[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSfGaVQbwh19Upd1VfZ-99bO75oXq5qAxeTs5nrEsen4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1486,"Harmaan karhun elämäntarina","Seton, Ernest Thompson",1860,1946,"1486-seton-ernest-thompson-harmaan-karhun-elamantarina","1486__Seton_Ernest_Thompson__Harmaan_karhun_elämäntarina",null,"romaani",[],[],"fi",1900,1916,11428,69670,false,50563,[23],"Grizzly bear -- Juvenile fiction",[25],"Novels","\"Harmaan karhun elämäntarina\" by Ernest Thompson Seton is a fictional narrative written in the early 20th century. This work follows the life of a bear cub named Vahb, detailing his struggles and experiences as he grows in the wild, confronting both natural challenges and the human threats that invade his territory.   The opening of the story introduces Vahb's early life, describing his birth in the wild and his nurturing relationship with his mother, a silver-tip bear. As summer unfolds, Vahb and his siblings enjoy the freedom of their environment, learning to forage and explore under their mother's watchful eye. The peaceful summer days soon turn perilous when they encounter various dangers, including a malevolent bull and the threat of human hunters, leading to tragic consequences for the family. Vahb's heart-wrenching journey begins as he seeks to navigate this world marked by both beauty and brutality, setting the stage for his evolution from a playful cub to a powerful, solitary bear. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Inha, Into Konrad",296,"Eläinkertomus seuraa Wahb-nimisen harmaakarhun elämää pennusta vanhuuteen Wyomingin vuoristossa. Menetettyään perheensä Wahb kasvaa reviiriään hallitsevaksi ja yksinäiseksi jättiläiseksi, joka kohtaa elämänsä aikana niin muita petoja kuin ihmisenkin.","Ernest Thompson Setonin 'Harmaan karhun elämäntarina' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1486. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HARMAAN KARHUN ELÄMÄNTARINA\n\nKirj.\n\nErnest Thompson Seton\n\n\nSuomentanut I. K. Inha\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\n\n\n\n\n\n      Palette Ranshissa, Graybullin rannalla, vietetyille\n      päiville omistan tämän kirjan. Sain siellä metsämiehiltä,\n      vuorimiehiltä, sain omista ja isännänkin kokemuksista\n      aineksia Vahbin elämäntarinan kertomiseen.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n   I. Vahbin penikka-aika.\n  II. Hänen voimansa päivät.\n III. Riutuminen.\n\n\n\n\nI OSA\n\nVAHBIN PENIKKA-AIKA\n\n\nI.\n\nKaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn\nlatvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja\nkolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.\n\nEmo oli noita tavallisia \"hopearipsejä\", se eli omaa hiljaista\nelämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti\nvelvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään\nsuurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.\n\nHeinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän\nPineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja\nmansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.\n\nEmon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan\nisoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe,\nsillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä\nenemmästä kuin kahdesta.\n\nHauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata\nkesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi\nnurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se\noli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat\nnuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.\n\nNiiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus\npettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja\ntuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi\nsattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean\nkellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut\nkoskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään,\nkuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja\ntyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä,\närhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas,\npenikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.\n\nNe tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka\nylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran\nsattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja\ntunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä\nulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun\nenemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi\nkarhun kielellä: \"malttakaa, jahka minä näytän\".\n\nSe pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison\nkämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua\nvihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella\nja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman\nainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin\noppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon\npäälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä\nistuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin\noikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään\nkorvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes\nmuurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.\n\nMuurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi\nvanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä\nkutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa\nsuvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja\nitseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran\nsekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi\npienokaisilleen:\n\n\"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta.\"\n\nEnsin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen\nhäälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa\nkohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon\nyläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat\nkokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan\npakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa\nkalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi\npuolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne\nennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään.\nVanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla\nhyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun,\njotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes\npikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.\n\nNe olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti,\nettä kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne\npieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä\nkaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät\nnukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen\nmustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.\n\nTunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi\npikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen\nsuippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien\nväliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu.\nSuurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi\nselälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää\njuurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä\nkäpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli,\nse huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen\nhyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi\nhallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne\npitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä\njokea kohti näkymättömiin.\n\nMelkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt\navunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei\nvoinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.\n\nKavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja\ntöytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti\nhyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi\nkoiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut,\nsillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului\nraskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja\nvaltavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun.\nHänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä\ntarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi,\nseivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se\npainoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi\nsille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio\njo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen\nkylkiluista.\n\nSonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen\nkerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin\nkontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.\n\nTämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään\nkastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta\nmylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.\n\n\nII.\n\nVanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä\nyönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan\ntaa.\n\n\"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä\", hän sanoi, \"ja koko kuukauden\noli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui.\"\n\nSeuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja\nsuostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin\npostitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, \"minkä ehdotatte\nuuden postitoimiston nimeksi?\"\n\nEversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. \"Entäs tämä\nsitten\", hän sanoi; \"olihan nyt minun kuuni!\" ja hän nousi Graybullin\nvartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.\n\nKulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin\nolisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt,\nennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella\nkarjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen\nlaatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi\npian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä\nja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin\nruhjoma.