[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1NJ9spsQ9wO8fCzWeNk75xpDNPQYHOMzNaeuvKs40Vs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1481,"Sortovuosilta","Zilliacus, Konni",1855,1924,"1481-zilliacus-konni-sortovuosilta","1481__Zilliacus_Konni__Sortovuosilta","Poliittisia muistelmia","muistelmat",[],[],"fi",1920,null,45192,319954,false,54164,[23,24],"Finland -- History -- 1809-1917","Zilliacus, Konni, 1855-1924",[26,27,28,29],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","Politics","\"Sortovuosilta: Poliittisia muistelmia\" by Konni Zilliacus is a political memoir written in the early 20th century. The book delves into the struggles for Finnish autonomy and independence in the face of Russian oppression during the late 19th and early 20th centuries, highlighting significant events and personal experiences of the author as a political activist.  At the start of the memoir, Zilliacus reflects on the political climate of Finland under Russian rule, characterized by rising tensions and the struggle for civil rights. He recounts his experiences while living abroad and his return to Finland as political activities intensify. The opening presents a mix of anxiety over Russian policies and a burgeoning determination among Finns to resist assimilation, culminating in Zilliacus's involvement in efforts to garner international support for Finland’s cause, including a significant mission to present Finnish grievances to the Russian Tsar through a formed delegation. The narrative introduces key themes of resistance, collaboration, and a deep sense of national pride, setting the stage for a detailed recounting of Finland's fight for self-determination. (This is an automatically generated summary.)",[],265,"Poliittiset muistelmat valottavat sortovuosien aikaista maanalaista vastarintaa Venäjän keisarikuntaa vastaan. Teos kuvaa salakuljetusoperaatioita, kansainvälisiä yhteyksiä ja vallankumouksellisia hankkeita, jotka valmistelivat tietä Suomen itsenäistymiselle.","Konni Zilliacuksen 'Sortovuosilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1481. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SORTOVUOSILTA\n\nPoliittisia muistelmia\n\n\nKirj.\n\nKONNI ZILLIACUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Johdanto.\n    I. Taistelun ensimmäinen vaihe.\n   II. Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen\n       surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.\n  III. \"Nya Pressenin\" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.\n   IV. Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.\n    V. Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.\n   VI. Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.\n  VII. Suunnitelmia kehitetään edelleen.\n VIII. Kongressi Pariisissa.\n   IX. Vallankumouksen valmistelut.\n    X. Aseidentuontiyritys.\n   XI. Venäjän vallankumous v. 1905.\n  XII. Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.\n XIII. Kansainvälinen jury.\n  XIV. Burtsevin asiakirjat.\n   XV. Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nMonelta taholta on minua kehoitettu julkaisemaan muistelmani niiltä\nvuosilta, jolloin taisteltiin Suomen oikeudesta käytettävissä\nolevilla aseilla, tuota näennäisesti toivotonta taistelua Venäjän\nitsevaltiutta vastaan, joka halusi ulottaa kaikkivaltansa meidänkin\nsyrjäiseen maahamme, minkä muu, suuri maailma tunsi melkein\nvain maantieteellisenä käsitteenä. Kauan epäröin noudattaisinko\nkehoituksia. En omasta puolestani, sillä olin jo niin auttamattoman\npahassa maineessa vallanpitäjien silmissä, etteivät kaikkein\nsuorimmatkaan paljastukset saattaneet vaikuttaa sitä eikä tätä,\nmutta toiset, jotka jo ennestään olivat epäluulon alaisia, osaksi\nyhä olivat valtaa pitävien mielestä enemmän tai vähemmän viattomia,\nsaattaisivat sepitelmieni vuoksi joutua ikävyyksiin.\n\nTaisteluvuosina ja pitkään aikaan sen jälkeen ei sentakia\nsaattanut tulla kysymykseenkään kirjoittaa näistä asioista,\netenkin kun eräs merkittävä välikohtaus näiltä vuosilta suuresti\nmuistutti valtiopetosta ja vehkeilyä vieraan vallan kanssa, jonka\njulkaisemisesta ei mitenkään saattanut olla puhetta. Sillä vaikka\nVenäjän vallanpitäjillä olikin enemmän kuin aavistus näistä\nvehkeilyistä, he eivät sentään tunteneet kaikkia yksityiskohtia\neivätkä siis tienneet mihin sitoumuksiin tuo vieras valta oli\nruvennut.\n\nKaikki nuo syyt ovat nyt lakanneet vaikuttamasta Venäjällä\ntapahtuneen suuren kumouksen vuoksi. Se minkä silloin näimme\nkangastelevana unelmana jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa on\nnyt todellisuutta. Suomi on vapaa, ja Venäjän itsevaltius on\nikuisiksi ajoiksi poissa, toivottavasti, sillä vaikka jonkun\nentisen suuriruhtinaan onnistuisikin liittää sen sirpaleet joksikin\nentisen vallan tapaiseksi, on kuitenkin varsin vähän uskottavaa,\nettä sellainen uusi tsaarivaltio pysyisi pystyssä edes niin kauan,\nettä siitä voisi koitua vakava vaara Suomen itsenäisyydelle. Saamme\nkyllä olla vakautuneita siitä, että tahtoa ei puutu, sillä tässäkin\ntapauksessa pitää paikkansa se, että mitään ei ole unohdettu ja\nhyvin vähän on opittu siitä, mitä pyhässä Venäjän valtakunnassa on\ntapahtunut.\n\nNe jotka nyt kaikkein äänekkäimmin vakuuttavat etteivät he\nkoskaan hyväksy minkäänlaisia Suomen vapaan aseman loukkaamista\ntarkoittavia toimenpiteitä, saattavat yhtä helposti kuin venäläinen\nvaihtaa mielipiteitä koska hyvänsä, yhtäkkiä kääntää kelkkansa,\njos olosuhteet vain näyttävät suotuisilta. Sen vuoksi tekisimme\npahimman laatuisen valtiollisen tyhmyyden, jos jollakin lailla\navustaisimme järjestyksen palauttamista Venäjän nykyiseen kaaokseen,\nniin paljon kuin sitä saattaakin puoltaa niin taloudelliselta kuin\ninhimilliseltäkin kannalta.\n\nJokainen on itseään lähinnä, sanoo sananlasku, joka ei vähimmän\npidä paikkaansa valtioitten politiikassa. Niin paljon myötätuntoa\nkuin yksilöt Venäjällä ansainnevatkin, on meidän nyt kuitenkin\nvahvistettava omaa yhteiskuntajärjestystämme, omaa asemaamme\nriippumattomana valtiona, ja siinä eivät mitkään muut näkökohdat saa\ntulla väliin, ei ainakaan ennen kuin kaikki on valmista. Sen vuoksi\nonkin meille, on Suomelle edullista, ettei Venäjän valtakunnassa\nole järjestystä, että nykyinen tilanne saa jatkua siksi kunnes se\nitsestään katoaa. Kun se aika tulee, pitäisi Venäjän olla niin\nuupunut, että saa kulua pitkä aika, ennenkuin se taas voi suunnitella\nnaapuriensa ahdistamista.\n\nKoetan tässä kirjassa kuvailla pitkän, näennäisesti niin toivottoman,\nitsevaltiusjärjestelmää vastaan kohdistuvan taistelun vaiheita,\nyksityiskohtia, joissa itse jollakin tavalla olen ollut mukana\njonakin ajankohtana. Sen ohella en saata olla ajattelematta tapausta,\njoka sattui Amerikassa kohta kolmekymmentä vuotta sitten, ja joka\nniin sanoakseni antaa avaimen osanottooni taisteluun tsaarivaltaa\nvastaan.\n\nKohtaus sattui Chicagossa. Olin eräitten muitten ohella kutsuttu\nerään matkustavan perheen vieraaksi, joka oli väliaikaisesti\nasettunut asumaan hotelliin. Vieraitten joukossa oli pari\namerikkalaista upseeria, jotka kuultuaan että olin suomalainen,\nkysyivät mitä Suomessa oikeastaan tapahtui. Sanomalehdissä oli\npuhuttu jotakin levottomasta mielialasta maassa, mutta ei päästy\nselville, mistä oikeastaan oli kysymys. Yhdeksänkymmentäluvun alussa,\ntarkemmin määriteltynä v. 1892, venäläistyttäminen alkoi nostaa\npäätään, ja Suomessa alkoi tuntua yleistä levottomuutta. Koetin\nselvittää asian niin hyvin kuin taisin ja koskettelin sen ohella myös\nSuomen autonomista, kaikkien venäläisten hallitsijoiden vahvistamaa\nasemaa.\n\nToinen upseeri kyseli vielä Suomen asukaslukua, sen armeijaa, oliko\njoku suurvalta luvannut taata sen itsehallinnon y.m. sävyllä,\njoka tuli sitä pilkallisemmaksi mitä selvemmäksi kävi Suomen\nvoimattomuus Venäjän rinnalla. Lopuksi hän sanoi, että suomalaiset\nolivat suorastaan hulluja vastarintaan ryhtyessään. -- \"Ainoa,\nmitä voitte tehdä, on alistua nurkumatta. Jos rupeatte nenäkkäiksi\nvastarinnassanne, saattaa käydä niin, että Venäjä antaa teille vitsaa\nkaupan päällisiksi.\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista, kun ottaa huomioon tsaarinvaltakunnassa\nvallitsevat käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, joita näytään\nkannattavan muuallakin\", vastasin pilkallisen sävyn ärsyttämänä.\n\"Mutta niin toivottomalta kuin kaikki näyttääkin, olen kuitenkin\nvarma siitä, että vastarintaa kaikissa tapauksissa tehdään. Ja mitä\nminuun itseeni tulee, otan osaa taisteluun, vaikkapa minun täytyisi\nryömimällä mennä kotiin ollakseni mukana.\"\n\nKului tosin vielä eräitä vuosia ennenkuin ratkaiseva taistelu alkoi,\nja yhteen aikaan näytti jo siltäkin, kuin se olisi ehdottomasti\nkääntynyt epäedulliseksi meille. Mutta taistelu alkoikin uudelleen,\nheti kun olosuhteet muuttuivat. Ja mukana olen ollut, milloin\ntavalla, milloin toisella, mutta mukana kaikissa vaiheissa. Tulokset\novat olleet hyvinkin mitättömiä, mutta tahto on joka tapauksessa\nollut hyvä, tahto vastustaa Venäjän tsaarivaltaa millä keinoin\nhyvänsä.\n\nHelsinki, syyskuulla 1919.\n\n_Konni Zilliacus_.\n\n\n\n\nI.\n\nTaistelun ensimmäinen vaihe.\n\nKun jokainen vielä uskoi tsaarin suopeuteen.\n\n\nMyöhään syksyllä 1898 palasin kotimaahan oltuani poissa melkein\nkymmenen vuotta, jolla ajalla olin elänyt eri maissa pohjoisella\npallonpuoliskolla, Pohjois-Amerikassa ja troopillisessa vyöhykkeessä,\nJapanissa, Egyptissä, Ranskassa, ja käynyt vielä useammissa, Etu- ja\nTaka-Intiassa, Meksikossa, Kanadassa ja Kiinassa, Ceylonilla ja\nMarokossa, Italiassa, Espanjassa j.n.e. Uudelta vuodelta 1899 astuin\n\"Nya Pressenin\" palvelukseen maassa vallitsevan yleisen levottomuuden\naikana. Oli annettu kutsu ylimääräisille valtiopäiville, Bobrikov\noli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja astunut virkaansa. Hänen\nlausuntansa eri henkilöille eivät jättäneet epäilyksille sijaa siitä\nsuunnasta, minne hänen politiikkansa oli lähtevä kulkemaan, mutta\nvielä oltiin epätietoisia mitä menettelytapoja hän aikoi seurata tätä\npolitiikkaa toteuttaessaan, vaikka vedettiinkin johtopäätökset hänen\naikaisemmasta toiminnastaan Itämerenmaakunnissa. Ja ne olivat kaikkea\nmuuta kuin lohdullisia ja toivorikkaita.\n\nKauan ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin uuden kenraalikuvernöörin\naikeista päästiin selville. Valtiopäivät, jotka oli kutsuttu\nkoolle käsittelemään kysymystä asevelvollisuuden laajentamisesta,\neivät olleet kauan koolla, ennenkuin jokaiselle kävi selville,\nettä venäläistä ehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi kohtaisi\nankara ja kuten näytti yksimielinen vastarinta. Estääkseen täydellä\nsyyllä pelätyn vastustuksen keksivät ne venäläiset valtapiirit,\njotka johtivat ja kehittivät hyökkäystä Suomea vastaan, n.s.\nhelmikuunmanifestin julkaisemisen, jonka perusteella maan\ntärkeimpien, sen elinkysymysten ratkaisu siirrettiin valtiopäiviltä\nja suomalaisilta viranomaisilta hallitsijalle ja hänen venäläisille\nneuvonantajilleen.\n\nManifesti, jonka olemassaolo ja sisältö nopeasti tuli tunnetuksi\nhuolimatta siitä salaperäisyydestä, jota venäläiset viranomaiset\nolivat käyttäneet ja jota myös oli suositeltu Suomessa verrattain\nmyöhään siitä tiedon saaneille henkilöille, herätti tietysti\nsyvää levottomuutta ja suuttumusta sekä yleisön että senaatin\njäsenten keskuudessa, joitten ensimmäiseksi oli otettava manifesti\nkäsiteltäväksi. Sen julkaisemista vastaan oli jo alettu toimia sekä\nsuuren yleisön että senaatin jäsenten joukossa, missä mielipiteet\nheti alussa kävivät jyrkästi erilleen. Kuinka senaatti tällöin toimi\nja kuinka julkaiseminen tapahtui varapuheenjohtajan ratkaisevan\näänen aiheuttamalla pienellä enemmistöllä, on jo kuvattu siksi\nusein, etten tässä yhteydessä antaudu aihetta käsittelemään.\nSitäpaitsi se ei oikeastaan kuulukaan tähän, vaikkakin sitä saattaa\npitää alkuperäisenä syynä siihen, että minä jouduin poliittiseen\ntoimintaan, toimintaan, joka lopuksi otti minut kokonaan valtoihinsa.\n\nYhtä vähän aion vaatia lukijan tarkkaavaisuutta ja aikaa\nkuvaukselle suomalaisten joukkoadressista keisarille ja suuresta\nLähetystöstä, jonka oli vietävä se perille. Nämä molemmat itse\nkansan mielialan ilmaukset on kuvattu niin tarkoin, että luovun\ntekemästä sen vielä kerran, vaikkapa olinkin osaltani vastuussa\nnäiden mielenilmausten syntymisestä jäsenenä siinä valiokunnassa,\njonka suuri kansalaiskokous Helsingissä valitsi järjestämään liikettä\nvoimakkaaksi mielenilmaukseksi asiassa, joka yhtä suuressa määrässä\nliikutti kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.\n\nSe oli kuvaamattoman, innostuksen aikaa, innostuksen, joka\nvallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet,\njoka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä\nhalukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että\ntsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen\nlupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis\nneuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin\nhenkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut\nSuomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet\nryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai\nmielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä,\nettä hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt\nSuomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien\njuhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset\nmääräyksensä. Kaikki suunnitelmat tarkoittivat siis aluksi tuon\ntiedon antamista hänelle niin kiistämättömällä tavalla, kuin ajatella\nvoi. Siitä johtui suuren kansanadressin ajatus, ja, kun keisari\nei ottanut sitä vastaan, sitä seuraava suunnitelma koettaa saada\najan sivistyksen parhaat edustajat tekemään yrityksen puolestamme.\nNykyäänhän tuntuu melkein käsittämättömältä, että silloin saatettiin\nantautua noin lapsellisiin unelmiin -- mutta sen jälkeen olemmekin\noppineet yhtä ja toista!\n\nNuo viisisataa edustajaa, jotka turhaan olivat hakeneet tilaisuutta\nsaattaa kansan hätähuuto Nikolai II:n korviin, olivat palanneet\nHelsinkiin, jossa heidät oli otettu vastaan juhlalla, joka\ntunnelmansa isänmaallisen korkeuden puolesta oli laatuaan ainokainen,\nja olivat sitten hajonneet koteihinsa, ulkonaisesti katsoen\ntoimittamatta mitään merkittävää maansa hyväksi. Sen he kuitenkin\nolivat tehneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan silloin\nsaattoi aavistaa. Maailman sanomalehdistö oli puuttunut asiaan,\nhuomannut viidensadan talonpojan turhan retken Pietariin, oli sanonut\nsanansa heidän yrityksestään ilmaista hallitsijalle huolensa ja\noli alkanut kiinnittää uutta huomiota maahan, josta lähetystö oli\ntullut. Nuo viisisataa eivät olleet turhaan tehneet retkeään, sillä\nsiitä päiväytyy se mielenkiinto, millä Suomen asioiden kehitystä\non seurattu ulkomailla, mielenkiinto, josta on ollut meille paljon\nsuurempaa etua kuin yleensä voidaan käsittää.\n\nKotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä\nvenäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista,\nja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei\nottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan\nodottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai\nverrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri\neräässä helsinkiläiselle lehdelle -- \"Nya Pressenille\" jollen väärin\nmuista -- osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset\nkoettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin.\n\"Rauhankonferenssin\", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti\nsamana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan\nNikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten\narmeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä.\nAloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset\nihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena\nihmiskunnan historiassa.\n\nTäydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut\nsanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi\ntäten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin\naseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla\nehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa --\nlisäämistä noin kolminkertaiseksi -- ja on samalla törkeästi rikkonut\nlupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten\najaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että\najateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei\nkuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt\nmitään.\n\nHollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli\nonnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen.\nOsoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut\nerään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että\nse oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen\nja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä\nsortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua,\neikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli\ntähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska \"Nya Pressen\" oli\nlakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät\ntoimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi,\nkiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät\ntekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi\nasevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren\nlisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen,\njolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat\nhyvin laajoja tuloksia _status quo ante'n_ palauttamiseksi.\nMinä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka\nsuotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi\ntehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai\njonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa\noli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle\nsain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen\nhovineuvos Westzynthiuksen.\n\nKööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus\ntsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan\nrikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita\ntekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen\nväkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan\ntarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten\nmuuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin\naina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen,\njoka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen\nuhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista\npitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin\nStudentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi\nvapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti\nkaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö\nmitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.\n\nEhdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta\nkumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti\nseuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin\nmäärättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti,\nkoska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista,\njoten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt\njulkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään\ntavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan\navukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden\nkäänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin\npuheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa\nKööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin\nerosimme sinä iltana.\n\nEsitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun\nastuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan\nedessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman\nhyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla\nensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen\ninnostus, että eräs heistä -- Erik Skram -- teki ehdotuksen, joka\nhyväksyttiin huutoäänestyksellä: -- että läsnäolevat lähettäisivät\nyhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin\nvoimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin\nja aikanaan jätettiin asianomaisille.\n\nOlen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä\nsellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli\nsysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka\nlähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti\nsamanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa\nBerliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä\ninnostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa.\nAjatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä\nhenkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa -- koko\nsivistyneen maailman -- sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis.\nJos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään\nmielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen\nvetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa\nhänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea\nkohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme\najatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun\nsaada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin\nneuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa\nmäärässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen\npolkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että\nomat lupauksensa.\n\nBerliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty\nmatkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen\nhyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville\nmaamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian\npuolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen\nmahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten\najettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi\nvoitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen,\nettä hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun\nhistorioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos\nhän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi\nolla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin\nmiehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan\nsuosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä\nBerliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen\nasiaa kohtaan.\n\nNäitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut\nSuomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan\naikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen\nnaisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän\ntarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka\noli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että\nkoetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista\nyhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto\njulaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin\nsiten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon\nme olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan\nasetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli\nmahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon\ntoimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti\nlähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan\n-- niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme\nsen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle\nesittelykirjelmä jo oli saatu.\n\nMe lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin\njo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo.\nMainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta\nvaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. \"Was\nwollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?\"\nkysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme\nrohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi\nolin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi\nminuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi\nvastasin minä kysymykseen: \"Wir wollen versuchen den Tsaren zum\nNachdenken zu bringen.\" \"Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt\ndenken kann?\" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä\ntehty kysymyksensä.\n\nMinä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä\ntavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet,\nei ollut johtanut mihinkään tulokseen.\n\n\"Ja, was haben Sie eigentlich getan?\" keskeytti minut Mommsen\n-- \"erzählen Sie mir bitte etwas davon\". Aloin kertoa, senaatin\nesityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin,\nsuuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää\nkansanadressin -- \"Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir\netwas näheres darüber\" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto\nilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan\njoka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin,\nkuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että\ntsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet\ntuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon\npikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat\nsitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä\nyksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen\njälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja\nhuudahti: \"Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen\nnützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass\nder alte Mommsen unterschreiben wird!\"\n\nHetken kuluttua sanoimme hyvästit ja poistuimme, sisäisesti\ntyytyväisinä ensimmäisen menestyksemme johdosta, joka ennusti mitä\nparhainta jatkoa. Emmekä suinkaan laiminlyöneet käyttää Mommsenin\nnimeä käydessämme tämän tai tuon etevän henkilön luona. Mutta jo\nsamana iltana sain Suomesta jälkeeni lähetetyn sähkösanoman, joka\nkehoitti minua pikimmiten tulemaan Lontooseen. Ja sähköteitse\nBerliinistä tehtyyn kyselyyn tuli vastaus että oli kysymys\naloitteesta, josta voisi mahdollisesti jotain tehdä. Lontoossa\nasustivat siihen aikaan muiden maanmiestemme joukossa professori\nWestermarck, joka jo oli saavuttanut mainetta Englannissa, silloinen\ndosentti Yrjö Hirn ja professori Julio Reuter, joka oli minulle\nsähköttänyt.\n\nAikomukseni oli oikeastaan ollut Berliinistä lähteä Hollantiin,\nmissä mielenkiinto Suomen tapahtumiin, päättäen ylempänä mainitusta\nkirjeestä, näytti olevan melkoisen yleinen. Berliinissä olivat\ntoiveet huomattavasti nousseet sen menestyksen jälkeen minkä olimme\nsaavuttaneet Mommsenin luona ja se vastakaiku minkä asia oli\nherättänyt toisissa, joita oli suunnitelman johdosta puhuteltu,\nnäytti meistä melkein takaavan asian menestyksen, eritoten kun\nmielenosoitus Suomen hyväksi selvästi oli niin sanoaksemme ilmassa,\nkuten sähkösanoma Lontoosta osoitti. Matkustin sen vuoksi suoraan\nEnglantiin jättäen enemmät valmistelevat toimenpiteet Berliinissä\nsiellä oleville suomalaisille. Lontoossa ottivat minut vastaan kolme\njo mainittua maanmiestäni, joille oli sähköttämällä ilmoitettu\ntulostani, rautatieasemalla, josta me yhdessä lähdimme erääseen\nhotelliin. Ja siellä keskusteltiin eri ehdotuksista klo 2:een yöllä.\nVäitteet minun ehdotustani vastaan eivät koskeneet niinkään itse\nehdotusta vaan enemmänkin sen toteuttamismahdollisuuksia, mutta\nkun olimme pohtineet asiaa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta,\nyhtyivät kaikki siihen, että se ylväimpänä ja parhaimpana oli\ntoteuttamisyrityksen arvoinen. Sitä vastoin ei pidetty mahdollisena\najatusta saattaa Suomen asia syksyllä kokoontuvan rauhankonferenssin\nharkittavaksi.\n\nLähipäivät kuluivat eri tahoille tehtäviin kyselyihin, miten\nasiaan suhtauduttaisiin, ja kaikkialta saimme mitä suurinta\nkannustusta, aivan erikoisesti mr F. L. Gilmourilta, joka silloin\nkuten myöhemminkin aina on osoittanut hyvin lämmintä mielenkiintoa\nSuomen asiaan ja on alati ollut valmis auttamaan sekä neuvoilla\nettä teoilla. Ajatus ehdotetun kaltaisesta kulttuurin adressista\nmiellytti ilmeisesti ja täydellistyi vähitellen. Katsoen siihen\nettä se jätettäisiin hallitsevalle monarkille, päätettiin m.m. että\nainoastaan aitoa pergamenttia käytettäisiin allekirjoituksia varten\nja että koetettaisiin ensimmäinen lehti adressiteksteineen, jonka\npäättäminen jätettiin allekirjoittajien tehtäväksi kussakin maassa,\nsaada mahdollisimman hyvin koristelluksi.\n\nKesken kaikkien näiden puuhien saimme muuta tekemistä eräästä\naikakauskirjasta, jonka oli perustanut herra Borgström ja jota\nvarten hän oli saanut avustuksia Suomesta. Avustukset alistettiin\narvosteltaviksemme ja havaittiin yksimielisesti mahdottomiksi,\nainakin esikoisnumeroon, joskin sittemmin jokunen niistä voitaisiin\nkäyttää. Ei ollut muuta tehtävää kuin itse kirjoittaa ensi\nnumero kun aikakauslehti, jonka nimi oli oleva \"Finland\", jo oli\nsanomalehdissä ilmoitettu pian ilmestyväksi. Westermarck, Reuter ja\nminä otimme tehtävän suorittaaksemme ja meidän onnistui todellakin\nviikkoa lyhemmässä ajassa saada aikaan ensimmäinen numero. Meistä\nkolmesta minä, jolla oli vähimmin muuta tekemistä, sain suurimman\ntaakan osalleni ja kirjoitin kolme niistä kuudesta tai seitsemästä\nartikkelista jotka numero sisälsi. Yksi kappale lähetettiin\nsilloiselle Walesin prinssille, sittemmin kuningas Edward, joka\nsihteerinsä kautta kohteliaalla kirjeellä tunnusti vastaanottaneensa\nsen.\n\nTällä välin olivat kuitenkin adressin valmistelut joutuneet niin\npitkälle, että me suurella varmuudella saatoimme otaksua sen\nsyntyvän. Sen vuoksi lähetimme Helsingissä olevalle komitealle, jonka\npuheenjohtajana toimi senaattori Leo Mechelin ja jonka tuli johtaa\nvastustustyötä, kirjelmän, jossa teimme selkoa itse yrityksistä sekä\nsiitä mitä siihen saakka olimme toimittaneet ja toiveistamme sen\nonnistumisesta. Vastaus kirjelmään oli perinpohjainen yllätys.\n\nSe tuli sähköteitse, pikaviestinä, joka sisälsi kokonaista 80\nsanaa, vaikka siinä ei ollut muuta kuin perusteltu kehoitus meille\njättää sikseen koko yritys, joka oli liian suurisuuntainen ja sitä\npaitsi sisälsi arvaamattoman laajakantoisia poliittisia vaaroja.\nMe olimme suurimmassa määrässä hämmästyneitä emmekä lisäksi aivan\nvähän katkeroituneita. Että senaattori Mechelin oli luonteeltaan\nvarovainen, sen kyllä tiesimme -- hänen esiintymisensä helmikuun\nmanifestia julkaistaessa tunsimme kaikki, mutta että tämä ominaisuus\nveisi hänet niin pitkälle, sitä ei kuitenkaan kukaan meistä ollut\nvoinut edellyttää. Että sähkösanoma oli hänen suunnittelemansa ja\nkirjoittamansa, joko komitean suostumuksella tai ilman, sitä emme\nlainkaan epäilleet istuessamme siinä mykkinä hämmästyksestä.\n\nWestermarck oli ensimmäinen joka sai sanat suuhunsa. \"Me sähkötämme\naivan yksinkertaisesti vastaukseksi että me jatkamme ja annamme\nherralle pirua\", ehdotti hän. Niin, tarkoin ajatellen oli hänen\nehdotuksensa huomattavasti repäisevämpi, mutta se ei sovellu\npainettavaksi. Reuterilla eikä minulla ei ollut mitään sisäistä\najatusta vastaan, mutta neuvoimme lieventämään muotoa. Ja niinpä\nlaadimme sähkösanoman, joka sisälsi seitsemänkymmentä sanaa,\nmutta jonka tarkoituksen olisi hyvin voinut ilmaista ensimmäisen\nehdotuksen osoittamalla tavalla. Mitään vastausta siihen ei tullut.\nVarsin lyhyessä ajassa saimme yrityksen käyntiin Lontoossa, jossa\nkaikki joiden puoleen käännyimme, osoittivat harrastusta asiaan\nja lupasivat allekirjoituksensa. Ja sen lisäksi otti Westermarck\nyksin hankkiakseen niitä Italiasta, jossa hänellä oli useita\ntuttavia etevien tiedemiesten keskuudessa. Hirnin oli matkustettava\nkotiin Suomeen, minkä vuoksi enemmät neuvottelut ja toimenpiteet\nEnglannissa jätettiin Reuterin huoleksi. Minä lähdin Hollantiin,\nBelgiaan ja Ranskaan koettaakseni näissäkin maissa aikaansaada jotain\nsamankaltaista.\n\nKaikkialla kohtasi minua mitä suurin harrastus, Hollannissa ilmeinen\ninnostus. Jo itse ajatus, että kulttuurin etevimmät edustajat\nvain tässä ominaisuudessaan kääntyisivät erään tämän maailman\nmahtavimman puoleen ja vaatisivat kuulemista, oli uusi ja herätti\nsellaisenaan vastakaikua jokaisessa. Hollannissa ottivat yleensä\nyliopistojen rehtorit kukin tahollaan huolekseen tunnetuiden\nhenkilöiden allekirjoitusten kokoamisen ja vakuuttivat minulle\nmyötätuntonsa asian suhteen. Ainoastaan yksi heistä kehoitti\nkääntymään vararehtorin puoleen selittäen, ettei hän edes ehdotetussa\nmuodossa halunnut olla missään tekemisissä monarkin kanssa, joka\noli tehnyt aloitteen yleisen suurvaltakonferenssin pitämisestä\narmeijain miesluvun pienentämiseksi samalla kertaa kuin hän rikkoi\njuhlalliset lupauksensa tai oikeammin valansa kansalle, joka aina oli\nollut lojaali, saadakseen muutamia tuhansia sotilaita niiden lisäksi\njotka hänellä jo oli. Muuten hän oli valmis tekemään voitavansa\nedistääkseen yritystä. Professori Van der Vlugt selitti olevansa\nvalmis suunnitellun lähetystön jäsenenä jättämään adressit tsaarille.\n\nRanskassa sai adressitoiminta erinomaisen asianajajan Edelfeltistä,\njoka ponnisti kaikkensa yrityksen hyväksi ja tunnettu kun oli\ntaiteellisissa, kirjallisissa ja tieteellisissä piireissä hän\nsaattoi vaikeuksitta herättää harrastusta asiaan mitä erilaisimmissa\nleireissä. Hän ei kohdannut mitään vastuksia varata asiamme\npuolelle loistavimmat ja etevimmät nimet, jotka Ranska omisti\neri aloilla. Ja sen lisäksi tunnettu senaattori Trarieux, joka\nrohkeasti oli asettunut Zolan rinnalle katkerassa oikeustaistelussa,\nDreyfus-jutussa Ranskan korkeimpia sotilasviranomaisia vastaan, oli\nluvannut liittyä tulevaan lähetystöön, josta hän, kuten sittemmin\nosoittautui, liian suurella optimismilla odotti mitä parhaita\ntuloksia Suomen asialle.\n\nBelgiassa, jonne matkustin Pariisista, kävi yhtä hyvin. Jokainen,\njota puhuteltiin, osoitti suurinta ymmärtämystä asiaa kohtaan ja oli\nhyvin halukas allekirjoittamaan adressin. Muutamat brysseliläiset\nsuostuivat heti puhuttelemaan eräitä soveliaita henkilöitä, niin\nettä pian saatoin matkustaa edelleen. Kaikkialla ajatus että aikamme\nkulttuurin edustajat vetoaisivat monarkkiin pienen rauhallisen\nkulttuurikansan puolesta vaikutti uutuudellaan ja sitä pidettiin\nyrityksen arvoisena. Ja kaikkialla vähän toivottiin että tämä\nmonarkki, joka oli osoittanut niin lämmintä harrastusta rauhalliselle\nyhteisymmärrykselle maailmassa, että oli kutsunut kaikki suurvallat\nja muitakin neuvottelemaan yleisestä aseistariisumisesta, antaisi\narvoa senkaltaiselle yritykselle ja kuulisi lausutut toivomukset.\nSaksa, Englanti, Ranska, Hollanti, Belgia ja Italia olivat siis\nperiaatteessa selvät ja niihin voitiin varmuudella luottaa. Jäljellä\noli vain Skandinaavian maat ja Itävalta-Unkari. Lontoosta oli\nkirjoitettu asianomaisille Helsinkiin, jossa nyttemmin oli taivuttu\nyritykseen, joskin osoitettiin verrattain suurta hitautta sopivien\nhenkilöiden lähettämisessä Wieniin, mahdollisesti Budapestiin.\nRuotsista, Norjasta ja Tanskasta pitäisin minä huolen. Kaikkialla\noli asia jo mahdollisimman hyvissä käsissä. Allekirjoitusten keräys\noli jo alkanut, kun eri maissa oli sovittu adressien sanamuodosta\nja kaikkialle oli Englannista hankittu pergamentti jaettu sekä itse\nadressitekstiä että allekirjoituksia varten. Berliinissä huolehti\nnyttemmin professori Pipping allekirjoitusten keräämisestä, Lontoossa\nja yleensä Englannissa kuten jo mainittiin professori, Reuter,\nPariisissa ja muualla Ranskassa Edelfelt erään paikallisen komitean\nkera, Hollannissa eri yliopistojen rehtorit erään hollantilaisen,\nLontoossa asuvan, Tiedeman-nimisen sanomalehtikirjeenvaihtajan\navustuksella, joka täydelleen oli antautunut yrityksen käytettäväksi\nja joka myös avusti Belgiassa tuntien lämmintä harrastusta yritystä\nkuten yleensä Suomen asiaa kohtaan. Italiaan oli professori\nWestermarck matkustanut ja hänen onnistui saada asiaan innostumaan\nm.m. professori Brusa, silloinen \"kansainvälisen oikeuden laitoksen\"\npuheenjohtaja, joka selitti olevansa halukas kansainvälisen\nlähetystön jäsenenä matkustamaan Pietariin.\n\nTanskassa samoin asia sujui melkein itsestään. Saatuaan tiedon\nsuunnitelmasta ottivat kaikista aatteellisista harrastuksista, aivan\nerikoisesti mikäli ne koskivat Suomea, aina syvästi innostunut\nIvar Berendsen ja ihanteellismielinen, lämminsydämminen tohtori\nNorman-Hansen hoitaakseen kaikki yksityisseikat, niin että minä jo\nmuutamien päivien kuluttua saatoin jatkaa matkaani Tukholmaan.\n\nRuotsissa kävi kaikki myös toiveiden mukaisesti, kaikkien\nyksimielisesti hyväksyessä suunnitelman ja ottaessa siihen yleisesti\nosaa. Tunnettu Suomi-ystävä, tirehtööri Sven Palme sai muutamissa\npäivissä kokoon komitean tunnetuista, etevistä miehistä, vapaaherra\nNordenskiöld etunenässä ja tämä komitea vuorostaan puhutteli\nkaikkia, jotka saattoivat tulla kysymykseen ruotsalaista adressia\nallekirjoitettaessa. Tietääkseni ei mistään tullut kieltävää\nvastausta. Vapaaherra Nordenskiöld suostui joidenkin neuvottelujen\njälkeen esiintymään kansainvälisen lähetystön puheenjohtajana.\nNorjaan matkusti tilapäisesti Tukholmassa oleskeleva suomalainen,\nmaisteri F. von Wright ja hän sai siellä osakseen yleistä ymmärrystä\nja yhtä yleistä tukea. Kristianian yliopiston professori Brögger\nsuostui edustamaan Norjaa lähetystössä, joka oli käyvä kaikkien\nvenäläisten itsevaltiaan luona.\n\nSyynä siihen, etten itse matkustanut Kristianiaan, oli se, että minun\noli pakko poiketa Helsinkiin tutustuttaakseni siellä olevia johtajia,\njotka eivät vielä tuntuneet niinkään innostuneilta, asian kaikkiin\nyksityiskohtiin sellaisina kuin ne silloin olivat. Kun olin saanut\ntilaisuuden tehdä selkoa yrityksestä, miten se siihen mennessä oli\nedistynyt ja erikoisesti siitä myötätunnosta, jota sille kaikkialla\noli osoitettu, olivat kaikki kuin tulta ja leimauksia, kaikki paitsi\nsenaattori Mechelin, joka edelleenkin pysyttäytyi pidättyväisenä,\nlausumatta kuitenkaan mitään _vetoa_ aiheen suhteen. Tohtori Yrjö\nWichmann lähetettiin heti Budapestiin ja minä palasin parin päivän\nkuluttua Tukholmaan, jonne myös professori Söderhjelm lyhyen ajan\nperästä saapui ollakseen apuna valmistuksissa, jotka nyt lähestyivät\npolttopistettään.\n\nLähetystöön oli myöskin liittynyt kuuluisa englantilainen\nvaltio-oikeusoppinut, professori J. Westlake, mutta kun hänen oli\nmahdotonta poistua Lontoosta muiden matkustaessa, merkittiin hänet\n\"poissa olevaksi jäseneksi\" sillä aika ei enää sallinut kääntymistä\nkenenkään muun puoleen, jonka nimellä olisi ollut lähimainkaan yhtä\nhyvä kaiku maailmassa kuin professori Westlakella. Loppumattoman\nsähkösanomavaihdon jälkeen olivat eri adressit vihdoinkin\nkoottuina Tukholmaan, jossa pergamenttilehdet allekirjoituksineen\nvalokuvattiin, ja eriasuiset johdantolehdet, jotka sisälsivät\nadressin eri maiden kielellä, kopioitiin faksimile-painosta varten,\njoka aikanaan aiottiin painaa ja julkaista. Vihdoin olivat kaikki\nvalmistelut päätetyt ja edustajat matkalla. Trarieux, Van der Vlugt\nja Brusa matkustivat junalla maitse halki Euroopan, Nordenskiöld,\nBrögger ja Norman-Hansen laivalla Tukholmasta Pietariin, jossa\nkaikkien piti tavata Hotel d'Europe'ssa. Minä olin pari päivää\naikaisemmin matkustanut Helsinkiin jättääkseni raportin valmistelujen\npäättymisestä komitealle, jonka puheenjohtaja oli kuten jo mainittu\nsenaattori Mechelin. Hän ei kuitenkaan aikonut odottaa asian\nratkaisua, sillä hän oli päättänyt terveytensä vuoksi matkustaa\nGasteiniin eikä katsonut voivansa siirtää matkaansa edes muutamiksi\npäiviksi. Mutta kun höyrylaiva mukanaan Skandinaavian edustajat\nsaapui Helsinkiin oli senaattori vielä siellä ja tapasi ainakin\nNordenskiöldin sinä aikana, jonka laiva viipyi satamassa. Parin\npäivän kuluttua matkustin minä Pietariin vapauttaakseni vapaaherra\nvon Willebrandin joka oli matkustanut sinne edustajien kera, mutta\nilmoittanut ettei hänellä ollut aikaa jäädä sinne pitemmäksi ajaksi.\n\nJa veikin aikaa saada selkoa mahdollisuuksista päästä audienssille H.\nM. Venäjän tsaarin luo. Toinen ministeri lähetti lähetystön sinne,\ntoinen tänne. Kukaan ei tahtonut suorastaan kieltäytyä anomasta\naudienssia, jota pyysivät edustajat yhdestätoista Euroopan maasta,\nmutta vielä vähemmän halusi kukaan asettua lähetystön etunenään\nottamalla ajaakseen sen asiaa. Scylla ja Charybdis! Toisella puolen\nEuroopan valistunut opiniooni, toisella puolen aitovenäläinen\nsalakähmäisyys joka johti taistelua Suomea vastaan ja kyllä tiesi\nkärventää kenen tahansa joka vain esiintyi meidän hyväksemme ja joka\nsiihen aikaan Pobedonostsev etunenässä oli kaikkivaltias Venäjällä.\nSen vuoksi osoitti hoviministeri, parooni Freedericsz, jota ensiksi\noli pyydetty välittämään audienssia, lähetystön sisäministeri\nGoremykinin luo. Tämä sanoi kuitenkin, ettei hän voinut tehdä mitään\nasialle, joka kyllä oikeastaan kuului hoviministerille, minkä\nvuoksi hän palautti lähetystön tämän luo. Tällä kertaa hän piti\npalatsikomendantin soveliaimpana välittämään audienssin.\n\n\"Ceci est plus que ridicule, c'est indigne!\" huudahti Trarieux\nkatkerana kun kaksi edustajista, joista toinen oli Nordenskiöld,\noli palannut hotelliin toisen turhan matkan jälkeen hoviministerin\nluo. Tämä ei kuitenkaan ollut voinut salata hämmästystään, että\njotain sentapaista kuin adressit kulttuurimaailmasta oli voitu\nsaada aikaan niin suuressa hiljaisuudessa, ettei hallitus tiennyt\nniistä mitään. \"Kuinka on mahdollista etteivät meidän diplomaattimme\nole tiedoittaneet mitään tällaisesta asiasta?\" sanoi hän, \"onhan\ntarvittu suuri koneisto sen käyntiin saattamisessa -- adresseja\nyhdestätoista Euroopan maasta ja melkein kaikkien tunnettujen\nhenkilöiden allekirjoittamat!\" Se imponeerasi nähtävästi, ja hän\nosoitti sen pettämättömästi pyytämällä saada aivan yksityisesti\ntutustua adressiin, pyyntö johon myönnyttiinkin ja joka aiheutti\nyhä uutta hämmästelyä kaikkien allekirjoittajien suhteen. \"Tästähän\npuuttuu tuskin ainoatakaan kuuluisaa nimeä\", sanoi hän silmäiltyään\nadressia. Mutta muuta hän ei sanonut voivansa tehdä kuin neuvoa\nmeidät palatsikomendantin luo.\n\nVielä samana päivänä yritettiin päästä tapaamaan palatsikomendanttia,\nmutta hän oli saavuttamattomissa -- pysytteli todennäköisesti\npiilossa -- ja vähän myöhemmin kutsui sisäministeri koko lähetystön\nseuraavan päivän iltapäivällä juomaan teetä hänen huvilassaan\nsaaristossa. Kutsu otettiin vastaan, sillä kaikki arvasivat, että\nlopullinen selko audienssikysymyksessä saataisiin vihdoinkin ja\nkaikki olivat kyllin sangviinisia toivoakseen myönteistä vastausta.\n\nSillä välin olin minä kuitenkin seuraavan päivän, teekutsupäivän\naamuna lähtenyt Tsarskoje Seloon, jossa tsaari ja hovi tilapäisesti\noleskeli, koettaakseni erään englantilaisen, mr. Heathin, kautta,\njonka tunsin lapsuudesta saakka, tehdä mitä tehtävissä oli, kuten\nsanotaan yksityisteitä. Hän oli ollut sekä silloisen tsaarin että\nhänen isänsä, Aleksanteri III:nnen englantilainen kotiopettaja\nja oli edelleen erinomaisen hyvissä kirjoissa hovissa, missä hän\ntuli ja meni melkein mielensä mukaan. Asia kiinnitti erikoisesti\nhänen mieltään ja hän tarkasteli suurella tarkkaavaisuudella\nallekirjoituksia painetussa jäljennöksessä, jonka olin ottanut\nmukaani. Lopulta hän pyysi minua odottamaan hänen lähtiessään\nlinnaan, missä hän aikoi käydä leskikeisarinna Dagmarin luona\npuhuakseen hänen kanssaan audienssista. Adressijäljennöksen hän otti\nmukaansa.\n\nOdottaessani oli minulla hyvää aikaa mietiskellä mitä mahtoi merkitä\nse matkaseura, joka minun kanssani oli tullut Pietarista. Olin\nnimittäin Tsarskoje Selon asemalla nähnyt kaikkien ministerien\npaitsi parooni Freedericszin astuvan salonkivaunusta, joka seurasi\njunaa ja istuutuvan muutamiin odottaviin hoviajoneuvoihin, jotka\najoivat linnaan päin. Aavistin, ettei moinen kokous ennustanut\nhyvää, eritoten kun pyhän synoodin prokuraattori, Pobedonostsev, oli\nseurueessa.\n\nKun mr. Heath hetken kuluttua palasi, hän ei ollut tarvinnut\ntuntia enempää aikaa, ei hänelläkään ollut erikoisen rohkaisevia\nuutisia kerrottavana. Leskikeisarinna oli tutustunut adressiin, oli\nsen jälkeen puhjennut itkemään ja sanonut kyllä tietävänsä, mitä\nEuroopassa tultaisiin ajattelemaan ja sanomaan hänen pojastaan, ellei\nlähetystöä vastaanotettaisi, mutta hän ei voinut tehdä mitään. \"Sitä\naavistinkin\", lisäsi Heath, \"sillä juuri eilen hän sopi poikansa\nkanssa, joka siksi että leskikeisarinna oli koettanut vaikuttaa\nhäneen, oli käskenyt hänen viettää kesänsä Hatsinassa. Vasta eilen\nhän tuli tänne ja syntyi sopu, jota hän selvästikään ei tahdo saattaa\nvaaran alaiseksi uudelleen sekautumalla hallituspolitiikkaan.\"\n\nGoremykinin teekutsun tarkoituksesta olivat edustajat pian saaneet\nselkoa. Ilmoitettiin lähetystön jäsenille, että aikaisin samana\npäivänä oli pidetty ministerineuvoston istunto tsaarin itsensä\njohtaessa puhetta Tsarskoje Selossa ja oli silloin päätetty, ettei\ntsaari ottaisi lähetystöä vastaan. Ministeri lausui valittelunsa\ntämän tosiasian johdosta, mutta oli kyllä ollut samaa mieltä -- kun\nlähetystö ei ollut virallisen luonteinen -- parantumattomien este!\nLähetystö oli siis todella epäonnistunut, mikäli oli kysymys yrittää\ntsaarille persoonallisesti esittää kulttuurimaailman ajatus hänen\npolitiikastaan Suomea kohtaan.\n\nHelsingissä oltiin tietenkin hyvin jännittyneitä tuloksen\nsuhteen, etupäässä luonnollisesti itse asian vuoksi, mutta myös\nsiksi että tahdottiin edustajille valmistaa arvokas vastaanotto,\nkun he paluumatkalla sivuuttivat Suomen pääkaupungin. Päivää\nennen lopullista epäonnistumista oli lähetti tullut Pietariin\ntiedustelemaan millä kannalla asiat olivat ja minä päivänä edustajia\nvoitiin odottaa Helsinkiin. Mutta hän sai palata tyhjin toimin. Ei\nkukaan silloin vielä tiennyt sanoa mitään varmaa siitä, miten asian\ntulisi käymään tai minä päivänä lähetystö palaisi.\n\nKun sitten epäys lähetystön audienssianomukseen vihdoinkin tuli,\ntunsivat kaikki sen jäsenet itsensä niin masentuneiksi, etteivät\nkatsoneet voivansa tulla Helsinkiin, missä enemmän tai vähemmän\njuhlallinen vastaanotto oli odotettavissa, aivan riippumatta asian\nratkaisusta. Trarieux'n piti samana yönä lähteä yöjunalla Pariisiin\nBrusan seuratessa häntä aina Berliiniin, josta hän kääntyisi etelään\nmatkustaakseen kotiin Italiaan. Van der Vlugt, jota rouva seurasi\nmatkalla, tahtoi, ollen kerran niin lähellä, käyttää tilaisuutta\nhyväkseen nähdäkseen Moskovan, josta hän Varsovan kautta aikoi\npalata kotiin. Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen aikoivat\npalata Helsingin kautta, mutta pyysivät jyrkästi päästä kaikista\njuhlallisuuksista, kun ei lähetystö kokonaisuudessaan voinut olla\nniissä mukana.