[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZBcbjU4uisPboiq_t5Jr9WsLRlFjjww4EbzAx4C8_lg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1487,"Kaksi partiopoikaa","Seton, Ernest Thompson",1860,1946,"1487-seton-ernest-thompson-kaksi-partiopoikaa","1487__Seton_Ernest_Thompson__Kaksi_partiopoikaa",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1903,1917,90076,531581,false,50114,[24,25],"Camping -- Juvenile fiction","Outdoor life -- Juvenile fiction",[27,28,29],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kaksi partiopoikaa\" by Ernest Thompson Seton is a book published in 1903. It follows two contrasting boys—city-dwelling Jan and country boy Sam—who spend their summer vacation in the woods learning Native American wilderness skills under the guidance of old woodsman Caleb. More than an instructional manual, the story chronicles their personal growth through outdoor challenges and forest craft. The boys transform from their former selves into confident, capable young men through encouragement, real-world experience, and hands-on learning in nature. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Inha, Into Konrad",319,"Klassinen seikkailukertomus kertoo kahdesta pojasta, jotka viettävät kesän metsässä eläen intiaanien tavoin. Teos opastaa lukijaa erätaidoissa, luonnon tuntemuksessa ja omavaraisessa elämässä poikien kokemusten kautta.","Ernest Thompson Setonin 'Kaksi partiopoikaa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1487. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI PARTIOPOIKAA\n\nKertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit,\nja siitä mitä he oppivat\n\n\nKirj.\n\nERNEST THOMPSON SETON\n\n\nSuomentanut I. K. Inha\n\nAlkuteoksen nimi: Two Little Savages\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI OSA\n\n     I. Välähdyksiä.\n    II. Kevät.\n   III. Janin lähimmät veljet.\n    IV. Kirja.\n     V. Kaulukseton vieras.\n    VI. Glenjan.\n   VII. Mökki.\n  VIII. Erätietouden ituja.\n    IX. Jäljet.\n     X. Biddyn avustus.\n    XI. Keuhkopalsami.\n   XII. Kohtalon kolauksia.\n  XIII. Ilves.\n   XIV. Vaahtoa.\n\nII OSA\n\n     I. Uusi koti.\n    II. Sam.\n   III. Wigwami.\n    IV. Sangerin noita.\n     V. Kaleb.\n    VI. Tiipiin teko.\n   VII. Tyyni ilta.\n  VIII. Pyhä tuli.\n    IX. Jouset ja nuolet.\n     X. Pato.\n    XI. Jan ja noita-akka.\n   XII. Noita-akan päivällinen.\n  XIII. Vihollisen vakooja.\n   XIV. Tappelu.\n    XV. Minnien rauha.\n\nIII OSA\n\n      I. Metsässä täydellä todella.\n     II. Ensimmäinen yö ja aamu.\n    III. Rampa soturi ja kura-albumi.\n     IV. Verilöyly kalpeanaaman siirtokunnassa.\n      V. Hirven ajo.\n     VI. Sotalakki, tiipii ja \"kupit\".\n    VII. Leiritietoa.\n   VIII. Intiaanin rumpu.\n     IX. Kissa ja skunkki.\n      X. Oravaperheen seikkailut.\n     XI. Kuinka metsän kansaa on katseltava.\n    XII. Intiaanien merkeistä ja eksymisestä.\n   XIII. Nahan parkitseminen ja mokkasiinien teko.\n    XIV. Kalebin elämänviisautta.\n     XV. Raften vieraana.\n    XVI. Kuinka Jan tunsi sorsat matkan päästä.\n   XVII. Samin erätaidonnäyte.\n  XVIII. Huuhkajat ja iltakoulu.\n    XIX. Rohkeuden koetus.\n     XX. Valkoinen revolveri.\n    XXI. Guin voittojuhla.\n   XXII. Pesukarhun metsästys.\n  XXIII. Banshii-valitus ja se kauhea yökulkuri.\n   XXIV. Haukansilmä taas suurta \"kuppia\" vaatimassa.\n    XXV. Nelisorminen maankiertäjä.\n   XXVI. Talon takaisin saanti.\n  XXVII. Kilpaileva heimo.\n XXVIII. Valkoisen miehen erätietoa.\n   XXIX. Pitkä suo.\n    XXX. Oudonlainen pesukarhu.\n   XXXI. Vanhassa leirissä.\n  XXXII. Uusi sotapäällikkö.\n\n\n\n\n\n\nI OSA: JAN JA GLENJAN\n\n\n\n\nI\n\nVÄLÄHDYKSIÄ\n\n\nJan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli,\nettä intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta\nsiinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt\nirti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan\nkeräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja\nintiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.\n\nJanin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta\n-- huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta\nperhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan\neräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne\nsaattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.\n\nEi tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään.\nHän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia.\nHän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset,\njotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen\nsydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut\nkäsiinsä -- sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja\nnäistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä\noli vain Lloydin \"Skandinavian urheilut\", eräs kasvitieteen oppikirja\nja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten\nkovin kiintynyt. Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika,\nmutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen\nolisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa,\nteki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi. Hän pelkäsi\nisäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina\nkun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin,\nja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä\nsykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta -- mielipahasta\nsen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä\nselville sen lajista.\n\nKiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla\nyli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta\npois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki.\nSitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa\noli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa\najamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja\nsen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan\nsavukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän\nsaattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja\nainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti\nturkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu.\nEräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa,\njonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli\nerään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin\nkerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli\njo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään\npaikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken\ntarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina\nöinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää.\nJan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja\nkiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin\ntodettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei\nkoskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan\noli Janille tuottanut.\n\nHänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa\nnäitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli\npuhui hänelle \"tervettä järkeä\" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain\ntiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.\n\nMutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen\neläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun\nvarrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan\nääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena\nruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja\nkissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto\nolisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen,\nkuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen\ntoistaan ihmeellisempiä.\n\nNiitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli\nkiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan\nvuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen\narvokkaita -- joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä,\nsepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin\nmieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin\nniiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka\noli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen\nrastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava\nvalkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan\nulkoa katsellessaan saanut siitä selvää. Hänen jokapäiväisiä huoliaan\nolikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että\nsen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut\ntietää linnun nimeä.\n\nKun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki\nepätoivoisen päätöksen. Hän päätti _mennä puotiin_. Jonkun kuukauden\nhän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino -- mutta kun\nteki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään\nilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa\nkaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli\nyksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan\nlinnuista -- pieneen pöllöön -- puri sitten hammasta ja astui sisään.\nKuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan.\nSitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen\njälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.\n\n-- Ku -- kuinka -- kuinka paljon tuo pöllö maksaa?\n\n-- Kaksi dollaria.\n\nJanin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi\nsanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea\nhänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän\nkiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi\nollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä\nkatseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.