[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI4FCDS0E5wW4A6vZYMUTJN6Blzt4CcOQy4M3GWdM9QY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1485,"Rolf salolla","Seton, Ernest Thompson",1860,1946,"1485-seton-ernest-thompson-rolf-salolla","1485__Seton_Ernest_Thompson__Rolf_salolla",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1911,1914,85051,536234,false,45453,[25,26,27,28],"Camping -- Fiction","Indians of North America -- Fiction","Scouting (Reconnaissance) -- Fiction","Scouts (Reconnaissance) -- Fiction",[30,31,32,33],"Adventure","American Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut\" by Ernest Thompson Seton is a children's adventure novel written in the early 20th century. The book follows the journey of Rolf Kittering, a young boy, as he embarks on a series of adventures alongside Kuonab, an indigenous man, and Skookum, a dog, exploring themes of friendship, survival, and the natural world within the wilderness of North America.  The opening of the narrative introduces Rolf as he transitions from a difficult upbringing with his alcoholic uncle to a life of freedom in the wilderness with Kuonab. Rolf, who has been raised with knowledge of nature, is drawn to the adventurous life, and he quickly finds companionship with Kuonab and begins learning about survival skills and the ways of the land. The story delves into their first encounters, including Rolf's eagerness to assist in hunting activities and establishing a bond with Kuonab and Skookum, setting the stage for their shared explorations and the adventures to come. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Inha, Into Konrad",472,"Seikkailukertomus seuraa nuoren Rolf-pojan, intiaani Kuonabin ja Skookum-koiran elämää sekä selviytymistä Pohjois-Amerikan erämaassa. Teos kuvaa luonnossa liikkumista, metsästystä ja partiotaitoja 1800-luvun alun historiallisessa ympäristössä.","Ernest Thompson setonin 'Rolf salolla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1485. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","ROLF SALOLLA\n\nErään partiopojan, Kuonab intianin ja Skookum koiran seikkailut\n\n\nKirj.\n\nERNEST THOMPSON SETON\n\n\"Villejä eläimiä\" ja \"Hopeakettu\" teosten kirjoittaja.\nAmerikan boyscout-liikkeen perustaja.\n\n\nSuomentanut I. K. Inha\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n           Tekijän esipuheesta.\n        I. Wigwami, joka oli kallion juurella.\n       II. Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.\n      III. Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.\n       IV. Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.\n        V. Hyvästi Mikko setä.\n       VI. Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.\n      VII. Muiston harppu ja intianin rumpu.\n     VIII. Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.\n       IX. Missä jousi on pyssyä parempi.\n        X. Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.\n       XI. Ukkosilma ja puutulukset.\n      XII. Murmelin ajo.\n     XIII. Taistelu syvyyden haltijan kanssa.\n      XIV. Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.\n       XV. Kohti pohjan puolen metsiä.\n      XVI. Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.\n     XVII. Jokimatka Hudsonin latvoilla.\n    XVIII. Eläinten elämää jokivarressa.\n      XIX. Rannalla jalanjälki.\n       XX. Erämiesten mökki.\n      XXI. Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.\n     XXII. Ansajuoni.\n    XXIII. Majavalampi.\n     XXIV. Piikkisika.\n      XXV. Saukkojen mäenlasku.\n     XXVI. Takaisin majalle.\n    XXVII. Skookum potilaana.\n   XXVIII. Yksin erämaassa.\n     XXIX. Lumikengät.\n      XXX. Ketunpyynti.\n     XXXI. Ansajuonella.\n    XXXII. Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.\n   XXXIII. Kiitosruno.\n    XXXIV. Tuohiset.\n     XXXV. Jäniksenpaulat.\n    XXXVI. Majavanansoilla outoja jälkiä.\n   XXXVII. Pekan eli kalastajanäätä.\n  XXXVIII. Hopeakettu.\n    XXXIX. Skookumin nöyryytys.\n       XL. Nahkoista paras.\n      XLI. Vihollisen linna.\n     XLII. Skookumin pantteri.\n    XLIII. Sunnuntai salolla.\n     XLIV. Kadonnut turkismytty.\n      XLV. Hoagin nöyrtyminen.\n     XLVI. Hoagia hoitamassa.\n    XLVII. Hoagin kotiintulo.\n   XLVIII. Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.\n     XLIX. Rolf eksyksissä.\n        L. Turkiksia kaupalle.\n       LI. Van Trumperit saavat vieraita.\n      LII. Annetten uusi puku.\n     LIII. Matkalla suureen kaupunkiin.\n      LIV. Albany.\n       LV. Bill pelastetaan.\n      LVI. Sairas härkä.\n     LVII. Rolf ja Skookum Albanyssa.\n    LVIII. Paluumatka Intiani-järvelle.\n      LIX. Van Cortlandtin rohdot.\n       LX. Van Cortlandtin seikkailu.\n      LXI. Rolf Vanilta oppia ottamassa.\n     LXII. Lumoruno.\n    LXIII. Vanin kunnian pelastus.\n     LXIV. Kuvernörin päivälliset.\n      LXV. Uikut ja laulava hiiri.\n     LXVI. Rolf oppii hiipimään.\n    LXVII. Rolf kohtaa erään kanukin.\n   LXVIII. Sota.\n     LXIX. Ogdensburg.\n      LXX. Kirjeiden pelastus.\n     LXXI. Sackets Harbour.\n    LXXII. Retki maan poikki.\n   LXXIII. Rolfin ennätys.\n    LXXIV. Van Trumperien luona uudelleen.\n      LXV. Tiedusteluretkellä Canadassa.\n    LXXVI. Kaksintaistelu.\n   LXXVII. Miksi Plattsburg hävitettiin.\n  LXXVIII. Huhuja ja tapauksia.\n    LXXIX. Mc Glassinin urhotyö.\n     LXXX. Verinen Saranac.\n    LXXXI. Plattsburgin taistelu.\n   LXXXII. Macombin tiedustelijana.\n  LXXXIII. Sir George Prevostin jäähyväiset.\n   LXXXIV. Rolf paljastaa väijytyksen.\n    LXXXV. Sairashuone, vangit, koti.\n   LXXXVI. Uusi onnen aika.\n  LXXXVII. Kuonab lähtee isiensä luo.\n           Viiteselitykset.\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHEESTA.\n\n\nOlen koettanut tässä kertomuksessa kuvailla muutamia niistä\nvaikutuksista, joiden alaisena sata vuotta takaperin Amerikan nuoriso\nkasvoi, jotka siitä kehittivät ensiksi hyviä kansalaisia ja sitten\nmyöhemmin, vaaran aikana, sankareita.\n\nOlen varsinkin kuvannut saloa ja elämää erämetsissä rauhan aikana. Olen\nsen tehnyt siinä toivossa, että se kehottaisi nykyistä nuorisoa\nlähtemään ylämaittemme vaivalloisille poluille.\n\nVuosien 1812-14 historialliset tapaukset olen kertonut useiden niitä\nkäsittelevien historiallisten teosten johdolla. Mutta niiden lisäksi\nolen käyttänyt toistakin, personallisempaa lähdettä. Olen matkustellut\nChamplain järven seuduissa, joissa sotatapaukset tapahtuivat, johtonani\nuseita ennen julkaisemattomia käsikirjoituksia, ja olen jäykkäin\nrajalaisten lasten suusta kuullut tuosta sodasta ennen tuntemattomia\nvaiheita. Kerätessäni täten selvittäviä yksityispiirteitä ja\nyksilöllisiä muisteluita ilokseni huomasin, että urhoutta ja\nsankarimieltä oli kummallakin puolella, ja samoin hyväntahtoisuutta ja\nkohteliaisuutta. Ne historiateokset, mitä siihen aikaan puolella ja\ntoisella kirjotettiin, jääkööt syrjään. Ne huokuvat aikansa kirjottajain\nkatalaa vihaa -- taistelevissa eivät eläneet samat tunteet. Ne monet\nritarillisuuden ja kohteliaisuuden piirteet, joista tässä kerron, ovat\ntositapauksia, jotka olen asianomaisten jälkeläisten huulilta kuullut.\nKaikki vakuuttivat minulle, että juuri ne todenperäisesti kuvastavat sen\najan tunteita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena tarkotuksena kertomuksellani on todellisen intianin kuvaaminen,\nsekä hyvine että huonoine ominaisuuksineen.\n\nNe, jotka eivät rotua tunne, epäilemättä ivaten huomauttavat, ettei\nlaulavaa ja uskonnollista intiania ole olemassakaan. Ne, jotka tuntevat\nintianit paremmin, ehkä sanovat: \"Miks'ei, mutta olette itäisille\nintianeillenne omistanut lauluja ja menoja, jotka kuuluvat Lännen\nheimoille ja ovat toisilta ajoilta\". Näille minä vastaan:\n\n\"Lännen intianit näin lauloivat ja rukoilivat, kuten myönnätte. Mistä\ntiedätte, ett'eivät Idän heimot laulaneet ja rukoilleet samalla tavalla?\nNiistä vain ei ole säilynyt tietoja, muuta kuin semmoisilta\narvostelijoilta, jotka hurjasti vihasivat heitä ja halveksivat kaikkea\nmuuta uskontoa kuin omaansa. 'Henkikarkelo-runo' kieltämättä kuului\npaljon myöhempään aikaan, mutta se oli puhtaasti intianilainen, ja\nyleiseen myönnetään, että Pohjois-Amerikan mantereen kaikki intianit\nolivat samaa suurta sukua, ja että heidän tapansa ja käsityksensä olivat\nsuurin piirtein samat\".\n\n\"Auringonnousun runo\" vielä elää Ojibwa-intianien keskuudessa.\n\"Wabanaki-runo\" on eräästä kokoelmasta, \"henkikarkelo-runo\" samoin.\n\n                                      _Ernest Thompson Seton._\n\n\n[Kirjassa olevat alaviitteet on numeroitu, ja ne ovat luettelona kirjan\nlopussa. Oikolukijan huom.]\n\n[Kuva: Nousevan päivän laulu.]\n\n\n\n\nI.\n\nWigwami, joka oli kallion juurella.\n\n\nKevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos\nsuojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja\nkallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella.\nNousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen\npartaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä\nConnecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.\n\nKun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt,\npuhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab\nlauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi\nkoittaneen päivän Jumalaa:\n\n    \"Pilven matalan nousija,\n    Taivaan korkean palaja.\n    Terve! Kunnia!\"\n\nNiin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan,\nkunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava\nihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi\nkotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään\nniinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.\n\nTulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän\nsekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen\nheitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti\nsileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen\npäälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin\ntähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron\npieneen laaksoon.\n\nLammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain\nmatalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei\nensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka\nhän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.\n\nLammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan\npäähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi\npyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan.\nNopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan\npäässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti\nrihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen -- tsipp -- nuoli\nlappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis!\nkatosi rotta jään alle.\n\nMutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä\nvarovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos\nhän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.\n\n[Kuva: Biisamin pyynnissä.]\n\nKuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen\nsuden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla\nsidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan\ntakapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon\nkautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka\npiti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis\nmyytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon\nkuivamaan, myöhemmin syödäkseen.\n\nKuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an\nnäköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä.\nIntianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella\nsaatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan \"rotansyöjästä\" ja astui\nsitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin\nhidas, terävä \"pysy poissa!\" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten\njotain \"kuparinahkaisesta maankulkurista\" hän meni menojaan, poistui\nlähimpään taloon päin.\n\n\n\n\nII.\n\nRolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.\n\n\n_Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano'\nSi Sylvanne_.\n\n\nElettiin \"variskuuta\", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli\ntulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta\nsisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että \"nälkäkuu\" oli\npäättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli\nkorkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1]\nvikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat\npesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin\nmieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla\nsäesti heimonsa vanhaa laulua?\n\nMutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti\nasteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli\nkatkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa\nja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt,\nsinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän\nei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei\nhän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä\nmaininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin\nhän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on\nsanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?\n\nHän otti esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa, mutta muistikin siitä,\nettä jotain puuttui, -- kukkaro oli tyhjä. Niinpä hän palasi wigwamiinsa\nja otti ylhäältä, kiikkuvalta hyllyltä, hyvästä varmasta säilöstä koko\nnahkarivin, kymmenen pingotettua biisaminnahkaa ja yhden portimonnahkan,\nja lähti sitten kulkemaan polkua, joka kävi metsän kautta etelään päin\nlaajalle Strickland-niitylle, astui sen poikki ja vielä sen takana\nolevan vuorenkin poikki ja saapui Myanoksen pieneen kaupunkiin ja\nsatamapaikkaan.\n\n    SILAS PECK\n    KAUPPA PUOTI\n\noli maalattu sen oven päälle, jonka hän siellä avasi. Puodissa oli\nmiestä, naista, myymässä ja ostamassa, mutta intiani seisoi vierastellen\nsyrjässä, kunnes kaikki olivat ajaneet asiansa ja herra Peck huudahti:\n\"Ahaa, Kuonab, mitäpä kauppoja sinä aiot tänään tehdä?\"\n\nKuonab otti esille nahkansa. Kauppias katsoi ne tarkkaan ja sanoi:\n\n\"Ne ovat liian myöhäisiä priimaksi; en voi luvata muuta kuin seitsemän\nsenttiä kappaleelta rotista ja seitsemänkymmentäviisi portimosta...\nKaupat tehty\".\n\nIntiani kokosi nahkat ikäänkuin \"no sitten ei tullut mitään\", mutta\nSilas kiiruhti sanomaan:\n\n\"No olkoon, minä annan rotista kymmenen senttiä\".\n\n\"Kymmenen senttiä rotista, dollari portimosta, rahassa kaikki, sitten\nostan, mitä tahdon\", vastasi intiani.\n\nSilaksen rauhalle oli hyvin tärkeätä, ettei kukaan ostaja hänen\npuodistaan kulkenut kadun poikki toisen kilven luo, jossa seisoi:\n\n    SILAS MEAD\n    KAUPPA PUOTI\n\nKauppa, joka nyt oli kohtuullinen, siis tehtiin, ja intiani vei mukanaan\ntarpeensa tupakkaa, teetä ja sokeria.\n\nHänen tiensä piti nyt Myanos joen vartta, siellä kun oli pari\nbiisamiansaa, vaikka tosin ainaisessa vaarassa, että pojat kokisivat tai\nvarastaisivat, sillä pojat pitivät jokivartta omana pyyntimaanaan.\n\nTuntikauden astuttuaan hän tuli Dumpling lammelle ja lähti sieltä kotia\npäin oikoiseen metsän kautta. Hän kulki matkalla Mikko Kitteringin\ntalorähjän ohi. Intiani oli kuullut, että siellä oli myytävänä veres\nhirven vuota, ja poikkesi sen vuoksi taloon ostamisen aikomuksin. Mikko\noli juuri tulossa ladostaan, kun hän huomasi intianin. He tunsivat\ntoisensa ensi silmäykseltä. Kuonabille se riitti, hän kääntyi paikalla\npois. Mutta farmeri muisti, että intiani oli häntä \"solvaissut\". Kiroten\nhän lähti intianin perään \"ravistamaan semmoiset tavat hänen\nnahkoistaan\". Aikomus oli kylläkin selvä, mutta intiani pyörähti äkkiä\nympäri, seisahtui ja katsoi tyynesti Mikkoon.\n\nJotkut eivät tajua arkuuden ja pelkurimaisuuden eroa, mutta usein he\nsaavat sen älytä aivan odottamatta. Valkoinen mies nyt tunsi sisällisen\näänen sanovan hänelle: \"pidä varasi! tuo punanahka on vaarallinen.\" Hän\nsen vuoksi vain morahti: \"mene matkoihisi, taikka lähetän hakemaan\npoliisia.\" Intiani seisoi ja katsoi häneen kylmästi, kunnes farmeri oli\npoistunut näkymättömiin, sitten hän itsekin kääntyi pois metsään.\n\nKittering ei ollut mikään ihailtava mies. Hän väitti ennen olleensa\nsotamies. Siltä hän kyllä näyttikin, sillä valkoiset viikset käpertyivät\ntulipunaiselle naamalle kuin härän sarvet punaisen nenän kahden puolen,\nselvä soturin merkki. Olkapäät olivat korkeat, käynti patsasteleva, ja\nlisäksi hänellä oli varasto mitä mehevimpiä kirouksia, jotka olivat\nConnecticutissa ihka uusia ja tehosivat aivan merkillisesti. Hän oli\nvanhalla iällä nainut vaimon, josta olisi tullut hyvä emäntä, jos se\nolisi ollut Mikon talossa mahdollista. Mutta Mikko oli juoppo ja ehdon\ntahdon pakotti vaimonsakin oppimaan samoille tavoille, ja seuraukset\nolivat surkeat. Lapsia heillä ei ollut, mutta muutama kuukausi sitten he\nolivat saaneet hoitoonsa Mikon veljenpojan, viidentoistavuotiaan\nnuorukaisen, joka olisi ollut heille kummallekin siunaukseksi, jos häntä\nolisi vähänkään kunnollisesti pidetty. Mutta Mikko oli joutunut liian\npitkälle. Rommi oli kokonaan murtanut alkuaan heikon säyseän luonnon.\nAlati kerskuen ja uhotellen hän jakoi maailman kahteen osaan,\nylempiinsä, joiden edessä hän mateli, ja alempiinsa, joille hän pieksi\nsuutaan, haukkuen ja rehennellen halveksittavan heittiön tapaan. Joku\nhitunen parempaakin luontoa oli sentään jäänyt hänen poveensa, ja se\npilkisti joskus esiin, kun hän ei ollut humalassa eikä viinan\npuutteestakaan villissään; mutta se tapahtui hyvin harvoin. Veljenpoika\nonneksi oli perinyt hyvin vähän isän suvun luonnepiirteitä, hän tuli\nsekä hengen että ruumiin puolesta äitiinsä, oppineen papin tyttäreen,\njoka oli saanut mitä parhaan kasvatuksen kodissaan, vaikka olikin\nperinnöttömänä maailmalle joutunut.\n\nÄidin hengenlahjat ja omituisuudet olivat sitä laatua, että hänet ehkä\nolisi sata vuotta aikaisemmin noitana poltettu, viidenkymmenen vuoden\npäästä sitä vastoin julistettu profeetaksi. Mutta hän ei kohonnut\nkummankaan aallon harjalle, hänen osansa oli vaipua niiden väliin. Ei\nhänen osakseen tullut noidan kuolema sen enempää kuin profeetankaan\nkunniaseppele, hänestä tuli kylän kiusa.\n\nRaamattu oli hänen turvansa, ja sehän oli hyvä, mutta hän kiintyi siinä\nvääriin kohtiin. Sen sijaan että hän olisi suurennellut semmoisien\ntuomiota, jotka eivät totuutta seuraa (kylän ymmärryksen mukaan), hän\ntyytyi puolinaisuuteen: \"Ne jotka eivät ole minua vastaan, ovat minun\nkanssani\", ja \"lempeä sydän on Hänen valittujensa merkki.\" Ja sitten hän\nlopuksi, ja todella isänsä hengessä, sanoi: \"Joka totuudessa tointaa ja\nluulee sillä Jumalaa palvelevansa, hän myös Jumalaa palvelee.\"\n\nHänen kohtalonsa oli sillä ratkaistu, ja kaikki, jotka näkivät hänen\nsilmäinsä palon, poskiensa kuopat ja litistyneen rintansa ja kuulivat\nhänen yskänsä, pitivät sitä Jumalan rangaistuksena pilkkaajalleen ja\npudistivat ymmärtävinä päätään, kun hänen hetkensä tuli.\n\nNiin jäi Rolf yksin elämään. Tavallisen kansakoulukasvatuksen hän oli\nsaanut, raamatun hän tunsi kauttaaltaan, \"Robinpoika Crusoen\" niinikään,\nhän oli perinyt häälyvän käsityksen siitä, että Jumala on kaikkialla\nläsnä, ynnä syvän epäluottamuksen niitä kohtaan, jotka sallimus oli\nhänelle kanssaihmisiksi antanut.\n\nSamana päivänä, jona vaatimattomat hautajaiset olivat, hän lähti\nReddingin kylästä astumaan tuntematonta tietä tuntemattomaan etelään,\njossa hänen melkein tuntemattomalla sedällään oli talo ja ehkä häntä\nvarten kotikin.\n\nViisitoista mailia[2] ensi päivänä, yötä ladossa, seuraavana päivänä\nviisikolmatta; Rolf oli löytänyt tulevan kotinsa.\n\n\"Käy sisään, poikani,\" sanoi setä melkeinpä ystävällisesti, sillä poika\nonneksi sattui tulemaan semmoisella lyhyellä väliajalla, jolloin setä\noli hyvällä tuulella. Mutta onhan sitäpaitsi roteva viisitoistavuotias\nnuorukainen aina taloon tervetullut, kun hänestä voi toivoa työn apua.\n\n\n\n\nIII.\n\nRolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.\n\n\nPrue täti, teräväsilmä, punanenä, pysyi alussa vieraampana, mutta kun\nRolf oli oppinut ruokkimaan siat, kanat, vasikat, lypsämään lehmän ja\nvielä saanut niskoilleen monta muutakin tointa, jotka hän oli jo lapsena\noppinut, niin tädin arkailut väleen katosivat. Kyllä Rolfille sitten\nkarttui töitä. Syrjäinen olisi voinut ihmetellä, malttoiko täti säästää\nitselleen mitään; mutta Rolf oli tottunut työtä tekemään. Uupumatta hän\nahersi, teki parhaansa, mutta sai piankin kokea, ettei paraskaan saanut\nkiitosta, parhaintain torjui kurituksen. Yhä harvemmin alkoi setä saada\nhyväntahtoisuuden puuskauksia. Täti oli juoppo äkäpussi, ja pian Rolf\nmuisteli kuin onnellisia nuoruuden aikoja niitä puutteen ja kurjuuden\naikoja, jotka hän oli äitinsä keralla elänyt.\n\nTavallisesti hän oli iltasella liian uupunut ja aamusella uninen\nviitsiäkseen rukoilla, ja vähitellen hän herkesi pitämästä sitä\njokapäiväisenä tapanaan. Kuta enemmän hän omaistensa elämää näki, sitä\nenemmän pahuutta siitä paljastui; mutta siitä huolimatta häntä\npöyristytti, kun hän eräänä päivänä huomasi, että kanat, jotka setä oli\nedellisenä yönä tuonut kotiin, olikin tuotu ilman oikean omistajan\ntietoa ja suostumusta. Mikko teki leikiksi koko asian ja viittaili\nsiihen suuntaan, että Rolfinkin \"hyvin pian täytyi yötyöhön oppia.\" Tämä\noli monesta asiasta vain yksi osottamaan, kuinka huonon kodin orpo oli\nsaanut.\n\nUrhea setä ei vain alussa tiennyt, oliko hänen hiljainen veljenpoikansa\nväkevämpi, jota piti pelätä, vaiko heikompi, jota piti pelottaa; mutta\nkun poika ei vastustellut, niin Mikon rohkeus kasvoi, eikä iskuja sitten\nsäästetty. Mutta tuskinpa Mikon iskut sentään olivat vaikeammat kestää\nkuin tädin ainaiset moitteet ja torumiset. Ihmekö se, että äidin hyvät\nopetukset vähitellen alkoivat haihtua tässä jokapäiväisessä\nkiirastulessa.\n\nRolfilla ei ollut tilaisuutta etsiä ystäviä kylältä, mutta sattuma antoi\nhänelle ystävän.\n\nEräänä kevätaamuna ennen auringonnousua hän tapansa mukaan lähti lehmää\nlaitumelta hakemaan ja näki metsässä ihmeekseen oudon miehen, joka\nviittasi häntä luokseen. Astuessaan lähemmäksi Rolf näki kookkaan\ntummaihoisen miehen, jonka suorissa mustissa hiuksissa oli jo\nharmaitakin karvoja joukossa -- vieras epäilemättä oli intiani. Hän\nkohotti pussiaan ja sanoi: \"Ajoin pesukarhun koloon. Pidä pussia kolon\nsuulla, minä sohin pesukarhun pussiin.\" Rolf mielihyvin otti pussin ja\npiti sitä kolon suulla, intiani kiipesi puuhun, jossa ontelon yläpää\noli, ja alkoi sohia siihen pitkällä kepillä, kunnes puun sisästä äkkiä\nalkoi kuulua rapinaa ja samalla Rolfin pussi putkahti aivan pullolleen\nja kävi sangen raskaaksi. Rolf riemuiten sulki suun. Intiani hymähti\nhiukan ja laskeutui sitten maahan.\n\n\"Mitä aiot sillä tehdä?\" kysyi Rolf.\n\n\"Opettaa koiran pesukarhua ajamaan,\" vastasi intiani.\n\n\"Missä?\"\n\nIntiani viittasi Asamukin lampea kohti.\n\n\"Sinäkö olet se laulava intiani, joka elää Abin kallion juurella?\"\n\n\"Ugh![3] Taitavat siksi sanoa. Kuonab on nimeni.\"\n\n\"Odota tunti, niin minä tulen auttamaan,\" ehdotti Rolf tarkemmin\najattelematta, sillä metsämiehen into oli hänessä voimallinen.\n\nIntiani nyökkäsi päätään. \"Huhua kolmasti, ellet löydä.\" Pussin\npesukarhuineen hän pisti kepin nenään ja nosti sen olalleen, kuitenkin\nniin, että se oli riittävän matkan päässä selästä. Rolf lähti viemään\nlehmää kotiin.\n\nOli ollut hetken päähänpisto hänen lupauksensa tulla, mutta nyt kotona\nasiaa mietittyään hän huomasi sen vaikeudet. Moneen laatuun hän mietti,\nniillä verukkeella voisi poistua talosta; lopulta hän turvautui\njärkimiesten vanhaan viisauteen: \"Kun et tiedä, ole tietämättä.\" Ja\nmyös: \"Kun ei ympäri, niin ylitse.\"\n\nRuokittuaan hevoset, siivottuaan tallin, lehmän lypsettyään, siat,\nkanat, vasikan syötettyään, hevoset suittuaan, puita pilkottuaan ja\npuuvajaan kannettuaan, lampaat ulos ajettuaan, valjastettuaan hevoset\nvankkurien eteen, kaadettuaan maidon kerma-astioihin, pantuaan viljaa\nlikoomaan, talousveitsen tahkottuaan, autettuaan aamiaisen jälkipesussa,\nkorjattuaan liisteaidan, tuotuaan perunoita perunakuopasta, kaiken aikaa\nkuunnellen tätinsä tuskastuttavaa haukkumista ja mokotusta, hän lähti\nviemään lehmää metsäpalstalle ja päätti yrmeissään palata vasta kun\nhalutti.\n\n\n\n\nIV.\n\nPesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.\n\n\nEi yksi tunti, vaan lähes kolme tuntia sai kuluneeksi, ennenkuin Rolf\noli sillä lammella, jota Piipunvarren lammeksi sanottiin. Hän oli siellä\nensi kertaa, mutta kolmesti lyhyeen huikattuaan, niinkuin sovittu oli,\nhän sai vastauksen ja oppaan. Kuonab seisoi korkealla kalliolla. Rolfin\nsinne päästyä hän kulki edellä alas wigwamiin, joka oli kallion\neteläpuolella. Se oli kuin tulo uuteen elämään. Reddingissä olivat monet\nheidän vanhoista naapureistaan olleet metsästäjiä, jotka tunsivat villit\nintianit ja olivat hänelle kertoneet ihmeitä punanahkain metsätiedoista.\nKerran tai kahdesti Rolf oli nähnyt kuljeskelevia intianeja, jotka\nolivat hänen kotikyläänsä poikenneet, ja kammoten huomannut heidän\ntörkeän likaisuutensa. Mutta tämä intiani oli toisenlainen, vaikkapa ei\nsemmoinen sankari, joista juttukirjoissa kerrotaan. Vaatetus oli kuin\nköyhän farmerin, päähinettä ja jalkoja lukuunottamatta. Pää oli paljas,\njalassa oli monivärisillä helmillä kirjaillut mokkasinit. Wigwami oli\nkankaasta, mutta siihen oli maalattu monias pyhä vertauskuva. Tulella\nkiikkuva pata oli tinattua vaskea, samaa mallia, jota Englannissa oli jo\nkauan intianeille tehty, mutta pienemmät talousastiat olivat\nkoivuntuohesta ja niinestä. Pyssy ja metsästyspuukko olivat valkoisen\nmiehen tekoa, mutta jousi, nuolet, lumikengät, rumpu ja sulitettu\npyssynhuotra intianin, metsän omista aineista valmistetut.\n\nIntiani vei Rolfin wigwamiinsa. Koiranpenikka murisi vihaisesti, kun\nhaistoi vihatun valkoisen miehen. Kuonab napautti penikkaa päähän, joka\nintianiksi merkitsi, että \"ei hätää mitään, oikeita miehiä\", irrotti\nsitten nuoran ja talutti koiran ulos. \"Otappa tuo\", sanoi intiani ja\nosotti pussia, joka riippui kepissä kahden puun välissä. Koira haisteli\nepäillen laukkuun päin ja morahteli, mutta sitä ei laskettu lähemmä.\nRolf koetti päästä koiran ystäväksi, mutta se ei menestynyt, ja Kuonab\nsanoi: \"Parempi antaa Skookumin[4] olla. Se rupeaa ystäväksi, kun sen\naika tulee, -- ehk'ei milloinkaan\".\n\nMolemmat metsämiehet lähtivät nyt astumaan avointa niittyä kohti, joka\noli etelään päin parin kolmensadan askeleen päässä. Pesukarhu\npudistettiin pois pussista ja koiraa pidätettiin, kunnes otus oli\ntoipunut hämmästyksestään ja alkanut juosta. Sitten koira päästettiin\nirti ja usutettiin pesukarhun perään. Hirveästi haukkuen penikka\nhyökkäsi pesukarhun kimppuun, mutta saikin näykkäyksen ja ponnahti\nuikuttaen takaisin. Pesukarhu juoksi, minkä pääsi, koira ja metsämiehet\njäljessä seuraten. Se taas saavutettiin, kääntyi ympäri vihaisesti\näristen ja antoi koiralle uuden läksytyksen. Juosten, koukkuja hyppien\nja aina väliin tappelemaan kääntyen pesukarhu pääsi metsään ja kääntyi\nsiellä päin lyhyen paksun puun alla. Ajettuaan vielä kerran koiran\ntakaisin se nopeaan kiipesi oksien sekaan. Metsästäjät koettivat joka\ntavalla usuttaa koiraa, kunnes se hyppi ilmaan, koetti kiivetä puuhun ja\nhaukkui vallan raivoissaan. Juuri niin sen pitikin. Skookum oli saanut\nensi opetuksensa, se ymmärsi nyt, että sen tuli ajaa tuon hajuista isoa\notusta ja sitten haukkua puuhun, johon se oli kiivennyt.\n\nKuonab, haarukkakeppi ja silmukkanauha aseenaan, nousi nyt puuhun.\nSuurella vaivalla hän sai silmukan pesukarhun kaulaan ja sitten,\nkylläkin pahoin pidellen, eläimen alas raastetuksi, pussiin\nkeinotelluksi ja takaisin majaan kannetuksi ja sidotuksi vastaisia\nopetuskokeita varten. Pari kolme kertaa se vielä oli puuhun ajettava,\nsitten päästettävä näkyvistä menemään, jotta koiran täytyi se jäljistä\nlöytää, ja viimeksi otus oli jälkiä myöden löydettävä, puuhun ajettava\nja siitä putoamaan ammuttava, niin että koiralle jäi vialle ammutun\notuksen tappamisen ilo ja palkaksi juhla-ateria pesukarhun lihaa. Mutta\nloppuleikistä ei sitten tullutkaan mitään, sillä pesukarhu saikin sitä\nedellisenä yönä irti keinotelluksi, eikä sen paikalla aamulla ollut\nmuuta kuin tyhjä kaulapanta ja joutilaat kahleet.\n\nTämä kaikki oli kuitenkin vasta tulossa. Rolf oli kiihkoissaan kaikesta\nmitä hän oli sinä päivänä nähnyt. Metsämiehen vaisto oli hänessä\nherännyt. Se ei ollutkaan niin tylyä eikä julmaa, että olisi\nvastenmielisyyttä herättänyt; koira vain oli kärsinyt, mutta se\npuolestaan oli ihastuksissaan. Koko seikkailu oli niin täsmälleen\nnuorukaisen mielen mukaan, että hän oli aivan haltioissaan ja vain\najatteli, että koskahan oli tuleva se todellinen pesukarhun ajo, kun\nkoira oli täysin oppinut. Tämä tapaus oli niin kokonaan toista kuin se\nkehno elämä, jonka hän oli tunti sitten jättänyt, että hän oli kuin\nlumottu. Pesukarhun paljas eläinhajukin sai hänen suonensa syhymään.\nSilmissä hehkui kiihkoliekki. Hän oli niin kiintynyt ajoon, ettei\nsattunutkaan huomaamaan erästä syrjäistä, jonka ajon meteli oli paikalle\nhoukutellut; mutta koirapa huomasi. Äkillinen kova äläkkä käänsi kaiken\nhuomion vieraaseen, joka seisoi kalliolla kodan takana. Rolfin sedän\npöhöttyneet kasvot ja valkoiset viikset, kuka olisi niistä erehtynyt.\n\n\"Vai sinä kylän kulkuri! Vai täällä sinä aikasi menetät. Kyllä minä\nopetan.\"\n\nKoira oli sidottu, intiani näytti rauhalliselta, Rolf nololta, niinpä\npaisui sedän rohkeus sitä suuremmaksi. Hän oli ollut hevosineen metsällä\nei kaukana siitä ja pitkäsiima ruoska oli hänen kädessään. Minutin parin\nkuluttua siiman pää kiertyi kuin tulikieli Rolfin säärien ympäri. Poika\nparkasi ja lähti juoksuun, mutta mies seurasi käytellen vimmatusti\nruoskaansa. Intiani, joka luuli häntä Rolfin isäksi, ihmetteli mokomaa\nisän hellyyttä, mutta ei sanonut mitään, sillä neljäs käsky on\nwigwamissa suuri. Rolf sai vältetyksi muutamia julmia iskuja, mutta tuli\nsitten ahdistetuksi kallionkoloon. Ruoskan siima sattui hänen kasvojensa\npoikki kuin punahehkuva rautalanka.\n\n\"Nyt minä sain sinut!\" rähähti ilkimys.\n\nRolfin otti epätoivo. Hän koppasi maasta kaksi isoa kiveä ja sinkautti\ntoisen kamalassa totuudessa setänsä päätä kohti. Mikko ajoissa väisti,\nmutta toinen, joka lensi alemma, sattui hänen reiteensä. Mikko karjui\ntuskasta. Rolf kaappasi äkkiä enemmän kiviä ja kiljasi: \"Tulkaa vielä\naskelkaan, niin minä tapan!\"\n\nTuo sinipunakka naama silloin muuttui melkein tuhkan karvaiseksi. Sen\nomistaja purki sisuaan sanattomaan raivoon. Hän \"tiesi, että intiani se\noli Rolfin opettanut. Kyllä intiani vielä saa nähdä\", ja möräten,\nsadatellen, vihaa kiehuen se harmaapää syntinen liikkasi kuormattujen\nvankkuriensa luo.\n\n\n\n\nV.\n\nHyvästi Mikko setä.\n\n\n_Sillä neuvo tulee yöllä, ja päivä on toimen aika; mutta hämyssä, kun ei\nole päivä eikä pimeä, silloin on aika lymytä._\n\n\nRolf oli tullut tietämään edes sen, että hänen setänsä oli pelkuri.\nMutta hän myös tiesi olleensa itse väärässä, koska oli laiminlyönyt\ntyönsä, ja hän päätti oikopäätä palata takaisin, tuli mitä tuli. Siihen\ntorumisen myrskyyn, joka häntä kotona odotti, hän ei vastannut juuri\nmitään. Hän olisi tuntenut pettymystä, ellei sitä olisi tullut. Hän oli\ntottunut siihen; hän tunsi taas olevansa kotonaan. Hän teki kovasti\ntyötä, eikä puhunut mitään.\n\nMikko palasi kotiin vasta myöhään yöllä. Hän oli sen päivää vedättänyt\nHortonille puita, siitä syystä hän sattuikin olemaan lähellä Kuonabia.\nMutta tie kulki kapakan ohi, ja kotiin tullessaan hän oli niin\npehmoisena, ettei voinut muuta kuin vähän mörätä.\n\nSeuraavana päivänä oli ilmassa ukkosen uhkaa. Rolf kuuli setänsä\nkiroovan \"tuota kiittämätöntä penikkaa -- tehneekö suolan edestä työtä.\"\nMutta sen enempää ei sanottu, ei tehty. Kahteen päivään ei täti\nkertaakaan lyönyt häntä. Kolmantena yönä Mikko katosi. Sitä seuraavana\nhän palasi, mies seurassaan. Heillä oli kopallinen kanoja ja Rolfia\nkäskettiin pysymään poissa \"tuosta pienestä navetasta\".\n\nKaiken aamua hän tottelikin, mutta sopivassa tilassa hän kurkisti sinne\nheinäparvelta ja näki kauniin hevosen. Seuraavana aamuna \"pieni navetta\"\ntaas oli auki ja tyhjä niinkuin ennenkin.\n\nSinä yönä tällä arvon parilla oli lystit muutamien vieraitten keralla,\njoita Rolf ei tuntenut. Valveilla maaten, miesten juominkia kuunnellen\nhän kuuli monta katkonaista viittausta, joita hän ei ymmärtänyt, ja\ntoisia, joiden merkityksen hän saattoi arvata: \"Yötyö aina kannattaa\nparemmin kuin päivätyö,\" j.n.e. Sitten hän kuuli oman nimensä ja äänen:\n\"Mennään nyt ja tehdään selvät hänen kanssaan.\" Juopunut joukko aikoi\ntehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa vanhan roiston yllytyksestä, se\noli selvää, mikä tuuma lie muutoin ollutkin. Hän kuuli heidän\nkompuroivan ja kompastelevan portaissa. Hän kuuli: \"Anna minulle tuo\nruoska,\" ja tiesi olevansa vaarassa, ehkä hengen vaarassa, sillä he\nolivat viskihumalasta villinä. Rolf nousi äkkiä, salpasi oven, kääri\nkokoon vanhan mattoryysyn ja pani sen vuoteeseen. Sitten hän keräsi\nvaatteensa käsivarrelleen, avasi akkunan ja laski itsensä alas niin\npitkälle, että vain pää oli akkunalautaa ylempänä, ja tapasi jalalleen\nlepopaikan. Niin hän odotti. Portaista kuului räyhääjäin läähätys,\nsitten koetettiin ovea aukaista; mukistiin, mitä lienee mukistu; sitten\novi murrettiin auki ja sisään hyökkäsi pari, tai ehkä kolme henkeä. Rolf\nei tarkkaan nähnyt, oli siksi pimeä, mutta hän tiesi, että setä oli\njoukossa. Ruoskalla ja seipäillä he kävivät mattokäärön kimppuun sillä\ntavalla, että hänen luunsa olisivat murtuneet ja muu ruumis\nmuodottomaksi muokkaantunut, jos hän olisi ollut sen paikalla. Miehet\nnauroivat ja pitivät sitä pilana, mutta Rolf oli nähnyt tarpeeksi. Hän\npäästi itsensä maahan ja juoksi pois, hyvin käsittäen, että ne olivat\nhänen hyvästinsä.\n\nMutta minne? Kuinka luonnostaan hänen askeleensa kääntyivät pohjoista\nkohti Reddingiin päin, ainoaan toiseen paikkaan, minkä hän tunsi. Mutta\nei hän ollut mailiakaan kulkenut, ennenkuin pysähtyi. Kuului\npesukarhu-koiran haukkumista metsistä, jotka olivat lännessä Asamukin\njokivarressa. Sitä kohti hän alkoi astua. Koiran kuuleminen on yksi\nasia, metsämiehen löytäminen toinen; mutta viimein ne lähenivät. Rolf\nhuikkasi kolme kertaa ja Kuonab vastasi.\n\n\"Siitä joukosta minä sain tarpeeni,\" sanoi poika, \"koettivat tappaa\nminut tänä yönä. Onko teidän wigwamissanne minullekin tilaa pariksi\npäiväksi?\"\n\n\"Ugh, tule,\" sanoi intiani.\n\nSe yö oli ensimäinen, jonka Rolf nukkui wigwamin ulkoilmassa. Hän nukkui\nmyöhään, eikä tiennyt maailmasta mitään, ennenkuin Kuonab kutsui häntä\naamiaiselle.\n\n\n\n\nVI.\n\nSkookum vihdoin suostuu Rolfiin.\n\n\nRolf luuli, että Mikko piankin saisi tietää hänen piilopaikkansa ja\nmuutaman päivän päästä tulisi poliisin kanssa vaatimaan takaisin\nkarannutta holhottiaan. Mutta kokonainen viikko kului ja Kuonab,\nMyanoksessa käydessään, oli kuullut ensiksikin, että Rolfin oli nähty\nkulkevan Dumplingin lammen tietä pohjoista kohti ja että hänen arveltiin\nnyt olevan Reddingissä; toiseksi, että Mikko Kittering oli tyrmässä\nsyytettynä hevosen varkaudesta ja että hän varmaan saisi pitkän\nrangaistuksen; kolmanneksi, että hänen vaimonsa oli palannut Norwalkiin\nsukulaistensa luo ja että talossa oli vierasta väkeä.\n\nKaikki muut ovet olivat nyt suljetut, ja joka kuluva päivä osotti yhä\nselvemmin, että Rolf ja Kuonab jäisivät yhteen. Kuka poika ei olisi\nsiitä ajatuksesta riemastunut? Täällä oli vapaus raa'asta sorrosta, joka\nuhkasi musertaa hänen nuoren elämänsä, täällä toteutumassa metsäelämän\nihanne, saamassa tyydytystä kaikki ne metsämiehen vaistot, jotka\nvuosikausia olivat hänen sydämessään kyteneet ja tuosta ainokaisesta\nrepaleisesta \"Robinpoika Crusoesta\" saaneet ravintoa. Se hyppäys oli\nhyppäys, mutta niinkuin kotkan, joka kahleistaan vapautettuna vuoriston\nkalliolta syöksyy vuoriston tuulen kannettavaksi.\n\nTuon onnenkohtaloisen pesukarhunajo-päivän muisto oli jäljestäpäin syvä\nja pysyvä. Ei koskaan hän tuntenut pesukarhun hajua sen palaamatta;\nniistä monista pahoista seikoista huolimatta se oli ilon haju.\n\n\"Minne menette, Kuonab?\" hän eräänä aamuna kysyi, nähdessään intianin\nnousevan päivän koittaessa ja runorumpuaan tulen edessä lämmiteltyään\nlähtevän ulos se mukanaan. Kuonab osotti kallionkärkeä, ja ensi kerran\nkuuli Rolf nyt päivännousun laulun. Myöhemmin hän kuuli intianin\nlaulavan \"hyvän metsästyksen runon\" ja toisen runon, \"kun hänen\nsydämensä oli paha.\" Ne olivat rukouksia tai ylistyksiä Suurelle\nhengelle eli Suurelle isälle, ja Rolf siitä sai miehestä punaisesta\naivan uuden käsityksen ja joutui itse mielestään hämmästyttävään valoon.\nTässä intiani, jota kaikki pitivät auttamattomana pakanana, rukoili\nJumalalta johtoa joka elämän askeleellaan, jota vastoin hän, jota\npidettiin kristittynä, ei ollut moneen kuukauteen säännöllisesti\nrukoillut, -- olipa vähällä unhottaa senkin, millä tavalla.\n\nMutta yksi uskonnollinen tapa kuitenkin oli, jota Rolf ei milloinkaan\nunohtanut -- se oli sapatin pyhittäminen, ja sinä päivänä hän joka\nviikko kuinka sopi rukoili lyhyen, äitinsä opettaman rukouksen. Hän\nkarttoi semmoisina hetkinä seuraa eikä semmoisista hommista mitään\npuhunut. Jota vastoin Kuonab ei hartauden harjotuksiaan salannut, sen\nenempää kuin niitä julistikaan, ja vasta monen sunnuntain kuluttua\nKuonab huomautti:\n\n\"Tuleeko sinun Jumalasi vain yhtenä viikon päivänä? Hiipiikö hän sisään\npimeän tultua? Miksi hän häpeää, koska sinä vain kuiskaat hänelle? Minun\non täällä alati. Voin aina tavata hänet laulullani; joka päivä on minun\nsunnuntaini.\"\n\nHänen äskeisen elämänsä pahat muistot himmenivät nopeaan ja uuden ilot\nkarttuivat. Rolf pian huomasi, että vaikka voidaankin puhua karkaistusta\nmetsäläisestä, niin ei kukaan intiani etsi rasituksia. Hän tekee, mitä\nsuinkin taitaa, jotta elämä olisi hauskaa, eikä hän ole mistään tarkempi\nkuin vuoteensa mukavuudesta. Kesti-isäntänsä johdolla Rolf toisena\npäivänä alkoi rakentaa itselleen omaa vuodetta. Leikattiin kaksi kankea,\nkumpikin neljää tuumaa vahva ja kolmea jalkaa pitkä. Kankien päihin\ntehtiin lovet ja loviin sovitettiin kuutta jalkaa pitkät vankat salot.\nSitten leikattiin noin seitsemänkymmentäviisi suoraa pajukeppiä, joista\npajunkuorella punottiin kolmea jalkaa leveä ja kuutta jalkaa pitkä\nsälematto. Kun tämä oli salkoihin kiinnitetty, oli jousipatja valmis.\nSille levitettiin pari peittoa ja niin oli Rolfilla erinomaisen mukava,\nkuiva ja lämmin vuode, joka oli maasta koholla. Paitsi tavallista\npeitettä oli kummassakin vuoteessa tiivis kastepeite, joka suojeli\ntäydelleen, vaikka ulkona myrsky olisi kuinka raivonnut. Metsän\npuhtaassa raikkaassa yöilmassa nukkuminen, sen hengittäminen ei ollut\nvähääkään rasittavaa, vaan se oli uusi nautinto.\n\n\"Ruohokuu\" -- huhtikuu -- oli mennyt ja \"laulukuu\" pikkulintulaumoineen\noli kasvamassa, ja yksi Rolfin aikaisia huomioita oli, että monet niistä\nmieluummin laulavat yöllä. Yhä ja yhä kantoi lauluvarpusen[5] tuttu ääni\nAsamukin tummalta rannalta, taikka liversi kenttävarpunen, toisinaan\nkorea \"aunakeu'kin\" ketripuun latvasta, sepelpyy pyristeli ylämetsässä,\nja öisin \"mukkavis\", sävelikäs kehrääjälintu, uupumatta lauloi, ja\nlukemattomat pienet sammakot, \"kevätvikisijät\", ääntelivät, ja ilmasta\nkuului omituista liverrykseen päättyvää \"piint, piint\", jonka Kuonab\nilmotti suolinnun lemmensoitoksi -- linnun, jolla oli viuhkapyrstö ja\npitkä pehmeä nokka, ynnä silmät kuin kauriilla.\n\n\"Heinäkurppaako tarkotatte?\"\n\n\"Ugh, sehän se nimi on. Me sanomme sitä 'pahdashkaanjaksi'.\"\n\nKuun kadotessa tuli uusia laulajia, mukana montakin satakieltä. Niityn\nreunasta matalasta pensaasta kuului täyden kuun aikana keltarintarastaan\nsuloista, vaikka hajanaista soittelua. Tuon tuostakin metsässä kajahti\nhurja säveltulva, joka näytti tulevan tähdistä. Rolf tunsi omituisen\nvärähdyksen sydämessään sitä kuunnellessaan ja kurkussa nieletystä.\n\n\"Mikä se on, Kuonab?\"\n\nIntiaani pudisti päätään. Vasta kun se oli päättynyt, hän sanoi: \"Se on\njonkun salalaulua, en ole häntä koskaan nähnyt.\"\n\nKului pitkä aika äänettömyydessä. Poika sitten alkoi: \"Ei täällä ole\nnykyisin enää kunnollisia metsästysmaita, Kuonab. Miks'et lähde pohjan\npuolen metsiin, siellä on riistaa vaikka kuinka paljon?\"\n\nIntiaani lyhyeen pudisti päätään ja sanoi sitten, ikäänkuin enemmät\npuheet katkaistakseen: \"Ota kastepeittosi, tuuli on meressä tänä yönä.\"\n\nHän vaikeni. Kumpikin katsoi jonkun aikaa tuleen. Sitten Rolf tunsi\njotain kosteata ja kylmää pistettävän kouraansa. Se oli Skookumin kuono.\nVihdoinkin oli pikku koira päättänyt ruveta valkoisen pojan ystäväksi.\n\n\n\n\nVII.\n\nMuiston harppu ja intianin rumpu.\n\n\nKuonabin tapana oli aamulla varhain kasteen aikana lämmittää tulen\nääressä rumpuaan virittääkseen sen. Kosteina päivinä kalvo oli niin\nlöyhtynyt, että sidesuoniakin täytyi kiristää. Mutta eräänä päivänä, kun\nsuonet oli jännitetty ja kalvo lämmitetty, se äänsi niin kimakasti, että\nRolf kääntyi kysymään, ja räiskis kalvo ratkesi halki.\n\n\"Se olikin vanha; teen uuden\", virkkoi omistaja, ei muuta.\n\nRolf sai samana aamuna nähdä, kuinka se rakennettiin. Neljän tuuman\nvahvuisesta hikkorivesasta katkaistiin kuuden jalan pituinen kappale ja\ntämä sitten vuoltiin siten, että siitä tuli kolmea tuumaa leveä,\nkeskeltä yhtä tuumaa vahva sälkö, syrjiltä ohut, toinen puoli latuska,\ntoinen pyöristetty. Sälkö sitten taivutettiin suureksi vanteeksi, niin\nettä latuska puoli tuli sisään päin, vannetta pehmitettiin kuumassa\nhöyryssä ja vedessä, ettei se katkennut, jonka jälkeen sitä vähitellen\nsupistettiin, kunnes silmukka oli viittätoista tuumaa läpi mitaten. Päät\nvuoltiin ohuiksi ja sidottiin päällekkäin raa'asta vuodasta leikatuilla\nnauhoilla, jotka oli vedessä pehmitetty.\n\nParkitsemattomasta valkohäntähirven nahkasta tulee paras rumpukalvo,\nmutta kun sitä ei ollut, niin Kuonab otti varastoistaan kallion alta\nvanhan vasikannahkan. Se sai olla yön lammessa likoamassa, jonka jälkeen\nkarvapuolelle ripotettiin sammuttamatonta kalkkia ja valeltiin vettä.\nSeuraavana aamuna karva lähti helposti kaapimalla. Kun sitten kaikki\nrasva ja irtaimet säikeet oli vuodasta poistettu, asetettiin vanne sen\npäälle ja vuodasta leikattiin pyöreä kappale, joka oli vannetta joka\npuolelta noin viittä tuumaa leveämpi. Tämän reunan läpi pujoteltiin\nvankka raa'asta nahkasta leikattu nauha, jota sitten kiristettiin kuin\nkurenauhaa, kun nahkan reunat oli taivutettu vanteen yli. Sitten\njännitettiin rummun taustan poikki neljästä kohdasta piukat kielet, niin\nettä ne keskeltä kulkivat toistensa poikki ja syntyi kahdeksan puolaa.\nNäitten ylitse ja alitse jännitettiin keskelle vielä viimeinen kieli,\njolla kalvoa voitiin jännittää niin paljon kuin haluttiin. Kun se oli\nkuivanut, niin se olikin hyvin kireällä, ja raaka nahka kovettuessaan\nsai melkein metallisen soinnun.\n\nRolf tunsi omituisen mielenliikutuksen, kun intiani sitä peukaloi. Mikä\nhänen luonteessaan siihen vastasi? Hän ei tiennyt sen enempää kuin joku\nsotamieskään tai pelastusarmeijalainen, mikä ihmeen voima ison rummun\nkalvossa on, kun se saa sielunkin väreilemään. Mutta voima siinä on,\neivätkä viisaat takerru syytä kummeksumaan, vaan käyttävät sen tehoa\nkukin tarkoituksiaan varten, kuningas, joka vallitsee armeijaa,\nsaarnamies, joka johtaa pelastusarmeijaa, ja loitsija, joka tahtoo\nhallita miehen punaisen kohtaloita.\n\nKuonab vihdoin lauloi laulunsa entisistä ajoista, kun hänen kansansa,\nWabanakit, päivännousun miehet, tulivat länteen tiensä taistellen,\nkunnes omistivat kaiken maan aina suureen Shatemukiin saakka, jota\nvalkoiset sanovat Hudsoniksi. Ja laulaessaan hän herätteli muistoaan,\nkunnes se avasi hänen sydämensä. Intiani sai vaiteliaisuuden maineen\nsiitä, miten hän joissakin tiloissa käyttäytyi. Muukalaisia kohtaan\nintianit ovat vaiteliaita, umpimielisiä ja arkoja. Mutta keskenään he\novat niinkuin muutkin ihmiset, toiset hyvinkin puheliaita. Ja Rolf\nhuomasi, että harvasanainen Kuonabkin saattoi wigwamin kodikkaisuudessa\npuhua hyvinkin avomielisesti, kun oikeata kieltä oli kosketeltu juuri\noikealla tavalla.\n\nWabanakin laulu sai Rolfin kysymään: \"Asuiko teidän sukunne aina\ntäällä?\" Ja sitten hän kappale kappaleelta sai kuulla hänen kansansa\nkohtalon.\n\nKauan ennen valkoisen miehen tuloa Sinavat voittivat tämän maan ja\nomistivat sen Kuinnuhtekutista Shatemukiin saakka. Mutta sitten tulivat\nvalkoiset, Manhattanista hollantilaisia ja Massachusettsista\nenglantilaisia. Ensin he solmivat liittoja, sitten he keskellä rauhaa\nkokosivat sotajoukon ja hyväkseen käyttäen aselepoa ja sydäntalven\njuhlaa, jota kaikki heimot olivat tulleet viettämään valleilla\nympäröityyn Petukuapenin kaupunkiin, piirittivät sotaväellään koko\nkaupungin, sytyttivät talot palamaan ja teurastivat niiden asukkaat\nlumikinoksiin kuin karjan, heidän yrittäessään paeta palavista taloista.\n\n\"Tuolla oli isäini suuri kylä\", ja intiani osotti kädellään tasaista\npaikkaa, joka näkyi neljännesmailin päässä, Stricklandin niityn ja\nvuorenselänteen välillä. \"Tuolla oli mahtavan Amogeronen talo. Hän oli\nniin rehellinen, että luuli kaikkien muittenkin ihmisten olevan\nrehellisiä, siis hän luotti valkoisiinkin. Tuo pohjoisesta tuleva tie\noli mokkasinipolku, ja siinä paikassa, jossa se haarautuu Cos Cobiin ja\nMyanokseen, juoksi sillä sinä yönä nilkkaan saakka verta. Tuolta\nmatalalta mäeltä tänne saakka lumi oli ruumiita mustanaan.\"\n\n\"Niin, montako sai surmansa? Tuhatkunta, enimmäkseen vaimoja ja lapsia.\nMontako hyökkääjistä kaatui? Ei ainoatakaan. Kuinka olisi kaatunutkaan?\nOlihan se rauhan aika. Meikäläiset eivät tienneet mitään -- olivat ilman\npyssyjä. Vihollinen oli väijytyksessä.\"\n\n\"Urhoollinen Mayn Mayano vain pääsi pakoon, sama joka oli katkerasti\nvastustanut päällikköä, kun rauha tehtiin, Taisteleva Sagamori, siksi\nenglantilaiset häntä sanoivat. Hänelle oli nyt kaikki julki sotaa.\nMonta, monen monta päänahkaa hän otti. Hän ei koskaan pelännyt\nkahdenkertaistakaan joukkoa, ja hän voitti ja voitti, kunnes kävi\nvaromattomaksi. 'Yksi intiani sagamori on parempi kuin kolme valkoista',\nhän ylpeästi kehui ja osotti sen jos kuinka monta kertaa todeksi. Mutta\nkerran hän päivänä pahana vain tomahaukki aseenaan hyökkäsi kolmen\nsotamiehen kimppuun, joilla oli haarniskat, pyssyt ja pistoolit.\n\n\"Ensimäisen hän tappoi, toista haavotti pahasti, mutta kolmannen\nteräskypäristä tomahaukki kilpistyi, eikä kapteenin ollut vaikea\nkymmenen askelen päässä seisoen ampua urhoollista Mayn Mayanosta läpi\nsydämen. Tuonne tuon mäen alle, Stamfordin tien varteen, jossa hän\nkaatui, leski hänet hautasi. Joen varressa, jolla on hänen nimensä, eli\nloput hänen kansastaan, kunnes vain isäni maja oli jäänyt.\"\n\n\"Isäni Cos Cob toi minut tähän lapsena, samoin kuin isoisä oli kerran\nhänet tuonut, ja hän osotti minulle kuninkaallisen Petukuapenimme\npaikan. Tuolla se oli tasangolla, ja tuolla on polku, jolla juoksi niin\nvahvalta verta.\"\n\n\"Tänne, matalaan soiseen metsään, jossa maa oli pehmeätä, teurastajat\nkasasivat vainajamme; aivan tuon kallion juurella, Asamukin rannalla,\nmakaa murhattu heimo. Lastemme tapana oli 'Villihanhen kuukautena'\nnousta tuolle mäelle, koska kevään pienet sinivuokot siellä ensimäiseksi\nkukkivat. Minäkin käyn niitä usein katsomassa, ja kun istun ja katselen\nniitä, niin luulen kuulevani, kuinka yöllä palavassa kaupungissa\nparkuvat äidit ja lapset, joita tapettiin kuin kaniineja.\"\n\n\"Mutta minä muistan myös urhoollisen Mayn Mayanoksen. Hänen henkensä\ntulee minua auttamaan, kun istun ja laulan kansani lauluja -- en\nsotalauluja, vaan lauluja toisesta maasta. Minä yksin olen jäänyt. Vielä\nvähän aikaa, niin olen heidän luonaan. Täällä olen elänyt ja täällä\ntahtoisin kuolla.\" Intiani vaikeni, ja jälleen hän oli vähänpuhuva.\n\nIltamyöhällä hän otti naulasta uuden laulurumpunsa, astui tyynesti\nkorkean kallion huipulle, jossa hänen oli tapana rukoilla, ja hänen\nlaulunsa sanat olivat nämä:\n\n    \"Isä, me vaellamme pimeässä;\n    Isä, meillä ei ole ymmärrystä,\n    Pimeässä kulkien me päämme kumarramme.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nOmistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.\n\n\nYö laskeutui Asamukin metsille ja wigwamissa molemmat asukkaat\nparaillaan söivät illallistaan, porsaanlihaa, papuja ja teetä --intiani\nei suinkaan halveksinut valkoisen miehen ylellisyystavaroita, -- kun\nniityn puolelta samalla alkoi kuulua omituista \"japp-jurr'ia\". Koira\nmuristen kavahti pystyyn. Rolf näytti ihmettelevän, mutta Kuonab sanoi:\n\"Kettu\", ja käski sitten koiraa olemaan hiljaa.\n\n\"Japp-jurr, japp-jurr\", ja sitten \"jurr jiau\", kuului kerta toisensa\njälkeen. \"Voisimmeko sen saada?\" sanoi nuori erämies innoissaan. Mutta\nintiani pudisti päätään.\n\n\"Nahka huono tähän aikaan. Ja tuo on sitä paitsi naaras, poikaset\nmäensyrjässä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" kysyi toinen ihmeissään.\n\n\"Kuuleehan sen, että se on naaras, koska se sanoo:\n\n    \"Japp jurr.\n\n\"Jos se olisi koiras, niin se sanoisi [matalammalla äänellä]:\n\n    \"Japp jurr.\n\n\"Ja sillä on poikaset, koska kaikilla on tähän aikaan vuotta. Ja ne ovat\nmäen kupeessa, sillä se on lähin paikka, missä on ketun pesiä, ja ne\nenimmäkseen pysyvät kukin omilla metsämaillaan. Jos vieras kettu tulisi\nmetsästämään tämän parikunnan olinpaikoille, niin täytyisi sen tapella.\nSe on metsäneläimien tapa, jokaisella on oma juoksualueensa, ja sen\npuolesta se tappelee semmoistakin ulkolaista vastaan, jota se muualla\npelkäisi. Se tietää olevansa oikeassa -- se sitä rohkaisee, toinen\ntietää olevansa väärässä -- se sitä heikontaa.\" Se oli intianin käsitys\nasiasta, vaikkei hän sitä lausunutkaan näin yhdellä kerralla, ja Rolf\nitsekseen jatkoi ajatusta. Hän muisti erään tapauksen, joka oli aivan\nsamanlainen.\n\nHeidän pientä Skookum koiraansa oli Hortonin talon koira monta kertaa\nryvettänyt, kun se isäntäänsä seuraten oli pihaan tullut. Hortonin koira\noli voimallisempi, ei kysymystäkään. Mutta Skookum oli kaivanut maahan\nluun niityn laitaan muutaman pensaan alle, ja seuraavana päivänä vihattu\nHortonin koira ilmestyi paikalle. Skookum vartioi sitä epäluuloisena ja\npeläten, kunnes oli melkein varma, että vihamies oli haistanut kätketyn\nruo'an ja aikoi lähteä sitä ottamaan. Skookum, jonkun vaistomaisen\ntunteen rohkaisemana, hyökkäsi esiin niskakarvat pystyssä, hampaat\nkiiltäen, seisahtui kätkönsä päälle ja sanoi selvimmällä koirakielellä:\n\"Tähän et koske, niin kauan kun minä olen elävien joukossa!\"\n\nJa Hortonin koira, joka oli tottunut sortamaan pientä keltaista\npenikkaa, murisi halveksivasti, kynsi takakoivillaan, haisteli toisen\nviereisen pensaan ympärykset, ja väittäen sitten ei mitään nähneensä\neikä huomanneensa lähti pois toiselle suunnalle.\n\nMikä muu siltä olisi rohkeuden vienyt kuin tieto siitä, että se oli\nväärässä?\n\nJatkaen sitten kesti-isäntänsä puhetta Rolf sanoi:\n\n\"Luuletteko niiden ymmärtävän, että varkaus on synti?\"\n\n\"Kyllä, kun asia on oman heimon keskeinen. Kettu ottaa mitä vain saa\nlinnulta, kaniinilta ja heinäkurpalta, mutta se ei mene kauas toisen\nketun metsästysmaille. Se ei mene toisen ketun koloon, ei koske sen\npoikasiin, ja jos se löytää kätkön, jonka toinen kettu on merkinnyt,\nniin se ei siihen kajoa paitsi aivan nälkään kuolemaisillaan.\"\n\n\"Miten ne ruokaa kätkevät ja miten kätkön merkitsevät?\"\n\n\"Tavallisesti ne peittävät sen lehdillä ja mullalla, ja ainoa merkki on\nniiden oma haju. Mutta se on kylläkin väkevä, ja joka kettu sen tuntee.\"\n\n\"Rakentaako susikin kätköjä?\"\n\n\"Kyllä, susi, kuguari, portimo, orava, sininärhi, varis, pöllö, hiiri,\nkaikki tekevät ja jokaisella on oma merkintätapansa.\"\n\n\"No mutta jos kettu löytää suden kätkön, varastaako se sen?\"\n\n\"Aina. Ketun ja suden välillä ei ole mitään lakia. Ne käyvät aina sotaa.\nVain ketun ja ketun ja suden ja suden välillä on laki.\"\n\n\"Se on sitten samalla tavalla kuin ihmistenkin kesken, eikö niin? Mekin\nsanomme: 'Ei sinun pidä varastaman', mutta kun sitten varastetaan\nintianilta maat ja ranskalaiselta laivat, niin sanotaan: 'Niin, mutta se\nei olekaan varastamista, kun ottaa viholliselta, se on rehellistä\nkauppaa'.\"\n\nKuonab nousi heittääkseen tuleen muutaman risun, kävi sitten kääntämässä\nwigwamin savureiän kannen, sillä tuulikin oli kääntynyt, ja kansi oli\nkäännettävä, jotta savureikä vetäisi. He kuulivat taas monta kertaa\nsaman kimakan \"japp jurr'in\" ja jonkun kerran matalammankin äänen, joka\nilmaisi koiraksenkin olevan majan lähitienoilla, epäilemättä etsimässä\nruokaa kotiin viedäkseen.\n\n\n\n\nIX.\n\nMissä jousi on pyssyä parempi.\n\n\nKaikista yleisistä harhaluuloista, mitä intianeista on säilynyt, on\nsitkeimmin pitänyt puoliaan se, että muka heidän keskuudessansa naiset\ntekevät kaiken työn. Taloustyöt he kyllä tekevät, se on totta, mutta\nkaikki raskaammat työt, jotka käyvät yli heidän voimiensa, tekee mies.\nMiesten osalla ovat metsästyksen, venematkain, taivallusten monet kovat\nrasitukset ja niiden lisäksi paljon vähäisempiä askareita, kuten\nlumikenkäin, jousien, nuolien ja veneitten teko. Jokainen metsästäjä\ntavallisesti itse valmistaa oman jousensa ja nuolensa, ja jos, kuten\nusein tapahtuu, yksi heistä osottautuu taitavammaksi ja valmistaa\nparempia aseita, niin tavallisesti toiset niitä vaihtavat semmoisilla\nesineillä, joita he osaavat paremmin tehdä.\n\nJousen edut pyssyyn verraten ovat etupäässä äänettömyys, halpuus ja se\nseikka, että jokainen voi itse valmistaa ampumatarpeensa missä vain.\nKuonabin aikana käytetty pyssy oli tuo vanhanaikainen sileäreikäinen\npiilukko, eikä se ollut paljoa tarkempi kuin jousikaan. Kuonab oli aina\nvalmistanut erinomaisia jousia, samoin kuin oivallisia nuoliakin, ja hän\nampui niillä ylen tarkkaan. Hän asetti kymmenen askeleen päähän kymmenen\nsimpukankuorta ja mursi kymmenellä nuolella jok'ainoan. Ainakin toiseen\npuoleen metsästyksestään hän mieluummin käytti jousta; pyssy oli eduksi\nvarsinkin silloin, kun mailla oli metsäkyyhkys- tai sorsaparvia ja\nyhdellä ainoalla haulipanoksella saattoi saada kymmenkunnan lintua.\n\nMutta kaikella ampumisellakin on tapansa, -- taito kysyy alinomaista\nharjotusta, -- ja kun Rolf näki isäntänsä ampuvan pilkkaan melkein joka\npäivä, niin hänkin yritti yhtyä kiistaan.\n\nMutta hänen ei tarvinnut montakaan kertaa yrittää, ennenkuin jousi\nhuomattiin aivan liian jämeäksi, ja Kuonab lopulta päätti tehdä\nvieraalleen täydelliset varustukset.\n\nKallion juurelta hän kuivasta varastoluolastaan otti kappaleen\ntavallista punaista ketripuuta. Jotkut käyttävät hikkoria; se ei yhtä\nhelposti katkea ja se kestää paljon paremmin huonoa hoitoa; mutta se ei\nlyö yhtä terävästi ja puhtaasti kuin ketri. Ketrinen jousi lennättää\nnuolen paljoa kauemmaksi, se lähtee niin sukkelaan jänteeltä, että sitä\ntuskin silmä huomaa. Mutta ketripuujousta on hoidettava tarkkaan kuin\nhienoa konetta. Jos se nuoralla kiedotaan, niin se katkeaa, jos nuoletta\nlaukaistaan, niin se katkaisee jänteen, jos se saa naarmuja, niin se voi\nhalkeilla sälöiksi, ja märkänä se on veltto, jopa veltostuu, jos saa\nmaassakaan maata. Mutta hoida sitä, niin se on verraton palvelija,\nparempi kuin mikään muu näiden metsäin puista.\n\nJuuri punaisen sydänpuun ja valkoisen pintapuun rajasta jousimies ottaa\nainepuunsa. Leikattiin kappale, joka ulottui Rolfin leuasta maahan\nsaakka, se vuoltiin pinnan puolelta latuskaksi ja punaisen sydänpuun\npuolelta pyöreäksi ja ohenemaan molempiin päihin. Keskeä se oli tuumaa\nleveä ja tuumaa vahva, päästä kolmeneljännestuumaa leveä ja\nviisikahdeksannestuumaa vahva, ja kautta jousen oli punaista puuta ja\nvalkoista puuta yhtä vahvalta. Jänne tehtiin lehmän selkäsuonesta, joka\noli otettu selkärangan kummaltakin puolelta, ja jousi sitten kokeeksi\njännitettiin. Mutta kun se jännitettiin (siten että latuska valkoinen\npuoli oli eteenpäin), niin huomattiin toisen pään taipuvan enemmän kuin\ntoisen, jonka vuoksi vahvempaa päätä kaavittiin vähän ohemmaksi, kunnes\nmolemmat päät taipuivat tasan.\n\nKuonabin nuolet olisivat kelvanneet, mutta Rolf tarvitsi omankin\nnuolivaraston. Jälleen oli ainepuita vara valita. Vanhat intianit\ntekivät nuolensa \"nuolipuun\" (_Viburnum dentatum_) suorista vesoista,\nmutta Kuonab oli keksinyt paremman ainepuun -- hänellähän oli kirves,\njolla saattoi pilkkoa suuremmankin puun. 25 tuuman pituinen suorasyinen\nsaarnipölkky halkaistiin ja pilkottiin, kunnes nuoliaineita oli\nriittävä määrä. Nuolekset sitten kaavittiin neljännestuumaa vahvoiksi,\npyöreiksi, sileiksi ja aivan suoriksi puikoiksi. Puikon toiseen päähän\ntehtiin syvät lovet ja lovipäähän sidottiin kolme halkaistua\nhanhensulkaa, ja nuolia tehtiin kolmea lajia. Varsi ja sulitus\nolivat kaikissa samanlaiset, mutta päät olivat erilaiset. Ensiksi\npilkkaan-ammuntanuolet; ne vain terotettiin ja kärjet karkaistiin\nhiiloksessa paahtamalla, kunnes paloivat ruskeiksi. Pipomaiset\nteräskärjet olisivat olleet paremmat, mutta niitä ei ollut. Toiseksi\ntavalliset metsästysnuolet, joihin kiinnitettiin vä'älliset teräskärjet\n-- kärjet tavallisesti ostettiin valmiina tai koukusta viilattiin;\nnäillä nuolilla ammuttiin semmoisia otuksia kuin biisamirottia, sorsia\nläheltä ja valkohäntähirviä. Kolmanneksi tylpät lintuvasamat, niitten\npää jätettiin paksuksi ja tylpäksi ja se oli samaa puuta kuin itse\nnuolikin. Niillä kolkattiin viiriäisiä, sepelpyitä, kaniineja ja oravia,\nja sangen usein niillä myös kuritettiin koiria, johon ne olivatkin\nvallan mainioita, joko intianin omaa, kun se ei elänyt sääntöjen mukaan\nja oli liian kaukana lyöntiä tai potkua varten, taikka jonkun talon\nkoiraa, joka uhkasi hyökätä kimppuun.\n\nNyt ovat varustukset valmiit, ajatteli Rolf, mutta vieläpä vähän\npuuttui. Kuonab värjäsi nuolen sulkapään punaiseksi ja Rolf sai kuulla\nmiksi. Se ei ollut koreuden vuoksi, eikä omistajankaan merkki, vaan\n_löytömerkki_. Monta kertaa tuo kirkas puna ja valkoinen sulka sen\nvieressä pelasti nuolen hukkumasta. Väritön nuoli tavallisesti hävisi\nmetsässä oksien ja lehtien sekaan, mutta kirkasvärisen varren näki\nhelposti sadankin askeleen päästä.\n\nSangen tarpeen oli suojella jousta ja nuolia kosteudelta. Sitä varten\njokaisella metsämiehellä on kotelot, tavallisesti sarvaan nahkaiset,\nmutta kun sarvaan nahkaa ei ollut, tehtiin hyvä nuoliviini tuohesta,\njoka ommeltiin kuusen juurilla, ja jousta varten öljykankaasta pitkä\nhuotra.\n\nSitten alkoi jousella ampumisen hidas harjottelu; nuoli pidettävä ja\njousi jännitettävä kolme sormea jänteellä -- peukalo ja pikkusormi\njouten. Pilkkana oli heinäpussi, joka oli kahdenkymmenen askeleen\npäässä, kunnes opetteleva osasi siihen joka kerralla. Pussia sitten\nvähitellen siirrettiin yhä kauemmaksi, kunnes välimatka oli\nneljäkymmentä askelta. Se oli vakinainen ampumamatka, ja sillä oli\nsitten harjoteltava, kunnes tulos oli tyydyttävä. Mutta Rolf ei\ntietystikään harjaantunut ampumaan yhtä tarkkaan kuin intiani, joka oli\nharjotellut lapsesta pitäen.\n\nJousella ampumisen taitoon kuuluu kolmenlaiset kokeet. Ensinnäkin\ntähtäyskoe: Osaatteko ampua niin tarkkaan, että kymmenen askeleen päästä\nosaatte kymmenen kertaa peräkkäin kolmen tuuman pilkkaan?\n\nToiseksi nopeuskoe: Osaatteko ampua niin sukkelaan, että teillä on\nyht'aikaa viisi nuolta ilmassa? Jos sen osaatte, niin olette hyvä.\nVoitteko pitää kuusi? Silloin olette jo sangen hyvä. Seitsemän on\nihmeteltävää. Ennätys kuuluu olevan kahdeksan. Viimeksi voiman koe:\nVoitteko jännittää niin jämeän jousen ja antaa nuolen lähteä niin\npuhtaasti, että se lentää 250 askelta tai kymmenen askeleen päästä\nlävistää valkohäntähirven. Puhe kulkee eräästä sioux-intianista, joka\nsamalla nuolella lävisti kolme antiloppia, eikä ollut tavatonta, että\nnuoli kerrassaan lävisti valtavan puhvelin kyljestä kylkeen. Kerran\nmuuan sotilas samalla nuolella lävisti puhvelin ja vielä tappoi sen\ntoisella puolella juoksevan vasikankin.\n\nJos olette näin kolmenkertaisesti etevä, niin pudotatte riekon tai\noravan joka nuolella, voitte joka lintuparvesta saada viisi tai kuusi,\nvoitte viidenkolmatta askeleen päästä tappaa valkohäntähirven, eikä\nsilloin nälkä ahdista, jos lienee metsässä riistaa.\n\nRolf tietysti innokkaasti halusi päästä taitoaan koettelemaan oikeassa\nmetsästyksessä, mutta monta kertaa hän ohi ampui ja monta nuolta menetti\ntai särki, ennenkuin oli saanut edes punaisen oravan, ja näin hän\nainakin oppi entistä enemmän kunnioittamaan niiden taitoa, jotka voivat\njousella elatuksensa hankkia.\n\nOlkoon siis tämä kokeena ja taidon näytteenä niille, jotka pitävät\nitseään metsämiehinä: Menkööt yksinään erämaahan, jossa on riistaa,\nainoastaan jousi ja nuolet aseina, kulkekoot jalan 250 mailia ja eläkööt\nkoko ajan metsästä.\n\n\n\n\nX.\n\nRolf ulkona työssä ja sen seuraukset.\n\n\n_Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä\nkolkassa, sano' Si Sylvanne_.\n\n\nSe joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi,\nja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei\ntosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto,\nettä on tuota toista auttanut.\n\nKuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen\nnaapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei\nalkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta\nsangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf\noli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja\nniin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.\n\nMutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli -- hänellä ei ollut oikeutta\nelää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä\ntarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi\nkalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä\nnaapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun\nhänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin\nkanssa, niin hän sanoi suoraan:\n\n\"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan\najastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen.\" Kuonab ei sanonut\nmitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että\nse oli hyvä.\n\nRolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui\npäivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa\nmaanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai\nelonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja\npaljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria\nviikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui\nottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria\nviikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat\nkuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen\nkaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja\ndollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan\nkoko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi\nhyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.\n\nOli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia\nsaamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika\ntoverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin\nsiitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton,\njoka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä\nsekaantua asiaan.\n\nMutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän\noli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa\njumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle\nmelkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole\nsunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän\nei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä\nuskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän\npäätti tehdä rohkean teon \"monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen\",\nnimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.\n\nNiinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja\nsomistettuna, -- omasta mielestään, peilin edessä huuliaan\nhymistellessään, melkein kirkastettuna -- liihottelemassa Piipunvarren\nlammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina\nlukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.\n\nHän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein\ntäynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti\npahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän\nihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun\nlampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän\ntoisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei\nuskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona,\nmutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä\naskelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän\nkallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: \"Seis!\" Nyt täytyi\npalata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen\nitsepintaisuutensa sanoi: \"Koeta ensin päästä törmän päälle,\" ja nyt\nalkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli\ntullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan\njyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.\n\nMikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä\ntukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja\nsen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan\nvilleiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän\npaikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen\nuskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä --\n\"hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea\", kuten hän\njäljestäpäin sanoi, ja \"tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen\". Niin\nniin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi\nturvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän\nperäytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä\nedes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon\nhän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti\nkiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.\n\nIltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet -- heillä oli\nleipää ja paistettua pesukarhua, -- niin ukko nousi kalliolle taivasta\nkatsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli\nsiihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän\nei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: \"Sinunko?\"\n\n\"Ei.\"\n\nVarmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he\nsiis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes\ntulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta\nkuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain\nperästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi,\njoka sillä on vielä tänä päivänä -- \"Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos\nCobin poika asui.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nUkkosilma ja puutulukset.\n\n\nKun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei\nKuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän\noppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja\npohjois- ja länsituulia vastaan.\n\nMolempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä;\nmutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.\n\nAurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin\npaksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä\nkävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn\nvaralle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta\npuhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion\nsuojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan\naskeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat\ntoisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja,\njotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli\nkova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta\nvastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin\nkallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä\ntuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä\nmaaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi\nodottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy\nmuuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli\npois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken\nluonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti\ntuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta\nvähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja\nteräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava\nvaikeus, -- taula oli kastunut ja siis kelvoton.\n\nTulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen\nluotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä\ntulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.\n\n\"Nana Boju oli karkeloimassa\", sanoi intiani. \"Näitkö, kuinka se teki\ntulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä\ntavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät.\"\n\nKuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen\nkolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän\nja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman\nvahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän\nkuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta\nteki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä\nvähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut\nhankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi.\nSitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho\nkieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki\nvalmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri,\npisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti\nmännynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä.\nSitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes\npyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten\nnopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä\ntäynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli\nkädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani\nketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian\noli wigwamissakin valkea.\n\nKoko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut\nminuttiakaan.\n\nSe on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan\nkuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja\nmikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa\ntyötä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.\n\nPian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin\nkummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin,\njoka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin\ntotuttuaan.\n\nSamana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama\noli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen\nsilloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin\npuihin kuin tammiin. \"Onko se totta, Kuonab?\"\n\n\"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee\nse petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun.\nVain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja\nkoivuun.\"\n\n\"Miksi ne välttävät?\"\n\n\"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet\nja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar.\"\n\n\"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro.\"\n\n\"Ehkä toiste, ei nyt.\"\n\n\n\n\nXII.\n\nMurmelin ajo.\n\n\nVehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se\njärjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan\nkorvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät\noikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla\nolleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä\nmitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä\nsitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle.\nKerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa,\nkun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään.\nSitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se\noli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä\nvahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat\njotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.\n\nVaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen\nmaallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen\ntulevan murmeleita tappamaan.\n\nJa intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä\nherkullisimpana syötävänä.\n\nRolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi\nmentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli\nmurmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten\nvihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat\nmurmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden\nsuuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa.\nSuurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana.\nVainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa\npaikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab\npäätti olevan lähestyessä apua.\n\nRolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita\nmetsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän\nnyökkäsi päätään, niin se merkitsi \"eteenpäin\"; kun kätensä kohotti,\nkämmen eteenpäin, \"seis!\" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön\ntasalla, \"kaikki hyvin\"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten\ntaivutti alaspäin, niin se merkitsi \"mennyt reikään\". Mutta Rolfin ei\npitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki\nkysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen\neteenpäin.\n\nKuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa,\nja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana,\nettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli\nvain jalan korkuista.\n\nSillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana,\nsen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt\nainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja\nvaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen\nhyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki\nkysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: \"Kaikki\nhyvin, siellä ne ovat.\" Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi\nvakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman\nmerkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.\n\nHän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin\nsilmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja\nkun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri\nhätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.\n\nMetsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan\nvarottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin,\npysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana\nolivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne\nrauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab\nsilloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta\nvaralle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen.\nTsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui\nnurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin.\nTsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti\nkuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut\nhäntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti\njonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi\ntuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt\nvähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli\nsanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää\nvienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin\nkutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei\ntietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana,\nnousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi\nulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.\n\nNyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen\nmetsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp!\nvarsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti\ntuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli\nlivahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.\n\nKuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi\nRolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen\nlihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät\nosaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli\non, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä\ntarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTaistelu syvyyden haltijan kanssa.\n\n\nKun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab\nosotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli\nkaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi\nparin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että\nensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen\nselkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea\nlajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin\ntunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän\nnäköistä syvyyden hirviötä.\n\n\"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut\", sanoi mies punainen.\n\"Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan.\nNäin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan;\nse kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden\nalle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen.\nToisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se\nkarkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain\nmuutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne\nolivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta\njoka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani\nja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet\npuhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen\npirulta. _Minä pelkäsin!_\n\n\"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen\ntarvitsee hävetä, -- se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa\npelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se\non minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti.\nKolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on\nkarkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani,\nverkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä -- enimmäkseen\nniinkuin tänäänkin.\n\n\"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni\nkoira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle\nsorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin\nkerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi\nveteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin\nja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden\npoikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi.\nSitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja\nmeloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin,\nettä se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en\nmitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä\nnäkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!\n\n\"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi\nminuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin\ntiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha\nmanito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'\n\n\"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa\nhakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran\npistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että\nolisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva\nlähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.\n\n\"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen\npyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen\nistunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä\ntappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani.\nMutta se ei tule.\n\n\"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se\npahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla\nvoimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran\npelkäämään. _Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen\nkohtaan._\"\n\nEikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli\nlähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen\npäähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille,\nettä kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin\nastui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin\nviidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja\nvihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi,\npäivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi\nsitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan\nja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. \"Se on paistattamassa\nitseään -- Bosikado -- maalla!