\n\nJättääkseni edes jossain määrin juhlallisemmin jäähyväiset niille\nmerkkimiehille, jotka Suomen vuoksi olivat tehneet pitkän ja\nvaivalloisen matkan Pietariin, olin kutsunut lähetystön jäsenet\npäivällisille erääseen Pietarin ravintolaan viimeisenä päivänä,\njolloin he olivat koossa. Tunnelma oli aluksi kaikkea muuta kuin\njuhlallinen. Epäonnistuminen oli painanut ahdistavan leimansa\nkaikkiin läsnäoleviin. Mutta aterian loppupuolella kohotti Trarieux\nlasinsa ja esitti maljan Suomelle, kohdistaen sen minulle, joka olin\nmaamme ainoa läsnä oleva edustaja. Meidän ei pidä tuntea itseämme\nliian masentuneiksi heidän tehtävänsä nolon päättymisen vuoksi, hän\nsanoi. Kenties tulisi ilveily lähetystön vastaanotosta ja ilmeinen\npelko siitä, että se pääsisi tsaarin luo, herättämään suurempaa\nhuomiota, kuin jos audienssi olisi myönnetty. Joka tapauksessa\naikamme kulttuurin edustajat ensi kerran olivat kääntyneet\nvetoomuksella monarkin puoleen, mutta se ei varmastikaan ollut\njäävä viimeiseksi, vaikka tsaari olikin osoittanut olevansa vailla\nymmärtämystä sellaisen ainutlaatuisen ilmiön suhteen. Sen vuoksi hän\ntoivotti meille suurempaa menestystä jatkaessamme taistelua ja sanoi\ntietävänsä, että lähetystön muut jäsenet yhtyivät hänen maljaansa\nSuomen ja sen kansan onneksi. \"Tulevaisuus on teidän, joskin\nnykyhetki näyttää synkältä\", lopetti hän.\n\nSellainen oli hänen puheensa pääsisällys, loppulauseen luulen\nmuistavani jotensakin sanasta sanaan. Minun oli ilmeisesti vastattava\nniin hyvin kuin taisin. Aloitin kiittämällä kaikkia edustajia siitä\nvaivasta, jonka olivat nähneet Suomen asian puolesta, vaivasta, jota\nen voinut uskoa hukkaan heitetyksi. Sama tunne, siitä olin varma,\nvallitsi kaikkialla Suomen kansassa, ja sen rinnalla sydämmellinen\nkiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet meidän asiaamme ja\netusijassa niitä lähetystön jäseniä kohtaan, jotka olivat tehneet\npitkän ja väsyttävän matkan Venäjän pääkaupunkiin jättääkseen eri\nadressit monarkille. En juuri uskonut, että Suomessa oltaisiin\nlannistuneita ratkaisun johdosta, sillä olihan lähetystön jäsenten\njoukossa mies, joka hieman aikaisemmin oli todistanut, että oikeus\non mahti, joka ei anna polkea itseään, vaan ennemmin tai myöhemmin\nvastustamattomasti pääsee valtaan. Kuka olisi Dreyfus-jutun synkimmän\nvaiheen aikana uskonut, että totuus koskaan tulisi oikeuksiinsa? Ja\nkuitenkaan ei se vähälukuinen joukko, joka taisteli sen puolesta,\nkoskaan hetkeksikään ollut heittänyt aseitaan. Meidän ei nyt sovi\nvastoinkäymisen vuoksi kadottaa rohkeuttamme, kun kulttuurimaailman\netevimmät olivat ottaneet omakseen meidän asiamme eikä niin tehdäkään\nSuomessa. Siellä elähyttää tällä hetkellä kaikkia yleinen toivo saada\nosoittaa kiitollisuutta, mitä tunnettiin ja siksi pyysin kaikkien,\nkoko kansan puolesta saada ilmaista tämän kiitollisuuden, kohdistaen\nsanani koko lähetystölle ja etusijassa sille miehelle, professori\nTrarieux'lle, joka oli todistuksena siitä, ettei missään tapauksessa\nollut vaivuttava epätoivoon.\n\nMitä sanoja käytin, sitä en niin varmasti enää muista, mutta\nvaikutuksen ne tekivät. Niin pian kuin oli selvää, että minä\ntarkoitin Dreyfus-juttua ja Trarieux'n osuutta siihen, koputti\nNordenskiöld pöytään huudahtaen puoliääneen: \"hear! hear!\" ja\nennenkuin olin lopettanut, kuului sama kehoitus kaikilta tahoilta.\nTrarieux oli ilmeisesti liikutettu. Hän vastasi muutamin sanoin,\nsanoen ettei hän ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta nyt\nolivat hänen arvelunsa Suomeen tulon suhteen haihtuneet. \"Valitan\netten noudattanut ystävällistä kutsua Helsingistä -- mutta kuten\ntavallista tulee katumus liian myöhään, voin siis vain pyytää teitä\nmaanmiehillenne ilmaisemaan myötätuntoni, joka on kokonaan heidän.\"\nMinä huomautin, että tosin oli jo myöhä, mutta ei suinkaan liian\nmyöhä. Vielä oli muutamia tunteja junan lähtöön. Jos he tahtoivat\nmuuttaa päätöksensä ja palata Helsingin kautta, ottaisin minä\ntoimittaakseni matkaliput ja kaiken muun mikä oli tarpeen.\n\n\"Me tulemme\", sanoi Trarieux ja Brusa yhtyi. \"Siinä tapauksessa\nseuraan minäkin ja luovun matkasta Moskovaan\", selitti Van der Vlugt\nja sillä oli asia päätetty. Ei hetkeäkään aikaa ollut hukattava.\nMinä kiiruhdin selvittämään laskuni ravintolan isännälle, sain\norloffjuoksijan vetämän \"lihatshin\" ja kiidin Suomen asemalle.\nSieltä lähetettiin virkasähkösanoma asianomaisille Helsinkiin, kun\ntavallista sähkölennätintä, joka oli venäläinen, ei voitu käyttää.\nSitten hankittiin makuuvaunupaikat kaikille edustajille ja sen\njälkeen vimmattua vauhtia takaisin hotelliin, lyhyen pysäyksen\njälkeen, maksamaan laskua ja ottamaan matkatavarani, edelleen Hotel\nd'Europe'iin, missä muut matkustajat olivat valmiina ja sitten Suomen\nasemalle. Siellä kävi kaikki toiveitten mukaan ja ennen pitkää olimme\nmatkalla.\n\nToiset vetäytyivät melkein heti kukin osastoonsa, mutta\nNorman-Hansen, jonka kanssa olin tuttavuuden solminut monta vuotta\naikaisemmin Chicagossa, jossa hän oleskeli opiskellen, ja minä\nistuimme niin kauan puhellen, että aloimme lähestyä Viipuria,\nennenkuin edes olimme aikoneet paneutua maata. Ja hyvä oli, että\nvielä 1:den tienoissa, kun sinne tulimme, olimme jalkeilla, sillä\njuna oli tuskin pysähtynyt, ennenkuin jo kuulin tutun äänen\nkäytävässä kysyvän minua. Se oli Eugene Wolff, joka suurimmassa\nkiireessä oli päättänyt lähteä Helsinkiin ja nyt kertoi, että tieto\nlähetystön matkasta Helsingin kautta pari tuntia aikaisemmin oli\nkulovalkean tavoin kulkenut kautta kaupungin ja puolet asukkaista\noli tullut asemalle. Niin olikin. Laituri oli täynnä väkeä,\njoka tavalla tai toisella oli saanut vihiä uutisesta. Rautatien\nlennätinlaitoksesta oli päässyt ilmoille tieto, että lähetystö\nmatkalla Helsinkiin sivuuttaisi Viipurin yöllä. Ja jokainen halusi\nasemalle nähdäkseen vilauksen niistä, jotka eurooppalaisen kulttuurin\npuolesta olivat koettaneet vedota tsaariin meidän hyväksemme.\n\nAinoa, jonka he näkivät, oli kuitenkin Norman-Hansen, joka tuli\nvaunusta ja esitettiin usealle läsnäolevalle, mutta joka lähinnä\nvaikutti ujolta sen huomion vuoksi, jonka hän herätti. Kymmenen\nminuutin kuluttua juna kuitenkin jatkoi matkaa ja me pääsimme lepoon.\nMutta se ei ollut erittäin pitkä. Riihimäellä olimme valveilla ja\npukeutuneina kuten muutkin lähetystön jäsenet. Kun juna höyrysi\nlaiturin eteen, oli tämä täynnä väkeä, joukossa paikkakunnan\nlaulukuoro, joka tervehti pitkämatkaisia vieraita Maammelaululla ja\nsen jälkeen viritti laulun \"Sävel, sä huojenna huoliani\" -- -- --\n\nUlkomaalaiset olivat tavattomasti ihmeissään. Kello ei vielä ollut\nkahdeksaa aamulla, sähkösanoma heidän matkapäätöksensä muuttumisesta\noli lähetetty edellisenä iltana yhdeksän tienoilla, itse he olivat\nmatkustaneet Pietarista jälkeen klo 10. Ja täällä sisämaassa, monen\ntunnin matkan päässä Helsingistä oli suuri ihmisjoukko kokoontunut\nkunnioittamaan heitä. Yllätys oli heille suorastaan valtaava, niin\nettei ole paljonkaan puhumista siitä aikaisesta aamiaisesta, jolle he\nolivat aikoneet varustautua ja kun Nordenskiöld kyyneleet silmissä\ntulkitsi jälkimmäisen laulun ajatusta Trarieux'lle ja Brusalle eivät\nheidänkään silmistään olleet kyyneleet kaukana.\n\nRiihimäeltä aina Helsinkiin asti oli joka asemalle kokoontunut\nväkeä lähistöltä. Kaikki tahtoivat läsnäolollaan vakuuttaa\nkiitollisuuttaan niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet Suomen asiaa.\nJa kun juna lopultakin saapui Helsinkiin, oli koko pitkä laituri\ntäyteen ahdettu ihmisiä, jotka seisoivat pää pään vieressä aina\nkauas rautatientorille saakka ja kunnioittavasti tervehtivät, kun\nedustajat tulivat näkyville. Vastaanottokomitea oli muodostettu, se\noli asemalla junan saapuessa ja esitti lähetystön jäsenille kutsun\ntulla nauttimaan välipalaa sekä otti heidät huostaansa vieden heidät\nhotelliinsa. Välipala syötiin Kaivohuoneen suurella kuistilla, joka\noli tungokseen saakka täynnä Helsingin huomattavimpia henkilöitä\nalalta tai toiselta. Juhlapuheen piti professori C. G. Estlander,\njoka oli huvilalleen saanut edellisenä yönä tiedon lähetystön tulosta\nja aamulla hän oli tullut kaupunkiin. Trarieux vastasi kohottaen\nmaljan monarkille, hän sanoi tilaisuuden sitä vaativan, mutta\nhän teki sen niin lyhykäisin sanoin, että selvästi tajusi hänen\ntäyttävän minkä piti julkisena velvollisuutenaan. Puheen, joka teki\nsuurimman vaikutuksen, piti Van der Vlugt. Hän rinnasti toisiinsa\noman kansansa hollantilaisten vapaustaistelun monta sataa vuotta\nsitten ja meidän, suomalaisten vasta alkaneen. Hän vertasi silloista\naikaa nykyiseen, niitä aseita, joita silloin käytettiin taistelussa\nnäennäisesti ylivoimaista vihollista vastaan, niihin, joihin meidän\npäivinämme luotettiin ja lopetti vakuuttamalla, että olivatpa miten\nylpeitä tahansa hänen maanmiehensä esi-isiensä teoista, tulevat aivan\nvarmaan meidän päiviemme vapaus- ja oikeustaistelijani jälkeläiset\nolemaan yhtä ylpeitä heidän teoistaan. Ja mitä nyt eläviin tulee,\nhän sanoi lopuksi, on heidän kaikissa koetuksissa, joita taistelu\ntuottaa, muistettava, että parempi kuin omistaa esi-isiä, jotka\novat suorittaneet suuria tekoja, on olla esi-isiä, joihin tulevat\nsukupolvet voivat katseensa kohottaa.\n\nSaman päivän iltapäivällä jatkoivat edustajat matkaansa Turkuun,\njosta he \"Borella\" matkustivat edelleen Tukholmaan, joka oli heidän\nyhteisen matkansa päätepiste. Kaikkialla oli kansaa keräytynyt\nsaadakseen ohimennen nähdä vilauksen matkustajista. Seuduilla, missä\nlaulukuoroja oli olemassa, olivat ne asemalla, jos juna pysähtyi\nvaikka vain pari minuuttia ja kaikilla asemilla poikkeuksetta,\nylikäytävillä ja pysäkeillä, missä juna jossain määrin hiljensi\nvauhtia, seisoi suuria ihmisjoukkoja toivossa nähdä joku edustajista\nedes silmänräpäyksen ajan. Koko matka oli riemukulkua, joka saavutti\nhuippukohtansa Turussa, missä suunnattomat joukot olivat kokoontuneet\njoen rannalle ja kaikki, jotka vain voivat saada veneen, seurasivat\nhöyrylaivaa merelle.\n\nAdressit uskottiin professori Van der Vlugtille, joka aikanaan\ntalletti ne Haagin valtiokirjastoon, jossa ne saivat varman\nturvapaikan, sillä ei pidetty täysin varmana säilyttää niitä\nHelsingissä. Siellä ne ovat vieläkin, mutta nyt on kai aika noutaa ne\nsieltä ja tallettaa ne Helsingin valtioarkistoon.\n\n\n\n\nII.\n\nKaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen\nriutui tautikuolemaan.\n\n\nJo Pietarissa olin viimeisenä aamuna, kun oli käynyt jotensakin\nselväksi, ettei lähetystö pääsisi tsaarin luo, keskustelussa\nTrarieux'n kanssa esittänyt sen ajatuksen, että asiaa kenties\nvoitaisiin edelleen ajaa, esim. kutsumalla kokoon jury Euroopan\nvaltio-oppineista ja esittämällä heille sekä meidän että Venäjän\nnäkökannat Suomen oikeuskysymyksessä. Kirjallisuutta oli riittävästi\nja sitä mitä ei ollut jo käännettynä yleisimmille kulttuurikielille,\nsen saisimme helposti käännetyksi. Miten hän suhtautui sellaiseen\naikeeseen? Trarieux astui pari kertaa edestakaisin huoneessa miettien\nasiaa. Sitten kääntyi hän minun puoleeni: \"Savez vous que vous avez\nlà l'idée d'un siècle?\" sanoi hän. \"Si vous autres Finlandais faites\ncela, il n'ya pas un savant en Europe, digne du nom, qui ne fera pas\navec joie part du jury, que vous allez convoquer.\"\n\nSeurasi joukko kysymyksiä, milloin käännökset voisivat olla tehdyt,\nmillä varoilla asia pantaisiin käyntiin ja lopuksi olinko puhunut\nmuiden lähetystön jäsenten kanssa. Vastatessani että hän oli\nensimmäinen, joka oli saanut kuulla mietteistäni, hän kehoitti\nminua viipymättä puhumaan asiasta toisillekin, minkä vielä samana\naamupäivänä teinkin.\n\nUusi ajatus miellytti kaikkia erikoisesti. Ainoa, joka näytti jossain\nmäärin epäröivältä, oli Nordenskiöld, joka arveli että senkaltainen\nyritys, jonka hän periaatteessa kaikin puolin hyväksyi, tulisi\nmaksamaan koko joukon rahaa ja kysyi, mistä ne otettaisiin. Sen\nsijaan että olisin suoraan vastannut kysymykseen, kerroin miten me\nyksityisen keräyksen kautta tuskin vuorokautta pitemmässä ajassa\nolimme saaneet kokoon riittävän ja enemmän kuin riittävän määrän\nlähettääksemme koko suuren lähetystön joukkoadresseineen Nizzaan,\njos tsaari kuten oli kuulunut olisi lähtenyt sinne. Rahavarat eivät\ntulisi loppumaan, siitä saattoi hän olla varma. Jos vaadittiin, otin\nminä vuorokauden kuluessa hankkiakseni riittävän takuumäärän.\n\nRauhoituttuaan tässä suhteessa Nordenskiöld tuli hyvin innokkaaksi\nja selitti olevansa valmis tekemään kaikki mitä voi asian hyväksi.\nVan der Vlugt oli kuin tuli ja leimaus ja suostui ensimmäisen\nmerkin saatuaan puhumaan Hollannin hallituksen asianomaisten\njäsenten kanssa saadakseen tulevan juryn kutsutuksi kokoon Haagiin,\nrauhankonferenssin kaupunkiin, ja hän oli täysin varma, että hän\nonnistuisi. Brusa, joka oli Institut de Droit internationalen\npuheenjohtaja, asettui täydelleen asian palvelukseen ja Brögger,\nollen itse geologi ei sanonut voivansa tehdä muuta asian hyväksi\nkuin matkustaa, jos me häntä tarvitsimme. Hänellä oli ystäviä ja\ntuttavia melkein kaikissa Euroopan yliopistoissa ja hän saattoi saada\nuseitakin innostumaan yritykseen. Kaikki selittivät olevansa valmiit\ntekemään näkyvän aloitteen asiassa, jos suomalaiset syystä tai\ntoisesta eivät itse sitä halunneet tehdä.\n\nNiin pitkälle oli kaikki järjestetty ja lähetystö matkusti samana\niltana Helsinkiin, missä jäsenille toimeenpanojen juhlallisuuksien\naikana ei ollut tilaisuutta järjestää asiaa edelleen. Mutta kun\nhe olivat matkustaneet, oli illaksi kutsuttu koolle henkilöitä,\njoiden arveltiin tuntevan mielenkiintoa yritykseen. Kaikki olivat\nsitä mieltä, että yritys oli toteutettava ja eräs läsnäolevista,\nlakitiedetten kandidaatti E. Ehrström suostui matkustamaan\nprofessori, vapaaherra Rabbe Wreden luo, joka kesän aikana oleskeli\ntilallaan Kyminlaaksossa, neuvotellakseen hänen kanssaan siitä,\nmitä kirjoja ja kirjoitelmia pitäisi kääntää paitsi niitä, jotka jo\nolivat saatavissa jollakin kulttuurikielellä. Tässä suhteessa pidimme\nvälttämättömänä neuvottelua etevän erikoistuntijan kanssa.\n\nPalatessaan hän kertoi, että professori joka suhteessa hyväksyi\nyrityksen, mutta hänen mielestään meidän tuli kutsua koolle suurempi\njoukko huomattavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka edustaisivat\neri leirejä, siten antaaksemme asialle enemmän pontta. Meillä ei\nollut mitään sitä vastaan, vaan kutsuimme Uusmaalaisen osakunnan\nhuoneustoon 45 henkilöä, jotka kuuluivat kaikkiin poliittisiin\npuolueisiin, myös n.k. vanhasuomalaisia eli suomettarelaisia, jotka\nsiihen aikaan eivät vielä olleet eronneet venäläistyttämispolitiikan\nvastustuksesta. Ei ainoatakaan senaattoria kutsuttu kokoukseen,\nsillä oltiin sitä mieltä, ettei heidän tullut ottaa osaa mihinkään\nyrityksiin, jotka voitiin leimata vehkeilyksi, mutta sen sijaan\neri puolueiden huomattavimmat miehet. Ja kaikki saapuivat, paitsi\nprofessori Jaakko Forsman, jonka oli lähdettävä matkalle, mutta joka\npyysi kokoukselle ilmoitettavaksi, että hän joka suhteessa kannatti\nsuunniteltua yritystä, josta hänelle oli tehty selkoa.\n\nVapaaherra Wrede valittiin puheenjohtajaksi ja teki lyhyesti selkoa\nsuunnitelmasta, joka sai osakseen yksimielisen hyväksymisen,\njonka jälkeen hän pyysi jotakuta niistä, jotka tähän saakka\nolivat hoitaneet asiaa, tekemään selkoa siitä, miten oli ajateltu\nsuorittaa se ja mihin toimenpiteisiin mahdollisesti jo oli ryhdytty.\nMinä ilmoitin kokoukselle kaiken mitä asiassa oli tehty ja nämä\ntoimenpiteet saivat osakseen yhtä yksimielisen hyväksymisen kuin itse\nsuunnitelma. Sen jälkeen heräsi kysymys siitä, kuka tekisi näkyvän\naloitteen asiassa ja siinä syntyi ainoa mielipiteiden eroavaisuus,\njoka esiytyi professori Danielsonin ja minun välillä. Minä olin sitä\nmieltä, että me suomalaiset joka tapauksessa Venäjän vallanpitäjien\nniinkuin muunkin maailman silmissä olimme todelliset aloitteentekijät\nja että itse asiassa oli aivan luonnollista, että me, sitten kun\nvetoomukset monarkkiimme olivat epäonnistuneet, itse esittäisimme\nasiamme areiopagille, joka olisi pätevä antamaan siitä lausunnon.\nProfessori Danielson väitti, että asianomaiset Pietarissa kuitenkin\nvoisivat katsoa asiaa toiselta puolen ja siinä tapauksessa se tulisi\nenentämään heidän tylyyttään Suomea kohtaan. Minä huomautin, että\ntylyys meitä kohtaan ratkaisevalla taholla oli jo niin suuri, että\nse tuskin saattoi enentyä, ja että kaikki, jotka yleensä tahtoivat\nkatsoa asiaa puolueettomasti, eivät kernaasti voineet soimata meitä\nsiitä, että veimme asiaamme, joka oli erimielisyyden esineenä,\njäävittömän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainittiin lisäksi, ettei\ntämän yksityiskohdan muuten suinkaan tarvinnut aiheuttaa päänvaivaa,\nsillä kansainvälisen lähetystön jäsenet olivat selittäneet olevansa\nvalmiit, jos me sitä toivoimme, asettumaan juryn kutsujiksi. Heidän\ntarjoutumisensa vastaanotettiin yksimielisesti ja yhtä yksimielisesti\npäätettiin että minä puhuisin Amerikan Yhdysvaltain presidentin, Mc\nKinleyn kanssa, kun minun piti pian matkustaa sinne, sallisiko hän\nAmerikan Pietarissa olevan lähettilään Venäjän keisarille esittää\ntulokset tulevan juryn neuvotteluista. Sen jälkeen valittiin komitea\nhoitamaan käytännöllisiä toimia ja siihen valittiin paitsi niitä,\njotka olivat tehneet aloitteen, muutamia muita henkilöitä, jotka\nsaivat kokoukselta tehtäväksi vaikuttaa asian hyväksi parhailla\nmahdollisilla tavoilla ja koettaa saada se aikaan mitä lyhimmässä\najassa. Tunnelma kokouksen osanottajien kesken oli tavattoman korkea.\nKaikki odottivat mitä parhainta tulosta toimenpiteestä, jonka olimme\nyksimielisesti hyväksyneet. Kun tulimme ulos huoneustosta, ehdotti\nvaltioneuvos Rein, ettemme eroaisi vaan menisimme jonnekin yhdessä\nsyömään illallista. \"Minun mielestäni se mitä tänä iltana olemme\nsuunnitelleet, on niin lupaavaa, ettei meidän vielä pitäisi erota\",\nperusteli hän ehdotustaan, johon muut yhtyivät. Koko seurue, Rein,\nWrede ja Danielson etunenässä, vaelsi \"kappeliin\", antoi järjestää\npöydät yhteen toiseen kuistikulmaukseen ja kattaa aterian, joka\nnautittiin mitä parhaimman mielialan vallitessa. Ilta oli ihana,\nminkävuoksi huoneusto kuten tavallista kauneina kesäiltoina oli\ntäynnä vieraita, jotka ihmetellen näkivät niinkin erilaatuisen\nseurueen kuin meidän kaikessa tuttavallisuudessa viettävän iltaa\nyhdessä.\n\nAikaisemmin oli esitetty ehdotus lähettää komissiooni Amerikkaan\netsimään ja neuvottelemaan alueesta, jolla voisivat oleskella\nsuomalaiset siirtolaiset, joita odotettavissa olevan venäläisen\nasevelvollisuuden pelosta suurin joukoin oli alkanut tulvia maasta.\nMinä olin Amerikan olosuhteiden tuntijana -- olin käynyt sen\nuseimmissa valtioissa, myöskin Kanadassa, suostunut seuraamaan n.k.\nKanadan komissioonia. Nyt oli koittanut aika tehdä totta päätöksestä\nja niinpä matkustinkin kahden muun jäsenen kanssa Amerikkaan, jolloin\nsamalla oli määrä toimittaa asiani Mc Kinleyn luona.\n\nHän kuitenkin oli kiertomatkalla Unionin valtioissa minun saapuessani\nNew Yorkiin eikä häntä siis voinut tavata. Mc Kinley oli viimeistä\nvuotta presidenttinä ja siihen olimme turvautuneet toivoessamme hänen\nsuostumustaan siihen, että Amerikan Pietarissa oleva lähettiläs\njättäisi tulevan juryn päätöksen H. M. Venäjän keisarille. Hän\nei juuri voinut kieltää suostumustaan, sillä siinä tapauksessa\nvastapuolueen, demokraattien sanomalehdet ja puhujat tulisivat\nkäymään hänen kimppuunsa ja käyttämään hyväkseen niin paljon kuin\nmahdollista hänen haluttomuuttaan niin vähäisessä määrässä auttaa\npientä sorrettua kansaa, joka hädässään oli pyytänyt hänen apuaan\nj.n.e., j.n.e. Kolmen viikon kuluttua hänen kuitenkin oli määrä\npalata viettämään kesänsä huvilassa Lake Champlainin luona. Minä\npäätin siksi ensin suorittaa matkani Kanadaan ja palatessani sieltä\nkäydä Mc Kinleyn luona hänen kesäasunnossaan.\n\nPaluumatkalla lännestä saavutti minut kuitenkin Ottawassa, Kanadan\npääkaupungissa, kirje, jonka oli lähettänyt eräs Suomessa valitun\nkomitean jäsen, joka sanoi kirjoittavansa komitean puolesta ja pyysi,\nettä en menisi tapaamaan Mc Kinleytä, sillä suunnitelmat olivat\nmuuttuneet. Enempää hän ei muutoksesta kirjoittanut, mutta lisäsi\nettä Lontoossa saisin lähempiä tietoja. Mietiskelin kauan kirjeen\nsisällystä ja tulin siihen johtopäätökseen, että kotonaolijat olivat\nmahtaneet keksiä jonkun toisen keinon saattaa ratkaisu tsaarin\ntietoon eivätkä senvuoksi tahtoneet turvautua Amerikan presidenttiin.\nMieleeni ei juolahtanutkaan, että pääasiaan olisi tehty jotain\nmuutoksia, mutta siitä huolimatta olin verrattain rauhaton ja\nkiiruhdin niin paljon kuin mahdollista paluumatkaani Eurooppaan.\n\nLontoossa sainkin ennustetun kirjeen ja sen kera arvoituksen\nratkaisun. Senaattori Mechelin oli palannut kylpymatkaltaan ja\nhän oli heti kutsunut uuteen kokoukseen kaikki ne, jotka olivat\nottaneet osaa edelliseen. Hän oli tällöin pitänyt esitelmän niistä\nvaaroista, joita päätetyn kaltainen yritys aiheuttaisi. Hän oli\nkertonut tavanneensa Gasteinissa oleskelunsa aikana korkeassa\nasemassa, olevia venäläisiä, jotka suuresti närkästyneinä olivat\npuhuneet kansainvälisistä adresseista, mitkä olivat vaikuttaneet\nhyvin loukkaavasti monarkkiin. Kuinka paljon loukkaavammin ja\närsyttävämmin sellaisten olosuhteiden vallitessa vaikuttaisikaan\nSuomen kysymyksen vetäminen kansainvälisen juryn eteen sekä\ntsaariin että kaikkiin määrääviin henkilöihin Venäjällä asiallemme\narvaamattomaksi vahingoksi. Hän ehdotti sen vuoksi, että aikaisempi\npäätös purettaisiin ja koko yritys jätettäisiin sikseen sitäkin\nmieluummin, kun hän itse uskoi, mikäli oli kuullut korkeimpiin\nhankkeisiin perehtyneitten eri henkilöitten taholta, että asiamme\njoutuisi oleellisesti paremmalle kannalle myöhemmin syksyllä,\nedellyttäen ettemme itse ärsyttäisi korkeita asianomaisia uusiin\nsortotoimenpiteisiin. Sellaiset saattaisivat kyllä olla suunnitellun\nyrityksen seuraukset.\n\nSenaattorin todennäköisesti hyvin kaunopuheisen todistelun voin\nluonnollisesti vain kuuleman mukaan toistaa, kun silloin juuri olin\nKanadassa, mutta vakuuttavaa se lienee ollut, jos saa päättää siitä\nettä samat henkilöt jotka aikaisemmassa kokouksessa tinkimättä\nolivat yhtyneet kannattamaan tehtyä päätöstä, nyt yhtä tinkimättä\nyhtyivät senaattori Mechelinin ehdotukseen sen purkamisesta.\nVarmuuden vuoksi ei minulle ilmoitettu peruutuksesta ennen kuin olin\npalannut Eurooppaan, todennäköisesti siksi että aavistettiin mieleeni\njuolahtavan olla välittämättä päätöksestä ja että neuvottelemalla Mc\nKinleyn kanssa aikaansaisin kaikenlaisia rettelöitä, joita sittemmin\nolisi enemmän tai vähemmän epämiellyttävää selvitellä.\n\nMahdotontahan myös on sanoa, olisiko mitään tulosta saavutettu, jos\nkysymyksessä oleva suunnitelma olisi toteutettu, mutta epäilemätöntä\non, että se olisi herättänyt mitä suurinta huomiota kaikkialla\nsivistyneessä maailmassa ja siten olisi auttanut maamme ja sen\naseman tunnetuksi tulemista, mikä olikin pääasiallinen eikä niinkään\nvähäinen saavutus melkein kaikesta siitä, mitä tehtiin niiden vuosien\naikana, jona taistelu jatkui. Lopultakaan ei ole aivan mahdotonta\nettä tsaari, joka tunnetusti oli taantumuksellisten neuvonantajiensa\nvaikutuksen alainen ja ilmeisesti oli jossain määrin kahden vaiheilla\nSuomea kohtaan alkamansa politiikan oikeutuksesta, olisi voitu saada\nainakin siirtämään sen pahimmat päätökset. Monta vuotta myöhemminhän\nsellainen jurypäätös saaliin aikaan mutta paljon vähemmän juhlallisin\nmuodoin kuin mikä oli tarkoitus tässä kuvatulla ja se osoitettiin\nsilloin Venäjän duumalle, joka väliaikana oli syntynyt, että\ntsaarille Suomen suuriruhtinaana.\n\nSilloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän\ntodennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut\nmitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia,\njoka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida\ntoiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle\npersoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei\njuuri olisi voinut olla suurempi.\n\nToinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta.\nSe mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että\nretkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein\ntäydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä\nmikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi,\njoka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta\nja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan\nmuutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli\nollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut\nvarsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan\nmuutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa,\nnäytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat\nhajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen\nseikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi\nparempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus\nkoota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä\ntuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta,\nalueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen\ntoistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin\ntehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan\nkaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja\nmaata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin\nlöytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu,\nalue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä\nsekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja\nlisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla\njoita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan\nniin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi\njoka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen\non monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta\nväkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille\nsäilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka\nsilloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan\nkäytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo\nsilloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren\nrannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.\n\nKotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin\npuuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut\ntehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla\nkertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se\nvahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia\nsaataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle\ntuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat\nilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne,\nolimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada\nmahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta\nauktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja\njotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten\nmieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis\npohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän\nonnistui herättää harrastusta siihen.\n\nKuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta\nkuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean\nkokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi\nsuunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme\nsuurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori\nJellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä --\njoskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka\nyleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian\nsuuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi\nvallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut\nhuomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet\nsuorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti\nlausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla\ntäydelleen turmelimme asiamme.\n\nKomitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä -- ellen väärin\nmuista -- kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella\nesitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja\noli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän\njoukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen\nnähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin\nnäkökohdat ja aloin -- kenties se oli hyvinkin epäviisasta --\nvalitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty\nmitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni\nmukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys,\nlausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä\nvaltio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin\nauktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen\nhenkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme\nnähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset\nkoska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia.\nAsianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua\nkoolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin\nvastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi\nkoko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino\ntätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella\ntunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen\nmurtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka\neittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri\nmaissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.\n\nKeskustelu oli pitkä -- se kesti enemmän kuin tunnin ajan -- ja\nsiihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä.\nMuut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi\nkatsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut\njatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta\ntilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. --\najoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.\n\nTuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa\nmuitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet\npitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet\nolevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa\nei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli\nsiihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi\npäätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström,\njoka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi\nerikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan\nja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.\n\nNiin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström\nmuutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä\nkomitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän\nsopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin\nneuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi\nkäytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta.\nNiin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun\nlausunnot vihdoin olivat saapuneet, -- kaikkiaan kaksikymmentä jos\nmuistan oikein -- piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli\nkokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi\navuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.\n\nSyy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin\nsenaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme\nsiitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian\npuolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä\ndiplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata\ntoista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista,\nparhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä\ntaas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää\nmuun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme\ntapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri\nnämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri\ntahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin\njotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka\nmyöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan.\nSillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista\npuoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen\nvenäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että\nmyöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita\nvoida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen\nvuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu,\nopettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi\nvallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet.\nVastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen\nmahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli\nesiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten\nvaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä\nkuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka\ntapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne\nmyöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti\nettä, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\"Nya Pressenin\" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.\n\n\n\"Nya Pressen\" oli kolmikuukautisen lakkautuksensa jälkeen alkanut\nuudelleen ilmestyä ja minä olin jälleen ryhtynyt työhöni sen\ntoimituksessa. Niin kului vuoden 1900 loppu ja vuoden 1901 alussa\nkokoontuivat valtiopäivät uudelleen, mikä melkein lopetti yksityisen\nvastustustyön. Kaikki enemmän tai vähemmän tottelivat valtiopäiviä\nja odottivat mitä ne saattoivat saada aikaan. Myös venäläiset\nväkivaltaisuudet olivat pääasiallisesti levossa. Johtavissa\npiireissä ei oltu vielä tehty mitään muodollista päätöstä siihen\nnähden että vakinaiset valtiopäivät olivat hyljänneet venäläisen\nasevelvollisuuslakiehdotuksen ja uusia väkivallantekoja ei kuulunut.\nOli kuin ei olisi tahdottu kiihoittaa valtiopäivämiehiä uuteen\nvastustukseen. Mutta valtiopäivät olivat tuskin päättyneet ja\nedustajat lähteneet lomalle, ennen kuin kolme uutta ukaasia tuli,\nkaikki laittomia ja kaikki kolme yhtä kuohuttavia.\n\nEnsimmäinen oli manifestin muotoinen, se koski venäjänkieltä, jonka\nVenäjän hallitus omavaltaisesti määräsi otettavaksi käytäntöön,\nensin senaatissa ja kenraalikuvernöörin kansliassa, mutta sitten\nmyös muissa virastoissa. Tämän lainvastaisen määräyksen seuraus\noli selvä, sillä Suomen virkamiehistä tuskin ainoakaan täydelleen\nhallitsi venäjänkieltä. Tämä oli kaikkien valtion virastojen\nvenäläistyttämistä erottamalla suomalaiset laki- ja muut virkamiehet,\njotka hoitivat virkoja ja korvaamalla heidät osittain venäläisillä,\nosittain kaikenkarvaisilla kotimaisilla onnenonkijoilla. Toinen\nmääräys ei tarkoittanut sen vähempää kuin kokoontumisvapauden\nkumoamista, sillä siinä säädettiin ettei minkään laatuista kokousta\nsaatu pitää ilman kenraalikuvernöörin tai niiden suostumusta, joiden\ntoimeksi oli hänen puolestaan jätetty sellaisen luvan myöntäminen.\nKolmas ukaasi vihdoin koski venäläisiä kulkukauppiaita, jotka\nedellisenä vuonna lain avulla oli karkoitettu maasta, koska oli\nosoittautunut, että suurin osa näistä ympäri kiertävistä olioista ei\nollut kunnon kauppiaita, vaan sen venäläisen puolueen asiamiehiä,\njohon kenraalikuvernööri kuului ja jotka tässä ominaisuudessaan\nolivat suoranaisesti sotaretkellä yllyttääkseen irtainta\nkansanainesta maanomistajia vastaan. Nämä oikeutettiin nyt vapaasti\nharjoittamaan \"kauppaa\" maassa.\n\nNäihin toimenpiteisiin ryhdyttiin heinäkuun alussa. Tohtori Lillen,\n\"Nya Pressenin\" päätoimittajan, oli määrä ottaa aikaisemman\nsopimuksen mukaan kesälomansa heinäkuun 15:stä, tohtori Neovius,\npäätoimittajan apulainen, oli ottanut loman kesäkuun 15:sta ja\nmatkustanut Sveitsiin, minä aioin lähteä lomalle elokuun l:sestä,\nniin että kun lomaa kesti kuusi viikkoa, aina kaksi toimittajaa\noli käsillä. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tieto uusista\nperustuslaki-rikoksista tuli, ilmoitti tri Lille minulle, että hän\njoka tapauksessa jo elokuun toisena päivänä aikoi matkustaa Tanskaan,\njossa hänen perheensä oleskeli kesän. \"Kyllä sinä voit hoitaa\nsanomalehden yksinäsi kahden viikon aikana, kunnes Neovius palaa.\"\n\nPäivää ennen hänen matkaansa sain tietää uusista ukaasiehdotuksista,\njotka samana aamuna olivat saapuneet senaattiin. Iltapäivällä sain\nselon siitä mitä aiottiin ja mistä luonnollisesti olin halukas ja\nvelvollinen ilmoittamaan päälliköllemme. Mutta häntä oli mahdoton\ntavata, huolimatta telefonoimisesta oikeaan ja vasempaan. Sittemmin\nsaatiin tietää, että hän oli syönyt päivällisensä ja viettänyt iltaa\nkaupungin ulkopuolella. Vasta seuraavana aamuna sain tilaisuuden\nlaivalla, joka lähti jo klo 10, ilmoittaa hänelle mitä oli tapahtunut\ntai oikeammin sanoen mitä aiottiin ja ilmaisin samalla pelkoni,\nettä \"Nya Pressen\", mikäli vastustusta ilmenisi sen palstoilla,\ntultaisiin uudelleen lakkauttamaan ja tällä kertaa todennäköisesti\nainaiseksi, sillä korkeat viranomaisethan jo katsoivat sitä karsain\nsilmin. \"Niin, mitä minä sille voin?\" oli vastaus, \"sinä voit kyllä\nhoitaa vastustuksen omin päin ja vastustusta on harjoitettava. Jos\nsiitä seuraa lakkautus ainaiseksi, niin ei sitä voi auttaa.\" Niin\nhän matkusti ja minun oli yksin vastattava sanomalehdestä, jota tri\nLille oli päätoimittajana hoitanut yli kaksikymmentä vuotta ja sinä\naikana kehittänyt sen maan verrattomasti etevimmäksi valtiolliseksi\näänitorveksi.\n\nSensuuriviranomaiset eivät olleet saaneet mitään ilmoitusta\nlakiehdotuksista eivätkä siksi nähneet mitään rikollista \"Nya\nPressenin\" ensimmäisessä artikkelissa asiasta, jota siinä\nkäsiteltiin löyhänä huhuna. Yleisöä kehoitettiin olemaan uskomatta\nsellaista löyhää puhetta, joka itse asiassa, sillä olihan tsaari\njuhlallisesti luvannut pitää loukkaamattomana perustuslait, leimasi\nhänet lupauksenrikkojaksi, jota ei ollut oikeus ajatella tai uskoa,\nei missään tapauksessa niin kauan kuin ei ilmeistä tosiasiaa\nollut olemassa. Ja sellaista tosiasiaa, se oli varma toivomme, ei\nkoskaan voitaisi osoittaa. Yleisö, jonka keskuudessa huhuja uusista\ntoimenpiteistä jo oli alkanut kiertää, tajusi kyllä kirjoituksen\nankaruuden, mutta se ei herättänyt sitä sensoria, jonka tehtävänä oli\n\"Nya Pressenin\" tarkastus, vaan kirjoitus läpäisi muistutuksitta --\nsensori lienee tuntenut tyydytystä, kun \"Nya Pressen\" kerrankin otti\npuolustaakseen itse majesteettia pärjääjiä ja häijyjä kieliä vastaan.\n\nNiin ei käynyt korkeimmassa sensuurikomiteassa, johon\nkenraalikuvernöörin perustamaan laitokseen kuuluivat jäseninä m.m.\nhänen apulaisensa, kenraali Shipov, kenraalikuvernöörin kanslian\npäällikkö, eversti von Minckwitz y.m. Se oli kyllä selvillä siitä,\nettä lakiehdotukset olivat saapuneet ja ymmärsi aivan hyvin ettei\n\"puolustus\" ollut muuta kuin epäsuora keino soimata monarkkia, jonka\npiti olla kaiken soimauksen yläpuolella huolimatta siitä miten hän\nmenetteli. Komitea kutsuttiin koolle seuraavana päivänä ja tuomitsi\n\"Nya Pressenin\" lakkautettavaksi ainaiseksi sekä ilmoitti samalla\nherroille sensoreille mainittujen määräysten olemassaolosta, joista\nei ainuttakaan moitteen tai vastustuksen sanaa saanut painaa. \"Nya\nPressenillä\" oli kuitenkin tilaisuus vielä samana päivänä, jolloin\nsen lakkauttamisesta päätettiin, julaista asiasta artikkeli,\njoka selvästikään ei tehnyt sensuurikomiteaa lempeämmäksi. Ja\nkun ei kirjelmä komitean päätöksestä tullut sanomalehdelle ennen\nkuin seuraavana päivänä, oli meillä aikaa julkaista vieläkin\nyksi artikkeli. Mutta kun sensoria jo oli varoitettu, oli se\npuettava lakiotteen muotoon, jossa säädetään rangaistus monarkin\nneuvonantajille (senaatille), jos nämä osoittautuisivat syypäiksi\njohonkin laittomuuteen. Pykälä sisältyi perustuslakien julkaistuun\npainokseen, minkä vuoksi sensorilla ei voinut olla mitään\nmuistuttamista, vaikka se toistettiin koko laajuudessaan.\n\nVasta kolmantena päivänä aamupäivällä saimme sensuurikomitean\npäätöksen ja siihen taittui \"Nya Pressenin\" taival. Tri Lillelle\noli lähetetty sähkösanoma heti, kun olimme saaneet tiedon\nlakkautustoimenpiteestä, päivää ennenkuin päätös tuli käsiimme,\nja hän oli heti lähtenyt paluumatkalle Skagenista. Ennenkuin hän\npalasi, oli meillä kuitenkin vielä yksi numero valmiina, sille oli\nannettu nimi \"Afsked (jäähyväiset)\" sillä nimi \"Nya Pressen\" ei enää\nsaanut esiintyä. Tästä oli Lillelle ilmoitettu ja hän oli lehden\nyli kaksikymmenvuotisena päätoimittajana kirjoittanut johtavan\nartikkelin, joka sähkötettiin Kööpenhaminasta. Paitsi häntä oli\njokainen pääkaupungissa asuva tai sen läheisyydessä oleskeleva\nentinen avustaja kirjoittanut oman artikkelinsa, niin että numero,\njoka oli kahdeksansivuinen ja ilman ilmoituksia, oli hyvinkin upea.\nVanha ylisensori, joka ei enää hoitanut virkaa, mutta omasi vielä\nkaikki valtuutensa, sensuroi sen. \"Se merkitsee kyllä virkaeroa\nminulle\", sanoi hän luettuaan numeron varustaen sen samalla\nmerkinnöllään, \"mutta pian olisin kuitenkin sitä pyytänyt.\"\n\nUutinen jäähyväisnumeron ilmestymisestä oli kuitenkin levinnyt\nkaupungissa ja sitä odotettiin suurella mielenkiinnolla ja\nsamalla suurella jännityksellä, sillä ajateltiin mahdolliseksi,\nettä kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä määräisi sen\ntakavarikoitavaksi tai tavalla tai toisella estäisi ilmestymisen.\nNiin ei kuitenkaan käynyt. Numero ilmestyi ja ensimmäiset kappaleet\nsuorastaan revittiin myyjien käsistä. Ensimmäiset eivät ennättäneet\nkauemmaksi kuin lähimpään kadunkulmaan, ennenkuin varasto oli lopussa\nja vasta iltapäivällä lakkasivat painokoneet työskentelemästä.\nSilloin oli numeroa ilmestynyt 56,000 kappaletta.\n\nOmituinen kovaonni teki sen, että ensi kerran, kun \"Nya Pressen\"\nlakkautettiin kolmeksi kuukaudeksi, tri Neovius ja minä olimme\nkirjoittaneet kumpikin artikkelimme, joiden vuoksi kosto kohtasi\nlehteä. Kun se sitten lakkautettiin ainiaaksi, olin jälleen minä\nyksin vastaamassa rikollisesta artikkelista. Tri Lille oli itse\nvetäytynyt pois tästä edesvastuusta, vaikka hän varsin hyvin\ntiesi millainen se tulisi olemaan, mutta hän oli samoin lähinnä\nedellisten kuukausien aikana -- valtiopäiväkuukausina -- yleensä\nvarsin vähän harrastanut sanomalehteä. Hän ei vuoden alusta alkaen\nollut kirjoittanut enempää kuin parisenkymmentä artikkelia, kun tri\nNeovius, joka samoin kun päätoimittajakin oli valtiopäivämies ja\nlisäksi valiokunnan jäsen, jollainen hänen esimiehensä ei ollut, oli\nkirjoittanut 84 ja minä, joka en ollut kumpaakaan, olin saanut kokoon\nlähes 120. Kun Lille palasi kotiin, kunnioitettiin häntä loistavalla\njuhlalla, jossa senaattori Mechelin yleisön riemuitessa kohotti\nmaljan juhlan sankarille.\n\nLakkautuksen jälkeen kului parisen viikkoa miettimiseen sinne ja\ntänne, mitä olisi tehtävä erikoisesti sen johdosta, että senaatti\njuonitteluilla oli saatu julkaisemaan lainvastaiset määräykset.\nTahdottiin antaa yleisölle selvä käsitys siitä, miten tämä oli\ntapahtunut, mutta sanomalehdet ja kirjapainot eivät ylimalkaan\ntahtoneet antamalla apuaan tähän saattaa vaaranalaiseksi\nomaa olemassaoloaan, eikä asiaa pidettykään sen arvoisena.\nPäätettiin silloin painattaa selostus Tukholmassa ja minä otin\nmatkustaakseni sinne painatuksesta huolehtimaan sekä sittemmin\ntoimittaakseni painotuotteen maahan sekä sensuurin että tullin\nsivu. Yhdestä painotuotteesta tuli kuitenkin kaksi, sillä viime\nhetkessä minä täysin pätevältä ja luotettavalta taholta sain\nkoko joukon yksityiskohtaisia tietoja senaatin menettelytavasta,\nmutta komitea, joka oli laatinut ensimmäisen lentokirjasen, ei\nkatsonut asiakseen lisätä täydentäviä yksityiskohtia, jotka se\ntunsi vain kuuleman mukaan, vaan jätti minulle tehtäväksi toisen\npaljastuksen kirjoittamisen. Sitä paitsi olin päättänyt koettaa\nsaada aikaan sanomalehden, hätävaralehden, joka ainakin tiedoittaisi\nsensuurin poistamat uutiset, joskin epäsäännöllisesti ja vain\ntilapäisluontoisesti. Siitä oli myös neuvoteltu eri tilaisuuksissa\nja eri henkilöiden kanssa, mutta ei kukaan, paitsi tri Neovius,\ntahtonut oikeastaan aktiivisesti ottaa osaa asiaan. Siellä täällä\nlupasi tosin joku tilaisuuden tullen kirjoittaa tulevaan lehteen\nja pari heistä todella pitikin lupauksensa, mutta kaikki olivat\nkuitenkin sitä mieltä, että yritys ensi numeron ilmestymisen jälkeen\nmenisi nurin. Muu ei ollut mahdollista, niin arveltiin, katsoen\nviranomaisten mahdollisuuksiin, kuin että he keskeyttäisivät homman\nja todennäköisesti tekisivät mahdottomaksi kaiken enemmän toiminnan\nniiden taholta, jotka olivat ottaneet yrityksen vastuulleen. Tarvitsi\nvain näyttää toteen asian toimeenpanomahdollisuus, ja avustajia\nilmestyi joukoittain, sillä se vaara, jonka minä otin osalleni,\noli ilman muuta selvä sekä minulle että muille. Siitä ei ollut sen\nenempää sanottavaa, minkä vuoksi minä, niin pian kun lentokirjaset\nolivat selvät, lähdin Tukholmaan yrittämään.\n\nSalakuljetusta varten olin minä ostanut vanhanpuoleisen huvipurren\nja pyytänyt pari amatööripurjehtijaa ja erään ammattimatruusin\nmiehistöksi sekä viemään veneen Tukholmaan. Itse olin matkustanut\nsinne laivalla koettaakseni saada painotuotteet valmiiksi siksi kuin\nveneen oli määrä saapua. Kaikki kävi toiveitten mukaan. Molemmat\nlentokirjaset ja sanomalehden näytenumero, joka tri Neoviuksen\nehdotuksesta oli ristitty \"Vapaaksi Sanaksi\" (Fria Ord), olivat\nkunnossa ja lastattiin heti purteen, jonka piti senjälkeen lähteä\nmatkaan ilman minua. Minun oli määrä palata samalla tavalla kuin olin\ntullut. Mutta miehistöä oli ruvennut arveluttamaan ja he selittivät,\nettä minun oli seurattava mukana. Molemmilla amatööreillä ei ollut\nmuuta valitsemisen varaa, piti lähteä purjehtimaan, vaikka minulla\nkyllä olisi ollut paljon toimittamista Helsingissä, jonne me varmasti\ntulimme saapumaan huomattavasti myöhemmin, kuin jos olisin voinut\naikomukseni mukaan matkustaa höyrylaivalla.\n\nMatka sujui onnellisesti, vaikka se kestikin melkoisen kauan,\nkun meitä viivyttivät vastaiset, osin heikot tuulet. Minä päätin\nlopuksi purjehtia Turkuun, josta lastimme voitiin rautateitse\nlähettää Helsinkiin, jonne itse lähdin samalla tavalla. Kaikki kävi\nkuten toivottiin, sekä lentokirjaset että näytenumero jaettiin\nasianmukaisessa järjestyksessä ja jälkimmäinen saavutti niin suurta\nsuosiota, että jo ensimmäisen numeron jälkeen tilauksia tuli niin\npaljon, että julkaiseminen huolimatta suurista kustannuksista tuli\nkannattamaan. Tilauksia ei kuitenkaan otettu vastaan useammalle kuin\nkahdellekymmenelle numerolle, sillä vielä ei oltu oikein varmoja\nsiitä, voitiinko yritystä jatkaa. Tilausmaksu voitiin suorittaa\nmihin pankkiin tahansa, sillä kaikissa oli avattu tilejä eräälle\nhenkilölle, joka, vaikka olikin ruotsalainen, oli lainannut nimensä\ntähän tarkoitukseen.