[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCPk_EVCTrICaQ_nKPZQAZzAj25ukhMXYARcG6BQPmAE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1482,"Pikku kertoelmia","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"1482-hahnsson-theodolinda-pikku-kertoelmia","1482__Hahnsson_Theodolinda__Pikku_kertoelmia",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1878,6329,37957,false,54204,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Pikku kertoelmia\" by Theodolinda Hahnsson is a collection of short stories written during the late 19th century. This book presents various tales that reflect on themes such as love, freedom, and social class, often set against a backdrop of Finnish culture and folklore. Through its narratives, it explores the human experience in relation to nature and society, offering moral insights that resonate with timeless wisdom.  The collection includes stories like \"Pitkän-niemen synty,\" which narrates the adventure of Aimo as he attempts to rescue the beautiful Lempi from the clutches of the villainous Kammo. Other stories, like \"Rikas köyhänäkin,\" highlight the different perceptions of happiness and wealth through the lives of individuals from contrasting social standings. Each tale works to weave together elements of folk traditions and the author's reflections on life, presenting characters that struggle with internal and external conflicts while ultimately seeking connection, fulfillment, and understanding of their place in the world. Through its varied stories, \"Pikku kertoelmia\" captures the essence of Finnish narratives and values, appealing to readers interested in rich cultural tales infused with moral lessons. (This is an automatically generated summary.)",[],192,"Kokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia ja tarinoita, joista osa on alkuperäisiä ja osa mukaelmia. Mukana on muun muassa Hämeeseen sijoittuva myyttinen kertomus Katumajärven synnystä sekä kansanperinteestä ja arkielämästä aiheita saavia opettavaisia kuvauksia.","Theodolinda Hahnssonin 'Pikku kertoelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1482. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU KERTOELMIA\n\nKirj.\n\nTheodolinda Hahnsson\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nHämäläisen osake-yhtiön kirjapaino,\n1878.\n\n\n\n\n\n\nSisällön-luetteloa:\n\n\nPitkän-niemen synty (alkuperäinen)\nRikas köyhänäkin (alkuperäinen)\nKatri (mukailema)\nTekla (mukailema)\nKalastaja-Lassi (mukailema)\nOnnen Kukkaset (suomennos)\n\n\n\n\nPitkän-niemen synty.\n\nTarina.\n\n\nEnnen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean\nKappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli\npitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset\nhiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot\nja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät\nhänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko\nmetsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat\nja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä.\nKatumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin\nmies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut\nlähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita,\njotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä\nkukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä\nhän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat\nryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta\nAimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana\nkuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli\nhän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa\nrunsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla\nkatsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä\neikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia -- wapaus ja\nmetsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.\n\nEräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut\nmetsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään.\nTäällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja\ntuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta\nsiinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet\nmakeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana\nkaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki\nMantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle\nkäsiänsä, huutaen suloisella äänellä: \"Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta\nminua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!\" Ilta-aurinko laski\nwiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo\nhäntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän\nhuusi, nyt ihastuneena: \"Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset\nwoimani menettäisin!\"\n\nNämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli\nympärilleen -- ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla,\nmutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja\nkatseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. \"Minä hohko!\"\nhuudahti nyt Aimo, \"olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienyt\nrauhani.\" -- Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstä\nlaulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:\n\n\"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, ja\nsen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori.\"\n\n\"Mistäpä tuo laulaja on?\" sanoi itseksensä Aimo, \"eipä hän minun\nwäkeni joukosta ole.\" Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki\nnuorukaisen, joka istui puun juurella.\n\n\"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?\"\nkysyi Aimo.\n\nNuorukainen wastasi: \"Paljon sinä kyselet, wäkewä Aimo, mutta wielä\nenemmän tahdon sinulle wastata: Lauloinpa sen wuoksi, että laulullani\ntoiwoin woittawani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä\nluoksesi. Kowan Kammon palweluksesta tulen. Olen siellä wähän aikaa\nollut, waan en wiihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla\nMantereenwuoren takana on neito niin ihana kuin kewäinen aamu. Kammo\non ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä\nollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois wankeudestansa,\nmutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat.\nTyttö raukka ei pääse laweammalle yksin kulkemaan kuin tuonne\nMantereenwuorelle, sillä Kammon wartijat owat hänet niin ahtaalle\npiirittäneet; mutta wäkewä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja\nmahtawa, pelasta Lempi Kammon kahleista!\"\n\n\"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?\"\n\n\"Onpa niin.\"\n\n\"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen,\noman ihanteeni nähdä?\"\n\nNuorukainen wastasi: \"Joka ilta wähän ennen auringon laskua tulee\nLempi Mantereenwuorelle itseänsä ulkoilmassa wirkistyttämään. Ole\nniihin aikoihin täällä wuorella, silloin hänen saat nähdä.\"\n\n\"Sen teenkin\", sanoi Aimo iloisesti, \"mutta mene sinä, nuorukainen,\ntakaisin Kammon palwelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita\nhänelle, että Aimo, waikka sydänwerensä wuodattaisi, on hänet\npelastawa Kammon kahleista. Tulewana iltana, ennenkuin aurinko on\nmaillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna.\nLähde nyt; toimita tehtäwäsi, ja onnea matkallesi!\"\n\nNuorukainen meni, jättäen Aimon sywiin mietteisiin. Kun toisen päiwän\naamu koitti, kokosi Aimo kaikki wäkensä Kappolanwuorelle, kertoi\nheille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: \"Mikä nyt olisi paras\npelastuskeino?\"\n\nYksi joukosta wastasi: \"Pian on wene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä\nLempi.\"\n\n\"Ei sowi\", sanoi Aimo. \"Kammo ja Ahti owat yksissä liitoissa; pian\nhän, weden isäntä, karille weneen wiskaisi ja muruiksi musertaisi.\nParempi neuwo tarwitaan.\" Taas tuumattiin, ja wihdoin Aimo lausui:\n\"Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtäwä.\"\n\n\"Viisas Aimo on keinon keksinyt\", sanoiwat miehet, \"kaunis nurmipolku\non Lemmelle tehtäwä.\"\n\nNyt ruwettiin järween ajamaan kiwiä ja kantoja, multaa ja soraa.\nSukkelaan joutui työ, waan illan tultua, kun aurinko juuri oli\nlaskemaisillansa, jätti työwäki hämmästyneenä työnsä ja huusi\nosottaen sormillansa Mantereenwuorelle päin:\n\n\"Katso, wäkewä Aimo! Tuolla on Luonnotar!\"\n\n\"Se on warmaankin Tellerwo, metsän kaunis tyttö!\" huusiwat muutamat.\n\n\"Ei, ei, se on Lempi suloinen\", wastasi Aimo. \"Minä hänet tunnen,\nunelmani kaunottaren.\" Sitte hän huusi: \"Lempi, sinun wapautesi hetki\nlähestyy!\" -- ja kaiku wei sanat Lemmelle.\n\nPäiwä kului; jo oli polku niin pitkälle walmistunut, että se\nkauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt\npitemmäksi saatukaan, -- työntekijät koettiwat työtänsä jatkaa,\nmutta turhaan, -- järwi oli sywä ja pohjaton, sitä ei woinut\ntäyttää. \"Pois, pojat\", sanoi Aimo, \"Älkää turhaan työtä tehkö,\njääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suwaitse työtämme, hän on\ntehnyt järwen pohjattomaksi; waan eipä tästä niemen päästä ole pitkä\nMantereenwuorelle. Katumaa on nyt tywen, ja Ahti nukkuu, minä uin\nMantereelle ja tuon Lemmen wapaana tänne.\"\n\n\"Tee se, wäkewä Aimo\", sanoiwat hänen seuralaisensa, \"silloin olet\nsuurimman urhotyösi tehnyt.\"\n\nJo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi\ntyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa\nnäki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.\n\n\"Nyt on pelastuksen hetki!\" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli\npunaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi\njärween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä\ntapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo\nsanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella\nsai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli\nLemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:\n\n\"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!\"\n\nPikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen\nhelmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi\nnyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: \"Aimo! Lempi!\nJollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät\njärwen sywyyteen upottawa.\"\n\n\"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo\", wastasi Aimo, uiden\neteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän\nAimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät\ntoisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: \"Lempi, palaja, taikka waiwut\njärwen pohjaan!\" -- mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen\nsuloisella äänellä:\n\n\"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!\"\n\nSamassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen,\nmutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio,\nmetsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti\nsiihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan\nKammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta\nsaaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt\nniistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien\nkuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen\nnuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee,\nkuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen\nkorwiinsa Lemmen sanat: \"Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla\nwoi!\"\n\n\n\n\nRIKAS KÖYHÄNÄKIN.\n\n\nT----n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa waunuissaan eräs rikas,\nylhäinen nuori rouwa. Kaksi somasti waatetettua lasta istui hänen\nkanssaan waunuissa.\n\n\"Äiti\", sanoi näistä wanhempi, \"ajakaamme maalle, siellä jo kaikki\nlehdikot owat wiheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.\"\n\n\"Menkäämme Annaa katsomaan\", pyysi nuorempi, \"hän sanoi asuwansa\nkaupungin lähellä.\"\n\nRouwa kysyi palwelijaltansa: \"Tiedätkö, missä Annan asunto on?\"\nPalwelija wastasi tietäwänsä, ja nyt he ajoiwat, niin että kiwikadut\ntärisiwät, pois kaupungista maalle päin.\n\nAnna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouwan nuoremman lapsen\nhoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hywät waatteet ja hywä\nruoka, mutta wapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palwelija.\nAnnan kunnollisuus ja hywä luonne saattoiwat hänet pian erään nuoren\nrehellisen työmiehen tuttawaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin\nja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi wuotta.\nTämän entisen palwelustyttönsä asunnolle rouwa nyt käski palwelijansa\najamaan.