[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQi0NwcpaO41AOw9zX-8KdqIfcHZwFjTK2oSsAisnSM0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1483,"Villejä eläimiä","Seton, Ernest Thompson",1860,1946,"1483-seton-ernest-thompson-villeja-elaimia","1483__Seton_Ernest_Thompson__Villejä_eläimiä",null,"romaani",[],[],"fi",1898,1909,38050,242063,false,45258,[23,24],"Animals -- Anecdotes","Animals -- Biography",[26,27],"Novels","Short Stories","\"Villejä eläimiä\" by Ernest Thompson Seton is a collection of animal stories written in the early 20th century. The book features tales that explore the lives of various wild animals, presenting their personalities, struggles, and the connection between humans and the animal kingdom. Seton aims to provide readers with an understanding of wildlife beyond superficial observations, depicting each creature's unique traits and experiences.\"  \"The opening of \"Villejä eläimiä\" introduces readers to the author's intentions behind these true stories. Seton emphasizes that while he may not adhere strictly to historical accuracy, the personalities and lives of the animals in his narratives are real and vividly portrayed. The first tale focuses on Lobo, a powerful gray wolf that ruled the Currumpaw region in New Mexico, causing distress to local ranchers. Seton describes Lobo as a formidable and cunning leader of a small pack, compelling the ranchers to devise various strategies to eliminate him while highlighting the wolf's intelligence and ability to outsmart hunters.\" (This is an automatically generated summary.)",[30],"Eskola, Pentti",283,"Kokoelma tosipohjaisia kertomuksia villieläimistä ja niiden kohtaloista Pohjois-Amerikan luonnossa. Teos kuvaa yksilöllisten eläinten, kuten susi Lobon, varis Hopeatäplän ja kettu Springfieldin, elämää ja selviytymiskamppailua.","Ernest Thompson Setonin 'Villejä eläimiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1483. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","VILLEJÄ ELÄIMIÄ\n\nKirj.\n\nErnest Thompson Seton\n\n\nSuomentanut Pentti Eskola\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Lukijalle\n Lobo, Currumpaw'n kuningas\n Hopeatäplä, kertomus variksesta\n Risakorva, nuori jänis\n Bingo, kertomus koirastani\n Springfieldin kettu\n Juoksija, musta arohevonen\n Wully, keltainen lammaskoira\n Punakaula, Donin laakson pyy\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nNämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut\nhistoriallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia.\nNiiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja\ntodellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat\nilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.\n\nLuonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että\nasioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko\nkymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän\nkäsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän\nkuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta\nolen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä\nyksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää\nylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai\nvihamielisen ihmisen kannalta.\n\nTämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin\nkuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli\ntietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta,\nBingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.\n\nLobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta\n1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin\ntietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.\n\nBingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun\nottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.\n\nArohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä\nkertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset\nkäyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut\nniskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.\n\nPaimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista;\nmolemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa\nkerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä\nvaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden\nsurmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä\ntoista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin\nuskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona.\nTällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani\nnämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä\nlammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku\nkoirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut\nne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se\nkuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa\nkuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin\npaimenkoiria.\n\nPunakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa\nvuonna 1889.\n\nHopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen\nnäiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin\nkuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa\nesitetty tapaus on todella tapahtunut.\n\nNäiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat\ntraagillisia. _Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti_.\n\nTällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen\najatukseen -- moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu.\nEpäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin;\nmutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn\najatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme\nsukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi\nainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin\neläimissä.\n\nKoska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista\nja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös\noikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa\nnykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja\nsamoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.\n\nE.T.S.\n\n\n\n\nLOBO, CURRUMPAW'N KUNINGAS\n\n\n1\n\nCurrumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa.\nSen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa.\nAaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia\npuroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut\nnimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan\ntienoon, oli muuan harmaa susi.\n\nTätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee\n\"kuningasta\". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja,\nja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena.\nKaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä\nse uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi\nääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon.\nLobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin\nväkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien\nulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen\nnuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta\nkun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan\nlevottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti\naamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja\nonnistunut hyökkäys.\n\nLobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville,\nmistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee\nvalta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia\nseuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai\nkenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa\nLobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania.\nMutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista\nkookkaampia.\n\nEtenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei\nläheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin\nlaumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä\noli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä\narveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli\nkellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt\nlaumalle antiloopin.\n\nKaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin\nusein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen\nläheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin\nmielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja\nolisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan\nsuden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä\nolleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan\nmetsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne\nkantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden,\nkuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli\nkaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen\nparhaan joukosta.\n\nAinakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa\nse yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita\nsyömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan\nvalinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään\nkuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita\ntai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet\nolivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta\ntapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät\nvälittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut\nniistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan\ntai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta.\nSiitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä\nmarraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa\nviisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet\nniistä palaakaan.\n\nNäiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta\nne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista\nhuolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle\npantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei\nmilloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin\npyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli\nampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä\nlaskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen\nolikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen,\nolipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena\noli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne\nitse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu\nhuomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa\nkaikilta vaaroilta.\n\nKerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja\nlähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli\npiirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.\n\nLobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää\nuhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä\nryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan.\nTähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien\nkiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse.\nAinoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui\nhaavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin\ntaistelukuntoinen.\n\nNyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi\nkumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät\nunohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.\n\nLauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin\npakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän,\nsusi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä\nponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti\nmaahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin\nniskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan.\nSen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen\nmuutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan.\nTehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: -- No, miksette te\nvoineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?\n\nMies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan.\nMiehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen\nkohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet\npalaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta\ntullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän\nhuomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet\nvarovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.\n\nTämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain\npiirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio,\nkunnes se lopulta oli tuhat dollaria -- varmaan suurin tapporaha, mitä\nsudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.\n\nLuvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös\nmuuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen\nCurrumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät\nsudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen\nlauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut\nmonta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä\nLobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!\n\nHän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden\nsuurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa\njäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä\nvälimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan\nkoirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi\npaikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla\naroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.\n\nNyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa.\nCurrumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä\npreerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään\njokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa\nratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat\nhajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki\nkoirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää\nolleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja\njokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.\n\nKun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi,\nja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.\n\nMetsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat\nyhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen\nparas hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin\nhän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun\nhirmuvaltiaaksi.\n\nSeuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat\npäättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa\nsurmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä\nvastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla;\ntoinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä\nsen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin\ntosissaan, että Lobo oli \"loupgarou\", ihminen suden hahmossa, jota ei\nvoinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt\nja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön\nsuhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin\njuhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat\nkoettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja\nsiirtyivät muuanne metsästämään.\n\nKeväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe\nCalone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan\nosoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että\nsen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n\npikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin,\ntuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä\ntehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken\nkesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria,\nmutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden\nonkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.\n\nJoe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti\nsavustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne\npelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.\n\n-- Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä\nosoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!\n\n\n2\n\nTähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä\nkaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse\ntutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen\nparemmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan\nkun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta\nsen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin\nja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka\nhänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen\nMeksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman\nlannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin\ntehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin\nCurrumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä\nperehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa,\njossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:\n\n-- Tuokin on sen työtä.\n\nSain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut\nyrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat\nolivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut\nheti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.\n\nOn tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla\nkoetin pettää tätä \"ihmissutta\". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin,\nstrykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä\nerilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin\nkatsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta\nen saanut petetyksi.\n\nVoin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen\nraudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa\nvastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä,\njottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt,\nleikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin\nison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei\nlähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä\ntehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli\nkastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin\nsyötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta\nnahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen.\nSitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa\nja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän\nkierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan\nkoskettamatta niihin paljain käsin.\n\nLobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli\nloppuviikon -- niin arveltiin -- Sierra Granden ympäristössä.\n\nNyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle,\nkuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen\nhuomautti:\n\n-- Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!\n\nSeuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään,\nmiten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli\nkulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden\njalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden\nkaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta\nkertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli\ntämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi\nkuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä,\nvaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt\nminun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin\nnähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut\nsitä ja -- lopulta ottanut sen.\n\nEn voinut salata iloani. -- Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. --\nKorkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin\ntäyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne\njohtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta\nriemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!\n\nMutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka\njalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään,\nmikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin,\nettä kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät\nneljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan\nmyrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa\nneljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten\nrajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen\neiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se\nnäin tehokkaasti suojeli.\n\nTämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi\nsiitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin\nmyrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin\ntein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita\nvahinkoeläimiä.\n\nNäihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja\njulmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita\nhurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet.\nLampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä\nkolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne\nkootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri\npuolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan.\nLampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä\nsäikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut\nominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä\nlammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin\nlammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden\nparrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä\nsattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei\ntavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin\nei käy aina.\n\nKerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden\nlammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille,\neivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti\npaikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki\nkaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo\noli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että\nvuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään\nsulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun\nja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa\nkaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka\npäivä joku huolestunut lammaspaimen: -- Oletteko hiljakkoin nähnyt\nharhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi.\nMilloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia\neläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli\ntavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.\n\nLopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä\nkokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.\n\nEmme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden\nvähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena\npäivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka\nveivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli\nsinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka\nraudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti\nkuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja\nkuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja\nkiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin\nlaukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan\nrautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle\nheti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman.\nAsetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen\njälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää\nsain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin\nvanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä,\nkun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se\nperäytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta\nentiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on\nsanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran -- villien eläinten\nenkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja\nkuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne\nkaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka\nvaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi,\nse ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan\npettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa.\nLobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia,\nmutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.\n\n\n3\n\nKerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki\nasiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran\nesimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut\njohtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen\ntiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi\nvastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle\nheti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi\nmenetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.\n\nTästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit\nraudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki\npään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne\neivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin\nkahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne\npiilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän\ntoimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen\nja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen\npäästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla\nja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää\noli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä\noli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka\nkiinnitin itse päähän.\n\nSusilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne\nvainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa\ntoisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan,\nettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi\nkumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka\nnäytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.\n\nSeuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja,\nja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen\nolevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli\nestänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin\nmennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.\n\nLähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme,\nettä tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja\nvaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se\njätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me\nsaavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän\nsarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka\nmilloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein\nvalkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan,\njoka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan\nLobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt\nolimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.\n\nSeurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen\nvavahdutti minua kauan jälkeenpäin -- silloin innoissani en sen\nvastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme\nsuden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti\nsen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat,\nsitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden\nkotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme\nkyenneet surmaamaan.\n\nVähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se\nvaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa\nse ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei\nvoinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään\nmeidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut\ntunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä\nBlanca oli ollut sen puoliso.\n\nIllan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä\nsen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti\nsurua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja\nvaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: \"Blanca! Blanca!\"\nIllan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana\nsiitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se\nnäytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä\nvihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin\nmilloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat\nsen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden\nkäyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä\npaikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut\nverta ympäristöön.\n\nSitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten\nkarjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa\nkostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja\nrepi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa\nyksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli\nlaukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen\ntapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut\ntavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin,\nettä se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli\nriuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.\n\nArvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi\nBlancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen\ntapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja\nennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen\nolin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin\nvarmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.\n\nKokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat\nkolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät\njokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin\nerityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä\npölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka\nmaahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi\npantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei\nvoinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat\npiilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin\nsitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen\nkäpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin\nkaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla\nodottamaan tulosta.\n\nKerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma.\nSeuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut\nennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä\nminulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi\npohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta.\nJospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän\niltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne\nasettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan\nkoetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti\nrautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä\nrakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt,\nse seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni\nansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa,\naivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että\nkarja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta\nkumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli\nsiinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se\nlähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä.\nViimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli\nsamalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei\nvastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa\nja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset\nraudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat\npuristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat\nolivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan\nse mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin\nkoskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka\nnäkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta\nja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä\ntarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä,\nponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä\nmaahan.\n\nJonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään\nsille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. -- Sinä vanha\nhenkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on\njäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.\n\nSinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut\naivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan,\nse kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja\npudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.\n\nTietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut\ntärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä\nlaukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi\nsuopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa,\nja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki\nilman ja kiristyivät sen kaulaan.\n\nMutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin:\n-- Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli\nnyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun\nkulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora\nkiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin,\nettä susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti\nluopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan\nkatsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: \"No niin, vihdoinkin\nolen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!\" Siitä pitäen se ei ollut\nmeitä huomaavinaankaan.\n\nSidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut\neikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin\ntuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen\nkuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta\nse ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin\nylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli\nhajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten\njokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.