- Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen\ntakaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua\nsiitä mitään ottaa, vai kuinka?\n\n-- Niinkuin tahdot, veli, -- vastasi Andrée häpeästä värähtäen.\n\n-- Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la\ndauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin\nliikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.\n\n-- Ah niin, hyvin liikutetuksi, -- mutisi Andrée todellakin syvästi\nliikutettuna, -- tämä on suuri suru onnettomuudessani!\n\n-- Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä.\nTakaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä\nsaattanet olla velkaa.\n\n-- Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on\nkarannut... Ah, unohdin pikku Gilbertin.\n\nFilip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.\n\n-- Oletko velkaa Gilbertille? -- huudahti hän.\n\n-- Olen, -- virkkoi Andrée luontevasti, -- hän on kesän alusta asti\ntoimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus\nollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias\nnuorukainen... Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.\n\n-- Älä mene etsimään Gilbertiä, -- mutisi Filip.\n\n-- Miksen menisi?... Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa\nhänet tännekin.\n\n-- Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa... Minä kyllä\nmennessäni tapaan hänet puiston käytävillä... puhun hänelle... ja\nmaksan hänelle...\n\n-- No, sillä hyvä.\n\n-- Niin, hyvästi iltaan asti.\n\nFilip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä\npehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin,\nja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon\nedustalla Coq-Héronin varrella.\n\nFilip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen\nvälinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä\nVersaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien\nylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua\nikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.\n\nFilipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan\ntalon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti\nsadatellen.\n\nHän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.\n\nKun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle\ntoivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi\nhän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden\ntuntein.\n\nMutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea\nkalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen\nkysymystensä pulpahtavan lähteen.\n\n-- Sinä! -- sanoi hän vain. -- Mikä tuuli sinut tänne tuo?\n\n-- Sen saan kunnian teille selittää, isä, -- vastasi Filip.\n\n-- Jaha, onko asia vakavaa?\n\n-- On, varsin vakavaa, monsieur.\n\n\"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät\nihan levottomaksi...\" -- Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä\nuutisia?\n\n-- Ikäviä, -- sanoi Filip vakavasti.\n\nParooni horjui.\n\n-- Olemmeko yksinämme? -- kysyi Filip.\n\n-- Olemme.\n\n-- Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?\n\n-- Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.\n\n-- Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.\n\nParooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja\nseurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin,\nalikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.\n\nKun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta\nsäkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut\nhuoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:\n\n-- Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.\n\n-- Miten niin? -- kysäisi parooni kovin ihmeissään. -- Aiotko...\naiotko matkustaa pois!... Entä virkasi?\n\n-- Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat\nlupaukset ovat... onneksi jääneet täyttymättä.\n\n-- Tuota sanaa _onneksi_ en käsitä.\n\n-- Isä...\n\n-- Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt\nkomean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin\npitkälle.\n\n-- Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa\nmenestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko\ntämänlaatuisiin mietelmiin...\n\n-- Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!\n\n-- Minä pyydän sitä teiltä, -- vastasi Filip niin päättäväisesti että\nse merkitsi: \"Minä en tahdo!\"\n\nParooni rypisti kulmiaan.\n\n-- Ja sisaresi?... Unohtaako hänkin velvollisuutensa... jättääkö hän\ntoimensa dauphinen luona...?\n\n-- Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava\nmuille velvollisuuksille.\n\n-- Minkälaatuisille, jos suvaitset?\n\n-- Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.\n\n-- Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, -- jupisi hän, -- ovat\nhirveän ikäviä.\n\n-- Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?\n\n-- Ehdottomasti, -- vastasi parooni niin varmasti, että se\nkummastutti Filipiä.\n\n-- Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta\nhäpeää välttääkseen.\n\nParooni puhkesi nauramaan.\n\n-- Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää\nrykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun\nhovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen\npalannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha\naika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin,\nmies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä,\nkuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta\nkahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti\nsäilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.\n\n-- Niin, -- jatkoi parooni, -- mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa\nihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän\nupseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.\n\n-- Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset;\nmutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin...\n\n-- Tyhjiä lauseita... lauseita, jotka sopivat... filosofille!\n-- huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein\nmajesteetilliselta. -- Luulen, että olin sanoa pelkurille.\n\n-- Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, -- vastasi Filip kalpeana ja\nvavisten.\n\nParooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.\n\n-- Sanoin, -- jatkoi hän, -- eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin\nminulle tahdottaisiin uskotella... sanoin, että mikään häpeä iässä\nmaailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri\nniin... Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä,\nmiten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä\nsäkeellä:\n\n    \"Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin.\"\n\nSillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo\nvie, puhuu toista kieltä... Oh, kuvittelin siittäneeni miehen... No\nhyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu\nmiekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo\ntoiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin\nvastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin\nhyökkäykseen!\n\n-- Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen\nvelvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi\nen vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että\nhäväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa\nme nyt olemme, sisareni ja minä.\n\n-- Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan\nmiehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee\nvoitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava\npaikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä\ntakaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto,\nellei paheen tappiossa?\n\nJa Taverney alkoi jälleen nauraa.\n\n-- Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan... niinkö? Hän tuntee\nsiis itsensä heikoksi... Siis...\n\nFilip läheni äkkiä ja sanoi:\n\n-- Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on\nyllätetty, hän on joutunut ansaan.\n\n-- Ansaan?...\n\n-- Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken\ninnoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka\nniin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian\ntahraamiseksi.\n\n-- En käsitä...\n\n-- Kohta olette käsittävä... Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun\nneiti de Taverneyn kamariin...\n\nParooni kalpeni.\n\n-- Eräs heittiö, -- jatkoi Filip, -- on tahtonut, että Taverneyn\nnimi... minun... teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä... No,\nmissä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia\nole sen arvoinen?\n\n-- Filip...\n\n-- Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään\ntunnekaan... Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä... sen\nseuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän\nnimemme kunnian omalla tavallani.\n\n-- Mutta mistä sen tiedät? -- huudahti parooni, jonka alhainen\nkunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. --\nMistä merkistä sen näet...?\n\n-- Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa\nsisareni, teidän tyttärenne, parooni!\n\n-- Mutta silloinhan, Filip, -- huudahti vanhus ilosta säteilevin\nsilmin, -- perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin\nvoimme riemuita voitosta!\n\n-- Siis... olette todellakin se, joksi teitä luulin, -- sanoi Filip\näärimmäisen halveksivasti. -- Te olette itse kavaltanut itsenne ja\nolette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne\nensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.\n\n-- Hävytön!\n\n-- Riittää! -- vastasi Filip. -- Kavahtakaa kovin äänekkäällä\npuheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua.\nJos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.\n\nParooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan\nsalaman häikäisemänä.\n\n-- Tyttäreni, -- virkkoi hän hetkisen päästä, -- ei jätä minua\nvastoin tahtoani.\n\n-- Sisareni, -- vastasi Filip, -- ei enää koskaan ole teitä näkevä,\nisä.\n\n-- Itsekö hän niin sanoo?\n\n-- Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.\n\nParooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.\n\n-- Tapahtukoon niin! -- sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten\nhuudahti: -- Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani... toinen on\nnarri, toinen hupsu.\n\nFilip ei vastannut mitään.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- jatkoi Taverney; -- en tarvitse sinua enää; mene...\njos ripityksesi on luettu.\n\n-- Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur\n\n-- Sano pois.\n\n-- Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän\nlippaan...\n\n-- Sisarellesi, herraseni...\n\n-- Teille, monsieur... Sitäpaitsi ei se muuta asiaa... Sisareni ei\nkäytä sellaisia jalokiviä... Neiti de Taverney ei ole mikään portto;\nhän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai,\njos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon\ntehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.\n\nFilip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli\njalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.\n\n-- Ja mitä vielä? -- kysyi hän.\n\n-- Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette\npantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen\nJumala tietää...\n\n-- Se olisi parempaa, -- sanoi parooni hammasta purren.\n\n-- Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on\njälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan\njoko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa _hôtel_ käytettiin\nylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme.\nAsukaa te toisessa, me muutamme toiseen.\n\nParooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan\nhänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei\nFilip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.\n\n-- Valitsen mieluummin Taverneyn, -- vastasi parooni.\n\n-- Sitten me pidämme hotellin.\n\n-- Niinkuin tahdotte.\n\n-- Milloin matkustatte?\n\n-- Tänä iltana... ei, nyt heti. Filip kumarsi.\n\n-- Taverneyssä, -- sanoi parooni, -- voi elää kuninkaana\nkolmentuhannen livren vuosituloilla... Minusta tulee siis kahdesti\nkuningas.\n\nHän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen\njälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti\nhymyillen.\n\n-- Filip, -- sanoi hän, -- sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen\nfilosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä\nantamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig\ntai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea\ntuottava nimi.\n\nJa hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin\notsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:\n\n\"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!\"\n\n\n\n\n50.\n\nOmantunnon kysymys.\n\n\nKirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella\ntarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan _Yksinäisen vaeltajan\nmietteitä_ Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.\n\nVaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon\nErmenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua\nisoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään\nsanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan\nPlâtrière-kadun varrella.\n\nTeresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli\nvasu kainalossa menemässä ostoksille.\n\nKello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään\nRousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.\n\nRousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi\nTeresiaan kuin puoliheränneenä.\n\n-- Mitä vain tahdot, -- sanoi hän, -- kunhan ainakin tuot kirsikoita\nja kukkia.\n\n-- Koetetaan, -- virkkoi Teresia, -- ellei tule liian kalliiksi.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi Rousseau.\n\n-- Sillä, puhuakseni suoraan, -- jatkoi Teresia, -- en tiedä, ovatko\nteoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää\nmakseta yhtä hyvin kuin ennen.\n\n-- Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta\nnykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä\nvelkaa puolen niteen hinnan.\n\n-- Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.\n\n-- Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.\n\n-- Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi\nkaiken.\n\n-- Olen ainakin sanonut paljon; -- vastasi Rousseau hymyillen, --\nsillä sitä en sano kaikista ihmisistä.\n\n-- Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!\n\n-- Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.\n\n-- Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!\n\n-- Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? -- vastasi Rousseau enkelin\nkärsivällisyydellä. -- Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi\nmennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala\nrunsain käsin siroittelee kedoille.\n\nRousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä\nselailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.\n\nTeresia pudisti päätänsä.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi hän, -- minä menen tunniksi ulos; muista,\nettä panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi...\n\n-- Oh, en lähde, ulkosalle, -- sanoi Rousseau.\n\n-- Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä\njaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos\nken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos\nsoitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.\n\n-- Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.\n\nTapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja\nlaahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.\n\nMutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen\nyksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja,\njotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä\nnaapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.\n\nTuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut\nitsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen\nateriansa jälkeen.\n\nÄkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta\nuinailustansa.\n\n\"Mitä\", tuumi hän, \"joko hän palaa!... Olisinko kenties nukahtanut,\nvaikka luulin vain mietiskeleväni?\"\n\nHänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi\nselkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei\nvaivautunut nousemaan.\n\nOli hetkisen äänettömyys.\n\n-- Anteeksi, monsieur, -- lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä\nääni, joka sai filosofin hätkähtämään.\n\nRousseau kääntyi äkkiä.\n\n-- Gilbert! -- huudahti hän.\n\n-- Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija\noli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka\npörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen\nlaihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert\nsellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja\nsai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.\n\nGilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun;\nteeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle\nkatseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän\nsuden- tai ketunpään kuonopuolelle.\n\n-- Mitä asiaa sinulla täällä on? -- huudahti Rousseau innokkaasti,\nhän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen\nlähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.\n\n-- Monsieur, -- vastasi Gilbert, -- minun on nälkä.\n\nRousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui\nihmiskielen kauneimman sanan.\n\n-- Ja miten pääsit tänne sisälle? -- kysyi hän. -- Ovihan oli\nsuljettu.\n\n-- Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen\nolkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei\npidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai\npäästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin,\nnousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.\n\nRousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.\n\n-- Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, -- jatkoi\nGilbert; -- vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.\n\n-- Puhu, -- vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka\neivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.\n\n-- Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut\nsellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa,\ntappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa... Oh, älkää peljätkö,\nmestarini ja suojelijani, -- virkkoi Gilbert lempeällä äänellä;\n-- sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis\nsurmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin... Viikon ajan, siitä asti\nkun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla\nsyömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen\nvoimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu\nvarastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle\nliian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee...\nhm, sen tekemiseen...\n\n-- No mitä? -- kysäisi Rousseau.\n\n-- Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.\n\n-- Oletko hullu? -- huudahti Rousseau.\n\n-- En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja\ntänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi\nmuistunut jotakin.\n\n-- Mitä se oli?\n\n-- Teidän kirjoittamanne lause: \"Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta.\"\n\nRousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: \"Oletko kyllin\nitserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?\"\n\n-- Oh, minä käsitän, -- mutisi Gilbert.\n\n-- Sitä en usko, -- sanoi Rousseau.\n\n-- Te tarkoitatte: \"Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et\nmitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun\nkuolemasi mikään merkkitapaus?\"\n\n-- Siitä ei nyt ole kysymys, -- sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen\najatuksensa oli arvattu; -- mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?\n\n-- Niin, sen sanoin.\n\n-- No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä\non; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei\nhievahtanut.\n\n-- Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin\nhäijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut,\nvieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan.\nTyydy tähän vähään... Kas tässä.\n\nHän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita.\nGilbert pysähdytti hänen kätensä.\n\n-- Oi, -- virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, -- ei ole kysymys\nrahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin\nteille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että\nelämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani\nolisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki\nyhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa,\nonko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään\nkuolemaa halajavan ihmisen?\n\n-- Niitä on paljon, -- vastasi Rousseau.\n\n-- Onko isyys sellainen side? -- mutisi Gilbert. -- Katsokaa minuun\nvastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.\n\n-- On, -- sopersi Rousseau, -- on epäilemättä. Mutta miksi teet\nsellaisen kysymyksen?\n\n-- Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, -- sanoi Gilbert;\n-- punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen\nniin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta... mutta minulla on\nlapsi!\n\nRousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.\n\n-- Oh, älkää ivatko minua, monsieur, -- virkkoi Gilbert nöyrästi. --\nLuulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin\nsen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.\n\nRousseau katseli häntä mitään vastaamatta.\n\n-- Muutoin olisin jo kuollut, -- jatkoi Gilbert. -- Kahden vaiheilla\nollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi\nolen tullut.\n\n-- Mutta, -- kysyi Rousseau, -- miksi pitäisi minun antaa sinulle\nneuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?\n\n-- Monsieur, tätä virhettä...\n\nJa Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.\n\n-- No? -- kysyi filosofi.\n\n-- Tätä virhettä, -- jatkoi Gilbert, -- jotkut nimittävät rikokseksi.\n\n-- Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta.\nMinä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät\nsanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä\nkehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.\n\n-- Ei, monsieur, -- vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään.\n-- Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin\nharhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat\nkansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen\naateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten\ntekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan\nkylläkin on voinut tulla päästään pyörälle... Minä olen joutunut\nhukkaan.\n\n-- Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa\ntahto?\n\n-- Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen\nlukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä\ntein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja\nsiksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen\nvuorostaan, jahka aika on tullut.\n\n-- No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.\n\n-- En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka\nolen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä\ntukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla\nsanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole\nmurtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan\naivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis\nminulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän\naiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta\najatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen\nisäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa\nepätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen:\n\"Anteeksi!\" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa,\nsanoen: \"Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua\nparempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?\" Sanalla sanoen, hra\nRousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa\nkysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää\nlapsensa?\n\nGilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä\nitseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:\n\n-- Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?\n\n-- Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa,\njossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä\naineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden\nlasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin\nsiksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette\nole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.\n\n-- Onneton, -- sanoi Rousseau, -- sinä olet lukenut kirjani ja tulet\nnyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!\n\n-- Entä sitten? -- virkkoi Gilbert.\n\n-- Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin\nhäijy sydän.\n\n-- Hra Rousseau!\n\n-- Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti\ninhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin\nniinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut\nvastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja\nlausuessasi minulle: \"Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan\nminäkin sen tehdä!\" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut\nkirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi\nihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn\nelämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta\nja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa\nkuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin\nhän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän,\nmyydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa\nrahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun\nkustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä\ntiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren\nja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys\nei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö\nminulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä\nkuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet\nlukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien\npainosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista\nhuolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään,\nperineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana\nkykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta\nkestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni\niällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat\nonnenhetket.