\n\n\n\n\nII\n\nKEVÄT\n\n\nVaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut\nkaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson\nkuin Mooses, -- Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen\nharrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen\ntunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen\nmielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen\nlensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä\nnuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen\nverensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina\nkun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko\nselässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi\nollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten\nkuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan\noli tapana sanoa, että he \"pitivät\" keväästä, ja jotkut tytöt\nsaattoivat sanoa siitä \"kauheasti\" pitävänsä, mutta he eivät voineet\nymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika\ntodella tuli -- poskien punoitusta -- taajenevaa hengitystä\n-- väsymätöntä toimintakiihkoa -- koulun vapauden rajoitusten\nsynnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia -- suonissa palavaa\nverenhimoa -- karkaamisen halua -- kaipuuta kohti pohjolaa kevään\nmerkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.\n\nTuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla\noli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja\nulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta\nse oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin\nkummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla -- sanomia,\njoita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän\nvain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. -- Kunpa vain pääsisin\npois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa\nja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra\nsattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.\n\nVain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista -- liittymästä\njohonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka\nmustalaisiin -- nimittäin kodin päämiehen luja käsi.\n\n\n\n\nIII\n\nJANIN LÄHIMMÄT VELJET\n\n\nJanilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään\nolivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli\nkahta vuotta vanhempi -- voimakas poika, joka ylpeili \"terveestä\njärjestään\". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin\nJania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen\nsijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli\ntaipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä\nelämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen\nsavuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää \"jumaliste\" kuin\n\"peijakaskaan\". Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen\nja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä.\nPoikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta,\nettä hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi\neikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti.\nHänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että\nkaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana,\ntunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä\nliian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen\nhemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut\nerikoisen itsekäs, mutta hän oli _olevinaan_ itsekäs vain siitä\nsyystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja\nihastellen: -- Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten\ntulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä,\nkylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä\nalettiin vihata.\n\nHänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.\n\nJan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa,\nhämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja\nmaan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne\nviettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden\nlikaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän\nlähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä.\nHeti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän\npäätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan\ntiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin\nhäneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia\nehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse\nhankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma\nsuuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että\nparempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään,\nsillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä\ntekikin.\n\nRyhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan\nmetristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa\ntyönnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän\ntyön, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään.\nRadille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä\nottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara\nkomero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi\nja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja\nlautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi\nja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko\ntyöpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen\nrakennushommaan. He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen,\nJan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia -- mitä kaikkea\ntyöpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis -- kuinka he aikaa\nmyöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata\ntaulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan\nmyöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella --\nse oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli\ntehdä hänen poissa ollessaan.