\n\nHiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin\nkaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat\npoistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan\nsitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset\ntämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut\nkultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka\npiti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan\nsen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta,\nTannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi\nvastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.\n\nPanin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se\nmakasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla\nsilmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä -- omia\nylänköjään -- eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin.\nAuringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin,\nettä se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran\nollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut\nkutsua enää milloinkaan.\n\nLeijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty,\nja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki -- niin\nkerrotaan -- sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei\nvoinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna\noli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis\nhaavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.\n\n\n\n\nHOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA\n\n\n1\n\nHarva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita\nsatunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista\ntuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden\ntuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin\nsamanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on\nniin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla\nkerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa\neläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa\nniiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero.\nJos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki,\njosta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan\nkuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa\nja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.\n\nTämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant,\ntynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin\nkaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella;\nsamoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa\nKaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on\nluettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana\ntappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa\nsurmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka\ntarinaa käyn kertomaan.\n\nHopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut\nmetallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä\noli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa\nsen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat\ntietooni.\n\nVarikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä.\n\"Viisas kuin vanha varis\" ei ole syyttä tullut sananparreksi.\nVarikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita\nkuin sotamiehet -- vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset\novat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia\ntoisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja\nviisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden\ntäytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan\nepäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt.\nTavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei\nole erityisiä kykyjä.\n\nHopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa,\nCastle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton\nkaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista,\neikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina\nvuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina\nparvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha\nHopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä\nviisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä.\nMutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti\nkaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat,\nkunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui\ntähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset\nmenivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi\nkaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja\nkolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi\nmainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en\nmilloinkaan tullut tuntemaan.\n\nTyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden\npäämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä\nmaata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän\nvuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi\ntämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut\npaikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo\nvanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen\nvuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin\nsangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä,\nvaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty\nsiltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja\nsyksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain\nnähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin\nesimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on\noma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa\non ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa\ntäydellisempikin.\n\nEräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee\nsolan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle\nhajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin\npäästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:\n\nN:o 1\n\n    kvaa' kvaa'\n\neli: \"Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!\" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö\ntoisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen\nmatalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava\npäästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri\nkun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen\nvauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: \"Olkaa varuillanne!\" eli hänen\nkielellään:\n\nN:o 2\n\n    kva-a'\n\nSe kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla\nollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen\nkumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti\npäästyään sillan ohi.\n\nSeuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin\nkeppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: \"Vaara!\"\n\nN:o 3\n\n    kva'\n\nja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan\npyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä\nminulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan:\n\"Suuri vaara! Pyssy!\"\n\nN:o 4\n\n    kva' kva' kva' kva' kvaa'\n\nAlipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat\nkorkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten\nne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään\nniin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama\nparvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan\nlähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: \"Haukka! Haukka!\"\n\nN:o 5\n\n    kva-a' kva-a'\n\nja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle,\nkunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet\nhaukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli\nnäkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: \"Suuri vaara -- pyssy,\npyssy! Hajotkaa henkenne tähden!\"\n\nN:o 6\n\n    kva' kva' kva' kva' kvaa'\n\nja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan\nkorkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin,\nettä joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan\ntoiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua,\nkun taas tämä merkitsee: \"Kääntykää ympäri!\"\n\nN:o 7\n\n    kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'\n\nSe on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja\nn:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain:\n\"Hyvää päivää!\"\n\nN:0 8\n\n    kva-a' kva-a'\n\nNiin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein\nuseimmin toistuva komennushuuto on: \"Valmiit!\"\n\nN:o 9\n\n    kvaa' kvaa' kvaa'\n\nHuhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi\nkiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta\niltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein\nnäin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne\nsuorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa.\nEtenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin\nkorkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä\nkääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat.\nToisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat\npystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:\n\n    kr -- -- -- raa'\n\nMitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset\nkosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä\nvoimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat\nvarmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä\nkaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille\nkuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas\nasumattomaksi ja äänettömäksi.\n\n\n2\n\nDon-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen\nkilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä\nkuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä,\njonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen\nToronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä\nliikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen\nreunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana\nja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä\nkummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut\nvanhat pesät.\n\nEräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa\nläpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani\nkuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse\nja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta.\nIskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus\noli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi\nvarispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä\npuolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin\njättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä\nkaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa\nperästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja\nmiehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää\npäässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen\nkaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.\n\nEräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän\nDon-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen\npuron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo,\npudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän\naikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni\nHopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen\nnokkaansa -- se oli simpukan kuori --, käveli sitten lähteen ohi ja\nveti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä\nesineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti\nyhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia\nja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän\nintohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä,\nsamaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä.\nMutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä\nse taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän,\nja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä\nhatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä\nja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli\nkokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä\nhuomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen\npiilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.\n\nSinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä\noli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka,\nja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä\nvoittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja\nse koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan\nsamoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien\npojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa.\nAamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja\nmunia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri\nsairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän\nkohtelemme samoin kanojamme.\n\nSen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa\nalaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän\naikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina\nnoin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen\navoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin.\nLintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta\nsitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin\nalapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin.\nSilloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.\n\nHopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä.\nSe eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli\nvaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka\nvuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden\nitsestään selvä johtaja.\n\nKesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt\nseurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset\npoikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä\nalkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa\nja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa,\nja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän\nsalaisuudet ja menestymisen ehdot -- ja tässä elämässä saattaa\npieninkin hairahdus olla turmiollinen.\n\nEnsimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen\nparveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien\nmuiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen\nlevähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt\nitse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin\nvarikset.\n\nPian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin\ntavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri\nnyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin\nkummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet\nemon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen\nakka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja.\nToisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo\ntietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta\nopetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla\nharjoitus -- sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja\ntaitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa\nvanhempien seurassa.\n\nKun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa\nsuhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset\novat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri -- poikasen\ntuntomerkki -- on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla.\nNe osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät\npitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet\nerikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että\nmaanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän\nvaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat\nerottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole\npyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille,\nvaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin\nhajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset.\nLennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti\nollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat\npuijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun\nkärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon;\nnoiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava\nomenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet\nhänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne\neivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole\nsopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet\nhevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä,\nmitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle\nlähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla\nkärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.\n\nSyyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos.\nNiiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan\nja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla\närtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy\nvallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat\noppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.\n\nSe on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja\nkomentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!\n\n-- Ensimmäinen luokka! -- esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö\nhuutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.\n\n-- Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.\n\n-- Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.\n\n-- Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.\n\n-- Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.\n\n-- Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne\ntavallisesti lentävät.\n\n-- Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.\n\n-- Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri\ntahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia -- toisen puussa\noikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä\nsaattaa Hopeatäplä huutaa: \"Pyssymies!\" Vartijat toistavat huudon,\nja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne\nmuodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.\n\nVahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen\nvalppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia\nja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä\nole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että\nvahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely\non paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.\n\nMarraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän\njohdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan\ntoisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.\n\n\n3\n\nVaris ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton.\nJa linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua\nkuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan\nkauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu\nvavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä\nsyystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi\nsekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole\nturvakoteja.\n\nMutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat\nlähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa\nsitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat\nmonen peninkulman päähän.\n\nKevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle\nFrankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä\nja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa\nja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta\ntakaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä\nja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä\npuoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli\nsaattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret\nparivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä --\nsurmaaja oli ollut _sarvipöllö_. Palatessani puoli tuntia myöhemmin\nsamaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa\npuussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla.\nLähestyessäni se päästi omituisen \"grrr -- oo\"-äännähdyksensä ja lähti\nlentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.\n\nPari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän\nharvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin\nhangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä\nne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren\nparivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut\npöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut\nvoimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys\noli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.\n\nTarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään -- silloin en voinut\nolla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä\nja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut\npöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.\n\nSugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin\nvariksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät\noikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä\nei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden\nesi-isät ennen oppivat ja elivät.\n\n\n\n\nRlSAKORVA, NUORI JÄNIS\n\n\nRisakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen\nkorva oli aivan repaleinen -- muisto sen ensimmäisestä seikkailusta.\nRisakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin\nsen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen\nelämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan\nkirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.\n\nSe, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen\nkuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se,\njoka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja\nkykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin\nme käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä,\nvainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä\nviiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin\nkieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä\njänikset ovat puhuneet omallaan.\n\n\n1\n\nRehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli\nkolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen\nruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan\nkyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka\njäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin\nihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä\npientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli\nparaikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä\ntoisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan\nRisakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei\nsen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu\nkäveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös,\ntoista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta\ntämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.\n\nHetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta.\nSe oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne\ntullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen\nkapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä,\nmutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti\nsuuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan\nkyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran\nuhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei\nkai saattanut merkitä vaaraa.\n\nSillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui\netääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään\nvauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli!\nPalleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä\npää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt\neteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti,\nkun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen\neteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään\nsuuren mustan käärmeen.\n\nHirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti\npakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun.\nSamassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui\nrenkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan\nkuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka\nhuusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut.\nMutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän.\nJänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee\nvarjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan\npienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan\nyli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että\nkäärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.\n\nPoikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa\nperästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä\nhellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä\nyli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja\nsen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon\nvoimakkaat potkut jättivät.\n\nNyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi\nruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa\npoikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden\nalle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se\nei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat\npahasti raadelleet sen korvaa.\n\nJänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian\neikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi\njäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes\nmolemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.\n\n\n2\n\nOlifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä\non heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin\ntäällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä\nmuutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on\nsiellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota,\njota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää.\nKuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna\nrämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista\nnuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan\nsieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille,\njotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.\n\nYmpärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut\nmikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton\nkettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.\n\nRisakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat.\nNaapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset\nolivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai\nsuorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä\nmahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia\npainautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti\nselvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä\nläksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin\nkäskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.\n\nToiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain\njatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta.\nKun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy\nja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee\njokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa.\nMetsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään\nvain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä,\njoka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta\njoko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka\non oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin\nkuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin\nkuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä.\nKun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki\nmetsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo\npysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen\ntekemään samoin.\n\nMutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin\norjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus.\nPystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä,\nmiten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.\n\n_Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja\nhiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä\nsarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet\nsotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit\nsuojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä\nvastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat\ntai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen\nsovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei\nollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään_.\n\n_Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle.\nRuusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät.\nKun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja\ntämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään_.\n\nOrjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: --\nOrjanruusupensas on paras ystäväsi.\n\nJäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu\nsekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon\naikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen\nkertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi\naskelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.\n\nMuutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata,\nettä ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet\nniitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja,\nettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin\nteräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä\nkarttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden\npiikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus\nihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa;\nsehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa.\nPäinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli\njänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat\n_piikkilanka-aitoja_.\n\n\n3\n\nRisakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen\nhuolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas\nsekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän\nse sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai\nsyödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään\nemo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat\nasiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta\nkokemuksestaan oli tullut tietämään.\n\nUsein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa.\nToisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan \"pitääkseen\nhajuaistinsa selvänä\", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan\npoikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia\nollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten\nse matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan\nturkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin.\nSe oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita\nkastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi\nvarmasti aina sisältänyt jotain likaa.\n\nHeti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin\nmetsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät\ntoisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni\nkuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain\nparinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän,\njos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin\ntarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän,\neli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee:\n\"Ole varuillasi!\" eli \"Painaudu maahan!\" Kaksi hiljaista tömähdystä\nmerkitsee: \"Tule!\" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme\nhyvin kovaa tömähdystä merkitsee: \"Juokse henkesi edestä!\"\n\nKerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli\nvarma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai\naloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille\nkyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä\nlennätti sanoman: \"Tule!\" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne,\nmissä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se\ntömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja\nlöysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka\nkaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan.\nVähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli\nsen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla\nleikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota\nse sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.\n\nEnnen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki\ntärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja\nosoittautunut niissä erittäin älykkääksi.\n\nSe osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon\nsekä painautua maahan ja \"istua pökkelönä\". Se osasi tehdä kierroksia\nja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti,\nettä se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut\npiikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se\ntiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut\nhiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut\n\"jälkien vaihtoon\", \"kiertelyyn\" ja \"kaksoisjälkiin\" sekä myös\n\"piilokoloon\", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista.\nJa lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on\nkaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa,\njoka on luotettava.\n\nSe oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat,\nmillä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut,\nkoirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset\nvainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy\nosata suojella henkeään.