\n\n-- Tiedän tuon kaiken, monsieur, -- virkkoi Gilbert. -- Olen nähnyt\nteidät läheltä ja käsittänyt teidät.\n\n-- No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö\nelämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö\ntämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista,\nsinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa...\n\n-- Sovittaa! -- mutisi Gilbert.\n\n-- Etkö -- ole käsittänyt, -- jatkoi filosofi, -- että kun tämä\nkurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen,\nen myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni\nkuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole\nkäsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä\nsyyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut\nuhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni\nalituisilla tunnonvaivoilla.\n\n-- Ah, -- huudahti Gilbert, -- noin te minulle vastaatte! Noin\nte filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja\nsyöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme.\nHaa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen,\nteidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja\nlangetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!\n\n-- Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta.\nSillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet\nrikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti\nkuin minä olen itseni tuominnut?\n\n-- Vielä ankarammin, -- virkkoi Gilbert; -- sillä minun\nrangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään,\nannan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on\neräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka\nomatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta\nihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse\nuskonut.\n\n-- Pysähdy, onneton, -- sanoi Rousseau, -- pysähdy! Etkö ole\naikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi?\nTäytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit\nminulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?\n\n-- Niin sanoin, -- toisti Gilbert.\n\n-- Tiedätkö, -- mutisi Rousseau matalalla äänellä, -- mitä merkitsee\nlaahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat\nsyntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa,\nminkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään\näitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun\nhylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys\nloukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena\nvasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin\nkymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa\nhoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata\nvoimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka\nitse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii\nkostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä\nkirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen\nelävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse,\narvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa\nopeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka\npitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin,\nminulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa\npovessani: \"Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi!\nVoi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa\nkadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on\najanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä\nteosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka\nnälkä on pakoittanut rikoksen teille!\"\n\nNämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin\nnojatuoliinsa.\n\n-- Ja kuitenkaan, -- jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että\nse sävyltään muistutti rukousta, -- en ole suinkaan ollut niin\nrikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti\nosaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja\najattelin: \"Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee\nhänen unohtaa.\" No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet\nkuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut,\nsinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.\n\n-- Siis, -- kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, -- ette olisi\nkoskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden\nelatukseen?\n\n-- En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin\nvannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!\n\nJa Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.\n\n-- Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? -- kysyi\nGilbert.\n\n-- Riittää, riittäähän se, -- sanoi Rousseau.\n\n-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä\nminun on tehtävä.\n\n-- Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään\nlapsesi, -- sanoi Rousseau. -- Mutta puhuit rikoksesta. Sinua\netsitään, ajetaan ehkä takaa...\n\n-- Niin, monsieur.\n\n-- Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.\n\n-- Te olette mies, josta pidän, opettajani! -- huudahti Gilbert; --\nja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään\nmuuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän,\netten ole laiskuri.\n\n-- No, -- sanoi Rousseau levottomasti, -- kun asia näin on sovittu,\nnouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää\nkäy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä\nmitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.\n\n-- Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin\nansaitsen.\n\n-- Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? -- kysyi Rousseau, joka näkyi\ntahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.\n\n-- Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.\n\n-- Puhu.\n\n-- Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät\npettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni\nmielijohdetta.\n\n-- Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?\n\n-- Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa\nasuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?\n\n-- Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.\n\n-- Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Kreivi Josef Balsamo.\n\nRousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun\nvarrella.\n\n-- Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? -- kysyi hän.\n\n-- Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini,\nsiveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain\nluonnon lakia.\n\n-- Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? -- huudahti\nRousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.\n\n-- Olette ainakin valaissut minua.\n\n-- No, mitä aioit sanoa? -- Että rikoksellani ei ole ainoastaan\nhenkistä, vaan myöskin aineellinen syy.\n\n-- Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?\n\n-- Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä\nihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on\nkreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!\n\n-- Tiedän.\n\n-- Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.\n\n-- Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.\n\n-- Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.\n\n-- Pidä varasi, lapseni, -- huudahti Rousseau hilliten, -- hän on\nmahtava ja teräväpäinen mies.\n\n-- Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te\nolette opettanut minut itseäni hallitsemaan.\n\n-- Pian, pian tuonne ylös! -- kiirehti Rousseau. -- Kuulen kuistin\noven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne\nullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.\n\n-- Avain, jos suvaitsette?\n\n-- Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.\n\n-- Hyvästi, monsieur, hyvästi.\n\n-- Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.\n\n-- Kiitos!\n\nJa Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo\nullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan.\nVarustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei\nviivytellyt tuumansa toimeenpanossa.\n\nTuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka\nullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui\nportaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän\npaaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että\nkiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava\nvarjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.\n\nHän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea\nkuvailla.\n\nJuuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin\nprinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen\nalkemistinsa luo.\n\nKun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan\nkiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin\nkoira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.\n\nPrinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki\nkevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti\nkun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu.\nBalsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit\nolivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.\n\nNäillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa\nasennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli\nmykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.\n\n-- Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä\nkreivi, -- virkkoi rääsyinen nuorukainen.\n\n-- Kuka olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo mitä lempeimmin.\n\n-- Ettekö minua enää tunne? -- sanoi Gilbert.\n\n-- En, mutta saman tekevä, tulkaa, -- vastasi Balsamo\nanojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja\ntungettelevaisuudestaankaan välittämättä.\n\nJa astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän\nistuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:\n\n-- Kysyitte, enkö teitä tuntenut? -- Niin, kreivi.\n\n-- Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.\n\n-- Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä\niltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.\n\n-- Mitä te Taverneyssä teitte?\n\n-- Minä asuin siellä.\n\n-- Perheen palvelijanako?\n\n-- En, vaan vieraana.\n\n-- Te olette lähtenyt Taverneystä?\n\n-- Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.\n\n-- Ja menitte sitten?...\n\n-- Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen\nminä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi\nTrianonin puutarhaan.\n\n-- Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa\nteillä on minulle?\n\n-- Sen tahdon sanoa.\n\nJa hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei\npuuttunut lujuutta.\n\n-- Muistatteko, -- jatkoi hän, -- että saavuitte Trianoniin yöllä\nsuuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?\n\nBalsamon vakava muoto synkistyi.\n\n-- Kyllä sen muistan, -- virkkoi hän. -- Näittekö minut ehkä?\n\n-- Näin.\n\n-- Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? -- sanoi\nBalsamo uhkaavasti.\n\n-- En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin\nteille.\n\n-- Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.\n\n-- Niin olen, kreivi.\n\nBalsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka\nnimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija,\nhämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.\n\nGilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta;\ntoinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin\nkäsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti\nsivulla.\n\n-- Näen esiintymistavastanne, -- sanoi Balsamo, -- mitä varten tänne\ntulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan\nkauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet\nsanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta,\ntästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua\nolisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.\n\nGilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.\n\n-- Te olette kuitenkin väärässä, -- jatkoi Balsamo; -- sillä vaikka\notaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua\nsyytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin\nkohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että\ntyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken\ntuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin\ntehnyt halpamaisen työn.\n\nGilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä\nvastannut mitään.\n\n-- Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, -- puhui Balsamo\nedelleen, -- jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin\nkatuja.\n\n-- Oh, se on minulle aivan samantekevää, -- virkkoi Gilbert.\n\n-- Mitä, samantekevääkö?\n\n-- Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei\nkukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet\nhäntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo\nkahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa\nhuulillani edes hänen pukunsa lievettä.\n\n-- Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti\nmaksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla\nväijynnällä.\n\n-- Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle\nvalmistettiin tilaisuus rikokseen.\n\n-- Kuka sen valmisti?\n\n-- Te.\n\nBalsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.\n\n-- Minä? -- huudahti hän.\n\n-- Niin, monsieur, juuri te, -- toisti Gilbert. -- Te nukutitte neiti\nAndréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte\nhänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin\notin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen\nrintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut\neläväksi!... Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni.\nOlenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä\nteiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.\n\nBalsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.\n\n-- Olet oikeassa, lapseni, -- virkkoi hän, -- minä olen syypää\nrikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.\n\n-- Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette\nniin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut\nnuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.\n\n-- Se on totta, -- vastasi Balsamo, -- ja viisaasti sinä puhut.\nJo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento,\nja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja\nturmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin\nolen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään\nsyy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.\n\n-- Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä\nrikoksen että onnettomuuden.\n\n-- Sinä siis rakastat tuota tyttöä?\n\n-- Oi, rakastan.\n\n-- On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?\n\n-- Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään\nrakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut\nvihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella\njalkojansa.\n\n-- Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, -- sanoi Balsamo\nmiettien.\n\n-- Niin on.\n\n-- Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni\naateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä\ntapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?\n\n-- Hän tappaisi minut, -- vastasi Gilbert kylmäverisesti. -- Mutta\nkoska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua\nsiihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.\n\nBalsamo mietti.\n\n-- Sinä olet älykäs mies, -- virkkoi hän, -- voisipa sinua nimittää\nkunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon\nminulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä,\npoikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle,\nkuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle\nsuostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle\nkauniin morsiuslahjan.\n\n-- En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.\n\n-- Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen\nécu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja\nrikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.\n\n-- Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.\n\n-- No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston\nmaksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.\n\nNämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski\nkolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän\nojensi Gilbertille.\n\n-- Onko tämä rahaa? -- kysyi nuori mies\n\n-- Lue.\n\nGilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi\nBalsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.\n\n-- Onko se mahdollista! -- huudahti hän. -- Mutta ei, sellainen\njalomielisyys olisi liian ylevää.\n\n-- Sinä olet epäluuloinen, -- virkkoi Balsamo, -- ja oikeassa\noletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis\nnämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.\n\n-- Monsieur, -- sanoi Gilbert, -- jos tuollainen summa annettaisiin\nminulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.\n\nBalsamo otti kynän ja kirjoitti:\n\n    'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän\n    allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn\n    kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen\n    ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.\n\n                                              Josef Balsamo.'\n\n-- Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.\n\nGilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- jos saan kiittää teitä sellaisesta\nonnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.\n\n-- On vain yksi Jumala, jota on palveltava, -- vastasi Balsamo\nvakavasti, -- ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.\n\n-- Vielä yksi suosio, monsieur!\n\n-- Mikä?\n\n-- Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?\n\n-- Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on\nkolmesataatuhatta livreä kädessäsi?\n\n-- Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä\nalkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.\n\n-- Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?\n\n-- Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.\n\n-- Kas tässä, ystäväni, -- virkkoi Balsamo.\n\nJa hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän\nnyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja\nmurheellisena huoneisiinsa.\n\n\n\n\n51.\n\nGilbertin suunnitelmat.\n\n\nGilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus,\njoka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet\nei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen\nyläpuolelle.\n\nRue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten\nympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti\ntaskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään.\nHirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien\nkihoamaan hänen otsalleen.\n\n\"Saa nähdä\", tuumi hän katsellen seteleitä, \"eikö tuo mies vaan ole\nminua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän\nlähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii\nminulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin\ntehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään\nteurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä\npaljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät\noopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa.\"\n\nJa hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren\nmaksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen\nhänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen,\nkuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.\n\nKauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen\nsitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin\nvaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään\nrahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.\n\nMaksuosoitus oli siis oikea.\n\nRiemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa\nvalloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan\nolevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi\nvaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli,\nhän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle\nantamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran,\njonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita\nsilkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno\npalttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun,\njossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan\nkuvastimesta.\n\nJättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa\nsuorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan\ntaskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä\nneljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään\nsiistiksi, jopa kauniiksikin.\n\nKun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin\nlähellä Ludvig XV:n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka\nhän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.\n\nConférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.\n\nSitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien\ntarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää,\nettä niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta\nvasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he\nsanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla\nnuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?\n\nMutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin\noli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta\nkuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä\nvapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.\n\nAinoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua\nsuoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin\nkuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.\n\nPuolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen\nmatkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään\nväsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.\n\nKaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt\nesittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:\n\nHän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan\nparoonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti,\nettä tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin\nalkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa\ntunteellisen puheen pitäjään.\n\nKun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, ja\nGilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossa\nAndrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kun\ntämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.\n\nNäitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään\nluonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen\naikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä\nrehellisempiä sydäntä kuin luulisi.\n\nKun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui,\nsydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän\nalistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka\nhänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin\nlepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen\nrakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin,\njotka hän kullallaan vaimentaisi.\n\nNiin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi\nvaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen\npanssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen;\nvain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous\nvoisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista\nkeinoista.\n\nHän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin,\njoka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen\nvielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.\n\nHänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän\nteki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista\nrengeistä.\n\n-- Parooni ei ole Trianonissa, -- vastasi tämä. Gilbert epäröitsi\nhetkisen.\n\n-- Entä hra Filip? -- kysyi hän.\n\n-- Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.\n\n-- Matkustanut! -- huudahti Gilbert peljästyneenä.\n\n-- Niin.\n\n-- Onko neiti Andrée siis matkustanut?\n\n-- Viisi päivää sitten.\n\n-- Pariisiinko?\n\nPalvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: \"Siitä en tiedä mitään.\"\n\n-- Mitä, ettekö tiedä mitään? -- huudahti Gilbert. -- Onko neiti\nAndrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei\ntoki ole matkustanut ilman syytä.\n\n-- Kah, sellaista hupsuttelua! -- vastasi mies Gilbertin\nkastanjanruskeasta puvusta huolimatta. -- Eipä hän tietenkään ole\nmatkustanut ilman syytä.\n\n-- Ja mistä syystä hän matkusti?\n\n-- Saadakseen ilmanvaihdosta.\n\n-- Saadakseen ilmanvaihdosta? -- toisti Gilbert.\n\n-- Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja\nlääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.\n\nOli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken,\nmitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei\nkuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle\nja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret,\npatjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat\ntapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.\n\nGilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa,\nmihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen\ntuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen\nasti. Asunto oli aivan autio.\n\nSilloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä\nseiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.