[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjoCm_O4_bmpe6JH-cgGV4gSCzlDsgRq0LFGj5zyUREg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1484,"Nuoruuden tunnustuksia","Potapenko, I. N.",1856,1929,"1484-potapenko-i-n-nuoruuden-tunnustuksia","1484__Potapenko_I._N.__Nuoruuden_tunnustuksia","Romaani","romaani",[],[],"fi",1907,1916,33067,216059,false,54123,[23],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Nuoruuden tunnustuksia: Romaani\" by I. N. Potapenko is a novel written in the early 20th century. The narrative centers around Vladja, a teenage boy returning home after four years away and reflecting on his childhood memories, particularly of his close relationship with Marinka. The book explores themes of nostalgia, loss, and the transition from childhood to adolescence through Vladja's emotional journey.  The opening of the novel introduces Vladja as he travels through familiar landscapes, reminiscing about his past and contemplating the changes that have occurred over the years. He is filled with a mixture of excitement and anxiety about reuniting with his family and Marinka, whom he has not seen since he left. The narrative alternates between his observations of the unchanged surroundings and his internal thoughts about the people he once knew, particularly Marinka, whose presence looms large in his memories. As he approaches home, Vladja's mix of eagerness and trepidation foreshadows the complexity of reconnecting with his past and the inevitability of change that comes with growing up. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Karhinen, Hanna",246,"Nuori Vladja palaa neljän vuoden opiskelun jälkeen lapsuudenkotiinsa Dnjeprin rannoille. Romaani kuvaa päähenkilön kasvua ja itsetutkiskelua, kun hän kohtaa muistonsa ja pohtii saamansa kasvatuksen vaikutusta elämäänsä.","I. N. Potapenkon 'Nuoruuden tunnustuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1484. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NUORUUDEN TUNNUSTUKSIA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nI. N. POTAPENKO\n\n\nSuom. Hanna Karhinen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nV. Kososen Kustannusliike O.Y.,\n1916.\n\nSavon Työväen kirjapainossa Kuopiossa.\n\n\n\n\n\n\nI. N. POTAPENKO.\n\n\nIgnatij Nikolajevitsh Potapenko on epäilemättä edustavimpia Venäjän\nnykyisen kirjailijapolven merkkimiehistä. Hän syntyi v. 1856\nChersonin kuvernementissä keskisäätyisessä kodissa: isä oli ensin\nulaaniväessä upseerina, sitten pappis-uralla. äiti valkovenäläinen\ntalonpojan tytär. Saatuaan huolellisen koulukasvatuksen\n(suoritettuaan m.m. hengellisen seminaarin kurssin) opiskeli\nPotapenko Odessan ja Pietarin yliopistoissa sekä yliopisto-opintojen\njälkeen Pietarin konservatoriossa. Kirjailijauransa alkoi hän v.\n1881 julkaisten ensiksi sarjan pienempiä kertomuksia ja kuvauksia.\nAlusta alkaen herätti hän huomiota kirjallisissa piireissä, eikä\nhänen suhteensa petyttykään, sillä vuosi vuodelta kasvoi ja\ntäydellistyi P:n tuotanto ja sen mukana maine leviten kauvas kotimaan\nulkopuolellekin.\n\nPotapenko on rikastuttanut venäläistä kirjallisuutta monen monilla\nonnistuneilla romaaneilla, novelleilla ja kertomuksilla, onpa\nesiintynyt draamakirjailijanakin. Hänen teoksiaan on käännetty\nuseille kielille (m.m. suomen) ja kaikkialla ovat ne saavuttaneet\nharrasta mieltymystä. Aluksi P. onnistui parhaiten pappissäätyä\nkoskevissa kirjotuksissaan, mutta myöhemmin on hän suurella taidolla,\njosta ei puutu suorasukaista pilkkaakaan, kuvannut muittenkin\nyhteiskuntaluokkien elämää. Tavattoman suuri tuotteliaisuus,\njoka suurimmalta osaltaan johtui kirjailijan varattomuudesta, on\nvaikuttanut jonkun verran epäedullisesti työn taiteellisuuteen, mutta\nvajavaisuudet siinä suhteessa korvaa aiheen omaperäinen käsittely.\nSillä Potapenkolle on ominaista erinomaisen hieno huomiokyky ja suuri\nsieluelämän tuntemus.\n\nHerkimmätkin sielulliset värähdykset tapaavat ehjän kaikupohjan hänen\ntuotannossaan. Sitäpaitsi viehättää siinä raikas luonnollisuus ja\nusein hyväntahtoinen huumori: kurjuuden ja vastustenkin keskellä on\nelähyttävää toivoa ja tervettä elämänuskoa: eteenpäin! ylöspäin!\n\nNe suomalaiset lukijat, jotka ennestään jo tuntevat Potapenkon,\ntervehtivät varmaan ilolla täten suomenkielisenä ilmestyvää\n\"Nuoruuden tunnustuksia\". Ylevää, arkaluontoisena pidettyä aihetta on\nkirjailija siinä käsitellyt hienolla ymmärtämyksellä. Teos puhukoon\nitse puolestaan ja voittakoon tekijälleen yhä uusia ystäviä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nVihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava\nvihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi\ntallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa\najopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai\ntakaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen\nharjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella\njumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva,\nsaksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella\ntuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.\n\nOn toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä\non jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää\nkosteutta.\n\nKaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa,\noja, puu ja tuolla kummulla kohoava \"majakka\", tai oikeammin erään\nKrimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden\nvaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut\nmaalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja\npyöristettyine lautakattoineen.\n\nKatselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo\nsinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle\ntuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin\nolivat neljä vuotta sitten.\n\nNeljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä\nollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana,\non säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole\nlisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan\nsamanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.\n\nKotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten\nennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa\nmurahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan\nyhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä\nminä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt -- niin, nyt minä ymmärrän\npaljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin -- hiljainen ja\nrauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka,\nMarinka... mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään.\nMiten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo\naikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen\nmukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.\n\nMarinka... miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin\nviimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen\nvavahtelemaan.\n\nNiin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan.\nArvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka\nuskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka\nlukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen\nnäköinen -- olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä\nlähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei\nymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.\n\nTapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en -- omituista kyllä\n-- ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin\njumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena\nkuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta\npeljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:\n\n-- Jefim! Onko Marinka kasvanut suureksi?\n\n-- Tietenkin... mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole\nsuurikasvuista rotua...\n\n-- No, mutta millainen hän on? Kerro.\n\n-- Millainenko? -- kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle\nomituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä\nmahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. --\nTietysti... samallainen kuin muutkin...\n\n-- Onko hän lihava vai laiha?\n\n-- Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi\ntulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu\ntuulessa kuin oksa.\n\n-- Onko hän kaunis?\n\n-- Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja\nnahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee\nrasvettua... ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.\n\nTyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta\noikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä,\njollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen\npituutta... Mutta kun katson häntä silmiin... Jumalani, miten ne\novat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten\nanteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä.\nNiissähän on minun oikea lapsuuteni.\n\nNiin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli\nniin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt\nei enään ole olemassa...\n\nMatka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä\najatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo\nelämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi\nseuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät\nkolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa\najopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää\nisännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.\n\nMutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä\nhallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme,\nvalkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni\nolevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan\nsitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen\nmelkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut\nmenneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.\n\nMitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin\naikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään\nihminen.\n\nNyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta\nolen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin\naiheettomasti tekee mieli itkeä...\n\nMiten ihmeteltävän selvänä näen kaiken...\n\n\n\n\n2.\n\n\nOn elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko\nkullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä\nvesi.\n\nTuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä\nuomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin\nhaluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle,\nvirraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä\neteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko\nja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa\nasustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät\nrannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.\n\nKoko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni\npäily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja\nkullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni\ntuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä\nelämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi\nolemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi\nmuodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.\n\nOlin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen.\nMarinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin\nemme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet\nyhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme\nepämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille\nsukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei\nollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti\ntyötä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.\n\nTodellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska\nhän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa\nja sanottiin vain, että hän \"auttaa taloudessa.\" Tunsin häntä kohtaan\nvaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.\n\nMarinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken --\nleikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia,\npidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista\nihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten\nkaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle\nluokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla \"valmistautumassa\",\nvaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme\nolivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin -- se oli yksi elämä, jota\nkaksi eli.\n\nAamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen\nja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme\nlammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut\nkorkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan\nsekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän\nlämmin.\n\nTiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja\nhyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:\n\n-- Ylihuomenna me sinun kanssasi lähdemme.\n\nVavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se\nei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty,\nettä minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään\nei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon\nkaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt:\nmeri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.\n\nMutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni\nja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän -- ja kotisopukassani minulla\noli niin paljon ihanaa.\n\nEn kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään\nmuuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa\npäätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen\nvaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää.\nHän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri\nkiireimpänä aikana.\n\nSydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä,\nkostui se kyynelistäni.\n\n-- Emme mahda sille mitään, Vladja!... Se on välttämätöntä...\nTiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla... Äiti lohdutteli\nja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli\nvälttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä\nunikaan sinä yönä ollut sikeä.\n\nTiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle\npuhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä,\njonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme\nrantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja\njossa meillä oli \"oma sopukkamme\".\n\nTällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli\npuhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin\nuntuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri\nhaaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina\nhelminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme\nmelkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi.\nAamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme\nkätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia\nmerihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman\nmitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki\nliikuntamme omintakeista.\n\nJoskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa\npohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt\nvenhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain\nsattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla.\nKuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.\n\nToisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla\nulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada\nirroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja\nhentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä\nsiellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina,\naina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain\npuuhailtavaa.\n\nNytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden\nalle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut\naavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma\ntodellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä\nei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut\nyhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan\nviettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö,\nmutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen\nkiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet\nlehvien peittoa.\n\nEn ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta\npuhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa.\nHän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui\nsiitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.\n\n-- Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi... hän on jo kymmenen\nvuoden ikäinen... Eihän voi tietää... Täytyy ajoissa tehdä loppu\nsiitä...\n\nÄiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin\nvakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo\nhymy sanoi: \"Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme... Vain minä\ntunnen hänet.\"\n\nJa tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä\nmuistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani\nhäntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni\naivan kuin uudestisyntyneeksi... Samoin kuin tali tulessa sulaa,\nkarisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut,\nsieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä\neteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.\n\nÄitini -- hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli\nvastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa\npelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki\nmatkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa,\nvilloja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli\nläänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten\nihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen,\nmuodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.\n\nHänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla;\nusein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita\nminä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin\nhän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.\n\nHuolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan\nsekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset\nelämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään\nvaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini\nvaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.\n\n-- -- --\n\nMarinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen.\nNyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa,\nistuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa\npidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana.\nKuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina\nmitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan\nollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.\n\nMarinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka\non niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka\nerikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten\nihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä:\nvihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka\npuhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään\nsen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden\npuheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista,\nehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.\n\nAstuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni\npärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani,\nsujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen\nja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin\nuntuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa.\nIhmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan\nvedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen\nsoma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla\nsellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti\nminua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden\nMarinka toisti sangen usein tuon tempun.\n\nTavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen\npäivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi\nkovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja\nkorkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:\n\n-- Hei, he-ei! Vladik! nuori herra-a! Marinka, päivällisellee-e!\n\nMeidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin\nselvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin\nolisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti\nriensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon\nlämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja\ntaitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen\nvaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä\njuoksimme kotiin.\n\nMutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni\ntuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi\nkäynyt raskaammaksi.\n\nNiin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi\nkului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen\nlämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan\nviimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi\nolisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon.\nMarinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja\nistahdin hiekalle.\n\nNäin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni\nsuuret, tummat silmät minuun katsoivat.\n\n-- Joko sinä nyt? kysäsi hän avuttomalla äänellään,\n\n-- Ei haluta... Ääneni kajahti surullisena vastoin tahtoani.\n\nMarinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin\nilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni\nvivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin.\nHänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä\nainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti\nviehätyksensä.\n\nNyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet\njalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan\nminulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja\nkertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään\nuutta.\n\n-- Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä\nkuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä\nonnettomin olento.\n\nAjatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto\nolikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä\nse kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton\nkoko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja\nsen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia,\nehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua -- yksin. Hänen\nmielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen\nsielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.\n\nHän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin\nja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen\nsielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.\n\nNiin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen,\nettä olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme\nsiinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme\neron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin\npuhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta\ntämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä\nvarten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja\nitku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin\nmies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka\nääni.\n\n-- Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. -- Nytkö jo?\nhuudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. -- Milloin se aika oli\nnoin kulunut?\n\nTodellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme\njo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme,\nmutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme,\nhyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin\nMarinkalle katkeran totuuden.\n\nKoko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku\ntuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä\npohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme\nainaisiksi ajoiksi.\n\nIlta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee\nalusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia\npikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä\nminut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on\nnoustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello\nkahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.\n\nAamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti\njoin teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita\nkäskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit\nkolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä,\njoka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka\nripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.\n\nRakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan\njäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus,\njoka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi.\nMissä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse\njäähyväisiäkään sanomaan?\n\nSamassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti.\nKatsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi\nkynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa\nkesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän\noli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten\nmyöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa.\nHänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi\nselvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun\nterävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon...\n\nIsä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä\nristinmerkin, mutta Marinka odotteli.\n\n-- Hyvästelkää nyt... sanoi äiti.\n\nMenin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja\nkyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.\n\n-- Hyvästi, Marinotshka...\n\nEn muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en\nnähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos\nja asettanut minut ajopeleihin istumaan.\n\nMuistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin\nja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli\nminuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit\njo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa\nravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että\nsiellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella,\nyhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen\najatuksissaan saattaen minua kaukaiselle -- kuten sittemmin\nosoittautui -- liiankin kaukaiselle matkalleni.\n\nHyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni... jätin\nsen sinne Marinkan sydämeen.\n\nPyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni\nminua ankarasti nuhdellessa.\n\n-- Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies...\nEthän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän\nsinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen...\n\nIsäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut,\nmutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja\nisännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden\nytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina,\njollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi\nvakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän\nolisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa\nihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle\nantoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut\nainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.\n\nSaavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen\nlaivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin\nmatkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien\nvaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa\noli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja,\nkauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui\nkaduilla joko jalan tai ajopeleissä.\n\nRautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle.\nSamana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin\nrientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSuoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan\nlukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni,\nasetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja\nja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni --\npysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä\nsanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni\nja lausui:\n\n-- Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta\nilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että\nasut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva\nkulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen\nharha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle\nolemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.\n\nTämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen\npainuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi\nottamatta.\n\n\"Sinä et saa koskaan unohtaa\", oli setäni lausunut minulle, enkä\nminä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku \"pikkusynti\"\noli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni \"hyvä riimi\"\njostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso\nmustepilkku -- tahra -- minun \"pikkusyntini\" aiheuttama. Ihmeteltävän\nhuolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.\n\nSetäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä -- Maksjutin.\nHänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän\nollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin\nvaltiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta\nkunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.\n\nHän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus\nseminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston\noppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta\nhuolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista\ntottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin\nja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni\n\"kenraalin\" arvo, koska häntä puhuteltiin \"ylhäisyytenä\". Hän ei\nmielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi\ntoistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen\npuheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.\n\nHeillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he\nasuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin\nottaneet minut luokseen.\n\nMinun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua\nsiihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide\noli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että\nkoulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä,\nettä siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista\ntehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui\nminulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni\nparatiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä,\nhyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä\noppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan)\nluulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine,\nystävällisine silmineen.\n\nKuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan\nhäneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa\nsurullisia ja opettaa oppimattomia.\n\nKoulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi\nminkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he\nitsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu,\nrientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin\nhuolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen\njärjestykseen.