\n\nHuomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava\nvaruillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä\nitseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. -- Ota aina\nvaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. -- Se on sietämätön\nrettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei\njää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi,\nja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta\nkäyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon,\nsiihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on\ntyperä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä\nvalehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on\ntiedossa huonoja uutisia.\n\nPiikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän\njalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta\nmyöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.\n\nSe on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. -- Ensin annat\nkoiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle.\nAnnat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen\npiikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää\npäin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä\nraajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen\nnähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.\n\nRisakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan:\n\"piilokolo\" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää.\nViisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen\npitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi,\nvanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se\nonnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta\ntietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai\nnäätä.\n\nOlifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen\npenkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger\noli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti\naurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien\nseassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja\nkäänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään.\nVäliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin\nkovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.\n\nKummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset\njuuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien\nhaarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut\npesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja\npahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa\nOlifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti.\nMurmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo\notti maakolon haltuunsa.\n\nTämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin\nhäpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin\nolisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava.\nSe näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi\nsitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja\nkukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen\nkuningas.\n\nToinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä\noli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi.\nSenkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle\nhyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton\nitsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen\nnahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin\nparivaljakkoon. -- Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. -- Se oli\nkasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy\nsiitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!\n\nJänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät\nkumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa,\njottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä\nviimeiset turvapaikat.\n\nSitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä,\nvaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja\nsillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä\navonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu,\njonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden\neläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan\nkasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden\ntullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen\ntähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä\ntapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo\ntunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten\nhaltuunsa sen mukavan pesän.\n\n\n4\n\nHeleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä.\nLuonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen\ntikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista,\nsameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja\nruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli\npienen varpusen ylösalainen kuva.\n\nLäheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä\nskunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.\n\nSuovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon\nväriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi\nhuomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden\nseassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas,\nvaikka kaikki muu oli hiljaa.\n\nSiellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan\nskunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä\nhajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä\nhajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.\n\nJäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa.\nMutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä\nei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne\nlepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului\naina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat\nkohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean\nkirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.\n\n-- Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin\nkun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo\nloikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.\n\nKoira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä\npysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja\njuoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan\nlujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis\nhoukutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa.\nKoira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen.\nJänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että\nkoira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että\ntämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen,\nmiten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti\nkovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä\nlensi nurin niskoin mutaan.\n\nKerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen\nhaukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen\nhalveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua\npolkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt\nseuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta\nIson pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja\nJänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa.\nRisakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä\nlisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.\n\n-- Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa\ntodella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki,\nmikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että\nkerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.\n\n-- Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla\ntakajalallaan.\n\n-- Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi\nkuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka\nnyt oli kaukana. -- Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes\ntulet, ja silloin olet hukassa.\n\n-- Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi\nkuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen\nkuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva\nei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen\nkyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa\nkuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli\ntulossa täysikasvuiseksi.\n\n\n5\n\nJuoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen.\nRautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai\njärven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee\nsuurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän\ntutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa\nnoudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten\nmyrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla\nluikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo\nsiitä janoonsa.\n\nJuoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata\njälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa\nloppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat\nlopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä\nenkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy\nsiihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien\nturviin.\n\nVielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua\nmetsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin\nmuualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt\nveden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta\nei osaa seurata. Otus on pelastunut.\n\nTämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan;\nsiis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.\n\nEräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat\njuoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja\noli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon\nistuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian\ntulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja\npulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa\nmyöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.\n\n-- Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli\nvedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta\njänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia\nläähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen\nemoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja\nnäin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida.\nNyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän,\nja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi,\njoka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu\nlämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva\nsaattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen\noppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko\nlauloi: \"Tule, tule, vaaran tullen tule!\"\n\nTämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan\nse oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä\nkaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.\n\n\n6\n\nVilli eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina,\nennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten\nkauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.\n\nMutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee\nohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin\nse on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota\nnimitetään vanhuudeksi.\n\nJänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä\noli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät,\npesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset,\nvieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan.\nVähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua\nmiten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.\n\nUseammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti\njänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan\nalle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran\npäästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu\nhaavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.\n\nMuutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän\nkimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin\nedellinenkin.\n\nKerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira\nja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana\npäivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta\nkertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja\npöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä\noli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi\nvanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi\nse tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä.\nLähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana\nviedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti\nse tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta\nurosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi\nviehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:\n\n-- Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!\n\n-- Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. --\nEtköhän juokse liian usein.\n\n-- Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota\nkoirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua,\njos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.\n\nSitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin\ninnostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin.\nSilloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo\ntulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu\nkoirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi\nsiitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.\n\nSe tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin\nsilloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi\nja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se\ntiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se\njohti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se\n\"kierteli\", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet,\nettä koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville\ntuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien\nyhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E.\nPysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se\nloikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä\nJ:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni\nH:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän\nsivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan\nkuin pökkelö.\n\nRanger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli\nhyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää\nlöytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne\nja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira\njoutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä\nsuuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä\nRisakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä\nhevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.\n\nPian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon\nalapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä!\nMutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.\n\nMikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin\npuunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli\nsuotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi\npuoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo\nnähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha;\ntakaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.\n\n\n7\n\nRisakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa.\nTuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan.\nEmostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan\ntuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran\njoulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa\nuutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo\nnäky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten\nsuuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä\nlöytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se\nkäytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön!\nUusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo\nsekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.\n\nVieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi\nmainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja\nhangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se\narveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät\nsamalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää\nsiten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo\nkuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi\nseuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut\ntuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.\n\nRisakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi\nja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se\ntunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri\nkovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten\ntasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi:\n\"Lähde pois alueeltani tai taistele!\"\n\nTulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana\nja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti;\nmutta se tömisti kovemmin.\n\nSota oli julistettu.\n\nJänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen\npäästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä.\nVieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi\npäättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia\nkäännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva\noli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa.\nLopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti\nvastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta\nheikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä,\npuri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon\ntoisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian\nvapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti\nselkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja\npian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.\n\nVieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko\nRisakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta\ntämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas,\nja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä\nse oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. -- Nyt\nalkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään\npöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei\ntietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt\nmuuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten\njuosta.\n\nJänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä\npiilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta\npakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei\nollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.\n\nMutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti\njoka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä\nvarsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja\noli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista\nsen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan\nvihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa\nrauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän\npelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä\nmihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi\nsaavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä\nvieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas,\nettä ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä\nse tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin\nmasentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän,\nnähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut\nkotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän\nkuin kettua tai kärppää.\n\nMiten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta,\nvartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua\npitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja\nkoettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui\npahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset\nvihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun\nilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan\nliidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon,\nmutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle\npaikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas\npelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis\nitse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis\ntälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi\njo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista\nlähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta\neräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira,\nnuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen.\nSe meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi\nkolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan\nturvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni\nsuoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä\nmennessään päähän.\n\n-- Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi\nylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran\nvälissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli\nmiltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä,\ntuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin\nedullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä\npäinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein\nyksinkertaisimmat, kuten \"kaksoisjäljet\", \"kiertelyn\" ja \"piilokolon\",\njotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian\nlähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn,\nja maakoloja se ei tietänyt.\n\nAjo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten\npuolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran\nhaukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran\nkiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin\nAidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki\npiilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää\nja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.\n\nRisakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian\nääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti\nhelpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.\n\n\n8\n\nOlifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki\norjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois\nvanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota,\nmutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat\nolleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa\ntaas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.\n\nNe olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä -- Olifantin\npellot ja rakennukset siihen luettuina -- niin omanaan, että olisivat\nmielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt\nvaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen\nja menestykselliseen hallussapitoon -- se siis oli aivan sama oikeus,\nmillä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin\nlöytää parempaa.\n\nTammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut\nrimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin.\nMutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä\noli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille\ntienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat\nvielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin.\nViime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin\nlevottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille.\nViisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion\nOlifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa\naivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi\nkokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat\nerityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin\nruusupensaikkoihin.\n\nEnsimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja\nlämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa\npensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä\npäivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon\ntutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti\nruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain\nsinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta\nkuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis\nsaattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi\nsuuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti\nse ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista.\nMutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia\nkehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena\nperäkkäisenä yönä samaan paikkaan.\n\nSen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi\ntoiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen\ntukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin,\nmaatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä\nja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä\nvälin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa\nidästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki\nmaan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon\npoissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui\nvielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen\npeitossa.\n\n-- Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan\nsuuri pensaikko! sanoi Risakorva.\n\n-- Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. -- Mutta\nminkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä\nkoloon.\n\nItse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa\nhikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka\noli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja\nvalitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen\nkuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta,\nettä vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä\npitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa,\nraemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen\nvälitse jänisten päälle.\n\nTällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen,\nmutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli\nvastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa,\njonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun\nsuuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä\nhelpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona,\nJänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla.\nSe kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla\njuuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on\nnukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn,\nja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva\nkatosi toiselle puolen.\n\nJänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan\nvastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle\njuostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se\ntuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä\nveteen.\n\nSe kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta\ntämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi\ntakaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja\nui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet\naallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä\nlumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana\nkaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.\n\nMutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi\nniihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta\nja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli\npääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin\nlumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä\nsynnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä\nniin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin\nmyötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.\n\nSe ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka\nlopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet\nolivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko\nkettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan\nruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää\nvie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan.\nKohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon\nhieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat\nummistuneet iäksi.\n\nMutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa.\nRisakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja\ntoinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin \"vaihtamaan\" emon\nkanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä\nsilloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi\nomille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti\npiikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se\npalasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan.\nSe ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli\njoutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä\nvesi kerro tietojaan.\n\nPieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä\nlukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa\npienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista --\nja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se\noli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja\nälykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja\ntämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.\n\nRisakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena,\neivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä\neivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli\nvilliytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita\nkasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille\nmainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet\ntunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri\nja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään\niso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä.\nEpäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään\nrämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina\nkesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen,\nmillaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.\n\n\n\n\nBINGO, KERTOMUS KOIRASTANI\n\n\n1\n\nIlma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta\nalkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut.\nIstuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä\naamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta\nnäkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin\nleikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että \"Frankelynin koiran\nnimeksi pantiin Bingo\". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin\näänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin\ntuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja\nsen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.\n\n-- Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan\nkoiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet\nsen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli\nkääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli\nsen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.\n\nAmmuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät\ntaas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton\nkoira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta\nperäytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä.\nJuostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti\najettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira\nkoetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti\nturhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää.\nSaavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun\nlähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.\n\nHetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian\nsaattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa\nreuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin\nkuulan läpi suden pääkallon.\n\nKun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan\nsiihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli\nkuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden\nilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun,\nse olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen\nkerrottiin tehneen monesti ennenkin.\n\nOlin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta\nmistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. -- Miksette osta sen\njälkeläistä? hän sanoi ynseästi.\n\nKun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä\npenikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä,\nmustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä\nkarhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja\nkuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas\nkuononpäässä. Nämä merkit olivat -- niin ainakin toivoin -- takeina\nkoiran tulevasta suuruudesta.\n\nSaatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta\npäästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä \"Frankelynin\nkoirasta\" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka\noli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti \"pantiin sen\nnimeksi Bingo\".\n\n\n2\n\nLopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja\nlihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu\noli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi.\nVakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan\nrotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta\ntämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi\naseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki\npitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata\nyönsä navetassa.\n\nKevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä.\nMolemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan\nlehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.