\n\n\n\n\nIV.\n\nYhä laajempaa salakuljetustoimintaa.\n\n\nPari matkaa tehtiin vielä ensin ostetulla purjeveneellä, mutta\npaitsi sitä, että se oli huono purjehtija, ei siinä ollut lainkaan\ntilaa lastia varten, vaan oli se sälytettävä ahtaaseen salonkiin, ja\nsitäpaitsi se ui siksi syvässä, ettei juuri voinut tulla kysymykseen\npurjehtiminen muita kuin tavallisia reittejä, jotka eivät aina\nvoineet sopia meille. Se hylättiinkin jo ensimmäisenä syksynä ja uusi\ntilattiin amerikkalaisesta mallista tehtyjen piirustusten mukaan.\nVeneessä oli nostoköli, joten se, vaikka oli kaksikymmentä metriä\npitkä, ei tarvinnut enempää kuin 4 3/4 jalkaa vettä, kun nostoköli\noli nostettu ylös. Muuten se ui lähemmä 10 jalan syvyydessä.\nSellaisella veneellä saattoi kulkea melkein missä vain halusi, kun\nkirkkaan meriveden värin vivahtelu paljasti vedenalaiset karitkin\naina 5 jalan syvyydestä. Ja jos jouduttiin kivelle, nousi köli vain\nylöspäin sen pahemmitta seurauksitta.\n\nUusi vene ei kuitenkaan valmistunut ennenkuin kevätkesällä 1902\neikä sitä sitäpaitsi voitu käyttää talvisaikaan, mutta \"Vapaata\nSanaa\" ilmestyi numero viikossa ja sen täytyi luonnollisesti\ntulla tilaajien käsiin yhtä usein. Alussa oli epäilys yrityksen\ntoteuttamismahdollisuudesta niin tuntuva, että vain aniharvat\nsuostuivat auttamaan salakuljetuksessa, minun oli itse alituiseen\nmatkustettava Tukholmaan noutamaan painosta -- ellen muista väärin\ntein talven aikana kolmekolmatta sellaista matkaa, mutta sanomalehti\nsaatiin onnettomuuksitta maahan. Monenlaisia apukeinoja käytettiin,\nkuten kukkakoreja, hedelmälaatikoita ja tynnyreitä, peltisen säiliön\nympärille leivottuja kaakkuja j.n.e. lukuunottamatta tietysti\nsopivasti sisustettuja matkatavaroita. Tämän vuoksi sattui usein,\nettä lehden ilmestyminen oli epäsäännöllistä, kaksi numeroa tuli\nyht'aikaa, viikkoa pitempiä väliaikoja oli numeroiden välillä\nj.n.e., mutta ne tulivat joka tapauksessa huolimatta kaikesta siitä,\nmitä sensuuri ja korkeat asianomaiset tekivät ehkäistäkseen tuon\nepämieluisan liikenteen.\n\nSuomessa lähetettiin lehti postitse, sillä silloin vielä oli posti\nluotettava, ja lisäksi vielä ristisiteinä, avoimissa kirjekuorissa.\nKokonainen vuosi kai käytettiin tätä kuljetustapaa ja postissa lienee\noltu siitä selvillä, mutta ei kukaan kielinyt. Vasta kun vanha,\nluotettava postipäällikkö pakotettiin eroamaan, sillä hän ei tahtonut\nalistua kenraalikuvernöörin vaatimaan kirjeiden sensuroimiseen, ja\nuusi nimitettiin Bobrikovin virkaintoisesta karjasta, oli meidän\npakko vaihtaa jakelutapaa.\n\nSitä vaihtamalla saatiin sitäpaitsi parhaiten pimitetyksi\nviranomaisten silmät, näiden herrojen, joilla kyllä oli nuuskijansa\ntullissa, postissa, rautateillä j.n.e. puhumattakaan santarmistosta,\njoka luonteensa mukaisesti nuuski kaikkialla, mutta yhtä laihalla\ntuloksella kuin yleensä Suomessa.\n\nNiin pian kun pursi varhain seuraavana kesänä oli kutakuinkin\nvalmis, astuin heti virkaani. Itse olin silloin Tukholmassa eräiden\npainatustöiden vuoksi, sillä toimintaa oli vähitellen laajennettu,\nniin että se silloin jo käsitti paljon muunkin salakuljetusta kuin\n\"Vapaan Sanan\". Veneen vei Tukholmaan henkilö, joka oli asettunut\nasian käytettäväksi, ja se ankkuroitiin Tukholman edustalle,\nFurusundiin. Sinne vietiin lasti ja matkustajat pienemmällä\nhinaajalaivalla -- matkustajat, sillä antaaksemme veneellemme aito\nhuvipurren leiman, oli meillä joukko matkustajia mukana matkalla.\nPurjehdus sujui onnellisesti, vaikka vene kuten sanottu ei vielä\nollut täysin kunnossa. Helsinkiin saavuimme varsin lyhyessä ajassa\nja siellä purjehdimme suoraan satamaan, jossa kellään ei voinut olla\naavistustakaan edes veneen olemassaolosta. Yhtä onnellisesti sujui\nlastin purkaminen. Ei ainoallakaan sivullisella ollut vähintäkään\nvihiä siitä, että se kokonaan oli sensuurin kieltämää tavaraa. Kuinka\nmonta matkaa vene vielä tämän olemassaolonsa ensi kesän aikana teki,\nsitä en enää muista. Tiedän vain, että vietin suurimman osan aikaani\nveneessä, jossa m.m. hoidin \"Vapaan Sanan\" toimituksen. Kaikki matkat\nsujuivat onnellisesti huolimatta kenraalikuvernöörin kiukusta -- hän\noli tietenkin saanut tietää, millä tavalla \"Vapaata Sanaa\", joka oli\nhänelle todellinen silmätikku, tuotiin maahan -- ja monista, yleensä\naikalailla kömpelöistä yrityksistä päästä salakuljetuksen perille,\njoihin hänen toimestaan ryhdyttiin.\n\nSalakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin\n\"Vapaata Sanaa\". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski\narmottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi\ntolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan\njärjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin\njo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta\n\"Suomen uusimmasta historiasta\", joka oli käsittelevä sekä helmikuun\nmanifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin\ntaistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt\nsuurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda\nmaahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää\nja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja\njaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin\ntavallisesti.\n\nKirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta\nvalmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus\nhuvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää\nolleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin\nahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime\nhetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha\nsää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja\noli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat\nja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon -- jossa oli\nlisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä\nkevääseen.\n\nTämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti\noli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty\naivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja\nmissään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä\nsensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa.\nHeidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka\nolivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään \"Vapaan\nSanan\" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin\nneuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he\nolivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman\najatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä\naivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa\nmaahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.\n\nMinä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni\nkeinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni\njuolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin\nsiihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta,\njota nimitettiin \"Compoboardiksi\" ja joka oli ohuista puukaistaleista\nhydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin\nkanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin\npuolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa\nkäyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja\nkeskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen\nkehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle\npantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin\nhuolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin\nkanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan\nlevyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla.\nVarmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa\nkiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä,\nsamalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia \"Compoboard\"-levyjä\nsiltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin\ntutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle\noli ilmoitettu mikä näistä -- muistaakseni 15:stä laatikosta --\ntäydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.\n\nKoko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena\nrahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle\nyhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa.\nCompoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä,\neikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan\ntästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai\ntiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli\nvakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat\npurettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse\ntuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin\nosoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille.\nVerrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun\nverran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui,\nmutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja\nkommelluksitta.\n\nBobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut\nvähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin \"Vapaa Sana\"\nkoko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä\nonnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään \"syyllisistä\", yhtä\nvähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen,\nlentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan\nsäästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, \"agentteja\",\njoiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla\neikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen\njoitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä\nkaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen\nolemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena.\nOli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.\n\nOli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin\nsuurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista\nosaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska\nkenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia\nnaisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain\nFurusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin\nTukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle,\nettä valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka\nvähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli\nvalmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta\npikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna\nlentokirjaset säkkeihin -- niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä,\nkaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista\n-- ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja\nseuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko\nseutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.\n\nMatka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle\nkuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman\nläheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi\nkauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin\nlastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme\nsivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa,\nyllätti minut omituinen aavistus -- etten sanoisi vakaumus -- että\nvaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli\ntämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan\nTurkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan\nsantarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.\n\nAnkkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen.\nrautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti,\njoka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa,\nvaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa\nsuuri kirjalasti yhä odotti.\n\nFurusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen,\nvaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli\njäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin.\nSiellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi\narvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein\nkoko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä,\njoten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan\nhuomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli\nsaapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu,\nvieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään.\nSelityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan\nvenäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa\naioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s.\njättää purren Sandhamniin ja viedä \"tavarat\" sinne höyrylaivalla,\nsuuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.\n\nJo neljän tienoissa aamulla laiva lähti Tukholmaan ja minä lähdin\nmukaan ja tulin perille niin hyvissä ajoin, että annettuani\ntarpeelliset ohjeet kirjapainossa mistä kirja toimitettiin ja\ntilattuani hinaajan määrätyksi kellonlyömäksi iltapäivällä huomasin\nvälipalan ajan olevan käsissä. Laivat lähtivät Sandhamniin tosin\niltapäivällä, mutta kirjat eivät painaneet sen vähempää kuin 3,000\nkg -- siis kolme tonnia -- ja ne muodostivat, säkkeihin ladottuina\nkun olivat helpoimmat käsitellä, sellaisen röykkiön, että ken\ntahansa saattoi kummastella, mitä ne mahtoivat sisältää. Samoin ne\nkulmikkaitten muotojensa vuoksi tietenkin huomattavasti erosivat\ntavallisista säkeistä.\n\nEn ollut kaukana Tukholman Oopperakellarista, kun olin saanut\npuuhani loppuun suoritetuksi ja meninkin sinne saadakseni aamiaista\nja tapasin siellä kaksi tukholmalaista ystävää, runoilija Verner\nvon Heidenstamin ja maalari, professori Oskar Björckin, joista\njälkimmäinen seuraavana päivänä aikoi matkustaa Suomeen maalatakseen\ntäällä pari muotokuvaa. Heidenstam puolestaan ei ollut aivan\nselvillä, mihin ryhtyisi, oli juuri palannut Gottlannista, jossa oli\noleskellut jonkun aikaa ja tuumi paraikaa, minne lähtisi viettämään\nloppukesää. \"Tule mukaan Suomeen\", kehoitin minä puoliksi leikillä,\n\"purjehdin yöllä Sandhamnista, jossa veneeni on.\" \"Se on kai kuten\ntavallista täynnä pirun vehkeitä, joista pääsemme Siperiaan, jos joku\nne keksii\", sanoi Björck ja minä myönsin, että tarkoitukseni oli\nottaa melkoisesti lastia, mutta lisäsin, ettei heillä matkustajina\nluullakseni ollut mitään vaaraa. \"Se vain höystää matkan huvia\",\nsanoi Heidenstam, \"minä tulen mukaan.\" Ja hetken arveltuaan selitti\nBjörck samoin olevansa halukas lähtemään.\n\nSovimme että tapaisimme hinaajalaivan luona, jonka oli määrä tulla\nrantaan Musikaalisen akatemian luo, jossa siihen aikaan päivästä ei\nollut juuri lainkaan liikettä. Olin tilannut laivan kello 8:ksi,\netten tulisi Sandhamniin ennen pimeän tuloa enkä ollut sanonut mitään\nmatkan määrästä, vaan olin vuokrannut laivan saaristomatkaa varten\nsovitusta tuntimaksusta. Kaikki olivat paikalla sovittuun aikaan.\nLaiva oli tuskin laskenut rantaan, ennenkuin lastikin saapui kaksilla\nkahden hevonen vedettävillä kärryillä ja melkein samaan aikaan\nnäkyivät molemmat matkustajamme tulevan läheisellä poikkikadulla.\nTäsmällisempiä ei olisi juuri voitu olla.\n\nSäkit vietiin laivaan kädenkäänteessä -- aikaa ei varmasti kulunut\nneljännestä enempää -- mutta jonkun verran joutilasta väkeä oli\nkuitenkin keräytynyt paikalle töllistelemään. Ja kun olimme valmiit\nlähtemään, tuli laivuri peräpuolelle tiedustelemaan, sallisinko erään\nmiehen seurata mukana. Hän oli juuri kysynyt laivurilta, voisiko hän\nsaada seurata mukana Sandhamnin, ja kun tämä oli vastannut ettei hän\ntiennyt menisimmekö ollenkaan Sandhamniin, oli mies selittänyt, että\nniin kyllä oli asian laita. Laivuri oli silloin luvannut tiedustella,\noliko minulla mitään sitä vastaan. Pyysin hänen näyttämään minulle\nmiehen ja menin heti keulapuolelle, mutta hän oli jo kadonnut.\nSiis oli kuitenkin vakoilija ollut kintereilläni, luultavasti koko\npäivän ja todennäköisesti Sandhamnista saakka, missä väen vilinä\nkilpapurjehduspäivinä teki helpoksi jonkin agentin huomaamatta pitää\nsilmällä sekä minua että venettä. Joka tapauksessa tämä todisti, että\nSandhamnkin oli silmälläpidon alainen. Lähdimme kuitenkin matkaan\nja kunnolla päästyämme liikkeelle kerroin matkustajilleni pienestä\nvälikohtauksesta ja mitä johtopäätöksiä olin siitä tehnyt, lisäten,\nettä minä joka tapauksessa lähtisin purjehtimaan, mutta he saivat\nvapaasti tehdä mitä halusivat. Kumpikaan ei empinyt seurata mukana,\nvaikka Björck, jolla oli pieni kuusiviikkoinen tytär, joka päivällä\noli sairastunut johonkin lastentautiin, ehdotti että me siirtäisimme\nlähdön siksi, kunnes hän seuraavana aamuna oli ehtinyt telefonoida\nvaimolleen ja saada tiedon pikku potilaan voinnista. Suostuin ilman\nmuuta hänen ehdotukseensa -- sehän soi meille tilaisuuden muutaman\ntunnin uneen, ja itse tunsin olevani suuresti sen tarpeessa päivän\nkaikkien rasituksien jälkeen.\n\nSaapuessamme Sandhamniin oli kello suunnilleen kaksitoista,\nminkätähden luonnollisesti oli niin pimeätä kuin yleensä kesällä\nsaattoi odottaa. Emme menneet lainkaan maihin, vaan laskimme\npurjeveneen kylkeen ja heitimme säkit siihen, jossa miehistö heti\notti ne käsiinsä ja latoi paikoilleen. Koko lastinvaihdos ei kestänyt\npuolta tuntia, jonka jälkeen me kaikki menimme makuulle hinaajalaivan\nkääntyessä takaisin Tukholmaan. Sen miehistöstä ei kukaan ollut\nkäynyt maissa.\n\nPuhelinasema avattiin klo 8 aamulla ja professori Björck soudettiin\nmaihin niin aikaisin, että hän oli asemalla lyönnilleen. Mutta joku\noli sittenkin ehtinyt ennen häntä ja jo soittanut Tukholmaan. Hänelle\nvastattiin heti ja hän alkoi kuvailla, miten eräs hinaajalaiva\nedellisenä yönä oli tullut tänne, laskenut muutaman purjeveneen\nkylkeen, purkanut joukon säkkejä siihen ja sitten höyrynnyt\nmatkaansa, kun muutamia herroja oli mennyt purjeveneeseen. Björck,\njota asianomainen ei tuntenut, sai kuulla koko jutun ja kertoi\nsaatuaan puhelimella rauhoittavia tietoja tyttärestään palatessaan,\nettei meidän suinkaan ollut onnistunut säilyttää salaisuuttamme kuten\nolimme toivoneet. Hän oli juuri saanut kuulla asiaa selostettavan\njollekin Tukholmassa -- hyvällä ruotsinkielellä, lisäsi hän.\n\nOli ilman muuta selvää, että minua oli pidetty silmällä sekä\nTukholmassa että Sandhamnissa ja otaksuttavaa, että silmälläpitäjiä\nniinikään oli Furusundissa, joka oli toinen idästä päin pääkaupunkiin\njohtava yleinen kulkureitti. Ja enemmän kuin otaksuttavaa oli, että\nSuomessakin ainakin satamat olivat vartioituja. Ei siis käynyt\nlaatuun lainkaan näyttäytyä minkään sataman läheisyydessä ja kun\nluultavasti siellä täällä kulkureiteillä oli tullilaivoja, joilla\noli määräykset pitää meitä silmällä, oli selvästi varovaisinta niin\npaljon kuin mahdollista välttää niitä paluumatkalla.\n\nJo ennenkuin olin lähtenyt Tukholmaan, olin sanonut miehistölle,\nettä me purjehtisimme erääseen kohtaan Hangon itäpuolella ennen\nkuin poikkeaisimme saaristoon, tämä siltä varalta että heiltä\ntiedusteltaisiin sitä. Nyt se oli hyvin tarpeen. Nostimme purjeet ja\nohjasimme Sandhamnista tavallista laivareittiä, kuten aikoen Hankoon,\nvarmoina siitä että sähköteitse ilmoitettaisiin asianomaisille\nmeidän matkasuuntamme. Samaa suuntaa seurattiin sitten niin kauan\nkuin meidät voitiin kiikarilla nähdä Sandhamnista, itse asiassa aina\nsiihen saakka kuin Bogskärin majakka, joka on jonkun matkan päässä\nItämerellä Suomen puolella, oli purjeveneestä suoraan pohjoiseen.\nSiellä muutin suuntaa ja ohjasin Utötä kohti, hyvän matkan\nHangosta länteen. Olin sopinut, että lastimme otettaisiin vastaan\nRiilahdessa, Aminoffien sukukartanossa, joka on sisäsaaristossa\nBromarvin kappelissa, Hangosta luoteeseen. Oli jotenkin varmaa ettei\nkenenkään päähän pälkähtäisi pitää silmällä paikkakunnan mitätöntä\npostikonttoria. Valtavan kirjalähetyksen lähettämistä varten oli\nRiilahteen kutsuttu kaksi neitiä ent. \"Nya Pressenin\" konttorista.\nHe olivat ottaneet osaa samanlaisiin toimituksiin joskus ennenkin.\nPäästäkseen sinne oli käytettävä reittiä, joka kulki aivan n.k.\nHangonmaan ohi, s.t.s. ohi sen niemen tai maakaistaleen, jolla\nHangon kaupunki on, ja lisäksi osa matkasta sikäläisen tulliaseman\nnäköpiirissä. Nyt oli todennäköisesti, siitä oli vakoilu Tukholmassa\npitänyt huolen, kaikkia suurempia tulliasemia varoitettu ja niinpä\nolivat tavalliset reitit ja tiet meiltä tukossa. Sen vuoksi olin\nvalinnut Utön reitin, joka kauempana saaristossa haaraantui kolmeen\neri suuntaan ja josta myös noudattamatta mitään yleistä kulkureittiä\nsaatoimme päästä päämääräämme.\n\nAluksi vähensimme purjeita, ettemme saapuisi Utöhön ennen pimeän\ntuloa. Siellä saattoi kenties olla joku tullivene -- sellainen oli\nalituiseen liikkeellä lähivesillä, mutta sen asemapaikka ei ollut\nUtössä eikä siis voitu otaksua sen olevan yötä siellä -- ja me\ntahdoimme mieluimmin liikkua niin huomaamatta kuin mahdollista.\nKukaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut Utössä, minkävuoksi\nperehtyminen seutuun pimeän tultua tuotti erinäisiä vaikeuksia. Ainoa\nminkä varmasti tiesin oli, ettei kompassiin siellä ollut luottamista\nmerenpohjassa esiintyvien laajojen rautamalmikerrosten vuoksi, mikä\naiheuttaa kompassin osoittamaan väärin. Korkeatorninen majakka\nkuitenkin näkyi kauas merelle.\n\nKuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän kiihtyi merenkäynti, ei\ntuuli vaan meri, ja siellä mistä aallot tulivat kävi taivas yhä\nsynkemmäksi. Oli selvää että oikea lounaismyrsky oli tulossa, sillä\nsieltä aallot vyöryivät. Lopulta tuli niin pilkkosen pimeä, ettei\nvoinut erottaa merimerkkejä, vaikka merikorttien mukaan niitä piti\nolla melkoisen kaukana merellä. Ainoastaan majakka loisti, mutta\nolimme tulleet liian lähelle maata uskaltaaksemme ohjata suoraan\nmajakkaa kohti. Ja meri aaltoili korkeampana joka minuutti. Lopulta\nkeksimme suurenpuoleisen lastihöyryn, joka sytytetyin lyhdyin\ntuli idästä päin ja selvästi aikoi Utöhön. Me ohjasimme suoraan\nsitä kohti ja sitten sen vanavedessä majakkaa kohti. Tähän eivät\nhuolemme kuitenkaan kokonaan päättyneet. Olimme päättäneet yön\naikana purjehtia Lohmin luotsi- ja tulliasemalle, jossa neljä\nkulkureittiä yhtyy, niin ettei kukaan tarkoin voinut sanoa, mistä\nolimme tulleet siinä tapauksessa, että joku aamunkoitteessa olisi\nkeksinyt meidät. Mutta sitä varten tarvitsimme luotsin, kun ei\nkukaan meistä tuntenut kulkureittiä emmekä uskaltaneet purjehtia\nainoastaan johtoloistojen mukaan kallisarvoisine lasteillemme.\nLuotsi kutsuttiin \"väläyttämällä\", s.t.s. näyttämällä ylimääräistä\nvaloa, paitsi laivalyhtyjä, suunnilleen miehen korkeudella\nkannen yläpuolella, ja kun reitti oli käynyt yhä ahtaammaksi,\noli meidän oltava paikoillamme, kunnes hän tuli. Teimme niin ja\nse oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun aallokko oli Silläaikaa\nkiihtynyt huomattavasti ja sai purjeveneen jyskyttämään tavalla,\njoka ei ollut lainkaan miellyttävää vähemmän meritottumusta\nomaaville veneessäolijoille. Hetken kuluttua tuli kuitenkin luotsi\npurjeveneellä, n.k. verkkoveneellä, ja koetti purjehtien päästä\nluoksemme, mutta se havaittiin mahdottomaksi ankaran aallokon tähden,\njoka heitti luotsiveneen syrjään aina kuin se tuli niin lähelle\nmeitä, että toivottiin manööverin onnistuvan. Kolmasti he uudistivat\nyrityksen ja joka kerta näimme veneen varjokuvan piirtyvän pilveä\nvastaan korkealla yläpuolellamme, jossa se kohoutui aallon harjalle,\nmutta joka kerta aalto heitti sen takaisin. Viimein huusi joku\nluotsiveneestä kysymyksen, voisimmeko pitää purjeveneemme tuulessa\nvielä hetken, he ottaisivat purjeet alas ja koettaisivat soutaa\nluoksemme. Vastasin myöntävästi ja minua kehoitettiin pitämään\nkaksi miestä valmiina vastaanottamaan luotsia. Hetken levottoman\nodotuksen jälkeen he tulivat vihdoinkin. Mieheni, jotka makasivat\npitkällään kannella, pitivät oikealla hetkellä varansa ja vetivät\nluotsin veneeseen kuin käärön ja melkein samassa hetkessä oli vene\nhävinnyt pimeyteen. \"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!\" -- sanoi luotsi\ntullessaan peräkeulaan ja päästäessään minut peräsimestä -- \"mistä\nherrat tulevat tässä Jumalan ilmassa?\" Vastasin että tulimme Ruotsin\npuolelta ja aioimme Lohmiin ensi aluksi. Purjevene kääntyi tuuleen ja\nalkoi mennä myötäistä majakan sivu ja edelleen pitkin reittiä. Vauhti\noli hyvä yhä kiihtyvässä tuulessa ja lisääntyvässä pimeydessä, joka\nei näyttänyt tuottavan luotsillemme mitään vaikeuksia. Pian liityin\nsen vuoksi salongissa oleviin matkustajiin, jossa pöytä sillaikaa oli\nkatettu, ja autoin heitä tyhjentämään alaa edestään.\n\nSuorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa --\nmyötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä\ntuulessa teki aina neljätoista solmua -- ja siellä ankkuroimme.\nOlikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin\nensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko\navara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin\nja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän\nmeidän piti edelleen.\n\nTuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet\nnostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa\nkiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen\nmukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin\nreittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella,\njätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien\nHangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme\nolleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen\nläheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää\nkuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat\nja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta\ntämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.\n\nPimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille,\njoka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka.\nMerikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku\nja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin\nkulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä\nsaaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia,\ntoiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä -- kun samassa\npurjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme\najaneet karille!\n\nPurjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat\nmatkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä\nollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla\nja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä\nvauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko\noli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi\nkysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu\ntoimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa\nja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan\ntyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka\nottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin\nmeidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa\ntiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku\npienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta\ntodennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä\nlastia meillä oli.\n\nHetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti.\nKallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä\nkölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi.\nPanin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia\nkuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle.\nSiten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin\npaljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman\nepätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin\nkaikki purjeet ja avattiin \"varikseksi\" -- isopurje toiselle,\nkeulapurje toiselle puolen -- jonka jälkeen miehistö ja matkustajat\nlähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit\navoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta\neivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin\nkykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta\nsitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla\nvinhempi puuska. Perä keveni -- kölin alta kuului rapiseva ääni\n-- puuska jatkui -- uusi aalto sattui veneeseen -- rapina jatkui\n-- keula laskeutui hieman -- ja me liu'uimme karilta. Manööveri\noli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä\npurjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.\n\nHalua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene\nankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin\nuudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi\ntunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme\nodottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme\nmuutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin\ntaloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat\npaketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli\nonnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.\n\nToinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei\nmuun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki\nkenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea.\nSillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin\npurteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan\nKastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä\nsiellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin\ntuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä\nyönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin\nettä päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta\ntapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea\nmuuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli\ntehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että\ntäydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä\nitätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi\nodottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin\nlähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi.\nTuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi\nja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon\nlaskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.\n\nKlubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli\nsiellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet\novat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa\nja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan\nkoettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä\nsuurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi\nmaalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä\noli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi.\nEräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi\nsilmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli\nkotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana\nristeili Suomen saaristossa.\n\nPurjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme\nherraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa\npalvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi\nBergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent.\nkaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä,\nja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että\npurjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen\nsilmällä jotakuta tai jotakin.\n\nNäytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän\nkuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen\nolevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi\nodotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen\nsitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä -- ja samalla\ntyöskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää\nhänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli\nehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos\nodotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä,\nsaattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli,\npuhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta\ntarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina\nminä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä\nsoitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan\nhinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin\nvenevalkamaan.\n\nSiellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi\nmiehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen\npurren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen\nristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne\nsuuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia\n-- luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken\nkuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme\nmatkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes\ntulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin,\ntoinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen\nkaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään\nvaralla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin,\nensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin,\nkunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin\nheti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli\ntulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja\nlähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme\nSandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle\nsamaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa\nohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä\npohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.\n\nTarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon\nitäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle,\njosta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla.\nMutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa\nillalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen\npurjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän\ntähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja\nsähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me,\njos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen\nnuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas\nmerelle.\n\nSiellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa\nsuuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin\ntoisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän\npeninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti.\nAamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin\nmuutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin\nolimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman\nluona.\n\nJa lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se\nantoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta\nettä kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi\nodottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen\najan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin\naikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan\nHelsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta\nkenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa\nmeidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin\nsaattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan,\njossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille\nonnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista.\nSen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin\nhöyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo,\njossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.\n\nNeidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti\napunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko\nlasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille\nnähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin\ninnokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä,\njokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen\nmatkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että\ntilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.\n\nMyöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan\nsuurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten\nyritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he\nkuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin\ntiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan\npalkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta,\njoka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin\nmäärätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa\ntyöskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän\nvaltiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko\nkesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja\nHelsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja\nmiehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion\nkustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan\nniistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei\nole koskaan saatu selville.\n\nEräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen\nlukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin\npurjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen\nehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan\nmyöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut\nsäilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin\nselville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin\nSuomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus\nAsevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään\noli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen\nkirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin\nminulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin\npainotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia\ntiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin\nRuotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin\njohonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään\nlaivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana.\nKaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja\nvietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin\nsaaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.\n\nKerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja\nsinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne\noli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten\nmukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin\nmukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen\ntavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman\nmajakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä\npurjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin\nmahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta,\njotka sittemmin säännöllisesti -- tai ainakin niin kauan kuin myrsky\nei raivonnut -- olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja\ntoinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan\npohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen\n\"Storbrottenia\" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen\nkarikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä\nmajakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.\n\nTuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka\njoskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta\neteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön\nluotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun\nmatkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään\nlaskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä,\ntiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet\nkysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen\nperäsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän\nantaisi mitään oikeita tietoja.\n\nHän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme\nUuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran,\nniin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta.\nTuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja\njouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi\ntyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se\npohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin\ntunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään,\nBomarsundia kohti.\n\nSinne meidän tiemme oli, mutta sillä välin oli tullut liian pimeä\nuskaltaaksemme tuntemattomille, ahtaille vesille, jonka vuoksi\npidimme parhaana jäädä reitin suulle, kunnes uudelleen tuli valoisa.\nJo parin tunnin kuluttua valkeni ja ohjasimme reitille ja tulimme\npuolen tunnin kuluttua luotsiasemalle. Tiesimme, että täältä erästä\nmerkitsemätöntä reittiä pääsi suoraan Kihtiin ja edelleen Kumlingeen\njonne aioimme, mutta ei kukaan meistä ollut aikaisemmin ollut näillä\nseuduin eikä tuntenut reittiä. Meidän täytyi siis ryhtyä ainakin\npuheisiin luotsien kanssa ja nostimme sen vuoksi luotsilipun niin\npian kuin olimme tulleet aseman näkyville. Mutta kukaan ei vastannut,\nei kukaan tullut, ei silloin kuin sivuutimme aseman eikä silloin kuin\nkäännyimme ja purjehdimme sivu vielä kerran. Reitti oli hyvin kapea,\nja manööveri oli kaikkea muuta kuin helppo, minkä vuoksi viimein\nlähetimme veneen maihin käskien laivamiehen, joka souti, mennä\nluotsiasemalle herättämään asianomaisia, jotka ilmeisesti nukkuivat\nkaikessa rauhassa. Olimme sillaikaa paikoillamme ja neljänneksen\nkuluttua palasi lähettimme tuoden tiedon, että luotsi oli tulossa\nlisäten, että molemmat olivat maanneet ja nukkuneet. Luotsiasemalla\nei ollutkaan kuin kaksi luotsia, ja heitäkin harvoin tarvittiin.\nHetken kuluttua tuli luotsi ja vastasi kysymykseen, tunsiko hän\nmerkittömän reitin, että hän kyllä tunsi sen, mutta ettei hän ollut\noikeutettu luotsaamaan sitä tietä. \"No, onko teillä oikeus maata ja\nnukkua asemalla kenenkään pitämättä vahtia?\" kysyin minä. Hän vastasi\nkieltävästi, mutta kun vain harvoin laiva kulki tästä sivu, ei sen\nollut niin tarkoin väliä. Kysyin häneltä edelleen, emmekö voisi\nkuitata laiminlyöntiä sillä, että hän luotsaisi meidät Kumlingeen. Ja\nkun hän irvisteli \"kai se käy laatuun\", lähdimme ilman muuta matkaan.\n\nTuuli oli yltynyt huomattavasti ja kiihtyi koko ajan, niin että\npuhalsi puolimyrskynä ennen kuin tulimme Kihtiin. Mutta se puhalsi\nluoteesta, joten meillä oli melkein myötätuuli, ja koko purjehdus\nKumlingeen kävi niin nopeasti, että tulimme perille paljon ennen\nlaivan lähtöä Turkuun ja meillä oli hyvää aikaa viedä valmiiksi\nlaitettu ja osoitettu lasti maihin. Kun laiva tuli, vietiin se\nsiihen, ja me olimme esteettömät purjehtimaan pois, minkä heti\nteimmekin. Kumlingessa emme olleet maissa muuta kuin laivalaiturissa,\njoka oli kylän näköpiirin ulkopuolella ja tämän asukkaista ei kukaan\nnäyttäytynyt ennen laivan tuloa, s.o. sitten kun me olimme vieneet\nsäkkimme laiturille, jossa ne näyttivät erinomaisen viattomilta. Ei\nkellään siis oikeastaan ollut syytä epäillä mitään luvatonta. Mutta\nkuitenkin saapui muutamia päiviä myöhemmin moottoriveneellä eräs\npainoasiamies erään toisen olion kanssa, joka näytti olleen joku\ntiedustelija, ja heidän onnistui eri henkilöitä kuulustellen urkkia\nniin paljon, että purjeveneen identtisyys tuli todistetuksi ja tämä\ntuontireitti oli siis turmeltu.\n\nMoottorivene, varsin tilava ja mukava, oli painoasiamiehineen useita\nviikkoja kesällä Turun ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa pitämässä\nmeitä silmällä, mutta sen ei onnistunut nähdä meitä edes vilaukselta.\nMe olimme, siitä kiitos tiedoitusten, joita alinomaa saimme,\nmelkoisen selvillä sen retkistä sinne ja tänne ja tiesimme siis\nmitä seutuja meidän oli vältettävä. Tarkoin katsoen palveli se vain\npainoasiamiehensä kesähuvina, joka varoi tekemästä tutkimusmatkoja\nmuulloin kuin kauniilla ilmoilla ja ylipäänsä oli aloillaan jossakin\nsopivassa lahdessa. Kaikkiaan se oli, kuten niin monet muut, vain\nepäonnistunut yritys päästä salakuljetuksen perille.\n\nTämän niin sanoakseni suuremman salakuljetuksen ohella, joka\noikeastaan käsitti kirjoja, lentokirjasia ja muuta mikä oli\ntarkoitettu suuren yleisön hyväksi, niin hyvin suomalaisen kuin\nvenäläisen, jatkui koko sinä aikana, jonka n.k. routavuodet\nkäsittivät, s.t.s. viiden vuoden aikana melkein säännöllinen\npienempien painotuotteiden, etupäässä \"Vapaan Sanan\" tuonti.\nJa sitä tuontia harjoitettaessa oli menettelytapoja muutettava\nniin usein kuin mahdollista, sillä vain alituiseen uusia tapoja\nkäyttäen saattoi jotakuinkin varmasti päästä tullin ja sensuurin\nohi. Toimintatapa oli perustettu sille yksinkertaiselle ja --\nkuten tulokset osoittivat -- terveelle periaatteelle, että herrat\nnuuskijat kaikenlaiset eivät mitenkään etukäteen voineet saada\nselville mitä tapaa kussakin eri tapauksessa käytettäisiin. He\nsaattoivat ainoastaan ruveta epäilemään, jos samaa tapaa käytettiin\npitkän aikaa. Vaikeinta oli liike tietenkin talvella, jolloin\nainoat kulkuneuvot, mitä käytettävissä oli, olivat talvilaivat.\nJonkun ainoan kerran kai tuotiin painotuotteita Haaparannan ja\nTornion kautta, mutta säännöllisesti matkustajien mukana laivalla\nja heidän oli käytettävä mitä erilaatuisimpia suojuksia. Rohkeimpia\nolivat, kun oli kysymys salakuljetuksesta, epäilemättä naiset,\nmutta riippuiko tämä luonnollisista taipumuksista ammattiin vaiko\npuuttuvasta vaarantajusta, sitä en ota ratkaistakseni. Varmaa vain\non, että ilman naisia ja heidän halukkaisuuttaan auttaa olisi koko\nsanomalehden painattamisyritys, vaikka kuinkakin pienikokoisen,\nulkomailla ja sitten sen tuominen maahan sivu kaikkien viranomaisten,\naivan varmasti ollut mahdoton toteuttaa. Toisinaan lähetettiin lehti\nkyllä ominpäinkin, kätkettynä johonkin huonekaluun missä se osittain\nsai korvata sisustuksen tai suljettiin se kaksinkertaisten seinämien\nväliin, mutta useimmiten se kuitenkin kulki jonkun matkustavan\nnaisen seurassa, joka matkatavaroittensa mukana kuljetti milloin\nkukkakorin, jonne \"Vapaat Sanat\" oli kätketty mullan alle, milloin\nhedelmätynnyrin, leivoksen, jonka sisus oli painotuotteita ja\nmilloin muuta sekalaista. Matkavaippa, jonka päällisen ja sisusteen\nvälissä oli suuri määrä taskuja kokoonkäännetyn lehden mukaisiksi\nsovellutettuina, samaten sisustettu hame, nahkapäällysteinen\nmatkahuopa samoin päällisen ja nahkan välistä taskuilla varustettu\nja monet muut sen kaltaiset kappaleet tekivät useita matkoja edes\ntakaisin, jolloin kuitenkin oltiin niin varovaisia, ettei sama\nesine kahta kertaa peräkkäin tullut samaan Suomen satamaan, vaan\nvuorotellen Hankoon ja Turkuun.