\n\nJa opettajat sitten -- oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että\nheillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet\nihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He\ntietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa\nvain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa.\nJokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan\npäivittäin.\n\nJa kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli\nluvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.\n\nNyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin\nomituiselta kuin se kuulostaneekin, \"vanhuksia\" tai toisin sanoen\nsellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta\nvalmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet\nsuoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon -- noin kuusikymmentä henkeä.\n\nAluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti\nkeskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä\npapoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin\nheille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka.\nTämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.\n\nSitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät\nmeidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä \"opettaa\".\n\nTällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia\nasioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle\nniiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se\nymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä\nMarinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet...\nTäällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen\nsaastaisimmat pimennot.\n\nJälkeenpäin olen usein muistellut tuota päivää ja erittäinkin tuota\nneljännestuntia sekä sitä, miten oli mahdollista, että nuo aivan\nnuoret vesat -- kaikkihan olivat vasta kymmenen vuoden ikäisiä,\nainoastaan kaksi luokalle jäänyttä olivat vanhempia -- olivat noin\ntietoisia kaikesta säädyttömimmästä loasta? Tuntui siitä kuin se ei\nolisi ollut mitään satunnaista, vaan että joku erikoisesti siitä\nolisi huolehtinut ja valikoimalla valinnut aina sen, mikä oli\nlikaisinta.\n\nItsessään se oli kokoelma asioita, jotka eivät olleet missään\nkeskinäisessä yhteydessä, tunkio, johon oli kaadettu kaikenlaiset\njätteet. Jokainen koki parastaan saadakseen ahdetuksi minun päähäni\nmahdollisimman paljon tuota lokaa, pitäen ikäänkuin velvollisuutenaan\ntahrata sieluni mitä mustimmaksi.\n\nSain tietää johtajan olevan vanhan hölmön, jonka vuoksi hän oli\nhelpommin petettävissä kuin viisivuotinen lapsi. Sen ohella minulle\nkerrottiin useita kuvaavia esimerkkejä siitä, miten lukiolaiset\nolivat menetelleet sopimattomasti aivan hänen nenänsä edessä, ilman\nettä hän huomasi mitään.\n\nSamalla sain myös tietää, että tarkastaja oli punatukkainen, ilkeä\nkoira, että hänen vaimonsa oli häntä paljoa nuorempi ja kaunis, sekä\nettei hän voinut miestään sietää vaan petti häntä.\n\nHän on suhteissa historian opettajan Kudejarovin kanssa ja viime\nvuonna syntynyt pikku tyttö ei olekaan tarkastajan vaan Kudejarovin\nlapsi, ja onkin lapsi hänen näköisensä.\n\nTämä kerrottiin minulle erikoisen merkitsevällä äänen painolla,\nerittäin tärkeänä ja suuressa salaisuudessa pidettävänä asiana.\nMinä vaan en käsittänyt siitä mitään. Tällaisia mielikuvia ei minun\naivoissani silloin ollut olemassa, jonka myös avomielisesti heille\ntunnustin. Kysyin:\n\n-- Kuinka hän voi olla suhteissa historianopettajan kanssa, kun hän\non tarkastajan vaimo?\n\nTuossa kysymyksessä vainusivat he piilevän pohjattoman tyhmyyden ja\näärimmäisen tietämättömyyden.\n\n-- Miten tyhmä oletkaan! -- Eihän hän tietysti ole aikonutkaan asua\nKudejarovin luona. Hän asuu valtion asunnossa, tuossa rakennuksessa,\njoka näkyy, -- siinä on tarkastajan asunto; mutta tyttö on historian\nopettajan näköinen... Ha haa, ymmärrätkö nyt?\n\n-- Miksi tyttö on hänen näköisensä?\n\n-- No siksi kun... Ei, sinä olet liian tyhmä... Tiedätkö sinä edes,\nmiten lapset syntyvät?\n\n-- Minut on tuonut äidille haikara -- sellainen iso lintu, se asuu\nmeidän katollamme.\n\n-- Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset,\nhän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu\non valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä\nvuoteessa.\n\nTuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä\nlainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain\naivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota\ntutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka\njo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa\nihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.\n\nSain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että\nhänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain\neräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin,\nettä luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa,\nlöyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan\nVonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju.\nVonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]\n\nTarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä\nkerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka\ntuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa\nminä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä\nnyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun\nehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.\n\nViimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että\nparhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän\nryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että\nhän katsoo kaikkea \"läpi sormien\".\n\nKaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu\nei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät\nniin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja\nseikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara,\njolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli\nlaskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen\npensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli\navuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli\nsääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut\nhänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.\n\nLähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä\neroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä\nmeille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat\nmaailmaan samalla tavalla.\n\nJa nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään \"saduksi\", tai toisin\nsanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin\npitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri\nvaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut\nniin rauhattomaksi.\n\nOlimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan,\nettä laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut\nsaapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan\ntunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja.\nSain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat\nsairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus\non lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti\nsiitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan\nkieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa\nei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan\nopettavaan keskusteluun.\n\nTällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla\noli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä\nantamaan.\n\nKuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista\nhuolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka\ntahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli\ntäysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan\nrehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä\nyleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.\n\nHän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään\nkuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti\nväittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät\ntotuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan\nolevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä\ntietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä\njohtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden\nrinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä\nvanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon\nkaiken ajatellut.\n\nHänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut\npitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä,\njotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät\nhuulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen\nluonnollisesta ruumiinrakenteestaan.\n\nHän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät\npienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat,\nollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa\noli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.\n\nHänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista\nliepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut\nvatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui\npunaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.\n\nTästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen\nulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan\nnerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme\nsilitellä.\n\nMutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta\nantoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni.\nTyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni\nkehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin\nse ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen\nsilmäni.\n\nTunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta\nvakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin\nmeitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin\nhän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän,\naina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan,\nkäännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään,\ntäysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.\n\nAivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä\nlasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti\nminua petti.\n\nJohtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin\nasioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota\nsanoessaan:\n\n-- Ehkä joku teistä haluaisi nyt jo kysyä minulta jotain?\n\nNousin seisoalleni.\n\n-- Onko sinulla kysyttävää?\n\n-- Niin, herra... johtaja... minä... minä... tahtoisin...\n\n-- Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti\npäätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin\nluottavaisuudesta.\n\n-- Niin, minä, herra... johtaja... minä ajattelin, että...\n\n-- No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän,\nymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi\npuhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua\nrohkeammin ja selvemmin: -- Minä ajattelin, että haikara tuo\nlapsia... Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka... Mutta\nnyt... sanovat... sanovat... ettei se ole totta.\n\n-- N--jaa... sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla\näänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. -- No,\nno... ja mitä sitten?\n\n-- Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä\nvuoteella.\n\n-- Mitä?\n\nTuo \"mitä\" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja\nsilmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä\nkuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat\nhetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin\npeloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.\n\n-- Ilkeä... Turmeltunut poika... Piimäsuu vasta ja ajattelee jo\ntuollaisia asioita... Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme\ntuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen... Hiljaa,\nkelvottomat!\n\nTämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin\nyhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät\nsuunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään\npurskahtivat naurun hihitykseen.\n\nJohtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta...\nKäännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin\nsangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.\n\n-- Kylläpä osasit!... Sitä voi sanoa \"avomielisyydeksi\",\n\"luottavaisuudeksi\"... Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja\nluokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.\n\nSisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään,\notti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.\n\n-- Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi\nsiitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin\nepämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.\n\n-- Millä sinä vihoitit johtajan? Hän on pois suunniltaan...\n\nMutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan\nvihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen\nläpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja\nmissä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.\n\nJohtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen\nvihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän\nrypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui\nviideksi ainoaksi laskokseksi.\n\n-- Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille.\nHän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen,\nkumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen\nolento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.\n\n-- Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun\nseisoskelin hiljaa ovella.\n\nMenin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin,\ntarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen\ntuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.\n\n-- Sano, ymmärrätkö, mitä puhut? Kysyi minulta johtaja.\n\n-- Ymmärrän! vastasin minä.\n\n-- Ym--mär--rät? huudahti johtaja kauhun sekaisella hämmästyksellä.\n\n-- Oletko vanhakin?\n\n-- Kymmenen vuotias.\n\n-- Ja sinä ymmärrät jo _tuollaista?_ Viheliäinen poika! Tiedättekö\nGerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa... Lasten\nsyntyvän siitä, että isä ja äiti... mitenkä se olikaan... niin, niin,\nisä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä...\n\n-- Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset\nviiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.\n\n-- Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo\nsuoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten\nhävytöntä se on?\n\n-- En... en minä... ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi\ntuntua vaikealta.\n\n-- Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on\nhävyttömyyttä... Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä,\nala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän\nei saa sellaisesta mitään tietää... Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain,\nniin täytyy sinun unohtaa se... Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö?\nHuomaatko?\n\nTunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen\ntunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En\nvastannut enään kyselyihin.\n\nTarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten\nlasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota\naiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.\n\n-- He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille\nesimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan\nkodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme\ntuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi,\ntoisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?\n\nMainitsin nimeni.\n\n-- Kenen luona asut?\n\n-- Setäni luona.\n\n-- Kuka on sitten setäsi?\n\n-- Maksjutin on setäni.\n\n-- Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis\nhänen luonaan?\n\n-- Niin, asun sedän luona.\n\n-- Hm... E--ee... En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen\narvokas, sangen kunnioitettava ihminen...\n\nNyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen\näänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni\ntodellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin,\nsuuresti vaikuttava henkilö.\n\n-- Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava\nhenkilö... Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen...\nSäälittää suuresti... Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia...\nTai -- ensimäisellä kerralla riittää tuntikin... Miten sääli... miten\nsääli! Mene!\n\nPoistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki\nolivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon \"temppuna\", pitäen\nminua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut\nhyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle\ntoveruusuralleni.\n\nTuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt\nenään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä\nluokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni\njännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset\nsitten syntyvät maailmaan?\n\nOlen vakuutettu, että jos johtaja silloin kysyessäni häneltä tuota\nasiaa, olisi yksinkertaisesti vastannut -- mitä tahansa -- vaikka\nniin, että lapsia tuovat isot linnut, tai vaikkapa olisi myöntänyt\nsen, että sitä varten, vaadittiin välttämättömästi \"papan ja mamman\"\nyhdessä nukkumista, olisin uskonut häntä ja uteliaisuuteni olisi\npitkiksi ajoiksi ollut tyydytetty. Jälkimäisessä tapauksessa olisin\nehkä surrut sitä, että äiti oli minulle puhunut valhetta, mutta\nrakkauteni häneen olisi kaiketi löytänyt puolustuksia hänelle.\n\nMutta nyt -- nyt se kävi minulle kiusalliseksi kysymykseksi.\nOmituisella suuttumuksellaan iski johtaja tuon kysymyksen syvälle\naivoihini, naulaten sen sitäpaitsi sinne terävin nauloin:\n\"hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista\". Silloin\nolin selvillä siitä, että tulen hankkimaan tietoja itselleni\nrauhoittumatta siksi, kunnes saan tietää koko totuuden.\n\nSieluuni oli heitetty myrkyllinen vihjaus. Niin lapsellista kuin\nhaikaran osallisuus minun maailmaan syntymisessäni olikin, oli\ntuo selitys kuitenkin tyydyttänyt minua tähän saakka. Nyt sain\ntietää, että syntymisestäni olin kiitollisuuden velassa jollekin\n\"hävyttömyydelle, saastalle, säädyttömyydelle, ala-arvoiselle\", ja\nnämä tiedot antoi minulle herra johtaja...\n\nPalattuani kotiin tavallista myöhemmin en tietysti sedän tiedusteluun\nvastannut totuuden mukaisesti vaan sanoin jonkun valheen. Tiesin nyt\nelämässä olevan tapauksia, jolloin valhetteleminen on välttämätöntä.\nSellainen oli ensimäinen tuntini lukiossa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAjatukseni viivähtivät tuon päivän tapahtumissa, koska silloin ensi\nkertaa olin kuten saven palanen josta opettajani ja holhoojan:\nihmistä muovailivat. Yleensä kuluivat nämä neljä ja erittäin\nensimäiset kolme vuotta jotenkin tiedottomasti.\n\nVastaanottavainen sieluni imi ahnaasti itseensä kaiken, mitä sen\neteen kannettiin ja vähitellen, huomaamattani tapahtui minussa\nmuutos, josta itse en ollut tietoinen. Tiedän vaan, että minä\nlukuvuoden loppupuolella en vähimmässäkään määrässä eronnut\nkoululaisista -- tovereistani. Ei ollut sanoja, joita en olisi\ntuntenut tai ymmärtänyt niiden merkitystä, ei ollut myöskään\nsellaista salaperäistä toimitusta, jonka suhteen olisin ollut\nlapsellisen tietämätön. Tarunomaiset haikarat ja kurjet olivat\nmaailmankatsomuksessani joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi.\nTeoreettisesti olin kaikesta perillä. Setäni, jolle johtaja kerran\ntavatessaan oli puhunut turmeltuneisuudestani, kertoen samalla\ntapahtuman kokonaisuudessaan, kutsui minut työhuoneeseensa,\nsulki sääperäisesi oven ja piti minulle pitkän esitelmän siitä,\nmiten äärettömän kauhistuttava käytökseni oli sekä selosti\nturmeltuneisuuteni koko syvyyden. Sen jälkeen kuiskuttelivat he siitä\ntätini kanssa.\n\nEn voi väittää, että kenelläkään opettajistani olisi ollut\nerikoista vaikutusta minuun. Ensimäisen luokan oppilaana olin\nliian vähäpätöinen kiinnittääkseni heidän huomiotaan, joten näin\nheitä melkein joka päivä tuntematta heitä sittenkään. Tulin heitä\ntuntemaan paljon myöhemmin mutta sitä paremmin. Tähän saakka tunsin\nvasta johtajan ja tarkastajan, joiden kanssa olin tullut läheisiin\nkosketuksiin.\n\nJohtaja ei itse asiassa ollut ilkeä ihminen, mutta järkeä ei hänellä\ntodellakaan ollut, joten hän menetteli jokaisessa asiassa yhtä\ntaitamattomasti kuin minun lapsensyntymisjutussani.\n\nTarkastaja sitävastoin oli hermostunut, ilkeä ihminen, joka harjoitti\nilkeyttään ilman mitään järjestelmää tai suunnitelmaa. Ulkomuodoltaan\noli hän sangen epämiellyttävä, ja hänen kaunis vaimonsa ei pettänyt\nhäntä ainoastaan historianopettaja Kudejarovin, vaan melkein jokaisen\nkanssa, ken siihen osotti halua. Hänen heikkoutensa oli siinä, että\nhän rakasti vaimoansa. Tämän hänen henkilökohtaisen murhenäytelmänsä\nvaikutukset eivät päässeet muualla puhkeamaan ilmoille kuin\noppilaiden kohtelussa.\n\nPetettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla\ntiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen\ntiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset,\nkarsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet\nvanhemmille, eroittamisuhkaukset -- kaikki ne olivat hänellä\njokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.\n\nOpetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan,\nolen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli\nerinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin.\nEnsimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö\ntuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine\nei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei\nollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun\npakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani:\nmenin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea,\nmikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin\ntakaa...\n\nTuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi\nkehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia\ntietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun\nsäkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin\nniitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he\nsaattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.\n\nMuistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä,\nhuomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin\nsielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat\nminulta kadonneet jäljettömiin.\n\nKokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun\nminulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja\nsääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion\nesineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin\nhuolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista\npikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin\nolisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä\nkantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä,\njos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.\n\n-- Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole\nmihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.\n\nHän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei\nollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin\nkasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu\nnenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu\nleuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon\nesineenä oleva poskiparta.\n\n-- Tuollaisena ei sinua voi viedä mihinkään kunnon seuraan.\n\nTodellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla\nkasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti\nnauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa\nokaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän,\nsiellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka\naina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa\nkasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin,\naistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin\nhuoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat\npeilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen\nheti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa\nja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi\nasettaa joku pöytä tai nojatuoli.\n\nMinä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta\nkuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä\nistua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla\nkoristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä\nsiitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa\nminun sivistymätöntä ulkomuotoani.\n\nTapani olivatkin sietämättömät. Ensimäisen päivällisen aikana,\n(hakattua vasikankyljystä syödessäni) huomasin sedän ja tädin\nvaihtaneen ensin silmäyksiä, jonka jälkeen he kumpikin alkoivat\nnuhtelevasti päätään pyörittää. Minä tietysti jouduin hämilleni.\n\n-- Pidätkö sinä aina tuolla tavoin haarukkaa kädessäsi? -- kysyi täti.\n\n-- Mitenkä sitten muuten?\n\n-- Pitävätkö teillä muutkin sillä lailla, isäsi ja äitisikin?\n\n-- En tiedä... En ole huomannut.\n\nOlin pitänyt haarukkaa nyrkissäni siihen sijaan kun se oli laskettava\njotenkin kahden sormen väliin ja alapuolelta peukalolla tuettava.\nMinulle näytettiin, miten sitä oli pidettävä, minkä helposti opinkin.\n\nKun kyljyksen syötyäni asetin veitsen ja haarukan lautaselleni,\npuhkesivat setäni ja tätini äänekkääseen nauruun.\n\n-- Tuo on sinulla opetettua, -- lausui tätini. Suoritat sen varsin\ntaitavasti.\n\nKatsahdin veitseen ja haarukkaan: sattumalta ne olivat menneet\nristiin.\n\n-- Rakkaani, tädin puhetta jatkaen lausui setä: niin tekevät vain\nporvarit, kun he tahtovat, että heitä pidettäisiin sivistyneinä\nihmisinä. Kun sinä nyt veitsestä ja haarukasta muodostit ristin,\nhuomasin heti sinun sitä ajatelleen. Sivistynyt ihminen ei saa\nosoittaa ajattelevansa tuollaisia pikkuseikkoja; mutta jos hän\nsuorittaa kaiken taidokkaasti, niin johtuu se siitä, että tuo\ntaidokkuus on häneen jo imeytynyt. Sinun täytyy siis asettaa veitsi\nja haarukka kuin jäisivät ne asentoonsa aivan luonnollisesta\nsattumasta. Näin.\n\nHän asetti lautaselleen veitsensä ja haarukkansa. Ne jäivät toistensa\nviereen mutta ei samansuuntaisesti vaan hiukan eri asentoon, joka\ntodellakin näytti \"luonnolliselta sattumalta\".\n\nKäyttäydyin jatkuvasti sietämättömästi. Matkalla ollessani sain\nlievän nuhakuumeen, jonka vuoksi yhä yskin, joskus suoraan lautaseen\npäin. Vihdoin otin taskustani nenäliinan, johon aloin innokkaasti\nnenääni niistää, ihmeekseni sain kuulla, että yskä ja nuha eivät\nvielä olleet lähimainkaan päteviä syitä yskimiseen ja nenän\nniistämiseen, ettei sitä missään tapauksessa saa tehdä ruokapöydän\nääressä, vaan että sellaiset asiat täytyy toimittaa ennen tai jälkeen\npäivällisen.\n\nSinun täytyy ymmärtää, että sellainen voi ehkäistä naapurisi\nruokahalua, rakkaani, sanoi setä opettavasti. Mutta setä, rohkenin\nvastustaa, minulla on nuha ja tahdon niistää nenäni...\n\nSetä kohdisti minuun kuivan hymynsä huomauttaen:\n\n-- Rakkaani, mutta joskus sinä ehkä haluaisit tehdä jotain muutakin,\nymmärräthän minua... Mutta pidättäydythän silti? Eikö totta?\n\nTämä perustelu sai minut täysin vakuutetuksi. Yleensä tunnustan,\nsedällä, kuivakiskoisuudestaan huolimatta, olleen taitoa\nhämmästyttävän hyvin perustella kaikkinaiset huomautuksensa. Hän\nantoi minulle muistutuksia joka hetki, mutta ilman ankaruutta,\nrauhallisesti, hyväntahtoisesti, lisäämällä \"rakkaani\", ja milloin\nhalusi miellyttää, \"rakas poikani\", liittäen aina huomautuksiinsa\nperusteluita, jotka minusta olivat kumoamattomat. Sen vuoksi tottelin\nhäntä vastaanottaen ihmeteltävän helposti hänen lukuisat oikaisunsa.\n\nEikä hän antanut minulle mitään anteeksi. Aivan hämmästyttävä oli\nhänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa. Vierashuoneeseen tultuani\nkaiketi huolimattomasti pehmoisella ja luultavasti kalliilla matolla\nastuessani jalkani tallasivat sitä jättäen sen nukkaan jälkiä.\n\n-- Odotahan, rakas, -- pysähdytti hän minut: -- sinä et osaa\nastua. Näkyy, että olet aina kävellyt paljain jaloin hiekalla ja\nnurmikoilla. Katsohan taaksesi, miten paljon jälkiä olet tehnyt!\n\nKatsahdin taakseni, kauhistuen jälkiäni.\n\n-- No niin, niin... tämä matto, rakkaani, on englantilainen ja on\nsiitä maksettu yli kolmesataa ruplaa. Sinä tietysti et käsitä, mutta\nminä selitän sinulle, että kolmesataa ruplaa on paljon rahaa. Kunnon\nvirkamies, jolla on keskinkertaiset kyvyt, saa tehdä kaksi kuukautta\ntyötä saadakseen palkkana nuo rahat. Ajattele siis: jokaisesta\naskeleestasi tärveltyy matto jonkun verran, ja jos sinä, sanokaamme,\nkävelisit sillä ilman keskeytystä kolme päivää, niin varmasti saisit\nsiihen kulutetuksi läven. Minä astelen sillä vuoden, eikä se siitä\nyhtään vahingoitu. Katso tänne.\n\nSetä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti\nmatolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä\nsiitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi\nminua. -- Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin\nsedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen:\nhän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin\nminäkin uida.\n\nEnsiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille\ntuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua\nkutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään\ntai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin\nitse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin\nsetä joka kerralla \"teki oikaisun\".\n\n-- En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani,\npuhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani\nastuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin\nminuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan,\nsilloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa.\nTäytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki\nannettu.\n\nJa minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti\njokaisen esineen.\n\nVaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin\nerikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut\nmukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa\nhuolehtinut vaatevarastostani.\n\nMutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani,\nniin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne\njoutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua\npalttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat\nvain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan\nlakanoita. Entä sukat?\n\nOh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen\nsamallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä\noli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut\njäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt\nkotikutoisia sukkia.\n\nKaikkea kohtasi sama arvostelu -- puvustostani ei tätini jättänyt\n\"kiveä kiven päälle\". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia\nesineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä\njokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei\nminulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni\nsuuresti.\n\n-- Millä sinä kynsiäsi puhdistat?\n\n-- Millä sattuu... Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja\npuhdistan sillä...\n\n-- Hyvä Jumala, tulitikulla... Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja\nniistä tulee paiseita. Näytä sormesi... Ai, sinullahan on kynsiesi\nalla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa\nkuntoon... sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.