\n\nKerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi\nkorkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja\npian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui\nja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän\nperimmäisessä sopessa.\n\nVaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi\ntarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta\nsitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan\nomin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei\ntyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan\nkaksikintoista kertaa päivässä.\n\nViimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi\nlehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti\ntai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.\n\nAluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei\npäässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa\nsyömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi\nnähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä\nnavetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.\n\nTämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu\nhillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen\nBingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin\nmielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen\najaksi makaamaan navetan oven edustalle.\n\nSitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi\nvaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni\nFred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä\nkekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon\nestääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten\nhän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä\nsyrjästä.\n\nÄkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy.\nFred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja\nlehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja\nhyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista\nsaada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli\nvanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja\nhilpeys.\n\nKun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi\nDunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito\noli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira\nsaaneet pistoja.\n\nBingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän\nsyyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja\nnyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi\nyksinomaan hevosten seuraan.\n\nLehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan\nviimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän\nalinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun,\njos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side,\njoka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.\n\nYhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena,\nnimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen\nväkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen\npaimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin \"kunniakirja ynnä kahden\ndollarin rahapalkinto\".\n\nErään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon\nkilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan\nkylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle\nja annettiin komennushuuto: -- Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli\ntietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien\nlavan edustalle.\n\nMutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan\nlaukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa\nnavetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä\noli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet\nlehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian\npysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka.\nPalkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei\nollut.\n\n\n3\n\nBingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden\nmukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne\nBingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se\npoikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.\n\nMinä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut\nenteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen\nseuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli\nvain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti\nnoutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden\npäivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa\nseurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen\nkuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä\nse kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se\nodotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin\nniitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se\nsitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita\nhautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut\naavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä\nlevottomammaksi tulin.\n\nKello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en\nmuutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä\nkauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä\nyksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin\nonnettomuus oli uhkaamassa.\n\nVihdoin tuli veljeni paluun aika, ja -- siinäpä Fred jo olikin\nkurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään\nhuolettomana:\n\n-- Ovatko asiat kunnossa?\n\n-- Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.\n\nKukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin\nperehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: -- Tuliko\nBingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?\n\n-- Tuli.\n\n-- Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se\npysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää\nmistä vaarasta.\n\n\n4\n\nVarhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi\nopettaa minua.\n\nPuolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän\nmajastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka,\nmatalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.\n\nPian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta\ntuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja\nkaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein\nkaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan\nja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.\n\nPaalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan\nhajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä\npäätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua\nsain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain\nyksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita\nmerkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu\npiireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin\nnäkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan\nsopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että\nseudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.\n\nJokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on\nlähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on\nollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla\nvilkaisemassa vieraskirjaa.\n\nOlen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä\nja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii\ntakajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta\nsangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:\n\n-- _Grrh! vuuf!_ McCarthyn likainen rakki vain? _Vuuf!_ Pidänpä\nsilmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!\n\nToisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen\ntarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin\njälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:\n\n-- Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle.\nTodellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut.\nKannattaa käydä katsomassa.\n\nToisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja\ntulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi.\nTämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen\npalannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa\ntulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa\nnoutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat\nsiellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.\n\nToisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti\njälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia\nuutisia.\n\nToisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi\nvakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: \"Mutta\nmitä hittoa tämä on?\" tai: \"Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime\nkesänä!\"\n\nEräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän.\nKaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli\nja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun\nvallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella\nenempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä\nvapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.\n\nTarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo\npuolipelokas kurkkuääninen \"_grrr-uff_\" merkitsee _isoa sutta_.\n\nTällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään,\nmiten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli\njäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään,\najattelin usein:\n\n-- Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan\nsuojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja\ntiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.\n\n\n5\n\nSyksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa\nlähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.\n\nPenikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään\nmuulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin --\nepäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain\nepämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä\nnäihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä\nulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli\nmitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään\nmonen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi\nse, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät\nGordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he\nturvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei\nuhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana,\nsanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan\nkojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli,\nettä sen onkin täytynyt olla \"Wrightin koira\". Mihin tahansa ilmestyi\ntalvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se\nkarkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.\n\nToisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen\nnaapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei\nnäyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi.\nVieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme\nmuuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja\nmustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.\n\nOlipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen.\nMaaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon\njuostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti\npakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän\npakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta\nihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen\nsuden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.\n\nOlimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme\nja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi\ntaas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.\n\n-- Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon\nrakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi,\njoskin vastahakoisesti.\n\nViikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi\nrosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota\nja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se\ntirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä\nvastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi\ntapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen\njälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.\n\n\n6\n\nOn merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa\nkoko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta\nintiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan\ntakia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut\nnaapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja,\nriitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: \"Jos rakastat minua,\nrakastat koiraani.\"\n\nEräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman\nparhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten\neräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven\nedustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin\nkaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja\nja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen\netelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta\nluulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut\nTonin.\n\nMutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui\nkokonaan. Minusta tuntui \"tarkemmin tuumittuani\", ettei tuon vanhan\nkoiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan\npäinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.\n\nGordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä\nollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun\netsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi\nsitten juhlallisesti:\n\n-- Se oli Bingo.\n\nSiihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä\nlähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti\nvetämään sen julkisuuteen.\n\nBingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut\nväliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena,\non kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.\n\nGordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He\ntekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä\npuita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin\nhevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon\npellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli\nvaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin\nsusille varattuihin onnettomuuksiin.\n\nSe oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät\nesi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn\nkanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen\npitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti.\nJäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut:\nkun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat\nhorjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti\nkotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään\nhirmuisia tuskia.\n\n\"Jos rakastat minua, rakastat koiraani.\" Selitykset ja puolustelut\neivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko.\nBingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä\npidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa\nkoskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat.\nNyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet\ntulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli\naiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.\n\nKului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn\nvaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä\ntomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi\nkasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas\ntäysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.\n\n\n7\n\nOlosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886\nBingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin\nkaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella\nse tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi\ntoisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli\npaleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen,\nniin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella\nkädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla\nhampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:\n\n-- Bingo, etkö tunne minua?\n\nSen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti\nkädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat\nirrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut\nasuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta\ntuntui myös, että se yhä oli minun koirani.\n\nBingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka\nsulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta\nputosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas\nolivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata\njälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.\n\n\n8\n\nSamana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä\nei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina\nkevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta\nniistä maksettiin tapporahoja.\n\nKennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan\nasuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini\noli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran\ntavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.\n\nSudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta,\njotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin\nmaahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn\nsekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa\nhietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.\n\nTällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla\nja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten\nolin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin\navaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin\nvielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota\nnäin lähelläni.\n\nMutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri _lähimpien\nsudenrautojen päällä_, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut,\nsillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut,\nsuojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen\nyläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen\navainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin\npituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin\npitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla\nkertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin\ntuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka\nryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti\nankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin,\nmillä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian\npaljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden\numpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken\nmuun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat\niskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani\nkauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut\npäästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut\nliikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä\ntodella maahan naulittuna.\n\nMikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä\nkylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä,\npaitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt.\nEllen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai\nraatelevat sudet.\n\nSiinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön\ntaakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan\nkuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja\nvilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka\npitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät\nhoukuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä\nkatettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä\nsianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi\nyhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti\nodottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen\nsyytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi\nminuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin\ntyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se\nvain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni\nviluun ja nälkään.\n\nSilloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi\ntietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen\nluurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin,\nminkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi\nmieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin.\nMitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.\n\nYö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan,\ntuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen\narosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden\nparhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja\nodotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi.\nKauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä\nhaamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta\nkarkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja\njuoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi\naivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani\nse peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian.\nMuutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi\nkuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.\n\nTämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan.\nRohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan.\nSe peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja\nhuusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä\nlannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet\ntulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin\ntahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea\nkarjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet\nhajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi\nvastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä.\nSitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja -- siinä Bingo,\nmainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja\nnuoleksi kylmiä kasvojani.\n\n-- Bingo, Bingo, vanha ystävä -- tuo minulle rautojen avain! Se meni\nja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin\njotain.\n\n-- Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta\nlopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä\nnähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla\nkädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa\nhetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän\nmatkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten\nkykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta\npian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti.\nSiellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi,\nvinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se\noli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi\npelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani\npyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.\n\nUskollinen Bingo oli omituinen koira. Vaikka se oli kiintynyt\nminuun tuolla tavoin, se kuitenkin meni seuraavana päivänä ohitseni\nvilkaisemattakaan minuun, mutta vastasi riemuisasti, kun pikku Gordon\nkutsui sitä mukaansa metsään. Semmoinen se oli loppuun asti -- ja\nloppuun asti se myös vietti rakastamaansa suden elämää. Talvella\ntapettuja hevosia se ei laiminlyönyt milloinkaan ja joutui vihdoin\ntoistamiseen myrkytetylle haaskalle. Se ahmi sitä suden tavalla ja\nlähti kipua tuntiessaan, ei Wrightin luo, vaan minun asunnolleni. En\nkuitenkaan silloin ollut siellä. Tullessani sinne seuraavana päivänä\nlöysin sen kuolleena hangelta, pää kynnyksellä, sen majan luota, missä\nse oli viettänyt lapsuutensa. Minulle kuului sen uskollinen sydän, ja\nminun apuani se oli kuolinkamppailussaan etsinyt -- ja etsinyt turhaan.\n\n\n\n\nSPRINGFIELDIN KETTU\n\n\n1\n\nTuon tuostakin pitkin kesää oli kanatarhasta hävinnyt kanoja.\nTullessani kotiin Springfieldiin kesälomalle sain toimekseni etsiä\nsyytä tähän. Se olikin pian tehty. Kanat vietiin yksitellen ja\npäiväsaikaan, joten ei ollut syytä epäillä kulkureita tai naapureita;\npesukarhuja ja pöllöjä ei tarvinnut ottaa lukuun, koska kanoja ei viety\nkorkeilta orsiltaan, ei liioin näätiä, haisunäätiä eikä minkkejäkään,\nkoska kanoista ei milloinkaan jäänyt puoliksi syötyjä jäännöksiä. Oli\nsiis jäljellä vain Repolainen.\n\nJoen toisella rannalla oli Erindalen suuri mäntymetsä. Sinne pääsi\njoen yli vähän matkaa alempana olevan kahlaamon kautta, ja sieltä\nlöysin ketunjälkiä sekä muutamia kanan höyheniä, jotka olivat peräisin\nPlymouth Rock -kanoistamme. Kahlasin joen toiselle puolen ja kiipesin\nrantatörmälle löytääkseni enemmän jälkiä. Silloin kuulin varisten\nraakuvan takanani ja kääntyessäni näin suuren varisparven tekevän\nsyöksyjä kahlaamon kohdalla. Tarkemmin katsoessani näin ketun olevan\ntulossa keskellä virtaa; sillä oli suussaan jokin elävä -- se oli\ntaas ollut meidän kanatarhassamme. Tässä uudistui vanha totuus: varas\nvarkaan ilmiantaa. Varikset ovat itse häpeämättömiä varkaita, mutta ne\novat aina ensimmäisinä huutamassa: \"Ottakaa varas kiinni!\" ja siitä\nhuolimatta ne vaativat osan saaliista \"vaitiolon palkkioksi\".\n\nTällä kertaa ne saivat koko saaliin. Ketun piti ylittää joki tullakseen\nkotiinsa, ja kahlaamossa variksilla oli hyvä tilaisuus ahdistaa sitä.\nSe ei kuitenkaan olisi niistä suuriakaan välittänyt, ellen minäkin\nolisi yhtynyt rynnäkköön; mutta nyt se pudotti kanan, joka tuskin oli\nkuollut, ja hävisi metsään.\n\nKetulla oli ilmeisesti perhe, koska se tarvitsi noin paljon ja\nsäännöllisiä ruokavaroja. Nyt oli tehtäväni löytää sen pesä.\n\nSamana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen\nmetsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä\nviidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger\nhyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan\neteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.\n\nLähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli\nlämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.\n\nMutta samassa kuului taas ketun \"_jap jurrr_\" aivan läheltä, ja koira\nhyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien\nkuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas \"vuv, vuv\", sitten matalampi \"uv,\nuv\", sen jälkeen vain heikko \"u, u\", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne\nolivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva\nääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.\n\nKauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi\nsahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien\nvesipisarain naksutusta: \"_Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk\ntonk_.\" Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.\n\nSen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina.\nRanger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei\nmaahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi\nhuohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se\npaneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.\n\nMutta taas kuului tuo kiusoittava \"_jap jurrr_\" vain muutaman metrin\npäästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää,\nmissä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.\n\nOli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei\nratkaistuna.\n\n\n2\n\nTiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen,\nmutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli\nnimitetty \"Arpinaamaksi\", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki\nkorvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä\najaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen\nvuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.\n\nEdellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen\nviekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut\naukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi\nlähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä\npitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin\nseisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani\nhuomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla\nkasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua\nvastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin\nsiellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan.\nHakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin\nnäin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella,\nistuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin\nhuvittunut.\n\nTarkastamalla jälkiä sain koko asian selville. Kettu oli nähnyt minut\nsamalla hetkellä kun minä näin sen, mutta viisaan metsästäjän tapaan\nse ei tätä ilmaissut, vaan tekeytyi aivan huolettomaksi, kunnes pääsi\nnäkyvistä. Silloin se oli heti lähtenyt täyttä laukkaa kiertämään\nminua ja katseli sitten huvikseen matkan päästä minun onnistumatonta\nsotajuontani.\n\nKeväämmällä sain toisen näytteen Arpinaaman viekkaudesta. Olin erään\nystäväni kanssa kävelemässä pitkin tietä halki ylänköisen laidunmaan.\nKuljimme noin kymmenen metrin päästä harjusta, jonka rinne oli täynnä\nharmaita ja ruskeita mukulakiviä. Ollessamme lähinnä harjua sanoi\nystäväni:\n\n-- Tuo kolmas kivi muistuttaa suuresti kettua, eikö totta?\n\nMutta minä en saattanut nähdä sitä, ja me jatkoimme kulkuamme. Emme\nolleet kävelleet monta metriä, kun tuulenpuuska puhalsi harjun rinnettä\nvasten, ja silloin tämä kivi näytti aivan turkilta, jonka karva liehui\ntuulessa.\n\n-- Ihan varmaan se on nukkuva kettu, sanoi ystäväni.\n\n-- Pianhan se nähdään, minä vastasin ja käännyin takaisin.\n\nMutta tuskin olin astunut askelen tieltä, kun Arpinaama karkasi ylös\nja juoksi matkaansa. Kulovalkea oli joskus pyyhkäissyt yli laidunmaan\njättäen mustan juovan. Sen yli kettu kiirehti ja katosi sitten toisella\npuolen olevaan keltaiseen ruohikkoon. Se oli koko ajan pitänyt\nmeitä silmällä eikä olisi liikkunut, jos olisimme pysyneet tiellä.\nKummallisinta tässä ei ole se, että kettu muistutti pyöreitä kiviä ja\nkeltaista ruohoa, vaan että _se tiesi tämän_ ja osasi käyttää sitä\nhyväkseen.\n\nPian huomasimme, että juuri Arpinaama ja Viksi, tämän puoliso, olivat\nottaneet metsämme asunnokseen ja karjapihamme ruokavarastokseen.\n\nSeuraavana aamuna löysin metsästä suuren kasan multaa, joka oli\nhiljakkoin kaivettu maasta. Se oli tietenkin otettu jostain kolosta,\nmutta paikkaa en voinut löytää. Tunnettu asia onkin, että tehdessään\nuuden pesän todella viekas kettu kantaa kaiken mullan ensin tehdystä\nreiästä, mutta kaivaa täältä tunnelin, jonka suu on matkan päässä\njossain tiheikössä. Sitten se sulkee ainaiseksi ensimmäisen aukon ja\nkäyttää vain piilossa olevaa sisäänkäytävää.\n\nVähän aikaa etsittyäni löysinkin kunnaan toiselta puolen todellisen\nluolansuun ja pääsin varmuuteen siitä, että sisässä oli pikku kettuja.\n\nMäen rinteellä oli pensaikkoa korkeampi ontto lehmus. Se oli\nmelkoisesti kallistunut, ja siinä oli suuri reikä tyvessä ja pienempi\nylhäällä. Poikasina olimme monesti olleet ontelossa piilosilla ja\ntehneet portaan tapaisia sen seiniin, joten onteloa saattoi helposti\nkavuta ylös ja alas. Sitä käytin nyt hyväkseni. Jo seuraavana päivänä\nauringon lämpimästi paistaessa olin puun kolossa ja sain sieltä nähdä\ntuon mielenkiintoisen perheen, joka asusti niin sanoakseni naapurin\nkellarissa. Siihen kuului neljä poikasta; ne olivat hullunkurisen\nnäköisiä; melkein kuin pieniä karitsoita; karva villainen, raajat\npaksut ja katse viaton. Kuitenkin niiden leveästä, teräväkuonoisesta ja\nvilkassilmäisestä naamasta saattoi tarkemmin katsoen huomata, että ne\nolivat voimakkaan vanhan ketun jälkeläisiä.\n\nNe leikkivät luolan suun lähistöllä milloin maata lekotellen\npäivänpaisteessa, milloin kisaillen keskenään, kunnes hiljainen ääni\nsai ne pakenemaan maan alle. Mutta niiden säikähdys oli aiheeton,\nsillä tulossa oli niiden emo. Tällä oli jälleen suussaan kana --\nseitsemästoista meidän tarhastamme varastettu, mikäli muistan.\nSe kutsui tuskin kuuluvalla äännähdyksellä, ja pienokaiset tulla\ntupsahtivat heti piilostaan. Nyt alkoi leikki, joka minusta oli\nerittäin viehättävää katseltavaa, mutta josta setäni ei varmaankaan\nolisi ollut lainkaan mielissään.\n\nPoikaset hyökkäsivät kanan kimppuun, reuhtoivat ja telmivät sen kanssa\nja keskenään; emo katseli niiden leikkiä, mutta ei kuitenkaan unohtanut\nalati tarkkailla mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Kettuemon kasvojen ilme\noli varsin merkillinen. Sen saattoi sanoa irvistelevän ihastuksesta,\nmutta ilmeessä voi silti nyt, kuten muulloinkin, huomata kesyttömyyttä\nja viekkautta. Siinä piili myös julmuutta ja levottomuutta. Mutta ennen\nkaikkea katse kuvasti äidin ylpeyttä ja rakkautta.\n\nLehmuksen tyvi oli pensaiden suojassa ja paljon alempana kuin kumpu,\njolla pesä oli. Siten saatoin tulla ja mennä vapaasti kettujen\nhuomaamatta.\n\nMonena päivänä hiivin sinne katselemaan repoperheen elämää. Erittäin\nhuvittavaa oli nähdä, miten ketunpoikasia opetettiin. Jo varhain ne\noppivat pysähtymään paikalleen kuin patsas kuullessaan jotakin outoa\nääntä ja sitten, kuullessaan sen uudelleen tai huomatessaan muuta pelon\nsyytä, juoksemaan turvapaikkaan.\n\nMuutamien eläinten äidinrakkaus on niin suuri, että siitä riittää\nmuillekin. Näin ei ollut Viksin laita. Se päinvastoin harjoitti muita\nkohtaan mitä suurinta julmuutta huvittaakseen poikasiaan. Usein se toi\nniille lintuja ja hiiriä elävinä, vahingoittamatta niitä sanottavasti,\njotta poikaset saisivat kylläkseen nauttia niiden kiduttamisesta.