\n\nVarsin laajassa mitassa käytettiin tapaa lähettää lehti tarkoitusta\nvarten sisustetuissa matkatavaroissa. Oli sekä käsipakaasia että\nmatkakirstuja, jotka olivat sisustetut niin ovelasti, ettei juuri\nvoitu epäillä niiden sisältävän muuta kuin tavallista matkatavaraa.\nPäävaikeus tämän suhteen oli tarpeeksi suuren matkustajajoukon\nhankkiminen, joka otti matkatavaran huostaansa, mutta tämä vaikeus\noli verrattain helposti ratkaistavissa, kun melkein aina oli\nsaatavissa nuoria naisia, jotka olivat halukkaita pistäytymään\nTukholmassa.\n\n\n\n\nV.\n\nMuutto Ruotsiin ja toiminta siellä.\n\n\nMinä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan\nmittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa\nTukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä\nsen ohella olisi pitänyt suorittaa -- olin alkanut uuden kirjan\n\"Vallankumouksellinen Venäjä\" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä\nsekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi\nvaati \"Vapaa Sana\" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni\nniin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin\nsuostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut\nyritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty,\nmuutin minä Ruotsin puolelle.\n\nMuutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin\nvuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu \"Vapaan\nSanan\" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden\ntoimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja\nkaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien\nsalakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa.\nSenaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea\nsiellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta\nvarten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa\nvälttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia.\nTässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa\nvenäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin\nnoudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta\nja hänen koollekutsumanaan.\n\nTalvi kului \"Vapaan Sanan\", \"Vallankumouksellisen Venäjän\" toimissa\ntyöskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla,\njotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä\nnoudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset\ntapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty\nkuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin\nkarkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta\nja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden,\njoille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen\nvastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin\nne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät\nitsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet\nitsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui\nsantarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta\ntemmatuista kuvitteluista.\n\nAlussa osuivat ne kuitenkin enemmän oikeaan, kun melkein\nkaikki olivat henkilöitä, jotka innokkaasti olivat puuhanneet\nvenäläistyttämispolitiikan vastustushommissa. Ensimmäiset, jotka\nsaapuivat Tukholmaan, herättivät suurta huomiota toimenpiteen\nuhreina, jota silloin ei sovellettu missään maassa tai kenties\noikeammin sanoen ainoankaan monarkin toimesta, joka tahtoi käydä\nsivistyneestä. Olimme etukäteen saaneet tiedon tästä Suomessa uudesta\nrangaistuksesta, joka seurasi venäläistyttämisen vastarintaa ja\ntämän tiedon toimitti meille Ranskan silloinen Helsingissä oleva\nkonsuli, joka Bobrikovilta persoonallisesti oli saanut kuulla sekä\ntämän saamista valtuuksista, jotka jättivät hänen mielivaltansa\nvaraan karkoittaa maasta ketä halusi, että ensimmäisistä, joita\ntoimenpide tulisi kohtaamaan. Senvuoksi sisälsi sähkösanoma, joka\nilmoitti ensimmäisistä karkoituksista, myöskin minun nimeni, mutta\nlähemmin harkittuaan lienee hänen ylhäisyytensä pitänyt pelkkää\nmaastakarkoitusta liian lievänä rangaistuksena rikoksista, minkä\nvuoksi hän sen sijaan antoi määräyksen että minut oli vangittava\n\"missä hyvänsä Suomessa tavattaneenkin\" ja antoi toimittaa\nkirjallisen käskyn maan kaikkiin kuvernöörinvirastoihin. Määräys oli\ntosin salainen, mutta se ei estänyt meitä vähän myöhemmin saamasta\nsiitä kopiota ja julkaisemasta sitä \"Vapaassa Sanassa\". Huolimatta\ntästä vangitsemismääräyksestä olin pari kertaa käymässä Suomessa,\nmissä ylipäänsä oli helppo välttää Bobrikovin nuuskijain huomio.\n\nTukholmassa alkoi sitten senaattori Mechelinin johdolla innokas\ntyö keskusteluin ja neuvotteluin moninaisista asioista, jotka\njollain tavoin koskivat vastarintaa. Senaattori luuli olevansa koko\nvastarinnan johtaja, mutta itse teossa johtivat sitä kotonaolijat,\nmikä olikin muuten luonnollista, kun me tukholmalaiset vain\nvälillisesti saatoimme seurata kehitystä, jonka vaiheista me\nainoastaan kirjallisesti saimme tiedon, sillä sanantuojat, joita\nsilloin tällöin lähetettiin, olivat liian harvinaisia voidakseen\nylläpitää yhteyttä kaikissa kohdin. Useiden kuukausien aikana työ\njatkui melkein yksinomaan asevelvollisuuslakon merkeissä, johon me\nluonnollisesti emme voineet ottaa osaa. Se levisi melkein yli koko\nmaan ja johti lopulta siihen, että peruutettiin koko venäläinen\nasevelvollisuusmääräys, joka oli julkaistu kaikkien noudatettavaksi\nSuomessa.\n\nAivan ilman hankauksia ei yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa\nkuitenkaan sujunut. Hän oli yleensä hyvin tarkka johtaja-arvostaan\nja luonnollisesti edeltäkäsin kuin vaistomaisesti epäsuopea kaikkia\ntoisista lähteviä alotteita kohtaan. Jos joku toinen teki ehdotuksen,\noli aina hyvin vaikeata saada se hyväksytyksi. Niinpä esim. kun\noli lähetettävä lausunto hallitustavasta Suomessa Darmstadtiin,\njossa -- luullakseni -- keisari Nikolai II siihen aikaan oleskeli.\nAloite ei ollut lähtenyt senaattorin taholta, jolla siis oli monia\nepäilyksiä ja joka lausui ne niin taitavasti, että hän sai muutamat\nkomitean jäsenet kannattamaankin itseään. Toiset jotka olivat\nsuurena enemmistönä, olivat kaikki asian puolesta, joka etusijassa\nkoski karkoitettuja, vaikkakin epäsuorasti koko järjestelmää, jota\nmaassamme sovellettiin.\n\nMonien ja pitkien keskustelujen jälkeen, jolloin minä, kuten\ntavallista, kuuluin oppositsioniin ja sitkeästi puolustin\nmielipidettäni, saimme lopulta aikaan päätöksen sekä itse pääasiasta\nettä asiakirjan muodosta. Oli jälellä vain allekirjoittaminen, joka\npiti toimittaa kaikkien Tukholmassa oleskelevien suomalaisten, joilta\npaluu kotimaahan oli kielletty. Sitä varten oli kutsuttu koolle\nkokous, jossa allekirjoittamisen oli määrä tapahtua ja samalla oli\nvalittava edustajat viemään asiakirjaa asianomaiseen paikkaan. Pari\ntuntia ennen kokouksen alkua tuli kuitenkin senaattori Mechelin\n\"Vapaan Sanan\" konttoriin, jossa minä olin, ja esitti että oikeastaan\nminun ei lainkaan pitäisi toisten kera allekirjoittaa kirjelmää,\nkun minä itse asiassa olin niin pahassa huudossa, että ehkä olisi\nparasta minun pysyä koko yrityksen ulkopuolella. Ajatus hämmästytti\nminua todellakin hieman, sillä pääasiallisestihan \"Vapaa Sana\" ja\nvain sen puuha oli kompromettoinut minut enemmän kuin toiset, mutta\nvastasin että minä, mikäli jotakuta arveluttaisi minun osanottoni\nallekirjoittamiseen, luonnollisesti pysyttäytyisin poissa koko\nallekirjoituskokouksesta. Senaattori meni, ilmeisesti tyytyväisenä\npikku sotajuonensa tulokseen.\n\nSitä vastoin eivät olleet tyytyväisiä toiset, jotka olivat\nkeräytyneet allekirjoittamista varten ja joille ilmeisesti senaattori\nMechelin ei ollut ilmoittanut poissaoloni syytä. Illalla soitettiin\nminulle puhelimitse ja kysyttiin, miksi en tullut kokoukseen,\njossa kaikki muut jo olivat läsnä. Vastasin, että kun minua oli\nkehoitettu olemaan panematta nimeäni asiapaperin alle muitten kera,\nkatsoin ettei minulla ollut mitään tekemistä kokouksessa. \"Kuka on\nkehoittanut sellaiseen?\" kysyttiin edelleen. \"Senaattori Mechelin\",\nvastasin minä ja kerroin milloin se tapahtui, jonka jälkeen soitin\nloppusoiton.\n\nUseimmat läsnäolijoista tiesivät varsin hyvin, että senaattori\nMechelin viimeiseen saakka oli vastustanut yritystä, jossa minä\nolin yhtenä aloitteentekijänä, ja tunsivat samalla, että hän\nperiaatteellisesti vastusti kaikkia toimenpiteitä, joihin hän itse ei\ntehnyt aloitetta. Mitä he sanoivat hänelle, sitä en niin tarkalleen\ntiedä, mutta hetken kuluttua soi puhelin taas ja silloin senaattori\nitse ilmoitti, että toiset näyttivät toivovan minun tulevan\nallekirjoittajien joukkoon, jonka vuoksi hän pyysi minua tulemaan.\nMinä vastasin että minulle riitti se, että yksikin tunsi epäilyksiä\nsen johdosta, että minun nimeni oli asiakirjassa, minkätähden pyysin\nanteeksi etten tullut. Ja soitin kiinni. Edustajiksi oli valittu\nherrat Eugene Wolff, Rosendahl ja Mannerheim ja nämä lähtivät\nseuraavana päivänä matkaan. Mutta joltain seudulta Saksasta he\nsähköttivät senaattori Mechelinille kehoittaen häntä koettamaan saada\nsuostumukseni siihen, että he lisäisivät minun nimeni muiden joukkoon\nja kun senaattori tämän sähkösanoman johdosta tuli \"Vapaan Sanan\"\ntoimistoon ja toimitti heidän asiansa lisäten, ettei hän puolestaan\nkoskaan ollut ajatellut muuta kuin sitä mikä hänen käsityksensä\nmukaan oli asialle parhaaksi -- niin minä taivuin. Mikäli en muista\nväärin tapahtui tämä kesällä 1903, ja seuraavana talvena tai syksynä\ntapahtui toinen välikohtaus, joka vieläkin selvemmin todistaa,\nmitä vaikeuksia luotti yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa.\nLakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka sillä välin oli asettunut\nPariisiin asumaan, oli siellä joutunut tapaamaan erään Hansen-nimisen\nsynnynnäisen tanskalaisen, joka oli vanhanpuoleinen, nyttemmin\nkuollut mies, jolla oli omituinen, matelijamainen asema, sillä\nhän, vaikkakin oli ulkomaalainen ja Tanskan alamainen, oli Venäjän\nRanskassa olevan lähetystön palveluksessa. Tämän Hansenin kautta\noli Ehrström tutustunut enemmän kuin epäilyttävään venäläiseen,\nMannilov Manassevitshiin, joka oli ohranan jäsen ja jota silloinen\nVenäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwe käytti\nurkkijana ja tiedoittajana Pariisissa.\n\nKolmisin olivat nämä, Hansen, Ehrström ja Mannilov, keittäneet\nlaajan jutun, jossa Plehwe, jolle Mannilov ilmoitti kaikki asian\nyksityiskohdat, oli mukana näkymättömänä yhtiömiehenä. Koko juttu\ntähtäsi siihen, että me suomalaiset lakkaisimme hyökkäilemästä\nulkomaisessa sanomalehdistössä Plehweä ja hänen kannattamaansa\njärjestelmää vastaan, jos hän korvaukseksi lupaisi muuttaa tämän\njärjestelmän Suomeen nähden, peruuttaa karkoituskäskykirjeen ja\nottaa suomalaisen apulaisen, jolle paikalle Ehrström nimitettäisiin.\nSellainen oli hanke ja Ehrström, jota luultavasti häikäisi\najatus, että hän voisi toimittaa jotain maanmiestensä ja maansa\nhyväksi, ei lainkaan huomannut, että meidän oli laskemalla aseemme\nsuoritettava jotain todellista, kun taas Plehwen puolelta kaikki\nsupistui lupauksiin, joita ei edes ollut antanut hän itse, vaan\ntuo hämäräperäinen poliisivakooja Mannilov. Niihin aseisiin joista\nluopuisimme lopettamalla sanomalehtitaistelun, oli meidän enää\nvaikea tarttua siinä tapauksessa, että lupauksia ei pidetty. Plehwe\nvoisi vastata melkein mihin hyvänsä sillä, että olimme antautuneet\nneuvotteluihin, joiden ensi tarkoituksena oli karkoitusmääräysten\nperuuttaminen ja siis olimme katkeria, kun emme saaneet palata\nkotimaahan.\n\nTämän jätti, kuten sanottu, Ehrström huomaamatta, niin tavattomasti\nhän oli innostunut suunnitelmaan, jonka kai piti täydelleen varmana\nPlehwen lähettämän Manniloville osoitetun sangen kaksimielisen\nsähkösanoman vuoksi. Kaikki vaikeudet ja arvelut olivat hänen\nmielestään hävinneet tämän sähkösanoman tultua. Hän sähkötti minulle\nkehoituksen hetimiten tulla Pariisiin, jossa erittäin tärkeitä\nasioita oli tekeillä, ja samaan aikaan hän lähetti senaattori\nMechelinille sähkösanoman kehoittaen häntä samojen tärkeiden\nasioiden vuoksi koettamaan saada minut matkustamaan. Mechelin\nolikin sitä mieltä, että minun oli matkustettava, sillä Ehrström ei\nvarmastikaan olisi sähköttänyt niin kuin teki ilman tärkeätä aihetta.\nMinä en kuitenkaan läheskään yhtä tinkimättä luottanut Ehrströmin\narvostelukykyyn ja sähkötin siksi vastaan, etten aihetta tietämättä\ntahtonut lähteä matkalle, kun minulla oli muuta tekemistä -- mikä\nmuuten olikin täysin totta. Tähän vastasi Ehrström pyytäen, että joka\ntapauksessa tulisin Hampuriin, missä hän kohtaisi minut. Mechelin,\njota pidettiin asian kulun tasalla, oli sitä mieltä, että minun oli\nnoudatettava Ehrströmin kutsua, kun tämän selvästi oli hyvin vaikea\nlähteä Pariisista. Vastasin etten voinut ratkaista oliko hänen vaikea\nvai ei, mutta en missään tapauksessa aikonut antaa hänen ratkaista,\noliko minun lähdettävä Tukholmasta, jossa minulla oli työtä yllin\nkyllin, niin epävarman ja epämääräisen asian vuoksi. Niinpä sähkötin\nhänelle vastaukseksi, että Hampurista Tukholmaan oli yhtä pitkälti\nkuin Tukholmasta Hampuriin jättäen ystäväni Ehrströmin tehtäväksi\nomat päätelmänsä.\n\nSe tepsi. Hän ilmoitti ilman muuta, että hän vissinä päivänä\nsaapuisi Tukholmaan ja silloin olin minä keskusasemalla vastassa.\nAjoimme yhdessä hotelliin ja matkan varrella hän selosti innostunein\nsanoin Plehwen -- kenties oikeammin Mannilovin -- suunnitelmaa\nsellaisena kuin sen ylempänä olen kuvannut. Minulle selvisi heti,\nettä suunnitelman tarkoitus oli kompromettoida meidät, sillä\nmeidän oli täytettävä määrätyt vaatimukset ja katkaistava kaikki\nmahdollisuutemme, ennenkuin Plehwe tekisi mitään. Ja kaiken\nkukkuraksi hän tahtoi selvästi olla sitoutumatta mihinkään, vaikka\nme täyttäisimme hänen toivomuksensa, sillä sähkösanoma, josta\nEhrströmillä oli kopio, oli sananmuodoltaan niin epämääräinen ettei\nse sitonut mihinkään -- puhumattakaan siitä, että se olikin osoitettu\nohranavakoilija Manniloville.\n\nKaiken tämän esitin jotakuinkin kiukkuisesti Ehrströmille, joka\nsen johdosta kävi hyvin miettiväiseksi. Hän ei aikaisemmin ollut\najatellut lainkaan asian sitä puolta, mutta kerran tultuaan\nniihin mietteisiin hän älysi, että koko juttu saattoi olla ja\ntodennäköisesti olikin viritetty ansa, jonka piti tulevaisuudessa\ntehdä mahdottomaksi agitatsionimme ulkomaisessa sanomalehdistössä,\njoka aina oli ollut Plehwelle tikku silmässä. Ehrström oli täydelleen\nkääntynyt. Iltapäivällä samana päivänä oli meillä kokous, jossa\nhän esitti asian tekemättä mitään ehdotusta. Mechelin puuttui\nensin puheeseen ja arveli asian olevan laajakantoista laatua ja\nperusteellisen harkinnan arvoinen. Hän ei puolestaan suinkaan\ntahtonut, että me ilman muuta lopettaisimme sanomalehtipropagandan,\njoka selvästi häiritsi viranomaisia, mutta neuvotella siitä voisimme\nja se meidän olisi tehtävä. Hän mielihyvällä otti laatiakseen\nkirjallisen ehdotuksen vastaukseksi meidän puoleltamme saatettavaksi\nPlehwelle Mannilovin kautta.\n\nVastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko\nyleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen\nhenkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko\nehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta\nkeinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi\nulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta\nnäytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.\n\nNämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin\ntehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla\nselvyydellä kävi ilmi, että useimmat -- meitä oli kaikkiaan seitsemän\ntai kahdeksan -- olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko\nkeskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä\nja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen\nkoko asia lykättiin seuraavaan päivään.\n\nKun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että\nsenaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja\njoka aluksi sisälsi neuvotteluja _in optima forma_ ohranajäsenen\nMannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon,\njoka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli\nhyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö\nsekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa\nlehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa\nmieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän\nalkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei\nmeidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti\nkuusi tuntia -- yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta\noikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.\n\nLopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen\nehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen\nohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei\noikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän\nparhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin,\nettä hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta\nsiinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen\ntaikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme\nsen suhteen ja julkaista tämän selostuksen \"Timesissä\" ainakin sillä\ntavoin vastustaakseni herra von Plehweä.\n\nTämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli\n\"Timesin\" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja\nettä minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen\nminkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi.\nVarsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista\nasiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström\npitää sen jonkinlaisena \"opastuksena\". Niin päätettiinkin, mutta\nmihin \"opastusta\" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun\nheti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen,\nBrysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia\nkokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan\n-- \"pogromi\"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut\nelonmerkkejä Kishinevissä -- häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien\nläsnäolijain äänillä -- myös Mechelinin. Seuraavana iltana\nmatkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori\nFredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin\npyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä\ntuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä.\nEsitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset,\njoihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea\nkuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan\nperusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen\nMannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai\nainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua\nhänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä,\noli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia\nkaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe\nihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden\nsyynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin\nhalpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin\nkiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt \"Novoje Vremjassa\",\ntosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt\ntosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella\njuttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa\nsalakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin\nuseiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin\nkuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon\nmyöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin\nhänet vain nimellä \"Ivan Nikolajevitsh\". Hän tuli sillä kertaa\nSuomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta,\njonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän\nvallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella\notti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli\nhäntä minulle. \"Ei ole koiraa karvoihin katsominen\", kirjoitti\nNeovius, \"sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on\nkaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies.\"\n\nVaroitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän\nnäköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten\nluottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia\nsalakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme\npitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään\nasiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi\ntyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin\nIvan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa -- puhumattakaan\nohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin\nilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä\nettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä,\nmikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja\nsenkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen\nsorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi\nvalmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin\nkukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että\n\"vallankumouksellissosialistista\" puoluetta monessa tärkeässä\nkohdassa johdettiin ohranan taholta.\n\nAluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus,\nkuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen -- suureksi\nosaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti\nedestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä -- ja\ntoimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi\nluonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen\nvenäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin\nnämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten\njoutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat\nonnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat\nselvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät\nkuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä\nkuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin\nsijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että\nmeidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa\nsuotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat\nvetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin\npurjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä\nkellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella\npurjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun\najan kuluttua myi sen -- Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin\nlopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin\nmerikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset\nkoskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin\ntarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.\n\nHabent sua fata libelli!\n\n\n\n\nVI.\n\nTuttavuuksia japanilaisten kanssa.\n\n\nEnnenkuin muutin Tukholmasta, oli sillä välin venäläisjapanilainen\nsota puhjennut täydellisenä yllätyksenä kaikille, jotka eivät\ntunteneet japanilaisia ja viimeaikaista kehitystä heidän maassaan.\nOlin vain muutamia vuosia aikaisemmin palannut sieltä Eurooppaan ja\nolin melkoisen pitkän sielläoloni aikana, joka käsitti kaksi ja puoli\nvuotta, nähnyt sekä japanilaisten sotavalmistelut Kiinaa vastaan\nettä todennut yleisen, painostavan katkeruuden maassa rauhanteon\naikana ja erittäinkin sen jälkeen, jolloin Venäjä Saksan ja Ranskan\navulla oli pakottanut Japanin luopumaan Port Arthurista heti sen\njälkeen vuokratakseen tämän tärkeän linnoituksen siihen kuuluvine\nalueineen Kiinalta. Japani vaati silloin suurempaa rahakorvausta\nsotakuluista ja heidän onnistui taitavalla diplomatialla saada\nasiat sille kannalle, että suurvallat, etusijassa Venäjä, antoivat\nKiinalle suurehkon lainan, jotta tämä voisi hetimiten maksaa\nJapanille ja siten tehdä Port Arthurin vapaasti vuokrattavaksi. Mutta\njapanilaiset käyttivät heti sotakorvauksen laivaston rakentamiseen\nja maavarustustensa parantamiseen ja laajentamiseen siinä tuskin\nvakavasti kielletyssä tarkoituksessa, että niin pian kuin suotuisa\ntilaisuus koittaisi, selvitettäisiin välit Venäjän kanssa, joita ei\nyksikään japanilainen pitänyt lopullisesti selvitettyinä.\n\nMinulle ei siis sodan puhkeaminen tuottanut mitään yllätystä ja yhtä\nvähän uskoin minä, niinkuin useimmat muut, että Venäjän ylivoima\ntulisi musertamaan Japanin, vaikka suhde olikin sama kuin neljän\nsuhde yhteen, satakuusikymmentä miljoonaa neljääkymmentä vastaan.\nOlin vähän nähnyt japanilaisten valmistuksia Kiinaa vastaan ja\nheidän erinomaista järjestelyään ja samalla minulla oli käsitykseni\nvastaavien venäläisten olojen kurjuudesta ja saatoin sen vuoksi tehdä\npäätelmäni, jotka olivat aivan vastakkaiset niille, joita yleensä\npidettiin oikeina. Ainoastaan yhdessä kohdin ne kävivät yhteen,\nnimittäin siinä, että Venäjän hallitus luultavasti tulisi olemaan\ntaipuvainen myönnytyksiin sekä Suomen että valtakunnan muitten osien\nsuhteen siinä tapauksessa, että Venäjä tulisi vetämään lyhemmän tikun\nedessä olevassa kamppailussa.\n\nSanomalehdet sisälsivät päivittäin kaikenlaisia uutisia Venäjän\nsotavalmisteluista, myöskin m.m. niukkasanaisen kuvauksen\nsotamiesotoista Puolassa. Siellä oli Venäjän hallitus käyttänyt\nhyväkseen vanhaa, kumoamatonta, vaikkakaan ei pitkään aikaan\nsovellettua määräystä, jonka mukaan sotilaita koska tahansa\nsaatettiin ottaa melkeinpä rajattomat määrät milloin viranomaiset\nparhaaksi näkivät. Määräys oli peräisin Puolan kapinan ajoilta\nkuusikymmenluvun alussa ja sen tarkoitus oli luonnollisesti olla\nVenäjän hallitukselle keinona vähentää asekuntoisten puolalaisten\nlukua. Eritoten käytettiin sitä lähinnä kapinan jälkeisinä\nvuosina mitä suurimmalla häikäilemättömyydellä, sillä Venäjällä\nei vielä silloin ollut asevelvollisuutta, vaan se, joka otettiin\nsotapalvelukseen oli säännöllisesti tehty vaarattomaksi aina\nparinkymmenen vuoden ajaksi. Tätä määräystä ei koskaan oltu\nkumottu Puolan suhteen ja nyt sitä sovellettiin mitä laajimmassa\nmäärässä. Eurooppalainen sanomalehdistö sisälsi tästä tietoja\nja numeroita, jotka selvästi osoittivat, että Venäjän hallitus\npiti taistelukelpoisten puolalaisten uutta vähennystä suotavana.\nEnsimmäinen kutsunta kohtasi pääasiallisesti Puolaa ja vieläpä hyvin\nraskaasti, sillä sotapalvelukseen ei otettu vain kymmeniä tuhansia\npuolalaisia, vaan samalla melkein kaikki lääkärit, sekä valmiit\nettä vielä opiskelevat, kutsuttiin rintamapalvelukseen. Ei kukaan\nepäillyt, että tarkoitus oli täten näennäisesti laillisin muodoin\nkitkeä pois niin paljon kuin mahdollista Puolan nuorisoa, etupäässä\nsivistynyttä nuorisoa, mutta myöskin sivistymätöntä, mikäli siihen\npäästiin käsiksi.\n\nTämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli\nmeistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka\ntahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan\nkohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt,\nettä puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin\nläsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen\nkääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan\nyhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli\ntoista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko\nhän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi\ntuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli\npaluupostissa ja oli myöntävä.\n\nJapanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut\nTukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin\nselon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli\neversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa\nhän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja\nm.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän\nteoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä\nSuomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille -- mitä se\ntodellakaan ei ansainnutkaan -- hämmästytti minua suuresti se, että\nhän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä\nkaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen\noloista.\n\nJää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini\ntarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen,\nettä oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen\npuolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen\nhuolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että\nhe mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat\nkotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla\nantautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset\njoukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista,\njotka jatkuvasti sinne lähetettiin.\n\nHän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun\npäästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa,\nettä nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei\nkysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen\ntarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli\nkirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme -- melkoisen\nvaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt\neurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle\nsanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia\nkolmea kieltä yhtä kankeasti.\n\nKuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa\npohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko\nehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava.\nSe oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään\nratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus\nhyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan\npuolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla\nalueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin\nvastaus Tokiosta oli saapunut.\n\nTeinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti\nkohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus\nTokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa\ntehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin\nhänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti\nAkashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa\nasianomaisille saapumispäivänsä.\n\nLyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi\nettä kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut\nJapaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä\nja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli\nlähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan\ntaistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja\nsotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita\nmukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman\nmenestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli\nheidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.\n\nKului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan\nhitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään\nPort Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja\nmeritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia\nvenäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän\ntäydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti\nlinnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset\ntunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne\nvenäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa\njoen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat\nkohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen\nkuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa,\njapanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma\nodotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin\nkaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton.\nSiihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin\npaljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta\nylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista\nmerimiesominaisuuksista.\n\nVihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat\nmaataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta\nkuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään\ntaistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt \"Vapaan Sanan\"\nkonttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi\nja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään --\nse ei ollut vähäinen -- ja sanoi tulleensa \"onnittelemaan ensi\nmenestyksemme johdosta\". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja\nkäänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista\nvankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun\njapanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat\nlähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti\nkieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa,\nelleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä\nmielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.\n\nAkashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna\nmenestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli\nniiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei\nenää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen\npäällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi\njoukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen\nrintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata.\nNiiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa,\noli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten\nlinjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi\npuolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.\n\nYhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa\nsitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja\nsen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko\nsuuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa\njärjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti\nkykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään\nhalua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli\npäivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin\nmietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata\nvallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut\nkosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa\nsekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja\nkaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä\nsynnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä\nlaajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut\ntyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli\nitsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä\nollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä\nvastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä,\nkaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan,\nsen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan\naikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä\nvähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria,\nhuolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan\naseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin\nyleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli\nsaatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.\n\nSiinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein\nvoittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa,\njoka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään\nyrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin\nsanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten\npoimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen\nkanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle,\njonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään\ntekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän\nvihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä\npunaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.\n\nTärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja\nsosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun\naikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa\nsalakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja\nsieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä\nsosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että\nheidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta\nkadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin\ntiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden\nkanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä\nvenäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin\nvakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän\neri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa,\nettä valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa\npuolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja,\nmutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden\njoukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia\njuutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he\nkoko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin\nlukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties\nlukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.\n\nVenäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet,\nkahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin\njohdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti\nZürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian\nteoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin\nhuomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan\nollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun\npuolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten\nkansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan\nkuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä.\nJos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken\nvoitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä\nolin aivan varma.\n\nKadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa\npainettiin heidän viikkolehtensä \"Osvoboshdenie\" (Vapautus) ja\nasui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen\njohtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten\ntapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut\nmitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän\nvaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin\nsiellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina.\nVarsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin\nesim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P.\nP. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta\nosalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin\ntehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. \"Bund\",\njuutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla\nyleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti\npäämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.\n\nOli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen\neri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin\npuhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana,\nainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme\nkatsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin -- ja jonka kanssa minulla\njo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua.\nSieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia\nsosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat\nsiellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja,\nVolkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle\nnäiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo\nasia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun\nkirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla\nmahdollisuuksia saada kannatusta.\n\nStuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe\nei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän\nlupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa\nja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota\nhän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka\ntoimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa,\nvaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi\nkukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien\npitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat\ntulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset.\nMinulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen\nkeskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.\n\nGenevessä tapasin aivan oikein useita johtavia\nsosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien\nseikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m.\noli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen\nja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti\nosaa sekä puolueensa että puolueensa \"taistelujärjestön\" (bavoja\norganisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen\nkeskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli\nyleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman,\njoskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.\n\nTuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden\nvarsinaiset johtajat Plechanov -- Uljanov-Lenin -- joita silloin\nvielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta -- jo useita vuosia\nolivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden\nkirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat\nvähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin\nnähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he\nkatkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin\nsilmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt.\nOsoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta\nkerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen\nbolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen\nolin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että\nvain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.\n\nPlechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti\ninnostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa\nvastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä\nkäsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa\nja lupasi antaa tuonnempana vastauksen -- kiirettähän ei ollutkaan,\nkun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän\nsain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut\nosakseni jyrkkää epäystä.\n\nJäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa\nolla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas\ntyöläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa\nsijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen\nteoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille\nnäkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä\nmyös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden\nsaattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon\nmuitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen\nvallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.\n\nGenevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni\nyksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä,\njotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava\nRabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden\njulkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin\nkuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin\nepämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi\n-- tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti\nkiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli\nsosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka\nkuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina.\nAjateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi,\narvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan\nkonferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada\nheidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä\nmieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi\nminun toistaiseksi tyytyä.\n\nLontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi\nvallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa\nsympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli\nkuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän\noli m.m. n.k. \"Tshaikovski-piirin\" perustaja, johon kuuluisimmat\nvallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja,\nLeonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä\nsuurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan\npäinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman\ntoteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien\nsuorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen\nvain olivat ensimmäisen kehitystä.\n\nTukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut\nneuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään\nkuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin\nja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani\nTukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille\nolin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta\nselittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat\nottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.\n\nSiis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli\nasiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen --\nsosialivallankumouksellinen -- ja kaksi puolalaista olivat\ntinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää\nkuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli\njapanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka\nluonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet\npiirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi\nja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se\noli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin\nepäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi\nsai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli\nyksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen\nkäyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa\nasiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin\ntällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden\nyrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli \"Vapaa\nSana\" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä\nhän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni\nkehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa\ntapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei\nilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt\nRuotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen\nTukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin\ntoimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten\nkanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä\nvain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi \"Vapaa\nSana\". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen\npäivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan\nilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan\naikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin\nettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi\nei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti\nilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat\nilmoittautuneet.\n\nKaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin,\nettä jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden\nilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas\nsiirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin\nsuosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään\nsalaisuutena sitä miksi muutin.\n\nSiihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde,\njoka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai\nsen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa.\nOli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi\naiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä\nulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli\nkaikkea muuta kuin tervetullut.\n\nMittag-Leffler, joka tunsi suurta myötätuntoa Suomea ja sen vaiheita\nkohtaan, käsitti tilanteen heti. \"Tämän tulen ilolla esittämään\nLagerheimille\", vastasi hän, \"ja erehtyisin suuresti, ellei se\nvaikuttaisi asiaan.\" Hän ennusti oikein. En koskaan enää kuullut\nsanaakaan toimenpiteistä \"Vapaata Sanaa\" vastaan.\n\nTri Arvid Neoviusta, joka mitä suurimmalla taitavuudella ja\ntunnontarkkuudella oli hoitanut Suomen puolta \"Vapaan Sanan\"\ntoimituksessa, oli sill'aikaa niinikään kohdannut maastakarkoitus ja\nhän oli saapunut Tukholmaan vältettyään useiden kuukausien aikana\nkohtalonsa, joka monenlaisten vakoojien muodossa innokkaasti koetti\npäästä kaikkien niiden jäljille, joilla oli tekemistä \"Vapaan Sanan\"\nkanssa. Hänen tulonsa muutti koko tilanteen. Kahdelle henkilölle\nei mitenkään voinut riittää työtä lehdessämme, joka jo oli ehtinyt\njotakuinkin vakiintua sekä suhteisiin että salakuljetukseen ja muuhun\nnähden. Samaan aikaan oli puute jonkunlaisesta aikakauslehdestä,\njossa etupäässä pohdittaisiin Suomen kysymyksiä, alkanut käydä\ntuntuvaksi, aikakauslehdestä joka avoimesti voisi ilmestyä ja siten\nmyös tunkeutua ruotsalaisen yleisön keskuuteen. Neuvoteltuani useiden\neri henkilöiden, etusijassa tri Axel Lillen kanssa, joka lupautui\nsen vakinaiseksi avustajaksi, määrättiin uuden aikakauslehden\nnimeksi \"Nordisk Revy\" ja se päätettiin ilmestyväksi kaksi kertaa\nkuussa, jonka jälkeen anomus jätettiin ja lupa julkaista sitä\nsaatiin ennen pitkää. Minä jätin silloin \"Vapaan Sanan\" kokonaan tri\nNeoviukselle ja omistauduin täydelleen \"Nordisk Revylle\", joka heti\nensi esiintymisellään saavutti odottamattoman suuren menestyksen,\nsuureksi osaksi erinomaisten avustajien vuoksi, jotka mitä\nsuurimmalla auliudella antoivat apuaan. Näistä joku mainittakoon,\netupäässä Becker-Bey eli Becker-Reuterskiöld, kuten hän itseään\nnimitti, joka oli nähnyt talonpoikien vapautuksen Venäjällä, missä\nhän siihen aikaan palveli upseerina arvorykmentissä ja oli kokenut\npaljon, josta olisi monenlaista mitä mielenkiintoisinta kerrottavaa.\nEdelleen Volkovski, venäläinen vallankumousmies vanhaa kantaa,\njoka oli karkoitettu Siperiaan, elänyt siellä monta vuotta ja\nviimein karannut ja Amerikan kautta palannut Eurooppaan. Semenov,\ntoinen vallankumouksellinen, joka aivan nuorena oli ottanut osaa\nerääseen murhayritykseen Odessassa, mutta onnellisesti päässyt\npakoon ja sittemmin asettunut asumaan Pariisiin. Kaikki nämä\navustivat hyvin mielenkiintoisilla artikkeleilla, jotka kuitenkin\nkaikki oli kirjoitettava uudelleen ruotsiksi, Becker-Beynkin,\njoka kauan oltuaan poissa Pohjolasta, ja kirjavan elämänsä aikana\netupäässä eksoottisissa maissa oli ehtinyt niin unohtaa ruotsalaisen\näidinkielensä, että kaikki mitä hän kirjoitti, oli muokattava\nuudelleen.\n\n\"Nordisk Revyn\" julkaiseminen oli siis sellaisissa oloissa kaikkea\nmuuta kuin tyhjäntoimittamista, mutta aikakauslehteä ylläpidettiin\nkuitenkin ja se ilmestyi säännöllisinä aikoina saavuttaen sellaisen\nmenestyksen, että se jo olemassaolonsa ensimmäisenä vuotena saatiin\nitsekannattavaksi, mikä aikakauslehdelle Ruotsissa lienee jotakuinkin\ntavatonta. Toinen vuosi oli kuitenkin paljon vaivalloisempi,\nkun tri Lille yhtäkkiä selitti, ettei hän enää tahtonut olla\ntoimittajana. Hän oli sitä mieltä että aikakauskirja radikaalisesti\nvenäläisvihamielisellä tendenssillään vahingoitti häntä ruotsalaisen\nyleisön silmissä ja kun hän juuri oli päässyt Ruotsin alamaiseksi,\nhänen täytyi ottaa sekin huomioon ja hän niinmuodoin toivoi saavansa\nerota yrityksestä.\n\nMitään ei ollut tehtävissä. Toista toimittajaa ei ollut saatavissa,\nitse oli minulla liian paljon poliittisia tehtäviä voidakseni omistaa\n\"Nordisk Revylle\" niin paljon aikaa kuin se kaksi kertaa kuussa\nilmestyäkseen ehdottomasti vaati, mutta lopettaa aikakauslehteä en\nmyöskään tahtonut. Päätin sen vuoksi sikäli muuttaa sitä että se\nilmestyisi vain kerran kuussa, mutta puolta paksumpina vihkoina kuin\nennen ja sen mukaisesti julkaistiin tilausilmoitus samalla kuin\nilmoitettiin tri Lillen eroaminen aikakauslehden toimituksesta. Tulos\noli odottamattoman hyvä, lähimain sama määrä tilaajia ilmoittautui\nkuin edellisenä vuonna ja aikakauslehti saattoi siis jatkua kuten\nennenkin. Elleivät salakuljetuskustannukset Suomeen olisi olleet\nniin äärettömän kalliit, olisi \"Nordisk Revy\" ollut suorastaan hyvä\nliikeyritys.\n\nMutta kahta vuotta kauempaa ei julkaisemista kuitenkaan jatkettu.\nVenäläiset suunnitelmat alkoivat vähitellen yhä enemmän vaatia\naikaani, niin että minun oli pakko muuttaa Kööpenhaminaan ollakseni\nlähempänä eurooppalaisia keskuksia, jonne minun kerta toisensa\njälkeen oli matkustettava, eikä ketään toista ollut käytettävissä,\njolle olisin voinut jättää aikakauslehden. Aikanaan ilmoitettiinkin,\nettä \"Nordisk Revy\" tulisi lakkaamaan toisen vuosikertansa jälkeen,\njolloin minä tyytyväisenä otin vastaan joukon kirjeitä, joissa\nvaliteltiin, että niin piti käydä.\n\nMuutin siis Kööpenhaminaan ja siellä minun onnistui saada sovelias\nasunto, jossa myös oli tilaa hyvälle ystävälle, joka myös oli\nasettunut Tanskan pääkaupunkiin, Suomesta karkoitettu kun hänkin oli.\nTämä oli hovioikeudenasessori Victor Furuhjelm, joka suurimmalla\nmielenkiinnolla tutustui venäläisiin suunnitelmiin ja sen kautta tuli\nminulle suureksi hyödyksi puhumattakaan huvista saada alituisesti\nolla läheisessä yhteydessä niin hienosti sivistyneen miehen kuin\nFuruhjelmin kanssa.\n\nLyhyen ajan kuluttua huomasin, että Kööpenhaminassa olin yhtä\npaljon venäläisten agentti-urkkijain tarkkailemana kuin olin ollut\nTukholmassa, jossa parille mainituista herroista, jotka olivat olleet\nhieman liian tungettelevia, oikein kouraantuntuvasti oli osoitettu\nmikä heidän rauhaansa sopi, niin ettei mitään väärinkäsitystä voinut\nolla olemassa. Kööpenhaminassa sitä vastoin asianomaiset käyttivät\nhyväkseen enimmäkseen naisväkeä, jota ei voinut kohdella samalla\ntavalla, mutta jotka kuitenkin sain kunnioittavan välimatkan päähän,\nhuolimatta kaikista lähentelevistä yrityksistä, jotka toisinaan\naiheuttivat varsin hupaisia välikohtauksia.\n\nJuoni venäläisten kera oli sill'aikaa kehittynyt suotuisalla\ntavalla. Minä olin saanut eri tahoilta kirjeitä, joissa ilmoitettiin\nehdollisesti tai ehdottomasti kannatettavan vastustavien puolueiden\nkonferenssisuunnitelmaa, jonka vuoksi päätin tehdä uuden kiertomatkan\nlähemmin sopiakseni asiasta. Matka suunnattiin kuten ennen lähinnä\nStuttgartiin, jossa Struwen kanssa oli sovittava aiotun konferenssin\npaikasta ja ajasta. Struwe oli muuttopuuhissa, sillä \"Osvoboshdenien\"\njulkaiseminen aiottiin puolueneuvoston päätöksen mukaan siirtää\nPariisiin. Tämä oli kaikin puolin minunkin tarkoituksiini sopiva\npaikka ja siksi määrättiin Pariisi tulevan konferenssin paikaksi.\nStruwe oli ilmoittanut asiasta puolueensa johtajille ja he olivat\nselittäneet kannattavansa suunnitelmaa, mutta lupasivat kuitenkin\nlähemmin ilmoittaa osanotostaan ajan tullen. Struwen kanssa sovittiin\nsitten osapuilleen konferenssin ajasta ja hänen piti siitä ilmoittaa\npuolueystävilleen ja aikanaan minulle, jonka jälkeen minun, kun olin\nilmoittanut asiani toisille puolueille, oli ilmoitettava hänelle mikä\npäivä ja paikka ensimmäiselle kokoontumisellemme oli määrätty.\n\nStuttgartista jatkettiin matkaa Geneveen, jossa olin sopinut\nkohtaavani muutamia sosialivallankumouksellisia, joiden joukossa\noli m.m. Katharina Breshkovskaja \"vallankumouksen äiti\", hyvin\nsivistynyt vanha nainen, yhtä lämmin vallankumouksellinen kuin\nkuka tahansa nuoremmista. Samassa tilaisuudessa tapasin myös\nShishkon, niinikään viimeisiä elossa olevia Aleksanteri II:n\najoilta; hän kuten Breshkovskajakin oli ainakin pari kertaa ollut\nkarkoitettuna Siperiaan, mutta oli päässyt pakoon sieltä. Yksi\nvanhoja salaliittolaisia oli Michael Gotz, nyt Genevessä asuva, joka\nkarkoituksensa aikana muiden kera oli ollut vahtimiehistön törkeän\npahoinpitelyn esineenä ja sen johdosta oli halvaantunut jaloista,\nniin ettei hän voinut liikkua paikaltaan, mutta joka silti yhtä\ninnokkaasti otti osaa kaikkiin puolueen neuvotteluihin ja jonka\nmielipide kaikissa suhteissa sai mitä suurinta huomiota osakseen.\nKaikkien näiden kanssa nyt neuvoteltiin suunnitellusta konferenssista\nja kaikki kannattivat vastustuksetta aietta, minkä vuoksi saatoin\npalata päämajaani Kööpenhaminaan. Myöhemmin kesällä sovimme\ntapaavamme Amsterdamissa, jonne he kaikki saapuisivat ottaakseen\nosaa suureen sosialistikongressiin, jonka siellä piti olla ja jonne\nkokoontui sosialisteja koko maailmasta.\n\nIlmoitin tietenkin tarkoin Akashille neuvottelujen kulusta ja hän\nvuorostaan tiedoitti kaikki vaiheet esimiehilleen Tokioon, jossa\nasianomaiset sähköteitse pidettiin tarkoin tapahtumien tasolla.\nVenäläiset urkkijat, joita suorastaan vilisi kaikissa suurissa\nkeskuksissa Euroopassa, olivat kyllä päässeet selville yhteydestäni\nAkashin kanssa, minkä vuoksi oli välttämätöntä noudattaa monenlaisia\nvarovaisuustoimenpiteitä tavatessamme toisella tai toisella seudulla,\nmutta aluksi kävi kaikki kuten oli toivottu.\n\nVaikeudet suurenivat huomattavasti sen vuoksi, että ranskalaiset\n-- myöhemmin myöskin saksalaiset -- poliisit olivat yhteistyössä\nvenäläisten kanssa ja olivat valmiit aukomaan kirjeitä ja tekemään\nmuutakin. Heti kun olimme tämän keksineet, petimme asianomaisia\ntavalla, joka jonkun aikaa onnistui oikein hyvin. Sähkösanomalla tai\nkirjeellä ilmoitettiin toiselle että tapaaminen oli tarpeen seudulla,\njota ei koskaan merkitty oikealla nimellään, vaan toisella, joka\nkyllä oli sekin oikea, mutta meille merkitsi aivan toista. Niinpä\nesim. merkitsi Basel meidän merkkikielellämme Pariisia, Frankfurt\noli Lontoo j.n.e. Mutta kun asianomaisia pari kertaa oli tällä\ntavalla petetty, ryhtyivät he seuraamaan sekä minua että Akashia ja\notaksuttavasti joitakin toisiakin aivan kintereillä, ristiin rastiin\npitkin Eurooppaa.\n\nVaikeinta oli kuitenkin kirjeenvaihto. Tiesimme luonnollisesti,\nettä ranskalaiset poliisiviranomaiset avasivat kirjeitä, mutta emme\ntienneet, vaikka kyllä vahvasti epäilimme, oliko Ranskan postilaitos\ntässäkin venäläisten palveluksessa avaten sellaisten henkilöiden\nkirjeitä, joista venäläiset viranomaiset halusivat olla selvillä.\nParasta oli pitää epävarmaa varmana ja järjestää kirjeenvaihtonsa\nsen mukaan ja niin teinkin, mutta Akashi ja hänen maanmiehensä eivät\nolleet yhtä varovaisia, minkä kyllä aikanamme saimme kokea, kun\nvihdoin paljastui kaikki, mitä venäläisen poliisin oli onnistunut\nsuhteistamme nuuskia: Myöskin saksalainen poliisi avusti venäläistä,\nmutta kuuluiko sen palveluksiin myös kirjeiden avaaminen, sitä en\ntiedä.\n\n\n\n\nVII.\n\nSuunnitelmia kehitetään edelleen.\n\n\nMikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun\nalussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi\nsaanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en\nkohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä\njaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis\nkaikki tarpeelliset henkilöt.\n\nNäiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien\nensimmäisenä miehenä -- Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten\nAxelrodkin vastustukseen puolueessa -- otti osaa sekä yleisiin\nneuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan\noli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden\nmukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan\nosaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin\nhänelle heti kun aika oli määrätty.\n\nNämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista\nmoni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden.\nSosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti\nedustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi,\nsalanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa,\n\"babuskaa\" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita\nhuomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev,\nei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä\nkutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus,\nsellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen \"gefundenes\nFressen\" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin\nkongressipöytäkirjoista.\n\nSosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä\nravintolassa \"Kempinskissä\", missä yksityishuoneessa saatoimme\nneuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen\nosanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa,\nkun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja\nolivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa\nosaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe\npuolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia\nmielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan\nkeskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista\nuhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi\nhämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä\nvähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla\nläsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan\ntuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien\nmurhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän\nvastauksen -- onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä\nvastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin\nmalja sen järjestäjälle, Aseville -- siirtyivät neuvottelemaan\nlähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta\neri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia\nolioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin\ntoimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja\nAsev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan\nvaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan\nsiihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla\nkysymykseen.\n\n\"No, entä te? miksi ette sano mitään?\" kääntyi minun puoleeni\nBreshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut\nosaa keskusteluun. \"Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne\nasiasta.\"\n\nMinä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani\nlausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi\ntulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen\nsuunnitelman toteuttamiseen.\n\n\"Lorua!\" sanoi Breshkovskaja, \"me emme ole mikään parlamentaarinen\nseurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta\ntahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut\n-- vai kuinka, toverit?\"\n\nToiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi --\nmeitä oli kaikkiaan kaksitoista -- neljätoista henkeä -- jonka vuoksi\naloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä,\nkuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten\nylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne\novatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset\nalempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi.\nKorkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä,\njoka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen\noli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle\nja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että\ntuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää\nniitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta\nsamaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle\ntunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi\nmurhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi\nsen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin\nuusi yhteiskuntajärjestys aikaan -- murhayritys järjestelmän päätä,\ntsaaria itseään vastaan.\n\nBreshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut,\npäästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui\npuheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti:\n\"Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme\nsamasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi\nkaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan.\" \"Niin kyllä\", myönsin,\n\"mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä\noli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut\njuuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin\nveljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo\non valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat,\nnykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja,\nmuistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia\ntoisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku\nmuu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä\nalkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta\nvaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus\nhajautunut ryhmiin -- ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos\nminkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia\nsynnyttää vallankumous.\"\n\n\"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista\",\nhuomautti Asev, \"mutta se ei vielä ole -- enemmistö pikemmin\nkääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi\ntsaarivallan puolesta.\"\n\nKeskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista\nnäkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi\nselitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia\nsekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä\ntapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan,\noli jyrkästi vastustettava ehdotusta.\n\nSiihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset\npuoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella\nkunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka\noli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan\noli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen\nsuhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.\n\nLähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin\ntakaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi\nvenäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän\ntehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen\nyhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja\nKööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua\nsilmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut\nasiaan mitään.\n\nKonferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että\nsuomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme\nvirallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta\nyleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet\nja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta\nselvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin\nsiis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat\nkutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin\nkaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani,\nsenaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas\nkoko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin\nennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän\nolisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä\nolevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen\nyhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys,\nsisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan\ntäydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät,\ntekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen\nhyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä\nvastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada\ntietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä\nkirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa\nkotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän\nehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi,\nkunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.\n\nKellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin\nolleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle\nsiinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos\noli kuitenkin aivan toinen.\n\nParin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu\nkuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana\nsaavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten\ntavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen\nsen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi,\nannettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että\nkotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa\nkaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli\notettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan\nvaltioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava\nosaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset\npuolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden\nkanssa jo olimme kosketuksessa.\n\nTäten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein\nmahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen\nehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin\nja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä\nvuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava\nheidät.\n\nSilloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori\nMechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin\nkoko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka\nmatkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa\nkongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata,\nvaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta,\nvoisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi\nsenaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin\npuheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.\n\nToiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin,\ntoiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori\nMechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti,\nettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta\neikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen\nkieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä\nenää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat\npitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää\nkongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä --\nen nyt enää voi muistaa ken se oli -- että senaattori Mechelin\nvalittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei\nottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin\nja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus\nhyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden\njälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan\nPariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.\n\nNiin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan\nkuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni\nGeneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten\njuutalaissosialistisen yhtymän, \"Der Bundin\" kanssa, johon työläiset\nPuolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin.\nToiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti\nsaataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein\ntyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun\novat oikeata, fanaattista laatua -- vasta toisessa kädessä ovat\nvallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja\nasettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.\n\nGenevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada\nselko, missä \"Bundin\" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen\nhuomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen\nindiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet,\nvaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden\ntuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun\nmahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos\nja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui\nkoko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille\nmiten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset\nvoimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta\ntsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa\nyhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden\nvallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä,\nmutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden\nvaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.\n\nM.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden\nmukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava\nautonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa\nkoskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he\nlainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa,\njoka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta,\nVenäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat\njärjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa,\njolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin,\nettä monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia\njärjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli\npykälä heidän ohjelmassaan.\n\nJätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa\nkeskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen\nkohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut,\nkysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys\noli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja\nvallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan,\nvaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa,\nsanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä\nVenäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu\nolisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse\nasiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti\nvoitiin ratkaista.\n\nVenäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta\nsanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella\nmielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen\nvuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä\ntuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin,\nvoitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta\nkannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka\nolivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun.\nVenäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän\n\"Bundiinsa\" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.\n\nAluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he\nselittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta\nheidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he,\nettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme --\nminä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen\nmukaan oli \"Bundilla\" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että\nkoko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli\nkarkoitettu.\n\nPalasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille\nehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen\najankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla\nkehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit\nsaapumaan ilmoitettuun aikaan.\n\nEnnenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi\ntahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä\nolevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli\nihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään\nminkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä\narveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta\nehdottamanani päivänä -- mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun\n14 -- mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin,\nei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi\nasian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi.\nNiin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä\nollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi\nyhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä.\nSilloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien\neri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin\nkokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä\nhotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston.\nSamana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja\nlähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.\n\nTämä alkoi sanoilla \"Suivant instructions regues\", jotka tietenkin\ntarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta\nmäärätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori\nMechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen\nviittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät\nvielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän\nolikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni\nja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat\nTukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa\nSuomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki\nnämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en\ntiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun\nsaapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.\n\nAstuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin\nhämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla.\nMutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu\nmitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen\nnäköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää\nkokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin\notti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen\nja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi\nvalheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja\n\"suivant instructions recues\". En ollut saanut mitään tämänkaltaista\nohjetta.\n\nVapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen\nennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin\nankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella\notaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna\npäivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.\n\nVasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen\ntäsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät\noli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua -- todennäköisesti\nneuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua\nvastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.\n\nVastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää\nkoko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä,\njoille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu\nsanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin\nsaanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat\nsisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi\nkerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä\nviitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan\naiheeton.\n\nSenaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein\nranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat,\nei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan\npääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut\nasian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan\nmuistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este,\nvaikkakin myöhemmin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKongressi Pariisissa.\n\n\nKongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset\nsosiaalidemokraatit ja juutalainen \"Bund\" olivat jääneet pois.\nPlechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen\npuolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa\nneuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman\nselityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla,\njoukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi\nmainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka\noikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia\npuoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa,\ntoinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan\nTchernov ja toinen oli -- Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä\nmiestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut\nmitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen\npuolue, valtakunnanduumassa \"puolalaisen kolon\" nimellä tunnettu,\nja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin\nmies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli\nlähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin\nyleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan\ntoisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.\n\nEräs \"valkovenäläinen\" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa\njotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi,\njoka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä\nsen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien\ntodelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli\nselvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti\ntuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei\nkuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä\nohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään\netevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi\npalvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan\ntekikin.\n\nGeorgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat\nmiehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä\nsuomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien\ntakana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden\nensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui\npuheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki\nkannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten\nvastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä\njuuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan\nriippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi\nsen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin\npuheenjohtajaksi.\n\nToiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius\npyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen\nkuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut\neivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin\nehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan\nluottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon\nvenäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta\nminua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa,\njotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi\nkutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.\n\nKongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä,\nettä saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku\ntaitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja\nse oli äärimmäisen pitkäpiimäinen -- joka suhteessa venäläisille\ntyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä\nhallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian\nja Armenian edustajat -- he lukivat oikeita syytöskirjelmiä --\nmutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri\nkansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin\noli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä\nkuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen\nkohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:\n\n\"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille\nVenäjän valtakunnassa\", samalla kun hän lausui toivomuksen, että\ntuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen\nyhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen\ntyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli\nkongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.\n\nMutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli\nkuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki,\nmitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot,\njotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat\nuseimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt\nväliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen\nkaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti\neräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs\narmenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut,\njälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa\nkiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan\nesitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän\nkuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.\n\nVähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien\nyhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein\nvailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin\ntodella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien\nitsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin\nnoudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän\nohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat\ntäydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä\noltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa\nVenäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.\n\nVallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat\ntyöskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät\nkuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien\nplatooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan,\npöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta,\njolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin\nminä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri\nNeoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli\nniitä tehtiin.\n\nTämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen\nmenettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan\nkorkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä\nsuorittaneen kuuluisan \"_bojevajo organisatsion_\" (taistelujärjestön)\npäällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt\nilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se\npuolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa\nvuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman\ntoteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti\nse, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla\nVenäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin\nsaada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin\ntappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen\nkutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan\ntyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen\njohdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen\n-- ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä\noli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän\nvallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin\nvaltakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta\nlähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja\nrekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen\nsäilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri\nsaattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt\ntyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa.\nSellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät\nja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.\n\nAkashia pidettiin myös _au courant_ neuvottelujen ja tulosten kanssa,\nsillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat\nagentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun\nkohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta\nkuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia\nkuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena\naikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset\ntäydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista,\ntoisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.\n\nAkashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin,\njoista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen\n\"vanhojen neuvostoon\" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu\nvähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän\npuhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli\nloppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä\nruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti\nkoeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut -- päivällisillä\nolimme vain me kaksi -- nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen\nTokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu\njapanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi\nja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta.\nSen oli allekirjoittanut \"Yamagata\". Vanha sotamarsalkka, yksi\nharvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta,\nKiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia\nmiehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia,\njoka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti\nnousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja\nkumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.\n\nSillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden\npäättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi\nvasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja\nsamanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut\ntehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen\nkuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua\nTukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja\nperille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin\nkutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta\nyhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.\n\nTäten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen\nyllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat\nosaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta\nsuomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta\noli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut\nsiitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten\noli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti\ntai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä\nsyntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä\nvoisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään\nläsnäolijan mieleen.\n\nVastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin\ntunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti\ntoistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten\nkumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa\nedustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset\nseuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten\npysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he\nolivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi\nmahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät\nmuuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten\nmeitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.\n\nSenaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset,\nsekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän\nvallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina,\ntekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen\nhallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan\nmuutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne\noli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi\nniiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin\nvehkeilyihin.\n\nTähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien\ntulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet\nosaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten\nainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä\nniin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi\nkasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi\notaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan\naloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka\njo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole\nsama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut\nTukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä\nvallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten\nsilmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen\nsellaiseen yhteistyöhön.\n\nSenaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä.\nAsiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa\nasuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli\nperäydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle\noli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän\nkuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja\nsitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva\nhenkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois\nasiasta.\n\nValitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja\nvielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin\nnähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti\nlamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä\nvaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat,\nsiitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi\nodottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan\nharjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta\npysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi\nsaada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä\nniihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä,\nja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin\nkäytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.