\"\n\nIntiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi\npyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan!\nSiinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky.\nRanta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä\nrantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen.\nKuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan\nhän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä\nja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa\nveden puolelta -- joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa,\nkoska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja\nkoska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi\nlähestyä.\n\nRolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle,\njosta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa\nsilmällä.\n\nNuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja\nvihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on\nkokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat\novat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä\nnokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät\npetolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin\npölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja\npienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää\nkilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat\nnäkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi\nhirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä\njykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat\nhermovärähdyksen.\n\nSyvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui\nruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen\nkäteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli\nkymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä\nvedessä.\n\nÄkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi,\nnuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu\nmennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti\nvoimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle\npäin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia\nkyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta\nveitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten\ntoisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan,\nmutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan\nluiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan\nkäpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa\nsidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan\nsekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin\nkouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen\npinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon.\nHuomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän\nkitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.\n\nRosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni\neikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi\nhairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja\npuraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi\ntomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja\niski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön\nkilven, upoten syvälle sen selkään, mutta ilman mitään näkyvää\nvaikutusta, paitsi että intiani menetti aseensa, kun ei saanut sitä\nirtaantumaan.\n\nSilloin Rolf hyökkäsi veteen apuun. Mutta Kuonab läähätti: \"Ei ei, mene\npois, -- yksin minä.\"\n\nHirviön leuat olivat lukossa hänen käsivarressaan, mutta etukynnet,\njotka repivät alaspäin ja ulospäin, raatelivat takkia, joka oli sitä\nsuojellut, niin että pitkiä veriviiruja vuoti aalloille.\n\nEpätoivoisen rynnistyksen jälkeen matalampaa vettä kohti Kuonab taas\nväännälsi tomahaukkiaan, -- se liikahti, löyhtyi; vielä kerran, niin se\nirtautui. Sitten \"kopp, kopp, kopp\", ja tuo pitkä louhikäärmeenkaula\nkatkesi, ruumis lähti, suuria suomuisia jalkojaan liikutellen ja\nalligatorinpurstoaan piesten, uimaan alaspäin, mutta valtava pää,\nvilkuttaen punaisia raukeita silmiään ja verta valuen, piti vielä\npihdissä hänen käsivarttaan. Intiani pyrki rantaan, vetäen köyttä, joka\npiti elävää ruumista, ja kiinnitti sen puuhun, sitten hän otti\npuukkonsa, leikatakseen poikki leukalihakset hirviön päästä, joka kaivoi\nnokkaansa hänen lihaansa. Mutta kilpisuomut ja luut suojelivat lihaksia;\nhän ei voinutkaan iskeä iskua niiden voimaa lopettaakseen. Suotta hän\nhosui ja sohi, mutta vihdoin leuat suonenvetoisella värinällä aukenivat\nammottamaan ja verinen pää putosi maahan. Vielä se haukkasi, mutta\npuunoksa sai kestää rutistuksen; siihen voimakkaat leuat purasivat\nkiinni ja siihen jäivät.\n\nTuntikauden päätön ruumis ryömi, taikka yritti ryömiä, aina lampea\nkohti. Ja nyt he saattoivat katsella vihollista. Heitä ei niinkään\nihmetyttänyt sen koko kuin paino. Vaikka se oli tuskin neljän jalan\nmittainen, niin se oli niin raskas, ettei Rolf jaksanut sitä nostaa.\nKuonabin naarmuja oli monta, mutta ne olivat mitättömiä; ainoastaan\nkäsivarren syvä nokan haava ja leukain ruhjeet olivat vähän pahemmat,\nmutta niistä hän ei välittänyt. Skookum etunenässä haukkuen he kantoivat\nuhrin ruumiin leiriin; julma pää, yhä oksaa purren, koristettiin\nkolmella sulalla ja pantiin sitten seipääseen wigwamin viereen. Kun mies\npunainen seuraavan kerran lauloi, niin olivat sanat:\n\n    \"Bosikado, minun vihamieheni, oli mahtava,\n    Mutta minä lähdin hänen maahansa,\n    Ja hänen täytyi pelätä!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nKunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.\n\n\nAsamukin rannoilla oli kesä paraimmillaan. Punasiipirastas oli melkein\nennättänyt laulunsa päähän. Paksuimpiin ketripuihin kokoontui joka yö\nlukemattomat laumat nuoria pilkullisia punarintasatakieliä\nlivertelemään, ja Piipunvarren lammella näkyi sorsapoikue tai pari.\n\nRolf oli ihmeteltävän hyvin kotiutunut wigwamielämään. Hän tiesi nyt\ntarkalleen, miten lakeinen oli asetettava, että se joka tuulella veti\nulos savun; hän oli oppinut auringonlaskun merkit ja tiesi nyt, minne\ntuuli yöllä kääntyisi. Hän tiesi meren rantaan menemättäkin, oliko luode\nniukka ja saaliin toivo sen mukaan, vai mahtava vedenpako, joka jättäisi\nkuiville lihavimmat simpukkasärkät. Hänen tottuneet sormensa tunsivat\nensi kosketuksella, oliko hänen yösiimassaan iso kala vaiko kilpikonna.\nJa intianin rummun soinnusta hän tiesi, milloin oli tulossa sade myrsky.\n\nTottuneena käsitöihin hän oli monella tavalla parannellut leiriä.\nVähimpiä parannuksia ei ollut se, että hän perkasi kaikki paikat ja\npoltti ruuhkat, jotka kokosivat jos kuinka paljon kärpäsiä. Osaksi hän\nolikin leiriin mukautunut siitä syystä, että hän oli muuttanut sen oman\nmielensä jälkeen, eikä hän enää ajatellutkaan, että hänen olonsa olisi\nvain väliaikainen majanmuutto. Ei hän tiennyt, eikä välittänyt, milloin\nse oli päättyvä. Hän vain totesi, että hän nyt nautti elämästä enemmän\nkuin koskaan ennen. Hänen kanuunsa oli laskenut paljon koskia ja oli nyt\nvakaassa tasaisessa virrassa -- mutta se olikin könkään kiivasta nielua.\nMetelin hetkeksi väsähtäminen ei merkitse sodan loppua, vaan uuden\nrymäkän valmistuksia; ja se tietysti tuli juuri vähimmän odotetulla\ntavalla.\n\nKunnanmies Horton nautti kansalaistensa kesken suurta luottamusta;\nhänellä oli terve arvostelukyky, vakaa taloudellinen asema ja hyvä\nsydän. Hän se omisti Asamukin rantain metsät ja oli siten intianin\nisäntä tämän omilla entisillä sukumailla. Sekä Rolf että Kuonab olivat\nolleet Hortonilla työssä ja tunsivat hänet siis hyvin ja pitivät hänestä\nhänen hyväntahtoisuutensa vuoksi.\n\nOli keskiviikkoaamu, heinäkuun lopulla, kun kunnanmies Horton leveänä ja\najelluin leuoin ilmestyi wigwamiin kallion juurelle.\n\n\"Hyviä huomenia kummallekin!\" Sitten hän aikaa tuhlaamatta iski asiaan\nkiinni. \"Kunnanmiesten kesken on väitelty ja paljon moitittu sitä, että\nvalkoinen nuorukainen, kristittyjen vanhempien poika, papin\ntyttärenpoika, saa hylätä kristityt lähimäisensä ja seurakunnan, elää\npakanan kanssa ikäänkuin muuttuakseen villi-ihmiseksi hänkin. Minä en\ntosin kuulu niihin, jotka umpimähkään tahtoisivat tuomita jumalattomaksi\nsemmoisen hyvän miehen kuin Kuonab on, joka minun varman tietoni mukaan\noman vajaan ymmärryksensä jälkeen joka päivä harjottaa jonkinlaista\nhartautta. Mutta siitä huolimatta ovat kunnanmiehet, viranomaiset,\npapisto ja kansa yleiseenkin kovasti huolestuneet tästä asiasta, ja\nennen muita lähetysseura. On syytetty nimenomaan minuakin siitä, ja\nkatkerasti moitittu, että minä olen välinpitämätön, kun sallin tämmöistä\nsaatanan linnaa ja pesää omalla maallani ja hyysään semmoista, joka on\nkuin armosta pois paennut. Ei siis oman sydämeni jälkeen, vaan\nkaupunginneuvoston, vanhempien synodin ja pakanalähetyksen puolesta\nminun tulee ilmottaa sinulle, Rolf Kittering, että koska sinä olet\nvailla omaisia ja alaikäinen ja siten oikeudella olet seurakunnan\nholhouksen alainen, niin on päätetty, että sinun täytyy ruveta\nkunnianarvoisen Hesekiel Peckin huonekunnan jäseneksi, jonka luona saat\nelää todellisen hurskauden ja oikean opin hengessä. Vaikka hän onkin\nulkokuoreltaan kylmä ja ankara, niin on hän kuitenkin sangen taattu\nkaikissa uskon asioissa, ja minun täytyy sanoa koko lailla maineessakin\nsiitä, että hän lyhyestä katkismuksesta on lausunut muutamia erinomaisen\nsattuvia huomautuksia, jota paitsi hän on saanut paljon kannatusta sen\nkautta, että on kyennyt ilmi tuomaan Heprealaisten kirjan 12 luvun\n27:nnen värssyn salatun merkityksen. Mies, jonka paljas läheisyyskin on\ntakeena kevytmielisyyttä, leväperäisyyttä ja väärän opin julistamista\nvastaan.\"\n\n\"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran\nruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta\nhurskautta.\"\n\n\"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan\", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin\nsatutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei\nhauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli\nmasentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa\nhuonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut\nkotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten\nlisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.\n\n\"Mutta minä en lähde!\" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja\nhyväntahtoiseen kunnanmieheen.\n\n\"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen\nvietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut.\nOle järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen\naina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa.\"\n\n\"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä,\nettei sinun tarvitse tulla _nyt_, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan\nmiettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain\naamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon,\nja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja,\njoka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika\nja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi.\"\n\nYstävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan\nsanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.\n\nRolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab\njonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf\nhäntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään\ntuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi\nvähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan\nsileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin\nMyanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut\nsuuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän\nvihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen\nei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.\n\nEhtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti\npiippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja\nnarskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan\njaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi\nvälittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu\najatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.\n\n\"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!\"\n\nSe oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän\nselvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli\nkadonneen heimonsa muistoa.\n\n\"Ja jätetäänkö tämä kaikki?\" hän vastasi, osottaen kädenliikkeellä\nkalliota, intianipolkua, vanhan Petukuapenin paikkaa ja heimon hautoja.\n\nVastaukseksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja Kuonabin syvästä\nrinnasta kohosi vain tuo ainoa sana: \"Ugh.\" Yksi tavu, syvä ja\nlaskeutuva, mutta kuinka paljon se kertoi hitaasti kehittyneestä,\nlujaksi juurtuneesta ystävyydestä, taistelusta, jota oli kestänyt\naamusta saakka, siitä kun kunnanmies julisti tuomion sanat, ja\nystävyyden voittamasta voitosta.\n\nRolf käsitti tämän ja hän tunsi hetkellisen kouristuksen kurkussaan, ja\n\"minä olen valmis, jos se on täyttä totta.\"\n\n\"Ugh! Minä menen, mutta kerran minä palaan.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, sitten Rolf: \"koska lähdetään?\" ja\nvastaukseksi: \"huomisiltana.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nKohti pohjan puolen metsiä.\n\n\nLähtiessään seuraavana aamuna leiristä Kuonab kantoi raskasta taakkaa,\nja se polku, jolle hän kääntyi, vei Myanokseen. Ei ollut mitään\ntavatonta, kun hän Silas Peckin tiskin eteen ilmestyen tarjosi kaupan\nparin lumikenkiä, kimpun ansoja, muutamia tuohisia ja niinipuisia\nastioita ja rummun, saaden vastineeksi teetä, tupakkaa, ruutia ja kaksi\ndollaria rahaa. Ilman selityksiä hän taas lähti ja palasi pian takaisin\nwigwamiin. Hän vei sitten padan metsään ja toi sen takaisin täynnään\nkuorta, jota hän oli verekseltä vuollut valkoisesta pähkinäpuusta.[10]\nVettä lisättiin ja keitettiin, kunnes siitä tuli tummanruskeata\nnestettä. Kun se oli jäähtynyt, niin hän kaatoi sen laakaan astiaan ja\nsanoi sitten Rolfille: \"Tule nyt, minä teen sinusta sinawan.\"\n\nPehmeällä rievulla hän alkoi sivellä värinestettä. Ensiksi piti vain\nkasvoihin, päähän, niskaan ja käsiin, mutta Rolf sanoi: \"Samalla\nvaivalla punaat koko miehen.\" Hän riisuutui alasti; keltaisen ruskea\nneste muutti hänen valkoisen ihonsa mehevän kuparin karvaiseksi, ja hän\noli muuttunut intianipojaksi, jota ei kukaan olisi tuntenut Rolf\nKitteringiksi. Väri kuivi väleen ja vaatteet ylleen puettuaan Rolf\nkäsitti, että hän jo oli moniaan sillan polttanut.\n\nWigwamin peitteestä otettiin kaksi kappaletta matkaan; ja\nmakuuvaatteista tehtiin kaksi myttyä. Tomahaukki, jouset, nuolet ja\npyssy ja kuparikattila vähine kalleine ruoka-aineineen jaettiin tasan ja\nsidottiin viilekkeellisiksi kantamuksiksi; sitten olikin kaikki\nvalmiina. Mutta Kuonabilla oli vielä lisäksi yksi asia; hän meni yksin\nvuorelle. Rolf tiesi, mitä varten hän meni, ja piti parhaana olla\nseuraamatta.\n\nIntiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen,\nlännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta\n\"hyvän metsästyksen rukous\":\n\n    \"Isä, meitä johda!\n    Isä, meitä auta!\n    Isä, meitä johda hyville metsämaille.\"\n\nJa kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen\nhuuhkaja.\n\n\"Ugh! hyvä\", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun\naurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab,\nRolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin\nkoira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu\nkätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.\n\nValtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata\nihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua\nja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle.\nJälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä\nmetsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi\npuuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari\ntuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta,\npysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta\nhät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat\nraskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys,\n\"Huu, huu, huu, huu, jah, huu!\" ja se kuului yhä pohjoisesta.\n\nAurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf\nheräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli\nsalaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä\npiilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan\nheitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin\nvaltiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat\ntakaa-ajolta turvassa.\n\nAuringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine\nnuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia\nkiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin\npäivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien\nkymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja\nseuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta\nmaanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät\nkulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä\nvarmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet\nvielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin\nhuomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen\nja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen\ntavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta\ntavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira\nseurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä\nlyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab\njännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän\nja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen\ntyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä\ntaivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä\nnyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin\ntaloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta\nmonesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä\ntapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu\nkäsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain\nvälillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten\nkanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa.\nSemmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä,\nsuostumisesta puhumattakaan.\n\n[Kuva: Uutisasukkaat eivät pitäneet Skookumin vierailutavasta\nheidän kanatarhoissaan.]\n\nPiankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja\nKuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon\nkiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun\nmaankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi,\nsaisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli\nparempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten,\nhymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja\nepä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun\npuhuja oli ilmetty intiani.\n\n\"Koska minusta täytyy tulla intiani, Kuonab, niin täytyy sinun antaa\nminulle intianilainen nimikin\", hän sanoi muutaman sellaisen\nvälikohtauksen jälkeen.\n\n\"Ugh! Hyvä! Se on helppoa! Sinä olet 'Nibowaka', viisas.\" Sillä intiani\noli hyvin huomannut nämä oireet ja antoi nimen sen mukaan.\n\nHe kulkivat nyt pari-kolmekymmentä mailia päivässä, karttaen jokilaakson\nkyläkuntia. He eivät sen vuoksi nähneet Albanya ensinkään, mutta\nkymmenentenä päivänä he tulivat Fort Edwardiin ja näkivät ensi kerran\nsuuren Hudsonin. He eivät siellä viipyneet kuin sen verran, mikä oli\naivan välttämätöntä, vaan painalsivat Glens Fallsin tietä ja matkansa\nyhdentenätoista iltana kulkivat vanhan aution linnan ohi ja näkivät\nGeorge järven pitkäveteisen pinnan, sen metsärannan ja kauempaa\npohjoisesta vuorien häämötyksiä.\n\nUusi ajatus iski nyt heidän mieleensä. -- \"Ollappa nyt kanuu, joka\njätettiin Piipunvarren lammelle.\" Se heräsi kummassakin, kun he näkivät\nrannattoman selän, ja varsinkin kun Rolf muisti, että George järvestä\npääsi Champlainiin, joka taas oli vanhastaan varsinainen valtatie\nkaikkiin erämetsiin.\n\nHe tekivät nuotionsa, niinkuin olivat tehneet kymmeniä kertoja ennenkin,\nja valmistivat ateriansa. Veden lähellä leikkivä kirkas sinipinta\nilahutti ja innosti; kun he menivät rantaan, niin Kuonab huomasi jälkiä\nja sanoi: \"valkohäntähirviä.\" Hän ei näyttänyt siitä paljoakaan\nkiihtyvän, mutta Rolf sitä enemmän, ja nuotiolle palatessaan he tunsivat\nuuden kohentavan tunteen -- he olivat saapuneet \"luvattuun maahan\". Nyt\nheidän tuli valmistautua vaikeaan tehtävään, etsiä metsämaita, joita ei\nvielä kukaan ollut omakseen katsonut.\n\nKuonab, muistaen vanhat metsälait, kuinka aina ensiksi tulleella oli\noikeus siihen laaksoon, jonka hän oli metsästysalueekseen katsonut, ja\nkuinka siihen ei saanut toinen tulla, ennenkuin ensimäinen\nmielisuosiolla luopui oikeudestaan, vaipui omaan ajatuksenjuoksuunsa.\nRolf taas vaivasi päätään sillä, mistä he saisivat varustukset, kanuun,\nansat, kirveet ja ruokavarat. Nuorukainen rikkoi vaitiolon.\n\n\"Kuonab, meidän pitää saada rahaa, millä ostaa varustukset; nyt alkaa\nheinänteko ja pian elonkorjuukin; helppo nyt on saada kuukaudeksi työtä.\nSiten saamme elantomme ja niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen\nkauemminkin, ja samalla opimme tuntemaan maata.\"\n\nVastaukseksi tuli vain: \"Sinä olet Nibowaka.\"\n\nTaloja oli harvassa, hajallaan siellä täällä, mutta pari kolme oli\nkuitenkin järvenkin reunoilla. Rolf vei ensinnä lähimpään, jossa vilja\noli pystyssä. Mutta siinä oli vastaanotto huono, aina ensimäisestä\nrähäkästä talonkoiran kanssa lopulliseen puheeseen isännän keralla; \"hän\nei kaivannut maillaan kirottuja punanahkoja. Edellisenä vuotena oli\nhänellä ollut työssä kaksi, mutta ne olivat olleet juoppoja\nhunttioimia.\"\n\nSeuraava talo oli lihavan hollantilaisen, joka paraillaan ihmetteli,\nmiten selviäisi niin monesta kiireestä samalla haavaa, ennättäisi tehdä\nmyöhästyneen heinän, leikata aikaisen kauran, mullata rikkaruohoisen\nperunamaan, etsiä eksyneen karjansa, ja vielä kohdakkoin odotettavasta\nperheenlisäyksestä. Kaksi vaskenkarvaista pelastuksen enkeliä ilmestyi\nhänen ovelleen.\n\n\"Osattenks te dehr tyät?\"\n\n\"Kyllä, minä olenkin aina ollut maatöissä\", sanoi Rolf ja näytti\nkäsiään, jotka olivat hänen ikäisensä käsiksi leveät ja känsistyneet.\n\n\"Voisittenks te löytä mnu karkkane lehmän, mnää e vaa ol voinn löytä?\"\n\nVoisivatkohan, sitäpä olisi hauska koettaa.\n\n\"Mnää anna kaks dollarii, kon dua ne sukkela.\"\n\nKuonab siis lähti metsään karjan jälkiä etsimään ja Rolf lähti kuokka\nkädessä perunamaalle, mutta pysähtyi kanojen äkillistä hätähuutoa. Voi,\nvoi! Skookum oli taas erehtynyt kanoista ja metsäkanoista. Mutta ei\nkulunut kuin minuutti, kun se oli häpeäpaaluun sidottu, ja siinä se sai\nolla, niin kauan kun matkamiehet talossa viipyivät.\n\nIltapäivällä Kuonab palasi lehmiä edellään ajaen, ja kun hän Rolfille\nkertoi nähneensä viisi _valkohäntähirveä_, niin hänen katseessaan\nvälähti pettämätön metsämiehen silmän kiilto.\n\nKolme lehmää, joita ei oltu kahteen päivään lypsetty, oli arveluttava\nasianlaita, joka vaati kiirettä tointa. Rolf oli viisi vuotta lypsänyt\nviittä lehmää kahdesti päivässä, ja ensi katseella ukko Van Trumper\nälysi, että poika oli 'ulosoppinut'.\n\n\"Hyvä, hyvä! Mnää lähre ny sikoi ruakkima.\"\n\nHän lähti läävälle, mutta pellavatukka, punaposki tyttönen juoksi hänen\nperässään. \"Isä, isä, äiti sanoo\" -- enempää ei kuulunut.\n\n\"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki\" -- ja lihava hollantilainen\nseurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot\nvakavan huolen peittäminä. \"Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta\nkanuut?\" Kuonab nyökkäsi. \"Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk.\"\nIsä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja\nkaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä\nmiksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman\nvaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan -- eihän hän voinut vaimoaan\njättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. --Melkein\nepätoivoisena: \"Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas\nfrouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur\nsukkela.\" Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys\nintiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, \"oikea mies\", ja\nvaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin\nyksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun\nrannasta: \"Hoid hyvin mnu lapsen\", ja kääntyi sitten pois, silmät\nkyynelissä.\n\nSe toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni;\nsiellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi\nkaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden\nkoetuksen aikana?\n\nTunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen\npellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei\nole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta,\nja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun\nlohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos\nolisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan\npimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana\nelinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan\nkodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nHollantilaisen uudisasukkaan kodissa.\n\n\nMolemmat intianit nukkuivat yönsä oivassa hirsivajassa, peitoin, runsain\nheinin ja katoin. He olivat sangen tyytyväisiä, sillä he olivat päässeet\nsalojen reunaan ja lähelle erämiehen elämää. Ei kulunut ainoatakaan\npäivää eikä yötä, joka ei olisi sitä todistanut.\n\nVajan toinen pää oli lautaseinällä erotettu kanahuoneeksi. Kanahuoneessa\nhoiti toistakymmentä kanaa velvollisuuksiaan; molempien \"ruskeitten\nenkelien\" ensi yönä ne siis nukkuivat hiljaista unta, kun äkkiä sekä\nkanat että vieraat heräsivät meluavaan kaakatukseen, joka nopeaan\nlakkasi. Se oli melkein kuin olisi kana pudonnut kesken pahaa unta ja\nsitten orrelleen nousten uudelleen uinahtanut. Mutta seuraavana päivänä\nnähtiin munitusosaston yhden mitä parhaimman jäsenen ruumis nurkassa,\nosaksi syötynä.\n\nKuonab tarkasti päätöntä kanaa ja pölyä, jota oli paikalla, ja sanoi\nsanan: \"Minkki\".[11]\n\nRolf sanoi: \"Miks'ei skunkki?\"\n\n\"Skunkki ei olisi päässyt orrelle.\"\n\n\"Taikka lumikko.\"\n\n\"Lumikko olisi vain veren imenyt ja tappanut kolme tai neljä.\"\n\n\"No pesukarhu?\"\n\n\"Pesukarhu olisi vienyt sen mennessään, ja samoin olisi kettu ja\nvillikissa tehnyt, ja näätä ei olisi yöllä tullut taloon.\"\n\nSelvää siis oli, ensinnäkin että se oli ollut minkki, ja toiseksi, että\nse lymysi vajan läheisyydessä, kunnes nälän pakko ajaisi sen uuden\nkerran kanahuoneeseen. Kuonab peitti kanan ruumiin parilla kolmella\nsuurella kivellä, niin että sen luo oli pääsö vain yhdeltä puolelta.\nTämän aukon eteen hän asetti ansan.\n\nSeuraavana yönä he jälleen heräsivät, tällä kertaa kamalaan kirkumiseen\nja kanain myötätuntoiseen kysyvään kaakatukseen.\n\nÄkkiä ylös nousten he menivät sinne lyhty kädessä. Rolf näki nyt näyn,\njoka häntä milt'ei pöyristytti. Suuri koirasminkki oli tarttunut\ntoisesta etukäpälästään. Se riuhtoi ja raivosi, repi, milloin ansaa,\nmilloin kuollutta kanaa ja joskus omaa ansaan tarttunutta jalkaansa,\npysähtyen silloin tällöin päästämään korvia vihlovia kirahduksia,\nhyökäten sitten taas hurjassa eläimellisessä raivossa ansan kimppuun,\npurren hajalle terävät valkoiset hampaansa, järsien julmaa metallia\nrevityin verisin leuoin, rähisten, äristen hulluna raivosta. Vihamiesten\nastuessa huoneeseen se käänsi heitä kohtaan sanomatonta pelkoa ja vihaa,\nraivoa ja kauhua kuvastavan ruman muotonsa. Sen silmät lyhdyn valossa\nhehkuivat vastaan viheriää liekkiä, se riuhtoi uudelleen irti\npäästäkseen, ilma oli ytelänä sen myskimäisestä hajusta. Tämä voimaton\nraivo ja taistelu painui syvälle Rolfin mieleen. Kuonab sai käteensä\nkepin ja yhdellä iskulla lopetti sen temmellyksen, mutta Rolf ei sitä\nmilloinkaan unohtanut, eikä hän koskaan kerkeällä mielellä lähtenyt\nmukaan kokemaan, kun näitä armottomia teräsleukoja oli viritetty.\n\nViikon kuluttua puuttui jälleen kana ja kanahuoneen ovi oli jäänyt auki.\nTutkittuaan tarkkaan pölyä sekä kanahuoneessa että sen ulkopuolella\nKuonab sanoi: \"Pesukarhu\". Se on hyvin harvinaista, että pesukarhu tekee\nrosvoretkiä kanakoppiin. Tavallisesti se silloin on yksilö, jolla on\nluonnottomat taipumukset, mutta kerran aljettuaan se varmaan palaa\ntakaisin. Intiani päätti, että se luultavasti palaisi takaisin jo\nseuraavana yönä, ja varusti ansan. Viritettiin nuora oven salvasta\nerääseen puuhun ja nuoraan kiinnitettiin paino, niin että ovi itsestään\nsulkeutui, jonka jälkeen sitä vastaan sisäpuolelle asetettiin pönkkä,\njoka itsestään salpasi oven. Oven hän sitten tuki auki päreillä, jotka\nasetettiin niin, että pesukarhun täytyi niille astua, kun oli\nkanahuoneeseen tullut, ja samalla laukaista ovikin. Ansan virittäjät\nluulivat, että he yöllä kuulisivat oven laukeavan, mutta he nukkuivat\nsikeään, eivätkä tienneet mistään ennenkuin seuraavana aamuna. Silloin\nhe huomasivat, että ovi olikin lauennut, ja huoneesta löytyi eräästä\npesimäkopasta kyyryssään sitkeä vanha tappelupukari pesukarhu. Kumma\nkyllä, se ei ollut enää toiseen kanaan koskenut. Sen sydän oli\nmuuttunut, kun se oli huomannut vangiksi joutuneensa, eikä kauaa\nkulunut, ennenkuin sen nahka riippui vajan päässä kuivamassa ja lihat\ntalon ruoka-aitassa.\n\n\"Onko tämä näätä?\" kysyi pikku Annette. Ja kun hänelle sanottiin, että\nei, niin pettymys houkutteli hänestä sen tunnustuksen, että ukko Warren,\njolla oli puoti järven takana, oli luvannut hänelle näädän nahkasta\nsinisen karttuunipuvun.\n\n\"Saat ensimäisen, jonka minä saan\", sanoi Rolf.\n\nElämä kului hauskasti Van Trumperin talossa. Viikon kuluttua oli emäntä\ntaas jalkeilla. Annette sai hoitaa perheen nuorinta, samoin kuin\nennenkin tulleita. Hendrik ukko vähitellen selvisi monista kiireistään,\nkun oli saanut niin odottamatta apua, ja vaikka työ olikin raskasta,\nniin ei se kuitenkaan ystävällisessä talossa niin kovin raskaalta\ntuntunut. Intianeja oli tosin alussa vähän vierasteltu, mutta arkuus\nhälveni, varsinkin Rolfia kohtaan, joka oli niin seuranrakas ja\navomielinen. Ja hollantilainen, jota ihmetytti se, että hänellä oli\nsiniset silmät, vaikka ruskea iho, tuli lopulta siihen päätökseen, että\nhän mahtoi olla intiani vain puoleksi.\n\nElokuu kului nuorukaisen mielestä hauskasti, mutta Kuonab alkoi käydä\nvarsin levottomaksi. Viikon hän saattoi tehdä työtä yhtä uutteraan kuin\nkuka valkoinen tahansa, mutta kärsivällisen, taukoomattoman,\nelinaikaisen työn arvoa ei hänen rotunsa kyennyt käsittämään.\n\n\"Paljonko rahaa meillä nyt on, Nibowaka?\" oli semmoinen levottomuuden\noire elokuun puolivälissä. Rolf laski: puolen kuukauden palkka\nKuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin\nlöytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.\n\nKolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän\nsanoi: \"Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän\nmaan ja majan rakentaaksemme.\" Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä,\nhän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat\nkanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja\nansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä\npyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan\npidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos\nnimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari,\nvalaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa\nheille paljon tietoja pyyntipaikoista -- Vermontin puolella ei tarvinnut\nyrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George\njärvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas\npohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat\nuutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras\nmaa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin\nkaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean\npääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.\n\nSe oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin\nmurhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen\ntarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään\nkaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa\nantaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat,\njotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina \"Viiden\nmailin taivallukselle\" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten\nsaattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas\noli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia,\nkunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä\nnousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli\nkahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta\nriistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli\nsaanut olla autiona.\n\nSemmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen -- he\njäivät.\n\nJoutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita\ntuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se\nsitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa\nnaulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana,\njona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.\n\nTuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti\nsiellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden\npäivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan\nkahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas\nlauloi metsämiehen runon:\n\n    \"Isä, meidän askeliamme johda,\n    Meitä saata hyville metsämaille.\"\n\nSitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät\nsuljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä\ntahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme\nauringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt\nsinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla.\nHänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä\nsilloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta\ntodellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.\n\n\n\n\nXVII.\n\nJokimatka Hudsonin latvoilla.\n\n\n_Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata,\nja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si\nSylvanne_.\n\n\nHulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat,\nmilloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat\nhollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum\nkeulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina.\nRolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli\nvoittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja\nsisariaan.\n\n\"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian.\" Hän suuteli\nRolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki\nlähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli\nmatalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he\nsaattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin\nkuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin\nluo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.\n\nOvea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää\nvastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin\nhalveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi\ntupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.\n\nUkko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun\nhän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin\nuudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys.\nPuodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita,\nteetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta,\npalttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa,\ntoinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki\nHendrikin laskuun.\n\n\"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet;\nsaisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu.\" Kauppias vei\nheidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia\nikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis\nlisättiin varustuksiin.\n\n\"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?\" ja hän otti alas uuden\nsiron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. \"Viisikolmatta\ndollaria vain.\" Rolf pudisti päätään; \"osa hintaa nyt, loput keväällä\nturkiksilla.\" Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut\nvoittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: \"Ei.\" Mutta\nmonesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta,\nsuoritettiin kovalla rahalla.\n\nHeidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa\nkiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin\nhenkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.\n\n\"Potkaisitko sinä minun koiraani?\"\n\nRaa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen\nkatse. \"Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon\nharavaan.\"\n\nSe oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.\n\nRenttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: \"Kuules Warren!\netkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin\njonkun toisenkin.\"\n\n\"En\", sanoi Warren, \"johan sinulle sanoin, että en!\"\n\n\"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä\nnahkoista, mitä minä sain viime talvena.\"\n\n\"En niitä kaipaakaan\", vastasi kauppias; \"tiedän minä jo, minkä arvoinen\nsinun sanasi on.\" Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi Hendrik.\n\n\"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän\npyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta\nolisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä\nvuorien länsipuolelle.\"\n\nWarrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että\nJesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. \"Seuratkaa siihen\nsaakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan\nnahkoja.\"\n\nVerkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari\ntuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä\nkuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.\n\nSinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: \"Jumalan halttu, dulkka\ndoistki\". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella,\nsitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.\n\nPäivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät\nyömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa\nja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen\nja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä\ntasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle,\nmolempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan,\nniin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin\nmaahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin\nhe olivat säältä hyvässä turvassa.\n\nIllalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä,\nvaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät\nsavut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut,\nja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni\nkäpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä\nkimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki\nruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera\nja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle\ntuoksahtavassa savussa, jota sanovat \"intianihajuksi\", ne jotka eivät\ntiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen\nluvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen\nmieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista\nvuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä \"tshokotungiksi eli rakkopuuksi\".\nRolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny --he\nolivat sitä sanoneet \"pohjolan kuusen tyynyksi\", koska siinä oli\ntäytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut.\nMonta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä\ntähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli\nse pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle\nollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin\nse ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta\nse saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko\nollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen.\nSulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset\najatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta\netsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua!\nOlkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun\nmieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen\npuhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja\nsiten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän\nmurheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.\n\nSe oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan\npettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.\n\nSeuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan\nlähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten\nkuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet\nkastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava\nkiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu\nitse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin\nkuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon\njokea.\n\nSe oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut\nPiipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen.\nNyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen\ntuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa\ntotteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka\nilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon\nottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei\nkoskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä\npitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei\nkoskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli\nkeveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi\ntuumaa.\n\nTunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja\nsiellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava\nvastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin\nvettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin\ntällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja\naljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota\noli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta\ntaivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset\nkuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja\nseuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole\nainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista\najoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan\ntutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin\nlaskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan\njälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka\nvähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista\nmerkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.\n\n\"Ugh\", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu\nkääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle\nnoustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo\nmelkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa\nselkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut\nkovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä\non aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei\ntiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab\ntoisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli\npääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen\nreunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.\n\nKun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin\nryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja\nviimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.\n\nKuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen\ntunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin\ntoiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu\nsiinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon\nmukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, _demi-charge_ (puolella\nkuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli\nnostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen\nperästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput\ntavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta\nsitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea\njalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja\nleikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta,\ntoinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen\nvastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.\n\nMutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle\nsileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle --\nse oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi\näskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa,\nvaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran.\nToisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen,\ntoisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf\nperää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla\nnostettiin \"väkevän veden\" päälle.\n\nSillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa\nperästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan\ntyön jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli\nylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä\nmailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät,\nmiksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.\n\nRolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän\niltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa,\nniin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nEläinten elämää jokivarressa.\n\n\nÄlköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla,\nvaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla\nkanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli\npaljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat\nHudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat\nkiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti\nnapautti parraspuuhun, joka merkitsi \"silmät auki\", ja osotti rantaa.\nSiellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen,\noli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen\nkivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä\nvoimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin;\ntapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti\npystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi\nhävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin\nkevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli\nmennyt.\n\nMonesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran\nvilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren\niilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab\nkuiskasi \"saukko\" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin\nnäyttäytynyt.\n\nEräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen\n-- räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös\nhuomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan\npaistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka\nmakua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti\nrauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille\nvarottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta,\nennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.\n\nKerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa\nmetsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen.\nLintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen,\nmilloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.\n\nToisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab\npisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina,\njonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä\nmukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: \"Elä tee tulta\npuoleen tuntiin.\"\n\nParinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä\nintiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran\nkuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin\nvielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli\nkuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin\ntilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.\n\nEräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti\nlentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja\nmatkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf\ntylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa\nasuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin\nlähteä ja palata paistit selässään.\n\nSeurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan\nkierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden\npentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin\npysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.\n\nKuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla\nmetsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän\nlakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun\nluistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan\nsidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja\nSkookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa\nnäkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja\nkohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään\nolisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla\nja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin\nniin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen\npäähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten\nhiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti;\nse sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi\näänekkään varotuksen \"koff! koff! koff! koff!\" ja lähti juoksuun niin\nnopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu,\nhyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen\nsiitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum\nkintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon\nnäkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan\npäässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.\n\n\"No nyt\", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, \"emäkarhu palaa\ntakaisin ja syntyy tappelu.\"\n\n\"Tuleeko se takaisin?\" hän hermostuneesti kysyi.\n\nIntiani nauroi. \"Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne\neivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee.\"\n\nPuuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin\narmoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa,\nvaan täyden pelastuksen. \"Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan\nottaa; jätetään ne\", Rolf sanoi, mutta lisäsi: \"Löytäisivätköhän ne\nemänsä?\"\n\n\"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä\nkaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas\nkaikki koossa.\"\n\nRetkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta\nammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan\nmenetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia\nvavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista,\njoissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.\n\n\n\n\nXIX.\n\nRannalla jalanjälki.\n\n\nJesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut\nhelppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita.\nToisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi\npäättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo\npelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui\niloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.\n\nKymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin\nJesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he\nnyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin\nkuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa.\nAamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät\nviisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea\nvalkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin\neläimien jälkiä -- minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja,\nvuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän\npamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät\nkulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa,\njotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen\njotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi -- _ihmisen jalanjälki_;\nlehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua.\nEnsi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies,\njolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He\nseurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan\ntäyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät\npaikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon\nsimpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta\nistumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan\naseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät\nniitä harvoin.\n\nPari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että\nvihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä.\nSitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa\nmusertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään -- joko lähteä\nedempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen\nranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen\noli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille\nja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi\nerämiehen majaa järven rannalta.\n\nMeloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan\njuoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät\nmaalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti\npainavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen\njärveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa\ntutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja\nkulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät\npuolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet\nmerkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää\nselvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta\nei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi\nkieltänyt taloksi rupeamasta.\n\nEntä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti\non paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät\nisot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä\nkaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet\ntullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.\n\nMutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; -- länsipuolelle. Hän\ntahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli\nsillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja\nsanoi tuon ainoan sanan: \"Idaho\". Sinne siis länsirannalle, sille\npaikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.\n\n\n\n\nXX.\n\nErämiesten mökki.\n\n\n_Mies se, joka tietää, mitä hän ei osaa, sano' Si Sylvanne._\n\n\nOtaksun jokaisen erämiehen, mitä on koskaan elänyt, sanoneen ryhtyessään\nensi mökkiä rakentamaan: \"Kah, olkoon miten pieni tahansa, kunhan vain\non katto ja sen verran tilaa, että mahtuu pitkälleen.\" Mutta ennen\nkevään tuloa on jokainen erämies myös selvillä siitä, että oli suuri\nerehdys, ettei hän tehnyt sitä siksi suurta, että olisi mahtunut siihen\nasumaankin ja vielä varannut tavaroilleenkin sijaa. Kuonab ja Rolf\nolivat vasta-alkajat ja tekivät tavanmukaisen erhetyksen. He pohjasivat\naivan liian pienen pirtin, 10x12 jalkaa, vaikka sen olisi pitänyt olla\n12x20 jalkaa, ja seinäin korkeuden he määräsivät 6 jalaksi, vaikka 8\njalkaa olisi ollut tarpeen. Kumpikin oli tottunut kirvesmies. Kuusia oli\nyllin kyllin ja seinät kohosivat sukkelaan. Päivässä sai kehä valmiiksi.\nMutta tärkeätä oli saada kunnon katto. Milläpä se katettaisiin?\nLimittäisilläkö niinenkuoren kouruilla, halkopäreillä vaiko savella?\nHelpoin tehdä, talvella lämpöisin, kesällä viilein on savikatto. Mutta\nsillä on kolme haittaa. Hyvin pitkällisillä sateilla se alkaa vuotaa,\nkuivilla siitä varisee pölyä ja likaa ja se on niin raskas, että se\ntavallisesti lopulta murtaa katonkannattimet ja niskahirret, ellei niitä\ntueta pönkillä, jotka taas ovat tiellä. Mutta sittenkin olivat sen edut\nniin ilmeiset, etteivät rakentajat epäilleet. Savesta he päättivät sen\ntehdä.\n\nKun seinät olivat viittä jalkaa korkeat, niin hakattiin hirret poikki\noviaukon ja akkuna-aukon kohdalta, jättämällä sentään kummankin\nalimmasta hirrestä puolet vahvuutta jäljelle. Sitten nostettiin\npaikoilleen päällyshirret, käännettiin aluksi nurin ja lovettiin samoin\noven ja akkunan kohdalta, ja puolet hirren vahvuutta veistettiin pois\naukkojen jatkoksi. Sitten veistettiin kaksi latuskaa kuusipönkkää oven\npihtipieliksi ja kaksi lyhyempää akkunan pihtipieliksi. Niihin\nkaivettiin reiät ja reikiin lyötiin tammiset vaarnat kunkin hirrenpään\nkohdalle, ja siten olivat ovi- ja akkuna-aukot valmiina.\n\nYhteen nurkkaan rakennettiin savesta ja kivistä pieni liesi. Mutta ei\njärven kivistä, niinkuin Rolf olisi tahtonut, vaan mäkirinteen kivistä;\nentä miksi? Kuonab sanoi, että järven kivet olivat vedenhaltijain kiviä\nja etteivät ne tulen lähellä eläneet, vaan halkeisivat auki; mutta\nmäkirinteen kivet olivat auringon- ja tulenhaltijain kiviä, ja tulessa\nne lisäisivät kuumuutta.\n\nTotta on, että järvikivi kovasti kuumetessaan halkeaa, mäkikivi taas ei\nhalkea; ja kosk'ei kukaan ole voinut todistaa vääräksi Kuonabin\nselitystä, niin pitäköön yhä vielä paikkansa.\n\nLieden suunnitelma oli yksinkertainen. Rolf oli ollut mukana useatakin\nrakennettaessa, ja pääasia oli, että savutorvi oli kyllin laaja ja että\nahtain kohta oli heti pesän yläpuolella.\n\nRäystäshirret, päätyhirret ja harjahirret olivat pian paikoillaan.\nSitten leikattiin hienompia kuusi- ja tamarakki-salkoja,[12] sen\nmittaisia, että ne paraiksi ulottuivat harjasta räystääseen saakka, ja\nniin paljon, että ne peittivät koko katon. Läheltä saatiin vahvaa\nsaraheinää kasvavasta niitystä kylläksi karkeata heinää, jolla salot\nvahvalta peitettiin. Ja hyväksi lopuksi kaivettiin kahdella puusta\nveistetyllä lapiolla savea ja sitä leviteltiin heinän päälle tasainen\nkuutta tuumaa vahva kerros; kun tämä sotkettiin tiiviiksi, niin saatiin\nkatto, joka hyvin päti.\n\nHirsien väliset suurimmat raot tukittiin puunkaistaleilla, pienet\ntilkittiin sammalella. Veistetyistä lankuista tehtiin ovi, joka kääntyi\nkahden tapin varassa; toinen tappi veistettiin ovilautaan, toinen\nnaulattiin siihen kiinni, kun ovi oli paikoilleen pantu; kumpikin tappi\nsopi tuuman kairanreikään.\n\nLattiata ei tarvittu, mutta vuoteita varten tarvittiin lavat, ja niitä\ntehdessään he alkoivat huomata, että pirtti oli liian pieni. Mutta\nolihan se nyt, viikon työn jälkeen, valmis. Suloinen oli sen tuoksu,\npuun ja sammalen sekainen, ja ainakin Rolf oli mökkiin niin tyytyväinen,\nettei hän voinut toivoa koskaan myöhemmin taloa rakentaessaan tuntevansa\nyhtä vilpitöntä iloa.\n\nKuonab latoi lieteen huolellisesti pesällisen puuta, sytytti sitten\npiippunsa, hyräili pienen runon \"kodin haltijoista\", kulki mökin ympäri\nviitaten piipunvarrellaan erikseen kuhunkin neljään tuuleen, astui\nsitten pirttiin ja sytytti lieden piipustaan, heitti tuleen vähän\ntupakkaa ja valkohäntähirven karvoja, ja tupaantulijaiset olivat sillä\nvietetyt.\n\nMutta siitä huolimatta he edelleenkin nukkuivat teltassa, jota olivat\nkaiken aikaa käyttäneet, sillä Kuonab ei viihtynyt seinäin välissä, ja\nRolfkin alkoi päivä päivältä olla yhä enemmän samaa mieltä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nRolfin ensimäinen valkohäntähirvi.\n\n\nHe rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista\npäivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan,\njoita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut,\nhuomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut.\n\"Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna\nminulle pyssy.\"\n\n\"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin.\"\n\nRolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle,\nsillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa.\nRolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin\nsuinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis\nalkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi\nkaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen\nsuunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen\ntarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän\nlännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli\nepätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt\nmenojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. \"Elä hellitä, ennenkun olet\nvarma\", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada\ntietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului\nminuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa\nei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla\nerehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati _saamaan selville, mikä\nse oli ollut._ Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan\nkostuttamalla, joka koe sanoi \"lounaasta\"; toiseksi heittämällä ilmaan\njonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: \"lounaasta kyllä,\nmutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen\". Siitä hän tiesi, että\nsaattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä\nvänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia\naukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta,\noksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki\nmatkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta\nkun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi\nkatselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin\nsatakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista\nminuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon\npyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen\nsydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut\nsen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja\nvihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt\nsemmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen\nminuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan\nympäri paikan länsipuolelle.\n\nHiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi\nsuuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä\nsykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli\ntukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä\nja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi \"hai\ntshai!\" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä\nkiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen\nhiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen.\nPaikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja\nison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei\nkolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan\nväijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat\ntoinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman\nsanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi\nkatsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi\nja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se\nvapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen;\nhengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun\nsarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin\nnuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti\nliipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.\n\nRolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä\nhalveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin,\nkeskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa\noli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. \"Ei\nminusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä\", hän voihki,\nkääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti\nhäneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki\nsynkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen\nkysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan\nilkeästi helähtäen.\n\nKuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen\nnuorukaisen puoleen sanoi: \"Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö\nmiksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina\nkäy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat\nsarvaasi.\"\n\nRolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: \"Vai pitääkö\n_minun_ lähteä?\" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.\n\n\"Ei, yritämmä huomenna uudestaan.\"\n\nAamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta\ntodennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi\nkulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi\npaljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta\nmärkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi,\ntarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian\nkorkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se\non usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina\nvarottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä\nsitä huomioon ottamatta.\n\nRolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa;\nsitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus\nhälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli\ntoinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko\netäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen\nsydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja\nerotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa.\nVälähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf\nvilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja\npäästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi\nseisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas,\nkaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen\nsen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja\njyrkät sanat: \"_Se ei saa_ nyt vavista.\" Valkohäntähirvet oikoivat\njäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat\nkadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti\nsarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla \"_minä tahdon_\"\nhän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon,\nhyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän\npanosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.\n\nSyvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn\npamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman\naskeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan\npunaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja\nlyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä -- niin, siinä se makasi,\npyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.\n\nRolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka\noli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.\n\n\"Minä sain sen\", huusi Rolf.\n\nIntiani hymyili. \"Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin;\neilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja\nsiksi annoin sinun lähteä yksinäsi.\"\n\nSangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen\ntempun syyn.\n\nKun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab\nvarovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa\nselästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin\n_neulesuoni_. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat\nselkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät\nsisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin\nkappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin\nvuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille,\nmutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista\nlankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset.\nPäälle puhuen hän sitten sanoi: \"Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli\noli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian\".\nSitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.\n\nLihat ripustettiin varjoon säkkeihin kiedottuina, etteivät kärpäset\nniihin päässeet, mutta nahkan upotti Kuonab suon silmään lämpimään\nliejuun, ja kolmen päivän päästä, kun karva alkoi irtautua, hän kaapi\nsen puhtaaksi. Leveän saarnipuisen vanteen hän oli vuollut valmiiksi, ja\nkun vihanta parkitsematon vuota oli sille jännitetty, niin intianilla\noli jälleen intianilainen rumpu.\n\nSe ei ollut kunnolla kuiva, ennenkuin parin kolmen päivän kuluttua, ja\nkehällä kuivaessaan se napsahteli ja soinnahteli, josta kuuli, kuinka\nnahka pingottui. Kuonab koetteli sitä vielä samana iltana istuessaan\ntulen ääressä ja hiljaa hyräillessään:\n\n    \"Hoipa hoi -- heipä hei.\"\n\nMutta seuraavana aamuna hän ennen auringonnousua kohosi vaaralle, päivän\npaistamalla kallionnokalla istuen hän tervehti Päivän jumalaa\nrukouksella, jota hän ei ollut rukoillut siitä päivästä, jona he\nlähtivät Asamukin ison kallion luota; jatkoksi hän lauloi runon:\n\n    \"Isä, sinua kiitämme;\n    Oivat löysimme metsämaat.\n    Liha ei puutu wigwamista.\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nAnsajuoni.\n\n\nNyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä\nansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni\nlähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän\naikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi\nkautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi\nmuita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien\npuronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu,\nmuita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona,\netsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että\nniiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso\n\"kalastajanäätä\" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja\nhiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa\npitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta\nse palaa lähtökohtaan.\n\nMyöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen,\nkattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum\nmilloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan\nerään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen.\nNeljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun.\nSiihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan\npuun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun\nveistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana\noli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä\npaikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen\ntallaama. \"Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu\", huomautti\nKuonab.\n\nTuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa\nkohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi\nkaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli\npuuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja\npystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat\ntehneet syvän vaikutuksen.\n\nViisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen\nyhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat\npienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla\njyrsitty ja raavittu.\n\n\"Karhupuu\", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä\nenemmänkin.\n\nKarhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se\npiirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten,\nettä ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko\npiirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava\nleipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu\nkynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin,\nmilloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin\nkauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen\naikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi\nverestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä\nkaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä;\nkaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta\nseuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se\noli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille\nsuunnalle se matkasi.\n\nTämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille\npaikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli\nhangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka\nilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.\n\nLöydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta\nsuuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:\n\n\"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä\nkiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että\ntämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu\nei koskaan mene loukkuun.\"\n\nJa vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin\nkaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme\nniistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme\nharjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä\netsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä\nsanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nMajavalampi.\n\n\nPuolenpäivän aikaan levähtäessään he olivat kymmenkunnan mailin päässä\nkotoaan ja olivat rakentaneet viisitoista näädänloukkua; kuta enemmän he\nniitä tekivät, sitä sukkelammin seuraavat syntyivät.\n\nIltapäivällä he jatkoivat työtä, mutta puro oli ehtynyt pieneksi ojaksi\nja he olivat nyt korkealla tasaisemmalla maalla, joka oli paikka paikoin\nsuottunut. Seuratessaan yhä kapenevan ojan pääuraa, etsiskellen yhä\nuusia turkiseläinten merkkejä, he kulkivat sen poikki moneen kertaan.\nVihdoin Kuonab pysähtyi, tuijotti eteensä ja osotti ojaa, joka ei enää\nollut selkeä, vaan liejusta sekainen. Hänen silmänsä loistivat, kun hän\npäällään nyökkäsi vastavirtaan ja lausui tuon taikasanan: \"_Majavia_\".\n\nHe astuivat länttä kohti jonkun satakunnan askelta taajan lepikkörämeen\npoikki ja tulivat vihdoin epäsäännölliselle lammikolle, joka levittelihe\npajupehkojen sekaan ja katosi rämeviidakoihin. Puroa seuraten he piankin\ntulivat majavapadolle, pitkälle mutkaiselle tokeelle, joka oli\nrakennettu pajunoksista ja liejusta. Selän poikki kaatui kymmenkunta\nvähäistä köngästä, jotka alempana yhtyivät siksi puroksi, jonka vartta\nhe olivat kulkeneet.\n\nPunasiipisiä nokilintuja[15] liiteli parvittain lammen seuduilla; sorsia\nnäkyi koko joukko, ja kuivaneessa puussa, jonka veden paisuminen oli\nkuolettanut, seisoi suuri sininen haikara. Paljon pienempiä eläimiä\nhyppi tai liehui ilmassa tällä vilkkaalla paikalla, ja kaukaa lammen\nkeskestä kohosi kekomainen risukasa: majavanpesä, joita kauempaa\nkeksittiin vielä kolme. Ei ainoatakaan majavaa näkynyt, mutta verekseltä\nkatkotut vesat, uiskentelevat oksat, joista kuori oli tyystin pois\njyrsitty, ja pitkä, vankka ja hyvässä korjuussa pidetty pato riittivät\ntottuneen silmälle paikalla ilmoittamaan, että siinä oli suuri\nmajavasiirtokunta häiritsemättömässä luonnonrauhassa.\n\nMajava oli niihin aikoihin kaikkein arvokkaimpia turkiseläimiä. Se menee\nhyvin helposti ansaan ja lammen löytäminen tiesi siis samaa kuin jos\nolisi löytänyt kukkarollisen kultaa. He kiersivät sen epämääräisiä\nrantoja ja Kuonab osotti majavain monia maihinnousupaikkoja, jotka\nnäyttivät oikeilta pieniltä satamilta. Ne olivat rakennetut mudasta ja\nkivistä; niihin oli varattu koloja, joista saattoi sukeltaa oikopäätä\nsyvään veteen. Siellä täällä oli rannalla korkea kekomainen\nmuurahaispesä ja sen luo vei lammesta polku, joka muka osotti, sanoi\nintiani, että majavain tapana oli selkeinä päivinä tulla makaamaan\nmuurahaispesien päälle päivänpaisteeseen ja antaa muurahaisten noukkia\npois syöpäläiset nahkastaan. Eräältä korkealta syvään veteen pistävältä\nniemekkeeltä he löysivät pienen hyvin väkevältä löyhkäävän\nmultaleivoksen; se oli, sanoi intiani, majavan kätkö, merkkipaikka,\njolla majavien kesken oli sama tehtävä kuin karhupuulla karhujen kesken.\n\nVaikka lampi näytti pieneltä, niin saivat he kuitenkin astua\nneljännesmailin, ennenkuin pääsivät sen yläpäähän, ja sieltä he löysivät\ntoisen padon ja sen takaa toisen lammen, joka oli vähän korkeammalla\nedellistä, eikä siinä ollut kuin yksi majakeko. Ja vielä senkin takana\noli patoja ja lampia, kaikkiaan kaksitoista lampea, toinen toistaan\nkorkeammalla. Ainoastaan ensimäisessä, suurimmassa, ja toisessa oli\npesiä, mutta kaikki ne kuitenkin näyttivät olevan osia samasta\nmenestyvästä siirtokunnasta, sillä verekseltä katkotuita puita ja oksia\noli joka puolella. \"Ugh, hyvä; saamme ehkä viisikymmentä majavaa\", sanoi\nintiani, ja he tiesivät tulleensa luvattuun maahan.\n\nRolf olisi mielellään viettänyt lopun päivää lammen tutkistelemisessa\nja koettanut saada pyydystetyksi majavan, kun ne iltasella lähtisivät\nulos pesästään, mutta Kuonab sanoi: \"Kaksikymmentä loukkua vasta;\nmeillä pitää olla puolentoistasataa.\" Astuen siis tuuheaan\nsokerivaahteralehtoon, joka oli lammen länsipuolella kuivalla maalla, he\nveistivät pilkat suureen puuhun, rakensivat siihen loukun ja etsivät\nhelpoimman reitin itäpuolella olevan louhisen vaaran poikki, toivoen\nlöytävänsä lähimmän joen, joka johtaisi alas heidän järvelleen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nPiikkisika.\n\n\nSkookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle,\njos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka\njuoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin\nkolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää\nkoiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein\nväkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut\nsen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että\nse oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen\nhaukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi\nkiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon\npikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren\npiikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja\njättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran\nahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina\nuusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti\nhyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se\njo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat\ntietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti\nvahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen\ntappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika,\nhuomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt\nhetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen\nkuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.\n\n[Kuva: Skookum ja piikkisika.]\n\nMetsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen,\npyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella,\nkoettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään,\nmurahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin\nmaata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen\naikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen.\nKolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti\nsen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta\npahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo\npainuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen\nmies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum\nvain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita\npoistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se,\njoka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että\nmolemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä\njulmimmin.\n\nMutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki\nsaatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.\n\nRolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui\nläheisessä puussa.\n\nRuutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään,\nkun Kuonab sanoi: \"Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen\nkiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten\nperäytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa\nsuojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen\nkohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä\nmaahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen\nkätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli\npuolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti,\nettei hän kuollut.