\n\nVähän aikaa ajettuansa palwelija seisahdutti waunut wähäisen\nmökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli\npeittymäisillänsä sen wieressä kaswawien pihlajain lehewiin oksiin.\n\n\"Tässäkö Anna asuu?\" kysyi rouwa.\n\n\"Niin, tässä\", wastasi palwelija, ja aukaisi mökin owen, pyytäen\nherraswäkeänsä astumaan sisälle.\n\nKomea rouwa meni lastensa kanssa matalasta owesta tupaseen ja katseli\nsäälien nuorta waimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti\nkätkyessä makaawaa pientä lastansa.\n\n\"Voi Anna parka!\" huudahtiwat tytöt, \"tämä sinun kotisipa ei ole\npaljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.\"\n\n\"Vaiti, waiti, lapset!\" sanoi rouwa, \"älkää noin puhuko, Anna\nraukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui\nmeidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.\" Mutta Anna\nmeni ilosilmin wieraitansa wastaan ja sanoi:\n\n\"Rouwa hywä, teidän luonanne oli minulla hywä palweluspaikka, mutta\nte ette saata aawistaakkaan, kuinka suuriarwoinen oma koti on sille,\njonka aina on täytynyt toista palwella. Tämä wähäinen mökki on minun\noma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.\"\n\nRouwa katseli kummastellen nuorta waimoa. Annan kukoistawat posket\nja onnesta loistawat silmät todistiwat, että hän oli totta puhunut;\nmutta rouwan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin\ntukehutti, ja pian hän taas istui waunuissaan ajaen kaupunkiin päin.\n\nVuodet kuluiwat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata\nkutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme wähäistä lasta leikitteli\nlattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyiwät, eikä\nhuomannut, että waunut oliwat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin\nowi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui\nmatalaan huoneeseen.\n\n\"Kah, minun hywä rouwani!\" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä\notsastansa hän sanoi: \"Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän\ntuloanne. Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku\nneiditkin istumaan pääsewät.\"\n\n\"Voi Anna\", sanoi rouwa, \"on sinulla paljo wastuksia warmaankin.\nOikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottiwat\nmeillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.\"\n\n\"Rouwa hywä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset\npienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hywän\npäiwäpalkan, ja minä, kun tämän kankaani walmiiksi saan,\nlähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hywästi\nelatukseksemme.\"\n\nRouwa antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hywästi ja läksi\npois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli,\nsaattaisi elää kolmen lapsen kanssa.\n\nTaas oli muutamia wuosia kulunut, ja nämät wuodet oliwat Annalle\nmonta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä\nwuosia ollut, jonka wuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi\nlastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päiwänä, kun he\nkulkiwat T----n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta\npalasi, heidät tapasi ja huudahti: \"Anna!\" Tämä tyttö oli Annan\nentinen hoitolapsi. \"Voi Anna hywä!\" sanoi tyttö, \"tule äitini tykö,\nhän sinulle kyllä jotakin antaa.\" Vaimo meni, ja hänen tultuansa\ntuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selwästi se aika,\njolloin hän ennen siellä palweli.\n\nRouwa tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa wanhoja waatteita\nja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne wastaan lausuen tuhansia\nkiitoksia. Nyt sanoi rouwa: \"Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kowin\nonnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia\npäiwiä elänyt?\"\n\n\"Rouwa hywä\", wastasi Anna, \"mieron tie on joka paikassa raskas,\nmutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että\nkaikki wastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, owat iäiseksi\nonnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen\nonneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus.\nJokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni\nsanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?\"\n\n\"Äidin rakkaus!\" sanoi rouwa. \"Oikein sanoit, se on wäkewä tunne\nsydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kowaa\nolisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja\npäätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leiwintupamme\ntakana olewaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun\nruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle _äidin rakkaus_.\"\n\nAnnan silmistä wieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti\nentistä emäntäänsä. Mutta rouwa sanoi:\n\n\"Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,\nsillä sinulla on tyytywäinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön,\nwaikka minulla on maallista tawaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin\nantaa, mutta hywällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle\nparempaa tawaraasi: sitä täydellistä tyytywäisyyttä, joka kaikissa\nelämänwaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.\"\n\n\n\n\nKatri.\n\n\n1.\n\nKirkkaana paistoi aurinko taiwahalla, laskein kultaista loistettaan\naamu-tuulessa hiljaisesti liikkuwille joen aalloille, ja\nkaste-helmet kimalteliwat puissa sekä ruohossa. Joen-äyräällä\noli kankaita walkenemassa, ja näitä katsomaan tuli nyt eräs\nkahdeksantoista-wuotinen neito. Hän oli hoikka warreltansa, waan\nkaswonsa ymmyrkäiset ja werewät, ja hänen waaleat hiuksensa oli\npantu kahdelle kauniille palmikolle, jotka pehmeinä putoiliwat hänen\nhartioillensa. Neito kantoi olallansa pari kankaan mittaa, joita hän\ntaas alkoi laskea walkenemaan; hän ennätti net jo lewittää äyräälle\nja aikoi niitä juuri ruweta nappuloimaan, kun maantieltä kuului\nratasten jyrinä. Tyttö tuskin ennätti katsoa taaksensa, ennenkuin\nkuuli tutun äänen huutawan:\n\n\"Kas niin, Katri! Tuo on hywä, laita wain kapiot walmiiksi, sillä nyt\nminä jo pian tulen.\"\n\nTämä puhuja oli Anttilan Antti, yhdenkolmatta-wuotinen poika.