\n\nSeinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin\nakkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain.\nKuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen\ntuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi\nlattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille\nkatsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi\näkkiä ja jyrkästi:\n\n-- Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta.\nJan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja\njatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:\n\n-- Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. _Sinulla_\nei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen\nrakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän\ntekikin.\n\nNuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta\nnuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei\nheidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat\nhienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti\näitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän\npyynnön: -- Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen\nkautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen\nsyntinsä.\n\nImartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei\nkysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi\nkalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä\nsormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena\nmiehenä -- siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain\nsormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt\ntehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän\noli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä\nhe yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin\nhe saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Jan\noli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli\nluonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä,\nmutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus.\nHän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen\nystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa\nmäärin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan\nkisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä\nhuvittaneet. -- \"Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!\"\noli hänen tapanaan halveksien sanoa.\n\nNämä siis olivat lähimmät veljet.\n\nKummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän\nja enemmän.\n\n\n\n\nIV\n\nKIRJA\n\n\nMutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus.\nOppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä\nja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan\npohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria\nprofeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että\nsellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt\n\"Kanadan linnut\", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.\n\nRaha ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin arvokkaalta,\ntarpeelliselta ja jalolta kuin nyt. -- Kunpa minulla olisi yksi\ndollari! Jan ryhtyi kovaan säästämispuuhaan. Keinolla millä tahansa\nhän koetti hankkia rahaa. Hän voitti marmorikuulia kisoissa, vaihtoi\nkuulat hyrriin ja hyrrät linkkuveitsiin sitä mukaa kuin eri kisat\nilmestyivät vuodenaikojen myötä. Linkkuveitset vuorostaan vaihdettiin\nkaniineiksi, kaniinit pienoisiksi rahasummiksi. Hän toi vieraille\nperheille puita; hän haali haalimistaan ja pani säästöön mitä oli\nsaanut kokoon. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut kerätyksi\nkokonaista yhdeksänkymmentä senttiä. Mutta viimeistä kymmensenttistä\nvainosi kova onni. Ei kenelläkään näyttänyt enää olevan\nliika-askareita; kauppaonnikin hylkäsi Janin. Häntä vain kalvoi\npalava halu saada tuo lintukirja. Kotona ei kukaan osoittanut hänen\nhommiaan kohtaan edes sen vertaa harrastusta, että olisi lainannut\nhänelle puuttuvat sentit, ei edes siitä murhaavasta korostakaan (pari\nkolme sataa prosenttia), jonka hän olisi sitoutunut suorittamaan.\nKuusi viikkoa kului, ennen kuin hän sai vielä viimeisen tarvittavan\nkymmensenttisen ansaituksi, eikä hänen omatuntonsa jälkeenpäin\nkoskaan ollut oikein puhdas sen vuoksi.\n\nHänen ja Alnerin velvollisuutena oli keittiöpuiden pilkonta.\nKummallakin oli päiväeränsä muiden askareiden ohella. Jan teki\naina uskollisesti oman osansa, mutta Alner koetti joka tavalla\npäästä vähemmällä. Hänet tunnettiin pikku keikarina. Isän köyhyys\nei kuitenkaan sallinut suurempia teikkuroimisia, joten Alner sai\nvain yhden paperikauluksen viikkoa kohti. Pojalla oli sen vuoksi\naina taskussaan mustekumin palanen, ja sillä hän huolellisesti piti\nkauluksensa moitteettomassa kunnossa. Jan ei asustaan välittänyt\nvähääkään, olipa pikemminkin huolimattomuuteen taipuvainen. Silloin\nvanhin veli päätti koettaa, eikö Alnerin heikkoutta voisi kääntää\nvoimaksi, ja lupasi viidenkolmatta sentin kaulahuivin palkinnoksi\nsille, joka yhden kuukauden aikana parhaiten suorittaisi askarensa.