\"\n\n\"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo\", ja\nRolf otti kirveen.\n\n\"Wah!\" sanoi Kuonab, \"ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei\nuhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin\ntappaa.\"\n\nPiikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin\nurhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli\nlopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut\ntuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain\nvihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman\ntuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta\nvasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana\naamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana\nkulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä\nedellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta\npitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa\noli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut\ntäysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan\neläimen kimppuun.\n\n\"Niin se on aina\", sanoi intiani. \"Ilveksen, vuoripantterin, suden,\nketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy\nkuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli\nkoettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei\nvoinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin\nettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli\nnälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä\noli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei\nsyödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään\nkuoli siinä allikossa nälkään.\n\n\"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg,\nsuuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat;\nkahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki\nsileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni\nsanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla\npuulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua\nkorkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia,\nopettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä.\nMutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg\nvoittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'.\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nSaukkojen mäenlasku.\n\n\nOli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä.\nSkookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät.\nPäivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja\nsarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen\nalku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole\njuuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli\nsiipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista\nkuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan\nmuodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita\nistui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas\nvälittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf\noli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan\noksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän\nlähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli\nainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen\nsilmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja\nvapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys\nkiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain\nkukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.\n\nLyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen\nkohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu\nuudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin\nalkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita,\nniin että ne pyrähtivät lentoon.\n\nRolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen\nviereen ja alkoi valmistaa aamiaista.\n\n\"Ne ovat pöllöjä kanoja\", hän selitteli. \"Enimmäkseen niitä voi pyytää\ntällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei\nole niin tyhmä.\"\n\nRolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset\nSkookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se\nkatseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli\nturvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun\nse ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut\nsuutaan auki.\n\nNuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten\nansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin\nkuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen\nsuosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon.\nJoka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet\nodottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi\nkorkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi\nheihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta\nnäkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin\npuolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä\noikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn\nja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan\nrinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen\nvälillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin,\nniin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti\nolevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat\nerämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan\nheidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden\nmaahan.\n\nPuro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku\nmelkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat,\nmutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan\npäähän he jättivät loukun.\n\nJoki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon,\njossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he\nnäkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan\nrauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he\nkuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.\n\nErämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys\nosotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja\nsairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin\nmetsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen\npuhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita\nmajaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan\nmerkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma\nmolskis, molskis, molskis -- se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä\nsaattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka -- eihän kumminkaan, se\najatus oli liian vastenmielinen -- kanuuta melova ihminen. Mutta yhä\nkuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin\nväliajoin.\n\nNyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.\n\nVaroen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja\nvastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella.\nSiellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä\nnäköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä\nrattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää\nsavirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.\n\n_Plumpp_ laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen\njälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta\nparinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis,\nlaski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista\nmelkein yht'aikaa.\n\n\"Skuut\" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan\npitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja\nliukkaammaksi.\n\nMolkis, plumpp, moiskis -- moiskis, plumpp, moiskis hurautteli\nsaukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla,\nkuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.\n\nTuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen\nrattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä\nmielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja\nmetsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat\nyhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu,\neivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.\n\nSkuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki,\nvähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja\nsaukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä\nvaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen,\nlaukkasi törmää alas kyytiä antamaan.\n\nKimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat\nnuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon,\nmutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän\nsäikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa,\nliksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa\nja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä\nalas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut\nmaanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.\n\nMutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois\nallikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa\nhätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten\nja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet\ntakaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.\n\nSaukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä\nkaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein\ntavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten\nja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi\npienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta\nkoira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita\nsen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.\n\nMolemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab\nsaattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa\nalaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan\nisketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla,\nnäköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin\nsikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta\nmolemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen\nintiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut\nnuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä\nporhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia\nkirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat\npajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi\nsaukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nTakaisin majalle.\n\n\nPitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa\nleveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat\nrakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät\nsuojatta taivasalle.\n\nSeuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat\npelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen\ntappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen\nliemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen\nniellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.\n\nHe olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä,\nvaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He\nkulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin\npaikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli\nlaajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä\ntuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti\nriistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa\nvalkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä\nlevoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi\nketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he\nolivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: \"Hyvä, nyt\ntiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu.\"\n\nErään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät\njälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia,\nmutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden,\nsaukon sekä minkin jälkiä.\n\nIltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja\nlaski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen\nloukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät\nhirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä\nvesirajaa.\n\nTultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen\nsarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet\nraadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut\nkäynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.\n\n\"Ugh\", sanoi Kuonab, \"ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne\ntietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin\nnälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi.\"\n\nHe siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari,\nniin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan\nsateen alkaessa.\n\n\"Hyvä\", sanoi Kuonab, \"loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken\ntyön, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet\nkontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt\nsaavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta\nmeillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja.\"\n\nSeuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan;\npian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä\nviipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin\nlämpöiselle päivän puolelle. \"Siitä tulee taika, joka lumoo joka\nkarhun\", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nSkookum potilaana.\n\n\nKotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin\nympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin\nvuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla,\nolivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle\nharjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.\n\nKuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: \"Paha vanha mustakarhu; se on\nmyllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se\nei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin.\"\n\n\"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin\npäähän\", sanoi Rolf ja lisäsi: \"Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy\nolla viileä.\"\n\n\"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa\", sanoi intiani; \"mutta nyt\nmeidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat\npysyvät kauniina.\"\n\n\"Ei maar\", vastasi nuorukainen, \"Skookumista ei nyt ole matkaan\nlähtijäksi. Me emme voi sitä tänne jättää, ja aitan teemme kolmessa\npäivässä.\"\n\nHalli riepu oli nyt entistäänkin huonommassa kunnossa. Se tuskin saattoi\nhengittää, vielä vähemmän syödä ja juoda, ja tämä ratkaisi asian.\n\nEnsinnä potilaan päätä haudottiin niin kuumassa vedessä kuin se suinkin\nsieti. Se näyttikin helpottavan sen verran, että se ahnaasti nieli vähän\nlientä, jota kurkkuun kaadettiin. Sille tehtiin vuode päivänpaisteiseen\npaikkaan ja erämiehet rupesivat uutta huonetta rakentamaan.\n\nKolmessa päivässä aitta sai valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin\ntilkitsemistä. Lokakuu oli alkanut ja kirpeä pakkasyö varotti, että\nkovat valkoiset kuukaudet olivat tulossa. Kuonab murtaessaan jään\nkannusta ja katsellessaan matalalle jäänyttä aurinkoa sanoi: \"Lehdet\nvarisevat nopeaan; pian tulee lumi; me tarvitsemme vielä yhden\nansajuonen.\"\n\nÄkkiä hän vaikeni, tuijotti järvelle. Rolf katsoi samaan suuntaan, ja\nsieltä tuli kolme valkohäntähirveä, kaksi sarvasta ja yksi naaras,\njuosten, kävellen, hyppien keveästi esteitten yli, naaras edellä ja\nmolemmat kilpakosijat perässä seuraten. Kun ne pysyttelivät\njärvenrannalla, niin ne lähestyivät mökkiä. Rolf katsahti Kuonabiin,\njoka nyökkäsi, Rolf pujahti majaan, sai pyssyn naulasta ja hiipi nopeaan\njoelle sille paikalle, missä metsäkarjan polku kulki joen poikki.\nSarvaat eivät vielä tapelleet, se aika ei vielä ollut tullut, mutta\nniiden sarvet olivat puhtaat, niska turpoamassa ja ne uhkailivat\ntoisiaan juostessaan edellä kulkevan perässä. Ne kulkivat kaalamolle\nkuin tuttuun paikkaan ja laukkasivat sen poikki, melkein uimatta. Kun ne\nolivat maalle nousseet, niin Rolf odotti, kunnes näki ne selvään, ja\näännähti sitten lyhyesti ja terävään \"hist\". Se oli kuin taikasana,\nsillä se muutti nuo kolme samoavaa valkohäntähirveä kolmeksi\nkivijäykäksi patsaaksi. Rolfin tähtäimet kääntyivät pienempään\nsarvaaseen, ja kun pamauksen suuri savupilvi oli edestä haihtunut, niin\nkaksi oli mennyt menojaan ja pienempi sarvaista makasi maassa sätkien\nviidenkymmenen askeleen päässä.\n\n\"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat; hirvet kävelevät leiriin\", sanoi\nKuonab; ja saalis lihattiin nopeaan ja ensimäiset ruuakset ripustettiin\nuuteen aittaan.\n\nSisälmykset kasattiin ja peitettiin pensailla ja kivillä. \"Nämä\nsäilyttävät ne korpeilta ja närheiltä; talvella houkuttelemme niillä\nkettuja ja otamme niiltä nahkat.\"\n\nNyt heidän oli päätettävä huomispäivästä. Skookum oli vähän parempi,\nmutta yhä vielä sangen huonona, ja Rolf ehdotti: \"Kuonab, ota sinä\nkirves ja pyssy ja tee uusi ansajuoni. Minä jään tänne, varustan majan\ntalveksi ja hoidan koiran.\" Niin sovittiinkin. Intiani lähti tällä\nkertaa yksin leiristä ja meni järven itärannalle; siellä seuratakseen\ntoista jokea lähteille samoin kuin edellistä, ja palatakseen kolmen tai\nneljän päivän kuluttua mökille.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nYksin erämaassa.\n\n\nRolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn\nkuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka\nhiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta\nilmeisesti se oli parantumisen tiellä.\n\nUuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten\nRolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta\npuuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea.\nConnecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa\nkylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän,\nja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin\nvahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion,\nveisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja\nkun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta\n\"silmiään myöten\" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.\n\nSisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin\nauttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ\ntehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.\n\nKen meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan\njäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta;\nsivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen\npalaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden\nmielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan\nsanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa,\nvaltaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin\najelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi --\nniin, se hänen täytyi tunnustaa -- suurta lohdutusta sen pienen\navuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa\nvieressä.\n\nMutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä\nja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.\n\nMetsästäjäin sananparsi \"pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista\"\ntoteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan\nampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan -- hän nukkui nyt\nsiinä -- kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta\nhaahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse;\npysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko\nkumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana\naamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei\nyöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.\n\nKolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen\npäivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan\nhämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein\nkummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine\nsarvineen, kookkaan uroshirven.\n\nRolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä\npani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman\nminkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja\nnuolensa, murahti sitten halveksivasti: \"Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja\noraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!\" Hän lähti jälleen ulos;\nsiinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman\naskeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta\nRolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen\nvoiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen\nilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko\ntuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat\nsitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti\nympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen\nkoommin näkynyt.\n\nViisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle,\nkäyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo\nnuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen\nkaukosurman voimaa.\n\nKuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle\nmuistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut\nkaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa\nnahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei\nniin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti\npäästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän\npäätti _pakottaa_ sen tilaisuuden pian tulemaan.\n\nYhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt\nauki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä,\nkun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet\ntukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat,\ntoiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset\norrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille.\nViritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat\navattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden\npuolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli\nhypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin\npieneen pölkkyyn.\n\nVaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä\netupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf\nseuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä\nhakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan\nsorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa\npuusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se\noli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas,\nyli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon\ntuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä\nepäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän\npäästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan,\nmutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se\njuoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin\njähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella\naaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se\nvälähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan;\nhyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas\nmuuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun\nsattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi\nraitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias,\nkavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti\nsuurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli\ntaas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka\nkallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten\ntaas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli\nsitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen\nkeltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se\npysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta\nah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä\ntuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli\ntuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva\nhäntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja\ntoiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois\nhenkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa\njoka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan\nkintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi\npensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja\nsen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen\nkaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki\njoen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei\nollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä\nedestä. Entä näätä --mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi;\nnälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen\nmielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle,\npupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.\n\nTakaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli\npölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja\nkääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi\nkulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin\nsukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että\nkatselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan\nnurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja\nmustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.\n\nRolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti\npotkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja\n-- tuomiotaan. Yks kaks, kolme -- loikaten pistävien ketrinoksaneulasten\nyli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus,\nrävistys -- taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja\noravien anastaja oli itse anastettuna.\n\nRolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin\npieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle\nihmisviholliselle.\n\nSiitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin\nnäätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin,\nsamoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nLumikengät.\n\n\n\"Se on Anneten\", sanoi Rolf, lupauksensa muistaen, kun ripusti oksille\npingotetun näädännahkan kuivamaan.\n\n\"Hoi! Hoi! Hoi!\" kuului kolme huikkausta, samanlaista kuin sinä päivänä,\njona hän ensi kerran oli Kuonabin tavannut, ja vesillä näkyi toverin\nkanuu, kapean järven poikki meloskellen.\n\n\"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat\", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa\ntuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko\nruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin\nsaapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio\npajunoksalle pingotettu majavannahka. \"Ohhoo!\" hän huudahti.\n\n\"Ugh, löysin toisen lammen.\"\n\n\"Mainiota\", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli\nkoskaan salolla nähnyt.\n\n\"Nämä vielä paremmat\", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa,\njotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä\nvastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen\nmielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se\nominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa\nsemmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan\npidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä\nsalaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo\nolivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet\nmätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla\nmajavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä\nhylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville\nkuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin\nsoitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu,\nrauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo\nja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on\nyhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa\njulistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.\n\nMutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä\nennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin\nolla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään\nrakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä\nyhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen\nsaaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis\njo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää\nolla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies\njoutuu ansojaan kokemaan.\n\nPuita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja\ntilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä\nuskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin\ntehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta\nenemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä\nparempi.\n\nSangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on\nkovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla;\nhakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä\nhalkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta\nRolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja\nvuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa\npaksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta\nsen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi\nlatuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista\ntuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät\nlovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että\npäitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan\nveteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja\nlamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella\nvaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät\nkoskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa.\nVäliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki\npysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle\npaikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin\nraskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.\n\nNäin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja.\nKosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin\nupotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva\nlähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät\nsäikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana.\nUlkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi\nraakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa\nleveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja\nkaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi.\nHän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä\npaljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan\nlumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta,\njonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi\nnauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja\nkäytännölliset.\n\nLumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin,\ntoboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin\nniistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät\ntaivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka\npitivät niitä koossa.\n\n\n\n\nXXX.\n\nKetunpyynti.\n\n\n_Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on,\njosta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, -- sano' Si\nSylvanne_.\n\n\nKun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin\nRolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja\nuseammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan\notuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti\npuoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen\nsopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki,\nerämiehet ja heidän koiransa.\n\nEräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen\njälkeen, Rolf sanoi: \"Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi\nottaisi muutamaa ketunnahkaakin?\" ja hän osotti hieman ylpeillen\nnäädännahkaa.\n\n\"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit\", vastasi intiani.\n\nRolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille,\nmissä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän\nkatsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan,\naivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari\npientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain\nkummallekin puolelle, otaksuen kettujen tavallista tietään kulkien\nhyppäävän oksain yli ja siten rautoihin putoavan. Ollakseen kahta\nvarmempi hän pani lihapalan kummankin satimen viereen ja puoliväliin\nniiden välille suuren kappaleen kivelle.\n\nSitten hän ripotteli verestä multaa polulle, satimien ja syöttien\nympärille, jotta jäljet näkyisivät.\n\nKettuja tuli sinäkin yönä, rannalla oli hietikossa jälkiä, mutta hänen\nrautojaan ei ollut ainoakaan lähestynyt. Hän tutki jälkiä ja sai\nvähitellen selville kaikki pääseikat. Ketut olivat tulleet tapansa\nmukaan kisaillen. Ne olivat paikalla keksineet syötit ja satimet\n--kuinkapa ne olisivatkaan jääneet niin tarkoilta neniltä huomaamatta\n--ja yhtä väleen ne olivat älynneet epäilyttävän raudanhajun ja joka\npuolelta tuntuvan ihmisenkin hajun, käsistä, jaloista ja muusta\nruumiista. Rolf huomasi vielä, ettei lähestymään houkutellut karkea\nkylmä liha, jota ei voinut verratakaan lämpimiin mehukkaisiin hiiriin,\nja niitä taas oli vaikka kuinka runsaasti joka niityllä. Ketut olivat\nhyvissä lihoissa ja nälkä oli kaukana. Mikä pakko oli niiden lähteä niin\nilmeiseen vaaraan? Sanalla sanoen, kivimuurit eivät olisi täydellisemmin\nsuojelleet paikkaa ja syöttiä ketuilta kuin näiden satimien julkisuus;\nei ainoatakaan jälkeä ollut likettyvillä ja useista etäämmistä saattoi\nnähdä, kuinka sukkelaan ne olivat poikenneet pois.\n\n\"Ugh, niin se aina on\", sanoi Kuonab. \"Aiotko koettaa toista kertaa?\"\n\n\"Aion kun aionkin\", vastasi Rolf, jonka mieleen johtui, ettei hän\nollutkaan muistanut hävittää hajua raudoista ja jalkineistaan.\n\nHän teki ketripuusta tulen ja savusti raudat, niiden kahleet ja kaiken\nmuunkin. Sitten hän otti palan raakaa lihaa ja hivutti sillä kintaitaan\nja anturoitaan, ihmetellen sitten, kuinka hän oli edellisenä yönä\nyrittänytkään ilman näitä ihmishajun hävittämiskeinoja. Hän pani\nkumpainkin rautain liipasimen alle hienoa pehmeätä sammalta, otti sitten\npois ketripuun oksat ja sirotteli päälle taitavasti hienoa kuivaa\nmultaa. Viritys näyttikin nyt täydelliseltä; ihmissilmä ei olisi voinut\nhuomata, että paikalla oli satimia. Menestys näytti ennakolta varmalta.\n\n\"Kettu ei mene silmänäön mukaan\", virkkoi intiani, ei sen enempää, sillä\nhän arveli parhaaksi antaa oppilaan itsekseen päästä asiain perille.\n\nAamusella Rolf oli kiihkeä näkemään tulokset. Tyhjää kaikki. Yksi kettu\noli tosin eräässä paikassa tullut kymmenen askeleen päähän, mutta\nkäyttäytynyt sitten sillä tavalla, ikäänkuin koko tämä hajuava laitos\nolisi sitä kerrassaan huvittanut lapsellisuudellaan. Vaikka paikalla\nolisi seisonut mies nuija kädessä, niin ei hän olisi voinut suojella\nrautain seutua paremmin ketuilta. Rolf palasi mökille nolona ja aivan\nymmällään. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkun kuuli Skookumin\nkamalasti kiljuvan ja haukkuvan, ja kääntyessään katsomaan hän huomasi,\nettä häärivä penikka oli jalastaan tarttunut ensimäisiin rautoihin. Se\nkiljui kuitenkin enemmän säikähdyksestä kuin tuskasta.\n\nErämiehet tulivat kiiruumman kautta apuun ja Skookum paikalla pääsi\nvapaaksi edes telaamatta itseään, raudoissa kun ei ollut hampaita; ne\nvain pitivät kiinni. Pitkä taistelu ja nälkä, ne ne etupäässä ovat\njulmia, ja jokaisen erämiehen pitäisi niitä aina lyhentää ja käydä\nkokemassa pyydyksensä usein.\n\nNyt Kuonab puuttui asiaan. \"Toisille eläimille tuo on kylläkin hyvä.\nSiihen menee pesukarhu, minkki tai näätä -- taikka koira -- mutta ei\nkettu eikä susikaan. Ne ovat sangen viekkaita. Saatpa nähdä.\"\n\nIntiani otti esille vahvat nahkakintaat, savusti ne ketripuulla ja\nraudat niinikään. Sitten hän hivutti mokkasiininsa pohjia raa'alla\nlihalla, katsoi rannalta pienen lahdekkeen ja paiskasi hiekkaan pitkän\nriu'un ylempänä olevan kuivan soran reunasta poikittain vesirajaan.\nKädessään hänellä oli seiväs. Astuen varovaisesti riu'un selkää ja\nsitten sillä seisoen hän hakkasi seipään veteen pystyyn noin neljän\njalan päähän rannasta; halkaisi sen ja pani haarukkaan vähän pehmyttä\nsammalta. Tämän päälle hän valoi kolme tai neljä pisaraa \"hajulumoa\".\nNyt hän asetti rautain liipasimelle kappaleen kuusenpihkaa, piti sen\nalla tulta, kunnes pihka oli sulanut, ja pihkaan hän painoi pienen\nlitteän kiven.\n\nRautain kahleet hän kiinnitti mukavan muotoiseen kymmenen naulan kiveen\nja upotti kiven veteen puolitiehen seipään ja rannan välille. Viimeksi\nhän asetti raudat tälle kivelle sillä tavalla, että ne avattuina olivat\nkokonaan veden alla lukuun ottamatta latuskaa kiveä, joka oli\nliipasimella. Sitten hän palasi takaisin riukua pitkin ja veti sen\nperässään pois.\n\nSiten ei paikan läheisyydessä ollut jälkiä eikä ihmishajua.\n\nViritys oli täydellinen, mutta eivät sittenkään ketut lähestyneet\npyydystä seuraavana yönä; niiden täytyi tottua siihen. Niiden\nohjesäännössä on: \"oudot laitokset ovat aina vaarallisia\". Rolfia\nhalutti aamulla tehdä pilkkaa. Mutta Kuonab sanoi: \"Wah! Ei mikään\npyydys ota ensi yönä.\"\n\nHeidän ei tarvinnut odottaa toiseen aamuun. Skookum keskellä yötä\nhyökkäsi ulos kovasti haukkuen ja he seurasivat nähdäkseen hurjan\nkamppailun, kettu hyppi ja teutaroi irti päästäkseen, ja kiinni sen\njalassa olivat raudat, ankkurikivi perässä laahaten.\n\nSitten uudistui sama temppu, joka oli lopettanut minkin ja näädänkin\ntaistelun. Otuksen takakoivet sidottiin yhteen ja se ripustettiin\naittaan naulaan. Huomeneksella he ahnain silmin tutkivat sen oivallista\nnahkaa ja liittivät sen entisiin saaliisiinsa.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nAnsajuonella.\n\n\nSinä yönä kuu muuttui. Seuraava päivä tuli kovan pohjatuulen keralla.\nPuolenpäivän aikana sorsat olivat lähteneet järvestä. Monta pitkää\nhanhiviirua pakeni kaakkoa kohti, meiskaten mennessään. Yhä kylmemmin\npuhalteli kova tuuli, ja pienemmillä lammilla pian näkyi pakkasen jälki.\nSatoi vähän luntakin, mutta se heitti. Taivaan seestyessä tuuli tyyntyi\nja pakkanen kävi kirpeämmäksi.\n\nAamun hämärtäessä, kun erämiehet nousivat, oli aika pakkanen. Kaikki oli\njäässä, paitsi järven selkä, ja he tiesivät talven tulleen; ansatyöaika\noli alkamassa. Kuonab paikalla meni vaaralle kallionpatsaalle, teki\npienen tulen ja laulaen sitten \"metsämiehen rukouksen\" heitti tuleen\nketun ja näädän kuonokarvoja, vähän majavan hajurauhasta ja tupakkaa.\nSitten hän laskeutui alas kokoomaan retken varustuksia, -- peitot,\nmajavanansat, aseet, kahden päivän eväät ynnä hajulumot ja vähän kalaa\nsyötiksi.\n\nLoukkuihin pantiin syötit ja ne viritettiin; intiani aina lopuksi asetti\nloukun liipasimelle tukon sammalia, joihin hän tipautti hajulumoa, ynnä\nhivutti jonkun pisaran kumpaankin mokkasiiniinsa. \"Ahah\", sanoi Rolf.\n\n\"Näätä seuraa tätä jälkeä kuukauden\", selitteli Kuonab. Skookum näytti\nolevan samaa mieltä, vaikkei se sanonutkaan \"ahah\", niinkuin Rolf, se\nkun ei osannut.\n\nKoira pienoinen sangen pian ajoi puuhun parven sepelpyitä ja Rolf\ntylpillä nuolillaan pudotti niitä kolme. Rinnat otettiin erämiesten\neväiksi, mutta muu osa, sisälmykset ja höyhenet, olivat mitä parhaat\nnäädän syöteiksi, ja niistä riitti kaikkiin loukkuihin, kunnes he\npuolenpäivän aikaan saapuivat majavalammelle saakka. Jää ei vielä ollut\nniin vahvaa, että se olisi kantanut, mutta helppo oli löytää ne paikat,\nmissä majavat olivat viimeksi maissa käyneet. Kuhunkin pantiin luja\nteräksinen majava-ansa, joka peitettiin kuivan ruohon sekaan, ja jalan\npäähän pantiin halkaistuun kalikkaan sammalta, johon tiputettiin monias\ntippa taikanestettä. Ansakahleitten päässä oleva rengas pujotettiin\npitkään, hoikkaan ja sileään salkoon, joka upotettiin syvälle liejuun,\nmaata kohti kallelleen. Keino oli vanha ja hyväksi koettu. Majava,\nhimoitessaan tutkia tuota ystävälliseltä löyhähtävää tuoksua, astuu\njalkansa ansaan; vaaran huomatessaan se vaistomaisesti sukeltaa\noikopäätä syvään veteen; rengas luistaa salkoa pitkin pohjaan saakka ja\nkiintyy sitten niin, ettei majava voikaan enää nousta, vaan hukkuu.\n\nTunnissa saatiin kaikki kuusi majava-ansaa viritetyiksi; äkkiä\nerämiehille, heidän penkoessaan metsää lisää pyitä saadakseen, tuli kova\nkiire pelastamaan Skookumia uudesta piikkisika-ryvetyksestä.\n\nHe saivat moniaita pyitä, syötitsivät jälleen pari mailia ansajuonta ja\nmajautuivat sitten yöksi.\n\nEnnen aamua alkoi sataa lunta ja sitä oli kolmea tuumaa vahvalla heidän\nnoustessaan. Ei ole maailmassa paikkaa, jossa ensi lumi olisi ihanampi\nkuin Adirondack-vuoristossa. Aikaisin syksyllä luonto näyttää siihen\nvalmistautuvan. Vihannat lehdet karistautuvat pois, jotta näkyvät\npunaiset marjarypäleet; ruovostot takkuuntuvat pehkoiksi, käyvät\nkullanruskeiksi ja kumartavat päätään ottaakseen vastaan hopeisen\ntaakan; matalat mäet ja monenlaiset joulupuurivit ovat puettuina\nvaikuttavimpiin helyihinsä; näyttämövalmistukset ovat mitä parhaat ja\nnäyttämö niinikään, mutta vielä puuttuu juhlavalaistus. Se välttämättä\nkaipaa valkoisen runsasta loistoa. Ja kun se laskeutuu kuin morsiolle\nhuntu, kuin ratsun koruloimelle hopeakirjat, tai auringonlaskun\nkultainen palo, niin tuo loistava kristallipuku on sen lopullinen\nkunnian kruunu, jota ilman kaiken muun täytyy jäädä vaikutustaan vaille,\nei voi kirkasta täydellisyyttään saavuttaa. Sen ihanuus liikutti\nerämiehiä, vaikk'ei se saanutkaan parempaa ilmausta kuin Rolfin\nyksinkertaiset sanat: \"Eikös ole kaunista!\" intianin äänetönnä\nkatsellessa.\n\nIdän metsissä ei ole toista paikkaa, jossa lumella olisi niin\nvaihtelevat ja runsaat ilmeet, ja erämiehet sinä päivänä metsää\nkulkiessaan huomasivat yhden yön aikana saaneensa saman ihmeteltävän\nkyvyn kuin on koiralla, jolle jokaiset jäljet ovat selvä tieto\njokaisesta monen tunnin kuluessa liikkuneesta eläimestä. Ja vaikka\nensimäisellä päivällä pyryilman jälkeen on vähemmän kerrottavaa kuin\ntoisella, samoin kuin toisella vähemmän kuin kolmannella, niin ei silti\npuuttunut lumen pinta kirjotuksiaan. Tässä oli kiidellyt sarvas,\njuoksennellut valkoisen vielä lentäessä. Tuossa oli kettu hiipinyt\njuonen poikki ja epäillen katsellut tuota loukkua. Tämän lavean uran\nmonine leveine ja lähekkäisine jälkineen oli tehnyt eräs Skookumin\nystävistä, ritari monipeitsellinen. Tuo loikkija oli ollut näätä. Kas\nkuinka se juoksi tuon pensaikon ristiin rastiin, tässä se tapasi meidän\nlöyhkäjuonemme. Kas kuinka se oli pysähtynyt ja haistellut sitä; nyt se\nlähtee pois -- aivan niin, oikopäätä meidän ansaamme.\n\n\"Se on lauennut, hurraa!\" Rolf huusi, sillä siellä oli pölkyn alla\nkuolleena mitä uhkein näätä, tumma, melkeinpä musta, rinnassa suuri\nleveä loistava kultatäplä.\n\nHe palasivat nyt takaisin majavalammelle. Seuraava loukku oli lauennut\nja tyhjä; sitä seuraavassa oli punainen orava, ainainen harmin kappale,\neikä muuhun kelvollinen kuin syötiksi laukaisemaansa loukkuun. Mutta\nseuraavassa oli näätä ja sitä seuraavassa valkoinen lumikko. Muut olivat\nlaukeamatta, mutta heillä oli jo kaksi hyvää nahkaa majavalammelle\nsaapuessaan. He olivat kovin rohkealla mielellä hyvästä onnestaan, mutta\neivät kuitenkaan osanneet odottaa sitä ihmeteltävää apajaa, mikä nyt\nheitä odotti. _Joka ansassa oli majava_, kuusi suurta majavaa,\nkuolleena, sukelluksissa, hyvässä tallessa. Joka nahka oli viiden\ndollarin arvoinen, ja erämiehet mielestään olivat rikkaita. Tapauksella\noli lisäksi tämä lupaava merkitys: se osotti näitten majavien vielä\nolevan varomattomia, niitä ei siis oltu vielä pyydystelty. Helppo oli\nnäistä lammista ottaa viisikymmentä nahkaa.\n\nErämiehet virittivät uudelleen ansansa; jakaen sitten taakat he etsivät\nsyrjäisen paikan nuotiolleen, sillä majavalammen lähelle ei ole hyvä\ntehdä tulta. Sataviisikymmentä naulaa majavia kantamuksien lisäksi,\nsemmoisin taakoin ei penikulmia kuljettu; puolen mailin päästä he\nlöysivät lämpöisen alhon, tekivät tulen ja nylkivät saaliinsa. Ruumiit\navattiin ja ripustettiin puuhun myöhemmin käytettäviksi, mutta nahkat ja\nhännät otettiin mukaan.\n\nHe kulkivat sinä päivänä pitkän vaivalloisen matkan, pannen syötit\nkaikkiin loukkuihin, ja palasivat myöhään yöllä kotiin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nSarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.\n\n\nIhmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain\nkuukausi.\n\nMutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen\najan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven\nkiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan\nturpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja\nitsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia;\nlaiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja\ntapettavan haussa.\n\nSarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt\ntäysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat\nparhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä,\nhaavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei\njuuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin;\nsarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä\nkuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin\nvääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan\npäättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein\njohdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta,\njonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi,\ntoivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu\nkaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven\niskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin.\nMutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan\nyhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.\n\nSadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin\nolivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet\nnäistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko\nmarraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä\ntaisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako\nsiis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä\nuseampia.\n\nHe asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä,\nluodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan\nkuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen,\nkerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului\nsarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän\ntuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: \"Kumpi meistä on parempi?\"\n\nEräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin\nedellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja\nvarovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi\nsarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja\ntoiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta,\nja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat\ntaistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli\nyöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä\nliekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.\n\nRolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin\neivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa\ntaistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään\nerosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat\nloitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta.\nViidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan,\nnäyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas\ntappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat\nensimäisen, ja Rolf palasi mökille.\n\nKuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: \"Olisivat voineet\nsinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne\nhyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas.\nLöysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt\npuuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi\npuskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli\npitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan,\nkunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas\nmeni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin\nkarhuun kuin sarvaaseen.\"\n\nIntianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun\nRolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän\nkammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä\nuuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.\n\nPari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään\nansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä\noutoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot\nkummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen;\nsyvät taas luultavasti korpin.\n\n\"Kuok, kuok, ha, ha, ha -- hruu, hrrr, huup, huup\"' -- semmoisia\npirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki\nvilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen\nseassa.\n\n\"Ho, ho, ho -- jah -- hiu -- u -- u -- u\", kuului kalmanlintujen kamala\nräkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä,\nhyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle.\nSitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa\nliikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. \"Uah -- uah -- uah -- uo\n-- huu -- jau -- uau -- rrrrr -- rrr -- rrrrr\" -- ja muut korpit\nyhtyivät siihen.\n\nRolfilla ei ollut muuta asetta kuin jousi, taskuveitsi ja tappara. Hän\notti viimeksimainitun käteensä ja astui hiljaa lähemmäksi. \"Hou -- hou\",\nhuusivat korpit kolkolla äänellään, sitten lensivät turvallisille\noksille, joilta ne nauroivat kuin menninkäiset jollekin\nkummitusilveelle.\n\nNuorukainen lähemmä astuessaan näki näyn, joka herätti hänessä\nkauhunsekaista sääliä. Suuri väkevä sarvas -- ainakin ennen väkevä --\nseisoi, hoiperteli, lankeili polvilleen siellä; toisinaan kohoten\ntakajaloilleen, suonenvedontapaisesti veti, nytki maassa makaavaa pitkää\nharmaata ruhoa, toisen sarvaan, tappelutoverin ruumista, hengetöntä,\nniskaansa taittanutta, kuten sitten huomattiin. Kuolleen suuriin\nvankkoihin sarviin olivat elävän sarvaan sarvet takertuneet ikäänkuin\nraudalla kotkaten, terässinkilöillä liittäen. Kaikella voimallaan elävä\nsarvas tuskin saattoi päätään liikuttaa, raahaten tappelutoverinsa\nruumista perässään. Lumen merkit osottivat, että se alussa oli voinut\nvetää ruumista monta syltä; se oli näykkinyt vähän vesoja ja oksia;\nmutta silloin kun se oli paremmissa voimissa, jo aikoja sitten. Kauanko?\nVähintäin neljä päivää, ehkä viikonkin oli kurja sarvas kitunut\ntoivottomana kuolemaa, joka ei tahtonut tulla. Sitä osottivat sen\nkuihtuneet kyljet, sen palava riippuva kieli, joka ei ollut jalankaan\npäässä lumesta eikä kuitenkaan ulottunut, sen rauenneet silmät, joista\nkuoleman himmeän hunnunkin alta vielä heikosti välähti tappeluraivon\nviheriä liekki uuden vihollisen lähestyessä.\n\nKorpit olivat nokkineet kuopistaan kuolleen sarvaan silmät ja syöneet\nkolon sen selkään. Ne olivat alkaneet nokkia elävääkin sarvasta, mutta\netukoivellaan se oli saanut silmänsä suojelluiksi; kuitenkaan sen tila\ntuskin olisi voinut olla kamalampi. Se oli säälittävin näky, mitä Rolf\noli milloinkaan nähnyt metsäelämässä, melkeinpä koko elämässään. Hän\ntunsi syvää sääliä eläin raukkaa kohtaan. Hän unohti, että se oli\najettava riistaeläin; näki vain sävyisän, sorean luontokappaleen\nsurkeimmassa, kamalimmassa pulassa; lähimmäisen hädässä; ja hän paikalla\nryhtyi auttamaan. Tappara kädessä hän hiljaa astui esiin, katsoi\nkuolleen sarvaan sarvien juuresta hyvän esillä olevan paikan ja iski\nsiihen terävästi tapparalla. Vaikutus elävään sarvaaseen oli\nhämmästyttävä. Se havahtui koviin voimanponnistuksiin, jotka osottivat\nkuoleman vielä olevan kaukana. Se puski, sitten peräytyi taapäin, vetäen\nmukanaan sekä kuollutta että halukasta auttajaansakin. Rolf silloin\nmuisti intianin sanat: \"Suulla on suuri taikavoima\". Hän puheli\nsarvaalle lempeästi, rauhottavasti. Sitten meni hän lähemmäksi ja\nkoputti sarvea, jonka hän tahtoi katkaista; tyynnytellen ja koputellen\nhän vähitellen lisäsi voimaa, kunnes lopulta saattoi iskeä kiinni\npitävää sarvea oikein tuntuvasti. Monta kertaa hän sai iskeä, sillä\nhirven sarviaine on siihen aikaan sangen paksua ja lujaa, mutta vihdoin\nsarvi kuitenkin erkani. Rolf kiepautti sitä ja voimakas sarvas oli\nvapaa. Vapaa miksi hyväksi?\n\nOi, älkää kertoko sitä niille, jotka ovat olleet metsän hirvien ystäviä!\nSalatkaa se kaikilta, jotka sokeasti uskovat, että hyvää työtä aina\ntäytyy seurata kiitollisuuden! Odottamattomalla tarmolla, kiihkoisella\nraivolla, pirullisella tarkotuksella tuo kiittämätön hyökkäsi\nvapauttajansa päälle, tähdäten iskun niin kuolettavan kuin sen voimilla\nsuinkin saattoi.\n\nSe oli Rolfille täydellinen yllätys, hän tuskin ennätti käydä kiinni\nmurhaajan sarviin ja vääntää niitä syrjään vatsastaan. Sarvas teki\nraivoisan hyökkäyksen -- voih! mikä villitty paholainen sille antoikin\nsemmoisen voiman? -- ja Rolf kaatui kumoon. Takertuen henkensä edestä\nhäijyn kataliin, irstaisiin sarviin hän kiljui, kiljui kovempaa kuin oli\nkoskaan kiljunut ennen: \"Kuonab, Kuonab! auta, voih, auta minua!\" Mutta\nhän oli kuin maahan naulattu, raivo elukka rutisti hänen rintaansa,\nkoettaen saada sarviensa kärkiä tehoomaan; pelastuksestaan hän sai\nkokonaan kiittää sitä, että sarvien leveys soi hänen ruumiilleen\nvälissään tilaa. Mutta paino, joka runteli hänen rintaansa, rutisti ulos\nhänen voimansa, hänen henkensä; hänellä ei enää ollut ilmaa uudelleen\nhuutaakseen. Kuinka korpit puusta nauroivat ja \"hou-houasivat!\"\n\nSarvaan silmissä kiehahti jälleen murhamielisen vihan viheriä liekki, se\nriuhtoi voimakasta niskaansa puoleen ja toiseen raivohullun voimalla.\nSitä ei voinut kestää kauaa. Pojan voimat raukenivat nopeaan; puskeva\npeto ruhjoi hänen rintaansa.\n\n\"Voih, Jumalani, auttakaa!\" hän läähätti, kun sarvas jälleen alkoi\ntempoa turmansarviaan saadakseen ne valloilleen. Elukka oli melkein\nvapaa, kun korpit äkkiä lähtivät lentoon kovasti raakkuen ja metsästä\nhyökkäsi joku kolmas tappelemaan. Pienempikö sarvas? Ei; mutta mikä?\nRolf ei sitä tiennyt, mutta samalla kuului kamalaa rähinää ja Skookum\noli kiinni murhaajan takakoivessa. Se repi ja raastoi, ei tosin jaksanut\nheittää nurin sarvasta, mutta sen hampaat olivat terävät ja koko sisu\ntoimessa, ja kun se käänsi julman hyökkäyksensä vielä arempiin\nruumiinosiin, niin sarvas uupumaisillaan peräytyi, kaarti ympäri ja\nkaatui. Ennenkuin se ennätti toipua, Skookum hyökkäsi kiinni sen turpaan\nja riippui siitä kuin synti. Sarvas sai jonkun verran heilutetuksi\nvankkaa niskaansa ja vedetyksi mukanaan koiraa, mutta se ei saanut sitä\nirti ravistetuksi. Rolf huomasi hetken otollisuuden, nousi vapiseville\njaloilleen, tarttui tapparaansa, iski raivon elukan pökerryksiin.\nLöytäen sitten lumelta pudonneen puukkonsa hän pisti \"eränhaavan\", josta\nvuoti ulos punainen elämän neste ja vaipui sitten lumelle, eikä sen\nkoommin mitään tiennyt, ennenkuin Kuonab seisoi hänen vieressään.\n\n[Kuva: \"Kuonab, Kuonab! Apuun!\"]\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nKiitosruno.\n\n\nTointuessaan Rolf makasi tulen vieressä, Kuonab kumartuneena hänen\nylitseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän avasi silmänsä, niin\nintiani hymyili; semmoisen lempeän, viehkeän hymyn, taustana\nnorsunluuvalkoiset pitkät hammasrivit.\n\nSitten hän toi kuumaa teetä ja Rolf virkistyi, niin että saattoi nousta\nistumaan ja kertoa aamullisen seikkailunsa.\n\n\"Se on paha manito\", ja hän vilkaisi kuolleeseen sarvaaseen; \"emme saa\nsitä syödä. Varmaan teit taian, että Skookum tuli?\"\n\n\"Niin kyllä, tein taiat suullani\", vastasi toinen, \"minä paruin, minä\nkiljuin, kun se tuli luokseni.\"\n\n\"Tästä on pitkä matka mökille\", vastasi Kuonab. \"En voinut sinua kuulla;\nSkookum ei voinut sinua kuulla; mutta isäni Kos Kob sanoi, että kun\nhädässä huutaa apua, niin lähettää matkaan taian, joka kulkee kauemmaksi\nkuin huuto. Voi niin olla; minä en tiedä: minun isäni oli ylen viisas.\"\n\n\"Näitkö sinä, Kuonab, Skookumin lähtevän?\"\n\n\"En; se oli luonani monta tuntia sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mutta\nse oli rauhaton ja vinkui. Sitten se jätti minut ja kului kauan,\nennenkuin kuulin sen haukkuvan. Mutta se oli semmoista 'ei ole asiat\noikein' haukuntaa. Minä lähdin. Se toi minut tänne.\"\n\n\"Se on varmaan seurannut jälkiäni koko juonikierroksen.\"\n\nTunnin kuluttua he lähtivät palaamaan mökille. Korpit nauroivat \"ha --\nha -- haata\" ja \"ho -- ho -- hoota\" heidän mennessään. Kuonab otti\nturman sarven, jonka Rolf oli irti hakannut ja ripusti sen nuoreen\npuuhun tupakkapalan ja punaisen tuulirihman keralla lepyttämään pahaa\nhenkeä, joka varmaan oli lähellä. Siinä se kiikkui monta vuotta, kunnes\npuu kasvoi isoksi ja nieli sarven, kaikki paitsi kärjen, joka mätäni\npois.\n\nSkookum vielä viimeisen kerran haistoi kaatunutta vihollistaan, osotti\nsille halveksumistaan, niinkuin koirain on tapana, ja juoksi sitten\nsaaton etunenässä kotia kohti.\n\nEi sinä päivänä, eikä seuraavanakaan, vaan ensimäisenä päivänä, kun\ntaivas auringon laskiessa oli tyyni ja ruskottava, Kuonab lähti mäelleen\nhartaudenharjotukseen, ja kun pienestä tulesta, jonka hän sytytti,\nkohosi ilmaan savurihma, kuin luotirihma päällä rusottavasta pilvestä,\nniin hän poltti näpillisen tupakkaa, ja kasvot ja käsivarret\nkohotettuina kohti punaista valoa hän lauloi uuden laulun:\n\n    \"Paholainen pojalleni ansan viritti,\n    Manito hänet pelasti;\n    Pelasti hänet Skookumin haahmossa.\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nTuohiset.\n\n\nRolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli\nSkookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja\nvaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään\npuhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai\nystävyyden säteilyn puroiksi.\n\nJuuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja\neristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja\nvetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa\nastiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät\nkäsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen\nkunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri\nyksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli\naika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että\npidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä\nastioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä\nmetsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja\nkun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein\nturhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita,\nsiankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin\ntehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja\nalkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä\nolisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja\nkäsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja\nkömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin\ntäytyi tehdä vielä kippokin.\n\nKun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: \"Isäni majassa ei\nollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin.\" Hän otti aitasta\nsuuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se\ntuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi\nnelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja\npisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän\nsen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria,\njotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun\ntarpeiksi keväällä.\n\nSillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja\nhalkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen\ntuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla\npehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta\npäästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin\nvaatepidikkeitä.\n\nSitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä\nmuutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois\nkuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä\ntasaisia valkoisia rihmoja.\n\nTuohi levitettiin ja leikattiin sitten, niinkuin kuvasta näkyy.\n\n[Kuva: Tuohiastioiden teko.]\n\nOli tarpeen pyöristää a ja b, koska ompeluksen reiät repisivät pois\nkaistaleen, jos ne kaikki olisivat samalla syyllä. Kukin kulma\ntaivutettiin sitten keskeltä ja käännettiin kaksin kerroin (C), jonka\njälkeen haarukka pistettiin niitä siten pitämään (D). Tuohen syrjä oli\nleikattu siten, että se poikki syiden oli suora, pitkin syitä kaartava.\nSyrjän ympäri taivutettiin pehmenneet koivusäleet ja suurella naskalilla\nläpiä pistellen neuloi Kuonab reunasälöt tuoheen kiinni\nylikatepistoksilla, niin että reunat tulivat sileät, ja tuohiastia oli\nvalmis (E). Jos astia tehdään sen tapainen kuin kuvissa F ja G, niin\nvoidaan käyttää paljoa vahvempaa tuohta, mutta semmoista on vaikea saada\nvettä pitämään.\n\nNyt heillä siis oli pesuastia, ja yksi kiistan syy oli poistettu. Rolf\nhuvikseen ja opikseen teki enemmänkin tuohisia, eri kokoisia, minkä\nkipoksi, minkä pienien kapineitten säilyttäjäksi. Se oli soveliasta\ntyötä nyt hänen levätessään ja toipuessaan, ja hänestä tuli taituri.\nKatsellessaan sangen onnistunutta yritystä tehdä kalakoukkujen ja muiden\nkapistusten säilytysastiaa, sanoi Kuonab: \"Isäni majassa nämä olisi\nväripiikeillä kirjattu.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", sanoi Rolf, muistellessaan tuohiesineitä, joita\nintianit usein möivät, \"saisipa nyt olla piikkisika.\"\n\n\"Ehkä Skookum löytäisi\", sanoi intiani hymysuin.\n\n\"Annatteko minun tappaa ensi kahkin, jonka näemme?\"\n\n\"Kyllä, jos piikit käytät ja poltat kuonokarvat.\"\n\n\"Miksi ne pitää polttaa?\"\n\n\"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka\non ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me\nolemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme.\"\n\nKului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui,\nniin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.\n\nHe ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan.\nValkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä,\novat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.\n\n\"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?\"\n\n\"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada\njoitakuita.\"\n\nHän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata\npois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti\nne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää\npunakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut\nkeitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.\n\n\"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä,\" sanoi intiani.\n\"Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me\nsanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan\nkeltajuuresta\".[18]\n\nMutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen,\njota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan,\novatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on\nyksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten;\nepätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan\npäiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut\nvalmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut\npiikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli\nostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut,\nhänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma,\nyhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.\n\nOli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin\nvuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja\nantoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen,\nSkookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani\nvastaan. Intiani sanoi: \"Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä,\nellet näe.\"\n\nRolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti\nse oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi,\nettä se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt,\nja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin\nhän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.\n\nHeidän eräänä päivänä istuessaan iltatulen ääressä, hän johti puheen\näitiinsä -- kuinka voimalliset taiat hänellä oli ollut, ja kuinka monet\npahat taiat olivat häntä kiusanneet. \"Se oli hänelle hyvin paha taika,\njos koira nuoli hänen kättään taikka koski hänen ruokaansa. Kerran koira\nnuoli hänen kättään, ja unikoira näkyi hänelle kolme päivää ennenkuin\nhän kuoli.\" Jonkun aikaa vaiettuaan hän lisäsi: \"Muutamassa asiassa minä\nolen samanlainen kuin äitinikin.\"\n\nPari päivää myöhemmin Rolf sattui näkemään ystävänsä aitan takana\nantavan Skookumin nuolla paistinpannun, heidän paistettuaan siinä\nsarvaan rasvaa. Intianilla ei ollut aavistustakaan siitä, että Rolf oli\nnäkemässä, eikä hän koskaan saanut sitä kuulla.\n\nMutta samana yönä nuorukainen puolenyön jälkeen nousi hiljaa, sytytti\nmännyn päreen, hieroi vähän nokea kummankin silmänsä ympäri mustiksi\nrenkaiksi, jotta näyttäisi kauhistuneemmalta. Sitten hän rupesi\nhakkaamaan Kuonabin rumpua, laulaen:\n\n    \"Paha henki luovu,\n    Koirankuono kaikkoo.\"\n\nKuonab nousi hämmästyneenä istumaan. Rolf ei ollut huomaavinaankaan vaan\njatkoi, täristeli rumpua, lauloi ja tuijotti ylöspäin tyhjään\navaruuteen. Muutaman minutin päästä Skookum raapi ja vinkui aitan\novella. Rolf nousi, otti puukkonsa, leikkasi tukon karvoja Skookumin\nniskasta ja poltti ne pärevalkeassa, jatkaen sitten kamalan juhlallisena\nlauluaan:\n\n    \"Paha henki luovu,\n    Koirankuono kaikkoo.\"\n\nVihdoin hän kääntyi ja ollen vasta nyt huomaavinaan Kuonabin katselevan,\nsanoi:\n\n\"Unikoira tuli minun luokseni. Minusta näytti kuin se olisi nuollut\nmökin takana sarvaanrasvaa paistinpannusta. Se nauroi, sillä se tiesi\ntekevänsä minulle pahan taian. Minä koetan karkottaa sen, ettei se voi\ntehdä minulle pahaa. Minä en tiedä. Minä olen samanlainen kuin\näitinikin. Hän oli sangen viisas, mutta hän sen jälkeen kuoli.\"\n\nKuonab nyt nousi, leikkasi Skookumista vielä enemmän karvoja, lisäsi\nhyppysellisen tupakkaa, sytytti palamaan ja lauloi palavien karvain ja\ntupakan kitkerässä hajussa voimallisimman runonsa pahan taian\nrikkoakseen; ja Rolf mielessään nauraen ja makeaan uneen vaipuen tiesi,\nettä taistelu oli voitettu. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä enää\nmilloinkaan, ei milloinkaan antaisi Skookumille padannuolijan, astiain\npesijän taikka pyyhkijän korkeata ja pyhää tointa.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nJäniksenpaulat.\n\n\nLumen syventyessä näkyi mökin ympärillä kaikissa viidakoissa joka\npuolella valkoisen jäniksen jälkiä. Toisinaan metsästäjät näkivät\njäniksiäkin, mutta eivät välittäneet niistä sen enempää. Miksi olisivat\nhe hakeneet jäniksiä, kun valkohäntähirviä oli niin runsaasti?\n\n\"Osaatko pyytää jäniksiä?\" kysyi Kuonab eräänä päivänä, Rolfin jälleen\nollessa entisellään.\n\n\"Voinhan ampua jonkun jousellani\", nuorukainen vastasi, \"mutta miksikä\nminä, kun sarvaita on vaikka kuinka paljon?\"\n\n\"Minun kansani aina metsästi jäniksiä. Toisinaan ei hirviä ollut;\nsilloin syötiin jäniksiä. Toisinaan, vihollisen maassa, ei ollut hyvä\nmetsästää muuta kuin jäniksiä tylpillä nuolilla, ja niitä syötiin.\nToisinaan oli leirissä vain naisia ja lapsia, -- ei ruokaa, ei pyssyjä;\nsilloin syötiin jäniksiä.\"\n\n\"Hyvä, tuonemme moniaan\", ja Rolf otti jousensa ja nuolensa. Monta\nvalkoista pupua hän näkikin, mutta ne olivat aina tiheimmissä\npensaikoissa. Hän yritti toisenkin kerran, mutta ainaisen harmin virvet\nja oksat haittasivat jousta ja käänsivät syrjään nuolet. Monta tuntia\nkului, ennenkuin hän vihdoin palasi, kantaen pehmeänahkaista\nlumikenkäjänöä.\n\n\"Se ei ole meidän tapamme.\" Kuonab astui edellä viidakkoihin, katsoi\npaikan, jossa oli monta polkua, leikkasi kimpun oksia ja teki niistä\naidan tapaisen, jossa oli monta aukkoa. Jokaiseen aukkoon hän asetti\nlujasta rihmasta tehdyn paulan, jonka kiinnitti pitkään haarukan varassa\nlepäävään saittaan, ja saitta oli siten asetettu, että kun paulaa\ntempasi, niin saitta pääsi irti ja vuorostaan kohotti paulan ja sen\nmukana otuksenkin korkealle ilmaan.\n\nKun he seuraavana aamuna menivät kokemaan, niin oli neljässä ansassa\nkussakin lumivalkea jänis kaulastaan riippumassa. Niitä käsitellessään\nKuonab tunsi pahkan erään takakoivessa. Hän aukaisi sen varovasti ja\notti siitä ihmeellisen näköisen, tammenterhon kokoisen litteän nokareen,\njoka oli lihasta muodostunut, karvain peittämä ja melkein suuren pavun\nmuotoinen. Hän tarkasteli sitä ja sanoi Rolfin puoleen kääntyen kiihkein\nmielenkiinnoin:\n\n\"Ugh! olemme löytäneet hyvän metsästyksen. Tämä on Piito-uab-uus-ons,\npieni taikajänö. Nyt meillä on mökissä voimalliset lumot. Saatpa nähdä.\"\n\nHän kävi molemmilla tyhjillä pauloilla ja pujotti jäniksen kummankin\nläpi. Kun he tunnin kuluttua palasivat pauloille, niin oli ensimäisessä\njälleen jänis.\n\n\"Niin se aina on\", sanoi intiani. \"Nyt saamme jäniksiä, koska vain\ntahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä\nhän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että\nhänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli\nsangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä.\"\n\n\"Kuule! mitä tuo on?\" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien\nkahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut,\nsillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut\ntehdä jonkun suurtyön.\n\n\"Japp, japp, japp\", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa,\netteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen \"jipp, jipp, jipp\" puussa\nistuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa \"jauu, jauu, jauu\" kun se\nkaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat\naivan erilaiset kuin vihainen \"japp, japp, japp\", sen haukkuessa puuhun\nnoussutta karhua, tai ärisevä \"hrrrjapp-hrrrjapp\", jolla se osotti\nvihaansa piikkisialle.\n\nMutta nyt se oli samaa \"japp, japp, jappia\" kuin karhuja puuhun\najettaessa.\n\n\"Puussa jotain\", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain\npuussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he\npaikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo\nhervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita.\nViereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli\nvihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka\nja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla\npuun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei\nyksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on\nsangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän\nensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä\npanostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se\nyksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat\nkantaa mökilleen.\n\nIntianin silmissä hehkui omituinen liekki. \"Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi;\nse on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä.\"\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nMajavan ansoilla outoja jälkiä.\n\n\nAnsajuonet oli koettu kerran viikossa, ja turkisvarasto karttui\nmainiosti. Oli saatu viisikolmatta majavaa ja melkein varmana saattoi\npitää, että niitä saataisiin pari kolme joka kerralla, kun\nmajavalammilla käytiin. Mutta joulukuussa sattui ikävä yllätys, kaikki\nmajava-ansat olivat tyhjiä, ja selvät merkit osottivat, että joku oli\nkäynyt paikalla ja vienyt saaliin. He seurasivat hänen lumikenkiensä\nhämäriä jälkiä, jotka äskeinen tuuli oli melkein umpeen pyryttänyt,\nmutta yöllä satoi vielä enemmän lunta ja jäljet hävisivät.\n\nAnsajuonta ei varas vielä ollut löytänyt, näädän ja minkin saalis oli\nhyvä. Mutta tämä oli vasta alkua.\n\nErämiesten laki salolla on hyvinkin samanlainen kuin kaikki alkuperäiset\nlait; ensiksi tulleella on oikeus, jos hän nimittäin itse voi sen\nhankkia. Jos voimallinen kilpailija tulee pyydysmaille, niin ensiksi\ntulleen täytyy taistella miten voi. Laki hyväksyy kaikki, mitä hän\ntekee, jos hänelle onnestaa. Laki hyväksyy kaikki mitä toinenkin tekee,\nmurhaa lukuun ottamatta. Se on: puolustaja saa toisen vaikka kuoliaaksi\nampua; hyökkääjältä se on kielletty.\n\nMutta se seikka, että Kuonab oli intiani, ja että Rolfia siksi luultiin,\nolisi Adirondackissa kääntänyt yleisen mielipiteen heitä vastaan, ja\nhyvin luultavaa oli, että kilpailija piti heitä oman pyyntioikeutensa\nloukkaajina, vaikka taas se seikka, että hän oli tyhjentänyt heidän\nansansa ottamatta niitä mukaansa ja ettei hän uskaltanut näyttäytyä,\npikemmin osotti itseänsä syyttävän varkaan huonoa omaatuntoa.\n\nHän oli ilmeisesti tullut lännestä käsin; ehkä Racquet River maasta; oli\niso mies, jalasta ja askeleen pituudesta päättäen, ja perehtynyt\nansapyyntiin; mutta laiska, sillä hän ei ollut virittänyt ansoja. Hänen\npäätarkotuksensa näytti olevan varastaminen.\n\nEikä kauaa kestänyt, ennenkun hän löysi heidän näätäansajuonensakin, ja\nsilloin hänen varkautensa lisääntyivät. Yksinkertaisimmat\nmielenliikutukset ovat aina pinnalla, ja alkuperäisissä oloissa\npuhkeavat ne ilmi hyvin vähästä. Rolf ja Kuonab tunsivat, että nyt oli\nsota.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nPekan eli kalastajanäätä.\n\n\nLumessa oli eräät suuret jäljet, jotka he monta kertaa näkivät; ne\nolivat samanlaiset kuin näädän, mutta paljoa isommat. \"Pekan\", sanoi\nintiani, \"se iso näätä; se ylen voimallinen näätä, joka taistelee\npelotta.\n\n\"Kun isäni oli poika, niin hän ampui nuolella pekania. Hän ei tiennyt,\nmikä se oli; se näytti vain suurelta mustalta näädältä. Se sai haavan,\nmutta hyppäsi puusta isäni rintaan kiinni. Se olisi tappanut hänet,\nellei koira olisi joutunut apuun; sitten se olisi tappanut koiran, mutta\nminun isoisäni oli lähellä.\n\n\"Hän antoi isäni syödä pekanin sydäntä, jotta hänen sydämensä kävisi\nsamanlaiseksi. Se ei hakenut tappelua, mutta haavotettuna se kääntyi ja\ntaisteli pelkäämättä. Se on oikea tapa; etsi rauhaa, mutta taistele\npelkäämättä. Semmoinen oli isäni sydän ja minun.\" Katsahtaen sitten\nlänttä kohti hän jatkoi uhkaavalla äänellä: \"Tuo ansarosvo saa sen pian\nnähdä. Me emme etsineet tappelua, mutta jonain päivänä minä hänet\ntapan.\"\n\nNe suuret jäljet jatkuivat harppauksin, kadotakseen matalaan taajaan\nmetsään. Mutta ne löydettiin uudelleen.\n\nKulkiessaan hemlokkisärkän poikki mailin verran kauempana, he tulivat\ntoisille jäljille, jotka alussa olivat yhtenä pitkänä, syvänä, toista\njalkaa leveänä vakona, ja tässä vaossa näkyivät käpälien painalmukset,\njotka olivat kalastajanäädän jälkien kokoiset, mutta hajallaan\ntoisistaan.\n\n\"Kahk\", sanoi Kuonab, ja \"kahk\" sanoi Skookumkin, mutta muristen ja\nniskakarvat pystyssä, ja ehkä samalla muistaen ikävät kokemuksensakin.\nKun sen varovaisuus vielä näytti hyvin alkeelliselta, niin Rolf pujotti\nvyönsä koiran kaulapantaan, sitten he seurasivat jälkiä, sillä Rolf\nmuisti paikalla, että tässä olivat kirjailutarpeet edellä juoksemassa.\n\nHe eivät kauaksikaan ennättäneet, ennenkun jälkiin yhtyivät toiset\n--suuren kalastajanäädän jäljet; ja pian he kuulivat metsästä edestä\npäin raaputusta, niinkuin kiipeämisestä, ja kerran, pari, heikkoa\netäistä tappelun rähäkkää.\n\nSukkelaan sitoen liiaksi urhoollisen Skookumin puuhun he hiipivät\neteenpäin, valmiina vaikka mihin, ja näkivät tuota pikaa sangen kumman\ntappelun.\n\nTappelua se oli, vaikka siinä ihmeen vähän tapeltiin. Siellä näkyi otus,\nvaltavan mustan näädän tai lyhytjalkaisen mustan ketun näköinen. Se\nseisoi turvallisen välimatkan päässä vastustajastaan, suuresta\npiikkisiasta, joka oli puoleksi näkymättömissä kaatuneen puun takana,\ntakapuoli ja häntä vain vaaralle alttiina. Molemmat olivat sangen\nhiljaa, mutta pian näätä murahti ja hyökkäsi eteenpäin. Piikkisika,\näänen kuullessaan, taikka ehkä tuntien lumen pöllähtävän siltä puolelta,\nsivalsi hännällään; mutta kalastajanäätä pysähtyi siksi etäälle, ettei\nisku sattunut. Sitten tapahtui valehyökkäys toiselta puolelta, samalla\nseurauksella; sitten monta, ikäänkuin kalastajanäätä olisi tahtonut\nväsyttää piikkisian hännän taikka kuluttaa sen piikeistä tyhjäksi.\n\nToisinaan hyökkääjä hyppäsi puulle ja ärsytteli piikkisikaa ylöspäin\nsivaltamaan, ja monet kaarnaan uponneet valkoiset tikarit osottivat\nnäitä temppuja jo kestäneen jonkun aikaa.\n\nMolemmat erämiehet näkivät nyt jäljistä, että samanlainen tappelu oli jo\ntapahtunut toisenkin pölkyn luona, ja että piikkisian jäljissä siitä\nlähtien oli veritäpliä. Millä keinolla kalastajanäätä oli pakottanut sen\npois lähtemään, ei ollut selvää, mutta pian he sen saivat nähdä.\n\nPetettyään kahkia, kunnes se ei enää viitsinyt sivaltaa, alotti pekan\nuuden liikkeen. Juosten piikkisian kuonoa suojelevan pölkyn toiselle\npuolelle, se nopeaan kaivoi läpi lumen ja lehtien. Pölkky oli kolmisen\ntuumaa maasta kohollaan, ja ennenkuin piikkisika oli huomannutkaan, oli\npekan raivannut aukon ja saanut kiinni piikkiniekan pehmeästä\npiikittömästä kuonosta. Röhisten ja uikuttaen tämä veti taapäin ja\nsivalteli peljättävällä hännällään. Mitäpä hyötyä siitä? Hakkasi vain\npölkyn täyteen piikkejä. Koko voimallaan kahk kiskoi ja riuhtoi, mutta\npekan oli voimallisempi. Kynsillään se levitteli reikää, ja kun uhri\nväsymyksestä taukosi, niin pekan äkkiä hyökkäsi eteenpäin, heitti kuonon\nja purasi kiinni piikkisian vielä hellempään kurkkuun. Se ei tosin\nsaanut niin täydeltä purastuksi, että olisi henkitorven tavottanut,\nmutta se piti kiinni. Minutin tai parin kahk ponnisteli epätoivon\nvoimalla ja sen sivalteleva häntä alkoi olla paljaana piikeistä, mutta\nhaavasta pisarteleva punainen puro uuvutti sen voimia. Kalastajanäädän\njota puunrunko suojeli, ei tarvinnut muuta kuin pitää kiinni ja odottaa\naikaansa.\n\nKahkin nostelut ja taapäin kiskomiset kävivät lopulta sangen heikoiksi;\nkalastajanäätä oli melkein päättänyt tappelun. Mutta se alkoi jo käydä\nkärsimättömäksi ja peräytyen reiästä se nousi puunrungolle, näyttäen\nsangen rikkiraavitun kuonon; sitten ojentaen alas siron käpälänsä\nlähelle kahkin olkapäätä se antoi sille äkkisysäyksen, niin että eläin\nkeikahti selälleen, ja ennenkun se pääsi ylös nousemaan, purivat\nkalastajanäädän leuat sen rintaan kiinni, murtaen ja repien. Voimaton,\nmelkein piikitön häntä ei ulottunut siihen. Punainen veri virtasi ja\npiikkisika makasi alallaan. Aina vähän väliä ylpeästi murahtaen pekan\nkaivoi hampaansa lämpöiseen lihaan ja ravisteli ja raateli\nvoittamatonta, jonka se oli voittanut. Se nuoli verisiä leukojaan\nkahdettakymmenettä kertaa, ahmien hurmetta, kun Kuonabin pyssy äänsi\n\"pau\", ja pekan sai tilaisuuden uudistaa tappelunsa kahkin kanssa\nkaukana autuaitten metsästysmailla.\n\n\"Japp, japp, japp!\" hyökkäsi Skookum paikalle, vetäen perässään Rolfin\nvyön pätkää, sen poikki jyrsittyään, koira kun oli päättänyt päästä\ntappeluun osalliseksi vaikka millä hinnalla; ja ellei piikkisika nyt\nolisi maannut maha taivasta kohti, niin olisi Skookum varmaan päässyt\nuudelleen potilaan kirjoihin.\n\nTämä oli ensimäinen kalastajanäätä, jonka Rolf näki, ja hän tutki sitä\nkuten ainakin eläintä -- tai ihmistä --, jota on kuullut paljon\nkiitettävän, niin että se on saanut maineen ihannehohteen. Tämä siis oli\ntuo metsien rosvoritari; se kamala musta kissa, joka ei pelännyt mitään\njalan kulkevaa. Tämäkö oli se ainoa, joka saattoi tapella kahkin kanssa\nja sen voittaa.\n\nTehtiin paikalla tuli, ja sillä välin kun Rolf keitti teetä ja verestä\nriistalihaa päivälliseksi, Kuonab nylki kalastajanäädän. Sitten hän\nleikkasi pois sen sydämen ja maksan. Kun ne olivat kiehuneet, antoi hän\nRolfille sydämen ja Skookumille maksan, edelliselle sanoen: \"Minä annan\nsinulle pekanin sydämen\", ja koiralle: \"Tuo ajaa sinusta kaikki piikit,\njos lähdet vielä kerran hulluttelemaan, niinkuin luulen sinun tekevän.\"\n\nPekanin niskanahkassa ja hännässä oli useita piikkejä, toiset uusia,\ntoiset selvästikin aikaisemmasta samanlaisesta tappelusta, mutta ne\neivät olleet nahkaa turmelleet. Ei näkynyt tulehduksen eikä myrkytyksen\nmerkkejä. \"Niin se aina on\", sanoi Kuonab, \"piikit eivät voi sitä\nvahingoittaa.\" Kääntyen sitten piikkisian puoleen hän huomautti\nruvetessaan sitä nylkemään:\n\n\"No kahk! siitä nyt näet, että oli suuri erehdys, kun et antanut Nana\nBojun istua pölkyn kuivalla päällä.