\nHän oli kylän nuorukaisista kaikkein kelwollisin ja oli ollut\nKatrin rippikoulu-kumppani. Antti wei nyt puukuormaa kaupunkiin,\nja nähtyänsä Katrin äyräällä koetti hän saada tämän kanssa\nnaimis-kauppaa alkuun, mutta Katri wastasi:\n\n\"Mitäs tuommoisia puhut? Luuletpa warmaankin minua hywin\nherkkä-uskoiseksi.\"\n\n\"En luulekkaan, mutta sanon wain, että jos joku minua ennen tulee\npyytämään sinua omaksensa, niin älä häntä ota. Kuule! Teetkö niinkuin\npyydän?\"\n\n\"Saadaanpa nähdä.\"\n\n\"Ihmiset sanowat, että Mattilan Mikko sinusta paljon pitää.\"\n\n\"Sanowatko niin? Eikö he myöskin sano, mitä minä Mattilan Mikosta\npidän?\"\n\n\"Puhutaanpa, ettet sinä hänestä huoli.\"\n\n\"Silloinpa ei ihmiset walehtele.\"\n\n\"Oikein on harmillista, että tämä talo on näin lähellä maantietä.\"\n\n\"Miksi? Etkö luule, että kotoni pihassa olewat wahterat ja pihlajat\nsuojelewat meitä maantien pölystä?\"\n\n\"Sinä nyt olet sillä tuulella, ett'et tahdo sanojani ymmärtää. Minä\ntarkoitan sitä, että Mattilan Mikko pääsee liian helposti tänne,\nsillä hän käy usein kaupungissa, ja silloin on aina sopiwa poiketa\nnäin lähellä maantietä olewaan taloon.\"\n\n\"Entäpäs tätä; anna hänen tulla, kyllä hän minun puolestani saa tulla\nja mennä, en suinkaan minä hänestä huoli.\"\n\n\"Sinä, Katri, olet toki wiisas tyttö. Sen kyllä huomaa, että sinä\nolet kaupungin koulua wähän käynyt.\"\n\n\"Wai niin.\"\n\n\"Niin, ei se haita, että tiedät wähän sitä ja tätä, jota eiwät nuot\nmeidän kylän tytöt tiedä. He owat niin tyhmät kinkereillä, ett'eiwät\nymmärrä ikään mitään papille wastata.\"\n\n\"Tieto ei ikänä taakkana ole. Kyllä minä saatan kankaani kutoa siinä,\nkuin joku muukin, waikka jouto-aikana luen ja wähän kirjoitustakin\nharjoittelen, mutta älä sinä tuosta kaupungin koulusta mitään puhu,\nsillä se puhe on wain pelkkää pilkkaa.\"\n\n\"Hywästi sitte! Kukatiesi saan sinua nähdä, kun kaupungista palaan?\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Hywästi nyt!\"\n\nAntti lähti, waan Katri jäi nappuloimaan kankaitansa. Hänen\nsydämmensä käwi surulliseksi. Hän katseli sinne päin, johon Matti\nlähti, waan pian oli matkustaja joutunut mäen taakse, ett'ei Katri\nhäntä enään nähnyt. Aallot loiskiwat, perhoset lenteliwät kukkien\nympärillä, ja sääski-parwi tanssi; koko luonto oli ylen ihana, mutta\nKatri toki surullinen, sillä hän muisti isäänsä, jota hän wain\nwuosi takaperin oli saattanut hänen wiimeiseen lepo-kammioonsa,\nhautaus-maahan.\n\n\"Tietänewätkö kuolleet eläwistä mitään?\" ajatteli Katri. \"Nähneekö\nisäni minua nyt, kun tässä yksin kuljen?\" Katrin mieleen muistui,\nmiten hän lapsena joka ilta sai nukkua isän weisatessa ehtoo-wirsiä,\nsekä ne hetket, joina hän kesällä pyhä-iltoina oli isänsä seurassa\nollut niittu-mailla; isä oli silloin puhunut rakkaasta luojasta, joka\noli tehnyt koko luonnon wiehättäwän ihanaksi ja tullut ihmiseksi\nkaikkein syntisten tähden. Katrin näitä muistellessa nousi kyyneleet\nhänen silmiinsä ja hän ajatteli taas: \"Äitini on kelwollinen\ntyö-ihminen, mutta ei hän lue eikä weisaa, sen saan nyt wain yksin\ntehdä, sillä isäni on poissa, i'äti poissa!\"\n\nKatri lähti äyräältä ja meni kotiinsa. Kamarinsa akkunalla oli\nhänellä wähäinen kaswawa myrtti sekä palsamiinikukka, ja tuosta Katri\nnyt ilostui, että palsamiini oli täydessä kukassa. \"Kun Matti tulee\nkaupungista tänne, niin saapa hän nähdä, että olen hywin hoitanut\nkukkaseni\", ajatteli Katri.\n\nIlta-puolella palasi Matti muutamien kyläläisten seurassa. Katri tuli\njuuri lehmiä lypsämästä, ja Antti huusi: \"Hywää iltaa, Katri!\" sekä\nheitti hänelle samassa pari omenaa; sitte lisäsi hän wielä: \"Nyt\non minun kiiru kotia, muista wain, mitä aamulla sanoin.\" Wastausta\nodottamatta ajoi hän nyt aika wauhtia pois.\n\n\n2.\n\nKatrilla oli kaksi weljeä, jotka asuiwat lähimmässä kylässä toisella\npuolen jokea. Heillä oli molemmilla wähäinen talo ja punaiseksi\nmaalattu asunto. Toinen heistä ei toki awioliitossaan oikein\nonnellinen ollut, sillä hänen waimonsa ei muusta lukua pitänyt, kuin\nruo'asta ja waatteista, mutta Katrin weli ajatteli niinkuin hänen\nisä-wainajansakkin, että ihmisen elämällä on parempi tarkoitus.\nHän ei toki ikänä koto-oloistansa mitään puhunut, sillä hänen oli\najatuksensa, että miehen ja waimon ei sowi toisiansa moittia. Usein\ntämä weli käwi äitiään ja sisartaan terwehtimässä ja nytkin tuli hän\neräänä lauwantai-iltana heidän tykönsä. Katri meni weljeänsä wastaan,\niloisesti huutaen: \"Heikki! Olipa\" -- Muuta ei hän ennättänyt sanoa,\nsillä samassa hän hämmästyi, kun näki Heikin kanssa toisenkin miehen,\nMattilan Mikon, tuon, joka yks-päisesti pyrki Katrin sulhaseksi.\n\nKatri aukaisi tuwan owen ja wieraat astuiwat tupaan, jossa talon\nemäntä heitä mieli-hywällä wastaan otti, mutta Katri riensi pois\nkyökkiin.\n\nEmäntä piti paljon Mikosta ja olisi halusta hänen ottanut wäwykseen,\nsillä Mikko oli rikas sekä kokosi tawaraa, miten wain saatti,\nja tämäpä juuri oli emännän mielen mukaista. Hän oli sen wuoksi\nMikon tulosta warsin hywällä tuulella ja käski Katrin keittämään\nmaito-puuroa illalliseksi sekä paistamaan raswaista sian-lihaa.\n\nTalossa oli iso hopea-pokaali, joka ainoastaan pidoissa taikka\nkihlauksissa otettiin esille, ja senpä emäntä nyt toi pöytään täynnä\nwaahtoawaa olutta. Mikko katseli mieli-hywällä pöytää, miten siihen\ntuotiin yhtä ja toista lisäksi, ja kun Katri käymältä tuli sisälle,\nsilloin Mikko wilkasten Katriin sanoi:\n\n\"Minä olen nyt uuden huone-rakennuksen saanut talooni, ja karjaa on\nenentynyt; rahaa on minulla säästö-pankissa, mutta säästänyt olenkin\nkelpo lailla, että pelkkää sekuli-leipääkin olemme syöneet, waan\nkyllä nyt onkin talo hywässä kunnossa.\" Näin sanoen hän aina wilkasi\nKatriin, mutta Katri meni kyökkiin puuroa sekoittamaan, ajatellen\nitseksensä:\n\n\"Jumalan sanassa sanotaan: mitä se ihmistä auttaa, jos hän woittaa\nkaiken maailman ja kuitenkin saattaa kadotuksen sielullensa.\" Näin\nmiettien seisoi Katri puuroa sekoittaen, kun hänen weljensä tuli\nsisälle, sanoen:\n\n\"Kyllä kai sinä Mikon asian tiedät?\"\n\n\"Hm, kai hänellä on tuo wanha asia taas?\"\n\n\"Niin on, tottahan siitä joskus pitää päätös tehtämän; mutta en minä\ntoki usko, että sinä hänelle olet waimoksi sopiwa, sillä hänpä on\noikea mammonan orja. Tätä en suinkaan sano häntä panetellakseni, waan\nsen wuoksi, että asian oikea laita on semmoinen.