\n\nMäen rinteellä olevassa hedelmätarhassa asusti murmelieläin. Tämä ei\nollut juuri älykäs eikä muutenkaan mielenkiintoinen, mutta pystyi\nerittäin hyvin suojelemaan henkeään. Se oli kaivanut pesänsä vanhan\npetäjänkannon juurten väliin, jonne kettu ei voinut tunkeutua\nkaivamalla. Mutta kova työ ei olekaan repolaisen tapojen mukaista;\nviekkaudella se voittaa enemmän kuin raatamisella. Murmelilla oli\ntapana maata aamuisin kannolla päivänpaisteessa. Kun se näki ketun\nlähenevän, se hyppäsi maakolonsa suulle, tai jos vihollinen tuli hyvin\nlähelle, pujahti sisään ja oli siellä, kunnes vaara oli ohi.\n\nEräänä aamuna Viksi ja Arpinaama olivat nähtävästi päättäneet, että\npienokaisten oli jo aika oppia tietämään jotain niinkin suuresta\notuksesta kuin murmeli ja että tämä hedelmätarhan murmeli oli sopiva\nharjoitusyksilöksi. Ne hiipivät yhdessä tarhan aidalle kannollaan\nmakaavan murmelin huomaamatta. Sitten Arpinaama näyttäytyi ja lähti\nrauhallisesti kävelemään läpi hedelmätarhan; se suuntasi kulkunsa\nkannon ohi jonkin matkan päästä vilkaisemattakaan sinne päin.\nEpäluuloinen murmeli ei siten saanut minkäänlaista aihetta luulla, että\nse oli huomattu. Ketun lähetessä se hyppäsi levollisena kannoltaan\nkolon suulle ja odotti siinä ketun mennessä ohi, mutta näytti sitten\najattelevan, ettei milloinkaan saata olla liian varovainen, ja kömpi\nkoloon.\n\nTätä kettu oli odottanut. Viksi oli pysynyt piilossa tähän asti,\nmutta nyt se juoksi sukkelasti kannolle ja kätkeytyi sen taakse.\nArpinaama jatkoi matkaansa suoraan kulkien hyvin hitaasti. Murmeli\nei ollut säikähtynyt ja pisti pian taas päänsä näkyviin juurien\nvälistä katsellen ympärilleen. Tuolla kettu oli vielä menossa, mutta\njo hyvin kaukana. Sen hävittyä näkyvistä murmeli kävi rohkeaksi ja\ntuli kokonaan ulos. Mitään epäiltävää ei ollut näkyvissä; se kiipesi\nkannolle. Silloin Viksi oli yhdellä harppauksella sen kimpussa ja\nravisteli sitä, kunnes se oli tunnoton. Arpinaama oli salavihkaa\npitänyt silmällä asiain kulkua ja palasi nyt laukaten. Mutta Viksi otti\nsaaliin hampaisiinsa ja vei sen pesälle; kun uroskettu näki, ettei sitä\ntarvittu, se juoksi omille asioilleen.\n\nViksi kantoi murmelia niin varovasti, että tämä kykeni perille\ntultua vielä hiukan tappelemaan. Hiljaisella \"_uuf_\"-huudolla emo\nkutsui poikaset ulos kuten koulupojat leikkimään. Se heitti niille\nhaavoittuneen eläimen, ja pikku ketut ryntäsivät sen kimppuun\nraivokkaasti, kirkua piipittäen ja purren minkä pienet hampaat\nkestivät. Mutta murmeli taisteli henkensä edestä. Se sai puremalla\nvainoojat irtaantumaan ja pääsi vähitellen peräytymään pensaiden\nsuojaan. Pikku ketut ahdistivat sitä kuin koirajoukkio, vetivät sitä\nmilloin hännästä, milloin kyljestä, mutta eivät voineet pidättää sitä.\nSilloin Viksi vei sen taas avoimelle paikalle poikasten piinattavaksi.\nTämä julma leikki uudistui monta kertaa, kunnes vainottu eläin sai\npahoin purruksi yhtä poikasta. Vasta poikasen tuskanhuuto sai Viksin\nnopeasti lopettamaan murmelin kärsimykset.\n\nLähellä pesää oli karkeaa heinää kasvava kuoppa, jossa asusti runsaasti\npeltohiiriä. Tässä kuopassa ketunpoikaset saivat suorittaa ensimmäiset\nmetsästysharjoituksensa. Hiirenpyynti olikin tähän sopivin, sillä se\non kaikkein helpointa. Opetus perustui esimerkin voimaan, ja apuna oli\neläimiin syvään juurtunut vaisto. Vanhalla ketulla oli myös muutamia\nmerkkejä, kuten \"maatkaa hiljaa ja tarkatkaa!\" tai \"seuratkaa ja tehkää\nkuten minä!\" ym., joita ahkeraan käytettiin.\n\nNiinpä tämä hilpeä seurue eräänä tyynenä iltana tuli kuopalle, ja emo\npani poikaset makaamaan ruohikkoon. Jo näkyi ruoho hiljaa häälyvän,\notus oli lähellä. Viksi nousi ja meni varpaisillaan ruohikkoon -- ei\nhiipien, vaan kävellen niin korkeana kuin suinkin, väliin kohoten\ntakajaloilleen nähdäkseen paremmin yli heinänkorsien. Hiirien tiet ovat\nruohojen alla kätkössä, ja ainoastaan ruohon liikkumisesta voi nähdä,\nmissä hiiri kulkee. Sen tähden ketut pyytävätkin hiiriä vain tyyninä\npäivinä.\n\nKoko menetelmän ydin on siis siinä, että hiiri on saatava kiinni jo\nennen kuin sen näkee. Kohta Viksi hyppäsi ja sai käpäliinsä ruohotukon,\njonka sisässä pieni peltohiiri vinkaisi viimeisen äännähdyksensä.\n\nPian tämä hiiri oli syöty, ja kömpelöt pikku ketut yrittivät samaa\ntemppua. Kun vihdoin vanhin niistä ensi kerran elämässään itse sai\nsaaliin, se vapisi pyynti-innosta ja iski pienet valkeat maitohampaansa\nhiireen niin synnynnäisen hurjana, että se varmaan hämmästyi sitä\nitsekin.\n\nToinen kotiharjoitus suoritettiin oravalla. Nämä kiipeilijäthän ovat\näänekkäitä ja huonosti käyttäytyviä eläimiä, ja muuan lähellä asuva\noli ottanut jokapäiväiseksi työkseen kettujen herjaamisen joltain\nturvalliselta oksalta. Poikaset yrittivät turhaan tavoittaa sitä, kun\nse juoksi ahon yli puusta toiseen tai melusi ja lateli herjauksiaan\nistuen niin matalalla oksalla, että kettu oli ulottumaisillaan siihen.\nMutta vanha Viksi osasi luonnontiedettä -- se tunsi oravan luonteen ja\notti sopivan ajan tullen asian hoitaakseen. Se piilotti poikaset ja\npaneutui pitkäkseen keskelle avonaista ahoa. Julkea orava alkoi tapansa\nmukaan herjauksensa. Mutta kettu ei värähdyttänyt karvaakaan. Orava\ntuli lähemmäksi, lopulta aivan sen yläpuolelle, ja rääkyi:\n\n-- Lurjus, lurjus!\n\nMutta Viksi makasi kuin kuollut. Tämä oli peräti kummallista. Orava\ntuli runkoa pitkin maahan ja juoksi hermostuneesti vinkuen ruohikon yli\ntoiseen puuhun ja jatkoi herjaamistaan taas turvalliselta oksalta:\n\n-- Lurjus! Sinä katala lurrrjus! Skarrrr -- skarrrrr!\n\nMutta Viksi makasi ruohikossa suorana ja liikkumattomana. Tämä kiusasi\noravaa tavattomasti. Se oli luonnostaan utelias ja lisäksi uskalias; se\ntuli toistamiseen maahan ja vilisti ahon poikki, lähempää kettua kuin\nensi kerralla.\n\nYhä vain Viksi makasi kuin kuolleena. Totisesti se oli kuollut! Ja\npikku ketut alkoivat miettiä, oliko emo mahtanut nukahtaa.\n\nOravan uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, ja se oli kokonaan\nmenettänyt malttinsa. Se oli pudottanut Viksin päälle kaarnanpalasen,\nse oli käyttänyt koko haukkumasanavarastonsa ja tehnyt kaiken tämän\nmoneen kertaan saamatta kettuun elonmerkkiäkään. Se vilisti vielä monta\nkertaa ahon poikki ja uskalsi lopulta tulla aivan ketun luo. Tämä\noli koko ajan pitänyt oravaa silmällä; nyt se hyppäsi jaloilleen ja\nsieppasi sen silmänräpäyksessä suuhunsa.\n\nJa poikaset repivät sen palasiksi.\n\nNäin niiden opetus oli pantu alulle. Sittemmin, hieman suurempina, ne\nvietiin pitemmille metsästysmatkoille ja ne saivat oppia vaikeampia\ntaitoja, jälkien seuraamista ja vainuamista.\n\nKutakin otusta niiden piti oppia pyytämään eri tavalla. Sillä\njokaisella eläimellä on jokin vahva puoli, jota ilman se ei voisi\nsäilyä hengissä, ja jokin suuri heikkous, jonka turvin taas muut\nvoivat säilyttää henkensä. Oravan heikko puoli on sen uteliaisuus;\nketulla taas on se puute, ettei se osaa kiivetä puuhun. Pikku kettuja\nharjoitettiin juuri käyttämään hyväkseen muiden eläinten heikkouksia\nja korvaamaan omia heikkouksiaan käyttämällä sitä ovelammin niitä\nominaisuuksia, jotka niillä olivat hyvin kehittyneet.\n\nVanhemmiltaan ne oppivat kettumaailman tärkeimmät elämänohjeet. Ei\nole helppo tietää, miten tämä tapahtui, mutta ilmeisesti ne oppivat\nne vanhempiensa seurassa. Tässä on muutamia, joita ketut minulle\nopettivat, sanomatta sanaakaan:\n\nÄlä milloinkaan nuku suoralla jäljelläsi.\n\nKuono on silmiä edempänä; luota sen tähden siihen ensin.\n\nHullu juoksee myötätuuleen.\n\nVesi vanhin voitehista.\n\nÄlä kulje aukeata, jos voit päästä viidakkoa.\n\nVaro kaikkea outoa.\n\nMutkikas tie paras.\n\nSumu ja vesi hävittävät hajun.\n\nEi pidä ajaa hiiriä silloin kun metsästää jäniksiä eikä jäniksiä\nkanatarhassa.\n\nÄlä tallaa ruohoa.\n\nNämä ohjeet alkoivat jo vähitellen, pikku kettujen itsensä huomaamatta,\npainua niiden mieleen. Tähän tapaan: \"Älä milloinkaan aja, mitä et\nvoi vainuta\" oli viisas ohje, koska ne saattoivat havaita, että ellei\nvoinut vainuta otusta, niin tuuli kävi siten, että otus vainusi\npyytäjän itsensä.\n\nNe oppivat tuntemaan kotimetsän linnut ja nisäkkäät, yhden kerrallaan,\nja tultuaan niin suuriksi, että pääsivät vanhempain mukana pitemmille\nretkille, ne oppivat tuntemaan uusia eläimiä. Ne luulivat jo tuntevansa\nhajusta kaikki, jotka liikkuivat. Mutta eräänä iltana emo vei ne\npellolle, jossa oli outo, musta ja leveä esine maassa. Se antoi\npoikasten haistella sitä, mutta heti ensi vedolla niiden jokainen karva\nnousi pystyyn ja ne vapisivat tietämättä miksi -- tuo haju tuntui\ntunkeutuvan niiden ytimiin asti ja täyttävän ne vaistomaisella vihalla\nja kauhulla. Todettuaan sen täyden vaikutuksen emo kertoi:\n\n-- _Tämä on ihmisen haju_.\n\n\n3\n\nTällä välin kanoja yhä hävisi. Minä en ollut ilmaissut ketunpesää.\nItse asiassa pidin noista pikku veitikoista koko joukon enemmän kuin\nkanoista; mutta setä oli vimmoissaan ja puhui hyvin halventavasti\nmetsästystaidostani. Hänen mielikseen otin eräänä päivänä koiran\nmukaani metsään, istuuduin kannolle avonaiselle mäenrinteelle ja\nkäskin koiran hakea. Kolmen minuutin perästä kuului haukunta, jonka\nmerkityksen kaikki metsästäjät hyvin tietävät: Kettu! Kettu! Kettu!\n\nHetken perästä kuulin niiden palaavan. Näinkin jo ketun -- Arpinaaman\n-- juoksevan jokea kohti. Se hyppäsi veteen, kahlasi pari sataa metriä\nmatalaa rantavettä ja tuli sitten suoraan minuun päin. Vaikka olin\nihan näkyvissä, se ei huomannut minua, vaan tuli rinnettä ylöspäin\nkatsoen tuon tuostakin taaksensa koiraa. Viiden metrin päässä minusta\nse kääntyi ja istuutui selin minuun raapien niskaansa ja seurasi\nerittäin kiinnostuneena koiran hommia. Ranger tuli haukkuen pitkin\njälkiä, kunnes ehti joen rantaan. Juokseva vesi hävitti hajun, ja koira\nhämmentyi. Sillä oli ainoastaan yksi keino valittavana, nimittäin\nkulkea ylös alas pitkin kumpaakin rantaa, kunnes löytyisi paikka,\nmistä kettu oli lähtenyt vedestä. Kettu siirtyi hiukan voidakseen\nnähdä paremmin ja tarkkaili merkillisen ihmismäisellä tavalla koiran\netsimistä. Se oli niin lähellä minua, että näin karvojen värähtelevän\nsen hartioissa, kun koira tuli näkyviin. Saatoin nähdä sen sydämen\nsykinnän ja silmien kiillon. Havaitessaan että vesitemppu oli kokonaan\neksyttänyt koiran, se oli perin koomillisen näköinen: se ei voinut\nistua paikoillaan, vaan heilutti iloissaan ruumistaan ylös ja alas ja\nkohotti takajalkojaan nähdäkseen paremmin koiran turhat ponnistelut.\nSuu auki miltei korvia myöten se huohotti hetkisen äänekkäästi, vaikkei\nollut yhtään hengästynyt. Tämä oli sen ilonaurua.\n\nArpinaama kiemurteli ilosta, kun koira harhaili niin kauan, että jäljet\nlopulta löytyessään olivat ehtineet vanheta. Koira saattoi töin tuskin\nseurata niitä eikä katsonut olevan syytä haukkuakaan. Kun se oli\ntulossa mäenrinnettä ylöspäin, kettu lähti rauhallisesti juoksemaan\nmetsään. Minä olin istunut tuskin viiden metrin päässä siitä, aivan\nnäkyvissä, mutta kun olin tuulen alla ja pysyin paikallani, kettu ei\nmilloinkaan saanut tietää, että sen henki oli kahdenkymmenen minuutin\najan ollut sen vihollisen vallassa, jota se eniten pelkäsi. Ranger\nolisi myös mennyt ohi, mutta minä puhuttelin sitä. Se heitti jäljet\nvähän hermostuneesti pyörähtäen ja laskeutui tottelevaisesti jalkoihini\nmakaamaan.\n\nTämä pieni komedia näyteltiin sitten vähän vaihdellen monena päivänä\nperäkkäin, mutta se nähtiin joka kerta talosta, joka oli joen\nvastakkaisella puolella. Setäni oli kärsimätön kanojensa takia ja meni\nvihdoin itse istumaan avonaiselle mäenrinteelle. Kun vanha Arpinaama\ntuli näkyviin ja pysähtyi katselemaan alhaalla joessa molskivaa\nkoiraa, hän ampui sitä tunnonvaivoitta selkään samalla hetkellä kun se\nirvisteli iloissaan uudesta voitosta.\n\n\n4\n\nMutta sittenkin kanoja katosi yhä. Setäni oli vimmoissaan. Hän päätti\nryhtyä itse johtamaan taistelua. Hän sirotteli metsään myrkkypaloja,\nvaikka omat koiratkin olisivat voineet syödä niitä. Hän laski leikkiä\nminun siihenastisen pyyntini kustannuksella ja meni itse iltaisin\nmetsälle mukanaan pyssy ja molemmat koirat.\n\nViksi tunsi hyvin myrkkypalat; se meni niiden ohi tai osoitti niille\nilmeistä halveksuntaansa. Yhden se pudotti vanhan vihollisensa\nhaisunäädän luolaan, ja tätä ei sen jälkeen nähty milloinkaan.\n\nEnnen Arpinaama oli ollut aina valmis ajattamaan koiria ja estämään\nniitä pääsemästä lähelle pesää. Mutta nyt Viksillä oli yksin kaikki\nhuolet kannettavina. Se ei ehtinyt enää hävittää kaikkia kolon suulle\nvieviä jälkiä eikä ollut aina saapuvilla eksyttämässä liian lähelle\ntulevia vihollisia.\n\nOli sen vuoksi helppo arvata, miten lopulta kävi. Ranger seurasi\ntuoreita jälkiä pesälle, ja Spot, kettuterrieri, ilmoitti perheen\nolevan kotona ja teki sitten parhaansa päästäkseen itse sisään.\n\nSalaisuus oli nyt tullut ilmi, ja koko perhe oli tuomittu. Setäni\npalkkasi miehen kaivamaan lapiolla poikaset esiin. Koirat ja me muut\nkatselimme vierestä. Pian näyttäytyi Viksi läheisessä metsässä, ja\nkoirat ryntäsivät ajamaan sitä jokivartta alas; siellä kettu pääsi\nkoirista tekemällä sen yksinkertaisen tempun, että hyppäsi lampaan\nselkään. Eläin laukkasi säikähtyneenä monta sataa metriä, sitten Viksi\nhyppäsi pois; se tiesi että jäljissä nyt oli aukko, joka teki ajon\ntoivottomaksi, ja palasi pesälle. Mutta hämmentyneet koirat tekivät\npian samoin ja tapasivat taas Viksin, joka epätoivoisena koetti\nhoukutella meitä lähtemään rakkaidensa luota.\n\nSillä välin Paddy käytteli taitavasti sekä kankea että lapiota.\nKeltaista karkeaa hiekkaa kasaantui kummallekin puolelle kuoppaa.\nKoirien vimmainen haukunta niiden ajaessa läheisessä metsässä\nristeilevää vanhaa kettua lisäsi kaivajan intoa, ja hänen tanakat\nhartiansa alkoivat jo laskeutua maanpintaa alemmaksi. Silloin hän\nhuudahti:\n\n-- Täällä ne ovat, herra!\n\nPesä oli maakolon päässä, ja pienet villaiset poikaset olivat\npainautuneet sen äärimmäiseen soppeen.\n\nEnnen kuin ennätin apuun, Paddyn lapio ja äkäisen terrierin hampaat\nolivat tappaneet niistä kolme. Neljännen ja pienimmän sain töin tuskin\npelastetuksi nostamalla sen hännästä niin korkealle, etteivät koirat\nulottuneet siihen.\n\nSe päästi lyhyen kiljahduksen, ja emoraukka tuli huudon kuullessaan\nniin lähelle, että sen olisi voinut ampua, elleivät koirat aina olisi\nsattuneet väliin ja siten tahtomattaan suojelleet sitä. Sitten ne vielä\nkerran saivat tuloksettomasti ajaa Viksiä.\n\nEloon jäänyt ketunpoikanen pantiin säkkiin, ja se makasi siellä\naivan liikkumatta. Sen onnettomat veljet heitettiin takaisin samalle\nmakuusijalle, missä ne olivat syntyneet ja kasvaneet, ja niiden päälle\nviskattiin muutamia lapiollisia hiekkaa.\n\nMe syylliset menimme sitten takaisin taloon ja pikku kettu pantiin\nvitjoihin pihamaalle. Kukaan ei osannut sanoa, miksi se oikeastaan\nsäästettiin, mutta kaikkien tunteissa oli tapahtunut muutos, eikä sen\ntappaminen nyt tullut kysymykseenkään.\n\nSe oli soma pikku otus, ikään kuin ketun ja lampaan välimuoto.\nVillainen pää oli hämmästyttävän lammasmainen ja viattoman näköinen,\nmutta keltaisissa silmissä saattoi välähtää viekas ja hurja katse,\njosta lammasmaisuus oli kaukana.\n\nKun joku tuli lähelle, se ryömi äreänä ja peloissaan koppiinsa ja\nrohkeni vilkaista ulos vasta saatuaan olla ainakin tunnin ajan rauhassa.\n\nIkkunani toimi nyt tähystysreikänä. Joitakin ketunpoikaselle ennestään\nhyvin tuttuun poikueeseen kuuluvia kanoja käveli sen ympärillä pihalla.\nMyöhään samana iltapäivänä, kanojen ollessa lähellä koppia, kuului\näkkiä vitjojen helinää. Ketunpoikanen oli hyökännyt tavoittamaan\nlähintä kanaa ja olisi siepannutkin sen, elleivät kahleet olisi\nolleet liian lyhyet. Nyt se sai pahan täräyksen ja luikki takaisin\nkoppiinsa. Sittemmin se hyökkäsi useita kertoja kanoja kohti, mutta se\noli jo oppinut hyppynsä paremmin eikä pyrkinyt ulommaksi kuin vitjat\nulottuivat.\n\nYön tultua ketunpoikanen kävi hyvin levottomaksi. Se hiipi kopistaan,\nmutta livahti takaisin heti pienintäkin melua kuullessaan ja pureskeli\nraivoisasti vitjojaan pitäen niitä etukäpäliensä välissä maata vasten.\nÄkkiä se keskittyi ikään kuin kuuntelemaan, kohotti kuonoaan ja päästi\nlyhyen väräjävän äänen.\n\nPari kertaa tämä uusiutui, ja väliaikoina se juoksenteli edestakaisin\ntai purki vimmaansa kahleisiin. Sitten tuli vastaukseksi etäältä\nvanhan ketun \"_jap jurrr_\". Hetken perästä ilmestyi varjomainen olento\nhalkopinon päälle. Pikku kettu pujahti koppiinsa, mutta palasi heti ja\njuoksi emoa vastaan osoittaen kaikin tavoin iloaan. Leimauksena vanha\nkettu otti sen suuhunsa ja kääntyi viemään sitä pois samaa tietä, jota\noli tullut. Mutta kun se tuli vitjojen päähän, poikanen tempautui\näkkiä sen suusta, ja kun eräs ikkuna samassa avattiin, emo pakeni\nsäikähtyneenä kiireesti yli halkopinon.\n\nTuntia myöhemmin poikanen oli taas lakannut juoksemasta ja kirkumasta.\nKatsahdin ulos ja näin kuun valossa kettuemon makaavan pitkällään\npoikasen edessä kaluten jotakin -- raudan kalskeesta kuuli, että se\nkoetti pureksia poikki noita julmia ketjuja. Ja Tip, poikanen, nautti\nsamalla lämmintä äidinmaitoa.\n\nUlos mennessäni Viksi pakeni pimeään metsään. Kopissa oli kaksi vielä\nlämmintä ja veristä hiirtä; ne emo oli tuonut poikaselleen ruoaksi.\nAamulla näin, että vitjat oli pureskeltu kiiltäviksi noin metrin\npituudelta Tipin kaulahihnasta lähtien.\n\nMennessäni hävitetylle pesälle löysin taas jälkiä Viksin hommista.\nEmorukka oli kaivanut esiin poikasiensa tahriintuneet jäännökset.\n\nKaikki kolme pikku kettua makasivat puhtaiksi nuoltuina hiekalla,\nja niiden vieressä oli kaksi hiljan tapettua kanaa - taas meidän\nkanatarhastamme. Vastakaivettuun hiekkaan oli jäänyt merkkejä, joista\nnäkyi, miten kettuemo oli täällä vahtinut omiensa ruumiiden ääressä. Se\noli tuonut tänne niiden tavanmukaisen aterian, yöllisen metsästyksensä\nsaaliin. Se oli paneutunut niiden viereen, tarjonnut niille niiden\nluonnollista juomaa ja tahtonut ruokkia ja lämmittää niitä kuten\nennenkin. Mutta niiden hennon villaturkin alta oli tuntunut vain kylmä,\nkankea tomumaja, eivätkä pikku kuononpäät olleet vastanneet hyväilyyn.\n\nKetun rinta ja eturaajat olivat painaneet hiekkaan syvän jäljen. Siinä\nse oli maannut epätoivoissaan, vahtinut niitä kauan ja surrut, niin\nkuin villi äiti voi surra lapsiaan. Mutta sen jälkeen se ei enää tullut\ntuhotulle pesälle; se tiesi nyt varmasti, että sen poikaset olivat\nkuolleet.\n\n\n5\n\nTip, pesäkunnan pienin, oli nyt saanut osakseen kettuemon kaiken\nrakkauden. Koirat oli laskettu irti vahtimaan kanoja. Apumiehen oli\nmäärä ampua vanha kettu milloin vain sen näki -- samoin oli minunkin,\nmutta selitin etten koskaan nähnyt sitä. Kananpäitä, joita ketut\nrakastavat mutta joista koirat eivät huoli, myrkytettiin joukoittain ja\nsiroteltiin ympäri metsää. Ja kaikista muista vaaroista selviydyttyään\nkettuemon oli kuljettava pihaan halkopinon ylitse, sillä muuta tietä ei\nollut. Kaikesta huolimatta Viksi kävi joka yö imettämässä poikastaan ja\ntuomassa sille vastatappamansa kanan tai muun otuksen. Näin sen kerran\ntoisensa jälkeen, vaikka se nyt tulikin odottamatta vangin väräjävää\nhuutoa.\n\nTipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain\nselville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa\nkuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui\nsiihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui\nja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset\nvitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli\nhalkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon\nsuusta.\n\nTip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen\ntunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta,\njoka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät\npohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger\nei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut\novat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat\nmonin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien\nahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee\npitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa,\nmutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua\nveturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa\nkoirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti\njoutuvat tuhon omiksi.\n\nTätä keinoa Viksi oli nyt taitavasti käyttänyt; Rangerin jäännökset\nlöydettiin radan varrelta. Viksi oli alkanut kostaa.\n\nSamana yönä se tuli pihaan ennen kuin väsynyt Spot ehti sitä karkottaa,\ntappoi taas kanan, toi sen Tipille ja paneutui huohottaen tämän viereen\nimettämään. Se näytti luulevan, ettei pikku kettu saanut muuta ruokaa\nkuin minkä se itse toi.\n\nTämä kana ilmaisi sedälleni sen öiset käynnit.\n\nMinun myötätuntoni oli kokonaan Viksin puolella, enkä tahtonut\nosallistua uusien murhien suunnitteluun. Seuraavana yönä setäni vahti\nitse pyssy kädessä tunnin ajan. Mutta sitten tuli kylmä ja kuu peittyi\npilveen; setä muisti, että hänellä oli tärkeää tekemistä muualla, ja\njätti Paddyn sijaansa.\n\nMutta Paddy tuli leväperäiseksi, kun hiljaisuus ja vahdinpidon huoli\nalkoivat painaa hänen hermojaan. Tunnin päästä kuului laukaus, mutta\nkuten arvata sopii, siitä ei ollut mitään tulosta.\n\nAamulla näimme, ettei Viksi ollut hylännyt lastaan. Seuraavana yönä\nsetä oli taas vahdissa, sillä jälleen oli kana kadonnut. Heti pimeän\ntultua kuului laukaus, mutta Viksi pudotti otuksen, jota oli tuomassa,\nja pakeni. Vielä toisen kerran samana yönä setäni ampui osumatta, kun\nkettu yritti tulla. Mutta seuraavana aamuna nähtiin, että vitjat taas\noli pureskeltu kiiltäviksi; kettuemo oli jyrsinyt tuntikausia kahleita.\n\nSellainen uskaliaisuus ja uskollisuus oli omansa herättämään ellei\nsuvaitsevaisuutta, niin ainakin kunnioitusta. Seuraavana yönä ei\nainakaan ollut pyssymiestä vahdissa. Kannattaisiko se enää? Kolmasti\noli kettu pelotettu pois pyssynlaukauksella; vieläkö se yrittäisi\nruokkia tai vapauttaa poikastaan?\n\nEikö se muka tulisi? Sinä yönä, neljäntenä, minä olin yksin näkemässä,\nkun poikasen värisevän vikinän kuuluttua varjomainen olento ilmestyi\nhalkopinon päälle.\n\nMutta sillä ei nyt ollut mukanaan kanaa eikä muutakaan ruokaa, mikäli\nsaattoi nähdä. Oliko sillä tällä kertaa ollut huono metsästysonni? Vai\noliko se oppinut luottamaan siihen, että viholliset antoivat poikaselle\nkylliksi ravintoa?\n\nKaukana siitä! Villin metsänemon rakkaus ja viha olivat todellisia. Sen\nainoa ajatus oli ollut poikasensa vapauttaminen. Kaikki keinot, mitkä\nse saattoi keksiä, se oli koetellut; kaikkia vaaroja se oli uhmaillut\nravitakseen ainokaistaan ja pelastaakseen sen. Mutta kaikki oli ollut\nturhaa.\n\nSe tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta\njotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa\nsitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen\nkamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.\n\nVoimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä\nvoimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut\npoikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut\nelää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana\nkuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti\näidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi\npeittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut\nErindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain\nsen että se oli poissa.\n\nSe oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen\nsurmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli\npoistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin.\nMoni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa\nkeinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.\n\n\n\n\nJUOKSIJA, MUSTA AROHEVONEN\n\n\n1\n\nJo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui\nkolistellen paimenmajaan.\n\n-- Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.\n\n-- Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon;\nhän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa\npäivällinen useinkin valmistui miten sattui.\n\n-- Mitä uutisia Pericosta? kysyi eräs Jon toveri.\n\n-- Siinähän tuo menee, Jo sanoi. -- Karjaa näkyy viljalti; runsaasti\nvasikoita.\n\n-- Minäpä olen nähnyt tuon arohevoslauman, joka käy juomassa\nAntilooppilähteellä, hän jatkoi. -- Laumassa on koko joukko varsoja;\nniistä on yksi tumma, kaunis kuin peijakas, synnynnäinen juoksija!\nAjoin niitä pari kilometriä; tämä juoksi etumaisena eikä rikkonut\nraviaan kertaakaan.\n\n-- Ei kai sinulla ollut virvoitusjuomia matkassa?\n\n-- Kaikki on totta, Scarth. Tai jos tahdot lyödä vetoa, niin olkoon\nmenneeksi, mutta muista miten viime kerralla kävi!\n\n-- Päivällinen, huusi kokki ja asia jäi kesken. Seuraavana päivänä\npaimenet muuttivat leiriä, ja arohevoset unohdettiin.\n\nVuotta myöhemmin paimenkunta oleskeli taas samassa osassa Uutta\nMeksikoa, ja taas nähtiin tuo villihevoslauma. Tummasta varsasta oli\nkehittynyt musta nuori ori, jolla oli sirot virheettömät jalat ja\nkiiltävät kupeet. Useampi kuin yksi karjanpaimen näki tämän kumman --\nse oli synnynnäinen juoksija.\n\nJo oli mukana, ja hänen päähänsä juolahti tuuma, että varsa kannatti\nottaa kiinni. Vieraasta ajatus ei tuntune hämmästyttävältä tai\nkummalliselta, mutta Lännessä, missä opettamaton hevonen maksaa\nviisi dollaria ja hyvä ratsuhevonen viisitoista tai kaksikymmentä\ndollaria, ei kenen tahansa cowboyn päähän pälkähdä, että villiä\narohevosta kannattaisi toivoa omakseen. Arohevosta on nimittäin vaikea\npyydystää, ja jos sen saakin kiinni, se on vain vangittu villieläin,\naivan hyödytön semmoisenaan ja useinkin mahdoton kesyttää. Moni\nkarjanomistaja pitääkin sääntönä, että milloin arohevonen tulee\nnäkyviin, se on ammuttava, sillä nämä eläimet eivät ainoastaan ole\nhyödyttömiä laitumen kuluttajia, vaan ne lisäksi usein viekoittelevat\nseuraansa kesyjä hevosia; nämä mieltyvät pian vapaaseen elämään ja ovat\nmennyttä kalua.\n\nJo Calone sanoi tuntevansa arohevoset perin pohjin. -- Valkoiset ovat\naina lauhkeita ja ruskeat levottomia. Voikosta saa hyvän jos oikein\nopettaa, mutta musta on aina vihainen ja kovasuinen. Jos mustalla\nvillihevosella olisi kynnet, niin se karkottaisi vaikka jalopeurat\nDanielin luolasta!\n\nKoska arohevonen on yleensä arvoton vahinkoeläin ja musta arohevonen\nvielä kymmenen kertaa pahempi, Jon kumppanit eivät nähneet mitään\njärkeä tuossa hankkeessa, jonka hän nyt täydellä todella aikoi panna\ntäytäntöön. Mutta Jo ei sinä vuonna päässyt koettamaankaan.\n\nHän oli vain lehmipaimen, joka ansaitsi kaksikymmentä viisi\ndollaria kuussa ja oli vailla vakinaista paikkaa. Kuten useimpien\nkarjanpaimenten hänenkin tulevaisuudentoiveensa oli päästä itsenäiseksi\nkarjanomistajaksi. Hän oli jo aikoja sitten hankkinut karjamerkilleen\nvirallisen vahvistuksen, mutta merkki oli toistaiseksi vain yhdessä\nainoassa nautaeläimessä, vanhassa lehmässä, joka tuotti hänelle\nlaillisen oikeuden panna merkkinsä isännättömään eläimeen, jos sattuisi\nsemmoisen löytämään.\n\nHuolimatta tästä vakaasta aikeestaan Jo ei kuitenkaan palkanmaksun\njälkeen milloinkaan voinut vastustaa kiusausta lähteä toisten poikien\nkanssa kaupunkiin pitämään hauskaa. Niinpä hänellä oli tuskin muuta\nomaisuutta kuin satulansa, vuoteensa ja vanha lehmänsä. Hän odotti\njotakin onnenpotkausta, josta saisi varoja päästäkseen hyvään alkuun.\nNyt Jo oli saanut päähänsä, että musta arohevonen oli häntä varten, ja\nhän odotti vain tilaisuutta milloin saisi yrittää.\n\nPaimenet kiertelivät Canada-virran tienoilla ja palasivat syksymmällä\nDon Carlos -vuoren ohi, mutta Jo ei nähnyt vilahdustakaan Juoksijasta.\nMonessa leiripaikassa siitä kyllä puhuttiin, sillä tämä varsa, joka nyt\noli väkevä ja virma kolmivuotias, alkoi tulla kuuluisaksi.\n\nAntilooppilähde on suuren tasangon keskellä. Tulvan aikana se paisuu\npieneksi järveksi, jonka ympärillä on kaislikko; kuivana kautena taas\npaikalla on vain laaja mutakenttä, jossa siellä täällä on valkoisia\nalkalitäpliä ja keskellä lähde. Siitä ei käy näkyvää laskujokea, mutta\nkuitenkin lähteen vesi on varsin hyvää, eikä muuta juomapaikkaa ole\nmonen kilometrin säteellä.\n\nTämä lakeus eli preeria, kuten sitä pohjoisempana sanottaisiin, oli\nmustan oriin mieluisin oleskelupaikka. Mutta täällä kävi laitumella\nmyös paljon kesyjä hevosia ja nautoja. Suurimmalla osalla oli merkki\n\"LF\".\n\nTämän karjan hoitaja ja osittain omistaja Foster oli yritteliäs mies.\nHän harrasti karja- ja hevosrodun parantamista ja oli muun muassa\nkoetteeksi hankkinut kymmenen sekarotuista tammaa. Ne olivat suuria\nkaunisjalkaisia eläimiä, joiden rinnalla takkuiset paimenhevoset\nnäyttivät nälkiintyneiltä ja johonkin aivan toiseen lajiin kuuluvilta\neläimiltä.\n\nYhtä niistä pidettiin tallissa käyttöhevosena, mutta muut yhdeksän\nvietiin laitumelle, kun niiden varsat oli vieroitettu.\n\nHevosilla on erinomainen kyky etsiä parhaat laitumet. Niinpä nämä\nyhdeksän tammaa menivät suoraa päätä Antilooppilähteen tasangolle,\nyli kolmekymmentä kilometriä etelään. Kun Foster loppukesällä tuli\nhakemaan niitä, hän löysikin kaikki yhdeksän, mutta niiden joukossa\noli kymmenentenä kiiltävän musta ori, joka ilmeisesti oli tammoihin\nläheisemmässä kuin hyvän toveruuden suhteessa. Se vartioi niitä, hyppi\nniiden ympärillä ja piti laumaa taitavasti koossa. Sen sysimusta väri\nerosi jyrkästi tammojen ruskeasta karvasta.\n\nTammat olivat lauhkeita, ja luultiin että ne saataisiin helposti\nkotiin. Mutta vielä mitä! Musta ori tuli raivoihinsa ja sen hurjuus\nnäytti tarttuvan muihinkin. Se juoksi sinne tänne ja pakotti koko\nlauman laukkaamaan perässään. Hevoset menivät menojaan, eivätkä\najomiesten pienet ponit ensinkään kyenneet seuraamaan niitä.\n\nTämä oli harmillista, ja ajajat ottivat pian pyssynsä ja odottivat vain\ntilaisuutta tuon riivatun oriin ampumiseen. Mutta aina kun tilaisuus\ntuli, sattuivat tammat olemaan niin lähellä, että luoti olisi miltei\nvarmasti sattunut myös johonkin niistä. Koko päivän miehet yrittivät\nturhaan. Juoksija, sillä se se oli, piti perheensä koossa ja hävisi\ntammojen kanssa eteläisten hiekkakukkulain taakse. Hakumiehet palasivat\nväsyneine hevosineen kotiin hautoen mielessään kostoa tuolle uljaalle\nhevoselle. Mutta siitä oli vähän lohdutusta.\n\nPahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin\ntammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä\ntätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.\n\nTiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla\nkoiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta.\nOlipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät\nvillit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa\nhaaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota\nristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes\nsen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat\nvain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo\nyhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien\nkertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja\nmustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen,\npidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille\nyhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.\n\n\n2\n\nOli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin\nvaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni\nFoster viimeksi huomautti:\n\n-- Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin\ntähdätkääkin niin, että se jää!\n\nTuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella\noppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin\nutelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi\npettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle\ntullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.\n\nMutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja\nnoustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack\nBurns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin\nsanoen minulle:\n\n-- Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on -- se ori! Sieppasin luodikon\nja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen.\nEdessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri\nmusta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa.\nSe seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli\nhevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin,\nettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä\najatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen\nkuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack\nvieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina\nkuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:\n\n-- Antakaa pyssy minulle!\n\nKun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi\nvahingossa.\n\nSamassa oli laaksossa seisova hevoslauma liikkeellä. Suuri musta ori\njuoksi matkoihinsa korskuen ja hirnuen. Tammat pysyivät koossa; kuului\nvain kavioiden töminää, kun hevoslauma kiiti tomupilvenä tiehensä.\nOri juoksi milloin toisella, milloin toisella puolella, piti silmällä\nkaikkia, johti suuntaa ja vei muut matkassaan. Niin pitkälle kuin\nsaatoin nähdä, se ei kertaakaan rikkonut raviaan.\n\nJack ivaili pyssyäni ja hitauttani, mutta minä olin niin ihastunut\nJuoksijan voimaan ja kauneuteen, etten olisi tahtonut vahingoittaa sen\nkiiltävää karvaa, vaikka olisin saanut omakseni koko hevoslauman.\n\n\n3\n\nVillihevosia pyydetään monilla eri tavoilla. Yksi tapa on\n\"taittaminen\": ammutaan huolellisesti tähdäten niin läheltä eläintä,\nettä kuula hipaisee niskanikamia. Hevonen huumaantuu hetkeksi\ntäräyksestä niin että sen jalat ehditään sitoa.\n\nTästä tavasta Jo arveli:\n\n-- Lorua! Olen nähnyt ammuttavan niskat poikki sadalta hevoselta tätä\ntemppua yritettäessä, mutta en ole vielä koskaan nähnyt villihevosen\ntaittamisen onnistuvan.\n\nJos seudun luonto on sopiva, hevoslauma joskus ajetaan aitaukseen;\nerityisen hyvillä ratsuilla se voidaan väsyttää, mutta yleisin\nväsyttämistäpä on, niin omituiselta kuin se kuulostaakin,\nkävelyttäminen, hevosten pakottaminen alituiseen pieneen\nliikkeelläoloon.\n\nMaine oriista, joka ei milloinkaan nelistänyt, levisi yhä laajemmalle.