\n\nVastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme\nohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen\nvuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin\naivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt,\nkun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista\ntietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle.\nJos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän\npuolestaan -- ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä\n-- vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot\nmyöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein,\nratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä\nsenlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä\nlempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.\n\nJoskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme\nPietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä\nolisi vielä voitettu muuta kuin _status quo ante_, tila, joka\nkoska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin\npian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi\nlujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi,\navautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan\nvoinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen\njärjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni,\nkiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen\ntyöskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme\nvarustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta\nhyvänsä.\n\nSenaattori Mechelin huomasi keskustelun joutuneen harhateille, kun se\nalkoi liikkua Venäjän tulevaisuudessa. Nyt oli vain kysymys meidän\nluopumisestamme kaikista suhteista vallankumouksellisiin, ja tämä\nkysymys oli itse asiassa ratkaistu, minkä vuoksi nyt vain saatettiin\npuhua näiden suhteiden purkamisesta ja silloin, hän tahtoi vielä\nkerran toistaa sen, oli soveliainta että se, joka oli solminnut nämä\nsuhteet, ne myös lopettaisi. Tässä oli keskustelun, jos sellainen oli\npaikallaan, liikuttava eikä hänellä omasta puolestaan ollut muuta\nlisättävää kuin vielä kerran kehoittaa minua noudattamaan tehtyä\npäätöstä, ilmoittaa siitä kysymyksessä oleville puolueille.\n\nMinun nähdäkseni ei kysymys ollut yhtä yksinkertainen. Eräs keino\nolisi, että minun kanssani samoin ajattelevat muodostaisivat\nuuden puolueen, joka eroaisi n.k. perustuslaillisesta ja jatkaisi\nyhteistyötä muiden järjestöjen kanssa Venäjällä, perustuslaillisten\nyrittäessä lojaalia, valtiopäivä tietä. Sellainen keino suoriutua\nvaikeuksista, niin luulin, tuntuisi toisista puolueista\nhyväksyttävältä, ja olin halukas ilmoittamaan siitä niille, mutta\nensin täytyi minun puhua asiasta muille Tukholmassa oleville\nsuomalaisille ja myöskin asettua kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien\nkanssa Suomessa. Ajatusta uudesta puolueesta, joka jatkaisi\nyhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa, käsiteltiin\nensi hetkessä mitä suurimmalla ylimielisyydellä, mutta kun en\nsuostunut ottamaan tehtäväkseni ilmoittaa muille Pariisin kongressin\nosanottajille peräytymisestämme, ei muu auttanut kuin antaa asian\ntoistaiseksi jäädä silleen.\n\nKutsuin heti koolle ne maastakarkoitetut Tukholmassa oleskelevat\nsuomalaiset, jotka eivät olleet ottaneet osaa Mechelinin kokoukseen,\nja kutsuin myös tri Neoviuksen todistamaan, että esitykseni\nkongressista kuin myös mainitusta kokouksesta oli oikea. Kaikki\nkutsutut, joista melkein kaikki kuuluivat maastakarkoitettujen\n\"nuorempiin\", saapuivat odottaen mielenkiinnolla tietoja kongressin\nsuunnitelmista, joista siihen mennessä vain irrallisia osia niin\nsanoakseni huhuna oli tullut heidän tietoonsa. Nyt he saivat kuulla\ntäydellisen selostuksen tapahtumien kulusta sekä samalla ilmoituksen\nodotetusta valtiopäiväkutsusta, jonka jo useimmat tunsivat ja\n\"vanhempien\" sen johdosta tekemästä päätöksestä. Niin ikään ilmoitin\nheille kieltäytyneeni taipumasta tähän päätökseen ja siitä johtuneen\nehdotukseni uuden puolueen perustamisesta, joka jatkaisi yhteistyötä\nvallankumouksellisten järjestöjen kanssa.\n\nSeuranneen keskustelun aikana havaittiin kaikkien läsnäolijain\nyhtä lukuunottamatta olevan yksimielisiä siitä, että yhteistyötä\nvenäläisten, puolalaisten j.n.e. järjestöjen kanssa oli jatkettava\nvaltiopäiväkutsusta riippumatta, sillä valtiopäivistä ei odotettu\nsuuria tuloksia. Elleivät tätä yhteistyötä voisi jatkaa kaikki\nmaastakarkoitetut, olisi uuden puolueen perustaminen välttämätöntä\nja selittivät kaikki läsnäolijat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta,\nolevansa halukkaat liittymään uuteen puolueeseen.\n\nAinoana poikkeuksena oli toimittaja Julius Sundblom Maarianhaminasta,\njoka osoittautui haluttomaksi, ja sitäpaitsi luonnollisesti tri\nNeovius, joka oli läsnä vain totuudentodistajana, ja pohjaltaan ei\nollut niinkään tyytyväinen peräytymispäätökseen, mutta kuitenkin\nkatsoi lojaalisuuden vuoksi olevansa velvollinen liittymään\n\"vanhempiin\". Sittemmin valittiin hänet valtiopäivämieheksi.\n\nEnsi askel, jolla tehty päätös sovitettiin käytännölliseksi\ntoiminnaksi -- paitsi että siitä annettiin tieto \"vanhemmille\" --\noli että kirjallisesti ilmoitettiin asiasta samoinajatteleville tai\notaksuttavasti samoinajatteleville Suomessa, ja siellä saavutti\najatus suurempaa kannatusta kuin oikeastaan oli uskallettu\ntoivoakaan. Ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään mikään nimien\nluetteleminen, niin houkuttelevaa kuin se olisikin, mutta varmaa\non, että moni hämmästyisi uuden puolueen saavuttamaa kannatusta ja\nniitä miehiä, jotka siten tahtoivat osoittaa, etteivät hyväksyneet\npassiivista vastarintapolitiikkaa, joka itse asiassa jo oli näytellyt\nosansa loppuun.\n\nHelsingissä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin uudelle yhtymälle\nnimeksi \"aktiivinen vastustuspuolue\", ja varsinainen johto annettiin\nkotona olevien puoluejäsenten käsiin. Minä puolestani ilmoitin heti\nmuille kongressin osanottajille tapahtuneesta hajaannuksesta ja\nehdotin niinikään, että he kokonaisuutena esiintyneen suomalaisen\nvastustuspuolueen sijaan hyväksyisivät kongressin päätöksen\nallekirjoittajaksi \"Aktiivisen vastustuspuolueen\", jonka myös\noli hyväksynyt yksi puolueen uusista jäsenistä. Vastaukset\nolivat myönteiset, ja niin oli uusi puolue saanut kuten sanotaan\ntulikasteensa.\n\nAkashille oli luonnollisesti myös ilmoitettu asiasta, mutta tapaus\nliikutti häntä hyvin vähän. Hänelle ja japanilaisille yleensä\nolivat tärkeimmät keisarikunnan sisäiset puolueet -- liityimmekö\nme suomalaiset enemmän tai vähemmän niiden kanssa toimintaan,\noli suuresti katsoen yhdentekevää. Pääasia oli, että toiminta\ntsaarivaltaa vastaan saatiin aikaan ja siten saatettiin sota\nseisaustilaan, sillä tsaarivalta oli Venäjän puolella sotaa käyvä\npuolue eikä suinkaan kansa, sen tiesivät japanilaiset vallan\ntarpeeksi hyvin.\n\n\n\n\nIX.\n\nVallankumouksen valmistelut.\n\n\nSuhteita Akashiin ei sen vuoksi siis mitenkään häirinnyt meidän\nsuomalaisten kesken sattunut hajaannus, päinvastoin kävi yhteistyömme\nyhä läheisemmäksi ajan kuluessa. Vallankumouksen käytännölliset\nvalmistelut edistyivät pääasiassa vallankumouksellisten puolueiden\nPariisissa tekemän suunnitelman mukaisesti. Herkeämättömien\nsotaväenottojen vastustus kävi yhä voimakkaammaksi Venäjän\nvaltakunnassa. Asevelvolliset lymyilivät arveluttavassa määrässä,\nyhä enemmän oli käytettävä toimivia joukkoja vastahakoisten\ntaivuttamiseen, ja monin paikoin puhkesi avoin taistelu näiden ja\nsotaväen välillä. Eri tahoilta tuli jo tiedusteluja mahdollisuudesta\nhankkia aseita yhä kärsimättömämmille uppiniskaisille aineksille,\nerikoisesti Kaukasiasta, jossa georgialaiset paloivat halusta saada\nalkaa avoin taistelu, ja Puolasta, jossa puolalaista legioonaa\nmuodosteltiin Itävallan rajan puolella, ja joka kokosi rauhattomimmat\nainekset myöskin varsinaisesta Puolasta. Mutta puolalainen johto\noli päättänyt, ettei mihinkään ryhdyttäisi ase kädessä, ennenkuin\nvenäläiset, joita he mitä suurimmassa määrässä epäilivät, alkaisivat.\n\"Saatte nähdä\", sanoi minulle eräs puolalaisista johtajista, \"että\nvenäläiset yhdessä tai toisessa suhteessa pettävät. Heidän on\nmahdotonta vilpittömästi täyttää sopimuksensa.\"\n\nOlipa miten tahansa, kysymys aseiden hankkimisesta alkoi käydä\nyhä polttavammaksi. Oli selvästikin mahdotonta hankkia niitä\ntarpeeksi suuri määrä todellista ja yleistä vallankumousta varten,\nkun jo kuljetus- ja salakuljetus-vaikeudet Venäjälle olivat\nvoittamattomat. Saksahan oli siihen aikaan ystävällisellä kannalla\ntsaarivallan kanssa eikä suinkaan voitu otaksua, että se olisi\ntaipuvainen katsomaan sormien läpi sellaisia puuhia, ja sitä paitsi\nolisi tarpeellisten rahavarojen hankkiminen kohdannut suorastaan\nvoittamattomia vaikeuksia, kun ei voitu otaksua, että japanilaiset\nolisivat olleet halukkaat kustantamaan kokonaisen vallankumouksen\nVenäjällä.\n\nMutta se ei mitenkään merkinnyt sitä, että he olisivat olleet\nhaluttomat auttamaan hyvinkin tehokkaalla tavalla, kunhan vain\nnäkivät mahdolliseksi saavuttaa määrätyn päämäärän. Oli sen vuoksi\nlaadittava suunnitelma, jonka voitiin toivoa onnistuvan ja yhdessä\nmuutamien muiden, kanssa -- heidän joukossaan oli m.m. Tshaikowsky,\nvakaa vallankumouksellinen, nyttemmin pohjois-venäläisen tasavallan\npresidentti -- ryhdyin työhön.\n\nOli siis ennen kaikkea aikaansaatava Venäjällä purkaus jollakin\nseudulla, joka olisi niin tärkeä, että esimerkki sieltä voisi\ntarttua, kernaimmin seudulla, missä oli lukuisasti työläisasutusta,\nsillä se oli mitä suurimmassa määrässä sosialististen ja\nvallankumouksellisten oppien tartuttamaa. Itse purkaus olisi kenties\nollut helpompi järjestää jossain muussa kaupungissa, mutta ilman\naseita oli sellainen etukäteen tuomittu epäonnistumaan, ja aseita\nei voitu juuri salakuljettaa muualle kuin Pietariin, valtakunnan\npääkaupunkiin, joka muissakin suhteissa tarjosi useita ja suuria\netuja, joista m.m. se, että siellä tapahtunut purkaus epäilemättä\nesimerkkinä vaikuttaisi voimakkaimmin, ei suinkaan ollut pienin.\n\nAkashi, jonka neuvoa tässä kysyttiin, oli tinkimättä samaa\nmieltä, että itse valtakunnan pääkaupunki oli soveliain seutu\nensimmäiselle purkaukselle, sillä saatettiin otaksua, että sieltä\nannettu merkki kuultaisiin koko Venäjällä ja varmaan Puolassa\nja Kaukaasiassa johtaisi välittömiin levottomuuksiin, jotka\ntukahduttamisekseen vaatisivat sotaväkeä. Sillä aikaa oli myös\ntapahtunut Gaponin kapinayritys, tai kenties oikeammin sanoen\nyritys saattaa tsaari persoonallisesti heti puuttumaan asioihin, ja\npappi itse oli päässyt pakoon ulkomaille, jossa hän kehoituksin ja\njulistuksin ilmaisi vallankumouksellista mielialaansa. Gapon oli\ntällä hetkellä venäläisen työväenluokan epäjumala, jonka vähintä\nsanaa kuunneltiin paljon innokkaammin kuin sen, jonka sanaa hänen\nasiansa oikeastaan oli julistaa. Häntä voitiin ilmeisesti käyttää\nmeidän tarkoituksiimme, ja kun Asev oli tunkeutunut hänen seuraansa\nPariisissa ja sieltä ottanut hänet mukaansa Lontooseen, jossa minä\nsilloin oleskelin, olivat suhteet pian solmitut ja johtivat siihen,\nettä Gapon kutsui sinne Pietarin työläisten edustajan neuvottelemaan.\n\nMies, jonka nimeä en nyt enää voi muistaa, tulikin aikanaan ja\nhän oli tavattoman älykäs henkilö, luonnollisesti sosialisti,\nsyvästi vakuutettu siitä, että vain väkivaltainen vallankumous\nsaattaisi lopettaa sorron, jonka alaisena venäläinen työväenluokka\nkesti paljon kärsimyksiä, ja täynnä intoa saada olla mukana missä\ntahansa, joka saattoi kiiruhtaa kaivatun kumouksen puhkeamista.\nOli vain kysymys aseista, vakuutti hän. Jos niitä voitaisiin\nhankkia ja toimittaa Pietarin työläisille, saattaisi vallankumous\npuhjeta minä päivänä tahansa. Kaikki mitä tarvittiin oli muutama\ntuhat kivääriä sekä ampumatarpeita ensi purkausta varten, lopun\nhankkisivat kyllä työläiset itse. Sotaväessä oli joukoittain\nsotilaita, jotka olivat valmiit liittymään vallankumouksellisiin\nja luovuttamaan aseensa heille. Ja samanlaiset olivat olot melkein\nkaikissa työläiskeskuksissa Venäjällä. Kaikkialla odotettiin vain\nalkamismerkkiä, ja kaikkialla oli maalaisväestö valmis yhtymään\ntyöläisiin, jonka ohessa suuri prosentti sotilaista, erittäinkin\nvasta kutsutut, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet joutua\nlähetetyiksi Aasiaan, oli valmis liittymään vallankumoukseen. Miehen\nesitys Venäjällä vallitsevasta asemasta ja vallalla olevista oloista,\noli mitä rohkaisevin ja vahvisti meitä aikeessamme.\n\nNäihin neuvotteluihin otti Gaponkin osaa, hän lausuili\nkorkealentoisia sanoja melkein kaikesta maan ja taivaan välillä.\nMihinkään muuhun hän ei kyennyt ja Venäjää tunsi hän yhtä vähän\nkuin muuta maailmaa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa hän itse\noli käynyt, olivat muut kaupungit ja maat hänelle täydelleen _terra\nincognita_. Pian pidettiinkin hän sen vuoksi niin täydelleen poissa\nkuin mahdollista neuvotteluistamme, joissa hänen osuutensa supistui\nloputtomaan puhumiseen, mutta ei poikkeuksen vuoksikaan tarjonnut\nyhtään arvokasta aloitetta. Mutta kylttinä hän oli korvaamaton, sillä\nvielä uskoivat Pietarin työläiset sokeasti suurisanaiseen pappiin.\n\nToinen, joka myös pysyi loitolla näistä neuvotteluista, oli Asev,\njoka ei millään tavalla ollut tunkeileva tai utelias. Hänen\nvaiteliaisuutensa oli todella suurenmoinen, kun ajattelee miten\nsuurta mielenkiintoa nämä neuvottelut tarjosivat hänelle, mutta hän\nvaroi tekemästä mitään tiedusteluja ja odotti aikaansa. Pietarin\ntyöläisedustajan kanssa pääsimme hyvin helposti yksimielisyyteen.\nHänen oli määrä valmistaa kapinanpuhkeamista hengenheimolaistensa\nja tovereittensa keskuudessa ja valita näistä tarpeellinen määrä\nluotettavia henkilöitä vastaanottamaan ne aseet, jotka aikanaan\nlähetettäisiin Pietariin. Mistä ne otettaisiin, oli kysymys, joka\ntuotti meille runsaasti päänvaivaa. Yksinkertaisinta olisi kai ollut\naivan kiertelemättä ostaa ne jostain asetehtaasta, joista useilla,\netupäässä belgialaisilla, ei olisi ollut mitään vastaan toimittaa\naseita kenelle tahansa, olivat he sitten vallankumouksellisia tai\nmuita. Mutta yleensä niitä tarkoin pidettiin silmällä, jonka vuoksi\nyrityksen ennenaikaisen ilmitulemisen vaara oli liian suuri. Jäljellä\noli siis vain kääntyminen asekauppiaiden ja asiamiesten puoleen,\njoita oli hieman kaikkialla eritoten suuremmissa satamakaupungeissa.\nTähän kehoitti myös Akashi, joka sitä paitsi neuvoi meitä mieluummin\nvalitsemaan jonkun vanhamallisen armeijakiväärin nykyaikaisten\nsijaan. Tämä osaksi siksi, että niitä voitiin saada melkoista\nhalvempaan hintaan, osaksi siksi, ettei sellaisia kiväärejä\nkoskaan pidetty yhtä tarkasti silmällä kuin uudenaikaisia. Kun oli\nkysymyksessä yllätys eikä varsinainen sota oli hän sitä mieltä, että\nvanhempi kivääri oli täysin riittävä. Jos vallankumouksesta todella\ntulisi pitkäaikainen, saisivat vallankumoukselliset sittemmin hankkia\nitselleen nykyaikaisia kiväärejä -- siten ei niiden ostaminen mistä\ntahansa tuottaisi mainittavia esteitä.\n\nHampurissa oli paljon erilaatuisia asiamiehiä, jotka puuhasivat\ntämänkaltaisissa kaupoissa. Käännyin siis sinne ja onnistuin parin\nyrityksen jälkeen pääsemään yhteyteen toiminimen kanssa, joka\nkaikissa suhteissa tuntui tarkoitukseen sopivalta. Aluksi neuvottelin\ntoiminimen kanssa, joka kuten monet muut Hampurin liikkeet oli\njuutalainen, vain jonkun makasiinipistoolimäärän hankkimisesta,\ntilaus, jonka liike otti toimittaakseen ja aikanaan täyttikin\nsovitulla tavalla. Pistoolit eli karbiinit, sillä niitä voitiin\nkäyttää kumpinakin perän kekseliään rakenteen vuoksi, oli määrä\nkahdensadan Amerikasta erään Lontoon liikkeen välityksellä tilatun\nbrowningrevolverin ohella käyttää aselähetyksen vastaanottajien\nasestukseksi, joiden ei voitu otaksua saavan suorittaa tehtävänsä\npoliisin ja mahdollisesti sotaväen häiritsemättä. Tällä hetkellä\noli erittäin vaikeata saada mitään saksalaisista asetehtaista,\nsillä niillä oli yllinkyllin tilauksia Venäjälle ja muualle eri\narmeijojen uudestiaseistuksen vuoksi, mutta Hampurin juutalaisellani\noli suhteita m.m. Siamin kuninkaan asiamiehen kanssa, joka\nosoitti olevansa myötämielinen. Mainittu henkilö järjesteli juuri\nsantarmistoa eurooppalaisen mallin mukaan, ja tämä aiottiin asestaa\nmauserkarbiini-pistooleilla, jotka eräs saksalainen tehdas toimitti\nkolmensadan kappaleen kuukautisissa erissä. H. M. Siamin kuningas ei\nnähtävästi voinut supistaa laajan haareminsa kustannuksia ja muita\nvaltiomenoja lähettämällä suurempia summia samalla kertaa.\n\nOli miten tahansa, niin sain nyt vastaanottaa yhden kuukauserän\nH. M:nsa santarmikarbiineista, jotka maksettiin käteisellä\nja lähetettiin vastaanottajalle Tukholmaan, samoin kuin\nbrowningpistoolit Lontoosta. Sitten alkoivat neuvottelut kivääreistä.\nMainitulla toiminimellä oli varastossa erilaisia malleja, joista\nyksi tuntui hyvin käyttökelpoiselta tarkoituksiimme. Kysymyksessä\nolivat sveitsiläiset armeijakiväärit, Wetterlin järjestelmää, jotka\nkyllä olivat hieman raskaat ja kömpelöt, mutta kaikissa tapauksissa\npaljoa paremmat n.s. berdankoja, joita venäläinen sotaväki siihen\naikaan käytti. Sitäpaitsi olivat nämä makasiinikiväärejä ja ampuivat\nhyvin, ei kuitenkaan pitemmällä matkalla kuin n. 1,000 metriä. Sama\ntyyppi oli otettu käytäntöön myös italialaisessa armeijassa ja sieltä\nolikin mahdollisuus, selitti juutalainen, kivääreitä hankkia kuinka\npaljon hyvänsä, kun Italiankin armeijan uudestiaseistus paraikaa oli\nkäynnissä.\n\nNeuvottelin uudelleen Akashin kanssa, joka tunsi kysymyksessä olevan\nkiväärin ja sitä paitsi tiesi, että sveitsiläisetkin asevarastot\nolivat täynnä näitä kiväärejä, sillä sielläkin suoritettiin\nuudestiaseistusta. Hän neuvoi, että jos mahdollista, sieltäkin\nhankkisin tietoja hinnoista, hankintaehdoista j.n.e., sekä ennen\nkaikkea pitäisin huolta kuljetusmahdollisuuksista Pietariin.\n\nNiistä olinkin alkanut neuvottelut juutalaiseni kanssa, joka näytti\nhalukkaalta hankkimaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Kysymyksessä\noli höyrylaivan ostaminen, joka voisi kuljettaa parisenkymmentä\ntuhatta kivääriä ampumatarpeineen sekä muuta sekalaista. Ennen\npitkää oli hänellä kolme höyrylaivaa ehdolla, jotka hän vakuutti\ntarkoitukseen täysin sopiviksi. En koskaan nähnyt niitä, sillä\njuutalainen oli arveluttavasti alkanut epäilyttää. Olin antanut\nhänen ymmärtää, että aseet olivat aiotut Norjaa varten, koska siellä\nparaillaan oli rauhatonta -- Norjan eristäytymispuuhat Ruotsista\n-- ja olin sitä paitsi menetellyt niin, että juutalainen sai\nKristianiasta maksuosoitukset, mutta se ei riittänyt.\n\nAkashi, joka oli antanut pitää juutalaista silmällä --\njapanilaisillahan oli nuuskijoitansa melkein kaikkialla, ja Akashi\noli koko japanilaisen tiedoituslaitoksen päällikkö -- oli saanut\nselville, että tämä oli asettunut yhteyteen Venäjän Hampurissa\nolevan konsulin kanssa, sekä että hänellä myös oli suhteita muihin,\nenemmän tai vähemmän mystillisiin venäläisiin. Minulle ilmoitti\nAkashi heti huomioista ja kehoitti minua suurimpaan varovaisuuteen.\nItse olin myöskin saanut selville, ettei juutalaiseen ollut oikein\nluottamista. Hän oli melkein varmasti ilmoittanut hankkivansa\nitalialaisia kiväärejä, mutta olikin itse asiassa neuvotteluissa\nerään sveitsiläisen kanssa.\n\nSyy, miksi hän oli koettanut pettää minua kiväärien alkuperään\nnähden, ei kai ollut muu kuin taloudellista laatua -- hinta, jonka\nhän oli ilmoittanut, oli korkeampi kuin millä muuten saatiin\nsamanlaisia ostaa -- mutta joka tapauksessa ei hänen esiintymisensä\nminua kohtaan ollut oikein vilpitöntä ja tämä yhdessä Akashin\nilmoitusten kanssa aikaansai sen, että matkustin Pariisiin, jossa\nDekanozilta, eräältä vallankumoukselliselta georgialaiselta saamani\ntiedon mukaan oli tavattavissa eräs sveitsiläinen, joka oli\ntekemisissä asekauppojen kanssa. Miehen tapasinkin ja huomasin hänen\nolevan joka suhteessa miellyttävän henkilön, jonka kanssa kernaasti\noli tekemisissä. Tosin hän kyllä hyötyi sievoisesti kaupasta, mutta\nhän ei ainakaan koettanut ilmaista kauppoja korkeille venäläisille\nviranomaisille kuten Hampurin juutalaiseni. Hänen kanssaan siis\njärjestettiin kauppa sekä helposti että nopeasti. Hän lupasi lähettää\nkiväärit junalla Rotterdamiin, eräälle liikkeelle, jonka Akashin\ntiedonannon mukaan omisti japanilainen asiamies ja hän järjestäisi\nkaiken siten, ettei Hampurin juutalainen saisi mitään kiväärejä,\nennen kuin toiset jo olisivat matkalla Rotterdamiin, jonne ne\nlähetettäisiin pikatavarana.\n\nPelkäsin nimittäin, että venäläinen poliisi, jolla oli haaraosastoja\nkaikkialla Euroopassa, alkaisi epäillä, jos kaikki suhteet Hampurin\ntoiminimeen katkeaisivat täydelleen, ja kirjoitin sen vuoksi sinne\nkirjeen, jossa ilmoitin, että nyttemmin oli kaikki selvää, mutta\nettä minun kuitenkin täytyi saada nähdä ja tarkastaa ne kiväärit,\njotka ostaisin, ennenkuin kauppa lopullisesti päätettäisiin. Siksi\nehdotin nyt, että tuhatkunta kivääriä lähetettäisiin malliksi. Omasta\npuolestani lähettäisin vekselin puolelle siitä kauppasummasta, minkä\nkiväärit ilmoituksen mukaan maksaisivat. Vastaus oli lähetettävä\nLontooseen antamani osoitteen mukaan.\n\nVastaus tulikin paluupostissa ja ilmoitettiin siinä, että määräys\nmallilähetyksestä jo oli annettu, ja että sen korkeintaan parin\nviikon kuluttua piti olla nähtävänä Hampurissa. Samalla tahtoi\nkirjeen kirjoittaja kysyä, olinko jo tehnyt mitään päätöstä\nkuljetuslaivan ostamisesta. Hän pelkäsi, että ne höyrylaivat, joista\nhän varhemmin oli puhunut, menisivät käsistämme, ellei asiassa mitään\ntehtäisi.\n\nVastasin, että kiväärien saavuttua tulisin Hampuriin, jossa\nhöyrylaivakauppa silloin voitiin päättää samalla kuin suuri asetilaus\ntehtiin. Tämähän oli kieltämättä petollista menettelyä kysymyksessä\nolevaa juutalaisliikettä kohtaan, mutta -- hänhän oli koettanut myydä\nminut venäläisille. Niin kauan kuin hän uskoi, että menisin ansaan\nkeskittivät venäläiset poliisit, agentit _et hoc genus omne_ varmasti\nkoko huomionsa Hampuriin, niin että saatoin rauhassa huolehtia\nkaupoista Lontoossa, mutta jos he kerran saisivat tietää, että\nheitä oli vedetty nenästä, olisi peli melkein menetetty, ellei koko\naselähetys jo olisi matkalla.\n\nEivät mitkään omantunnonvaivat siis painaneet minua senvuoksi, eivät\nedes silloin kuin minä aselähetyksen jo ollessa matkalla Saksan\nkautta, kirjoitin Hampuriin ja kysyin miksi sovittu mallilähetys\nviipyi niin kauan, senhän piti aikoja sitten olla perillä. Tähän\nsain vastauksen, joka sisälsi joukon valheellisia anteeksipyyntöjä\nja lupauksia päättyen siihen, että lähetys oli nyttemmin matkalla,\nhän lupasi sähköttää heti kun se oli saapunut ja kiväärit olivat\nnähtävissä. Että tämä oli valhetta, sen tiesin varsin hyvin, sillä\nsveitsiläiset sotilasviranomaiset eivät vielä olleet antaneet\nmyöntymystään aseiden toimittamiseen.\n\nSillaikaa puuhasi Akashi, joka myös oli tullut Lontooseen, järjestäen\nkaikki kuntoon kuljetusta varten. Tehdyn suunnitelman mukaan osa\naseista oli vietävä Suomeen käytettäväksi siellä niiden aseistukseen,\njotka nostaisivat kapinalipun samalla kertaa, kuin levottomuus\nalkaisi Pietarissa. Sinne oli lähetettävä suurin osa, ja tämä oli\nluonnollisestikin vaikein arvoitus, sillä aseet oli toimitettava\nmaihin eri paikkoihin, osaksi siksi, että voitaisiin sotkea asia\nkorkeiden viranomaisten silmissä siinä tapauksessa, että he saisivat\nsiitä vihiä ennakolta, osaksi sentähden, ettei keräämällä liian\npaljon väkeä yhteen paikkaan vaara uhkaisi, jolloin luvaton puuha\nhelposti saatettiin keksiä.\n\n\n\n\nX.\n\nAseidentuontiyritys.\n\n\nToisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä.\nAkashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia,\nsuuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista\njälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin\nSuomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan\ntilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen\nHarburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka\nkesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli\nsen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa\nsaada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen\nriittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin\nPohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta\nkuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka\nsellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.\n\nVihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä,\nja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta\noli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa\nLontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään\nnorjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut\nAmerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin\nSouthamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs\nVernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni\najoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin\nkuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt\nLontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin,\nkuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla\nemäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän\nkotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan\nenglantilainen.\n\nAkashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn \"John Grafton\", joka\nenglantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin\nVliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön\nja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin\nTshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu \"John\nGraftonin\" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä\nmatruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun\nvälillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan.\nKoneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka\noli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin\ntoimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja\nerittäin suureksi hyödyksi.\n\nVliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren\nsiellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida\npari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka\nkäyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten,\njota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on\ntarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä\nsaattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.\n\nNiin tapahtuikin. \"John Grafton\" ankkuroi reitin ulkopuolelle,\npari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että\nlaivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin\nsellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa\nhuomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti\nvanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä\nsekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä\nheidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.\n\n\"John Grafton\" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi\nseuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli\nmatkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin\nmukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia,\njonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa\nja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea\nsotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja\nonnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että \"John Grafton\"\nsen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa\nvastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko\nei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti\njatkaa matkaansa -- sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu\n500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran\nseikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi \"John Grafton\" itää kohti,\nEnglannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin,\njossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa\nolin lähettänyt matkalle, ensin \"Cecilin\", suuremman höyryjahdin,\njoka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku\n\"Cysnen\", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti\neräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana\nsamanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen\ntasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli\nasettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli \"Cysnellä\" mukanaan\nnorjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti\nTanskassa saada lisää ohjeita, toisen, \"Cecilin\", Kööpenhaminan\nvapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta\netelään. \"Cecil\" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi \"Royal\nSouthampton yachtclubiin\" virallisen omistajattarensa nimiin ja\ntarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen \"Cysnekin\", mutta siitä ei\ntullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä,\njotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet \"John Graftoniin\",\nvaan olivat sijoitettavat \"Cysneen\". Ne kätkettiin hiiliruumaan\nja niitä seuraavat ampumatarpeet -- 30,000 patruunaa -- tyhjään\nvesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai\ntodennäköisemmin kiinalainen kokki -- varmuudeksi olin pestannut\nkiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin -- oli antanut ilmi, että\n\"Cysne\" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen\nmukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että\ntullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen,\njoka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta\nkun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei\nniitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs\nsanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi\nsen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen\npäättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin\nkirjoihin.\n\nSen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka\nviivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut\nkuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin\npuvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla\nvarustettuna asetuin \"Hotel Kongen af Danmark'iin\". Kööpenhaminassa\nsuorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä\nomassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa,\nettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka\nolin.\n\nNäyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa\nhankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin\nsiellä myös teettänyt itselleni \"Royal Southampton Yacht Clubin\"\nunivormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi.\n-- Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset\n(kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin\ntuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan\nkaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi\nantaisivat urkkijatkin pettää itsensä.\n\nEnsimmäinen laivoista, joka saapui, oli \"Cecil\". Pursi pysähtyi\nmääräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä,\nkuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut\ntiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan\njatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin\niltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun\nse tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli\nsuljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa\ntai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin,\nolivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten\njätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta\npaloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi\nselville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin.\nMutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan\nyksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli\nmaihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.\n\nJonkun tunnin kuluttua oli jo pari miestä joutunut putkaan, ja\nkun kapteeni vähän myöhemmin oli saanut siitä tiedon, oli hän\nlunastanut heidät sieltä pois maksamalla sakot ja kun he taas olivat\ntulleet laivaan, oli hän pitänyt heille moraalisaarnan ja senkautta\naikaansaanut sen, että miehet, jotka eivät suinkaan olleet ehtineet\nselvitä, olivat asettuneet vastarintaan uhaten, että jos hän vielä\nsekautuisi heidän yksityisasioihinsa, he löisivät häntä puukolla.\nTästä johtui se vaatimaton asenne, jonka hän oli omaksunut minun\nsaapuessani. Hän ei suinkaan aikonut antaa suomalaisten matruusien\npuukottaa itseään. Hän tunsi heidän maineensa siinä suhteessa varsin\nhyvin.\n\nMies pelkäsi selvästi mitä pahinta ruumiilliseen hyvinvointiinsa\nnähden eikä häntä millään kyetty saamaan puuttumaan uudelleen asiaan,\njonkavuoksi sanoin hänelle, että pursi seuraavana aamuna sai lähteä\nGöteborgiin. Hän vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan,\nmutta epäili olisiko miehistö siihen valmis ja halukas. Kaksi heistä\noli juuri tullut laivaan siinä määrin humalassa, että he heti\nolivat nukahtaneet, mutta ainakin neljä tai viisi oli vielä maissa,\nvarmastikin juomateillä. Lupasin pitää huolta siitä, että miehistö\naamulla täyttäisi velvollisuutensa ja jätin hänet mietteisiinsä.\n\nHieman myöhemmin, kahdentoista ja yhden välillä yöllä, saapuivat nuo\nneljä, useampia heitä ei ollut, kaikki niin ylenmäärin virkistyneinä,\nettä he tuskin pysyivät jaloillaan. Kun paluu laivaan ei voinut\ntapahtua ilman huomattavaa meteliä, kuulin, että he olivat tulossa\nja menin kannelle tavatakseni seurueen, yhä papin puvussani, kun\nen ollut ottanut mukaani muita vaatteita Kööpenhaminasta lyhyttä\nmatkaani varten, kuten olin otaksunut. Tulijat saivat vastaansa\nkäskyn olla hiljaa, ja kun he seurasivat kehoitusta, luultavasti\nhieman hämmästyneinä saadessaan käskyjä täysin tuntemattomalta\nolennolta, oli seuraava määräys mennä heti makuulle. Kaikki tapahtui\nluonnollisesti suomeksi.\n\nSilloin mahtoi heille selvitä, kuka minä olin, sillä\nyhteisymmärryksen irvistys levisi kasvoille ja sanoen \"kyllä,\nkyllä\" lähtivät kaikki neljä kanssiinsa ja hävisivät sinne. Kaikki,\npaitsi yksi lämmittäjä, joka kääntyi ja lähti -- niin hyvin kun\ntaisi -- kantta pitkin. Minä olin myöskin jo kääntynyt ja matkalla\nkansisalonkiin, kun huomasin hänet juuri kun hän oli vain parin\naskeleen päässä konehuoneen portaista ja pysäytin hänet kysymällä,\nminne hän oli matkalla ja eikö hän ollut kuullut käskyä mennä\nmakuulle?\n\n\"Menen milloin haluan\", kuului hänen vastauksensa, ja kun minä\noivalsin, että kaikki enempi todistelu oli tarpeetonta, menin miehen\nluo, sanoin hänelle, että hän erehtyi perusteellisesti, jos hän\nluuli, että hän tai joku muu sai tehdä mitä tahtoi minun laivallani\nja kysyin häneltä halusiko hän silmänräpäyksessä totella. \"Ei\", oli\nvastaus, minkä vuoksi minä tartuin kiinni mieheen ja viskasin hänet\navatun kannen kautta konehuoneeseen. Hän putosi tasaiselle lattialle,\nmutisi joitakin sanoja, kääntyi kyljelleen -- ja nukahti siihen.\n\nMutta siihen ei kapina, kuten kapteeni suvaitsi sitä nimittää,\nkuitenkaan vielä aivan loppunut. Seuraavana aamuna hän tuli\nkansisalonkiin, jossa nukuin sohvalla ja selitti olevansa voimaton\nsaamaan muita kuin muutamia miehiä liikkeelle. Hän oli pari kertaa\nravistellut heitä, mutta he eivät vastanneet eivätkä tulleet ulos\nkojustaan.\n\nSaatuaan kuulla, ettei sellaisessa tapauksessa ollut muuta neuvoa\nkuin vetää kanaljat ulos käsivoimin, vastasi hän, että se oli\nmenettelytapa, jota hän kyllä oli nähnyt käytettävän ja itsekin\naikoinaan oli käyttänyt, mutta että hän tässä oli yksin vierasta\nmiehistöä vastaan, joka oli tottelemattominta laatua, joten väkivalta\nei saattanut tulla kysymykseen. En vastannut mitään, mutta menin\nkojun luo ja komensin: \"joka mies kannalle\", jota käskyä miehistö\nheti totteli, ja sen jälkeen he enempää nurisematta menivät\naskareihinsa.\n\nTällä ei kapteenin pelko kuitenkaan vielä olleet tyynnytetty. Hän\nuskoi, että miehistö, kun minä olisin poissa, toimeenpanisi uudelleen\n\"kapinan\" eikä ottanut kuuleviin korviinsa väitteitäni, että kapina,\nhänen terminologiansa mukaan, oli vain ollut juopottelun tulos eikä\nsitä paitsi koko miehistö ollut ottanut siihen osaa, minkä vuoksi ei\nollut mitään pelättävissä. Hän ei tuntenut itseään lainkaan varmaksi,\nvaan teki kaikenlaisia vastaväitteitä, kunnes hän sai minut niin\nvimmoihini, että lupasin lähteä mukaan Göteborgiin. Vasta silloin\nhän oli tyytyväinen ja kiiruhti lähtöä niin paljon kuin mahdollista.\nMatka sujui erinomaisesti ja kuta enemmän alkoholihöyryt hälvenivät,\nsitä iloisemmaksi ja vähemmän taipuvaiseksi nenäkkäisyyteen kävi\nmiehistö.\n\nGöteborgiin saavuimme niin myöhään, että nipin napin ennätin\nsoudattaa itseni maihin ja rientää asemalle, jonne pääsin ajoissa\nyöjunalla palatakseni Kööpenhaminaan. \"Cecilin\" matkustajien piti\npysäyksen aikana tehdä huvimatka Trollhättanille, mikä tietenkin\noli vain uskottava tekosyy heidän saapumiseensa ruotsalaiseen\nkaupunkiin, josta he sittemmin matkustivat takaisin Kööpenhaminaan.\nPalatessani sinne huomasin, että myös \"Cysne\" oli saapunut\nKjögeen. Sen valeomistaja ja laivuri olivat junalla saapuneet\nKööpenhaminaan ja tulivat luokseni tekemään raportin tai oikeammin\nsynnintunnustuksen. He olivat Kielin kanavan suulla ottaneet\nluotsin ja sitten kanavamatkalla ravinneet häntä -- itsestään eivät\nhe puhuneet mitään -- niin perusteellisesti, ettei hän kanavasta\npäästyä tiennyt mitään ilmansuunnista eikä reitistä, vaan ohjasi\npurren matalikolle mutavalliin. Kun he täydellä vauhdilla olivat\nohjanneet vallille, eivät he omin voimin voineet päästä irti, vaan\noli heidän turvauduttava apuun, jota antoi eräs laivaston hinaaja.\nTämän laivuri oli silloin luonnollisesti päässyt selville laivamme\ntilasta eikä pitänyt sitä minään salaisuutena, vaan päinvastoin heti\ntiedoitti asiasta päälliköilleen. Poliisi otti luotsin huostaansa,\nmutta seurueen muut jäsenet saivat jatkaa matkaa ja olivat nyt\nsaapuneet Kööpenhaminaan tiedoittamaan selkkauksesta ja kysymään,\nmitä oli tehtävä. Kielin sanomalehdet olivat luonnollisesti saaneet\nasiasta vihiä, ja miehemme luulivat jo Kööpenhaminassa nähneensä pari\nlurjusta seuraamassa heitä vanavedessä.\n\nSiinä he eivät luultavasti olleet erehtyneetkään. Kiitos luultavasti\ntoimeliaan Asevin, joka tiesi, että kolmen laivan oli pysähdyttävä\nKööpenhaminassa saadakseen määräyksiä, oli siellä runsaasti\nvenäläisiä nuuskijoita, jonka vuoksi tilanne oli jotensakin\nmutkallinen. Ainoa laivalla, joka ei ollut ottanut osaa juominkiin\nkanavassa oli Nylander, mutta mikäli purtta pidettiin silmällä,\nmikä oli enemmän kuin otaksuttavaa, olivat asianomaiset jo\nkiinnittäneet huomionsa häneenkin eikä hän siis voinut kuljettaa\nlaivaa edelleen. Mietin hetken selkkausta ja päätin itse ryhtyä\n\"Cysnen\" päälliköksi, kun taas molemmat juomaveikot, jotka olivat\nkommelluksen aiheuttaneet, päivän mittaan saivat jatkaa hummaustaan\nKööpenhaminassa, niin että kuka tahansa saattoi nähdä heidät ja\nsitten yöjunalla matkustaa Kristianiaan ja viedä urkkijat mukanaan.\nNylander sai perämiehenä tulla \"Cecilille\", niin pian kuin se\nGöteborgista tulisi paikalleen vapaasatamassa.\n\nItselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli,\njossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että\ntupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia\nolevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta\novessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja\nkoputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle,\nkun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän\nvoinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei\ntiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen\npappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään\npuoteja avoinna sinä päivänä -- tämä oli liian merkillinen tapaus\nollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin\nkuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli\nsoveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä\nolevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa\nja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun\npersoonaani.\n\nHeti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin\nsenvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana\niltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä\najoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan.\nMuutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä,\nkuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin\nsuurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen\nkaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin \"Cysnellä\",\njonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana\naamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal\nSouthampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa,\nlasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut\nvalepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli\nKööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat\noliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja\nseurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni -- ilmaus\ntavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä\nrenttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes\nulkonäöltä!\n\nIllalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa,\npalasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan\nAmerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava \"Cysne\" Ruotsiin ilman\nmitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli\nkylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen\nsatama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista\nitään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen\nvoimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata\nkieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti\nkuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani\nvaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan\nystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan\nNorjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa\nTukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla.\nMutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan\npaperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa\nolin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat\nherrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen\niloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa -- siitä kiireellinen\nmatka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina\nselitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi\nruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä.\nKielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he\nilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä\nkävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit.\n\"Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä\", lisäsi\nhän, \"ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. -- Eikä\ntämä mies valehtele, senhän näkee.\"\n\n\"Ei -- herranen aika, minähän uskon joka sanan\", vastasi\nkielitaitoinen -- minun oli aika vaikea pysyä vakavana -- \"mutta\nkysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka\ntapauksessa on.\"\n\n\"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu.\"\nVielä parin \"muttailun\" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä\nannettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin\ntutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme\nselvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin\nsuhteen.\n\nMe jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin\nsalmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja\nsitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista\nreittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara\nja edelleenkin oli \"Vapaan Sanan\" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin\nhyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka\njälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän\nmiellyttäviä uutisia.\n\n\"John Grafton\" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden\npohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille,\noli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja\n\"salaperäisestä laivasta\". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla\nKöpenhaminasta -- olimme liikkuneet vain päivänvalossa -- en\nsenvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan\nonnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.\n\nSähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta\njoka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski\nsilmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli\nsaapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja\nneuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian\nvalmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei\nvielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi\ntoistaiseksi odottaa.\n\nSillä välin oli \"Cecil\" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar\nmukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona \"John Grafton\"\nsaapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut\nmuiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. \"Juuri\nkun tämä alkaa käydä jännittäväksi!\" oli hän vastannut kaikkiin\nhoukutusyrityksiin. \"Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan.\"\nEn edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä\nmitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus,\njonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa\nhän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan\nseikkailuhalunsa. \"Cecilia\" selvästi odotettiin suomalaisessa\nsatamassa -- todennäköisesti Asevin ilmiantamana -- ja siitä johtuen\ntoimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei\nlöydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin\noli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.