\"\n\n\"Niinpä onkin. Hän on warmaankin unhoittanut, että hänellä on\nkuolematoin sielu, joka ei ole sillä autettu, että hän markkoja\nsäästö-pankkiin panee.\"\n\n\"Et suinkaan sinä hänestä huoli?\"\n\n\"Minä? En mar! Minäpä tulen isääni, eikä hän ikänä ahneista ihmisistä\npitänyt.\"\n\n\"Mutta äiti ottaisi halusta Mikon wäwykseen. Oletko huomannut, että\nhän on tuonut hopea-pokaalin esille, sepä on jo ikään kuin lupauksen\nmerkki, sillä eihän siitä ole olutta juotu paitsi kesteissä ja\nkihlauksissa.\"\n\n\"Kyllä minä pokaalin lasken kaappiin takaisin, ennenkuin iltaselle\nmenemme, ja toiwonpa, että Mikko siitä ymmärtää, mitä tarkoitan.\"\n\nKun iltanen oli walmistettu, otti Katri pokaalin ja laski sen\nkaappiin paikallensa, mutta Mikko huudahti:\n\n\"Katri! Anna pokaalin olla pöydällä.\"\n\n\"En, sillä tänään se on sopiwampi kaapissa.\"\n\n\"Minulla on myöskin tuommoinen kotona. Ei minulta nyt enään mitään\nmuuta puutu paitsi yksi hewonen ja pari mullikkaa sekä juuri\nkupari-kattila, jota tarwitaan olutta pannessa ja pyykkiä pestessä.\nTäällähän on kyökissä semmoinen, ja Katri sen, tiemmä, saakin\nmyötäjäisiksi.\"\n\n\"Jos saankin, mikäpä hyöty sinulla siitä on\", lausui Katri kaappia\ntukitessaan.\n\n\"Niin, eipä olekkaan\", wastasi Mikko, \"sillä sinä et warmaankaan\ntahdo sitä walkealle panna, mutta meidän omaksihan se toki tulee ja\njää perintö-kappaleeksi sukuumme.\"\n\n\"Enpä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat\", wirkkoi Katri.\n\n\"Syödään nyt iltaista ensin\", sanoi emäntä', \"niin saamme sitten\nselwemmin puhua asiasta.\"\n\nMikkoa ei tarwinnutkaan kahdesti käskeä. Nyt ruwettiin siis\niltaselle, ja emäntä lausui: \"Mikolla on nyt uusi huone-riwi\nwalmiina.\"\n\n\"Sehän mahtaa olla hupaista Mikon mielestä\", wastasi Katri.\n\n\"Pian minä sen walmiiksi laitan, mitä työkseni otan\", kehui Mikko.\n\n\"Anna muitten kiittää, jos sinussa kiittämistä on\", pilkkasi Katri.\n\n\"Enpä wäliä pidä, waikka tuon itsekin sanon, että semmoisia poikia ei\nolekkaan monta, kuin minä olen; kyllä niitä tytöt saa hakea.\"\n\nKatri, jota tuo Mikon ylpeys harmitti, wastasi: \"Sen kyllä minäkin\nluulen, sillä taitawatpa tämän-aikuiset pojat tawallisesti edes\nsisältä kirjaansa lukea, kun kinkereillä owat, waan sitä ei taida\nMattilan Mikko.\"\n\n\"Mutta mitä owat he Mattilan Mikon rinnalla?\" pakisi Mikko. \"Sen\nsanon, että minä taidan työtä tehdä kuin orja ja säästää rahojani\ntaidan myöskin.\"\n\n\"Kyllä tuo on tunnettu asia\", wastasi Katri.\n\n\"Mutta jos joku hywä ystäwä tulee luokseni, niin Mattilan Mikolla on\nwieraan-waroja kylläksi; silloin ei puutu ruokaa eikä olutta.\"\n\n\"Mikko hywä, ei siareni ole sinulle waimoksi sopiwa, sillä hän ei ole\ntottunut orjan tawalla työtä tekemään\", sanoi Heikki.\n\n\"Niin kylläpä on paras, että waimoksesi haet jonkun toisen naisen,\nsillä et sinä minua saa omaksesi etkä myöskään kupari-kattilaa.\"\n\n\"Wai niin, mutta sen minä takaan, ett'ei yksikään waimo koko kylästä\nlähde kirkkoon niin uljaalla hewosella eikä niin kiiltäwissä,\nheiluwissa kääseissä kuin minun waimoni\", kehui Mikko.\n\n\"Enpä minä hänen onneansa kadehdi\", wastasi Katri.\n\n\"Katri! Mieti asiaa wielä, ennenkuin päätöksen teet\", sanoi äiti.\n\n\"Saanko luwan kysyä, miksi et minusta huoli?\" wirkkoi Mikko.\n\n\"Miksi - sitä en juuri tiedä, mutta olkoon syy mikä hywänsä, minä en\nsinulle sowi, Mikko, sillä sinä olet kowin ahne ja ajattelet wain,\nmiten saisit tawaraa koottua, etkä muista, ett'ei koko haluansa\nsaa kiinittää semmoiseen, joka on katoowaista, jota koi ja ruoste\nraiskaa.\"\n\n\"Wai siltäkö nyt tuntuu. Tyhmäpä olinkin, kun en ottanut puhe-miestä,\nsillä minä sanon aina totuuden ja puhun suoraan mitä ajattelen.\"\n\n\"Sepä on hywä hänelle, joka sinun waimoksesi tulee, että hän saa\ntiedon ajatuksistasi ja tawoistasi, niin tietääpä hän ottaa mukaansa\nmuutaman wartaallisen ruis-leipää, jota hänen silloin sopii nauttia,\njolloin sinä häntä waadit sekuli-leipää syömään.\"\n\n\"Älä tee minusta pilkkaa, sillä minua parempaa poikaa saat kyllä\nhakea\", ärjäsi Mikko ja löi nyrkkiään pöytää, mutta emäntä lausui:\n\n\"Toiwonhan, että Mikolle sekä Katrille wielä on elon-päiwiä suotu;\nsaatamme toiste paremmalla onnella tästä asiasta puhua.\"\n\n\"Tiedänpä warmaankin, ett'ei Mikko minusta huolisi, jollen saisi sitä\nwertaa myötäjäisiksi, kuin saan; mutta sen sanon sinulle, Mikko, että\nminua warten ei sinun tarwitse tänne toiste tulla, ei yksin eikä\npuhe-miehen kanssa, sillä se olisi tuiki turhaa.\"\n\n\"Saanpa jonkun toisen\", wastasi Mikko ja läksi, hywän werran olutta\nwielä juotuaan, talosta pois.\n\n\n3.\n\nKesän päiwät oliwat menneet, ja syksy oli jo tullut, kun Katri eräänä\nsunnuntai-aamuna läksi kirkolle. Hän ennätti sinne liian aikaisin,\nja päätti mennä siksi, kuin jumalan-palwelusta aljettaisiin,\nhautaus-maalle. Sinne tultuansa meni Katri isänsä haudalle ja pisteli\nsen kummulle sinne tänne kukkia, joita oli kotoaan kädessänsä tuonut.\nHautaus-maalla ei ollut muita ketään kuin Katri eikä sinne tuntunut\nmitään maailman tohinaa. Muutto-lintujen parwi lensi kirkon tornin\nylitse, ja heidän siipeinsä suhina kuului, mutta hetkisen wain; sitte\noli taas kaikki hiljaista, äänetöintä. Katri katseli haudoilla olewia\nruohoja ja kukkia, jotka hänen mielestään aamu-tuulessa noikkasiwat,\nikään-kuin olisiwat tahtoneet tarinan kertoa noista kumpujen alla\nlepääwien elämästä. Tässä hänen istuessaan kuului portin narina, ja\nAntti tuli hautaus-maalle. Nähtyään Katrin sanoi hän:\n\n\"Kas sinäkö täällä istut; kiitoksia wiimeisestä!\"\n\n\"Kiitoksia kiittämästäsi! Minä wartoon täällä yhteen soimista.\"\n\n\"Pian kyllä jo soitetaankin. Kuinka sinä nyt olet jaksanut.\"\n\n\"Hywin wain, mutta tahtoopa olla isääni wähän ikäwä.\"\n\n\"Hän lepää rauhassa.\"\n\n\"Niin hänen ruuminsa lepää rauhassa, ja toiwonpa, että hänen\nsielunsa on autuas, sillä hän eli kuin oikia kristitty ihminen. Ei\nhän palwellut jumalaa ainoastaan suullaan, waan sydämmellään. Hänen\ntöistänsä sen huomasi, että hän jumalan sanaa sekä luki että uskoi.\"\n\n\"Jaa sen hän teki. Hän oli hywänä esimerkkinä muilllekkin; ja minä\nluulen, ett'ei semmoinen jumalan-pelko ole totinen, joka ei ihmistä\ntee kelwolliseksi, sillä joka jumalaa rakastaa, hän koettaa elää\njumalan tahdon mukaan. Etkö muista, että prowastikin rippi-koulussa\nmeille niin sanoi.