\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nHopeakettu.\n\n\nHeidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti\nkädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.\n\n\"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se\nasustaa siellä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku\nmuualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan.\"\n\n\"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?\" arveli Rolf.\n\n\"Ugh! viidenkymmenen.\"\n\n\"Emmekö voi sitä saada?\"\n\n\"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy\nkoettaa toista.\"\n\nTämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi\nsaattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän\nkatsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin\ntuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten\nhän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai\nlänsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen\njoitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja.\nHän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi\ntempun menestystä.\n\nPäättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä\nmuutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet\nseuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet\nolivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut\nensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen\nympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa.\nEräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa.\nSeuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.\n\nMuuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta\nkertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja\nvihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa\nturmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen\nnautinnon hurmauksessa. -- Tuuma oli siis hyvässä alussa.\n\nSeuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli\nkauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan\npuupölkkyyn.\n\nLähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen,\nKuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani\nvalkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan,\nheitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän\nhajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat\nhöyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.\n\nRolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies\nsanoi: \"Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju\nliian väkevä.\" Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab\nsanoi: \"Nyt näyttää olevan oikea aika.\"\n\nEnsimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli\nselvään suuren ketun jäljet.\n\nSeuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: \"Hirviä!\" Niin\ntoden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu;\ntarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen\nkumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja\nkuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten\n\"näppis!\" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje\njalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut\ntuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin\npuihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista\nkavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut\nturvallisemmille maille.\n\nSeuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla\nsurmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja\nmerkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut\npetetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei\ntarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf\nvalmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan.\nNahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon\npoistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville,\nse muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.\n\nMonta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan\nhyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää\nhajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka\nviettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta\nniistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut.\nHopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti\nkallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli\nlähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään\nkahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä\nnähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi\ntarinansa talven kovuudesta.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nSkookumin nöyryytys.\n\n\nJos sanomalehtimies olisi voinut Skookumia haastatella, niin se varmaan\nolisi hänelle sanonut: \"Minä olen sangen huomattava koira. Osaan ajaa\nsepelpyyt puuhun. Piikkisikoja vihaan kuin kuolemaa. Koiratappeluun minä\nolen aika hyvä; en oikeastaan ole kertaakaan saanut köniini; mutta minun\ntodella ihmeteltävä lahjani on nopeus; minä olen peto juoksemaan.\"\n\nNiin, se oli peräti ylpeä koivistaan, ja ketut, jotka talviöinä\nkiertelivät mökin ympärillä, antoivat sille monta tilaisuutta taitonsa\nnäyttämiseen. Monta kertaa se _oli aivan vähällä saada ketun kiinni_.\nSkookum ei tiennyt, että ne juuttaat tekivät siitä pilkkaa; mutta niin\nne tosiaan tekivät, ja se huvitti niitä mahdottomasti.\n\nItserakas penikka ei milloinkaan sitä älynnyt, eikä se laiminlyönyt\nainoatakaan tilaisuutta _vähällä_ saada kiinni kettua. Erämiehet eivät\npäässeet näkemään näitä syyskilpajuoksuja, koska ne tapahtuivat pimeän\naikana; mutta talvella ketut pakostakin metsästelevät paljon\npäivälläkin, ja silloin niitä usein näkee; ja useamman kuin yhden kerran\nhe sitten näkivätkin näitä ilvekilpajuoksuja.\n\nValkoinen hohtava lumi tuli nyt olemaan paljoa tärkeämmän kiistan\nnäyttämönä.\n\nVähää ennen auringonlaskua kuului eräänä päivänä heikkoa revon haukuntaa\njärven lumipeittoiselta jäältä.\n\n\"Se oli minulle\", näytti Skookum ajattelevan, hyppäsi pystyyn sangen\nvihaisesti muristen ja juoksi pois; erämiehet ensiksi katselivat\nakkunasta. Kaukana lumella, takajaloillaan istuen, oli heidän ystävänsä,\niso musta hopeakettu.\n\nKuonab tapasi pyssyään ja Rolf yritti kutsua takaisin Skookumin, mutta\nse oli liian myöhäistä. _Se_ oli nyt lähtenyt kettua pyytämään; _heidän_\nasiansa oli katsella ja paukuttaa käsiään. Kettu istui takakynkillään,\nnäytti irvistävän, kunnes Skookum oli kautta lumen tulla porhaltanut\nparinkymmenen askeleen päähän. Sitten tuo hohtava musta kettu juoksi\nkauniisti pois, mahtava häntä vaakasuorana perässään, ja Skookum,\nvarmana voitostaan, lyhensi väliä kuudeksi tai seitsemäksi askeleksi.\nMuutama hyvä harppaus vielä, niin voitto olisi saatu. Mutta mikä lie\nollut, se ei voinutkaan juosta umpeen tuota kuuden-seitsemän askeleen\naukkoa. Vaikka se olisi kuinka ponnistanut ja harpannut, pysyi suuri\nmusta karvasuti aina yhtä pitkällä edellä. Ensin oli juostu rantaan\npäin, mutta kettu kaarsi takaisin selälle ja sitten edes ja takaisin.\nSkookum luuli kierreltävän siitä syystä, kun muka pelastus oli toivoton,\nja se yhä paransi. Mutta kaikki turhaan. Se vain väsytti itseään,\nläähätti jo ääneensä. Lunta oli jo siksi vahvalta, että se teki paljon\nhaittaa, ja enemmän koiralle kuin ketulle, koska paino merkitsi paljon\nmoisessa kiistassa. Aikomattaan Skookum hiljensi vauhtiaan. Kettu\npitensi välimatkaa, kääntyi sitten rohkeasti ympäri ja istahti lumeen.\n\nTämä oli koirasta jo liikaa. Se kulutti melkein keuhkontäyden ilmaa\nkiukkuiseen haukuntaan ja hyökkäsi jälleen vihamiehen perään. Uudelleen\nalkoi sama kierto-ajo, mutta sangen pian koira oli niin väsynyt, että se\nistahti, ja nyt musta kettu toden totta palasi takaisin ja haukkui sitä.\n\nSiitähän saattoi tulla hulluksi. Skookumin ylpeyttä oli loukattu. Nyt\ntäytyi joko voittaa taikka kaatua. Viimeiset voimansa ponnistaen se\npääsi noin viiden jalan päähän tuosta valkokärkisestä häntäsudista.\nMutta sitten, kumma sanoa, suuri musta kettu päästeli vähän runsaita\nsäästyneitä nopeusvarojansa ja metsää kohti kääntyen jätti Skookumin\nkauas jälkeensä. Miksi? Syy oli selvä. Kuonab, joka turhaan oli vaaninut\ntilaisuutta ampuakseen, koiraa vaaraan saattamatta, oli metsän suojassa\nhiipinyt järven ympäri ja odotti siellä viidakossa. Mutta kettua oli\ntarkka nenänsä varottanut. Se älysi, että huvipuoli nyt oli päättynyt,\njuoksi metsään ja katosi, samalla kun luoti pöllähytti lunta sen takana.\n\nSkookum paran kieli liikkui melkein paria korttelia pitkällä, kun se\nnöyrästi tallusti rantaa kohti. Se näytti masentuneelta; häntä roikkui;\nkorvat olivat lupassa; mutta olisiko se sanomalehtikertojalle sanonut\n\"en ollut tänään tavallisessa kunnossa\" taikka \"ettekö nähnyt, että minä\nkoko ajan voitin?\" -- sitäpä ei voinut mistään huomata.\n\n\n\n\nXL.\n\nNahkoista paras.\n\n\nHe näkivät hopeaketun kolmasti tai neljästi talven kuluessa ja kerran\nhuomasivat sen uskaltaneen hypätä korkean luminietoksen päältä aitan\nkatolle ja siitä mökin katolle, jossa se oli syönyt suuhunsa muutamia\nvalkoisia jäniksiä, joita säilytettiin siellä loukkujen syötiksi. Mutta\nkaikki yritykset saada se ansaan menemään taikka ammutuksi olivat\nturhat, ja heidän tuttavuutensa olisi ehkä päättynyt samoin kuin\nalkoikin, ellei olisi sattunut muuatta seikkailua.\n\nTalvesta tuli tavallista lumisempi. Paksu lumi on metsän turkiskarjalle\npahin onnettomuus, mikä sitä voi kohdata. Se peittää ravinnon\nsaamattomiin, ja se estää niiden liikkeitä, niin etteivät ne voi kauaksi\nkulkea ravintoansa etsimään, eivätkä nopeaan juosta vihollisiaan\nvälttääkseen. Paksu lumi sen vuoksi merkitsee vankeutta, nälkää ja\nkuolemaa. On kaksi keinoa selvitä tästä pulasta: puujalat ja lumikengät.\nJälkimäinen keino on paljoa parempi. Karibulla ja isolla hirvellä on\npuujalat; jänis, pantteri ja ilves käyttävät lumikenkiä. Kun on kolmea\ntai neljääkin jalkaa vahvalta pehmyttä lunta, niin ilves on kaikkien\npienien eläinten kuningas, eikä sen tarvitse isojakaan paljoa pelätä.\nLumikenkäisen ihmisen armoilla ovat useimmat neljin jaloin juoksevat\nmetsäneläimet.\n\nSkookum, jolla ei ollut kumpaistakaan keinoa tämän pulan autteeksi, sai\nnyt oleskella paljon yksinään mökillä. Nähtävästi juuri tämmöisessä\ntilaisuudessa oli hopeakettu kerran sen melkein suunniltaan suututtanut,\nsyömällä jäniksiä katolta sen yläpuolella.\n\nHeidän ansajuonensa raivostuttavaa rosvoilua oli jatkunut\nepäsäännöllisin ajoin kaiken talvea, mutta varas oli kylläkin ovela,\ntaikka onnen suosima heidät välttääkseen.\n\nPalatessaan kerran mökille kolmen päivän kiertoretkeltä he näkivät\nkaukana järven valkoisella pinnalla kaksi eläintä, jotka vuoron takaa\njuoksivat ja tappelivat. \"Skookum ja kettu\", oli heidän ensi\najatuksensa, mutta kun he mökille saapuivat, niin olikin Skookum itse\nsiellä tervehtimässä.\n\nKuonab tähyili tarkkaan molempia juoksevia pilkkuja ja sanoi: \"Toisella\nei ole häntää. Minä luulen, että ne ovat peeshoo (ilves) ja kettu.\"\n\nRolf rakensi päivällistä. Tuon tuostakin hän vilkasi järvelle ja näki\nmolemmat pilkut tavallisesti juoksemassa. Päivällisen jälkeen hän sanoi:\n\"Hiivitäänpä ympäri, emmekö saisi ammutuksi.\"\n\nKiinnittäen jalkaansa lumikengät ja pysytellen poissa näkyvistä he\nhiihättivät joen poikki hirvenkaalamon kohdalta ja pääsivät metsien\nkautta niemeen lähelle taistelijoita. Siellä he näkivät näyn, joka\npaikalla muistutti mieleen Skookumin nöyryytyksen päivän.\n\nSadan askeleen päässä oli avoimella lumella valtavan suuri ilves ja\nheidän vanha ystävänsä, musta hohtava hopeakettu naama vasten naamaa;\nkettu pääsemättömässä pulassa, näytellen kauniita hammasrivejään, mutta\nvaipuen lumeen mahaansa myöten pakoon yrittäessään. Se oli jo pahasti\nhaavotettu. Se oli joka tapauksessa ilveksen varma uhri, sillä vaikka\ntämä oli raskaampi, niin oli sillä niin leveät ja mainiot lumikengät,\nettä se voi hiipailla pitkin lumenpintaa, jota vastoin ketun pienet\njalat painuivat syvään. Ilves ei enää ollut likimainkaan vereksissä\nvoimissa, ja vielä se jonkun verran pelkäsi noita hammasrivejä, jotka\nnaksahtelivat kiinni kuin ansaraudat, sen yrittäessä liiaksi lähennellä.\nSe tietysti aikoi tappaa mustan kilpailijansa, mutta samalla säilyttää\noman nahkansa ehjänä. Yhä ja yhä siinä tapahtui jonkinlaista\nloppuottelua, uupuneen ketun läähättäen upotessa petollisen armottomaan\nlumeen. Jos se vain olisi päässyt takaisin metsään, niin se ehkä olisi\nlöytänyt jonkun kolkan takapuolensa suojaksi ja voinut koettaa otella\nhenkensä edestä. Mutta minne se kääntyikin, aina oli tuo valtava kissa\nvastassa, kahdenkertaisin asein ja muin varustuksin, joita ei ketulla\nole milloinkaan lumessa kulkeakseen.\n\nKukapa olisi voinut katsella tätä urheaa tappelua, tuntematta\nmyötätuntonsa kallistuvan kauniin hopeaketun puolelle. Rolf ainakin\nmieli auttaa sitä pakoon, kun loppuhyökkäys tapahtui. Yrittäessään vielä\nkerran hyökätä metsään, humahti kettu näkymättömiin vahvaan nietokseen,\njoka kortteikon kohdalla oli vielä tavallista pehmeämpi, ja ennenkuin se\nsiitä selvisi, niin ilveksen leuat iskivät kiinni sen niskaan ja tuimat\nkynnet olivat viiltäneet auki sen vatsan.\n\n[Kuva: Syvään vajoava kettu oli toivottomasti alakynnessä.]\n\nTappamisen oikeutus on itsesäilytys, ja tässä tapauksessa se siis olisi\nollut oikeutettua, jos ilves olisi ketun syönyt. Tekikö se sen? Mitä\nvielä. Ravisteli nahkojaan, nuoleskeli itseänsä onnittelevaan tapaan\nrintaansa ja käpäliään ja ravistettuaan kuollutta vielä viimeisen kerran\nlähti tyynesti kävelemään lumen pintaa rannan mukaan.\n\nKuonab nosti kätensä selkäpuolen suulleen ja rääkäsi äänekkäästi, hyvin\nsamalla tavalla kuin paulaan tarttunut jänis. Ilves pysähtyi, pyörsi\nympäri ja juoksi oikopäätä tätä lupaavaa soitantoa kohti. Pahaa\naavistamatta se lähestyi kahdenkymmenen askeleen päähän erämiehistä.\nPiilukko pamahti ja ilves sätki lumessa.\n\nKauniin hopeaketun nahka oli hyvin vähän vahingoittunut ja se kohotti\nheidän koko saaliinsa arvon melkein kahdenkertaiseksi; ilveksen nahka\ntaas oli näädän arvoinen.\n\nHeillä oli nyt aikaa tutkistella jälkiä ja he huomasivat, että kettu oli\najanut viidakossa jäniksiä, kun ilves sen yhdytti. Ensin oli kettu\nkierrellyt pensaikoissa ja siellä pelastanut nahkansa jotenkin hyvin,\nsillä jänikset olivat jonkun verran tallanneet lunta. Tätä oli ehkä\nkestänyt tunnin verran, sitten se oli väsynyt ja koettanut pelastua\npakenemalla kokonaan pois ilveksen asuinmailta; se oli lähtenyt avoimen\njärven poikki juoksemaan. Mutta siellä lumi oli liian pehmeätä eikä\nensinkään kannattanut, jota vastoin ilves sielläkin hiihätteli pintaa\npitkin. Se siis oli turmion tuottava erehdys. Kettu oli voimallinen ja\nurhea. Se piti puoliaan vielä ainakin toisen tunnin, ennenkun paljoa\nvoimakkaampi ja raskaampi ilves sai sille surman tuotetuksi. Siihen ei\nollut mitään oikeutusta. Se oli selvä tapaus tirannimaista murhaamista,\nmutta tässä tapauksessa kosto oli pikainen ja oikeutta tuli nopeammin\nkuin muutoin tapaa tulla.\n\n\n\n\nXLI.\n\nVihollisen linna.\n\n\n_Raivota kannattaa ehkä kerran sadasta, mutta mistä sen edeltäpäin\ntietää mikä olisi se oikea kerta -- sano' Si Sylvanne_.\n\n\nLäntisen ansajuonen kiertämiseen ja kokemiseen tavallisesti kului kaksi\npäivää. Mukavaan paikkaan he olivat rakentaneet jonkinlaisen suojan\npuolivälin majaksi. Tullessaan siihen huomasivat he eräänä päivänä, että\nsiinä heidän viime käyntinsä jälkeen oli oleskellut joku, joka puri\ntupakkaa. Se tapa oli kummallekin heistä vieras. Kuonabin haahmo kävi\nyhä synkemmäksi joka kerralta kun ilmestyi uusia todistuksia\nvihollisesta. Kauaa ei enää tarvinnut odottaa ratkaisevaakaan vääryyttä.\n\nJotkut erämiehet merkitsevät ansansa; toiset eivät siitä välitä. Rolf\noli merkinnyt kaikki heidän ansansa, viilaamalla rautaan lovet. Kaksi,\nyksi, kolme, oli heidän merkkinsä, ja se oli viisas suunnitelma, kuten\nsaatiin myöhemmin kokea.\n\nKiertäessään läntistä majavalampea he huomasivat, että kaikki kuusi\nansaa olivat kadonneet. Toisista ei huomannut, että ne oli varas vienyt;\nmutta toisten luona oli selviä jälkiä siitä, että ne olivat saman rosvon\nviemät, joka oli heitä kaiken aikaa härnännyt, ja erääseen okaiseen\noksaan oli jäänyt sininen langanpätkä.\n\n\"Nyt minä lähden hänen jäljilleen ja tapan hänet\", sanoi intiani.\n\nRolf oli vastustanut kaikkein viimeistä keinoa ja intti nytkin vastaan.\nHänen ihmeekseen intiani kääntyi vihaisesti ja sanoi: \"Sinä tiedät, että\nse on valkoinen. Jos se olisi intiani, kärsisitkö sitten? Et!\"\n\n\"Järven eteläpuolella on paljon maata. Ehkä hän _oli_ täällä ensimäinen.\n\n\"_Sinä tiedät, ettei hän ollut._ Monta pekanin sydäntä sinun pitäisi\nsyödä. Minä olen rauhaa etsinyt, nyt minä tappelen.\"\n\nHän heitti kantamuksen olalleen, tarttui pyssyynsä ja hänen lumikenkänsä\nlähtivät \"tssappe, tssappe, tssappe\" astumaan lumen pintaa.\n\nSkookum istui Rolfin vieressä. Sekin nousi matkaa jatkamaan ja juoksi\nvähän matkaa Kuonabin jäljessä. Rolf ei liikahtanut; tämä äkillinen ja\ntuskallinen pula saattoi hänet ymmälleen. Kapina on aina pahempi kuin\nsota. Skookum katsoi taakseen, juoksi edelleen, Rolf yhä istui ja\ntuijotteli. Kuonabin haahmo katosi etäisyyteen; Skookumin oli\nkatoamaisillaan. Rolf ei liikahtanut. Kaikki kuluneen vuoden tapaukset\ntulvivat hänen mieleensä; kuinka intiani oli suonut hänelle suojan;\nsarvaskahakka ja punaisen miehen hellä hoito. Hän epäröi. Sitten hän\nnäki Skookumin palaavan takaisin jälkiä pitkin. Koira juoksi nuorukaisen\nluo ja pudotti suustaan kintaan, toisen Kuonabin kintaista. Intiani\nepäilemättä oli sen pudottanut, Skookum oli sen löytänyt jäljiltä ja\nkantanut sen lähimmälle isännistään. Ilman sitä kinnasta Kuonab\npalelluttaisi kätensä. Rolf nousi ja lähti kiirein toisen jäljille. Sen\naskeleen astuttuaan hän sai helposti huudettuakin pitkän huudon, sitten\ntoisen ja kolmannenkin, kunnes kuuli vastauksen. Muutamassa minuutissa\nRolf saavutti intianin, joka oli istahtanut puulle odottamaan. Vaieten\ntoinen ojensi kintaan ja toinen murahtaen otti sen vastaan.\n\nMinutin parin kuluttua Rolf sanoi: \"Mennään pois sitten\" ja nousi rosvon\nepäselviä jälkiä seuraamaan.\n\nTunnin tai pari he astuivat vaieten. Sitten heidän matkansa kohosi, kun\ntuli vastaan vuorenselänne. Tämän paljaitten, tuulen lakaisemain\nharjanteitten keskellä kaikki merkit katosivat, mutta intiani kulki\nsamaa suuntaa, kunnes he olivat päässeet yli toiselle puolelle'. Kulkien\nsitten onnen kaupalla viistoon paksuun tuulettomaan metsään he jälleen\nlöysivät jäljet, jotka varmasti olivat samat, sillä lumikenkä oli kaksi\nsormea leveämpi kummaltakin puolelta ja käden leveyttä pitempi kuin\nKuonabin; sitä paitsi oli oikeanpuolisen sanka katkennut, ja nahkasiteen\npainalmus tuntui lumessa. Se oli se merkki, jonka he olivat nähneet koko\ntalven, ja länttä kohti se kulki nyt niinkuin ennenkin.\n\nYön tullen he majautuivat erääseen notkoon. He olivat tottuneet lumessa\nmajailemaan. Aamusella he jatkoivat matkaa, mutta tuuli ja lumi oli\npeittänyt opastavat jäljet.\n\nMikä nyt eteen? Rolf ei kysynyt, ihmetteli vain.\n\nKuonab ilmeisesti oli ymmällään.\n\nRolf lopulta arveli: \"Varmaankin hän elää jonkun joen rannalla -- tuolla\nilmalla -- eikä päivän matkaa kauempana. Nämä jäljet ovat hävinneet,\nmutta ehkä löydämme uudet. Sittenpä saadaan nähdä kun yritetään.\"\n\nIntianin kasvoihin palasi ystävällinen ilme. \"Sinä olet Nibowaka.\"\n\nHeidän ei tarvinnut kulkea puoltakaan mailia, ennenkun kohtasivat\nverekset jäljet, -- ja ne olivat ne vanhat tuttavat. Skookumkin osotti\nvihamielistä tuntemustaan. Muutamassa minuutissa ne johtivat mökille. He\nriisuivat lumikengät ja ripustivat ne puuhun. Kuonab avasi oven\nkoputtamatta. He astuivat sisään ja näkivät edessään luisevan, pahan\nnäköisen valkoisen miehen, jonka he kaikki kolme, Skookumkin mukaan\nluettuna, tunsivat Hoagiksi, samaksi mieheksi, jonka he olivat puodilla\ntavanneet.\n\nTämä arvon mies tavotteli nopeaan pyssyään, mutta Kuonab tähtäsi häntä\nja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaan sanomista: \"Istu alas!\"\n\nHoag teki niin, synkän näköisenä, räyhäsi sitten: \"No niin, toverini\novat täällä kymmenen minutin kuluttua.\"\n\nRolf säikähti. Kuonab ja Skookum eivät säikähtäneet.\n\n\"Me jo teimme selvät toveriesi kanssa tuolla vuorella\", sanoi edellinen,\nhyvin tietäen, että toinen vale oli yhtä hyvä kun toinenkin. Skookum\nmurisi ja haisteli vihamiehen sääriä. Vanki liikahutti äkkiä jalkaansa.\n\n\"Potkaiseppa sitä koiraa _vielä_ kerran, niin se on viimeinen potkusi\",\nsanoi intiani.\n\n\"Kuka on sinun koiraasi potkaissut, ja mitä tarkotatte sillä, kun käytte\npäälleni kuin ryövärit? Saattepa nähdä, ennenkun luulettekaan, että\nmaassa on laki\", vastasi Hoag.\n\n\"Sitä me juuri etsimmekin, sinä ansavaras, sinä rosvo. Me olemme täällä\nensinkin ansojamme perimässä ja toiseksi sanoaksemme sinulle tämän: Ensi\nkerran kun tulet ansajuonellemme, saavat korpit ruokaa. Etkö luule minun\nnoita tuntevan?\" ja intiani osotti suuria pitkäkantaisia lumikenkiä,\njoista oikeanjalan kenkä oli nauhalla paikattu. \"Katsos tätä sinistä\nlanganpätkää\", ja intiani näytti sen olevan sinisestä vyöstä, joka\nriippui seinällä naulassa.\n\n\"Niin, ne ovat Bill Hawkinsin; viiden minutin kuluttua hän on täällä.\"\n\nIntiani teki halveksivan liikkeen; kääntyen sitten Rolfin puoleen sanoi\nhän: \"Etsi sinä ansojamme.\" Rolf etsi tarkkaan sekä majan että sen\nvieressä olevan vajan. Hän löysikin muutamia ansoja, mutta niissä ei\nollut heidän merkkiään, eivätkä ne olleet samanlaista tekoakaan.\n\n\"Parempi metsästää akalle ja lapselle\", vihotteli Hoag, joka joutui\naivan ymmälleen siitä että Rolf ilmeisestikin oli valkonahkainen.\n\nMutta kaikki etsiminen oli turha. Hoag joko ei ollut varastanut heidän\nansojaan, taikka oli kätkenyt ne muualle. Ainoat suuret raudat, mitä he\nlöysivät, olivat suurinta kokoa, kahdet karhun raudat.\n\nHoagin haukkumiset lakkasivat äkkiä, kun uhattiin usuttaa Skookum hänen\nsääriensä kimppuun, ja hän näytti sitten semmoiselta matelevalta\nhylyltä, että vieraat päättivät päästää hänet tällä kertaa varotuksella.\n\nIntiani otti ansavarkaan pyssyn, ampui sen pihalla tyhjäksi,\nvälittämättä vähääkään siitä, kuulivatko sen Hoagin toverit. Hän tiesi,\nettei niitä ollutkaan. Muuttaen sitten mieltään hän sanoi: \"Ugh! löydät\npyssysi puolen mailin päästä jäljiltämme. Mutta elä tule sen kauemmaksi,\neläkä enää toista kertaa tuo noitten lumikenkien jälkiä vedenjakajan\ntoiselle puolelle: korpit ovat siellä kovin nälissään.\"\n\nSkookum mielipahakseen kutsuttiin pois, ja kantaen erämiehen pyssyä\njonkun matkaa he jättivät sen pensaaseen ja lähtivät omille mailleen.\n\n\n\n\nXLII.\n\nSkookumin pantteri.\n\n\n\"Minkähän tähden tähän aikaan on niin vähän hirvieläinten jälkiä?\"\n\n\"Hirvieläimet ovat talvea tarhoissa\", vastasi intiani; \"vaikea kulkea\nsyvässä lumessa.\"\n\n\"Me pian tarvitsemme moniaan\", sanoi Rolf, ja se, ikävä kyllä, oli\ntotta. He olisivat voineet ampua enemmänkin valkohäntähirviä\nsyystalvesta, kun liha oli parhaillaan, mutta ei ollut säilytyspaikkaa.\nNyt täytyi tyytyä semmoiseen, mitä oli saatavana, ja tietysti se viikko\nviikolta kävi laihemmaksi ja huonommaksi.\n\nJoitakin päiviä myöhemmin he olivat korkealla mäellä. Sieltä oli selvä\nnäköala, ja he huomasivat useita korppeja, jotka liitelivät parveillen.\n\n\"Ehkä kuollut sarvas; ehkä hirvitarha\", sanoi intiani.\n\nNe olivat taajan, suojaisen ja laajan ketrisuon kohdalla, lähellä niitä\nmetsiä, joissa he olivat edellisenä vuotena nähneet niin paljon\nvalkohäntähirviä, eikä se heitä kummastuttanut, että löysivät niin\npaljon jälkiä tähän taajaan metsikköön astuessaan.\n\nHirvitarhaa yleensä luullaan semmoiseksi paikaksi, jossa\nvalkohäntähirvet talven pitkän joka päivä juoksentelevat tallaten\ntahallaan lumen niin kovaksi, että ne sitten voivat vapaasti juosta\nkovalla pinnalla kaikkialla, niin pitkältä kuin tarhaa riittää. Asian\nlaita on se, että valkohäntähirvet kokoontuvat semmoiseen paikkaan,\njossa on runsaasti ravintoa ja hyvä suoja. Lumi ei siellä lennä, ja\nniinpä hirvet, alituiseen liikkuessaan, piankin tallaavat tarhansa\nristiin rastiin polkuja täyteen, ulottaen niitä sitä myöten, kun täytyy\nlähteä etäämmältä ravintoa etsimään. Ne tietysti voivat lähteä\ntarhastansa milloin tahansa, mutta samallapa on vastassa pehmeä syvä\nlumikin, peljättävä este, jossa ne ovat avuttomia.\n\nPäästyään näille sileille tallatuille poluille metsämiehet riisuivat\nlumikenkänsä ja kulkivat varovasti näitä metsäharjanteita eteenpäin. He\nnäkivät jonkun vilaukselta ja saattoivat siitä arvata, että taajan\nmetsän peitossa oli enemmänkin. He kulkivat korppien meteliä kohti, ja\nhuomasivat silloin, ettei surmanlinnuilla ollut herkkunaan vain yksi,\nvaan kolme valkohäntähirveä, ja ne olivat kaikki aivan hiljakkoin\ntapetut.\n\nKuonab tutki pikaisesti jälkiä ja sanoi \"pantteri\".\n\nNiin, pantteri, kaguari eli puuma oli niinikään löytänyt hirvitarhan, ja\nsiinä se elosteli, niinkuin rotta ruokapuodissa, ei muuta kuin ottaa,\nmilloin mieli teki.\n\nPantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se\nsurma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.\n\nSe ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä\nmakasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä\nkettuja, näätiä ja ilveksiäkin.\n\nEnnenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen\npaikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä\nkehotettiin näyttämään lahjojaan.\n\nYlpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se\nhyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien\nkeskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja\nilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli\nseassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa\nmetsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se\najettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.\n\nErämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena\närhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli:\n\"piikkisika\"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa\nolevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä\nviitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa,\nrypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla\nliian lähelle.\n\nMutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti\npäätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen,\nurhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten\ntulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.\n\nTämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi\nhupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen\nhyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei\nolisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia\nkäsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli\njoku sakara luodin tiellä.\n\nPuuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: \"Nakkaa sitä jollakin,\nniin että se liikahtaa.\"\n\nRolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt\nlöytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula\nlähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli\nkova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen\nkaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin,\nettä se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.\n\nSkookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla\nmuutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen\nSkookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin\nraivohullu.\n\nTyölästyminen paremminkin kuin pelko sai pantterin nousemaan matalaan\npuuhun, Skookumin juurella ärhennellessä ja polkiessa kovan koirapolun\nyltyleensä sen ympärille. Erämiehet lähestyivät nyt sangen varovaisesti,\nkarttaen äänen synnyttämistä, ja pysytellen näkymättömissä. Pantteri oli\nkokonaan kiintynyt ihmettelemään tuon koiran hämmästyttävää röyhkeyttä,\nkun Kuonab levollisesti lähestyi, tuki pyssynsä puuta vastaan ja ampui.\nSavu hälveni, näyttääkseen pantterin selällään makaamassa, jalat\nsuonenvedon tapaisesti ilmassa häälyen, ja Skookumin urhoollisesti sitä\nhännästä kiskomassa.\n\n\"Minun pantterini\", se näytti sanovan; \"mitähän te saisitte aikaan ilman\nminua?\"\n\nPantteri hirvitarhassa on melkein kuin susi lammaskarsinassa. Se olisi\nluultavasti samana talvena lopettanut kaikki hirvet, vaikka niitä olisi\nollut kymmenen kertaa enemmän kuin se ravinnokseen tarvitsi; sen surma\noli onnen potkaus sekä erämiehille että valkohäntähirville, ja sen\nkomeasta nahkasta saatiin jalo voitonmerkki, joka myöhempinä aikoina\npääsi odottamattomiin kunnian paikkoihin.\n\n\n\n\nXLIII.\n\nSunnuntai salolla.\n\n\nRolf noudatti vielä sunnuntaitapoja, ja Kuonabkin oli tavallaan niihin\nyhtynyt. Punainen mies, kumma kyllä, osotti paljoa enemmän\nsuvaitsevaisuutta valkoisen miehen uskonnollisia käsityksiä kohtaan kuin\nvalkoinen mies punaisen.\n\nKun Kuonab lauloi auringolle ja hengelle, tai kun hän poltti\nhyppysellisen tupakkaa tai eläinten kuonokarvoja, niin ne Rolfin\nmielestä olivat vain viattomia, joutavia temppuja. Jos hän olisi niille\nantanut toiset nimet, sanonut niitä hymneiksi ja suitsutukseksi, niin\nRolf luultavasti olisi paljoa helpommin pitänyt niitä arvossa. Hän oli\nunhottanut äitinsä opetuksen: \"Jos joku tekee työn vilpittömässä\nmielessä ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, niin hän _palvelee_\nJumalaa.\" Häntä loukkasi, kun Kuonab sunnuntaisin käytti kirvestä tai\npyssyä, ja intiani taas, huomatessaan, että semmoinen teko oli Rolfille\npahaa taikaa, siitä melkein kokonaan luopui. Mutta Rolf ei vielä ollut\noppinut kunnioittamaan niitä punaisia rihmoja, joita intiani ripusti\nsarvaan kalloon, vaikka hän tulikin älyämään, että ne oli jätettävä\nrauhaan, jos mieli majassa sovun säilyä.\n\nSunnuntaista oli tullut lepopäivä, ja Kuonab teki siitä myös runon ja\nmuistojen päivän.\n\nEräänä sunnuntaina he istuivat mökissään valkean ääressä, nauttien\ntulesta, kun myrsky raastoi ovea ja akkunaa. Valkojalkainen hiiri, muuan\naitassa asuvasta perheestä, paraillaan kokeili kuinka lähelle se voisi\nlähestyä Skookumin kuonoa kiinni joutumatta, ja Rolf katseli sitä.\nKuonab nojasi taapäin sarvaannahkakimppua vastaan, piippu suussa, pää\nnahkakimpulla ja kädet ristissä niskan takana.\n\nVallitsi tyytyväisyyden ja veljellisen tunteen henkäys; ilta oli vasta\nalulla, kun Rolf rikkoi äänettömyyden:\n\n\"Oletteko ollut naimisissa, Kuonab?\"\n\n\"Ugh\", vastasi intiani myöntävästi.\n\n\"Missä?\"\n\n\"Myanoksessa.\"\n\nRolf ei uskaltanut kysyä sen enempää, vaan jätti hetken vaikutuksen\nkytemään. Se oli herkän tasapainon hetki, ja Rolf tiesi, että henkäyskin\njoko avaisi oven tai sulkisi sen kaksiin salpoihin. Hän itsekseen\najatteli, kuinka voisi halunsa mukaan antaa tuon henkäyksen. Skookum\nvielä nukkui. Molemmat erämiehet katselivat hiirtä, kun se vikkelin\nliikkein hiiviskeli. Nyt se lähestyi pitkää koivukeppiä, joka nojasi\nseinää vastaan. Ylempänä riippui laulurumpu. Rolf toivoi, että Kuonab\nottaisi sen ja antaisi sen avata sydämensä, mutta hän ei uskaltanut sitä\ntarjota, sillä juuri se olisi voinut olla väärä vaikutus. Hiiri oli nyt\nkoivukepin takana. Rolf huomasi, että jos keppi kaatuisi, niin se\nkoskettaisi kuivausnuoraa, jonka toinen pää oli kiinnitetty\nrumpunaulaan. Hän sen vuoksi äkkiä hyökkäsi hiirtä kohti ja samalla\ntyönsi paikaltaan koivukepin; nykäys, jonka se nuoralle antoi, pudotti\nontosti äännähtävän laulurummun maahan. Nuorukainen kumartui, pannakseen\nsen paikoilleen; hänen niin tehdessään Kuonab rykäsi ja kääntyessään\nnäki Rolf hänen ojentavan kättään rumpua kohti. Jos Rolf olisi varta\nvasten tarjonnut sitä niin se olisi hylätty; nyt intiani otti sen,\nkopautti sitä, lämmitti tulen edessä ja lauloi Wabanakin laulun.\nVienosti hän sen lauloi, sangen hiljaisella äänellä, mutta Rolf oli\nlähellä, melkeinpä ensi kerran pitempää runoa kuulemassa, ja hän sai\naivan uuden käsityksen punaisen miehen soitannosta. Laulajan kasvot\nkirkastuivat hänen peukaloidessaan ja laulaessaan omituisella sulolla ja\nkurkkulurauksin \"Kaluskapin taistelusta tietäjän kanssa\", ja hänen\nkansansa henki syttyi sävelen suloisen taian nostamana hohtaen hänen\nsilmiinsä. Hän lauloi rakastajan laulun \"Tuohikanuun\":\n\n    \"Tähtein tuikkaessa,\n    Kasteen laskiessa\n    Tuohikanuussa ma\n    Etsin armasta.\"\n\nJa sitten kätkytlaulun: \"Ei saa sua koskaan kontio paljas.\"\n\nVaiettuaan hän tuijotti tuleen; ja kauan ääneti oltuaan Rolf vihdoin\nuskalsi huomauttaa: \"Äitini olisi pitänyt lauluistanne.\"\n\nLieneekö hän tätä kuullut, vai eikö, toisen mielessä huokuva lämpö\nainakin sattui intianiin, ja hän alkoi nyt vastata tuntia takaperin\ntehtyyn kysymykseen:\n\n\"Hänen nimensä oli Gamowini, sillä hän lauloi, niinkuin sulo yölintu\nAsamukin rannalla. Toin hänet Sangotukista, hänen isänsä majasta. Me\nelimme Myanoksessa. Hän teki kauniita koppia ja mokkasineja. Minä\nkalastin ja viritin ansoja; meillä oli kylläksi. Sitten tuli poika.\nSillä oli suuret pyöreät silmät, siitä me nimitimme hänet Wee-weeksi,\n'pikku pöllöksemme', ja me olimme sangen onnelliset. Kun Gamowini lauloi\nlapselleen, niin maailma näytti olevan aurinkoa täynnään. Eräänä\npäivänä, kun Wee-wee osasi kävellä, jätti vaimo hänet minun huostaani ja\nlähti Stamfordiin myymään muutamia koppia. Satamassa oli suuri laiva.\nLaivassa he ottivat hänet kiinni muka karanneena orjana ja kätkivät\nhänet, kunnes purjehtivat pois.\n\n\"Kun hän ei palannut, niin otin Wee-ween olalleni ja kuljin nopeaan\nStamfordiin. Pian sain vähän selville, mutta ihmiset sanoivat, etteivät\ntunteneet sitä laivaa, eivät tienneet mistä se oli tullut, eivätkä minne\nse meni. Eivät he näyttäneet välittävän. Minun sydämeni kävi kuumemmaksi\nja hurjemmaksi. Minä tahdoin tapella. Minä olisin tappanut satamassa\nolevat miehet, mutta niitä oli monta. He sitoivat minut ja pitivät minua\nvankeudessa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, oli Wee-wee kuollut. He\neivät välittäneet. Minä en ole sen jälkeen mitään kuullut. Sitten muutin\nasumaan kallion alle, etten näkisi ensimäistä kotiamme. Minä en tiedä;\nehkä hän on elossa. Mutta minä luulen, että se tappoi hänet, kun hän\nlapsensa menetti.\"\n\nIntiani vaikeni; nousi sitten äkkiä. Hänen kasvoissaan oli kova ilme.\nHän astui ulos lumimyrskyyn ja yöhön. Rolf jäi yksin Skookumin kanssa.\n\nSurua, surua, kaikki näytti olevan surua hänen ystävänsä elämässä, ja\nsitä ajatellessaan ikäistään vanhemman mielellä Rolf pakostakin tuli\nitseltään kysyneeksi: \"Jos Kuonab ja Gamowini olisivat olleet valkoisia,\nolisiko semmoista tapahtunut? Olisiko hänen epätoivonsa kohdannut vain\nhalveksivaa välinpitämättömyyttä?\" Ei, ei! hän tiesi sen varmaan. Hän\ntiesi että siitä olisi tullut aivan toisenlainen juttu, ja sitten hän\npakostakin tuli kysyneeksi itseltään: \"Palaako tämä veteen heitetty\nleipä monen päivän kuluttua? Onko Jumalaa, joka tuomitsee ja palkitsee\nansion mukaan? Ketä on kaikkien näiden ilkitöiden koston kirous kerran\nkohtaava?\"\n\nParin tunnin kuluttua intiani palasi. Ei sanaakaan vaihdettu, kun hän\nastui majaan. Vilu hänen ei ollut. Varmaan hän oli kävellyt pitkän\nmatkan. Rolf valmisti vuoteen. Intiani kumartui, otti neulan pölyisestä\nmaasta, neulan, joka oli edellisenä päivänä hukkunut, ja antoi sen\nmitään virkkamatta toverilleen, joka vain sanoi \"hm\" ja pudotti sen\ntuohiseen lippaaseen.\n\n\n\n\nXLIV.\n\nKadonnut turkismytty.\n\n\nAnsajuonilla olivat varkaudet merkitsevällä tavalla lakanneet heidän\npuolinaiseksi jääneen käyntinsä jälkeen vihollisen leirissä. Mutta\nmaaliskuu toi uuden vielä suuremman pulan, kun lumi vuoroin suojaten ja\njäähtyen kovettui kantavaksi hangeksi, lumikengät kävivät tarpeettomiksi\nja oli helppoa vaeltaa vaikka minne jälkiä jättämättä.\n\nHe olivat saaneet kalastajanäädän ja muutamia tavallisia näätiä,\nennenkuin saapuivat majavalammelle. Majava-ansoja heillä ei nyt enää\nollut, mutta oli mieltäkiinnittävää nähdä, montako majavaa oli jäänyt ja\nmitä ne puuhailivat.\n\nLammen reunoille olivat poreilevat lähteet moneen paikkaan avanneet\nsulia, sillä pakkaset olivat lauhtumassa. Majavat usein sukelsivat\nniistä ylös, kuten jäljistä selvään näkyi, jonka vuoksi erämiehet\nlähestyivät niitä varovasti.\n\nKaatuneen puun takaa he tähyilivät erästä niistä, Kuonab pyssy valmiina,\nRolf pidellen levotonta Skookumia, kun samalla tuttu, leveä ja latuska\npää kohosi vedestä. Suuri majava uiskenteli ympäri sulan silmää,\nhaistellen ja katsellen, kiipesi sitten hiljaa rannalle, aikoen\nilmeisestikin kulkea haavan luo, jota se jo oli käynyt leikkaamassa. Se\noli oivan ampumamatkan päässä ja Kuonab aikoi jo laukaista, kun samassa\nRolf painoi hänen käsivarttaan ja osotti taakseen. Sieltä tuli metsän\nkautta kulkien suuri ilves. Se ei vielä nähnyt eikä vainunnut\netupuolellaan olevia eläviä olennoita, mutta huomasi sitten äkkiä\nmajavan, joka jo oli täydessä puuhassa leikkaamassa kumoon puuta.\n\nMajavan nahka oli arvokkaampi kuin ilveksen, mutta luonnontutkija on\nvoimallinen useimmissa metsästäjissä, ja heitä huvitti nähdä, miten\ntässä kävisi.\n\nIlves näytti vajonneen maan sisään, se katosi kokonaan näkyvistä\npaikalla kun huomasi saaliin mahdollisuutta edessä päin. Sitten alkoi\nhiipiminen. Erämiehet näkivät sen vilaukselta, kun se kulki lumessa\nolevan pälven poikki. Se ei ryömiessään näyttänyt neljää tuumaa\nkorkeammalta. Kaatuneista puista, mättäistä, pensaista ja oksista se sai\nriittävästi suojaa, kunnes sen viikset tulivat näkyviin eräästä\npensaasta viidentoista jalan päässä majavasta.\n\nSkookumille tämä kaikki oli tuskallisen kiihottavaa, sillä vaikkei se\nvoinutkaan nähdä, niin tuntui sen nenään kuitenkin moniaita sangen\nkiihottavia lehahduksia, ja se ponnisteli eteenpäin tilaisuuksiaan\nparantaakseen. Tämän hiljaisen taistelun ääni kantoi majavan korvaan. Se\nherkesi työstä, kääntyi ympäri ja pakeni sulaa kohti. Ilves karkasi\nväijytyksestään, tarttui majavan selkään ja piti kiinni; mutta majava\noli kahta vertaa raskaampi kuin ilves, törmä oli jyrkkä ja liukas,\ntaistelevat eläimet vyöryivät alamäkeä, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi\nsulaa. Sitten aivan sen reunalle päästyään majava hyökkäsi koko\nvoimallaan ja humahti veteen, ilves selässään kiinni. Ne katosivat heti\nja molemmat metsämiehet hyökkäsivät paikalle, toivoen niiden pian\nnousevan pinnalle ja joutuvan heidän helpoksi saaliikseen; mutta ne\neivät nousseetkaan. Vihdoin kävi ilmeiseksi, että ne molemmat olivat\nmenneet jään alle, sillä vedessä majava oli voimallisempi.\n\nViiden minutin kuluttua oli varma, että ilves oli saanut surman. Kuonab\nleikkasi karahkan ja teki haran; sillä hän pisteli jään alle eri\nsuuntiin, kunnes hän lopulta tunsi jotain pehmeää. Tapparalla hakattiin\nsen paikan päälle reikä ja siitä vedettiin ilveksen ruumis jäälle.\nMajava tietysti meni menojaan eikä tainnut olla millänsäkään.\n\nSillä aikaa kun Kuonab nylki saalista, kiersi Rolf lampea ja palasi pian\njuosten kertomaan ihmeellisestä tapauksesta.\n\nEräästä toisesta sulansilmästä oli tullut ulos majava, kulkenut\nparikymmentä askelta kummulle, johon se oli hajuaan jättänyt, mennyt\nsitten upeitten puitten ohi suuren poppelin eli haavan luo, joka on sen\nparas ruokapuu. Suurella taidolla se oli ruvennut sitä kaatamaan, mutta\njostain syystä, ehkä sen vuoksi, että se oli yksin, oli eläin erehtynyt\nlaskuissaan, ja kun puu oli romahtanut kumoon, oli se kaatunut majavan\nselän poikki, tappanut kaatomiehen ja seivästänyt sen maahan kiinni.\n\nErämiehet vierittivät pois puun ja pelastivat nahkan, ja niinpä he\nlähtivät lammelta rikkaampina kuin olivat luulleetkaan.\n\nSeuraavana iltana, tullessaan puolimatkan-majalleen, he olivat saaneet\nparhaan saaliin, mitä olivat tältä juonelta saaneet aina siitä\nmuistettavasta päivästä saakka, jolloin olivat saaneet kuusi majavaa.\n\nAamu valkeni selkeänä ja kirkkaana. Aamiaista syödessään he huomasivat\nmerkillisen korppien kokouksen kaukana pohjan puolessa, kauempana\netäisimpiäkin seutuja, joissa he olivat käyneet. Ainakin\npari-kolmekymmentä lintua kierteli suuria kehiä korkealla erään paikan\npäällä, päästäen tuon tuostakin syviä sointuvia raksutuksia. Joskus aina\njoku korppi sukelsi alas näkymättömiin.\n\n\"Miksi ne tuolla tavalla ilmassa lentelevät?\"\n\n\"Antaakseen toisille korpeille tiedon, että siellä on ruokaa. Niillä on\nhyvin hyvät silmät. Ne näkevät merkin kymmenen mailin päähän ja silloin\nkaikki tulevat paikalle. Isäni kertoi, että on helppo koota kaikki\nkorpit, mitä on parinkymmenen mailin piirissä, kun jättää jonkun\nhaaskan, niin että ne huomaavat sen ja voivat antaa toisilleen tiedon.\"\n\n\"Eiköhän meidän täytyne lähteä katsomaan, ehkä siellä on toinen\npantteri\", huomautti Rolf.\n\nIntiani nyökkäsi. Jättäen siis turkiskimpun varmaan paikkaan yhdessä\nlumikenkäin kanssa, jotka olivat sattumalta mukana, he lähtivät kovaa\nhankea astumaan. Korppien käräjille oli pari kolme mailia matkaa; ne\nolivat jälleen ketripuu-metsikön päällä, jossa oli valkohäntähirvien\ntarha.\n\nSkookum paikalla tiesi kaikki. Se hyökkäsi metsään, täynnään sotaisen\nkunnian iloa. Mutta sukkelaan se palasi takaisin, juosten minkä suinkin\npääsi, kiljuen apua \"jouv, jouv, jouv!\" ja sen perässä seurasi nopeaan\npari harmaata sutta. Kuonab odotti, kunnes ne olivat neljänkymmenen\naskeleen päässä; ihmiset huomatessaan sudet sitten hiljensivät juoksuaan\nja kääntyivät pois; Kuonab ampui; toinen susista kiljaisi vähän kuin\nkoira. Sitten ne hyökkäsivät pensaikkoon ja katosivat näkyvistä.\n\nLumesta löytyi, tarkkaan tutkien, monias vähäpätöinen veritahra.\nHirvitarhasta he löysivät ainakin pari toistakymmentä susien tappaman\nhirven haaskaa, mutta ei ainoatakaan aivan verestä. He näkivät vain\nmuutaman harvan valkohäntähirven, eivätkä susia enää ensinkään, sillä\nhanki oli saattanut koko seudun avoimeksi, ja kumpikin laji pakeni\nmetsämiesten edellä.\n\nHe tutkivat sitten erästä alavampaa seutua, jossa kasvoi pajua ja\nraitaa, toivoen löytävänsä majavia, ja niinpä oli jo iltapäivä, kun he\npalasivat puolimatkanmajalleen. Siinä oli kaikki ennallaan, juuri\nniinkuin heidän lähtiessäänkin, _paitsi että nahkakimppu oli kerrassaan\nhävinnyt._\n\nKovassa hangessa ei tietysti näkynyt jälkiä. Heidän ensimäinen\najatuksensa oli vanha vihollinen, mutta etsiessään kaukaa ja läheltä\njälkiä, he löysivät kärpännahkan palasia ja neljännesmailia kauempaa\nloput siitä, sitten toisesta paikasta biisaminnahkan riekaleita. Näistä\nmerkeistä se oli kuin ansamiehen pahimman vihollisen, ahman työtä, sillä\nahmoja epäilemättä oli näissä vuorimaissa. Aivan niin! tuossa oli ahman\nkynnen jäljet ja täällä toinen riekale biisaminnahkaa. Aivan selvää oli\nnyt, kenen työtä varkaus oli.\n\n\"Se ainakin repi halvemmat nahkat\", sanoi Rolf.\n\nErämiehet katsoivat toisiansa merkitsevästi -- _ainoastaan halvat nahkat\noli revitty_; miksi olisi ahma tehnyt semmoisen eron? Varmoja ahman\njälkiä ei näkynyt; jäinen hanki ei näyttänyt minkäänlaisia jälkiä.\nOlihan selvää, että nahkat oli revitty ja lunta raavittu heidän harhaan\njohtamisekseen; tämä oli siis ihmisrosvon työtä, melkein varmaan Hoagin.\n\nHän epäilemättä oli nähnyt heidän aamulla lähtevän, ja yhtä varmaa oli,\nettä hän nyt oli kaukana, koska hän oli monta tuntia edellä.\n\n\"Ugh! Antaa hänen odottaa muutama päivä, jotta luulee olevansa turvassa,\nsitten minä lähden ja selvitän välimme\", ja tällä kertaa intiani\nselvästikin aikoi tehdä lopullisen tilin.\n\n\n\n\nXLV.\n\nHoagin nöyrtyminen.\n\n\n_Miehestä, joka säälistä itkee, eikä sormeaankaan liikuta auttaakseen,\nei ole juuri sen enempää hyötyä kuin päällystakista hukkuvalle -- sano'\nSi Sylvanne_.\n\n\nEräät huomattavat ilmanvaihdokset tekivät auttamattomia muutoksia heidän\nsuunnitelmiinsakin ja pelastivat heidän vihollisensa nopealta turmiolta.\nTuli parin viikon yhtämittaiset suojat ja satoi paljon vettä. Järvellä\noli kuutta tuumaa vahvalta vettä; joessa virtasi vesi jään päällä,\nnopeaan sulattaen sitä. Joka puolella oli lumisohjua ja hyyhmää, joka\nkeskeytti retkeilyt ja toi kevään yhdellä humauksella.\n\nÖin tosin vähän pakasti, mutta joka päivä aurinko vahvistui ja kaikkiin\npäivärinteisiin ilmestyi suuria sulia päiviä.\n\nEnsimäisenä kylmänä päivänä erämiehet taas lähtivät kiertoretkelleen\nhyvin tietäen että pyyntikausi oli päättynyt. Kuusi kuukautta saisivat\nloukut ja ansat taas olla jouten ja virittämättä.\n\nHe kulkivat tavallista reittiään, mukanaan lumikengät, mutta harvoin\nniitä tarviten. Sitten he kulkivat suurien jälkien poikki, jotka Kuonab\nosotti, murahtaen myöntyvästi, kun Rolf sanoi: \"Karhunko?\" Niin kyllä!\nkarhutkin olivat taas liikkeellä; niiden talviuni oli päättynyt. Ne\nolivat nyt hyvässä lihassa ja nahkakin oli paraimmillaan; kuukauden\nkuluttua ne olisivat laihat ja turkista olisi karva lähtemässä. Nyt oli\nkarhun metsästyksen aika, joko ansoilla tai koirilla.\n\nSkookum epäilemättä oli sitä mieltä, että retkikunta ainakin koiriin\nnähden oli mitä parhaiten varustettu, mutta ei mikään koira yksin pidätä\nkarhua. Niitä pitää olla kolme tai neljä sen takakintuilla\närhentelemässä, ennenkuin se päin kääntyy ja taistelee; yksi koira saa\nsen vain kiiruummin juoksemaan.\n\nAnsoja heillä ei ollut, ja kun he hyvin tiesivät, että karhu keväällä\nkulkee pitkät matkat, niin he eivät yrittäneetkään seurata.\n\nLoukuista saatiin kaksi näätää, mutta toinen niistä oli ilman\nlämpimyydestä pilaantunut. Vihdoinkin he huomasivat, että vihollisella\noli ansajuonikin, joka kulki kappaleen matkaa heidän loukkujuontaan\nmyöten. Hän oli hiljakkoin käynyt kierroksensa ja ainakin jonkun verran\nhyötynyt heidän työstään.\n\nJälkiä ei ollut vaikea seurata lumella sen enempää kuin paljaallakaan\nmaalla, vaikka ne olivat jo paria päivää vanhat. Kuonab vilkasi pyssynsä\nlukkoa; hänen alahuulensa kiristyi ja hän harppasi eteenpäin pitkin\naskelin.\n\n\"Mitä sinä aiot tehdä, Kuonab? Ethän ampune?\"\n\n\"Kun pääsen kylliksi lähelle\", ja punaisen miehen vaarallinen katse\nkehotti Rolfia olemaan hiljaa ja seuraamaan.\n\nKolmen mailin matkalla he näkivät vain kolme hänen näädänloukkuaan --\nsangen laiskaa ansan viritystä -- ja sitten he erään puun luota löysivät\nsuuren hirsikolmion täkyineen ja muine merkkeineen, joista kokenut silmä\nsaattoi arvata, että siihen nurkkaukseen oli kätketty valtavat\nkarhunraudat.\n\nVähältä liian myöhään he saivat hillityksi Skookumin tiedonhalun. He\nkulkivat edelleen mailin tai pari ja huomasivat silloin, että niin huono\nansamies kuin vihollinen lieneekin ollut, niin hyvä hän oli kulkemaan ja\nhyvästi tunsi hän seudun.\n\nAuringonlaskun aikana he tulivat puolimatkanmajalleen ja asettuivat\nsiihen yöksi. Kerran, kun Rolf lähti ulos katsoakseen taivasta, ennenkun\nyöpuulle rupesi, kuuli hän etäisen puun narahtavan ja ihmetteli, kun oli\naivan tyyni. Skookumkin sen huomasi. Mutta se ei toistunut. Seuraavana\naamuna he jatkoivat matkaa.\n\nSalolla kuuluu alati paljon omituisia ääniä; puiden narahtelemista,\nainakin toistakymmentä erilaista närhen ääntä ja korppien vielä kahta\nvertaa enemmän; lisäksi hömötiaisten ja metsän kanalintujen ja pöllöjen\nsatunnaisia äännähdyksiä. Nelijalkaiset yleensä ovat hiljempää, mutta\npunaorava on aina liikkeellä ja meluaa samalla kuin häärääkin.\n\nNämä metsän kaiut kantavat kauas, toiset hyvinkin kauas. Tuskin kului\npäivällä tai yöllä viittä minuuttiakaan niin ettei alati valppaan koiran\nterävään korvaan olisi kantanut jotain omituista salopakinaa,\nraaputusta, varahdusta, rääkäsyä taikka vihellystä. Siis noin kolmesataa\nkertaa päivässä sen ulkokorva antoi sisäkorvalle tietoja, että oli\njotain tapahtumassa ja yhtä monta kertaa nämä viestit joskus monta\npäivää peräkkäin hylättiin joutavina ja arvottomina. Tämä ei kuitenkaan\nmerkinnyt, että siltä jäi mitään huomaamatta; vaikka heidän jalkainsa\ntasainen trampp, trampp erämiehille tylstyttikin kaikki äänet, ei se\nnäyttänyt vaikuttavan Skookumiin mitään. Jälleen kantoi jonkun etäisen\npuun rasahdus korvan aivojen sisäosiin, sen niskakarvat nousivat, kun se\npysähtyi ja haukahti matalaan \"vuuh!\"\n\nErämiehet pysähtyivät kuuntelemaan; niin tekee järkevä erämies aina, kun\nkoira sanoo \"seis!\" He odottivat. Muutaman minutin kuluttua kuului taas\nsama -- ei muuta kuin pitkäveteinen rääkäys, jonkun puunoksan hangatessa\nnaapuriaan vastaan.\n\nJa kuitenkin, \"vuuh, vuuh, vuuh\", sanoi Skookum ja juoksi edelle.\n\n\"Tule takaisin, pikku hupakko!\" huusi Rolf.\n\nMutta Skookum piti oman päänsä. Se juoksi edelle, sitten pysähtyi,\nvaikeni ja haistoi jotain, joka oli lumessa. -- Intiani otti sen maasta.\nSe oli semmoinen ruuvipuristin, joka on jokaisella karhunpyytäjällä\nvoimallisten rautain virittämiseksi ja jota paitsi ei mies yksinään\nkykenisi jousia jännittämään.\n\nHän kohotti sen sanoen: \"Ugh! Nyt on Hoag pulassa.\" Kilpaileva erämies\noli ilmeisestikin pudottanut tämän välttämättömän kojeen.\n\nMutta sen löytäminen oli sattuma. Skookum riensi eteenpäin. He tulivat\nveden juoksua seuraillen pieneen notkoon. Koira, kaukana edelläpäin,\nalkoi haukkua ja vihaisesti äristä, mitä lienee haukkunut. Miehet\nriensivät paikalle löytääkseen lumesta, pirullisten karhunrautain\narmottomista leuoista -- vihamiehensä ruumiin -- Hoagin, erämiehen,\ntoisesta säärestä ja käsivarresta tarttuneena kojeeseen, jonka hän itse\noli virittänyt.\n\nJulma valo sävyili intianin kasvoja. Rolf oli kauhusta sanatonna. Mutta\nheidän juuri katsellessaan ruumista, kuului siitä jälleen heikko\nparahdus.\n\n\"Hän on elossa, riennä!\" huusi Rolf. Intiani ei rientänyt, mutta hän\ntuli. Hän oli luvannut kostaa; miksi hän olisi juossut auttamaan?\n\nAnkarat rautaleuat olivat purreet väliinsä erämiehen toisen polven ja\noikean käden. Ensi työ oli päästää hänet pälkäästä. Miten? Eivät mitkään\nkäsivoimat riitä moisia jousia pakottamaan. Entä ruuvipuristin!\n\n\"Kuonab, auta häntä! Jumalan nimessä, tule!\" huusi Rolf hädissään,\nunohtaen kokonaan vihat ja nähden ainoastaan kituvan, kuolevan ihmisen.\n\nIntiani katsoi hetkisen, nousi sitten sukkelaan ja kiinnitti paikoilleen\nruuvipuristimen. Hänen jäntevien sormiensa alla toinen jousi taipuikin,\nmutta entä toinen? Toista puristinta ei ollut. Pitkä hirvennahkainen\nhihna, joka heillä aina oli mukana, kierrettiin nopeaan yhteenpuristetun\njousen ympärille sitä pitämään. Puristin sitten kiinnitettiin toiseen\njouseen; se taipui ja rautaleuat irtaantuivat. Intiani pusersi ne aivan\nlevälleen, veti pois ruhjoutuneet jäsenet ja erämies oli vapaa, mutta\nniin henkitoreissaan, että he näyttivät tulleen liian myöhään.\n\nRolf levitti takkinsa. Intiani teki tulen. Viidentoista minutin kuluttua\nhe valoivat kuumaa teetä uhrin huulien väliin. Heidän sitä paraillaan\ntehdessään korahti hänen heikontuneesta kurkustaan jälleen sama pitkä,\nheikko vaikerrus.\n\nSää oli nyt leutoa. Vanki ei oikeastaan ollut paleltunut, turtunut vain\nja kiduttunut. Lämmintä, kuumaa teetä, ystävällistä hieromista, ja hän\nhiukan virkosi.\n\nEnsin he luulivat hänen tekevän kuolemaa, mutta tunnin kuluttua hän oli\nsen verran vironnut, että saattoi puhua. Heikolla äänellä ja katkonaisin\nlausein hän kertoi seikkailunsa:\n\n\"Ee--e m-m-m... Eilen -- ei; kaksi tai kolme päivää takaperin --\nm-m-m-m-m -- en muista -- minä -- kiersin ansajuontani --\nkarhunrautojani. Ei ollut onnea -- m-m-m-m -- kyllä, vielä kulaus, ei\nsuinkaan teillä ole viinaa -- eikö? -- m-m-m... Ei yhdessäkään ansassa\nollut mitään, ja kun tälle tulin -- voih -- m-m -- minä näin -- linnut\nolivat vieneet syötin, ja liipasin -- m-m-m -- ja liipasin -- niin, näin\non parempi --ja liipasin oli paljaana. Niin rupesin sitä peittämään --\nke-ket-rillä -- ei ollut mitään muuta -- m-m-m-m -- kallistuin yli --\ntoista puolta kiinnitin -- jalka luiskahti -- joka paikka on niin\niljanteinen -- ja -- m-m-m-m -- minä -- kaaduin -- polvi koski\nliipaisimeen -- Herra Jumala -- kuinka minä kärsin! -- m-m-m -- ja polvi\n-- ja -- k-k-käsi jäivät väliin --.\" Ääni kuoli kuiskeeseen ja hän\nvaikeni; hän näytti vaipuvan.\n\nKuonab nousi häntä pidelläkseen. Sitten Rolfiin katsoen intiani pudisti\npäätään, ikäänkuin sanoakseen, että loppu oli käsissä; mutta mies\nraukalla oli erämiehen terve ruumis, ja vaikka se olikin ruhjoutunut ja\nlopen uupunut, niin toipui hän uudelleen. Hän sai enemmän kuumaa teetä,\nja jälleen hän alkoi kuiskutellen:\n\n\"Toinen käsi oli vapaa ja -- ja -- ja -- minä ehkä -- o -- olisin\npäässyt irti -- m-m -- mutta ei ollut puristinta -- se putosi -- minne\nlie -- m-m-m-m.\n\n\"Sitten -- minä huusin -- en -- en tiedä -- jos kuka kuulisi -- se\nhe-helpotti, -- kun huusi -- m-m-m.\n\n\"Tuota -- viekää tuota koiraanne -- kauemmaksi -- tahdotteko -- en tiedä\n-- siitä on kuin viikko -- kai minä pyörryinkin -- m-m-m --huusin --\nmilloin taisin.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Rolf sanoi: \"Taisin kuulla sen eilen illalla,\nkun olimme majallamme. Ja koirakin kuuli. Siirränkö säärenne toiselle\npuolelle?\"\n\n\"M-m-m -- kyllä -- se olisi parempi -- sano, oletko sinä -- valkoinen --\netkö? Ettehän minua jätä -- vaikka -- minä olen tehnyt ilkeyttä --m-m-m.\nEttekö jätä, ettekö?\"\n\n\"Emme, elkää sitä pelätkö -- jäämme luoksenne.\"\n\nSitten hän mutisi, ne eivät saaneet selvää, mitä. Hän sulki silmänsä.\nPitkän vaitiolon jälkeen hän katseli ympärilleen kuin kuumehoureissa ja\nalkoi taas:\n\n\"Kuulkaa -- olen tehnyt rumasti -- mutta älkää jättäkö minua -- älkää\njättäkö.\" Kyyneliä valui hänen kasvoilleen ja hän vaikeroi surkeasti:\n\"Minä -- korvaan -- kaikki -- sinähän olet valkoinen, etkös ole?\"\n\nKuonab nousi ja lähti hakemaan enemmän puita. Erämies kuiskasi: \"Minä\npelkään häntä -- jos -- jos hän tekee minulle -- minä olen vaivainen\n--vanha raukka. Vaikka minä jäisinkin henkiin -- m-m-m -- en enää pääse\nkulkemaan. Rampa kai minä olen.\"\n\nKului hyvän aikaa, ennenkuin hän taas jatkoi. Sitten hän alkoi: \"Tuota,\nmikäs päivä on tänään? -- perjantai! -- Minä olin -- varmaan kaksi\npäivää tässä -- m-m-m -- minusta se oli kuin viikko. Kun -- koira --tuli\n-- niin minä luulin susien tulevan. Voi -- ah -- en minä paljoa\nvälittänyt -- m-m-m. Sanohan, ettehän jätä minua -- vaikka -- vaikka --\nminä tein teille niin häijysti. Mi -- minulla ei ole -- ollut\no-o-onnea.\" Hän vaipui kuin horroksiin, mutta päästi sitten pitkän,\nkammottavan huudon, samanlaisen kuin he olivat yöllä kuulleet. Koira\nmurisi, miehet tuijottivat. Kurjan silmät jälleen pyörivät päässä. Hän\nnäytti hourailevan.\n\nKuonab viittasi itää kohti, teki auringonnousun merkin ja pudisti\nuhrille päätään. Ja Rolf ymmärsi sen merkitsevän, ettei hän enää näkisi\nauringonnousua. Mutta he olivat väärässä.\n\nPitkä yö kului taistelussa kuoleman ja vuorelaisen sitkeän\nruumiinrakennuksen välillä. Aamunkoiton varttuva valo näki kuoleman\nvoitettuna ja pakenevana taistelutanterelta. Auringon noustessa\nkorkeammalle uhri näytti voimistuvan melkoisesti. Ei ollut välitöntä\npelkoa lopusta.\n\nRolf sanoi Kuonabille: \"Minne me hänet viemme? Eiköhän teidän olisi\nparempi käydä kotoa toboggani, niin kuljetamme hänet mökille.\"\n\nMutta sairas kykeni puuttumaan puheeseen. \"Tuota, älkää viekö minua\nsinne. Ah -- kotiin minun pitäisi päästä. -- Kyllä vain -- kotona minun\nolisi parempi. Minun joukkoni on Moose-joella. En pääse milloinkaan\npois, jos sinne lähden\", ja sanalla \"sinne\" hän näytti tarkottavan\nIntiani-järveä (Jesupin järveä) ja vilkasi salavihkaa punaisen miehen\njäykkiin kasvoihin.\n\n\"Onko sinun mökilläsi toboggania?\" kysyi Rolf.\n\n\"On -- hyvä onkin -- katolla -- kuules\", ja hän nyökkäsi heikosti\nRolfille, \"anna hänen mennä noutamaan -- älä jätä minua -- se tappaa\nminut\", ja hän itkeä tihuutti surkeasti itseään sääliessään.\n\nSiispä Kuonab lähti vuorelta alas -- jäntevä mies -- harppaava haahmo,\npilkku sulavassa etäisyydessä.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nHoagia hoitamassa.\n\n\nPunainen mies kulki parissa tunnissa Hoagin majalle ja ryhtyi paikalla\nvähääkään epäilemättä tai arkailematta sitä perinpohjin tutkimaan.\nToboggan oli mökin katolla, niinkuin pitikin, ja semmoisen rentun\nahkioksi se oli varsin hyvässä kunnossa.\n\nOrsista riippui nahkamyttyjä, ei kuitenkaan monta, sillä nahkain\nkerääminen on ison työn takana. Kuonab, niitä epäluuloisesti\nkatsellessaan, ei kovinkaan hämmästynyt tavatessaan seassa menetetyn\nilveksen nahkan, jonka helposti tunsi siitä, ettei siinä ollut haavaa ja\nettä karva osasta vielä oli semmoisenaan, miksi se oli likomärkänä\noltuaan kuivanut. Toisesta mytystä hän löysi itsensä tappaneen majavan\nnahkan, sillä siinä oli selässä poikittain tumma juova.\n\nNäädistä hän ei voinut olla varma, mutta hän suuresti epäili, että\nsuurin osa näistä nahkoista oli hänen omista ansoistaan.\n\nHän sitoi tobogganiin Hoagin peitot ja kiirehti sitten takaisin\nvuorelle, jonne molemmat toiset olivat jääneet.\n\nSkookum tuli vastaan jo paljoa ennen kun hän oli perillä. Skookum ei\nviihtynyt Hoagin seurassa.\n\nRampa oli sillä välin jutellut vapaasti Rolfin kanssa, mutta intianin\nsaapuminen näytti masentavan häntä.\n\nVetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa\npaikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta\nonneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat\nmökillä.\n\nHe nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab\npilkkoa puita.\n\nKun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki\ntunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän\nitsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin\nvaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa\nedessä.\n\nKauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja\nosottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: \"Montako on meidän?\"\n\nHoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: \"En ymmärrä,\nmitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin,\nniin saatte vaikka kaikki\", ja hän itki.\n\nRolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja\nsanoi: \"Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne.\nOnko teillä hyvä kanuu?\"\n\n\"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain.\"\n\nYö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen\nja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut,\nja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.\n\nEnsi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: \"Etkö voi lähettää häntä\npois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin.\" Rolf ei sanonut mitään.\n\n\"Tuota\", hän jatkoi, \"sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?\"\n\n\"Rolf Kittering.\"\n\n\"Tuota noin, odota sinä Rolf, viikko, tai kymmenkunta päivää, niin jää\nlähtee; sitten minä jo kykenen matkustamaan. Tämän paikan ja Lyons\nFallsin välillä ei ole kuin muutamia taivalluksia.\"\n\nHyvän aikaa vaiettuaan, sen johdosta että Kuonab kävi pirtissä, hän taas\njatkoi: \"Moose-joki on helppo kulkea, viidessä päivässä minut täältä\nviette. Minun joukkoni asuu Lyons Fallsissa.\" Hän ei maininnut mitään\nsiitä, ettei hänellä ollut muuta joukkoa kuin vaimo ja poika, jotka\nsaivat tulla toimeen miten taisivat, mutta joiden muka nyt piti häntä\nhoitaa.\n\nRolf oli ymmällään.\n\n\"Kuules, minä annan sinulle kaikki nahkat, jos toimitat minut täältä\npois.\" Rolf loi häneen kumman katseen -- ikäänkuin sanoakseen:\n\"Tarkotatte _meidän_ nahkamme.\"\n\nJälleen keskustelu päättyi, kun Kuonab tuli pirttiin.\n\nRolf lähti sitten ulos, ottaen intianin kerallaan. Kauan he puhelivat\nkeskenään. Kun Rolf palasi pirttiin, niin sairas jälleen alkoi:\n\n\"Jää sinä tänne ja kuljeta minut pois. Annan sinulle pyssyni\" -- ja\nsitten, hetken vaiettuaan -- \"ja minä vielä lisään kaikki ansani ja\nkanuun.\"\n\n\"Minä jään tänne luoksesi\", sanoi Rolf, \"ja parin viikon päästä viemme\nsinut alas Lyons Fallsiin. Arvatenkin voit meille tien näyttää.\"\n\n\"Saatte kaikki nuo nahkat\", näin erämies jälleen tarjosi varastamaansa\nriistaa, \"ja ole varma siitä, että pyssy on sinun, kun olette minut\nkotiin kuljettaneet.\"\n\nNiin asia siis sovittiin. Mutta Kuonabin piti palata takaisin heidän\nomalle mökilleen. Mitä oli tehtävä? Kantaako uudet nahkat sinne, vai\ntuodako vanhatkin Hoagin mökille ja viedä ne Lyons Fallsiin myytäviksi?\n\nRolf oli sitä ajatellut moneen suuntaan. Hän oli nähnyt monen ihmisen\nhuonot puolet, Hoaginkin. Vaarallista oli viedä outoon paikkaan kaikki\nturkikset, joita Hoag saattoi väittää omikseen. Sen vuoksi sanoikin hän:\n\n\"Kuonab palaa takaisin kymmenen päivän kuluttua. Otamme vain vähän\nnahkoja Lyons Fallsiin, sen verran, että voimme ostaa, mitä tarvitsemme.\nLoput jätämme hyvään talteen ja viemme ne myöhemmin Warrenille. Sieltä\nsaamme hyvän hinnan, mutta mitä Lyons Fallsissa saamme, sitä emme\ntiedä.\"\n\nNahkoista siis valittiin ilveksen ja majavan nahkat sekä toistakymmentä\nnäädän nahkaa. Loput Kuonab kokosi myttyyn, heitti olalleen ja lähti\nSkookumin keralla vuoreen kämpimään ja katosi näkyvistä metsään.\n\nYlen hitaasti kuluivat nuo kymmenen päivää. Hoag oli milloin\nriidanhaluinen, milloin itkua tuhertava, valittava ja iljettävän\nliehakoiva, taikka koetti hän saada yhä parempaa passausta,\nlahjottamalla yhä uudelleen ja uudelleen samat nahkat, pyssyn ja kanuun.\n\nRolf sen vuoksi mielellään poistui mökistä, milloin vain ilma oli\nkaunista. Eräänä päivänä hän, Hoagin pyssyn ottaen, nousi lähimmän joen\nvartta mailin verran ja tuli suurelle majavalammelle. Kiertäessään ja\ntutkiessaan sen rantoja hän piankin keksi veteen kuolleen majavan, joka\noli mennyt ansaan, ja ansan hän paikalla tunsi, sillä sen sangassa oli\nmerkki (\" ' \"'). Sitten hän löysi tyhjän ansan, jossa oli majavan sääri,\nja vielä yhden ja lopulta kaikki kuusi. Sitten hän otti mukaansa kaikki\nansat sekä majavan ja palasi mökille, jossa potilas häntä tervehti monin\nvalituksin:\n\n\"Ei sinun olisi pitänyt jättää minua tuolla tavalla. Maksanpa minä kyllä\nhyvän korvauksen. Pyydänkö minä apua armosta?\" j.n.e.\n\n\"Katsokaapa mitä minä sain\", ja Rolf näytti majavaa. \"Ja kas, mitä minä\nlöysin\"; ja hän näytti ansoja. \"Eikös ole kumma\", hän jatkoi, \"meillä\noli kuusi juuri samanlaista ansaa ja minä merkitsin sangat juuri samalla\ntavalla kuin nämäkin, ja ne kaikki katosivat ja lumikenkäin jäljet\nnäyttivät tänne päin. Ei suinkaan teillä ole täällä kieroja naapureita,\nvai mitä?\"\n\nHoag näytti äreältä ja hämmästyneeltä ja mutisi: \"Panen vetoa, että se\non Bill Hawkinsin työtä\", ja vaipui sitten äänettömäksi.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nHoagin kotiintulo.\n\n\n_Kun on kysymyksessä personalliset tunteet, niin on parempi antaa\nystäväin puhua ja arvostella. Ei kukaan voi omaa asiaansa ajaa sen\nenempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen antaa oikeata rohtoa\n-- sano' Si Sylvanne_.\n\n\nKevään tulo salolla on vienoimpia, suloisimpia tapauksia mitä maan\npäällä on. Toisinaan sataa rankkoja sateita, jotka täyttävät tulvilleen\nkaikki pienet joet, ja tulvavesi syö nopeaan sekä lumen että jään, mutta\ntavallisesti metsämaan joet luovat jäänsä verkalleen ja vähitellen.\nHyvin harvinainen on rankka veteytyminen, äkkitulva ja mullistava lähtö,\njoka murtaa jään ja tunnissa tai parissa päättää sen vallan. Se on\nsuurien virtain tapoja, niiden jää on irtain ja liikkeellä. Salolla lumi\nsulaa hitaasti, ja kun jää alkaa riutua, niin se tapahtuu vähitellen,\nnöyrästi ja ilman meteliä. Kevät tulee metsiin paisuvin nupuin, venyvin\nriippuvin tertuin, metakoivin villihanhin, raakuvin variksin, jotka\ntulevat alamaasta jakamaan suurempien serkkujensa, korppien kanssa\ntalven tapon saaliita.\n\nEtelän pikkulinnut ilmestyvät muutamine lyhyine kevätsävelineen ja\nnenäkkäät hömötiaiset, jotka ovat urheasti talven kestäneet, hokevat nyt\nmuitten edellä iloisesti \"sanoinhan minä sen\" -sirkutuksiaan, kunnes\npunarinta-satakielinen ja mustarastas yhtyvät niihin ja vaativammilla\nsävelillään saavat unohtumaan kaikki vähemmät rallatukset.\n\nKun talvi kerran oli astunut taka-askeleen, niin kevään oli helppo\nmuuttaa sen peräytyminen hurjaksi hätäpaoksi; ja ne kymmenen päivää,\njotka Kuonab viipyi poissa, olivat mullistavien muutoksien päiviä. Sillä\nniiden kuluessa puolitalven tilalle tuli hymyilevä kevät, nietokset\nolivat kaikki sulaneet, paitsi ehkä metsien synkimmissä varjopaikoissa.\n\nOli kirkas aamu, Rolfille onnen aamu, kun hän ulkoa kuuli intianin\nlyhyen \"hoi\", ja pian Skookum hyppi ja tepasteli hänen ympärillään.\nHoagiin oli vaikutus aivan toisenlainen. Hän oli jo siksi toipunut, että\nsaattoi olla ylhäällä ja suurella vaivalla nilkuttaa mökissä sauvan\nvarassa, sekä moitti kaikkea ja söi päivässä kolme perusteellista\nateriaa; mutta samalla kun intiani tuli, hän muuttui umpimieliseksi,\nvaiteliaaksi ja levottomaksi. Tuskin oli tuntia kulunut, ennenkuin hän\njälleen lahjotti Rolfille nahkat, pyssyn, kanuun ja ansat sillä ehdolla,\nettä tämä toimittaisi hänet joukkonsa luo.\n\nHyvillään he olivat kaikki kolme, kun vielä samana päivänä pääsivät\nlähtemään Lyons Fallsin matkalle.\n\nHe laskivat Pientä Moose-jokea Pieneen Moose-järveen, jatkaen sitten\nmatkaa pitkin Moosen eteläistä latvahaaraa ja vihdoin pääjokea. Joki oli\ntulvillaan; vettä oli runsaasti, ja se onneksi vähensi kantomatkain\nlukua; sillä Hoag ei voinut kävellä eikä tahtonut sauvoilla kulkea.\nHiellä ja vaivalla he kantoivat hänet joka taipaleen poikki; mutta siitä\nhuolimatta he kolmessa päivässä kulkivat matkan, jota oli viisikymmentä\nmailia, ja saapuivat kolmannen päivän iltana Lyons Fallsiin, pieneen\ntakaliston kylään.\n\nHoagissa tapahtui nyt hyvin huomattava ja ruma muutos. Hän alkoi nyt\nkäskeä, missä edellisenä päivänä olisi ruikuttaen pyytänyt. Hän käski\nheitä \"laskemaan sievästi maihin, eikä tärvelemään hänen kanuutaan\". Hän\ntervehti suurella uholla sahan luona vetelehteleviä miehiä, saamatta\nkuitenkaan samanlaista vastausta. Heidän kylmäkiskoinen tervehdyksensä:\n\"Halloo, Jaakko, vai olet sinä palannut?\" ei ollut juuri muuta kuin\nohimenevää tuntemista. Erästä heistä pyydettiin Rolfin sijasta auttamaan\nhäntä kotia. Niin, siellä nyt oli hänen joukkonsa, mutta se ei näyttänyt\nkovinkaan ihastuvan hänen paluustaan. Hän kuiskasi jotain pojalleen,\njoka nyrpeänä lähti joen rantaan ja toi palatessaan pyssyn, -- nyt\nRolfin pyssyn, kuten tämä luuli -- ja olisi ottanut nahkamytynkin, ellei\nSkookum olisi hyökännyt rosvon kimppuun ja ajanut häntä pois kanuun\nluota.\n\nJa nyt Hoag näytti oikeat tapansa. \"Ne ovat minun nahkani ja minun\nkanuuni\", hän sanoi eräälle sahatyömiehelle ja kääntyen niiden molempien\npuoleen, jotka olivat hänet pelastaneet, hän sanoi: \"Ja te molemmat\nkelvottomat, punanahkaiset varkaat ja puukkojunkkarit, korjatkaa te\nluunne tästä kylästä ja sukkelaan, taikka minä toimitan teidät\nvankilaan.\" Ja hänen katalan luontonsa koko kauan pidätetty viha\npurkautui solvauksiksi, jotka olivat liian törkeitä tässä kerrottaviksi.\n\n\"Puhuu kuin valkoinen mies\", sanoi Kuonab kylmästi. Rolf oli sanatonna.\nNiin uskolliset vaivannäöt, ja palkaksi niin riettaat, nöyryyttävät\nsanat! Hän itsekseen ihmetteli, olisiko hänen setänsä Mikkokaan\nosottanut niin katalaa sisua.\n\nHoag päästi kielensä valloilleen ja hänen juomaveikkonsa, Bill Hawkins,\nkuunteli hörökorvin hänen kärsimystensä historiaa. Raukka alkoi nyt\ntuntea itsensä kamalan pahoin pidellyksi. Innostuen lopulta hänen\nkokemiensa vääryyksien yhä synkeämmästä luettelosta, haki \"osamies\"\npaikalle kylän virkamiehen, niin että he saattaisivat vannoa\nvangitsemisvaatimuksen, saada tyrmään molemmat \"rosvot\" ja varsinkin\n\"Hoagin nahkat\" kanuusta.\n\nUkko Si Sylvanne, sahan omistaja ja paikan ensimäinen asukas, oli myös\nsen virkamies. Hän oli kookas, laiha, mustaverinen mies, Abe\nLincolnin[19] mallia ruumiillisesti ja tavallaan henkisestikin. Hän\nkuuli pöyristyttävät jutut kamalasta rikoksesta, rosvouksesta ja\nkidutuksesta, jonka alaiseksi viaton Hoag parka oli joutunut näiden\nmolempien ihmismuotoisten köntösten puolelta; hän kuunteli, ensin\nkauhistuen, mutta vähitellen hymyillen.\n\n\"En minä anna sinun vannoa, ennenkuin olen toisenkin puolen kuullut\",\nsanoi hän. Rolf ja Kuonab tulivat huudettaessa. Vanha uutisasukas\nkohdisti heihin tutkivan silmäyksen heidän siinä seistessään ja kysyi\nsitten Rolfin puolen kääntyen;\n\n\"Oletko sinä intiani?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oletko sitten veripuoli?\"\n\n\"En\".\n\n\"Hyvä, kerro meille sitten tämä asia\", ja hän käänsi läpitunkevat\nsilmänsä täydesti nuorukaisen kasvoja kohti.\n\nRolf kertoi suoraan ja koruttomasti heidän ja Hoagin tuttavuuden, ensi\npäivästä Warrenin puodilla aina siihen, kun he saapuivat Fallsiin. Oikea\nkertomus ei koskaan kuulu epäiltävältä, kun se on kyllin pitkä, eikä\ntämä tositarina alastomuudessaan voinut tehdä muuta kuin yhden\nvaikutuksen älykkääseen ja ystävälliseen vanhaan metsämieheen,\nkauppiaaseen, sahanomistajaan ja virkamieheen.\n\n\"Poikani\", sanoi hän hitaasti ja ystävällisesti, \"minä tiedän, että sinä\nolet puhunut totuuden. Minä uskon joka sanan. Me kaikki tiedämme, että\nHoag on häijyin hylky ja suurin valehtelija, mitä on tällä virralla. Hän\non, ja on aina ollut kiusankappale. Hän vain _lupasi_ antaa sinulle\nkanuun ja pyssyn, ja koska hän ei nyt tahdo, niin emme voi sille mitään.\nMitä taas tulee teidän rettelöihinne metsässä, niin teitä on kaksi\ntodistamassa yhtä vastaan, ja nahkat ja ansat ovat teidän hallussanne.\nSaattoipa olla yhtä hyvä, että jätitte loput nahkat metsään, taikka ehkä\nolisitte saaneet nekin jakaa; pitäkää siis ne ja olkoon asia sillä hyvä.\nHankimme teille kanuun, jolla pääsette palaamaan tästä iloisesta\npääkaupungista, ja mitä Hoagiin tulee, niin olkaa huoletta; hänen\nmatkainsa päivät ovat päättyneet.\"\n\nMies, jolla on kimppu ensi luokan turkisnahkoja, on aina toimeen tuleva\nmies vaikka missä kaupungissa uudisasutuksen eturintamalla. Kylän\nvirkamies oli kauppiaskin, ja niinpä ruvettiin nyt nahkoja myymään ja\ntarpeita ostamaan.\n\nPäivä oli melkein loppuun kulunut, ennenkun uusi kanuu oli valittu ja\nuusin tarpein valmiina. Ukko Sylvannella oli kauppaa tehdessään lempeät,\nlevolliset eleet ja omituinen tapa tehdä leikillisiä huomautuksia,\njoista olisi voinut luulla, että hän oli kaupoissa \"helppo\". Mutta\ntavallisesti kuitenkin lopulta huomattiin, ettei hän suinkaan joutunut\ntappiolle tapojensa takia, ja kilpailevat kauppiaat mielellään\nkarttoivat yhteentörmäystä sileänaamaisen pitkän Sylvannen kanssa.\n\nKun kaupat oli tehty -- tarkkaan ja täydelleen -- niin hän sanoi: \"Nyt\nminä annan teille kummallekin lahjan\", sekä pisti sitten kummankin\nkäteen kaksiteräisen linkkuveitsen; ne olivat siihen aikaan aivan uusia\nkapineita, heistä ihmeitä ja kalliita aarteita, loppumattoman ilon\nlähteitä; ja vaikka he olisivatkin tienneet, että niitä yhdellä\nnäädännahkalla sai tuopillisen, niin ei se ensinkään olisi vähentänyt\neikä häirinnyt heidän mieluisaa yllätystään eikä lapsellista iloaan.\n\n\"Parempi, kun jäätte minun luokseni ruualle, pojat, ja lähdette\naamulla.\" He siis liittyivät sahanomistajan lukuisaan aukottomaan\nperheeseen ja söivät hänen kanssaan illallista. Kun he sen jälkeen\nistuivat kolmisen tuntia juttelemassa ja tupakoimassa avaralla\nkuistilla, joka antoi joelle, niin ukko Sylvanne, joka ilmeisesti oli\nRolfiin mieltynyt, kertoi heille pitkät jutut kokemuksistaan ja\nihmisistä, joitten kanssa hän oli tullut tekemisiin, ja se oli Rolfin\nmielestä mielenkiintoisin juttu, mitä hän oli milloinkaan kuullut.\nAluksi se häntä vain huvitti; vasta vuosien kuluttua nuorukainen tuli\nälyämään sen vaikutuksesta häneen itseensä, sattuvaisuudesta ja muistoon\nkiintymyksestä, että Si Sylvannen pakina oli todellista elämänviisautta.\nToiset osat siitä eivät näyttäisi hyvältä painettuina; mutta karkeat\nsanat, kömpelö kielenkäyttö, raakamaiset puheenparret olivat vain se\ntammiastia, jolla puhtainta, kalleinta elämän vettä ammennettiin\npinnalle.\n\n\"Luuli hylky saaneensa teidät satimeensa, kun sai teidät tänne Lyons\nFallsiin. No niin, Jaakko Hoagille on kaksi paikkaa pahaa; toinen on se,\nmissä häntä ei ollenkaan tunneta ja pidetään sinä miltä hän näyttää; ja\ntoinen on se, missä mies tunnetaan sisältä ja päältä kuin aapiskirja ja\non tunnettu kaksikymmentä vuotta, niinkuin täällä meillä. Kykenevä\nroisto voi näyttää väärää etumusta vuoden taikka ehkä kaksi, mutta kun\nhäntä saa kokea kaksikymmentä vuotta, suuressa ja vähässä, kesät ja\ntalvet, niin tunnusteleepa se tarkoin miehen luonnonlaadun, eikä häneen\nsitten enää jää monta pimeää kohtaa.\n\n\"Eipä siltä, että minä tahtoisin häntä liian kovasti tuomita, sillä en\nminä voi tietää, mitkä madot hänen sisuksiaan syövät ja tekevät hänet\nniin kehnoksi. Mutta kyllä hänessä niitä on, ei hän muutoin menettelisi\nniin tyhmästi. Minun tapani on sanoa, että pitää varoa, ennenkun\nkenenkään mustaksi tahraa; ja äitini tapana oli varottaa: 'Elä koskaan\nsano pahaa sanaa, ennenkun olet kysynyt: onko se totta, onko se\nystävällistä, onko se tarpeen?' Ja minä sanon sinulle, että kuta\nvanhemmaksi elän, sitä hitaammin tuomitsen; kun minä olin sinun iälläsi,\nniin olin kuin teräsansassa hiusliipasin ja aina kukkovarma. Ja sen minä\nsanon, ettei olekaan sen viisaampaa kuin kuudentoista vanha poika,\npaitsi ehkä viidentoista vuotias tyttö.\n\n\"Saatpa ylipäätään nähdä, poikani, että juuri kun asiat näyttävät\npimeimmiltä, niin se on sen merkki, että onni onkin tulossa sinun\ntietäsi, jos nimittäin pysyt vakaana, olet kylmäverinen ja\nhyväntahtoinen; _jotain sattuu_ joka kerta, joka tasottaa kaikki. Aina\nsitä on joku tie, ja luja sydän sen löytää.\n\n\"Ole hyvin varma siitä, poikani, ettei sinua ole koskaan rökitetty,\nennenkuin itse luulet sen tapahtuneen; ja ellet luule, niin sinua ei\nvoidakaan rökittää.\n\n\"Se on juuri sama asia kuin sairaus. Minä olen nähnyt paljon\ntohtoroimista aikanani, ja minun täytyy uskoa, ettei ole muita sairaita\nkuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi.\n\n\"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että\nenimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen\nlukuun.\n\n\"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on\nsisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille\nhyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte\nhyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön,\nkäyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä\ntarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman\njalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa\npaljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen,\nettä kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria\nkiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä\nhuomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää\ntehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi\ntappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa,\nvaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi -- josta minulle\nmuistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat\nkissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta,\nmenettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain\ntappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin\nkokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.\n\n\"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja\nystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota\nvastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin\ntulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri\nvähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä\nminä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi\nkestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka\nvoi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa\nosottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi.\"\n\n\"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?\" kysyi Rolf.\n\n\"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi\", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.\n\nRolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.\n\n\"Vallan hyvä\", sanoi sahanomistaja. \"Annappas nyt kuulua juurta\njaksain.\"\n\nJa kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi:\n\"Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf,\nja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää\ntuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin\nnykäseppä minua.\"\n\nAikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose\njokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja\nvähän kovaakin rahaa.\n\n\"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin\nhuomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä\nostan nahkoja\", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he\nkotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi\nkanuussa päin Kuonabia ja sanoi: \"Nyt sen näit, että vielä niitä _on_\njoitakuita hyviäkin valkoisia miehiä\", mutta intiani ei rävähyttänyt\nsilmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nRolf opetetaan jälkiä seuraamaan.\n\n\nPaluumatkalla oli melottava kovaa vastavirtaa, mutta muutoin ei\ntapahtunut mitään mainittavaa. Erämies tavallisesti muistaa matkan, kun\non sen kerrankaan kulkenut. He eivät tehneet erehdyksiä, ja kun painoa\nei ollut paljoa, niin ei viivytty taivalluksissakaan, ja parissa\npäivässä he olivat palanneet Hoagin mökille.\n\nHe ottivat sen haltuunsa. Ensin keräsivät kaikki, mitä siinä oli jonkun\narvoista; se tosin oli vähäistä, kun nahkat ja vuodevaatteet oli viety,\n-- olihan kuitenkin moniaita ansoja ja vähän astioita. Tavarat koottiin\nkahteen kantamukseen. Matka kävi nyt maan poikki ja kanuu sen vuoksi\nkätkettiin ketritiheikköön, neljännesmailin päähän joenrannasta.\nMolemmat erämiehet olivat juuri nostamaisillaan kantamukset selkäänsä,\nKuonab sytytti piippuaan, ollakseen valmis lähtemään, kun Rolf sanoi:\n\n\"Mitäs sinä arvelet, Kuonab! Tuo pokko, jonka me näimme Fallsissa, sanoi\nolevansa Hoagin osamies. Hän voi tulla tänne ja tehdä meille kiusaa,\nellemme häntä pysytä poissa. Poltetaan koko rähjä\", ja hän nyökkäsi\npäällään majaa kohti.\n\n\"Ugh!\" vastasi intiani.\n\nHe kokosivat kuivia risuja ja koko joukon koivuntuohta, kasasivat niitä\nseinälle mökin sisään ja latoivat päälle koko pinon pilkottuja puita.\nPiikivellä ja teräksellä Kuonab iski elävän kipunan, tuohi syttyi\nkäristen, kuivat pihkaiset halot ottivat tulen helposti ja pian tuprusi\nakkunasta, ovesta ja savutorvesta vahvalta mustaa savua; ja Skookum,\nmatkan päässä seisten, hyvillään ääneensä haukkui.\n\nMetsämiehet heittivät kantamukset olalleen ja alkoivat nousta pitkää\nkohoavaa rinnettä. Tunnin kuluttua he olivat saapuneet korkealle\nkallioharjanteelle. Siellä he pysähtyivät levätäkseen ja\nvahingoniloisina katselivat kiertelevää ja kallistuvaa, mustaa\nsavupatsasta, joka oli jäänyt kauas heidän alleen.\n\nSen yötä he olivat metsässä ja seuraavana päivänä suureksi ilokseen\nsaapuivat takaisin omalle mökilleen, omalle järvelleen, kotiinsa.\n\nMatkalla he olivat monessa kohdin nähneet vereksiä valkohäntähirven\njälkiä, ja koska verestä lihaa nyt tarvittiin, niin Rolf ehdotti\nhirvenajoa.\n\nPaljon hirvieläimiä saa joka talvi surmansa; toiset talvi tappaa; paljon\nsyövät petoeläimet tai metsämiehet saavat saaliikseen; huhtikuussa\nniiden luku on niukimmillaan, jonka vuoksi ei nyt voinut toivoa sarvasta\nlöytävänsä umpimähkään kulkien. Nyt täytyi seurata jälkiä.\n\nLumella voi vaikka kuka löytää hirvieläimen. Eikä ole vaikeata seurata\nsitä pehmeässä maassakaan, ellei lähettyvillä ole runsaasti muita\nvalkohäntähirviä. Mutta sangen vaikeata on seurata yksiä samoja jälkiä\nkivisellä maalla ja kellastuneilla lehdillä, menettämättä niitä\nkertaakaan taikka eksymättä toisille jäljille, vaikka hirvieläinten\njälkiä risteilee sadottain joka suunnalle.\n\nRolfilla oli paremmat silmät kuin Kuonabilla, mutta kokemus merkitsee\nyhtä paljon kuin näkö, ja Kuonab se johti. He valitsivat suuret sarvaan\njäljet, jotka olivat tuoreet -- kunnon metsästäjä ei koskaan ammu\nnaarashirveä tähän vuodenaikaan. He tunsivat jäljet sarvaan jäljiksi\nkoosta ja varpaiden pyöreydestä.\n\nRolf ennen pitkää sanoi: \"Kuules Kuonab, minä tahtoisin oppia tämän\nhomman; anna minä seuraan jälkiä ja korjaa sinä, jos minä linjalta\npoikkean.\"\n\nEi oltu kuljettu sataa askelta, ennenkuin Kuonab rykäsi ja pudisti\npäätään. Rolf näytti hämmästyneeltä, sillä hän oli hyvillä vereksillä\njäljillä.\n\nKuonab ei muuta sanonut kuin: \"Naaras\".\n\nNiin oikein, tarkemmin katsoen jäljet olivatkin vähän kapeammat ja\nlähempänä toisiaan ja vähän terävämmät kuin ne, joille hän alussa lähti.\n\nTakaisin palasi Rolf viimeisille jäljille saakka, joista hän oli varma,\nja luki selvään, millä kohdalla sarvas oli kääntynyt sivulle päin.