\n\n\"Harmaa karhu\", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan\nhän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa\ntörmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn\nsuuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä\nja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.\n\nTuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi\npyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi\niso ja neljä penikkaa.\n\n\"Juoskaa metsään,\" rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä\non pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se\najatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen\nsydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn\nhirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.\n\nPiu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.\n\nPiu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta\nrääkäisten ja siihen jäi.\n\nVihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.\n\nPiu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja\nne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin\nemonsa luo.\n\nPiu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen\nviereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden\nympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja\nhyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti\nhänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.\n\nTästä sai postitoimisto nimekseen \"Neljä-Karhua\". Eversti näytti olevan\nhyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.\n\nMutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä\npienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen\nveritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja\nvikisten, \"moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?\" sillä sen oli\nkylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa\ntulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli\nhänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.\n\nSitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun\nhän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli\npuun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka\nolivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen\nnäköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo\nmukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet\nlähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa\npuhaltaen juoksivat pois näkyvistä.\n\nHän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana,\nettä tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä\naurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa\nparemmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin\nPineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.\n\nHän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä\nsillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä\nlämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten\nGraybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset\nkalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita\ntähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua.\nTämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli\nviimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli\nvarovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain\nrepimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt,\nei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli\nvielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi\ntakaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut\ntakaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän\nkuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se\noli suotta.\n\nKun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja\nenemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen\norpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli\nvielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa\nvaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi\nonton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret\nkarvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä,\nkunnes vaipui uneen.\n\n\nIII.\n\nVahb oli aina ollut synkkä pikku karhu; ja se onnettomuuksien paljous,\njoka hänet yllätti, juuri kun hänen mielensä oli muodostumassa, teki\nhänet vielä entistä jurommaksi ja tylymmäksi.\n\nEi näyttänyt olevan ketään, joka ei olisi ollut häntä vastaan. Hän\nkoetti pysyä piilossa Pineyn ylisissä metsissä, etsien päivällä\nravintoaan ja yöt leväten ontossa puussa. Mutta eräänä iltana kolon\nolikin anastanut piikkisika, joka oli yhtä suuri kuin hänkin ja häjy\nkuin kaktuspensas. Vahb ei voinut tehdä sille mitään. Hänen täytyi\nluopua kolostaan ja hakea toinen pesä.\n\nEräänä päivänä hän lähti alas Graybullin lakealle kaivamaan muutamia\njuuria, jotka hän emonsa neuvoista tiesi hyviksi. Mutta ennenkuin hän\noli vielä kunnolla alkuunkaan päässyt, nousi maareiästä harmahtavan\nnäköinen eläin, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa kähisten ja äristen.\nVahb ei tiennyt, että se oli mäyrä, mutta hän näki, että se oli\nvihainen ja yhtä suuri kuin hän itsekin. Hän oli kipeä ja vielä\nrampakin, mitäpä muuta, hän liikkasi matkoihinsa eikä kertaakaan\npysähtynyt, ennenkuin oli harjulla seuraavassa kanjonissa. Siellä hänet\nnäki muuan kojootti ja tämä hyppi hänen perässään ja vielä kutsui\ntoisenkin kumppanikseen lystiä pitämään. Vahb oli puun vieressä ja\nkiipesi oksain sekaan. Kojootit tulivat puun alle hyppien ja kiljuen,\nmutta niiden nenä sanoi, että tämä olikin nuori harmaa karhu, jota ne\nolivat ajaneet, ja hyvin pian ne päättivät, että penikka puussa tiesi\nemo harmaan läheisyyttä ja että oli parasta jättää se rauhaan.\n\nKun ne olivat pois pujahtaneet, tuli Vahb maahan ja palasi Pineylle.\nGraybullin varrella olisi ollut enemmän ruokaa, mutta siellä näytti nyt\njokainen olevan häntä vastaan hänen menetettyään armaan vaalijansa,\njota vastoin Pineyn rannoilla oli edes joskus rauhaa, ja siellä oli\npaljon puita, joihin sopi vihollisen tullessa kiivetä.\n\nKauan kesti taittuneen jalan parata; eikä se oikeastaan koskaan\nparantunut oikein hyväksi. Haava parani ja kivun tunto kului pois,\nmutta siihen jäi kankeus, jonka vuoksi hän vähän ontui, ja kämmenkänsät\nkasvoivat yhteen aivan toisenlaisiksi kuin toisen jalan. Siitä oli\nkiusaa varsinkin puuhun kiivetessä, taikka kun oli juostava nopeasti\nvihollisia pakoon; ja vihollisia oli loppumattomiin, eikä ainoatakaan\nystävää sattunut hänen tielleen. Moamon menettäessään hän menetti\nparhaan ja ainoan ystävänsä. Moamo olisi opettanut paljon, mitä nyt\ntäytyi oppia katkeran kokemuksen kautta, ja olisi varjellut häntä\nuseimmista pahoista, jotka nyt kohtasivat penikka-aikana -- niin\nmonesta ja niin katkerasta pahasta, ettei hän olisi mitenkään niistä\nelävänä suoriutunut ilman synnynnäistä jäykkyyttään.\n\nKetrimännyissä oli tänä vuonna runsas sato ja tuulet alkoivat pudotella\nyllin kyllin kypsiä käpyjä. Vahbin elämä alkoi käydä vähän helpommaksi.\nParani terveys, karttuivat voimat, ja ne eläimet, joita hän joka päivä\ntapasi, jättivät hänet nyt rauhaan. Mutta hänen herkutellessaan\nketripuistossa eräänä aamuna myrskyn jälkeen, marssi mäkeä alas iso\nmusta karhu. \"Vastaantulija ei salolla ystävä\", tämän sananparren oli\nVahb jo oppinut. Hän kapusi lähimpään puuhun. Musta karhu ensinnä\npelästyi, kun vainusi harmaan karhun hajun; mutta nähdessään, että se\nolikin vain penikka, se rohkaisi mielensä ja tuli möristen Vahbia\nkohti. Se osasi kiivetä yhtä hyvin kuin pieni harmaa karhu,\nparemminkin, ja vaikka Vahb olisi noussut kuinka korkealle, niin musta\nkarhu tuli perässä, ja kun Vahb oli mennyt pienimmälle ja korkeimmalle\noksalle, joka suinkin kantoi, niin musta karhu tylysti ravisti hänet\nirti, niin että hän putosi maahan tärskähtäen ja ruhjoutuen\npuolipökerryksiin. Voihkien hän liikkasi pois, ja ainoa syy, joka\npidätti mustaa karhua häntä seuraamasta ja ehkä tappamasta, oli se\npelko, että vanha harmaa ehkä oli lähettyvillä. Ja niin Vahb\nkarkotettiin kaikista näistä hyvistä ketrimetsistä joen suupuoleen.\n\nGraybullin rannoilla ei tähän aikaan ollut paljoa ruokaa. Marjat olivat\nmelkein kaikki loppuneet; ei ollut kaloja eikä muurahaisia, ja\npakottavin paikoin, yksinäisenä ja kurjana Vahb vaelsi ja vaelsi,\nkunnes oli jo Meteetseen puolessa myötämaissa.\n\nKojootti juosta loikki marunavarvukkoa hänen perässään. Vahb koetti\njuosta, mutta siitä ei tullut mitään. Kojootti pian sai hänet kiinni.\nMutta sitten Vahb äkkiä epätoivoisen rohkeuden puuskauksessa kääntyi\npäin ja kävi päälle. Hämmästynyt kojootti killahti säikähdyksestä\nkerran tai pari ja pakeni häntä koipien välissä. Näin Vahb oppi, että\nsota on rauhan hinta.\n\nMutta huono oli ruuan saanti täällä; oli liian paljon karjaa; ja Vahb\noli matkalla Meteetseen kanjonin etäisiä käpy-metsiä kohti, kun hän\nnäki aivan samanlaisen miehen kuin se murheen päivänä nähty. Ja samassa\nhän kuuli paun ja marunan varret kahahtivat ja kaatuivat aivan hänen\nselkäänsä. Kaikki sen päivän kamalat hajut ja vaarat palasivat hänen\nmieleensä, ja Vahb juoksi, niin ettei ollut koskaan ennen sitä juoksua\njuossut.\n\nHän pääsi pian kuruun ja kulki sitä pitkin kanjoniin. Kahden kallion\nvälissä oli aukko, joka näytti tarjoavan suojaa, mutta hänen\nlaukatessaan sitä kohti juoksi väliin lehmä, joka pudisti päätään ja\nkorskui uhkauksia hänen henkeään vastaan. Hän hyppäsi syrjään pitkälle,\nkaatuneelle puulle, joka johti törmän päälle, mutta äkkiä ilmestyi\nyläpäähän vihainen ilves ja ärhenteli, että viisainta kääntyä takaisin.\nTässä ei ollut aikaa riitelemiseen. Katkerasti Vahb tunsi, että maailma\noli täynnä vihollisia. Mutta hän kääntyi ja kapusi kalliorinnettä ylös\nniihin käpymetsiin, jotka paartavat Meteetseen äyräitä.\n\nOravat näyttivät harmittelevan hänen tuloaan ja haukkuivat vimmatusti.\nNe ajattelivat käpyjään. Ne tiesivät, että tämä karhu tuli niiden\nvarastoja rosvoamaan, ja seurasivat häntä ylhäällä puissa haukkuen ja\nsättien ja pitäen niin pahaa melua, että vihollinen olisi voinut saada\ntuosta metelistä johtoa, ja se juuri olikin niiden tarkotus.