\"\n\n\"Muistan, mutta jopa yhteen soitetaan.\"\n\nKatri aikoi nyt mennä kirkkoon, mutta Matti wirkkoi:\n\n\"Wartoopa wähäsen, Katri! Oletko muistanut mitä minä sinulle sanoin\nsilloin, kun kaupunkiin puu-kuormaa wein?\"\n\n\"Hm, enpä juuri ole tahtonut sitä muistaa, koska sinulla on monta\nsataa markkaa enemmän kuin minulla.\"\n\n\"Niin, mutta kun sinä ja minä laskemme markkamme yhteen, tuleepa\nsiitä toki silloin enempi.\"\n\n\"Kun en wain sitte aina wäliin saisi kuulla, että minulla oli wähempi\nkuin sinulla?\"\n\n\"Etpä saakkaan, sillä en minä wiina-päissä kulje.\"\n\n\"Ethän korttiakaan lyö, tiemmä?\"\n\n\"En. Semmoisista huwituksista en ole milloinkaan huolinut; silloin,\nkuin en kelwollisten ihmisten seuraa saa, luen minä kirjojani, joita\nminulla on montakin, ja saanhan niitä lainastosta lisäksi. Saatanpa\nmyöskin käydä katselemassa luontoa, se on kyllä hywä kirja sekin ja\nsiitä saa paljon oppia.\"\n\n\"Sinä ajattelet juuri kuin minäkin.\"\n\n\"Tuleppa sitte omakseni, Katri!\"\n\n\"Hm, minun täytyy ensin puhua äidilleni ja weljilleni asiasta; mutta\nsinäpä, Antti, olet mielestäni warsin isä-wainajan tapainen, ja\nsemmoisen minun sulhoni pitääkin oleman.\"\n\n\"Tänä iltana, Katri, tulen isäni kanssa teille.\"\n\n\"Terwe tultua wain!\"\n\nNäin keskusteltuaan meniwät he nyt molemmat kirkkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta-puolella tuli Antti ja hänen isänsä Katrin kotia, eikä\nKatrilla silloin ollut mitään sitä wastaan, että hänen äitinsä otti\nhopea-pokaalin esille.\n\nMuutama kuukausi tämän jälkeen oli Antin ja Katrin häät. Antti jäi\nkoto-wäwyksi ja rakensi anoppi-muorillensa oman kauniin huoneen.\nSiellä he usein kesä-iltoina hywässä sowussa muorin kanssa istuiwat,\nkatsellen wiljawia peltojansa sekä joen wälkkywiä aaltoja ja jutellen\nsiksi, että aurinko laski wuorien taakse.\n\n\n\n\nTekla\n\n\nTekla oli seitsentoista-wuotinen neito, kaunis kuin juuri puhjennut\nkukka, ja nykyään kihlattu morsian. Hän seisoi au'aistun akkunan\nääressä, kädessään piteli hän kaunista helmi-nauhaa ja sanoi, sitä\nkatsellen, itseksensä:\n\n\"Morsian! Tämä sana korwiani miellyttää, waan sydäntäni se ei\nlämmitä, ja kuitenkin olen minä huomannut, että kun ystäwistäni on\njoku morsianna ollut, niin on hänen sydämmensä kowemmin sykkinyt,\nhänen silmänsä kirkkaammin loistaneet ja poskensa puna kauniimpana\nhohtanut sulhon häntä lähestyessä; waan kun Sakari minua lähestyy, ei\nsydämeni syki tawallista taajempaan. Jos hän menee taikka tulee, on\nsydämmeni yhtä lewollinen; miksi olen niin? Onko tämä rakkautta? --\nMinun wanha hywä sulhoni antaa minulle kalliita lahjoja ja koristeita\nyltä kyllin, ja nyt wiimein antoi hän tämän kalliin helmi-nauhan,\njoka hää-päiwänä on minun kaulaani pantawa, mutta -- helmiä en tahdo\nhää-päiwänä kaulassani kantaa, helmet eiwät hywää merkitse -- kun\nniitä unissakin näkee, niin saa itkeä.\"\n\nPeippo lauleli iloisesti somassa häkissään; Tekla kuunteli sitä, ja\nhänen sydämmensä selwitti laulun sanoiksi: \"Rakkaus on nuori, se on\nauringon ja kewään lapsi. Lemmetär ei suosiele harmahia hiuksia, hän\nei wiihdy wanhan helmassa eikä anna sitoa itseänsä koruilla eikä\nkalleilla helmillä.\" -- \"Niinkö sinä laulat, sinä luonnon ja wapauden\nlapsi\", sanoi Tekla, \"warmaankin sinun kulta-häkkisi on sinulle\nliian ahdas; lennä sinä wapaana kumppaniesi luo.\" Näin sanottuansa\nlaski hän häkistä lintusen, ja riemuiten lensi se ulos lemmittyänsä\nhakemaan.\n\nTeklan wielä lintua katsellessa aukeni owi, ja nuori meri-mies astui\nsisälle. Hänen kaswonsa oliwat auringon polttamasta ruskettuneet ja\nmustat hiuksensa oliwat kähäröillä, hänen silmänsä säihkyiwät, ja\nsydämmensä aaltoili niin, kuin se riehuwa meri, josta hän juuri olit\ntullut; hän kiiruhti Teklan luo sanoen:\n\n\"Tekla! Minun orpanani, minun lapsuuteni morsian! Nytpä toki\nwihdoinkin sinun nähdä saan. Tiedätkö? siitä asti kuin kodostani\nlähdin, olet sinä mielessäni ollut. Kun meren aaltoja purjehdin,\njos murskyissä taikka kauniilla säällä, aina oli sinun kuwasi\nmielessäni, ja nyt näen sinun edessäni kauniimpana, suloisempana,\nkuin saatin aawistaakkaan. Tekla! Minulla on nyt laiwa, minulla on\nkoto, ja pyydän saada sinua tämän kotoni haltiattareksi, pyydän sinua\nomakseni, mutta -- woi minua, jos liika myöhään tulen! --\"\n\nTeklan posket oliwat walkoiset kuin lumi, hänen kätensä wapisiwat, ja\nhän wastasi: \"Myöhään, Pentti, tulet\", ja näyttäen kihla-sormustansa\nlisäsi hän: \"Katso! tämä kahle, jota kannan, ja joka minulle nyt\nylen raskaalta tuntuu, otin wapaalla tahdolla wastaan, en aawistanut\nsilloin, että elämäni onni olisi ollut minua näin lähellä; nyt olen\nminä wanhan kunnioitetun Sakarin oma, ja hän on minua wihki-tuolille\nsaattawa.\"\n\n\"Hywästi Tekla\", sanoi Pentti kolkosti, \"minä lähden pois, waan en\nmerelle, mutta mereen. Meren kylmät aallot saawat jäähdyttää minun\npolttawaa rintaani!\"\n\n\"Ei, Pentti, älä puhu noin, ole mies ja kärsi kuin mies äläkä tee\nminua syy-pääksi kuolemaasi. Hae onnesi wieraista maista ja unhota\nminua.\"\n\nNuorten näin puhuessa oli heidän huomaamattansa wanhan-puolinen mies\nastunut sisälle; hänen wartalonsa oli sorea sekä muotonsa jalo ja\nmiehuullinen. Hän läheni nyt Penttiä sanoen:\n\n\"Nuorukainen, sinä joka nykyään olet mereltä tullut niin\nriehuwa-sydämmisenä, kuin ne kuohuwat aallot, joita purjehtimassa\nolet ollut, ota sinä tämä loistawa morsian, sinua hän rakastaa,\nmutta minua ei; te olette elämänne kewäimessä, minun sitä wastaan\non matkani lyhyt wiimeiseen koto-paikkaan. Tyhmä minä olinkin, minä\nwanha, joka luulin elämäni ehtoolla saawani, mitä ei minulle suotu\nsen aamuna eikä sen päiwänä, tyhmä minä olin, joka niin luulin; mutta\nwoi sinua, nuorukainen, jos ei sinun rakkautesi kestä niin kauan,\nkuin sinussa sydän sykkii. Muista, ettäs rakastat häntä elämäsi\nloppuun asti, ja tästä lähtien olkoon Tekla minun kaswatti-tyttäreni,\nhän periköön omaisuuteni; helmi-nauhan pitäköön hän hää-päiwänä\nkaulassaan muistoksi siitä wanhuksesta, joka ainoastaan tahtoi olla\nhänen onnensa perustajana.\"\n\n\n\n\nKalastaja-Lassi.