\n\nJonkun matkaa kaikki taas kävi hyvin, Kuonab ja Skookum seurasivat\nRolfia. Viimeksi mainittu alkoi tuntea tuon vasemman jalan tylpän\nkavion. Vihdoin he tulivat vereksen \"merkinkin\", s.o. lantakasan luo. Se\noli kaikki yhdessä kasassa. Siitä tiesi että sarvas oli seisonut\npaikallaan, siis oli levollinen; ja se oli lämmintä, mikä merkitsi, että\notus oli vain muutaman minutin heidän edellään. Nyt täytyi lähestyä mitä\nvarovimmin, sillä tämä oli koko ajon ratkaiseva kohta.\n\nSen verran he vain tiesivät varmaan, että sarvas oli nyt tietyn matkan\npäässä, ja sen saadakseen heidän täytyi nähdä se ennen kuin se näki\nheidät.\n\nSkookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja\nhiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas\nmokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut\npaikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja\nvakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän\nsiten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki,\nlähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin,\njotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi\nkiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää.\nHämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen\nliikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön\nheilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta\nharsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan\nulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta \"käytä\ntilaisuutta, kun se tulee\" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi\ntähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen\npuun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli\nnäkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja\nsitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat\npäässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen\nja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui\nkatsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta\nhyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.\n\nHe kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään\nhe heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja\nhuolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja\nsaattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.\n\n\"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?\"\n\nIntiani pudisti päätään ja sanoi sitten: \"Ensi laukaus sattui ehkä\npäähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, että minä osasin\", sanoi Rolf, \"ja aamulla minä sen\naion tuoda.\"\n\nSiinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän\nnytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen\ntosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies\nvoi etsiä johtoa -- kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan\njälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla\npaikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla\nyhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli\nkovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan\npuulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen\nkuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.\n\nHänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän\nnäki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt.\nEräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei\nminkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli\nhaavottunut.\n\nHaavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne\nmaakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi\nnäköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.\n\nPuolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli\nsarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti\nseurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia\nmerkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun\nsarvaan jäljet.\n\nNyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta\nvalkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se\npainoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen,\nseurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin\nsanoakseen: \"Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä\nsarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on\nmennyt.\"\n\nRolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: \"Vai olet sinä sitä mieltä\", ja\nseurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen\nraavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset\nsarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.\n\nSiitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja\nnämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.\n\nPian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut\nnähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja\nkorppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja\noikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat\njäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.\n\nJokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee\nsininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä.\nHitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön.\nMutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa\nkahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se\nkimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas\nmukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se\ntaas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia\nselville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen\nne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen\nlaukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun\nsarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä\nsemmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka,\njoka vielä piteli sarvia.\n\nTämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen;\nmenestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi\neränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.\n\n\n\n\nXLIX.\n\nRolf eksyksissä.\n\n\nJokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin,\neksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan\nseikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä,\nmiksi asianomainen asian ottaa. Tämä se tosiaan on erämiehen ja\npartioretkeläisen suuri koe, hänen tiedonnäytteensä, hänen jäsenvoimansa\nja varsinkin hänen rohkeutensa koettelu; ja samoin kuin kaikki ylimmät\nkokeet, tämäkin tulee ilman varotusta.\n\nMetsäkyyhkyjen ihmeteltävät laumat olivat saapuneet. Toukokuussa niitä\noli muutamina päivinä miljoonittain. Ne parveilivat maanpinnalla kauas\nulottuvina karjoina, kävellen, nokkien, syöden, takimaiset aina lentäen\nparven yli eturintamaan. Se ravinto, jota ne nyt niin ahnaasti hakivat,\noli punajalavan siementä, pienoisia pähkylöitä, joita sateli maahan\nsiivillään liidellen kuten leveälierisiä hattuja. Ja kun lauma jotain\npelästyen nousi lentoon, niin syntyi siitä jymy kuin merenrannan\nmyrskyssä.\n\nKyyhkysiä näytti olevan runsaimmin alavalla maalla järven\nkaakkoispuolella, sillä siellä tietysti, matalalla maalla, kasvoi\nrunsaimmin jalaviakin. Rolf siis otti jousensa ja nuolensa, meloi järven\npoikki kanuulla ja lähti hyvässä luottamuksessa kopauttamaan kyyhkysiä\ntusinan pari paistikkaiksi.\n\nOn kerrassaan ihmeellistä, kuinka hyvin riistaeläimet osaavat arvata\naseemme kantavuuden ja sen mukaan pysyä turvallisen matkan päässä. Ja\nihmeellistä on, kuinka monasti saa ampua nuolensa kyyhkyparveen,\nsaamatta ainoatakaan. Rolf käveli ja käveli, näkyvissä alati pitkät\nharhailevat parvet, milloin ilmassa milloin maassa, mutta harvoin jousen\nkantomatkan päässä. Monta monituista kertaa hän ampui umpimähkään\netäiseen joukkoon, mutta ei saanut pariin tuntiin ainoatakaan. Viimein\nosui, kyyhkynen putosi, mutta se nousi lentoon hänen paikalle\njuostessaan ja lensi kymmenisen askelta, uudelleen pudotakseen. Taas hän\nhyökkäili sen perään, mutta se lentää lepatti tavottamattomiin ja\npuolisen tuntia sillä tavalla vei häntä perässään hengästyttävässä\nkilpajuoksussa, kunnes hän viimein pysähtyi, ampui koko taidollaan ja\ntappoi sen nuolella.\n\nNyt ihmeellinen valittaminen ja rääkyminen, joka kuului metsästä kaukaa\nedestä päin, kiinnitti hänen huomiotaan. Hän hiipi ja ryömi monet\nminutit, ennenkun hän huomasi, niinkuin hänen olisi pitänyt paikalla\narvata, että ne olivat sininärhin kujeita.\n\nViimein hän tuli notkoon, jossa oli lähde, ja laskien jousensa ja\nnuolensa kuivuneen puun tyvelle, hän meni juomaan.\n\nYlös noustessaan hän huomasi edessään pari valkohäntähirveä, emän ja\nvuoden vanhan lihavan pienen sarvaan. Ne töllistelivät häntä, vähääkään\npelkäämättä. Päättäen pistää vasikankin pussiinsa palasi Rolf hiljaa\nhakemaan joustaan ja nuoliaan.\n\nHirvet eivät olleet juuri ampumamatkan päässä enää, mutta näyttivät\nuteliain mielenkiinnoin pitävän metsämiestä silmällä. Kerran, hänen\nseisoessaan alallaan pitkän aikaa, ne kävelivät pari kolme askeletta\nlähemmäksi; mutta aina hänen lähestyessään ne taas juoksivat\nloitommalle.\n\nHirven ampuminen nuolella on jo hyvä näyte metsämiehen taidosta, ja Rolf\nkovasti halusi näyttää, että hän siihen pystyi; hän sen vuoksi\nlähentelemistään lähenteli, yrittäen jos jollain tavalla, ja kaiken\naikaa näki edessään menestyksen, joka sitä myöten pakeni.\n\nHirvet sitten kävivät levottomammiksi ja juoksivat pois, kun hän saapui\ntoiseen laaksoon, jossa kiehui kyyhkysiä.\n\nHänen alkoi olla nälkä, hän siis kyni saamansa kyyhkyn, teki tulen\npiillä ja teräksellä, jotka hänellä oli alati matkassa, paahtoi sitten\nkyyhkysen huolellisesti vartaassa ja syötyään oli taas kunnossa matkaa\njatkaakseen.\n\nPäivä oli pilvessä, auringosta ei ollut tietoa; mutta hän arvasi, että\njo oli myöhä, ja kääntyi kotiin päin.\n\nSe seutu, jossa hän kulki, oli aivan vierasta, ja tietymätöntä oli,\nmillä puolella aurinko kaarsi rataansa; mutta hän tiesi yleisen matkan\nsuunnan ja käveli nopeaan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kanuun\njättänyt.\n\nKaksi tuntia astuttuaan hän kummastui sitä, kun järveä ei alkanutkaan\nnäkyä puitten välistä, ja kiirehti sen vuoksi kulkuaan.\n\nKolme tuntia sai kuluneeksi, eikä vaan näkynyt vettä.\n\nHän alkoi luulla lähteneensä liian kauas pohjoiseen, muutti sen vuoksi\nsuuntaa ja samosi edelleen, vähän väliä juostenkin joukkoon. Mutta sai\ntaas kuluneeksi tunti, eikä järveä vaan näkynyt.\n\nRolf silloin tiesi, että hän oli eksynyt laduiltaan. Hän kiipesi puuhun\nja näki seutua vähän laajemmalta. Oikealla kädellä oli pieni mäki. Hän\nlähti sille kiipeämään. Oli kuljettava erään notkon poikki. Hän tunsi\nsiinä kaksi valtavaa niinipuuta, ja se rauhotti häntä. Vähän etäämpää\nhän tapasi lähteen, merkillisesti sen lähteen näköisen, jonka luota hän\noli muutama tunti aikaisemmin lähtenyt. Kyykistyessään juomaan hän keksi\nhirvenjäljet ja sitten ihmisenkin jäljet. Hän tutki niitä. Varmaan ne\nolivat hänen omat jälkensä, vaikka ne nyt näyttivät olevan\neteläpuolella, eivätkä pohjoispuolella, niinkuin olisi pitänyt. Hän\ntähyili tasaharmaata taivasta, toivoen auringosta merkkiä, mutta siitä\nei saanut mitään vihiä. Hän polki nopeaan mäkeä kohti, joka lupaili\nnäköalaa. Hän kulki yhä kiireemmin ja kiireemmin: puolen tunnin kuluttua\nmetsä vähän harveni, sitten alkoi laskea. Hän riensi alaspäin, ja notkon\npohjalle päästyään huomasi hän seisovansa saman tutun lähteen partaalla,\nvaikka pohjoinen oli taas vaihtunut.\n\nHän oli pökerryksissään tästä kolauksien sarjasta. Hän käsitti nyt, että\n_hän oli eksynyt erämaahan_; oli kulkenut kehää.\n\nLähde kierti ympäri; milloin näytti olevan pohjoisessa; milloin\netelässä. Hänen ensi päähänpistonsa oli hurjasti hyökätä luodetta kohti,\nsinne missä hän luuli luoteen olevan. Hän katsoi puista johtoa; sammalta\npitäisi olla vahvemmalta pohjoisella puolella. Ja niin sitä olisikin,\njos kaikki puut olisivat aivan suoria ja pohjoiselle yhtä alttiina.\nMutta ah! Tuskin on ainoatakaan semmoista. Kaikki ne ovat kallellaan\npuolelle tai toiselle, ja sammalesta hän olisi voinut todistaa vaikka\nminkä suunnan pohjoiseksi. Hän katsoi hemlokin latvakasvaimia. Niiden\nmuka _aina pitäisi osottaa itää kohti_, semmoinen on perimätieto. Mutta\nnyt olivat ne keskenään aivan eri mieltä siitä, mikä oli itä.\n\nRolf alkoi tuskastua yhä enemmän ja enemmän. Hän oli rohkea poika, mutta\njulma pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän alkoi käsittää olevansa niin\nkaukana mökiltä, ettei ääni mitenkään kantaisi; maassa oli liian paljon\nlehtiä, jotta hänen jälkiään voisi seurata; avutta hän ei näyttänyt\npääsevän erilleen tuosta kovan onnen lähteestä. Hänen päätään alkoi\nhuimata, kun hän äkkiä muisti pienen neuvon, jonka oli jo monta aikaa\nsitten kuullut opettajaltaan: \"Ei pidä säikähtää, kun eksyy. Nälkä ei\ntapa eksynyttä, eikä kylmäkään, vaan _pelko_. Ei pidä pelätä, niin\nkaikki vielä selviää hyvin.\"\n\nHän ei siis lähtenytkään juoksemaan, vaan istui miettimään.\n\n[Kuva: Hetken Rolf istui epätoivoon vaipuneena.]\n\n\"Tuota noin\", hän sanoi, \"minä kuljin kanuusta kaiken päivää suoraan\nkaakkoa kohti.\" Sitten hän pysähtyi; hän muisti taas, ja se oli uusi\nkolaus, ettei hän ollut nähnyt aurinkoa koko päivänä. _Oliko hän tosiaan\nkulkenut kaakkoa kohti_? Se oli mieltä murtava epäilys, ajatus, joka\nolisi voinut monen miehen kokonaan sekottaa, mutta Rolf sanoi taas\nitselleen: \"Olipa miten tahansa; ei pidä säikähtää, niin kaikki selviää.\nHuomenna kirkastuu taivas.\"\n\nHänen istuessaan ja miettiessään punaorava viereisessä puussa rapisteli\nja torui; lähemmäksi ja lähemmäksi tuli nenäkäs elukka härnäämään outoa\nkulkijaa.\n\nRolf jännitti jousensa, ja kun tylppä nuoli putosi maahan, niin putosi\npunainen oravakin, kelvolliseksi syötäväksi muuttuneena. Rolf pisti\npienen otuksen taskuunsa hyvin arvaten, että siitä tulisi hänen\nillallisensa.\n\nKun ilta jo alkoi pimetä, niin hän varustautui yötä olemaan.\n\nNiin kauan kun vielä saattoi nähdä, hän keräsi kasan kuivia puita\nsuojaiseen notkelmaan. Sitten hän rakensi tuulensuojan ja vuoteen\nbalsamikuusen oksista. Piikivellä, teräksellä, taulalla ja\nkoivuntuohella pian syntyi loimuava tuli, eikä yksinäiselle ja\neksyneelle olekaan parempaa lohdutusta.\n\nOravasta tuli nahkoineen paistettuna mukiin menevä illallinen, ja Rolf\nkyyristyi maata. Yö olisi ollut mieluinen ja rauhallinen, ellei se olisi\nkäynyt kylmäksi, ja kun tuli paloi matalaksi, niin vilu hänet herätti,\nniin että hänen vuorotellen täytyi rakentaa tulta ja nukahtaa.\n\nHeti päivän valjettua hän kuuli kauheata jyminää ja muutamassa minutissa\nmetsä jälleen oli täynnään kyyhkysiä.\n\nRolfin oli nyt eläminen metsästä, hän siis lähti jousineen liikkeelle.\nOnni oli suotuisa; ensi nuolella hän ampui suuren lihavan koiraan.\nToisella nuolella hän haavotti toista siipeen, ja kun se mennä räpylöi\npensaikkoon, niin hän juoksi päistikkaa perässä kiinni ottamaan.\nPuoleksi juosten, puoleksi lentäen se mennä lepatti edellä, ja Rolf,\nsitä sokeassa innossa seuratessaan, livahti nurin ja mukelsi suin päin\nalas jyrkkää rinnettä, pysähtyen vasta sen juurella hirveällä tärskyllä.\nToinen sääri vääntyi hänen alleen; hän luuli sen katkenneen, sillä\nalaosassa tuntui kamala tuska. Mutta kun hän tarkemmin tunnusteli, niin\nhän huomasikin, ettei luita ollut toki katkennut, toinen nilkka oli vain\npahasti väännähtänyt. Hänen asemansa oli nyt todella vaikea, sillä hän\noli rampa ja kykenemätön kulkemaan.\n\nHän oli saanut kiinni toisenkin linnun, ja vaivoin ja hitaasti\nryömiessään takaisin nuotiolle hän alkoi käydä sitä synkemmäksi ja\ntoivottomammaksi, kuta enemmän hän alkoi älytä onnettomuutensa koko\nsuuruutta.\n\n\"Ei ole muuta kuin yksi asia, jota miehen täytyy hävetä, ja se on\npelko.\" Ja sitten: \"Aina sitä on joku pelastuksen keino.\" Nämä sanat\nkaikuivat nyt hänen korvissaan ja kuuluivat hänen sydämeensä; toinen\npuheenparsi oli Kuonabin ja toinen ukko Sylvannen. Niin, aina on tosiaan\njoku keino, ja luja mieli sen aina löytää.\n\nRolf kyni ja keitti molemmat linnut, toisen hän söi aamiaiseksi, toisen\npisti taskuunsa päivällisen varaksi, käsittämättä vielä, että hänen oli\npäivällinenkin syötävä samassa paikassa. Usean kerran hänen siinä\nistuessaan lensi pieniä sorsaparvia puiden ylitse suoraan pohjoista\nkohti. Lopulta koko taivas, joka oli seljennyt, paloi nousevan auringon\nvalaistuksessa, ja kun se nousi, niin se oli _Rolfin länsitaivaalla_.\n\nNyt hän käsitti sorsien lennon. Ne oikeastaan lensivätkin kaakkoa kohti\nlaitumilleen Intianijärvelle, ja Rolf olisi saattanut seurata niitä, jos\nhän olisi voinut kävellä, mutta hänen jalkansa kävi yhä pahemmaksi. Se\noli pahasti ajettunut, siitä ei olisi mihinkään moneen päivään, --\nehkäpä ei viikkoonkaan, -- ja hänen täytyi nyt koota kaikki\nmielenlujuutensa, jottei heittäytyisi pitkälleen ja itkisi tätä\nviimeistä onnettomuutta.\n\nJälleen hän muisti jäykän, hyväntahtoisen, voimakkaan vanhan\nuutisraivaajan harmaansiniset silmät ja äänen, joka sanoi: \"Juuri kun\nasiat näyttävät pimeimmiltä, niin jos pysyt vakaana ja olet kylmäverinen\nja hyväntahtoinen, niin jotain sattuu, joka tasottaa kaikki. Aina sitä\non joku tie ja luja sydän sen löytää.\"\n\nMutta mitä tietä oli enää hänelle? Nälkään hän kuolisi ja viluun,\nennenkuin Kuonab hänet löytäisi. Näin hiipi jälleen mieleen pelon pöpö.\nKunpa hän vain olisi keksinyt jonkun keinon, jolla voisi antaa\ntoverilleen tiedon. Hän huusi kerran tai kahdesti siinä heikossa\ntoivossa, että hiljainen ilma kantaisi perille äänen, mutta kaikuva\nmetsä vaikeni huudon lakattua.\n\nSitten hän muisti erään keskustelunsa Kuonabin kanssa. Hän muisti,\nkuinka intiani piennä poikana oli ollut kolme päivää kateissa. Vaikka\nhän silloin oli vain kymmenen vuoden vanha, niin oli hän rakentanut\nsavun, joka toikin apua. Niin, se oli intianien tapa; kaksi savua\nmerkitsee, \"minä olen eksyksissä\", taikka \"hätä käsissä\".\n\nTämän uuden toivon elähyttämänä Rolf ryömi vähän syrjään nuotionsa\näärestä ja teki ison tulen, jonka hän sitten tukehutti laholla puulla ja\nvihannilla lehvillä. Siitä nousi paksu valkoinen savupatsas, joka kohosi\nkorkealle yli puiden.\n\nVaivoin hän sitten nilkutti ja ryömi toiseen paikkaan, noin sadan\naskeleen päähän, ja teki toisen tulen. Nyt hän ei muuta tiennyt, kuin\nruveta odottamaan.\n\nLihava kyyhkynen, joka oli parvestaan eksynyt, istahti hänen\nmajailupaikkansa päälle puun oksalle aivan kuin kaitselmusta kiusaten.\nRolf jännitti tylpän nuolen aivan nuppiin saakka, ja tuota pikaa kyyhky\noli hänen kädessään jotain myöhempää ateriaa varten.\n\nValmistaessaan sitä hän huomasi, että sen kupu oli täpö täynnään\npunajalavan lentäviä siemeniä, hän sen vuoksi, linnun perkattuaan, pisti\nne kaikki takaisin vatsaonteloon, hyvin tietäen, että ne olivat\nherkullista ruokaa ja että ne varsinkin nyt tarjosivat tervetullutta\nvaihtelua linnunlihan ohella.\n\nTunti kului hitaasti. Rolfin täytyi lähteä etäisemmälle tulelle, sillä\nse oli melkein sammunut. Vaistomaisesti hän katsoi vankan sauvan\navukseen; sitten hän muisti, kuinka Hoag oli kompuroinut yhdellä jalalla\nja kahdella kainalosauvalla. \"Ahaa!\" hän huudahti. \"Sehän onkin vastaus\n-- tämä on se 'tie', jonka luja sydän löytää.\"\n\nHänen huomionsa kiintyi nyt kaikkiin mahdollisiin kainalosauvoihin. Puut\nnäyttivät olevan niitä täynnään, mutta kaikki olivat pääsemättömän\nkorkealla. Kului hyvän aikaa, ennenkun hän löysi semmoisen, jonka\nsaattoi puukollaan leikata. Ainakin tunnin verran hän sitä vuoleskeli;\nsitten hän kuuli äänen, joka sai veren hätkähtämään.\n\nKaukaa pohjoisesta se tuli, heikkona, mutta perille kantavana:\n\"Jih-huu-oo\".\n\nPuukko putosi Rolfin kädestä ja hän kuunteli, vaistomaisesti pitäen\nsuutaan auki, jonka kautta korvain rumpukalvo vapautuu kaikesta\njännityksestä ja kuulo sen mukaan terottuu. Jälleen se kuului:\n\"Jih-huu-ooa.\" Erehdys ei ollut mahdollinen, ja Rolf lähetti takaisin\nraikuvan vastauksen: \"_Jih-huu-oo, jih-huu-oo_.\"\n\nKymmenen minutin kuluttua kajahti terävä \"japp japp\", ja Skookum töytäsi\nmetsästä, hyppien ja haukkuen Rolfin ympärillä, ikäänkuin se olisi\ntiennyt koko asian; ja muutaman minutin kuluttua Kuonab saapui pitkin\naskelin.\n\n\"Hehei, poika\", hän sanoi, tyynesti hymähtäen ja tarttuen Rolfia käteen.\n\"Ugh! Tuo oli hyvä\", ja hän nyökkäsi savutulia kohti. \"Minä tiesin, että\nsinä olit pulassa.\"\n\n\"Niin olen\", ja Rolf näytti ajettunutta nilkkaansa.\n\nIntiani kohotti nuorukaisen syliinsä ja kantoi hänet takaisin\nnuotiotulelle. Sitten hän keveästä kantamuksestaan otti leipää ja teetä\nja rakensi aterian kummallekin. Syödessään kumpikin sai kuulla, mitä\ntoisella oli kerrottavaa.\n\n\"Minä huolestuin, kun sinua ei kuulunut kotiin viime yönä, sinulla kun\nei ollut peittoa eikä eväitä. En saanut unta. Aamunkoitossa nousin\nkalliolle, jolla käyn rukoilemassa, ja katselin kaakkoa kohti, jonne\nsinä kanuulla lähdit. En nähnyt mitään. Sitten menin korkeammalle\nkukkulalle, josta näin koilliseenkin; heti kun katsoin, äkkäsin nämä\nmolemmat savut ja minä tiesin, että minun poikani oli elossa\".\n\n\"Aiotteko minulle uskotella, että minä olen mökin koillispuolella?\"\n\n\"Nelisen mailin päässä. En päässyt hyvin sukkelaan, koska minun täytyi\nhakea kanuu ja tulla sillä\".\n\n\"Kuinka te tarkotatte, kanuulla?\" sanoi Rolf hämmästyen.\n\n\"Et ole kuin puolen mailin päässä Jesup-joesta\", vastasi intiani. \"Pian\nvien sinut kotiin.\"\n\nSe tuntui alussa uskomattomalta, mutta oli helppoa osottaa se todeksi.\nKirveellä tehtiin pari välttävää kainalosauvaa ja lähdettiin sitten\nyhdessä matkaan.\n\nParinkymmenen minutin kuluttua he olivat kanuussa matkalla ja tunnin\nkuluttua onnellisesti kotona.\n\nJa Rolf pohdiskeli tätä paljon jälkeenkinpäin. Aivan synkimmän epätoivon\nhetkellä tie oli auennut, ja se oli ollut niin yksinkertainen,\nluonnollinen ja tehokas. Totta tosiaan, koko elämänsä hän nyt muistaisi,\nettä aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää.\n\n\n\n\nL.\n\nTurkiksia kaupalle.\n\n\nJos Rolf olisi ollut kotona äitinsä luona, niin tämä olisi hieronut\nhänen mustelmaista, ajettunutta nilkkaansa hanhenrasvalla. Stamfordin\nlääkäri olisi hieronut sitä huolellisesti valmistetulla salavoiteella.\nHänen intianilainen ystävänsä lauloi pienen loitsun ja hieroi sitä\nsarvaan rasvalla. Kukin omalla tavallaan, mutta kukin avuksi, sillä\njokainen heistä olisi ensinnäkin rauhottanut potilasta, viihdyttänyt\nhäntä sillä tiedolla, että puuhataan suuria hänen hyväkseen, ja kukin\nmyös taajaan hieromalla auttanut luonnon parannustointa.\n\nKolmasti päivässä Kuonab hieroi mustunutta nilkkaa. Rasva suojeli nahkaa\nviottumasta, ja viikon kuluttua Rolf saattoi heittää pois\nkainalosauvansa.\n\nToukokuu oli miltei loppuun kulunut; kesäkuu oli pian alkamassa; kevät\nsiis oli päättynyt.\n\nIhminen on kaikkina aikoina tuntenut keväällä muuttohalua, vaikkei se\ntapana olisikaan. Sitä noudattaen hän joko on siirtynyt johonkin toiseen\nseutuun, taikka ainakin perusteellisesti elämänlaatuaan muuttanut.\nUseimmat erämiehet, jotka viettivät talvensa Adirondackissa, lähtivät\nkevään tullen tukkijoille ansiolle; toiset, joilla oli perheet ja\nvakinainen koti, lähtivät istuttamaan perunoita ja kalastamaan\nverkoilla. Rolfilla ja Kuonabilla ei ollut kumpaakaan tietä, mutta saman\nvaiston yllytyksestä he nyt päättivät lähteä Warreniin turkiksiaan\nmyymään.\n\nKuonab halusi tupakkaa -- ja vaihtelua.\n\nRolf halusi pyssyä ja käyntiä Van Trumperissa -- ja vaihtelua.\n\nKesäkuun 1 p. siis näki heidät kaikin kanuussa. Kuonab istui perässä\nviilettämässä, Skookum kokassa hau-vauta hätiköiden, ja matkan määränä\noli suuri Warrenin kaupunki: yksi kauppapuoti ja kolme taloa, sangen\nkaukana toisistaan.\n\nJoissa oli jalosti vettä, ja kun he syksyllä olivat kirveillään\nraivanneet väylän, niin saattoivat he nyt ilman pysäystä laskea\nJesup-joen ja yöksi majautua Hudsonin rannalle, kokonaista\nviidenkolmatta mailin päässä mökistään.\n\nPohjoista kohti lentävät pitkät juovamaiset kyyhkysparvet olivat\nyleisimmät elämän muodot. Mutta rannalla piikkisika ja joessa karhu\nherättivät Skookumissa vallan mahdottoman innostuksen ja uhmaavan\nurhoollisuuden, jota sen täytyi hillitä.\n\nKolmannen päivän iltana he laskivat Warrenin rantaan, ja kauppias,\njättäen joukon maleksijoita, lausui heille sydämelliset tervetuliaiset\nja tuli heitä vastaan.\n\n\"Hyvää päivää, poikani. No mutta, kylläpä sinä olet kasvanut.\"\n\nNiin hän olikin. Ei Rolf ollut sitä huomannut, sen enempää kuin\nKuonabkaan, mutta nyt he olivat jotenkin saman mittaiset. \"No, entä\nkuinka luonnisti pyynti? -- Ahaa, oikeinpa paremmanpuolisesti!\" huomasi\nkauppias, kun kumpikin laski turkismyttynsä hänen tiskilleen. \"Tämähän\non jotain, nyt on saatava ryypyt pohjaksi\"; mutta jonkun verran kauppias\nnolostui, kun kumpikin erämies kielsi. Se oli hänelle pettymyskin, sillä\nkielto merkitsi, että he saisivat nahkoistaan paljoa paremmat hinnat.\nMutta hän salasi mielipahansa ja touhuili edelleen: \"Nyt ainakin saan\nsinulle myydä parhaan pyssyn, mitä on koko maassa\", ja Rolfin kasvoista\nhän huomasi, että siitä kaupasta tulisi nyt tosi.\n\nAlkoi sitten nahkain hinnottelu, ja kaupanhierominen tietysti tapahtui\novelan jenkkipojan ja kauppiaan kesken. Intiani seisoi vierastellen\nsyrjässä, mutta merkitsevillä nykäyksillä ja katseilla hän siitä\nhuolimatta antoi apuaan.\n\n\"Kas niin\", sanoi Warren, kun näädät oli eroteltu ja ladottu riviin,\n\"kolmekymmentä näädännahkaa -- vähän haaleita ne ovat -- kolme dollaria\nviisikymmentä senttiä kappaleelta, taikka olkoon neljä dollaria, ei\nkitsastella.\" Rolf vilkasi Kuonabiin, joka kauppiaan huomaamatta pudisti\npäätään, ojensi ulos oikeata kättään, kämmenpuoli ylöspäin, ja sitten\näkkinykäyksellä kohotti sitä pari tuumaa.\n\nRolf sukkelaan käsitti viittauksen ja sanoi: \"Haaleitako, johan nyt.\nNehän ovat priima tummia jok'ikinen.\" Kuonab levitti sormensa hajalleen,\npystyyn kaikki viisi, ja Rolf jatkoi: \"Ne maksavat viisi dollaria kukin,\nei senttiäkään sen alle.\"\n\n\"Hyh hyh!\" älähti kauppias, \"etpä muistakkaan, että nahkat ovat kovin\nvaarallista tavaraa: muistappas home ja koit ja markkinat, sattuu niin\npaljon vahingoita. Mutta olkoon teidän mieliksenne; viisi kappaleelta.\nTuossa on oiva mustan ketun nahka; sen arvo on neljäkymmentä dollaria.\"\n\n\"Niinpä luulisi\", sanoi Rolf, kun Kuonab teki liikkeen, ikäänkuin\nheittäen pivollisen hiekkaa oikealla kädellään, joka merkitsi \"hylkää.\"\n\nHe olivat jo ennen keskustelleet sen ketunnahkan arvosta ja Rolf sanoi:\n\"Kuulkaas, minäpä tiedän, että mustan ketun nahkasta on saatu\nkaksikinsataa dollaria.\"\n\n\"Missä niin?\"\n\n\"Alhaalla Stamfordissa.\"\n\n\"Niin, mutta sepä onkin jo lähellä New Yorkia.\"\n\n\"Niin tietenkin, mutta New Yorkiin kai tekin lähetätte nahkanne?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta mitäs se maksaa, ennenkuin ne siellä ovat?\"\n\n\"No olkoon\", sanoi Warren, tovin odotettuaan toisen jatkavan, \"jos\notatte sen edestä tavaroita, niin pannaan riitaraha halki, sanotaan sata\ndollaria tasan.\"\n\n\"Maksakaa sata ja viisikolmatta dollaria, niin minä otan pyssyn; olkoon\nminun puolestani.\"\n\n\"Hyh hyh!\" päivitteli kauppias. \"Mistä olet saanut semmoisia luuloja?\"\n\n\"Eivät ne ole mitään luuloja, ukko Si Sylvanne lupasi minulle melkein\nsaman hinnan, jos tulisin nahkoineni hänen kauttaan.\"\n\nTästä oli se etu, että se osotti olevan muitakin ostajia. Kaupat lopulta\npäätettiin.[21] Paitsi ketun nahkaa heillä oli kolmen sadan dollarin\narvosta turkiksia. Ketun nahka riitti kaikkien siirtomaatavarain ja\nmuitten tarpeitten hinnaksi, mitä he tarvitsivat. Mutta Rolfilla oli\nvielä muutakin mielessään.\n\nHän oli valikoinut muutamia myttyjä makeisia, painettua kalikokangasta\nja helakoita nauhoja, kun kauppias käsitti tarkotuksen. \"Vai niin, aiot\nlähteä vieraisiin. Kenen luo? Varmaankin Van Trumpereille!\"\n\nRolf nyökkäsi päätään, ja nyt hän sai muutamia hyvin älykkäitä neuvoja.\nHän ei ostanutkaan Annetten pukukangasta, tietysti piti tämän saada itse\ntulla valitsemaan, sehän oli puolet ilosta; mutta joukon uhkeita\njuvelineuloja, solkia ja sormuksia hän osti -- ne maksoivat kymmenen\nsenttiä kappale -- ja nauhoja, joiden värien räikeyttä saattoi verrata\nvain siihen iloon, mitä ne synnyttäisivät salotytön sydämessä.\n\nTarttuessaan ylpeästi uuteen pyssyynsä, pistäessään lompakkoonsa\nkolmensadan dollarin velkasitoumuksen heidän molempien hyväksi, Rolf\ntunsi itsensä entistä tärkeämmäksi mieheksi. Kun he lähtivät ulos\npuodista, niin kauppias sanoi: \"Ei tainnut Hoag sattua tiellenne toista\nkertaa, vai mitä.\"\n\n\"Kun ei vain sattunut!\" ja Rolf lyhyesti kertoi, mitä kokemuksia heillä\noli kehnosta ollut.\n\n\"Se on juuri hänen tapaistaan; sai kerrankin palkkansa; aika hylky hän\noli. Mutta kuulehan, elä anna viekotella itseäsi viemään nahkojasi Lyons\nFallsiin. Siellä on huonoa väkeä, ja selväähän se on, että minä voin\nmaksaa teille paremmat hinnat, kun olen sata mailia lähempänä New\nYorkia.\"\n\nSitä opetusta ei unhotettu. Kuta lähempänä New Yorkia, sitä paremmat\nhinnat; seitsemänkymmentäviisi dollaria Lyons Fallsissa;\nsataviisikolmatta Warrenissa; kaksisataa dollaria New Yorkissa. Rolf\npohti kauan tätä asiaa, ja hänen mietteensä kantoivat vielä kerran\nhedelmän.\n\n\n\n\nLI.\n\nVan Trumperit saavat vieraita.\n\n\n\"Nibowaka\" -- Kuonab sanoi aina \"Nibowaka\", kun Rolfin älykkäisyys\nherätti hänen huomiotaan -- \"Entä mitä teemme kanuun ja tavaroittemme\nkanssa?\"\n\n\"Eikö liene parasta, kun jätämme kaikki tänne. Callanilta saamme kanuun\nlainaksi.\" He siis heittivät pyssyt olalleen, Rolf pitäen kovasti kiinni\nomastaan, kulkivat taipaleen poikki ja saapuivat vajaassa kahdessa\ntunnissa Callanin talolle.[22]\n\n\"Miks'ei, kanuun te kyllä saatte, mutta poiketkaa ensin taloon iltasta\nhaukkaamaan\", oli takalistomiehen ystävällinen tervehdys. Mutta Rolf\npiti kiirettä, kanuu työnnettiin vesille tuota pikaa ja nopeaan he\nväläyttelivät järvellä melojaan.\n\nPaikka näytti herttaisen tuttavalliselta, kun he tulivat lähemmäksi.\nPelloilla rehottivat laihot, aitan luona kaakotti lukuisa kanalankarja\nja ovella oli kaunis lapsilauma.\n\n\"No, voi jestapoo!\" huusi lihava Hendrik ukko, kun he astuivat tallin\novelle. Heti paikalla hän tuli ja kouristeli heidän käsiään, kasvot\npunaisissa, valkoisissa ja sinisissä hymyissä. \"Dul huaneh, dul huaneh,\npoik. Hih, Marta, Rolf ja Kuonab on. No voi herranen aik! Sehän nyt oli\nhauska.\"\n\n\"Missä on Annette?\" kysyi Rolf.\n\n\"Ah, Annette paralla kuume, vähä; ei paljo, pikkusen vain\", ja hän kulki\nedellä nurkkaan, jossa matalalla vuoteella makasi Annette, laihana,\nkalpeana ja voimatonna.\n\nHän hymyili heikosti, vastaukseksi, kun Rolf kumartui ja suuteli häntä.\n\n\"Näin ikään, Annette, minä olen palannut sinua katsomaan. Sinun pitää\nlähteä minun kanssani Warrenin puodille valitsemaan pukukangastasi.\nKatsos, minä toin sinulle ensimäisen näädännahkani ja tein sinulle tämän\nlippaan; mutta piikkisian piikeistä, joita siinä on, saat kiittää\nSkookumia.\"\n\n\"Lapsi parka; on sairastanut kaiken kevään\", ja Martta eukko karkotti\nruohoviuhkalla kärpäsiä ja sääskiä, joita pörisi ja kimitti lapsen\nympärillä.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi Rolf huolestuneena.\n\n\"Sitä emme tiedä\", kuului vastaus.\n\n\"Ehkäpä täällä on joku, joka tietää\", ja Rolf vilkaisi intianiin.\n\n\"Vissist onki. Enks mnää ol stä ains sanonn, _aina_ -- niin se on. Ain\n-- ko mnää ole kovin avun darppes -- mnää rukkoile hyvää Jumalaa ja aina\n-- aina -- ja ny juur kahrest, hän lähettä avu ens veneell. Ah, Hän o\nmnuull liikka hyvä\" -- ja kunnon hollantilaisen silmät täyttyivät\nkiitollisuuden kyynelistä.\n\nKuonab polvistui sairaan viereen. Hän tunnusteli tytön kuumaa, kuivaa\nkättä, huomasi lyhyen nopean hengityksen, silmäin kiillon ja vuoteen\nääressä kupin maissivelliä, johon ei lapsi ollut koskenutkaan.\n\n\"Suokuumetta\", sanoi Kuonab. \"Minä tuon hyvää rohtoa.\" Hän meni sen\nenempää sanomatta metsään ja toi palatessaan kimpun käärmeenjuuria,\njoista hän teki teetä.\n\nAnnette ei aikonut sitä maistaakaan, mutta äiti sai hänet muutaman\nkerran maistamaan, kun Rolf kupilla tarjosi.\n\n\"Wah! tämä ei ole hyvä\", ja Kuonab silmäili pitkin umpinaista huonetta,\njossa kärpäsiä lenteli joka puolella. \"Minun täytyy tehdä makuupaikka.\"\nHän väänsi nurin vuodevaatteet, -- kolme neljä suurta ruskeata latuskaa\notusta pakeni hiljaa pois valosta. \"Niin, minä teen makuupaikan.\"\n\nOli jo yö nyt ja kaikki menivät levolle; vastatulleet vajaan. Tuskin he\nolivat sisälle astuneet, kun kanain meteli antoi asioille tuttavallisen\nkäänteen. Mutta kun he riensivät paikalle, niin siellä ei ollutkaan\nminkkiä, eikä pesukarhua, vaan Skookum vanhoine kujeineen. Isäntiensä\ntullessa se pakeni syyllisen kiireellä; ryömi patsaan juurelle, joka oli\nsen vanha tuttu paikka, ja oli taas pian kahleissa.\n\nAamulla Kuonab alkoi rakentaa makuupaikkaa, ja Rolf sanoi: \"Minun täytyy\nlähteä Warrenille sokeria hakemaan.\" Sokeri oli puoleksi totta, puoleksi\ntekosyytä. Paikalla kun Rolf oli kuullut suokuumeesta puhuttavan, niin\nhän muisti, että Reddingissä jesuitan kuori (jota myöhemmin sanottiin\nkininiksi) tunnettiin parhaaksi lääkkeeksi. Hän oli nähnyt äitinsä\nantavan sitä monta kertaa, ja mikäli hän muisti, aina menestyksellä.\nJokaisella eturintaman ja takaliston kauppiaalla samoin on rohtoja\npuodissaan, ja kun Rolf parin tunnin kuluttua lähti Warrenin tiskin\näärestä, niin hänellä oli mytyssään viisikolmatta naulaa vaahterasokeria\nja pullo kininimehua.\n\n\"Sanot kärpäsien vaivaavan häntä; mikset ota vähän tätä uutta kangasta\nuutimiksi?\" ja kauppias näytti sääskiharsoa, jommoista Rolf nyt näki\nensi kerran. Se olikin hyvä tuuma; viidentoista kyynärän pituinen\nkappale leikattiin ja Rolf sai erinomaisen tärkeän lisän tuliaisiinsa.\nHinta vähennettiin hänen saatavastaan ja parin tunnin kuluttua hän taas\noli Van Trumperissa.\n\nKuonab oli sillä välin rakentanut talon varjopuolelle pienen\nmakuusuojan, jonka hän kattoi lakanalla.\n\nLapsi makasi männyn oksista tehdyllä matalalla vuoteella. Lähellä ovea\noli hiljalleen palava ketripuutuli, jonka hyvänhajuista savua vieno\ntuuli hajotteli majan joka kolkkaan.\n\nPääpuolessa istui intiani, viuhtoen kanansiivellä pois sääskiä. Lapsen\nsilmät olivat ummessa; hän nukkui rauhallisesti. Rolf hiipi hiljaa\neteenpäin, kosketti kädellään nukkuvan kättä, se oli viileä ja kostea.\nHän meni ostoksineen huoneeseen; äiti häntä tervehti onnellisella\nkatseella: Niin, Annette oli vähän parempi; hän oli nukkunut\nrauhallisemmin siitä pitäen, kun oli ulos siirretty. Äiti ei ymmärtänyt.\nMutta miksi oli intiani asetellut hänen ympärilleen männynoksia? miksi\nkäryytti hän ketripuuta? miksi lauloi hän niin kummallisesti? Niin aina,\nhän alkoi jälleen. Rolf lähti ulos näkemään ja kuulemaan. Intiani lauloi\nlaulua, vienosti helähytellen vaatepäisellä puikolla peltiastiaa. Rolf\nmyöhemmin oppi sanatkin:\n\n    \"Tule, Kaluskap, velhot karkota,\n    Ne jotka armaalleni pahaa tekevät.\"\n\nAnnette ei liikkunut, hengitti vain keveästi, maaten suloista, rauhaisaa\nunta ensi kerran monesta ajasta.\n\n\"Eikö hänen olisi huoneessa parempi?\" kuiskasi huolestunut äiti.\n\n\"Ei, antaa Kuonabin pitää oman päänsä\", ja Rolf itsekseen ihmetteli,\nolisikohan monikaan istunut pikku Wee-ween päänalusen vieressä ja\nkarkotellut kärpäsiä hänen viimeisen vuoteensa luota.\n\n\n\n\nLII.\n\nAnnetten uusi puku.\n\n\n_Syvät tunteet eivät itsessään paljoa paina; mutta jos ne toimella\ntyynnytät, niin sanon sinua mieheksi; mutta jos itkemällä, niin\nkivisydän olisi sinulle parempi -- sano' Si Sylvanne_.\n\n\n\"Kuonab, minä menen ja ammun hänelle pyyn.\"\n\n\"Ugh, hyvä.\"\n\nRolf siis läksi. Hetken hän oli taipuvainen suostumaan Skookumin\nrukoukseen päästä mukaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen\nja parempi tuuma. Skookum luultavasti löytäisi jonkun emälinnun, jota ei\nkenenkään pidä ampua kesäkuussa; uroslinnun taas hän itse löytäisi\nyksinkertaisella tavalla: kuuntelemalla. Ilta oli tyyni ja ennenkuin\nRolf oli puolta mailiakaan astunut, niin hän kuuli etäistä sepelpyyn\npäristystä: \"_Thumpp, thumpp, thumpp, thumpp -- rrrrrrr_\". Hän astui\nnopeaan ja varovasti sinne päin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uutta\npäristystä. Kun sitä piti odottaa, niin hän polvistui sammaleisen\nkaatuneen lahopuun viereen ja löi sitä kädellään, matkiakseen metsäkanan\n\"thumppia\" ja pärinää. Ja paikalla tuli vastaus.\n\n\"_Thumpp -- thumpp -- thumpp, thumpp rrrrrrr\"_ sotaisen uhmaavana ja\nkiihkoisesti, ja lähemmä hiipiessään Rolf huomasi soittelijan, joka\nmahtipontisena patsasteli edes takaisin kaatuneen puun rungolla,\nviidenkymmenen askeleen päässä. Hän tähtäsi vakaasti, ei kuitenkaan\npäähän, kun pyssy oli outo ja matka siksi pitkä, vaan ruumiiseen. Pyssyn\npaukahtaessa lintu kaatui kuolleena ja Rolfin rinnassa hytkähti pieni\nilon hurmahdus, jonka hän luuli tulevan pienen potilaan muistelemisesta,\nmutta jonka tarkempi erittely varmaankin olisi osottanut yhtä suuressa\nmäärin johtuvan hänen oman taitonsa ja äsken ostamansa pyssyn\ntuottamasta ylpeydestä.\n\nYö oli tulossa kun hän palasi takaisin, ja hollantilainen isäntä ja\nemäntä näyttivät olevan jostain kiihkoissaan. \"Tuo indiani sanos, ettei\nAnnettea tuodakka yäks huaneesse. Pitääks hänen nukut ulkkon, -- niink\nkoera -- niink niggeri -- niink kerjälääse? Jah, se paha, eiks olkki?\"\nJa ukko Hendrik parka oli kovin huolestunut ja ihmeissään.\n\n\"Hendrik, luuletteko te, että Jumala antaa huonompaa ilmaa yöllä kuin\npäivällä?\"\n\n\"Ah, tiäränks mnää?\"\n\n\"Noh, näettehän te, että Kuonab tietää mitä tekee.\"\n\n\"Jah.\"\n\n\"No hyvä, antakaa hänen tehdä. Hän taikka minä makaamme lapsen luona; ei\nhänellä ole mitään hätää.\" Ja Rolf ajatteli, mitä katalaa hän pirtissä\noli nähnyt vuoteissa ryömivän.\n\nRolf luotti paljonkin intianin rohtotaitoon, mutta vielä enemmän hän\nluotti oman äitinsä neuvoon. Hän oli päättänyt antaa Annettelle kininin,\nmutta oli kuitenkin kahden vaiheilla, saattoiko hän asiaan sekaantua.\nVihdoin hän sanoi: \"Nyt on jo kylläksi viileätä; minä asetan nämä ohuet\nuutimet hänen vuoteensa ympärille.\"\n\n\"Ugh, hyvä!\" mutta punainen mies jäi siihen istumaan, hänen niitä\nasetellessaankin.\n\n\"Ei sinun tarvitse enää olla täällä, kyllä minä jään vartijaksi,\nKuonab.\"\n\n\"Annan pian enemmän rohtoa,\" vastasi intiani, saattaen Rolfin uuteen\npulaan. Hän siis muutti juontaan. \"Etkö tahtoisi ottaa tätä pyytä ja\nkeittää siitä liemiruokaa. Minä olen käsilläni pidellyt myrkyllistä\nköynnöstä, enkä uskalla siihen koskea.\"\n\n\"Jahaa, mut se onki _mnuun_ tehtäväni. Antakaa se mnuull vaan.\" Ja\nlihava äiti laski kiireisesti nuorimman lapsensa kätkyeeseen ja alkoi\ntouhuten ryhtyä keittopuuhiin.\n\n\"Taaskin tuli tenä\", ajatteli Rolf, mutta jenkkiläisäly keksi keinon.\nHän tunnusteli toisella kädellään maljaa, jossa oli käärmeenjuuri-teetä.\nSe oli haaleata. \"Annatko sinä sen kuumana vaiko kylmänä, Kuonab?\"\n\n\"Kuumana.\"\n\n\"Minä vien sen sisälle ja lämmitän.\" Hän teki niin ja ajatteli\nmennessään: \"Kun Kuonab ei salli minun antaa kuorta, niin antakoon\n_itse_.\" Hämärässä keittiössä hänen oli helppo kaataa teehen kenenkään\nhuomaamatta kininimehua. Sitten hän lämmitti teen ja vei sen ulos, jonka\njälkeen Kuonab itse antoi sen sairaalle lapselle.\n\nMakuuajan lähestyessä sairas, kuullessaan intianin lupaavan nukkua hänen\nluonaan, sanoi heikolla äänellä: \"Äiti, äiti\", ja kuiskasi äitinsä\nkorvaan: \"Minä tahdon Rolfin.\"\n\nRolf levitti peittonsa lapsen vuoteen viereen ja nukkui kevyttä unta.\nKerran tai kahdesti hän nousi Annettea katsomaan. Tämä unessaan\nliikahti, mutta ei kuitenkaan herännyt. Rolf katsoi, että sääskiharso\noli paikallaan, ja nukkui sitten aamuun asti.\n\nLapsi oli aamulla kieltämättä paljoa parempi. Ensimäinen hyvä oire oli,\nettä ruoka rupesi paremmin maittamaan, ja sepelpyy sai täyttää\nluomisensa tarkotuksen. Käärmejuuri ja kinini tehosivat jalosti, ja\nlapsi parani siitä pitäen nopeaan. Äiti luonnollisesti halusi saada\nlapsensa takaisin huoneeseen. Se oli selvää, että hänen täytyi\npikapuoliin muuttaa. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana, että noita\nruskeita iljetyksiä aina piti olla vuoteessa.\n\nMutta Rolf ajatteli toisin. Hän tiesi, mitä hänen äitinsä olisi\najatellut ja tehnyt. Siitä seurasi uusi matka Warreniin ja hän toi\nsieltä väkevästi löyhkäävää öljyä, jota niihin aikoihin sanottiin\n\"maaöljyksi\", -- se oli raakaa petrolia. Kun sitä oli valettu kaikkiin\nsängyn rakoihin ja seinänrakoihinkin vuoteen ääressä, niin se suuressa\nmäärin vähensi, melkeinpä hävitti sen \"ruton, joka pimeässä kulkee\".\n\nKuonab sillä välin oli kelpo vastaanoton hyvitykseksi tehnyt ahkerasti\nmaatyötä. Mutta kun viikko oli kulunut, niin hän alkoi osottaa\nlevottomuuden oireita. \"Meillä on rahoja kylliksi, Nibowaka, miksi\nviivymme?\"\n\nRolf paraillaan nosti kaivosta sangolla vettä. Hän laski sangon kaivon\npartaalle, katsoi kaivoon ja sanoi hitaasti: \"Enpä tiedä\". Mutta jos\noikeata syytä olisi etsitty, niin se olisi ollut se, että tämä oli ainoa\nkotoinen piiri, minkä hän tunsi. Heimotunne häntä pidätti, ja pian\nhuomattiin, että juuri sama tunne se yllytti Kuonabia matkaan.\n\n\"Minä olen kuullut\", sanoi intiani, \"että heimoani vielä asuu Canadassa,\nRouse Pointin takana. Tahtoisin käydä heitä katsomassa. Punakuussa\n(elokuussa) tulen takaisin\".\n\nHe siis vuokrasivat pienen kanuun, ja eräänä kirkkaana aamuna Kuonab\nlähti sillä taipaleelle, Skookum keulassa; lähti melomaan lähes 120\nmailin matkaa George-järven ja Champlain-järven tyyntä pintaa. Kanuu\nloittoni mustaksi pisteeksi järven pinnalla; häipyi hitaasti\nnäkymättömiin, kunnes näkyi vain välähtelevä mela, ja vihdoin sekin\nkatosi niemen taa.\n\nSeuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin\nlähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen\ntarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka\nRolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa\nedestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut\nkummallekaan tyydyttävä.\n\nMutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä\nAnnette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja\neräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä\näitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa,\nmutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään\nlapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran\neläissään moisella tärkeällä matkalla.\n\nMutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa,\njoku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut\nmitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa\n\"isolle veikolleen\", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.\n\n\"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'\", alkoi\ntyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa\ntarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka\nGeorge-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. \"Missä hänen\nvaimonsa oli?\" \"Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?\"\n\"Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni\nporsas olisi parempi kuin vuohi\" j.n.e.\n\nRolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui,\nkun tyttö sanoi Kuonabia hänen \"Perjantaikseen\".\n\nLänsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan\nkauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja\nrattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin\nrattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis\nistua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja\nliverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä\nniinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen\nja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan,\nsäkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi\ndollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä\noikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf\nhuomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen\nvähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää\nperustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen,\nmitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä\nmukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.\n\n\"Kaunistako?\" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen\npilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä\nja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui,\npilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin\nte ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun\nhuomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen\npumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa\nkaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken\ntunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi _kiiltävät\nmessinkinapit_.\n\nWarren piti ruokalaakin, -- sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet\nrasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken\npiti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan\npöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten\nposliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.\n\nPuhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen\nsamaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:\n\n\"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun\nsaisin toisen kanuumiehen\".\n\nRolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: \"Paljonko te maksatte\npalkkaa?\"\n\n\"Viisikolmatta dollaria ja ruuan.\"\n\n\"Kelpaisinkohan minä?\"\n\n\"Well,\" sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: \"Mikä ettei? Voisitko\nlähteä jo huomenna?\"\n\n\"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi.\"\n\n\"No hyvä, asia on sovittu.\"\n\nJa siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.\n\nMutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: \"Saanko vähän tuota ja\ntuota?\" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin\nkaikkia.\n\nPuolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti\nkiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä,\nsyvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta\nalakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun\nkuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: \"Rolf, sinä\nrevit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin\".\n\nKello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven\npoikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan\nomaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.\n\nPuvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta\nlupasi: \"Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on\njoutlast aikka\". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin\nsiemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa,\njohon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika\ntuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli\nviritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman\nonnellisena.\n\n\n\n\nLIII.\n\nMatkalla suureen kaupunkiin.\n\n\n_Se on epäonnistunut mies joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa\n-- sano' Si Sylvanne_.\n\nLapset vielä nukkuivat, kun Rolf seuraavana aamuna lähti. Hän näki\nvilaukselta Annetten, joka vielä nukkui punaisen parasollin alla, mutta\npukukangas ja messinkinapit olivat pudonneet lattialle. Rolf astui\nkanuuhun. Varhaisen aamun peilityyneys oli vesillä, ja pieni alus liiti\nkohisten ja nuokkuen sen pintaa. Puolen tunnin kuluttua se oli Callanin\nrannassa maalle vedettynä. Vielä tunnin, toista juostuaan ja\nharppailtuaan hän oli Warrenissa, valmiina työhön. Kun hän voimakkaana\nja reippaana astui puotiin, posket hehkuen kävelemisestä, siniset silmät\nvilkkaina siitä ajatuksesta, että hän pian pääsisi Albanyyn, niin\nkauppias ei voinut olla ihastelematta häneen näköään, varsinkin kun hän\nmuisti heidän edelliset kohtauksensa ja ajatteli kuinka hyvää\narvosteluälyä ja nopeata päätöskykyä hän oli osottanut.\n\nKatsellen notkeata punaposkista nuorukaista hän sanoi: \"Sanoppa, Rolf,\noletko sinä intiani?\"\n\n\"En\".\n\n\"Oletko sitten veripuoli?\"\n\n\"En, kyllä minä olen jenkki; nimeni on Kittering; minä olen syntynyt ja\nkaavannut Reddingissä, Connecticutissa.\"\n\n\"Niin aina, siltä kyllä näytät. Ensiksi luulin sinua intianiksi. Sinä\n_näytit_ niin tummaveriseltä (Rolf nauroi hiljaisessa mielessään,\nmuistellessaan tuota pähkinäpuuväriä), mutta minun täytyy sanoa\niloitsevani siitä, että olet valkoinen.\"\n\n\"Katsoppa tänne, Bill, tämä on nyt Rolf, Rolf Kittering, joka lähtee\nsinun kanssasi Albanyyn.\" Bill, keski-ikäinen, romuluinen, latuskajalka,\nisokätinen mies, puoleksi jätkä, kohotti terävät harmaat silmänsä\nnahkakimpusta, jota hän paraillaan siteli.\n\nWarren sitten vei Rolfin syrjään ja selitti: \"Lähetän tällä matkalla\nalas kaikki nahkani. Niitä on kymmenen kimppua, kuudenkymmenen naulan\npainoisia kukin, melkein koko omaisuuteni. Ne on vietävä suoraa\nVandamille, elkääkä niitä jättäkö yöllä eikä päivällä, ennenkun olette\nsiellä. Vandamin liike on aivan satamarannassa. Ilmotan sinulle tämän\nkahdesta syystä: joella on rosvoja ja varkaita niin että vilisee. Niille\nei olisi mikään mieluisempaa kuin anastaa viidensadan dollarin\nnahkakimppu. Ja toiseksi, vaikka Bill on mies mitä paras joella, niin on\nhän kuitenkin kovin viinaan menevä; on mennyttä miestä, heti kun alkuun\npääsee. Mutta minä olen huomannut, että sinä taas olet aina kieltänyt\ntäällä. Älkää sen vuoksi poiketko Troyhin, ja kun tulette Albanyyn, niin\nmenkää suoraan Vandamiin. Saatte mukaan kirjeen, joka ilmottaa kaikki,\nja kauppias antaa tavarat, jotka teidän on takaisin tuotava. Hän on\njonkinlainen osamies, ja hänen käskynsä on sama kuin minunkin.\n\n\"Oikeastaan minun pitäisi lähteä itse, mutta juuri tähän aikaan tulevat\nkaikki nahkat ja minun pitää olla paikalla kauppoja tekemässä, ja koita\ntaas on niin paljon, etten uskalla pitää nahkoja kauempaa\nvarastohuoneessa.\"\n\n\"Mutta entä jos Bill tahtoo poiketa Troyhin?\" sanoi Rolf.\n\n\"Ei, ei hän sitä tee. Hän on kyllä oikea mies, kun on selvänä. Kirjeen\nminä olen antanut hänelle.\"\n\n\"Ettekö voisi antaa kirjettä minulle, siltä varalta?\"\n\n\"Tokkopa, Bill suuttuisi niin, että paikalla jättäisi.\"\n\n\"Ei hän saa sitä tietää.\"\n\n\"Se on totta, niinpä teenkin.\" Ja kun he sitten lähtivät jokea melomaan,\nniin pöyhkeili Billin ulkotaskussa, ikäänkuin varta vasten itseään\nnäytellen, tuo tärkeä kirje, jossa kaikki ohjeet olivat. Mutta Rolfilla\noli siitä jäljennös sisätaskuunsa kätkettynä, vedenpitävään kankaaseen\nkäärittynä, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin hän ja Warren.\n\nBill _oli_ miestä mitä parasta joella, ystävällinen ja hiljainen vanha\nsalolainen ja paljoa väkevämpi kuin päältä näytti. Hän tiesi\nturkistavaran arvon ja ymmärsi kuinka paha sille oli kastuminen, eikä\nhän sen vuoksi mennyt urheilemaan semmoisiin koskiin, joita ei tuntenut.\nMonta kertaa oli sen vuoksi taivallettava ja kova oli työ.\n\nTokkopa monellakaan on aavistusta siitä, kuinka kovaa työtä taivallus\non? Joka tahtoo saada siitä vähän esimakua, ottakoon selkäänsä kolmen\nleiviskän jauhosäkin ja astukoon sitten neljännesmailin tasaista maata\nja viileällä säällä. Ellei hän ole tehnyt enemmänkin sitä työtä, niin\nhän, ennenkun on puoltakaan matkaa kulkenut, huomaa sen raskaaksi\ntaakaksi. Otaksumme sitten, ettei taakka olekaan pehmeä, niinkuin\njauhosäkki, vaan että siinä on terävät kulmat; kantaja piankin tuntee\nsen kidutuksen. Otaksukaamme, että kannettava taakka on kahta vertaa\nsuurempi; voimia se kysyy paljoa enemmän kuin kaksi sen vertaa. Ja\notaksumme vielä viimeiseksi, ettei matka ole neljännesmailia, vaan koko\nmaili, eikä tasaista maata, vaan suota, kalliota, kivikkoa, ryteikköä,\neikä sää ole viileätä, vaan tukahuttavan kuumaa, niinkuin se on kesällä\nmetsässä, ja että sääsket hyökkäävät kiinni kaikkiin paljaisiin ruumiin\nosiin ja saavat sen vapaasti tehdä, kun molemmat kädet ovat kiinni joko\ntaakassa taikka vesoissa ja oksissa, joista taivaltaja hakee tukea\njyrkillä kohdilla -- niin silloin hän saa vähän käsitystä siitä, mitä\ntaivaltaminen merkitsee. Mutta taivalluksia oli monta, ja jokainen\nniistä täytyi molempien venemiesten kulkea kuuteen kertaan raskaan\ntaakan kera, viidesti tyhjänä miehenä. Ihmekö siis, että venemiehet\nmonasti laskevat jonkun vihaisenkin kosken onnen kaupalla, päästäkseen\ntaivalluksen rasituksista sääskisessä metsässä.\n\nBillin uskollisuutta osotti, että he taivalsivat monen semmoisenkin\nkosken ohi, jonka hän oli ennen laskenut, koska hän oli saanut\nvastuulleen kauppiaan kallisarvoisten turkisten onnellisen viemisen\nperille saakka.\n\nMatka Warrenista Albanyyn laskettiin kahdeksaksikymmeneksi mailiksi,\nmutta pysäkkejä ja taivalluksia oli monen monta, niissä tärväytyi paljon\naikaa, ja kokonainen viikko sai kuluneeksi, ennenkun Bill ja Rolf olivat\nkulkeneet Glens Fallsin, Fort Edwardin ja Schuylervillen siirtokuntien\nohi ja raskaine kuormineen päässeet pienen Troyn kaupungin kohdalle,\njosta alkaen joki on tyyntä leveätä suvantoa. Rannalta tervehtivät\nBilliä joutilaat jätkät, mutta Bill ei ollut kuulevinaankaan heidän\nhoukutuksiaan. Molemmat venemiehet vaan jatkoivat rauhallisesti\nmatkaansa, hyvillä mielin siitä, että matkan vaivat nyt oli voitettu,\nkosket taakse jätetty ja että sama leveä tyyni suvanto veti satamaan\nsaakka.\n\n\n\n\nLIV.\n\nAlbany.\n\n\nAinoastaan se, joka nuoruudessaan vihdoinkin on päässyt jonkun suuren\nkaupungin näkyviin, josta hän on kaiken ikänsä haaveillut, johon päästä\nkäennyt, ainoastaan se voi käsittää Rolfin tunteet kun he olivat\nviimeisen suuren mutkan kiertäneet ja Albany -- _Albany_ kohosi\nnäkyviin. Albany, ensimäinen Yhdysvaltain kaupunki, joka sai\nkaupunginoikeudet; Albany, sen tärkeimmän valtion pääkaupunki; Albany,\njossa asui lähes kuusituhatta ihmistä ja jossa oli niin vilkas liike;\nAlbany, joka julkisine rakennuksineen kauniina ja arvokkaana loisti\nmahtavalle Hudsonille, joka siitä alkaen kantoi suurimmatkin laivat\nmereen saakka.\n\nRolf oli paljon lukenut raamattua, ja nyt hän mielestään käsitti\napostoli Paavalin tunteet sinä historiallisena päivänä, jona hänen\nelinaikainen toivonsa toteutui, jona hän ensi kerran lähestyi ikuista\nkaupunkia, -- jona mahtavan, uljaan Rooman tornit hänelle vihdoin\nnäkyivät.\n\nPitkät satamalaiturit olivat täynnään mastoja ja köysiköitä; veden\npinnalla vilisi veneitä ja kanuita; satamasiltain takana olivat\npuumakasinit ja niiden takaa näkyivät monenkertaiset puurakennukset, ja\nkaikkia muita korkeammalle kohosi Capitolium, maan isien yhtymäpaikka.\n\nRolf ei ollut aivan tietämätön meriasioista, ja kaikkien näitten\nmastollisten laivain keskellä hänen katseensa nyt käsitti oudon,\nkömpelön näköisen aluksen, jonka kummallakin puolella oli valtava\nvesiratas. Kun se tuli selvemmin näkyviin, niin hän saattoi nimenkin\nlukea, se oli \"_Clermont_\", ja hän tiesi siitä, että se oli Fultonin\nkuulu höyrylaiva, höyryn aikakauden ensimäinen.\n\nMutta Bill ei joutanut semmoisia katselemaan. Albany, Hudson,\n\"Clermont\", kaikki oli hänelle tuttua, ja vakaasti hän ohjasi venettä\nsitä siltaa kohti jonka hän vanhastaan tunsi.\n\nRannalla kökötti pollarien päissä jätkiä ja nämä tervehtivät häntä,\naluksi kompasanoilla; mutta veneen tullessa lähemmäksi Bill tunnettiin.\n\"Helloo, Bill, vai olet sinä palannut? Hauska nähdä,\" ja apua tarjottiin\njoka taholta kanuun maihin laskiessa.\n\n\"Well, well, well, vai sinäkö se todella olet,\" sanoi erään\nturkiskauppiaan urkkija erinomaisen ystävällisellä äänellä; \"tuleppas\nmukaan, niin saat ryypyt.\"\n\n\"En tule,\" sanoi Bill jäykästi, \"ensin ajetaan asiat ja vasta sitten\nryypätään.\"\n\n\"No mutta, Bill, eihän tästä ole Van Roostiin kuin kymmenen askelta ja\nsiellä on juuri aljettu uusi tynnöri -- mitä parasta.\"\n\n\"Ei, johan minä sen sanoin, minä en maista -- nyt.\"\n\n\"No jaa, olkoon sitten, tiedäthän sinä asiasi. Minä ajattelin, että sinä\nehkä olit iloinen, kun taas meidätkin näit.\"\n\n\"Well, no enkö sitten muka ole?\"\n\n\"Helloo, Bill,\" ja Billin lihava lankomies ilmestyi sillalle. \"Tämä\nminulle tekee hyvää, ja sisarellesikin, joka on niin ikävöinyt sinua.\nRyyppy nyt pitää saada.\"\n\n\"Ei, Sam, en minä nyt jouda ryyppylle; minulla on asioita ajettavana.\"\n\n\"Weil, yksi vain pään selvitykseksi. Sitten ajat asiasi ja palaat meidän\nluo.\"\n\nNo, Bill lähti ottamaan yhden ryypyn pään selvitykseksi. \"Kuules Rolf,\nparin minutin kuluttua minä palaan,\" mutta Rolf ei häntä sen koommin\nnähnyt moneen päivään.\n\n\"Parempi on, kun tulet sinäkin samaan matkaan, penikka,\" sanoi joukosta\nmuuan punanokka. Mutta Rolf pudisti päätään.\n\n\"Anna minä autan sinua, että saadaan kaikki rannalle,\" tarjotteli muuan\npuhelias vieras, jolla oli vain yksi silmä.\n\n\"En minä tarvitse apua.\"\n\n\"Millä ihmeellä sinä aiot ne yksin saada?\"\n\n\"Well, yhden asian saisitte mielellänne tehdä; menkää ja tuokaa tänne\nPietari Vandam.\"\n\n\"Minä vartioin tavaroitasi sillä aikaa kun _sinä_ käyt.\"\n\n\"Ei, minä en voi lähteä.\"\n\n\"Mene sitten hiiteen, pidätkö sinä minua juoksupoikanasi?\" ja Rolf\njätettiin yksin.\n\nHän oli vasta alkaja kaupan alalla, mutta hän alkoi kuitenkin jo\nkäsittää \"_turkis_\"-sanan mahdin ja sen kaupan tärkeyden. Turkikset\nolivat erämaitten arvokkain tuote, ja ainoastaan metsämiehet saattoivat\nniitä hankkia. Maailman kauppiaat himoitsivat turkiksia yhtä ahneesti\nkuin kultaa, ja vielä paljoa ahnaammin kuin jalokiviä.\n\nNe olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa\nnahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että\nmies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet\nniistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa\nmaksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn\nvälikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin\nvientikauppiaitten aivan suunnattomat.\n\nOliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa\nlaajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman\nnahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita\nryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä\nasioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja\nWarrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen\nmieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta\nvahvistusta.\n\nAamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen\ntuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: \"Tietääkö\nkukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?\"\n\n\"Kyllä, se on aivan tuossa\", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli\nvain satakunnan askeleen päässä.\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Kyllä, hän on minun isäni\", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen\npoika.\n\n\"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että\nminä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita.\"\n\nPojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä\nkymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi\nrantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi\nnäkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän\nkuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.\n\n\"Oletko sinä Warrenin miehiä?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Yksinäsikö olet?\"\n\n\"En, tulin Bill Bymuksen keralla. Mutta hän lähti jo aamulla pois; en\nole häntä sen koommin nähnyt. Minä pelkään, että hänelle on sattunut\njoku vastoinkäyminen.\"\n\n\"Minne hänen piti mennä?\"\n\n\"Tuonne kapakkaan ystävien kanssa.\"\n\n\"Vai sinne, se on hänen tapaistaan; niin, kyllä hänelle on sattunut se\ntavallinen vastoinkäyminen. Ei hänestä nyt ole mihinkään yhteen\nviikkoon. Viime kerralla hän oli vähällä menettää kaikki nahkamme.\nKatsotaanpa nyt, mitä sinulla on mukana.\"\n\n\"Oletteko te Pietari Vandam?\"\n\n\"Olen tietenkin.\"\n\nMutta Rolf näytti epäilevän. Siihen oli kokoontunut pieni joukko\nuteliaita ja Rolf kuuli monta ääntä: \"On, tämä on Pietari, olkaa huoleti\nsen puolesta.\" Mutta Rolf ei tuntenut puhujiakaan. Hänen epäröivä\nilmeensä ensiksi harmitti hollantilaista, sitten huvitti häntä ja\nlopulta hän remahti sydämelliseen nauruun.\n\n\"No noh, sinä näyt ajattelevan meistä pahaa. Katsos tänne\", ja hän veti\ntaskustaan mytyn kirjeitä, jotka kaikki oli osotettu Master Pietari\nVandamille. Sitten hän näytti kultakellon, jonka selkään oli kirjotettu:\n\"Pietari Vandam\"; sitten hän näytti sinettinsä, jossa seisoi \"Petrus\nVandamus\". Sitten hän kääntyi pojan puoleen ja sanoi: \"Juokse, tuolla on\npastori Tri Powellus, ehkä hän auttaa meitä.\" Mustaviitta, polvihousu,\nlatuskahattu kirkonmies tuli ja sanoi mahtipontisesti: \"Kyllä, nuori\nystäväni, ilman epäilystä voit olla vakuutettu siitä, että tämä on\nerittäin kunnianarvoisa seurakuntalaisemme, Master Pietari Vandam; mies,\njoka on hyvin tunnettu kauppamaailmassa.\"\n\n\"Ja nyt\", sanoi Pietari, \"syntymätodistukseni ja vihkimätodistukseni\navulla, jotka kaikella mahdollisella kiireellä tuodaan nähtäväksesi,\nminä toivon saavani sinut tunnustamaan minut siksi, kuka olenkin.\"\nAsema, joka alussa oli ollut vähän kireä, oli käynyt yhä\nhullunkurisemmaksi ja läsnäolijat nauroivat ääneensä. Rolf ei ottanut\nhämmästyäkseen, vaan sanoi verkalleen hymyssä suin: \"Minä olen\ntaipuvainen luulemaan, että te mahdatte olla Master Pietari Vandam,\nkotoisin Albanysta. Jos niin on, niin tämä kirje on teille ja kuorma\nsamoin.\" Ja kuorman luovutus siten tapahtui.\n\nBill Bymus ei ole vielä tänäpäivänäkään antanut sitä toista kirjettä.\nLuultavasti hän ensiksi lähti sisarensa luo, mutta ei ennättänyt\nkauaakaan siellä viipyä, sillä hänen olonsa Albanyssa oli yhtä ja samaa\njuopottelua, niinkuin ainakin. Selvää oli, että ellei Rolfia olisi\nollut, niin olisivat turkikset menneet sen tien, ja Vandam osottikin\nkiitollisuuttaan siten, että otti nuorukaisen omaan kotiinsa, jossa\nvielä kauan jälkeenkinpäin kerrottiin ja herttaisesti naurettiin sitä,\nkuinka vaikea ukko Vandamin oli saada Rolfia uskomaan.\n\nVenemiesten piti palatessaan viedä Warrenille semmoisia kauppatavaroita,\njoita Vandamilla oli varastossa, ja toisia, joiden kokoomiseen kului\nmonias päivä.\n\nKun Rolf niitä seuraavana päivänä lajitteli ja laittoi mytyiksi, niin\ntuli huoneeseen pitkä, laiha, hyvin puettu nuori mies, joka näytti\nliikkuvan kuin kotonaan.\n\n\"Hyvää huomenta, Pietari.\"\n\n\"Huomenta, huomenta\", ja he alkoivat jutella vuodentulotoiveista ja\npolitiikasta.\n\nVandam hetken kuluttua sanoi: \"Rolf, tule tänne.\"\n\nRolf meni ja hänet esitettiin pitkälle vieraalle, joka tosiaan oli\nsangen laiha, melkeinpä sairaan näköinen. \"Tämä on\", sanoi Pietari,\n\"Master Henry van Cortlandt, hänen kunniansa, herra kuvernörin poika ja\nsangen oppinut lakimies. Hän aikoo lähteä pitkälle metsästysretkelle\nterveytensä vuoksi. Minä olen hänelle sanonut, että sinä varmaan olet\njuuri se mies, jota hän tarvitsee.\"\n\nTämä tuli niin odottamatta, että Rolf punastui ja loi alas katseensa.\nVan Cortlandt paikalla rupesi asiaa selittelemään, sanoi: \"Minä olen\nheikko, niinkuin näette. Haluan viettää kolme kuukautta mailla\nsemmoisessa seudussa, että saan vähän metsästää ja olen kaikista\nasioista erilläni. Maksan teille kolmesta kuukaudesta sata dollaria ja\nsaan teiltä hoidon ja opastuksen. Ja jos olen matkaani tyytyväinen ja\nmetsästys menestyy, niin saatte vielä lisäksi viisikymmentä dollaria,\nkun palaan Albanyyn.\"\n\n\"Mielihyvällä minä rupeisin oppaaksenne\", sanoi Rolf, \"mutta minulla on\nosamies. Minun täytyy kysyä, suostuuko hän.\"\n\n\"Et suinkaan tarkota tuota juoppoa Bill Bymusta?\"\n\n\"En, vaan erämiestoveriani; hän on intiani.\" Hetken vaiettuaan hän\nsitten lisäsi: \"Ette suinkaan halua lähteä kärpäsaikana, vai kuinka?\"\n\n\"En, haluan olla rauhassa. Mutta elokuun ensi päivän jälkeen koska\ntahansa.\"\n\n\"Minun täytyy auttaa Van Trumperia elonkorjuussa; siihen menee melkein\nkoko elokuu.\"\n\nHänen puhuessaan nuori asianajaja nopeaan muodosti käsityksensä ja sanoi\nitsekseen: \"Tuo on minun miehiäni.\"\n\nJa päätettiin sitten, ennenkun he erosivat, että Rolf saapuisi Albanyyn\nKuonabin keralla heti kun hän elokuussa saattoi palata, kuvernörin\npoikaa erämetsissä käyttääkseen.\n\n\n\n\nLV.\n\nBill pelastetaan.\n\n\nKolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja\nkanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana\nhänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt\nkahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan\n\"lähes kuusituhatta elävää sielua\", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman\nlymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä\nsäälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea,\nsilmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko,\ntunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle\nuskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli\nhänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme,\nettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja\nRolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt\noikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois\npiilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen\nkyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää\nmaistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista\npäivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.\n\nHe kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten\ntaistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt\nkun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava\ntavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi\nja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului\nkahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin\nlopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä\nvoimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat\nmatkaan lähteneet.\n\nBill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin\nluo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli:\n\"Tavaraluettelo\", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: \"Tämän\ntuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen\nAlbanyssa. -- Pietari Vandam.\"\n\nWarrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän\npuhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: \"Annappa tänne, mitä sinulla on\ntuotavaa.\" Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen\nhallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka\ntosin kulkivat vanhaa tuttua latua.\n\nRolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä\njäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja,\nlypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin\nhalunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf\npiankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin\nkäy laatuun, pääntäysi \"viinaa nahkoja vastaan\". Toiseksi: arvioi kaikki\nnahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan,\nmutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa,\nluokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan\nkatsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn\nhinnat olivat 30 -- 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä\nhuolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja\nkirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin\nkuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.\n\nMuutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: \"Mitenkähän\nolisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?\"\n\n\"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa.\"\n\n\"Paljonko hän sinulle maksaa?\"\n\n\"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan.\"\n\n\"Minä maksan dollarin.\"\n\n\"Minä olen antanut sanani\", Rolf sanoi hämmästyen.\n\n\"Oletko paperin allekirjottanut?\"\n\n\"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta\nhyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa\", toisti Rolf äitinsä\nsanoja yhä enemmän harmistuen.\n\nKauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin\nmyönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään,\njoka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää\nhyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: \"No niin,\nellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi\nviikoksi.\"\n\nAamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille\nkoonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu\nmallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä\njärkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin\ntaipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven\nrantaan.\n\nVan tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.\n\n\"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei,\nMartta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä\nJumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!\"\n\nNiin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen\nvuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen\nvoimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki\noli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen\nylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen,\npitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä\nheiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: \"Tuosta se\nvielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin\nvihamiehenään.\"\n\n\n\n\nLVI.\n\nSairas härkä.\n\n\nUkkoskuu kului nopeaan, heinä oli niitetty, ohra osaksi leikattu. Joka\npäivä olivat nyt läsipäät härät valjaissa kiskomassa natisevin ikein\nmilloin heinäkuormaa, milloin viljakuormaa yli vasta raivatun maan\nkantojen ja juurien. Kaikki näytti menestyvän mitä parhaiten, mutta\nsamalla tulikin onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta. Buck,\noikeanpuolinen vetojuhta, sairastui.\n\nSemmoiset, jotka eivät karjaa tunne, ovat paljon kirjottaneet nöyrästä\nja kärsivällisestä härästä. Ne jotka paremmin tietävät, tuntevat härän\nkaikista juonikkaista eläimistä juonikkaimmaksi. Se on teeskentelijä,\nmahtailija, pelkuri, varas, juonijaakko ja kavala; ja kun se ei ole\npahanteossa, niin se ainakin sitä ajattelee. Häijyinkin kuormamuuli,\nmikä on milloinkaan kuormaa selässään kantanut, on höyhenetön\nkyyhkysenpoikanen verrattuna tavalliseen härkään. On tosin joskus\nhyväluontoisiakin härkiä, mutta niitä on harvassa; useimmat ovat\nkavalat, toiset vaarallisetkin, ja nämä on paras hylätä, sillä ne\nhoukuttelevat iestoverinsakin pahoille tavoille ja saattavat ajajansa\nhäpeään. Vanin molemmat härät, Buck ja Bright, osottivat tavanmukaista\nluonnonlaatuaan ja härkämäisyyttään työssä. Hyvissä käsissä ne kulkivat\njotenkin hyvin, ja Rolf osasi ajaa paremmin kuin Van, sillä hän oli\n\"härkäin kanssa kasvanut\", jota vastoin jykevät iesjuhdat eivät\nnäyttäneet ymmärtävän Vanin kovin monisanaista vaikka jankkaavaa\nenglantilais-hollantilaista mongerrusta. Jenkin yksinkertaisempi piiskan\nkäyttö ja vähemmät sanat menestyivät niin ilmeisen hyvin, että Van\nluopui ruoskasta ja vallasta ja antoi härkäparin Rolfin ajettavaksi.\n\nTavallisesti härkäparin ajaja kulkee \"hoo\" puolella (vasemmalla\npuolella) juhtaparin pääpuolessa, huutaen \"jii\" (oikealle), \"hoo\"\n(vasemmalle), \"vakoon\", \"noin ikään\", tai \"uhua\" (seis), säestäen\nkäskyään ruoskan läiskäyksellä, (kuitenkaan lyömättä). Taitamattomat\najajat läiskäyttävät härkiä \"hoo\" puolelle, kun tahtovat saada ne\nkääntymään \"jii\" puolelle, ja päin vastoin. Mutta tunnettu asia on, että\nhyvät ajajat yleensä käyttävät vähän ruoskaa. Ruoskaa on käytettävä\nsäästäen, muutoin pari menee pilalle. Ei senvuoksi kauaakaan kulunut,\nennenkuin Rolf saattoi ohjata niitä kuorman päältä, ajaessaan pellolla\nruolta ruolle. Tämä huuto-ohjaus pelasti hänen henkensä, taikka ainakin\nraajansa, kun hän eräänä aamuna vahingossa putosi kuorman ja härkäparin\nväliin. Härkäpari oikopäätä karkasi laukkaan, mutta kun hän samalla\nkarjasi \"uhua!\" niin ne paikalla pysähtyivät ja nuorukainen pelastui.\nJos sitä vastoin Van olisi ollut \"uhua\" huutamassa, niin härkäpari olisi\nlaukannut vinhempään, sillä hänen tapanaan oli säestää jokaista huutoa\nruoskan sivalluksella.\n\nRolf siten saavutti jykeväin ajokkaittensa kunnioituksen, vaikkapa ei\njuuri lempeäkään. Yhä paremmin hän sai ne valtaansa. Mutta mainittuna\nkovanonnen aamuna, kun loput ohrista oli katokseen ajettava, Van tuli\nsisään valittaen: \"Voi, mitääst nyt dehrä! Mikääs nyn neovoks! Kon Buck\nmaka pualikualiaan.\"\n\nVoi surkeutta! Se tosiaan makasi maassa, toisinaan päätään kohotellen,\ntoisinaan aivan litteänä maassa, mölyten ja voihkien vähän väliä.\n\nRolf oli sattunut neljä vuotta takaperin näkemään aivan samanlaisen\ntapauksen Reddingissä. Silmien pyörityksen, vatsalihaksien kouristukset,\nväänteet ja mölyämisen. \"Sillä on vatsan väänteitä. Onko teillä\ninkivääriä?\"\n\n\"Ei, ei mittä muut ko pehmeet suoppa.\"\n\nMitä pehmeällä suovalla ja inkiväärillä oli yhteistä, oli vaikea arvata,\nja Rolf ihmetteli, mahtoiko sillä olla jotain salaista rohtovoimaa,\njosta hänen äitinsä ei tiennytkään.\n\n\"Tiedättekö, kasvaako tässä missään lähellä punajalavaa?\"\n\n\"Kyll mnää dierä.\"\n\n\"Keittäkää sitten sen kuorta sangollinen, minä lähden hakemaan\npiparminttua.\" Jalavankuorta keitettiin padan täysi, siitä tuli ruskeata\nlientä. Pipariminttu kuivatettiin hellalla, kunnes se voitiin jauhaa\nhienoksi, ja se sekotettiin jalavaliemeen. Löydettiin vähän rikkiäkin ja\nsoodaa, niitä sekotettiin joukkoon väetteeksi, ja sitten riennettiin\ntakaisin pellolle suuren avuttoman elukan luo.\n\nBuck parka näytti nyt olevan vielä huonompi entistään. Se makasi\nkyljellään, selkä koukussa, vähän väliä mölyten ja väännähdellen. Mutta\napu oli nyt lähellä, ainakin miesten mielestä. Läkkipeltisellä napolla\nhe koettivat kaataa rohtoaan sairaan avoimeen suuhun, mutta tämä osotti\nniin huonoa ymmärrystä, että loputkin voimansa kooten puhalsi napon\nsisällyksen vasten heidän kasvojaan. Yritettiin monta kertaa, mutta aina\nyhtä huonolla menestyksellä. Elukka sitten, ikäänkuin suutahtaen,\nheilautti kuonoaan, niin että nappo lensi hyvän matkan päähän. Sitten he\nkoettivat toista tavallista keinoa, sekottivat rohtonsa lesepöperöön.\nLesepöperöön -- voiko härälle tarjota parempaa herkkua? -- mutta Buck ei\nollut siitä välittävinäänkään, ja kun sitä tyrkyttämällä tyrkytettiin,\nniin se heilautti kuonoaan, niin että astia mukelsi nurin ja lesepöperö\nvalui pitkin kenttää.\n\nMiehet silloin tuumasivat, että he ehkä saisivat juoman sen kurkkuun\ntyrkytetyksi, jos vaan voisivat sen päätä kohottaa. He siis vipusivat\nhärän kuonoa ylemmäksi, yrittivät jälleen avata sen kitaa ja tukkia\nsiihen lesepöperöä, mutta Buckpa samalla kavahtikin jaloilleen,\nikäänkuin olisi koko tauti ollut paljasta teeskentelyä, ja laukkasi\nnavettaan, minkä pääsi, ei pysähtynyt, ennenkun oli hinkalossaan, mutta\npaiskautui siellä jälleen kyljelleen ja sai entiset kouristukset.\n\nHyvin tavallista on, että härät teeskentelevät sairautta, mutta tämä\nnäytti kuin näyttikin olevan todellista. Näytti kuin näyttikin siltä,\nettei juhta enää siitä nousisi, ja että ainakin osa sadosta sen takia\nmenetettäisiin.\n\nMutta navetassa voitiin mukavammin tehdä uusi yritys. Härkä kytkettiin\nja pää vivuttiin korkealle, niin että kuono oli paljoa ylempänä\nhartialapoja. Nyt näytti helpommalta valaa rohdot sen pitkään, jyrkästi\nviettävään kurkkuun. Mutta se piti kuonoaan tiukkaan kiinni ja sen mikä\nsieramiin valui se puhalsi pitkän matkan päähän, ja kärsivä elukka\nvääntelihe kytkyessään niin, että lopulta olisi luullut sen tukehtuvan.\n\nSekä miehet että juhta uupuivat tässä tappelussa, mutta elukka ei\nnäyttänyt siitä paranevan, vaan päin vastoin käyvän vielä huonommaksi.\n\n\"Jopa jotain\", sanoi Rolf, \"paljon minä olen nähnyt juonikkaita härkiä,\nmutta en tuommoista härkäilijää vielä milloinkaan, ja mennyttä se on, se\non varma, ellemme saa siihen pian tuota myrkkyä.\"\n\nHärkien elämää ei tunnettu niin tarkkaan kuin hevosten, sillä\nmaanviljelijät tavallisesti pitivät niitä vain hätävarana, joitten\nsijaan hankittaisiin hevosia, heti kun varat kannattivat. Härät olivat\nniin voimalliset, ja ne tulivat toimeen viljattakin, kun heinät olivat\nhyviä; ne eivät koskaan päätään kadottaneet johonkin suon silmään, ne\nvetivät auraa vakaasti ja tasaisesti, välittämättä paljoa kivistä tai\nkannoista. Mutta ne kulkivat niin epätoivoisen hitaasti ja olivat\nainiaan kujeita täynnään. Kun Bright oli juonikkaampi, niin\nvaljastettiin se tavallisesti vasemmalle puolelle, ollakseen lähempänä\najajaa. Tavallisesti Rolf sai Buckin helposti hallituksi, mutta nyt\nnäytti asema kerrassaan epätoivoiselta. Hän muisteli mielessään\nReddingin aikojaan ja ukko Eli Goochia, viisasta härkämiestä, ja\ntuumaili ja aprikoi, mitähän hän olisi tehnyt tämmöisessä tapauksessa.\nSiinä istuessaan hän huomasi, kuinka sairas härkä kurotteli päätään ja\nsalavihkaa nuolasi suuhunsa lesepöperöä, jota oli varissut sen\niestoverin astiasta. Rolfin kasvoille ilmestyi hymy. \"Se on juuri sinun\ntapaistasi. Sinun mielestäsi ei mikään muu maistu hyvältä kuin\nvarastettu tavara. No hyvä, saadaanpa nähdä.\" Hän sekotti taas\nlesepöperöön aimo annoksen rohtojaan. Sitten hän sitoi Brightin pään,\nniin ettei se ulottunut maahan, ja asetti lesepöntön puolitiehen\nmolempien härkien väliin. \"No hyvästi sitten, Bright\", hän sanoi kuin\nmuodon vuoksi ja lähti pois navetasta, mutta katseli sitten\nseinänraosta. Buck keksi, että tässä oli hyvä tilaisuus varastaa\nBrightiltä. Se vilkasi ympärilleen; sepä sattui hyvästi, ajaja oli\nmennyt matkoihinsa. Se kurotti varovasti päätään, haisteli ja heilautti\nsitten pitkään kieltään ulos suustaan, maistaakseen toverinsa astiasta.\nMutta samalla Rolf päästi huudon ja juoksi sisään. \"Ahaa, sinä vanha\nrosvo! Annappas sen olla vaan, se on Brightin osa.\"\n\nSairas härkä vakautui nyt omaan hinkaloonsa ja pysyi jonkun aikaa\nalallaan, sillä välin kun Rolf taas meni raolle katsomaan. Mutta kun ei\nmuutamaan minuttiin kuulunut mitään, niin se jälleen ojensi kuonoaan ja\nkieltään, nielasi äkkipikaa yhden suuntäyden rohtosekotusta, samalla\nRolf päästi huudon ja juoksi ruoska kädessä navettaan varasta\nkurittamaan. Bright parka, se pinnisteli ja kurotteli, päästäkseen\nmaistamaan viettelevää pöperöä, ja siten tietämättään auttoi Rolfin\njuonta, sillä Buck ei tietysti voinut muuta luulla, kuin että se kovasti\nhimoitsi tuota leserohtopöperöä.\n\nLäimähytettyään Buckia moniaan kerran ruoskalla Rolf taas poistui.\nSairas härkä taas odotti jonkun aikaa hiljaa alallaan ja sitten ahnaan\nkiireisesti kurotti päätään, hotasi suuhunsa, mitä pöntössä oli,\ntyhjensi sen kerrassaan; jonka nähdessään Rolf taas juoksi sisään ja\nantoi sille piiskasta vielä vähän voitelua, vastaisenkin varalta.\n\nRohdot tietysti tehosivat, kuinkapa eivät semmoiset rohdot olisi\ntehonneet, ja seuraavana aamuna Buck oli päässyt mahavaivoistaan. Se oli\nentisellään, vaikkapa sangen janoissaan ja vielä vähän heikkokin; mutta\ntarkkaan tutkittuaan sitä Van sanoi: \"Kyll vaa snää näytä oleva\nentiselläs, ekkäs juoness näy oleva Brightii huanompp.\"\n\n\n\n\nLVII.\n\n\nRolf ja Skookum Albanyssa.\n\n\n\"Punakuu\" (elokuu) seuraa \"ukkoskuuta\", ja sen toisen viikon alkupäivinä\nRolf ja Van, vedättäessään latoon ohria ja tutkiessaan oliko kaura jo\nkypsää, hätkähtivät, kun kanakopista kuului mitä kamalin elämä. Kauhea\nsurma ilmeisestikin oli taas liikkeellä ja apuun rientäessään Rolf kuuli\nkovaa vihaista haukuntaa. Sitten hyökkäsi sieltä villipeto, suussaan\nkuollut \"kaakotusosaston\" jäsen, mutta pudotti saaliinsa haukkuakseen ja\nhypelläkseen \"apuosastoa\" vastaan hurjilla riemunosotuksilla, huolimatta\nRolfin vihastuneesta huudosta: \"Skookum, sinä pikku roisto!\"\n\nNiin tosiaankin! Kuonab oli palannut, se on: hän oli vielä\njärvenrannassa, ja Skookum oli rientänyt etukäteen saadakseen paikalla\nmaistaa tämän sivistyskeskustan iloja ja nautinnoita, odottamatta\ntervehtimisen muodollisuuksia, taikka edes kuivin jaloin maalle pääsyä.\n\nSeuraava kohtaus oli -- iso pitkä paalu, pitkä luja kahle ja pieni\nmurheellinen koira.\n\n\"Hoi, Kuonab, löysitkö heimosi? Oliko matka hauska?\"\n\n\"Ugh\", vastasi intiani, eikä muuta mitään, ja monta päivää kului,\nennenkuin ukko hänelle kertoi pohjolan matkastaan.\n\nKuonabia viehätti paljoa enemmän matka Albanyyn Van Cortlandtia\nnoutamaan kuin elon korjuu, jonka vuoksi asiat sovittiin sen mukaan.\nCallanin ohra oli kuhiloitu; jos he kaikki kolme auttoivat Callania\nkolme päivää, niin Callan olisi heille velkaa yhdeksästä, ja niin siis\nsovittiin.