\n\nKukaan ei tosin ajanut takaa, mutta se teki Vahbin levottomaksi ja\nhermostuneeksi. Hän siis jatkoi matkaansa, kunnes saapui petäjämetsän\nylärajalle, jossa sekä ravintoa että vihollisia oli niukasti, ja\ntäällä, vuorioinaitten maitten rajoilla, hän vihdoinkin sai lomaa\nlevätäkseen.\n\n\nIV.\n\nVahb ei koskaan ollut helläluontoinen, niinkuin hänen pikku sisarensa,\nja monilukuisten vihollistensa vainon kautta hän kävi yhä jurommaksi ja\njurommaksi. Miksi ne eivät voineet jättää häntä rauhaan omaan\nkurjuuteensa? Miksi oli jokainen häntä vastaan? Voi jos olisi saanut\nmoamon takaisin! Voi jos olisi voinut tappaa sen mustan karhun, joka\noli hänet kotometsistä karkottanut! Hänen mieleensä ei juolahtanut,\nettä hänkin vielä kasvaisi isoksi. Ja se häjy ilves, joka oli ollut\nniin ylpeä voimiensa puolesta; ja entä se mies, joka oli yrittänyt\nhänet tappaa. Vahb ei unohtanut ainoatakaan ja hän vihasi heitä\nkaikkia.\n\nVahb huomasi uuden maansa sangen hyväksi, sillä oli hyvä käpyvuosi. Hän\nkeksi juuri sen, mitä oravat olivat pelänneetkin, sillä nenä johti\nhäntä niille pienille vilja-aitoille, joihin ne olivat talveksi\nkoonneet suuret määrät käpyjä. Olihan se oraville suuri vääryys, mutta\nVahbille se oli hyvä onni, sillä kävyt olivat herkullista ruokaa. Ja\nkun päivät lyhenivät ja öisin alkoi kylmätä, niin hän oli hyvissä\nlihoissa ja pulskan näköinen.\n\nHän vaelteli nyt kanjonin joka suuntaan, eläen enimmäkseen ylämetsissä,\nmutta tullen aina joskus ravintoa hankkimaan melkein aina joelle\nsaakka. Hänen eräänä yönä vaeltaessaan syvän veden partaalla, kantoi\nnokkaan omituista hajua. Se oli sangen hyvää hajua ja hän kulki sitä\nkohti veden reunalle saakka. Se näytti tulevan uponneesta lie'osta. Kun\nhän kurotti sitä kohti, niin äkkiä _näppis_, toinen hänen käpälistään\ntarttui lujasti kiinni teräksisiin majavan rautoihin.\n\nVahb kiljui ja nyki taapäin koko voimallaan ja veti irti paalun, joka\npiti ansaa. Hän koetti ravistaa sitä irti ja juoksi sitten pois läpi\npensaikon, vetäen sitä perässään. Hän repi sitä hampaillaan; mutta se\nvain piti kiinni, tyynenä, kylmänä, lujana ja liikkumatta. Aina vähän\npäästä hän repi sitä hampaillaan ja kynsillään, taikka hakkasi sitä\nmaata vastaan. Hän kaivoi sen maahan ja sitten kiipesi matalaan puuhun,\ntoivoen sen jäljelle jäävän; mutta yhä se vain piti kiinni, purren\nhänen lihaansa. Hän lähti omiin metsiinsä ja istui koettamaan, eikö\nolisi keinottelusta apua. Ei hän tiennyt, mikä se oli, mutta hänen\npienistä viheriän ruskeista silmistään kiilui sekaisin tuskaa, pelkoa\nja raivoa, hänen koettaessaan saada tämän uuden vihollisen salat\nselville.\n\nHän pani pensaitten alle maata, ja aikoen ehdoin tahdoin musertaa tämän\nvehkeen, hän piti sitä maassa toisella käpälällään ja toista päätä\nhampaillaan kiristi, ja hänen alas kuukahtaessaan, sen alta\nluiskahtaessa, sangat aukenivat ja jalka pääsi irti. Se oli tietysti\nsula sattuma, että hän sattui samalla kertaa puristamaan kumpaakin\njousta. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta ei sitä unohtanutkaan, ja hän sai\nsiitä seuraavan sekavanlaisen käsityksen: \"Veden luona väjyy ja odottaa\nkamala pieni vihollinen. Sillä on kumma haju. Se puree käpälää, mutta\nitse se on liian kova purtavaksi. Mutta kun kovaa pusertaa, niin siitä\npääsee.\"\n\nViikon tai enemmänkin pikku harmaa karhu taas sairasti käpäläänsä,\nmutta ei se ollut kovin pahana, kun hän ei vain kiipeillyt.\n\nNyt oli se aika vuodesta, kun hirvet toitottelivat vuorilla. Vahb kuuli\nniitä kaiket yöt ja kerran tai pari hänen täytyi kiivetä, väistääkseen\nisosarvista hirvihärkää. Ja se oli sama aika vuodesta, jona erämiehet\nansoineen saapuivat vuorille ja villihanhet ilmassa soittelivat.\nMetsässä oli sitä paitsi monta aivan uutta hajua. Vahb kävi erästä\nkohti ja se johti hänet paikkaan, johon oli yhteen pinottu muutamia\npieniä pölkkyjä; mutta siihen hajuun, joka oli häntä puoleensa vetänyt,\nsekaantui toinen, jota hän vihasi -- hän muisti sen siltä ajalta,\njolloin oli moamonsa menettänyt. Hän haisteli tarkkaan joka suunnan,\nsillä se haju ei ollut kovin väkevä, ja näin keksi, että se katala haju\nlähti edestäpäin eräästä pölkystä ja se makea haju taas, joka sai suun\nvettymään, risutukon alta sen takaa. Hän siis kiersi sinne, vetäisi\npois risutukon, niin että sai syötin, joka oli lihan kappale, ja kun\nhän sen sieppasi, niin edessä oleva pölkky putosi alas raskaalla\npoksauksella.\n\nSaipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä\nlihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä\nvahvistui, se nimittäin, että \"kun se katala haju on lähellä, niin ei\nole vaara kaukana.\"\n\nSäiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui\nkoko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi\njoitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari\nsuojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen\nmukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja\nlunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi\npaksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja\nniiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden\nkannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin\nrotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti\nreunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi\ntalven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.\n\n\nV.\n\nHän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa,\nmutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli\nnukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut -- isommaksi\noli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova\nnälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän\nlähti ulos ravintoa etsimään.\n\nSiemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä\njohti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja\nsiellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden\nvaralle.\n\nPäivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari\nkuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin\nVahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä\npäivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä\noli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän\nhän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja\ntuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi\nja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi\ntakajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa\nja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja\nVahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä\nitseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että\nsaisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli\ntilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.\n\nEi kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen\nyksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä\ntämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän\nsattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli\nmäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria\n[_camassia esculenta_, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.\n\nSe oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta\nmetsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.\n\nSe iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan\nmörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten\nrepi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut.\nSitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt\nkylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen\nkanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä\noli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.\n\nKesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä\nhuvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun.\nHän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja\nvaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne\nsamalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja\nkaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt\nluonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan\nulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.\n\nHän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai\npari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä\nkorkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.\n\nToisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi,\ntoisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten\ntuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma\npuumerkkinsä.\n\nEräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan\nkarhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa\nlähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen\nrintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi\ntuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri\nsama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut\nPineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän\nse näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen\ntoisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri\ntainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta\nkapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin\ntuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan,\nhän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni\nottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja\nlähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin\nkerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas\nkulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.\n\nKesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja\nVahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon\nvakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb\ntuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia\npiskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän\nmuisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli\nkuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin\nvanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä\nvilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren\nkämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti\nkaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta\nhyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!