\n\nKäteni, -- todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen\nominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki\nnäyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta\nsaivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.\n\n-- Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä\nkoskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on\nymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse\nniin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää,\nkun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy\nkäyttäytyä kohteliaasti.\n\nTuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa.\nToisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti\nminua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut\nhuomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty\nsääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.\n\nKun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan\ntai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.\n\n-- Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen\nulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet\nihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä,\nettä hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää\nrihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista\nkainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on\nrunsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat\nminua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta\nhuolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan\npäinvastaista.\n\nHeti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani\nminulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin\nlukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja\nnapit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin,\nkun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä\noli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita.\nVähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan\nommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen\npojalleen.\n\nKun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni\nkoristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja\nsäädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa\nmäärin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan\nhypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, -- ääneni oli\nkirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan\npuhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti\ntervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen\noli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen\nkouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä\nvapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin\ntuonut.\n\nJa kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman\nmyötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat\nja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon\nhienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten\nhuomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin\naavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen\nsiitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin,\nmillainen olin aikaisemmin ollut.\n\nAh, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana\ntuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä\npäivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin\nkasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen\nhellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa... Häntä tuskin uskalsin\nmuistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa:\npieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine\nsilmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin\nsen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että\nen jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin\nvetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.\n\nHuoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani\nen voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja\nkirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin\nkirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut\nmilloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä\nkirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan\nsen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat\nystävällisiä.\n\nMutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua,\nkevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki\nentinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan\nlakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut\njotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin,\nmutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä\nherttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä,\nmutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein\nvälinpitämätön ystävälleni.\n\nKevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat\nlähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi\nmuistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni\nelpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne -- pelloille, lammelle,\näidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?\n\n-- Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.\n\n-- Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö... saa tavata omaisiani?\n\n-- Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan\nasumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut\nsäädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja\nsiellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että\nkesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule\nikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe,\nuimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita,\nseuraa...\n\nJälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen\nehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua\nkotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot\nkäsitykset. He olivat luvanneet \"tehdä minusta kunnon ihmisen\" sillä\nehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että\nminusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti\nsanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän\nsuostui.\n\nOmituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin\nkuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia,\nkiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni\nmaalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui...\n\nNäin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään\ntuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini\nympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen\npääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää\nlähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini,\njoka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut\nkärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.\n\n-- Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, -- sanoi setä\nsäälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan\nosaa tuohon säälittelyyn.\n\nMutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin\nherätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.\n\nMatkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka\nvarttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt\nitsessään verisiteet omaisiin -- vein heille uuden sielun.\n\nMutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle\noli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin\nentisyyttäni silmästä silmään.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nAurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön\nmetsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan\npuisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo -- asumaton linna,\njonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli\nlukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja\ntalousrakennuksia -- navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat,\npaja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin\nniiden takaa kotirakennuksemme.\n\nEnsimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat\ntuttavani -- haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta\noli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä -- nähtävästi\nuutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain\nosallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun,\nhymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle\nsiitä nyt olinkaan kehittynyt.\n\nMinua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana\nturvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli\nvastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin\nedustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.\n\nJo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin.\nJostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi\ntäytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän\noli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä\neronnut.\n\nHän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi\npäätäni lujasti itseensä.\n\n-- Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!... lausui hän syvästi\nliikutetulla äänellä. -- Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen\npoika... puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. -- Ja\nmillainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja\nDarja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!\n\nNiin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä\nolin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee\nsittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni\noli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin\ninnokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni...\n\nEnnakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen,\nmitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin\nhalveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen\nihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten\nminua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot,\nalkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja\nminusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen\nhuolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat\nympäröimään minut -- ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien\nja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän\ntoiveensa täyttänyt, -- tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin\nviehättämään.\n\nMutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki\npuristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä\nkaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo\n-- en löydä sanoja -- mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä,\nja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne\nkumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.\n\nSe oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi,\nettä olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että\nselvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.\n\nPainaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä\nvaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin?\noh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä\nsetäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani.\nKarkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen\narvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.\n\n-- Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja\njonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä -- lausui äitini.\n\n-- Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni\nkarkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.\n\nAstuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä\njoitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä\nminulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta\nihmeteltävän hyväntahtoiselta.\n\n-- Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on\njo suorastaan nuori mies... todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat\ntummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten\nniistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!\n\nHän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla\nkättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka\ntaholta kiitellen yhä.\n\n-- Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta\nharvinaista!... Sehän on Vladja... -- sanoi äiti jollekin, joka\nnähtävästi oli viereisessä huoneessa.\n\nKäännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä\nomituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä,\nkuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin\nkaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa\nmeren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja\nStepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet\nteetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja.\nKuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa\npuvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä\najattelin, oli määrätyt osat -- pusero, hame, kaulus -- kaikki\naistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.\n\nMutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen\nkuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama\nmekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä\nalas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi\noli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä\nvuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset,\nnäyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo\nmekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle\npieneksi.\n\nMarinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun\nmittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi.\nHän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista\nikäiseksi.\n\nErikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat\nnämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut\nmuuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan\nolivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti\nlaajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät\nhenkivät niin syvää \"tietämättömyyttä\"... Hän oli ikäänkuin äsken\njuuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän\nja pyydystellyt merihärkiä.\n\n-- Marinka, -- virkoin ja menin hänen luokseen.\n\nTultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun\ntuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se\noli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka\nunohdettua, kallista mutta arvioimatonta.\n\n-- Marinka, -- virkoin. -- Miten hassunkurinen sinä olet.\n\nOtin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui\nminusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella\nitseään mutta ei hymyillyt.\n\n-- Minkä vuoksi hän mielestäsi on hassunkurinen? -- kysyi äiti. -- En\nminä sitä huomaa. Hän on hyvä ja vakava tyttö.\n\n-- Tarkoitan hänen mekkoaan, -- vastasin palaten työhuoneeseen siinä\nvahvassa uskossa, että Marinkakin tulee jälessäni.\n\n-- Näetkös, saatoit hänet nolostumaan... Hän on kovin kaino...\n\nKatsahdin taakseni, Marinkaa ei ollut enään.\n\n\"Miten omituinen tyttö\", ajattelin joltisenkin kylmäkiskoisesti\ntyhmästi loukkaantuneena.\n\nIsä kyseli minulta kuulumisia kaupungista, lukiosta, tädistä, sedästä\nsekä olostani heidän luonaan. Kerroin hänelle kaiken taitavasti.\nOsasin hyvin esittää ajatuksiani. Olleena alituiseen, ja erittäin\nviimeiset kaksi vuotta, seurapiirissä, olin oppinut käyttäytymään\nvapaasti, varmasti, hämmentymättä koskaan. Sedältä olin omaksunut\nsujuvan, siloitellun ja perusteellisen puhetavan.\n\nSe, minkä kerroin sukulaisistani, tyydytti isääni täydellisesti.\nKuvasin hänelle, miten hyvin he elävät, minkälaista yleistä\nkunnioitusta he nauttivat, ja että heidän tuttavansa olivat kaikki\nkorkeissa asemissa olevia henkilöitä lisäten arvelunani vielä, että\nNikodim Kondratjevitsh tulee siirrettäväksi joko Pietariin tai\nMoskovaan. Isää kaikki tuo miellytti. Hän sanoi:\n\n-- Miten onnellinen Liisa sisareni onkaan! (Tädin nimi oli Elisabet\nAndrejevna) ja miten viisas nähtävästi hänen miehensä on! Kosiessaan\ntätiäsi oli hän niin köyhä, että eleli melkein nälkäisenä, hänellä\noli hassunkurinen ulkomuoto seminaarilaistapoineen. Arveltiin\nyleensä, että Liisa olisi voinut tehdä paremmankin naimiskaupan. Ja\nkatsos, mitä hän nyt on saavuttanut, ja kaiken omalla tarmollaan.\n\nMutta ryhtyessäni kertomaan lukiosta, joutuivat isäni ja äitini\nkerrassaan hämmästyksen ja kauhun valtaan. Silloin käyttäydyin\nheitä kohtaan kuin vanha, lukiolaiskokemuksista viisastunut\nlukiolainen vastatullutta, kohtaan, toisin sanoen, siten kuin\nkäyttäydyttiin minua kohtaan ensi kerran luokalle tullessani. Minua\nhuvitti totisesti osoittaa vanhemmilleni, miten huonosti ajattelin\npäälliköistäni ja opettajistani.\n\n-- Johtaja meillä on aivan hölmö, sanoin minä. -- Me häntä petämme\njokaisella askeleella!\n\n-- Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko\nhän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!\n\n-- Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta... Hän on yksinkertaisesti\ntyperä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja\nmeillä on punatukkainen -- Gerasim Antonovitsh, -- äkäinen kuin\nkoira, ja itse on niin ruma, kömpelö... Mutta tarkastajan rouva\non hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole\nmitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on\naivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen\nohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse... Meillä on\nisoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille\nsilmäyksiä... Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on\nsuhteissa häneen... muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa...\n\n-- Mitä sinä puhut, rakkaani? -- kysyi isä minulta hämmästynein,\nsangen vakavin kasvoin.\n\nEn käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi\nkiirehdin vakuuttamaan hänelle.\n\n-- Ettekö usko? Mutta sen tietävät meillä kaikki.\n\n-- Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla... mutta... mistä sinä\nsen tiedät?\n\n-- Minähän sanon teille, että sen tietävät kaikki...\n\n-- Niin, mutta miksi se sinua huvittaa?\n\n-- Mitenkä niin? Mielestäni se on huvittavaa...\n\nHuomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän\npoistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan\nneuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin\npoistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.\n\n-- Kuule, Vladimir... hän lausui suuresti hiljennetyllä ja\nliikutetulla äänellä. -- En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua\nkanssasi tähän tapaan, mutta... mutta, tiedätkö... tuo on jo liikaa.\nMitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle\nmutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?\n\nLoukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini\nsalaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy,\nvärisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.\n\n-- Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, -- vastasin. --\nMutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.\n\n-- Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi\nlukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!\n\nOtin taskustani todistukseni ja ojensin sen isälle.\n\n-- Tässä ovat arvolauseet! -- Lausuin ylpeydellä. Hän otti\ntodistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.\n\n-- Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät.\nEmme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi\nvähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin\non liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen\nviisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon,\nmutta miksi näin aikaisin?... Äitisi on murheellinen. Mutta,\nkuulehan, -- sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, --\nmene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.\n\nEnsi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut\nvakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle\ntehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh,\nminun välitön \"elämän opettajani\", joka ei koskaan sivuuttanut\ntilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka\nmillimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli\nmelkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa\nkatsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin\ntarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.\n\nMutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre\nisässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä\nmaailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän\npuhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi\nolin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin\nei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan\npuhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia\nepäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.\n\nMenin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni\nkohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa\nympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.\n\nAurinko oli jo laskeutunut, -- ikkunoihin tunkihe illan\nhämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät\nauringonsäteiden näkymättömät heijastukset.\n\nPäästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen\nhuoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä\nompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut\nvielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.\n\nKooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan\nmuuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen\nmaalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon\nheiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä,\neikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.\n\n-- Hyvää päivää, Vladja, -- sanoi hän minulle. -- Miten te olette\nkasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!\n\nHämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua\nsinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi\nkunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun\nMarinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.\n\n-- Entä Marinka... Missä hän on?...\n\n-- Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia,\nhän on niitä katsomassa.\n\n\"Marinka on lintujen luona!\" siitä päättäen käytetään häntä jo\ntaloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema\nmeidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä.\nAjattelin, että hän vain \"elää\". Ja tämä tieto kananpojista avasi\nminulle uuden puolen hänen elämästään.\n\nÄidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän\npolvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.\n\n-- Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö\nsinua noin hemmoittelee?\n\n-- Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta\nmuassani... Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän\npojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.\n\n-- Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!... Olet muuttunut kokonaan,\nkokonaan toiseksi! -- sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni\nhän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään\nkuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.\n\nEhkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen\nkaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan\nsiitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.\n\n-- Äiti, tässä ovat arvolauseeni, -- sanoin näyttäen hänelle paperia.\nHän katsoi sitä.\n\n-- Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, -- lausui hän\nkauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta\nnautintoa. Pääsit viidennelle luokalle... Lisäsi hän luettuaan\nlisäyksen. -- Viidennen luokan oppilas... Se tahtoo sanoa, ettei\nsinulla enään ole paljon jälellä!\n\n-- Neljä vuotta, äiti... puolet vielä.\n\n-- Niin, -- vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi\npurkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa,\ntunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina\nkatkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä\npäivänä.\n\nMinäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai\nheti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua\ntäällä -- kuten minusta tuntui -- kohdeltu niin ystävällisesti kuin\nolisin ansainnut.\n\n-- Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös\nvoileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan\nsyötte päivällisen illalla?\n\n-- Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim\nKondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme\npäivällistä kello kuusi.\n\n-- Niin, niin, niin, todellakin... Eihän se muuten käy päinsä.\nOdotatko sitten?\n\n-- Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa,\nmillainen se on.\n\n-- Mene, mene... ei se tunne sinua, meidän pihamme, -- sanoi äiti\nnaurahtaen. -- Tulehan tänne, Vladja, -- lisäsi hän.\n\nEn käsittänyt mitä varten, mutta menin lähemmäksi.\n\n-- Kumarru.\n\nTein senkin. Äiti suuteli minua otsalle.\n\n-- No, mene nyt kävelemään!\n\nMenin ulos.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi\npitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin\nrohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden\njoukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin\nniitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.\n\nTäällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan\nmuistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani\nkaikki: -- missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta,\npuutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.\n\nMinulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin\ntietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta\ntuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.\n\nEnsiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa,\nmutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä\ntunsin itseni syylliseksi hänen edessään.\n\nJa nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä,\nmuistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen\nkalpeakasvoinen olento... rakas paljasjalka... hän seisoi portailla\nkatsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin.\nJumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään\nrakastaisikaan häntä?\n\nNuo eivät olleet ajatuksia -- selviä, määriteltyjä. Se oli\nlevottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.\n\nKanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut\nhautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja\nportille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät\narvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat\nolivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä\nläpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän\nauringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos\nsieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan\nvettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja\ntulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli\nhassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava\nuusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei\nhuomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.\n\n-- Sinäkö se olet? Minä en nähnyt... -- virkkoi hän, ja hänen äänensä\nteki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.\n\nSilloin kotona tervehtiessäni häntä, ei hän lausunut sanaakaan. Hänen\näänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin\ntukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken\nsyntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama\nääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen\nromahduksen aikaan.\n\nÄkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen,\ntarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä\nolentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä\nymmärsin: Marinka -- hänessä oli lapsuuteni...\n\nMutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim\nKondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni\nainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.\n\n-- Mitä siellä tuvassa on? -- kysyin ikäänkuin todellisesti olisin\nollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.\n\n-- Siellä on pikkuisia kananpoikasia, -- vastasi Marinka. -- Ne ovat\nvasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta\ntänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?\n\n-- Näytä.\n\n-- Nyt siellä on hiukan pimeä. Tahdotko, niin tuon tänne.\n\n-- Hyvä, tuo vaan.\n\nHän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä\nsillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli\nMarinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen\nliepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului\nsieltä hento piipitys.\n\n-- Siinä ne ovat, -- sanoi Marinka, -- miten somia! Ota, pitele\nkäsissäsi... Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia,\npehmoisia... kuin untuva.\n\nOtin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain\nharvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne\nlähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.\n\nMarinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen\nkauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta\nkasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.\n\n-- Ne ovat herttaisia, -- lausui hän.\n\n-- Vie pois ne... minä odotan sinua.\n\nHän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi\nkantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti\nkadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.\n\n-- Mennään puutarhaan, -- ehdotin.\n\n-- Siellä ei ole vielä mitään. Vasta ensimäiset lehdet.\n\n-- En minä tarvitsekaan mitään, -- sanoin. -- Käymme muuten vaan.\n\n-- Mennään sitten.\n\nLähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät\ntähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän\nyksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta\nherätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä\nkykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia\naavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka\nmahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.\n\nNiin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden\nkuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi\nolivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua\ntoisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan\nerilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että\noli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää,\nme puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut\nnäinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli\nistutettu ruusu.\n\nMutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta\nyhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä\n-- tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa,\nmelkein traagillista.\n\nPian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen\nruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin\nnälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.\n\nIsä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä\nminuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja\nStepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että\nkaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen\ntoivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.\n\nMarinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, --\nsiirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon\nvaieten. Se herätti huomiota.\n\n-- Miksi Marinka on niin vakava tänään, -- sanoi isä.