\n\nSitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui\nportaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa\nhän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon\nja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.\n\n\"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!\" voihki hän. \"Jumala ei salli\nminun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin,\nepätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä\ntavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa... Missä hän oikeastaan\non?... Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen\nvaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh,\nminä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun\npuolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen.\"\n\nMutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät.\nGilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän\nhurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan\nPariisia kohti.\n\nTällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.\n\n\"Parooni\", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, \"ei liene lähtenyt\nPariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut.\nHän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä\ntahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa\nminut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin,\njos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan.\"\n\nTämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon\nlähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin\nviileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille.\nSilloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen\nvalon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän\nneljäkolmattatuntiseksi.\n\nTekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan\npienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään\nepäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä\nkiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.\n\nTämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti\nhänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen\nruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert\nkääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja\nnousi portaita ylös.\n\nNenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston\nmaksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.\n\nGilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt\nSeineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli\nkaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska\nsuloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään,\nkoska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja,\nGilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi,\nlähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän\nvalkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli\njälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi\nkadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein\ntainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja\nilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.\n\n\n\n\n52.\n\nGilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin\nennakkoluulon voittaminen.\n\n\nSamassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni,\nhänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.\n\nNyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään\neroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut,\nrakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi\nryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.\n\nHän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina\noli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen\npuhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä\ntoukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut\nvesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän\npuutarhan autuaalliselle maapohjalle.\n\nSiihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan\ntaloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä\nvaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli\ntuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli\nkuullut tytön äänen.\n\n\"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin\npolvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia\nrakkaita jälkiä.\"\n\nTämän sanan \"lemmittyni\", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi\nsen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon\ntunteella.\n\nHän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen\nkohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.\n\nSitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:\n\n\"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita\nvuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!\"\n\nGilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen\nperin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki\npimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse,\njonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti\nasettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti,\naamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.\n\nAlas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa\nensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa\nkengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole\noli päästänyt hra de Beausiren sisälle.\n\nVihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan\nsälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi\nvarmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen\nrakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.\n\nÄkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea\nmelu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.\n\nGilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen\npäänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa\nniin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen\ntuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden\nja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean\nsoihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli,\nettä hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja\nettä oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja\nylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.\n\nJa kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert\nnäki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri\nsillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden\nvälitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti\nja putosi polvilleen.\n\nSe mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa\nollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa,\njonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen\nsilmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.\n\nNuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi\nkuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä\nkaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:\n\n-- Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?\n\n-- Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! -- mutisi Gilbert, kasvot\nnöyrästi käännettyinä maata kohti.\n\n-- Gilbert, Gilbert täällä! -- huudahti Andrée kummastuneena, mutta\nilman pelkoa tai vihaa. -- Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä\nhaette, ystäväni?\n\n-- Oi, -- sanoi hän liikutetulla äänellä, -- älkää musertako minua,\nmademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.\n\nAndrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä\nnöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:\n\n-- Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette\ntänne tullut.\n\n-- Oi, mademoiselle, -- huudahti Gilbert, -- minä en nouse ennenkuin\nolette antanut minulle anteeksi!\n\n-- Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi\nantaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, --\njatkoi hän, -- koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen\nhelppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? -- Avaimen?\n\n-- Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen\npoissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä\nsiinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.\n\n-- Veljenne, hra Filip? -- änkytti Gilbert. -- Ei, ei, hän ei ole\nminua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne,\nmademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt\nRanskasta? Oi onni, odottamaton onni!\n\nGilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin\nkäsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.\n\nAndrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.\n\n-- Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, -- sanoi hän, -- ja johan\nte revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti,\npyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.\n\nGilbert nousi.\n\n-- Kah, te olette vihainen, -- virkkoi hän; -- mutta minä en saa\nvalittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun\nei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille\nvoin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan\ntyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki...\nPelkkä sattuma... En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle\nanteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin\noli hävinnyt.\n\nAndrée liikahti.\n\n-- Isäni puoleen, -- sanoi hän, -- ja miksi isäni puoleen? Gilbert\nerehtyi tästä vastauksesta.\n\n-- Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, -- virkkoi hän; -- ja\nkuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja\nminun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.\n\n-- Korjatuksi! Mitä se merkitsee? -- kysyi Andrée. -- Ja mitä on\nkorjattava, sanokaa.\n\nGilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.\n\n-- Oi, älkää suuttuko, -- sanoi hän. -- Tosin menettelen tässä\nperin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen\nperin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta\nonnettomuus on jo tapahtunut.\n\nAndrée liikahti kärsimättömästi.\n\n-- Rikos, jos niin tahdotte, -- jatkoi Gilbert; -- niin, rikos,\nsillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta\nvälttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun\nsydäntäni...\n\n-- Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!...\nTe olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.\n\n-- Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin\nkatuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita\ntunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille\nsanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä.\nTahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi,\ntahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki\nmenneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle...\n\nGilbert epäröitsi.\n\n-- Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen\nyhtymisen.\n\nAndrée peräytyi askeleen.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi Gilbert, -- minä en ole mielipuoli. Älkää\nyrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa\narmollinen, säälikää... suostukaa tulemaan vaimokseni.\n\n-- Vaimoksenne? -- huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi\njärkensä.\n\n-- Oi, -- jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, -- oi, sanokaa,\nettä annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni\non teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle\nanteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti\nrikokseni.\n\n-- Lurjus! -- huudahti Andrée hurjassa vimmassa. -- Se olit siis\nsinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\nJa Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään\nikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.\n\nMykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin\nja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa\nsekä kauhua että kummastusta.\n\n-- Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! --\nhuudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. -- Täytyikö minun nähdä\nnimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän\nhäpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?\n\n\"Hän ei sitä tiennyt!\" mutisi Gilbert menehtyneenä.\n\n-- Apuun, apuun! -- huusi Andrée, palaten huoneeseensa. -- Filip,\nFilip, tänne, Filip!\n\nGilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi\nsilmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan\niskuista, tai asetta puolustautuakseen.\n\nMutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään\nhuoneustossa.\n\n-- Yksinäni, voi, yksinäni! -- huudahti nuori tyttö\nkouristuksentapaisella raivolla. -- Ulos täältä, kurja mies! Älä\nkiusaa Jumalan vihaa!\n\nGilbert kohotti hiljaa päänsä.\n\n-- Teidän vihanne, -- mutisi hän, -- on minulle kaikkein peloittavin\nviha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän\npani kätensä rukoilevasti ristiin.\n\n-- Murhaaja, murhaaja, murhaaja! -- kirkui nuori tyttö.\n\n-- Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? -- huudahti Gilbert. --\nKuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.\n\n-- Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä\nsinulla on sanottavaa? Puhu.\n\n-- Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen\nsilmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan\nsydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.\n\n-- Oh, -- huudahti Andrée, -- tämä on siis sanan sisältö, joka minua\nkauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!... luullakseni\nlausuitte sen sanan?\n\n-- Arvoisa neiti! -- änkytti Gilbert.\n\n-- Avioliitto, -- jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. --\nOh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä\nhalveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että\nminä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin\nsen viskaan teille vasten silmiä.\n\nGilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen\nsilmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin\nkaksi helmiäisrihmaa.\n\n-- Mademoiselle, -- sanoi hän väristen, -- en ole niin vähäpätöinen,\netten voisi korjata kunnianne menetystä.\n\nAndrée suoristausi.\n\n-- Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, -- sanoi hän\nylpeästi, -- koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa\nlienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla\nhäpäisisin itseni!\n\n-- Minä en uskonut, -- vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla\näänellä, -- että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta\nmaailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.\n\n-- Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen\nasiaan puuttua, monsieur! -- vastasi Andrée säihkyvin silmin.\n\n-- Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, -- tivasi Gilbert, joka alkoi\nnousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. -- Minä puutun\nsiihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein\ntapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa\nomalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka\nitse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet.\nEttä te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe\nsydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette\ntunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia\nlapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä\npuolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa;\ntein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne,\ntein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän\nsuinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin\nkohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta\nlastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä,\njotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on\nantanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat\nminun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa\nhengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen.\nKaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta\nlivreä.\n\nJa hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.\n\n-- Monsieur, -- virkkoi tämä, -- te erehdytte suuresti; teillä ei ole\nlasta.\n\n-- Minullako!\n\n-- Mistä lapsesta siis puhutte? -- kysyi Andrée.\n\n-- No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden\nhenkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että\nolette raskaana, ja että minä, minä onneton!...\n\n-- Ah, te kuulitte sen? -- huudahti Andrée. -- No, sitä parempi, sitä\nparempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette\nraukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut\nnukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi,\nse on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette\nkyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!\n\nJa tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos\nhuoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman\nGilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.\n\nSilloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen\nsuojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta\ntämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse\nhäneen enää katsahtamattakaan.\n\nTuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen\njälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä\nkiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja\nmenneisyyden välille.\n\n\n\n\n53.\n\nPäätös.\n\n\nMiten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta\nmenehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että\nhänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä\nyritä lukijalle selittää.\n\nPäivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle\nilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja\ntodistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta\nhän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta,\njotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen\noli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää.\nKun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä\nlukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja\ntyperiä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää\nkirjoittamatta.\n\nGilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman\nvastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä,\njoka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa\nensimäisessä purkauksessa.\n\n\"Mutta\", tuumi hän, \"mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra\nFilip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään:\n'En tunne teitä...!' Hyvä\", lisäsi hän itsekseen, \"mikään ei enää\nkiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen\nmeitä yhdistäneet siteet\".\n\nHän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena\nmuistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia;\nhän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti\nmielettömästi.\n\nKun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti\nullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive\nrinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse\nrakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.\n\nMutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti\nhänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän\ntytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle\nantamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:\n\n\"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää\nhengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa.\nHän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen\nedessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai\nystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi,\nkun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on\nkunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän,\nsen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon\nunhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee\nkantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa,\noletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua\nastumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta\npaviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja\nheikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla.\nKuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi\ntyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston\nvälillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen\nnyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja\nylevyydessä voittaa heidät.\"\n\nKalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan,\nhän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen\nvähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet\nkasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti.\nVihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.\n\nMutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.\n\n\"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!\" sanoi hän. \"Puhuin\nluullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?...\nSurmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä\nvoidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä\njulkisesti? Uh, se olisi halpamaista!... Onko tuon ihmisen sielussa\nainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi\nyhtä tuskallisesti kuin tikarin isku... Hänet on nöyryytettävä...\nniin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä...\nhm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?... Minulla ei ole mitään,\nen ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä\nläsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä\nuhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että\ntunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut\nsurmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista\nniinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää\nminua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta\nvasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino\nkelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa,\njoka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa... Yksinäni,\nyksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä,\npelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella\nteen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat... Mitä Andrée tahtoo?\nMitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun\nturmiokseni?... Tuumikaamme.\"\n\nSeisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse\ntuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.\n\n\"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta\", sanoi hän, \"minä inhoan.\nTäytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?... Hävittääkö?\nOh, ei suinkaan!... Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua\npahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään\ntulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä\nsyy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo\nsekä sydämeni että käsivarteni... Ah, mutta olla häntä enää\nnäkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!... Väistää muutaman\naskeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä\nkauneudessaan pitää lastansa kädestä... lastansa, jolle jään ijäti\ntuntemattomaksi... Maa ja taivaat!\"\n\nJa Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla\nkiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi\ntaivasta kohti.\n\n\"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa\ntuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä.\nHänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii\nkammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei\nrakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän,\ntätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä\nlasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään\nkuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!\"\n\nGilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.\n\n\"Tapahtukoon niin!\" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa\nkohti. \"Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen,\nomantunnonvaivoihin, rakkauteen... Minä vuorostani tuomitsen sinut\nhedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon,\nkostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen\npaennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi\nsen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun\nsieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi... Niin,\nniin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, -- ei sinun lastasi,\nkuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin\npuolelta jalosukuisen lapsen... Lapseni... lapseni!...\"\n\nJa vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.\n\n\"Kah\", sanoi hän, \"nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta\ntai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys\noikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse\nkieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava\nkaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.\n\n\"Minä valvon, Andrée!\" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa.\n\"Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä\nväijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani\nsinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani\nsiihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée;\nosa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!\"\n\nSitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien\npaviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti\njonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.\n\nSenjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli\ntyöskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.\n\nGilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli.\nEpäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli\nedestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli\nkenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties\naikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.