\n\nKojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen\nvuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää,\nmutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui\nsudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.\n\nMutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt\nrautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen\ntoiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi\nirti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan\nihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan.\nMutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia\nhaiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille\nketririnteilleen.\n\n\n\n\nII OSA\n\nHÄNEN VOIMANSA PÄIVÄT\n\n\nI.\n\nVahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän\nvielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt\nsangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka\nuseamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli\nVahbiksi.\n\nSpahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen\nvarrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun\nalueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta\npäivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän\nhaavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois\ntappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien\npoikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.\n\nVahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken\nympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja\nhieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan\npäälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja\nmikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.\n\nMutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju\nvarotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa\nkiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän\nvainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä\ntapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava.\nVahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka\nhäntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn\nhaju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa\nmenetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän\ntaas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan\njuurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli\nintiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten\njälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä,\njoka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen\nlouhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb\nportaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain\nhiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka\nvaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut\nkatsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman\nhellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb\nraskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä\ntuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen\nkämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen\nvihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi\nkertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja\netsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin\nhän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei\nsitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.\n\n\nII.\n\nVuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta\nkeveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä\nentistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat\nhäntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso,\nvoimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää,\nei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.\n\nEi koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan\nluullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat\ntulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli\nnuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille\npahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä\nmyöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet\ntapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.\n\nHän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne\nmuutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston\nmetsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta\nnäiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän\nnyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja\nvälttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön\nvarotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena\nikävuotenaan.\n\nHänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli\nhirven raato.\n\nHän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri\nherkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin\nkyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli\nniin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri\nkierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka\noli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja\npaikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin.\nHän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät\nolleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan\nkarhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.\n\nVahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan.\nSitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa\nväliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja\npainoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi\nmukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran\ntoisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes\ntuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko\nmuutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela\npäähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä\nkummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän\njättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat\nperään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen\nvapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat\nmelkein poikki puraisseet.\n\nJälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli\nvasenkätinen karhu -- se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen,\nniin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi --\nniin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua\nkaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien\nalla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä\nkokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin\npyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.\n\nHän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä\nkäpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli\nhänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli\nlähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli\nsemmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.\n\n\nIII.\n\nEräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin\nosiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset\nitselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun,\njoka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän\nkuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa\ntakajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi\nympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä\nkohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut\nsaatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.\n\nValtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia,\nkämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin\nsonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia -- mitä\nne huolivat murhaavasta rihlastakaan!\n\nKun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin\npunertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä\nleikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat\ntapauksen.\n\n_Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin\npäästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin!\nJakk._\n\nSehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli\nkoettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta\nJakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.\n\nHän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä\nristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti\ntäkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä _rojauksen,\nkalin-kolin, pupamm_, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin\njonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois\nkuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi;\nmutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven\nsaadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.\n\nTuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten,\nnäki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen\näreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja\najatteli, \"nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä.\" Hän\nvihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä\nkorvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.\n\nMutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava\nnaarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi\nvihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.\n\nMiller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan,\nmitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se\nrepi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa,\nsaamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja\nverkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä\npuusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen\nvarma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti\npyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut\npoistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies\noli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin\nVahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui\nnopeammin. Neljännesmailin päässä -- no niin, Vahb teki miehelle juuri\nsaman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.