\n\n-- Marinkahan on aina vakava, -- huomautti äiti, haluten nähtävästi\nsivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.\n\n-- Kyllä, mutta osaa hän kyllä... joskus puhua.\n\n-- Tänään on hänet vallannut vaiteliaisuus, -- virkkoi Darja\nStepanovna.\n\n-- Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, -- sanoi isä. -- Hän\nkuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin -- miltei\nvalmiina nuorena miehenä.\n\nKaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa\nlausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet\nyhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.\n\nOli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon\nmaalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä\nväsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen.\nNähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät\nveltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun\ntäytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään\nvastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.\n\n-- No, Jumala kanssasi, sanoi isä.\n\nSanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan\nluo ja puristin hänen kättänsä.\n\nNyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja\nhämmästyksekseni -- ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä\nenemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella\ntoisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain,\nmikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että\nme hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten\nläsnäollessa ei oikein käy päinsä.\n\nMarinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle\nkätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä.\nÄiti nousi saattaakseen minua.\n\nMinulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari,\njossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan\nviettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että\naurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli\nhauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni\npehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.\n\n-- Herra suojelkoon sinua, -- sanoi äitini ja siunaten minua\nristinmerkillä suuteli otsalleni. -- Tarvitsetko jotain?\n\n-- Äiti, -- virkoin, -- ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen\npäähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, -- minkä tähden Marinkalla\non niin hullunkurinen mekko?\n\nÄiti hymyili. -- Ah, _sinä_ huomaat sen. Me olemme niin tottuneet\nsiihen, ettemme huomaakaan sitä... Mutta hänellä on toinen, jota hän\npitää vain pyhäpäivinä.\n\n-- Pitäköön hän... sitä... Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi... Muuten on\nhänen yllään, herra tiesi, mikä.\n\n-- Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on\nyksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon\nhänelle. Hyvää yötä!\n\nÄiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana\nrukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh\nuutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti...\n\nMatkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni\npuhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan\nnukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä\nkatkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en\ntiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka\näitini oli lausunut:\n\n\"Marinkalla on yksinkertainen sydän.\" Ajattelin Marinkan sydäntä\nja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän --\nsaman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan\nkuin avaruudessa, -- niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana.\nEn muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät\nminulle. Se oli miellyttävä uni.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat\nummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta\nikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde\nestäen uinailun muuttumasta uneksi.\n\nPuolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli\nluullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten\nvieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli\nkaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua\nympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille,\npuistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.\n\nUinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän\nääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen\nkoetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien\naskeleita. Eroitin selvästi isäni äänen -- pidätetyn, melkoisesti\nhiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa\ntalossa nukkuvaa kaupunkilaista.\n\nMutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä\nkuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä,\nkarrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui\njonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään\nsalaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan\nmuuntelevia eriskummaisia kuvia.\n\nMutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin\nmiljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja\nseinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin\npaisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.\n\nTuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni.\nHetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon.\nKoputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina\nolivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla\nja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää\nkaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään,\nhe koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin\nsatakieli laulustaan.\n\nKäsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä\ntietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi\nvierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello.\nKäheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi\nseitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona\nkaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.\n\nPuolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli\njärjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen\ntee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.\n\nMinut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän\nsaakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti\npaikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli\nmaitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja\nnoin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin\nteetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti\nmyöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa\nrakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.\n\nEnsimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne\ntoistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden\ntähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna\nteetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan\nrakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin\nkaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken\naikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta\nvain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä\nkysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio\nMarinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti\nolisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain,\nmikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.\n\nMarinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat,\nmiten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä\nvuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi\ntuntumaan minusta lätäköltä.\n\n-- Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen\nmielestään kokonainen valtameri, -- sanoi Darja Stepanovna.\n\n-- Taitaapa hän parhaillaankin olla lammella! -- lisäsi äitini.\n\nPainoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja\nilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.\n\nHe eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, -- mutta minä\nkiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin\npuistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle.\nLaskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa,\nmissä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en\nmennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.\n\nAjattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt.\nHän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme\npuistoon.\n\nMutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti\nkatsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja\npajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka\nlaskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi\nherättänyt mielenkiintoani, -- tai että seurasin pikkuista venhettä,\njossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo,\nahventen tavallisille olinpaikoille, -- silloin valehtelisin.\n\nKaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan\nse ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan,\nmikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita.\nJokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä,\nomituista mielenkiintoa.\n\nMutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti.\nKun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene\npuistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa\nmennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta\ntäällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden\ntunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt\nuusia voimia.\n\nOh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti,\nhuomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin\nselvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi\ntunnettani.\n\nEn nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa \"meidän raitamme\"\noli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä\nselvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen\nruumiinsa -- sama hentoinen lapsen ruumis, -- laiha, läpikuultava,\n\"ruumiiton henki\"...\n\nNiin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni\nsiihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. -- Nyt se\nkasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi\njo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.\n\nJa nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan\nnaisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat\nhuomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?\n\nEhkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita\nhermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei,\nterveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen,\nvoimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut\nvielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki\ntasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.\n\nMutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden\navulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli\niskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki\nohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet.\nMuistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni\nNikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen\nhuomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen\nkun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti\npäätään.\n\n-- Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa\nkunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi\nnoista asioista ei saa puhua?\n\n-- En puhu enään niistä! -- vastasin. Olin silloin vielä kaino\nenkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi,\nitseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.\n\n-- Niin... älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että\nsinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää.\nEthän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi\nnähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin\nolit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka\nvuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja...\nIhmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi\ntalossa...\n\nJa hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla.\nHänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon,\ntuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.\n\nHän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä\nkäsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen\njärjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on\nkiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin\nvoiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli\nkiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä.\nKun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada\npoistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen\njutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.\n\nOli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän\nvuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa,\njossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen\nseikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua\nesineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana,\neikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky\noli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut\nsalaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi\nsänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.\n\nKaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin\naivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta\noli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen\nomituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky\npeitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä,\nse miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen\nkahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.\n\nMutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan\nerilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut\nhuomannut, -- että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti\nyönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.\n\nJoka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi,\npysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi\nlukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He\nnukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla\npuhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja\nrangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni\nja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan \"hävyttömyyttä,\nsaastaa, ala-arvoista?\" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden\nmakuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä\nkeneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?\n\nKehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat\nminulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys:\nminun isälläni ja äidilläni on poika -- minä. Miksikä ei sedällä\nja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa\neikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus\nnäihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää\ntukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni\nlukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet\nminulle sitä selittämään.\n\nMasentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa\ntapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut\nlaskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin\nrohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen\nminulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui\nnojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä\nikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä\nelämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan\naikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin\nsitä hyväkseni.\n\n-- Täti, sanoin. -- Miten iso sänky teillä on!...\n\nTäti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. --\nNiin, sanoi hän, -- miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?\n\n-- Ei, muuten vaan... yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se\non sopiva...\n\nTädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden\nvuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän\nei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin\nsaattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.\n\n-- Kummalla puolella te nukutte, täti?\n\n-- Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti\nsuurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.\n\n-- Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: --\nmiehet ovat aina oikealla... käsikoukkuakin kulkevat siten... ja\nvihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin\nkasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita\nkasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista\ntyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.\n\n-- Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar... Puhut aivan\ntarpeettomista asioista... Nostapa koukkuni... tuolla se on jalkojeni\nluona.\n\nNostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua\nsiitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman\npäivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin\nkuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein\nkysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun\nkeskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa\nhyväkseni.\n\n-- Täti, minkä tähden teillä ei ole lapsia?\n\n-- Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä\nkerralla jo hiukan pelokkaana.\n\n-- Mutta isällä ja äidillä on -- miinä... Ja hekin nukkuvat yhdessä\nsängyssä, mutta teillä...\n\nTäti hypähti paikaltaan. -- Voldemar, jos sinä vielä kerran\nrohkenet... Ah, miten turmeltunut sinä olet... minä en uskonut, että\nolisit siihen määrin!\n\nTällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh\nsiellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.\n\n-- Setä tulee, sanoi täti, -- heti käymme päivälliselle! Nämä sanat\nlausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.\n\nMutta lupaus, että heti söisimme päivällisen, ei tullut täytetyksi.\nSedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen\nminuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso\nsänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten\ntäti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin\nhuolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara\nholhoava äänensävy.\n\n-- Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä\npuhuit tädille?\n\n-- Mutta setä, minä... minä halusin tietää...\n\n-- Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole\nlapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään.\nSaattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät\ntarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et\nvoi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi\ntäytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja\nsaavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian\nlaita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään\npuhu näistä asioista... Lupaatko?\n\n-- Lupaan, setä.\n\n-- Luotan sinuun.\n\nOlin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä\nkenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät\nkuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin\nvaltasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni\nja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin\nkeinoin.\n\nMuistan yön, useammankin, -- kun pitkään yli puolenyön lojuin\nvuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja\nkun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin\nsuurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin\nkäytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen\njohtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin\nja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut\navainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan\nja siinä nukkuvat tädin ja sedän.\n\nVäliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää\npois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi...\n\nNäin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin\ntirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista... Ja johtajan\npäähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat\naivoihini yhä syvemmälle.\n\nNiinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin.\nOlihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun\nmatkan päähän ja katsoa...\n\nEnkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani\nmenin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin\nrannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä\nnoudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla\nrisahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia\nnaakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita\nkasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta\nnäin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden\nja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten\nennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa\nolevan pienehkön kentän -- oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä\nolivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.\n\nKatsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman\nesineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli\nMarinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän\nnosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken\nkuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen\npaikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi\nmaltittomuus.\n\nNyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien\nkäsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei\nhäntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen\nnähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha\nlapsentapansa olla ilman lakanaa.\n\nKatselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis\nei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani\ntoverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja\nlauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin\nkymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle\noli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat\nkauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.\n\nMutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan\nkuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena\nlyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta\nsuhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi\ntuon kuvitelman.\n\nMarinkan ruumiinrakenne oli harvinaisen sopusointuinen, hänen\njalkansa eivät nyt näyttäneet niin laihoilta kuin mekossa\nollessaan, eikä hänen ruumiinsa yleensäkään ollut niin laiha, kun\nolin ajatellut. Hänen olkapäänsä olivat kauniit, ohut kaulansa\nihastuttava. Entinen, leikattu tukka oli kasvanut pitkäkäsi. Auringon\npaisteessa se kuivui nopeaan, pöyhistyi ja näytti tuuhealta ja\nsilkkiseltä. Se peitti runsaudellaan hänen olkapäänsä ja kiertyi\nkaulalle.\n\nTietämättä syytä ilostuin suuresti huomatessani, ettei Marinka\nollutkaan ruma vaan aivan ihastuttavan kaunis olento.\n\nNyt hän oli jo \"kuivannut\" itsensä ja laskeutuen maahan hän alkoi\nvitkalleen pukeutua. Ja nyt, tarkastettuani häntä pienimpiä seikkoja\nmyöten, minä äkkiä häpesin vaanimistani. Ei ole mitään inhottavampaa\nkuin tuollainen salatarkastelu. Silloin saattaa tulla sellaisten\nsalaisuuksien todistajaksi, joita ehkä on ollut tarkoitus salata\nainiaan ihmisiltä. Itse asiassa on tuollainen teko huonompi kuin\nasestetun hyökkäys aseettoman kimppuun.\n\nNiin, minä häpesin, mutta tunsin sen vasta silloin kuin teko oli\ntehty. Nyt pelkäsin suuresti, että Marinka saisi tiedon siitä.\nPelkäsin sitäkin, että joku muu mahdollisesti oli huomannut minut\nurkkimassa.\n\nSuuremmalla varovaisuudella kuin sinne tullessani palasin sieltä ja\netäännyttyäni melkoisesti rannasta, menin puiston kautta entiselle\npaikalleni, istahdin kivelle ja odottelin vakavasti Marinkaa.\n\nHän tuli. Huomattuaan minut hän kiirehti askeleitaan ja suuntasi\nkulkunsa suoraan kivelleni. Jonkun hetken kuluttua hän seisoi\nedessäni.\n\nMutta se ei ollut ollenkaan sama Marinka, jonka olin eilen nähnyt.\nTarkastettuani häntä kun hän tuli luokseni huudahdin tahtomattani.\n\n-- Oh, miten sievä oletkaan tänään!... Todellakin, oli\nsilminnähtävää, että syynä Marinkan eiliseen hassunkuriseen\nulkonäköön oli ollut vain mekko. Tänään oli huomautukseni otettu\nvarteen ja annettu hänelle toinen mekko. Vaikka se oli juhlamekko,\noli se niin vaatimattoman yksinkertainen, ettei se lähimainkaan\nvetänyt vertoja kaupungissa ja erittäinkin kesähuvilalla tapaamieni\nseuraani kuuluvien tyttöjen arkipuvuille.\n\nMekko oli tehty ohuesta vaaleanharmaasta villakankaasta ja kuului\nsiihen pusero ja hame, joka viehättävissä laskoksissa ulottui polvien\nalapuolelle. Kaulassa oli yksinkertainen kaulus. Marinkan tukka oli\nlyhyellä, paksulla palmikolla.\n\nJa tässä uudessa asussaan hän esiintyi huomattavasti edukseen. Hän\nnäytti kasvaneen suuremmaksi ja hänen kaunis ruumiinrakenteensa\noli nyt silminnähtävä: yksinpä hänen kasvojensa viehättäväisyys\noli lisääntynyt ja silmät käyneet suloisemmiksi. Eräs seikka vaan\nhäiritsi vaikutelmaa, -- pyhäpukuaan hän suojeli liian suurella\nhuolellisuudella, ikäänkuin joka hetki ajatellen, ettei sitä\ntärvelisi. Se kahlitsi hänen liikkeitään.\n\n-- Sinä olit uimassa! Virkoin puoleksi kysyen.\n\n-- Niin, käyn joka aamu uimassa. Muistatko raidan?\n\n-- Tietysti...\n\n-- Etkö sinä sitten enää käy uimassa?\n\n-- Kyllä minä otan kylpyjä meressä. Siellä on rakennettu\nuimahuoneita, täällä minä en tiedä, miten...\n\nMarinka hymyili. -- Minullakin on uimahuone -- raidan alla.\nMuistatko, miten kylvimme? Äsken uidessani muistin äkkiä, miten minä\nsukelsin, etkä sinä tiennyt, millä kohdalla nousisin jälleen. Minun\ntuli silloin niin hauska olla, että rupesin nauramaan.\n\n-- Niin, me olimme silloin niin naurettavia.\n\n-- Naurettaviako? Kysyi Marinka ja hänen silmissään kuvastui\ntodellinen hämmästys. -- Miten me niin naurettavia olimme?\n\n-- Niinpä vaan... Kukaan ei ota kylpyjä siten. Siellä missä olen\nkesäisin meren rannalla lähellä meidän kaupunkiamme, kylpevät kaikki\nuimapuvuissa... pienet lapsetkin.\n\n-- Oh, se mahtaa olla kauhean epämiellyttävää, ei se ole oikeata...\n\n-- Siihen saattaa tottua. Se onkin sitten säädyllistä.\n\n-- Niin, kyllä... kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken,\nniin käyhän silloin päinsä?...\n\nKatsahdin häneen tarkkaavaisesti: \"onko hän todellakin noin\nlapsellinen?\"\n\nMutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla\nsilmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni... kyllä, olen\nlapsellinen.\n\nMinun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt\nkolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin\ntämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun\ntuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut\nsellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.\n\nSiinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi -- kolmetoistavuotinen\ntyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli\nerinomaisempaa, -- joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa...\nTaiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja,\nja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita,\njoita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta\nserkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla\nei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa.\nHän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen,\nei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä\nhuvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen\nsäännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa\nkärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien,\nvanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut\nheidän järkensä ja sydämensä.\n\nOh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista,\nsalaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä\nhuoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku\nsydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.\n\nNähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina\ntämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä\nomiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset\nsilmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä,\nmistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka\nesti minua siitä.\n\nEhdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen\nkanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua\nihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo\npuhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.\n\n-- Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää...\nvertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin... Tuossa me olimme\npiilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä\ntiesin, mistä sinua etsiä... Tässä me löysimme pesästään pudonneen\nnaakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään...\n\nJa tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli\nharvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä\nkoskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi\npaljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:\n\n-- Minkätähden olit eilen niin vaitelias ja vakava?\n\n-- Oh, eilen sinä olit niin vieras...\n\n-- Vieras?\n\n-- Niin... Ehkä, en sano sitä... mutta minusta tuntui siltä.\n\nVieras... hän oli tuntenut oikein... Olin todellakin vieras. En vielä\ntänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin\nhiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.\n\nHuomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä\nolivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä\nja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet\nopettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli\nsatunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että\nminun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.\n\nSen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei\npälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta\nolivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle\nparhainta.\n\nKyselin siitä sittemmin äidiltäni, joka minulle vastasi:\n\n-- Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi\nhän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet\nvain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi\nvaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä\nmiestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton\ntoteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on\ntaipumuksia.\n\n\"Hänen asemassaan\"... Sitä toistettiin liian usein, -- ja isä käytti\nnoita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin\n\"asema\" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin\nsyntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.\n\nMinua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä\nlukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta\naivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä\nvanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa.\nAlussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset,\nvastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen\nkeittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä... Mutta vähitellen alkoivat\nlapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi\nhänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin\npikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle\nannettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia\nompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti\nkeittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä\npaikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman\nmaidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo\npikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.