\n\nPian sitten jälleen sanottiin jäähyväiset ja Rolf, Kuonab ja pikku\nSkookum koira lähtivät Schroon jokea laskemaan yhtymäkohdalle, johon he\njättivät \"kätköön\" ostamansa tarpeet, ja sitten yhä leviävää Hudsonia\nAlbanyyn.\n\nRolf oli kahdesti kulkenut sen tien, Kuonab ei milloinkaan ennen, mutta\nhänen vesinenänsä oli niin tarkka, koskien ja taivalluksien vaisto\npunaisessa miehessä niin voimallinen, että monesti olikin hän\nlaskumiehenä. \"Tuosta kulkee väylä, sillä siitä sen täytyy kulkea\";\n\"tässä on vettä vahvalta, kun on niin kapeata\", \"tuo koski on\nvaarallinen, koska taivallustie on niin vahvasti kuljettu\"; \"tuon me\nlaskemme, sillä minä näen sen\", taikka \"koska ei ole taivalluspolkua\"\nj.n.e. Kolme yötä nukuttiin matkalla, ja punakuun puolivälissä oli\nkahdeksankymmenen mailin matka kuljettu ja kanuu laski Pietari Vandamin\nrantaan. Jos Kuonabilla ehkä oli hetken johdosta mitään erikoisia\ntunteita, niin peitti hän ne täydelleen vaskenkarvaisen ulkomuodon alle\nsilmänkään värähtämättä.\n\nHeidän kokemuksiinsa Albanyssa kuului käynti kuvernörin puheilla ja\nyhteentörmäys kookkaan rehentelevän jokirosvon kanssa, joka nähdessään\nyksinäisen ja rauhallisen näköisen intianin, varta vasten poikkesi häntä\nodottamaan; ja kun vihdoin Kuonabin puukko välähti tupesta, niin hänen\nolisi voinut käydä huonosti, sillä paikalla oli paljon jätkiä, ellei\nuusi tuttavuus kuvernörin pojan kanssa olisi häntä pelastanut. Mutta\njäykkä Vandam sattui tulemaan paikalle juuri pahimmalla hetkellä\nvarottamaan pientä roskajoukkoa: \"Ettekö tiedä että tämä on Van\nCortlandtin opas?\" Kun joukko kuuli, että kuvernöri ja Vandam olivat\nKuonabin puolella, niin sekin paikalla kävi hänen puolelleen, ja jätkää\nnakkelivat lialla hänen omat ystävänsä, kun hän lipitti pakoon. Mutta\nsuuret olivat Skookuminkin ansiot, sillä juuri vaarallisimmalla hetkellä\nse hyökkäsi kiinni roikaleen paljaaseen lihavaan pohkeeseen, semmoisella\nhämmästelevällä vaikutuksella, että pohkeiden omistaja paikalla kavahti\ntaapäin, eikä Kuonabin puukko sattunutkaan. Kahakka näin väleen päättyi\nja Kuonab pisti taas puukon tuppeensa, halveksien koko väkijoukkoa ennen\ntappelua, sen aikana ja sen jälkeenkin. Ei silloin, vaan monta päivää\nmyöhemmin hän sanoi vastustajastaan: \"Hän oli suupaltti; hän oli pelkoa\ntäynnä.\"\n\nVaikka takaliston metsiin ei ollut kuin kolmekymmentä mailia, eikä\nrikkomattomiin saloihin sataakaan, niin tiesi nuori Henry van Cortlandt\nkuitenkin uskomattoman vähän metsistä ja niiden elämästä. Hän kuului\nkaupungin hienoimpaan hienostoon, ja sen tapana oli olla olevinaan niin\ntietämätön kuin suinkin metsien maailmasta ja sen elämästä. Mutta\nhänellä oli paljon tervettä järkeä hätävaraksi, ja loistavana\nesimerkkinä itse Washington, joka oli yhtä tuttava kansansa\nedustuskunnassa, armeijan kenttäleirissä, loistavassa tanssisalissa ja\nintianien metsästysmajoissa, joka koko elämällään osotti, että\ntäydelliseen miehuuteen kuuluu hengen, siveyden ja ruumiin\nsopusointuinen kehitys.\n\nVan Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan\nultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen\nkäsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies\ntaikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä\nAmerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen\nalkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf\nsinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään\nmuistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa,\npuhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin\nAkilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä\nmelkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia\nenglantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä\nvanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen\nrunoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth\nkirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa\novat kuolemattomat.\n\nLauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray\nromaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin,\njohon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä\nnäköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät\njuokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti\nkorkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia\nominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli\nopetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä\navausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta\nvallattava.\n\nNuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen,\nsillä huolimatta ystävien pilkasta hän _tiesi_, että Rolf palaisi häntä\nhakemaan.\n\nKun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän\naikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka\njälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä\najatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten\noli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin\ntämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.\n\n\"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä\", selitti\nIso-Pekka. \"Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli\nsuotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin\nhuoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä\nsuoriudut, niin saanpa hyvän naurun.\"\n\n\"Fiuu, fiuuu -- f-i-u-u-u-u\", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi\nsanaakaan. Mutta viimein hän muisti: \"No hyvä, aina sitä on jokin tie.\nNäyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä.\"\n\nJa _olikin_ tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf,\nPekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet.\nPienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet,\nhienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja\nmuodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma,\nmutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi\njäljelle.\n\n\"No nyt, Mr van Cortlandt\", sanoi Rolf, \"olkaa hyvä ja sanokaa\näidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata\nsukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan,\nkun niitä tarvitaan.\"\n\nIso-Pekka rauhallisesti naurahti. \"Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän\ntästä suoriutuisi.\"\n\nKuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät.\nRantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan\nennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa,\nettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi\nvoidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin\nkuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri\nStuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos\nkylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput\ntavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) \"karta tuota kamalaa punaista\nintiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet,\nja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka\nmaanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota\notat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina,\npaitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina\notat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin\nkissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta\nopodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa.\"\n\nHenryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä\nnyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten\nsoma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja\njäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti\npohjoista.\n\nRantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan,\nettä hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä,\nrakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas\nsyrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain\njärven rannoille.\n\n\n\n\nLVIII.\n\nPaluumatka Intiani-järvelle.\n\n\nNuori Van Cortlandt, sukkajalassa kuusi jalkaa kaksi tuumaa ja rinnan\nympäri kolmekymmentäneljä tuumaa, oli, kuten Rolf sanoi monien aikain\nkuluttua, \"mainion hyvää raaka-ainetta, mutta mainion raakaa\". Ne kaksi\nvuotta, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän opintonsa päätti, puolet\ntästä ajasta lakitiedettä lukien, eivät olleet muuta aikaan saaneet kuin\ntehneet hänestä ruumiillisesti velttiön, vaikkapa samalla seuraelämän\ntähden. Mutta hänen henkinen kokoomuksensa oli parempi kuin hyvä; se\nsisälsi suuria toiveita. Häneltä ei puuttunut rohkeutta, sen enempää\nkuin älyäkään, ja se tie, jonka hän nyt oli valinnut, oli epäilemättä\nvarmin tie miehuuteen.\n\nRolf ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon maamies-,\nmetsämies-, koskimies -retkeilijän kuitenkin täytyy tietää, ennenkuin\nnyt tavatessaan miehen, joka ei tiennyt mitään; hän ei ollut\nuneksinutkaan, kuinka monella tavalla sama asia voidaan väärin tehdä,\nennenkun hän nyt näki uuden toverinsa yrittävän.\n\nEi ole toista yksinkertaista asiaa, joka täydellisemmin koettelisi\nmiehen erämiestietoja kuin tulen tekeminen. Kymmmenkunta on hyvää keinoa\nja tuhatkunta huonoa. Se joka voi kolmenakymmenenä päivänä peräkkäin\nsytyttää kolmekymmentä nuotiotulta kolmellakymmenellä tulitikulla taikka\nkolmellakymmenellä tuluskipunalla, on tunnustettava taitavaksi\nerämieheksi, sillä se kysyy monen vuoden kokemusta ja taitoa.\n\nKun Kuonab ja Rolf palasivat kanuulle, kannettuaan kumpikin taakkansa\nensimäisen pienen taivalluksen poikki, huomasivat he Van Cortlandtin\ntekevän tulta, jota varten hän oli koonnut suuren tiuhan pinon pieniä,\nenimmäkseen märkiä ja tuoreita puita. Tuluksia hän osasi käyttää, sillä\nne olivat siihen aikaan yleinen keino joka taloudessa. Lapsesta pitäen\nhän oli kotonaan sytyttänyt kynttilän tällä alkuperäisellä tavalla. Kun\nkaikki puut olivat kasassa, niin hän iski piikivellä kipinän\nsytykkeeseen, jota samalla pidetään kädessä, puhalsi kipinän liekiksi,\npisti sen kahden märän puun väliin ja odotti, että kaikki nyt\nleimahtaisivat tuleen, ja ihmetteli sitten, miksi pieni liekki paikalla\nsammui, vaikka hän olisi kuinka monta kertaa yrittänyt.\n\nMolempien erämiesten palatessa Van Cortlandt sanoi: \"Se ei näytä\npalavan.\" Intiani kääntyi sanattomassa halveksimisessaan. Rolfin oli\nhyvin vaikea pysyä kohteliaisuuden muodoissa, kunnes hän tuli\najatelleeksi: \"Varmaan minä näytin yhtä suurelta houkalta hänen\nmaailmassaan Albanyssa.\"\n\n\"Nähkääs\", hän sanoi, \"tuore ja märkä puu eivät kelpaa, mutta tuolla on\nkoivuntuohta ja tuolla männynjuurakko.\" Hän otti kirveensä, hakkasi\njuurakosta muutamia pilkkeitä ja vuoli sitten puukollaan kustakin\nlastukuontalon. Yhden kalikan, joka oli niin pihkainen, ettei sitä\nvoinut vuolla, hän kirveenhamaralla musersi pieniksi pilasteiksi.\nSaatuaan kourallisen repaleiksi riivittyä tuohta hän oli valmis\nkoettamaan. Hän iski piillä kipunan, puhalsi sytykkeen liekkiin ja tällä\nliekillä sytytti tuohet, tuohella männyn pilasteet, ja tuota pikaa oli\nsiitä virinnyt hilpeä tuli. Kuonab ei osottanut Van Cortlandtille edes\nsitä kunniaa, että olisi tuleen käyttänyt hänen puitaan. Hän hakkasi\nkasvavan haavan vesan ja teki vihannista karahkoista lieden Rolfin\nvirittämän tulen ympärille, ja muutamassa minutissa ateria oli valmiiksi\nkeitetty.\n\nVan Cortlandt ei suinkaan ollut tyhmä; tämä vaan oli kaikki hänelle niin\nuutta. Mutta nyt hänen huomionsa kiintyi tulen tekemiseen, ja kauan\nennenkun he olivat saapuneet ylämaan mökilleen, hän oli sen oppinut,\noppinut metsätiedon ensimäisen taidon -- hän osasi rakentaa ja sytyttää\ntulen. Ja kun hän, monen viikon kuluttua, oppi vielä tavallisen tulen\nkeinon lisäksi tekemään tulta kahta kalikkaakin hieromalla, niin oli\nhänen ilon maljansa täynnään. Hän tunsi olevansa opin tiellä.\n\nVakaasti aikoen olla kaikessa mukana hän nyt meloi kaiken päivää; alussa\nvoimallisesti, sitten koneentapaisesti, lopulta heikosti ja vaivoin.\nMyöhään iltapäivällä oli kuljettava ensimäisen pitkän taipaleen poikki,\njota oli neljännesmaili. Rolf otti sata naulaa, Kuonab puolta enemmän,\nVan Cortlandt hitaasti kompuroi heidän jäljessään, rohtorasiaansa ja\nmelaansa kantaen. Sen yön hän mukavalla patjallaan nukkui sanomattoman\nuupumuksen unta. Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri mitään, eikä\npuhunut mitään. Alkoi sataa; hän aukaisi mahdottoman suuren sateenvarjon\nja kyykki sen alla, kunnes myrsky oli tauonnut. Mutta kolmantena päivänä\nhän alkoi uudelleen osottaa elonmerkkejä, ja ennenkuin he olivat\nviidentenä matkapäivänä päässeet Schroonin suulle, oli hänen nuori\nvartalonsa jo alkanut ylämaan elvyttävässä ilmassa verestyä.\n\nOli aivan selvää, etteivät he voineet ottaa mukaansa puoliakaan niistä\ntavaroista, jotka he olivat menomatkalla kätkeneet Schroon joen suuhun.\nTavarat oli sen vuoksi uudelleen erotettavat ja osa jätettävä edelleen\nkätköön, kunnes jouduttaisiin toinen kerta käymään niitä noutamassa.\n\nKun he sinä iltana istuivat kuudennen nuotiotulensa ääressä, niin Van\nCortlandt muisteli viime päivien vaiheita, ja niitä oli hänen mielestään\nollut monta, siitä kun hän kotoa lähti. Hän tunsi itsensä paljoa\nvanhemmaksi ja voimallisemmaksi. Joki, kanuu, toverit eivät enää\ntuntuneet hänestä niin vierailta, vaan ne alkoivat olla hänelle hyvin\ntuttavat; ja hyvillään näistä voitoistaan hän laski kätensä Skookumin\npäälle, joka nukkui vieressä, mutta sai vastaukseksi äreän murauksen\nsamalla kun tämä tärkeä eläin nousi ja siirtyi kokonaan toiselle puolen\ntulta. Harvoin on pieni koira jyrkemmin näsäyttänyt isoa miestä. \"Ei\nSkookumille voi niin tehdä; teidän täytyy odottaa, kunnes sen aika on\ntullut\", sanoi Rolf.\n\nMatka Hudsonin latvoille pahoine virtoineen ja monine taivalluksineen\noli jotenkin saman laatuinen kuin ennenkin. Sitten he saapuivat\nkotkanpesälle ja Jesup-joen tyynemmälle vedelle ja ilman mainittavampaa\ntapausta oman mökkinsä rantaan. Tunne siitä, että oltiin \"jälleen\nkotona\", valtasi joka mielen ja kaikki olivat hyvillään.\n\n\n\n\nLIX.\n\nVan Cortlandtin rohdot.\n\n\n\"Ettekö Te ole terve?\" kysyi Rolf eräänä kirkkaana kalomeli-aamuna,\nnähdessään Van Cortlandtin valmistelevan jokapäiväistä rohtoannostaan.\n\n\"Kah, miks'en? Voin mainiosti, ja päivä päivältä yhä paremmin\", vastasi\nkysytty hyväntuulisesti.\n\n\"Mitä minä tietäisin, mutta äitini tapana oli sanoa: 'Rohdot ovat\nsemmoisia aineita, että sairaasta ne tekevät terveen, terveestä\nsairaan'.\"\n\n\"Minun äitini ja teidän äitinne olisivat paikalla joutuneet riitaan, sen\nvoitte arvata. M-u-t-t-a\" hän lisäsi hitaasti, kuin asiaa punniten,\nsilmissään leikkisä välähdys, \"jos asioita arvosteltaisiin sen mukaan,\nmitkä seuraukset ovat, niin pelkäänpä, että teidän äitinne helposti\nvoittaisi\", ja hän laski pitkän, laihan, näiveän kätensä kasvavan\nnuorukaisen leveän, voimakkaan käden viereen.\n\n\"Ukko Sylvanne taisi osata melkein oikeaan, kun hän sanoi: 'Ei muita\nsairaita olekaan kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi',\" sanoi\nRolf.\n\n\"Ehkä minun _pitäisi_ ruveta vähentämään\", vastasi Van Cortlandt. Mutta\nvähentäminen sitten tapahtuikin sangen äkkiä. Ennen viikonkaan kulumista\nhe arvelivat parhaaksi lähteä hakemaan tavaroita, jotka oli Schroonin\nsuulle kätketty, ettei niille ennättäisi tulla vahinkoa. Ei oikeastaan\nollut syytä ottaa Van Cortlandtia matkalle mukaan, mutta ei häntä voitu\nyksinkään jättää. Hän siis tuli mukaan. Rohtojaan hän oli nauttinut\nvarsin säännöllisesti -- kalomelia, rabarberia, kalomelia, rabarberia,\nmerilöökkiä --, mutta Rolfin huomautus painui hänen mieleensä niinkuin\ntulipommi lävistää pärekaton ja laskee valoa ja saa aikaan mullistuksen.\n\nTämä aamu sattui olemaan rabarberiaamu. Van Cortlandt joi aamujuomansa,\ntukki sitten huolellisesti pullon, pisti sen laatikkoon muitten pullojen\nsekaan ja laatikko nostettiin keskelle kanuuta. \"Hyvilläni minä olen,\nkun se loppuu\", hän sanoi miettiväisesti, \"en luule sitä nyt\ntarvitsevani. Toisinaan toivon, että voisin kokonaan luopua niistä\nkaikista.\"\n\nTätä juuri Rolf oli toivonut. Ilman semmoista huomautusta hän ei olisi\nuskaltanut tehdä mitä teki. Hän nakkasi telttavaatteen keskelle kanuuta,\nniin että kiikkerä alus siitä pahasti kallistui toiselle laidalleen.\n\"Tuo ei käy päinsä\", hän huomautti, nosti sitten pois useita tavaroita,\nrohtolaatikon niitten mukana, laski ne rannalle pensaitten alle, ja\nnostaessaan tavarat taas veneeseen takaisin tahallaan unohti\nrohtolaatikon.\n\nKun Van Cortlandt seuraavana aamuna nousi kalomeliaan valmistamaan, niin\nhän säikähtyi, kun ei löytänytkään laatikkoa.\n\n\"Mieleeni juolahtaa\", sanoi Rolf, \"että viime kerran näin sen sillä\npaikalla, jossa kanuun kuormaa korjasimme.\"\n\nNiin sinne se varmaan oli jäänyt. Vanin täytyi elää joku aika aivan\nrohdotonna. Se häntä pelotti, melkein kuin nuorta uimaria, joka huomaa\nkorkkipussien karanneen; mutta samoin kuin uimaria, samoin rohkaisi tämä\nhäntäkin tulemaan toimeen ilman. Ja niin Van huomasi, että hän _osasi\nuida ilmankin korkkipusseja_.\n\nNopeaan sujui matka virran mukana, ja viikon kuluttua he palasivat\ntavaroineen.\n\nRohtolaatikko löytyi samasta paikasta, johon se oli jätettykin. Van\nCortlandt otti sen maasta lammasmaisesti hymähtäen, heidän istahtaessaan\nsyömään illallista. Rolf ei kauan viivytellyt, ennenkuin sanoi: \"Muistan\nkerran nähneeni kolme haukanpoikasta samassa pesässä. Emä opetti niitä\nlentämään. Kaksi lähti mielisuosiolla, ja pian ne puikkelehtivat puiden\nlatvoissa. Kolmas pelkäsi. Se sanoi: 'Ei äiti, minä en ole koskaan\nlentänyt, ja minä pelkään, että minä tapan itseni jos koetan'. Emä\nlopulta suuttui ja nakkasi sen pesästä. Paikalla kun se tunsi\npudonneensa se levitti siipensä pelastuakseen. Siivissä ei ollut mitään\nvikaa, ja paljoa ennenkuin oli maahan pudonnut, se jo lensi.\"\n\n\n\n\nLX.\n\nVan Cortlandtin seikkailu.\n\n\nVan Cortlandtin tulo oli pakottanut erämiehet rakentamaan uuden ja\npaljoa suuremman mökin. Heidän pohjatessaan sitä sanoi asianajaja: \"Minä\nteidän sijassanne tekisin sen paljoa suuremman, kaksikymmentä kertaa\nkolmekymmentä jalkaa, ja rakentaisin siihen suuren kiviuunin.\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ehkä minä vielä palaan takaisin ja tuon jonkun toverin kerallani.\"\n\nRolf katsoi häneen vakaasti. Sehän oli tärkeä mahdollisuus, joka olisi\nollut huomioon otettava, mutta ilman vetojuhtaa oli niin suuria hirsiä\nvaikea käsitellä. Uuden mökin mitoiksi sen vuoksi tuli viisitoista ja\nkaksikymmentä jalkaa, ja kahdenkinkymmenen jalan hirsiä oli kyllä vaikea\nliikutella. Van Cortlandt suurella huolella sisusti majan, rakensi\nkoivuista kaksi valkoista laveria, pani balsamipuun oksista patjat,\nniiniset matot lattialle.\n\nEnsimäisen uupumuksen jälkeen hän oli nopeaan vahvistunut sen jälkeen\nkun oli rohtojen syömisen heittänyt, ja nyt hän perehtymistään perehtyi\nheidän elämäänsä, muuttui heikäläiseksi. Mutta Kuonab ei häntä\nsuvainnut. Se tulenteko ja monta muuta samanlaista tapausta oli saanut\nhänen arvonsa laskemaan nollaakin alemmaksi punaisen miehen silmissä.\nKun hän oppi tulta tekemään kahdella kalikalla, niin hänen arvonsa\nhiukan nousi; mutta sen jälkeen se oli taas vähän alentunut, melkein\njoka päivä, ja nyt sattui tapaus, joka sai sen laskemaan vielä\nalkuperäistäkin alhaista kantaansa alemmaksi.\n\nHuolimatta ihmeteltävästä uutteruudestaan Van Cortlandtin yritykset\nsaada valkohäntähirvi ammutuksi olivat turhat. Tämä oli masentava ja\nsurullinen tosiasia, sillä intiani sen vuoksi silminnähtävästi halveksi\nhäntä, ei tosin teoissa sitä osottanut, mutta väitteli kuitenkin Vania,\neikä ollut koskaan häntä huomaavinaan; ja Van taas luuli huomanneensa,\nettä ilman tätä ja tuota ja muuta laiminlyöntiä Kuonabin puolelta hän\nitse ehkä olisi tehnyt niin ja niin.\n\nAsiaa parantaakseen Rolf kerran kahden kesken sanoi intianille: \"Emmekö\nvoisi jollain tavalla _antaa_ hänelle hirveä?\"\n\n\"Hmh,\" vastasi Kuonab, jota ehdotus näytti huvittavan.\n\n\"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen\ntoimeen?\"\n\n\"Ugh!\"\n\nRyhdyttiin siis puuhaan.\n\nKuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän\nasetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän\nteki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta.\nTavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten\nsytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin\nsytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä\ntuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli\nkäännettynä viistoon eteenpäin.\n\nSuunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen,\nsiihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään\nulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin\nkanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi\npysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei\ntavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta\nkuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella.\nSe on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo\nkauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen\nuhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.\n\nMutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin\nmetsämieskunnia.\n\nHe siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja\nvyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen\nparas tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.\n\nHe lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä\nsoutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän\nhiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla\npitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, -- se varmaankin oli jonkun\nsuuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni.\nAntaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen\nneljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan\npyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He\neivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi\ntähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi\nkeulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli\n_valtava musta kalastaja-näätä_.\n\n\"Puukolla,\" huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi\nja puhkaisisi kanuun.\n\nKalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja\nmöristen kuin karhu.\n\nVan tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen\nhyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä\npitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa.\nPuukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa\njälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli\njo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta\npisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se\npuri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi\nkuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi\nkoko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen\nuuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla\nkuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti,\nmuka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he\nolivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.\n\nOnneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut\nkuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa\nkädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä\nkuollutta kalastajanäätää.\n\nKuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle\nkuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja\netsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.\n\nSeuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin\npyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja\nharmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon\npistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase\npaksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.\n\n\n\n\nLXI.\n\nRolf Vanilta oppia ottamassa.\n\n\n_Mies ei voi ajaa omaa asiaansa, sen enempää kuin houraileva lääkärikään\nvoi itselleen määrätä oikeata rohtoa, -- sano' Si Sylvanne_.\n\n\nKuinka paljoa etevämmäksi Rolf tiesikin itsensä joella ja metsässä, niin\nyksi paikka kuitenkin oli, jossa Van Cortlandt otti johdon, nimittäin\nniissä pitkissä keskusteluissa, joita heillä oli milloin nuotiotulen\nääressä, milloin Vanin omassa mökissä, johon Kuonab harvoin astui.\n\nMieltäkiinnittävimmät asiat, mitä näinä joutohetkinä pohdittiin, olivat\nvanha Kreikka ja nykyinen Albany. Van Cortlandt oli lukenut paljon\nKreikan kirjallisuutta, ja tavattuaan hartaan kuulijan kertoi hän tälle\njännittäviä juttuja Priamoon Ilionista, Atheenasta ja Pergamonista,\ninnostuneena kuten ainakin opettaja, tavatessaan oppilaan, jota vanha\nklassillinen aika viehättää. Ja kun hän ulkoa lausui runoa Troijan\npiirityksestä ja kreikkalaisista sankareista, niin Rolf sitä kuunteli\nhartain mielenkiinnoin, joka oli sitä ihmettelevämpää, kun hän ei niistä\nasioista mitään tiennyt. Mutta hän sanoi, että se kuului tosipuheelta ja\nmiesten astunnalta, jotka olivat lähteneet suuria aikaan saamaan.\n\nMieluisena puheenaineena Rolfille oli niinikään Albany, valtiollinen\nelämä, hallituksen talo virastoineen, yhteiskunnalliset ja valtiolliset\nrenkaat ja juonet. Rolfia politiikka ja seuraelämä naurettavine\npiirteineen ja kujeineen suuresti huvitti, epäilemättä siitä syystä,\nettä Van Cortlandt esitti asiat huvittavassa valossa. Ja monta kertaa\nRolf ihmetteli, kuinka järkevät ihmiset saattoivat aikaansa menettää\nsemmoisiin hullutuksiin ja lapsellisuuksiin, mitä seuraelämän tavat\nhänestä olivat. Van Cortlandt hymyili hänen huomautuksilleen, mutta ei\nvastannut pitkään aikaan.\n\nEräänä päivänä, ensimäisenä sen jälkeen kun Van Cortlandtin mökki oli\nvalmistunut, avasi omistaja, erämiehen keralla majaa lähestyessään, oven\nja astui sitten syrjään, antaakseen Rolfin ensimäisenä astua sisään.\n\n\"Menkää edellä\", sanoi Rolf.\n\n\"Teidän jälkeenne\", vastasi toinen kohteliaasti.\n\n\"Mitä vielä, astukaa pois vaan\", vastasi nuorukainen, jota tämä\ntemppuilu nauratti, vaikka samalla harmittikin.\n\nVan Cortlandt kohautti hattuaan ja astui edellä.\n\nKun oli sisään tultu, niin Rolf kääntyi oitis Vanin puoleen ja puhui:\n\"Te sanoitte tuonnoin, että kaikenlaisilla hienoston tempuilla oli joku\nsyykin; selittäkää minulle nyt, mitä hemmettiä kaikki tuommoiset\nhullutukset merkitsevät? Minun mielestäni ei vapaan amerikkalaisen\npitäisi tarvita ottaa hattuaan päästään kenenkään muun kuin Jumalan\nedessä.\"\n\nVan Cortlandt naurahti herttaisesti ja sanoi: \"Voitte olla varsin varma\nsiitä, että kaikki seuraelämän tavat ovat terveen järjen aiheuttamia,\nlukuunottamatta yhtä taikka paria tapaa, joita yhä jatkuu, vaikka syy on\nkadonnut. Takin selässä olevat napit esim. tulivat alkuaan sinne siitä\nsyystä, että niiden avulla takin liepeet käännettiin syrjään miekan\ntieltä. Miekan käyttäminen on nyt jäänyt, mutta napit ovat siitä\nhuolimatta yhä samalla paikalla.\n\n\"Mitä taas hatun nostamiseen tulee, niin riippuu sen arvo kokonaan\nsiitä, mitä tällaisella tervehtämisellä tarkotetaan. Koska se on\nseuraelämän yleinen tapa, niin on tyydyttävä siihen merkitykseen, jonka\nseuraelämä sille antaa.\n\n\"Kuljeskelevien ritarien ajalla, kun vieras ritari tuli tiellä vastaan,\nniin hän saattoi olla vihollinen. Kymmenestä oli yhdeksän tavallisesti\nvihollisia. Mutta jos vastaantulija oli ystävä, niin hän kohotti ilmaan\noikean kätensä _ilman asetta_. Käsi kohotettiin korkealle, jotta se\nnäkyi niin kauas kuin nuolella nähtiin ampua, ja paremmaksi vakuudeksi\nvielä kohotettiin kypärin silmikkoa, niin että kasvot näkyivät. Mutta\nmaantiet pysyivät vaarallisina vielä kauan sen jälkeenkin, kun ritarit\nolivat lakanneet pitämästä rautapaitaa, ja samaa merkkiä sen vuoksi yhä\nedelleen käytettiin, silmikon sijasta vaan kohotettiin hattua. Jos joku\nei sitä tehnyt, niin hän siten joko ilmaisi vihamielisyyttä,\nhalveksimista, taikka tietämätöntä moukkamaisuutta. Sen vuoksi hatun\nnostaminen kaikissa sivistyneissä maissa on molemminpuolisen\nluottamuksen ja kunnioituksen osotus.\"\n\n\"No niin, se muuttaa koko asian. Mutta miksi te koskitte hattuunne\näsken, kun te astuitte huoneeseen ennen minua?\"\n\n\"Siitä syystä, että tämä on minun huoneeni ja että te olette vieraani.\nSen mukaan velvollisuuteni on palvella teitä, niinkuin isännän ainakin,\nja kehottaa teitä edellä kulkemaan. Jos olisin antanut teidän avata\nminulle oven, niin olisin saattanut teidät palvelijan asemaan;\nvastapainoksi kohotin hattuani tasa-arvon ja kunnioituksen merkiksi.\"\n\n\"Hm\", sanoi Rolf, \"suottapa ei vanha Sylvanne sanonut: 'Ei miehen järki\naina riitä, vaikka se olisi ovela kuin teräsansa, tarkka kuin\nhiusliipasin ja varma kuin kallio. Kuta enemmän mies oppii, sitä enemmän\nhän varmuuttaan menettää. Ja se mikä on kauan ollut voimassa, ei\ntavallisesti lepää laholla perustuksella'.\"\n\n\n\n\nLXII.\n\nLumoruno.\n\n\nEräänä aamuna, Vanin astuessa ulos mökistään, kuului auringonnousun\nkalliolta tahdikas _tam-tatam-taa_.\n\n    \"Ag-aj-uai-o-sai. Pem-o-sai\n    gezhik-om ena-bid ah-kiin.\n    Ena-bid ah-kiin.\"\n\n\"Mitä hän hommaa, Rolf?\"\n\n\"Se on hänen auringonnousu-rukouksensa,\" vastasi tämä.\n\n\"Tiedättekö, mitä se merkitsee?\"\n\n\"Kyllä, ei juuri paljoa. Hän vain sanoo: 'Oi sinä, joka aamulla vaellat\ntaivaalle, sinua tervehdän'.\"\n\n\"Niinkö? Minä en tiennytkään intianeilla olevan semmoisia tapoja,\n--aivan kuin Osiriksen papeilla. Onko hänelle kukaan opettanut? Tarkotan\nkukaan valkoinen?\"\n\n\"Ei, se on aina ollut intianien tapoja. Heillä on laulu tai rukous\nmelkein jokaiseen huomattavaan tapaukseen. Eri rukoukset auringonnousua,\nauringonlaskua, kuunnousua, hyvää metsästystä varten, ja taas eri\nrukoukset sen varalta, kun ovat sairaina, taikka kun lähtevät matkalle,\ntaikka kun sydän on paha.\"\n\n\"Minä aivan hämmästyn. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että he\novat niin inhimillisiä. Se johtaa minut taaksepäin Delfoin temppeleihin.\nSe on Ilionin Kassandran arvoista. Minä luulin, että intianit ovat vain\nraakoja villejä, jotka metsästävät kunnes vatsa on täysi, ja makaavat,\nkunnes se taas on tyhjä.\"\n\n\"Hm,\" sanoi Rolf hymähtäen. \"Minä huomaan, että tekin olette vähän\narvostellut siihen 'hiusliipasin-, teräsansa-, kukkovarmaan tapaan'.\"\n\n\"Olisipa hauska tietää, haluttaisiko häntä kuulla minun lauluani?\"\n\n\"Voihan koettaa. Minä ainakin yrittäisin.\"\n\nJa vielä samana iltana lauloi Van tulen ääressä \"Iloisen ritarin\", \"John\nPeelin metsästyksen\", ja \"Dundeen Bonneyn\". Hänellä oli kaunis\nbaritoniääni. Hän oli erittäin suosittu Albanyn soitannollisissa\npiireissä. Rolf oli ihastunut, Skookum uikutti myötätuntoisesti, ja\nKuonab istui, eikä liikahtanut, ennenkun laulu oli päättynyt. Hän ei\nsanonut mitään, mutta Rolf tunsi että hänen mieltymyksensä oli herännyt.\nKoettaen käyttää tätä seikkaa hyväksi sanoi hän:\n\n\"Tässä on rumpusi, Kuonab. Etkö tahtoisi laulaa 'Wabanakin laulua'?\nMutta pyyntö ei tullut otollisella hetkellä ja intiani vain pudisti\npäätään.\n\n\"Kuulkaapa, Van,\" virkki Rolf (Van Cortlandt oli ehdottanut tämän\nlyhennyksen). \"Kuonab ei teitä koskaan hyvin suvaitse, ennenkun olette\nampunut sarvaan.\"\n\n\"Olenhan minä yrittänyt.\"\n\n\"Totta, totta, mutta huomenna lähdemme ja yritämme uuden kerran; ehkä\nsilloin on parempi onni. Mitä luulette ilmasta, Kuonab?\"\n\n\"Puolenpäivän aikaan alkaa myrsky, ja sitä kestää kolme päivää,\" vastasi\npunainen mies lyhyeen ja lähti sitten ulos.\n\n\"Se on eri juttu\", sanoi Rolf, \"sitten saamme odottaa.\"\n\nVan hämmästyi, ja sitä enemmän kun taivas tunnin kuluttua pimeni,\nmyrskyvihurit alkoivat suhista ja rankkasade pieksi maata.\n\n\"Mistä -- Belsazarin ilmantoitottajan nimessä! -- hän sen tietää?\"\n\n\"Ehkä on parempi, ettette kysy sitä häneltä. Minä koetan saada sen\nselville, jos tahdotte tietää, ja kerron teille perästäpäin.\"\n\nRolf puistikin esille tiedot, vaikkei helposti, eikä yhdellä\npuhuttelulla:\n\n\"Eilen tshipmukit[23] olivat kovassa työssä; nyt ne ovat alallaan, ja\npikkulinnut ovat kateissa.\n\n\"Eilen auringonnousu oli kellertävä, tänä aamuna se oli rusottava.\n\n\"Viime yönä kuu vaihtui ja sen ympärillä oli vahva pieni kehä.\n\n\"Ei ole satanut kymmeneen päivään, ja tämä on kolmas päivä, jona tuuli\non idässä.\n\n\"Viime yönä ei ollut kastetta. Näin Kielen vuoren aamun koitossa;\ntomtomini ei soi.\n\n\"Aamulla savu kieppui kolmelle taholle, ja Skookumin kuono oli kuuma.\"\n\nHe siis jäivät mökille niin tiedoin, pakosta uskoen, ja vasta kolmantena\npäivänä taivas tosiaan selkisi; länsituuli alkoi maksaa takaisin, mitä\noli idältä lainannut, ja niin kävi toteen sananlasku: \"kolmen päivän\nsade taivaan tyhjentää\".\n\nSinä iltapäivänä työnsivät Rolf ja Van kanuun vesille ja lähtivät\nmelomaan järveä poispäin. Kuljettuaan mökiltä mailin laskivat he\nrantaan; sillä paikalla oli suosittu hirvenpolku. Rolf tuota pikaa\nosotti maata: hän oli löytänyt aivan vereksen jäljen; mutta Van ei\nnäyttänyt siitä mitään ymmärtävän. He kulkivat edelleen, Rolf keveästi\nja ääneti, mutta Van sai pitkillä säärillään ja jaloillaan aikaan\narveluttavan paljon ryskettä. Rolf kääntyi ja kuiskasi: \"Ei sillä\ntavalla. Älkää astuko kuiville risuille.\" Van koetti kulkea varovammin\nja onnistui mielestään hyvinkin, mutta Rolfin kärsivällisyys oli lujilla\nja hän alkoi nyt ymmärtää, mitä Kuonab oli mahtanut hänestä itsestään\najatella vuosi takaperin. \"Katsokaas\", sanoi Rolf, \"nostakaa jalkanne\ntällä tavalla, älkääkä kääntäkö sitä noin ulospäin. Ja tarkatkaa\npaikkaa, ennenkun sen taas maahan laskette. Tunnustelkaa varpaallanne,\njotta tunnette, ettei alla ole kuivia risuja, ja työntäkää se sitten\nlujasti maahan, ennenkun sille astutte. Parempi tietysti olisi, kun\nteillä olisi mokkasinit. Älkää koskaan kulkeko oksien ohi, niin että ne\nhankaavat, vaan kohottakaa ne syrjään, etteivät raavi ja päästäkää ne\nsievästi takaisin. Kuivaa oksaa ei pidä koskaan taivuttaa; se täytyy\nkiertää\", j.n.e. Näitä seikkoja ei Van ollut tullut ajatelleeksikaan,\nmutta paikalla hän käsitti ne ja hänen kulkunsa parantuikin\nihmeteltävässä määrässä.\n\nHe tulivat jälleen veden partaalle. Rolf paikalla huomasi pienen\nlahdelman toisella puolen sarvaan, joka seisoi aivan alallaan, katseli\nheihin päin ja arvatenkin ihmetteli, mitä otuksia he mahtoivat olla.\n\n\"Siinä on nyt teille,\" Rolf kuiskasi.\n\n\"Missä?\" kysyi Van kiihkeästi.\n\n\"Tuolla, näettekö tuon harmaan ja valkoisen.\"\n\n\"En minä näe.\"\n\nViisi minuuttia koetti Rolf turhaan saada Vania huomaamaan tuon\nkuvapatsasmaisen haahmon; viiteen minuttiin se ei liikahtanut. Sitten se\nvaaran aavistaen loikkasi pitkään ja katosi näkyvistä.\n\nSe oli kerrassaan masentavaa. Rolf istahti alas melkein epätoivoissaan.\nMutta sitten hänen mieleensä johtui eräs ukko Sylvannen huomautus: \"Ei\nmies silti vielä ole houkka, vaikkei hän olekaan juuri sinun mielesi\nmukainen.\"\n\nSitten Rolf äkkiä sanoi: \"Van, onko teillä kirjaa matkassa?\"\n\n\"On minulla Virgilius.\"\n\n\"Lukekaa minulle ensi sivua.\"\n\nVan luki, kirja kuuden tuuman päässä nenästään.\n\n\"Mutta lukekaapa nyt,\" sanoi Rolf ja piti kirjaa neljän jalan päässä.\n\n\"Se on mahdotonta, en näe muuta kuin hämärän valkoisen laikan.\"\n\n\"Hyvä, no entä näettekö tuolla tuon kaakon?\"\n\n\"Tarkotatteko tuota pitkää mustaa esinettä tuolla lahdella?\"\n\n\"En, se on pölkky tässä aivan vieressä\", nauroi Rolf. \"Ei, vaan tuolla\npuolen mailin päässä.\"\n\n\"En, en minä näe muuta kuin vähän hämärrettä.\"\n\n\"Minä arvasin sen. Turha on teidän koettaa sarvasta ampua, ennenkun\nsaatte silmälasit. Älyä teillä kyllä on, mutta silmät eivät ole\nmetsämiehen aistimet. Jääkää te tänne, kunnes minä lähden koettamaan,\nonko minulla onnea.\"\n\nRolf häipyi metsään. Parinkymmenen minuutin kuluttua Van kuuli\npamauksen, ja pian Rolf palasi takaisin, kantaen kahden vuoden vanhaa\nsarvasta, ja yön tullen he palasivat mökille. Kuonab vilkasi heidän\nkasvoihinsa, kun he kulkivat hänen ohitseen, pientä sarvasta korennossa\nkantaen. He koettivat säilyttää muotonsa muuttumatta. Mutta intiania ei\nniinkään petetty. Hän ei ääntänyt muuta kuin sähähtävän \"hmh!\"\n\n\n\n\nLXIII.\n\nVanin kunnian pelastus.\n\n\n\"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin\ntulossa sinun tietäsi.\" Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin\nnähden se kävi toteen. \"Varisevien lehtien kuu\" oli päättymässä, lokakuu\nloppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava\nkulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että\nerämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli\nihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat\nverevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut\nkokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään\ntulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä _melkein_ ääneti.\nOppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä,\nja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä\nsuostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi\nepäonnistuivat. \"Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit,\nniin sitten olette kyllä mies puolestanne\", sanoi Rolf, ja sen verran\nVanille siis jäi toivon kipunaa.\n\nKolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet\npäättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois\njoen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan\nsilloin kun oli vähemmän aikaa.\n\nHeidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut\npaljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun\npuolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen\nparempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle,\nnoustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka\nKotkanpesältä oli heidän mökilleen.\n\nHeidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen\nlähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat\npystyyn. Kuonab kuiskasi: \"Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!\" Van oli ainoa,\njolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen,\ntuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina,\npudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van\nampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf\nja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta\njättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen\nsiellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta\nvain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi\nmetsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.\n\nPensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab\nnäytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum\nhyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä\nviidakosta.\n\nMiehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi:\n\"Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa.\"\n\n\"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun\", sanoi Rolf\nnaurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.\n\nPuiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut\nuudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät.\nEhtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia.\nSkookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät\nvaltavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen\npäätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.\n\nIntiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni;\nsurunäytelmä oli päättynyt.\n\nMutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui,\nhoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana\nhän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään,\nhänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.\n\nToiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä,\nettä nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla\nvoimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja\nnyyhkytyksestä.\n\nEi vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: \"Muutamille se\ntulee sen _jälkeen_, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin\nsinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen\ntshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot.\"\n\nOtuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi\nhe jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui\nihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi\nmainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen\n_hänen hirvensä_ lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen\nlihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen\nääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain\naikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja\nlaskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin,\nkummankin silmissä oli naurun välähdys. \"Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt\nsilitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on\npäättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen\"; ja\nKuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti\nhänen hymyillessään.\n\n\n\n\nLXIV.\n\nKuvernörin päivälliset.\n\n\nOnko milloinkaan aurinko kirkkaampana noussut niin synkeän yön jälkeen?\nSaalis ei ollutkaan mikään valkohäntähirvi, vaan suurin kaikista\nhirvistä; Van Cortlandt olikin joukosta ainoa, joka oli ison hirven\nkaatanut. Nahka säilytettiin ja siitä tehtiin myöhemmin voittajalle\nmetsästystakki. Pää ja sarvet korjattiin huolellisesti talteen Albanvyn\nvietäviksi, jossa ne yhä vieläkin ovat myöhemmän samannimisen sukupolven\nhuoneissa nähtävinä. Erämiesten majalla kuluivat viimeiset päivät mitä\nonnellisimmassa mielentilassa. Hetket katosivat liiankin nopeaan, ja\npitkäsäärinen asianajaja nousi ahavoituneena ja terveen näköisenä\nkanuuhun, lähteäkseen molempien toveriensa keralla paluumatkalle\nAlbanyyn. Kolmella melalla (\"kahdella ja puolella\", väitti Van)\nviilettivät he lastittoman kanuunsa parissa tunnissa alas Jesupin joen\nsuvannoista ja olivat illalla, majautuessaan, kulkeneet kokonaista\nviisineljättä mailia mökiltään. Seuraavana päivänä he saapuivat miltei\nSchroonin suulle, ja viikon kuluttua he kaarsivat Hudsonin suuren mutkan\nja Albany kohosi näkyviin.\n\nKuinka Vanin sydän pamppaili! Kuinka iloissaan hän oli, saapuessaan\nkotiin voittajana, terveytyneenä ja joka tavalla voimistuneena. Heidät\nnähtiin ja tunnettiin. Sananviejäin nähtiin juoksevan, suuri tykki\npamahti, Capitolion katolle kohosi lippu, kellot alkoivat soida, ihmisiä\njuoksi rantaan ja laivoihin nousi lippuja.\n\nRantaan oli kokoontunut suuri väkijoukko.\n\n\"Tuolla ovat isä ja äiti!\" huusi Van, hattuaan heiluttaen.\n\n\"Hurraa\", ja väkijoukko yhtyi huutoon, kellojen moikaessa ja Skookumin\nkanuun keulasta yhtyessä huutoihin voimainsa mukaan.\n\nKanuu vedettiin maalle miesjoukolla. Van sulki äitinsä syliinsä ja tämä\nhuudahti: \"Poikani, poikani, rakas poikani! Kuinka terveeltä sinä\nnäytät! Ah, mikset sinä kirjoittanut? Mutta Jumalan kiitos, sinä olet\npalannut takaisin ja näytät niin reippaalta ja voimalliselta. Tietysti\nsinä otit säännöllisesti rohtojasi. Jumalalle kiitos niistä! Oi, minä\nolen niin onnellinen, poikani! Ei mikään vedä vertoja merilöökille ja\nJumalan siunaukselle.\"\n\nRolf ja Kuonab saivat kokea, että heilläkin oli ilosta osa. Kuvernöri\npuristi lämpimästi heidän kättään, ja sitten kuului ystävällinen ääni:\n\"Kas niin, täällä sinä taas olet, poikani. Kasvanut ja voimistunut joka\ntavalla, mutta muutoin sama kuin ennenkin\". Rolf kääntyi ympäri ja näki\nvanhan Si Sylvannen kookkaan vartalon, kulmikkaan muodon ja ystävällisen\nharmaan pään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan häntä\npuhuteltavan \"senaattoriksi\".\n\n\"Niin aina\", sanoi senaattori, \"olipahan semmoinen sattuman vaali, joka\njoskus osaa oikeaankin. Suuri onni Albanylle, vai eikö ollut?\"\n\n\"Hoo\", sanoi Kuonab, puristaen senaattorin kättä, mutta Skookum näytti\nhämmentyneeltä ja nololta.\n\n\"Niin aina\", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin\npuoleen kääntyen, \"muistakaa nyt, että odotamme teitä meille\npäivälliselle tänä iltana, kello seitsemän.\"\n\nMutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee\nkaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi\nja purki tälle huolensa: \"Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia\nvaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä\", hän sanoi.\n\n\"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua\nniin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat\nvaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa\nsitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki\novat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa.\nMitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, -- ja hätää\nei ole lainkaan.\"\n\nKun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua\nportaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas\nsolakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen\nkoira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät\nkaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi\najeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin\nryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien\njumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän\nyksinäisessä mökissään salojärven rannalla.\n\nMuuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti\nnahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät\napuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön\nnelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi\njoka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä\nlähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.\n\nNuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen\naikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen\nsotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät\npuhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen\nposkensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa,\nja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan\npahaan pulaan.\n\nRuokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti\ntuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän\nesimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois\ntieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin\nja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.\n\nVan lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: \"Tämä taas on\nseurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta\ntakaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja\nalkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä\nsietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan\nvallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu\nsemmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat\ntupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella\nkaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin\ntavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä.\"\n\nRolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset\nolivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden,\nmelkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet\nnuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien\nnuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa,\nmutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen\nmuotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat\nolivat toisia miehiä.\n\n\"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä\", sanoi\nkuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka\nbrittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen\nkauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä\nverukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka\npurjehtivat amerikkalaisina. \"Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on\njoko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa\nvelvollisuutemme on taistella.\"\n\n\"Jersey on jäykästi sotaa vastaan\", sanoi eräs edusmies, joka oli tullut\nalempaa Hudsonin rannoilta.\n\n\"Jersey on aina vastustanut kaikkea, joka koskee todella kansan\nparasta\", sanoi punakka ja pönäkkä käheä-ääninen sotilas, jonka silmät\npyörivät päässä ja joka liitti aina lauseen loppuun sanat: \"hyvä herra\".\n\n\"Sama on Connecticutin laita\", sanoi muuan toinen, \"he sanovat:\nmuistakaa suojattomia rantojamme ja satamakaupunkejamme.\"\n\n\"Suuremmassa vaarassa New York on\", sanoi siihen kuvernöri, \"ja kaikki\nsen satamat pitkin Hudsonia, takaovi avoinna hyökkäykselle Canadan\npuolelta.\"\n\n\"Onneksi eivät Pennsylvania, Maryland eivätkä Lännen valtiot ole\nunohtaneet kunniakasta menneisyyttään, hyvä herra. Minä en muuta pyydä\nkuin että saamme kerran näyttää, mihin kykenemme, hyvä herra. Minä\nhimoitsen vielä kerran ruudin käryä, hyvä herra.\"\n\n\"Minun tietoni mukaan presidentti Madison on lähettänyt useita\nvastalauseita, ja huolimatta Connecticutin ja New Jerseyn vastusteluista\nhän ennen kolmen kuukauden kulumista lähettää uhkavaatimuksen. Hän\nluulee Britannialla olevan työtä kyllä, nyt kun Napoleon liittolaisineen\njyskyttää sen ovia, ja uskoo sen siis tahtovan nyt välttää sotaa.\"\n\n\"Minun luuloni on\", sanoi Sylvanne, \"että englantilaiset ovat siksi\nvisapäitä ja itsekylläisiä, etteivät he huoli tämän taivaallista siitä,\nsuutummeko me vai emmekö. Heillä on nyt se käsitys, että Paavali\nJones[24] on kuollut, mutta luulenpa nykyisestä sukupolvesta ilmestyvän\nmonta samanlaista, kunhan saavat tilaisuuden yrittää. Kolmattakymmentä\nkauppalaivaa on meiltä joka vuosi joutunut haaksirikkoon sen vuoksi,\nettä 'ystävällinen valta' on vienyt niiden miehistön. Minusta näyttää,\nettei meidän käy paljoa huonommin, vaikka sota syttyykin, ja onhan\nsilloin ainakin kunnia pelastettu.\"\n\n\"Teidänpä kotinne ja tavaranne ovat kolmensadan turvallisen mailin\npäässä maan sydämessä\", sanoi siihen Manhattan mies.\n\n\"Niin on, ja aivan Canadan rajalla\", vastasi ukko Sylvanne.\n\n\"Se että meidän lippuamme yhä ja yhä loukataan ja että kansalaisemme\nsaavat kokea häväistystä, on vielä pahempi asia kuin laivain ja tavarain\nmenetys ovatkaan, hyvä herra. Vereni kiehahtaa, kun sitä ajattelen\", ja\nkunnon kenraali loi silmäyksen seuraan, ja hänen punertava, poimuinen\nleukalihansa värähteli valkoisen kaulahuivin solmulla.\n\n\"Se on eittämätön asia, että jos varastatte joltakin päivällisen ja\nsanotte, että hän on niitä maailman parhaita jalomiehiä, niin hän siitä\nihastuu teihin paljoa enemmän kuin jos annatte hänelle viisi dollaria,\nettei hän naamaansa näyttäisi\", sanoi Sylvanne hitaasti, mutta\npainavasti.\n\n\"Paljon voidaan sanoa toiseltakin puolelta\", sanoi se, joka oli\npelokkaan kannalta asiaa katsellut. \"Te varmaan myönnätte, että\nEnglannin hallitus pyrkii menettelemään oikein, ja meidän tulee kaiken\nkaikkiaan myöntää, että Jilsonin juttu tuottaa meidän omalle\nhallituksellemme sangen vähän kunniaa.\"\n\n\"Mies saattaa tehdä yhden pahan erehdyksen ja kumminkin olla oikeassa,\nmutta hän ei saata joka päivä tehdä pieniä erehdyksiä ja kuitenkin\nvaatia paikkaa puhtaassa joukossa\", sanoi vasta valittu senaattori.\n\nKuvernöri vihdoin nousi ja lähti muitten edellä vierashuoneeseen, jossa\nnaiset jälleen yhdytettiin, ja keskustelu alkoi kääntyä toiselle\ntolalle. Mutta samalla se olikin menettänyt merkityksensä niitten\nmielestä, jotka eivät olleet oppineet kuiskuttelevan panettelun jaloa\ntaitoa, ja jotka mieluummin keskustelivat maan asioista ja kansan\nmenestyksestä. Rolf ja Kuonab olivat siitä nyt jotenkin saman verran\nhuvitetut kuin Skookum oli ollut koko ajan.\n\n\n\n\nLXV.\n\nUikut ja laulava hiiri.\n\n\nKuonab pohti kauan mielessään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että Van\nCortlandt silminnähtävästi nautti suurta arvoa \"oman heimonsa\nkeskuudessa\". -- \"Varmaankin hän on viisas neuvonantaja, sillä tiedänhän\nminä, ettei hän osaa taistella ja että hän on kelvoton metsämieheksi.\"\nSe oli hänen loppupäätöksensä.\n\nHe kävivät vielä viimeisen kerran kuvernörin ja hänen poikansa luona,\nennenkun lähtivät. Rolf sai itselleen ja toverilleen luvatut\nsataviisikymmentä dollaria ja koko kuvernörin väen sydämelliset\nkiitokset. Lopuksi kumpikin sai lahjaksi upean metsästyspuukon, jotenkin\nsamanlaisen kuin nuoren Vanin oli, mutta pienemmän. Kuonab sanoi \"hoo!\"\nomansa vastaanottaessaan, ja lisäsi sitten vähän aikaa vaiettuaan: \"Ehkä\nse lähtee tupesta, jos milloin tarvitaan\". -- \"Hoo! hyvä!\" hän sanoi,\nnähdessään sitten sen pystyvän terän.\n\n\"Ja Rolf\", sanoi asianajaja, \"aion tulevana vuonna palata uudelle\nretkelle ja ottaa mukaani kolme toveria, ja me maksamme teille kukin\nsaman määrän mukaan kuukaudelta. Mitä siihen sanot?\"\n\n\"Ilolla otamme teidät jälleen vastaan\", sanoi Rolf. \"Elokuun\nviidentenätoista päivänä tulemme teitä hakemaan; mutta muistakaa ottaa\nmatkaan kitarri ja silmälasit.\"\n\n\"Vielä sana\", sanoi kuvernöri, \"tunnetteko kanuureitin Champlainin\nkautta Canadaan?\"\n\n\"Kuonab tuntee.\"\n\n\"Voitteko palvella tiedustelijana niillä seuduin?\"\n\nIntiani nyökkäsi päätään.\n\n\"Jos syttyy sota, niin ehkä tarvitsemme teitä kumpaakin, niin että\npitäkää korvat auki.\"\n\nJa jälleen käänsi kanuu kokkansa pohjoista kohti, Kuonab perässä,\nSkookum keulassa.\n\nVähemmässä kuin viikossa pääsivät he kotiin, eivätkä suinkaan liian\naikaiseen. Puut olivat jo paljaina, ja heidän täytyi murtaa joella\njäätä, ennenkun olivat perillä.\n\nRolf oli molempien viime kuukausien kuluessa saanut paljon uusia\naatteita. Hän ei aikonut viettää koko elämäänsä erämiehenä. Hän tahtoi\nnähdä New Yorkin. Hän tahtoi suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsi\nrahoja suunnitelmainsa toteuttamiseksi. Hän oli Kuonabin kanssa\nrakentanut satasen penikulmaa ansajuonta, mutta jotkut erämiehet\nyksinkin rakentavat enemmän. Heidän täytyi paikalla käydä pari uutta\njuonta, ennenkun pakkaset alkoivat. Toinen niistä juoksi alas\nHudsonille, Kotkanpesän seuduille; toinen pohjoiseen kohti Sinivuoria,\nRacquet joelle. Se oli kovan työn takana, ja kun he saapuivat jälleen\nmökilleen, olivat punarinta-satakielet jo lähteneet lehdettömistä\nmetsistä; sepelpyyt lentelivät öisin pitkät matkat; notkoissa näkyi\njuoksulla olevien sarvaitten jälkiä, kolkko, kammonsekainen tunnelma oli\nvallalla, sillä \"hullukuu\" oli tulossa hämärtyvälle taivaalle; kaikilla\nkukkuloilla vaani sen kaamea valo.\n\nSeuraavana päivänä oli järvi ohuen teräsjään peitossa; lähellä rantaa\nräpylöi sen kirkkaalla pinnalla kaksi sorsaa. Miehet menivät niin\nlähelle kuin pääsivät ja Kuonab sanoi: \"Ei, eivät ne ole sorsia, vaan\nshingebiksejä, uikkuja. Ne pääsevät nousemaan ainoastaan vedestä. Nuori\njää on yöllä veden näköistä; ne laskeutuivat alas, eivätkä pääsekään\nnousemaan. Olen sen usein nähnyt.\" Parin päivän kuluttua tuli vielä\nkovempi pakkanen. Jää kantoi koiran; uikut olivat vielä jäällä\nnäkyvissä. Skookum siis päästettiin matkaan. Ja pian se palasi takaisin,\nmukanaan kaksi kaunista uikkua, joiden kiiltäviä valkoisia rintahöyheniä\npidetään yhtä suuressa arvossa kun eräitä turkisnahkoja.\n\nKuonab rykäsi niitä nostaessaan. \"Ugh, niin se on usein tämän\n'hullunkuun' aikana. Sen vuoksi, sanoi isäni, että Kaluskap silloin\nkarkeloi.\"\n\n\"Sitä minä en muistakaan.\"\n\n\"Niin, mutta siitä onkin pitkä aika. Kaluskapia laiskotti. Se tahtoi\nsyödä, mutta ei halunnut metsästää, jonka vuoksi se kutsui sininärhen\nluokseen ja sanoi: 'Kerro kaikkialla metsissä, että Kaluskap\nhuomeniltana hyppelee uuden karkelon ja opettaa uuden laulun'. Huuhkaja\nsai saman käskyn, ja toinen sitten hoki kaiken päivää: 'Kaluskap opettaa\nhuomisiltana uuden karkelon', ja toinen hoki kaiken yötä: 'Kaluskap\nopettaa ensi neuvostossa uuden laulun'.\n\n\"Ja sitten tapahtuikin niin, että kaikki metsät ja vedet lähettivät\nväkensä kisoihin.\n\n\"Sitten Kaluskap otti laulurumpunsa ja sanoi: 'Kun minä soitan rumpua ja\nlaulan, niin teidän pitää piirissä karkeloida myötäpäivään, sulkea\ntarkkaan silmänne, ja kun minä huudan 'uudet laulut'! niin jokaisen\ntulee huutaa sotahuutonsa'!\n\n\"Sitten kaikki alkoivat karkeloida, Kaluskap keskellä rumpua\nväristellen. Ja he lauloivat:\n\n    \"Uusia lauluja etelästä, veikot,\n    Tukkikaa tiukkaan silmänne, veikot,\n    Karkeloikaa ja oppikaa uusi laulu.\n\n\"Niiden karkeloidessa piiriä, poimi Kaluskap joukosta lihavimmat.\nOjentaen toisen kätensä otti hän ne kiinni ja väänsi niskat nurin,\nsamalla huutaen: 'Enemmän sotahuutoja, enemmän melua! Sillä tavalla,\nnythän te opitte!'\n\n\"Viimein shingebis, uikku, alkoi epäillä ja raotti varovasti silmiään.\nSe huomasi petoksen ja huusi: 'Paetkaa, veljet, paetkaa! Kaluskap tappaa\nmeidät!'\n\n\"Sitten syntyi sekasorto. Jokainen koetti päästä pakoon, ja Kaluskap\ntavotti kostonhalussaan shingebistä, surmatakseen sen. Mutta uikku\njuoksi veteen ja juuri kun se pääsi rantaan, niin Kaluskap potkasi sitä\ntakapuoleen, niin että se lensi puolen mailin päähän järvelle, ja\nmenetti kaikki pyrstösulkansa. Samalla muutti potku sen muodon, niin\nettä sen jalat siitä pitäen ovat olleet pyrstön paikalla, eikä se voi\nnousta lentoon maalta eikä jäältä. Minä tiedän, että asia on niin, sillä\nisäni Kos Kob kertoi että se oli totta, ja me olemme sen itse nähneet.\nNiin se aina on. Kun Kaluskapia vastustaa, niin siitä seuraa sitten\npaljon pahaa, jota saa kauan ajatella.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kuulivat he illalla, istuessaan mökissään\ntulen ääressä, seinän takaa ihmeellistä vinkunaa. He olivat monesti\nkuulleet saman äänen, mutta eivät milloinkaan niin selvään kuin nyt.\nSkookum käänsi päätään ja heristi korviaan. Sitten ilmestyi raosta,\nhirsien ja uunin välistä, pieni valkorinta hiiri.\n\nSen kuono ja korvat hiukan väreilivät, mustat silmät kiiluivat tulen\nloisteessa. Se kiipesi korkeammalle hirrelle, kynsi kylkiään, nousi\nsitten takajaloilleen, päästi taas muutaman vingahduksen, samanlaisen\nkuin he olivat niin usein kuulleet, mutta pian ne kävivät äänekkäämmiksi\nja yhtämittaisiksi:\n\n    Pio, pio, pio, pio, pio, pio, pio, pio, oo.\n    Trii, trii, trii, trii, trrrrrrrrrr,\n    Turr, turr, turr, tur, tur,\n    Uii, uii, uii, uii --\n\nHiiri pienoinen istui pystyssä takajaloillaan, vatsalihakset liikkuivat,\nsuu haukotteli sen näin soitellessa. Puolen minuttia tätä kesti, sitten\nSkookum teki äkkihyökkäyksen; mutta hiiri oli vikkelä ja livahti äkkiä\nreikänsä turviin.\n\nRolf katsoi kysyvästi Kuonabiin.\n\n\"Se on mishabohkuas, laulava hiiri. Se tulee aina kertomaan, että sota\non ovella. Pian tapellaan.\"\n\n\n\n\nLXVI.\n\nRolf oppii hiipimään.\n\n\n\"Oletko sinä koskaan nähnyt sodittavan, Kuonab?\"\n\n\"Ugh! Vallankumouksessa; olin kenraali Gatesin vakooja.\"\n\n\"Puheista päättäen meitä luultavasti tarvitaan ennen vuoden loppua. Mitä\naiot tehdä?\"\n\n\"Tapella.\"\n\n\"Sotamiehenäkö?\"\n\n\"En! Tiedustelijana.\"\n\n\"Entäpä jos meitä ei tarvita.\"\n\n\"Tiedustelijoita aina tarvitaan\", vastasi intiani.\n\n\"Minusta näyttää, että _minun_ pitäisi nyt ruveta harjottelemaan.\"\n\n\"Olethan sinä harjotellut.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tiedustelija on kaikkea mitä armeijakin, mutta kaikki yhdessä miehessä.\nEikä hänen tarvitse kulkea 'yhtä-jalkaa' toisten kanssa.\"\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän\", vastasi Rolf, sillä hän älysi nyt, että vakooja\non vain tottunut metsämies, jonka sota pakottaa ajamaan maansa\nvihollisia metsäneläimien asemesta.\n\n\"Katsos tuota?\" sanoi intiani ja osotti sarvasta, joka nuuski karpaloita\navopaikalla joen takana, siinä missä se alkoi järvestä. \"Nyt saat nähdä,\nmitä tiedusteleminen on.\" Hän vilkasi mille suunnalle savu painui,\nhuomasi sen suosivan hänen aikomustaan, ja sanoi: \"Katsos! minä otan\njouseni. Tässä ei ole mitään suojaa välillä, mutta kuitenkin minä aion\npäästä lähelle ja kaataa tuon sarvaan.\"\n\nSitten alkoi temppu, joka oli Rolfille uutta, ja se osottikin, että\nintiani tosiaan oli saavuttanut metsänkävijän korkeimmat kyvyt. Hän otti\njousensa ja kolme hyvää nuolta, sitoi päänsä ympäri nauhan ja pisti sen\nalle koko joukon oksia ja köynnöksiä, niin että hänen päänsä oli kuin\nruohomätäs. Sitten hän lähti mökin ovelta ja pääsi aukean paikan\npartaalle, reunalla kasvavien pensaitten suojassa kulkien. Parinsadan\naskeleen päässä sarvas haisteli ruohoa ja tuon tuostakin kohotti komeata\npäätään ja patsasmaista niskaansa ympäri katsellakseen. Hiipijällä ei\nollut muuta suojanaan kuin lakastunutta ruohoa. Rolf luuli, että intiani\npettäisi sarvaan vihellyksellä taikka muulla merkillä, sillä sarvaan\nturvonnut kaula osotti, että se oli tappelutuulella.\n\nIntiani makasi maata vasten painuneena vatsallaan. Hänen olkapäänsä ja\nkyynärvartensa näyttivät liikkuvan kuin satajalkaisen; pää oli vain\nruohomätäs. Hän ryömi hiljaa viisikolmatta askelta, tuli sitten\navoimelle viettävälle rannalle, jonka edessä oli neljäkymmentä askelta\nleveä tasainen, hohtava jää, kaikki kokonaan sarvaan näkyvissä. Miten\noli sen paikan poikki päästävä?\n\nValkohäntähirven valkoisella hännällä on eräs ominaisuus, johon intiani\nperusti yrityksensä. Painaessaan päänsä maahan syödäkseen, ei sarvas näe\netäisiä esineitä, vaikkapa ne olisivatkin näkyvissä, ja ennenkuin se\nnostaa päätä, nousee taikka värähtää häntä. Kuonab tiesi, että jos hän\nvoisi pitää hännän näkyvissään, niin hän voisi välttää sarvaan huomion.\nSanalla sanoen, ainoastaan varomaton liike voisi hänet ilmaista.\n\n[Kuva: Kuonab liukui nopeasti eteenpäin.]\n\nAvoin jää oli tietysti kova koetus; siinä olisi erämies helposti\njoutunut huomatuksi, ellei hänen vartalonsa olisi ollut niitten\npölkkyjen näköinen, joita makasi rannalla taikka oli jäähän jäätynyt.\n\nAlati valppaan hännän osotusten mukaan hän siis järjesti kulkunsa,\nuurastaen kovasti ja liikkuen nopeaan silloin, kun pää oli alhaalla,\nmutta hännän heilahduksen huomatessaan muuttautuen rungoksi, jäsentäkään\nväräyttämättä. Kun hän oli kerta päässyt jään poikki, niin ei\nnäkymisestä enää ollut suurtakaan vaaraa; enemmän täytyi pelätä, että\nsarvas vainuisi hänet haistimillaan, se kun liikuskeli sinne tänne.\nKuonab katsoi mökin savua, arvatakseen tuulen suunnan, ja sen mukaan\nsovittaakseen kulkunsa. Siten hän pääsi viidenkymmenen askeleen päähän\nja sarvas, joka yhä haisteli ja ahnaasti poimi suuhunsa punaisen\nkarpalon sieltä täältä jäätyneeltä sammaleelta, eteni hiukan korkeampaan\nruohikkoon. Heinä oli nyt puolentoista jalkaa pitkää ja Kuonab saattoi\nlähetä vähän nopeammin. Sarvas keksi mättään juurelta suuremman ryhmän\nkarpaloita ja lankesi polvilleen niitä ahmimaan; Kuonab paikalla keksi\ntilaisuuden ja pääsi kymmenen askelta lähemmäksi, ennenkuin hirven häntä\nantoi uuden varotuksen. Mutta niin kauan syömään kumarruttuaan tähysteli\nsarvas ympärilleenkin tavallista kauemmin ja käveli sitten metsää kohti,\njoten Kuonab siis menetti kaiken, mitä oli voittanut. Samalla otuksen\nkatse käsitti taas hohtavan marjamättään ja sitten taas uuden; mutta\nsitten sarvas kaarsi niin paljo sivulle päin, että täytyi pelätä tuulen\npettävän; se painoi taas päänsä ja Kuonab _peräytyi_ viisitoista\naskelta, pysyäkseen tuulen alla. Kerran sarvas kohotti päänsä ja\nhaisteli avosieraimin, ikäänkuin se olisi vanhalta ystävältään,\ntuulelta, saanut varotuksen. Mutta pian se näytti rauhoittuvan, sillä\nvihamiestä ei näkynyt millään suunnalla, ja Kuonab voitti jälleen\ntakaisin, mitä oli menettänyt. Sarvas siirtyi nyt metsänreunaa kohti\nsuurempaan suojaan, mutta jälleen sattui tielle matalan, taajan pensaan\nalta houkutteleva marjamätäs, ja eläin lankesi polvilleen, paremmin\nkäsittääkseen marjat pensaan alta. Kuonab mateli nopeaan eteenpäin, oli\ntuota pikaa päässyt kantomatkan, viidenkolmatta askeleen päähän, nousi\ntoiselle polvelleen ja jännitti jämeän ketripuujousen. Rolf näki sarvaan\nponnahtavan ilmaan ja sitten suurin, korkein hypyin pakenevan metsään;\ntämä pako oli hänelle pettymys, mutta Kuonab nousi seisomaan, oikea käsi\nkohotettuna ja huusi:\n\n\"Hoo-oo.\"\n\nHän tiesi, että nuo hypyt olivat tarpeettoman korkeat, ja ennenkuin\nmetsä oli sarvaan niellyt, se jo kompastui -- nousi -- kompastui\nuudelleen -- eikä enää noussut. Nuoli oli läväissyt sydämen.\n\nRolf hyökkäsi paikalle intoisin silmin ja löi ylpeänä toverinsa taidosta\nhäntä selkään ja huudahti:\n\n\"Sitä minä en olisi luullut mahdolliseksi! Se oli taitavin metsämiehen\ntemppu, mitä olen milloinkaan nähnyt! Sinä teet ihmeitä!\"\n\nLauhkeasti hymyillen vastasi intiani:\n\n\"Hoo! Sillä tavalla minä sodassa noukin pois yksitoista brittiläistä\netuvartijaa. Sain siitä mitalin, johon oli uurrettu Washingtonin pää.\"\n\n\"Saitko tosiaan! Kuinka et ole siitä ennen mitään maininnut? Missä se\non?\"\n\nIntianin muoto synkistyi. \"Minä heitin sen laivan jälkeen, joka varasti\nminun Gamowinini.\"\n\n\n\n\nLXVII.\n\nRolf kohtaa erään kanukin.[25]\n\n\nTalvea olisi voinut pitää vaiherikkaana, elleivät niin monet tapaukset\nolisi olleet entisten kokemusten uusintoja. Mutta sattui kuitenkin\nsemmoisiakin seikkailuja, jotka uutuutensa vuoksi ansaitsevat päästä\nnäille lehdille samoin kuin ne saivat tilan Rolfin muistossa.\n\nEräs niistä sattui heti ensimäisen kovan pakkasen jälkeen. Syksy oli\nollut sangen kuiva, paljon allikoita oli kokonaan kuivunut, ja sen\nvuoksi täytyi biisamirottien joukolla lähteä hakemaan sopivampia\nasuinpaikkoja. Ensi kerran nähdessään moisen vedestä karkotetun\nmerimiehen maalla matkaamassa, lähti Rolf suin päin sitä takaa ajamaan.\nEnsin se ponnisti kaikki voimansa pakoon päästäkseen; sitten näkyi sen\nedellä toinen biisamirotta ja kohta vielä kolmaskin. Rolf kiihtyi siitä\nyhä enemmän, ja oli muutamalla loikkauksella niitten keskellä, mutta\nsaikin kokea suuren ällistyksen. Huomatessaan joutuneensa tavotetuiksi\nbiisamirotat epätoivoissaan kääntyivät hyökkäykseen, käyden rohkeasti ja\nkiukkuisesti yhteisen vihollisen kimppuun. Rolf hyppäsi ensimäisen yli,\nmutta toinen loikkasi ilmaan, pureutui kiinni hänen housunlahkeeseensa\nja riippui siinä. Kolmas tarrasi kiinni hänen jalkaansa ja puri terävät\nhampaansa mokkasiinin puhki. Nopeaan ensimäinenkin saapui paikalle ja\nkävi yhtä kiukkuisesti hänen toisen jalkansa kimppuun heikkojen\netukäpäliensä ja lujain leukainsa koko voimalla.\n\nKuonab nauroi ääneensä ja pidätteli Skookumia, joka tuiski tulta ja\nmurhaa ja oli raivona, kun ei päässyt tappelemaan.\n\n\"Hoo! hyvä tappelu! hyvät biisamit! Hoo, Skookum, elä aina pidä hänestä\nhuolta, muutoin hän ei opikaan yksin kulkemaan.\n\n\"Ugh, hyvä!\" huudahti hän, kun kolmas biisami hyppäsi kiinni Rolfin\npohkeeseen.\n\nJuttu ei tietenkään voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla ja se\npäättyi sukkelaan. Ensimäinen biisami sai nasevan potkun, toista\npyöräytti Rolf hännästä ja iski tantereeseen, kolmannen hän muserti\njalkansa alle; siihen se tapaus päättyi. Rolf oli saanut kolme biisamia\nja viisi haavaa. Kuonab oli saanut vallan hauskan hetken, Skookum taas\ntunsi pettymystä, kun oli menettänyt hyvän tilaisuuden.\n\n\"Tämä meidän pitäisi maalata wigwamin seinälle\", sanoi Kuonab. \"Kolme\nsuurta sotilasta kävi yhden sagamorin kimppuun. Ne olivat urheita, mutta\nhän oli Nibowaka ja sangen väkevä, hän löi ne maahan, niinkuin\nukkoslintu, Hurakan, lyö maahan kelohongat, jotka tuli on jättänyt mäen\nkukkulalle taivasta vastaan. Nyt sinun tulee syödä niiden sydämet, sillä\nne olivat urhoollisia. Isäni kertoi minulle, että tappelevan biisamin\nsydän on hyvä taika; sillä biisami etsii rauhaa niin kauan kuin se on\nmahdollista, mutta tappelee pelotonna, kun muu ei auta.\"\n\nMuutama päivä sen jälkeen he näkivät ketun. Pitääkseen vähän ilvettä\nSkookumin kanssa, usuttivat he koiran sen jäljille. Kiivaana karkasi\nSkookum matkaan, päästäen ilonkiljauksiaan joka loikkauksella. Erämiehet\nistuivat alas odottamaan, hyvin tietäen, että tunnin kuluttua Skookum\npalaisi takaisin nolona ja kieli pitkällä. Mutta ajo päättyikin\nodottamattomalla tavalla. Kettu tuli hyppien lumessa ja kolmenkymmenen\naskeleen päässä tuli sen jäljessä heidän tarmokas nelijalkainen\nerätoverinsa.\n\nJa vielä kummempaa tapahtui. Seuraavassa tiheikössä koira yhdytti ketun,\nravisti sen hengiltä ja laahasi saaliinsa Kuonabin jalkain juureen.\nSkookumin loistava voitto ei ollut niinkään ihmeellinen, sillä tarkempi\ntutkimus osotti, että kettu oli ollut pahassa pulassa. Jokin\nsurkuteltava äkkinäinen erehdys oli saanut sen käymään piikkisian\nkimppuun, ja siitä oli repo joutunut maksamaan kovat oppirahat. Suu,\nleuat, kuono, kaula ja sääret olivat piikkejä täynnään. Se oli sairas ja\nuupunut. Montakaan päivää se ei olisi enää elänyt, ja Skookumin armoton\nlynkkaus oli sille enemmän onni kuin onnettomuus.\n\nErämiesten jokapäiväiseen elämään tuli kuitenkin vähän huomattavampikin\ntapaus vaihteluksi. Eräänä tammikuun päivänä, kun maassa jo oli vahvalta\nlunta, olivat he kokemassa pohjoista ansajuontaan, joka juoksi Racquet\njoelle. Yönsä he viettivät sinne rakentamassaan majassa. Iltahämyssä\nkuulivat he ihmeekseen Skookumin äkkiä rajusti haukkuvan ja ihmisäänen\nvastaavan siihen. Ulos pistäytyen näkivät he metsästä ilmaantuvan lyhyen\nmustaviiksisen miehen. Tulija kohotti ilmaan toisen kätensä ystävyyden\nmerkiksi ja erämiehet kutsuivat hänet majaan.\n\nHän oli Canadan ranskalainen, La Colle Millsistä kotoisin. Hän oli\nmetsästellyt jonkun vuoden näillä mailla. Mutta kun sodan syttyminen\nYhdysvaltain ja Canadan välille oli melkein varma asia, niin hänen\ntoverinsa olivat kaikki jääneet kotiin. Hän oli sen vuoksi pyydystellyt\nyksin, vaikka yksinäisyys erämetsissä aina on vaarallista, ja oli\nkoonnut melkoisen määrän hyviä nahkoja. Pahaksi onneksi hän kuitenkin\noli jäällä kaatunut ja saanut sisäisen vamman, josta hän oli kovin\nheikontunut. Lumikengillään hän kyllä pääsi kotiin palaamaan, mutta ei\njaksanut kuljettaa mukanaan nahkakimppuaan. Hän oli kauan tietänyt, että\nhänen eteläpuolellaan oli naapureita; leirituli oli sen osottanut, ja\nnyt hän tarjosi kaikkia nahkojaan heille kaupan.\n\nKuonab pudisti päätään, mutta Rolf sanoi: \"Me tulemme katsomaan.\"\n\nParissa tunnissa he aamulla astuivat ranskalaisen mökille. Hän avasi\nnahkakimppunsa; siinä oli monta saukkoa, koko joukko näätiä, joku ilves\nja yli kolmekymmentä majavaa. Koko kimppu oli kaupan kahdesta sadasta\ndollarista. Lyons Fallsissa niiden arvo oli kaksi sen vertaa.\n\nRolf huomasi, että tässä voitiin tehdä hyvät kaupat. Hän kuiskasi:\n\"Kuonab, me voimme saada niistä kahta vertaa enemmän. Mitä arvelet?\"\n\nIntiani vastasi vain: \"Ugh! Sinä olet Nibowaka.\"\n\n\"Me suostumme ehdotukseenne, jos voimme sopia maksusta, sillä minulla ei\nole rahoja mukanani, ja mökilläkin on minulla tuskin pariasataa\ndollaria.\"\n\n\"Onko tabakki? Ja tee?\"\n\n\"On; enemmänkin.\"\n\n\"Voiko te hakea? Si?\"\n\nRolf vaikeni, katsoi maahan ja sitten ranskalaista suoraan silmiin.\n\n\"Luotatteko minuun, että nyt otan mukaani puolet nahkoista; loput saan,\nkun palaan rahat mukanani.\"\n\nRanskalainen näytti vähän hämmästyvän, sanoi sitten: \"Parbleu, te katso\nulos hyvältä. Se ole hyvä. Te varma hyvä mies, parbleu.\"\n\nRolf siis lähti matkaan, vieden puolet nahkoista mukanaan ja neljän\npäivän kuluttua hän palasi takaisin, ja maksoi kalpealle, mutta\nilostuvalle ranskalaiselle ne sataviisikymmentä dollaria, jotka hän oli\nsaanut Van Cortlandtilta, ynnä muita rahoja sen verran, että siitä\nkeräytyi satayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Lopun hän korvasi,\nantamalla runsaasti sokeria, teetä ja muuta ruuansärvintä mitä\nranskalainen tarvitsi. Ranskalainen huomattiin sangen herttaiseksi\nmieheksi. Hän ja Rolf kiintyivät toisiinsa suuresti, ja pudistaessaan\ntoistensa kättä erotessaan tekivät he sen siinä toivossa, että toiste\nkohdattaisiin onnellisemmissa oloissa.\n\nFrançois la Colle lähti urheasti lumiselle, yhdeksänkymmenen mailin\npituiselle kotomatkalleen, Rolf taas palasi etelään mukanaan nahkat,\njotka sangen runsaasti korvasivat mitä hän oli niistä maksanut, vieläpä\nmonella tavalla muodostivat hänen tulevaa elämäänsä ja kerran tavallaan\npelastivat hänen henkensäkin.\n\n\n\n\nLXVIII.\n\nSota.\n\n\nVuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti\nMadison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi,\njoita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut\nSuur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia\ntäyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt\nsotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden\njohtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.\n\nFort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko\nse amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin,\neikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni\nvoitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.\n\nRolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he\neivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa\nerämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he\nlähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.\n\nEnsi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.\n\nKahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina\nsaapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali\nHamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia\nvarustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf\nkutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä\neversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne\noli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. \"Suokaa\nanteeksi, herra kenraali\", hän alkoi, \"jos minä kohtaan --\"\n\n\"Nuori mies\", sanoi kenraali ankarana, \"teidän ohjeenne on 'menkää!'\n'Kuinka' ja 'jos', -- se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille\npalkka maksetaan.\"\n\nRolf kumarsi. Hänen poskensa hehkuivat. Hän oli kovin vihoissaan, kun\noli saanut mielestään niin ansaitsemattoman nuhteen, mutta hän sulatti\nkiukkunsa eikä milloinkaan unohtanut opetusta. Si Sylvanne sen lausui\nmuistettavaan muotoon:\n\n\"Tyhmä hevonenkin voi kulkea portin kautta, mutta miehen järkeä kysytään\nsiltä, joka kiipee, ui, kulkee veneellä, luistelee, lymyy, eksyttää,\nkeinottelee auki lukot, kiertää pitkän matkan, kun suoraan olisi paljoa\nmukavampi, pakenee oikealla ajalla ja tappelee silloin kun on viisasta,\n-- kaikki yhtenä iltapäivänä.\" Rolf lähti sitten pohjoista kohti,\nmukanaan Hamptonin mahtipontinen, rauhottavaksi aiottu viesti, että hän\nmuka musertaisi jokaisen vihollisen, joka uskaltaisi Champlain järven\nvettä samentaa.\n\nTällä retkellä Rolf sai Kuonabilta kuulla, mitä hän oli kokenut\nkäydessään St. Regisissä heimoansa tervehtimässä. Ilo, minkä hänelle\ntuotti jonkun harvan heimonsa miehen kohtaaminen, turmeltui pahasti sen\ntakia, että hän kohtasi suuren joukon Mohawkeja, vanhoja vihamiehiään.\nOli paljonkin puhuttu sodan syttymisestä englantilaisten ja jenkkien\nvälille. Mohawkit olivat ilmottaneet aikovansa taistella brittiläisten\npuolella, ja tämä täysin riitti saamaan Kuonabin, joka oli Sinawa,\npysymään amerikkalaisten puolella. St. Regisin intiaanialueelta\nlähtiessään oli Kuonab niin tuskaantunut, ettei häntä vähääkään\nhaluttanut sinne palata.\n\nPlattsburgissa Rolf ja Kuonab kohtasivat erään toisen Albanyssa saamansa\ntuttavan, kenraali Wilkinsonin, ja saivat häneltä kirjeitä, jotka olivat\nvietävät takaisin Albanyyn. Matkan he olivat kulkeneet kahdeksassa\npäivässä.\n\nVuoden 1812 päättyessä Rolf ei ollut juuri muuta tehnyt kuin kuljettanut\nkirjeitä edes takaisin Champlain järvellä. Seuraavana vuonna\namerikkalaiset yhä olivat kenraalien Wilkinsonin ja Hamptonin johdossa,\nmutta näitten surkea kyvyttömyys alkoi päivä päivältä käydä yhä\nilmeisemmäksi.\n\nVuosi 1813 näki Rolfin, joka oli kahdeksantoistavuotias ja täytti sukka\njalassa kuusi jalkaa ja tuuman, karkaistuna tiedustelijana ja\nsanansaattajana.\n\nTammikuussa hän suoritti lumikengillä pikamatkan, kuljetti kenraali\nHamptonin kirjeet Ticonderogasta Sackets Harbouriin ja palasi takaisin\nkahdeksassa päivässä, kuljettuaan tässä ajassa lähes 300 mailia. Hän\nsaavutti sillä retkellään suuren airutmaineen, mutta ne uutiset, joita\nhän toi, olivat surullisia. Niistä saatiin tietää, että eräs\namerikkalainen armeija oli Frenchtownin luona kokonaan hävinnyt ja\njoutunut vangiksi. Vähän aikaa levättyään sai Rolf uudelleen lähteä\nlumikengillä poikkimaisin samoamaan ja viemään rauhottavia tietoja\nOgdensburgiin. Ilmat olivat nyt paljoa kylmemmät, ja ohut peite oli\nvaarallisen heikko suoja yön aikana. \"Lentävä Kittering\", joksi Rolfia\nnyt mainittiin, otti sen vuoksi Kuonabin toverikseen, sillä yhdessä\nvoivat he kulettaa mukanaan toboggania ja runsaammin tavaroita. Skookum\ntaas jätettiin hyvään hoitoon. Tobogganiin köytettiin peitteet, padat,\nmaljat, ruoka, pyssyt ja kirjeet, ja päivänkoitossa helmikuun 18 päivänä\n1813 lähdettiin matkaan Ticonderogasta, samottiin kohti pohjoista,\nainoana oppaana kompassi. He kulkivat sinä päivänä kolmekymmentä mailia,\nhuolimatta läpitunkevasta viimasta ja pyryttävästä lumesta. Mutta yöllä\nalkoi kamala myrsky ja pakkasta oli kahdeksantoista astetta. Ilma tulvi\nsakeanaan pistävää, leikkaavaa lunta. Noustessaan aamunkoitossa he\nolivat melkein hautaantuneet kinoksen alle, vaikka majailivatkin\ntaajassa, suojaavassa tiheikössä. Kompassi oppaanaan he uudelleen\nlähtivät matkaan, mutta tuiskivan valkoisen lumen sokaisemina he\numpimähkään joutuivat jos kuinka moneen pulmaan ja pahaan paikkaan ja\nmatka edistyi huonosti. Raahattuaan perässään toboggania kolmisen tuntia\nja vuoron takaa jälkeä poljettuaan he taaskin vaihtoivat paikkaa ja Rolf\nhuomasi silloin Kuonabin poskessa ja nenässä harmaan täplän.\n\n\"Kuonab, sinun kasvosi ovat paleltuneet\", hän sanoi.\n\n\"Niin ovat sinunkin\", vastasi toinen.\n\nHe kääntyivät nyt syrjään, kulkivat erästä notkoa pitkin, kunnes\nsaapuivat kuusinoroon, majautuivat siihen ja kompassia tarkastaessaan\nhuomasivat, että oli suuri ero sen ja heidän käsityksensä välillä matkan\nsuunnasta. Kaikesta päättäen oli suotta pyrkiä myrskyssä eteenpäin. He\nsen vuoksi kuivalla lumella hieroivat paleltuneita paikkojaan ja jäivät\nnuotion ääreen.\n\nHyvä tiedustelija ei koskaan etsi rasituksia; hän karttaa tarpeettomia\nvoimankoetuksia ja säästää itseään välttämättömiä varten. Kun pakkasta\nkesti eikä myrsky hellittänyt, niin he koettivat majautua mitä\nmukavimmin.\n\nLumikengillään he loivat lumen pois paria syltä leveästä kehästä,\nkasaten sen reunoille niin korkeaksi suojaksi kuin suinkin. Kun he\nolivat maahan saakka kaivaneet, niin heidän ympärillään oli viittä\njalkaa korkea lumiseinä. Sitten he ottivat tapparansa, hakkasivat joukon\npieniä kuusennäreitä ja kasasivat ne kasvavia kuusia vastaan majapaikan\nympärille, niin että siitä tuli kymmentä jalkaa korkea tiuha vihanta\nseinä, joka oli avoin vain ylhäältä, viittä jalkaa leveältä. Kuivaa\nkuusipuuta oli runsaasti, balsamioksista tehtiin paksut vuoteet, ja kun\npeittoja oli mukana kyllälti, niin oli heillä nyt niin mukava majapaikka\nkuin metsänkävijä suinkin saattoi toivoa.\n\nMuu ei nyt ollut neuvona kuin jäädä odottamaan. Kuonab istui ja veteli\nrauhallisesti savuja, Rolf neuloi revennyttä takkiansa, myrsky pauhasi\nja tuulessa lentävät jääneulaset putoilivat kahisten kuusikkoon, toiset\nvalkeassa pihahtaen sulaakseen. Ilman matala tasainen jymy raukasi\nyksitoikkoisuudellaan, kun äkkiä kuului lumesta heikkoa jalan narsketta.\nRolf tapasi pyssyään, kuusiaita liikahti vähän ja oksien seasta hyökkäsi\nheidän joukkoonsa lumisena pieni Skookum koira, ilmaisten mielihyväänsä\nylenpalttisella merkkikielellä, jota tehosti joka jäsen ja ruumiinosa.\nHe olivat tosin jättäneet sen jälkeen, mutta se ei tapahtunut Skookumin\nsuostumuksella ja ilman sitä kauppa tietysti oli päättämätön.\n\nEi ollut nyt syytä kysyä: mitä sen kanssa teemme? Sen asian oli Skookum\nitse ratkaissut; \"minkä vuoksi\" ja \"miten\", -- sitä se ei koskaan\nyrittänyt selittää.\n\nSe oli viisas mies, joka sääti, että \"samanlainen kuin oli sen osa, joka\npois taisteluun lähti, samanlainen oli oleva sen, joka jäi tavaran luo\",\nsillä kaikkein vaikeinta on odottaminen.\n\nAamusella luonnonvoimien riehuna oli jonkun verran asettunut. Oli\nsatunnaisia tyynenkin aikoja ja lopulta sää alkoi käydä niin\nkuulakkaaksi, että pyryharso selvästikin oli hajaantumaisillaan.\n\nKuonab palasi vähästä matkaa tiedustelemasta ja sanoi: \"Ugh! -- keli\nhyvä.\"\n\nPilvet olivat hajonneet ja pakenivat, aurinko pääsi vähän väliä\npaistamaan niiden lomasta, mutta tuuli oli yhä kova, pakkanen tuima ja\nlumi lensi. Skookum paran oli paljoa pahempi kahlata kuin miesten\nlumikengillään; mutta se ei muille valitellut vaivojaan, vaan kömpi\nurheasti perässä. Jos se olisi kyennyt semmoisia miettimään, niin se\nolisi voinut sanoa: \"Hyvähän nyt on ilma, kirputkin pysyvät visusti\".\n\nSinä päivänä ei tapahtunut sen merkillisempää; pakkanen vaan oli kova ja\nmolemmat miehet palelluttivat jälleen pohjanpuoleisen poskensa. Illalla\nmajauduttiin kallion räystään juurelle, ja siinä oli hyvä suoja.\nSeuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen, mutta kun oli kiire, niin\nhe eivät siitä välittäneet, vaan lähtivät matkaan, kulkien enimmäkseen\ntuulen opastuksella. Tuuli kävi luoteesta, ja niin kauan kun he tunsivat\nsen rajun, polttavan kylmän viiman armottomasti purevan oikeanpuolista\narkaa poskilihaansa, tiesivät he olevansa oikealla tolalla.\n\nMutta ilomielin he illalla asettuivat levolle ja sulattelivat\npaleltuneita kasvojaan. Seuraavana päivänä he olivat jälleen\npäivänkoitossa liikkeellä. Aluksi sää oli tyyni, mutta pian alkoivat\nluminietokset jälleen elää ja ilma täyttyi lumesta, jota tuiskui\nkinosten harjoista; oli mahdotonta nähdä kunnolla viittäkymmentä askelta\nmillekään suunnalle. Ylen hidasta oli eteenpäin pääsy. Heidän olisi\npitänyt neljäntenä päivänä päästä Ogdensburgiin, mutta vielä he olivat\nsiitä kaukana; kuinka kaukana, -- sen voivat he vain arvata, sillä he\neivät olleet tavanneet ainoatakaan taloa eikä uudisasukasta.\n\n\n\n\nLXIX.\n\nOgdensburg.\n\n\nSama lumimyrsky yhä raivosi seuraavanakin päivänä, kun Skookum ilmeisin\nmerkein osotti, että se _vainusi jotain_.\n\nOn aina parasta saada selville, mikä koiranne huomiota herättää. Kuonab\nkatsoi tuikeasti Skookumiin. Tämä viisas nelijalkainen haisteli\nkiihkeästi _ylös ilmaan_, eikä maata. Sen niskakarvat eivät _kohonneet\npystyyn_, ja se tumma karvatukko, joka jokaisella harmaalla tai\nkeltaisella koiralla on hännän juuressa, _oli sileänä_.\n\n\"Se haistaa savua\", päätti intiani sukkelaan. Rolf osotti vastatuuleen\nja teki kysymismerkin. Intiani nyökkäsi.\n\nHeidän velvollisuutensa selvästikin oli tutkia, kuka oli tämä savuava\nnaapuri. He eivät nyt olleet kovinkaan kaukana St. Laurentista.\nSaattoihan olla mahdollista, että savu oli merkki vihollisjoukosta,\nmutta paljon todenmukaisempaa oli, että se kohosi ystäväin tulilta; ja\nkaikkein uskottavimmalta tuntui, että se nousi jonkun uudisasukkaan\nmökistä, josta he saattoivat saada matkan johtoa.\n\nHe polvesivat syrjään. Tuuli siirtyi nyt oikean posken puolelta suoraan\neteenpäin ja puhalsi vasten heidän kasvojaan. Rolf kulki eteenpäin,\nkiirehtien kulkuaan, kunnes hän oli niin kaukana edellä kuin\nmahdollista, katoamatta näkyvistä. Mailin päästä alkoi maa aleta, metsä\nvahveni, tuuli asettui, eikä ilmassa enää tuiskunnut yhtä sakealta\nlentävää lunta. Rolf tuli pitkälle ja syvälle tieaukeamalle, joka\nkierteli metsän halki ja jolla oli sangen kovaa lunta. Jäljet olivat\npeittyneet uuden pehmeän lumen alle, mutta ne olivat yhä vielä verekset\nja johtivat asutuksiin, jotka Skookum oli vainunnut.\n\nRolf kääntyi ympäri ja kehotti merkillä heitä odottamaan. Sitten hän\nlähti varovasti kulkemaan mutkailevaa tienpohjaa.\n\nParinkymmenen minutin kuluttua alkoivat asutuksen merkit käydä yhä\nilmeisemmiksi. Tiedustelija tuli vihdoin metsän reunalle, josta hän näki\navoimen, kaltevan rinteen takana leveän joen ja sen rannalla sahan, sekä\nsahan ympärillä tavanmukaisia erämaan ränstyneitä lautavajoja, latoja ja\nlautapinoja.\n\nTyö näytti olevan seisauksissa ja se kummastutti Rolfia, kunnes hän\nmuisti, että oli sunnuntai. Rohkeasti hän lähestyi ja kysyi pomoa. Hänen\nkoko ulkomuotonsa ilmaisi metsämäestä, ja sellaiseksi häntä luuli\npomokin.\n\nHän sanoi tulleensa maan poikki toiselta puolelta ja eksyneensä tieltä\nmyrskyssä.\n\n\"Mikä olette ammatilta?\"\n\n\"Erämies.\"\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Lähimpään suurempaan kyläkuntaan; mutta mikä on lähin?\"\n\n\"Tämä paikka on Alexandria Bayn ja Ogdensburgin keskivälillä.\"\n\nRolf siis kysyi tarkkaan tietä Alexandria Bayhin, jonne hän ei aikonut.\nMitä syytä oli hänellä olla niin varovainen? Sahanhoitaja ilmeisestikin\noli kunnon amerikkalainen, mutta tiedustelijalla ei ollut oikeutta\nilmaista kenellekään, millä asioilla hän liikkui. Saattoihan\nsahanhoitaja olla varma mies, mutta entäpä jos hän olisi\nvaromattomuudessaan jutellut jollekulle toiselle, joka ei ollut varma?\n\nSattumalta hän sitten sai kuulla, että joki oli Oswegatchie nimeltään,\nja että kolmenkymmenen mailin päässä sen varrella oli alamaan puolessa\nOgdensburgin kaupunki.\n\nVereksiä huomattavampia tapauksia hän ei saanut kuulla, mutta\nilmeisestikin brittiläiset joukot virran takana vain odottivat kevään\ntuloa hyökätäkseen.\n\nNäön vuoksi Rolf osti vähän teetä ja sianlihaa, mutta vieraanvarainen\nsahanhoitaja ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sitten hän lähti\nkulkemaan Alexandria Bayhin päin, mutta kaarsi piankin takaisin ja\nsaapui ystäväinsä luo metsään.\n\nKaukaa kiertäen he kulkivat sahan ohi. Oli siksi luja pakkanen, ettei\ntarvinnut pelätä kenenkään seisoskelevan ulkosalla, ja akkunat olivat\njärjestään jäässä, joten ei ainoakaan elävä sielu heitä huomannut, kun\nhe kulkivat paikan ohi ja laskeutuivat virralle, sitä pitkin matkaa\njatkaakseen.\n\nOswegatchien jäällä oli lumi uupumattoman tuulen vaikutuksesta\nkovettunut, matka sujui helpommin ja sama hellittämätön lumimyrsky\npyyhki pois jäljet, heti kun he olivat ne jättäneet.\n\nMutkainen on joella tie, mutta keli oli hyvä, ja nopeaan edistyi nyt\nmatka. Pohjoista kohti suuntautuvilla käänteillä oli lumi vielä\ntavallistakin kovempaa, jopa jää aivan paljaanakin, ja tiedustelijat\nsaattoivat silloin riisua jalasta lumikenkänsä ja juosta hyvää kuuden\nmailin hölkytystä. Kolmasti he pysähtyivät teetä juomaan ja levähtämään,\nmutta se että heillä oli kerallaan tärkeitä kirjeitä, että he toivat\nhyviä sanomia, ja että matkan määrä yhä läheni, se yhä kiihottamistaan\nkiihotti heitä. Kymmenen aikaan aamupäivällä he olivat lähteneet\nsahalta, josta Ogdensburgiin oli matkaa kolmisenkymmentä mailia. Aurinko\njo läheni laskuaan, mutta siitä huolimatta he toivoivat voimiaan\nponnistaen vielä samana iltana pääsevänsä perille. Se oli heidän paras\npäivämatkansa, ja voitontunne antoi heille siihen voimia; se iloinen\najatus, kuinka he astuisivat komentajan eteen ja hänelle ojentaisivat\nhartaasti odotetut rauhottavat asiakirjat, lisäsi heidän tarmoaan ja\nkiihotti heidän kunnianhimoaan. Niin! heidän täytyi päästä perille vielä\nsamana iltana, maksoi mitä maksoi. Päivä oli päättynyt; Rolf kulki\nedellä puolijuoksua, vakaata kyytiä. Kädessään hänellä oli tobogganin\npitkä vetohihna, kymmenen jalkaa hänen jäljessään kulki Kuonab,\nkiskoen lyhyestä vetohihnasta, ja Skookum milloin juoksi edellä,\nmilloin sivulla, milloin jäljessä, sen mukaan kuin yleinen\nvastuunalaisuudentunne sen mielestä vaati.\n\nOli jo aivan pimeä. Kuutamoa ei ollut, metsäinen ranta oli musta. Heidän\nainoana oppaanaan oli joen leveä, aava pinta, joka toisin paikoin oli\ntuulen paljaaksi puhaltama, mutta kauttaaltaan hyvä kulkea. He\nvuorotellen kävelivät ja juoksivat, edeten noin viisi mailia tunnissa.\nKuonabia jo uuvutti, mutta Rolf oli nuori, ja kiihkeä pääsemään perille.\nHe olivat juuri kaartaneet moniaan niemen ja päässeet viimeiselle\nsuurelle mutkalle, ponnistellen eteenpäin mailin toisensa jälkeen;\nkymmenen vain enää, ja Rolf oli niin kiihkoissaan, että hän sata askelta\njuostuaan ei saanut hiljentäneeksi vauhtiaan kävelyyn, vaan paransikin\nyhä juoksuaan. Kuonab, jolle tämä temppu oli odottamaton, luiskahti\nnurin ja tobogganin nuora pääsi hänen kädestään. Rolf töytäsi eteenpäin\nja samassa tuokiossa räiskähti jää uves-avennon kohdalta rikki, Rolf\nsuistui jokeen ja katosi jään alle, tobogganin luikuessa aina reiän\npartaalle saakka.\n\nKuonab hypähti äkkiä seisomaan ja juoksi reiän alapuolelle. Toboggani\noli pyörähtänyt samalle puolelle ja pitkä vetohihna oli kireällä;\nhetkeäkään viivyttelemättä rupesi intiani siitä vakaasti ja\nvoimallisesti kiskomaan, ja muutaman sekunnin kuluttua hänen toverinsa\npää jälleen kohosi jään alta näkyviin. Kun Rolf yhä piti lujasti kiinni\nvetonuorastaan, niin sai Kuonab hänet kaikella kunnialla kiskotuksi\njääkylmästä joesta. Poika purskutteli vettä sieraimistaan ja huohotti\nvavisten, läpimärkänä, mutta oli muuten säilynyt loukkaantumattomana.\n\nMutta nyt esiintyi uusi vaara. Jäätävä tuuli piankin jäädyttäisi hänen\nvaatteensa läpeensä kivikoviksi. Ne kangistuivatkin muutamassa minutissa\nja intiani tiesi hyvin, että vaatteitten jäädyttyä kädet ja jalat\npaleltuisivat sitä helpommin.\n\nHän sen vuoksi paikalla kääntyi rantaa kohti, etsi tiheimmän kuusinoron\nkeskustan, rakensi viipymättä kaksi rytisevää valkeata, joitten välillä\nRolf seisoi sillä aikaa kun intiani teki vuoteen. Paikalla kun\nnuorukainen sai vaatteet riisutuksi, hän ilomielin kömpi vuoteeseen.\nLämpimät peitot ja kuuma tee tuota pikaa lämmittivät hänen ruumiinsa,\nmutta tunti tai pari kuluisi, ennenkuin hänen vaatteensa olivat\nuudelleen kuivaneet. Tuskin mistään ne siihen määrään turmeltuvat kuin\nliian nopeasta kuivamisesta. Kuonab rakensi seipäistä telineet ja\nseuraavina kahtena tuntina hän vain kohenteli tulta, hoiteli vaatteita\nja pehmitteli mokkasineja.\n\nOli jo puoliyö, kun he olivat valmiina, ja Kuonab oikopäätä epäsi kaikki\nehdotukset, että oli matkaa jatkettava. \"Ogdensburg on aseissa\", hän\nsanoi. \"Ei ole viisasta lähestyä sitä yöllä.\"\n\nKello kuuden aikaan aamulla he olivat jälleen taipaleella, kankeina\npitkästä matkasta, jalat verillä, kasvot paleltuneina, ja mieli monista\nviivytyksistä harmissaan. Mutta nopeaan ja terhakkaasti he sittenkin\nponnistivat eteenpäin, vuoron juosten ja kävellen. Usean kylän ohi he\nkulkivat, mutta karttoivat niitä. Puoli kahdeksan aikaan he etäältä\nnäkivät Ogdensburgin ja kuulivat rumpujen rohkaisevan tärinän, ja\nmuutaman minutin kuluttua he erään mäen kukkulalta vapaasti näkivät koko\ntämän urhean pienen kaupungin - niin! selvään kyllä näkivät -- _että\nsiellä liehui tangossa Englannin lippu_.\n\n\n\n\nLXX.\n\nKirjeiden pelastus.\n\n\nVoih, mikä turman isku! Nyt vasta Rolf älysi, kuinka uupunut hän oli,\nkuinka kiihkoisa perille saattamaan rohkaisevaa sanomaansa ja pääsemään\nhetkeksi jännityksestä. Hän tunsi itsensä nyt niin peräti heikoksi. Ei\nollut epäilystäkään, onnettomuus oli kohdannut hänen maansa aseita.\n\nHänen ensimäinen huolensa oli kadota näkyvistä ahkioineen ja kalleine\nkirjeineen.\n\nMitä piti hänen tehdä? Ei mitään, ennenkun oli saanut tarkempia tietoja.\nHän lähetti Kuonabin takaisin ahkion keralla, pyytäen häntä asettumaan\nerääseen paikkaan, joka oli siitä kahden mailin päässä, majautumaan\nsinne ja odottamaan häntä.\n\nSitten hän lähti yksin matkaan. Yhä ja yhä häntä vaivasi ajatus: \"Jos\nminä olisin ennen ennättänyt, niin he ehkä olisivat kestäneet.\"\n\nJoen rannalle oli suurimman rakennusryhmän ympärille kokoontunut\nhevosia, ja siitä hän arvasi, että siinä mahtoi olla ravintola. Hän meni\nhuoneeseen ja tapasi siellä koko joukon miehiä aamiaista syömästä. Hänen\nei tarvinnut kysellä; pöydässä ei muusta puhuttu. Ogdensburg oli\nvallotettu edellisenä päivänä. Tapaus on jokaiselle amerikkalaiselle\nhyvin tunnettu. Prescotista (Laurentin joen pohjoisrannalta) tuli\neversti Mac Donnel joka päivä ylämaalaisineen[26] tekemään joen jäällä\nharjotusliikkeitä aivan vastapäätä Ogdensburgia. Toisinaan he kulkivat\nohi aivan pyssynkantaman rajoilla, toisinaan olivat tekevinään\nhyökkäyksen, mutta peräytyivät vähää ennen kuin olivat tulleet\nampumamatkan piiriin. Ne vähät amerikkalaiset, jotka Ogdensburgia\npuolustivat, katselivat huvikseen näitä viattomia harjotuksia ja joskus\nosottivat mielihyväänsäkin, kun englantilaiset tekivät jonkun tavallista\nsomemman liikkeen. Amerikkalaiset luulivat olevansa hyvässä turvassa\nvarustuksiensa takana. Ikäänkuin sopimuksen mukaan ei kummaltakaan\npuolelta ammuttu edes hajalaukauksia. Ei olisikaan mistään huomannut,\nettä siinä oli kaksi vihollista vastakkain. Kummallakin joukolla oli\ntoisella puolella ystäviä ja brittiläiset olivat monta kertaa juosseet\nohi tavallisen ampumamatkan päästä, eikä heitä tervehditty ainoallakaan\nlaukauksella.\n\nHelmikuun 22 p., samana päivänä, jona Rolf ja Kuonab olivat tulleet\nOswegatchien rantaan, oli brittiläisen joukon päällikkö tavalliseen\ntapaan harjotellut väkeään, kaartanut vielä tavallista lähempää\namerikkalaisen linnotuksen ohi ja sitten lähimmälle kohdalle saapuessaan\ntehnyt sangen soman hyökkäyksen. Amerikkalaiset vain katselivat\nvihollisen lähestyessä, mutta pieni englantilainen joukko ei\nkaartanutkaan takaisin rantaan, vaan hyökkäsi päin raikkain huudoin, ja\nennenkun linnan puolustajat tulivat muistaneeksikaan, että oli täysi\nsota, oli linna yllätetty ja Ogdensburg vallattu.\n\nAmerikkalainen komentaja vangittiin. Kapteeni Forsyth, joka oli hänen\njälkeensä korkein mies, sattui olemaan poissa lumikenkäretkellä ja hän\nsiten pelastui. Kaikki muut olivat joutuneet vangeiksi, ja Rolfin oli\nnyt vaikea päättää, mitä tehdä kirjeille, taikka miten saada tapauksesta\nvirallinen selonteko. \"Kun et tiedä, miten tehdä, niin jätä tekemättä\",\noli muuan vanhan Si Sylvannen sananparsia, ja \"epäiltävässä paikassa on\nparas ruveta matalaksi ja tukkia suunsa.\" Rolf kuljeskeli kaupunkia\nkaiken päivää, odotellen jotakin tietoa. Puolenpäivän aikaan ajoi\nmajatalon pihaan kevyessä reessä pitkä, ryhdikäs ja vilkas mies,\npuettuna puhvelinnahkaiseen viittaan. Hän söi häthätää aterian\nsisähuoneessa. Rolf otaksui, että hän oli amerikkalainen upseeri, mutta\nsaattoi hän olla canadalainenkin. Suotta Rolf koetti saada hänestä\njonkinlaisia tietoja; sisähuoneen ovea pidettiin kiinni,\nravintolanomistaja ilmeisestikin tiesi salaisuuden. Kun vieras tuli\nulos, niin oli hänellä jälleen yllään puhvelinnahkainen laaja viittansa.\nRolf viisti hyvin läheltä hänen ohitseen, hänen oikeanpuolisessa\ntakintaskussaan tuntui olevan joku kova pitkulainen kappale.\n\nMajatalonomistaja, vieras ja hänen kyytimiehensä kuiskuttelivat\nkeskenään. Rolf lähestyi niin lähelle kuin uskalsi, mutta sai osakseen\nvain tutkistelevan katseen. Kyytimies puhui toisen kyytimiehen kanssa ja\nRolf kuuli sanan \"Mustajärvi\". Niin, sitä juuri hän oli epäillyt.\nMustajärvi oli sen tien ääressä, joka maan sisään kaartaen kulki\nAlexandria Bayhin ja Sackets Harbouriin.\n\nKyytimies, joka oli verevä nuori mies, oli ilmeisestikin hyvissä\nsuhteissa ravintolan isännän tyttären kanssa; vieras taas puheli isännän\nkanssa. Heti kun he olivat eronneet, meni Rolf isännän luo ja sanoi\ntyynesti: \"Kapteenilla taitaa olla kiire.\" Ainoana vastauksena oli\nkylmähkö katse ja sanat: \"Se on hänen oma asiansa.\" Hän siis _oli\nkapteeni_. Kyytimiehen kintaat olivat nuoralla uunin takana. Rolf nykäsi\nnuoraa, niin että ne putosivat pimeään nurkkaan. Kyytimies kaipasi\nkintaitaan ja hyvillään siitä, kun sai syytä palata taloon, hän lähti\npois, jättäen upseerin yksinään. \"Kapteeni Forsyth\", kuiskasi Rolf,\n\"älkää lähtekö, ennenkun saan keskustella kanssanne. Aion tavata teidät\ntiellä, mailin päässä täältä.\"\n\n\"Kuka olette ja mikä on asianne?\" kysyi kapteeni lyhyeen ja vihaisesti;\nhän ei siis nimeään kieltänytkään.\n\nRolf avasi takkinsa ja näytti tiedustelijamerkkinsä.\n\n\"Voimmehan puhua tässä, jos teillä on uutisia -- tulkaa sisään.\" He\nastuivat sisempään huoneeseen. \"Kuka tämä on?\" kysyi Rolf varovasti, kun\nmajatalon omistaja tuli sisään.\n\n\"Hän on oikea mies, Titus Flack, majatalon omistaja.\"\n\n\"Mistä voin siihen luottaa?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut häntä puhuteltavan sillä nimellä pitkin päivää?\"\nsanoi kapteeni.\n\nFlack hymyili, lähti ulos ja toi palatessaan lupakirjansa myydä\nväkijuomia ja valtakirjansa, joka vahvisti hänet New Yorkin valtion\nvirkamieheksi. Viimeksi mainitussa oli hänen omakin nimikirjotuksensa.\nHän otti kynän, ja kirjotti sen uudelleen. Kapteeni heitti sitten yltään\npäällystakkinsa ja seisoi armeijaupseerin täydessä univormussa Rolfin\nedessä. Hän avasi laukkunsa ja otti siitä paperin, mutta samalla Rolf\nnäki siinä toisen mytyn, joka oli osotettu kenraali Hamptonille.\nPienempi paperi oli ainoastaan kartta. \"Tuo toinen mytty luullakseni on\naiottu minulle\", sanoi Rolf.\n\n\"Emme vielä ole nähneet teidän valtuuksianne\", sanoi upseeri. \"Ne ovat\nparin mailin päässä takamatkassa\", sanoi Rolf ja viittasi metsää kohti.\n\n\"Lähdetään sitten\", sanoi kapteeni, ja he nousivat. Kitteringin käytös\noli kaikin tavoin luottamusta herättävä, mutta parin mailin lyhyellä\nmatkalla, jolla ei sanaakaan vaihdettu, kapteeni alkoi saada epäilyksiä.\nSaattoihan tiedustelijan merkki olla varastettu. Canadalaiset usein\nkävivät amerikkalaisesta, j.n.e.. Reki vihdoin pysähtyi ja Rolf kulki\nedellä metsään. Ennenkun oli kuljettu sataakaan askelta, komensi upseeri\n\"seis\", ja kun Rolf seisahtui ja kääntyi, niin hän näki pistoolin\nojennettuna päätään kohti. \"No, nuori mies, te olette ajanut asianne\nrohkeasti, enkä vielä tiedä, mitä tästä tulee. Mutta sen tiedän, että\nheti kun huomaan vähänkään petosta, niin puhaltaa tuuli ainakin teidän\naivokoppaanne.\"\n\nRolf hätkähti. Ensi kertaa katseli hän nyt itseään kohti ojennetun\npistoolin suuhun. Ei hän tavallisesti pitänyt pistoolia suurena\nkapineena, olipahan vain tuollainen tuuman vahvuinen ja jalan mittainen,\nmutta nyt hän huomasi, että saattaa se näyttää yhtä paksulta kuin\njauhosäkki ja niin pitkältä, että toinen pää ulottuu ijäisyyteen. Hän\nkalpeni, mutta sai pian takaisin värinsä, hymyili ja sanoi: \"Älkää olko\nhuolissanne, viiden minuutin kuluttua saatte nähdä, että kaikki on\nniinkuin pitääkin.\"\n\nPian kuului terävää haukuntaa ja opas ja upseeri astuivat tulelle, jossa\nKuonab ja pieni Skookum koira heitä odottivat.\n\n\"Ei tämä satimelta näytä\", ajatteli kapteeni, luotuaan silmäyksen\nympärilleen ja huomattuaan, ettei paikalla ollut muita. Sitten hän sanoi\nääneensä: \"No mitä teillä on minulle näytettävää?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta mistä minä tiedän, että te _olette_\nkapteeni Forsyth? Pari vakoojaa olisi voinut antaa minulle aivan samat\ntodistukset kuin tekin.\"\n\nKapteeni avasi laukkunsa ja näytti ensiksi ohjeensa, jotka hän oli\nsaanut neljä päivää aikaisemmin, lähtiessään Ogdensburgista. Hän\npaljasti käsivartensa ja osotti siihen tatuoidun merkin, \"U.S.A\", joka\noli muisto hänen opintoajoiltaan, sitten liinavaatteensa merkit, J.F.,\nsinettisormuksen, jossa oli samat alkukirjaimet, ynnä vihdoin suuren,\nkenraali Hamptonille osotetun kirjemytyn. Sitten hän sanoi: \"Samalla kun\nannatte omat kirjeenne minulle, annan minä omani teille, niin on meillä\ntoisistamme hyvät takeet.\"\n\nRolf nousi, otti paperimyttynsä ja vaihtoi ne Forsythin papereihin;\nkumpikin käsitti nyt, että toinen oli luotettava. Pian heistä tuli\nystävät ja Rolf sai kuulla jännittäviä tapauksia järveltä, ja suurista\nvalmistuksista, joihin oli ryhdytty keväällä tehtävää retkeä varten.\n\nPuolen tunnin kuluttua kookas uljas kapteeni, miehuullisen voiman\nperikuva, lähti pois. Kolme tuntia myöhemmin he paraillaan valmistivat\nillallistaan, kun Skookum jälleen ilmotti, että vieraita oli tulossa.\nKun oli sota-aika, niin Rolf otti varalle pyssynsä, ja samalla juoksi\nmajapaikalle se nuori mies, joka oli ollut kapteeni Forsythia\nkyyditsemässä.\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, vasemmasta käsivarresta tippui verta ja\noikeassa kädessä hänellä oli kirjelaukku. Hän katsoi tuikeasti Rolfiin.\n\"Oletteko kenraali Hamptonin tiedustelija?\" Rolf nyökkäsi ja osotti\nmerkkiä, joka hänellä oli rinnassaan. \"Kapteeni Forsyth lähetti nämä\ntakaisin\", hän huohotti. \"Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Polttakaa ne\nmieluummin kuin annatte englantilaisten niitä saada.' He saivat hänet --\nsiellä _oli_ majatalossa vakooja. Minä pääsin pakoon, mutta jälkiäni on\nhelppo seurata, ellei tuisku lakaise niitä umpeen. Älkää viivytelkö.\"\n\nPoika parka, hänen käsivartensa oli katkennut, mutta hän täytti\nkuitenkin kuolleen upseerin käskyn ja poistui sitten etsiäkseen kylistä\napua.\n\nYö oli jo tulossa, mutta Rolf lähti paikalla liikkeelle, kulkien itää\nkohti, molemmat kirjekääröt mukanaan. Hän ei silloin tiennyt, mutta sai\nmyöhemmin kuulla, että kirjeistä ilmeni Oswegon, Rochesterin ja Sacketts\nHarbourin puolustuslaitoksien heikkous ja niiden kiire avun tarve, sekä\nettä niissä seikkaperäisesti selviteltiin hyökkäyssuunnitelma, jonka\namerikkalaiset olivat laatineet Montrealia vastaan. Mutta Rolf arvasi,\nettä ne olivat tärkeitä ja että ne oli viipymättä vietävä kenraali\nHamptonille.\n\nVaikeata, perin uuvuttavaa oli kulkea tiheäin metsäin ja soiden poikki\npoispäin virrasta, sillä Rolf ei nyt uskaltanut kulkea jokea pitkin,\nmutta kolmisen tuntia he kulkivat minkä suinkin mahtoivat, ja pimeän\ntullen majautuivat ketripuusuolle, ylen kehnoon paikkaan.\n\nPäivänkoitossa he olivat jälleen liikkeellä. Mutta sää oli nyt heidän\nharmikseen aivan tyyni. Ei enää ollut lumituiskua, joka olisi heidän\njälkensä salannut; jäljet olivat selvät kuin valtatie, kulkivatpa minne\ntahansa. He tulivat tallatulle tielle, seurasivat sitä puolen mailia ja\npoikkesivat sitten taas omalle suunnalleen. Mutta siitä, että heitä\najettiin takaa, heillä ei ollut aavistustakaan, ennenkun auringon\nnoustessa, heidän jo oltuaan tuntikauden matkalla. Mutta silloin he\nnäkivät muutamalla etäisellä rinteellä parin mailin päässä ohuen mustan\njuovan, jossa oli monta mustaa pistettä, ainakin tusina brittiläisiä\nsotamiehiä ajamassa heitä takaa.\n\nVihollinen kaaloi lumikengillä, eikä sillä näyttänyt olevan\nmatkatavaroita, koska joukko näkyi nopeaan etenevän. Rolf ja Kuonab,\njoilla oli ahkio vedettävänä, tuskin saattoivat heille puoliaan pitää.\nMutta he kulkivat niin nopeaan kuin pääsivät, hikoillen ja ponnistellen\narvokkaan kuormansa keralla. Rolf mietti, eikö jo ollut aika pysähtyä ja\npolttaa kirjemytyt, mutta katsahtaessaan taapäin korkealta harjulta,\njosta oli vapaa näköala, hän samalla huomasi rivin päitä, jotka puolen\nmailin päässä katosivat kivien taa, ja uusi juoni välähti silloin hänen\nmieleensä. Hän astui rohkeasti parinkymmenen jalan levyisen avopaikan\npoikki, joka oli vihollisen näkyvissä, poikkesi sitten tiheään\nkuusikkoon, käski Kuonabin seurata, juoksi tiheikön kautta takaisin ja\nkulki uudelleen avopaikan poikki. Siten hän ja Kuonab jatkoivat viisi\nminuuttia, niin nopeaan kuin suinkin, hyvin tietäen, että heitä\nkatseltiin. He kiersivät kiertämistään samaa puuryhmää, toisinaan aivan\nlähekkäin, pyssyjään kantaen, toisinaan ahkiota vetäen, toisinaan lyhyt\nlaukku, taikka vain lumikimpale selässään. He koettivat joka tavalla\nmuutella ulkonäköään, ja vähän ajan kuluttua komentava brittiläinen\nupseeri oli laskenut viisikymmentäkuusi asestettua amerikkalaista, jotka\nperäkkäin nousivat rinnettä, mukanaan runsaat varastot ja viisi\nkeltaista koiraa. Jos Skookum olisi saanut oman päänsä mukaan tehdä,\nniin olisi koiria ollut viisi- tai kuusikymmentä, sillä sen mielestä\ntämä oli oivallista lystiä.\n\nJäljet eivät tosin osottaneet, että matkassa oli niin suuri joukko, ja\nmitenpä olisivatkaan voineet? Toboggani lakaisi kaikki jäljet, taikka\nolivat amerikkalaiset ehkä saaneet lisäväkeä. Mitä mahtoi hän kymmenellä\nmiehellä viittäkymmentä vihollista vastaan? Hän kiitti onneaan, kun oli\nniin sukkelasti välttänyt salaväjytyksen, ja koettamatta saada sen\nenempää selkoa vihollisen miesluvusta hän kääntyi takaisin ja riensi\nminkä pääsi Ogdensburgin turviin.\n\n\n\n\nLXXI.\n\nSackets Harbour.\n\n\nTuntikausia kului, ennenkun Rolf saattoi olla varma siitä, että\nenglantilaiset olivat luopuneet takaa-ajosta. Mutta kun pian nousi uusi\nankara lumimyrsky, niin hän rauhottui. \"Siunattu myrsky!\" ajatteli hän\nsydämessään, huomatessaan jälkien kokonaan peittyvän muutaman sekunnin\nkuluttua siitä kun olivat syntyneetkin. Ja hän ajatteli: \"Kuinka minä\nmenomatkalla sadattelin tuota tuulta, joka meitä pidätti -- vangiksi\njoutumasta. Kuinka minä kiukuttelin tuota kylmää jokikylpyäni, joka\ntoden totta pelasti kirjeeni vihollisen käsiin joutumasta. Kuinka\nkiitollinen olen nyt myrskystä, joka aivan hiljan tuntui niin katkeran\ntylyltä.\"\n\nAamupäivällä he kohtasivat joen suuren mutkan ja lähtivät sitä nyt\npelotta kulkemaan; joen jäällä oli koko joukon helpompi astua.\nRensselaer Fallsissa he poikkesivat erään siirtolaisen taloon ja saivat\nsiitä ruokaa, lähtivät sitten kautta myrskyn samoamaan maan poikki ja\nmajautuivat yöksi noin neljänkymmenen mailin päässä Ogdensburgista.\n\nMerkillisen vähän riistan jälkiä he olivat nähneet tällä ankaralla\nretkellä; ilmaa karttoi jokainen, ken vain voi. Mutta Cranberryjärven\nlähellä he eräästä ketrisuosta löysivät valkohäntähirvi-tarhan, johon\nsatoja hirviä näytti asettuneen talveksi. Sen laajuus oli yhteen\nsuuntaan pari kolme mailia, toiseen suuntaan puolen mailia, ja vaikka\nlunta oli vahvalta, niin tarha oli melkein täyteen tallattu polkuja.\nTiedustelijat näkivät siitä läpi kulkiessaan ainakin viisikymmentä\nvalkohäntähirveä, ja helppo oli heidän sen vuoksi kaataa joukosta nuori\nsarvas eväikseen.\n\nMatka siitä edelleen ei tarjonnut mitään erinomaista. Se oli samaa\njokapäiväistä taistelua pakkasta vastaan, mutta pakkanen toki oli jonkun\nverran lauhtunut, taikka oikeammin tuuli oli myötäinen eikä sen vuoksi\npurrut niin pahasti. Helmikuun 27 p:nä, yhdeksän päivää myöhemmin kun\nolivat taipaleelle lähteneet, he saapuivat Ticonderogaan ja\nilmottautuivat pääkonttorin ylipäällikölle.\n\nKenraali yhä kaivoi varustuksia ja uhkasi tuhota koko Canadan. Mutta\nmolempain tiedustelijain tuomat sanomat antoivat hänelle uutta\najattelemisen ja puheen aihetta. Se osa, joka hänellä piti olla\nsotaretkessä Montrealia vastaan, kylläkin hyvitteli hänen\nitserakkauttaan, mutta Ticonderogan varustusten merkitys kävi silloin\nnaurettavaksi.\n\nKolme päivää Rolf sitten sai pilkkoa puita, jonka jälkeen hänet\nlähetettiin Albanyyn kirjeitä viemään.\n\nMaaliskuun kuluessa hän sai suorittaa kaikenlaisia pieniä toimia, sian\ntappamisesta aina tallin puhdistukseen ja varustusten kaivamiseen\nsaakka. Sitten seurasi huhtikuu, jolloin oli mahdoton päästä kulkemaan\nkanuulla paremmin kuin lumikengilläkään ja kaikki yhteydet pohjoisrajan\nkanssa katkesivat.\n\nMutta sitten tuli toukokuu, suuri ihana toukokuu virkistävine säineen ja\nelähyttävine tehoineen. Kanuut työnnettiin vesille, metsät olivat alta\nruskeat, päältä kullan karvaiset.\n\nKuin nuori sarvas tunsi Rolf voimainsa paisuvan. Häntä kovin halutti\npäästä uudelleen matkaan, ja hän tarjoutui innolla vapaaehtoisesti\nviemään viestejä Sackets Harbouriin, Ontarion rannalle. Hän halusi\nlähteä yksin, sillä nyt riitti yksi peitto vuoteeksi ja pari naulaa\nkuivattua lihaa päiväravinnoksi. Pienen kirveen hän tarvitsi matkaan,\nmutta pyssy näytti liian raskaalta kantaa. Hänen sitä epäröiden\nharkitessaan tarjosi muuan nuorempi upseeri hänelle pyssyn sijasta\npistoolin, ja mielihyvin hän pisti sen vyöhönsä.\n\nVielä entistä kookkaampana, koko joukon yli kuuden jalan, hieman\nhinteränä varreltaan, mutta notkeana ja hartevana hän lähti taipaleelle\nvoimallisen kulkijan kevyin askelin. Hänen kasvonsa hehkuivat terveyttä\nja harmaansinervät silmänsä loistivat, kun hän lähti pitkälle\ntaipaleelleen, samotakseen Adirondack vuoriston poikki Sackets\nHarbouriin. Vartiosotamies teki kunniaa ja päivystävä upseeri, jonka\nhuomiota herätti yhtä paljon hänen komea muotonsa ja hehkuvat kasvonsa\nkuin asiankin laatu, pysähtyi häntä kättelemään ja sanoi: \"Onneksi\nolkoon, Kittering, ja olkoon teille nyt suotu tuoda meille parempia\ntietoja kuin kahdella viime kerralla.\"\n\nRolf tiesi nyt, miten kulkea; hän alkoi hiljakseen. Puolen tuntia hän\nastui pitkin kevein askelin, sitten kiireettä juoksi mailin tai pari.\nViisi mailia tunnissa oli hänen nopeutensa, mutta tähän aikaan vuotta\noli muuan suuri haitta, joka esti kulkua -- jokainen joki oli\ntulvillaan, niiden poikki oli vaikea päästä. Purojen poikki tosin pääsi\nenimmäkseen joko kaalomalla, taikka siten että hän niiden poikki kaatoi\npuun, mutta joet olivat liian leveät, jotta puu olisi ulottunut niiden\npoikki sillaksi, ja vesi siksi kylmää, ettei niiden poikki voinut\nuidakaan. Melkein joka kerran hän sen vuoksi rakensi lautan. Hyvä\ntiedustelija ei antaudu onnen kaupalle. Jos lautta on huono, niin on\nylimenokin vaarallinen; jos taas lautta on hyvä, niin hän pääsee\nturvassa joen poikki; mutta hyvän lautan rakentamiseen kuluu enemmän\naikaakin. Viisitoista hyvää lauttaa Rolf rakensi niiden kolmen päivän\nkuluessa, jotka hän menomatkalla viipyi. Kuivia kuusipuita oli aina\nrunsaasti saatavissa ja hän sitoi ne yhteen pajuvitsoilla. Siihen kului\njoka kerta tunnin verran aikaa, päivässä siis viisi tuntia, mutta se\naika oli viisaasti käytetty. Päivät olivat pitenneet paljon, hän saattoi\nvielä hämäränkin tullen jatkaa matkaansa. Pian hän sitten saapui\nsaloilta kyläkuntiin. Erään siirtolaisen talossa hän kuuli huhua Sir\nGeorg Prevostin hyökkäyksestä Sackets Harbouria vastaan ja hyökkäyksen\nurheasta torjumisesta, ja neljännen päivän aamuna hän tuli Sackets\nHarbourin yläpuolella olevalle kukkulalle -- samalle, jolla hän oli\nseisonut kolme kuukautta aikaisemmin. Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän\nloi katseensa etäisille ilmoille. Edellinen surullinen kokemus herätti\nhänessä pelokkaita aavistuksia, mutta -- Jumalan kiitos, \"vanha kunnia\".\nYhdysvaltain tähtilippu liehui vielä tankonsa päässä. Hän ilmotti\nitsensä vartiomiehille, tuli juosten linnaan ja vietiin päällystön luo.\n\nIlo vallitsi nyt joka taholla. Vihdoinkin oli onni kääntynyt. Kommodori\nChauncey oli lakaissut puhtaaksi Ontario järven ja tehnyt äkillisen\nhyökkäyksen Yorkia (nykyistä Torontoa), Ylä-Canadan pääkaupunkia\nvastaan, oli sen vallottanut ja hävittänyt. Sir George Prevost oli\nChaunceyn poistumista hyväkseen käyttäen tehnyt hyökkäyksen Sackets\nHarbouria vastaan, mutta vaikka amerikkalainen laivasto olikin ollut\npoissa, niin oli vihollista vastustettu niin uljaasti, että sen muutaman\npäivän kuluttua täytyi luopua piirityksestä.\n\nSeinissä ja katoissa oli luodin reikiä, sairashuoneessa oli joku\nhaavotettu, vihanta ranta oli ammuttu rikki ja lipputangostakin olivat\nkuulat pirstoneet siruja. Mutta vihollinen oli lähtenyt, tähtilippu\nliehui tuulessa ja puolustajain urhea pieni joukko oli täynnään\nsemmoista uljuutta, joka syttyy ainoastaan kotiensa puolesta\ntaistelevain sankarien rinnassa.\n\nKuinka riemullisen toista olikaan täällä kuin Ogdensburgissa!\n\n\n\n\nLXXII.\n\nRetki maan poikki.\n\n\nVielä samana iltana lähti Rolf paluumatkalle, vieden mukanaan\nvereksimmät tiedot ja komentajan raportit.\n\nHän oppi vähitellen tuntemaan maan tarkoin, ja aito metsänkävijänä hän\nmuisti paikat niin tarkkaan, että saattoi palata aivan samaa tietä kuin\noli tullutkin. Se ei ehkä ollut paras suunta, mutta siitä oli se etu,\nettä hän saattoi käyttää kaikkia menomatkallaan rakentamiaan lauttoja;\nsiten häneltä säästyi paljon kallista aikaa.\n\nMenomatkalla hän oli nähnyt monta valkohäntähirveä ja yhden karhun ja\njoka yö kuullut sutten ulvovan; mutta aina etäältä. Toisena yönä, aivan\nsalon sydämessä, sudet olivat hyvin lähellä ja pitivät rumaa ääntä. Rolf\noli pimeässä asettunut yötelalle. Hän teki pienen tulen semmoisista\nrisuista, mitä kopeloiden käteen sattui, ja tulen valossa hän sitten\nparinkymmenen askeleen päässä huomasi kaatuneen kuusen. Hän otti\nkirveensä ja meni sen luo, ja samalla nousi, viiden askeleen päässä\ntästä puusta, maasta susi etujaloin kaatuneelle puulle ja katsoi häneen\nuteliaana. Kauempaa kuului susien ulvontaa ja pian tämäkin kohotti\nkuonoaan ja päästi pitkän sujuvan ulvahduksen.\n\nRolf oli jättänyt pistoolinsa tulen luo; kirveellä hän taas ei\nuskaltanut heittää petoa, hän kun siten olisi jäänyt aseetta. Hän\nkumartui maahan, otti kalikan ja nakkasi sen päin sutta. Eläin väisti\nsen lyyhistymällä, peräytyi sitten puun luota jonkun askeleen ja katseli\nhäntä, osottamatta ilmeistä pelkoa enempää kuin vihamielisyyttäkään.\nToiset sudet ulvoivat; Rolfia pelotti. Hän peräytyi varovasti tulen luo,\notti pistoolinsa ja lähti jälleen kaatuneen kuusen luo, mutta susia ei\nhän enää nähnyt, vaikka hän kuulikin niiden ulvovan kaiken yötä; hän\nylläpiti kahta suurta valkeata suojakseen.\n\n[Kuva: Kuului susien ulvontaa; Rolfia alkoi pelottaa.]\n\nAamusella hän tavalliseen aikaan lähti matkaan, ja puolen tuntia\nkuljettuaan hän huomasi suden ja myöhemmin kaksi, jotka juoksivat hänen\njälkiään, pysytellen muutaman sadan askeleen päässä. Ne eivät koettaneet\nhäntä saavuttaa, vaan päin vastoin pysähtyivät aina kun hänkin\nseisahtui; ja taas jos hän kulki nopeammin, niin kiirehtivät nekin,\nkoiransukuista luontoaan noudattaen. Rolf kaipasi nyt pitkää pyssyään;\nsudet eivät tulleet niin lähelle, että niihin olisi pistoolilla\nulottunut. Ne menettelivät sillä tavalla, ikäänkuin olisivat tarkalleen\ntienneet, kuinka lähelle saattoivat tulla pelkäämättä pistoolia.\nTiedustelija koetti houkutella ne väijytykseen: kuljettuaan erään harjun\npoikki hän hiipi vähän matkaa taapäin ja piiloutui jälkiensä viereen.\nMutta tuuli kantoi susille tiedon hänen juonestaan ja ne istahtivat\nodottamaan, kunnes hän lähti piilopaikastaan matkaa jatkamaan. Kaiken\npäivää nämä molemmat kummat kulkukoirat häntä seurasivat, osottamatta\nnälän taikka pahain aikeitten oireita; mutta kun hän kolmen aikaan\niltapäivällä oli kulkenut erään joen poikki, ei hän niitä sen koommin\nnähnyt. Monta vuotta perästä päin, kun Rolf oli oppinut paremmin\ntuntemaan suden tavat, hän luuli niiden seuranneen paljaasta viattomasta\nuteliaisuudesta -- ehkäpä siinäkin toivossa, että hän tappaisi hirven,\njosta ne sitten saisivat osansa. Ja se että ne jättivät hänet, tapahtui\nsiitä syystä, että ne olivat tulleet oman kotipiirinsä rajalle; ne\nolivat saatelleet hänet pois omilta metsämailtaan.\n\nKun hän illalla majautui, niin hän oli kuudenkymmenen mailin päässä\nTiconderogasta, mutta hän oli päättänyt kulkea tämän välin yhdessä\npäivässä. Olihan hän luvannut, että viikon kuluttua palaisi takaisin.\nVanhemmat tiedustelijat olivat epäillen pudistelleet päätään, mutta hän,\nsääriinsä luottaen, oli päättänyt pitää sanansa. Tuskin hän uskalsi\nuinahtaa, pelosta että nukkuisi liian kauan. Kymmenen aikaan hän pani\nmaata. Kuun piti nousta yhdentoista aikaan ja kun se olisi kolme tuntia\nylennyt, niin piti valoa olla riittävästi, hänen voidakseen jatkaa\nmatkaa. Ainakin puolenkymmentä kertaa hän hätkähti valveille, peläten\nliian kauan nukkuneensa, mutta kun kuu vielä olikin matalalla, niin hän\nrauhottui ja nukkui uudelleen.\n\nVihdoin kuu, neljä tuntia ylettyään, oli ennättänyt korkealle ja\nmetsissä oli valoisaa ihalassa kuutamossa. Huuhkaja \"hu-hu\"-huhuili,\netäältä kuului suden pitkäveteinen, lauhkea, alakuloinen ulvonta, kun\nRolf oli ateriansa päättänyt, kuivaa lihaa pureskellut, vyönsä\nkiristänyt ja lähtenyt pitkälle ankaralle päivämatkalleen, josta häntä\nvanhan Kreikan aikoina olisi muistettu monellakin ylistysrunolla.\n\nKompassia ei tarvittu. Tumman taivaan kumottava lamppu oli hänen\noppaansa, suoraan itään kulki hänen tiensä, mutkaillen vain sen verran\nkuin järvet ja mäet vaativat, muuten melkein variksen lennon juonta.\nAluksi hän kulki vakain, joutuisin askelin; mailin astuttuaan hän joutui\nmuutaman järven avoimeen rantaan, jota hän juoksi kuuden mailin\nnopeutta. Sitten tuli vastaan leppätiheikkö, jonka poikki kulku oli\nsangen hidasta; mutta pian oli sekin takanapäin ja puolen mailia hän\nsitten kaaloi soissa, joissa oli vettä jalkaa vahvalta. Ei hän\nhämmästynyt, kun suo piankin avautui lammeksi, jossa näkyi kymmenkunta\nmajavanasumusta. \"Läiskis, plong\", rakennusmestarit heittäytyivät veteen\nhänen lähestyessään, mutta hän ei joutanut seisoskelemaan, vaan kapasi\nylös pitkin mäenrinnettä; metsät olivat avoimet, kuutamo kirkasta, ja\nsiellä, missä maa oli tasaista tai myötäistä, hän juoksi pitkin askelin,\nmutta käveli aina vastamaat. Kerran hän kuuli edestään äkkiääntä, ja\nsitä seurasi kamala rysäys ja räiske pensaikossa. Sitä kesti vähän\naikaa, eikä Rolf koskaan tullut tietämään, eikä voinut arvata, mitä se\noli.\n\n\"Hölkk, hölkk\", hän mennä vilkkasi, kuusin mailin, missä oli avointa\nmaata, kaksin kolmin, missä oli tiheikköä, eteenpäin yhä, ja aina\noikoiseen kohti idän ilmaa. Yli mäkien, poikki soiden hän ponnisti,\nkiersi järven toisensa jälkeen, ja pienen puron eteen sattuessa hän etsi\nsillaksi kaatuneen puun, taikka tunnusteli seipäällä kohdan, josta\nsaattoi yli kaalata, juoksi sitten mailin tai pari, voittaakseen\ntakaisin menettämänsä ajan.\n\nTrampp, trampp, trampp, ja hänen vakaa hengityksensä ja vakaa sydämensä\nylläpitivät uupumatonta tahtia.\n\n\n\n\nLXXIII.\n\nRolfin ennätys.\n\n\nKaksitoista mailia hän oli jälkeensä jättänyt, kun aamunkoitto --päivän\nensimäinen kylmä valo -- kirkasti taivaanrantaa ja loi kuulaan\nkajastuksen matkamiehen tietä katkovan mahtavan joen vierivään pintaan.\nOppaanaan Coodenow Peakin kukkula, joka alkoi olla hänelle hyvin tuttu,\nläheni hän jokea, uljasta Hudsonia. Hänen vanha lauttansa oli\npaikoillaan hyvässä turvassa, mela ja sauvoin lähellä, ja nuoren\ntarmonsa voimalla hän sysäsi sen rannasta. Keikkuen ja kallistellen\nvuolaassa virrassa, teki lautta karaistun kuljettajansa työntämänä monet\nmutkat ja ympäripyörähdyksetkin, mutta pitkä sauvoin pohjasi melkein\nkauttaaltaan, eikä kulunut kymmentä minuttia, ennenkun matkamies jälleen\nhyppäsi maihin, kiinnitti aluksensa, ja alkoi taas harpata ja hölkätä.\n\nYli Vanderwhackerin vuorien, alitse Boreaksen metsien: trampp, trampp,\nmolskis, trampp, ponnistaen ja huohottaen, mutta voimakkaana ja kuumana,\ntrampp, trampp, trampp, trampp. Sepelpyy ryöpsähti lentoon hänen\ntieltään, harmaa hirvi puhaltaen pakeni, pantteri hiipi loitommalle.\nTrampp, trampp, hölkk, hölkk, jo siinti Washburnin selänne\nauringonnousun alta. Hölkk, hölkk, mailittain tasaista, vienosti\nkallistuvaa alamaata; ja kun päivän jumala sai vuorenselänteen yläreunan\nhehkumaan, niin hän jo oli ruskealla Tahawus joella ja oli tehnyt\ntaivalta kahdeksantoista mailia.\n\nJoelle hän seisahtui juomaan. Kaatuneen puun rungolla astua patsasteli\nurospyy kevätpöyhkeänä. Rolf otti pistoolinsa ja ampui sen, teki tulen\nja paistoi päättömän linnun; kauraleipänen, pyy ja jokivesi, siinä hänen\naamiaisensa. Himo olisi ollut lähteä oitis matkaan, mutta järki sanoi:\n\"ei liika hoppu hyväksi\". Hän siis lepäili viisitoista minuttia. Sitten\nhän lähti jälleen, aluksi hitaasti astuen ja vähitellen yhä parantaen.\nPuolen tunnin kuluttua hän jo kulki harpaten ja tunnin kuluttua tasaista\nhölkk-hölkytystään, hiljentäen vain ylämaissa ja soiden poikki\nkulkiessaan. Tunnin kuluttua hän oli Washburnin selänteellä ja näki\nkaukana idässä Schroon järven, jonka vesi laskee Schroon jokeen; ja\nrientäessään eteenpäin, voimistaan ylpeänä, hän sydämessään viritti\nilolaulun. Jälleen harmaa susi piintyi hänen jäljilleen, ja juoksija\nnauroi eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan pelon ajatus. Hän näytti nyt\ntuntevan elukan paremmin; tunsi kuin veljekseen, koska se ei päästänyt\nvihamielistä ääntä vaan näytti vain vilkkaavan siitä ilosta, kun sai\njuosta kilpaa viestinviejän kanssa samoin kuin pääsky taikka antilooppi\npyrkii kiitävän junan keralla nopeusvoitteluihin. Tunnin tai enemmänkin\nse pysyi hänen kintereillään, sitten heitti, ikäänkuin jo olisi\nriittänyt yhden kerran huviksi, ja Rolf yksin jatkoi ja ponnisti.\n\nKevätaurinko kaarsi jo korkealta, puolenpäivän aikaan ilma oli lämmintä.\nSchroon joki oli hänen tiellään aivan sillä kohdalla, missä se järvestä\nlähti, hän pysähtyi sen rannalle. Siinä hän söi viimeisen ateriansa,\nloput kauraleivästään ja teestään. Kolmekymmentäkahdeksan mailia oli hän\nkulkenut siitä kun oli matkaan lähtenyt; hänen vaatteensa olivat\nrepaleina, mokkasinit puhki kuluneet, mutta säärissä oli vielä voimia ja\ntahdossa lujuutta. Vielä kaksikolmatta mailia, niin oli työ tehty;\nkunnia voitettu. Mitä piti hänen tehdä, jatkaako suoraa päätä? Ei, hän\naikoi tunnin verran levätä. Pienen allikon ääreen hän teki hyvän tulen,\nrepi maasta suuren tukon poronjäkälää ja hieroi sillä koko ruumiinsa.\nSitten hän otti käsille alati valmiin neulansa, eikä aikaakaan, niin\nmokkasinit jälleen olivat hyvässä kunnossa; hän kuivasi vaatteensa ja\nmakasi selällään, kunnes tunti oli melkein loppuun kulunut. Sitten hän\nvyöttäytyi loppukoetukseen. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei vielä\nlikimainkaan lopen uupunut. Ja rautainen tahto, joka oli vuosi vuodelta\nvoimistunut, oli hänelle voittamattomana tukena.\n\nJälleen hän alkoi hitaasti, pitensi sitten askeliaan ja piankin juoksi\ntuota tiedustelijain kuuluksi tullutta hölkkää. Taivas lopulta peittyi\npilviin ja kade, ulvova itätuuli toi sateen. Vihmasta vettyi maa; rankat\nkevätkuurot kastelivat hänet; mutta käärö oli hyvässä turvassa ja hän\njuoksi juoksemistaan. Sitten oli tiellä pitkiä pehmeitä lepikkösoita, ja\nvain kompassi oppaanaan Rolf ponnisti sisään, poikki ja eteenpäin, alati\nitää kohti. Tiheimmässä osassa hän tuskin pääsi mailia tunnissa, mutta\nei silti hellittänyt, eteenpäin vaan, märkänä ja kipein jaloin, hikisenä\nja repaleisena, mutta itsepintaisesti ja vakaasti. Kolmen aikaan hän\ntuskin oli seitsemää mailia kulkenut; sitten hän saapui Thunderboltin\ntasaiseen harvaan metsään ja siinä alkoi jälleen juoksu. Hölkk, hölkk,\nhölkk, kuusi mailia tunnissa; ja jäljellä oli vain viisitoista mailia.\nKiinteänä, intoisena, hyvien sanomain tuojana hän ei vääjännyt eikä\nseisahtunut, vaan ponnisti ja yhä ponnisti.\n\nTrampp, trampp, trampp, trampp, -- herkeämättä, väsymättä, tunti\ntoisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin\nenää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät,\njalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen\nsydämensä oli iloa täynnään.\n\n\"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta\", -- tämä ajatus antoi voimia.\nViisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja\nvaltateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin\naskelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä,\nhänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet\nhänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien,\nmutta ei niistä välittänyt.\n\n\"Tule huoneeseen ja lepää\", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin\nväsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan\nharppasi edelleen. Vielä maili -- yksi lyhyt maili enää, hänen _täytyi_\nkestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan.\nVihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti\njuoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin\ntuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin _juoksua_\neteenpäin, -- ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki\nportitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle\nkuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi\nhurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa,\ntehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.\n\n\n\n\nLXXIV.\n\nVan Trumperien luona uudelleen.\n\n\nMitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä\nuutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän\nvain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole\nmuuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin\non. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on\nihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan\npöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia\nyksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut\nhänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä\nmieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa\nhäntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista\nviestien kuljettajana.\n\nKolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia\nsanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.\n\nTiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista\nvirkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja\nmuka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli\nruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.\n\nMoni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat\nvastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli\nylpeä uudesta puvustaan.\n\nHarjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli\nsitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa\nRolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.\n\n\"Oletteko valmis lähtemään uudelle retkelle, Kittering?\"\n\n\"Kyllä, herrani.\"\n\n\"Valmistautukaa sitten lähtemään niin pian kuin suinkin Fort Georgeen ja\nAlbanyyn. Tarvitsetteko toveria?\"\n\n\"Haluaisin saada melojan Fort Georgeen saakka.\"\n\n\"Hyvä, valitkaa mies.\"\n\n\"Kuonab.\"\n\nJa kun he sitten lähtivät matkaan, _niin oli Rolf ensi kerran perässä_,\nohjaajan ja käskijän paikalla. Siten he jälleen olivat yhdessä matkalla\nja Skookum oli kanuun keulassa. Oli iltapäivä, kun he lähtivät. Hitaasti\nhe kulkivat neljän mailin taipaleen pitkin jokea alas järvelle, mutta\nGeorge järven pitkää hohtavaa pintaa he matkasivat niin sukkelaan kuin\nkanuu suinkin vettä viilsi, viisi mailia tunnissa. Viisikolmatta mailia\noli tätä uljasta vesitietä saanut kuljetuksi, kun he sytyttivät rannalle\nyöksi nuotionsa.\n\nHaukan kiljuessa aamun koittoa he olivat uudelleen matkassa ja\nnousevasta tuulesta huolimatta kulkivat kahdessa tunnissa kuusi mailia.\n\nHeidän lähestyessään Van Trumperin talon tuttua rantaa, alkoi Skookum\nosottaa mitä kiihkeintä mielenkiintoa, joka muistutti sen entisyyden\nmustimpia lehtiä. \"Kuonab, parasta köyttää tuo veijari\", ja Rolf ojensi\nnuoran, jolla Skookum sidottiin. Siten saavutti Skookum uuden\nennätyksen, sillä tämä oli ensi kerta sen elämässä, jolloin se nousi Van\nTrumperin luona maihin, uhraamatta kananpoikaa tämän ilotapauksen\nmuistoksi.\n\nHeidän astuessaan huoneeseen istui perhe parhaillaan aamiaisella.\n\n\"Voi daevas! voi daevas! Rolf ja Kuonab, -- ja misää on se girottu goer?\nMartta, misää kananpoja ova? Rolf, snää ole oikke jättiläin ny. Hyvä\nJumal, onpas täsä iloa! Mnää jo ole luulL, ett te olet sorass syäryt.\nEiks ne kanadalaisse oi oikkeit ihmissyäjji?\"\n\nMartta itki, pienokaiset kiipesivät Rolfin polvelle, ja Annette, joka\nnyt oli pitkä kuusitoistavuotias, seisoi kainostellen syrjässä, odottaen\nsopivaa tilaisuutta saadakseen hänkin vieraita kätellä.\n\nKoti on niitten tyyssija, joita rakastamme. Olkoon se linna taikka\nluola, mökki taikka palatsi, liikkuva vankkuri, wigwami, kanava-alus,\ntaikka vain pensaan varjopuoli, se on aina koti, jos siellä kohtaamme\nkasvot, jotka alati ovat sydämessämme, ja jos löydämme kädet, joiden\nkosketus meissä synnyttää ystävällisen hehkun. Oliko maan päällä toista\npaikkaa Rolfille, kussa hän saattoi tulen ääressä istua ja tuntea, \"nämä\novat minun väkeäni, nämä ovat ne, joita rakastan?\" Rolf tunsi sen nyt --\nVan Trumperin talo oli hänen kotinsa.\n\nPuhuttiin sodasta, maalla sattuneista tappioista, merellä saaduista\nkunniakkaista voitoista, joissa Englanti, aaltojen valtijatar, oli yhä\nuudelleen ja uudelleen nöyryytetty lännen merisankarien urotöiden\nkautta, puhuttiin kansan suurista töistä, ja vielä enemmän matkamiesten\npienistä teoista, ja aamiainen päättyi aivan liian äkkiä. Nuori\nviestinviejä nousi, sillä hän oli virkamatkalla; mutta järvellä vyöryi\nsuuria aaltoja, ja ne kielsivät lähtemästä. Vanin talo oli hupaisa\nodotuspaikka, mutta kuitenkin Rolf harmitteli viivytystä; hänen\nkunnianhimonsa vaati nyt, että joka matkan olisi pitänyt olla ennätys.\nMutta odottaa hänen täytyi. Skookum, lujasti sidottuna häpeäpaaluun,\nvinkui harmistuneena -- ja pää toiselle puolelle kallellaan valitsi\nkanaparvesta juuri sen kanan, jonka se mieluimmin anastaisi, paikalla\nkun pääsisi väliaikaisesta pulastaan. Kuonab lähti eräälle kalliolle\npolttamaan vähän tupakkaa ja rukoilemaan tyyntä, ja Rolf, alati\ntoimessaan, kulki Vanin keralla katselemassa laihoja ja rakennuksia ja\nkuulemassa vähempiä huolia. Savupiippu pyrki tänä vuonna\nselittämättömällä tavalla savuttamaan. Rolf otti kirveen ja hakkasi\nparilla iskulla pois rehevät pensaat, jotka olivat kasvaneet savupiippua\nkorkeammiksi lännen puolelle, ja paikalla savutus taukosi. Buck härkä\noli kipeä, yksi jalka oli rampa, eikä se edes päästänyt likikään\nkatsomaan, mikä sitä vaivasi. Mutta taitava häränhoitaja helposti sitoo\nhärän, saa sen kyljelleen kallistumaan jonkun pienen puun ääreen, ramman\njalan puuhun sidotuksi, niin että hän sitten voi sitä vapaasti hoitaa.\nVamman syy olikin helppo keksiä; ruostunut naula oli vajonnut syvälle\nkavioon. Kun naula oli vedetty pois ja haava pesty kuumalla\nsuolavedellä, niin sai sitten ystävällinen luonto pitää lopusta huolta.\nSitten he kaartoivat takaisin talolle. Tuomo juoksi vastaan, huutaen\njotain hollannin ja englannin sekasotkua ja pitäen kansista Annetten\nkirjaa \"Hyvästä tytöstä\". Mutta oikea omistaja saikin tämän kalliin\naarteen pelastetuksi ja korjatuksi sen hyllylle talteen.\n\n\"Oletko sen läpi lukenut, Annette?\"\n\n\"Olen kuin olenkin\", vastasi tyttö, joka oli oppinut lukemaan ennenkun\nhe lähtivät Schuylervillestä.\n\n\"Mitä siitä pidät?\"\n\n\"En vähääkään; 'Robinson Crusoesta' minä pidän\", vastasi tyttö suoraan.\n\nTuli puolenpäivän aika, mutta vielä hyökyivät rantaan valkoiset aallot.\n\n\"Ellei sää asetu kello yhteen, niin lähden jalan.\"\n\nJa niin hän lähtikin myttyineen ja Kuonabin piti yksin kulkea kanuulla\nFort Georgeen ja siellä odottaa häntä. Yötä Rolf oli Schuylerin kylissä\nja seuraavana päivänä hän jo puolenpäivän aikaan oli Albanyssä.\n\nKuinka hänen mieltään liikutti nähdä jälleen kaupungin hyörivän ja\njoukkojen marssivan, laivain purjehtivan, ja varsinkin kuulla uusia\nviestejä merellä saaduista voitoista! Mitä merkitsivät pohjoisella\nrajalla sattuneet tappiot, kun pöyhkeä vihollinen, joka oli kansaa\närsyttänyt ja loukannut maailman edessä, nyt oli yhä uudelleen ja\nuudelleen nöyryytetty?\n\nNuori Van Cortlandt oli poissa, mutta se tapa, jolla kuvernöri otti\nRolfin vastaan, kuvasti ilman sähköisyyttä, -- maan ylpeyttä pojistaan.\n\nRolfilla oli omastakin puolestaan asia ajettavana. Hän kysyi\nkirjakaupasta \"Robinson Crusoeta\" ja saikin tämän kuulun teoksen\nostetuksi. Sykkivin riemun tuntein hän siihen kirjotti Annetten nimen ja\npisti kirjan laukkuunsa.\n\nSeuraavana päivänä hän aamun ensi sarastuksen aikana lähti Albanysta.\nVirkapuku auttoi häntä pääsemään viisikolmatta mailia erään matkustajan\nkeralla, joka ajoi nopealla kaksivaljakolla, ja järven sininen pinta\nkuvasti taivaan tähtiä, kun hän Fort Georgessa yhdytti Kuonabin,\nkuudenkymmenen mailin päässä Albanysta.\n\nYötyvenen aikana, ennen auringonnousua, he jo olivat matkalla takaisin.\nSuuri oli viettelys poiketa jälleen hetkeksi Hendrikin taloon, mutta\naamiaisen aika oli mennyt, vesi oli tyynenä ja velvollisuus käski\neteenpäin. Hendrik huhusi ja sen kuullessaan he ohjasivat niin lähelle\nrantaa, että saattoivat antaa hänelle kirjan. Skookum murisi, arvatenkin\nkanoja ajatellen, ja perhe viuhtoi esiliinoillaan, heidän jatkaessaan\nmatkaansa. Kolmekymmentä mailia järveä ja neljä mailia Ticonderogan\njokea kuljettiin, ja viestimytty tuotiin perille neljä päivää ja kolme\ntuntia sen jälkeen, kun he olivat Ticonderogasta lähteneet matkaan.\n\nKenraali hymyili eikä muuta sanonut kuin: \"tepä olette kunnon poika\".\nMutta siinä olikin kiitosta kyllin.\n\n\n\n\nLXXV.\n\nTiedusteluretkellä Canadassa.\n\n\n\"Kaksi asiaa\", sanoi Si Sylvanne senatille, \"huomataan joka kerran, kun\nkansa on hädässä. Ensiksikin, että päällikköinä on joukko pökköpäitä, ja\ntoiseksi, että riveissä on paljon suuria päälliköitä. Ja onneksi joutuu\nkaikki paikoilleen, ennenkuin hätä on päättynyt, ja jokainen muovautuu\nasemaan, joka hänelle on tuleva.\"\n\nAmerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät,\njotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin\njos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat\nkuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia\nsurullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran\ntappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle\narmeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith\njoutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen.\nAmerikkalaiset siinä menettivät \"Growlerin\" ja \"Eaglen\" ja järvellä\noleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.\n\nNäitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain\njärven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle\nalueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.\n\nRolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he,\nmikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista\nhävitysretkistä.\n\nAmerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa;\nenglantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon\npunanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui\nkuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi\nhänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän\nosasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä,\njossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.\n\nHän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein\nMontrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla,\njossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla\nhalusi saada enemmänkin tietoja. \"Eversti Murray --tuhatkaksisataa\nmiestä -- neljäsataa miestä -\"\n\nRolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki\nsinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli\nkoolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi.\nHän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.\n\nHeinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion\nkeskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän\nsamalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin\nsuuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut\nkaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.\n\nTiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä,\njotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että\nRolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin\npiiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta\nse oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko\noli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan\nmukavuuteen.\n\nNopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja\njalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten\nääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä\nsiihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty.\nMiehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän\nkuuli jonkun sanovan: \"Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä.\"\n\nSotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi\nsadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja\nohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi\ntulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin\nmies takaisin palava kekäle kädessään.\n\nRolf oli valmiina juoksemaan henkensä edestä, paikalla kun hänen\nkatoksensa syttyisi tuleen, ja hän katsoi sotamiestä suoraan vasten\nkasvoja, tämän puhallellessa kekälettään. Mutta siitä oli tuli sammunut,\neivätkä ohdakkeet olleet vielä niin kuivia, että ne olisivat helpolla\nsyttyneet; polttamisesta ei sen vuoksi tullutkaan mitään. Muristen, mitä\nlienee murissut, sotamies jälleen heitti maahan savuavan kekäleen ja\npalasi tulelle. Kun hän oli turvallisen matkan päässä, niin Rolf otti\nkourallisen multaa ja peitti sillä hehkuvan hiilen.\n\nSe oli jännittävä hetki, ja vain tyyni odotus pelasti Rolfin.\n\nTuli sitten pari sotamiestä, jotka alkoivat levitellä peittojaan aivan\nlähelle rukoa. Jonkun aikaa he tupakoivat ja juttelivat. Toisella heistä\nei ollut tupakkaa; toinen siihen sanoi: \"Mitäpä siitä, saammepa\nPlattsburgista enemmänkin\", ja sitten he purskahtivat nauruun.\n\nSitten Rolf kuuli erinäisiä katkonaisia lauseita: \"Paikalla kun\neversti...\", ja muuta sen tapaista.\n\nRolf oli peräti tukalassa asemassa. Ohdakkeet repivät hänen kasvojaan ja\nniskaansa. Hän ei uskaltanut muuttaa asentoaan, ja epätietoista oli,\nkauanko hänen täytyisi siinä olla. Hän päätti yrittää pakoon, kun ei\nenää kuuluisi ääniä.\n\nLähimmät sotamiehet asettuivat nyt levolle. Kaikki oli sangen hiljaista,\nkun Rolf tirkisti suojastaan ja näki kaksi kamalaa tosiasiaa: ensinnäkin\npari vartiomiestä, jotka käyskentelivät edes takaisin pitkin leirin\nreunaa, ja toiseksi, että kuu nousi kirkkaana ja täytenä. Rolf ei\nkoskaan ennen voinut aavistaakaan, että kaunis kuu saattaisi olla niin\nkamalan näköinen.\n\nMitäpä neuvoksi? Hän oli joutunut satimeen keskellä sotilasleiriä, ja La\nColle Milliin oli epäilemättä keräytynyt joku tärkeä retkikunta ennen.\n\nHänellä oli runsaasti aikaa sitä ajatella. Varmaankin hän pääsisi\npoistumaan ennen päivännousua. Virkapuku ehkä pelastaisi hänen henkensä,\nmutta sotamiesten tapana on jakaa pelottavan nopeaan oikeutta vakoojille\n-- ja vasta jäljestäpäin huomata, että mies onkin univormuun puettu.\n\nVähän väliä hän kurkisti piilostaan, mutta kaikki oli ennallaan: nukkuva\nrykmentti, edes takaisin käyskentelevät vartiomiehet, yhä kirkastuva\nkuutamo. Sitten vaihdettiin vartioita ja kaikki toimesta päässeet\nvartiomiehet valitsivat makuupaikakseen juuri Rolfin ru'on viereisen\nrinteen. Jälleen tuli muuan siitä heiniä ottamaan, mutta jälleen\nuudistui sama naurettava kiukun purkaus, kun ru'ossa olikin paljaita\nohdakkeita. Kuinka kiitollinen Rolf nyt oli piikeistä ja okaista, jotka\npistelivät hänen niskaansa.\n\nHän oli nyt joka puolelta saarrettuna, ja kun ei tiennyt, mitä tehdä,\nniin ei hän mitään tehnytkään. Pari tuntia hän makasi aivan hiljaa, ja\nnukahti sitten. Hän heräsi pieneen kahinaan, jota kuului aivan hänen\npäänsä vierestä, ja katsellessaan ulos näki hän pari kisailevaa\npeltohiirtä.\n\nKuutamo oli nyt sangen kirkas ja hiirien liikkeet näkyivät selvään. Ne\nsöivät ru'ossa olevien ruohojen siemeniä ja juoksivat tuon tuostakin\nheinien alle. Sitten ne karkeloivat edemmäksi ja riemukseen löysivät\nkimpun virnanpalkoja, kun samalla äänetön valohämy kiiti yli kentän.\nVäläys, räväys, pieni rääkäys, ja toinen hiiristä oli höyhenellisen\nvihollisensa kynsissä ja tämä lensi sen keralla pois. Eloon jäänyt\nhyökkäsi rukoon ja piiloutui, Rolfin kasvojen yli kiiveten, heiniin.\n\nYön kuluessa Rolf tavan takaa lyhyeen nukahti. Aamun koittaessa soi\ntorvi, ja sotamiehet nousivat aamiaistaan valmistamaan. Jälleen lähestyi\nmuuan, ottaakseen kourallisen heiniä valkean sytöksi ja jälleen\nystävälliset ohdakkeet tekivät tehtävänsä. Yhä enemmän kuuli Rolf nyt\nsamaa puhetta \"Plattsburgista\" ja \"everstistä\".\n\nAamiainen tuoksui ihmeteltävän houkuttelevalta -- Rolf parka oli kovin\nnälissään. Kahvin kutkutteleva tuoksu tunkeutui heinärukoon. Kuivattua\nlihaa hänellä oli kerallaan, mutta hän kaipasi vettä. Hänen janonsa oli\npolttava, jäsenet kankeat, ruumis vaivaantunut. Se oli kovin taistelu,\nmitä hän oli siihen saakka taistellut henkensä edestä. Vaikka sotamiehet\ntuskin viipyivät puolta tuntia aamiaispuuhissaan, niin kävi aika hänestä\nkuitenkin ylen pitkäksi. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun hän kuuli\njalkain töminää ja äänet hälvenivät etäisyyteen.\n\nPeittäen päänsä heinillä hän hitaasti kohotti itseään ja saattoi nyt\nkatsella ympärilleen. Oli kirkas, auringonpaisteinen aamu. Heinäruko,\ntahi ohdakeruko, oli ehkä neljännesmailin päässä metsänreunasta.\nSotamiehet näyttivät kaatavan puita ja rakentavan sahan ympärille\npaaluaitaa. Mutta vainiolla kierteli pieni koira, etsien ruuantähteitä\nsotamiesten aamiaispaikalta, ja se Rolfia pelotti. Jos koira lähestyi\nhänen piilopaikkaansa, niin silloin ei auttanut muu kuin lähteä\njuoksuun. Miehen voi niin lyhyellä matkalla pettää, mutta ei koiraa.\n\nMutta onneksi oli aamiaisen tähteitä runsaasti, ja koira lähti sitten\nsahalle, tehdäkseen toisen koiran kanssa mieltäkiinnittäviä\nhajututkimuksia uuden hirsiaidan patsaitten juurella.\n\n\n\n\nLXXVI.\n\nKaksintaistelu.\n\n\nToistaiseksi hän siis oli pelastunut, mutta mitenkä päästä pakenemaan?\nRolf makasi paikoillaan melkein puoleenpäivään saakka, kärsien yhä\nenemmän vaikeasta koukistuneesta ruumiinasennostaan ja janosta, ja oli\nkokonaan ymmällä, mitä hänen piti tehdä.\n\n\"Kun et pidä siitä paikasta, jossa olet, niin lähde pois aikailematta,\nja mene sinne, kunne haluat\", oli Sylvanne hänelle kerran sanonut, ja\nRolfin mieleen tämä nyt juolahti melkein koomillisena. Sotamiehet\npuuhasivat metsissä ja pajoissa. Puolen tunnin kuluttua päivä olisi\npuolessa ja he ehkä palaisivat takaisin päivälliselle.\n\nRolf nousi, koettamatta enää salata itseään, kokosi sitten kantamuksen\nru'osta, joka oli häntä suojellut, ja lähti rohkeasti kulkemaan vainion\npoikki metsään.\n\nHänen tiedustelijaunivormunsa oli hyvinkin tavallisten vaatteiden\nnäköinen, sitä ei matkan päästä niistä erottanut. Brittiläiset\ntiedustelijat, jotka olivat sahalla, epäilemättä luulivat häntä yhdeksi\nheikäläisistään, joka kantoi hevosille heiniä.\n\nHän pääsi kenenkään huomaamatta metsään saakka. Astuttuaan muutaman\naskeleen sen ystävälliseen suojaan hän heitti maahan okaisen\nkantamuksensa ja lähti nopeaan kulkemaan omaa leiripaikkaansa kohti,\nMutta hän ei ollut kulkenut kuin satakunnan askelta, kun kuuli\nranskalaissävyisen äänen, joka huusi \"seis!\" ja samalla hänen edessään\nseisoi vartiomies, pyssy ojennettuna häntä kohti.\n\nNopeat katseet ja sitten kumpikin huudahti toisensa nimen.\n\n\"François la Colle!\"\n\n\"Rolf Kittering! Mon Dieu! Minä pitäisi amputa teidät, Rolf; en voi, en\nvoi! Mutta juoskaa, juoskaa! Minä ampu teidän pään yli\", ja hänen\nystävälliset silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\n[Kuva: \"Juokse! Ammun pääsi yli.\"]\n\nRolf ei kaivannut toista kehotusta. Hän juoksi kuin hirvi ja pyssyn\nluoti räiskyi oksissa hänen päänsä päällä.\n\nMuutaman minutin kuluttua saapui siihen juosten muita sotamiehiä, ja La\nColle heille kertoi, että leirissä oli ollut vihollisen vakooja.\n\n\"Minä ampu; ehkä ei sattu. Oleko verta siellä? Ei, ei mittä.\"\n\nLeirissä oli sekä pikajuoksijoita että jälkien seuraajia, ja niinkuin\nverikoirat he lähtivät seuraamaan pakolaisen jälkiä. Mutta Rolf oli nyt\nomassa elementissään; hän oli \"Lentävä Kittering\". Mutkittelevia jälkiä\noli vaikea seurata ja monta mutkaa ja koukkua hän jätti jälkeensä,\ntehdessään pitkillä koivillaan nopeaan taivalta. Pari mailia häntä\nseurattuaan takaa-ajajat palasivat sahalle, ja pakeneva sammutti,\nvirralle tultuaan, kiireettä tuskastuttavan janonsa; se suuresti\nvirkisti hänen voimiaan. La Collen ja rajan välistä tiheää metsää oli\nviittä mailia leveältä. Hän tapasi puron, Richelieu joen syrjäpuron, ja\nseurasi sitä aina pääjoelle saakka; molempien jokien yhtymäpaikalla\nhänen piti sopimuksen mukaan tavata Kuonab.\n\nOli ilta hänen lähestyessään mainittua paikkaa, ja kauan ja tarkkaavasti\nkuunneltuaan hän huhusi huuhkajan huudon:\n\n    \"Ua, uah, ua, uah...\n    Uu, uah, ua, huuuu-oo.\"\n\nHän saikin oikean vastauksen, jona oli jälkimäisen rivin toistaminen, ja\nminutin kuluttua molemmat tiedustelijat kohtasivat toisensa.\n\nMutta siinä seistessään he äkkiä kuulivat uuden vastauksen, joka\ntarkkaan matki ensimäistä kysyntähuhuamista. Rolf oli ottanut esille\npyssynsä piilopaikastaan ja molemmat valmistautuivat paikalla kohtaamaan\njonkun viholliskuljeskelijan. Sitten Rolf, pitkän aikaa vaiettuaan,\njälleen huusi huhunnan loppuosan \"huuu-oo\", joka metsässä merkitsi: \"Ken\nolet?\"\n\nPaikalla kajahti vastaus:\n\n    \"Ua, uah, ua, uah...\n    Ua, uah, ua, huuuu-oo.\"\n\nMutta se oli väärä vastaus. Ainoastaan jälkimäinen säe olisi kuulunut\nvastaukseen. Mutta äänen matkinta oli täydellinen, ehkä lukuunottamatta\nloppuvenytystä, jolla oli hieman liiaksi ihmisäänen sävy. Mutta\nsittenkin oli matkinta erinomaista; varmaankin oli siellä joko intiani\ntaikka joku vanha taitava metsämies. Kuonabia ei hän kuitenkaan voinut\npettää; punainen mies kosketti poskeaan ja takkiaan, joka tiedustelijain\nkielellä merkitsi \"punatakki\", s.o. brittiläinen.\n\nRolf poistui toverinsa kera ääneti näkyvistä, pyssy kummallakin\nvireissä, valmiina tekemään reiän jokaiseen punaiseen univormuun taikka\nmerkkinauhaan, joka tulisi näkyviin. Sitten alkoi sangen ihmeellinen\nkaksintaistelu, sillä vihollinen selvästi oli yhtä viekas kuin hekin ja\nyhtä halukas saamaan heidät lähtemään pois piilopaikastaan.\n\n\"Ua, uah, ua, huu-oo\", kutsui vieras, antaen oikean vastauksen väärällä\nkohtaa. Ääni kuului tuskin sadan askeleen päästä, ja jännittäessään\nkuuloaan, saadakseen selville huhuilijan olinpaikan, he kuulivat pienen\nnaksauksen, joka ilmaisi hänen lähestymisensä.\n\nRolf käänsi päätään ja huhusi jälleen puun takaa \"Ua, uah, ua, huu\",\nniin että vihollinen äänen vaimennuksesta, se kun kuului puun takaa,\nsaattoi luulla hänen peräytyvän. Vastaus tuli paikalla ja entistä paljoa\nlähempää:\n\n    \"Ua, uah, ua, huuuu-oo.\"\n\nHyvä! Taika tehosi. Rolf sen vuoksi vielä enemmän heikensi ääntään, ja\nKuonab valmistautui ampumaan.\n\nTällä kertaa kuului vastaus \"Ua, ua, huuuu-oo\" hämmästyttävän selvänä ja\nkovana ja äänensävy oli melkein täydellinen, mutta loppuäänessä \"oo\" oli\nnytkin ihmisäänen soinnahdusta. Vielä minuutti tai pari, niin tapahtuisi\nyhteentörmäys.\n\nVielä jonkun aikaa odotettuaan Rolf vaimensi äänensä ja huhusi vain\n\"huuu-oo\", ja samalla suuri leveäsiipinen huuhkaja liukui kautta metsän,\nistahti puuhun aivan heidän päänsä päälle, katseli ympärilleen ja sai\nheidät sävähtämään, huhutessaan yöhön omituisen maanittelunsa:\n\n    \"Ua-huu, ua-huu...\n    Ua-huu, ua-huuuu-oo...\"\n\nViime äänessä oli nytkin sama inhimillinen soinnahdus, joka oli heidät\nniin pahasti pettänyt.\n\n\n\n\nLXXVII.\n\nMiksi Plattsburg hävitettiin.\n\n\n\"_Mistä pöllö on viisaan nimen saanut? Ei mistään mausta kuin siitä,\nettä se näyttää niin viisaalta ja ymmärtää pitää suunsa\", sano' Si\nSylvanne_.\n\n\nTämä huuhkaja-seikkailu kuului heidän elämänsä huvihetkiin, mutta nyt ei\nsitä jouduttu kauaa muistelemaan, nyt oli käytävä toimeen. Kun Kuonabin\nsaamat hajanaiset tiedot ja Rolfin kuulemat liitettiin yhteen, niin\nymmärsivät he selvästi, että eversti Murray aikoi tuhannen miehen\nkeralla tehdä hävitysretken Plattsburgiin.\n\nHeidän velvollisuutensa oli antaa siitä viipymättä tieto kenraali\nHamptonille.\n\nPääkortteeriin, joka oli Burlingtonissa, oli matkaa neljäkymmentä\nmailia; Plattsburgiin, jonne retken piti tapahtua, kaksikymmentä.\n\nMutta vielä heidän tuli vähän täydentää tietojaan: oliko retki tapahtuva\nmaisin, vaiko vesitse? Jos se oli määrätty vesitse tapahtumaan, niin\nheidän tuli vielä saada selville, mitä valmistuksia tapahtui\nbrittiläisten laivastoasemalla, joka oli Isle au Noix'n luona. Kaiken\nyötä he kulkivat kautta pimeiden metsien sinne päästäkseen, vaikka\nmatkaa oli ainoastaan seitsemän mailia, ja kun aamu valkeni, niin he\nnäkivät muhkeassa jonossa kaksi sotalaivaa, kolme tykkivenettä ja noin\nviisikymmentä pitkää soutuvenettä, kaikki valmiina, epäilemättä odottaen\nvain tuulen kääntymistä, sillä tähän aikaan vuotta kävi Champlainilla\nmelkein aina etelätuuli.\n\nKolmessa tunnissa he sitten kulkivat kymmenen mailin taipaleen kautta\nmetsien Big Chazyn pohjoispäähän, jonne olivat kanuunsa kätkeneet, ja\nlähtivät viipymättä melomaan Burlingtonia kohti, jonne oli matkaa\nkolmekymmentä mailia. Tuuli oli vastainen, ja kun he neljän tunnin\nkuluttua pysähtyivät päivällistä syömään, niin oli vasta kaksitoista\nmailia kuljettu.\n\nKaiken iltapäivää heidän täytyi taistella ankaraa aallokkoa vastaan. Se\npakotti heitä pysymään lähempänä rantaa siltä varalta, että kanuu\nkaatuisi, ja matka sen takia venyi; mutta heitä samalla ilahutti tieto,\nettei vihollinen lähtisi liikkeelle, ennenkuin tuuli asettuisi. Vasta\nkello kuuden aikaan illalla tiedustelijain venho saapui Burlingtonin\nsatamaan ja molemmat partioretkeläiset kulkivat suoraa päätä Hamptonin\npääkortteeriin.\n\nAjutantti otti heidät vastaan ja kuullessaan heillä olevan uutisia, vei\nheidät kenraalin puheille. He kuulivat, kuinka tämä suuri mies\nsisähuoneessa tarpeettoman kovalla äänellä antoi käskynsä: \"Kutsukaa ne\ntänne.\"\n\nPullot pöydällä ja hänen sinipunakat kasvonsa ja tylsäkielinen puheensa\nilmaisivat, kuinka hyvin perusteltuja olivat ne kuiskeet, joita alkoi\nkulkea kautta maan.\n\n\"Vai hävitysretki Plattsburgiin! Ha haa! Toivon heidän tulevan. Hyvät\nherrat\", ja hän kääntyi esikuntansa puoleen, \"minä en sen parempaa pyydä\nkuin päästä heihin käsiksi. -- Ha haa! Valakaa lasiinne, Macomb\", ja\nkenraali työnsi pullon vakavan näköiselle nuorelle upseerille, joka\nseisoi vieressä.\n\n\"Ei kiitoksia, sir\", vastasi tämä lyhyeen.\n\nKenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos,\nhämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko\nihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?\n\nMacomb rohkeni nyt kysyä: \"Onko teillä käskyjä, sir? Näitä\ntiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan,\nettä brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen\nja parintuhannen miehen vaiheilla.\"\n\n\"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei\nainoakaan heistä palaa takaisin hengissä\", ja kenraali lähetti luotaan\nesikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.\n\nMuuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten\nsota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän\nhuomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina\nja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista\nPlattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että\noli välttämätöntä ryhtyä toimeen.\n\nChamplain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut\netelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen.\nMacdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa.\nLoukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että \"hänen\noli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin\".\n\nSeuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa _paraatin_, eikä\nlaivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi\nsaattanut siihen saapua.\n\nKoko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki\nlausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.\n\nSeuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt\nmitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja\nillalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat\nlähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli\nvain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.\n\nMiesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit\ntuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä\nkuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä:\n\"Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä\".\n\nJa pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony\nCreekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka\ntapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä\ntarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan\nsatimiin.\n\nSyyskuussa luutnantti Macomb määrättiin komentamaan Plattsburgia. Se oli\nyhtä hyvä enne kuin viisas tekokin. Heti sen jälkeen, kesken näitä\nsynkkiä tapauksia, saapui tieto Perryn kuulusta voitosta Erie-järvellä.\nSe oli käännekohta koko sodankäynnissä; sitä seurasi paikalla\nMorawiatownin hävitys ja tätä kaupunkia puolustavan brittiläisen osaston\ntuhoutuminen.\n\nKenraali Wilkinsonkin heräsi vihdoin ja lähetti Hamptonille sanoman,\nettä hänen tuli hyökätä Montrealia vastaan. Retken täytyi onnistua, hän\nväitti, sillä Montrealissa ei ollut kuin 600 merimiestä puolustusväkeä.\nHänen armeijassaan oli 8000 miestä ja Hamptonilla oli 4000. Jos nämä\nmolemmat osastot yhtyivät Chateaugay joen suulla, niin niistä tulisi\nvoittamaton armeija.\n\nSiltä näytti. Rolf ei vielä ollut nähnyt oikeata taistelua, ja hän alkoi\nhaluta sotarintamaan. Mutta viestien kuljettamisessa oli toistaiseksi\ntäysi työ. Näin oppi hän tarkalleen tuntemaan matkat Sackets Harbouriin\nja sieltä Ogdensburgiin ja Covingtoniin ja takaisin Plattsburgiin, ja\nkanuullaan hän oli käynyt Champlain ja George järvien kaikki kolkat. Hän\noli poissa Albanyssa lokakuun jälkipuoliskolla ja marraskuun alussa,\nmutta pahat sanomat kulkivat nopeaan. Hampton käski Macdonoughia\ntekemään hyökkäyksen Isle aux Noix'ta vastaan. Käsky oli järjetön, sillä\nsiitä olisi aivan varmaan seurannut amerikkalaisen laivaston perikato.\nMacdonoughin yleiset ohjeet olivat: \"Toimikaa yhdessä armeijan kanssa,\nmutta joka tapauksessa säilyttäkää valta järvellä\", ja siitä syystä hän\nei ollut tietävinään Hamptonin käskystä.\n\nHampton uhkasi kostaa ja haastaa hänet sotaoikeuteen palatessaan, ja\nlähti sitten maisin matkaan. Mutta Chateaugayn luona hän kohtasi paljoa\npienemmän joukon canadalaisia, jotka vastustivat häntä niin hyvällä\nmenestyksellä, että hän antoi käskyn peräytyä ja palasi armeijoineen\nPlattsburgiin.\n\nKenraali Wilkinsonin oli sillä välin käynyt vielä huonommin. Hänellä oli\n8000 miestä, joista 2500 muodosti jälkijoukon. Vain 800-miehinen joukko\ncanadalaisia häiritsi hänen yhteyksiään. Amerikkalaiset kääntyivät\nhäätämään kintereiltään vihollisparvia, mutta kärsivät Chrystlerin talon\nluona täydellisen tappion ja luopuivat sitten hyökkäyksestä Montrealia\nvastaan. Wilkinson kulki Laurentin joen poikki ja asettui talveksi\nChateaugayhin.\n\nJoulukuussa amerikkalaisten asema parani melkoisesti, kun Hampton\nmenetti päällikkyytensä.\n\nKevään lähestyessä oli Wilkinsonin ensi tehtävä selvästikin La Colle\nMill'in valtaaminen. Kaupunki oli muutettu melko vahvaksi linnotukseksi,\nja brittiläiset pitivät sitä tukikohtanaan hyökkäyksissä Yhdysvaltain\nrajaa vastaan, joka olikin vain viiden mailin päässä.\n\nKaikista tiedustelijoista tunsi Rolf parhaiten sen seudun, mutta siitä\nhuolimatta juuri hänet jätettiin käyttämättä; sen sijaan lähetettiin\nhänet Plattsburgiin kirjeitä viemään. Hyökkäys hutiloitiin alusta\nloppuun; Wilkinsonin täytyi peräytyä, ja hänen oli kiittäminen Macombia\nsiitä, että peräytyminen saattoi tapahtua edes jonkinlaisessa\njärjestyksessä.\n\nMutta tästä kunnottomasta yrityksestä oli muuan hyväkin seuraus.\nWilkinson erotettiin ja Sylvannen ennustus oli käynyt melkein toteen:\nkykenemättömät johtajat olivat saaneet väistyä. Kenraali Macomb johti\nmaa-armeijaa ja järvellä komensi Macdonough.\n\n\n\n\nLXXVIII.\n\nHuhuja ja tapauksia.\n\n\nMacdonoughin ohjeena oli ylivallan säilyttäminen järvellä. Tämän käskyn\nhän toteutti seuraavalla tavalla. Isle au Noix'n luona majaileva\nbrittiläinen laivasto oli jonkun verran vahvempi hänen laivastoaan, ja\nsen vuoksi hän perusti laivatelakan Vergennesiin, Vermontiin, seitsemän\nmailin päähän järvestä. Telakka oli Otter Riverin rannalla, ja virran\nsuistamon varusti Macdonough pattereilla. Sitten hän lähetti sanan\nBrownille, kuululle newyorkilaiselle laivanrakentajalle. Brown suostui\nkuudessakymmenessä päivässä saamaan valmiiksi neljänkolmatta tykin\nlaivan. Maaliskuun 2 p:nä puut vielä seisoivat metsässä pystyssä,\nmaaliskuun 7 p:nä oli emäpuu paikoillaan, ja huhtik. 11 p:nä työnnettiin\n\"Saratoga\" vesille, -- neljäkymmentä päivää sen jälkeen, kun vihannat\npuut oli kaadettu rannalta.\n\nToisiakin aluksia aljettiin samalla rakentaa ja ne valmistuivat yhtä\nnopeaan. Piankin näkyi, kuinka älykkäästi Macdonough oli valinnut\nveistämön paikan. Brittiläiset lähettivät laivastonsa liikkeelle,\nhävittääkseen hänen rakenteilla olevat aluksensa, taikka ainakin\nupottaakseen kivivenheitä joen suulle ja siten sulkeakseen kuin\ntulpattuun pulloon amerikkalaiset laivat.\n\nMutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin, sillä älykäs amerikkalainen oli\najoissa varustanut joen suun pattereilla.\n\nChippewan luona amerikkalaiset sitten saivat voiton, mutta Lundys Lanen\nluona sitä vastoin kärsivät tappion, ja elokuun 25 p:nä brittiläiset\nvallottivat Washingtonin ja hävittivät sen julkiset rakennukset. Nämä\nonnettomuudet eivät kuitenkaan armeijan mielialaa masentaneet, ne päin\nvastoin herättivät koko kansan vihdoinkin älyämään, että maa kävi sotaa.\nEduskunta myönsi enemmän sotaväkeä ja runsaasti sotatarpeita,\npökköpäitten päälliköitten täytyi erota ja johto annettiin semmoisten\nmiesten käsiin, jotka sodassa olivat kuntoaan osottaneet.\n\nMutta samaan aikaan Suur-Britannia, Napoleonin kukistettuaan, saattoi\nmelkoisesti vahvistaa Amerikassa taistelevia sotavoimiaan ja lähettää\nCanadaan Europan mannermaan sodissa koeteltuja joukkoja.\n\nRolf kuljetti kaiken kesää viestejä. Talven kuluessa hän Kuonabin kanssa\noli rakentanut vartavasten kanuun, jonka suurin avu oli nopeus. Se\nkantoi kaksi miestä, jos ei niillä ollut lainkaan tavaroita.\n\nTällä kanuulla saattoi Rolf suotuisaan aikaan kulkea kokonaista kuusi\nmailia tunnissa. Hän olikin jos kuinka moneen kertaan kulkenut Champlain\njärven poikki suuntaan ja toiseen ja päästä päähän, niin että hän tunsi\nsen joka niemen ja lahden. Moneen kertaan hän oli kulkenut maan poikki\nSackets Harbouriin. Plattsburgin ja Covingtonin polut hän osasi, oli sää\nmikä tahansa, ja monta kertaa oli hän neljässäkolmatta tunnissa kulkenut\njalan niiden välimatkan, jota oli kuusikymmentä mailia. Samaa juonta,\njota hän silloin kulki, rakennettiin sitten myöhemmin näiden molempien\nleiripaikkain välinen sotilastie.\n\nMutta Canadan salot Champlain järven pohjoispuolella olivat kuitenkin\nhänen toimintansa pääalueet. Hän tunsi tarkkaan Chazyn, Champlainin,\nOdelltownin, La Colle Millin, Isle aux Noix'n ja Richelieu joen, ja\nnäitä maita samoillessaan hän oli oppinut koko joukon ranskaa.\n\nKenraali Wilkinsonille ominaista oli, että hän jätti käyttämättä\nsemmoiset oppaat, jotka tunsivat maakunnan; hänen seuraajilleen,\nIzardille ja Macombille taas oli yhtä ominaista, että he etsivät ja\nkäyttivät vain parhaita miehiä.\n\nRolf toi jälleen monenlaisia tietoja, jotka kaikki viittasivat siihen,\nettä brittiläiset kokosivat uudelleen joukkoja, tehdäkseen hyökkäyksen\nPlattsburgia ja Albanya vastaan.\n\nPlattsburgissa ja Champlainissa ponnisti Izard kaikki voimansa\nsamoinkuin Macombkin teki Burlingtonissa, voidakseen kohdata vihollisen\ntasavoimin. Izardilla oli koolla 4000 miestä, kun hän sai Washingtonista\nylen turmiollisen käskyn lähteä joukkoineen Sackets Harbouriin Ontarion\nrannalle, jossa ei ollut hätää mitään. Valtiomiehenä hän pani käskyä\nvastaan vastalauseensa ja sotilaana hän sitä totteli, jättäen Macombin\njohtamaan Champlain järven seuduille koottua maa- armeijaa, johon\nkaikkiaan kuului noin 3400 miestä.\n\nSamana päivänä, jona Izard lähti Champlainista, eteni brittiläinen\nsotajoukko Brisbanen johdolla ja anasti hänen leirinsä.\n\nHeti kun Rolf oli nähnyt heidän tulevan ja arvostellut heidän lukunsa,\nlähetti hän Kuonabin takaisin sanaa viemään ja peräytyi itse yön aikana\nkymmenen mailin verran Chazyyn. Moni uudisasukas tunsi hänet hyvin, hän\noli kaikkialle tervetullut, missä hänet tunnettiin, ei ainoastaan siitä\nsyystä, että hän oli patriootti, joka taisteli maansa puolesta, vaan\nitsensäkin vuoksi, sillä hänestä oli kasvanut uljas, valpas, vaikka\njotenkin vaitelias nuori mies. Tunnettu asia on, että metsämies\nsalongeissa esiintyy paremmin edukseen kuin maanviljelijä, jos ehdot\nmuutoin ovat samat. Hänessä on vähemmän mahtipontisuutta, enemmän tyyntä\narvokkuutta. Hän osaa ymmälleen joutumatta liikutella jalkojaan ja\nkäsiään; hänellä on enemmän synnynnäistä oman arvon tuntoa ja hän vaatii\nluontaisemmin muitakin sitä tunnustamaan. Salongeissa Rolf esiintyi\nmetsämiehenä, niiden seutujen johtavat henkilöt mielellään ottivat hänet\nvastaan ja osottivat hänelle kunnioitustaan. Syyskuussa 1814 hän oli\ntuomari Hubbellin vieraana Chazyssa. Joka päivä hän liikkui ympäristössä\ntiedustelijana ja palasi yöksi tuomarin vieraanvaraiseen kotiin.\n\nSyyskuun 12 p:nä hän arvioi, erään metsäisen harjun kukkulalta, korkean\npuun latvasta tähyillen, brittiläisiä joukkoja olevan Champlainissa\n10-15 tuhannen miehen vaiheille. Vihollisen etujoukko oli jo liikkeellä\nChazya kohti.\n\nTuomari Hubbell ja huolestuneet naapurit paikalla kokoontuivat ja\nkeskustelivat Rolfin kanssa asemasta, ennen kaikkea siitä, \"mitä teemme\nperheellemme?\" Muuan mies puhkesi ankariin vihan purkauksiin ja\nsoimauksiin brittiläisiä vastaan. \"Muistakaa, kuinka he polttivat\nWashingtonin ja kuinka he Bladensburgissa kohtelivat naisia.\"\n\n\"Mitä naisiin tulee, niin se kaikki todistettiin valheeksi, yhtä ainoata\ntapausta lukuun ottamatta, ja sen rikoksen tekijä ammuttiin, päällikön\nkäskystä,\" huomautti siihen Hubbell.\n\nPlattsburgissa toiset väittivät, etteivät brittiläiset tehneet\nkenellekään väkivaltaa. Eversti Murray oli antanut ankarat käskyt, että\nkaikkea yksityistä omaisuutta oli ehdottomasti säästettävä. Ei mitään\nmuuta hävitetty kuin virastorakennukset sekä hallituksen omaisuutta, ja\nsiitäkin ainoastaan semmoista, joka saattoi käydä sotatarve-tavarasta.