\n\nMiten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin\ntietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen\ntavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita\nkaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko\nenglantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa -- sen\nomistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle -- ja \"Cecilin\"\nvirallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän.\nHän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan\nkansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua\nsuurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle\nhyvin kalliiksi.\n\nHerrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen.\n\"Cecil\" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto \"John\nGraftonin\" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John\nWilliam Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista\nhuolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä\nkuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä\nvastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän\nkiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin \"John\nGraftonin\" -- luullakseni Oulun edustalla -- ja hän astui laivaan\nollakseen apuna paikallistuntijana.\n\n\"Cecil\" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon\ntapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset\ntiedot \"John Graftonin\" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta\nmiehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä\nlähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset,\njotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet\nkotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla\nja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli\ntullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.\n\nTshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten\nmeidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua\ntutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan\nolisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa,\njonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä\nme toistaiseksi emme halunneet aikaansaada \"John Graftonista\" ja sen\nmatkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri\nsatamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja\nsiellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta\nsähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan\nsatamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin\nlaivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut\nmaailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista,\njoilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.\n\n\"John Grafton\" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt\nselville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden\nvastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja\nAsev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla\nSuomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa\naseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli \"John\nGrafton\" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi\ntuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli\nmaksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin\nepäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät\nja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti\n\"punakaartia\" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi\nilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut\nmahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät\npunaiset olisi päässeet niihin käsiksi.\n\n\n\n\nXI.\n\nVenäjän vallankumous v. 1905.\n\n\nMolemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret\nolivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti\nmyytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan\nmatkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle,\njoka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan\nSuomeen, \"Cysne\" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän\nmyöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä\nollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet\nohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset\nhänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen\njälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat\nsuomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se\nkuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet\nmauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki\nonnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut\nlastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.\n\nMyöskin \"Ceciliä\" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia\nHelsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin\njälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja\nTukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen\nmuutettiin \"saarron murtajaksi\" siten, että sisustus suureksi osaksi\notettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan\nonnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha \"Cecil\" miinaan ja\nupposi.\n\nAkashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä\njälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut\nasumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään\nlentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka\nkäsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan,\nja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin\nkirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin,\njossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat,\njoita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet\nagitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri\ntarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut\nvenäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut\nvarastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.\n\nHän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen\nmukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu\nvaltion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä\nBerliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko\nmatkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta,\nsillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva\nlähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle\nvuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi\nmiten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi\notteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille\nkirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita\nkuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui\nPariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen.\nEnglannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan\nranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä\nystäviään.\n\nMinusta nähden oli koko asia jotensakin yhdentekevä, kun minä joka\ntapauksessa aina kirjallisuuden salakuljetuksien ja \"Vapaan Sanan\"\najoilta saakka olin niin pahassa maineessa asianomaisten silmissä\nVenäjällä, että saatoin odottaa retkeä kaukaiseen Itään, koska\ntahansa taantumus jälleen pääsisi valtaan, mutta Akashiin nähden\noli asia toinen. Julkisessa diplomaattisessa asemassaan oli hän\nmenettänyt luottamuksensa ja niin perusteellisesti, että hänen oli\nvaikea jäädä paikalleen. Jonkun ajan kuluttua hänet kutsuttiinkin\ntakaisin Japaniin, eikä minulla sen jälkeen ole ollut mitään\nkosketuksia häneen. Tiedän vain, että hänet on ylennetty kenraaliksi\nja että hän jonkun aikaa on toiminut komendanttina Formosassa, josta\nhän kuitenkin on palannut Tokioon.\n\nSillä välin olivat Venäjän vallankumoukselliset käyttäen hyväkseen\nsekasortoa Venäjällä alkaneet toiminnan, joka ilmeni uudistetuissa\nmurhayrityksissä, onnistuneissa ja epäonnistuneissa, kapinallisissa\npurkauksissa eri seuduilla -- sanalla sanoen yleisessä kuohunnassa ja\nlevottomuudessa, joka vähitellen pakotti tsaarivallan näennäisesti\ntaipumaan. M.m. olivat he järjestäneet jonkunlaisen keskuksen --\nkenties oikeammin haaraosaston -- myöskin Helsinkiin, jossa Asevkin\naikoinaan esiintyi johtajana.\n\nSiihen aikaan ei Suomen pääkaupungissa valmisteltu vain yhtä tai\nkahta murhayritystä, vaan itse asiassa näytti siltä kuin olisi\ntaistelujärjestön pääasiallinen valmistelutoiminta siirretty\nsinne. Herkeämättä saapui uusia puoluemiehiä ja haudottiin uusia\nmurhayrityssuunnitelmia, joita varten valmisteluja tehtiin\nHelsingissä. Asev oli kaiken sielu, vaikka hän ei oleskellutkaan\nmaassamme kuin aika-ajoittain. Hän matkusteli enimmäkseen edes ja\ntakaisin Pietarin ja Helsingin väliä ja kun hän oli selittänyt\nvajavaiset valmistelut aseiden tuontia varten Pietariin ilmoittamalla\nolleensa siihen aikaan niin poliisien vainooma, ettei hän lainkaan\nollut voinut oleskella Venäjän pääkaupungissa, ei ollut ketään, joka\nolisi epäillyt hänen esiintyvän kahdessa osassa, kuten hän toden\nteolla teki.\n\nVasta paljon myöhemmin, paljastuksen yhteydessä, selveni tämä seikka\nja paljon muutakin. Hän oli aivan yksinkertaisesti ollut vangittuna\nsen ajan, jonka hän oli kateissa. Ohranan silloinen (näkyvä)\npäällikkö oli ollut sitä mieltä, ettei Asev riittävän tarmokkaasti\nollut hoitanut tehtäväänsä provokaattorina, minkä vuoksi hän oli\nantanut vangita hänet. Kun hän oli istunut vankilassa jonkun aikaa,\noli hänelle esitetty valittavaksi joko toimittaa poliisin käsiin\njoukko vallankumouksellisia tai itse hävitä ainiaaksi. Valinta ei\nollut hänelle vaikea. Hän lupasi katua ja parantua ja päästettiin\nvapaaksi. Miten hän piti lupauksensa ja täytti velvollisuutensa\nohranaa kohtaan, sen saattoi todeta Helsingissä, vaikkakaan ei kukaan\nsilloin epäillyt Asevia osalliseksi aiottujen murhayritysten tiheään\nepäonnistumiseen.\n\nSillä melkein kaikki epäonnistuivat. Tavallisesti pääsivät yrittäjät\nPietariin saakka, alussa ehtivät he etukäteen määrättyihin\nasuntoihinsakin kaupungissa, mutta siellä iski poliisi heidän\nniskaansa. Hieman myöhemmin kävi niin, että asianomaiset vangittiin\njo saapuessaan Pietariin, tuloasemalla, mutta vangituiksi\njoutuivat he kaikki, ennenkuin oli ehditty tehdä pieninkään yritys\nmurhasuunnitelman toteuttamiseksi. Tapahtumat antoivat melkoisesti\najattelemista ja samalla kertaa aiheen kaikenlaisiin epäilyksiin.\n\nKun Tshaikowski tänä aikana saapui Helsinkiin ja luonnollisesti\nheräsi kysymys useista epäonnistumisista, ilmoitin hänelle\njohtopäätelmäni, nimittäin, että varmasti oli joku provokaattori\ntunkeutunut niihin piireihin, joissa murhayritykset päätettiin ja\ntämä myös saattoi seurata valmisteluja niin tarkoin, että poliisi\nvoi puuttua asiaan soveliaalla hetkellä estääkseen suunnitelman\ntoteuttamisen. Tshaikowski oli samaa mieltä, mutta hän lisäsi, että\nvaikka hän olikin täysin varma asian laidasta, hän ei voinut ryhtyä\nepäilemään ketään määrättyä henkilöä niiden monien joukossa, jotka\nolivat enemmän tai vähemmän perillä suunnitelmista. Ilmiantaja\nsaattoi yhtä hyvin olla toinen kuin toinenkin ja lopultakaan ei\nollut ehdottomasti mahdotonta, että sattuma tai mahdollisesti joku\nvaromattomuus vangittujen puolelta oli ollut asiaan vaikuttamassa.\nHän oli kyllä selvillä siitä, että joku provokaattori piti peliään,\nmutta täysin varmasti ei sitä voitu väittää, ja niin kauan olisi\nparas vaieta.\n\nVaikeninkin vielä jonkun aikaa ja murhavalmistelujen Helsingissä\nkävi kuten ennenkin. Itse teossa kävi vielä huonomminkin, sillä\nohrana ei enää tyytynyt pelkkään vangittujen karkoittamiseen, vaan\notti käytäntöön hirttämisen, luultavasti arvellen tämän vaikuttavan\nkammottavammin, kun henkilöitä, jotka todellisuudessa eivät vielä\nolleet tehneet mitään rikosta, ilman muuta rangaistiin kuolemalla.\nHehän olivat varmoja -- tai luulivat olevansa varmoja -- siitä, että\nkysymyksessä olevat henkilöt olivat aikeissa tehdä murhayrityksen, ja\nse riitti.\n\nYritys, joka kuitenkin onnistui, oli Gaponin murha, mutta sen\nkanssa ei kellään Helsingissä olevalla ollut mitään tekemistä,\nsen jälkeen kun oli hyljätty ehdotus murhien suorittamisesta\nsuomalaisella alueella. Kiihkomielinen pappi ei ollut vain itse\nastunut ohranan palvelukseen provokaattorina, vaan oli myös ottanut\ntehtäväkseen värvätä muita samaan siistiin työhön ja oli siinä\nmielessä kääntynyt erään insinööri Ruthenbergin puoleen, joka\noli vakaumuksesta vallankumouksellinen ja muuten sama mies, joka\nsuuren mielenosoituskulkueen aikana, jolloin Gaponin työläisten\netunenässä piti vaeltaa talvipalatsiin, oli pelastanut Gaponin\nyrityksen seurauksista. Hänelle ehdotti pappi, että tämä avustaisi\nohranaa parin hyvin tunnetun ja hyvin rohkean vallankumouksellisen\nvangitsemisessa, joita ei oltu onnistuttu saamaan kiinni.\n\nRuthenberg, joka jo tiesi, että Gapon oli siirtynyt poliisin\npalvelukseen, oli ehdotuksen suhteen olevinaan kahden vaiheilla,\nei sitä hyljännytkään ilman muuta, mutta lupasi antaa vastauksen\nparin päivän kuluessa. Sillaikaa vuokrasi hän huvilan erään\nSuomen rautatien aseman läheltä ja kutsui muutamia työmiehiä,\nGaponin perustamien työväenyhdistysten edustajia, olemaan läsnä\nneuvotteluissa erään heidän asiansa pettäneen henkilön kanssa,\nja sopi sitten Gaponin kanssa kohtauksesta huvilassa, jossa muut\nläsnäolijat kätkettiin viereiseen huoneeseen.\n\nGapon saapuikin ja heittäytyi heti keskustelemaan asiasta, jonka\nvuoksi hän oli saapunut sinne. Kun hän oli saanut tilaisuuden\nkehitellä ehdotustaan niin selvästi, ettei viereisessä huoneessa\nkuuntelevilla voinut olla mitään epäilyksiä, kysyi Ruthenberg,\nmitä pappi tekisi tai sanoisi, jos hän selostaisi neuvottelut\npuoluetovereille ja siten paljastaisi Gaponin.\n\nHän vastasi ivallisesti hymyillen, että hän siinä tapauksessa vain\nväittäisi Ruthenbergia mielipuoleksi ja kieltäisi kaiken.\n\n-- Mutta jos minulla olisi todistajat? kysyi Ruthenberg.\n\n-- Todistajat! vastasi Gapon. En kai ole niin tyhmä, että keskustelen\ntällaisista asioista todistajien läsnäollessa. Tahtoisin kernaasti\nnähdä heidät!\n\n-- Tässä he ovat, kuului vastaus Ruthenbergin avatessa oven\nviereiseen huoneeseen ja lausuessa siellä oleville miehille: \"Te\nolette kuulleet kylliksi voidaksenne tuomita, minä jätän hänet\nteille.\" Raivostuneet miehet, joilla oli tuomio ilman muuta selvillä,\nheittäytyivät Gaponin kimppuun, joka turhaan teki vastarintaa, sekä\nhirttivät hänet seinässä olevaan koukkuun. Siihen jätettiin hänet\nroikkumaan työväenedustajien palatessa Pietariin ja Ruthenbergin\nmatkustaessa yöjunalla Helsinkiin, kun he kuitenkin ensin olivat\ntyhjentäneet kuolleen taskut ja jättäneet hänen lompakkonsa ja muut\npaperinsa Ruthenbergin haltuun.\n\nHeti saavuttuaan tuli Ruthenberg luokseni, kertoi mitä oli tapahtunut\nja tahtoi jättää sekä lompakon että paperit minun säilytettävikseni,\nsiksi kunnes joku puolueen jäsenistä tulisi noutamaan ne. Minä\nkieltäydyin kuitenkin ottamasta vastaan niitä, mutta ehdotin, että\nesineet jätettäisiin pankkilokeroon, joka voitiin tarkoitukseen\nvuokrata, ja niin tapahtuikin.\n\nJonkun ajan kuluttua saapui itse Asev ottamaan huostaansa rahat ja\npaperit, ja hän lausui samalla toivomuksenaan, että olisin läsnä\npakettia avattaessa. Sen havaittiin sisältävän, paitsi lompakkoa ja\nsuurehkoa rahasummaa, sekalaisia papereita ja muistiinpanokirjan,\njossa oli m.m. joukko nimiä ja osoitteita, niistä useita suomalaisia\nsekä miehiä että naisia, joitten kanssa Gapon tavalla tai toisella\noli joutunut kosketuksiin. Aineistosta kävi kaikella toivottavalla\nselvyydellä ilmi, että teloitettu oli ollut suhteissa ohranaan, että\nsiis teloitus oli ollut hyvin perusteltu.\n\nMutta huomautukseeni vastasi Asev, ettei Ruthenbergillä missään\ntapauksessa ollut oikeutta ilman puolueen lupaa menetellä siten\nkuin oli tehnyt. Se oli omapäistä menettelyä, joka kyllä tuottaisi\ntekijälleen epämiellyttäviä seurauksia, kun puolue oli saanut\ntilaisuuden arvostella asiaa.\n\n-- Mutta toistaiseksi voimme jättää tämän silleen, jatkoi Asev.\nSyy, minkä vuoksi rohkenin kutsua teidät tänne, ei ollut oikeastaan\ntämä roju -- hän teki eleen lompakkoa kohti -- vaan haluaisin puhua\nkanssanne suunnitelmasta, joka meillä on tekeillä -- -- --\n\n-- Jos on kysymys jostain murhayrityssuunnitelmasta, niin tahdon heti\nsanoa suoraan, etten missään tapauksessa suostu auttamaan, olkoon\ntekeillä mitä hyvänsä. Ja mikäli minusta riippuu, mikäli minä voin\nestää sen, ei kukaan maanmiehistänikään tule sitä tekemään.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Aivan yksinkertaisesti siksi, että minä olen varma siitä, että\njoku teidän omassa piirissänne, joku keskuudessanne, joka on asioista\nselvillä, auttaa ohranaa tai poliisia tiedoilla.\n\n-- Kuinka voitte sanoa jotain sellaista -- sehän on kuulumatonta.\nAsevin sekä ääni että tapa ilmaisivat loukkautumista. Hän ei\ntodellakaan näytellyt huonosti.\n\nSen sijaan, että olisin suoraan vastannut hänelle, luettelin hänelle\nmuutamia murhayrityksiä, jotka oli suunniteltu Helsingissä ja jotka\nkaikki olivat johtaneet aiottujen toimihenkilöiden vangitsemiseen,\njoissakin tapauksissa heti kun he olivat lähteneet junasta Pietarin\nasemalla, toisissa heti kun he olivat saapuneet hotelleihinsa tai\nmuihin paikkoihin, joihin olivat asettuneet asumaan. -- Millään\nmuulla tavalla ei voinut selittää näitä vangitsemisia, jotka eivät\nainoassakaan tapauksessa olleet kohdistuneet vääriin henkilöihin,\nhuolimatta näiden huolellisista valepuvuista, kuin että ohranalle oli\netukäteen ilmoitettu selvät tuntomerkit. Eikä kellään muulla voinut\nolla tilaisuutta antaa sellaisia tietoja kuin jollakulla kaikkiin\nyksityiskohtiin perehtyneellä puolueen jäsenellä.\n\nAsev oli täydelleen luopunut loukkaantuneesta äänensävystä, kun hän\nkysyi: \"Ketä Te epäilette?\"\n\nMinä vastasin, etten minä ensiksikään tiennyt, ketkä kaikki olivat\nselvillä läheisimmistä neuvotteluista enkä toiseksi niin tarkoin\ntuntenut eri yksilöitä puolueen sisäisessä piirissä, että voisin\nkohdistaa epäluuloni johonkin määrättyyn henkilöön. Mutta että joku\nheistä, joku asioihin perehtyneistä auttoi ohranaa, siitä tunsin\nitseni täysin varmaksi. Ja sellaisissa olosuhteissa oli aivan\nluonnollista, etten tahtonut olla missään tekemisissä enempien\nsuunnitelmien kanssa, niin, en edes tahtonut kuulla niistä.\n\nAsev myönsi syyni oikeiksi, vaikka hän sanoikin olevansa kaikkea\nmuuta kuin vakuutettu siitä, että olin pääasiassa oikeassa ja antoi\nkeskustelun tähän jäädä. Näin hänet tällöin viimeisen kerran.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua sain tietää, että hän kuitenkin oli\nkoettanut saada toteutetuksi murhayrityssuunnitelman tsaarin\nomaa persoonaa vastaan. Eräs, jolle asiasta oli puhuttu, nuori\nsuomalainen nainen, kääntyi puoleeni saadakseen neuvoja asiassa,\nvaikka Asev olikin kieltänyt häntä ilmoittamasta asiasta kenellekään,\nerikoisesti minulle. Suunnitelman mukaan piti hänen Tsarskoje Selossa\n-- luullakseni -- jossa tsaari siihen aikaan oleskeli, vuokrata\nhuoneisto, josta tulisi jonkunlainen salaliittolaisten päämaja.\nSiellä oli hänen vietettävä ylellistä elämää, pidettävä usein\nvieraskutsuja, toimeenpantava silloin tällöin pienempiä juhlia,\nsanalla sanoen pidettävä jonkinlaista salonkia todellisten aikeiden\nkyltiksi. Aikeena oli pitää tarkoin silmällä tsaarin jokapäiväisiä\ntapoja, kunnes varma suunnitelma itse murhayritystä varten voitiin\nlaatia.\n\nMinusta tuntui suunnitelma aivan mahdottomalta, jonka\nvuoksi sanoin nuorelle naiselle, että se pikemmin tuntui\npoliisiasiamiehen laatimalta kuin Asevin, joka oli tunnettu\ntaitavasta järjestelykyvystään. Kuinka voisi hän suomalaisena\nnaisena ja venäjänkieltä taitamattomana pitää \"salonkia\" pelkille\nvenäläisille, jotka kuten useimmat muutkin vallankumoukselliset,\neivät taitaneet mitään muuta kieltä? Luuliko hän, että ohranalle\ntuottaisi mitään vaikeuksia saada selville kaikki mikä koski häntä\nja hänen suhteitaan, päästä selville siitä, ettei hän omin varoin\nvoinut näytellä sitä osaa, joka oli annettu hänen esitettäväkseen\nja nuuskintansa tuloksena asettaa hänet ja hänen \"salonkinsa\" niin\nvalvonnan alaiseksi, että ainakin sen verran saataisiin selvää\nhänestä ja hänen vieraistaan, jotta vangitseminen olisi seurauksena?\nJos tieten tahtoen oli järjestetty ansa, jolla suurempi määrä\nsalaliittolaisia yhdellä kertaa voitiin vangita, olisi tuskin voinut\nparempaa ajatella.\n\nHän tuntui hieman arvelevan, mutta tahtoi kuitenkin uskoa, että Asev,\njoka niin menestyksellisesti oli järjestänyt joukon murhayrityksiä,\noli mahtanut ottaa huomioon ne seikat, joihin minä olin viitannut.\nSiksi ei hän voinut pitää syitäni vakuuttavina ja ilman muuta luopua\nsuunnitelmasta, johon muuten muitakin suomalaisia oli kietoutunut.\nSuunnitelmaa, jos sen avulla sitten tahdottiin esittää ratkaiseva\ntodistus siitä, että myöskin suomalaiset olivat osallisina\nterroristivehkeilyissä tai jos Asev todella luuli, että se tuottaisi\ntuloksia, ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Kun hän seuraavan kerran\ntuli Helsinkiin ja silloin m.m. kysyi olivatko asiasta selvillä\nolevat antaneet suunnitelmasta vihiä ulkopuolella oleville, saaden\nvastaukseksi, että yksi heistä oli neuvotellut minun kanssani,\nselitti hän heti, että siinä tapauksessa ei koko yrityksestä tulisi\nmitään. Syitään hän ei tahtonut ilmaista, mutta väitti, että\nsuunnitelma luottamuksen puutteen vuoksi oli turmeltu. Ja siihen asia\njäi.\n\nPaljon myöhemmin, kun jo hänen suhteensa ohranaan oli paljastettu,\nkirjoitti eräs toimeliaimmista terroristeista ja kysyi, olinko\nminä epäillyt Asevia ja millään tavalla antanut hänen tietää\nnäistä epäluuloistani. Hän oli nimittäin puhunut minusta ja minun\nluotettavaisuudestani hyvin epäilevin sanoin niille, jotka olivat\nmurhayritysvalmistelujen puuhissa ja arvellut, että parasta olisi,\njos minut pidettäisiin sellaisista suunnitelmista erossa. Ikävä kyllä\nen kuitenkaan voinut vastata muuta kuin lausuneeni olevani täysin\nvarma siitä, että joku puolueen sisäisestä piiristä oli ohranan\nasiamies, mutta että en voinut epäillä ketään määrättyä henkilöä,\nkoska niin vähän tunsin yksityisiä jäseniä.\n\nEi ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita\nAsevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa.\nProvokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri\nhiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus\n\"työskennellä\" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä\nverisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen\ntoisensa jälkeen Siperiaan tai -- useimmissa tapauksissa -- hirteen.\nVoi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa\nsuomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden\nviranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta\npuolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä\nahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän\ntodella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta\n-- joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä\nsuostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan\nehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka\ntosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta\nepäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka\nolivat siihen sekaantuneet.\n\nSillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä\nmuuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi\nrohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän\nteki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward\noli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa\ntodennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli\nmurhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev\nantanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan\nsisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän\npuettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet,\noli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka\nsaatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa -- kaikki\nkätkettynä laajan matruusitakin alle.\n\nKaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan -- paitsi itse\nräjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita\nmatruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun\nväkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse\nsamalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen\ntoimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka\nolivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa.\nHän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi\neikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut\nvälttämätön.\n\nSiihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään\nei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On\nedelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan\nsuostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä,\nsuuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen\nsuunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä\nmurhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui\nHelsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja\nPietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut\nohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä\ntuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään\nja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta,\njos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa\nkoskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.\n\nKauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen\nliikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs\naikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun\noli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt\nkaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty\nasiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään\nryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta\nse ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla\nitsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota\nhän ei vielä ollut valmis jättämään.\n\nSalainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan\nsaakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana,\nsitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan\nperustettua -- Aleksanteri II:sen murhan jälkeen -- oli astunut\nsen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy,\nmiksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin\nhämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa\nmitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella\nkamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään\ntavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan\ntuntijana saattoi tehdä.\n\nHänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään\ntuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan\nliitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli\nluottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä\nkaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat\ntodistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se\nsuorastaan hipoi tuhmanrohkeutta -- ellei nimittäin hyväksy Saksan\nvaltiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua\nvakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.\n\nTämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa\nPietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä\npäällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että\nAsev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli\nollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin\nhän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä.\nTämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki\nsuoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus,\njota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia,\njotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama\nkuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin\nsokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean\njäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen,\njoka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina\noli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov -- sittemmin Kerenskin\nhallituskaudella Venäjän sotaministeri -- matkusti Lontooseen, jossa\nLopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin\nilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli\nsiitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan\nolemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen\nvuoksi ei voitu epäillä.\n\nMutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä\nyksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada\npäätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja\nse hänelle annettiinkin -- hän oli myös saapunut Pariisiin -- ja sitä\nvarten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi\nodottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä\nnäkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös\noli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä\nsyyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli\nilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei\nainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut\npitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän\nhalpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan\nkostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut\ntilaisuuden matkustaa Saksaan päin.\n\n\n\n\nXII.\n\nRauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.\n\n\nSillä aikaa olin minä, palatakseni nyt taas omiin kohtaloihini,\ntäydelleen luopunut kaikesta, joka oli yhteydessä politiikkaan,\nerittäinkin senjälkeen kuin oli rauennut yritys saada \"aktiivinen\nvastustuspuolue\" hajaantumaan. Minun mielestäni kaikki puolueen\nolemassaolon edellytykset olivat lakanneet olemasta, samalla kuin\noli palattu laillisiin oloihin, joka ainakin virallisesti oli\ntapahtunut tsaarivallan peräytyessä sortotoimenpiteistään. Mutta\ntoiset, eritoten nuorimmat puoluejäsenet, eivät tahtoneet kuulla\npuhuttavankaan puolueen hajoittamisesta, vaikka he eivät voineetkaan\nesittää mitään selvästi määriteltävää päämäärää, jonka vuoksi\npuolueen entisellään oleminen olisi ollut toivottava. Kahden äänen\nenemmistöllä päätettiin siis, että puolue edelleen toimisi, mutta\nkävi kuten kaikkina aikoina on käynyt samankaltaisten yhtymien,\njoiden \"raison d'être\" on lakannut olemasta -- puolue kuoli\nheikkouden tautiin.\n\nMinua ei kuitenkaan venäläinen salainen poliisi ollut unohtanut,\nvaikka minulla todella ei ollut mitään erikoista tekemistä politiikan\nkanssa, vaan puuhailin viljellen ja palstoitellen maata. Siitä\nsain tuon tuostakin muistutuksen ilmiantojen muodossa, jotka eivät\nainoassakaan tapauksessa johtuneet muista kuin keksityistä jutuista\ntai ohranan ja santarmiston asiamiesten vapaista mielikuvista, sillä\nheitä oli yhä liikkeellä sitä useampia, kuta enemmän aika kului.\nKerran minut kutsuttiin Uudenmaan läänin silloisen kuvernöörin,\nAlfthanin luokse, joka virallista tietä oli saanut santarmistolta\nkirjelmän, joka sisälsi ilmiannon, että minä puheenjohtajana olin\nollut läsnä eräässä vallankumouksellisessa kokouksessa Oulunkylän\nseurahuoneella. Oulunkylässä en itse asiassa ollut käynyt moneen\nvuoteen, paitsi kerran kilpa-ajoissa, eikä sitä ollut vaikea\ntodistaa, mitä ainakin päivään tulee, jona ilmiannon mukaan\nvallankumouksellinen kokous oli pidetty, sillä ilmiantaja ei ollut\ntietänyt, että samaan aikaan oli palstoitusyhtiön osakkailla ollut\nyhtiökokous, jossa minä olin ollut läsnä. Monenmoisia ilmiantoja\nsateli tuhka tiheään minua vastaan, kaikki yhtä hyvin perusteltuja\nkuin se, joka koski kokousta Oulunkylässä, mutta en nyt enää muista\nniitä kaikkia.\n\nSilloinkin, kun matkustin kaupunkiin, joka tapahtui vähintäin kaksi\nkertaa viikossa, pitivät minua erilaiset oliot silmällä, seurasivat\nminua kintereilläni, säännöllisesti niin kömpelöllä tavalla, ettei\nhetkeäkään voinut olla epätietoinen heidän aikeistaan. Kerran\nseurasi minua tuollainen olento niin kintereilläni, että eri\nkauppoihin poiketessani aina astuessani myymälästä ulos tapasin\nhänet odottamassa aivan oven ääressä -- hän mahtoi olla toimessaan\njotensakin uusi ja hyvin peloissaan, ettei vain kadottaisi\nnäkyvistään sitä, jonka valvomisen hän oli saanut tehtäväkseen.\nLopulta menin Aleksanterin ja Esplanaadinkadun väliseen pasaasiin\npoiketakseni siellä olevaan parturiin, luonnollisesti seuralaiseni\naivan kintereilläni. Parin askeleen päässä parturin ovesta käännyin\nympäri ja lurjukseni teki hetkistä myöhemmin samoin sekä asettui\ntöllistelemään erääseen myymälän ikkunaan, jossa ei kuitenkaan ollut\nmitään töllisteltävää, kun se oli leipurimyymälä, jonka yhteydessä\noli kahvitarjoilu. Menin miehen luo ja sanoin hänelle ystävällisesti,\nettä olin matkalla parturiin, jossa aioin viipyä neljännestunnin tai\nkaksikymmentä minuuttia, minkä vuoksi hän huoletta saattoi jättää\npaikkansa siksi aikaa. Hän tuijotti minuun, koetti sopertaa jotain,\nmutta en jäänyt kuuntelemaan, mitä oli tarttunut hänen kurkkuunsa,\nvaan käännyin ympäri ja menin takaisin parturiini. Kun tulin sieltä\nulos, oli vartioiva kavaljeerini hävinnyt.\n\nKuta pitemmälle uudelleen henkiinherännyt venäläinen sorto\nedistyi, sitä tarmokkaammaksi kävi myöskin venäläinen urkinta.\nSen saatoin todeta omaan persoonaanikin nähden. Ennen olin saanut\nolla jotakuinkin rauhassa maalla, jossa asuin, mutta nyt alkoi\nsantarmiasiamiehiä ilmaantua sinnekin, tiedustellen paikkakunnan\nasukkailta puuhiani ja toimiani, vaeltaen asumani huvilan\nläheisyydessä ja seuraten minua kintereilläni, joka kerta kun\nmatkustin Helsinkiin.\n\nOli silmiinpistävää, että olin ohranan erikoisen huomion esineenä,\njoka tapauksessa oli vähintäinkin otaksuttavaa, ettei tämä voinut\nmerkitä muuta kuin aikomusta siepata minut kiinni ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa, niin kuin sekin, että tähän olivat syynä\nvanhat syntini, sillä viime vuosien aikana en, kuten sanottu,\nollut lainkaan puuttunut valtiollisiin tapahtumiin, en yhdessä\nenkä toisessa suhteessa, jos en ota huomioon muutamia kirjoitelmia\nkuolleista heränneeseen \"Nya Presseniin\".\n\nVaroituksia ja kehoituksia laittautua turvaan sain myöskin eri\ntahoilta, m.m. sellaiselta, jossa melko tarkoin seurattiin\nvenäläisten viranomaisten suunnitelmia ja jossa yleensä hyvin\ntiedettiin asiat. Lopulta tuli juuri tältä taholta eräänä\nkauniina päivänä ilmoitus, että Seyn nimitettäisiin Suomen\nkenraalikuvernööriksi -- ja lisättiin, että nyt joka tapauksessa\ntiesin mitä ankara silmälläpito merkitsi. Niin, mikäli uutinen\nSeynin nimittämisestä oli oikea, oli se ilman muuta selvää --\nhänhän oli ollut innokkaimpia jo Bobrikoffin aikoina ja hänellä\noli liiankin hyvin, selvillä työni ja toimeni, aina \"Vapaan Sanan\"\nperustamisesta ja toimittamisesta saakka aseiden-tuontiyritykseen\nja kaikkeen siihen, mikä oli sen kanssa yhteydessä. Asevhan oli jo\npaljastettu eikä hän luonnollisestikaan ollut salannut sitä, minkä\ntiesi minun toimistani sekä vallankumouksen valmisteluaikana että\njälkeenpäin, sinä aikana, jolloin terroristit suurimmaksi osaksi\npuuhasivat Helsingissä, ennenkuin minä olin luopunut kaikista heidän\nvehkeilyistään ja, naivisti kyllä, ilmoittanut luopumisestani juuri\nprovokaattorille itselleen.\n\nVirallinen vahvistus huhuun Seynin nimittämisestä tuli lyhyen\najan kuluttua ja silloin oli minun päätökseni tehty. Minun täytyi\nuudelleen lähteä maasta, ellen tahtonut antautua alttiiksi vaaralle\njoutua lähetetyksi itään päin, miten kauas, sitä ei kukaan voinut\nsanoa, mutta ottaen huomioon sen silmälläpidon, jonka alaisena\nolin, ei koko juttu ollut niin aivan yksinkertainen. Ensin oli\npäästävä Helsinkiin ilman raportteerausta, sen jälkeen länttä kohti\nainoankaan ohranan nuuskijan saamatta matkasta vihiä ennenkuin oli\nliian myöhäistä estää se. Molemmat tehtävät tuntuivat melko vaikeasti\nratkaistavilta, mutta jos hieman tunsi asiamiesten tavallisia\nmenettelytapoja, olivat ne itse asiassa jotakuinkin yksinkertaiset.\n\nEnsimmäinen ratkaistiin aivan yksinkertaisesti siten, että en\nmatkustanut junalla Helsinkiin vaan hevosella -- matkaa oli\ntuskin penikulma Helsinkiin ja Malmin asemaa kuten Mosabackan\npysäkkiäkin oli jo muutamia päiviä vartioitu, kuten minulle oli\nrautatievirkamiesten taholta ilmoitettu. Kyytihevosta en käyttänyt\npitemmälle kuin siksi kunnes viertotiellä sain käsiini tyhjän\npika-ajurin, jonka ajoneuvoihin siirsin jotenkin keveät tavarani.\nKyytihevonen sai kääntyä takaisin ja pika-ajurilla ajoin hämärässä\nerääseen kaupungin hotelliin, jossa huone ennakolta oli tilattu\nja jossa saatoin olla varma, että minua heti varoitettaisiin, jos\nilmaantuisi merkkejä, että hotelli oli tarkkailun alainen.\n\nTämä tapahtuikin jo kahden päivän kuluttua, jonka vuoksi illalla\nlähdin sieltä erään hyvän ystävän luo, joka auliisti oli antanut\nyhden huoneistaan minun käytettäväkseni. Muutto suoritettiin\ntarpeellisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen niin, että\ntäydelleen huomaamatta saavuin uuteen asuntooni. Selityksen\npikaisiin, asumaani hotellia kohdanneisiin epäilyksiin sain, kun\ntilanhoitaja sopimuksen mukaan tuli maalta kaupunkiin ja kertoi,\nettä toisena päivänä matkani jälkeen pari epäilyttävää olentoa\naamulla oli saapunut paikalle ja huvilan ja talon palveluskunnalta\ntarkoin kuulustellut oleskelupaikkaani, minne olin matkustanut ja\nmillä tavalla, koska palaisin j.n.e. Kaikkiin kysymyksiin saivat\nhe hyvin epämääräiset vastaukset -- luonnollista kylläkin, kun ei\nkukaan niistä, joilta kysyttiin, tiennyt mitään muuta kuin että minä\nsinä hetkenä olin poissa ja että hevosella olin lähtenyt kaupunkiin.\nTämän olivat he tietenkin heti tiedoittaneet päämiehilleen, mistä oli\nseurauksena, että kaupungin hotelleista minua oli tiedusteltu.\n\nTämä teki minut kaksin kerroin varovaiseksi. Ulos menin vasta pimeän\ntultua huolehtiakseni niistä harvoista asioista, jotka minun vielä\npiti hoitaa, matkalippu höyrylaiva \"Boreen\" tilattiin puhelimitse\ntoiselle nimelle, sillä höyrylaivalla matkustaminen Helsingistä oli\nmahdotonta ankaran vartioinnin vuoksi ja kaikki tehtiin selväksi\nmatkaa varten. Viimeiseksi huolehdittiin siitä, että matkatavarani\notti haltuunsa toinen Turkuun matkustava ja niin olin vihdoin valmis\nyrittämään päästä maasta venäläisen poliisin nuuskijain näkemättä.\n\nMatkani tapahtui aluksi hevosella. Eräs luotettava pika-ajuri oli\nsuostunut kyyditsemään minut Espoon asemalle, josta minun piti\nnousta Kirkkonummelle menevään paikallisjunaan, siellä odottaakseni\nsuoraan Turkuun menevää junaa ja matkustaa edelleen. Ei ollut\nviisasta astua junaan ensimmäisellä asemalla, sillä joku saattoi olla\njunassa tarkatakseen, etten minä ollut mukana, mutta kauemmaksi kuin\nensimmäiselle asemalle ei tarvinnut pelätä sellaisen ylimääräisen\nmatkustajan seuraavan. Siihenhän ei ollut mitään syytä.\n\nKaikki sujui laskelmien mukaan. Ilma oli erinomainen ja rekikeli\nsamoin. Saavuimme Espoon asemalla hyvissä ajoissa. Siellä lunastin\nmatkalipun jatkuvaa matkaa varten Kirkkonummelle ja saavuttuani sinne\nostin taas matkalipun Turkuun. Suoraan menevä juna saapui tuskin\npuolen tunnin kuluttua, astuin siihen ja jatkoin kaikessa rauhassa\nmatkaa viimeiselle asemalle ennen Turkua, josta kyydin piti minut\nnoutaa, sillä Turun asemahan saattoi myös olla vartioituna enkä\nhalunnut joutua suoraan mahdollisten nuuskijain syliin. Edelleen kävi\nkaikki toiveitten mukaan. Turusta tullut kyyti oli minua vastassa\npuhelintietä sovitulla asemalla, jossa minä jätin junan ajaakseni\nmaantietä myöten kaupunkiin.\n\nMitään ei tapahtunut myöskään matkalla Turun kaupunkiin, jossa\nsovitulla paikalla sain takaisin matkatavarani, ja aikanaan, hämärän\ntultua ajoin Borelle ja menin laivaan muutamia tunteja ennen sen\nlähtöä. Saattoi otaksua, että ohranan ja santarmiston nuuskijoita,\njoita aivan oikein oli ollut asemalla junan tullessa, uudelleen\nilmestyisi laivan lähtiessä, kun sen matkustajat tulivat laivaan\npäiväjunan saavuttua. Mutta aamujunalla, jota minä käytin, ei\nlaivamatkustajia tavannut tulla.\n\nNiin tapahtuikin. Minä olin sattumalta saanut hytin, jonka ikkunasta\nnäki laivakäytävälle ja sieltä minä huvikseni näin miten kaksi\nhelposti tunnettavaa olentoa heti junan tulon jälkeen asettui\nportaiden ääreen ja mitä huolellisimmin tarkasteli jokaista laivaan\nmenevää matkustajaa. Tarkastus oli inhoittavan julkea, mutta selvän\nottaminen siitä oliko joku epäilyttävä henkilö jo laivassa, ei\npälkähtänyt innokkaiden tarkastajien päähän, vaan he seisoivat\nuskollisesti paikallaan portaiden luona siksi kunnes laiva lähti --\nminun suureksi hauskuudekseni.\n\nTukholmassa menin hotelliin, jossa minua ei tunnettu, vieraalla\nnimellä sen vuoksi, ettei tieto saapumisestani tulisi heti\ntunnetuksi sanomalehtien matkustajaluetteloiden kautta, vaan\nsaisi santarmisto itsepäisesti jatkaa etsiskelyjä vielä jonkun\naikaa. Kuinka ahkerasti näitä toimitettiin, siitä sain jonkun ajan\nkuluttua tiedon. Helsingissä oli harkittu sitä, että matkustaisin\npohjoista tietä, Tornion ja Haaparannan kautta, mutta minä puolsin\ntavallista tietä lyhempänä ja varmempana, kun vain noudatti erinäisiä\nvarovaisuuskeinoja. Miten oikein olin arvostellut olosuhteita,\nselvisi siitä tosiasiasta, että yhdessä Tornioon menevässä junassa\njuuri siihen aikaan, jolloin minun olisi pitänyt matkustaa, eräs\nherra vangittiin santarmiston toimesta minuksi luultuna. Hänen ei\nkäynyt vaikeaksi todistaa olevansa kokonaan toinen henkilö, mutta\ntapahtuma osoitti joka tapauksessa, miten hyvin harkittua oli ollut\nvalita toinen tie Tukholmaan.\n\nPari vuotta myöhemmin tapasin ohranan silloisen Suomen osaston\npäällikön Pariisissa, jonne hän oli matkustanut luovuttuaan ohranasta\nja hänen ensi kysymyksistään koski eräs lähtöäni Suomesta. Hän ei\nvoinut käsittää, sanoi hän, kuinka olin välttänyt toimeenpannun\ntarkan vartioinnin. Minä kerroin hänelle aivan avomielisesti miten\nolin menetellyt, mutta kysyin häneltä vuorostani syytä siihen, että\nminuun oli kiinnitetty niin paljon huomiota, kun minä todella siihen\naikaan en ollut missään poliittisissa puuhissa ja viranomaisten\noli ollut mahdotonta uskoa niitä tiedonantoja, joita oli saapunut\ntoiminnastani. Hän myönsi, että osittain oli asia ollut näin, mutta\nvaikka tiedonantoihin ei tinkimättä uskottukaan, niin otaksuttiin\njoka tapauksessa, että jotain todellista oli niiden pohjana ja että\naikaisemmat toimeni vallankumouksellisessa politiikassa, jotka\nkaikki tunnettiin, olivat aivan riittävät tehdäkseen minut ohranan\nnäkökannalta niin mielenkiintoiseksi. \"Olimme sitä paitsi saaneet\nmääräyksen olla päästämättä teitä näkyvistämme ja ensimmäisen\npakoyrityksen sattuessa vangita teidät -- teidäthän oli tuomittu\nmajesteettirikoksesta ja päällystöllä oli kyllä muitakin aikeita\nteitä kohtaan.\"\n\nMajesteettirikos oli kyllä tosi. Hovioikeus oli tuominnut minut\nseitsemän kuukauden vankeuteen kirjoittamani ja julkaisemani kirjan\n\"Vallankumouksellinen Venäjä\" johdosta ja minä olin vedonnut\nsenaattiin, jossa asiaa ei vielä ollut ratkaistu, kun lähdin\nSuomesta. Että hra Seyn et consortes pitäisivät varansa ottaakseen\ntekijän kiinni, niin pian kuin hän olisi joutunut telkien taa\nrohkeapuheisuudestaan H.M. Nikolai II:sta vastaan, oli oletettavissa\nja oli itse asiassa pääsyy päätökseeni lähteä tieheni.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKansainvälinen jury.\n\n\nMatkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa\nolin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät\nvaltio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi\nsiinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta\nSuomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori\nMechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta\nvastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö,\njoka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties\nmyös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää\nantanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin\nmielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä\noli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen\nja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin.\nLontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja\nmatkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin\nkanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman\ntoteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori\nVan der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo\nsilloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että\nasia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin\nkertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja\nsitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta\nmuutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää\nniin paljon kuin mahdollista.\n\nSchleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen\nesittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä\nvaltiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla,\nkun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta\nnäkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin\noli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen\nlähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista,\njosta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut\ntietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen\nasiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin\nhäntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri\nTörngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut\nvastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän\nniin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut\nmatkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla\noli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä\ntapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.\n\nTri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta\nlisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin\nneuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin\nKööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle\nmitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten\nviimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden\nyhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin\nsieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin\nkanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.\n\nSenaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän\nhallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin\nsaapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään\nesitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit\npussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli\nsenaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut\njoka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä\npolitiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä\nesitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään\noppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut\nSuomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.