\n\nOlin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja\nlukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan\npäälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin\ntietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin,\nja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin\nkannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka\npäässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa\nsuhtauduttiin kirjoihin omituisesti, -- siellä ei ollut yhtään\nluettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa\noli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja\nvarakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat\ntäynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä,\njoissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien\ntaakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut\nuneliaaksi, -- siinä oli \"asetuksia\", \"päätöksiä\", \"selvityksiä\". Setä\nitse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan\ntarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä\neikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.\n\nKuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina\niltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt\nkerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä\ntyöskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä\nhuolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli\nsisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla,\nviime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen.\nHänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta\ntyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä\npatjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.\n\nToverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia,\nmutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen\nheitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin \"panttaajiksi\",\n\"työmyyriksi\", \"imupilleiksi\" ja monilla muilla nimityksillä, joiden\ntarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.\n\nSittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto.\nSiellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista --\ntositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin\nkokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen\nvuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa\nsävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme\nkotiin ystävinä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPäivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän\naikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet\nkäytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei\nenään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta,\nettä pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen\nkiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana\nolivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen\ntädiltä. Hän kirjoitti:\n\n\"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin\nkuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää\nomaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme\nhänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen\ntulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa\nvain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on\nVoldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me\nnyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää\ntalvikautta.\"\n\nSanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen\nminut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki\nkirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.\n\n-- Kuinka? Yhden kuukauden? Sehän olisi kerrassaan jumalatonta!\nNeljään vuoteen emme ole häntä nähneet ja vain yhden kuukauden --!\nVladja, ikävöitkö sinä jo?\n\nKiirehdin vakuuttamaan tuon arvelun perättömyyttä.\n\n-- Oh, en, en yhtään! Päinvastoin on minun oikein hyvä olla.\n\n-- No, sitten viivytkin kauemmin. Kyllä tätisi vielä ehtii sinua\nkatsella.\n\nIsä vastusti lievästi: -- Mutta ystäväni, älä unhoita kuinka suuressa\nkiitollisuuden velassa me Vladjan vuoksi olemme sisarelle.\n\n-- Oh, herranen aika, -- huudahti äiti syvästi huokaisten. -- Minä\nolen aina pelännyt hyväntekeväisyyttä. Se tulee usein liian kalliiksi.\n\nMinä esitin sovitteluehdotuksen. Sanoin, että itse kirjoitan tädille\nja pyydän häneltä lupaa viipyäkseni maalla hiukan kauvemmin, mikä\nehdotus miellytti isää sekä äitiä.\n\nTädille lähettämäni kirje tyydytti häntä luullakseni täydellisesti,\njopa herätti hänessä voitonriemuakin. Olemalla vanhempiani kohtaan\ntäysin rehellinen sekä haluten itse asiassa viipyä maalla minä\nkuitenkin kirjoitin samassa äänilajissa, jota tätikin käytti\nmaalaisoloista ja kaikista sikäläisistä tuttavuuksista puhuessaan:\n\n    'Rakas täti, arvannette, ettei maalaiselämä minua miellytä, ja\n    että mieluummin kylpisin meressä kuin polskuttelisin lätäkössä,\n    jota nimitetään lammeksi, sekä nauttisin seurapiiristä, joka\n    illoin kävelee isolla käytävällä meremme rannalla. En tahdo\n    väittää, että minun olisi täällä paha olla. Ei suinkaan,\n    minua täällä rakastetaan suuresti ja koetetaan saattaa oloni\n    mahdollisimman miellyttäväksi. Minä pidän kuitenkin enemmän\n    niistä huveista, joita ei tarvitse luoda, kun ne ovat itsestään\n    olemassa -- tietysti meren rannalla sekä meidän ihanassa\n    kesähuvilassamme, teidän läheisyydessänne.\n\n    Mutta, rakas täti, omatuntoni estäisi minua nauttimasta noista\n    huvituksista, jos loukkaisin sydämellisiä vanhempiani, ja\n    juuri tuo omatuntoni, näettekö, pyytää teitä pidentämään minun\n    maalaisvankeuttani ja lupaamaan, että saan olla täällä vielä\n    kolmisen ylimääräistä viikkoa. Voitte olla vakuutettu, että\n    palaan luoksenne samanlaisena kuin olin tänne lähtiessänikin.'\n\nTuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä\nselvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen\noppilaan.\n\nKirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi\nminussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki\n\"ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme\"... huvitukset. Mutta\ntiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti\naina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti\nilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani -- vaikka tuo\nkunnianhimoinen ajatus -- saada minut kiintymään itseensä lujemmin\nkuin vanhempiini -- kuului tätini heikkouksiin.\n\nNoin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden\nkirjeen, jossa täti kirjoitti: \"Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti\nmaalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en\ntodellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin\nhänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin\nei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi\nsaada noin kolmisenkymmentä merikylpyä...\"\n\nTämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi\nsalaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli\ntyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti\nheinäkuun viidestoista päivä.\n\nVaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut\nsuorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä\ntarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu,\nvaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä\nviikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät\nläpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin\nkuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin\nluonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut,\nettä minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama\nkuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät\nnykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.\n\nPuistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla,\nistahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme\nja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen\nkäteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain\nkokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin\ntytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin\nolivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta\nminulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin\njohtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle\ntai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä\nkatselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan\nvastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja\nkehuskelivat niistä keskenään.\n\nMarinka... en käsitä, miten saattoi tapahtua se mikä tapahtui.\nSydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan\nsamalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten.\nVihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa,\nrupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi\nhiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.\n\nJa kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän\npujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua\nlaskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni\nhänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken\naikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.\n\nJa juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin\ntai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui,\nkuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa\nodottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä\nnaurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.\n\nMinulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen\nseurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui\nsiitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi\nselittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa\nkävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä\nvyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin\ntunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja\ntietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri\nohimoillani jyskyttää.\n\nSanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa.\nSiihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä\nja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla\ntapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan\ntietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja\nkesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.\n\nJuuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi\ntunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä\nsydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava\nraukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä\nolleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot,\ntiet ja päämäärän...\n\nMarinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja\naavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen,\nnuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian\naikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä\nkatselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut\nhäntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä\nolisi voinut syttyä...\n\nTunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani.\nSen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta\nminun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla\ntotuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki\nelämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.\n\nVaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja\nMarinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä,\nystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti\nminulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me\nolimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi\nvereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki\nnäkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin\nvaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle\nmuodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.\n\n-- Mikä poikaa vaivaa? -- kysyi hän isältä.\n\n-- Kriitillinen ikäkausi... Hän kasvaa... Etkö huomaa hänen aivan\nsilminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!\n\nMutta tuo selitys ei voinut äitiä rauhottaa. Hän oli huolestunut.\n\n-- Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut\nniihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!\n\nHän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian\nkauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä.\nHän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä\noli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.\n\n-- Vielä hiukan aikaa... Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa\nkylpyjäkin!\n\nMinua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti\nminua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni\nloukatuksi, onnettomaksi ja Marinka -- oh, miten vähän käsittikään\nhän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa\nlapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.\n\nOlimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli\nuuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa\nmenemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta\nmerikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea.\nUinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo\nkävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään\nhänen täytyi erota minusta.\n\nNuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua\nruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen\nmennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo\noli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle\nsynnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja\nminä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla \"meidän\nraitamme\" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja\nalastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin\nkokonaan... Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä\nuusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin\niltateelle.\n\nTällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia,\njuuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi\nnäkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä\npunerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa.\nJoku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi\nminut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka\noli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En\nmennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän\ntie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla \"meidän\nraitamme\" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun\ntehdä pienehkö kierros.\n\nKaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt\nvain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni,\nluuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko\noli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti\nvoimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja\nminä seurasin sitä kuuliaisena.\n\nNyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä\nikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä\ntapahtui.\n\nOlin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle\nhiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä\nmutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella\npuolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty\nkuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi\nmielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä\nomatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken\nja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko.\nHiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa\nkuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta\nnähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.\n\n-- Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin\neläimiä olevan...\n\n-- Niin minä olen eläin, Marinka... Etkö näe?...\n\nMutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia\nvärähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi\nvielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä\npunertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili\nhänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen\nhenkäyksestä.\n\n-- Tuletko sinäkin uimaan?\n\n-- En tule.\n\n-- Minkä tähden sinä sitten tulit?\n\n-- Muuten vaan... -- vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa\nrusahteli kädessäni. -- Ilman vaan aikojani...\n\n-- No istu sitten. Minä joudun kohta. Ja hän aikoi jo astua veteen.\n\n-- Kuule, Marinka... Odota...\n\nÄäneni oli niin omituinen, että käännyttyään häneltä katosi hymy.\n\n-- Odota... Tule tänne... Luottavaisesti hän tuli luokseni.\n\n-- No? Mitä tahdot?\n\nTartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi\nhänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden\nhämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän\nalkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.\n\n-- Etkö ymmärrä... ettei noin... saa seisoa?...\n\n-- Miten? -- virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi\nrauhattomaksi.\n\n-- Noin juuri... alastomana...\n\n-- Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä... minä en tiedä...\nLaske... -- lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.\n\n-- Tiedä sitten... Olen kitunut... koko kesän.\n\n-- Vladja, laske irti minut...\n\n-- Ei, odota!\n\nVedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä\nvapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä,\nkaulansa, olkapäänsä, rintansa...\n\nKäsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat\nhänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut,\nhäntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan\nvastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.\n\nMielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se\noli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja\npäätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan\nvälkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien\nalla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.\n\nLaskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin\npääni polviini. Olin kuin kivettynyt.\n\nMarinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan\nitkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain\nolisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään\nenkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli\nvallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni\nlaukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani\nkierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia,\njoilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen\nkanssa, joka hänellä oli minuun.\n\nJa kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän\npukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän\nkuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään\nkurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni\nkaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti,\nettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut\ntoistua se, mikä juuri oli tapahtunut.\n\n-- Vladja, -- lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja\nsydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. -- Vladja... miksi olet\nniin onneton?...\n\nNostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava,\nankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen\nkokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja\ntuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku\nlapsi.\n\nHetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä\npääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin\nhalusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.\n\n-- On jo aika lähteä kotiin... -- sanoi Marinka ja me läksimme\nvieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me\nkuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.\n\n-- Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja\nsitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?\n\nNyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut\nsiinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut,\nmiten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat\ntähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas,\njossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä\nen huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät\ntaukoamatta Marinkan sanat: \"miksi olet niin onneton?\"\n\nOnneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani\nniin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä\nlausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka\nniin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!\n\nMutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea\nitsessäni -- en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut\nerikoista kohtaa -- jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui\nkiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui.\nYhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja\nkun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni,\njoka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja\nastellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi.\nSitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen\nvälittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet\nsaamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin\nvieras vaateparsi...\n\nTulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin\nvastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta,\npuhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin\nvakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen.\nMarinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.\n\nTuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä\ntietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä\nhienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni\npöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä,\nmitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni\nkirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi\nsydämellinen nauru. Katsahdin häneen -- hänen silmänsä hymyilivät.\nVain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.\n\n\"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!\" ajattelin\näärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen\nilonsa sai toisetkin iloiseksi.\n\nMutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista\nhuomiota minuun. Hän sanoi:\n\n-- Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen\nolevan terveydellesi välttämätöntä.\n\n-- Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin\ntapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.\n\nTällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei\nvarustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin\nmatkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa\noli teepöytä jo katettu.\n\nSinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka\njo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei\nsievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen\njuhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä\nkyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen\nsievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka\noli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin\noli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä\nhän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään\nmuita ei ollut.\n\n-- Sinäkö -- ja näin varhain? Huudahdin.\n\n-- Kuinkas sitten, Vladja! Sinähän matkustat pois.\n\nIstuin ja hän kaatoi teetä. Halusin käyttää hyväkseni hetkeä,\njolloin saimme olla kahden kesken ja sanoa hänelle jotain tärkeää,\nmieleenpainuvaa. Mutta aivoni työskentelivät huonosti aina silloin,\nkun niiltä ehdottomasti jotain vaadittiin.\n\n-- Marinka, lausuin minä: Anna anteeksi ja unhoita se... tiedäthän...\n\nMarinka katsahti minuun vakavasti. -- Ei minulla ole mitään\nanteeksiannettavaa... mutta unhoittaa en saata mitään, Vladja, eikä\nse ole tarpeellistakaan...\n\n-- Eikö ole tarpeellista?\n\n-- Ei ole... meidän kesken, Vladja, voidaan kaikki muistaa...\n\n-- Niin, ehkä, virkoin minä.\n\n-- Vladja, virkahti Marinka sydämellisesti. -- Kun sinä nyt\nmatkustat... niin tahtoisin sinulle sanoa... Siellä ollessasi sinä\ntaas unhotat Marinkan... Mutta ei haittaa vaikka unhotatkin... mutta\njos joskus sattuisi... joku onnettomuus... kun minä kasvan ja missä\ntahansa olisinkin, niin kutsu luoksesi. Minä odotan aina sinua,\nVladja. Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä... Äitini\ntulee tuolla... Muistathan sen!\n\nDarja Stepanovna tuli ja alkoi puhua Marinkalle talousasioista,\nmutta minä kuulin vain epäselvästi. Marinkan sanat sekä niiden luoma\nuusi, epämääräinen tunne täyttivät sydämeni... Se oli jotain suurta,\njuhlallista ja äärettömän liikuttavaa.\n\n\"Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä\"... toistui siellä\ntuhansin äänin, niin hiljaisin, niin hellin kuin Marinkalla.\n\nTuli äitini. Annettiin joitakin neuvoja. Hän siunasi minut\nristinmerkillä samaan aikaan kun isä tapansa mukaan kiirehti, etten\nmyöhästyisi laivalta. Jefim oli ajopeleilleen jo rappujen edustalla.\nKaikki suutelivat minua toivotellen minulle menestystä ja terveyttä.\n\nMarinka seisoi vain yhä pöydän ääressä teekeittiön luona. Vihdoin\ntuli hänenkin vuoronsa. Menin hänen luokseen ja kumarruin\nsuudellakseni. Mutta äkkiarvaamatta tarttui hän päähäni molemmin\nkäsin ja suuteli minua otsalle. Siihen rajoittuikin hyvästijättömme.\nMinä en suudellut häntä.\n\nMuutaman hetken kuluttua ajoi vaunu portista ulos ja pyörät alkoivat\nkolista. Takanani vielä kauvan heiluteltiin liinoja ja huudettiin\ntoivotuksia. Sitten tulimme metsään, jonka jälkeen kaikki katosi\nnäkyvistä.\n\nSilloin en vielä tietänyt, että lähtöni yhteydessä astuin uuteen\nelämänjaksoon. Kuinka olisin osannut ajatella, että olin vieraantuva\nsiihen määrin kaikesta siitä, minkä taakseni jätin, läheisistä\nihmisistä ja sydämellisen yksinkertaisen kotiperheeni lujista\nperuskäsitteistä? Että tuo pieni metsikkö äkkiä oli muuttuva\nläpipääsemättömäksi aivan kuin sadussa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nVaikka nyt seurasi uusi jakso elämässäni, kuluivat sen ensimäiset\nkaksi vuotta ilman että olisin ollut täysin tietoinen sen\nmerkityksestä.\n\nViidennelle luokalle siirtyessään joutuu lukiolainen uuteen\nasemaan. Häntä pidetään jo miltei aikuisena. Kun hänelle annetaan\nmuistutuksia, niin lisätään niihin välttämättömästi: \"sinähän et enää\nole lapsi, olethan jo viidennellä luokalla.\"\n\nTietysti pysyvät hänen \"käyttäytymisohjeensa\" entisellään,\nvaikka muutamiin rikoksiin suhtaudutaan toisella tavalla. Niinpä\nesimerkiksi kun tupakanpolttoa neljällä alemmalla luokalla pidetään\npöyristyttävänä rikoksena, ei se viidennellä ole muuta kuin sääntöjen\nrikkomista, ja jos luokanjohtaja sattuu etäältä huomaamaan lukion\npuiston johonkin syrjäiseen nurkkaan kokoontuneina kolme, neljä\ntupakanpolttajaa, ja jos nämä ovat viides- tai ylempiluokkalaisia,\nniin hän usein, haluamatta tehdä turhasta juttua, koettaa\nohikulkiessaan katsoa toisaalle ja olla kokonaan huomaamatta.\n\nSilmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa\nolivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä\nluokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja,\njolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.\n\nMutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski\nopettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa\nsellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan\nkohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut\nviidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä\ntietysti seurasikin.\n\nOlin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut\nsaavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.\n\nOli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen\nankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei\njokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo\nnoin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee\nollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista\n\"sielujemme kaitsijoista\" ruumiin rakenteensakin puolesta.\nEnimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he\nolisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet.\nOpintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä,\nohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä\nriippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään\nvaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.\n\nOllen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet\npuolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa,\nvaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi,\njoita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.\n\nTshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta\nyhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli,\nsoitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta,\nkehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan\ntasolle. Itse hän puhui: \"olen tainnutettu\" lisäten: \"mutta en\nkuollut.\"\n\nUlkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli\nisokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti\nja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä\nuhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis.\nTummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti\ntuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa\nmiellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa\nilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä\ntahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta\nkaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen\nvähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.\n\nHänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään\nhelppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa,\nmutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista\nvapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän\ntehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään\nvapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan,\njoka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin\nhän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu\npuserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin\nmuulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi\nkiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä\nvelvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.\n\nMutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin\npuistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli\nkielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan\nsiellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt\nkotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo,\ntaputti häntä olalle lausuen:\n\n-- Mennäänpä \"hiljaiseen sopukkaan\"!\n\nSellaisia sopukoita oli kaikkialla. Kaupungin puistossa,\n\"Rotonda\"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon\nyksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan\nasukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin\ntuossa puistossa ja talvisin \"Rotondassa\", niin vietti Tshuprenkokin\ntäällä kaikki vapaahetkensä.\n\nJa täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti\nlukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen\nvapaamielisyysmainettaan.\n\nKaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui\ntoverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja\nlukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta\nse hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon\ninnokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä\npöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin\nharvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.