\nSe mikä muuta vahinkoa tehtiin, aiheutui joko tapaturmaisesti taikka\nerehdyksestä. Upseerit tosin majautuivat asukkaitten koteihin, mutta he\nmaksoivat puolestaan, ja kun esim. muuan brittiläinen upseeri oli\ntapaturmaisesti tärvellyt lattiamaton, korvasi hän sen täysin vielä\nmonen kuukauden kuluttua, ennätettyään hankkia tarvittavat rahat.\n\nPäätettiin siis, että Hubbell ja kylän muut isät ja veljet liittyisivät\nRolfin keralla maansa armeijaan, jättäen kotiin naiset ja lapset.\n\nMonta parrakasta poskea oli näitten voimakkaitten, karkeitten miesten\njoukossa, kun he suutelivat vaimojaan ja lapsiaan ja varustautuivat\nlähtöön, mutta sitten seisahtuivat, kun heidän sisässään nousi kamalia\naavistuksia. \"Nythän oli sota\", ajattelivat he; mutta sitten taas\njatkoivat mielessään: \"Olemme kuulleet, etteivät brittiläiset tee pahaa\nvaimoille eikä lapsille.\" He siis pyyhkivät kyyneleensä, nielivät\nkurkkuun kohoavan mielihaikean, heittivät pyssyn olalleen ja lähtivät\nkulkemaan armeijan luo, jättäen rakkaansa Jumalan ja hyökkäävän\nbrittiläisen armeijan armoille.\n\nEi kukaan saanut syytä katua tätä luottamusta. Sir George Prevost oli\nkuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt loukkaamasta vaimoja, lapsia ja\nkaikkea yksityistä omaisuutta. Eikä tapahtunutkaan, sen enempää kuin\nedelliselläkään retkellä, minkäänlaista vahinkoa semmoisille, jotka\neivät kuuluneet taisteleviin, ja ainoat, jotka näkivät jonkun verran\nvaivoja, olivat ne harvat, jotka olivat pahasti pelänneet ja paenneet\nvuorille kallista henkeään pelastaakseen.\n\nSir George Prevost esikuntansa keralla, johon kuului kymmenen upseeria,\noli mennyt asumaan tuomari Hubbellin taloon. Rouva Hubbellin täytyi\nvalmistaa heille ruokaa, mutta muutoin he kohtelivat häntä täydellisellä\nkunnioituksella, ja joka ilta he, kun eivät tienneet kauanko tulisivat\nviipymään, jättivät pöydälle täyden maksun ruuastaan ja juomastaan.\n\nKolme päivää he odottivat, sitten oli kaikki valmiina matkan\njatkamiseen.\n\n\"Tällä viikolla Plattsburgiin, seuraavalla Albanyyn, hyvästi siis, hyvä\nrouva\", sanoivat he kohteliaasti. Ja sitten kääntyi iloinen ja uljas\nupseeriryhmä ratsastamaan pois.\n\n\"Hyvästi, herrat, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, sillä minä tiedän\nteidän pian palaavan takaisin niska kumarassa\", vastasi puolestaan\nrouva.\n\nSir George vastasi: \"Jos tuon olisi sanonut mies, niin vaatisin hänet\nvastaamaan sanoistaan. Mutta koska sanoja on kaunis nainen, joka on\nollut viehättävä emäntämme, niin lupaan, että jos ennustuksenne\ntoteutuu, niin jokainen upseeri heittäköön rahakukkaronsa ovenne eteen\nohi kulkiessaan.\"\n\nSitten he ratsastivat pois, mukanaan 13,000 miestä harjaantunutta väkeä,\neikä Albanyyn mennessä ollut vastassa muuta kuin 2,000 sotamiestä ja\nsama verta nostoväkeä, sekä -- MacDonough järvellä.\n\nKymmenen kertaa Rolf seuraavan viikon kuluessa kulki edes takaisin\nPlattsburgin pohjoispuolella olevan tien, ja joka kerta hän toi saman\nuutisen: brittiläinen armeija yhä läheni.\n\n\n\n\nLXXIX.\n\nMc Glassinin urhotyö.\n\n\nPlattsburgissa vallitsi ihmeteltävä henki kaikessa, ja se tomumaja, joka\noli hengen varsinainen keskusta, oli se pitkä vakava nuori mies, joka\nBurlingtonissa oli moittinut Hamptonin menettelyä: kapteeni, nykyisin\nkenraali, Macomb. Ei mitään laiminlyöty, kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta oli ryhdytty varokeinoihin; joka mies ken kynsille kykeni, oli\naseissa. Macomb itse oli väsymätön, aina valpas, ja hän näytti tuntevan\njoukkonsa joka miehen. Ja joka mies luotti ehdottomasti johtajaansa.\nUsein kuullaan sotamiesten yöllä pakenevan piiritetyistä linnoituksista,\nmutta tämän johtajan innostava voima oli niin suuri, että miehiä\nlakkaamatta valui linnueen sisäpuolelle. Vuorilta tuli harjaantumatonta\nja karkeata väkeä, mutta ne olivat järjestään karaistuja ja ampumaan\ntarkkoja miehiä.\n\nKuvaava esimerkki oli se jäykkä vanha maamies, joka aamusella oli tullut\nsalolta, täyttääkseen paikkansa varustuksilla muitten mukana, ja jonka\nkuultiin sanovan vapiseville säärilleen: \"Vaviskaa, sen vietävät,\nvaviskaa. Jos tietäisitte, minne teitä nyt vien, niin vapisisitte vielä\nkymmenen kertaa pahemmin.\"\n\nHänen mielensä oli ruumista urheampi ja hänen mielensä vei voiton, --se\non oikeata urheutta.\n\nEi kukaan käsittänyt tätä paremmin kuin Macomb. Hän tiesi, etteivät nämä\nmiehet muuta tarvinneet kuin vähän harjaannusta, niin heistä tulisi\nparhaita sotilaita maan päällä. Harjottaakseen heitä hän sekotti heidät\nvanhan sotaväen joukkoon ja pani sitten toimeen vähäpätöisiä kahakoita,\nyhtä kylmästi ja huolettomasti, kuin olisi hän suunnitellut jotain\niltamaohjelmaa.\n\nEnsimäinen näistä kahakoista tapahtui Culverin mäen luona. Tien varteen\nrakennettiin varustus, varustukselle tuotiin tykki, ja monta sataa\ntarkk'ampujaa vietiin sinne hajajärjestykseen. Heille annettiin\nsemmoiset johtajat, jotka hyvin tiesivät, miten vihollista oli\nhäirittävä, mutta samalla varottava, ettei se päässyt vahinkoa tekemään.\n\nKuonab ja Rolf olivat niitten miesten joukossa, jotka olivat saaneet\nvarustuksen puolustamisen huolekseen. Kuonab oli karaistunut Vapaussodan\ntaisteluissa, mutta Rolf oli nyt ensi kertaa tulessa, ja hänet valtasi\nsama tunne kuin useimmat muutkin, vihollisen lähestyessä uljaassa\nrintamassa. Kun vihollinen oli ehtinyt kantomatkan päähän, niin\namerikkalainen johtaja komensi tulen. Pyssyt rätisten paukahtivat ja\nviipymättä vihollinen vastasi tuleen. Luoteja tulla tuiski varustusta\nvastaan tai lensi viheltäen sen yli. Rolfin lähin mies lyyhistyi\nkoristen kokoon: häneen oli luoti sattunut; eräs toinen kaatui kuolleena\nselälleen. Jyske ja kuoleman kauhut olivat liian ankarat. Rolf oli ollut\nkyllä hermostunut taistelun alkaessa. Nyt hän aivan herpaantui, melkein\ntylsistyi, hänen kätensä ja polvensa vapisivat, hän oli miltei kauhun\nlainaamana, eikä voinut olla lyyhistymättä kokoon, joka kerta kun luodit\nkiljuivat _murhaa_ hänen päällään. Hän ampua mäikytti minkä joutui,\ntähtäämättä, mutta silloin muuan vanha sotamies, huomatessaan hänen\nkalpeat kasvonsa ja tutisevan muotonsa, laski kätensä hänen olkapäälleen\nja sanoi ystävällisesti: \"Vakaasti, poikani, vakaasti; pääsi on\npyörällä; katsos näin.\" Ja hän tähtäsi tyynesti, sitten korjaili\npyssyään, laukaisematta, ja asetti sen suun alle pienen kalikan, jotta\nse paremmin vakautui, ampuen sitten levollisesti kuin olisi hän ollut\nmaaliinammunta-harjotuksessa. \"Odotappa nyt vähän aikaa. Katsoppas\nKuonabia tuossa. Näet hänen olleen ennenkin tässä leikissä. Hän osaa\njoka laukauksella.\"\n\nRolf teki, niinkuin oli käsketty, ja muutaman minuutin kuluttua väri\npalasi hänen kasvoihinsa, käsi vakautui, ja siitä pitäen hän unhotti\nvaaran ja alkoi ajatella vain työtään.\n\nKun vihdoin huomattiin brittiläisten valmistautuvan hyökkäykseen, niin\namerikkalaiset hyvässä turvassa nopeaan peräytyivät Halseys Corneriin,\njossa oli toinen varustus ja uusi joukko vasta-alkajia tulikastettaan\nodottamassa. Ja sama kohtaus silloin uudistui. Viholliselle ei tosin\nvoitu suurtakaan vahinkoa tehdä, mutta amerikkalaiset hyötyivät näistä\nkahakoista suunnattomasti, sillä pari semmoista riitti vakaannuttamaan\ntutisevat vapaaehtoiset pelottomiksi sotamiehiksi, luonnonlahjat heillä\nolikin jo syntymästään. Siten heidän ruudinpelkonsa kaikkosi kauas.\n\nSamana iltana brittiläiset anastivat sen osan kaupunkia, joka oli\nSaranacin pohjoispuolella ja alkoivat umpimähkään pommittaa\nvastakkaisella puolella olevia linnotuksia. Pommitus ei ollut kovin\nvakavaa, sillä he luulivat voivansa vallata kaupungin millä hetkellä\ntahansa, mutta kuitenkin he päättivät paremmaksi odottaa Downien\njohtaman laivaston saapumista.\n\nTaistelu kaupungin pohjois-osasta ei ollut ankara, se oli vain Macombin\nennakolta järjestämää harjotuskahakoimista. Mutta kun amerikkalaiset\nperäytyivät Saranacin poikki, niin siltalankut revittiin pois, pitkin\netelärantaa rakennettiin varustuksia, joissa oli ampumareikiä, eikä\njätetty käyttämättä mitään keinoja, jotta paikkaa voitaisiin viimeiseen\nsaakka puolustaa.\n\nJoka mies ken vaan kykeni pyssyä käsittelemään, asetettiin Plattsburgin\npuolustuslinjoille. Viisisataa koulupoikaakin oli muodostanut oman\nbrigadin ja heidät oli asetettu semmoisille paikoille, missä heidän\noravan-ampumistaitonsa nyt saattoi hyödyttää isänmaata.\n\nBrittiläiset olivat sillä välin rakentaneet varustuksen vastapäätä Fort\nBrownia. Se saattoi tältä paikalta tehdä koko joukon vahinkoa ja\nvarsinkin häiritä amerikkalaisia suunnattomasti. Yhdeksäntenä päivänä se\noli melkein valmiina veriseen työhönsä ja kaikesta päättäen se saattoi\njo seuraavana aamuna alkaa. Mutta yöllä tapahtui odottamatonta; siitäkin\nsaattoi päättää kuinka kaukana pelko oli Plattsburgin kirjavasta\npuolustusjoukosta. Muuan jäykkä Vermontin mies, kapteeni Mc Glassin, sai\nMacombilta luvan tehdä kokeeksi hyökkäyksen, joka muistutti vanhain\nspartalaisten urotöitä.\n\nHän pyysi viittäkymmentä vapaaehtoista lähtemään hänen kerallaan\nuhkarohkealle retkelle. Tuhat ilmottautui paikalla. Sitten hän käski\nkaikkia viittäkolmatta vuotta vanhempia ja kahdeksaatoista vuotta\nnuorempia peräytymään. Luku siten väheni kolmeksisadaksi. Sitten\npoistettiin kaikki naineet miehet ja puolet kolmestasadasta jäi\njäljelle. Sitten hän kehotti poistumaan kaikkia, jotka polttivat\ntupakkaa -- hän oli viisas ja elämää kokenut mies, kuten näkyy, --ja\njäljelle jääneistä hän valitsi ne viisikymmentä tarvitsemaansa. Niiden\njoukossa oli Rolf. Vasta sitten hän ilmaisi tuumansa. Se ei ollut\nenempää eikä vähempää kuin hyökkäys vastarakennettua varustusta vastaan,\njohon englantilaiset olivat asettaneet peljätyt tykit; kanuunat oli\nnaulattava umpeen. Viidenkymmenen miehen siis piti hyökätä leiriin,\njossa oli kolmetoistatuhatta miestä.\n\nJälleen hän sanoi: \"Jokainen joka haluaa poistua, tehköön niin.\" Ei\nainoakaan mies liikahtanut.\n\nKahdellekymmenelle näistä, joiden tiettiin tottuneen työkaluja\nkäyttämään, annettiin vasara ja nauloja. Rolf oli yksi niistä, ja hän\noli kunniasta ylpeä.\n\nPimeänä myrsky-yönä he kulkivat Saranacin poikki. Kahteen joukkoon\njakautuneina he kahdelta puolelta kenenkään huomaamatta ryömivät\nvarustuksen päälle. Lähellä nukkui kolmesataa brittiläistä sotamiestä,\nmutta ainoastaan vartiomiehet tähyilivät pimeään ja myrskyyn.\n\nKaikki oli valmiina, kun kajahti Mc Glassinin jyrisevä ääni: \"Hyökätkää,\nedestä ja takaa!\" Kiljuen mäiskien, pitäen niin suurta melua kuin\nsuinkin taisivat, Amerikan pojat hyökkäsivät esiin. Brittiläiset\nkokonaan hämmentyivät, vartiomiehet iskettiin maahan, ja loput, luullen\nMacombin koko armeijan hyökänneen, peräytyivät hetkeksi. Kuului sitten\nvasarain teräviä iskuja, klikk, klikk, klikk: kuhunkin vänkkireikään\nhakattiin naula. Tykeistä ei sitten ollut enempää haittaa kuin\npuupölkyistä. Nopeaan peräytyen, välttääkseen englantilaisten\nhyökkäyksen, urheat jenkkipojat hyppäsivät alas varustukselta, jonka\nolivat tehneet tehottomaksi, ja pääsivät omaan leiriinsä menettämättä\nainoatakaan joukostaan.\n\n\n\n\nLXXX.\n\nVerinen Saranac.\n\n\nSir George Prevost ei ollut aikonut vallottaa Plattsburgia ennenkuin\nPlattsburgin laivasto olisi anastettu. Mutta Mc Glassinin urhotyön\nmoralinen vaikutus oli niin suuri, että se oli paikalla tyhjäksi\ntehtävä. Hän päättikin vallottaa kaupungin väkirynnäköllä ja arveli sitä\nkolmen tunnin asiaksi.\n\nHän asetti yhden rykmentin kutakin brigadia kohti, yhden kutakin\nkaupungin lähellä olevaa kaalaamoa kohti, yhden kulkemaan joen poikki\nPikes Cantonmentin läheisyydestä, ja lähetti vielä yhden joen poikki\nkahtakymmentä mailia ylempää, jossa sen tuli ahdistaa amerikkalaisen\nsotavoiman jäännöksiä niiden paetessa Plattsburgista.\n\nPlattsburg heräsi sinä aamuna uudistettuun pommitukseen. Ankara ammunta\ntuotti surman muutamalle miehelle, muutamia seiniä ja savupiippuja\nsortui, mutta varustukset eivät kärsineet suuriakaan vaurioita.\n\nOli hämmästys kaikille, että puolustajat niin nopeaan tottuivat tuleen.\nYksin koulupojatkin sisarineen kulkivat tyveninä kouluun, huolimatta\ntykinkuulista ja pyssynluodeista, joita ilmassa vinkui, sattuen seiniin\nja akkunoihin ja joskus, vaikka harvoin, kaataen jonkun pyssymiehenkin,\njoka oli liian varomattomasti noussut valleille ja varustuksille\nkävelemään.\n\nBrittiläisessä leirissä valmistettiin suurta yritystä -- rykmentit\nmarssivat heille määrätyille paikoille -- pyssynluoteja ja tykinluoteja\ntuiski kuin rakeita myrskyssä. Kello kymmenen aikaan taistelu hetkeksi\nhiljeni. Amerikkalaiset asettuivat kukin paikoilleen, isoisät samoin\nkuin nuoret koulupojatkin, kullakin pyssy kädessään ja kukkaro täynnä\nluoteja. Kalpeita kasvoja ja hermostuneita sormia saattoi huomata\nnuorukaisparvessa, mutta paikaltaan ei väistynyt ainoakaan. Monikin\nmies, joka isänmaallisen innostuksen valtaamana oli pyssyineen rientänyt\nriveihin, toivoi tosin sydämessään takaisin kotiin, kun hän oli hetken\nollut verisessä rintamassa. Mutta ei kukaan lähtenyt. Jokin voima, mikä\nlienee ollutkin, piti heitä vakaina paikoillaan.\n\nVaikka rivit olivat täydet pitkin varustuksia, niin oli kuitenkin neljä\npaikkaa, joissa miehiä oli koolla enemmänkin. Nämä paikat olivat virran\nrannat siltain ja kaalaamoitten vastapäätä. Sinne asetettiin parhaat\ntarkk'ampujat, niiden joukossa Rolf ja ne muut, jotka olivat olleet\nmukana Mc Glassinin retkellä.\n\nSiltalankut oli revitty pois ja ne oli käytetty varustuksien\nrakentamiseen, mullan pidättämiseen vallitusten reunoilla. Mutta siltain\nniskapuut olivat paikoillaan, ja kun punatakit lähestyivät, niin kävi\npiankin selville, mikä tarkotus niillä oli.\n\nPisin tehokas pyssyn kantomatka arvosteltiin niihin aikoihin sadaksi\njardiksi (91 metriksi). Amerikkalaisia käskettiin olemaan ampumatta,\nkunnes viholliset olivat saapuneet tammilehtoon, joka oli pääsillasta\nsadan askeleen päässä joen toisella rannalla.\n\nBrittiläiset lähestyivät upeassa järjestyksessä, kuin paratiin menossa.\nHiljaisuus valtasi rivit joen kummallakin puolen. Komentavan\nbrittiläisen upseerin kuultiin selvään antavan käskyjä. Kummalta mahtoi\ntuntua Espanjassa, Ranskassa ja Rheinin rannoilla taistelleista\nveteraneista, kun heidän nyt täytyi marssia vihollista vastaan, joka\npuhui heidän omaa kieltään.\n\nMc Glassinin matala ääni kajahti nyt kautta puolustuslinjain: \"Älkää\nampuko, ennenkun käsken.\"\n\nPunatakit lähestyivät juosten ja saapuivat pian sadanviidenkymmenen\naskeleen linjalle.\n\n\"Nyt, tähdätkää alahaksi ja ampukaa!\" huusi Mc Glassin. Jenkkien pyssyt\nräiskähtivät ja punatakkien rivit horjuivat tammien sekaan.\n\n\"Hyökkäys!\" karjasi brittiläinen upseeri, ja punatakit hyökkäsivät\nsiltaa vastaan. Mutta amerikkalaisten varustuksista tuiski taukoomaton\ntuli, ja hyökkäävän osaston tie jäi täyteen kaatuneita.\n\n\"Eteenpäin!\" ja urhea brittiläinen kapteeni juoksi sillan keskimäiselle\nniskapuulle, miekkaansa heiluttaen johtaen joukkoaan. Paikalla muodostui\nkolme miesjonoa, yksi kullekin niskapuulle.\n\nHe olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä varustuksesta, josta\nviisisataa pyssyä tähtäsi samoja niskapuita. Ensimäiseksi kaatui\nkapteeni, luoti oli lävistänyt hänen rintansa, ja virran vesi vei hänet\nmukanaan. Mutta yhä eteenpäin kulkivat nuo kolme jonoa, päin viheltävää,\ntuhoisaa lyijytuiskua. Se oli kuin lammasten teurastusta. Mutta puolen\ntuntia he marssivat ja marssivat vakaasti eteenpäin. Ei ainoakaan mies\nseisahtunut eikä kääntynyt takaisin, vaikka kaikki tiesivät, että he\nkulkivat varmaan kuolemaan. Ei ainoakaan päässyt edes sillan keskelle,\nja ne, jotka jokeen haavotettuina putosivat, nieli paisunut virta.\nKuinka monta urhoollista miestä sinä päivänä uhrattiin, sitä ei kukaan\ntullut koskaan tietämään. Se, joka antoi hyökkäyskäskyn, oli kaatunut ja\nsamoin ne, jotka toiseksi ja kolmanneksi hänen jälkeensä ottivat johdon,\nja ennenkun sen jälkeen saapui uutta johtajaa käskyä muuttamaan, oli\njoki verestä punaisena, ja sitä sanottiin siitä pitäen \"veriseksi\nSaranaciksi\". Rykmentti tuhottiin, ja hyökkäys keskeytyi siksi kerraksi.\n\nRolf oli tähdännyt ja ampunut muitten mukana, mutta häneen koski kovin\nkipeään, kun näki niin paljon urheutta hukkaan tuhlattavan. Se oli niin\nkamalaa työtä, että hän oli erinomaisen iloissaan saadessaan sanan, että\nhäntä tarvittiin pääkortteerissa. Tunnin kuluttua hän oli järvellä,\nmatkalla Burlingtoniin, jonne hänen piti viedä komentavalle upseerille\nuutisia ja ohjeita.\n\n\n\n\nLXXXI.\n\nPlattsburgin taistelu.\n\n\nOli vielä täysi päivä, kun Rolfin kevyt yhdenhengen kanuu lähti\nviiltämään Champlain järven pintaa.\n\nViisi tuntia hän viipyi matkalla. Tähdet paloivat jo taivaalla, kun hän\nsaapui Burlingtonin satamaan. Kulkukoiran ulvonta kantoi hänen\nkorviinsa, ja kun hän kulki ääntä kohti, niin kuka seisoi satamasillan\npäässä, kuono taivasta kohti? Kuka muu kuin Skookum, yksinään ja\nvalitellen.\n\nMikä muutos siinä tapahtui, kun Rolf nousi maihin! Se haukkui, poukki\npystyyn, kiljui, häntä heilui, pää heilui, jalat heiluivat, ruumis\nheilui, se hyppi sinne tänne, karkasi ympyröitä, katseli, eikö mistään\nsaisi kananpoikasta juhla-ateriaksi ja lopuksi puhkesi pitkään\njuttelevaan luikutukseen, joka varmaan oli täynnään uutisia jokaiselle,\njoka sen ymmärsi.\n\nRolf paikalla saattoi perille sanomansa. Ne olivat hyviä uutisia,\nvaikkeivät tuoneetkaan tietoa ratkaisevasta voitosta. Kaikki riippui nyt\nMacDonoughista. Seuraavana aamuna piti kaikkien joukkojen, jotka suinkin\njoutuivat, tulla puolustamaan Plattsburgia. Kokonaista tuhatviisisataa\nmiestä oli valmiina lähtemään heti päivän valjetessa.\n\nSen yön nukkui Rolf Skookumin keralla leirissä. Aamun koittaessa Skookum\nsuureksi mielipahakseen teljettiin kellariin, ja sotaväki astui\nveneisiin, kulkeakseen niillä sotarintamaan.\n\nRaikas pohjatuuli puhalteli heidän mennessään viistoon järven poikki,\nPlattsburgiin saapuakseen. Monta vankkaa miestä oli airoissa, mutta ei\nollut toivoakaan siitä, että he lyhemmässä ajassa kuin viidessä tunnissa\npääsisivät perille.\n\nPuolet matkasta kuljettuaan he kuulivat tykkien jylinää. Jyske kävi\nyhtämittaiseksi. Selvää oli, että suuri meritappelu oli paraillaan\nkäynnissä, sillä juuri tätä pohjatuulta brittiläiset olivat odottaneet.\n\nSoutajat paransivat soutuaan ja veneitten kulku kiihtyi. He tiesivät,\nettä veljet olivat siellä ahtaalla; heidän täytyi rientää. Pitkät veneet\nlensivät yli aaltojen. Tunnin kuluttua näkyivät mastot, purjeet,\ntappelun savu, mutta tuloksista oli mahdoton saada minkäänlaista selkoa.\nAlbany ja New York olivat nyt vaarassa, eikä vain Plattsburg, ja miehet\nsoutivat, soutivat ja soutivat.\n\nTykkien jyske kävi yhä kovemmaksi, vaikkei se ollut niin yhtenäistä kuin\naikaisemmin. Nyt näkyivät laivatkin, jotka olivat vain neljän mailin\npäässä. Tuon tuostakin pöllähteli tykeistä savua, mastoja kaatui. He\nnäkivät sen selvään. Soutajat vaan kiristivät huuliaan ja soutivat,\nsoutivat ja soutivat.\n\nSir George ei ollut ottanut lukuun muuta kuin yhden esteen Albanyyn\nmarssiessaan, ja se este oli MacDonough; mutta hän huomasi nyt, että oli\ntoinenkin este, jonka nimi oli Macomb.\n\nSelvästikin olisi ollut turhaa väenhukkaa koettaa vallottaa Plattsburgia\neturintaman puolelta, kun kerran oli mahdollista kulkea ylempää joen\npoikki ja käydä kaupungin kimppuun takaapäin. Ja samoin oli selvää, että\nkun hänen laivastonsa saapuisi ja musertaisi amerikkalaisen laivaston,\nniin olisi brittiläisten sotalaivain sitten helppo ampua kaupunki\nraunioiksi, menettämättä ainoatakaan miestä. Suotuisaa tuulta hyväkseen\nkäyttäen Downie jo oli päässyt lähtemään Isle au Noix'sta ja purjehti\nnyt alas järveä uljaine miehineen, uljaiden purjeiden vetämänä.\n\nKoettuina miehinä, laivoja hoitamaan tottuneina, MacDonoughin joukkoa\nlukuisampina, paremmin varustettuina ja etevämpinä joka suhteessa paitsi\nmerikunnossa, tulivat brittiläiset voitosta varmoina.\n\nMacDonough oli perustanut sotasuunnitelmansa kolmeen pääliikkeeseen. Hän\nkävi ankkuriin lahden pohjoispuolelle, niin että laivaston, joka kävi\nhänen kimppuunsa, täytyi luovia vastatuuleen, voidakseen hänen kanssaan\ntaistella. Hän meni niin lähelle maata, että laivaston, joka kävi hänen\nkimppuunsa, täytyi lähestyä maavarustuksiakin tykin kantomatkan päähän.\nJa hän jätti ainoastaan yhden näennäisen aukon vihollisen käytettäväksi,\nja sen aukon edustalla oli vaarallinen vedenalainen kari. MacDonoughin\nasema oli siis oikea ansa. Kaiken lopuksi hän veti laivoista maalle\nrautaketjuja ja viritti köysiä, niin että hän vipulaitoksella saattoi\nnopeaan kääntää laivansa ja ampua vihollista vuoroon laivan kummallakin\nkyljellä.\n\nKaikki oli valmiina sinä aamuna syyskuun 11 p:nä, kun brittiläinen\nlaivasto, taitavasti johdettuna, pyörsi Cumberlandin niemen ympäri.\n\nJenkkilaivaston nuori komentaja paljasti päänsä ja polvistui kohtaloiden\nHerraa rukoilemaan, niinkuin ainoastaan ne osaavat rukoilla, jotka\nlähtevät taisteluun. Urhea vihollinen lähestyi kohti, ja kukapa epäili,\netteikö senkin keskuudessa sydämistä kohonnut hartaita rukouksia.\nEnsimäinen brittiläisten yhteislaukaus rikkoi \"Saratogan\" kanahäkin ja\nsieltä lensi ulos kukko, lensi tykin nokalle seisomaan, räpytteli\nsiipiään ja kiekasi. Jenkit hurrasivat ja pitivät sitä hyvänä enteenä.\n\nSitten seurasi taistelu -- uljuutta ja kauhuja -- sodan eläimellinen\nhäijyys pääsi raivoamaan.\n\nAikaisin taistelun alussa joutui \"Findr\" niminen brittiläinen luuppi\nMacDonoughin ansaan ja tarttui vedenalaiselle karille.\n\nBrittiläinen komentaja oli kaatunut, samoin moni hänen upseereistaan.\nMutta kuitenkin brittiläiset ankaralla tykkitulellaan olisivat saaneet\nvoiton, ellei MacDonough hyvässä huolessaan olisi varustanut laivojaan\nkäännettäviksi. Kun yksi sivu oli ammuttu, niin laiva köysillä ja\nankkuripelillä käännettiin, jotta voitiin laukaista toinenkin kylki.\n\nSe oli epätoivoisimpia meritappeluita, mitä on milloinkaan taisteltu.\nBrittiläisen lippulaivan kolmestasadasta miehestä säilyi vain viisi\nhaavoittumatta, niin vakuutettiin. Ja lopulta ei kahdeksasta laivasta\nainoassakaan ollut pystyssä mastoa, johon olisi voinut purjeen vetää,\neikä purjetta, joka olisi pitänyt tuulta. Vähemmässä kuin\npuolessakolmatta tunnissa taistelu oli voitettu ja brittiläinen laivasto\nhävitetty.\n\nTaistelujen Jumalalle kumpikin puolue oli asiansa uskonut ja taistelujen\nJumala oli sanansa sanonut.\n\nKaukana etelässä olivat veneissään Vermontista tulevat joukot, kenraali\nja Rolf ensimäisessä. He olivat seuranneet taistelun vaiheita\ntuskallisella jännityksellä, sillä olihan siinä heidän maansa kohtalo\nmiekan terällä.\n\nKello oli neljännestä yli yhdentoista, kun jyrinä vaimeni. Vermontin\nmiehet olivat lähestyneet rantaa, voidakseen nopeaan nousta maihin, jos\ntarve vaatisi, kun samalla Union Jack[27] vaipui alas brittiläisen\nlippulaivan mastosta ja tähtilippu kohosi sen paikalle.\n\n\"Jumalan kiitos!\" kävi hiljainen humiseva huokaus kautta veneiden ja\nmoni ahavoitunut ja parrakas poski kastui kyynelistä. Jokainen kätteli\nnaapuriaan, heidät kaikki valtasi syvä mielenliikutus, ja samoin kuin\nteatterissa kuulijakunta unhottaa paukuttaa käsiään, kun sen mielet ovat\nsulaneet, samoin ei tässäkään kukaan halunnut puhjeta meluisiin\nmielenosotuksiin.\n\n\n\n\nLXXXII.\n\nMacombin tiedustelijana.\n\n\nKenraali Macomb tiesi, että Sir George Prevost oli varovainen ja kokenut\njohtaja. Laivaston menetys varmaankin saisi hänet perin pohjin\nmuuttamaan suunnitelmansa, -- mutta millä tavalla? Tekisikö hän\nsivustaliikkeen hyökätäkseen Albanyn kimppuun, vai peräytyisikö\nCanadaan, vai varustautuisiko Plattsburgin luo odottamaan apuväkeä, vai\nyrittäisikö korjata häviönsä vallottamalla kaupungin ylivoimaisella\nväkirynnäköllä?\n\nMikä hänen suunnitelmansa olikin, varmaan hän pian ryhtyisi sitä\ntoteuttamaan, ja Macomb tutki vihollisen leiriä terävällä tarkkaavalla\nkatseella, mutta ei minkäänlaista muutosta ollut huomattavissa, auringon\nvaipuessa sateiseen länteen.\n\nMutta hänen oli tärkeätä tietää milloin suurempia liikkeitä alkoi\ntapahtua, ja heti yön tullen kutsuttiin joukko nopeimpia tiedustelijoita\nkoolle. Kaikki olivat nuoria miehiä, useimmat olivat olleet mukana Mc\nGlassinin retkellä. Rolf näkyi muita kookkaampana, mutta erästä Seymour\nnimistä Vermontin poikaa mainittiin kaikkia muita nopeimmaksi.\n\nHeille annettiin kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti saada selville,\noliko Prevostin armeija tosiaankin peräytymässä, toiseksi, miten oli sen\nrykmentin käynyt, jonka hän oli lähettänyt Saranacin yläjuoksulle\nkiertoliikettä suorittamaan.\n\nKukin lähetettiin niille maille, jotka hän parhaiten tunsi. Toisia kulki\nlänteen päin, toiset seurailivat virran juoksua ylöspäin. Rolf, Seymour\nja Fiske, Vermontin mies hänkin, lähtivät hämärässä veneellä\nPlattsburgin satamasta, kaarsivat Cumberlandin mutkan ja nousivat yön\ntullen maihin Point au Rochessa, Treadwells lahden pohjoispuolella.\n\nSinne he piilottivat kanuunsa, sopivat siitä, että puolenyön aikaan\njälleen tavattaisiin, ja lähtivät sitten kulkemaan länttä kohti kolmeen\neri suuntaan, tavatakseen valtatien kolmelta eri kohdalta. Seymour\nnopeimpana lähti pohjoista kohti, Rolf sai keskivälin kuljettavakseen.\nVielä sovittiin merkeistä: metsässä huuhkajan huhuaminen; veden\npartaalla kuikan uikutus. Sitten he erosivat toisistaan.\n\nMetsät tuntuivat Rolfista sangen juhlallisilta tänä historiallisena\nsyyskuun yönä, kun hän nopeaan astui niiden kautta, silloin tällöin\npysähtyen kuuntelemaan luullessaan jonkun etäisen merkin osuneen hänen\nkorvaansa. Silloin hän avasi suunsa, jottei hengitys eikä sydämen\nsykintä voinut häiritä rumpukalvon herkkyyttä.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän saapui valtatielle. Se oli tyhjä. Sitten hän\nkuuli huuhkajan huhuavan:\n\n    Ua, uah, ua, uah...\n    Ua. uah, ua, huuuu--oo.\n\nRolf huhusi vastaukseksi jälkimäisen säkeen, mutta toinen vastasi taas\nmolemmilla säkeillä, josta saattoi päättää, että se oli joko oikea\nhuuhkaja tai joku vieras. Toveri se ei ainakaan ollut, sillä viimeiseksi\nvastaukseksi olisi riittänyt pelkkä \"huuuuu--oo\". Rolf ei saanut koskaan\ntietää, mistä se tuli, mutta hän ei sen kommin kiinnittänyt asiaan\nhuomiota.\n\nKauan aikaa hän sitten istui muutamassa pimeässä kolkassa, josta hän\nsaattoi nähdä tien. Plattsburgin puolelta kuului ääniä. Vähää myöhemmin\nammuttiin paljoa lähempänä pari laukausta. Hän sai jälestä päin kuulla,\nettä ne laukaukset tarkottivat erästä hänen toveriansa. Vihdoin kuului\nheikkoa etäistä kumahtelua: _tumpp ta-ta tumpp ta-ta_... Hän otti\ntupesta puukkonsa, pisti sen syvään maahan ja kosketteli sitten\nhampaillaan vartta. Se vahvisti ääntä ja nyt hän erotti selvään: sieltä\ntuli täyttä laukkaa nelistävä hevonen, mutta se oli vielä niin etäällä,\nettä kului viisi minuttia, ennenkuin hän seisaaltaan erotti selvästi\nkavionkopseen. Hälyn lähetessä hän kuuli aseitten kalsketta, ja\nratsastajan ohi ajaessa huomasi Rolf, että se oli brittiläinen upseeri.\nMutta minne ja miksi?\n\nSaadakseen tietää ratsastajan matkan määrän Rolf seurasi häntä juosten\nmailin verran. Hän saapui siten kukkulalle ja sinne pohjatuuli jälleen\nkantoi saman kumahtelevan äänen.\n\n\"Matkalla Canadaan, all right,\" hykerteli Rolf itsekseen. Mutta ei\nmikään osottanut, oliko hän vain sananviejä, vaiko etujoukon\ntiedustelija, vai oliko hänet lähetetty kutsumaan lisäväkeä.\n\nJälleen hän odotti kauan. Puoli yhdentoista aikaan kuului etelästä taas\nääntä. Maahan pistetyn puukon avulla hän jälleen kovensi sen, mutta ei\nsittenkään erottanut tarkoin mitä se oli. Yö oli kuutamoton ja pimeä, ja\nhuoletta saattoi istua sangen lähellä tietä, pelkäämättä tulevansa\nnähdyksi. Kahdenkymmenen minutin kuluttua ääni oli tullut sangen lähelle\nja pian sitten musta joukko matkasi tietä pitkin. Ajomiesten kielestä ei\nollut epäilystäkään; englantilaisen upseerin tuntee helposti\npuhetavastaan. Raskaita pyöriä vieri tietä pitkin; etujoukosta sanoi\njoku kovalla äänellä muutaman sanan ja hänen puheensa oli kaikuvaa\nranskaa. Siinä selväänkin kulki joukko, jossa oli satakunta brittiläistä\nsoturia, parit kolmet vaunut, tykkejä ja ranskalainen oppaana. Rolf\nluuli tuntevansa äänen; niin, hän oli melkein varma siitä, että opas oli\nFrançois la Colle.\n\nTämä oli tärkeä huomio, mutta ei vielä ratkaiseva. Kello oli nyt\nyksitoista. Puolenyön aikaan hänen piti olla kanuulla. Hän lähti sinne\nniin nopeaan kuin pääsi, mutta kun yö oli niin pimeä, oli hänen kulkunsa\npakostakin hyvin hidasta. Silloin tällöin pilkisti taivaalla tähtiä, ja\nniiden johdolla hän pääsi järvelle, seisahtui muutaman kymmenen askeleen\npäähän rannasta ja matki siinä kuikan vaikeroivaa uikutusta:\n\n    Hu-u-u-u-uuu-u...\n    Hu-u-u-u-uuu-u.\n    Huu-uuu...\n\nKymmenen sekunnin kuluttua kuului vastaus:\n\n    Hu-u-u-u-uuu-u...\n    Huu-uuu.\n\nJa jälleen kymmenen sekunnin kuluttua Rolfin vastaus:\n\n    Huu-uuu...\n\nHänen molemmat toverinsa olivat jo yhtymäpaikalla. Fisken käsivarren oli\nluoti lävistänyt. He päättivät parhaimmaksi lähteä oikopäätä\npääkortteeriin laihoine tietoineen, samalla saadakseen hoitoa\nhaavotetulle toverilleen. Mutta Fiske ei ollut milläänkään haavastaan,\nsanoi sitä vain naarmuksi ja muistutti heille, että heidän\nvelvollisuutensa oli saada varma tieto vihollisen liikkeistä. Päätettiin\nsen vuoksi, että Seymour veisi takaisin Fisken ja saadut tiedot, Rolfin\ntaas piti jatkaa tiedustelujaan.\n\nKello yhden aikaan yöllä hän oli jälleen samalla mäellä, jolta oli\nnähnyt yksinäisen ratsastajan matkan sekä tykistö- osaston, joka oli\nsaapunut hänen perässään. Hänen siinä odottaessaan kuului pohjoisesta\npäin yhä heikkeneviä ääniä ja etelästä käsin toisia, jotka kasvoivat.\nTunnin kuluttua hän näki vielä suuremman osaston sotaväkeä\nkuormastoineen ja lotisevine vankkureineen. Ainoastaan kaksi selitystä\noli mahdollista. Joko kokosivat brittiläiset joukkojaan Chazyn satamaan,\njonne he, pohjatuulen suojatessa heitä MacDonoughia vastaan, saattoivat\nkoota riittävästi varastoja ja joukkoja pohjoisesta käsin, marssiakseen\nAlbanya vastaan maan poikki; taikka sitten oli vihollinen kaikin\nperäytymässä Canadaan. Siitä voi saada selvyyttä ainoastaan yhdessä\npaikassa: Chazyn kylän tienristeyksessä. Hän sen vuoksi lähti\njuoksujalkaa Chazyyn, jonne oli matkaa kuusi mailia.\n\nEdellä kulkeva sotaväenosasto matkasi kolme mailia tunnissa'; Rolf kulki\nviisi mailia. Parinkymmenen minutin kuluttua hän oli sen saavuttanut,\nmutta joutui nyt pulaan sen hitauden vuoksi. Mitä piti hänen tehdä? Oli\nmelkein mahdotonta kulkea pimeässä metsän kautta niin nopeaan, että\nolisi saanut joukon sivu kaarretuksi. Hänen täytyi sen vuoksi tyytyä\nsiihen, että kulki vähän matkan päässä joukon jäljessä. Kerran tai pari,\njonkun ryhmän hiukan jätättäessä, hän sattui niin lähelle, että joutui\nvaaraan, sillä hän saattoi helposti kuulla heidän puheensa.\n\nSiitä, mitä hän kuuli, kävi selvään ilmi, että armeija peräytyi. Mutta\nse oli kuitenkin ainoastaan rivien pakinoita. Hän malttoi levotonta\nmieltään ja seurasi verkalleen joukon jäljessä. Kerran muuan mies jäi\njäljelle piippuaan sytyttämään ja hän melkein kosketti Rolfia.\nHuomatessaan kulkijan hän kysyi englanniksi, mutta ranskaksi murtaen:\n\"Kuuleppas, toveri, onko sinulla tulta.\" Rolf matki Canadan\nenglantilaisten puheenpartta, johon hän jo oli jonkun verran perehtynyt:\n\"Ei ole, minä kun en polta\", ja väistyi sitten vähän syrjempään, niin\nettei häntä huomattu.\n\nKului melkein puolen tuntia, ennenkun he olivat Chazyssa, ja siellä he\npoikkesivat sille tielle, joka kulki _suoraan pohjoista kohti_. Ei\nepäilemistäkään, armeija oli matkalla Canadaan! Rolf istui aidalla aivan\nlähellä, kun heidän askeleensa kulkivat ohi trampp, trampp, trampp, ja\nvankkurit kolisivat klink, klunk, klonk, klank, ja äänet sitten\nhälvenivät pohjoista kohti.\n\nHän oli nähnyt ehkä kolmisensataa miestä; mutta brittiläisessä\narmeijassa oli kolmetoistatuhatta, hän sen vuoksi istui odottamaan.\nKauaa hänen ei tarvinnutkaan vartoa. Puolen tunnin kuluttua lähestyi\netelästä päin kaikesta päättäen paljoa suurempi joukko. Lyhtyjä kiilsi\netupäästä, jonka vuoksi Rolf lymysi aidan taakse, mutta kun se oli\nmatala, niin se tarjosi huonon suojan. Vähän syrjässä siitä oli tuomari\nHubbellin tuttu talo taajoine pensasaitoineen. Sinne hän riensi, ja\npiiloutui pensaihin. Lähestyvä joukko oli hyvinkin samanlainen kuin se,\njoka oli edellä kulkenut, mutta paljoa suurempi. Siinä oli vähintäin\nkokonainen rykmentti, ja kun se oli kylätien täyttänyt, niin muuan\nupseeri huusi: \"Seis!\" ja antoi uusia ohjeita. Selväänkin joukon aikomus\noli jäädä siihen yöksi. Muuan sotamies lähestyi aitaa, ottaakseen siitä\npolttopuita, mutta eräs upseeri häntä nuhteli ja kielsi. Löydettiin\nmuita polttoaineita, huonompia aitoja ja valtatiellä ja läheisillä\nniityillä loimusi tuota pikaa kymmeniä tulia. Rolf huomasi joutuneensa\nsatimeen, sillä parin tunnin kuluttua valkenisi päivä.\n\nYksinkertaisin pelastumiskeino oli lähteä taloon. Hän ryömi hiljaa talon\nympäri rouva Hubbellin akkunan alle. Ajat olivat levottomat, mielet\njännittyneet, ja pari kolme hiljaista napausta akkunanruutuun riitti\nherättämään kunnon rouvan. Hänen miehensä oli useammin kuin kerran\ntullut sitä tietä taloon.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi hän akkunanraosta.\n\n\"Rolf Kittering\", vastasi toinen, \"talo on sotamiesten piirittämä,\nettekö voi minua piilottaa?\"\n\nVoisiko hän? Kukahan amerikkalainen nainen olisi siihen aikaan vastannut\nkieltäen?\n\nRolf luikahti taloon hiljaa.\n\n\"Mitä uutisia?\" kysyi rouva. \"Sanotaan MacDonoughin voittaneen järvellä,\nmutta että Plattsburg on vallotettu\".\n\n\"Ei, ei, Plattsburg on hyvässä turvassa ja MacDonough on anastanut\nbrittiläisen laivaston. Olen melkein varma siitä, että koko brittiläinen\narmeija paraillaan peräytyy Canadaan.\"\n\n\"Jumalan kiitos, Jumalan kiitos\", sanoi rouva kuumasti, \"minä tiesin,\nettä niin piti käydä. Naisväki on joka päivä, aamuin ja illoin,\nkokoontunut tänne rukoilemaan. Mutta hiljaa!\" hän laski sormen\nhuulilleen varottavaksi merkiksi ja osotti erästä huonetta\n--\"brittiläinen upseeri.\"\n\nHän toi sitten kaapista kaksi peittoa ja opasti Rolfin erääseen\nullakkohuoneeseen. Katon alaosassa oli pieni ovi, joka johti puuvajaan.\nSinne Rolf levitti peittonsa ja oikaisi uupuneet jäsenensä, ja pian hän\noli vaipunut syvään uneen.\n\nPäivänkoitossa torvet soivat, leiri nousi jalkeille. Talossa oleva\nupseeri nousi ja asettui portaitten eteen, suojellakseen taloa. Muut\nupseerit yhtyivät häneen.\n\nRouva Hubbell valmisti aamiaisen. Se syötiin montakaan sanaa\nvaihtamatta, kuuli Rolf myöhemmin. He maksoivat kukin puolestaan,\nasettuivat rykmenttinsä etupäähän ja lähtivät pohjoista kohti. Mutta\ntalossa asuva upseeri jäi vielä ovelle.\n\nRolf kuuli sitten ullakkohuoneesta hiljaisia askeleita, suljettu ovi\ntyönnettiin auki ja rouva Hubbellin tyynet, sievät kasvot tulivat\nnäkyviin. Rauhottavasti päätänsä nyökäten hän asetti Rolfin eteen\nkahvikupin, leipää ja kupin maitovelliä. Ja ainoastaan se, joka on\nkaksitoista tuntia kulkenut ruuatta yhdeksäntoista vuoden iällä,\nainoastaan se voi vähän aavistaa, kuinka hyvältä se maistui.\n\nPienestä luukusta Rolf saattoi nähdä edessään olevan tien. Yhä\nkasvavasta jyminästä saattoi arvata, että sotaväkeä oli enemmänkin\ntulossa, mutta siitä huolimatta hän hämmästyi, nähdessään kymmenen\nrykmentin marssivan ohi kaikkine varastoineen. Se oli urhea armeija,\nmutta sen mielentilasta sillä hetkellä ei saattanut olla epäilystäkään:\njoukot oli vallannut kaikkineen peräytyvän armeijan masentunut mieliala.\n\n\n\n\nLXXXIII.\n\nSir George Prevostin jäähyväiset.\n\n\nPlattsburgin kaupungin luona oli taistelu päättynyt, vaikka sitä\nei oltu edes taisteltu, sillä MacDonoughin henki oli sekä maalla että\nvesillä, ja sen tunsi brittiläinen kenraali yhtä hyvin kuin\njenkki-tarkk'ampujakin, paikalla kun Union Jack oli vedetty alas\n\"Confiancen\" mastosta.\n\nSir George Prevostin täytyi nyt tehdä ratkaiseva päätös. Hän saattoi\nväkivoimalla kulkea Saranacin poikki ja marssia Albanyyn ja koettaa\ntulla toimeen vihollismaan varoilla, jos hänen yhteytensä\nkatkaistaisiin. Joka päivä virtasi vuorilta Albanyyn yhä enemmän\ntarkk'ampujoita. Ennenkun hän pääsisi kaupunkiin, voisi näiden luku olla\nsuurempi kuin hänen oman väkensä, ja mikä sitten eteen? Ellei\nSuur-Britannia saattaisi lähettää uutta armeijaa taikka laivastoa hänen\ntuekseen, niin voisi hänen käydä samoin kuin aikoinaan Burgoynen.[28]\nPrevost ei tahtonut antautua semmoiselle vaaralle alttiiksi, vaan antoi\nsyyskuun 11 p:n yönä, kahdeksan tuntia MacDonoughin voiton jälkeen,\nkäskyn peräytyä Canadaan.\n\nSalatakseen päätöstään niin kauan kuin suinkin hän kielsi lähtemästä\nliikkeelle, ennenkun aurinko oli laskenut. Piiritetty kaupunki ei saanut\nsiitä mitään tietoa. Sen ei pitänyt saada tilaisuutta käyttää hyväkseen\nniitä suunnattomia henkisiä ja aineellisia etuja, joita peräytyvän\nvihollisen ahdistaminen tuottaa. Vasta aamulla herätessään sen piti\nhuomata, että vihollinen olikin hyvässä turvassa rajan takana. Se oli\nsangen taitavasti suunniteltu temppu ja se olisi onnistunut mainiosti,\nellei vihollinen olisi ollut yhtä ovela kuin hän itsekin.\n\nKuinka ahnaasti Rolf nyt tutki Chazyn tietä; kuinka suuri oli sen\nmerkitys, mitä sillä oli nähtävänä! Kuinka hän himoitsi päästä parasta\nkuuluksi tullutta nopeuttaan takaisin oivia uutisiaan viemään. Kahdessa\nja puolessa tunnissa hän varmaankin ennättäisi pääkortteeriin. Ja\njonkinmoisella ylimielisellä ylpeydellä hän katseli karkotetun ja pakoon\nkääntyneen vihollisen sotaista loistoa ja uljuutta.\n\nJälkipäässä saapui joukko korkeampia upseereja, joiden komeat punaiset\npuvut kiilsivät kullasta. Kuinka sotaisilta he näyttivät, kuinka upeilta\nVermontin huonopukuisiin pyssymiehiin ja Adirondackin karkeihin\nmetsämiehiin verraten. Kuinka paljoa kauniimpi on hohtokivillä\nkoristettu teräsmiekka kuin paljas harmaa säilä!\n\nRouva Hubbell seisoi ovella heidän ohi kulkiessaan. Kaikki he\ntervehtivät häntä kohteliaasti, ja upseeri, joka oli taloa suojellut,\nsai käskyn yhtyä rykmenttiinsä. Rouva heilutti auringonvarjostintaan,\nheidän kohteliaaseen tervehdykseensä vastaten, eikä voinut olla\nhuudahtamatta:\n\n\"Miten kävi ennustukseni, Sir George, ja entä kukkarot?\"\n\nRolf ei nähnyt emäntäänsä, mutta kuuli äänen ja näki sanojen\nhämmästyttävän vaikutuksen.\n\nBrittiläinen kenraali pidätti hevosensa: \"Miehen sana on hänen kunniansa\npantti, hyvä rouva,\" sanoi hän. \"Heittäköön nyt jokainen upseeri\nkukkaronsa rouvan eteen,\" -- ja hän näytti itse muille esimerkkiä.\nKuului toistakymmentä kilahtavaa kapsahdusta ja toistakymmentä upseeria\nlähti rahattomana, mutta tervehtäen, pois ratsastamaan.\n\nTuhannen dollaria kultaa keräytyi siten rouvan porraspäähän sinä aamuna,\nja vielä tänä päivänä hänen lapsenlapsensa kertovat tapauksesta.\n\n\n\n\nLXXXIV.\n\nRolf paljastaa väijytyksen.\n\n\nRolfin tiedot olivat nyt täydelliset, hänellä ei ollut muuta tehtävää\nkuin viedä ne Plattsburgiin niin nopeaan kuin suinkin. Kymmenen\nrykmenttiä hän oli laskenut tähystysreiästään. Kello kymmenen aikaan\njälkijoukko kulki ohi. Kello yhdentoista aikaan rouva Hubbell kävi\nhieman lähiseutua tarkastamassa ja ilmotti, että kaikki oli rauhallista\nniin pitkältä kuin hän saattoi nähdä kumpaankin suuntaan, eikä\nvihollista ollut näkyvissä millään taholla.\n\nKiitollisena puristettuaan emännän kättä hän lähti talosta kulkemaan\nniitä neljäätoista mailia, jotka Chazysta oli matkaa Plattsburgiin.\n\nVirkistyneenä ja syöneenä, nuorena ja voimallisena, oikean ja\nvoitokkaan asian edustajana hän lähti taipaleelle, juoksi ilokseen,\nriemuiten ajatellen nuoruuttaan, maataan, voimiaan, sääriään ja\njuoksijamainettaan. Alkaen pitkin käyntiaskelin hän piankin oli täydessä\njuoksussa, ja puolenpäivän aikaan hän jo oli kulkenut kuusi mailia.\nMutta sitten hän kuuli heikkoa etäistä ammuntaa ja juoksuaan hiljentäen\nhän arvasi, että siellä paraillaan taistelivat hänen maamiehensä ja se\nbrittiläinen osasto, joka oli lähetetty länteen päin anastamaan\nSaranacin kaalamoa.\n\nMuistaen tiedustelijan velvollisuuden hän ensi työkseen koetti saada\ntarkkaan selville, keitä he olivat ja missä. Suuren puun latvasta hän\nnäki punatakkeja kuin pisteitä etäisellä avopaikalla. Sitten he\nkatosivat metsään. Haja-ammunta vaihtui kerran tai pari\nyhteislaukauksiksi. Sitten seurasi jonkun ajan äänettömyys. Vihdoin\nilmestyi valtatielle noin puolen mailin päähän joukko punatakkeja. He\nkulkivat sangen nopeaan, peräytyivät minkä joutuivat ja tulivat sinne\npäin, jossa hän oli. Sen mäen päällä, jonka yli tie kulki, Rolf näki\nheidän äkkiä heittäytyvän maahan ja muodostavan mitä vaarallisimman\nväijytyksen, ja puolen mailin päässä, kautta metsän harpaten ja juosten\ntuli hänen rakastamiensa värien miehiä. He olivat ajaneet vihollista\nedellään, mutta harjaantunut sotaväki toipuu väleen säikähdyksestään,\njos niillä on tarmokas johtaja, ja huomatessaan korkeiden rinteitten\nvälillä kulkevan tien tarjoovan oivan tilaisuuden, pakenevat\nbrittiläiset kääntyivät päin kuin takaa-ajetut metsäkarjut.\nAmerikkalaiset eivät huomanneet heistä merkkiäkään. He olivat liiaksi\nkiihtyneet voitostaan. He olivat unhottaneet tavanmukaisen\nvarovaisuutensa ja joukossa juosten he kulkivat eteenpäin ahdasta\nsolatietä, sivuillaan kahden puolen metsä ja vähän korkeammalla\nsavirinteet. He kulkivat suoraa päätä surman suuhun. Rolf käsitti, että\nhänen täytyi heitä varottaa vaikka henkensä hinnalla. Hän luiskahti alas\npuusta ja juoksi metsän suojassa minkä suinkin pääsi väijytystä kohti.\nSe oli ainoa mäki sillä paikalla, -- Beekmans Riseksi sitä sanotaan.\nNiin kaukana kuin suinkin punatakeista, mutta kuitenkin samalla mäellä\nseisten, koska siitä oli vapaa näköala, hän hyppäsi korkealle kannolle\nja kiljui kovempaa kuin oli vielä koskaan eläissään kiljunut: \"Takaisin,\ntakaisin! Väijytys! Väijytys!\" Ja kohottaen korkealle molemmat\nkäsivartensa hän käänsi kämmenet ystäviään vastaan, joka oli vanhan\nkansan merkki: \"takaisin\".\n\nKahdesti ei heitä tarvinnut varottaa. Niinkuin takaa-ajetut sudet he\nlivahtivat näkyvistä lähimpään suojaan. Paljastetusta väijytyksestä\nräiskähti heidän sekaansa vaaraton yhteislaukaus, ja kannon nokasta\nhypäten Rolf juoksi henkensä edestä.\n\nRaivoissaan siitä että juoni näin huonosti onnistui, hyökkäsi\nparikymmentä punatakkia, pyssynsä ladattuaan, häntä kiivaasti\ntakaa-ajamaan. Rolf syöksyi erään leppäsuon peittoon ja nopeuteensa\nluottaen rynnisti läpi tiheikköjen, yli suonsilmäin. Hän luotti siihen,\netteivät punatakit semmoisella maalla kauaakaan seuraisi, ja hän tiesi\nettä toverit olivat lähellä. Mutta leppäsuo päättyi niittyyn. Hän kuuli\npensaitten lähistöllä rytisevän ja juoksi kohti pientä solaa, jonka\nalapäästä alkoi suojaisa metsä. Tämä oli hänen turman erhetyksensä.\nPaikalla kun hän oli avopaikalla, paukkuivat mäeltä pyssyt ja Rolf\nkaatui suulleen kuin kuollut.\n\nPäivä oli juuri ehtinyt ohi puolen, kun hän kaatui; varmaan tuntikauden\nmakasi hän tajuttomana. Kun hän jälleen tointui, niin hän yhä makasi\nsamassa notkossa, ypöyksinään. Punatakit epäilemättä olivat pakoaan\njatkaneet, jenkkipojat perässään. Rolfin kasvot olivat yltyleensä\nveressä. Takki oli repaleina ja verinen; housuissa oli risainen repeymä,\njoka oli punainen ja märkä. Hänen päätään pakotti ja sääri oli turtunut\nkuin ruhjottu. Hän tunsi sen heti kun yritti liikkua; oikea jalka oli\npolven alapuolelta murtunut. Toiset luodeista olivat raapaisseet hänen\nkäsivarttaan ja päätään; tämä oli saanut hänet joksikin aikaa\npyörtymään, tekemättä kuitenkaan suurempaa vahinkoa.\n\nKauan aikaa hän makasi hiljaa alallaan siinä toivossa, että joku\nystävistä tulisi avuksi. Hän yritti huutaa, mutta voimat pettivät.\nSitten hän muisti savumerkin, joka oli hänet pelastanut, kun hän oli\nmetsään eksynyt. Huolimatta siitä, että käsivarsi oli haavotettu, hän\nsai kaivetuksi esiin piikiven ja teräksen ja valmistautui tulta\ntekemään. Mutta kaikki pienet puut, joihin hän ulottui, olivat\näskettäisestä sateesta kastuneet. Töyräällä vähän matkan päässä oli\nvanha männyn kanto; siitä ehkä voisi vuolla sytykkeitä, joilla saisi\ntulen palamaan, ajatteli hän ja tapasi puukkoaan. Voi! tuppi olikin\ntyhjä. Jos Rolf olisi ollut neljää vuotta nuorempi, niin hän ehkä olisi\nmurtunut ja itkenyt, niin turha lisä kuin se olisikin ollut hänen\nonnettomuuteensa.\n\nHän ojensi ruhjoutuneen säärensä siihen asentoon, jossa se tunsi\nvähimmin kipua ja makasi siten jonkun aikaa. Syyskuun aurinko paistoi\nhänen selkäänsä ja lämmitti häntä. Hän oli läkähtyä janoon, mutta vain\nmuutaman kymmenen askeleen päässä oli pieni oja. Hitaasti, kamalin\ntuskin ponnistellen hän ryömi vatsallaan purolle ja joi, kunnes ei enää\njaksanut juoda enempää, lepäsi sitten, pesi kasvonsa ja kätensä ja\nyritti uudelleen ryömiä lämpöiseen paikkaan. Mutta aurinko oli vaipunut\npuron törmän taa, pieni notko oli varjossa ja kuoleman kylmyys valui\nnuoren miehen tuskan vihlomaan ruumiiseen.\n\nHaamuja kulki kautta hänen aivojensa, niiden mukana Si Sylvanne\nsattuvine sananparsineen, joista hän nyt muisti yhden ennen muita:\n\n\"Vaikeuksia sinulle lähetetään vain sen vuoksi, että ponnistaisit\nparhaasi mukaan. Kun olet parhaasi tehnyt, niin ole sitten tyynenä ja\nodota. Kaikki vielä selviää.\" Niin, siten hän oli sanonut, mutta nyt se\nloukkasi häntä kuin köykäinen pilapuhe.\n\nAuringonlasku verkalleen päättyi; yötuuli puhalsi; hitaasti kuluvat\nhetket toivat mukanaan synkeyden, joka tunki hänen mieleensä. Tämä\ntosiaan tuntui hänen kohtalonsa surkeimmalta hetkeltä. Rampana, vilusta\nkuolevana, avuttomana -- kykenemättä tekemään mitään muuta kuin\nodottamaan ja kuolemaan -- hänen voihkavilta huuliltaan kohosi äidin\nammoin opettama puoleksi unhotettu rukous: \"Oi Jumala, armahda minua!\"\nja sitten hän vaipui hortoon.\n\nKun hän jälleen heräsi, niin tähdet tuikkivat taivaalla; hän oli vilusta\nturtunut, mutta hänen mielensä oli selvä.\n\n\"Tämä on sotaa\", hän ajatteli, \"ja Jumala sen tietää, ettemme ole sotaa\netsineet.\" Ja sitten hän jälleen ajatteli: \"Kun tarjouduin maatani\npalvelemaan, niin tarjosin henkeni. Minä mielelläni kuolen, mutta tämä\nei ole se kuolema, jota minä olen halunnut\", ja siunattu unohdus valtasi\ntaas hänen mielensä.\n\nMutta hän oli sitkeäsäikeistä rotua; hänen hengenkipinäänsä ei niinkään\nvähällä sammutettu; sen leimuava tuli saattoi häälyä, heikontua, ja\nkasvaa uudelleen. Sinä kylmänä ja pimeänä hetkenä, jona elämän lamppu\nenimmän häälyy, hän heräsi kuullakseen suloista suloisempaa soitantoa,\nkoiran äänekästä haukuntaa; minutin kuluttua se kuului lähempää, pian\naivan vierestä, ja Skookum, harhaileva omapäinen, uskollinen Skookum\nhyppi hänen ympärillään ja haukkui hurjasti kohti tyveniä,\ntuikkaamattomia tähtiä.\n\n[Kuva: Koleana hämärän hetkenä ... hän kuuli Skookumin haukun\nsuloisen soinnin.]\n\nLäheltä kuului ihmisääni \"halloo\". Sitten toisia huutoja ja Skookum yhä\nhaukkui ja haukkui.\n\nNyt kahahtivat pensaat aivan lähellä, niistä astui mies, joka polvistui,\nlaski kätensä kuolevan sotilaan otsalle, ja hänen sydämelleen. Tämä\navasi silmänsä, mies kumartui hänen ylitsensä ja sanoi lempeästi:\n\"Nibowaka! tässä Kuonab.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun voitokkaat maanmiehet sinä iltana olivat palanneet Plattsburgiin,\nniin olivat kaupungissa kaikki sydämet kiitollisia ja iloisia ja\ninhimillisen rakkauden aallot kohosivat korkeiksi. Kerrottiin päivän\njännittävät seikkailut ja havaittiin kuinka aina ratkaisevalla hetkellä\njoku ikäänkuin luonnollinen ihme oli tullut heidän puolelleen ja\nauttanut maan asiaa. Puhuttiin pakenevan jälkijoukon takaa-ajosta,\nmäelle asetetusta väijytyksestä, ja kuinka viime hetkessä eräs\namerikkalainen tiedustelija oli ilmestynyt heitä varottamaan,\n-- ampumisesta, hänen katoamisestaan, -- kaikesta puhuttiin.\n\nSitten iloinen Seymour ja vaitelias Fiske kertoivat tiedusteluretkestään\nvoitetun vihollisen kintereillä, ja kaikki kysyivät: \"Missä on\nKittering?\" Puhe oli siis kypsä ja muuan näytti puukkoa, jonka hän oli\nlöytänyt maasta väijytyspaikan läheltä; puukonpäässä oli kirjaimet R.K.\n\nTummaihoinen tiedustelija silloin nousi ylös, tuijotti puukkoon ja lähti\nnopeaan huoneesta. Kolmen minutin kuluttua hän seisoi kenraali Macombin\nedessä, hänen sanansa olivat harvat, mutta ne lähtivät sydämestä:\n\n\"Se on minun poikani Nibowaka; se on Rolf, sydämeni sen sanoo. Antakaa\nminun mennä. Minä tunnen, että hän kutsuu minua tulemaan. Antakaa minun\nmennä, kenraali. Minun täytyy lähteä.\"\n\nVain suuri mies voi arvata semmoisen miehen tunteet, joka harvoin puhuu.\n\"Menkää vaan, mutta kuinka voitte löytää hänet näin yöllä?\"\n\n\"Ugh, minä löydän\", ja intiani osotti pientä, pystykorvaa keltaista\nkoiraa, joka seurasi hänen kintereillään.\n\n\"Onnea matkalle, hän oli parhaita miehiämme\", sanoi kenraali, kun\nintiani poistui. Ja hän lisäsi sitten: \"Ottakaa mukaanne pari miestä, ja\ntässä, ottakaa tämä\", ja hän ojensi intianille pullon.\n\nJa siten tapahtui, että Rolf päivän koitossa makasi paareilla, joita\nkolme tiedustelijatoveria kantoi. Skookum juoksenteli edellä, nuuskien\nja vilkuillen suuntaan ja toiseen, -- varmaankaan he eivät tällä kertaa\njoutuisi väijytykseen.\n\nJa siten oli puukon hukkuminen, -- onnettomuuksista suurin, joka ennen\nmuita oli Rolfissa herättänyt kapinallisia ajatuksia, muuttunut hänelle\nelämän tieksi, hänen vankilansa avaimeksi, kultakahleeksi, joka hänet\nturmasta pelasti.\n\n\n\n\nLXXXV.\n\nSairashuone, vangit, koti.\n\n\nVaunujakin olisi ollut saatavana ja rattaita, mutta kun tie oli kolea,\nniin he kolmen vuorotellen kantoivat paareja ja kulkivat alas järven\nrantaan, jossa nopeaan sujuva kanuu oli varalla, ja kahden tunnin\nkuluttua haavotettu kannettiin Plattsburgin sairashuoneeseen.\n\nSääri pantiin paikalla lastoihin, haavat sidottiin, sairasta\nlämmitettiin, syötettiin ja puhdistettiin. Kun aamuaurinko paistoi\nhuoneeseen, niin se oli jo rauhan ja tyyneyden maja.\n\nKenraali tuli ja istui vähän aikaa hänen vieressään, ja sanat, jotka hän\nlausui, tuottivat Rolfille runsaan, ilahuttavan korvauksen hänen\nhaavoistaan. MacDonough niinikään kulki sairashuoneen kautta ja hänen\nläsnäolonsa lämpöiset väreet karkottivat kuoleman monenkin haavottuneen\nlähettyviltä, jolta elinvoimat olivat vähiksi vuotaneet, jonka sielu jo\nvaelsi kuoleman partaalla, valmiina antautumaan.\n\nRolf ei silloin täysin älynnyt, mutta myöhään jäljestä päin hän tajusi,\nettä siinä ilmeni näitten kuluneitten sanain merkitys: \"Hän täytti\nheidät uudella hengellä\".\n\nEi ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei luullut sodan päättyneen. Ei\nollut kaupungissa sitä miestä, joka ei vahvasti uskonut, että maan asia\noli pelastettu.\n\nKolme viikkoa on pitkä aika nuorukaiselle, joka on miesiän kynnyksellä,\nmutta monta iloakin sattui hetkien ikävyyttä hälventämään. Kaupungin\näidit tulivat lukemaan ja juttelemaan. Sotarintamasta saatiin uutisia.\nMerellä oli saatu voittoja. Toverit kävivät hänen luonaan hetkiä\nviettämässä: nopsa Seymour, jota virkeämpää nuorta miestä harvoin on\nsaapunut elämänilon punaiselle maljalle osaansa vaatimaan, vaitelias\nFiske ja itse Mc Glassinkin kuivakiskoisine leikkipuheineen. Ne olivat\niloisia ja hupaisia hetkiä. Ja tuli toisiakin. Tulipa eräs punaposkinen\nVermontin äitikin, jonka kolme poikaa olivat henkensä heittäneet\nMacDonoughin tykkejä hoitaessaan, ja hän puhui siitä niin tyynellä\näänellä kuin semmoinen, joka puhuu suurimmasta kunniastaan. Niin, hän\niloitsi siitä, että Jumala oli hänelle antanut kolme semmoista poikaa ja\nettä Hän oli lahjansa takaisin ottanut semmoisena kunnian päivänä. Jos\nEnglannin hallitsija olisi tiennyt, että semmoinen oli maan henki, niin\nsyytäpä hänellä olisi ollut kysyä: \"Mitä hyötyä on siitä, että voitamme\nmuutamia tappeluita ja poltamme muutamia kaupunkeja. Se on pieni ja\nnopeaan katoava etu. Sillä yksi voima on, jota ei mikään sotajoukko, ei\nlaivasto, ei lait, ei mikään mahti maan päällä voi nujertaa eikä\nmusertaa -- ja se voima on ainoa, joka kestää ja on jonkin arvoinen --\nse on se voima, joka elähytti näitä miehiä, ja jonka ahjona ovat\nsemmoiset äidit kuin mainittu luja, ylväs Vermontin äiti, hän, joka\nmurheessaan riemuitsi.\"\n\nMutta nämä vieraat tulivat ja menivät. Kaksi oli, jotka harvoin\npoistuivat -- pitkän solakka, keveästi astuva tummaihoinen intiani ja\nhänen keltainen varjonsa -- aina vihattu, ärähtävä, pystykorva peni,\njoka aseittensa voimalla piti hallussaan kaikkia niitä osia lattiasta,\njotka olivat vuoteen neljästä jalasta näykkäysmatkan päässä.\n\nKuonab nukkui yönsä lähellä Rolfin vuodetta peitteellä, ja päivällä hän\nomalla luvallaan hoiti sairasta ja koetti kaikenlaisilla juonilla saada\nhäntä syömään yhä suurempia aterioita.\n\nSotapalvelus oli nyt helppoa. Kuonab kävi sen vuoksi metsällä pyiden\nolopaikoilla, Skookum kerallaan. Viimeksi mainitun hauska velvollisuus\noli löytää linnut ja ajaa ne puuhun, haukkua puun alla, kunnes Kuonab\nhiljaa lähestyi jousinensa ja tylppine nuolineen täyttämään\nriistapussiansa. Ja näin pidettiin toipuvan ravinnosta mitä parasta\nhuolta.\n\nRolf ensi alusta pitäen helposti pääsi haavoistaan voitolle, viikon\nkuluttua oli ruokahalu hyvä, uni hyvä ja hän silmin nähden voimistui\npäivä päivältä.\n\nSilloin eräänä pilvettömänä huomenhetkenä, joka ennusti uljasta\nauringonnousua, intiani lainasi rummun ja seisoen varustuksien\nkorkeimmalla kohdalla katsoi tummien vesien poikki kohti vaalenevia\nkaukovuoria. Siellä hän pienoiselle tulelle ripotti tupakkaa ja\nkinnikinnikkiä, samoin kuin loistava Gisiso Vermontissa poltti\nepätasaisen maailmanrannan, ja kalikalla hiljalleen napautellen rumpua\nkatseli hän ylöspäin uhrisavun mukaan ja lauloi omalla kielellään:\n\n    \"Isä, tupakkaa poltan, Sinulle uhraan.\n    Minä laulan, sillä sydämeni laulaa.\"\n\nRolfin vuoteen ääressä kerrottiin idän ilmoilta hupaisia juttuja.\nKerrottiin vuoriston kodeista, kerrottiin etäisten järvenrantain ja\njoentörmäin kotiliesistä, muistelmia kultakutrista lapsista, jotka\nodottivat isiään ja veljiään palaaviksi sodasta. Vaimoja tuli hakemaan\nmiehiään, äitejä noutamaan poikiaan, joiden voimia koti kaipasi. Ja\nhänen oma sydämensä aina ja alati palasi uudistaloon jalon George järven\nrannalle.\n\nKahden viikon kuluttua hän kykeni nousemaan vuoteesta, kolmen kuluttua\nontuen kulkemaan, ja lämpöisellä säällä hän saattoi käydä\nkaupungillakin.\n\nNyt hän tutustui sotavankeihinkin. Niitä oli toista sataa, kaikki\ntarkkaan vartioituja. Omituisia tunteita hänessä herätti niiden\nnäkeminen. Vankien pitäminen oli hänestä niin epäamerikkalaista. Mutta\nhän käsitti, että oli tarpeellista pitää niitä pantteina, vangiksi\njoutuneiden amerikkalaisten vaihtamista varten.\n\nMuutamat olivat synkkiä raakalaisia, mutta monta oli hyväluontoista ja\nystävällistäkin, hilpeätä ja tuttavallista.\n\nHänen käydessään niitä toisen kerran katsomassa tervehti häntä\ntuttavallinen ääni: \"Hei, Rolf! _Comment ça va?\"_ ja hänellä oli\nkiusallinen ilo tervehtiä François la Collea.\n\n\"Autta, minä pääsen pois, Rolf! Tahtohan te autta?\" ja lyhyt\nranskalainen kuiskasi ja iski silmää. \"Seitsemen pieniä minu odota La\nRivièren luona; ei jauho, luule isä kuollu.\"\n\n\"Minä teen, François, mitä suinkin voin\", ja kun hän ajatteli hyljättyä\nkotia, niin hänen äänensä värähti ja kurkkua ahdisti. Hän muisti myös\npyssyn luodin, joka oli vahinkoa tekemättä vingahtanut hänen päänsä\npäällitse. \"Mutta\", hän lisäsi vavahtavalla äänellä, \"minä en voi auttaa\nmaani vihollista karkaamaan.\"\n\nRolf sitten neuvotteli Mc Glassinin kanssa ja kertoi hänelle\nseikkailunsa myllyn luona, ja Mc Glassin, jolla oli sydän leveiden\nhartiain veroinen, otti asian paikalla omakseen ja meni kenraali\nMacombin luo, esittäen hänelle jutun ja pyynnön sillä seurauksella, että\nFrançois kuusi tuntia myöhemmin sai passin, jolla hän pääsi vapaaksi,\nkun sitoutui sodan loppuajan pysymään kotonaan, ja pian vilkas\nranskalainen olikin matkalla Canadaan.\n\nOli siellä toinenkin mies, jonka Rolf tunsi -- posket kuopalla, leuat\npussilla, iho sinipunertavan harmaahkona. Hän oli vanhimpia vangeista.\nParta ja viikset olivat valkoiset. Hän ei tuntenut Rolfia, mutta Rolf\ntunsi hänet, sillä se oli itse Mikko Kittering. Hän oli sodan ensi\nkuukautena päässyt karkaamaan vankilasta ja oli yhtynyt viholliseen.\nRolfia kammotti, kun hän huomasi, mikä haaksirikkoinen hylkiö hänen\nsetänsä oli. Tätä hän ei voinut auttaa. Jos hän olisi ilmottanut, kuka\nmies oli, niin tätä vain olisi kohdeltu petturina. Rolf sen vuoksi sillä\nverukkeella, että vanki oli vanha mies, toimitti hänelle tavallista\nrunsaammat annokset ja hankki omilla varoillaan hänelle runsaat tupakat.\nSitten hän sydämessään antoi ukolle anteeksi ja pysyi hänestä loitolla.\nHe eivät sen koommin koskaan tavanneet.\n\nSuurin osa nostoväestä oli suuren tappelun jälkeen laskettu kotiin.\nKaupunkiin jäi vain muutamia tiedustelijoita ja sen verran väkeä kuin\nlinnan puolustusväeksi ja vankien vartioimiseksi tarvittiin. Joka päivä\noli iloisia lähtijöitä, -- miehet, joilla oli koti, pääsivät omaistensa\nluo. Rolfissa sama tunne kasvamistaan kasvoi, voimistumistaan voimistui.\nHän nilkutti pääkortteeriin. \"Kenraali, voinko saada lomaa käydäkseni\"\n-- hän epäröi -- \"kotona?\"\n\n\"Kuinka, Kittering, minä en tiennyt teillä kotoa olevankaan. Mutta\nepäilemättä te pääsette, saatte kuukauden loman ja palkan tähän päivään\nsaakka.\"\n\nChamplain on kahden tuulen järvi. Pohjoistuuli puhaltaa kuusi kuukautta\npaljoakaan kiertelemättä, ja etelätuuli toiset kuusi kuukautta melkein\nyhtä vakaasti.\n\nSeuraavana päivänä nähtiin tuohikanuun juosta pyyhältävän etelää kohti\nniin hyvällä tuulella, kuin se kunnolla saattoi kestää, Rolf keskellä\npuoleksi makuullaan, Kuonab perässä, Skookum keulassa ylinnä.\n\nKahdessa päivässä saavuttiin Ticonderogaan. Sieltä oli helppo saada apua\ntaivallusmatkan poikki ja kolmannen päivän iltana Kuonab köytti nuoran\nSkookumin kaulaan, kun kanuu ohjattiin maihin Hendrikin rantaan.\n\nLiedessä paloivat halot kirkkaalla lieskalla ja illallispata höyrysi\ntulella, kun he avasivat oven ja tapasivat perheen aterialle\nkokoontuneena.\n\n\"Minä en tiennytkään, että teillä oli koti\", oli kenraali sanonut. Hänen\nolisi nyt pitänyt olla näkemässä, kuinka matkamiehet otettiin vastaan.\nJos sota synnyttää maassa semmoista mieltä, niin se on yhtä paljon\nsiunaukseksi kuin kiroukseksikin. Ilma oli sitä täynnään ja Van\nTrumperit aivan sulivat, nähdessään sankarinsa ontuen tulevan sisään.\nRakkaus, sääli, ylpeys ja hellyys kohosivat myrskyksi joka sydämessä.\n\"Heidän veljensä, heidän poikansa oli tullut takaisin, haavotettuna,\nmutta koetukset kestäneenä ja kunniakkaana.\" Niin, Rolfilla oli koti, ja\ntämän tunteen hurmaamana hän suuteli heitä kaikkia, Annetteakin, jonka\nposket hehkuivat ja silmät paloivat. Mutta totta puhuen, hän sai\nrangaistuksen rohkeudestaan, sillä suutelo herätti tytössä kainon\nylpeyden tunteen, jota kesti monta päivää.\n\nUkko Hendrik käyskenteli ja puhui itsekseen. \"Ohhoo, ko mun däydy valla\nnaora! Misääs on se girottu koer? Ahah! Äläst ny siro sit. Mnää anna\nsill ganampoja däll gertta sulast ilost.\"\n\n\"Martta\", sanoi Rolf, \"te käskitte minua tulemaan tänne, jos\nhaavottuisin. Kas niin, nyt minä olen täällä, ja olen tuonut veneen\ntäyden tavaroita, jos nimittäin en nyt voikaan tehdä pellolla työtä.\"\n\n\"Jumal snuu sionakko, boekan! Suatt snuu ol davaroi tuor, snää kyll\ndiärä, ett mee snuu dääll rakastamm kaikk, ja ain ko snää dule, nii mee\nsiit ilostumm -- ja duo Annette itk, kos snää menis sottaa.\"\n\n\"Äiti, enpä itkenyt; sinähän itkit ja pikku Heikki\"! ja Annette käänsi\npois tulipunaiset poskensa.\n\nLokakuu oli mailla ja puiden lehvät hehkuivat liekeissä ja kullassa,\ntammet, ja koivut purppuranvärisinä ja kullankeltaisina. Taivas oli sees\nja valkopilvinen, järvi kirkas ja sininen.\n\n\"Isäini Jumala\", oli Kuonabin tapana rukoilla, \"kun minä saavun\nautuaitten metsästysmaille, niin anna silloin lehdenlähtökuu, sillä se\non ainoa täydellinen aika\".[29] Puhtaan sinitaivaan kuukautena, kun\nmetsät ovat kaikista vaivoista vapaat, on laaksoissa yksi ainoa uhka.\nSillä ken voi päästää hehkuvan hiilen kuivalehtisiin metsiin, niiden\nriehahtamatta siksi peljätyksi punaraivoksi, joka tuo tuhon kukkuloille?\n\nKen tulella koskettaessaan tappuroita ihmettelee, että ne leimahtavat\nliekkeihin? Entä voisiko kukaan muu kuin haaveilija luulla, että nuori\nmies parhaissa kasvuvoimissaan ja neitonen, joka juuri on päässyt\npunastumisikään voisivat joka päivä toisensa tavata ateria-aikoina ja\njutteluhetkinä ja vielä edelleenkin olla olevinaan veli ja sisar? Missä\nvain on Virginia meren ympäröimällä saarella, siellä tulee hänen\ntoveristaan Paul.\n\n\"Martta, mnuu miälestän Rolf ja Annette eivä huonost dappel, vai mitää\nsnää siit duumat?\"\n\n\"Hendrik, oles snääki sokkee myyrän boik\", sano Martta. \"_Mnuu_ miälest\ndoi naaburtalo olisis aik hyvä, mut Rolf sano: 'Ei, George järvi ei\nlaingast hyvä. Hän dahrois, ett mek kaikk lähretäis sinn Hudsonill.\"\n\n\n\n\nLXXXVI.\n\nUusi onnen aika.\n\n\nMarraskuun lähestyessä ja loma-ajan päättyessä Rolf jälleen oli\nennallaan. Oli ollut jo pari viikkoa, viikatetta ja kirvestä heiluttaen,\ntalossa apuna monessa kiireellisessä työssä.\n\nHe olivat yhdessä kyhänneet kokoon upean uuden navetan, jonka nurkat oli\ntaiten tiiviiksi hakattu, katto tuohella katettu.\n\nMutta toistakin rakennusta Rolf oli rakentanut yöt ja päivät. Se ei\nollut mikään rajamökki, vaan korkea suuri linna, upea ja tilava,\ntäynnään rakkautta ja rakastettuja. Se ei ollut järven rannalla, eikä\nhänen suosimansa joenkaan rannalla, vaan korkeimpia vuoriakin\nkorkeammalle se kohosi, ja hän rakensi ja rakensi sitä, kunnes kuukausi\noli melkein loppuun kulunut. Vasta sitten hän uskalsi pyytää apua, ja\nAnnette lupasi auttaa häntä rakennuksen valmistamisessa.\n\nNiin, George järvi oli nälkätalojen maata. Ja se oli syrjässä\nliikeväyliltäkin. Se ei ollut Champlain eikä Hudsonkaan. Hendrik, joka\nkymmenen vuotta uurastettuaan hädin töin tuli toimeen, saatiin helposti\nmuuttamaan mieltään. Seuraavana kesänä he päättivät lähteä hakemaan\nuutta talon paikkaa. Mutta nyt kulki matka ensin takaisin Plattsburgiin.\n\nMarraskuun 1 p:nä Rolf ja Kuonab jälleen ilmottivat itsensä kenraali\nMacombille. Työtä ei ollut juuri mitään, ei muuta kuin valmistuksia\ntalven varalle. Ei ollut pelkoa siitä, että naapuri enää tulisi\npohjoisesta käsin rauhaa häiritsemään. Suurin osa nostoväkeä oli jo\nlaskettu kotiin, ja Rolf ja Kuonabkin saivat Plattsburgiin tullessaan\nvain kunnialla eron virastaan, sotamitalin lupauksen kumpikin, ja Rolf\nvielä erikoisen kiitoksen siitä, että oli ollut mukana naulaamassa\numpeen brittiläiset tykit.\n\nHäijy sota ja sen pahennus oli vihdoinkin päättynyt. Toiset sanoivat\nsotaa \"suurimmaksi onnettomuudeksi, mikä voi maata kohdata\", mutta\nkuitenkin siitä oli kolme hyvääkin seurauksena: Amerikkalaisten\nkeskinäinen epäluottamus oli haihtunut, sillä sodassa he olivat yhdessä\ntaistelleet, \"juoneet samasta kenttäpullosta\". Pieni Canada, joka siihen\nsaakka oli ollut vain hajanainen lumppukasa, oli sodan kiirastulessa\nniinikään lujittunut yhtenäiseksi, siitä oli kuontunut nuori kansa, joka\njo kykeni itse puoliaan pitämään. Englanti, joka yhtämittaisista\nmerivoitoistaan oli käynyt ylimieliseksi, oli opetettu noudattamaan\noikeutta ja kohteliaisuutta, sillä vihollinen, jota se oli halveksinut\nja loukannut, oli osottautunut merellä sen arvoiseksi. New Orleansin\ntarpeeton tappelu, joka taisteltiin viestien hitauden vuoksi kaksi\nviikkoa sen jälkeen kun rauha oli virallisesti solmittu, oli osottanut\nTennesseen karkeitten tarkk'ampujain hyvästi pitävän puoliaan niitä\ntaisteluissa karaistuja veteraneja vastaan, jotka olivat Napoleonin\nkukistaneet; he olivat maalla vakauttaneet tähtilipun kunnian.\n\nSota tuotti arvaamatonta aineellista tappiota kaikille, jotka olivat sen\njalkoihin joutuneet, mutta ainakin kahdelle myös arvokkaita pysyväisiä\netuja. Joulukuun 24 p:nä 1814 allekirjotettiin Ghentin rauhanliitto ja\npitkät pyssyt ripustettiin tuvan seinille. Rauhankirjassa ei mitään\nsanottu sodan aiheesta -- laivain tarkastusoikeudesta. Mitä syytä\nolikaan siitä puhua? Jos iso poika nolailee pienempäänsä ja saakin\nodottamatta selkäänsä, niin ei siitä tarvitse pöytäkirjaa laatia, jotta\nkumpikin voisi toisensa kättä puristaa, esim. tähän tapaan: \"Minä John\nBull, öykkäri, tämän kautta suostun ja lupaan ja vannon, etten enää\nvastedes pyri nolamaan sinua, Jonathan.\" Se kohta oli jo tapauksien\nlogikan kautta tullut sovituksi. Tarkastusoikeus oli kuollut, ennenkun\nsota oli päättynytkään, ja sen hautauspaikkakin on tänä päivänä\nunhotettu.\n\nRolf ja Kuonab palasivat talveksi erämetsiinsä. Heti kevään tullen, kun\nkylvöt oli tehty, lähti Rolf Van Trumperin keralla valitsemaan\ntalonpaikkaa. Jokainen dollari, minkä he irti saivat, kiinnitettiin\nYlä-Hudsonin kauneihin viettäviin maihin. Rolf vaati, että oli paikalla\nostettava niin laajalta maata kuin suinkin. Hendrikkiä vähän pelotti\nsemmoinen siltain polttaminen. Mutta odottamattoman äkkiä ilmaantuikin\nhänen talolleen ostaja, joka ei kiinnittänyt niin suurta huomiota\nmaanviljelykseen, ja tie alkoi sen kautta tasaantua.\n\nHäät vietettiin vasta seuraavana vuonna, kun Annette oli yhdeksäntoista\nja Rolf yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Koti, johon he muuttivat, ei tosin\nollut mikään linna, mutta se oli paljoa täydellisempi ja inhimillisempi.\n\nSiten perustettiin uusi siirtokunta. Kun hyvää maata oli runsaasti, niin\nkävi kaikki muu helposti. Naapureita saapui yhä runsaammin, kaikki\npalstat saivat asukkaansa. Rolf ja Hendrik huomasivat rikastuvansa, ja\nHendrik lopulta kiitti tekoa, joka hänestä aluksi oli tuntunut niin\nuhkarohkealta, sitä nimittäin, että heti alussa otettiin niin paljon\nmaata kuin vaan voitiin saada. Nyt hän oli siitä hyvillään, sillä\nhäneltä liikeni maata pojilleenkin, heidän miehiksi vartuttuaan ja pojat\nsiten jäisivät kotiin.\n\nJoen kosket olivat oivia voimalähteitä, niinkuin Rolf oli aavistanutkin.\nSangen aikaisin hän alkoi pitää kauppaa ja ostaa nahkoja. Tarkoilla\nsäästöillään hän rakensi sahan, ja sahan ympärille kasvoi kylä; kylään\ntuli postitoimisto, jonka nimikilvessä oli Rolfin nimi.\n\nKuonab tietysti oli tullut Rolfin kanssa, mutta taloa hän karttoi, ja\nkarttoi sitä enemmän, kuta suuremmaksi se kasvoi. Hän rakensi etäiseen,\nsuojaiseen paikkaan oman wigwaminsa.\n\nSkookum oli kahden vaiheilla, kumpaanko liittyä, mutta lopulta se\nratkaisi asian sillä tavalla, että jakoi aikansa molempien kesken.\nPaljoa se ei muuttunut, mutta sen verran lopulta lisääntyivät sen\neläintieteelliset tiedot, että se oppi erottamaan tavalliset kanat\nmetsäkanoista. Ja siten se alkoi ylpeästi suvaita kaakottavaa\nkanaparvea, joka aamuin joka puolelta karkasi koolle Annetten kutsuessa.\nNiin, se edistyi toisenkin askeleen, sillä eräässä tilaisuudessa se\nurheasti karkotti naapurin huonosti kasvatetun koiran, pahatapaisen\nöykkärin, jonka käsitykset lintutieteestä olivat yhtä alkeelliset kuin\nSkookumin itsensäkin olivat olleet nuorempana.\n\nTämä kaikki oli sille nyt suureksi hyödyksi, sillä sen alkoi jo olla\nvaikea oppia uutta. Se ei enää ollut nuori, ja ennenkun se oli nähnyt\nkahdeksannen kevään sulattavan talven lumet, se otettiin pois autuaitten\nmetsämaille, joilla ei ole piikkisikoja, mutta kanoja joka puolella, ja\njossa ihmiset eivät häiritse huvituksia.\n\nMutta vaikka se kuoli, niin se jäi eloon. Sen muisto säilyi ainiaan,\nsillä Skookum numero 2 täytti sen paikan, ja se taas antoi tilaa Skookum\n3:nnelle, ja siten ne ovat sukuaan jatkaneet aina tähän päivään saakka.\n\n\n\n\nLXXXVII.\n\nKuonab lähtee isiensä luo.\n\n\n_Yleisöllä on jonkinlainen ryömivä terve äly, joka aina lopuksi osaa\noikeaan ja tuomitsee rehellisesti; se on vaan hidas, sano' Si Sylvanne._\n\n\nKaksikymmentä vuotta sai kuluneeksi. Rolf kasvoi ja menestyi. Hän oli\nnyt varakas mies ja hänellä oli melkoinen perhe. Kauppa, ja saha\nnimittäin keräsivät nopeaan rahoja, ja pieniä pellavapäitä tuli aina\nsäännöllisten väliaikain jälkeen.\n\nJa kun vuodet olivat kypsentäneet hänen ajatuksensa ja kullan jumalat\nanteliaalla kädellä täyttäneet hänen kukkaronsa, niin alkoi hänen\nlaajempi elämänsä kukoistaa. Hänen älynsä oli terävä, hänen sukunsa\nvanha ja puhdasverinen. Hänen vakaumuksensa oli vankka, Jumalaa pelkäävä\näiti oli hänet kasvattanut, puutteen kehto liekuttanut, kovien\nkoettelemuksien koulu opettanut, salo ja sota vaaroineen kehittänyt ja\nkaraissut hänet luottamaan itseensä, täyttänyt hänen mielensä uhrautuvan\nisänmaanrakkauden ylevällä hengellä. Hyvistä aineista oli hän siis\nkoottu ja nämä aineet loistivat kuin kulta sulattavassa kuumuudessa.\nKovat iskut, jotka joko musertavat taikka leimaavat kelvolliseksi,\nolivat osottaneet hänen kuntonsa. Hänessä oli terästä ja se oli\nkalskahtanut. Ja Rolf Kittering oli siten suuren laakson merkkimiehiä.\n\nSemmoisia maa alati tarvitsee ja alati etsii. Vallanpitäjät, jotka\ntunsivat ja punnitsivat miehet, etsivät pian hänetkin, ja heidän\nlähettiläänsä oli harmaapää ukko Si Sylvanne.\n\nRolfia pelotti laajentaa vaikutuspiiriään monien toimiensa vuoksi. Mutta\nkoska hän oli erinomaisen toimelias, niin puolue tiesi häntä\ntarvitsevansa. Asia siis sovittiin, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Rolf\nseisoi Albanyn lainsäätäjäin keskuudessa ja saattoi tervehtiä vanhaa\nsahanomistajaa virkaveljenään. Ja kunniallisesti hän täytti paikkansa\nvaltion neuvostossa.\n\nJokainen muutos toi mukanaan uutta toimeliaisuuttakin. Vuosi vuodelta\nhän alkoi olla yhä enemmän yleisen elämän mies ja hänen elämänsä siten\naina laajeni. Albanysta hän tuli New Yorkiin, kaupan ja liikkeen\nmaailmaan. Ja vihdoin oli hänen kookas miehuullinen muotonsa hyvin\ntunnettu Washingtonissakin ja hänen terve älynsä ja hyvä asiain\nymmärryksensä nauttivat yleistä kunnioitusta. Mutta joka vuosi hän\nmetsästyskautena järjesti asiansa siten, että saattoi viettää muutamia\nviikkoja Kuonabin kanssa saloilla. He kulkivat vanhoilla ansamaillaan,\nelivät uudelleen entisajan elämää; ja kahta hartaammin näitä retkiä\ntehtiin, kun Rolf nuorempikin tuli mukaan ja eli ja hehkui kautta\nkaiken.\n\nMutta Kitteringin elämää se ei enää ollut, vaan ne olivat vain\nharvinaisia lomahetkiä, ja yhä enemmän Kuonab alkoi käsittää, että he\nkohtasivat toisensa vain menneisyydessä. Kun suuri talo kohosi joen\nrannalle, niin älysi hän jo silloin, että heidän tiensä olivat eronneet.\nHänen kunnioituksensa Nibowakaa kohtaan oli muuttunut miltei\njumaloimiseksi, ja kuitenkin hän tiesi, että heidän polkunsa vuosi\nvuodelta yhä enemmän loittonivat toisistaan. Rolf oli kasvanut hänen\nsivutseen, Kuonab tunsi itsensä jälleen yhtä yksinäiseksi kuin sinä\npäivänä, jona he olivat ensiksi kohdanneet toisensa. Vuosien vieriessä\noli hänenkin elämänkäsityksensä laajentunut, hän käsitti, että ajat\nolivat muuttuneet ja että hänen elämänsä oli menneiden aikain elämää.\n\n\"Minun tietoni ovat metsän tiedot\", hän sanoi, \"mutta metsät nopeaan\nhäviävät. Muutaman vuoden kuluttua metsiä ei enää olekaan ja minun\ntietoni on silloin houkan tietoa. Tässä maassa on nykyisin voimallinen\nsuuri asia, jonka nimenä on 'trade',[30] ja se syö kaiken muun ja\nlopulta kansankin. Sinä olet siksi viisas, Nibowaka, että melot virran\nmukana, siten olet saanut jättiläisen puolellesi kääntymään, ja sen\nvoima tekee sinut suureksi. Mutta minulle se ei sovi, ja sen vuoksi\nminä, niin kauan kun minulla on riittävästi syötävää ja maatessani\nsuojaa, tyydyn valoa odottamaan.\"\n\nHän asui laakson toisella puolella, vastapäätä suurta kauppapuotia,\nmajassa, josta hän helposti saattoi nähdä auringonnousun.\nKaksikymmentäviisi vuotta niiden viidenkymmenen lisäksi, jotka hän oli\nviettänyt Mayn Mayanojen maassa, olivat samentaneet hänen silmänsä,\nriistäneet hänen jalkainsa joustavuuden, sirottaneet hänen hiuksiinsa\ntalven härmän. Mutta ne eivät olleet muuttaneet hänen henkeään, eivätkä\nvähentäneet hänen rakkauttaan hongikoita eikä auringonnousua kohtaan.\nNiin, vieläpä useammin kuin entisaikaan hän otti laulurumpunsa sille\nkalliolle, jolla hän Jumalaa palveli -- _idahoonsa_, joksi lännen\npunanahka olisi sitä sanonut. Koska paikka oli korkea ja tuuli puhalsi\nvilusti, niin hän rakensi sinne pienen, idän ilmalle antavan majan.\n\nHän oli vanha ja metsästykseen hän ei enää kyennyt, mutta hän eli nyt\nvoimallisen käden turvassa. Toisinaan hän sitä hämärästi ajatteli: häntä\ntuki nyt sen pojan käsivarsi, jonka hän viisitoistavuotisena oli\nsuojaansa ottanut. Wigwamista ei puuttunut ravintoa eikä peitteitä, eikä\nvapautta metsissä, jotka olivat auringonnousun kallion alla. Mutta yksi\nnälkä oli, jota ei mikään kaukonäköinen Nibowaka voinut tyydyttää, ei\nedes puhua siitä. Ja Kuonab rakensi toisen majan auringon laskun puoleen\nkallion vastakkaiselle reunalle. Istuen pienen tulen ääressä, jolla hän\nviritti laulurumpuaan, hän usein tuijotti iltaruskossa palaviin pilviin.\n\"Minä kuulun nyt auringonlaskuun, minä ja minun kansani\", hän lausui,\n\"yö sulkee meidät helmaansa.\"\n\nEräänä päivänä saapui vuorille muukalainen. Hänen vaatteensa olivat\nvalkoisen miehen vaatteet, mutta hänen päänsä, hänen jalkansa ja\nsilmänsä -- hänen verensä, askeleensa ja sielunsa olivat Lännen punaisen\nintianin. Hän tuli tuntemattoman luota tuoden sanoman niille, jotka\neivät häntä tunteneet: \"Messias oli tuleva, pelastaja, jota Hiawatha oli\nkäskenyt odottamaan. Hän oli tuleva suurella voimalla pelastamaan\npunaista rotua ja hänen kansansa piti laulaa henkikarkelon laulua,\nkunnes henki tuli opettamaan heille näyssä viisautensa ja tahtonsa!\"\n\nMutta hän ei tullut valkoisen miehen taloon, vaan yksinäisen intianin\nluo, joka asui kallionrotkossa, ja se laulu, jonka hän toi ja opetti,\noli laulu surevasta kansasta, joka etsi isäänsä.\n\n    \"Isä, meitä armahda!\n    Sielumme isoovat Sinua.\n    Täällä ei ole mitään, joka meitä tyydyttäisi...\n    Isä, me tahdollesi kumarramme.\"\n\nHe lauloivat yöllä tulen ääressä, ja rukoilivat niinkuin intiani\nrukoilee -- \"isä, meitä sääli ja johda\". Kuonab siis lauloi uuden laulun\nja tiesi, että sen sanoma oli häntä varten.\n\nMuukalainen jatkoi matkaa, sillä hän oli sanansaattaja, mutta Kuonab\nlauloi uudelleen ja uudelleen ja sitten tuli näky, niinkuin olikin\ntuleva, ja tieto, jota hän etsi.\n\nEi kukaan nähnyt häntä, mutta kymmenen mailia alempana hän joen rannassa\nkohtasi metsästäjän ja sanoi: \"Sano viisaalle, että minä olen kuullut\nuuden laulun. Sano hänelle, että minä olen näyn nähnyt. Me olemme\nauringonlaskulle kuuluvat, mutta uusi päivä tulee. Minun täytyy nähdä\nMayn Mayanon maa, päivänkoiton maa, jossa aurinko merestä nousee.\"\n\nHe eivät häntä sen koommin nähneet. Mutta päivää myöhemmin Rolf sai sen\nkuulla ja hän lähti seuraavana aamuna kiireellä Albanyyn. Skookum neljäs\nhyppäsi kanuuhun, kun hän työnsi sen rannasta. Rolf aikoi ajaa koiran\nmaihin, mutta peni rukoili hartaasti silmillään ja hännällään. Se oli\nhyvinkin tarpeellinen mielestään, koska kerran lähdettiin vanhusta\netsimään. Albanyssa he saivat hänestä tietoja. \"Kyllä, intiani matkusti\nhöyrylaivalla muutama päivä sitten.\" New Yorkissa Rolf ei yrittänytkään\nseurata ystävänsä jälkiä, vaan meni Stamfordin laivaan ja kiiruhti\nvanhoihin tuttuihin metsiin, joissa hän oli poikana elänyt, kärsinyt ja\nherännyt.\n\nLähellä kalliota, jota vielä tänä päivänä sanotaan \"Kuonabin kalloksi\",\noli nyt talo. Asukkailta hän sai kuulla, että he olivat edellisenä yönä,\nyön hiljaisimpina hetkinä, kuulleet intianirummun pärinää ja laulua,\njoka ei ollut valkoisen miehen laulua.\n\nRolf kiiruhti aamun valjettua paikalle, luullen nyt tapaavansa\nkokonaisen intianileirin Kuonabin vanhan majan paikalta. Mutta ei mitään\nleiriä siellä näkynyt, ja kun hän kiipesi korkeammalle etsimään, niin\nosotti Skookum nuorin karvain nostamisella, että joku kumma läheinen\nesine oli sen pelkoa herättänyt -- liikkumaton mies, joka ei jäsentä\nväräyttänyt. Hänen pitkät suorat hiuksensa olivat melkein valkoiset ja\nvieressä oli hänen kansansa laulurumpu, ainiaaksi vaienneena.\n\nJa ne, jotka edellisenä yönä olivat kuulleet sen murhesäveleet, saivat\nnyt Rolfilta tietää, että laulaja oli ollut Kuonab, joka oli palannut\nkotiinsa lepoon, ja että laulu, jonka hän lauloi, oli henkikarkelon\nruno:\n\n    \"Wahkonda, minua armahda!\n    Sieluni ainiaan isoo.\n    Täällä ei ole mitään, joka minua tyydyttäisi,\n    minä kuljen pimeydessä...\n    Wahkonda, minua armahda!\"\n\n[Kuva: Kuonab menee kotiin.]\n\n\n\n\nViiteselitykset.\n\n\n[1] Amerikkalainen pyy (_Bonasa ambellus_). _Suoment. muist._\n\n[2] Teoksen mitat ovat niitä, jotka ovat Amerikassa käytännössä. -- Maili\non sama kuin engl. penikulma, jonka pituus on 1609 metriä. _Suom.\nmuist._\n\n[3] _Ugh!_ (niin) ja _wah_ (ei), ne sanat intiani aina säilyttää, miten\nhyvin lieneekin englantia oppinut. _Tekijän muist._\n\n[4] Skookum on tshinook-kieltä ja merkitsee \"sekainen vesi.\" _Tekijän\nmuist._\n\n[5] Nämä linnut ovat Pohjois-Amerikalle ominaisia ja kuuluvat aivan eri\nsukuihin kuin Vanhan maailman varpuset. _S.m._\n\n[6] Eräs amerikkalainen jalokuusi, \"_Abies canadensis_\". Suom. muist.\n\n[7] Amerikkalainen laji (_Colinus Virginianus_). Jotenkin saman näköinen\nja kokoinen kuin vanhan maailman viiriäinen (_Coturnix_). Suom. muist.\n\n[8] Amerikkalainen sorsa (_Aix sponsa_), joka pesii puunkoloihin. _Suom.\nmuist._\n\n[9] Iso amerikkalainen huuhkaja (_Syrnium varium_), jonka rinnassa on\ntummanruskeita juovia. _Suom. muist._\n\n[10] Eräs amerikkalainen pähkinäpuu (_Juglans cinerea_). _Suom. muist._\n\n[11] Minkki (_Putorius vison_) on Amerikan hilleri. Skunkki (_Mephitis\nvarians_) on jotenkin samanlaatuinen kärpän sukuinen petoeläin, samoin\nkuin näätä, kärppä ja lumikkokin (_Putorius nivalis_). _S.m._\n\n[12] Tamarakki (_Larix americana_) on Amerikan lehtikuusi. _S.m._\n\n[13] Nimenä myös virginiahirvi (_Odocoileus Virginianus_). Urosta, kuten\nyleensä hirven ja antilopin suvun uroksia, sanotaan \"pukeiksi\"\nenglanninkielessä. Olemme suomennoksessa käyttäneet \"sarvas\" sanaa\nsamassa merkityksessä. _S.m._\n\n[14] Mustalakkitiainen (_Paras atricapillus_), Pohj. Amerikan\ntavallisimpia pikkulintuja. _S.m._\n\n[15] Tämä lintu (_Agelaias phoeniceus_) kuuluu Uudelle maailmalle\nominaiseen _Icteridae_-sukuun. Ne ovat samanlaatuisia lintuja kuin\nVanhan maailman kuhankeittäjät. _S.m._\n\n[16] Suuri huuhkaja, jolla on sarven kaltaiset suuret töyhdöt. _S.m._\n\n[17] _Blitum._\n\n[18] _Hydrastis._\n\n[19] Abraham Lincoln, Yhdysvaltain kuuluin presidentti (1809-1865) oli\nniinikään oppimaton uutis-asukas, joka kuntonsa kautta sitten kohosi\nmaansa vaikuttavimmaksi mieheksi. _S.m._\n\n[20] _Daniel Boone_, joka syntyi Pennsylvaniassa v. 1734 ja kuoli v.\n1820, oli Amerikan kuuluimpia metsämiehiä ja partioretkeilijöitä. Hän\nkoki lukemattomat seikkailut ja taistelut intianisodissa ja saavutti\nsuuren maineen. _S.m._\n\n[21] Kuonab ja Rolf siis saivat hopeaketun nahkastaan 600 mk. Tämä hinta\nei suinkaan ollut ylellinen, sillä parhaista hopeaketun nahkoista\nmaksetaan nykyään 8,000 mk. kappaleelta. V. 1902 maksettiin eräästä\nharvinaisen kauniista parista 10,500 markkaa. _S.m._\n\n[22] Kirjailija näyttää erehtyneen omista paikankuvauksistaan. Kuonabin\nja Rolfin menomatkalla Warrenin puoti oli George-järven rannalla, ja\nsieltä he taivalsivat Schroon-joelle. Nyt sitä vastoin Warrenin puoti on\nSchroon-joen rannassa ja he taivaltavat sieltä George-järvelle. _S.m._\n\n[23] Tshipmukki, amerikkalainen maaorava (_Tamias_) asuu koloissa\nmäntyjen juurien alla, mutta kiipeilee puissakin ravintoa etsiessään.\n_S.m._\n\n[24] Paavali Jones oli amerikkalainen merisankari, joka vapaussodassa\ntaisteli monta tuimaa kahakkaa englantilaisia vastaan. _S.m._\n\n[25] Amerikkalainen nimitys canadalaiselle. _S.m._\n\n[26] Skotlannin ylämaiden väkeä Englannin armeijassa. _S.m._\n\n[27] Englannin lippu. _S.m._\n\n[28] Kenraali Burgoyne johti erästä brittiläistä armeijaa Vapaussodan\naikana. Vuonna 1777 hän samoja teitä kuin nyt Prevost koetti tunkeutua\nNew Yorkiin, mutta joutui saarroksiin ja antautui koko armeijansa\nkeralla Saratogassa. Siitä pitäen sotaonni kääntyi amerikkalaisille\nsuotuisaksi. _S.m._\n\n[29] Syksy on Pohjois-Amerikan länsiosissa vuoden kaunein aika, jonka\nvuoksi sitä sanotaankin \"intianikesäksi\". _S.m._\n\n[30] Trade = kauppa ja liike. _S.m._\n\n\n\n"]