\nSen käynnistä, nopeudesta ja kestävyydestä kerrottiin hurjia juttuja,\nja kun vanha Montgomery, \"kolmiokangella\" merkityn karjan omistaja,\ntuli Wellin hotelliin Claytoniin ja lupasi todistajien kuullen tuhat\ndollaria sille, joka toisi hänelle Juoksijan elävänä laatikkovaunuissa\n-- nimittäin siinä tapauksessa, että kertomukset olivat tosia --,\nniin kymmenkunta nuorta karjanpaimenta halusi koettaa onneaan heti\npalvelusaikansa päätyttyä. Mutta Jolla oli ollut sama aie jo vuosia\ntakaperin. Ei ollut aikaa vitkasteluun: hän rikkoi kaikki sopimuksensa\nja puuhasi yöt päivät saadakseen ajoon tarvittavat varustukset.\n\nKiristämällä vielä luottoaan ja turvautumalla jo ennestään liikaa\nverottamiinsa ystäviin hän sai kokoon retkikunnan, johon kuului\nkaksikymmentä hyvää ratsuhevosta, muonavaunut ja elintarvikkeita kahden\nviikon ajaksi kolmelle miehelle: hänelle itselleen, hänen toverilleen\nCharleylle ja kokille.\n\nSitten he lähtivät Claytonista mielessään luja päätös, että nyt he\nkävelyttämällä ottavat kiinni tuon ihmeellisen nopean villin hevosen.\nKolmantena päivänä he saapuivat Antilooppilähteelle, ja kun päivä oli\nlikimain puolessa, he eivät kovinkaan hämmästyneet nähdessään Juoksijan\ntulevan koko seurueineen juomaan. Jo pysytteli näkymättömissä, kunnes\nkaikki hevoset olivat sammuttaneet janonsa, sillä janoinen hevonen\njuoksee aina paremmin kuin kylläinen.\n\nSitten Jo ratsasti rauhallisesti eteenpäin. Juoksija lähti laumoineen\nliikkeelle puolen kilometrin päästä ja hävisi näkymättömiin\nkaakkoisille ylätasangoille. Jo seurasi jäljestä nelistäen, kunnes hän\nuudelleen sai lauman näkyviinsä. Sitten hän palasi antamaan kokille\nmääräyksen että tämän tuli ajaa etelään päin Alamosa Arroyolle; kokin\ntoimena oli myös muonavaunujen ajaminen. Sen jälkeen hän ratsasti\nkaakkoon villihevosten jäljessä. Parin kolmen kilometrin päässä hän\nnäki ne jälleen kaukaa ja antoi hevosensa levollisesti käydä niitä\nniin lähelle, että ne taas lähtivät liikkeelle ja menivät kaartaen\netelään päin. Tunnin ratsastettuaan, ei jälkiä myöten, vaan oikaisten\nsinne, mihin hevoslauman täytyi tulla, Jo pääsi uudelleen sitä lähelle.\nTaas hän ajoi käymäjalkaa rauhallisesti laumaa kohti, ja taas tämä\nlähti liikkeelle. Näin ajo jatkui kaiken iltapäivää kaartuen yhä\neteläisempään suuntaan, ja illan tullen oltiin, kuten Jo oli arvannut,\nlähellä Alamosa Arroyoa. Täällä Jo vielä kerran ajoi lauman liikkeelle\nja ratsasti sitten vaunuille. Charley joka tähän saakka oli levännyt,\notti nyt hoitaakseen tämän hitaan ajon vereksellä hevosella.\n\nIllallisen jälkeen muonavaunut siirtyivät Alamosan ylempään kahlaamoon,\nkuten oli sovittu, ja tänne leiriydyttiin yöksi.\n\nSillä välin Charley seurasi laumaa. Se ei enää juossut niin kauas\nkuin alussa, sillä ratsastaja ei ollut kertaakaan hyökännyt hevosten\nkimppuun, ja ne alkoivat tottua tämän seuraan. Hämärän tultuakin ne oli\nvielä helppo löytää erään laumaan kuuluvan lumivalkean tamman avulla.\nUusikuu valaisi hiukan, ja maaten hevosen selässä erottaakseen tien\nCharley seurasi hitaasti hevoslaumaa; vain tuon aavemaisen valkean\ntamman saattoi nähdä, ja sitten sekin katosi pimeyteen. Silloin Charley\nhyppäsi maahan, riisui hevosensa, pani sen liekaan ja kääriytyi\nhuopaansa nukkumaan.\n\nAamun sarastaessa hän oli jalkeilla ja erotti taas lauman puolen\nkilometrin päästä tuon valkean tamman avulla. Hänen lähetessään\nJuoksijan kimakka hirnunta sai lauman liikkeelle. Mutta se pysähtyi\nensimmäiselle ylängölle ja kääntyi katsomaan, mikä tuo itsepäinen\nseuraaja oikein oli ja mitä se tahtoi. Hetken hevoset seisoivat\ntaivasta vasten näkyvissä; sitten musta kiertolainen kai arveli\nnyt tuntevansa ahdistajan niin hyvin kuin halusikin: se huiskaisi\nharjallaan ja lähti matkaansa väsymätöntä raviaan, ja tammat seurasivat\nvirtana jäljessä. Ne kaarsivat nyt yhä enemmän länteen. Monta kertaa\nuudistui sama näytelmä: pako, seuraaminen, saavutus ja taas pako,\nkunnes he lähes puolen päivän aikaan sivuuttivat Buffalo Bluffin,\napassien vanhan tähystyspaikan. Charley näki ohuen savupatsaan kohoavan\nsieltä kiemurrellen ilmoihin. Siellä Jo sopimuksen mukaan antoi\nmerkkiä, ja Charley vastasi taskupeilillä. Nyt vaihdettiin vuoroa.\nJo jatkoi ajoa tuorein voimin, ja Charley meni leirille syömään ja\nlepäämään siirtyäkseen sitten ylöspäin pitkin virran vartta.\n\nKaiken päivää Jo ajoi ja pakotti tarvittaessa hevoslauman pysymään\ntuossa suuressa ympyrässä, josta muonavaunut leikkasivat pienen säteen.\nAuringon laskiessa hän tuli Verde Crossingiin. Siellä Charley jo odotti\nmukanaan ruokaa ja uusi hevonen. Jo jatkoi sitten samaan tapaan,\nrauhallisesti, mutta itsepintaisesti. Kaiken iltaa hän seurasi, vieläpä\nmyöhäiseen yöhön, sillä villi lauma oli nyt jotenkin tottunut tuon\nvaarattoman vieraan seuraan ja sitä oli helppo pitää näkyvissä; sitä\npaitsi se alkoi väsyä ainaisesta kulkemisesta. Nyt ei oltu enää hyvällä\nruohoalueella, eikä arohevosia ollut ruokittu jyvillä kuten ahdistajan\nratsuja, ja ennen kaikkea vähäinen mutta alinomainen hermojen jännitys\nalkoi tuntua. Se hävitti hevosten ruokahalun, mutta teki ne hyvin\njanoisiksi. Niiden annettiin juoda joka tilaisuudessa, jopa niitä\nmikäli mahdollista rohkaistiinkin ahmimaan vettä mielin määrin, missä\nsitä vain oli saatavissa. Ylen määrin nautittu vesi vaikuttaa, kuten\ntunnettua, juoksevaan eläimeen veltostuttavasti: se herpaisee jäsenet\nja tekee hengityksen vaikeaksi. Jo varoi huolellisesti juottamasta\nliikaa omia hevosiaan, ja sekä hän että hänen ratsunsa olivat hyvässä\nkunnossa, kun hän yöllä leiriytyi uupuneiden arohevosten läheisyyteen.\n\nAamuhämärässä hän löysi ne helposti läheltä, ja vaikka ne ensin\nlähtivät juosten, ei kulunut kauankaan, kun ne jo herkesivät\nkäymätahtiin. Voitto näytti nyt miltei varmalta, sillä \"kävelyttämisen\"\nsuurin vaikeus on pysyä lauman jäljillä kahtena tai kolmena\nensimmäisenä päivänä, jolloin ajettavat ovat täysissä voimissaan.\n\nKaiken aamua hevoslauma oli Jon näkyvissä, tavallisesti aivan lähellä.\nKello kymmenen tienoissa Charley vaihtoi vuoroa José Peakin luona. Sinä\npäivänä hevoset kävelivät vain lyhyen matkan ja paljon vastahakoisemmin\nkuin edellisenä päivänä sekä kaartoivat yhä pohjoisempaan suuntaan.\nIllalla Charley sai vereksen ratsun ja jatkoi entiseen tapaan.\n\nSeuraavana päivänä arohevoset kävelivät pää riipuksissa, ja huolimatta\nmustan Juoksijan ponnistuksista ne jättäytyivät usein vain sadan metrin\npäähän ahdistajastaan.\n\nNeljäs ja viides päivä kuluivat samalla tavalla, ja lauma oli\njälleen Antilooppilähteen läheisyydessä. Siihen asti suunnitelma oli\nonnistunut. Ajo oli käynyt suuressa ympyrässä, ja muonavaunut olivat\nseuranneet pienemmässä. Lauma oli taas lähtöpaikallaan, nyt perin\nuupuneena; ajajat hevosineen olivat hyvissä voimissa. Lauman ei annettu\njuoda; vasta myöhään iltapäivällä se ajettiin Antilooppilähteelle,\nja hevoset saivat ahmia vatsansa täyteen. Nyt oli tullut hetki,\njolloin ajajat voivat jyvillä ruokittuine ratsuineen tehdä ryntäyksen\nja käyttää taitavasti köysiä; äkillinen runsas juonti teki hevosten\njäsenet ja keuhkot aivan heikoiksi, milteipä lamaantuneiksi. Oli\nilmeisesti aivan helppoa panna ne yksitellen jaloista köysiin.\n\nSuunnitelmassa oli ainoastaan yksi heikko kohta: Juoksija näytti\nolevan raudasta; sen joustava ravi oli yhtä notkeaa ja pirteää kuin\najon alussakin. Se kulki edestakaisin laumansa ympäri ja vaati sitä\nhirnumalla ja näyttämällä esimerkkiä pakenemaan joutuisammin. Mutta\ntammat olivat lopen väsyneet. Vanha valkoinen tamma, josta oli ollut\nniin paljon apua pimeässä, jäi jälkeen monta tuntia. Sekarotuiset\nsuuret hevoset näyttivät kokonaan lakkaavan pelkäämästä hevosmiehiä\nja joutuivat helposti Jon haltuun. Mutta ori, jota varten ajoon oli\nlähdetty, näytti yhtä tavoittamattomalta kuin ennenkin.\n\nTässä oli pulma. Apumiehet tunsivat Jon eivätkä olisi hämmästyneet,\nvaikka tämä olisi äkkiä raivoissaan ampunut mustan oriin. Mutta Jolla\nei ollut sellaista aikomusta. Koko pitkän viikon hän oli joka päivä\nkatsellut tuota hevosta sen kiitäessä edellä eikä ollut kertaakaan\nnähnyt sen rikkovan raviaan.\n\nHevosmiehen ihailu tätä jaloa eläintä kohtaan oli kasvamistaan\nkasvanut. Jo olisi nyt yhtä hyvin voinut tappaa parhaan ratsunsa kuin\nampua tätä loistavaa olentoa. Hän oli myös kahden vaiheilla, ottaisiko\ntuon sievoisen summan, joka Juoksijasta oli tarjottu, vai pitäisikö\nitse hevosen. Sellainen eläin olisi sinänsä kokonainen omaisuus, ja sen\njälkeläisistä tulisi varmaan erinomainen juoksijarotu.\n\nMutta sitä asiaa saattoi sitten tuumia -- nyt oli ratkaisevan\nyrityksen aika. Jon nopein ratsu satuloitiin. Se oli tumma ja sukuisin\nitävaltioista mutta kasvanut preerialla. Se ei olisi joutunut Jon\nomaksi, ellei sillä olisi ollut eräs omituinen vika. Näillä seuduilla\nkasvaa myrkyllinen ruoho, jonka nimi on loco. Useimmat eläimet eivät\nsiitä huoli, mutta joskus sattuu, että eläin maistaa sitä ja tottuu\nsiihen. Se vaikuttaa suunnilleen samalla tavoin kuin morfiini. Eläin on\npitkiä aikoja terve, mutta himoitsee aina tuota yrttiä ja tulee lopulta\nhulluksi. Ja Jon parhaan ratsun silmissä oli outo kiilto, josta tuntija\nheti saattoi arvata, että se oli saanut locoa.\n\nMutta tämä ratsu oli nopea ja väkevä, ja Jo valitsi sen ajon suureen\nloppuponnistukseen. Nyt olisi ollut helppo sitoa kaikki tammat,\nmutta se ei enää ollut tarpeellista. Ne saatiin erotetuiksi mustasta\njohtajastaan ja ajetuiksi kotiin aitaukseen. Mutta johtaja oli yhä\nlannistumattoman voimakkaan näköinen; arvokkaan kilpailijan kanssa\nJo nyt lähti yrittämään. Suopunki heitettiin maahan ja sen annettiin\nlaahata, jotta kaikki sykkyrät oikenisivat, ja sitten se käärittiin\nsievästi vyyhteen vasemman kämmenen varaan. Sitten Jo ensi kertaa\ntässä ajossa käytti kannuksia ratsastaen suoraan kohti Juoksijaa, joka\noli tuskin puolen kilometrin päässä. Kiitäen tämä lähti pakenemaan,\nja kiitäen ajoi Jo. Kumpikin pani parastaan uupuneiden tammojen\nhajaantuessa oikealle ja vasemmalle jättäen tietä näille kahdelle.\nParasta neliään veres ratsu laukkasi kohti aukeata tasankoa, mutta ori\npysyi alkuperäisen välimatkan päässä edellä juosten joustavaa, keinuvaa\nraviaan.\n\nTämä oli uskomatonta, ja Jo kannusti ja hoputti yhä kiivaammin\nhevostaan saamatta väliä pienenemään tuumaakaan. Musta arohevonen\nkiiti yli tasankojen ja ohi saippuaruohoa kasvavan ylätasangon, sitten\npoikki petollisen hiekka-aukean, sitten yli suuren ruohoaron, missä\npreeriakoirat haukkuivat ja pakenivat koloihinsa. Ja Jo ratsasti\nperässä. Ruohikolle tultuaan hän tuskin uskoi silmiään: väli oli vain\npidentynyt! Jo alkoi sadatella sekä vaatia ja kannustaa ratsuaan,\nkunnes tämä pillastui niin, että sen silmät alkoivat pyöriä; se\nheilutti hurjasti päätään eikä enää välittänyt tiestä. Niinpä se pian\nastui etujalkansa mäyränkoloon ja kaatui. Jo suistui maahan ja sai\nmelkoisia mustelmia, mutta pääsi kumminkin kohta jaloilleen ja koetti\nnostaa uupunutta ratsuaan. Mutta tämä oli mennyttä kalua -- sen jalka\noli poikki.\n\nEi voitu muuta kuin päästää hevonen tuskistaan. Jo kantoi satulansa\ntakaisin leiriin, ja Juoksija meni menojaan häviten pian näkyvistä.\n\nTämä ajo ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki tammat oli\nnyt taltutettu. Jo ja Charley ajoivat ne LF-karjakunnan aitaukseen ja\nvaativat kelpo palkkion. Mutta Jo oli entistäkin halukkaampi saamaan\noriin omakseen. Hän oli nähnyt, millaista ainesta tämä aron juoksija\noli; hän ylisteli sitä enemmän ja enemmän ja hautoi vain mielessään\nuutta ja parempaa suunnitelmaa.\n\n\n4\n\nTämän retkikunnan kokki oli nimeltään Bates -- herra Thomas Bates,\nkuten hän nimitti itseään käydessään säännöllisesti postikonttorissa\nkysymässä kirjeitä ja rahalähetyksiä; niitä ei milloinkaan tullut.\nKarjanpaimenet nimittivät häntä Tom Kalkkunanvarpaaksi hänen\nkarjamerkkinsä mukaan; sen hän sanoi olevan kirjoihin pantuna\nDenverissä. Hänen kertomustensa mukaan tämä merkki oli lukemattomilla\nnaudoilla ja hevosilla jossain kaukana pohjoisessa.\n\nKun häntä kehotettiin yhtymään osakkaaksi karjakuntaan, hän huomautti\nhalveksivasti, että hevoset tuottivat vain kaksitoista dollaria\ntusina -- mikä sinä vuonna oli aivan totta --, ja sanoi mieluummin\ntyytyvänsä huonoon palkkaan. Mutta kaikki, jotka kerran olivat nähneet\nJuoksijan ravaavan, joutuivat jonkinlaisen huumauksen valtaan, ja Tom\nKalkkunanvarvaskin sai tämän kokea. Hänkin alkoi haluta arohevosta\nomakseen. Hän ei ollut selvillä pyyntisuunnitelmasta ennen kuin\nkarjatalolle eräänä päivänä tuli muuan Bill Smith, yleisemmin tunnettu\nkarjamerkkinsä mukaan nimellä Hevosenkenkä-Billy. Koolla oli koko\njoukko karjanpaimenia, ja miehiä kestittiin mainiolla tuoreella\nhäränlihalla, leivällä, huonolla kahvilla, kuivilla herneillä ja\nsokerisiirapilla. Hevosenkenkä-Billy sanoi suu täynnä leipää:\n\n-- Näin tänään Juoksijan ja olin niin lähellä, että olisin saattanut\npalmikoida sen hännän.\n\n-- Mitä, ammuitko?\n\n-- En, mutta vähältä piti.\n\n-- Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, sanoi pöydän toisesta päästä muuan\npaimen, jonka karjamerkkinä oli \"kaksiviivainen H\". -- Minun laskuni\nmukaan tuolla isännättömällä on ennen kuun vaihetta minun merkkini.\n\n-- Kyllä saat olla vikkelä, tai muuten sillä on siihen mennessä\nkyljessään 'kolmiopiste'.\n\n-- Missä sen tapasit?\n\n-- Kas, kävi tällä tavoin. Olin ratsastamassa Antilooppilähteen\ntasangolla ja näin mudassa kaislikon sisäpuolella jonkin kasan. En\nmuistanut nähneeni sitä ennen. Ratsastin lähelle, koska arvelin sen\nehkä olevan meidän eläimiämme, ja se olikin makaava hevonen. Tuuli\noli edullinen -- siitä minuun päin -- ja niin pääsin aivan lähelle\nja näin, että se oli Juoksija itse, kuolleena kuin makrilli. Ei se\nsentään näyttänyt turvonneelta tai avatulta, eikä tuntunut hajuakaan.\nEn tiennyt mitä ajatella, mutta sitten näin sen liikauttavan korvaansa\nhuiskaisten pois kärpäsen ja silloin tiesin, että se nukkui. Otin\nnuorani ja käärin sen vyyhteen, mutta huomasin, että se oli vanha\nja paikoin heikonlainen; satulanikin oli huono ja hevoseni vain\nkolmensadan kilon poni viiden ja puolen sadan kilon oritta vastaan, ja\nminä tuumin itsekseni: \"Ei tule mitään, minä vain särjen satulani.\"\nSitten kalistin torvella satulan nuppia vasten. Olisittepa nyt nähneet\ntuon arohevosen! Se hyppäsi miehen mitan suoraan ilmaan ja korskui\nhirmuisesti. Ja kun se lähti, sen olisi luullut viilettävän suoraa\npäätä aina Kaliforniaan saakka, ja siellä se varmaan jo olisikin, jos\nolisi alkuvauhtinsa pitänyt -- ja vannon ettei se rikkonut kertaakaan.\n\nKertomus ei ollut aivan niin yhtäjaksoinen kuin tässä, vaan sen\nkeskeyttivät tuon tuostakin uudet annokset, ja alusta loppuun puhe\nsuodattui ruoan läpi, sillä Billyllä oli vankka terveys eikä turhaa\nhäveliäisyyttä. Mutta kertomus oli silti kokonaisuus, ja sen uskoi\njokainen, sillä Billy tunnettiin luotettavaksi. Kaikista kuulijoista\nKalkkunanvarvas oli silloin vähäpuheisin, mutta hän luultavasti\najatteli enimmän, sillä hän keksi nyt uuden tuuman.\n\nPoltellessaan päivällisen jälkeen piippuaan hän mietti suunnitelmansa\nvalmiiksi, mutta huomasi, ettei kyennyt yksin panemaan sitä toimeen.\nSen vuoksi hän uskoi aikeensa Hevosenkenkä-Billylle, ja niin he yhdessä\nlähtivät uudella keinolla pyytämään Juoksijaa, so. viittätuhatta\ndollaria, mikä summa oli kuuleman mukaan nyt luvattu sille, joka toisi\nsen elävänä laatikkovaunuissa.\n\nAntilooppilähde oli yhä vieläkin Juoksijan vakituisena juomapaikkana.\nVesi oli matalalla, ja lähteen ja kaislikon välillä oli leveä mutainen\nkaistale. Kahdesta paikasta sen poikki kävi selvä polku, jonka juomassa\nkäyvät eläimet olivat tallanneet. Hevoset ja villit eläimet tulivat\ntavallisesti tätä polkua, mutta sarvikarja meni aina epäröimättä\nsuorinta tietä läpi kaislikon. Enimmän käytetylle polulle miehet\nryhtyivät kaivamaan neljä ja puoli metriä pitkää, metrin levyistä\nja kahden syvyistä kuoppaa. Siitä tuli ankara kahdenkymmenen tunnin\ntyö, sillä kuoppa oli saatava valmiiksi arohevosen kahden juontiajan\nvälillä. Lopulta työ oli lisäksi sangen märkää. Hauta peitettiin\nsiististi seipäillä, kaisloilla ja mullalla. Miehet menivät työnsä\npäätettyään vähän matkan päähän ja piiloutuivat varta vasten tehtyihin\nkuoppiin.\n\nPuolen päivän aikaan Juoksija tuli, yksin, kuten aina sen jälkeen\nkun sen lauma oli vangittu. Vastakkaisella puolella oleva polku oli\nvähän käytetty, ja Tom oli heittänyt sille tuoreita kaisloja; näin hän\ntoivoi kokonaan poistavansa sen mahdollisuuden, että arohepo tulisi\ntätä tietä, jos se vastoin luuloa ensinkään aikoisi tulla muuta kuin\npäätietään.\n\nMutta mikä lieneekään se valpas enkeli, joka vartioi ja suojelee\nvillejä eläimiä? Kaikesta päättäen olisi luullut Juoksijan käyttävän\ntavallista tietään, mutta sepä tulikin tuota toista. Epäilyttävän\nnäköiset kaislat eivät sitä pysäyttäneet; se käveli rauhallisesti\nveden partaalle juomaan. Vain yhtä keinoa voi vielä koettaa. Eläimen\nkumartuessa juomaan toista siemausta, kuten hevoset aina tekevät, Bates\nja Smith lähtivät kuopistaan ja juoksivat nopeasti polulle sen taakse,\nja kun se kohotti ylpeän päänsä, Smith ampui revolverilla maahan sen\ntaakse.\n\nNyt juoksi arohevonen raviaan suoraan kohti kuoppaa. Sekunti vielä,\nja se olisi siinä. Yhä se seurasi polkua, ja miehet pitivät sitä\njo omanaan. Mutta villien eläinten enkeli ei sitä jättänyt: se sai\nkäsittämättömän varoituksen ja lensi mahtavalla harppauksella yli\nneljä ja puoli metriä pitkän salahaudan, polki sitten taas lujaa maata\nja hävisi näkyvistä. Sen jälkeen se ei milloinkaan tullut lähteelle\nkumpaakaan entistä polkua myöten.\n\n\n5\n\nJon tarmoa ei mikään masentanut. Hän oli päättänyt vangita arohevosen,\nja kun hän kuuli muiden olevan samoissa hankkeissa, hän ryhtyi heti\ntoteuttamaan parasta vielä koettamatonta suunnitelmaa minkä tunsi. Se\noli sama keino, jolla kojootti pyytää itseään nopeamman urosjäniksen\nja intiaani ratsuineen paljon nopeajalkaisemman antiloopin, nimittäin\nvaihtoajo.\n\nCanada-virta etelässä, sen lisäjoki Piñavetitos Arroyo koillisessa\nja Don Carlos -kukkulat ynnä Ute Creek -kanjoni lännessä muodostavat\nkolmion, joka on sata kilometriä kultakin sivulta. Tämä oli Juoksijan\nlaidunalue. Luultiin ettei se milloinkaan mennyt tämän piirin\nulkopuolelle ja että Antilooppilähteen seutu oli sen vakituisin\noleskelupaikka. Jo tunsi hyvin koko tämän alueen, kaikki vesipaikat ja\nrotkojen ylimenopaikat sekä myös Juoksijan tavallisimmat kulkutiet.\n\nJos hän olisi saanut käytettäväkseen viisikymmentä hyvää hevosta, niin\nhän olisi osannut asettaa ne niin edullisesti, että kaikkiin tärkeisiin\npaikkoihin olisi tullut yksi, mutta kaksikymmentä hevosta ja viisi\nhyvää ratsastajaa näytti jo sekin riittävän.\n\nHevoset lähetettiin edeltä; niitä oli jo kaksi viikkoa ruokittu\njyvillä. Kukin mies sai tarkat ohjeet ja lähetettiin vartiopaikalleen\npäivää ennen ajoa. Määräpäivänä Jo tuli vaunuineen Antilooppilähteen\ntasangolle ja leiriytyi pitkän matkan päähän lähteestä odottamaan.\n\nLopulta tuo sysimusta hevonen tuli taas näkyviin eteläisten\nhiekkakumpujen välistä, yksin niin kuin nyttemmin aina. Se käveli\nrauhallisesti lähdettä kohti ja kiersi kerran sen ympäri tähystellen\njossain mahdollisesti piilevää vihollista. Sitten se meni aivan\njäljetöntä kohtaa pitkin veden partaalle ja joi.\n\nJo odotti toivoen sen juovan niin paljon kuin suinkin. Samalla\nhetkellä, jolloin se kääntyi ja alkoi syödä ruohoa, hän kannusti\nratsunsa juoksuun. Ori kuuli kavioiden kapseen, näki sitten juoksevan\nhevosen eikä tarvinnut muuta kehotusta, vaan kiiti matkaansa. Se meni\netelään päin poikki tasangon juosten mainiota raviaan niin nopeaan,\nettä väli piteni. Sitten se tuli lentohiekka-aukeille ja pääsi\ntasaisella kevyellä juoksullaan yhä enemmän edelle, sillä Jon ratsu,\njolla oli mies selässä painamassa, vajosi joka harppauksella syvälle\nhiekkaan. Seurasi tasainen alue, jolla ajaja näytti saavuttavan; sitten\npitkä myötärinne, missä Jon hevonen ei uskaltanut laukata täyttä\nvauhtia ja jäi taas joka askelella.\n\nJo seurasi kuitenkin itsepintaisesti säästämättä ruoskaa sen paremmin\nkuin kannuksiakaan. Kilometri toisen perästä taittui, ja edestäpäin\nhäämöttivät Arriban etäiset kukkulat.\n\nSiellä Jo tiesi vereksen ratsun odottavan ja pani parastaan, mutta\ntuulessa suorana liehuva harja pääsi yhä enemmän edelle.\n\nArriba-kanjoni saavutettiin vihdoin. Vahdissa olija pysyi syrjässä,\nsillä nyt ei ollut tarkoitus vaihtaa ajajaa, ja Juoksija meni rotkon\nyli -- meni rinnettä alas ja toista ylös yhä vain katkeamatonta\nraviaan, ainoata juoksutapaa, minkä se tunsi.\n\nJo tuli ajaen neliä vaahtoavalla hevosellaan ja hyppäsi odottavan\nratsun selkään, pakotti sen alas rotkoon ja ylös toista rinnettä pitkin\njälkiä, sitten halki ylätasangon yhä seuraten jälkiä. Näin hän ajoi\najamistaan, mutta ei päässyt tuumaakaan lähemmäksi.\n\nSäännöllisesti, tasaisesti iskivät maata laukkaavan ratsun kaviot,\ntunti tunnilta, yhtä mittaa. Alamosa Arroyo ei enää ollut kaukana,\nsiellä oli tuoreita voimia, ja Jo kirkui hevoselleen ja hoputti sitä\nlakkaamatta. Arohevonen juoksi suoraan määräpaikkaa kohti, mutta\nparilla viimeisellä kilometrillä jokin outo aavistus sai sen kääntymään\nvasemmalle. Jo näki, että se voisi päästä pakoon, ja tätä estääkseen\nhän pakotti väsyneen ratsunsa äärimmäisiin ponnistuksiin. Vinhaa oli\najo ollut alusta pitäen, mutta nyt se oli vielä vinhempaa. Jo voitti\njonkin verran oikaisemalla eräässä kohden suorinta tietä; sitten hän\nampui laukauksen toisensa perästä maahan Juoksijan vasemmalle puolelle\nnostaen siten ilmaan tomua ja sai näin oriin kääntymään oikealle.\n\nNäin tultiin virralle. Ori meni ylitse, Jo hyppäsi maahan. Hevonen\noli mennyttä kalua, sillä viimeinen väli oli ollut viisikymmentä\nkilometriä. Jo itse oli nääntymäisillään. Lentävä pöly oli polttanut\nhänen silmänsä niin, että hän oli puolisokea. Nyt Jon kumppani Charley\nsai jatkaa ajoa. Jo oli käskenyt hänen pakottaa Juoksijan Alamosan\nkahlaamolle.\n\nRatsastaja läksi vereksellä hevosella matkaan, ja taas jatkui ajo ylös\nja alas pitkin aaltomaista tasankoa. Mustan arohevosen kyljet olivat\nnyt valkeina vaahdosta. Sen kohoilevista kylkiluista ja äänekkäästä\nhengityksestä saattoi päätellä mitä se tunsi, mutta sen vauhti ei ollut\nhiljentynyt.\n\nVäliin Charley näytti pääsevän lähemmäksi, sitten taas jäämistään\njäävän, kun tunnin kuluttua alkoi Alamosan pitkälti kalteva\nlaakson rinne. Täällä oli taas toinen ratsastaja odottamassa,\nmuuan nuorukainen, joka jatkoi ajoa länteen kaartaen. Mentiin yli\nkokonaisten preeriakoira-kaupunkien, läpi saippuaruohoalueiden ja\nkaktuspensaikkojen, jotka pistelivät ja naarmuttivat hevosten jalkoja.\nMusta juoksija oli nyt pölystä ja hiestä ruskean pilkullinen, mutta\nyhä se ravasi entiseen tapaan. Nuori Carrington, ajaja, väsytti\nratsunsa pakottamalla sen pysymään koko matkan yhtä lähellä Juoksijaa\nja kannusti sen sitten hyppäämään yli rotkon, jota arohevonen oli\nväistänyt. Yksi harha-askel, ja molemmat syöksyivät rotkoon.\n\nPoika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä.\nVillihevonen meni matkoihinsa.\n\nTämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään\ntullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli\ntaas ratsastamassa Juoksijan perässä.\n\nKaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi\nvereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton\najaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta -- tai ehkä\npikemmin jostain sisäisestä varoituksesta -- Juoksija kääntyi. Se meni\nsuoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja\ntuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas\nkohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei\nsaanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo\nrääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään.\nPäivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja\nsilmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan.\nAinoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin\nAlamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa\nnäkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät\nolleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin\nvälimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei\naikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.\n\nTunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo\nlähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli\nuskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti,\nmeni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana\nmaahan.\n\nJo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi.\nMutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran\npoikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun\nmenijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan\nJuoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.\n\nAamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt:\nkahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton\nJuoksija vapaana ja eheänä!\n\n-- Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en\nlävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo\nsanoi.\n\nTämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.\n\n\n6\n\nVanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut\najoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän\nirvisteli pataansa ja sanoi:\n\n-- Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten\nhän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:\n\n-- Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja\nturhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut\nerästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää\nEedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys,\njommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se\non varma se!\n\nAnkara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan.\nMutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka,\njonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa\nvihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja\nlähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.\n\nSe oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi\nvangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin\nhuonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen\nsopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja\nvankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.\n\nMuutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon\nyli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs,\nviehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton\ntalvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto\nnäytti olevan lemmenpuuhissa.\n\nLempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään\nnurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän\nhirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu -- sikäli kuin sen ääntä\nnyt voi lauluksi sanoa.\n\nKalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä\nkuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut\nlukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun\nkuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka\nvieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti\nensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin\niso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman\nliekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten\nsuopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän\npään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän\nkätkeytyi piiloonsa.\n\nPuolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman\nlemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta,\nja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.\n\nSe laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan\nse pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka\nvarmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas,\nlähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri\nkoetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: \"Älä mene!\"\nMutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se\nsai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen\nhehkumaan.\n\nLähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa\nomallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin\nsaattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui\nvalloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi\ntulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka\njuoksi kiinni. Ori oli vankina.\n\nSe korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää\ntoisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui\nkäärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.\n\nKauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran\npäässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina.\nTomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan\nvankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo\nolento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän\nviekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan\npäästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.\n\nVielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla\nliikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä\nmyöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin\nnyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen\nposkille.\n\nTom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi\nomituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä\nei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä\nhärkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa\nvankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen\ntoisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen\npäätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana\nvangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi,\nsillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään\ntärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen\nlain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen\npolttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli\nkolmenkymmenen kilometrin päässä?\n\nTom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti\njoka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi\nja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita\nsamantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian\noli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran\nhehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman\nJuoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan,\njoka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun\nkuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa\nJuoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.\n\nNyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin.\nArohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi\njaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat\nolivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin\njotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin\nluonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka\nkerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti\nsitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla\nja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan\npohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei\ntahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä\nvapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet\nolivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista.\nLukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut\nkyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät\nenää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti\nhuohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti\nsitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson\nrinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua\nsitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen\nlaidunalueen pohjoisrajan.\n\nTästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies\nriemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen\nepätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä,\npois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista\npyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä\nsuunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän\nseinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä\nmetriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon,\nhengettömänä -- mutta vapaana.\n\n\n\n\nWULLY, KELTAINEN LAMMASKOIRA\n\n\nWully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta\nsilti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira,\nsillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä\nkeltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se\non vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä,\nkaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat\ntuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä\nei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua\nkuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä\ntahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.\n\nSakaalin tieteellinen nimi _Canis aureus_ merkitsee \"keltainen\nkoira\", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat\ntodella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen\nmaatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu\ntodelliseen elämäntaisteluun kuin sen \"puhdasveriset\" serkut.\n\nJos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle\nsaarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja\nhyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole\nniin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta\nkeuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä\npelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi\njärjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes\nterveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.\n\nSilloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen\ntäydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias\nja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre,\njoka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa\nkehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista\nominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.