\n\nKauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti\nmuutakin.\n\nMeteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen,\nsillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia\nilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä\nharmaakarhu oli alati sotapolulla.\n\n\nIV.\n\nLöydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia\ntuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja\npienet purot pilaten -- harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka\nolivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat\nharmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä\nravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei\nkelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada\nrauhassa kaivaa.\n\nHe näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin\nVahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua\nhänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.\n\n\"Anna sen olla, niin se ei tee mitään.\"\n\n\"Voi kuin on kamalan suuri!\" vastasi toinen hermostuneesti.\n\nVahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt -- se oli\njotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden\nalallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen\nviisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan\ntien jokaisessa epätietoisessa haarassa.\n\nVahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi,\nettä tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta\nse ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä\nhaju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.\n\nMiehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen\nmörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.\n\nMyöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon\nmustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut\nyhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.\n\nMutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti\nlihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb\nulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella\nhän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista\npuuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi\nja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja\nsiitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.\n\nMitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan\nunhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?\n\nMusta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen\nsinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi\nYlä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä\nkiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin\nhuomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja\nmuurahaisten keskellä.\n\nHän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin\nruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä,\nmitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita\npäivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita\nkylmempiä tuulia pois kääntämässä.\n\nEikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes\nmaata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan\nomistivat, eivät tulleet lukuun.\n\nVahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa\npuhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan\nsiinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani\nsiihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.\n\nSeuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi\nShoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä\nmyöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos\nne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä\nläimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän\npani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi\nvielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.\n\nYlä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat\nolivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne\nkäyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät\nvoineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa:\nmäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan,\ntsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä\nolemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta\nVahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa\nherkulliseksi palan painimeksi.\n\nJa minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:\n\n    _Syrjäisiltä pääsy kielletty!_\n\nSe oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen,\njoka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan\nVahbin.\n\nJos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi\ntiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla\nhuono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on\nparasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä\nCattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat\njuhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä,\njoilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat\njokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli\nketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi\nlevitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut\nPineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin\npoikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut\nhänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut,\nkerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen\nvarsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja\nkäänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen\nniitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista\nShoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka\nhyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli\nMeteetseen Vahb.\n\nJokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen\ntarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut.\nMutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita\nhänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan\nlähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän\nkoskaan enää tarttunut.\n\nNiin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia\nympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita\njokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka\neläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan\ntakaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai\nhengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves\nsen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb\nraastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi.\nSankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin\nviisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit\nniinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina\nhiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään\nmarunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin\nlintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä\nsonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso,\nniin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja\nteki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli\naikonut hänelle tehdä.\n\nHarvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran,\ntoisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava\nmolempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen\npäälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat\nrakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki\nharmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta _voimaa_ annettu enemmän\nkuin kahdenkertainen osa.\n\nSiten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin\nlauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan,\nmutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa -- aivan rauhassa.\nHänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo -- verrattoman\nvoiman pysyvä riemutunne -- tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon\nsykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka\nhalkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan\nkääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.\n\n\nV.\n\nKaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli\nopiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien\nmerkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli\nvielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että\nhyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen\nnäistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, \"täällä ja tämmöinen\nminä olen\".\n\nKatajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno\npikkuäänensä, joka kutsui, \"täällä me -- marjat, marjat\".\n\nSuurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, \"täällä me,\nketrimännyt\", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli\nketrikäpyjen vienon houkutuksen, \"täällä me, ketrikävyt\".\n\nJa toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta\nlauloivat kuin lauluseura: \"kamassiapientaria, kamassiapientaria.\"\n\nJa niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin\njuurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: \"Tässä\nminä, iso kamassia, mehevä ja kypsä\", tai kimakka pikkuääni: \"Tässä\nminä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton.\"\n\nJa syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, \"minä\nolen lihava terveellinen tatti\", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi,\n\"minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt\nkipuvuoteelle\". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset\nkellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon\nkuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne\nomaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat\nVahbille yhdentekevät.\n\nJa näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi,\nja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja\nkuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja\nselkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä\nhän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät\nmitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä\nriippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat\nniin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi,\nettä \"niin, aivan oikein\".