\n\nTämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään\nolisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!\n\nMutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin\nkautta... Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet\nvastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen\nkammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja\nruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan,\nettä veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.\n\nFilip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot.\nTässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle\nväärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka,\nettä lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet\ntoisenlaisiin.\n\nTämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten\naikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.\n\n\"Ihmis-parat\", mutisi hän, \"he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat\nlukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin\nylitse... Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi!\nNiin, ylpeä Andrée\", lisäsi hän, \"oviesi lukoista huolimatta voisin\ntunkeutua luoksesi, jos tahtoisin... Mutta vihdoinkin olen minä\nvuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua... ja ellei\npäähänpisto...\"\n\nHän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.\n\n\"Mutta ei\", jatkoi hän katkerasti, \"on arvokkaampaa, etten sinusta\nenää välitä... Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on\nminulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!\"\n\nHän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui\nportaita alas mennäkseen Balsamon luo.\n\n\n\n\n54.\n\nJoulukuun 15. päivänä.\n\n\nGilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen\nBalsamon puheille.\n\nKreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa\nnukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli\nGilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.\n\nOn luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa\nGilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut\nsanoa nimeään tai edes avata suutaan.\n\nNuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan\nja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- siinä on poika, joka pian menee naimisiin!\n\nGilbert ei vastannut mitään.\n\n-- Se on hyvä, -- sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, -- sinä\nolet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista!\nTulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert,\nvastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia\nihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.\n\nBalsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin\nsyvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla\nkertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.\n\n-- Ei, -- vastasi tämä, -- te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan\nmene naimisiin.\n\n-- No, -- sanoi kreivi, -- mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle\ntapahtunut?\n\n-- Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, -- vastasi\nGilbert.\n\nKreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.\n\n-- Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.\n\n-- En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.\n\n-- Kuka sinut ajoi pois?\n\n-- Tytär.\n\n-- Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?\n\n-- Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.\n\n-- Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?\n\n-- Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja\nkatsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.\n\n-- Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, -- sanoi hän. --\nIkämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat\nkernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet\nvoi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet\ntehnyt?\n\n-- Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta;\ntahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden\nunelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani\nsiihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.\n\n-- Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin\nsotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti\noikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.\n\n-- Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée\nnimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.\n\n-- No, mutta hänen lapsensa?\n\n-- Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten minä poistuin.\n\n-- Ah!\n\nGilbert kohotti päätänsä.\n\n-- Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? -- kysyi hän.\n\n-- Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.\n\n-- Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.\n\n-- Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?\n\n-- Ei, monsieur, se on päätökseni.\n\n-- Mutta... olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi...\nrahasi?\n\n-- Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat\nolivat teidän, ja ne tuon takaisin.\n\nJa Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä\nmaksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle\nBalsamon eteen.\n\nKreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot\neivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.\n\n\"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne... hänellä on älyä ja\npäättäväisyyttä; hän on mies\", ajatteli hän.\n\n-- Nyt, kreivi, -- sanoi Gilbert, -- on minun tehtävä tili teiltä\nsaamistani kahdesta louisdorista.\n\n-- Älä liioittele mitään, -- vastasi Balsamo; -- on kaunista tuoda\ntakaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin\nneljäkymmentäkahdeksan livreä.\n\n-- En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain\nsanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti\nkäsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.\n\n-- Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?\n\n-- Minä pyydän.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.\n\n-- Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?\n\n-- Ylevällä tavalla, mielestäni.\n\n-- Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?\n\n-- Niin.\n\n-- Paljonko tarvitset?\n\n-- Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä\n\n-- Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? -- virkkoi Balsamo,\nuskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.\n\n-- Minä en koske häneen.\n\n-- Etkä hänen veljeensäkään?\n\n-- En häneenkään, enkä myöskään isään.\n\n-- Sinä et aio parjata häntä?\n\n-- Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.\n\n-- Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen\ntikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot\nuhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet\nherjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.\n\n-- Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte,\nettä tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti\npäästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.\n\nBalsamo huudahti kummastuksesta.\n\n-- Nuoriherra Gilbert, -- virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa\noli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää\nkuin iloakaan, -- te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa\nepäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta\nlivreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä\nlaivamatkanne maksuksi.\n\n-- En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.\n\n-- Ja ne syyt ovat?\n\n-- Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään;\nsillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni.\nPyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te\nminulle helpoititte...\n\n-- Ah, sinä olet hyvämuistinen! -- sanoi Balsamo puristaen huuliaan.\n\n-- Siksi että olen oikeassa... Minä pyydän rahoja korjatakseni\nhairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou\nnäistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni.\nNiillä on oma päämääränsä.\n\n-- Lapsesi, minä käsitän...\n\n-- Niin, lapseni, monsieur, -- vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä\ntahdon elää!\n\n-- Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta\ntahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään\nmaailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava\npitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät\nkoettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit\nkaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin\nhienotuntoisuus.\n\n-- Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy\nminun piileksiä... Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa\nmaksaakseni hänelle matkani -- sillä niinhän se kai tapahtuu, --\nmenemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.\n\n-- Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?\n\n-- Minä tiedän, että sen voitte.\n\n-- Kuka sen sinulle on sanonut?\n\n-- Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja\nkäytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto\nluonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan,\nettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.\n\n-- Gilbert, -- virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta\nmiestä kohti, -- sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet\nkokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen,\njärkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta\nmahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma\nturvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä\nEuroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.\n\n-- Muutaman kuukauden päästä, -- sanoi hän, -- en kieltäydy; mutta\ntänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne\non loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä\nkieltäydyn.\n\n-- Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden\narvoinen.\n\n-- Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän\nkuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku\nherää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus\ntäytettävänä.\n\n-- Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, -- vastasi Balsamo\nepäröimättä.\n\nGilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen\nhyväntekijäänsä virkkoi:\n\n-- Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!\n\n-- Oh, enemmänkin toivoakseni, -- vastasi Balsamo; -- sillä minä en\nedes pyydä, että minua muistetaan.\n\n-- Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun\nolen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta\nlivreä.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee\nmaksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.\n\n-- Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen\nsitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka\nolette minulle velkaa.\n\n-- Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.\n\n-- Se ilahduttaa minua, -- sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. --\nOlet siis käytettävänäni, jos tahdon?\n\n-- Olen.\n\n-- Mitä osaat tehdä?\n\nEn mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan\n\n-- Se on totta.\n\n-- Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla\nvoin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.\n\n-- Kas niin, nyt palvelijani karkaa!\n\n-- Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.\n\n-- Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin\npitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!\n\n-- Tässä.\n\nBalsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka\noli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai\noikeammin omituisella salamerkillä varustettu:\n\n    'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. _Adonis_.'\n\n-- Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?\n\n-- Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi\nhyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka\nnimenä ei ole Ranska.\n\n-- Hyvä!... Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän\ntienoilla?\n\nGilbert laski sormillaan ja mietti.\n\n-- Aivan oikein, -- sanoi hän.\n\nBalsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan\nkaksi riviä:\n\n    'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.\n\n                                _Josef Balsamo_.'\n\nMutta tämä paperi on vaarallinen, -- huomautti Gilbert, -- ja minä,\njoka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.\n\n-- Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, -- sanoi kreivi. --\nAdonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen\nensimäinen.\n\n-- Suokaa anteeksi, kreivi, -- virkkoi Gilbert kumartaen; -- minä\nolen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle,\nmutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis\nanteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.\n\n-- Mene, ystäväni.\n\n-- Hyvästi, paras kreivi!\n\n-- Hyvästi näkemiin, -- vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.\n\n\n\n\n55.\n\nJäähyväis-audienssi.\n\n\nMarraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen,\nFilip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin\npäivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä\nsammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku\nliikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä\nrihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa,\nvihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin\nvierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä\npuuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys,\njota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta\nkohtaan.\n\nFilip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä\nhän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.\n\nKellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä\npeitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot\npallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.\n\nNuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna\nleveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä\noli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa\nilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua\ntukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.\n\nSiksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen\ntukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän\nkatseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla\najotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.\n\nKauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja\nränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista\ntiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden\nsekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan\nTyrhenan-meren aallokoissa.\n\nFilipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin\ntarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.\n\n-- Toimittakaa niin, -- sanoi Filip, -- että täsmälleen kello\nyhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.\n\nKello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona\naamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa.\nValppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli\ntapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän\nvaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn,\nhän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan\ntyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan\nylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa\nväärin.\n\nFilip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi\nnoudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai\nehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei\nkoskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä,\noli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan\npäiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa\nasussa.\n\nFilip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat\npatriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta\nlähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.\n\nFilip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin\nlumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset\nunelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein\nsydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja\nhäpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan\nvarustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin\nedustalla.\n\nNoin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa\narkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli\npuettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä\nmuistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja\nveistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa\nvasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin\nkorvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat\nkaiken surun haavoitetusta sydämestä.\n\nUseitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin\nkuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin\nportille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan.\nSijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa\npalasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun\nystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen\nsuosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän\nyksityisasioistansakin.\n\nSen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.\n\nFilip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien\nkääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän\npunastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta\nja kärsivälliseltä.\n\nHovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua\nesille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen\nenää ottaisi ketään vastaan.\n\nFilip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä\nsilmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo\nsatakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman\nhetken kunnioittavalle kumarrukselleen.\n\nDauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:\n\n-- Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki\npääsykortista.\n\n-- Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, -- vastasi hän.\n\n-- Se on totta, -- virkkoi prinsessa.\n\nJa hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.\n\nFilip odotti kumartuneena.\n\n-- Hyvää huomenta, hra de Taverney, -- virkkoi Marie-Antoinette. --\nKuinka voi neiti Andrée?\n\n-- Varsin huonosti, madame, -- vastasi nuori mies; -- mutta sisareni\ntulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne armossa hänelle suo.\n\nDauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä\nFilipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa\nporvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka\nensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.\n\n-- Hra Mique, -- virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, -- olemme\nsiis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on\njo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt\nteitä kylmässä.\n\nTämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.\n\nDauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä\nseisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip\nluuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen\nsydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:\n\n-- Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?\n\n-- Ellei sairas, madame, -- kiirehti Filip vastaamaan, -- niin\nainakin riutuva.\n\n-- Riutuva! -- huudahti dauphine osaaottavasti; -- ja hänellä kun oli\nniin oivallinen terveys!\n\nFilip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan\nsilmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä\nolisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän\nvirkkoi:\n\n-- Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.\n\nHän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.\n\n-- Mitä, ettekö te seuraakaan minua? -- sanoi Marie-Antoinette\nkääntyen.\n\nKahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.\n\n-- Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen\nterveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?\n\n-- Ah, -- virkkoi Filip, -- teidän korkeutenne lausui juuri sanan...\nteidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan... mutta\nnyt...\n\n-- Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur... Kuitenkin tuntuu\nminusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää\npalvelukseni.\n\n-- Välttämättömyys, madame! -- sanoi Filip aivan hiljaa.\n\n-- Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana... Selittäkää se minulle,\nmonsieur.\n\nFilip ei vastannut.\n\n-- Tohtori Louis, -- jatkoi dauphine, -- kertoi minulle, että\nVersaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle,\nja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi... Siinä kaikki, mitä\nminulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani\nvain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta;\nminun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti\nsuurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!\n\n-- Vilpittömiä kyyneleitä, madame, -- virkkoi Filip rajusti sykkivin\nsydämen, -- kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.\n\n-- Luulen huomanneeni, -- jatkoi prinsessa, -- että isänne oli\npakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö\nvarmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne...\n\n-- Madame, -- ehätti Filip, -- sisareni kaipaa ainoastaan teidän\nkorkeuttanne.\n\n-- Ja hän kärsii... Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa\nparantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!\n\n-- En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne\nkärsivällisyyttä, -- sanoi Filip. -- Sisareni sairaus johtuu syvästä\nsurusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de\nTaverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne\nja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen\npuhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli\nanoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen\ntoteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.\n\n-- Hän siis tahtoo mennä luostariin?\n\n-- Niin, madame.\n\n-- Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?\n\n-- Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän\nneuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani\nliian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma\notaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään\nvoitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei\nomista mitään.\n\nDauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.\n\n-- Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää,\nmonsieur. Te ette ole rikas?\n\n-- Teidän korkeutenne...\n\n-- Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan\nonnesta... Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon\nmiehelle... jota te varmasti olette.\n\nFilipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan\nkatseen.\n\n-- Minä vastaan, madame, -- sanoi hän.\n\n-- No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon\nhän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut\nheille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen\nyliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden\nhienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?\n\n-- Ei, madame, -- virkkoi Filip varmalla äänellä; -- niin ei\nole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n\nluostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.\n\n-- Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! -- huudahti prinsessa.\n-- Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?\n\n-- Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän\nkorkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.\n\n-- Niin, sen minä voin.\n\n-- Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää,\nellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan\nprinsessan Louisen luona.\n\n-- Eversti, te kummastutatte minua suuresti, -- sanoi\nMarie-Antoinette. -- Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon\njaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä\ntavoin vienyt harhaan!\n\n-- Minä en ole eversti, madame, -- vastasi Filip hiljaa. -- Olen\nainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.\n\n-- Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?\n\n-- En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.\n\n-- Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin...\n\n-- Johon en koskaan saanut valtakirjaa.\n\n-- Mutta olihan teillä upseerinarvo...\n\n-- Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.\n\n-- Minkä tähden siihen jouduitte?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Voi, hovi, hovi! -- huudahti dauphine syvästi murheellisena.\n\nFilip hymyili surumielisesti.\n\n-- Te olette taivaan enkeli, madame, -- virkkoi hän, -- ja tunnen\nsuurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä\nvoidakseni kuolla edestänne.\n\nNiin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip\nkätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä\ntai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.\n\nMykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä\nmuutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen\nlevoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.\n\nFilip astui hänen luokseen.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, madame, -- sanoi hän Marie-Antoinette ei\nvastannut näihin sanoihin.\n\n-- Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n\nluostariin, -- sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, -- ja\nkuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!\n\n-- Madame, -- vastasi Filip, -- suvaitsetteko vielä ystävällisesti\nkuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun\nkiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.\n\n-- Te kieltäydytte?\n\n-- Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat\nsen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin,\njos näkisivät minut korkeammassa asemassa.