\n\n\n1\n\nAinoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta\npenikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan\nparhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis,\nkeltainen pentu.\n\nWully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin\nyleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja\nvanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään\nkoiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin\nperehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin,\nja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa\nsen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn\nvartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti\nkasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti\nlupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä\nRobinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta\nharvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään\noli päästä ihannetilaansa -- humalaan -- ja hän muutenkin vietti\njärkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla\nihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut\ntavoitella.\n\nWully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin\ntämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja\nhenkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista\nnautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden\ntodellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla\nviemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa\nseitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien\nlähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.\n\nLäpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat\najettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South\nShieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja\nniiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia\nsavumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat\nluulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät\nlevottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan\nseitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.\n\nRobin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen\npuolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:\n\n-- Nouda lampaat!\n\nTämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja\notti esille kutimensa.\n\nWullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä\nkolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi\nkaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin\nlauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä\npantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.\n\nLopulta Wully -- ei Robin -- antoi merkin, että kaikki olivat perillä.\nVanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä -- 370, 371, 372, 373.\n\n-- Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!\n\nJa Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen\ntuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle,\nkun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki\nlaumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta\nRobin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän\ntunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta,\nvaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja\nsiitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden\nshillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko\noli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi,\njos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä\nsiitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti\nkuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen.\nMiten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään -- eikä siitä kukaan\nvälitäkään.\n\nSillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien\nkadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi\nnälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin\nsiellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli\nkerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni\nlautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle\netsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa\nja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski\njokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki\nlähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti\nnuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.\n\nLautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin\nsata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa\nmaallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja -- viisituhatta\nparia, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla\ntavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se\npysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan.\nNälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi.\nKukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä\ntoimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.\n\nPäivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä,\njoka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan\nWullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja\nsuojaa -- se oli elänyt ties mistä -- mutta lopulta pitkällinen nälkä\ntaivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa\nkohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi\nuskollisena.\n\nNeljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin\nWullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut\nentiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat\ntekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta\nhuomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei\nvilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen\nkoetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta\nen saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.\n\nKokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei\nmatka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä\npidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen\npysyvän lautan luona.\n\nVirran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen\ntarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn\nlaskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin\nsen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin\n-- arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan\ntarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei\npettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän\njännityksen kestäessä.\n\nEmme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta\neräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka\naiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti\ntuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se\nhytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi\nhiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.\n\nYksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta:\n\n-- Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!\n\n-- Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se\nlähentelisi minua.\n\nLisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan\nmuuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti\nensi kerran vuosikausiin.\n\nMuutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut\nRobinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät\nja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä\nisäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa\ntakaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan\nja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan\npalvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren\nmäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.\n\n\n2\n\nMonsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta\nkuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka\nYorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta\nolosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat\nvaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies\nsalametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.\n\nWullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja\ntämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran\nisännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma,\njoka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti\nkuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne\nyöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs\nnäyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se\noli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka\nnaapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.\n\nNämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat,\nkiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja\npiilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi\nluullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan\nollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista,\nmutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan\nympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien\najokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.\n\nMonta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin\nns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat\ntuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi\najatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan,\nja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan\ntämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut\nepäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.\n\nKettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista\nse töin tuskin pelastui. Lopulta se -- kuten usein vanhat ketut --\nalkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti\nkymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin\nryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului,\nettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa\nlopulta vasikoitakin.\n\nTietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille.\nMuuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se\nainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet\nsitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat\najokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes\nseurata jälkiä.\n\nHuhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään\nseutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon\naloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin\nyksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis\ntavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon\nnoidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies\nsai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia\nerittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä\nperäkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi,\neikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan.\nTavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti\njäljitettävään paikkaan.\n\nKerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen\nmyöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin\nlammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa\nkiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu\nistui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien\nkuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko\nasian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana\naamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä\nvarmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.\n\nDorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun\nhän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin\npuolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully\nosoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin\nlampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu\nkettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei\nmahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan\npääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä\nkohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin\näkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista\nse näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs\nja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja,\nsillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen\njäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että\nihmisiä, se näytti vihaavan.\n\nViimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa\nhyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon\npoikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi\nedelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui\nseisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta.\nSe seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat\nhiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en\nhalunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin\nmatkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä,\nkymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin\nsen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta\nääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella\njalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä\nsuurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan\nniin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti\nvihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.\n\nNiin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille\nse oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä\npelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi\nhukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta\nselälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se\nkarkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana\nilmestyi laitumelle.\n\n\n3\n\nNoiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia,\nkun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin\nleski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän\nedellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät\nliikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata\nloppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin\nsuuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen\njoukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle,\nmutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut\njoen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja\nhypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut\npois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes\npuoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät\nHeuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei\njälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet\ntasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä\nsyntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin,\ntoiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen\nhyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet --\nvaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä\nja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä\nvahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä\ntullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan\nDorleyn taloa kohti.\n\nLampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla\nnyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa.\nMetsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo.\nKävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman\nlumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja\nkatsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan\nja sanoi painokkaasti:\n\n-- Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!\n\nToiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että\njäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin\nseuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley\nitse tuli pihalle.\n\n-- Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat\nviime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.\n\n-- Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. -- Minulla ei\nmilloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin\nsilmäteränsä.\n\n-- Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön\ntyöstä saattaa päätellä, tuumi Jo.\n\nTurhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit\nolivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton\nriistääkseen häneltä Wullyn.\n\n-- Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona\nennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se\ntappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa,\nenkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!\n\nTom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty\nWullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös\nsuuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki\nsuostuivat.\n\n-- Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully\ntavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se\nkäy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan\nselvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.\n\nSeuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully\nmakasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti\nlevottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin,\nkatsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei\nenää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti\nmatalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta\nja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja\nhengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se\nsysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja\nterävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan.\nEi värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi\näänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti\nkeveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa\nenemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet\nperäpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi\nkertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.\n\nHulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen\nvarma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää\nisänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa\ntodistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään\nWullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen\nmakaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon\nnaksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla\nkoira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat?\nHän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä\ntiennyt mitä ajatella.\n\nToinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka\nsai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen\npitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.\n\nLoimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä\noli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat\ntuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen\ntyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan\nja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin\ntyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.\n\nHulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli\noikeassa, ja vieläpä... Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin\naivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen\nedessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:\n\n-- Wully! Wully! Se on siis totta -- Wully, sinä kauhea hirviö!\n\nHänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin\ntuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi\nepätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja\nniskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja\nryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä\nlähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään\naivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi\nhänen kurkkuaan kohti.\n\nTämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti\nkuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat\npainuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.\n\n-- Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.\n\nWully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan.\nMutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli\njoko koiran tai tytön hengestä.\n\nSe hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka\nniin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua.\nTurhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi\npäässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.\n\nNyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski\nmonta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku\nkaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä,\nmutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot\npirskahtivat vasten lieden kiviä -- ja Wully, hilpeä ja vihainen,\nuskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.\n\n\n\n\nPUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY\n\n\n1\n\nDon-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on\nalettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen\nmetsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat\nyhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä\nnyt ensi kertaa juomaan.\n\nSe kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui\nyhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia\npienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät\nvalittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret\nolivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että\ntiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä\noli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä\nkaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko\nmetsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia\n-- ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian\nilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri\nkettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä\nse varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut\nvitkasteluaikaa.\n\n-- Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä,\nja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta\nyhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän)\npiilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin,\nkolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne.,\nkunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa,\nvaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman\nlitteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä\nvoinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\nPyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin\npäähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se\nolisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu.\nRukoiliko se armoa -- armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta?\nEi toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen\nviekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon\nrinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan\nulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua,\nsillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle\npäin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut\nsen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti\nedellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta\npurren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä\nvaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä\nalas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan\npyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu\noli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma!\nSiipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi\nminuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!\n\nMutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen\nkilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä\npoispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja\npyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta\npudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu\nmuisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty\ntämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli\ntarkoituksena.\n\nSillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan,\nmihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.\n\nVilleillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan\nsamalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi\nhetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen\ntullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella\nei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon\ntullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti,\nkunnes emo sanoi:\n\n-- K -- riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista\npyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja\naukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle\nääntäen vienosti: \"piip piip\". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin\npäästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin\npitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat\nvarmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain\niloisia.\n\nAurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan\nyli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi\npoikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta\npoikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan\norjanruusupensaikkoon.\n\nTäältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä.\nMutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti\ntyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun\nmuassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen\nmukaan.\n\nSitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka\ntyperät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.\n\nAluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat\nemoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia\njoka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa\npalleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä\npunavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä\nkumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.\n\nSitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan\nreunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli\nennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen\ntarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi\nsen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi\npuolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan\nkätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät\nympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan\ntehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut\nälykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli\npoikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja,\npudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten\nnielaisi.\n\nPoikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut\nlastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan,\npudotti sen useita kertoja, ja sitten -- totellen äkillistä\nmielijohdetta -- nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään.\nKahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon,\nja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia.\nEmo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet\npienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä\nvoineet syödä enempää.\n\nSitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät\norjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät\nkoko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea\nkylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat\nerittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin,\nraapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään -- vaikka niillä ei\nvielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin\nsivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten\nläheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa\nvainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet\norjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli\nniiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti\nlapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista,\ntoisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja\npainautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.\n\n\n2\n\nKolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan.\nNiiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua\nmännynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin\nsinisiä kyniä.\n\nNiiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin\nluotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen\nperitty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa,\nvaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon\nkuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni\njo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden\nelämässä.\n\nSeuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä\nseuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi\nlentää.\n\nEivät kuitenkaan kaikki -- yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen.\nSillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia\nsen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja\nvikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän\nhyökätessä emo päästi varoitushuudon: \"Kvit! Kvit!\" (Lentoon! Lentoon!)\ntämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta\nmäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.\n\nSillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että\nparhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja\nettä viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia;\nne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa\nmuurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan\nhyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät,\nettä suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä\nkiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta,\nsisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat\noppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja\ntuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.\n\nNyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja\nvarttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo\nniin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.\n\nNe ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne\nolivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin\nlinnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan\nkylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä\nniin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina\nsiihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.\n\nPari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä\nemokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään\nja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan\nlaihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen\nyhtä ankarasti kuin poikasiinkin -- kova nälkä, kuumeinen päänkipu\nja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut\ntietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto\nalussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä\nloismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.\n\nMikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon\nlääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara,\nkuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä,\nsekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi\nsumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta\nvarhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita\nepäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen\ntarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään\nihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan\nvatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli\nvoitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään\navuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii\nheltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä\nrajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna\ntoisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä,\njoka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden\nruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota\nlinnunpojat olivat syöneet.\n\nNyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden\nyksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne\nkehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli\njäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että\nse välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin\nniistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut\nvain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli\nmyös tottelevaisin. Emon varoitus \"r-rrr\" (vaara) ei aina pysyttänyt\ntoisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta\ntästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut\nvastata emon \"K -- riit!\" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli\npalkituksi, sillä se sai \"kauan elää maan päällä\" -- kauemmin kuin\nyksikään sen sisaruksista.\n\nElokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei\ntäysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään\nhämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua\nmaassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut\ntarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli\njo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut,\nhaisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö\nvaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan,\nmatalaan puuhun ja kutsui poikaset \"K -- riit\"-huudolla luokseen.\n\nPoikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka\nedelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei\nsattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät\nsen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus,\njota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut\nsilmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa\nsilmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset\nsaattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.