\nEnsimmäisen viikon Alner ja Jan pysyivät tasoissa, mutta sitten Alner\nväsyi, hurmaavasta palkinnosta huolimatta. Vauhti oli liian tuima.\nJan jatkoi entiseen tapaansa, ja hänelle annettiin, kuten pitikin, ne\nviisikolmatta senttiä kaulahuivin ostoa varten. Mutta puodissa hänen\npäähänsä juolahti viettelevä ajatus. Viittätoista senttiä enempää hän\nei tuhlaisi kaulaliinaan -- ei epäilystäkään; loput hän käyttäisi\nkirjarahoiksi. Näin Jan sai viimeisen puuttuvan kymmensenttisensä.\nIlosta pakahtumaisillaan ja ylpeänä kuin pohatta hän sitten lähti\nkirjakauppaan ja pyysi saada himoitsemansa kirjan.\n\nPitkällinen odotus oli hänessä synnyttänyt kiihkeätä jännitystä. Hän\nluuli kirjakauppiaalta nyt kuulevansa, että hinta olikin korotettu\ntuhanneksi dollariksi tai että kirja oli myyty loppuun. Mutta\nkirjakauppias ei sanonut mitään. Hän kääntyi vaieten ympäri, veti\nkirjan kasasta, jossa oli paljon samanlaisia, epäröi vähän ja kysyi:\n\"Vihreät vai punaiset kannet?\"\n\n-- Vihreät, sanoi Jan, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen. Kauppias\nvilkaisi kirjan sisään, laski sen sitten pöydälle ja sanoi kylmällä\nliikemiehenäänellä: -- Yhdeksänkymmentä senttiä.\n\n-- Yhdeksänkymmentä senttiä, läähätti Jan. Oh! Miten hän saattoi\ntietää, että kirjakauppiaatkin voivat myöntää käteisalennusta. Kuusi\nkuukautta kaiken onnen maa oli ollut häneltä suotta suljettuna,\nkuusi viikkoa hänen oli täytynyt nähdä nälkää; hän oli anastanut\nvilpillisesti rahaa, hänen omatuntonsa oli juuri tuon samaisen turhan\nkymmensenttisen vuoksi saanut tahran.\n\nJan luki kirjaansa koko kotimatkan tuntien syvää kunnioitusta. Hän\nei siitä saanut mitä kaipasi, mutta epäilemättä se oli hänen oma\nsyynsä. Hän oli nenä kiinni siinä kirjassa, tutki sitä, rakasti sitä\nja luotti kiven kovaan siihen, että hänellä nyt oli kaikkien luonnon\nihmeitten ja salaisuuksien avain. Kului viisi vuotta, ennen kuin hän\ntäydelleen käsitti, että se teos oli kehnointa tuhrutyötä, millä on\nkonsanaan yleisöä petetty. Oli kirjassa siitä huolimatta muutamia\nhyödyllisiäkin tietoja, ensinnäkin luettelo linnuista ja lisäksi\njoitakin kymmeniä kehnoja jäljennöksiä tunnetuista lintukuvista.\n\nMutta epätäydellisyydestään huolimatta nämä kuvat kuitenkin\nsisälsivät tietoja, ja Jan kätki ne syvälle mieleensä pysyvinä lisinä\nkesyttömän luomakunnan totuuksista. Tietysti hän jo tunsi useita\nsellaisia lintuja, joiden nimet ovat jokaiselle koulupojalle tuttuja,\njoten hänen luettelonsa siis vakaasti karttui.\n\n\n\n\nV\n\nKAULUKSETON VIERAS\n\n\nJonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä\nvoimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä\nheikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän\nkuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän\nvaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista\nnoin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä\nhän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita.\nJoka puulla ja pensaalla oli äänensä, -- pitkällä ojalla, joka oli\nvettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä\nluokseen. _Pii-pii-pii_, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen\nhäntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan\npartaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan\nvain muutaman metrin päästä, _pii-pii-pii_, mutta lakkasi aina hänen\nastuessaan lähemmäksi -- toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan\ntakaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän\netsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja\nlehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista. Ohi kulkeva maamies\nsanoi, että \"kevätpiipittäjä\" se vain oli, mikä sitten lienee ollut,\n\"jonkinlainen elävä, joka asui vedessä\".\n\nVähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni\njohonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä\npaikalla. Siksipä Jan päättelikin, että \"piipittäjä\" mahtoi olla\n\"viheltävä lisko\". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä\nkun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki\nympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat\nkutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen\nhänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina\nheti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä\nlätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan\nhiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta\nmitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat\nhäntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei\nhäntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi\nnoin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla\nuivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville,\nettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta\nsittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja\nmakasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset\npiipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta.\nYmpärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman\naskelen päässä ja katseli häntä.