\n\n-- Mitä! Minunkin suojelukseni alla?\n\n-- Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, -- vastasi\nFilip päättäväisesti.\n\n-- Se on totta! -- mutisi prinsessa kalveten.\n\n-- Ja sitten, madame; ei... minä unohdin, unohdin teille puhuessani,\nettei minulle enää ole onnea maan päällä... unohdin, että unhoon\nväistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on\nsydän, rukoilee ja muistelee varjossa!\n\nFilip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.\n\n-- Tulee päivä, -- sanoi hän, -- jolloin minulla on oikeus sanoa,\nmitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä\nSaint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.\n\n-- Kiitos, madame, kiitos.\n\n-- Mitä teihin tulee... tahdon, että pyydätte minulta jotakin.\n\n-- Mutta, madame...\n\n-- Minä tahdon sitä!\n\nFilip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti;\nse jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun\ntahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen\npaisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.\n\n-- Kah, lausukaa pyyntönne! -- virkkoi dauphine niin liikutettuna,\nettä hän ei muistanut vetää kättään pois.\n\nFilip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn\nvaahtopäät haaksirikkoisen... Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja\nliikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.\n\n-- Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni\nmenee Saint-Denis'n luostariin.\n\nKruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki\nkaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän\nehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin\nkuuluvat sanat:\n\n-- Hyvä on.\n\nJa hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat\nsäilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen\nkoristuksen.\n\n\n\n\n56.\n\nIsätön lapsi.\n\n\nMurheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n\nyhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja\nlohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä\nsynkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti\nlähestyessä.\n\nOnneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana...\nHänen silmänsä olivat kuivat... päiväkausiin hän ei virkkanut\nsanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta\nhuoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli\nnäännyttävästä murheestansa.\n\nKun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi,\nlevottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan\nlääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.\n\nOli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin\nmyöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä\narkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö\npelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta\nja raskasta kättä.\n\nFilip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin\nlääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet,\njoten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen\nlumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan\nhiekkakäytäville.\n\nFilip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten\nsanoi hän kursailematta:\n\n-- Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?\n\n-- Missä suhteessa? -- kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.\n\n-- Lap... lapseesi nähden, sisareni.\n\nAndrée säpsähti.\n\n-- Hetki lähestyy, -- jatkoi Filip.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna...\n\n-- Huomenna?\n\n-- Tai tänäänkin, rakas sisar.\n\nAndrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen\nkäteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.\n\n-- Veli, -- virkkoi hän, -- sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä\nteeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys\nsekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan\npahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis\ntuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin\ntahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka,\nvakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin\nkuin myöskin tunteitteni summa.\n\n-- Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle\naina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.\n\n-- Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton\nsiihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala\non tahtonut, niin ainakin luulen, -- lisäsi hän punastuen, -- että\näitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa.\nHedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on\nvalmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta\nvastaa rakkautta.\n\n-- Olet oikeassa, Andrée.\n\n-- Mutta minä, -- jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, -- en ole tuntenut\nvalmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en\nole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä\nneitseelliset kuin ruumiini... Ja kuitenkin... surullinen ihme!...\nmitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle\nlähettänyt... vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi\nluodun puun kypsyttää siementä... Mistä saan minä äidin taipumukset\nja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?... Synnytystuskia kärsivä\nnainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan\nen tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun\npäivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle... Filip, minä olen\nkirottu!...\n\n-- Andrée, rakas sisar!\n\n-- Filip, -- puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, -- enkö\nminä tunne vihaavani tätä lasta?... Ah niin, minä vihaan sitä! Jos\nelän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa\ntunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan.\nMinua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman\nolennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne,\nsuonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen\nniin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä\nolen kirottu!\n\n-- Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua\njärkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan\ntätä lasta, koska sinä sen synnytät.\n\n-- Sinä rakastat sitä! -- huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan\nlyijynharmaana. -- Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen\nmuistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!... No niin, Filip, olen sen\nsinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä\nlasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan\nkutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä...\nIsäänsä!... Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani\ntuon kauhean sanan! Jumalani, -- jatkoi hän langeten polvilleen\nlattialle, -- minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska\nSinä olet lahjoittanut sille elämän... En ole voinut surmata itseäni\nniin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt\nitsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen\nSinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos\nvälität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun\nelettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi\nJumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi\nJumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!\n\nPeloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa\nuunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön\nvartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.\n\nÄkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin,\njoka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.\n\n-- Madame, -- virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa\ntoisissa pakkoa, toisissa alistumista, -- älkää liioitelko kohta\ntapahtuvan synnytyksen tuskia... Valmistakaa te, -- sanoi hän\npalvelijattarelle, -- kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja,\n-- lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, -- olkaa te järkevämpi\nkuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja\nheikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!\n\nAndrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin\nistumaan.\n\nSilloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin\ntuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät\nnojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä\nhuuliltaan.\n\n-- Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, --\nsanoi lääkäri; -- siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney,\nja... rohkeutta!\n\nSydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli\nkaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi\nylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä\nhellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:\n\n-- Hyvästi... hyvästi... hyvästi!\n\n-- Tohtori, tohtori, -- huudahti Filip epätoivossa, -- kuuletteko...?\n\nLouis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti\nAndréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen.\nSitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja\nsulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin\nja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla\nlääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.\n\n-- Sisarenne on synnyttänyt pojan, -- sanoi hän. Filip pani kätensä\nristiin.\n\n-- Älkää astuko sisään, -- varoitti lääkäri, -- hän nukkuu.\n\n-- Hän nukkuu... Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?\n\n-- Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on\nsynnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä... Katsokaa\nitse.\n\nFilip kuroitti päätänsä.\n\n-- Kuunnelkaa hänen hengitystään...\n\n-- Niin, ah niin! -- mutisi Filip syleillen lääkäriä.\n\n-- Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani\nPoint-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa\nhäntä olemaan valmiina... Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne;\nkukaan ei saa nähdä muita kuin teidät... Käyttäkää siis hyväksenne\ntilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla\nvaunuilla, joilla minä tulin tänne.\n\n-- Entä te, tohtori?\n\nMinun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman\nsairaan luona... hän potee keuhkopussin-tulehdusta... Minä vietän\nlopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja\nnähdäkseni niiden vaikutuksen.\n\n-- Mutta pakkanen, tohtori...\n\n-- Minulla on viittani.\n\nKaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.\n\n-- Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa\nyöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: \"Ystäväni, olen lääkäri\nja matkalla sairaan luo... Jos haluatte viittaani, niin ottakaa\nse; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani\nkuolisi.\" Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua\nkaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.\n\n-- Hyvä tohtori!... Huomennahan tulette taas?\n\n-- Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi\npalvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin\nhuolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä\nviereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet,\npyysi häntä poistamaan sen.\n\nLouis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois\nMontorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen\npäin.\n\nPalvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.\n\n\n\n\n57.\n\nLapsenryöstö.\n\n\nSuuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu\nsaavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken\nhyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus\nmuistuttaa kuolemaa.\n\nToinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään\nnukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa\nja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi,\nkuten hänkin...\n\nTämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään\ntodellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä,\ntätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä\naivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt\näkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.\n\nYhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen\nlautaisen väliseinän läpi.\n\nTämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän\noli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen,\njoka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa\nja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa,\njonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei\nenää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.\n\nMutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin.\nAndréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen\nillan kohtauksessa Filipin kanssa.\n\nLapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten\nhäiritsevästi... Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella\nhienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin\njulmaa tahtoa.\n\nAjatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan\nsamaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä\nlasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta,\njoka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.\n\n\"Se kärsii\", ajatteli hän.\n\nJa heti vastasi hän itselleen:\n\n\"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin... minä... onnettomin\nelävitten joukossa?\"\n\nLapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin.\nSilloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen\nlevottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen\nvetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.\n\nSe, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt\nvalmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt\näidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.\n\n\"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo\", ajatteli Andrée, \"huutako taivaan\nkostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan\npuhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen...\nHeidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei\nole oikeutta kiusata heitä... Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi\nantanut niille kykyä noin valittaa.\"\n\nAndrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen\nheikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista.\nLapsikin oli lakannut itkemästä.\n\n\"Epäilemättä\", ajatteli Andrée, \"on imettäjä saapunut, sillä kuulen\nuiko oven käyvän... Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa...\neikä pienokainen enää valita... Vieras tarjoo sille jo hoivaansa\nja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis\näiti, joka hoitaa lasta... Muutamasta écu'sta lapsi... minun kohtuni\nhedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka\nolen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se\nei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä,\njonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun\noikeutettu vihani... Niin ei saa käydä... Minä olen kärsinyt, olen\nostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin... minulla on oikeus\npakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan\nitseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!\"\n\nHän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:\n\n-- Marguerite, Marguerite!\n\nPalvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan,\njohon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.\n\n-- Kuuletko? -- sanoi Andrée.\n\n-- Kyllä, madame, kyllä, -- vastasi Marguerite, joka nyt alkoi\nkäsittää.\n\nJa hän lähestyi vuodetta.\n\n-- Tahtooko madame juoda?\n\n-- En...\n\n-- Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?\n\n-- Ei... ei.\n\nAndrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.\n\n-- Ahaa, jo ymmärrän... Madame haluaa tietää, onko veljenne jo\npalannut?\n\nVoitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko\nheikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.\n\n-- Minä tahdon, -- änkytti hän vihdoin, -- minä tahdon... Avaa toki\ntuo ovi, Marguerite.\n\n-- Kyllä, madame... Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!... Tuuli,\nmadame... millainen tuuli!...\n\nTuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin\nja yölampun liekit lepattivat.\n\nImettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso,\nMarguerite, katso... Se... lapsi vilustuu... Marguerite kääntyi\nviereiseen huoneeseen.\n\n-- Minä menen peittämään sitä, madame, -- sanoi hän.\n\n-- Ei... ei! -- mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. -- Tuo se\nminulle.\n\nMarguerite pysähtyi keskelle lattiaa.\n\n-- Madame, -- virkkoi hän lempeästi, -- hra Filip käski, että lapsi\nehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa... kaiketi hän pelkäsi\nsen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.\n\n-- Tuo minulle lapseni! -- huusi nuori äiti niin kiivaasti, että\nolisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin\nkuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan\nhymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.\n\nMarguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen,\nkätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot\nkuvastaen kummastusta.\n\n-- No? -- kysäisi Andrée.\n\n-- Kah... madame... joku on siis täällä käynyt?\n\n-- Mitä, joku?... Kuka?\n\n-- Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.\n\n-- Kuulin todellakin äsken melua, askeleita... virkkoi Andrée. --\nImettäjä on kai tullut nukkuessasi... hän ei ole tahtonut sinua\nherättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.\n\nMarguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!\n\n-- Sepä omituista! -- sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. --\nOlisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?\n\n-- Ah, madame, -- huudahti palvelijatar äkkiä.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Katuportti avautuu!\n\n-- Katso, katso!\n\n-- Hra Filip palaa... Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!\n\nFilip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan\nvillaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla,\njolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.\n\n-- Sisar, sisar, tässä tulen, -- virkkoi Filip astuen huoneeseen.\n\n-- Rakas veli... kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan!\nAh, siinähän on imettäjä... Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt...\n\n-- Lähtenytkö?... Hän vasta saapuu.\n\n-- Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei... kyllä minä hänet äsken\nkuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa...\n\n-- En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan...\n\n-- Oh, minä kiitän sinua, Filip, -- virkkoi Andrée vetäen hänet\nluokseen ja korostaen jokaista sanaansa, -- minä kiitän sinua, että\narvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa\nlasta pois sitä ensin näkemättäni... syleilemättäni!... Sinä tunsit\nsydämeni, Filip... Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava\nlastani.\n\nFilip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.\n\n-- Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin... -- lisäsi\nnuori äiti.\n\n-- Mutta, monsieur, -- virkkoi palvelijatar, -- tiedättehän, että\nlapsi ei enää ole siellä.\n\n-- Mitä, mitä sanotte? -- vastasi Filip.\n\nAndrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi\npalvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt,\nparkaisi hirveästi.\n\nAndrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen\npalaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan\ntotuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä\nhuudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut\nodottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa.\nHän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä,\nlohdutuksilla ja kyynelillä.\n\n-- Lapseni, -- mutisi Andrée, -- lapseni!\n\n\"Pelastakaamme äiti\", ajatteli Filip. -- Sisar, rakas sisar, me\nnäymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen\ntohtori vei lapsen mukanaan.\n\n-- Tohtori! -- huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon\ntuottamassa ilossa.\n\n-- Niin, niin... Ah, olemmepa me aika houkkioita...\n\n-- Filip, vannotko minulle, että asia on niin?...\n\n-- Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi... Mitenkä sitten\nlapsi... olisi voinut täältä hävitä?\n\nJa hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö\nyhtyivät.\n\nAndrée innostui yhä enemmän.\n\n-- Kuitenkin minä kuulin... -- sanoi hän.\n\n-- Mitä?\n\n-- Askeleita...\n\nFilipiä puistatti.\n\n-- Mahdotonta! Sinähän nukuit.\n\n-- Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin... minä kuulin!...\n\n-- Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni\npalasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan\nhaittaa... Muuten mainitsikin hän siitä minulle.\n\n-- Sinä rauhoitat minua.\n\n-- Kuinka en sinua rauhoittaisi?... Asia on aivan yksinkertainen.\n\n-- Mutta, -- huomautti imettäjä, -- mitä tehtävää sitten minulla\ntäällä on?\n\n-- Se on totta... lääkäri odottaa teitä kotonanne.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Tai kotonaan. Kah... tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että\nhän ei ole kuullut lääkärin sanoja... tai ehkä ei lääkäri tahtonut\nmitään sanoakaan.\n\nAndrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip\nlähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.\n\nSitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen,\nnäki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä\npuutarhan portille asti, missä ne hävisivät.\n\n\"Miehen jälkiä!\" huudahti hän. \"Lapsi on ryöstetty... Sellainen\nonnettomuus, sellainen onnettomuus!\"\n\n\n\n\n58\n\nHaramontin kylä.\n\n\nLumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän\nviimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut\nkostoansa.\n\nMitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla\nja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun\nvaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli\nyksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau\nsuoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert\notti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan\nostamiseen Teresialle.\n\nMilloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan,\nmilloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä\nkutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen\ntyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli\nemännän mainiota keittotaitoa.\n\nSillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen\npääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli\nkahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen\nsäästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa\nkahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.\n\nMutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo\nkäytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert\nalkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen\npienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän\nyksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.\n\nMikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei\npuutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen\njalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen\nikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille\nvarmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman\nlamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.\n\nTällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen\nasunnossaan tapahtui.\n\nSamaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat,\nja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä\ntarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.\n\nHän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että\nhän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin\ntohtori Louista puhuttelemaan... Tämä Versaillesissa käynti oli\nkyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta\npäivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq\nHéron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut\nsalaisuus.\n\nGilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka\ntoteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin\nvarokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman\nyrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:\n\nNuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen\nvetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla\nvalmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä\nvaatisi.\n\nSitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman\naikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän\noli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi\nkahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän\nympäröimä.\n\nTämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt\nsuoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari\nNiquet'ksi.\n\nGilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin\npoikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään\nalustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin\ntoimeksi tiedustella lapselle imettäjää.\n\nTodennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi\nimetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n\ntalteen määrätyn rahasumman lasta varten.\n\nSilloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli\nneuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan\nHaramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka\nmentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.\n\nTämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo\nneljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika.\nSitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin\nkäytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun\nimetyslapsen.\n\nKaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut\nPariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.\n\nNyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin\npikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.