\n\nTällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei\nvoitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä\nhävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä,\nettä tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset\nsanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa\nkeskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja\nnuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia,\nsananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia\nrivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi\nmieleistä ja tuotti nautintoa.\n\nMinä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan,\nminkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen.\nYksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin\nkaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli\ntähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti\nvieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja\nleikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena\nnäytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää\nmeren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä\nkävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta\nkuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin\npuistossa.\n\nKerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä\ntoverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin\nolla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme\nolkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.\n\n-- Kas vaan, lausui hän teennäisellä ankaruudella:\n\n-- Olemme laittomassa paikassa!\n\nMe tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika\nolivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu\nhengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita,\njotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja\nTshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.\n\n-- Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän\nhuhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.\n\n-- Isäni on lääkäri, lausui Rogansky.\n\n-- Ja minun maatilan hoitaja, lisäsin minä.\n\n-- No siitä päättäen on aristokraattisuus kaukana ja minä tyydyn\nteihin, virkkoi Tshuprenko.\n\n-- Onko teillä sitten jotain aristokraatteja vastaan? kysyi Rogansky.\n\n-- Ehdottomasti.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Mennäänhän \"hiljaiseen sopukkaan\" niin selitän teille. Muuten\ntäällä puutkin kuuntelevat.\n\nAavistin, että nyt vihdoinkin tapahtuu minun perehdyttämiseni.\nSuostuimme luonnollisesti mielihyvällä Tshuprenkon ehdotukseen ja\nseurasimme häntä hiljaiseen sopukkaan.\n\nAstuimme pienehköön huoneeseen, jossa oli yksi pihalle viettävä\nikkuna. Yleisöstä ei kukaan käynyt tuossa likaisessa nurkassa. Siihen\nnäkyivät myös keittiön ikkunat, joista kuului kokkien ja tarjoilijain\npuheet ja torailut.\n\nItse asiassa ei koko huoneusto liene kuulunut ravintolaan, tuntui\nmelkein kuin olisi se ollut järjestetty yksinomaan Tshuprenkoa ja\nhänen nuoria ystäviään varten.\n\n-- Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut\niltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan.\nIstukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti\nviinaa... Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.\n\n-- Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join\nkaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.\n\n-- Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte\njuomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän... Minä\nteille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä... Aika hapankukkoa\nse on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä\nvalmistettu.\n\nKellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi\ntarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista\nviiniä.\n\nTshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut.\nPullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin\ntiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.\n\nEn milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut\nsellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt\nihminen voi muodostua niin omituiseksi.\n\nTuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. -- Hän puhui myös jotain\naristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan\nrouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista\nsamaa -- samaa likaa.\n\nHänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan\nheidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla\nhetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja\nikäänkuin heitä sitten ihaili.\n\nHäväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten\nkeskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä,\nsuuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein\njoka toinen sana oli tuon luontoinen.\n\nMutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo\nsanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien,\ntorikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa,\nollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse\nlausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen\npuheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.\n\nSe oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein\npuheeseensa: \"tuota\", \"näet\", \"ymmärrätkö\" j.n.e. Itse noiden\nsanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä\nmiehekkyydestä.\n\nMutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet\nsallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi\nniiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli\nosannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä\noli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat\nhe kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto\ntehdä sitä, minkä päällystö kielsi.\n\nMinulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä\noli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön\nloka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän.\nToisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja.\nHän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova\nsyyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi\nvastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä\ntavasta.\n\nMutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton\ntietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen\npuheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen\nmaiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä\nsilloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti\nkadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä\nhetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita\nvastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.\n\nKaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit\nvahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina\nvaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan.\nHänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi,\nmutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen\nkätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan\nkoskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa\njoka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista\naikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme\nkahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista\nhuonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen,\nlausui:\n\n-- No, entä nyt, nuoret ystäväni, nyt saamme mennä suoraan Balahnyyn!\n\nKokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa\ntiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa\nsijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän.\nOlin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin\nsenkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri\nTshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan\nsitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt\nviisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta\nruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti\nvielä lapselta.\n\nMutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä -- kahta kypsymätöntä\nnuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä\nollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä\nmuodosti yhden osan.\n\nEn käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun\ntympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista\nja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi\njäljellä paljon puhtautta.\n\nRoganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita.\nHän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan:\n\n-- Se on huvittavaa... Vastasin hänelle vuorostani hiljaan:\n\n-- Minä en lähde.\n\nHän yhtyi heti ajatukseeni, joten kieltäydyimme molemmat.\n\n-- No niin, huomautti Tshuprenko, -- menkää te sitten papukkaa\nlyömään! Sen sijaan, että kutsuin teidät tänne, olisikin minun\ntäytynyt merkitä nimenne päiväkirjaan lukiosääntöjen rikkomisesta...\nNo, menkää kotiinne, äitinne saattavat tulla rauhattomiksi. Minä jään\nvielä tänne. Näettekö tuon sohvan? Nukahdan usein siinä aina aamuun\nsaakka...\n\nMe lähdimme. Tunsin häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä. Se, mitä\nhän puhui, ei ollut minulle uutta. Mutta seurapiirini oli enemmän tai\nvähemmän sivistynyt ja hienostunut, eikä siellä käytetty Tshuprenkon\npuhekieltä, vaan pidettiin raakaa ja alastonta ruokottomuutta\nloukkaavana.\n\nRoganskyvn hän teki syvän vaikutuksen, huomasin toverini olevan\nharvinaisen hermostuneen. Pelkäsin Tshuprenkon ruokottomien\npaljastusten herättäneen hänessä eläimen, joka piakkoin näyttäytyikin\nja oli turmella hänet.\n\nTulin kotiin kello yhden aikaan yöllä, jonka johdosta tätini oli\nsangen levoton.\n\n-- Missä olet ollut?\n\n-- Kaupungin puistossa.\n\n-- Hyi... Etkö häpeä, Voldemar?... Onko sinulla niin alhainen maku?\n\n-- Ei, tapasin toverin...\n\n-- En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä\nolet liian nuori sellaiseen seuraan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes\nluokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta\nen vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona\neivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi,\njolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä\nyksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat\nja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen\njäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus\nvallitseekin siinä.\n\nTuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen\nihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle\nvarman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat\nedes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä,\nkäytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa\nkykyä, -- hituisen luovaa kykyä, -- niin voisivat he ilman\nvaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista,\njoitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.\n\nMutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on\nheille vain \"epämukava\", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa.\nTuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen,\nhairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin\nvalvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa,\nmielialaa sekä hyvää ruokahalua.\n\nToukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui\nerikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä.\nSama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin\nminäkin.\n\nMutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin\nkypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka\nviime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen\njokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi.\nYlähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat\nviiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut\nkookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.\n\nKun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä\ntapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset.\nKaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.\n\nLuokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat\nlapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä\nolevasta tulevaisuudesta -- lukion lopettamisesta ja edessä olevasta\nomintakeisesta elämästä.\n\nMinä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin\nminulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten\nsuhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja\nkäyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi\nilloista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua\nihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.\n\nMutta tunsin heidät vallan hyvin, -- tyhmistä tyttösistä olivat he\nsilmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään\nhuvittaneet.\n\nKeskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian\nsen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.\n\nMinua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni\nheistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa\nviittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä\njohtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle\nmainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin,\npeittelemättä.\n\nToverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa,\nseurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni\nnuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu\nkirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä\nluin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä\npikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet\nystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli\nsitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme\ntoisemme ja olimme yhdessä.\n\nRogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä\netevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut\nminua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni\nrajoissa olevista asioista.\n\nEräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston\nläheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin\nensimäiselläkin kerralla vei meidät \"hiljaiseen sopukkaan\". Toistui\ntaas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden\ntunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.\n\nMuistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan\nyksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä\nei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä\nhiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka\nkunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.\n\nMutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen\nviehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka\npäivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita.\nEntä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta\nsielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton\npyyntiä... Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin\nhän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen\nkasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.\n\nHän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli\nheti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville\nkokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti\nminuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten\nherännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän\nvarmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen.\nMutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko\nmenestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se\ntoiseen tulokseen kuin ensi kerralla.\n\nVaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi\nkertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena\ntekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita\nvoisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan\nsielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli\nnuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut\nopettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli\nsiinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä\nparhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin\ntoimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä.\nHänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi\nliikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina\nesiintyi raittiina.\n\nSinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä\ntiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen\nrauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa,\nkotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.\n\nHeti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: -- Missä olit? Kenen kanssa?\nMitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan\nselväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä\nja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua\nsiitä hyvin.\n\nTällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan\nuutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en\nkyennyt itseäni hillitsemään.\n\nKohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja\nlempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua,\nmutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että\nhe olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä\nolin heillä pojan asemassa.\n\nTällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni\njostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin\nepäkohteliaasti: -- Mutta setä... minä... en ole mikään poika. En voi\ntehdä tiliä jokaisesta askeleestani.\n\n-- Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään.\nHän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui --\npunastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella\nperusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.\n\n-- Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua\nkahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.\n\n-- Minulle ei voi mitään tapahtua. Tahdon nukkumaan.\n\n-- Hyvä on, mene nukkumaan. Huomenna olet ehkä kohteliaampi.\n\n-- Hyvää yötä, setä!\n\nMenin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti\nlukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin\neritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta:\nloukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä\ntunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän\n\"todisteli\" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän\nsittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan\nviinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:\n\n-- Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun\nheillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita\npaperilinnoja... Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni\nolemassa -- eläintiede... Mitä runoutta on aamiaisessa tai\npäivällisessä? ja sehän on aivan samaa... Nälkäinen, terve ihminen\nsyö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta\nihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut,\nherkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee\nrunollisesti... Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse\nasiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken\njokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin\nja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen\nmukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni,\nkirjoittelen itse runoja... Tiedän siis...\n\nOlin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä\nminulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat\nperin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni\nniin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä\nelämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.\n\nMutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin\nkätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.\n\nMuistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt\njatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa,\n-- olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.\n\nSinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin\nolin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan.\nMutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi -- Tshuprenko.\nEpäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi\nkokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen\npilkkaansa ja arvosteluansa.\n\nMutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua -- ei setänikään,\njosta minua suojeli lukittu oveni -- ja mielialani oli, kuin olisin\nhoukutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.\n\nMinkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista?\nKäsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut\nhalua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät\nsinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista\ntiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä\nhuolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa\nalhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt\ntoiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä\nminulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista,\njouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut\nmuuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.\n\nKauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksi\nihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos.\nJotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut.\nJouduin epätoivoon.\n\nKuljin kauvan huoneessani uskaltamatta laskeutua vuoteelleni,\nsillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua\nmielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi\nhelpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko\nkaupungissa.\n\nSellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli\nystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä\npikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään\nhinnasta olisi avannut sieluani.\n\nÄkkiä tietämättäni -- en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja\ntuollaisena hetkenä -- eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein\nunhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä\nkahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä\nhetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän\nilmestyi minulle.\n\nNäin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet\nsellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle\nteetä; muistin hänen sanansa: \"Sinä yksin tulet minulla olemaan...\nminä olen aina sinua varten.\" Niin oli hän lausunut. \"Sinä unohdat\nminut, mutta ei se haittaa...\"\n\nTodellakin, ei se \"haitannut\", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta\nnyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän\non aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.\n\nNuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen\nollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä,\nluonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi\nhävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan.\nSiellä, lammen rannallahan, \"meidän raitamme\" alla... Enemmän tuskin\nsaattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut\nmuuta sanoa kuin: \"kuinka onneton sinä olet\"!\n\nSe oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin\nosottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt\nolenkin, enkä enään sen kynnyksellä -- olenhan astunut sen yli.\n\nOlisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin\nmielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan\nminulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo\nja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin\nkuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella\nvauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:\n\n\"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen\nedessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti\nonneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En\ntiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle\nkaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis...\"\n\nJa niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin\nseikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun\nolin lopettanut, lisäsin:\n\n\"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus\noli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme\neroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle...\nJos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon\nsyvään kuiluun.\"\n\nNiin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista,\naloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen\nunettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.\n\nAamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh.\nTapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen\nravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti,\nliiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja\nerikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua\nhän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että\noli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa\nystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan,\nhuomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja\nviisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.\n\n-- No, -- lausui hän, -- minä tietysti en rupea kyselemään, missä\nsinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin\nverroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta\nsinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille\nennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.\n\n-- Hyvä on, setä, tulen vastaisuudessa ilmottamaan ennakolta.\n\n-- Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin\npidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa... sinä\nymmärrät minua... täytyy olla sangen varovainen.\n\nKäsitin heti, mistä \"suhteista\" hän puhui, mutta halusin silti\nosottaa, etten käsittänyt.\n\n-- Mistä te puhutte, setä?\n\n-- Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi\nhoukutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö,\non olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän.\nYmmärrätkö minua?\n\n-- Kyllä, setä, ymmärrän?\n\n-- Varo siis. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa!\n\nEikä hän löytänyt mitään muita perusteita, kuin tuon. Tauti! Jollei\nolisi muita vaaroja, ehkä hän olisi minua kehottanutkin...\n\nKoko sen päivän ajattelin, että lähettäisin Marinkalle eilen\nkirjoittamani kirjeen. Mutta tunti tunnilta, sitä mukaa kuin eiliset\nvaikutelmat hälvenivät, tulin välinpitämättömäksi tuon päätöksen\nsuhteen.\n\nKirje jäi lähettämättä. Mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan\nhävittänyt vaan panin sen pöytäni laatikkoon.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMinua voidaan moittia siitä, että katselen taukoamatta tätä yhtä\npuolta nuoruudestani. Se on kuitenkin parhaiten säilynyt muistossani.\nMinuun on syöpynyt vaikutus, kuin kaikki, joiden minusta piti\nhuolehtia, eniten olisivat kiinnittäneet huomiotaan olemukseni tähän\npuoleen.\n\nEn tiedä varmasti, millä keinoin he sen saavuttivat, mutta muistan\nvarsin hyvin, miten melkein kymmenvuotiaasta saakka, kaikki\nympärilläni ylläpitivät minussa sekä tovereissani jonkinlaista\neläintieteellistä ajatuksen juoksua. Tshuprenko vain laittoi tuohon\nrakennukseen sen arvolle sopivan katon.\n\nPinnistän ajatustani, koetan johtaa muistiini: olisiko joku\nopettajista vaikka viittauksella halunnut herättää järkeni ja\njoitakin sivuteitä myöten koettanut osottaa minulle sitä korkeinta\nmaaperää, missä sielu jo itsestään alkaa ahnaasti imeä itseensä\ntietoja haluten laajentaa näköpiiriään. Ehkä olen sivuuttanut sen\nhuomaamatta?\n\nMutta ei, lukiomme oli _oikea_, toisin sanoen, juuri sellainen, kuin\nkorkein päällystö vaati. Johtaja, joka typerän maineestaan huolimatta\nei itse asiassa ollutkaan viisas, -- oli kuitenkin osannut puhdistaa\nlukion hiukankin raikkaammista aineksista, ja opettajat olivat kaikki\nvälinpitämättömiä, koneellisia ihmisiä, jotka unisesti selvittivät\nseuraavaa läksyä, veltosti kuulustelivat oppilaita, merkitäkseen\nheille arvolauseen ja huomattavan suurella tyydytyksellä paiskasivat\npäiväkirjan kiinni ja nousten kiireisesti istuimiltaan, poistuivat\nkellon soidessa.\n\nPanen pääni pantiksi siitä, ettei yksikään heistä välittänyt meistä,\nettei yksikään heistä pitänyt toimestaan ja että kaikki toimivat\nainoastaan palkan ja ylennyksen vuoksi.\n\nHe eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä\nihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he\nkäyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille\nkaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat\nhe kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa\nhän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut\nolemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä\nja koulutyön välillä.\n\nJatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa\nvain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni\nkertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko\nminun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja\nhukkua miltei kokonaan... Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian\nmyöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani\nolin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni\nseurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla\nvuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä\nyltyvällä voimalla.\n\nKotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani\njoku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti,\npäivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:\n\n-- Voldemar, oletko terve?\n\nRypistin kulmiani.\n\n-- Mistä syystä arvelette, etten olisi terve? Enhän valita...\n\n-- Olet kalpea... Olet laihtunutkin.\n\n-- Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko\npäivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono\nruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni.\nVaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin\nkatkonaisesti ja ärtyneesti.\n\nSiitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi.\nMutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua.\nHän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuin\nepätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.\n\nToisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita.\nKärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut\nsiitä kenellekään puhua.\n\nMutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä\ntahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh\nhyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.\n\nOh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan\nkaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan\nja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut\nyksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui,\nedukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni\nmakailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin.\nArvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.\n\n-- Kuka siellä? -- kysyin nousematta sängystä.\n\n-- Saako tulla?\n\n-- Kyllä, setä. -- Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän\noli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.\n\n-- Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan... Kun haluttaa, niin pitää\nmakailla... ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin\nsänkyyn istahtaen itsekin siihen.\n\n-- Häiritsenkö tulollani ja istumisellani? -- kysyi hän.\n\n-- Ette suinkaan, setä... Teillä on varmaan jotain sanottavaa minulle?\n\n-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?\n\n-- Ei mitään erikoisempaa...