\n\nJan punastui -- vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista\nvastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti,\nikään kuin olisi pahanteosta tavattu.\n\nMies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat\nhuonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään\nhänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa\noli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti,\nolivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja\nankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen\nilme.\n\nPäässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän\nkohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen,\nhuomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin\nhänelläkin -- karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa\nhänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän\nrantakallion kupeella.\n\n-- Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä\nei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.\n\nYhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:\n\n-- En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo\nviheltävä lisko on.\n\nVieraan silmissä oli leikillinen ilme. -- Neljäkymmentä vuotta\ntakaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla\nkuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille\nkevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä\nmonta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin\nsain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta\netsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.\n\nSitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja\nsai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan\nmittainen.\n\n-- Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko,\nvaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa\nnokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä.\nMutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja\nhoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa\nmuun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.\n\nJanin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.\n\n-- Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt\nensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen _Spelerpes_. Se eläin on\nsammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.\n\nTämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot\nhäipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä\nkaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten\nhän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan\npulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella.\nJan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin\n_kluk, kluk, kluk, klukkaa_ etäisissä metsissä, minkä niminen\noli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka\nlentäessään oli paljasta kullan hohtoa, -- ja mikä mahtoi olla se\nihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen\nlintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa.\nJa hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme\nosoittautuivatkin samaksi linnuksi -- kultasiipitikaksi. Se\ntuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui\nliejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento,\njoka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen\nruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen,\nhämähäkinsurmaaja eli _Pelopaeus_. Heidän ylitseen lensi musta\nperho, yleinen \"suruvaippa\" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan\nsai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen\nkesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin\nliikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis\nhyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan\nkarvamadon ylösnoussut henki.\n\nHeidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia,\nja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista\npesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä\nmuuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden\nretkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä\npoimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille;\nniiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen\nkypsymisaikana.\n\nKuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin\ntilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä\nkaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.\n\n-- Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät\nsanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat\ntähän rinteeseen syömään marjoja.\n\nJankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla.\nHeidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. -- Mitä tuo on?\nkysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:\n\n-- Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka\nkuhertaa naarasta luokseen.\n\nJan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän\ntutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka\nolivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin\nhänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.