\n\nMutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on\nmyynyt saadakseen asua kaupungeissa.\n\nSatoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä,\nsangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan\nraivostumaan.\n\nHän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan\nPineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina\npäivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei\nkoskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli\nylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut,\nhajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.\n\nVahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli\nniin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka\npitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä\njalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli\nkantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei\nkyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, \"tule\",\nja hänen sisässään tuntui sanovan \"mene\".\n\nRavinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja\nkylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi\nselville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt\nhoukutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä,\nja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja\nvihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa\npyyhkäisemään.\n\nSe kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän\nei ollut milloinkaan ennen käynyt -- pitkin valkoista hiekkarinnettä\nsaman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti\nja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti\nepäluuloisen näköisenä kuonoaan -- semmoista ihmeellistä hajua! Hän\nkiipesi pengermän päälle.\n\nKäärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla,\njoka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään,\nja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen.\nSitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka\nliikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se\noli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti\nveteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin\nettä allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin\npituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi\nvihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.\n\nKalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui\nolemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä\nmakasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa\nja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman\ntakajalan kankeus oli aivan kadonnut.\n\nHän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon\npäivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja\nitseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta\nvastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli\nsiihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli\nrikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen\noli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin\nsanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:\n\n    _Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!_\n\n                          (Puumerkki) Vahb.\n\nVahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle\nselälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes\npaahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli\nvoivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut\nnäin, \"minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja\nrikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito\". Vaan hän päätteli\nnäin, \"minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä\nlöyhkävässä lätäkössä.\" Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun\nkivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.\n\n\n\n\nIII OSA\n\nRIUTUMINEN\n\n\nI.\n\nVuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi -- ei ollut\ntarvettakaan, -- mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja\nvaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka\nkevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti\nne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea\npakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli\npaljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua\nkarvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän\nkyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän\ntiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit\nuudistettiin joka kevät.\n\nLopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja\nmiehet tutustuivat sen \"vanhaan rumaan vaariin\". Lehmäin merkitsijät\nhänet nähdessään sanoivat, \"ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että\noli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa.\"\n\nNe eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan\noli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen\nmetsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun\nelämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai\nselville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.\n\nHän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina\nYlä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle\nja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän\nkarhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki\nniiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn\npois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta\ntai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha\noli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville,\nettä Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä\nolemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.\n\n\nII.\n\nOn jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti\nYellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren\nihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä\nkenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä\nmaaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin\naarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta\nrauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi\nennen valkoisen miehen saapumista.\n\nLuonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne\npian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne\nesiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen\npyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät\nhäntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne\novat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.\n\nRauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä\nluonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän\npuistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.\n\nKarhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on\nneljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin\ntaloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja\nse mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä\nnämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja\npitovieraiksi -- Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa\nnäkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia --\nmustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä,\nisoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan\nmaan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei\nväkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin\nniistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan\nalueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan\nkeskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa\ntehnyt.\n\nVuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat\nnäkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden\nilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna,\nja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne\nmenevät.\n\nEräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi.\nOleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana\nruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki\nne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka\nauringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.\n\n\"Tuo\", sanoi se mies, joka oli oppaana, \"on puiston suurin harmaa\nkarhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin\nkävisikään\".\n\n\"Tuoko!\" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun\nastua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin\nhonkapylväikössä. \"Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole\nikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä\nvieritellyt Big Hornin rinteillä.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista\", sanoi toinen, \"sillä se on täällä joka kesä\nheinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana\".\n\n\"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian\", sanoi karjakartanon omistaja;\n\"heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän\nmaillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa\nja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän,\nmissä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria\nniin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään\".\n\nTämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi\nseuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella\nhuonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi,\nennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.\n\nSe astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään.\nSalissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten\nkauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen.\nKonttoristi sanoi: \"All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän\nkuin minä, niin saatte kai sen\", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui\nsähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: \"Vanha\nharmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko\nampua?\"\n\nVastaukseksi tuli: \"Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua.\"\nSe tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin\nloikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin\nja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään\nkoppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa,\nvaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen\noli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä\nnaaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä --\nniin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi.\nJa samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon\nvihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä\ntahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa\npois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen,\nettä kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan\ntappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi\npakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään\nparkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta\nkarhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen\nkarhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain\netäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja\nkostonhimoa kehittämään.\n\n\nIII.\n\nSehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu\non paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla\nrepivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää\nrinteitä.\n\nSe on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on\nvaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon\nkarhuja ja paljon ansamiehiä.\n\nKönköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat\nvilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista\nenemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän\nkasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen\nsanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on\netsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä\njälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla,\nvaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora,\njoka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: \"Mitä päättänetkin\ntehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti.\" Kun siis ansamies ja\nkönköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta\ntiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja\ntapella, kunnes voitto on ratkaistu.\n\n\"Pahain maitten\" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää\nkiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli\naikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta\npahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä\nvavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa\nasuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin,\nja siinä syy, miksi \"Pahain maitten\" kaikki harmaat tapettiin\nsukupuuttoon.\n\nMetsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä\nkönköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se\ntekee äkkiä.\n\nNämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin\nratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen\nvuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.\n\nTietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat\ntungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen\nkönköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen\noli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.\n\nSe ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu;\nmutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin\nmuualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille,\neikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake\nlakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä;\nkuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut\nja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon\nja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki\nniiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n\nsiirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä\npaljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin\nveden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan\nsamoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen\nelämäkertaansa.\n\nKönköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen,\nkuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa.\nSe herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa\npensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.\n\n\"Syrjäisiltä pääsy kielletty!\" tämä sanoi niin selvään kuin taisi.\nKönköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.\n\n\"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!\" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa\nkorkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen\nyksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän\nkeksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat\nvelvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos\nvain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin\nsilmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä\nvain jonkun herkun tapasi.\n\nAskeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän\nkanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on\nhiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei\nsiellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama\nei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen\npäähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen.\nSe katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan\nsilmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä\npuuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin\nmerkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi\nsitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja\nteki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen\nsitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea\nmuuta kuin yhdellä tavalla -- se oli kauhean suuren tunkeilijan\ntappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis\ntappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta\ntapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.\n\nLieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut,\njuurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois\nhypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä\nvalppaimmin, oliko vihollista tulossa.\n\nEi kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja\npaikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.\n\nMonet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni\nkarhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä\nnäyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja\njos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä\nkorkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti\nsuuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin\nrehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista\npuuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky\ntai kivi, jolta kurkottaa.\n\nSiten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan\npaljoa korkeammalla -- se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän\nvoinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri.\nHän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se\nmimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa\netsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään\ntappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja\nuseammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia\nmerkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä\nnähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti\nhämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo\nyhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä\nlevottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja\nkyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui\nkipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi\nvoinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria\nharmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä,\nettä täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan\nvaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen\nterveyttään.\n\n\nIV.\n\nKönköselän elämä oli yhtämittaista valppautta, ainaista valmiutta\njuoksemaan, koukkuja tekemään ja keinoja keksimään kohtauksen\nvälttämiseksi, joka ei voinut sille tietää muuta kuin äkkikuolemaa.\nMonta kertaa se jostain lymypaikasta katseli isoa karhua ja vapisi\nsitä, ilmaisisiko hänet ehkä tuuli. Monta kertaa sen pelasti sula\nhäpeämättömyys ja monta kertaa se oli jossain rotkon kolkassa melkein\numpimutkaan joutumaisillaan. Kerran se pelastui vain siten, että\nkiipesi ylös pitkää kalliossa olevaa rakoa pitkin, johon ei Vahbin\nvaltava vartalo olisi mahtunut. Mutta siitä huolimatta se mielettömässä\nitsepäisyydessään yhä vain jatkoi puitten merkitsemistä läänissä yhä\nlaajemmalta ja laajemmalta.\n\nViimein se haistoi rikkisaunan ja kulki sinne. Se ei käsittänyt sitä\nvähääkään. Siihen se ei vaikuttanut niin mitään, mutta olihan ympärillä\nkaikkialla omistajan jälkiä. Pahanteon vimmassa könköselkä raapi\nlähteeseen kuraa ja sitten kyhnintäpuun nähdessään nousi\nkallionpykälälle ja sai siten merkkinsä kokonaista viisi jalkaa Vahbin\nmerkin yläpuolelle. Sitten se hermostuneena hyppäsi alas ja juoksenteli\nympäri liaten kylpyaltaan ja tarkkaan tähyten, kuullessaan ääntä\nalaalta metsästä. Paikalla se oli varuillaan. Ääni tuli lähemmäksi,\nsitten tuuli kantoi varman todistuksen, ja kauhistuneena könköselkä\nkääntyi ja pakeni metsään.\n\nSe oli Vahb. Hänen terveytensä oli alkanut viime aikoina kangertaa;\nvanhat kivut olivat palanneet ja paitsi takareittä alkaneet kolottaa\noikeata olkapäätäkin, jossa vielä istui kaksi pyssynluotia. Hän tunsi\nitsensä kovin sairaaksi ja kivuista rammaksi. Onnahdellen, nytkytellen,\nhän nousi tutulle penkerelle ja siellä haistoi vihollisen; sitten hän\nnäki mudassa jället -- hänen silmänsä sanoivat, että ne olivat pienen\nkarhun jället, mutta hänen silmänsä olivat jo himmeät ja hänen nenänsä,\npettämätön nenänsä sanoi, \"nämä ovat sen kamalan ison tunkeilijan\njället\". Sitten hän huomasi puun, jossa oli hänen oma merkkinsä, ja\nsiinä erehtymättä oli vieraan merkki hänen omaansa paljon korkeammalla.