\n\n\nEräällä lahdella näkyi yksinäinen wene, jota sousi nuori hartewa\nmies. Soutajalla oli myötä-tuuli, ja pian oli hän joutunut mihin\npyrki: lahden toiselle rannalle. Hän astui nyt maalle ja riensi\nmäen päälle olewaan mökkiin päin. Eipä haita, waikka lähemmältä\ntarkastelisit tämän nuorukaisen muotoa, sillä silloin huomaisit,\nettä noissa ahwettuneissa kaswoissa on oikein rehellisyyden ja\ntunnollisuuden kuwa. Wähän alakuloiselta hän nyt toki näyttää,\nkulkeissaan mökkiin wiewää polkua pitkin.\n\nOli lauwantai-ilta, ja wanha Kalastaja-Lassi istui mökin edustalla\nolewalla lawitsalla, werkkoa kutoen. \"Hän on itse-päinen\", sanoiwat\nnaapurit, ja niin kyllä olikin, sillä mitä muut mieliwät tehdä,\nsitä ei hän mielinyt, hän wain aina piti omaa päätänsä. Lassi oli\nwarallinen mies ja halweksi kaikkia, jotka eiwät, niinkuin hän,\nsaattaneet koota tawaraa arkkunsa pohjalle.\n\n\"Noh, oletko nyt siellä, uneksia!\" huusi Lassi, kun näki poikansa\ntulewan polkua pitkin. \"Olet kaiketi taas tuota tyttö-renttua ollut\nkurkistamassa, waikka sinulla täällä kyllä olisi työtä ollut, mutta\nmuista mitä minä olen sanonut: juokse sinä, Pekka, mitäs juokset, ja\najattele mitäs ajattelet, mutta siitä asiasta ei mitään walmistu.\"\n\n\"Niin te, isä, olette sanonut\", wastasi Pekka säwyisesti, waan warsin\nwakawalla muodolla, jota wanhus ei toki huomannut, \"ja kuitenkin\ntahdon minä wielä kerran teille puhua Hannasta sekä pyydän, että\ntywenellä mielellä sanojani kuuntelisitte. Isä kyllä tietää, että\nminä olen kaikissa asioissa koettanut mieltänne noudattaa ja siitä\nasti, kun äitini kuoli, teille apua tehnyt niin paljon, kuin olen\njaksanut. Nyt olen minä wuoden ollut Hannan kihloissa ja monta kertaa\nteitä rukoillut, että edes kerran saisin saattaa Hannan tänne,\nnäyttääkseni, minkä-moisen miniän teille kauppaan, waan te ette ole\nsanojani korwiinnekaan ottanut. Te sanotte: hän on köyhä, mutta minä\nsanon, että hänessä itsessänsä on rikkautta kylläksi. Teillä, isä, on\ntawaraa enemmän, kuin tarwitsette, ja täällä mökissä on kyllä tilaa\nmeille kaikille. Mitäpä se sitte, waikka hän onkin köyhä.\"\n\n\"Ei, kiitoksia wain, en minä mitään nurkka-hiiriä tarwitse - Sinä\ntahtoisit näyttää häntä! -- mukamaakin näytettäwää -- kaikki ne owat\nyhtäläisiä. Ei, yhden minä olen nähnyt, sen sinä kyllä tunnet, joka\nminulle sopii miniäksi -- se on sepän Liisa. Hänen isällänsä on talo\nsekä sekä paljo irtainta tawaraa, ja tyttö itse on myöskin kelpo\nihminen, mutta Hanna on perin köyhä, eikä hän äitinsä, tuon ylpeän\nlesken, kuoltua myöskään mitään peri.\"\n\n\"Tuossa teette wäärin, isä, että pidätte noin paljon maailmallisesta\ntawarasta\", wastasi Pekka, \"waan olisiko mahdollista, että tahdotte\nkostaa Hannalle ja minulle sen, että teidän nuorena ollessanne\nHannan äiti halukkaammin otti köyhän renki-miehen kuin rikkaan\nKalastaja-Lassin, joksi teitä kutsutaan? Se olisi, isä, teille\nhäpeäksi! Mutta nyt tahdon myöskin minä sanoa teille wiimeiset\nsanani. Isäni kyllä tietää, että maailma on lawea, sekä että minulla\non tilaa muuallakin, kuin kalastajan mökissä. Minulla on wankat kädet\nja luottamus jumalaan. -- Mutta -- enpä nyt tahdo kanssanne kinata\ntänä iltana, sillä nytpä on lauwantai-ilta, ja huomenna menemme\nyhdessä rippi-kirkkoon. Antakaa minulle werkot, että menen niitä\nlaskemaan; kauan en poissa wiiwy.\"\n\nPekka wiskasi werkot olallensa ja lähti rannalle. Hetken kuluttua\nkuului airojen hiljainen loiske lahdelta.\n\nKalastaja-Lassi pisti tupakkaa piipun-nysäänsä, sytytti sitä ja\nmumisi itseksensä: \"Hm -- tyhjää puhetta -- turhia hullutuksia - hm.\"\nNäin sanottuaan waipui hän sywiin ajatuksiin. Mitäpä hän mietiskeli?\n-- Kukatiesi ajatteli hän poikansa sanoja: Maailma on lawea, ja\nmuuallakin on tilaa kuin kalastajan mökissä. -- Kentiesi ajatteli\nLassi, että hänen yksin jäätyänsä tuntuisi mökki hänestä hänelle\nkowin tyhjältä. Miettiessään puhalteli ukko sakeita sawu-pilwiä,\njotka haihtuiwat ja katosiwat ilta-tuuleen.\n\nHanna oli kaunis tyttö, sen kyllä kaikki myönsiwät, ja hän oli\nmyöskin iloinen sekä lempeä. Häntä sanottiin köyhäksi, mutta Pekan\nmielestä hän oli rikas, eikä tuo ollut ihmettäkään, sillä hänen\näänensä oli heleä kuin hopea, terweytensä raitis sekä taitonsa hywä,\nja paras puhtain kulta löytyi kätkettynä hänen sydämmestään -- senpä\nwuoksi oli Hanna Pekan silmissä kalliimpi kuin hohtawin timantti.\n\nAurinko kaunistutti loistollaan koko seutua, kun kirkon-kellot\npyhä-aamuna rupesiwat kajahduksellansa ihmisiä kokoon kutsumaan.\nKirkon-mäelle seisattui sinne tänne eri joukkoihin wäkeä, waan kun\nyhteen soitettiin, riensiwät kaikin kirkkoon.\n\nSaarnastuolin lähellä istui Hanna äitinsä wieressä, hän katseli\nkirkkain silmin opettajaa, tarkasti kuunnellen hänen opetuksiaan.\n-- Taaempana kirkossa istui Kalastaja-Lassi sekä Pekka. Kun pappi\nsaarnassaan puhui siitä tawarasta, jota ei koi syö eikä ruoste\nraiskaa, tuntui Lassin mielestä, ikään-kuin olisi kaikki häneen\nkatsoneet. Jumalan palweluksen päätettyänsä tuli pappi kuorin\nlaattialle ja ilmoitti kansalle, että hänelle oli lähetetty Piplia,\njoka oli lahjoitettawa seurakunnan taitawimmalle ja siweimmälle\nneidolle, ja kun Kirkkoherra nyt mainitsi Hannan nimen sekä wiittoi\nhäntä tuota kallista lahjaa ottamaan, silloin katsoi myöskin\nKalastaja-Lassi kuoriin päin. Mitäpä hän siellä näki? Nuoren naisen,\njonka ihanille kaswoille aurinko juuri laski kultaiset säteensä, ja\njoka seisoi siinä nöyränä, kiitollisena. Mitä näki hän seurakunnan\nsilmissä? Kunnioitusta - ja kun hän katsoi Pekkaan sekä näki hänen\nsilmissään ilo-kyyneleitä, silloin hän ymmärsi poikansa sanat, että\nHannalla olisi rikkautta kylläksi. \"Itse-päinen\" painoi päänsä\nnöyrästi alas, ja hänen sydämmensä pehmeni kuin jää kewäisen auringon\nloisteessa.\n\nKirkon-menot oliwat loppuneet, mutta kirkon-mäellä tunkeusiwat Hannan\ntuttawat hänen ympärillensä, waan Pekka wähän etäämpänä seisoi\nodottaen, että hänkin wuorostansa pääsisi Hannan tykö. Silloin\nKalastaja-Lassi hiljaa löi häntä olalle, kuiskaten: \"Mitäs tässä\nkatselet, mene kohta tytön luokse ja ilmoita hänelle, että miniää,\njota poikani on minulle tarjonnut, odotan minä tänä iltana.\" Näin\nsanottuaan riensi ukko pitkillä askeleilla kotia.