\n\n-- No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori\nja tyhmä... ja olen kärsinyt paljon, -- mutta en nuoruuteni vaan\ntyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos\nihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia\nkuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä\nvuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys... Minä\ntietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin\nkärsiä... Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut\n\"kokeneiden\" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä?\nEikö niin? Niinhän se aina on... Muistan, että minullekin tapahtui\nsellaista.\n\n-- Mitä te puhutte, setä -- huudahdin hämmästyneenä ja katseessani\nkuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä\nvuoksi kuin tietämättömyyttä.\n\n-- Rakas... Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee\ntuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven,\nolkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit\nkotiin kello kaksi, ymmärsin... ja surin, surin kauheasti. Kuulin,\nmiten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua.\nNiin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä\naina vastarintaan, mutta sitten... elämä tasottaa kaiken... Niin.\nNiin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin\nlääkärin luo... Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja\nvaatimaton... Lähetän heti häntä hakemaan...\n\n-- Setä! -- lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen\nnoustuaan sänkyni laidalta.\n\n-- No, riittää jo... Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta\npuhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että\nennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun -- suo\nanteeksi vertaukseni -- varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on\nloukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta\ntuomitaan... Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan\nsiitä mitään tietoa. Suostutko?\n\n-- Miten vaan haluatte, setä!\n\nOlin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin\niloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.\n\nKirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni\nlaidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon,\nviisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa\nperusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi\nparhaimman, minkä omaavat -- nuoruuden.\n\n-- Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin.\nJos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt\nkärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä\nsattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.\n\nLääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään\npyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa\nja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja\nruokajärjestelmä.\n\nPuolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään\nja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään\nminua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää\nkaksinkertaista lääkitsemistä.\n\nSeuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen\nsairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.\n\nMinun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti,\nantoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin\ntunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä.\nEn tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani\nvai tätini hyvyyttä kohtaan.\n\nMutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa.\nRogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään\nmuille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista\nikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista.\nMelkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti\ntutustuneet \"Balahny\"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein\nvarmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista.\nMutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja\nkerskailivatkin.\n\nMinulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En\nollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin\nluokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin \"parempaan\nsäätyyn\". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti.\nSinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi\nRoganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista\nkylmää ja sovinnaista.\n\nKerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, Nikodim\nKondratjevitsh lausui minulle.\n\n-- Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit\nonnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.\n\n-- Mistä, setä?\n\n-- Mistäkö? No, niin sanoakseni, asian siveellisestä puolesta.\n\n-- Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse\ntehneeni sen jo...\n\n-- Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä\nvihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi\nelämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni\nelämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja,\nystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia\nvarten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis\nterveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen,\nihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi\nja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä\nalkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun\nnähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin.\nMutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi.\nTullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja\nparta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että\ntuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen\nyliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä\nansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä\njalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen\nvuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan.\nYksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa\njärkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut\nseitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta\nse on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.\n\nIstuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan\nja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä\ntulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys\nvereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu.\nMutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia\nlausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.\n\nVihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän\nsiirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:\n\nNyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut\npakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan\novat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden\nolemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin\nsanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman\nitsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut\nlain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta\nkaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja\ntuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden?\njos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa,\ntuttavuuksia... Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä\nnaisten kesken, -- olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja\nnäen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy\nsinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän\nkoskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat\nraskaisiin seurauksiin... Mutta, Voldemar, et saattane olla\ntietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät\naina ole niin järkähtämättömiä... Minä, ystäväni, en kehoita sinua\nenkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon\nei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, -- se on, niin sanoakseni,\npyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain\nylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle\nnuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle\nsaattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua... Jättäkäämme\nasia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia\nrettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä.\nSe on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan\nlaske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat\nhäväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua... Ah, ystäväni, kaikissa\nasioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä...\nToivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto.\nTätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske\nhäntä.\n\nTäti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta\nkeskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta\njäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.\n\nOlin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa\nelähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen\nniin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta\nkannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja\nsellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat\nsen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti,\nmelkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon\nlaatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli\nminulle aivan uutta.\n\nJa kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin\nkokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä,\nja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut\nestämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.\n\nMutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan\nymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja\nhänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli\njo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä.\nHän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia\nkirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien\nsävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.\n\nTäti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka\nvuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu\nDunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä\neroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.\n\nTädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän\nkanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän\nluonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka\nkutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.\n\nOli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli\njo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan\njotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani\nmyöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa\nkoko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin\nja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan\nollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone\nruokailuhuoneesta.\n\nRuokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka\nsamalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim\nKondrajevitshin, vaan tätini luokse.\n\nKuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi\npyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.\n\n-- Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. -- Tulkoon tänne. Artem meni\nkeittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä\nseuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.\n\nHänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja\nsisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli\nulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen\nkanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.\n\nMutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot -- ne eivät olleet\nkauniit -- pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät\nomituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine\nsilmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen\nsamassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen\nhuulensakin keveästi hymyilleet.\n\nArtem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan\nruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:\n\n-- Siinäpä vasta on riikinkukko! Ei olekaan jumalisen Dunjan\nkaltainen!\n\nHänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin\nkokonaisuudessaan sanasta sanaan.\n\n-- Mitä sanotte, rakkaani? kysyi täti.\n\n-- Tulin tietämään päätöstä! sanoi sisäkkö vahvalla, päättäväisellä\nmutta hiljaisella äänellä.\n\n-- Niin, niin, minä lupasin teille... Mutta minun täytyy ensin\npuhella teidän kanssanne... Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin\nmeneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?\n\n-- Niin... Minä palvelin heillä kolme vuotta. Rouvavainaan aikana jo.\n\n-- Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin\nkanssa... Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te\njätitte heidät.\n\n-- Se on hyvä rouva sellainen asia, ettei siitä viitsi puhua.\n\n-- Niin, niin... Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko\nse alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?\n\n-- Niin juuri, ei ollut puolta vuottakaan kulunut.\n\n-- Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset... Te olette siitä päättäen\nkovin ankara?\n\n-- Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan... Vaikka olen tyttö,\nniin on minulle sattunut onnettomuus...\n\n-- Teillä on ollut lapsi... tiedän kyllä... Mutta se ei liikuta minua.\n\n-- Niin, minä vaan sen vuoksi kun sattuu, että herrasväki saa tietää\nja soimaa. On sellaisiakin, että laittavat pois paikasta...\n\n-- Mutta eihän Zablotsky eroittanut teitä paikasta!\n\n-- Ei, päinvastoin hän teki minulle kaikennäköisiä ehdotuksia.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Näettekö rouva, minä en välitä hänestä... Hän on jo vanha ihminen.\nHänellä on tyttäriä... Vanhin on jo kahdenkymmenenviiden ikäinen...\nMinkä vuoksi sitten? Maineeni on kyllä tahrattu, mutta minullakin on\nylpeyteni.\n\n-- Siitä päättäen te vain mieltymyksestä suostuisitte?\n\n-- Mitäpä mieltymystä meikäläisellä sisäköllä saattaa olla?\nTiettyähän on, että kun ihmisestä pitää, niin antaa hänelle mitä\nikinänsä! Mitä mieltymykseen tulee, niin ei meillä ole siihen aikaa.\n\n-- Niin, niin... Te harkitsette asioita, rakkaani, se minua\nmiellyttää... Mutta minun täytyy sanoa, ettei minulla ole tapana\nsekaantua palvelijan yksityiselämään. On herrasväkeä, jotka vaativat\npalvelijoilta nunnamaista elämää, mutta minä en sitä vaadi.\nPalvelijan täytyy täsmällisesti täyttää tehtävänsä, se riittää.\nSaattaahan sattua yhtä ja toista! Meillä talossa on nuori mies.\nNuorilla on aina romaaninsa... Ajatellaan nyt, että teillä hänen\nkanssaan sukeutuisi romaani. Minua se ei liikuta. Varoitan vaan,\nettei saa tehdä mitään juttuja.\n\n-- Hyvä rouva, mitäpä juttuja...\n\n-- Niin, niin, tarkoitan juuri samaa. Näettekö, rakkaani, --\nehdot tunnette nyt, jos ne miellyttävät teitä, niin voitte tulla\npalvelukseeni.\n\n-- Kyllä rouva. Onko jo tänään tultava?\n\n-- Voitte tulla huomennakin, miten vaan haluatte.\n\n-- Ymmärrän.\n\nSen jälkeen ilmestyi uusi sisäkkö uudelleen ruokailuhuoneeseen.\nNyt hän katsoi minuun jo jonkunlaisella uteliaisuudella. Tuo katse\nsynnytti minussa hämmennystä.\n\nKuvittelin mielessäni, mitä hän nyt ajattelisi minusta sen jälkeen,\nkun täti oli huomauttanut hänelle \"talossa asuvasta nuoresta\nmiehestä\". Mielestäni täytyisi hänen halveksia minua. Olihan tädin\nhuomautuksen tarkoitus niin ilmeinen. Uutta sisäkköä ikäänkuin\nkehoitettiin osoittamaan erikoista suopeutta \"talossa asuvaa nuorta\nmiestä\" kohtaan.\n\nTämä kaikki tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tottunut Nikodim\nKondratjevitshin huolehtimisiin tunneasioistani, mutta että tuo\nkysymys huolestuttaisi tätiäkin, sitä en ollut aavistanut.\n\nMutta yllätys seurasi toistaan. Täti nousi ja hiljaisin, melkein\nkuulumattomin askelin meni vierashuoneen läpi työhuoneeseen. Taas\nkuulin keskustelua.\n\n-- Sain jo sisäkön, lausui täti.\n\n-- Niinkö? Tuon kauniinko?\n\n-- Niin, niin... Ajattelehan, asia oli siten kuin arvelinkin... Tuo\nZablotsky oli ahdistellut häntä... Hän, näes, ei halua muuten kuin\nmieltymyksestä... Hänellä on todellakin ollut lapsi, kuten neiti\nZablotsky minulle kertoi. Hän miellyttää minua. Harkitsee kaikkea...\nEn tiedä, mutta minua hiukan pelottaa...\n\n-- Mikä?\n\n-- Tuo poika.\n\n-- Olethan sinä ottanut hänet kasvattaaksesi?\n\n-- Ei... mutta nyt ei ole siitä kysymystä. Ajattelehan, jos... No,\njos Voldemar esimerkiksi... ja siitä seuraisi lapsi...\n\n-- Joutavia... Voldemar ei lainkaan ole niin kevytmielinen. Voinhan\nsitäpaitsi puhua hänelle siitä...\n\nNäiden sanojen jälkeen kuului työhuoneesta liikettä kuin olisivat\nkumpainenkin olleet sieltä poistumassa. Mistään hinnasta en olisi\nhalunnut tulla keksityksi ruokailuhuoneessa. Sen vuoksi nousin\nnopeaan ja lähdin kuuluvin askelin työhuoneeseen astumaan.\n\n-- Oho, miten myöhään sinä tänään tulet!... lausui täti.\n\n-- Niin, lausuin tervehtiessäni heitä: -- nukuin tänään hiukan\nkauvemmin.\n\n-- Annanko teetä sinulle?\n\n-- Kaadan kyllä itse, täti, älkää vaivautuko.\n\nSen sanottuani palasin heti ruokailuhuoneeseen ja järjestin kiireesti\nkaikki siihen kuntoon kuin vastikään olisin käynyt aamiaiselle.\n\nAjatuksen aihetta olin tänä aamuna saanut ylenmäärin. Äkkiä avautui\nkaikki eteeni uudessa valossa.\n\nSedän puhdasmielinen ankaruus oli jo aikaisemmin alkanut horjua.\nMutta täti... täti! Mistä hän huolehtikaan? Minulle selvisi nyt, että\nheidän oli täytynyt keskustella asiasta.\n\nNyt selvisi minulle toinenkin. Olin saanut vastauksen kysymykseeni:\nminkä vuoksi eroitettiin Dunjasha, tuo erinomainen sisäkkö, josta\nniin paljon oli pidetty? Hänestä ei ollut siihen tehtävään, joka,\nvaikka ei juuri ollut määrätty, mutta kuitenkin oli sallittu...\nTädin puolelta se tietenkin oli todellista uhrautuvaisuutta. Olen\nvakuutettu, että alote oli kotoisin Nikodim Kondratjevitshin\nviisaasta päästä. Kukaan muu ei olisi voinut keksiä noin hurjaa\najatusta.\n\nJos tähän saakka en olisi ollut varmasti vakuutettu heidän\nitseuhraavaisuuteen saakka menevästä rakkaudestaan minuun, niin tämän\njälkeen ei siitä voinut enään olla epäilystä. Mutta miten omituisessa\nmuodossa ilmeinkään tuo heidän rakkautensa ja huolenpitonsa, jouduin\nsen edessä kokonaan neuvottomaksi...\n\nNyt selvisi minulle sekin, että Nikodim Kondratjevitsh oli\nhyväntahtoisuudessaan valehdellut vakuuttaessaan, ettei täti tulisi\ntuosta tapahtumasta mitään tietämään. Täti tiesi kaikki, mutta salasi\nsen erittäin taidokkaasti. Pienintäkään viittausta ei hän ollut\nantanut. Mutta ei ollut epäilystäkään, että hän tiesi kaikki.\n\nRyhtyäkseen noin äärimäiseen ja erikoiseen toimenpiteeseen kuin\nsyyttömän Dunjashan eroittamiseen ja \"sopivan\" sisäkön ottamiseen,\ntäytyi heidän todellakin olla levottomia minun tähteni.\n\nJa miten tunnontarkasti täti valikoi! Kokonaisen viikkokauden kulki\nhänen luonaan halullisia joko välityskonttorien lähettäminä tai\nsanomalehti-ilmotusten johdosta, ja jollei hänellä olisi ollut tuota\nharvinaista ajatusta, olisi hän jo aikoja sitten voinut toimittaa\nvaalinsa. Mutta hän tarkasti, tutki, koetti päästä luonteesta\nperille. Hän etsi \"tyttöä, jonka maine oli tahrattu\". Tuo tahra oli\nhänelle välttämätön. Ja nyt hän löysi vihdoinkin etsimänsä. Hänen\nnimensä oli Liisa.\n\nSeuraavana päivänä saapui Liisa, ryhtyen suorittamaan sisäkön\ntehtäviä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nEn väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti\nminua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa\npuolesta.\n\nHän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen\nhuomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön\ntehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut\nymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän\nkoetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen\nkanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista,\ntietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi\nhän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan... Iloisuutensa ei\nesiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen\nilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana\nvyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina\nikävälle tuulelle.\n\nTunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta\nen yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja\nvastaanottamaton.\n\nKuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä.\nSiveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki\ntällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat\naivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta\nyrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.\n\nLiisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan\nsamassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä,\njoissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka\npäässä oli keittiö ja palvelijan huone.\n\nEn voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja Nikodim\nKondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja.\nHeidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että sen\nalhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.\n\nSitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon\nmäärin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan\ntoimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa\nedelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän\nuteliaisuuttaan.\n\nMutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon\npuhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se\ntapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä\nennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en\nsitä huomannut.\n\nJoskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia\nteetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin\nruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani\njärjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä\neikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan\nvaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.\n\n-- Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain\ntavalla hyvittää häntä.\n\n-- Se tapahtuu vain teille, vastasi hän hymyillen.\n\n-- Miten maukkaita voileipiä te valmistatte!\n\n-- Se on vain teille!\n\nRuokailuhuoneessa emme voineet puhella kauvan eikä pitkälti. Muita\nmahdollisuuksia ei ollut. Oli muuten ihmeteltävää, että vaikka Liisan\ntehtäviin kuului myös huoneeni siivoaminen, hän ei koskaan tullut\nsinne minun siellä ollessani. Tämä piirre herätti minussa suopeutta\nhäntä kohtaan. Se ikäänkuin haihdutti alhaisen ilmapiirin hänen\nsuhteestaan minuun.\n\nKerran hänen oli tuotava huoneeseeni sytytetty lamppu. Oli hämärä.\nIstuin jonkun oppikirjan ääressä.\n\nKurkottaen kättään selkäni takaa hän asetti lampun pöydälle ja sanoi:\n\n-- Herra vaan yhä lukee ja lukee!\n\n-- Luenko mielestänne paljon?\n\n-- Eiköhän vaan? Kotiin tultuanne syötte vain päivällisen ja heti\nkäytte kirjojen ääreen.\n\n-- Mutta minä kulutan kokonaisia iltoja ilman kirjaa.\n\n-- Missä te niitä kulutatte?\n\n-- Tuttavien luona.\n\n-- Neitien kanssa?\n\n-- Niin, onhan siellä neitejäkin...\n\n-- Ovatko ne kauniita?\n\n-- On kauniitakin...\n\n-- Kun on neiti -- vaikka hän olisi rumakin -- niin rakastetaan\nhäntä, mutta sisäkköä -- vaikka olisi kaunis kuin meren haltijatar,\nei kukaan rakasta.\n\n-- En minä pidä kauniista, Liisa!\n\n-- Kuinka sitten voi olla heitä rakastamatta?\n\n-- Siten juuri, etten rakasta heitä, koska ei voi olla rakastumatta\nheihin, ja niin rakastavat heitä kaikki. Onko siinä mitään huvia\n-- rakastaa sellaista, jota kaikki rakastavat? Kun katson häneen,\nsaattaa kymmenen muuta silmäparia samalla katsella häntä ja minun\nkatseeni kohtaavat hänen kasvoillaan noiden toisten katseet.\n\n-- Ha, ha, naurahti Liisa hiljakseen: -- tuo on aivan samaa kun\nmeillä maalla työmiehet puuroa syödessään tuppautuvat kaikki\nlusikkoineen samaan kuppiin...\n\n-- Juuri niin, Liisa, juuri niin se on, -- huudahdin --\nihastuksissani hänen sattuvasta vertailustaan. -- Te, Liisa, olette\nviisas... sääli, että olette jäänyt vaille koulusivistystä.\n\n-- Mitäpä minä sillä tekisin. Sisäkkö ei saa olla sivistynyt. Ei\nhäntä kukaan ota.\n\n-- Minkä vuoksi juuri sisäkkö? Silloin voisitte tehdä jotain muuta...\nOlisitte kätilönä tai välskärinä.\n\n-- Oh, en tiedä, mikä parasta lie. Tunsin erään naisvälskärin, joka\ntoimi sairaalassa, ja jota lääkäri kiusasi niin, että tuo raukka itki\nja sanoi: jospa en vaan olisi sivistynyt, niin menisin mieluummin\nsisäköksi. Mutta minä vaan häiritsen teitä... Menenpähän tästä.\n\n-- Minusta on hauska puhella teidän kanssanne, Liisa... Täytyy\nkuitenkin oppia läksy. Illalla pitää välttämättömästi mennä\nvieraisille.\n\nLiisa meni aivan hiljaan ovelle, avasi sen ja pysähtyi.\n\n-- Tuleeko teille siellä hauskaa? kysyi hän.\n\n-- En luule, Liisa.\n\n-- Minkävuoksi sitten menette sinne?\n\n-- Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta... Kun\nminua pyydettiin, niin minä lupasin.\n\nEnempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan\nmutta pitkästi.\n\nOmituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous\noli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni --\nkasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous\noli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa,\nvaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli\nhän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut\nkirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään\nillanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat \"aina samat\", jossa\ntanssittiin \"aina samaa\" ja jossa puhuttiin \"aina samasta\", -- niin\nolisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.\n\nNyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua\nkohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun.\nMinä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä\nhuolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän\ntenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain\nsisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä\nvakavasti.\n\nTalvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minä _liikuin_\nseurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli\njotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.\n\nSeurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä\nolisi voitu riimittää \"ylhäisön piiriksi\". Sitäpaitsi ei sellaista\nainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä -- jokunen\nkuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt\nkaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen \"sortunut\"\nvirkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti\nkätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää,\nsekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään\nylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka\npääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta\ntäällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle,\nrikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet\nsaamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja.\nHeidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja\nkauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut\nmitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla.\nVirkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa,\neivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.\n\nKun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta,\nniin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut\nmuuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten\nyksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu,\nrakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin\nvähemmän onnistuivatkin.\n\nRehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa\nuseampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni\ntuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja\ntoivottaman matala se oli.\n\nAhkerasti _liikuin_ minä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen\nmataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian\nlaita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt,\njotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään,\ntoisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat\npysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää\nmielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.\n\nMutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman\nihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä.\nLuullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet\nesikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen\nvuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus\nturmeltuneisuudeksi.\n\nVaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa\nnoudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä\nsekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan\nniin, se vaati vain _suorittamista_ eikä tietämistä. Seitsemän\nvuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen\nsuorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot.\nLukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien\nsen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö\nsuoriutui \"järjestelmän\" avulla.\n\nOlisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain\nheikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan\nsovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen\nsovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä\nkuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan\navaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu\npuheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun\nosaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen\nkertoen itse lopun -- sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia\nja kepposia.\n\nTutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian\nopettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman\nyksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset\nja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty\ntutkittavan sisältö.\n\nLatinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja\ntaitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä\noli hyvin oppinut.\n\nMatematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme,\nja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja\nettä meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen.\nSanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen\ntarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten,\nsaadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.\n\nSaatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli\nerinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme\nosanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi\nmiehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme\nerinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden\nluokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme\nnuorta elimistöämme.\n\nTässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui,\npidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen\noli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin.\nSe vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa\nläheisempää ystävyyssuhdetta.\n\nTuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin\nja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus.\nSuhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän\njoutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin\nkuin muut.\n\nSen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi\nväliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta\nse johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi\nsiihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin\nkahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut\nhäntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle\ntunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen\nlaihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.