\n\nVieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän\nnäki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano,\nkuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui\nsuorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän\npojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut.\nHän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan\nkätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä\nkuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä,\nmikä maailmassa on parasta -- myötätuntoa -- laajaa, älykästä, ja\nrunsastietoista myötätuntoa.\n\nSe kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna\n-- ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.\n\nMutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei\nollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja\nkasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.\n\nTuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin\nkuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät\naikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien\nmuiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se\non heille sangen tärkeä ja rakas -- kourallinen männynhavuja, kappale\npiisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten\nmuistojen kukkaset heidän mieleensä.\n\nKuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset\nkäyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen.\nTietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka\ntiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.\n\nJan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien\nrohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä \"rohto\",\ntämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti\nhänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.\n\nHänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan,\nja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään\nvaloon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.\n\nPäivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon\nparissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon\nluonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.\n\n-- Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän\nojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan\nymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei\nhuomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet\nlähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.\n\nJan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä\nsitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä\nhän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä\nlieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.\n\n\n\n\nVI\n\nGLENJAN\n\n\nVoi millaista villihanhien laulua sinä vuonna! Kuinka niiden toitotus\nsykäyttelikään Janin sydäntä ja kosketteli siellä uusia salattuja\nkieliä, jotka väreillen lauloivat vastausta. Onko maailmassa jalompaa\neläintä kuin tuo suuri mustaniska lintu, joka ei joutsenen tavoin\njoiu kuollessaan, vaan elämänsä kukkeuden aikana, joikuu laulun\nkodista ja rauhasta -- jännittävistä urotöistä ja metsästyksistä\netäisillä saloilla -- nälästä ja runsaudesta ja ankarasta janosta,\njonka vilvas juoma sammuttaa. Laulun tuulesta ja matkasta, laulun\norastavasta vihannuudesta ja kitisevistä jäistä -- peräpohjolan\nsalatuista, kätketyistä teistä. Laulun pitkästä mustasta suosta,\nmatalasta ruskottavasta taivaasta ja auringosta, joka ei milloinkaan\nlaske.\n\nVarkaudesta vankeuteen tuomittu intiaani kesti urheasti talven, mutta\nkun kevät tuli ja sen mukana ukkohanhen joikuna mustan yötaivaan\nalla, hän säpsähti, kaatui ja lähti samalla viimeisille etäisille\nmetsästysmailleen.\n\nKuka voi lukea tai mitata hanhen joiunnan voiman?\n\nAh sitä villihanhien laulua sinä vuonna! Ja kuitenkin; oliko se\nuusi laulu? Ei, se oli se sama, vanha laulu, mutta Jan kuunteli\nsitä uusin korvin. Hän oppi ymmärtämään sen sanoman. Hän kulki\nvillihanhien jäljettömiä latuja pohjoista kohti niin usein kuin\ntaisi, yhä vain pohjoista kohti joen rantaa vastavirtaan ja yhä\nyksinäisempiä teitä ja päiviä etsien. Joki kääntyi itää kohti,\nmutta siihen laski pohjoisesta pieni puro: Jan kulki sen vartta\nyhä ylöspäin kautta sakenevien metsien joen äyräitten lähetessä\ntoisiaan, yhä vain kauemmaksi, kunnes äyräät muodostivat rotkon\nja sitten jälleen erosivat pienen notkon rinteiksi, joilla vielä\nkasvoi koskematonta vanhaa metsää. Siellä oli runsaasti kaikkein\nsuurimpia hemlokkeja, petäjiä, koivuja ja jalavia, jotka kattoivat\nkirkkaan puron ainaiseen varjoon. Aukeamilla suikerteli köynnöksiä,\nsiellä tapasi mitä kauneimpia metsäkukkia, oravat pitivät puussa\nmekastustaan. Puron rannoilla oli liejussa pesukarhun, minkin ja\nmuiden outojen nelijalkaisten jälkiä. Ja ylhäällä puissa lauloivat\nmonenlaiset rastaat suloisia juhlallisia säveliään metsän kultaisessa\nkeskipäivänhämärässä. Jan ei vielä tiennyt niiden kaikkien nimeä,\nmutta hän tunsi niiden epämääräisen sulon ja salaperäisyyden. Paikka\nnäytti niin etäiseltä, yksinäiseltä ja turmelemattomalta, että Jan\nuskoi olevansa ensimmäinen ihmisolento, joka oli sinne sattunut.\nSiksi hänestä tuntui, että paikka löytäjän oikeudella kuului hänelle\nja hän risti sen Glenjaniksi.