\n\nMiniä tuli kalastajan mökkiin, eikä pitkiä aikoja kulunutkaan,\nennenkuin hän jo sinne jäi emännäksi; ja maailma on lawea ja tilaa on\nkyllä muuallakin, mutta Pekan maailma on kalastajan mökki. Iloisena\nlaskee hän werkkojansa lahteen, ja hänen nuori waimonsa istuu\ntyytywäisenä weneessä, laulaen:\n\n        Airoillani lykkelen\n    Weneheni wesillen,\n    Kiidän mielell' iloisella\n    Wälkkywillä lainehilla,\n    Aatellen: ei parempi\n    Saattais olla onneni.\n\n        Armahani seurassa\n    Rauhaisessa kodissa\n    Werkkoani kutoelen\n    Muistojani miettielen,\n    Aatellen: ei parempi\n    Saattais olla onneni.\n\n        Eikä ole haittana\n    Mulle maailman tohina.\n    Olla saatan onnellisna,\n    Rikkaana, jos tyytywäisnä\n    laulan: eipä parempi\n    Saattais olla onneni.\n\nKalastaja-Lassi mökkinsä edustalla usein istuu puhaltaen sawu-pilwiä\nja hartaasti kuunnellen, kun miniänsä lukee pipliasta, jonka sai\nkirkkoherralta, ja silloin ajattelee hän, että kulta, joka löytyy\nsydämmestä kätkettynä, on toki suuremmasta arwosta ja tuottaa enemmän\nkorkoa kuin se, jota tallennetaan arkun pohjalla.\n\n\n\n\nOnnen Kukkaset.\n\nSatu.\n\n\nEräässä kauniissa laaksossa asui muuan maan-wiljeliä waimonsa ja\nlastensa kanssa. Hänen maa-tilansa ei ollut suuri, mutta ahkeralla\ntyön-teolla sai hän toki tarpeeksi elatusta wähäiselle perheellensä.\nTässä asui hän tyytywäisenä, ja hänen asuntonsa ympärillä kaswoi\nrunsaasti onnen kukkasia.\n\nOnnen kukkaset oliwatkin erinomaisia kukkia. Lapset eiwät tietäneet,\nkuka niitä oli istuttanut, ja kun he tätä isältänsä kysyiwät, niin\nhän wastasi:\n\n\"Me olemme ne saaneet lahjaksi ylhäältä, ijankaikkisen onnen\nherralta.\"\n\nEräänä iltana istuiwat nuorimmat lapset leikitellen pihalla; he\nkuunteliwat koiran haukuntaa, joka silloin tällöin metsässä wuorten\nwälistä kajahteli, sillä kartanon herra oli metsästämässä, mutta\näkkiä juoksi nuori hirwi metsästä oikoiseen lasten luo, se katseli\nheitä rukoilewin silmin, ikään-kuin olisi heiltä apua pyytänyt, sillä\nsitä wainottiin -- wiattomuus turwasi wiattomiin.\n\nLapset hywäiliwät hirweä, mutta samassa he peljästyiwät, sillä\nmetsästä tuli ratsastaja ajaen aika wauhtia; tämä oli itse kartanon\nherra, ja hänen aluettansa oli tuo laaksossa olewa wähäinen\nmaa-tilakin. Hän oli uljaasti waatetettu, mutta hänen silmänsä\nkatsanto oli synkkä, hänen otsassansa sywiä ryppyjä, ikäwyys ja\nonnettomuus oli ne siihen liika aikaisin kaiwanut.\n\nKartanon herra näki nyt uhrinsa ja aikoi juuri ampua, mutta\nsamassa sattuiwat hänen silmänsä näkemään onnen kukkasia, jotka\nystäwällisesti hänelle noikkasiwat. Hän laski heti pois pyssynsä, ja\nsilmänsä loistiwat lempeästi, kun hän astui alas hewosen seljästä\nja kiiruhti talon tupaan päin. Maamiehen waimo tuli portailla häntä\nwastaan, ja lapset meniwät kaikin äitinsä ympärille, jossa he sitte\nuuteliaasti katseliwat wierasta.\n\n\"Noh! Jopa toki wiimein löysin nuo kukkaset\", sanoi kartanon\nherra, \"niitä olen hakenut ympäri maailmaa ja olen antanut isot\nraha-summat saadakseni edes yhden ainoan näitä kukkasia, mutta kaikki\nhakemukseni on ollut turhaa, ja nyt löydän ne minä täällä köyhimmällä\nalustalaisellani ja noin runsaasti; minä tahdon ne kullalla maksaa ja\nistuttaa ne puutarhaan kartanoni ympärille.\"\n\n\"Armollinen herra\", sanoi wiimein maan-wiljeliän waimo, \"ei mikään\nkulta ole niin suuressa arwossa meille kuin nämät kukkaset, ja ne\nlakastuisiwat teidän puutarhassanne, sillä nuot menestywät ainoastaan\nsilloin, kuin ijankaikkisen onnen herra ne meille lahjoittaa.\"\n\nSilloin wihastui kartanon herra; hän tempasi juurinensa muutamia\nkukkasia maasta, ja läksi wihoissaan pois.\n\nKotia tuntuansa istutti hän kukkaset hopea-astioihin, kasteli ja\nhoiti niitä, mutta ne surkastuiwat wain ja pian warsin lakastuiwat\nsomissa hopea-astioissaan.\n\nSilloin kartanon herra kiroten nousi istualta, käski palweliansa\nsatuloida hewosen ja ratsasti sitten ikään-kuin tuuliais-pää\nmaamiehen laaksoon.\n\nAurinko oli juuri laskenut, kun hän ennätti taloon; pienet lapset\noliwat jo menneet lewolle, ja wanhin tytär istui tuwan peräisessä\nkamarissa wanhempainsa seurassa. Kun maamies näki herransa tulewan,\nkiiruhti hän jo portaille wastaan ottamaan, mutta seisahtui tässä\nwarsin peljästyksissään, sillä hänen herransa silmät pyöriwät wihasta.\n\n\"Orja!\" huusi kartanon herra, \"sinun matalan asuntosi ympärillä\nkaswaa kukkasia, jotka heti lakastuwat minun komioissa huoneissani;\nsen wuoksi olen nyt päättänyt, että sinun pitää ennen auringon nousua\nperheinesi muuttaman pois tästä talosta, sillä minä tahdon itse asua\nnäitten kukkasten keskellä, joita ei kaikella kullallanikaan saa\nmenestymään kartanossani.\"\n\nSuotta rukoili maamies ja hänen waimonsa, joka myöskin oli tullut\nulos, kartanon herraa päätöksestään luopumaan, hän oli taipumaton.\n\nSilloin tuli maamiehen nuori tytär tuwan owesta ulos ja lankesi\npolwillensa kartanon herran jalkain eteen ja huudahti: \"Herra,\nherra! Älkäätte ajako meitä pois kodostamme, sillä silloin saatte\nijankaikkisesti kaiwata niitä kukkasia, joita nyt omaksenne\ntahtoisitte. Katsokaatte wain ympärillenne, ne lakastuwat jo! Mutta\njos osoitatte laupeutta ja armollisuutta kaikille, silloin on teillä\nnäitten kukkasten siemen omassa sydämmessänne.\"\n\nKun kartanon herra näki tämän ihanan neitosen kyyneleiset silmät,\nheräsi hänen hekumallinen, syntinen, kowa sydämmensä ja hänen\nsilmissään kimalteli kaksi kirkasta helmeä -- katumuksen kyyneleet,\nsillä hän suri nyt entistä elämäänsä, turhuudessa wietettyjä\npäiwiänsä. Hän huokasi sywään, nousi hewosensa selkään ja riensi\ntakaisin kartanoonsa.\n\nMuutamia wiikkoja oli kulunut, ja kartanon herra wei maamiehen nuoren\ntyttären morsiamenansa komeaan kartanoonsa. Päiwät, wiikot, kuukaudet\nkuluiwat, jopa wuosikin joutui loppuun, ja kartanon herra tunsi\nitsensä ylen onnelliseksi, sillä maamiehen tytär oli hywä ja lempeä\nwaimo, ja rauha oli häntä seurannut kartanon uljaisiin huoneisiin.\n\nKartanossa oli iso ilo, sillä herran waimo oli miehellensä\nlahjoittanut pojan, josta herra oli sanomattoman onnellinen; hän meni\npuutarhaansa saadaksensa oikein hartaasti Jumalaa kiittää onnesta, ja\nkatso! Siellä kukoisti nyt koko kartanon ympärillä onnen kukkasia.\nNähdessänsä näitä rakkahia kukkia, itki kartanon herra ilosta ja\nlaski itsensä polwilleen kiittäen ijankaikkisen onnen herraa tästä\nhänen lahjastansa, ja siitä asti kaswoiwat nämät harwinaiset kukkaset\naina kartanon puutarhassa.\n\n\n\n"]