\n\nTässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta\nRousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin\nmetsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme\ntai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat\ntuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.\n\nOli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä\nkylistä.\n\nVarsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen,\njopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja,\nerakko, oli tuontuostakin huudahdellut:\n\n-- Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja\nkuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää\nlehvän alla!\n\nGilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää\neräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä\nhehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon,\nkaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään,\nvaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä\nkarhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.\n\n\"Minä menen sinne\", tuumi Gilbert; \"lapseni kasvaa noiden puiden\nsiimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja\nhuokauksiansa\". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki,\nvarsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden\nvarjolla.\n\nHänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa\navuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen\ntarkoituksiinsa.\n\nPariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät\ntosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu.\nHevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen\ntallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa\npäämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.\n\nHänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari\nNiquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin\nkomealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin\npoikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena\nkamaripalvelijana.\n\nKyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä;\nsiihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin;\nsilloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä\ntekemättä.\n\nSitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä\nmeidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti\nansaitaan.\n\nAjuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan\nvain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.\n\nTällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä\nrunoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin\nerilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja\nhyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen\nkylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan\nastua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli\nkuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua\nnäiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä\nsuurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin\nylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.\n\nKohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää,\njotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja\nkymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta\npakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja\njokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin\nkellonnuorasta vetävä käsi kelloon.\n\nTuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean\nääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän\nVersaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti\nvalmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan,\nmikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien\njalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri\ntoisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti\npienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.\n\nSitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen\nystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja\nilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi\nhän palata... Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa\nja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua\npitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.\n\n-- Lumi!... Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin\nvaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi... Lumella\nnähtäisiin hänen jälkensä... Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun\nasunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja\nkun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin\nkoko salaisuus tulisi ilmi.\n\nOli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja\npujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi\nsitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki\npieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät\njättäisi jälkiä.\n\nHän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut,\njotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin\neteen.\n\nGilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja\nkätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.\n\nSe oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman\nvoihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin.\nSiinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta,\npeittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta.\nHänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä\nepätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen\nja hehkuva.\n\nVihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia\njäähyväissanoja tämän kanssa.\n\nSilloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon\nhän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena\nja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta\nhän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan,\nkiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä\nsäikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut\nNicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan\nkoskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat\ntuskanhuudot.\n\nSitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven\nraolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.\n\nMinuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi\nvaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki\nnahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.\n\n-- Saat puoli louisdoria itsellesi, -- sanoi hän, -- jos\nneljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.\n\nHevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.\n\n\n\n\n59.\n\nPitoun perhe.\n\n\nTiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai\nvastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina\nlehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä\ntakaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli\nriistetty.\n\nKuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti\ntehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin\nmääräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.\n\nGilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja\nkyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen\nhuolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi\nei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti\nkun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert\ntunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin\npäästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä\nikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä\neräretkiltä palatessaan.\n\nVaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä\nja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä\nmelua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen\nmuutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.\n\nNiinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä\noli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen\nmatkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun\nsekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa\nhuolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti\nlaulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan\nyli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle\nmaantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.\n\nIlma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten\nlakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia\norjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä\nmetsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini\nväikkyi.\n\nRaikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat\njäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti\nvoimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.\n\nHän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta\nja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien\nlomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse\nsiintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin\nja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen\nhökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle\ntien Madeleine Pitoun asunnolle.\n\nMykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan\nhölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista\nsilmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle\nja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka\nluikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.\n\nTämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan\npaisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti\ntien tupaan johtaviin maaportaisiin.\n\nYksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että\nMadeleine Pitou asui siellä.\n\n-- Tuollako? -- toisti Gilbert.\n\nLapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.\n\n-- Madeleine Pitouko? -- kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.\n\nJa kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen\nsillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat\ntarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen,\nmitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla\nherrasmiehellä oli Madeleinelle.\n\nMuita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä\ntavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä\nerämaa.\n\nHeti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi\nviehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.\n\nRoteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista\nlasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai\nviisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.\n\nUunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua\nlasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai\nkuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa,\nrukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis,\nlihava villakoira lepäsi.\n\nHuomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja\nkohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva\nlapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset\nhuudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.\n\nGilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.\n\n-- Hyvää huomenta, matami Madeleine, -- tervehti hän.\nTalonpoikaisnainen hypähti ylös.\n\n-- Herra tietää minun nimeni? -- virkkoi hän.\n\n-- Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden\nimetettävän asemesta saatte kaksi!\n\nJa hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen\nmukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.\n\n-- Oi, kuinka se on herttainen! -- huudahti kehräävä vaimo.\n\n-- On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, -- sanoi Madeleine.\n\n-- Matami tuolla on teidän sisarenne? -- kysyi Gilbert osoittaen\nkehrääjätärtä.\n\n-- Oikeastaan natoni, monsieur, -- vastasi Madeleine, -- hän on\nmieheni sisar.\n\n-- Niin, tätini, täti Gélique, -- mutisi tenori-äänellään pieni\npoika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.\n\n-- Hiljaa, Arge, hiljaa, -- torui äiti; -- sinä keskeytät herraa.\n\n-- Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on\nerään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta... hävinneen vuokraajan...\nIsäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin\nmaaseudulla kunnon työmieheksi... terveeksi... ja hyvissä tavoissa...\nTahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?\n\n-- Mutta, monsieur...\n\n-- Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää,\n-- keskeytti Gilbert. -- Se on muuten sama lapsi, josta\nVillers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on\nkertonut.\n\nMadeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja\nkerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.\n\n-- Minua ei ole petetty, -- sanoi hän; -- te olette kelpo vaimo.\nIsäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se\ntäällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti\nonnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut\nkuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?\n\n-- Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi\nsilloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.\n\n-- Äiti Madeleine, -- virkkoi Gilbert ylpeästi, -- tästä lapsesta\nmaksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee\nkaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.\n\n-- Jessus! -- huudahti Madeleine. -- Paljon kiitoksia, monsieur.\n\n-- Tässä on ensimäisestä vuodesta, -- jatkoi Gilbert, asettaen\npöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain\nnaisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange\nPitou kuroitti riistävän kätensä.\n\n-- Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? -- huomautti imettäjä arasti.\n\n-- Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, --\nvirkkoi Gilbert; -- imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko\ntyytyväinen?\n\n-- Oi kyllä, hyvä herra!\n\n-- Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.\n\n-- Jääkö lapsi meille?\n\n-- Luultavasti.\n\n-- Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen?\nGilbert kalpeni.\n\n-- Niin, -- sanoi hän tukehtuneella äänellä.\n\n-- Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert\nei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän\nreipastausi kuitenkin.\n\n-- En ole sanonut teille kaikkea, -- lisäsi hän; -- isäparka kuoli\nsurusta.\n\nMolemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.\n\n-- Entä äiti? -- kysyi Angélique.\n\n-- Oh, äiti... äiti, -- vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen... --\nhän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin\nennen syntymääkään.\n\nNäin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja\niloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia\nja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia\nGreuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.\n\nMuutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati\nitserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei\nymmärtänyt...\n\nGilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen\nasti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä\naivoillaan tai kättensä työllä.\n\n-- Olkoon niin, -- sanoi Pitou; -- luulen, että rakastamme tätä\nlapsukaista, sillä se on herttainen.\n\n-- Hänkin, -- sanoivat Angélique ja Madeleine, -- on samaa mieltä\nkuin me!\n\n-- Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä\ntalletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi\ntulee onnelliseksi.\n\n-- Heti, monsieur, -- vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.\n\nSilloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä,\njohon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella.\nHän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa\nkasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.\n\nTämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa\npidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska\nkuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan\nsuudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.\n\nIsä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja\npyhänuttu riippuen hartioilla.\n\nGilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle,\nja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan\ntuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.\n\nNiin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan\nisän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän\nalkoi joutua päästään pyörälle.\n\n-- Lähtekäämme, -- virkkoi hän Pitoulle.\n\n-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- vastasi talonpoika kääntyen tielle.\n\nJa he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:\n\n-- Monsieur, monsieur!\n\n-- Mikä on? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?\n\n-- Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.\n\n\n\n\n60.\n\nLähtö.\n\n\nNotaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan\nnimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen\nelatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle\npienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert\nosoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren\nvuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput\nrahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin\ntoimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.\n\nTäten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen\nkasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi\nkahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä\nPitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava\nainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi\nhra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.\n\nGilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin\nrahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä\noli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n\nnimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen\nhänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään\nkello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta\nharkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta\nonnestaan.\n\nHaramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta\nmaailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään\nei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen\nhuolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin\nasioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala\nsaattaisi ankarasti rangaista.\n\nLuottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli\nkuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa\nseuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan\nharras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä\nehdotuksilla.\n\nMutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen.\nMitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä\non, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan,\nmittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin\nrohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan\nhuudahtavat: \"Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?\"\n\nMetsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön\npunerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän\npaitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti\nhänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.\n\n\"Mikä hullu olenkaan!\" tuumi hän. \"Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa\nkorkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut\najatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa;\nmies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on\nsuostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman\nja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä -- varaten\nkymmenentuhatta lapselleni -- voin täällä elää onnellisena\nmaanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja\nhedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen,\ntehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon.\nVoin itse -- mikä ääretön onni! -- kasvattaa lapseni ja täten nauttia\ntyöstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten\nkärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä\nvoin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse\nkasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat\nvieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen\nlapsen isä, minä voin tuon kaiken!\"\n\nJa hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja\nsellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa\nhymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka\noli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti\nesille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.\n\n\"Ei, minä en voi\", ajatteli Gilbert kalveten. \"Minä varastin lapsen\ntuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa... Minä varastin\nrahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen,\nniinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska\ntoinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille\nyhteisesti tai ei kellekään.\"\n\nJa näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert\nnousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja\nvimmaisinta intohimoa.\n\n\"Tapahtukoon niin!\" sanoi hän. \"Minä jään onnettomaksi, minä kärsin,\nminä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi\ntullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on\ntästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an\nkaiken uskollisesti kanssasi!\"\n\nHän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt\nsuunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien\nNormandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa\nneljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama\nsou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja\nkainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin\nparemmasta perheestä.\n\nHän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin\nniityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi\nhäntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän\ntuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei\nhuomannutkaan yön tuloa.\n\nHänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.\n\n-- Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista\n-- sanoi hän. -- Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani\njalkaisin.\n\nTalonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen\naikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon\nhäilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan\npappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi\nkokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.\n\nNäin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin,\nkuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan.\nHän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut\nkysellä eikä etsiä tietä.\n\nKirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa.\nRousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut\nhänen nimensä alkulehdelle.\n\nGilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä,\nrepäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi\nteoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.\n\nTällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä\nHavren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat\nmeren.\n\nHänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi,\njoka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta\nGilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin\nvaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei\nvoinut paljoa puhua.\n\nViimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja\nravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi\nostereita.\n\n\"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä\", ajatteli hän; \"varsin\ntotta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta\nkuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan\".\n\nKello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen,\nkeksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin\nprikin, joka keinuili satamassa.\n\nSatama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui\nporrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän\nhaki.\n\n-- Missä on kapteeni? -- sanoi Gilbert.\n\nLaivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen\nalhaalta huutavan:\n\n-- Antaa hänen tulla tänne.\n\nGilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin,\njoka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias\nkalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui\nlukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli\nmahonkipuusta kuten seinälaudatkin.\n\n-- Mitä monsieur tahtoo? -- virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi\nkapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika\nlähti todellakin.\n\n-- Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? -- kysyi Gilbert\nsitten.\n\n-- Olen, monsieur.\n\n-- Siis on tämä paperi osoitettu teille.\n\nHän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut\nkäsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä\nystävällisimmin hymyillen:\n\n-- Vai niin, vai tekin?... Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert\nainoastaan kumarsi.\n\n-- Mihin aiotte? -- kysyi kapteeni.\n\n-- Amerikaan.\n\n-- Ja lähdette...?\n\n-- Samalla kertaa kuin tekin.\n\n-- Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.\n\n-- Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?\n\n-- Onko teillä passia?\n\n-- Ei.\n\n-- Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden\nkaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää\npuhutelko ketään.\n\n-- Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.\n\n-- Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin\ntäällä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te\npysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen\ntaivasta... Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän\nrannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.\n\n-- Minun on kirjoitettava kirje.\n\n-- Kirjoittakaa se...\n\n-- Missä?