\n\nKuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin\nusein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli,\nkiipesi emon selkään.\n\nKasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia\n\"pyristämään\". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos\nse haluaa, mutta \"pyristäminen\" on joskus niin tärkeätä, että\nkaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla\nmontakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta;\nse hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään\nyksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai\nliikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.\n\nPyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: \"Kussakin kuussa eri\nviholliset ja eri ruoat.\" Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja\nmuurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja\nhaisunäätien sijaan taas pyssymiehet.\n\nPyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään.\nNe tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä\npuuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron\nlaaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa.\nEmo äkkäsi koiran ja kirkaisi \"Kvit! Kvit!\" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi\npoikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin\nantoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten\nlujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta\nsiitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti\nvaroituksensa \"Kvit! Kvit!\" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.\n\nSillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja\nhaukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon\nja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä\npensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan\nputosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti\nniitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi\njäännökset laukkuunsa.\n\n\n3\n\nCuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton\npohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen\nviisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut\nkruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti\nomaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä,\nja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään\noikeana urheilumiehenä, koska hän oli \"hanakka linnustaja\" ja koska\nhänestä \"oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan\", kun hän laukaisi\npyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä\nvain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti\npyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin\nvaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että\nhän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli\nkulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä\ntodisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka\nei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika\nalkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään\noutoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti\nkuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena\nhenkilönä haastateltiin sanomalehdissä.\n\nHän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua\nistumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen\nennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että\nMutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin\noli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän\noli päättänyt heti lähteä hakemaan \"annoksen linnunlihaa\". Hän oli\nkuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon\njohdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut\nlinnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.\n\nNäin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää\neri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha\nviisaus: \"Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän.\"\n\nPitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten\neksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä\nvanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa\nlehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman\nvihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet\nsinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät\nnotkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat -- kussakin kuussa eri\nviholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen\naika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin,\nlisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät,\nja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän\nvaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun\ntuuheimpaan oksistoon.\n\nYksi poikanen ei seurannut \"kriit! Kriit!\" -varoitusta, ja suuri\nkeltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.\n\nNyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi\nmainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi -- se jonka\nmuistamme kerran maanneen lastulla -- oli isompikin. Kaulatöyhdöt\nalkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi\nnähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!\n\nKaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö\nriikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan\nkaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon\nsuurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina\nsilloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka\nkaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään\nvoimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta\nkimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se\nnuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin\nkuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan\nkultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson\nkuuluisa röyhelöpyy.\n\n\n4\n\nEräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta,\npyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää\npuron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus,\nja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja\nkeikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen\nilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti.\nSe päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten\nvarsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin,\nkunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä\nuudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri\ntäysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja\nkuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi\nvähän pelätä poikaansa.\n\nMarraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi.\nOmituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan\ntulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa\njotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin,\nyhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana\nkaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät\nitsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin\nlyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä\npaikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista,\npuhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan\nsiitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on\nsiis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli:\nperheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä,\ntietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo\nvaltaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin\nvielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna\nne saavat sen perin harvoin.\n\nPunakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun\nviinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen\nsyyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä\nvoimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.\n\nTaudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä\nkaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet\ntuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään\nettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä\nkiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai\npuhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen\nvaltasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä\nkatseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin\nkorkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat\neivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi,\nmarraskuun raivokin oli pahimmillaan.\n\nPerheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko\nperhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto\nvei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä.\nSen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa,\nmutta ypöyksin.\n\n\n5\n\nTalven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä\nsynnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu\ntoi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden\nja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten\nmyrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä,\njotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia,\nniin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti\nkoivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli\nkärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin\nliukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät\nja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka\nkasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa\nkehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli\nkarkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan\nviholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin\nlaatuun käypää nytkin.\n\nRuokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se\noli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti\nviini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin\nmetsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.\n\nPian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet\neivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä\nseuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja\nja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja\nkauniimmaksi.\n\nSe oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei\nnäkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä\ntiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan,\njolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta\nherättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy\noli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään \"_Kevät\npian_\" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen,\nkunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti\ntodellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset\nennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi\nsäe: \"Johan sen sanoin.\" Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden\nteolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle\nilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat\nmarjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut\npureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa.\nEnnen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: \"_Kevät tulee!\nKevät tulee_!\" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain\neräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs \"Kvaak, kvaak!\"\nVanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa\netunenässä ja julisti virallisesti:\n\n-- _Kevät on tullut_.\n\nKoko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen\navaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät\nvallan hurjiksi; ne lauloivat \"_Kevät jo, kevät jo, jo -- kevät jo,\njo_\" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.\n\nPunakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta\nkannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva\nrummutus: \"Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr.\" Se kiiriskeli puiden\nlomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille\nmetsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.\n\nAlempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan\nsoitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli \"metsän viljaa\nsaatavissa\", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin\nrotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen\nkuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se\noli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen.\nMuuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi\npahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan\nnyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden\nsotarumpujen pärrytyksen laaksosta.\n\nMitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen\nhuokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi\nsanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja\nkaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita\nkaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet,\nsitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania\nihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan\nennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?\n\n-- Trump, trump, trumtr -- r -- r -- rr.\n\n-- Trump, trump, trumtr -- r - r -- r -- rrrrr, se päästeli uudelleen\nja uudelleen.\n\nJoka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin\nsilmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt\nlumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä\nkomeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi.\nMutta _sillä oli nyt ikävä_.\n\nSe ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä\nsoidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se\ntaas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin\nsen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon.\nPunakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä.\nTodellakin, tuolla se oli -- lintu -- kumppani -- ujo pikkuinen\ntyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa\nPunakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen\nvallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se\nnyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää,\nmiellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin,\nettä auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti\nhiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen\nluomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli\nvalloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain\nPunakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu\noli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän\nharmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä.\nPunakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut\nrapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi\npäätään -- erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.\n\nIhania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa.\nPäivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja\nmäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea\nuroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa,\ntoisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta\nmiksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa?\nMiksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain\ntekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa,\nvieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti,\nettä se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä\noli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi\nhänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia\nminuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä\neikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää,\nrummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen\nlaaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli\ntaas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi\nkerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään\nkymmenen piipittävää pikku pyytä.\n\nPunakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa\nvähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin\nsuuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja\nlyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä\nmilloinkaan oli siitä huolehtinut.\n\n\n6\n\nKanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät\npesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän\nisältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai\nmahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.\n\nSiitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät\nemon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden\nkomean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.\n\nToiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi\nheti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja\njuomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa\nemon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.\n\nSeuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti\njokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi\nhelmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen\nlaahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä\ntakanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut\nsitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman\npoikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi.\nRuskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja\nlensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit,\nso. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti\nensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että\nse peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se\noli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon\npäästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten\nsille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.\n\nPerhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä.\nTämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan,\nettei päässyt pois.\n\nTämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta\nniiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä\nluhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi\nylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.\n\nRuskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka.\nSe vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli\nja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten\nse kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille\nleveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut\nymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä\nvain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.\n\nNe joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat\nlentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä \"urheilija\" oli kuitenkin\nmetsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen\nkoiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle\nRuskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen\nvanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.\n\nMutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi\npoikasille \"Krrr! Krrr\" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja\njuoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla\nPunakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle,\nhyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli\nkuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että\nsalametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista\nsiipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin\nhän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten\nläheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea\noli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse\ntullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että\nCuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti\najoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista\nloitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten\nja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä\nkepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen,\njoka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi\naivan riekaleiksi.\n\nPetomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi\nhakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei\nlöytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden\npiilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen\norpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.\n\nPunakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja\npalasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli\nmennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi.\nPunakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä\nhajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus\noli merkinnyt.\n\nKuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat\nniukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa,\nkatse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni\nniiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun \"Kriit! Kriit\" -äännähdyksen.\nMutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan\npiilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti.\nPunakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki\nne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois\ntuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat\nseutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat\nvarmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.\n\nTäällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin\ntämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat\nkuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun\nja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia\nvaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon.\nNe kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä\noli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua\nja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa\nkuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle\nsamaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se\non myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi\nja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen\nkomean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi\nmyös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa\nsoidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa\nperästä.\n\nSen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi\nnäistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui\nlintujen äänekkäästä iltasoinnista.\n\nNyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue\noli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka\nne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli\nainaiseksi eksynyt toisista.\n\nPunakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa\npuron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun\nilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla.\nMutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja\nkinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta\npakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä\nerään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset\ntekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta -- laittoi\nlinnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet --, ja siellä ne nukkuivat\nmakeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi\nkylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen\nseinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo\npäästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan \"Kriit! Kriit! Kvit!\"\n(Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)\n\nTämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei\nkyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat\nlumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla.\nMutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän\nlumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien\npäälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä\nvuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman\njäävaipan alla.\n\nSyvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen\ntien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista.\nSe vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua;\nturhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset\nolivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut\nepätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit\nvierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi,\nmutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla\nnuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä,\nsuojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla \"p-i-i-i-i-t,\npiit-i-i-i-t\" -huudolla.\n\nNe olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja\nillan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit\nolivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu\nlöytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan,\nne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin,\nettä kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää\näkkirynnäköllä päästä vapauteen.\n\nMutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin\npääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät\nkuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana\npäivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja\nsihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen\nvalkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta.\nRakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen\npiilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta\npäin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin\nvapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin\nennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut\nylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo\nalkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän\nvaljetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan\noli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi\nnakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori\nalkoi tosiaankin ohentua.\n\nMyöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa,\nja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se\nsaattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret\nja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia\nalaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se\nhyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret\nlinnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti\nmuutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten\nmakuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko \"piit,\npiit\" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai\npian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö.\nMutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt\ntarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet\nminkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen\nsulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja\nhöyheniä -- siinä kaikki.\n\n\n7\n\nKesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat,\nmutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja.\nKeskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin,\nPunakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai\nvihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen\nsäilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka\ntapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen.\nLinnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin\nsangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko\nlaaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen\nloistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta\ntavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta\nPunakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi\nmilloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä\nliikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota\npyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa\nja niin kiitää matkaansa.\n\nMutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä\nsitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu\neste. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.\n\nLumikuussa se muutti Harmaapyrstön kanssa Castle Frankin metsikköön,\njossa oli yltä kyllin ravintoa sekä suuria, vanhoja puita. Ennen\nkaikkea siellä oli muuan suuri petäjä, joka kohosi itärinteellä\nkiemurtelevien hemlokkien keskeltä. Se oli juuresta kaksi metriä\nläpimitaten, ja sen ensimmäiset oksat alkoivat muiden puiden latvojen\nkohdalta. Sen oksilla oleskeli kesäaikaan sininärhi morsiamineen.\nTuuheiden haarojen turvissa närhi kauniina kevätpäivinä tanssi ja\nlauloi kullalleen, levitteli koreita sinisiä sulkiaan ja liverteli\nvienoimpia, satumaisia säveliään.\n\nTämä suuri petäjä oli erityisen tärkeä Punakaulalle, joka ainoan\njälkeläisensä kanssa eleli nyt lähellä sitä. Pyitä kiinnosti kuitenkin\nvain sen vankka tyvi, ei ylhäällä huojuva latva. Yltympäri oli matalia,\nkiemurtelevia hemlokkeja, joiden seassa kasvoivat linnunviini ja\ngaultheria, ja makeita mustia terhoja saattoi kaapia esiin lumen\nalta. Parempaa syöntipaikkaa ei saattanut ajatella, sillä kun tuo\nkyllästymätön pyssymies tuli, oli helppo juosta hemlokkitiheikköä\npitkin petäjän luo ja pyrähtää turvallisesti lentoon tämän takaa.\nVähintään kymmenen kertaa petäjä oli pelastanut pyyt laillisen\nmurhaamiskauden aikana.\n\nTäällä Cuddy opittuaan lopulta tuntemaan lintujen tavat ryhtyi uuteen\nkeinoon. Hän asettui vaanimaan penkeren alle sillä välin kun muuan\napulainen lähti Sugar Loafin kautta pelottamaan lintuja. Mies tuli\ntömistäen läpi matalan pensaikon, jossa Punakaula ja Harmaapyrstö\nolivat syömässä, ja kauan ennen kuin pyssymies oli vaarallisen lähellä,\nPunakaula päästi matalan varoitushuutonsa \"rrr-rrr!\" (vaara!) ja asteli\nsukkelaan kohti suurta petäjää siltä varalta, että pitäisi nousta\nlentoon.\n\nHarmaapyrstö oli jonkin matkan päässä mäellä ja huomasi äkkiä uuden\nvihollisen, keltaisen koiran, joka tuli suoraa päätä sitä kohti.\nPunakaula oli kauempana eikä voinut nähdä koiraa pensaikolta, ja\nHarmaapyrstö säikähti kovin.\n\n-- Kvit! Kvit! (Lentoon! Lentoon!), se huudahti juosten rinnettä\nalaspäin noustakseen kohta lentoon. -- Kriit! Kr-r-r-r! (Tätä tietä!\nPiiloon!), huusi kylmäverisempi Punakaula taholtaan, sillä se näki,\nettä pyssyllä varustettu mies oli pääsemäisillään ampumamatkan päähän.\nSe pääsi petäjänrungon taakse, ja täällä hetkiseksi seisahtuessaan\nvaroittaakseen vielä kerran Harmaapyrstöä: \"Tätä tietä! Tätä tietä!\"\nse kuuli pienen risahduksen edestään penkeren alta ja huomasi, että\nsielläkin oli vihollinen väijymässä. Samassa kuului Harmaapyrstön\nsäikähtynyt kirkaisu, kun koira hyppäsi sitä kohti. Se kohosi lentoon\nja kiiruhti suojaavan rungon taakse, eikä avoimella paikalla seisova\npyssymies mahtanut sille mitään. Mutta se lensi suoraan penkeren alla\nväijyvän ilkimyksen maalitauluksi.\n\nPyristäen kohosi ilmaan lintu, kaunis, tunteva, jalo olento.\n\nPaukahdus, ja se putosi maahan ruhjottuna ja verisenä. Sen elämä oli\nsammunut.\n\nPunakaulan asema oli vaarallinen. Mihinkään suuntaan ei saattanut\nkohota lentoon. Sen tähden se painautui pensaikkoon. Koira tuli neljän\nmetrin päähän, ja mennessään Cuddyn luokse apumies astui ohi kahden\nmetrin päästä. Mutta Punakaula ei hievahtanutkaan ennen kuin pääsi\nsuuren petäjän taakse suojaan kummaltakin. Silloin se pyrähti lentoon\nja kiirehti Taylorin mäen vieressä olevaan yksinäiseen laaksoon.\n\nYhden sen omaisen kerrallaan oli hirveä pyssy surmannut, ja nyt se taas\noli yksin. Lumikuu kului onnellisesti, vaikka monta kertaa olikin henki\ntäpärällä. Punakaulan tiedettiin nyt olevan ainoa elossa oleva lajiaan\nja sitä vainottiin väsymättä. Se tuli päivä päivältä aremmaksi.\n\nLopulta sen ahdistaminen pyssyllä rupesi tuntumaan turhalta\najanhukalta. Cuddy ryhtyi sen vuoksi uuteen keinoon. Oli myrskykuu;\nhanget olivat vahvimmillaan, ravinto niukimmillaan, ja Castle Frankin\nmäenrinne oli miltei ainoa hyvä ruokapaikka. Tänne mies asetti\njoukon ansoja. Jänis, vanha ystävä, nakersi useita poikki terävillä\nhampaillaan, mutta muutamia jäi. Pitäessään silmällä etäistä pilkkua,\njoka saattoi olla haukka, Punakaula joutui suoraa päätä yhteen niistä.\nSiihen se jäi yhdestä jalastaan roikkumaan.\n\nEikö metsän, eläimillä ole minkäänlaisia moraalisia tai laillisia\noikeuksia? Mikä oikeus ihmisellä on tuottaa sellaista kauheata tuskaa\ntoiselle luontokappaleelle? Sekö vain, ettei tämä puhu hänen kieltään?\nKoko päivän Punakaula riippui tuskissaan räpytellen suuria, voimakkaita\nsiipiään koettaen turhaan päästä vapaaksi. Koko päivän, koko yön, yhä\nkovempaa tuskaa kärsien, kunnes se vain odotti kuolemaa. Mutta ketään\nei kuulunut. Aamu valkeni, päivä kului; yhä se vain riippui jalastaan\nkituen hitaasti kuoliaaksi. Seuraava yö teki tuloaan, ja kun suuri\nsarvipöllö osui iltahämärässä näkemään kuolevan hiljaisen siiven\nlepatuksen ja teki sen tuskista lopun, kuolema oli pelastaja.\n\nTuuli puhalsi laaksoon pohjoisesta. Myrskyhevoset tulivat riehuen,\nlumesta valkeina, kiisivät yli tasangon kohti laajaa järvenselkää. Ne\ntempasivat mukaansa röyhelöpyyn kaulahöyheniä -- tuohon kuuluisaan\nsateenkaaren väriseen kaularöyhelöön kuuluneita höyheniä. Ne lensivät\nmyrskyssä pimeään talviyöhön, niin kuin niiden omistaja kerran oli\nlentänyt raivokuun vimman valtaamana. Ne lensivät tuulen siivillä\nkauas etelään, suurelle järvelle saakka, ja sen myllertäviin aaltoihin\nkatosivat Donin laakson pyysuvun viimeiset jäännökset.\n\nSillä nykyään Castle Frankissa ei ole yhtä ainoata pyytä. Seudun\nmetsälinnut eivät enää kuule pyyn uljasta, sotaista kevättervehdystä,\nja Mutajoen laakson vanha petäjäinen soidinpuu on käyttämättömänä\nlahonnut.\n\n\n\n"]