\n\nSenaattori Mechelinin liittyminen juryajatusta kannattamaan\noli sillä aikaa rauhoittanut professori Van der Vlugtia ja\nminä olin matkustanut Brysseliin kutsuakseni erään siellä\nasuvan valtio-oikeuden auktoriteetin ottamaan osaa lähestyviin\nneuvotteluihin. Sieltä olin palannut Lontooseen, jossa professori\nWestlake, joka oli osoittanut mitä suurinta mielenkiintoa asian\nsuhteen, oli kutsunut valtio-oppineet, joitten sopimuksen mukaan\noli kokoonnuttava Lontooseen, pitämään kokouksensa hänen talossaan.\nPaitsi häntä otti toinenkin englantilainen, etevä oikeusoppinut,\nvaltiojuristi Mr. Pollock, osaa neuvotteluihin, joihin myös oma tämän\nalan erikoistuntijamme, professori Erich, oli kutsuttu. Ranskalainen\nprofessori Lapradelle, joka oli laatinut yhtä tyhjentävän kuin\nloistavasti kirjoitetun mietinnön asiasta, oli niinikään luvannut\nsaapua.\n\nVähitellen saapuivat kaikki osanottajat Lontooseen ja kokoontuivat\nheti professori Westlaken luo keskustelemaan asiasta. Mutta mitään\nvarsinaista keskustelua itse pääasiasta tuskin syntyi. Kaikki\nläsnäolijat olivat yksimieliset siitä, että Suomen oikeutta oli\nmitä törkeimmällä tavalla poljettu ja syrjäytetty. Keskustelu koski\noikeastaan vain päätöksen muotoa ja sen suhteen sovittiin siitä, että\nprofessori Lapradellen lausunto asetettaisiin sen pohjaksi, jonka\njälkeen se perusteellisesti käytiin läpi ja tehtiin siihen muutamia\npienempiä paranteluja.\n\nSellaisten olosuhteiden vallitessa eivät neuvottelut\nluonnollisestikaan käyneet pitkällisiksi. Kolmessa päivässä --\njos muistan oikein -- olivat ne loppuun suoritetut. Tri Törngren\nkutsui osanottajat päivällisille erääseen Lontoon hienoimpaan\nravintolaan ja niin olivat kansainvälisten jury-jäsenten neuvottelut\npäättyneet. Niistä ilmoitettiin asianomaisille Pietariin mutta ne\nherättivät siellä, sikäli kuin tunnetaan, vain katkeruutta meidän,\nsuomalaisten, \"röyhkeydestä\". Sen ilmaukseksi leimattiin nykyään\nkaikki mitä suomalaiselta taholta tehtiin puolustaaksemme oikeuttamme\nja olemassaoloamme vapaana kansana. Aivan uskomatonta ei kuitenkaan\nole, että juryn päätös, jonka laatijoina ja allekirjoittajina oli\ntunnustetusti etevimpiä valtio-oikeudellisen alan auktoriteetteja\nEuroopassa, herätti muutamia vastustajistamme ajattelemaan ja varmaa\non, että se Euroopan silmissä suuresti selvensi käsitteitä Suomesta\nja siitä sortopolitiikasta, jonka uhreja olimme. Lausuntoon yhtyi\nsittemmin muutamia muita valtio-oikeudellisia auktoriteetteja ja\neurooppalaisen maineen omaavia tiedemiehiä, etupäässä saksalaisia,\njotka, syystä tai toisesta eivät olleet voineet ottaa osaa Lontoon\nkonferenssiin.\n\nSen päättymisen, jälkeen palasin minä Kööpenhaminaan, jossa siihen\naikaan asuin. Pitkäaikaiseksi ei kuitenkaan oleskeluni siellä tullut,\nkun jo seuraavana vuonna muutin sieltä Tukholmaan vielä kerran\nkäytyäni Englannissa, kuitenkin vain yksityisasioissa. Jo aikaisemmin\nolin saanut terveisiä Burtseviltä, joka ilmoitti hänen hallussaan\nolevan kokoelman asiakirjoja ohranan arkistosta, jotka sisälsivät\nmielenkiintoisia asioita väkivaltapolitiikasta Suomessa. Hän tahtoi\nnyt, että minä tai joku muu suomalainen tulisi sinne tutustumaan\nasiakirjojen sisältöön, mikä hänen mielestään oli mitä painavinta ja\nmielenkiintoisinta Suomen asiaan nähden.\n\nKun en suurestikaan luottanut Burtsevin arvostelukykyyn, en\nnoudattanut kehoitusta, mutta samaan aikaan oli hän lähettänyt samat\nterveiset Helsinkiinkin ja sieltä matkusti Pariisiin tutustumaan\nasiakirjoihin eräs henkilö, jonka mielipide herra Burtsevista oli\nAsevin paljastuksen johdosta paljon parempi kuin minun. Mutta\nkun hän saapui sinne ja tapasi Burtsevin, ilmoitti tämä viitaten\npaperiläjään, joka oli hänen kirjoituspöydällään, että asiakirjat\nkyllä olivat siinä, mutta ettei hän, ikävä kyllä, vielä voinut\nnäyttää niitä kenellekään, lisäten tähän epätyydyttävään selitykseen,\nettä paperit olivat hänelle, Burtseville, maksaneet huomattavan\nsumman rahaa. Suomalainen lähetti sai palata toimittamatta\nasiaa, mutta varmana siitä, että Burtsev aikoi kiristää rahoja\nasiakirjoillaan, joitten arvo oli jotakuinkin arvoituksellinen.\n\n\n\n\nXIV.\n\nBurtsevin asiakirjat.\n\n\nJonkun aikaa sen jälkeen kuin olin asettunut asumaan Tukholmaan,\nsain eräältä suomalaisen vastustuksen johtomieheltä kirjeen, jossa\nminua kehoitettiin matkustamaan Pariisiin tavatakseni Burtsevin,\njoka jälleen oli lähettänyt sen sisältöisiä terveisiä Helsinkiin,\nettä paljon puhutut asiakirjat nyt olivat nähtävänä hänen luonaan,\nvuoden kuluttua siitä kuin niistä ensi kerran oli ollut puhe.\nAsia tuntui minusta jonkun verran salaperäiseltä, mutta päätin\nkuitenkin tehdä matkan ja lähdin. Saavuttuani Pariisiin menin heti\nBurtsevin luo, joka otti minut äärimmäisen kohteliaasti vastaan,\nmutta kuultuaan asian, jonka vuoksi olin tullut sinne, valitti,\nettä uusi lykkäys vielä oli välttämätön ennen kuin hän saattoi\nnäyttää kysymyksessä olevat asiakirjat. Parin päivän kuluttua hän\nkuitenkin toivoi kaiken olevan kunnossa, niin että saisin perehtyä\nniiden todella mielenkiintoiseen ja tärkeään sisältöön. Hän oli\nsaanut ne Menshikovin, ohranan suomalaisen osaston entisen päällikön\nvälityksellä.\n\nKysyttyäni ilmoitti Burtsev ettei Menshikov asunut Pariisissa, vaan\njossain Etelä-Ranskassa, jossa hän harjoitti jonkinlaista kirjallista\ntoimintaa. Hän, Burtsev, tiesi ylimalkaan varsin vähän hänestä, kun\nhe eivät enää olleet missään yhteydessä. Tähän sain tällä kertaa\ntyytyä, niin laiha kun käyntini tulos olikin. Burtsev kysyi kuitenkin\nmissä asuin sen varalta, että hänellä olisi jotain ilmoitettavaa ja\nsiihen päättyi käyntini.\n\nMutta jo seuraavana päivänä saapui hotelliini eräs olio, joka\nilmoitti olevansa Burtsevin lähettämä: Mies, joka sanoi olevansa\nnimeltään Silber, oli hyvin suulas, puheli laveasti Burtsevin\ntoiminnan ennenkuulumattomista vaikeuksista ja niistä suurista\nkuluista, jotka siitä johtuivat. Niinpä esim. ne asiakirjat, joitten\nvuoksi minä olin tullut Pariisiin, olivat maksaneet kokonaista 20,000\nfrangia, summa, jota Burtsevin oli ollut vaikea luovuttaa, kun hänen\naikakauslehtensä, jossa paljastukset tehtiin, tuotti runsaasti\nkaikenlaisia menoja.\n\nSiinä oli siis asian kipeä kohta! Burtsev ei ollut luopunut\nalkuperäisestä aikomuksestaan asiakirjojen avulla saada rahoja,\nkokonaista 20,000 frangia. Niin pitkälle oli kaikki selvää, mutta\nlisäksi vaadittiin vielä, että minä antaisin puijata itseni kauppaan,\nja siihen osoitin olevani hyvin vähän halukas. Vastasin sen vuoksi\nvarsin hyvin oivaltavani, että sekä vaikeudet että kulut Burtsevin\ntoiminnassa olivat hyvin suuret, mutta etten toistaiseksi voinut\nsille mitään, vaan aioin odottaa ja antaa hänelle tiedon koska kauppa\nvoitiin päättää. Tähän tuntui herra Silber olevan melko tyytyväinen\n-- hänhän oli suorittanut tehtävänsä -- ja sanoi jäähyväiset\nilmaisten toivovansa vielä saada tavata minut. Mietin hetken asiaa ja\npäätin, jos mahdollista, ryhtyä yhteyteen Menshikovin itsensä kanssa\nhäneltä saadakseni ainakin aavistuksen asiakirjojen sisällyksestä,\nennenkuin ryhdyin mihinkään muuhun. Sitä varten menin erään\nvenäläisen luo, jonka vanhastaan tunsin ja esitin hänelle koko jutun.\nHän sanoi ettei hän tiennyt mitään Menshikovista, mutta että hän\nkyllä tunsi erään Pariisissa oleskelevan sanomalehtikirjeenvaihtajan,\njoka oli yhteydessä hänen kanssaan ja lupasi toimittaa minut\nkysymyksessä olevan kirjeenvaihtajan pariin. Jo seuraavana päivänä\nhän täytti lupauksensa, mutta kirjeenvaihtajalla ei, ikävä kyllä,\nollut selkoa Menshikovista, jonka kanssa hänellä ei puoleen\nvuoteen ollut mitään tekemistä. Hän antoi kuitenkin erään toisen\nBakai-nimisen miehen osoitteen, joka niinikään, oli ent. ohranan\nvirkamies ja oli Menshikovin läheinen tuttava. Bakai asui Pariisin\näärimmäisellä syrjäseudulla, Montparnassen ratapihan takana, erään\npienen kadun varrella, jota ei voinut kulkea minkäänlaisilla\najoneuvoilla. Mutta suuren vaivan jälkeen päästyäni perille ja\ntavattuani miehen kotona havaitsin, että hän oli hyvin älykäs\nja hyväntahtoinen henkilö, joka oltuaan ohranan palveluksessa\nosastopäällikkönä Puolassa oli kääntynyt sitä vastaan, saatu\nkiinni ja ilman muuta lähetetty itäiseen Siperiaan. Sieltä hän oli\npaennut ja onnistunut pääsemään Pariisiin, jossa hän nyt askarteli\ntuottaakseen entisille suosijoilleen ja ystävilleen niin paljon\nhaittaa kuin mahdollista.\n\nEsitin itseni ja kysyin, oliko hänellä aavistustakaan siitä, missä\nMenshikov siihen aikaan oleskeli. Bakai valitti, etten ollut tullut\npäivää aikaisemmin, jolloin olisin voinut saada tavata kysymäni\nhenkilön. \"Hän matkusti tänä aamuna Bordeaux'hon\", ilmoitti hän,\n\"mutta jos teillä on aikaa odottaa, palaa hän varmasti parin päivän\nkuluttua. Minä sähkötän hänelle heti, että te olette täällä ja\nhaluatte tavata hänet -- tiedän, että hän odotteli jotain suomalaista\ntänne ja siirsi matkaansa päivästä päivään, että saisi tavata hänet.\nSitä paitsi hän matkusti huolehtiakseen muutostaan, hän on asunut\nBordeaux'ssa, mutta aikoo nyt asettua Pariisiin.\"\n\n\"Onko Burtsev selvillä kaikesta tästä?\" kysyin minä edelleen.\nEpäilyni kuuluisaa paljastajaa vastaan alkoivat saada yhä selvemmän\nmuodon.\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi Bakai. \"Hänhän on lukemattomia kertoja\nkoettanut saada Menshikovin paperit käsiinsä, viimeksi pari päivää\nsitten, mutta on aina epäonnistunut. Menshikov on vain hänelle\nkertonut mitä ne sisältävät. Miksi sitä kysytte?\"\n\nVastaukseksi kerroin hänelle koko jutun -- hän irvisti ymmärtävästi\n-- ja lisäsin, että vielä kaksi päivää varhemmin titulus Silber oli\nollut luonani ja silloin antanut ymmärtää, että kyllä voisin saada\ntutustua kysymyksessä oleviin papereihin, mutta että huvi maksaisi\nminulle 20,000 frangia.\n\nNyt nauroi haastateltavani aika tavalla. \"Se on niin Burtsevin\ntapaista\", sanoi hän, \"ei siinä kyllin, että hän on rahapulassa,\nsiinä hän on aina, kun ei hänellä ole vähintäkään käsitystä\nekonomiasta, mutta koettaa myydä papereita, jotka ovat toisen\nomaisuutta ja joita hänellä ei edes ole hallussaan, se on kuitenkin\nliian paksua. Saamme nähdä mitä Menshikov sanoo, kun hän tulee, minä\nsähkötän hänelle heti teidän täälläolostanne.\"\n\nHän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini.\nMenshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa\nhän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa\njärjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää.\nSähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.\n\nKahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua\ntapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin\nkarkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine\nkasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen.\nBakai oli mukana ja toimitti esittelyn.\n\n\"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä\", sanoi Menschikov, \"mutta\noletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä,\nBurtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?\"\n\n\"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti\neräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne\nmaksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä\nkysytte?\"\n\n\"Kernaasti\", kuului hänen vastauksensa. \"Burtsev tarjosi minulle\nsähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän\nsanoi voivansa nyt käyttää.\"\n\nSiis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja\ntodennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun\nsaapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun\ntätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä -- kiristysyritys\naivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään\nsellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana\naamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin\nlaajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen\ntiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen.\nHän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa\nMenshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain\nparista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa.\nJa minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut\ntämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä\nkoko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti\nyhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään,\nsillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin\nperusteltu.\n\nSeuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli\ntarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten\nhuvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka\nolivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan\nosastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän\ntai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa,\nkaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi\nosaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista\nmielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski\nkuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu\nkronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat\nSuomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis\nluettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä\npäivässä tehtävissä.\n\nHuomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että\nasiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun\ntarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja\nmuutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt,\ntoivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä\nryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin\nlupaavilta.\n\nNäkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka\nkoskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei\nollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se\noli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat\nne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään\nvälittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät\nainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä\nja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat\nne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä\nja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein\nmielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu\nkappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet\nvoidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli\nniellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä\nilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.\n\nMenshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet\nvihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka\nherätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin\npäätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni.\nEräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan\nselvää \"Vapaasta Sanasta\" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut\nkaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän\n-- muutoin naishenkilö -- oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta\nsekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei \"Vapaasta Sanasta\".\nSanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää\nmitään millä olisi ollut arvoa.\n\nVarsin hyvin saatoin palauttaa mieleeni miten kysymyksessä oleva\nnainen oli mitä röyhkeimmin ja kömpelöimmin yrittänyt päästä\nsalaisuuden perille, mutta menestymättä vähintäkään. Hän oli\nkoettanut perheeltänikin urkkia jotain, mutta heitä oli varoitettu\neivätkä he ilmaisseet mitään siitä hyvin vähästä, jonka tiesivät.\nItse en ollut kotona ja silloin hän päätti tulla \"Vapaan Sanan\"\nkonttoriin, jonka osoitteen hän oli onnistunut saamaan, luultavasti\njoltakin niistä maanpakolaisista, jotka tavallisuuden mukaan\nperäti arvostelukyvyttömästi olivat ryhtyneet kysymyksessä olevan\nnaisen ritareiksi. Hän sanoi tulevansa tarjoamaan apuaan lehden\nsalakuljetukseen ja olevansa valmis tekemään mitä tahansa sen hyväksi.\n\nMinua oli kuitenkin mamselin suhteen Suomesta käsin varoitettu, oli\nnimittäin saatu selville, että hän oli suhteissa santarmistoon, ja\nolinkin sen vuoksi sitäkin enemmän varuillani, kun tapani ei ollut\ntarttua kenen tahansa vieraan apuun, eritoten, jos syyllä saattoi\nepäillä henkilön olevan likaisissa suhteissa herroihin santarmeihin.\nMinä valitin siis etten voinut tehdä mitään edistääkseni hänen\nisänmaallisia aikeitaan, mutta kun itse en millään tavoin puuttunut\nkirjallisuuden kuljetukseen, oli minun mahdotonta palvella häntä.\nNiine hyvineen hän sai mennä, yhtä viisaana kun oli tullutkin, mutta\nse ei estänyt häntä tiedoituksissaan laajasti tekemästä selkoa\ntuontitavasta, jolle kuitenkaan ei tuottanut mitään häiriötä hänen\ntoimintansa Tukholmassa.\n\nMenshikov varmensi, kuten sanottu, johtopäätelmäni, että kysymyksessä\noleva nainen oli ollut ohranan palveluksessa ja m.m. myöskin\nlähetetty Tukholmaan, jossa hän oli oleskellut jonkun aikaa. \"Nostiko\nhän palkkiota sellaisesta lörpöttelystä?\" kysyin minä osoittaen\ntiedonantoja pöydällä. \"Kyllä, luonnollisesti\", kuului vastaus. \"Hän\nkirjoitti ainakin uutterasti ja vaikkakin oivalsimme, että hänen\ntiedonannoillaan oli sangen vähän arvoa, saattoi tapahtua että hän,\nollen suhteissa maanpakolaisiin, voi siepata sellaistakin, jonka\ntietäminen saattoi olla meille arvokasta. Teidän tulee muistaa, miten\nvaikeata meidän yleensä oli saada lainkaan agentteja Suomesta. Sai\ntyytyä melkein mihin hyvänsä.\"\n\n\"Ja tuollaisista päättömistä jutuista kuin tuokin senaattori\nMechelinistä maksettiin kai myös melkoisia summia\", kysyin edelleen\nosoittaen tiedonantoja senaattorin osanotosta kaikenlaisiin\nsalaliittoihin, joissa hän tiedoittajan mukaan oli ollut johtajana.\n\n\"Muuan parhaimmista asiamiehistämme antoi sen, rautatien virkamies\nnimeltä 'Ilo'\", vastasi Menschikoff. \"Tiesimmehän kyllä, että\nhänkin kuvitteli melkoisesti, mutta hän tiedoitti joka tapauksessa\nkonkreettisia tosiasioita ilmoittaen sekä päivämäärät että paikat,\nminkä vuoksi hänen tiedonantojaan pidettiin erittäin arvokkaina\n-- hänhän pääasiassa paljasti 'Voima'-jutun, joka vielä on\ntuomioistuimen käsiteltävänä.\"\n\n\"Eikö koskaan pälkähtänyt päähänne, että mies aivan yksinkertaisesti\nveti teitä nenästä ilmoitellessaan päivämääriä ja paikkoja? Siitä\nolisitte voineet päättää, että hän toisissakin asioissa -- esim.\n'Voimaa' koskevassa -- puhui tyhjiä.\"\n\n\"Se oli meille tuskin mahdollista. Maassa, jossa kaikki olosuhteet\nolivat niin täydelleen erilaiset kuin omassamme, oli välttämätöntä\nluottaa niihin asiamiehiin, joita onnistuimme värväämään. Ja sitä\npaitsi on teidän muistettava, ettei ylemmällä taholla ollut mitään\nhalua erikoisen tarkasti penkoa saapuvia tiedonantoja. Pääasia oli,\nettä ne osoittivat vallankumouksellisia vehkeilyjä olevan tekeillä\nja että ne henkilöt, jotka olivat viranomaisten silmätikkuina,\nolivat vehkeilyihin sekaantuneina. Juriidisia tai muita todistuksia\nsiitä, että näitä harjoitettiin, ei lainkaan tarvittu, siihen ei\nohrana puuttunut, vaan keräsi niin runsaan tiedonantoaineiston kuin\nmahdollista aikanaan puuttuakseen asiaan. Voittehan ottaa itsenne\nesimerkiksi -- luuletteko, että olisi ryhdytty todistelemaan teidän\nrikollisuuttanne? Teidät olisi aivan yksinkertaisesti vangittu ja\nannettu hävitä tavalla tai toisella.\"\n\n\"En ollut aivan vailla sen kaltaista aavistusta ja sen vuoksi\npidinkin parempana hävitä omalla tavallani\", vastasin minä ja\nhymyilin vähän.\n\n\"Niin, siinä petitte meidät perusteellisesti ja puhuessamme siitä,\nvoisitte nyt kertoa miten vältitte teidän varaltanne järjestetyn\nvartioinnin. Olen siitä asti ollut hyvin utelias saadakseni tietää\nmiten se tapahtui.\"\n\nSilloin kuvasin hänelle pakoni kaikkine yksityiskohtineen ja lisäsin\nlopuksi, että niin kauan kuin ohranan asiamiehet ja santarmit, eivät\nolleet sen yritteliäämpiä kuin mitä olivat minun suhteeni, ei ollut\nerikoisen vaikea välttää heidän vartiointiaan. Mutta seikka oli se,\netteivät he käyttäneet älykästä väkeä, vaan ketä tahansa, joka vain\nilmoittautui.\n\n\"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä\", kuului vastaus, \"ei ollut mitään\nvalitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi\nkäyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät\nselviytymään maan kielestä.\"\n\nTähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen\nminut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä\nhedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta\nja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta,\nlukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat \"Voimaa\" ja niillä\noli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän\nMenshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän\nsuhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla\nvapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin\nmatkastani ja tutkimuksistani siellä.\n\nPalasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven\nkirjoitellen teostani \"Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä\nja Suomessa\". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin\nsuopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena\npainoksena tällä kielellä -- jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan\n\"Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla\".\nTämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu\notti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen\nryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja,\nkirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä\nmädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön\nkautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista\nmitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita,\nmikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen\noikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.\n\nSitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia\nTukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain\nsilloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja\nSven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt\nkreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja\nhänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle\nmuuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden\njonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin\npohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen,\nettä havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä\nedelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin\nkoskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen\nmaakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset,\nosin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan\nennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen\nvastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai\nvoineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa,\nmikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana -- hirsipuu vaihtoehtona oli\nsiihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.\n\nAjat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen\nliike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi\nvuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot\nSuomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen\noli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä,\njoka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli\nRanskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun\njälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi\nhyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan,\njonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa\noli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden\nnumero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista,\nselvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen\nedistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät\ntodellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä\nlohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa,\nkellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.\n\n\n\n\nXV.\n\nMaailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.\n\n\nYhtäkkiä kajahti sitten sen kauhean näytelmän alkusoitto, joka oli\nmäärätty perusteitaan myöten tärisyttämään Eurooppaa ja välillisesti\nkoko sivistynyttä sekä suurta osaa sivistymätöntä maailmaa. Tuskin\nenemmän kuin viikko oltiin epävarmoja niitten diplomaattisten\nneuvottelujen tuloksista, jotka edeltivät mullistusta, ja sen\naikana liikkui huhuja kaikesta mahdollisesta, myös Venäjän salassa\nsuorittamasta liikekannallepanosta. Kukaan ei tiennyt mitään\nvarmasti, ei edes niillä seuduin, joissa ei mikään sensuuri kuten\nSuomessa pöyhinyt ja seulonut kaikkia suuresta maailmasta tulevia\ntietoja. Niin puhkesi sitten maailmansota. Sähkösanomat toivat iskun\niskun jälkeen. Itävalta oli julistanut sodan Serbiaa vastaan, Venäjä\nkiiruhti asettumaan Serbian rinnalle, Ranska riensi täyttämään\nvelvollisuutensa Venäjän liittolaisena, Saksa teki samoin Itävaltaan\nnähden ja antoi joukkojensa heti marssia Belgiaan. Ja siitä sai\nEnglanti vuorostaan syyn sodan julistamiseen Saksalle. Melkein\nkoko Eurooppa joutui tähän pyörteeseen, sillä niissä harvoissa\nmaissa, jotka eivät vielä olleet suoranaisesti osallisina, kihisi\njuonitteluja, joiden tarkoituksena oli saada ne mukaan puolelle tai\ntoiselle.\n\nMinuun henkilökohtaisesti vaikutti purkaus erikoisen virkistävästi.\nMinä pidin kuten useimmat muutkin selvänä, että sota ei kestäisi\nmonta kuukautta. Jo kulungit ja mieshukka kävisivät liian suuriksi,\njotta pitkällinen sota voisi olla mahdollinen. Mutta tulipa sodasta\nlyhyt tai pitkäaikainen, epäilemättä se herättäisi uuteen eloon ne\nvoimat, jotka Venäjällä olivat vihamielisellä kannalla rajatonta\nitsevaltiutta vastaan, joka varmaankaan ei voisi kestää uutta\nsamanlaista myrskyä, kuin se, jonka Japanin sota oli herättänyt.\nEllei ennen niin sodan loputtua tulisi vallankumous puhkeamaan\npyhässä ja jakamattomassa Venäjän valtakunnassa ja silloin, jos\nkoskaan, pitäisi meidän suomalaistenkin aika tulla iskeä isku\nvapautemme puolesta päästäksemme riippumattomiksi siitä ikeestä,\njoka erikoisesti viimeisten vuosien aikana niin oli sietämättömästi\npainanut meitä.\n\nItse asiassa en odottanut Venäjän enemmän tai vähemmän\nvallankumouksellisten puolueiden ryhtyvän millinkään toimintaan,\nennenkuin sota oli lopussa. Niin kauan kuin sitä kesti, oli\ntsaarihallituksen verrattain helppo pitää levottomat ainekset\nohjissa, mutta kun armeija kerran oli demobilisoitu sodasta\nsaamineen kokemuksineen, oli tsaarivallan mahdotonta samalla\ntavalla kuin ennen tukahduttaa kaikki vapaudenpyrkimykset ja pitää\nkaikkia kansankerroksia tarkkailun alaisina. Ohjia oli ehdottomasti\nhellitettävä ja kun ne kerran oli hellitetty, ei ollut mahdollista\nedeltäpäin aavistaa, miten ne uudelleen tiukennettaisiin. Edes\nosapuilleen järjestettyä ja kiinteärakenteista yhteiskuntaa ei ollut\nmahdollista luoda siitä anarkiasta, jonka luonnon pakosta täytyi\nseurata yleistä vallankumousta Venäjällä, jossa puuttui melkein\nkaikki edellytykset yhteiskunnan kyvylle itse pyrkiä johonkin\njärjestyksen tapaiseen. Kansaa ei rankaisematta pidetä vuosisatoja\nniin ankaran holhouksen alaisena kuin Venäjän kansaa. Sinä päivänä,\njolloin holhous lakkaa, loppuu myös se järjestys ja yhteiskunta, jota\nholhous on ylläpitänyt kansan itsensä lainkaan auttamatta.\n\nMutta juuri tämän täytyi antaa meille suomalaisille parhaat\nmahdolliset toiveet ottaa aikanaan kohtalomme omiin käsiimme. Mehän\nolimme ainoa kansa valtaisen maailmanvallan piirissä, joka omasi\ntodellisen lakiin ja oikeuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen,\nkun taas Venäjällä laki oli käsite, joka vain ylen vähäisessä\nmäärässä erosi hallinnollisten käskyjen käsitteestä. Meidän oli siis\nmitä kärsivällisimmin odotettava, kunnes koittaisi hetki, jolloin\ntsaarivalta lopultakin luhistuisi.\n\nSen vuoksi olin minäkin aluksi melko epäilevä jääkäriliikkeeseen\nnähden. Olinhan epätietoinen kaikesta mikä koski tätä liikettä,\npaitsi siitä tosiasiasta, että muutamat huimapäiset nuorukaiset\nolivat lähteneet Saksaan siellä taistellakseen perivihollista\nvastaan. Vähitellen kuitenkin pääsin selville liikettä koskevista\nasioista ja seikoista, joilla ei lainkaan ollut sellaista uhkapelin\nleimaa kuin olin kuvitellut, vaan päinvastoin perustuivat harkittuun\nsuunnitelmaan ja olivat saaneet laajuuden, josta minulla ei ollut\nollut aavistustakaan. Ei ollut kyseessä kourallinen enemmän tai\nvähemmän seikkailevaa väkeä, vaan todella kokonaista pari tuhatta\nnuorukaista kaikista eri yhteiskuntaluokista, jotka olivat lähteneet\nmatkaan rinnassaan sama halu saada taistella sortajaa vastaan, jota\nminä ja monet minun kerallani olivat aikaisemmin tunteneet. Niin,\nitse asiassa yhä edelleen tunsivat, sillä tarkoin katsoen oli vain\ntietoisuus siitä, että vuosien kuluessa olin käynyt liian vanhaksi ja\nraihnaiseksi, pidättänyt minua itse heittäytymästä seikkailuun.\n\nMutta sen vuoksi en jäänytkään pitkäksi aikaa toimettomaksi. Eräs\nent. saksalainen meriupseeri, joka korkeimman sodanjohdon toimesta\noli saapunut Ruotsiin, oli joltain kuullut minusta ja yrityksistäni\nentisinä aikoina ja tuli tapaamaan minua kysyäkseen olinko vielä\nhalukas auttamaan tarpeellisissa kohdin. Hän oli saanut tehtäväkseen\nottaa selville ja niin paljon kuin mahdollista vastustaa Venäjän\naikeita Ruotsissa, minkä maan kautta kaikki yhteys muun maailman\nkanssa tapahtui. Olin luonnollisesti valmis tekemään mitä voin niin\nhoukuttelevan tarkoituksen hyväksi ja sainkin pian tilaisuuden tehdä\nSaksan asialle eräitä palveluksia, jotka, vaikkakin itsessään hyvin\nvähäpätöisiä merkitykseltään, kuitenkin tuottivat minulle tyydytyksen\nkantaa korteni, vaikka mitätönkin, kekoon.\n\nTehtävänäni oli varsinaisesti puhutella henkilöitä, jotka\nerilaisissa tiedustelutoimissa matkustivat sinne tänne seuduille,\njonne saksalaiset eivät kernaasti voineet mennä, kuten Hollantiin,\nNorjaan, vieläpä Arkangeliinkin. Kaikki suorittivat tehtävänsä\nonnellisesti ja palasivat Tukholmaan välttyen kaikista selkkauksista,\nkuten vangitsemisista, kuulusteluista tai senkaltaisista. Tällä\nvälin kului ensimmäinen sotatalvi saksalaisten herkeämättä\nlähetellessä voitonsanomiaan. Heidän armeijansa tunkeutuivat\npysähtymättä eteenpäin sekä itä- että länsirintamalla. Ainoastaan\nyksi peräytyminen oli sattunut, kun heidät Marnen luona pakotettiin\nluopumaan etenemisestään Pariisia kohti ja vetäytymään takaisinkin\nlyhyehkön matkan, mutta sen merkitystä ei pidetty suurenakaan\nverrattuna suureen menestykseen muilla rintamilla, Masurin järvillä,\nPuolassa, Belgiassa j.n.e. Tällä välin oli kuitenkin jokaiselle\nkäynyt yhä selvemmäksi, että toiveet sodan pikaisesta loppumisesta\nolivat tuomitut pettymään. Englanti eittämättömästi piti yllä muiden\nententemaiden rohkeutta ja sodanhalua, joka useilla tahoilla ilman\ntätä englantilaista selkänojaa olisi ollut melkein mennyttä kalua.\n\nSillaikaa oli kaikkien näiden maailmanhistoriallisten tapahtumien\naikana ollut käynnissä yhtä uupumaton kuin taitava työ niiden\nnuorten suomalaisten hyväksi, jotka olivat tulleet Saksaan,\nerittäin joustavan ja tehtävään soveliaan varatuomari Wetterhoffin\njohdolla, erään suomalaisen, josta oli tullut Saksan alamainen,\nmutta joka ei koskaan ollut herennyt ottamasta osaa maansa asioihin\nja vaikuttamasta sen hyväksi. Häntä yksinomaan oli kiittäminen\nsiitä, ettei alkuperäistä \"pfadfinder\" (partiolais-) joukkoa\nhajoitettu, sen jälkeen kuin ensimmäinen neljän kuukauden kurssi\noli suoritettu, ja hänen taitavuuttaan neuvotteluissa Saksan\nhallituksen luottamusmiesten kanssa on niinikään kiittäminen siitä,\nettä joukkue laajennettiin 27:ksi jääkäripataljoonaksi, joka sai\nkasvatuksen saksalaisten upseerien johdolla, kasvatuksen, joka\nperusteellisuudessa etsinee vertojaan.\n\nMinä en tuntenut Wetterhoffia, en ollut edes kuullut puhuttavan\nhänestä ennenkuin Tukholmassa suomalaisen jääkäriliikkeen yhteydessä.\nMinulla ei siis ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia hänen\npersoonastaan, kun uutena vuonna 1917 saavuin Berliiniin ja tutustuin\nhäneen sekä sain kuulla jääkäripataljoonasta, niistä vaikeuksista,\njoita vastaan Wetterhoffin oli täytynyt taistella saadakseen sen\naikaan ja niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, joitten kanssa hän\noli neuvotellut ja joissa oli saanut vireille harrastusta Suomen\nasiaa kohtaan. Tätä kaikkea ei suinkaan kertonut Wetterhoff itse,\nvaan toiset, etupäässä suomalaiset, jotka olivat olleet asiassa\nosallisina. Käyntini Lockstädter-leirillä hieman sen jälkeen varmensi\nmonin tavoin vaikutelmaani Wetterhoffin hyödyllisyydestä yritykselle\nja sen kautta yleensä koko Suomen asialle.\n\nSen vuoksi ajattelin melkoisen harmistuneena parooni Bonsdorffin\npuuhaa saada Wetterhoff syrjään sen toimiston johdosta, jonka\nhän oli järjestänyt Berliiniin ja johon melkein kaikki työ\nSuomen etujen hyväksi oli keskitetty. Menin siis heti palattuani\nTukholmaan Bonsdorffin luo, selostin hänelle mitä olin nähnyt\nja kokenut Berliinissä ja lopetin kehoittamalla häntä luopumaan\nvastenmielisyydestään Wetterhoffia kohtaan ja sen sijaan käyttämään\nhyväkseen häntä ja hänen suhteitaan, jotka todella olivat hyvin\nlaajat ja ulottuivat kaikenlaisiin vaikutusvaltaisiin piireihin\nBerliinissä. \"Olkoon vastenmielisyytesi miestä kohtaan miten\noikeutettu tai hyvin perusteltu tahansa\", lopetin esitykseni, \"niin\nolisi joka tapauksessa parasta itse asialle, jos ainakin haluaisit\njättää sen sopivampaan aikaan.\"\n\n\"Vai niin, sinäkin olet antanut Wetterhoffin kerskumisen ja loruilun\nomista, joskaan ei olemattomista, niin kuitenkin jotakuinkin\narvottomista suhteistaan valtavasti vaikuttaa itseesi!\" alkoi\nparooni. \"Salli minun sanoa sinulle, etten usko niihin sen enempää\nkuin uskon tietoihin kaikesta siitä arvokkaasta työstä, jonka\nWetterhoff muka on suorittanut asiamme hyväksi. Ei, kuta ennemmin hän\njoutuu pois, sitä parempi.\"\n\nOivaltaen, ettei tässä ollut järkisyillä mitään tehtävissä annoin\npuheen siitä päättyä ja poistuin muutamia tyhjänsanovia lauseparsia\nsanottuani. Itse ottamani tehtävä koettaa aikaansaada sovinto tai\nainakin toistaiseksi aselepo oli siis epäonnistunut, mutta lohdutin\nitseäni sillä, että Wetterhoff joka tapauksessa kykenisi pitämään\nvastustajansa aisoissa, tietämätön kun olin niistä voimista, joita\ntämän vastustajan jo oli onnistunut saada liikkeelle saavuttaakseen\npäämääränsä: Wetterhoffin poistamisen.\n\nJonkun ajan kuluttua sen jälkeen saapui velivainajani Tukholmaan\nkoettamaan saada jotain selvyyttä sen delegatsioonin sekaviin\noloihin, joka siellä käsitteli Suomen asioita ja erityisesti kaikkea\nmikä koski jääkäripataljoonaa, joka jonkun aikaa sitten oli jättänyt\nLockstädterleirin ja lähtenyt rintamalle itään. Hänen ponnistelujensa\npalkka oli kuitenkin varsin mitätön, kun sitä ainoata toimenpidettä,\njoka olisi voinut tuottaa perinpohjaisen parannuksen epäkohtiin, ei\nvielä pidetty tarpeellisena. Bonsdorff jäi edelleenkin valtuuskunnan\npuheenjohtajaksi ja jatkoi edelleen taisteluaan Berliinin toimistoa\nja sen päällikköä, Wetterhoffia, vastaan.\n\nJoku aika sitten hän oli saanut puolelleen myöskin pataljoonan\nkomentajan, majuri Bayerin, joka piti Wetterhoffia epämiellyttävänä\nvastustajanaan ja kilpailijanaan suurimmasta vaikutusvallasta\npataljoonaa koskevissa kysymyksissä. Hän oli ollut sen päällikkö\naina pfadfinder-ajalta saakka ja oli mies, joka ei karttanut mitään\nkeinoja siinä juonittelussa, jonka hän oli pannut käyntiin saadakseen\nsekä toimiston että sen päällikön täydelleen, vaikutusvaltansa\nalaisiksi. Lopulta onnistuivatkin temput. Wetterhoff asetettiin ensin\nsotilastoimiston tai toimiston sotilaallisen osaston saksalaisen\npäällikön, erään majurin, kreivi Schwerinin alaiseksi ja sen jälkeen\nhänet raukkamaisen verukkeen nojalla vangittiin ja vietiin Moabitin\nvankilaan Berliinissä. Veruke eli syyte tarkoitti yllytyksen\nharjoittamista pataljoonassa, mutta miten vähän siinä oli perää,\nselviää parhaiten siitä tosiasiasta, ettei Wetterhoffia edes tutkittu\nsen johdosta. Hän sai istua vankeudessa aivan yksinkertaisesti ja\notettiin sittemmin, edelleenkin kuulustelutta, sotapalvelukseen,\njohon hän Saksan alamaisena oli velvollinen, ja lähetettiin\nlänsirintamalle.\n\nHiukan ennen kuin tämä katastrofi tapahtui olin minä matkalla\nLausanneen Sveitsiin, oleskellut pari päivää Berliinissä ja silloin\ntavannut myös Wetterhoffin saadakseni kuulla millä kannalla asiat\nolivat. Siitä kuitenkaan ei paljon puhuttu, sillä Wetterhoff oli\nsillä hetkellä liiaksi kiinni toisessa suunnitelmassa, jonka\nhyväksi hän jonkun aikaa oli työskennellyt. Oli saatava aikaan n.s.\n\"Ostsee Ausschuss\", eräänlainen puolivirallinen komitea, jonka\nulkoministeriön suostumuksella ja sen ylimmän valvonnan alaisena\noli otettava hoitaakseen niiden aikaisemmin Venäjän valtakuntaan\nkuuluneiden maiden asiat, jotka rajoittuivat Itämereen ja halusivat\npäästä eroon Venäjästä. Koko suunnitelman takana oli Mecklenburgin\nherttua Adolf Fredrik, jonka kuitenkaan ei itse ollut määrä\nliittyä komiteaan, mutta joka oli saanut pari ystäväänsä mukaan\nja aktiivisesti avustamaan asiaa. Ruhtinas Löwenstein ja prinssi\nYsenburg sekä tunnettu professori Schiemann ja Wetterhoff sihteerinä\noli aiottu muodostamaan suunnitellun komitean hallituksen ja\ntyöskentelevät voimat.\n\nMinut kutsuttiin tri Gummeruksen ja herra A. Fabritiuksen kera\nkokoukseen ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin\nkanssa, joiden kanssa komiteasuunnitelmasta keskusteltiin,\nvaikkakaan keskustelu ei päässyt vauhtiin, sillä me olimme aivan\nliian kiitollisia siitä mielenkiinnosta, jota komitean tuleva\npuheenjohtaja, ruhtinas Löwenstein ja sen toinen läsnäoleva jäsen\nosoittivat maatamme ja sen tulevaisuutta kohtaan tehdäksemme mitään\nvakavia vastaväitteitä. Yleensä olimme kyllä kaikki sitä mieltä,\nettei sellaisesta komiteasta voinut olla muuta kuin hyötyä Suomen\nasialle ja olimmekin siis sydämestämme yksimieliset siitä, että\nsuunnitelma olisi toteutettava.\n\nSveitsiin matkustin jo samana iltana yhdessä herra Sarion kanissa,\njonka tohtori Gummeruksen ja minun keralla piti edustaa Suomea\nkongressissa, jonne matkustimme. Kongressi, joka oikeastaan pidettiin\nranskalaisten aloitteesta, oli kai tarkoin katsoen tarkoitettu muille\nkansoille kuin niille, joita Venäjä oli sortanut -- liittolaiselleen\nei Ranska suinkaan tahtonut tuottaa minkäänlaista pulaa -- mutta\ntaitavan menettelyn kautta, jonka suorittivat parooni Rapp, joka\njo varhemmin oli koettanut saattaa yhteen kaikki \"reunavaltiot\",\njotka olivat oppositsionissa Venäjää vastaan, sekä liiton tai liigan\nsihteeri, eräs liettualainen, oli onnistuttu kokoamaan edustajia\nuseimmista reunavaltioista, liigan johtajan saamatta aavistustakaan\nsiitä mitä oli tekeillä.\n\nKun me matkan jälkeen, joka huolimatta par'aikaa käynnissä olevasta\nsodasta tapahtui häiriöittä, saavuimme Lausanneen, havaitsimme että\noikeastaan kaupunki olikin kongressin isäntä ja että se oli ottanut\nhuolekseen kaikki järjestelyt sitä varten. Kaikenlaisten sorrettujen\nkansallisuuksien edustajia oli siellä, suomalaisten ja baltilaisten,\nvirolaisten ja liettualaisten, tatarilaisten ja georgialaisten,\nukrainalaisten ja valkovenäläisten, juutalaisten ja armenialaisten,\negyptiläisten ja baskien (Espanjasta), luxemburgilaisten ja\nturkestanilaisten ja luultavasti vielä muidenkin, joita nyt en\nmuista. Me, Venäjän sortamat kansat, olimme ehdottomana enemmistönä,\nmikä antoi kongressille sen leiman, että se oli protesti Venäjää ja\nsen hallitusta, sen politiikkaa ja \"yhtenäisyys\"-pyrkimystä vastaan,\njoksi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamista sen\nrajapiirin sisäpuolella virallisesti nimitettiin.\n\nJokainen kansallisuus oli valinnut puhujansa, joka esityksessään\nilmitoi ne kansojen keskuudessa liikkuvat tunteet, jotka eivät\nvarhemmin olleet saaneet ilmetä, mutta joita nyt sodan aikana ei enää\nvoitu tukahduttaa. Koko kongressi tuli yhdeksi ainoaksi syytökseksi\nVenäjää ja sen hallitusta vastaan, koko sitä järjestelmää vastaan,\njota siellä sovellutettiin toisia kansoja ja itse isovenäläisiäkin\nkohtaan. Minä, joka olin valittu puhumaan suomalaisten puolesta,\nselvitin lyhykäisesti Suomen kärsimyksen historian alkaen Suomen\nyhdistämisestä tsaarivaltaan, eritoten viime vuosikymmenien aikana\nja lopetin vakuuttamalla koko kansan nyt vaativan Suomen pääsemistä\nitsenäiseksi valtakunnaksi, riippumattomaksi sortaja-Venäjästä.\n\nNiin entente-ystävällinen kuin kuulijakunta olikin, tervehdittiin\npuhetta kuitenkin yksimielisin kättentaputuksin ja Ranskankin\nedustaja kongressissa -- mitä hänellä ja eräällä suurisuisella\namerikkalaisella siellä oli tekemistä, sitä emme oikein tienneet\n-- tuli istunnon jälkeen luokseni, esittäytyi ja kiitti minua\npuheesta, jonka hän sanoi vaikuttaneen sekä häneen että kaikkiin\nmuihinkin. Myöskin amerikkalainen tuli ja saatuaan kysymykseensä\nymmärsinkö englantia -- itse hän ei puhunut muuta kieltä --\nvastauksen, että puhuin sekä englantia että amerikkaa, jota\nsivumennen sanoen ei kukaan keskinkertaistyyppinen amerikkalainen\nmielellään kuule sanottavan, alkoi hän lausua kohteliaisuuksia,\njotka kuitenkin keskeytin lähtemällä tieheni. Mies oli pitäessään\npuhettaan suututtanut minua röyhkeällä sävyllään ja ylimielisellä\nesiintymisellään, joten olin varsin mielissäni saadessani hänet\nnolatuksi.\n\nKongressi kuitenkin jatkui ja päättyi kaikessa sovussa, vaikkakin\nhappamista ilmeistä saattoi päätellä, ettei se ollut sujunut\njärjestäjiä tyydyttävällä tavalla. Vielä selvemmin huomattiin tämä\nsiitä seikasta, että Lausannen kaupunki peruutti, kuten luultiin, ne\njuhlakemut, jotka oli aiottu pitää osanottajille.\n\nNiistä ei tullut mitään, vaan sai kongressi päättyä hiljaisesti.\nPaluumatkalla oleskelin uudelleen muutamia päiviä Berliinissä ja\ntapasin siellä sekä parooni Bonsdorffin että useita muita Tukholman\nvaltuuskunnan jäseniä, jotka olivat tulleet sinne valtuuskunnan\npuheenjohtajan tietämättä Wetterhoffin kutsusta pidettävässä\nvaltuuskunnan kokouksessa taivuttaakseen Bonsdorffin siihen, että\ntämä antaisi valtuuskunnan laatia lausunnon Wetterhoffin asemasta\nSuomen asian edustajana. Lausuntoa oli pyytänyt ulkoministeriö ja\nse saatiinkin aikaan pääasiassa siksi, että asia tuli Bonsdorffille\nyllätyksenä eikä hän kyennyt puolustautumaan valtuuskunnan valtavaa\nenemmistöä vastaan.\n\nTähän eivät kuitenkaan rettelöt valtuuskunnassa suinkaan loppuneet.\nPäinvastoin vaikutti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet entistä\nsuuremman kiivauden, vaikkakin nyt toimittiin enemmän hiljaisuudessa.\nLopulta ne saavuttivat kuitenkin huippukohtansa Wetterhoffin\nvangitsemisessa majuri Bayerin toimesta, jolla kauan oli ollut\nkaunaa vangittua kohtaan. Valtiollinen toimisto Berliinissä oli\nvihdoinkin hajoitettu tai oikeammin sanoen painettu sotilaallisen\ntoimiston päällikön, kreivi Schwerinin alaiseksi, joka ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan mistään valtiollisesta toiminnasta, vaan piti\n27:ttä jääkäripataljoonaa ilman muuta ulkomaalaisten muodostamana\npreussilaisena joukkoyksilönä.\n\nVangitseminen ja sitä seurannut Wetterhoffin karkoitus \"epäiltynä\nmaanpetoksesta\" tuotti kuitenkin eräitä jälkiseurauksia. Nuoremmat\nvaltuuskunnan jäsenet Tukholmassa ja heidän kerallaan toiset siellä\nolevat nuoret suomalaiset päättivät laatia vastalausekirjelmän,\njossa parooni Bonsdorffin toimenpiteitä valtuuskunnassa lueteltiin\nja arvosteltiin ja lähettää tämän kirjelmän Helsingin komitealle.\nMinultakin kysyttiin halusinko osaltani panna vastalauseeni, ja\nsen tein kernaasti, sillä Wetterhoffin vainoaminen, joka kaikissa\ntapauksissa, oltakoon hänen siveellisistä ominaisuuksistaan mitä\nmieltä tahansa, Suomen asiassa oli esiintynyt kaikin puolin\narvokkaasti ja saavuttanut tuloksia, joita tuskin kukaan muu olisi\nvoinut saavuttaa, oli kuohuttanut minua mitä suurimmassa määrässä.\n\nVastalause laadittiin yhtä loisteliaalla kuin maltillisella tavalla,\nmutta viime hetkessä ilmeni arveluja vastaanottajan suhteen.\nOli alunperin ajateltu lähettää se keskuskomitealle Helsinkiin,\nmutta tätä pidettiin nyt epälojaalisena Tukholman valtuuskunnan\npuheenjohtajaa kohtaan ja sen, joka puolusti lojaliteettinäkökantaa,\noli onnistunut istuttaa arvelunsa toisiinkin allekirjoittajiin.\n\nKun ne esitettiin minulle, huomautin kylläkin, että koko vastalause\narvattavasti tulisi olemaan turhaa touhua, sillä Tukholman\nvaltuuskunnan puheenjohtaja, jota vastaan se oli tähdätty, saattoi ja\nuskottavimmin jättäisikin ilmoittamatta siitä kotona oleville.\n\nMutta kun muut allekirjoittajat, vakaasti ja yksimielisesti pysyivät\nmielipiteessään, kirjoitin minäkin nimeni asiakirjaan, jonka kävikin\nkuten olin aavistanut. Se ei johtanut mihinkään tuloksiin eikä\naiheuttanut mitään muutoksia valtuuskunnan asioihin. Se jatkoi\nolemassaoloaan, mutta vietti yhä kituvampaa elämää, kuta selvemmäksi\nkävi, että sen tai oikeammin puheenjohtajan ei ollut onnistunut\nhankkia Berliiniin mitään, joka olisi ollut tyydyttävänä vastikkeena\nlakkautetulle valtiolliselle toimistolle.\n\nNiin puhkesi Venäjän vallankumous, aikaisemmin kuin kukaan asiaan\nperehtymätön olisi voinut uskoa. Tsaarivalta lakaistiin pois ennen\npitkää, kansa otti vallan omiin käsiinsä, toinen lörpöttelijä\ntoisensa jälkeen kiipesi kaiken johtajaksi, mutta ei voinut kauan\nsäilyttää vaikutusvaltaansa. Lopuksi tuli Uljanov-Lenin ja hänen\nkanssaan Suomen punakapina, jonka aikana jatkuvasti oleskelin\nTukholmassa innokkaana mutta toimettomana taistelun katselijana.\nTosin tunsin useammin kuin kerran houkutusta matkustaa kotiin\npäästäkseni mukaan millä tavalla tahansa, mutta tietoisuus siitä,\nettä olin liian vanha, että olin loppuun palvellut ja kulunut,\nasettui aina estävänä eteen. Vasta kun taistelu jo aikoja sitten\noli lopussa, palasin Suomeen ja askartelen nykyään melkein vain\nmuistojeni parissa, jotka tosin ovat kylläkin vaihtelevia, mutta\njoka tapauksessa melkoisen heikosti korvaavat sitä toimekasta ja\nvaiherikasta elämää, joka varhemmin on ollut osanani.\n\n\n\n"]