\n\n-- Tällä pöydällä... Tässä on kynä, mustetta ja paperia.\nPostikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät\nsinne.\n\n-- Kiitos, kapteeni!\n\nJäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla\npäällekirjoituksella: \"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue\nCoq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin.\"\n\nSitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle\ntarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje\njätettiin.\n\nKaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän\npalasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet\nlaivaan.\n\n\n\n\n61.\n\nGilbertin viimeiset jäähyväiset.\n\n\nFilip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat\npäivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan;\nmutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään\nsellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.\n\nHän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen\nosallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä\nlapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä\nelävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan.\nSamoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai\nmyöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin\nkalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.\n\nNämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen\npiirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän\npiti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat\ntunnetut.\n\nHän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta\naamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi\nhänelle yön kauhean tapauksen.\n\nLääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja\nhetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.\n\n-- Tunnen paroonin kyllin hyvin, -- sanoi häh, -- uskoakseni hänen\nkykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku\nvielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?\n\n-- Mikä harrastus, tohtori?\n\n-- Oikean isän.\n\n-- Oh, -- huudahti Filip, -- olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta\nonnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen\nhaaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää\nminun varjoanikin... Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki\ntämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on\nasettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että\nmieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä\nsurmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka\nkylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä\nkostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.\n\n-- Älkäämme hänestä enää puhuko, -- virkkoi tohtori.\n\n-- Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä\nviimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa\nAndréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen\nterveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen\nimettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti\nmieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.\n\n-- Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?\n\n-- Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa\nRanskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden\ntapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä\npakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen\nvastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen\nkorkeuteensa dauphineen.\n\n-- Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?\n\n-- Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle\nsuosittelette... Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi\nkasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.\n\n-- Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että\nlapsestansa?\n\n-- Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että\nolen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa;\nhän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata\nsuojelijatartamme kohtaan.\n\n-- Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, -- sanoi lääkäri. Ja hän astui\ntodellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.\n\nFilipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli\nkysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.\n\nAndrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa\nedistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja\nsaattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet\nlämmittivät sen ikkunaruutuja.\n\nSamana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut\nmuutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle\nniin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan\naavisti suurta onnettomuutta.\n\n-- Mikä on? -- kysyi hän. -- Kieltäytyykö parooni antamasta lasta\ntakaisin?\n\n-- Isällä, -- vastasi Filip, -- on ollut kuumekohtaus, joka kolme\npäivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen\nomaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä\nsairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen\nosallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin;\nmutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei\nkäsittänyt puheestani mitään.\n\n-- Joten siis palaatte ilman uutisia?\n\n-- Niin, tohtori.\n\n-- Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?\n\n-- Melkein vakuutettuna.\n\n-- Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.\n\n-- Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni\nkalpeni. \"Syökse minut perikatoon, jos tahdot\", sanoi hän; \"häpäise\nisäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi\nmihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat.\"\n\n-- Siis...?\n\n-- Siis palaan epätoivossa.\n\nTällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:\n\n-- Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?\n\n-- Hyvä Jumala, nyt hän tulee!... -- Mitä hänelle sanon? -- mutisi\nFilip.\n\n-- Hiljaa! -- varoitti tohtori.\n\nAndrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi\nja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.\n\n-- No, mistä tulet? -- kysyi hän.\n\n-- Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.\n\n-- Voiko parooni hyvin?\n\n-- Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin\nmyöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta.\nJumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit\njärkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.\n\nAndrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:\n\n-- Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani,\neikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus\non minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka\nJumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni\nsiitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä.\nElää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin,\nmutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä\ntulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei\nenää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu\nnunnaksi!\n\nTohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: \"No, enkö sitä\nennustanut?\"\n\n-- Sisareni, -- huudahti nuori mies, -- sisareni, mitä sinä sanot?\n\n-- Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen\noikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.\n\n-- Mutta... mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä\ntahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä\ntulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle,\nmutta maailmaan, työhön... Andrée, ajattele toki!\n\n-- Olen kaikkea miettinyt... Rakastan sinua vilpittömästi, Filip;\nmutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni\nkätkyen ääreen.\n\nLääkäri lähestyi.\n\n-- Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, -- virkkoi hän.\n\n-- Ah, tohtori, mitä sanotte!... Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän\nmielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin\nlapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.\n\nFilip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.\n\n-- Lapseni, -- sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, -- en\nole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala\nkieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.\n\n-- Niin, sisareni, -- lisäsi Filip.\n\n-- En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta\npoikaansa, hyvä tohtori!\n\n-- Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata\nkuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää\njokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä\nsyytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan\naineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta\nlastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille\nkivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon\nrakastaminen voi saattaa epätoivoon.\n\n-- Tohtori, -- mutisi Andrée, -- miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä,\nFilip, miksi katselet minua noin säälivästi... noin kalpeana?\n\n-- Rakas Andrée, -- keskeytti nuori mies, -- seuraa minun neuvoani,\nhellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene\nmahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.\n\n-- Minäkö!... Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.\n\n-- Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, -- virkkoi tohtori hiljaa.\n\n-- Hyvä Jumala, -- huudahti Andrée, -- mitä on tapahtunut? Puhukaa.\nJotakin surullista... jotakin kauheata?\n\n-- Olkaa varuillanne, -- kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; -- hän on\nvielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.\n\n-- Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.\n\n-- Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin\nkautta, missä poikasi imettäjä asuu.\n\n-- Niin... Entä sitten?\n\n-- Kah... lapsi on hiukan sairas.\n\n-- Sairas... se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite...\nMarguerite... vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!\n\n-- Mahdotonta! -- huudahti lääkäri. -- Te ette ole kyllin voimissanne\nlähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.\n\n-- Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista;\nsanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista\nkatsomassa.\n\n-- Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.\n\n-- Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.\n\n-- Marguerite, -- toisti Andrée, -- tahdon, että minua totellaan!...\nMene toimittamaan vaunut!\n\n-- Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, -- ehätti Filip\n\n-- No, minä kuolen sitten!... En ole niin kovin elämään kiintynyt!...\n\nMarguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä,\nvuoroin tohtoria.\n\n-- No, kun minä käsken! -- huudahti Andrée, jonka poskille nousi\näkillinen puna.\n\n-- Rakas sisar!\n\n-- Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut,\nniin menen jalkaisin.\n\n-- Andrée, -- virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, -- sinä et\nmene, et, sinun ei ole tarvis mennä.\n\n-- Lapseni on kuollut! -- äännähti nuori nainen innottomasti, antaen\nkäsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip\nja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.\n\nFilip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta\nkättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui\nrinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.\n\n-- Jumala on tahtonut, -- sanoi Filip, -- että kärsisimme tämän\nuuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala,\njolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen\nJumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli\nansaitsematon rangaistus.\n\n-- Mutta... -- huokasi äiti-rukka, -- miksi on Jumala antanut tuon\nviattoman olennon kärsiä?\n\n-- Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, -- virkkoi tohtori;\n-- hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi... Älkää häntä enempää\nkaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.\n\n-- Mutta kuulemani huudot?...\n\n-- Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.\n\nAndrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen\najatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat\ntoisiaan hurskaasta valheestansa.\n\nÄkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu\nAndréelle... Kuoreen oli piirretty:\n\n\"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen\npääportti Plâtrière-kadulta käsin.\"\n\nFilip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää\nitkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.\n\n\"Ken hänelle tänne kirjoittanee?\" ajatteli Filip. \"Kukaan ei tiennyt\nhänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa.\"\n\n-- Kah, Andrée, -- virkkoi hän, -- kirje sinulle! Ajattelematta,\nvastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä\nja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen\nsisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös\nkuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen\njäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten\nsyliin. Filip otti kirjeen ja luki:\n\n    'Merellä joulukuun 15. p. 17--.\n\n    Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan\n    näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä\n    äidiksi.\n\n                                                  _Gilbert_.'\n\nFilip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.\n\n-- Oi, -- sanoi hän hammasta purren, -- olin melkein unohtanut\nsattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa\nrangaistuksen... Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan!\ntuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala\ntahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa...\nTohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?\n\n-- Kyllä, kyllä.\n\n-- Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin;\nylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa... Heittiö\non paennut... Minä seuraan häntä... Sitäpaitsi täytyy minun saada\nlapsi... Tohtori, mikä on lähin satama?\n\n-- Havre.\n\n-- Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, -- vastasi Filip.\n\n\n\n\n62.\n\nLaivassa.\n\n\nTästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.\n\nSanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut.\nSe olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati\njäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se\nkiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon,\nmitä hänellä vielä oli.\n\nToinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki\ntämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.\n\nHän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti,\njotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.\n\n-- Ystäväni, -- sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, -- puhuit\nminulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la\ndauphine on hankkinut minulle kammion?\n\n-- Niin puhuin, Andrée.\n\n-- Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.\n\n-- Kiitos, rakas sisar!\n\n-- Teille, tohtori, -- jatkoi Andrée, -- kiitokset olisivat liian\nhalpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta.\nTe, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.\n\nAndrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.\n\nTässä pienessä medaljongissa, -- sanoi hän, -- on muotokuvani,\njonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa\nvarmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus\nmieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te\nhuolenpidollanne pelastitte.\n\nTämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta,\nryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän,\nrohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n\nluostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei\nkyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset\njäähyväiset.\n\nÄkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna\nveljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä\nrautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat\nposkensa koskettivat toisiansa.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti\nnyyhkytyksiin.\n\n-- Hyvästi! -- vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.\n\n-- Jos koskaan tapaat poikani, -- virkkoi Andrée aivan hiljaa, -- älä\nsalli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.\n\n-- Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!\n\nAndrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana\nhitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin\nFilipiin.\n\nNiin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja\nheilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen\nhyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti.\nSitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä\nrautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.\n\nFilip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan\ntakana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen\nHavreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka\nsattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän\nensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.\n\nHänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi\nankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan\nkapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa\nja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran\ndauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja\nkiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse\nlaivaan nousuveden tullen.\n\nKello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti\nsataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli\ntummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja\nmatkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena\nRanskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa\nkuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle,\nsivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.\n\nMutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia,\nmerta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään\npeittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä\nvuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä,\nkirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna\nrukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.\n\n\"Madame\", oli hän kirjoittanut, \"toivoton ja tueton mies poistuu\nluotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän\ntulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin\nja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin\nja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain\nystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte\nhänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa\njoukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä\nlähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin\npalvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni,\nhyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän\nkatseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa\nriemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten\nkaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen,\njonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe.\"\n\nTämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen\nsydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä\nilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat\nkokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin\nmielikuvituksen.\n\nYö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti\naamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä\nupseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta\nja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta\ntulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.\n\nFilip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa,\nmutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei\nollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti\ntavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella\navaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti\nsuunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä\nhyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä\noli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin\nperintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha\nja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan\nmatkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia\ntavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei\nkiinnittänyt hänen huomiotaan.\n\nSamassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip\nkirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen.\nMuutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat\nmatkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille.\nSilloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip,\njoka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin\nja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua\nkavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä\npäältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta\npäättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli\nkannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen\nhiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.\n\nYhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja\nsilloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä\nja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä\ntuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä\nmatkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip\nei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella\nlaivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma\nhahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen\nluokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä\ntoivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin\nkaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.\n\nFilip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä\nalkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä... Matkustaja\netukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta.\nKuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:\n\n-- Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? -- sanoi hän.\n\n-- Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.\n\n-- Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.\n\n-- Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.\n\n-- Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, -- virkkoi Filip...\n-- Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa\nhänkin on matkustajianne?\n\nKapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.\n\n-- Kuka hän on? -- kysyi Filip.\n\n-- Hän on... tuota noin, eräs kauppias, -- vastasi kapteeni hämillään.\n\n-- Joka ajaa onnea takaa? -- hymähti Filip. -- Hänen mielestään tämä\nalus kulkee liian hitaasti.\n\nVastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen\nhänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.\n\n-- Te keskeytitte hänen unelmansa, -- virkkoi Filip kapteenille, kun\ntämä palasi hänen, luokseen; -- mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.\n\n-- Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on\nvaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole\nsellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.\n\n-- Missä olemme, kapteeni?\n\n-- Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä\npoikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin\nkuumaksi.\n\n\n\n\n63.\n\nAzorin saarilla.\n\n\nKapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin\nmuutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa\nhäämöittävät rannikot.\n\nNe saaret olivat Azorit.\n\nTuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen\ntienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.\n\nFilip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset\nvuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita,\nvaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä\npohjattomia kuiluja.\n\nTuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun\nalus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin\nvaratakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.\n\nKaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn\ntekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen\nvuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat\npitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.\n\n-- Hyvät herrat ja naiset, -- sanoi kapteeni matkustajille, jotka\nnäyttivät epäröiviltä, -- teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla.\nTältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä\nlähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia\npeltopyitä, jos olette metsästäjiä.\n\nFilip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.\n\n-- Entä te, kapteeni, -- sanoi, hän, -- jäättekö te laivaan? Miksi\nette tule mukaamme?\n\n-- Siksi, -- vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, -- että\ntuolta näen tulevan epäilyttävän laivan... aluksen, joka jo lähes\nneljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten\nmeillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.\n\nTyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja\nlähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan\nmatkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat\nvuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine\nmerimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen\nkapteeni huusi:\n\n-- Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä\nnoutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.\n\nKun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet\nmaalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä\nrannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen\nauringonsäteitä.\n\nRaikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi\nsammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta\nsinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.