\n\n-- Oletko ollut sairas, vai mitä? -- tiedustelin häneltä.\n\n-- En, muuten vaan... Olen vaan nukkunut liian vähän...\n\nJostakin syystä hän salasi minulta suhteensa Tshuprenkoon.\n\nNäiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai\nkuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.\n\nKerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle,\nhän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja\nkävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan\nminun huoneeseeni.\n\nPäivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä\npuolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän\nastui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan\npeittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta.\nMutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä\nsiihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri.\nOjensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.\n\n-- En voi antaa sinulle kättä, -- lausui hän surullisella,\ntukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.\n\n-- Sen vuoksi että et antaisi kättä?\n\n-- Selittääkseni sinulle...\n\n-- Istu, -- sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä\nhänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta\nvarovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.\n\n-- Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä\ntovereita. Ystäviä minulla ei ole... Ei ole löytynyt. Sanon vain\nsinulle. Olen sairas.\n\n-- Niinkö? Mutta eihän se niin hirmuista ole...\n\n-- Kyllä, se on kauhean hirvittävää. Ei se ole sitä, mitä sinä\ntiedät. Tämä on jotain pahempaa, kauheampaa...\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Isänihän on lääkäri...\n\n-- Oletko ilmoittanut hänelle?\n\n-- Hän käsitti sen itsestään. Sen johdosta on ollut kotikahakoita...\nkestin ne kuitenkin. Isä vakuutti, että näinkin saattaa elää.\n\n-- Onko kysymys jo siinä asteessa?\n\n-- Niin, olin päättänyt ampua itseni, mutta hän, ymmärrätkö, osoitti\ntieteen perusteella... hän pakotti minut lukemaan useita kirjoja\nja tulin samaan tulokseen... Sinun luoksesi tulin ilmoittaakseni\nseuraavaa. Kun kanssakäyminen minun kanssani on vaarallista, niin\nolen jonkun aikaa poissa lukiosta. Tulen olemaan kokonaan kotona\nnäyttäytymättä julkisuudessa. Luotan sinun apuusi tavallaan. Ilmoita,\nettä käyt luonani ja että olen vuoteessa, katkaissut oikean käteni...\n-- kun sitten tulen lukioon, -- sinähän olet penkkitoverini, --\nvoimme olla varovaiset. Oikea käteni tulee olemaan siteessä, se\noikeuttaa minua olemaan kenellekään ojentamatta sitä. Siinä kaikki...\n\n-- Teen kaikki, Rogansky, kuten tahdot... Milloin tulen luoksesi?\n\n-- Milloin haluat... Tulen olemaan kaksi viikkoa sulkeutuneena kotona.\n\n-- Oletko kaikki nämä kuukaudet viettänyt Tshuprenkon seurassa?\n\n-- Niin, olen aivan kuin mieletön... Katsos, minussa istuu perkele,\njota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt...\nSelvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö... Mutta\nhänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä\ntähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, -- lisäsi\nhän nousten.\n\n-- Tulen huomenna luoksesi...\n\n-- Miten haluat: hyvästi.\n\nTälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä\neteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän\npalveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten\napua.\n\n-- Miten vihainen toverinne on, -- sanoi Liisa.\n\n-- Ei hän ole vihainen, Liisa, vaan onneton.\n\n-- Mitä hänelle sitten on tapahtunut?\n\n-- En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa,\njonka hän on uskonut minulle.\n\n-- Vai niin, silloin tietysti ei tarvitsekaan.\n\nRogansky parka kärsi paljon enemmän kuin hänen isänsä aavistikaan.\nOllen työssään aamusta iltaan -- hän oli parhain lääkäri kaupungissa\n-- ei hänellä ollut hetkeäkään vapautta tutustuakseen poikansa\nelimistöön, hänen sieluelämästään puhumattakaan. Tieteen nojalla\nhän todisti poikansa taudin olevan parannettavissa, ja että niinkin\nsaattoi elää, mutta hän ei ottanut lukuun, että toverini elimistö ei\nollut vain synnynnäisesti heikko, vaan että viimeisten kuukausien\nelintavat olivat sitä sen lisäksi suuresti heikontaneet, minkä ohella\nhänellä vielä oli erikoisia perittyjä taipumuksia. Parantuminen\ntuosta taudista oli hänelle mahdotonta, ja hän murtui lopulta.\n\nRogansky ei koskaan parantunut täydellisesti eikä voinut välttää\ntraagillista kuolemaansa, vaikka se tapahtui paljon myöhemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiisan kanssa keskustelimme katkonaisesti ja eniten vain silloin,\nkun hän toi minulle lampun. Muodostui melkein tavaksi, ettei\nlamppua asetettu pöydälleni aamuin, kuten oli tapana Dunjan\naikana, vaan Liisa toi sen aina heti kun alkoi hämärtyä. Hän\nteki sen huomattavasti tarkoituksella saada puhella kanssani\nhetkisen. Välillemme muodostui omituinen suhde. Lähestymisemme\ntapahtui luonnollisesti, kehittyen nähtävästi itsestään nuoruuden\nja välittömän luonnonomaisen mieltymyksen pohjalla. Koskaan emme\npuhuneet hänen kanssaan tunteista eikä liioin mistään niiden kanssa\nyhteydessä olevista asioista. Tavallisesti hän tuli sisään hiljaan,\nastuen verkalleen pöytäni luo. Istuin tällöin aina oppikirjan\nääressä. Hän asetti lampun pöydälle virittämättä siihen tulta ja jäi\nseisomaan.\n\nTunsin hänen läheisyytensä ja kosketuksensa, vastustamatta niitä.\nPuhelimme jostain joutavanpäiväisestä, ja kuului vain polttavaa\nvavistusta kuvasteleva äänemme.\n\nVäliin tunsin kuin olisi hän halunnut tulla yhä lähemmäksi, silloin\naavistin vaaran uhkaavan ja lievästi vastustaen lausuin:\n\n-- Liisa?\n\nHän astui heti etemmäksi ja pääni yllä kajahti hiljainen ja minulle\nturmiota ennustava nauru.\n\n-- Voi teitä... millainen olette... voi!... puhui hän huokaillen.\n\nNoin kului järjetön, mutta miellyttävä neljännestunti. Sen jälkeen\nhän ikäänkuin itse tietäen rajansa, otti pöydältä tulitikut,\nvirittäen tulen lamppuun.\n\n-- No, lukekaa sitten herran nimessä! -- lausui hän ja poistui.\n\nMitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti.\nNähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin\nmiellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä\nlevotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan\nollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.\n\nOlin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja\ntätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan\ntullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi\nkuulunut hiljaisia askeleita.\n\nEhkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat\naamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt\nholhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille\nsiunauksensa.\n\nLiisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin\nystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan\nhuoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin\nsievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei\ntietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.\n\n-- Katsokaahan, -- virkkoi Liisa minulle, -- tätinne lahjoitti\ntämän... He ovat niin ystävällisiä ja... kaikki aivan ansiotta...\n\nSitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja\nkauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että\niloisuutensa tarttui minuunkin.\n\n-- Ah, Liisa, te olette viisas, ettekä sittenkään ymmärrä...\n\n-- Mitä minun sitten pitäisi ymmärtää?\n\n-- Sitä että... Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa\nopettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat\ntoverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa\nsen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en\ntietäisi, niin vaikenen mieluummin... Ymmärrättekö?\n\n-- En... Totta totisesti, en käsittänyt mitään. Kuka sitten kuiskaa?\n\n-- He tietysti... Osotin sedän ja tädin huoneisiin päin. Eivätkö he\nsitten ole teille kuiskailleet mitään.\n\n-- Kuinka sitten?\n\n-- Entä nuo lahjat ja ystävällisyys?\n\n-- Niin--kö... Nyt käsitän... Voi minkälainen te olette... Mitenkä\nminun sitten on meneteltävä?\n\n-- En tiedä. Parempi olisi, kun ette kävisi luonani... Te saatatte\nminulle kärsimyksiä...\n\n-- Kärsimyksiäkö? Ilmeisesti ilahtuneena kysyi Liisa.\n\n-- Sehän on hyvä!\n\n-- Mikä on hyvä. Kärsimyskö?\n\n-- Ei juuri sekään. Ette ole siis aivan välinpitämätön.\n\n-- Liisa, ettekö te sitten näe?\n\nTuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen.\nMinulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan\nlähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi\nmolemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai\nminutkin syttymään.\n\n-- Armaani, kultani... Kun rakastaa, niin ei välitä mistään...\nSilloin uhrataan kaikki säälimättä... Armas, kiltti...\n\nPuristautuneena minuun hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\nTuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis,\nvälitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa,\nmissä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä\nhetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.\n\nKaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman\nlujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti\nsiveli tukkaani puhuen: -- minä menen... älkää vaan toruko minua,\nälkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista\nkuin rakkaus...\n\n\n\n\n5.\n\n\nNikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja\nvaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet\nminulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta\nLiisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut\nheidät ymmälle.\n\nMeillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen\nkäyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän\nkäsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti\naikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä\nLiisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli\njärkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän\nkokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina\nhetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.\n\nHän oli ihmeteltävä olento. Häneen saattoi sovittaa lausetta la\ngrande amoureuse. Hän todellakin antautui rakkaudelleen, kokonaan\nunohtaen kaiken maailmassa. Hänen rakkautensa oli teeskentelemätön ja\näärimäisen herkkäuskoinen.\n\nMitä olin minä hänelle? Mistä arvosta olin hänelle? Hän ei tuntenut\nluonnettani, ajatuksiani, eipä edes elintapojanikaan. Hän tiesi, että\nharvoin olen illoin kotona, vaan että vietän ne tuttavien luona,\njossa kohtaan paljon tyttöjä sekä naisia. Tiesipä hän senkin, että\nminulla oli heidän keskuudessaan menestystä, että miellytän heitä,\njosta kaikesta hän kärsi. Väliin tunkeutui se huokauksena esille,\nmutta koskaan ei hän siitä nuhdellut. Hän piti ulkomuodostani,\n-- ainoa mikä hänelle oli saavutettavissa, sekä sen lisäksi\nnuoruudestani, -- ja rakensi näille perusteille vakavan tunteensa.\n\nMinulla oli täysi syy ajatella, että hän rakasti minua syvästi. Hän\noli vain kaksi vuotta minua vanhempi.\n\nOhimennen hän muutamin sanoin kertoi minulle \"tahrastaan\". Mies oli\nollut joku, jota hän rakasti. Hän oli ollut koneenkäyttäjä laivassa.\nKaksi onnen kuukautta, joiden jälkeen seurasi hänen loma-aikansa\nja hän matkusti palaten jo toisen kanssa. Sillä välin oli Liisa jo\nsynnyttänyt sekä kadottanut lapsensa.\n\nHänen sanoissaan en saattanut huomata vähintäkään vihaa miestä\nkohtaan. \"Rakastin, niin... rakastin eikä sen enempää... rakastin ja\nantauduin... hän oli hyvä minulle, rakasti myöskin. Jos hän lakkasi\nrakastamasta, niin oliko se hänen syynsä? Eihän se riipu ihmisestä\".\n\nHarvinaisen hienotunteisesti hän vältti vaikeuttamasta elämääni.\nTullessaan joskus sopimattomaan aikaan luokseni tarvitsi minun vain\nlausua: \"Liisa\"! kun hän jo käsitti ja poistui heti, katkeroittumatta\nja tekemättä pienintäkään huomautusta.\n\nKohdatessani sellaisen olennon ensimäisillä askeleilla elämässäni,\nminun täytyi kuvitella rakkautta jonakin korkeana, rajattomana.\nLiisa -- sisäkkö, jonka järki oli kehittymätön, hän tuskin osasi\nlukeakaan -- seisoi minuun -- rakastettuunsa nähden, saavuttamattoman\nkorkealla. Minä en tarvinnut hänen uhrautumistaan, mutta jos olisin\nollut sen tarpeessa, hän olisi arvelematta, voimiaan ja asemaansa\narvioimatta, uhrautunut. Sittemmin, aikanaan tuo uhraus tuli\ntehdyksikin...\n\nMitä minuun tulee, niin kiintymykseni häneen johtui kahdesta\nseikasta: hänen tunteensa syvällisyydestä sekä sen erikoisesta\nkauneudesta. Nuo ominaisuudet liikuttivat minua syvästi ja naisena\nhän vastustamattomasti veti minua puoleensa.\n\nTunteeni ei voinut olla syvä; mutta Liisa tyytyi ihmeteltävän\njärkevästi siihen, mitä oli, kyselemättä koskaan minulta, rakastanko\nhäntä ja miten, eikä niin ollen pakoittanut minua valehtelemaan.\nHän oli niin kokonaan oman tunteensa lumouksessa. Se täytti hänen\nsielunsa, valtasi koko hänen olemuksensa.\n\nKerran hämmästytti hän minut herkkätuntoisuudellaan. Sellaista\nhienoutta en ollut odottanut häneltä.\n\nEn tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin\nkehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme\ntapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa\nkiitosta \"viisaalle sisäkölle\", tai oliko täti tehnyt sen ilman\nmitään taka-ajatusta -- mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman\nmutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman\nsormuksen.\n\nEnnen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja\nnäyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan.\nNyt oli hän neuvoton ja huolestunut.\n\n-- Voi, Jumalani... Oh... huudahti hän tuskitellen.\n\n-- Mitä on tapahtunut, Liisa?\n\n-- Nähkääs... en tiedä, niitä tehdä... Sain tädiltä lahjan...\nKatsokaa.\n\nEnsi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi\njuuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.\n\n-- Miksi olet huolestunut? kysyin.\n\n-- Mutta eihän tämä käy päinsä nyt... se ei ole hyvä... Tämähän on\nkuin maksu... Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta...\n\n-- N-iin, ei voi, vastasin ja vaivuin äkkiä ajatuksiin.\n\nHän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni\npidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin\nkokonaan...\n\nLiisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden\najatuksen. Niin, Liisa -- sisäkkö, Liisa -- joka ei ollut saanut\nsivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa\naikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa\nsuhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten\nsukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi\nuhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen\nmaksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla.\nSinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se\nnäytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä\nsiitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.\n\nAstelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt\nhuomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä\n-- mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi\nja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa\nei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta\nmitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino -- saattaa Liisa\nriippumattomaan asemaan -- miten voisi sen järjestää?\n\nEnsimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani,\ntäydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä,\nheidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille\nmieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa\neivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut\nheistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen,\njoissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta\nvaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta,\nvaikka ne sisälsivät sanoja \"rakkaat, kalliit\", olivat ne siitä\nhuolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut\ntoivoa vanhempieni avustusta.\n\nVilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä -- mutta miten\nvaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla\ntovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan\nsekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli\nmuodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä.\nNoita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä\nkohtaan jonkinlaista sääliä.\n\nSamoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on\nlikainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei\nse johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei\nkukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita\nminussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen\nelämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen\nesimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä.\nNytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän\nyhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan\nistuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.\n\nLukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän,\nranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni\najatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei\nsydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.\n\nNähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin\nsekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he\ntoivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut,\nkohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin\nhe panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella\nmahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin\nkomeissa ajopeleissä, vaatteet -- niin hyvin vormupuvut kuin\ntavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla\nkomeilin, -- tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin\nsellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien\nmiljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.\n\nSeurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita\nomituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain\nvarakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken\noli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti\nelävän ikäänkuin huoletonta elämää.\n\nTällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat\nvararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en\nsitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa\niloisuutta.\n\nTosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä\nja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien\nantamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin?\nKuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan\nsitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin,\ntodellisia tietoja minulla ei ollut.\n\nSitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen\nvuoksi kokonaan kelpaamattomana.\n\nTuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen.\nPäätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole\nsuuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän\nvoisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko\nhänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli\nselvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei\nkouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla\nsäästöjäkin.\n\nHarkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella\nisälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta\nsaattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi\njonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:\n\n    'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim\n    Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle\n    kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään\n    puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan\n    vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. -- En voi\n    teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua,\n    käsitättehän... Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei\n    se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan\n    että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos\n    teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän\n    lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.\n\n    Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim\n    Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää\n    tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa\n    saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita\n    rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei\n    kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle\n    kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka\n    osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat\n    tulevat käsiini.'\n\nTuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli\njo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä\nsiitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä\nilman että kirjettä tuli.\n\nMutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli\nmustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut\narvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että\nomaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.\n\nMutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi\nmustareunaista paperia hankittu... Tuon ajatuksen johdosta musteni\nsilmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?\n\nPidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin\nkarkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini\nsukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin\njättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin\nisäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. \"Rakas\npoikani Volodja...\"\n\nJo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden.\nAikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: \"Rakas poikamme...\"\n\nJatkoin lukemistani: \"Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle\nmeitä molempia -- minua ja sinua, poikani -- kohdanneesta surusta:\ntoissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen\nystäväni.\"\n\nSilmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena.\nTämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli\nminusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.\n\nPitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen\nkirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:\n\n\"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella\nsellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi\ntaudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen\nruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä\nsuuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti\nollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi\npuhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen,\nmutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset\najatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun\nei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää\nsinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut\npois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle\nlohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti\nja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin\nhänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He\nlähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen\ntervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle\ntädillesi.\"\n\n187\n\nLehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä\npaperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin\nisältäni:\n\n\"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen\nsedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä\nvarten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita,\njoista kaikista tädille ei viitsi kertoa, -- niin lähetän sinulle\nsamassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän\ntästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään.\"\n\nNiin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon\niloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui\nensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria\najatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta\nkylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan\nolin osoittanut.\n\nTämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni\nvieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen,\nettä olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani\nhänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti\ntäytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä\nlaajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet\npainuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten,\nkädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa\ntaivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän\ntuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä\nsopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.\n\n-- Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä\nraukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!\n\nKäännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, -- en koskaan\nolisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, -- mutta\nvihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja,\njoiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.\n\nTätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama,\njoka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen\nlopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän\ntuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla\nasuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina\nsitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan,\nolivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti\nheidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.\n\nSetä saapui kotiin ja saatuaan tietää asian, muuttuivat hänen\nkasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta\nolin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein\nkirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli\nlausunut.\n\n-- Oh, isä raukkaasi... Ja niin äkkiä... Mutta sehän on aivan julmaa.\nMitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar...\n\nMutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista\nkotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta,\nHänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se\nkuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.\n\nMenin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja\nitkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta\ntyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta\nvaille jäänyt nuoruuteni -- kaikki tuo oli omansa tekemään minusta\nunohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin\näitiäni rajattomasti.\n\nMinut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle\nsitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen\nrakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.\n\nVerkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin\npaksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen.\nMelkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita.\nPinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena\nhämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun,\nmutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, Volodja? (Hän kutsui minua aina siten.)\n\nEn vastannut mitään.\n\n-- Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään\nvastausta.\n\nSitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin\nhiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun\nkävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.\n\n-- Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän\nluonani.\n\n-- Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen\nitkettyneisiin silmiini.\n\n-- Äitini on kuollut...\n\nHänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä\nnoita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua\nvaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan\nkeventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.\n\n-- Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja... lausui hän\nhiljaisella äänellä melkein kuiskaten. -- Toinen ei tiedä sitä eikä\ntunne... mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua...\n\nHän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon,\ntodellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin\npääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.\n\nSinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle\nvastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla\npyyntöni täyttämisestä.\n\nParin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo\nsaanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.\n\nViikko oli kulunut, jolloin vasta tunsin voivani puhua Liisalle\nasiasta. Selvitys kävi helposti. Olihan Liisa itse juuri antanut\nminulle tuon ajatuksen ja hänen mielialansa sen toteuttamiseksi oli\njo täysin kypsynyt. Hän ei vaan ollut osannut sitä selvästi ilmaista.\n\nSelitettyäni hänelle, niistä oli kysymys hän joutui ilosta aivan\nneuvottomaksi.\n\n-- Voi... voi... sehän on hyvä!... erinomaista! Voi, Volodja, miten\nhyvä te olette!... Huudahteli hän ilosta säteilevin silmin. -- Mutta\nmitä varten niin paljon? Minähän osaan ommella... Tarvitsen vaan\nsaada koneen vuokratuksi... Ansaitsen sillä saman verran... Miten\nhyvä! Oh, Jumalani... miten tämä on hauskaa!... Olikin jo niin...\nNiin epämukavaa olo... Aina täytyi salailla, mutta näkeväthän he\nsittenkin... ovat ruvenneet katselemaan minua niin, että saattavat\nminut aivan punastumaan... Voi, Volodja, miten hyvä te olette!\n\nLiisan muuttaminen uuteen asuntoon ei saattanut minulle lainkaan\nvaivannäköä. Hän ei sallinut ajatustakaan siitä, että minä siinä\npuuhaisin. Seuraavana sunnuntaina hän pyysi tädiltä päästäkseen ulos\nkoko päiväksi. Täytyi keksiä valhe: hän sanoi omaistensa tulleen\nmaalta. Täti laski hänet mielellään aavistamatta, että tässä juonta\npunottiin.\n\nIllalla saavuttuaan Liisa valitsi hetken kuiskatakseen minulle, että\noli löytänyt huoneen ja ettei konettakaan tarvinnut vuokrata sillä\nemännällä oli kone, jota kahden ruplan kuukausimaksusta saisi käyttää\nmielin määrin. Liisan kasvot säteilivät, hän oli ihmeen tyytyväinen.\n\nKahden päivän kuluttua tapahtui irtisanominen sillä aikaa kun\nolin lukiossa. Kun tulin kotiin ja menin tädin luo, oli hän pois\nsuunniltaan.\n\n-- Ajattelehan, minkälaisia uutisia, -- sanoi hän minulle. -- Liisa\nlähtee meiltä pois.\n\n-- Niinkö, -- huudahdin. Äänessäni vilahti vain jonkun verran\nuteliaisuutta eikä muuta.\n\n-- Niin, ajatteles, tänä aamuna hän tuotti minulle tuollaisen\nyllätyksen! Hänen sukulaisensa kuuluvat avaavan jonkun työhuoneen ja\nhän kuuluu osaavan ommella. Ja he tahtovat, että hän asuisi heidän\nluonaan. Minusta se on niin ikävää, sillä hän oli erinomainen sisäkkö\nmutta myönnäthän, etten toki voi pyytää häntä jäämään.\n\nKotiin tultuaan sai Nikodim Kondratjevitsh myös tietää asian. Hän\nosoittautui epäilijäksi eikä oikein ottanut uskoakseen Liisan\nsukulaisiin.\n\n-- Ehkä hän on jostain syystä tyytymätön meihin? Hän arveli, sen\nohessa katsahtaen minuun.\n\n-- No, johan nyt, -- vastasi täti, -- jos hänellä meillä ei ollut\nhyvä olla, niin en tiedä, mistä hän parempaa löytää...\n\n-- Ehkä hän on löytänyt paremman paikan? -- lausui setä.\n\nPidin tarpeellisena tehdä huomautukseni. -- Parempaa paikkaa kuin\nteillä, hän tuskin löytää... Tehän hemmottelitte häntä niin...\n\nSukulaisten puheissa ilmeni syvä epätietoisuus. He näkivät minun\nsuhtautuvan Liisan poistumiseen kokonaan välinpitämättömästi, eivätkä\nvoineet sitä käsittää.\n\n\n\n"]