\nHänen silmänsä ja nenänsä olivat tästä yksimieliset; vieläpä ne hänelle\nsanoivat, että vihollinen oli aivan lähellä, saattoi ilmestyä millä\nhetkellä tahansa.\n\nVahb tunsi itsensä sairaaksi ja kivuista heikoksi. Hän ei ollut\nvähääkään sillä päällä, että olisi halunnut vimmattua tappelua. Tappelu\nnäin epäsuotuisissa oloissa olisi ollut hulluutta. Hoidon tällä kertaa\nlaiminlyöden hän palasi takaisin ja rinteellä kääntyi pois siitä\nsuunnasta, johon vieras oli kulkenut -- ja se oli hamasta\npenikka-ajasta ensi kerta, kun hän väisti tappelua.\n\nTämä oli käännekohta Vahbin elämässä. Jos hän olisi vieraan perään\nlähtenyt, niin hän olisi tavannut surkean pienen raukan viidenkymmenen\naskeleen päässä pelon tuskissa tutisemassa, kaatuneen puun taa\nkyykistyneenä, seinällisessä lehdossa kuin luonnon satimessa, ja hän\nolisi sen varmasti musertanut. Jos hän edes olisi kylpynsä kylpenyt\nniin hänen voimansa ja rohkeutensa olisivat palanneet, ja vaikkeivät\nolisikaan, niin ainakin hän olisi ajoissa kohdannut vihollisensa ja\nhänen loppuelämänsä olisi ollut toisenlainen. Mutta hän oli kääntynyt\ntakaisin. Tämä oli hänen elämänsä tienhaara, mutta mistä hän olisi sen\ntiennyt?\n\nOntuen hän meni matkoihinsa, Shoshonien alempien polvekkeitten liepeitä\nkierrellen, ja pian taas tapasi tuon kamalan hajun, jonka hän oli jo\nvuosikausia tuntenut, mutta jota hän ei ollut koskaan lähtenyt\nperäämään eikä päässyt käsittämään. Se oli nyt aivan hänen tiensä\nsuunnassa, ja hän saapui sitä kohti kulkiessaan pieneen paljaaseen\nrotkoon, jonka pohja oli täynnään luurankoja ja tummia esineitä, ja\nVahb ohi kulkiessaan tunsi monen eri eläimen hajun ja sen laadusta\ntiesi, että ne makasivat kuolleina tässä puuttomassa, ruohottomassa\nrotkossa. Sillä yläpäässä oli kalliossa halkeama, josta virtasi\ntappavaa kaasua; näkymättömänä mutta raskaana se täytti tämän pienen\nkurun kuin ylitse vuotavan myrkkymaljan, ja alapäästä sitä alati\nvirtasi pois. Mutta Vahb vain tunsi, että siitä virtaava ilma hänen ohi\nkulkiessaan alkoi unettaa ja pyörryttää ja ikäänkuin luotaan torjua,\nhän sen vuoksi nopeaan lähti pois ja tunsi iloa uuden kerran\nhengittäessään havulle tuoksuvaa tuulta.\n\nKun Vahb oli ensimäisen kerran päättänyt väistää, niin oli se\nseuraavalla kerralla vielä paljon helpompaa; ja seurauksena oli\nkahdenkertainen onnettomuus. Sillä jätettyään rikkilähteen suuren\nmuukalaisen haltuun Vahb tunsi, ettei häntä enää haluttanut sinne\nlähteä. Joskus vihollisen jäljille sattuessaan hän taas tunsi\npuuskauksen entistä rohkeuttaan. Hän päästi saman ukkosena jyrisevän\nmörähdyksen kuin ennen vanhaan ja lähti vaivalla löntystämään jälkiä\npitkin lopettaakseen riidan siihen paikkaan. Mutta hän ei milloinkaan\nsaanut kiinni tuota salaperäistä jättiläistä, ja luunkolotus, joka yhä\npaheni, kun hän oli saunastaan karkotettu, päivä päivältä vähensi sekä\njuoksemisen että tappelemisen kykyä.\n\nJoskus Vahb vainusi vihollisensa lähestymisen sattuessaan olemaan\ntappelemiseen sopimattomassa paikassa, ja vaikk'ei hän juuri\njuossutkaan, niin noudatti hän sentään haluaan päästä jalkaa\npettämättömälle maalle, jossa saattoi voimiaan käyttää. Mutta tämän\nparemman maan etsiminen ei koskaan johtanut häntä lähemmäksi\nvihollista, sillä tiettyhän se, että etu aina on odottavan puolella.\n\nToisina päivinä Vahb tunsi itsensä niin sairaaksi, että olisi ollut\nmieletöntä panna tappelun kautta kaikki alttiiksi, ja milloin hän taas\njaksoi hyvin tai ainakin vähän paremmin, silloin ei vierasta näkynyt,\nei kuulunut.\n\nVahb pian huomasi, että vieraan jäljet useimmiten olivat Kauppapuodin\npuoleisella, Pineyn länsirinteellä, kaikkein parhailla ruokamailla.\nNäitä hän karttoi, milloin ei mielestään ollut tappelukunnossa,\nniinkuin luonnollista olikin, ja kun hänellä nykyään aina oli milloin\nenemmän, milloin vähemmän kipuja, niin merkitsi se, että paras osa\nlääniä sai jäädä vieraalle.\n\nKului viikkoja. Vahb oli aikonut palata saunaansa, mutta siitä ei\nkoskaan tullut mitään. Hänen vaivansa kävivät yhä pahemmiksi; paitsi\ntakakoipea oli nyt oikea olkapääkin rampautunut.\n\nTappelun odotuksen pitkä jännitys synnytti varovaisuutta, joka oli\nmuuttumassa peloksi, ja tämä yhdessä voimain riutumisen kanssa alkoi\nmurtaa hänen rohkeuttaan, niinkuin sen aina täytyykin tehdä, jos\nrohkeus perustuu lihasvoimiin. Hänen jokapäiväisenä huolenaan ei nyt\nollut tunkeilijan tapaaminen tappelua varten, vaan väistäminen, kunnes\nvähän paranisi.\n\nSiitä ensimäisestä pienestä paosta tuli tällä tavalla ainainen pako.\nVahbin täytyi kulkea Pineyn laaksoa yhä alemmaksi ja alemmaksi\nkohtausta välttääkseen. Päivä päivältä väheni ruoka ja viikkojen\nvieriessä hän yhä vähemmän kykeni vastustajaa musertamaan.\n\nLopulta hän eli ja lymyili Ala-Pineyn rannoilla -- niillä samoilla\npaikoilla, mihin kerran emo oli hänet vienyt pikkuveikkojen keralla. Se\nelämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin saman kaltaista kuin sen kammon\npäivän jälkeen vietetty. Ehkäpä oli syykin sama. Jos hänellä olisi\nollut oma perhe, niin olisi kaikki voinut olla toisin. Nilkuttaessaan\neräänä aamuna tietään ja etsiessään karuista haapalehdoista vähän\njuuria taikka madon syömiä pyynmarjoja, jotka eivät kelvanneet edes\noraville eivätkä metsän kanalinnuille, hän kuuli lännen rinteellä kiven\nvierivän metsiin ja vähän myöhemmin tuuli kantoi sitä pelättyä hajua.\nHän kahlasi jääkylmän Pineyn poikki -- ennen aikaan hän olisi hypännyt\n-- ja vilusta vedestä nousi kautta jokaisen karvaisen jäsenen vihlovia\ntuskia, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan elämän juuriin saakka. Hän\nlähti taas pakoon -- minne, kunne? Ei näyttänyt enää olevan kuin yksi\ntie -- uudelle karjakartanolle vievä.\n\nMutta sieltä kuului hälinää jo paljon ennen, kuin häntä vielä voitiin\nhuomatakaan. Hänen nenänsä, luotettavin ystävänsä, sanoi, \"pyörrä\ntakaisin, pyörrä ja pyri vuorille\", ja hän kääntyi takaisin, vaikkapa\nsillä uhalla, että siellä kohtaisi pelätyn vihollisen. Vaivalloisesti\nhän onnuskeli pitkin Pineyn pohjoisrantaa, pysytellen notkoissa ja\npuitten suojassa. Hän koetti kiivetä kallionrinnettä, jota hän ennen\noli täyttä laukkaa juossut. Puolivälissä jalka petti ja hän vieri alas\njuurelle saakka. Pitkä kierros oli nyt ainoa tie, sillä pois piti\npäästä -- pois, pois. Mutta minne? Ei näyttänyt olevan muuta neuvoa\nkuin jättää pelätylle vieraalle kaikki maat.\n\nJa tuntien, sen verran kuin karhu voi tuntea, että hän vihdoinkin oli\nkukistettu, voitettu, valtaistuimelta syösty, että hänet oli omista\nmaistaan karkottanut toinen niin voimakas karhu, ettei sen kanssa ollut\ntappeluun rupeamista, hän kääntyi läntistä haaraa nousemaan, ja arpa\noli heitetty. Väki ja nopeus olivat hylänneet hänen muinoin voimalliset\njäsenensä; kolme vertaa enemmän aikaa kuin ennen kysyi nyt jokaiselle\ntutulle harjanteelle kiipeäminen, ja kulkiessaan hän vähän väliä katsoi\njälkeensä, ajettiinko takaa. Korkealla pienen latvahaaran lähteitten\ntakana kokosivat Shoshonet kalpeina ja luotaan torjuvina; siellä ei\nollut vihollisia ja puisto kaikkineen oli niiden takana -- pois, pois\npiti päästä. Mutta hänen kiivetessään tutisevin raajoin ja lyhyin\nepävarmoin askelin länsituuli toi löyhkän kuoleman rotkosta, tuosta\nkamalasta pienestä kurusta, jossa kaikki oli kuollutta, ilma itsekin\nkuolettavaa. Se oli aina tavannut inhottaa häntä ja karkottaa luotaan,\nmutta nyt Vahb tunsi, että se oli sanoma hänelle; se veti häntä\npuoleensa. Se oli hänen pakoreitillään ja verkalleen hän laahusteli\nsitä paikkaa kohti. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi\nkalliokynnyksellä. Korppikotka, joka oli laskeutunut alas syömään\nerästä uhreista, oli paraillaan horroksiin vaipumassa koskemattomalle\nraadolle. Vahb kohotti tuuleen ison harmaakarvaisen kuononsa ja pitkän\nvalkoisen partansa. Se haju, jota hän oli ennen vihannut, oli nyt\npuoleensa vetävä. Ilma tuntui omituisen purevalta. Hänen ruumiinsa\nkaipasi sitä nyt. Sillä se näytti vaimentavan hänen tuskiaan ja se\nlupasi unta, samoin kuin oli tehnyt sinä päivänä, jona hän ensi kerran\nnäki tämän paikan.\n\nSyvällä hänen allaan oikealla ja vasemmalla ja kaikkialla, niin\npitkältä kuin silmä kantoi, oli se suuri valtakunta, joka kerran oli\nollut hänen; jossa hän oli niin monta vuotta elänyt voimansa\nmahtiaikana; jossa ei kukaan ollut uskaltanut tulla häntä silmästä\nsilmään katsomaan. Ei koko maan piirissä voinut olla kauniimpaa\nnäköalaa. Mutta Vahb ei ajatellut sen kauneutta; hän vain tiesi, että\nsiinä maassa oli hyvä elää; että se oli ollut hänen, mutta että se nyt\noli mennyttä, sillä mennyt oli hänen voimansa ja hän itse pakolaisena\netsimässä paikkaa, kussa saisi levätä ja olla rauhassa.\n\nPoikki Shoshonien kulki tosin puiston tie, mutta sinne oli pitkä, ylen\npitkä matka, ja epätietoinen oli pitkän epätietoisen matkan pää. Ja\nmiksi niin kauas? Täällä tässä pienessä rotkossa oli kaikki, mitä hän\netsi; täällä oli rauhaa ja tuskatonta unta. Hän tiesi sen; sillä hänen\nnenänsä, hänen aina erehtymätön nenänsä sanoi, \"_tänne! tänne nyt_!\"\n\nHän seisahtui hetkeksi portille ja hänen seistessään tuulen tuomat\nhöyryt alkoivat salaisen työnsä. Viisi oli hänen elämänsä uskollista\nvartijaa, ja paras ja luotettavin niistä kimmautti selkosten selälleen\nsen portin, jota se oli niin kauan vartioinut. Hetkisen Vahb vielä\nseisoi ja epäili. Hänen elinaikainen oppaansa oli nyt vaiennut,\nvahtipaikkansa jättänyt. Toisen vaiston hän tunsi itseään opastavan.\nErän enkeli se seisoi siellä, pienessä laaksossa, ja nyökkäsi. Vahb ei\nymmärtänyt. Hänellä ei ollut silmää näkemään kyyneltä, joka oli enkelin\nsilmässä, eikä säälin hymyä, joka varmaan oli hänen huulillaan. Hän ei\nedes nähnyt enkeliä. Mutta hän tunsi hänen nyökkäävän ja nyökkäävän.\n\nVanha rohkeus kuohahti harmaan karhun karkeassa rinnassa. Hän kääntyi\ntieltä siihen pieneen rotkoon. Kalman höyryt tunkeutuivat hänen\nmahtavaan rintaansa, täyttivät sen ja kiehahtivat hänen valtaisissa\nsankarijäsenissään, kun hän rauhallisesti kävi levolle kiviselle\nruohottomalle permannolle ja hiljalleen nukkui, niinkuin sinä ammoisena\npäivänä emonsa syleilyyn Graybullin rannalle.\n\n\n\n"]