\n\nMerimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät\ntynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.\n\nFilip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä,\nsen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa\nkohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut\naivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun\ntaas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä,\nsalaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin\nkäsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut\nmerimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot,\nkaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip\npiti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja\nhäikäisevää täyden päivän hehkua.\n\nSillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari\npyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen,\nja Filip oli yksinään.\n\nMerimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää\npalaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden\nlumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe\nmieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien\nverhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.\n\nNäin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen\nvieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen\nmukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka\nhänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt\nverkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena\ntai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin\nvillit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.\n\nFilipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä\nepäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat.\nHänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin\nkerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia\nrannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä\nedelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas\ntoivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.\n\nMutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset\nehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet\nviitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.\n\nÄkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi\npäivän eteen... Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää\nkumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi\nkalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.\n\nSilloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen\nhänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen\nsormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.\n\n-- Tämän kautta, monsieur, -- sanoi hän ystävällisesti, -- vesi on\ntäällä päin.\n\nÄänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi\nvastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan\nsinervässä puolihämärässä.\n\nMutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin.\nTuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.\n\n-- Gilbert!\n\n-- Filip!\n\nNämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen.\nSenjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua.\nFilip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi\nhäntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään\nvalitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää\nvoinut perääntyä.\n\n-- Vihdoinkin olet vallassani, roisto! -- karjui Filip. -- Jumala on\njättänyt sinut käsiini... Jumala on vanhurskas!\n\nGilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi\nkäsivarsiensa vaipua sivuille.\n\n-- Oh, mikä viheliäinen heittiö! -- huudahti Filip. -- Hänellä ei\nedes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.\n\nMutta Gilbert vastasi leppeästi:\n\n-- Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?\n\n-- Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät\nhyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki\nrikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja\nhalventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut.\nSinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä\nmurhata äidin!\n\nGilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi\nkiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin.\nNuorukainen ei vastustanut.\n\n-- Etkö siis ole ihminen? -- huudahti Filip, pudistaen häntä\nhurjasti. -- Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?... Mitä? Et\nedes asetu vastarintaan!... Mutta etkö huomaa, että minä kuristan\nsinut? Tee siis vastusta, puolustaudu... kurja pelkuri, murhamies!...\n\nGilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän\nsuoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä\nainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan.\nSitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:\n\n-- Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä\nse hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin\nhaluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte\nminut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä\niskuilla.\n\nFilip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat\nkuullessaan hän heitti sen pois.\n\n\"Ei\", jupisi hän. -- Mihin aiot mennä? -- lisäsi hän ääneensä. --\nMiten olet täällä?...\n\n-- Minä matkustan Adonis-laivassa.\n\n-- Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?\n\n-- En edes tiennyt, että olitte mukana.\n\n-- Sinä valehtelet.\n\n-- Enkä valehtele.\n\n-- Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?\n\n-- Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.\n\n-- No, lymyilithän sinä siis!\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Minultako?\n\n-- En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä\ntehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut\nminulle syrjäisen hytin...\n\n-- Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin\nsalataksesi ryöstämäsi lapsen.\n\n-- Lapsen? -- virkkoi Gilbert.\n\n-- Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi\nsitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta\nhyötyä, roisto.\n\nGilbert pudisti päätänsä.\n\n-- Minä otin lapsen, -- sanoi hän, -- jotta kukaan ei opettaisi sitä\nhalveksimaan ja kieltämään isäänsä.\n\nFilip hengähti.\n\n-- Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, -- sanoi hän hetkisen\nkuluttua, -- olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet\nvarastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?\n\n-- Varastanut! Minäkö varastanut?\n\n-- Sinä varastit lapsen.\n\n-- Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin\nottaminen, monsieur, ei ole varastamista.\n\n-- Kuule, -- sanoi Filip kiehuen kiukusta, -- äsken minä aioin sinut\ntappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.\n\nGilbert ei vastannut.\n\n-- Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni\nikäänkuin sanoakseen minulle: \"Kosto on hyödytön; ei saa kostaa,\nellei ole Jumalan hylkäämä...\" Minä en surmaa sinua; tahdon\nainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen.\nTuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy\nsinun heti antaa minulle takaisin.\n\n-- Mutta minulla ei sitä ole, -- sanoi Gilbert; -- kaksiviikkoista\nlasta ei oteta pitkälle merimatkalle.\n\n-- Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi\nottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?\n\n-- Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.\n\n-- Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?\n\nGilbert oli vaiti.\n\n-- Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?\n\nGilbert pysyi yhä vaiti.\n\n-- Ah, kurja, sinä uhmailet minua! -- sanoi Filip. -- Etkö pelkää\nyllyttäväsi vihaani?... Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni\nlapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?\n\n-- Lapseni kuuluu minulle, -- mutisi Gilbert.\n\n-- Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!\n\n-- Minä en tahdo antaa pois lastani.\n\n-- Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan\nunohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert,\nkäsitäthän tämän jalomielisyyteni?... Minä annan sinulle anteeksi!\nKaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut,\nannan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus... Anna minulle takaisin\nlapsi. Tahdotko enemmän?... Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin\nansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että\npuhun puolestasi? Niin... sen teen... Anna minulle lapsi... Vielä\nsana... Andrée rakastaa poikaansa... sinun poikaasi hulluuteen asti.\nHän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen\nsiitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!\n\nGilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta\nhehkuvan katseen.\n\n-- Ette uskonut minua, -- sanoi hän, -- enkä minäkään usko teitä.\nEipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi,\nettä olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei\nenää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme\nverivihollisia... Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi...\nMinä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani...\n\n-- Sinä tunnustat siis, että se on ase?\n\n-- Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan,\nloukkauksia vastaan!\n\n-- Vielä kerran, Gilbert, -- virkkoi Filip suu vaahdossa, --\ntahdotko...?\n\n-- En.\n\n-- Ole varuillasi!\n\n-- En ole.\n\n-- En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaa\nAndréen veli. Vielä uusi rikos!... Haa, eikö se ole viekoittelevaa?\nOta tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikin\nkolmeen ja laukaiskaamme sitten.\n\nJa hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori\nmies ei hievahtanut.\n\n-- Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, -- sanoi hän.\n\n-- Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? -- huudahti Filip\nhulluna raivosta ja epätoivosta.\n\n-- Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.\n\n-- Mieti... Päätäni huimaa.\n\n-- Minä olen miettinyt.\n\n-- Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.\n\n-- Tiedän sen... tappakaa minut.\n\n-- Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?\n\n-- En.\n\n-- Sinä kieltäydyt puolustuksesta?\n\n-- Niin.\n\n-- No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole\npyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!\n\nJa Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert\nojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin\nja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi\nhiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan\npökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.\n\nHänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla\nmäärätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.\n\n-- Kah, siinäpä te tulette, monsieur, -- virkkoivat matruusit\nhänelle. -- Olette viimeinen... kaikki muut ovat palanneet laivaan.\nMitä te ammuitte?\n\nNämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa\ntoimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.\n\n-- Ovatko kaikki saapuneet? -- kysyi kapteeni.\n\n-- Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, -- vastasivat merimiehet. --\nHän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.\n\nKapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti\nAzorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka\nniin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan\namerikkalainen lippu mastossa.\n\nAdoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi\nainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian\nhäipyi laiva yön varjoihin.\n\nVasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista\noli poissa.\n\n\n\n\nLoppulause.\n\n\nToukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi\nVersailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.\n\nKuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean\ntaudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa\nrohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä\nympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri\nBordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi\nisoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa\nolevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita\nolisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja\naineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin\nomaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. -- Hänen kaikkein\nkristillisimmän majesteettinsa, -- sanoi hän, -- pitäisi vastaanottaa\nviimeinen voitelu.\n\nLa Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas\nväitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan,\nja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.\n\nTämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten\nherättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista.\nKun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan\nlähteä ulos toisesta.\n\nMutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen\naikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan\nja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet\neivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.\n\nTaudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen\nhankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä\nsuosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt\nvuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren\nja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan\ntoisiaan.\n\nÄkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä\nhahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ\ntullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.\n\nHän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas.\nHän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti\nmuinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä\ntulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: \"Voi sinua, voi sinua,\nvoi sinua!\" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä,\njolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä\nhyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.\n\nPrinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten\nviereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan\nja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät\nodotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin\nnurkkaan.\n\n-- Tyttäreni! -- mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat\nsilmänsä.\n\n-- Niin, tyttärenne, sire, -- sanoi prinsessa.\n\n-- Joka tulee...\n\n-- Jumalan puolesta!\n\nKuningas kohottausi ja yritti hymyillä.\n\n-- Sillä te unohdatte Jumalan, -- jatkoi prinsessa Louise.\n\n-- Minäkö?...\n\n-- Tahdon teille hänestä muistuttaa.\n\n-- Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että\nerityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten\nkankeutta, hiukan tulehdusta.\n\n-- Teidän sairautenne, sire, -- keskeytti prinsessa, -- on\nsenlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän\nmajesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku\nkuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava\nviimeinen voitelu.\n\n-- Louise, -- huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, --\nmitä sanotte?\n\n-- Madame!... virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.\n\n-- Sanon, -- jatkoi prinsessa, -- että teidän majesteettinne potee\nisoarokkoa.\n\nKuningas parahti.\n\n-- Lääkärit eivät ole siitä maininneet, -- vastasi hän.\n\n-- He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista\nkuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja\ntarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.\n\n-- Isoarokkoa! -- jupisi Ludvig XV. -- Se on tappava tauti!...\nBordeu!... la Martinière!... Onko se totta?\n\nMolemmat lääkärit painoivat päänsä alas.\n\n-- Mutta sittenhän olen hukassa? -- sanoi kuningas yhä enemmän\npeljästyneenä.\n\n-- Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, -- virkkoi Bordeu, ryhtyen\nensimäisenä puhumaan, -- varsinkin jos potilas säilyttää tyynen\nmielen.\n\n-- Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, --\nvastasi prinsessa.\n\n-- Madame, -- sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, --\nte surmaatte kuninkaan!\n\nPrinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui\nhänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.\n\n-- Hyljätkää entisyys, sire, -- virkkoi hän, -- ja olkaa hyvänä\nesimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte\nvaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä,\njos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.\n\nHän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle\nkädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski\npitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja\nnousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja\nsäikähdyksen.\n\nVain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta\nkohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.\n\n-- En tahdo, -- virkkoi hän, -- että sellaiset näytelmät uudistuvat\nkuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon\ntänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry\nRueiliin.\n\nTämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin,\nmutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu,\nettä hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän\ntiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta\nhän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä\nkohtaavan iskun.\n\nSäikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta\nja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua\nhän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena\nystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen\nnaisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta\nRichelieultä.\n\nBordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen\nmajesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen\njäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan;\nainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä\nsamana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä\nlevisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä\npuheenaiheena.\n\nKoko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea\novensa eikä ottanut ketään vastaan.\n\nSeuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt\nAiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä\noli toukokuun 9. vuonna 1774.\n\nHovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin\nmonilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra\nde Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista\nvaunujonoa.\n\nTässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry\nvielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä\ninhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?\n\nSenvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana\nvuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.\n\nHarjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle\nkerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat\nuutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita.\nMahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia\nhenkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat\nedestakaisin linnanpihalla.\n\nVähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat\njoukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että\nolivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin\nasukkaat poistuivat huoneisiinsa.\n\nPian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka,\nhoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin\npalatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja\näänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.\n\nPalatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa\nistui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla\nvanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten\nkeppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen\nmiettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen\nukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat\nkatsettakin kiihkeämmin.\n\nMietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut\ntorin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan\nsisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä\nhenkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti,\naikoen sillä levähtää.\n\nTällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa,\nkäyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä\nkohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen\najatuksen säestykseksi.\n\nTultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja\nsiirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti\nsaada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen\nkatseensa tarkoitus arvattaisiin.\n\n-- Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? -- sanoi hän kääntyen\nlähemmäksi.\n\nVanhus kohotti päätänsä.\n\n-- Kah, -- huudahti nuori mies, -- kuuluisa opettajani!\n\n-- Ja te olette nuori lääkärini, -- virkkoi vanhus.\n\n-- Sallitteko minun istua viereenne?\n\n-- Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.\n\n-- Kuningas kuuluu voivan paremmin, -- sanoi nuori mies. -- Ne\nriemuitsevat siitä. -- Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei\nvastannut mitään.\n\n-- Kaiken päivää, -- jatkoi nuori mies, -- vaunuja on vierinyt\nPariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin... Kreivitär Dubarry\nvihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.\n\nJa hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella,\nmutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.\n\n-- Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, -- puhui nuori mies\nedelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. -- Se näette johtuu\nsiitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun\nkuninkaani voi nyt paremmin.\n\n-- Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, -- sanoi\nvanhus säyseästi. -- Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle,\nja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.\n\n-- Myöskin Ludvig XV:n kuolema? -- keskeytti nuori mies ivallisesti.\n-- Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija,\npuolustatte sellaista väitettä!... Oh, tunnen kyllä merkillisten\nlauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy...\n\nVanhus pudisti päätänsä.\n\n-- Ja, -- lisäsi nuori mies, -- miksi ajatellakaan kuninkaan\nkuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin\nkaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat\ntaitavia miehiä alallaan... Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu\nsiitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei\ntukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja\nesirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana... Niin,\nnähkääs, kaikki kuluu.\n\n-- Hiljaa, -- virkkoi vanhus säpsähtäen, -- hiljaa! Sillä minä sanon\nteille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää\nJumalan sormi...\n\nKummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti\nvaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.\n\n-- Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? -- kysyi hän.\n\n-- Katsokaa, -- vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin\nikkunaan. -- Mitä tuolla näette?\n\n-- Valaistun ikkunan... Sitäkö tarkoitatte?\n\n-- Niin... mutta millä lailla valaistun?\n\n-- Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?\n\n-- En, monsieur.\n\n-- Se merkitsee kuninkaan elämää.\n\nNuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen\nsiitä, että tämä oli täydessä järjessään.\n\n-- Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, -- jatkoi vanhus, -- on\nasettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas\nelää.\n\n-- Se on siis merkki?\n\n-- Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun\nverhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin\nheidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni\npoloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin\nvuosisadan ja ihmiselämän.\n\nNuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi\npuhetoveriaan.\n\n-- Oi, -- jatkoi vanhus, -- tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni;\nkatsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava... Sitä\nseuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha,\netten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka\nlopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia... Niitä\nsalaisuuksia minä en saa nähdä... Minun silmissäni ei siis puutu\nmielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille\njuuri selitin.\n\n-- Se on totta, -- mutisi nuori mies, -- se on totta, opettajani.\n\n-- Ludvig XIV, -- jatkoi vanhus, -- hallitsi seitsemänkymmentäkolme\nvuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?\n\n-- Ah! -- huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli\näkkiä peittynyt pimeyteen.\n\n-- Kuningas on kuollut! -- virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin\nkauhistuneena.\n\nJa molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.\n\nÄkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut.\nKaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu\nkädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa\nElisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti\nheidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan\nkymmenen askeleen päässä penkistä.\n\n-- Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! -- huudahti\nnuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta\ntahtonut herjata uutta majesteettia.\n\nDauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa.\nVaunut katosivat.\n\n-- Paras hra Rousseau, -- virkkoi silloin nuori mies, -- nyt rouva\nDubarry on leski.\n\n-- Ja huomenna hänet karkoitetaan, -- sanoi vanhus. -- Hyvästi, hra\nMarat...\n\nLoppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Neiti de Taverneyssä\" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen\n\"Rouva de la Motte\", joka ilmestyy \"Alexandre Dumas'n Historiallisten\nromaanien\" IV n:a.\n\n\n\n"]