[1]\n\nTästä paikasta tuli hänen ajatustensa ainainen kohde. Hän taivalsi\nsinne, milloin oli vähänkin aikaa, mutta ei koskaan uskaltanut\nkertoa kenellekään löydöstään. Toisinaan häntä kovin halutti\nuskoa salaisuutensa jollekulle. Hän etsi etsimistään tavatakseen\ntuonnoisen vieraan ja opastaakseen hänet sinne, mutta samalla hän yhä\npelkäsi, että hänen salaisuutensa paljastuisi. Tämä oli hänen pieni\nkuningaskuntansa; villihanhet olivat hänet sinne opastaneet samoin\nkuin merilokit olivat opastaneet Kolumbuksen uuteen maailmaan -- ja\nsiellä hän saattoi joinakin tuokioina viettää sitä eräelämää, joka\noli hänen ihanteensa. Hän oli niin helläsydäminen, että oli itkenyt,\nkun kaupungissa kaadettiin ryhmä komeita jalavia maalta, joka oli\nmyyty rakennustontiksi, ja vanhain maanviljelijäin kertoessa,\nkuinka runsaasti hirviä oli ollut ennen vanhaan, hän oli tuntenut\njonkinlaista nälkäistä ikävää. Mutta nyt hän oli saanut lohdutuksen\nnäitä suruja vastaan, sillä hän tiesi varman paikan, jossa suuret\npuut saisivat seistä ja kasvaa kuten entisinä onnen aikoina, jossa\npesukarhu ja minkki ja sepelpyy saisivat elellä rauhassa. Ei, kyllä\noli niin. Paikkaa ei ollut hyvä ilmaista kenellekään, sillä jos\nsalaisuus paljastuisi, niin ihmiset alkaisivat käydä siellä, ja\nGlenjan tulisi saastutetuksi. Ei, parempi että salaisuus \"vaipuu\nhänen kerallaan hautaan\", arveli Jan. Mitä tämä merkitsi, siitä hän\nei ollut aivan selvillä, mutta hän oli lukenut ne sanat jostakin\nja hänestä ne kuulostivat niin juhlallisilta. No, ehkä hän sentään\nkertoisi asian kuolinvuoteellaan. Se olikin parasta. Liikutuksesta\nväristen hän oli näkevinään, kuinka sukulaiset itkien seisoivat hänen\nympärillään, hän itse kaikkien huomion esineenä, ja kuinka kaikki\nlakkaisivat valittamasta ja jäisivät suu auki ihmettelemään, kun hän\nilmaisisi heille elämänsä mahtavan salaisuuden. Ihanaa! Sen edestä\nkannatti melkein kuolla.\n\nHän piti paikan aivan omana tietonaan ja rakastui siihen yhä\nenemmän ja enemmän. Joskus hän katsoi taivasta hemlokkien tiheiden\nlatvain, lehmusten lehväpehkojen tai harmaan pähkinäpuun sekavan\noksaston lomitse ja sanoi: \"Minun omaani, minun omaani.\" Tai hän\nistui kirkkaan puron muodostaman lammikon rannalla, katseli nuolena\nlivahtelevia salakoita ja sanoi: \"Te olette kaikki minun; te olette\nminun. Teille ei kukaan saa tehdä pahaa eikä kukaan saa teitä\nkarkottaa.\"\n\nMäen rinteessä pulppusi vihannalla niityllä lähde, ja sen partaalla\nJan tavallisesti söi voileipänsä ja niiden keralla pähkinöitä ja\nmarjojakin, joista hän ei tosin pitänyt, mutta joita hän kuitenkin\nsöi ollakseen oikea metsäläinen. Silloin hän katseli hellästi\nylöspäin pitkin puron varren varjoisia kaarteita ja alaspäin laakson\nkapeata suuta kohti ja sanoi, ajatteli ja tunsi: \"Tämä on minun, vain\nminun.\"\n\n\n\n\nVII\n\nMÖKKI\n\n\nJanilla ei tosin ollut muuta kuin kaikkein kehnoimpia työaseita,\nmutta siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan mökkiä. Hän ei ollut\nsuinkaan erityisen kätevä poika. Ne ponnistukset, joita hän oli\ntehnyt voidakseen ostaa kirjan, olivat olleet tavattomia hänen\nkeksimikseen, eivätkä hänen taipumuksensa vähääkään viitanneet\nliikealalle. Kun asia oli tullut kodin sisäministeriössä tunnetuksi,\noli häntä moitittu siitä, että oli tehnyt \"herrasmiehen pojalle\narvotonta työtä\", ja häntä oli hirvittävien rangaistusten uhalla\nkielletty enää milloinkaan ryhtymästä \"semmoisiin halventaviin\nkeinoihin rahoja hankkiakseen\".\n\nMutta kun hänelle ei annettu rahaa kotoa, ei hänellä ollut\npenniäkään. Useimmat pojat olisivat tavalla tai toisella hankkineet\nitselleen hyvän kirveen tai lapion. Hänellä ei ollut kumpaakaan.\nVanha höylänterä, joka oli nauloilla kiinnitetty keppiin, sai olla\nsekä kirveenä että lapiona. Sillä hän ryhtyi työhön ja korvasi\ntyöaseensa kehnouden itsepintaisella uutteruudella. Ensinnäkin hän\nvalitsi rauhallisimman paikan lähteen läheisyydestä -- sankkain\nlehväin peittämän törmän. Mitään erikoista syytä sen salaamiseen hän\nei tiennyt, ei muuta kuin piilossa olemisen viehätyksen. Hän oli\njostakin kirjastaan lukenut, kuinka \"viekkaat oppaat tunkeutuivat\ntiettömään tiheikköön, käänsivät syrjään erään oksan ja paljastivat\nsen takaa mukavan asunnon, jota ei kukaan olisi voinut tietää\nsalaisuutta tuntematta\". Janista oli sen vuoksi asianmukaisinta\npiilottaa se kokonaan -- tehdä siitä lumottu linna salaovineen.\nSilloin hän voisi kuvitella itse olevansa se viekas opas, joka\njohti ihmettelevät toverinsa mökille, vaikka hän ei tietenkään\naikonut kenellekään ilmaista salaisuuttaan. Usein hän kaipasi Radin\nvoimakkaita käsivarsia ja oivia työaseita, mutta työpajajuttu oli\nyksi monesta jotka olivat opettaneet hänet jättämään veljensä pois\nlaskuista.\n\nMaaemo on salaisuuksien paras vartija. Jan alkoi ensin kaivaa\nkehnolla lapiollaan kuoppaa törmään.\n\nSiihen hän sitten rupesi rakentamaan mökkiä. Paikalle oli ensin\nsaatava kaksi tai kaksi ja puoli metriä pitkiä hirsiä -- ainakin\nviisikolmatta tai kolmekymmentä tarvittiin, ja siinä vasta pula oli,\nmiten katkoa ja muotoilla niitä mokomalla kirveellä. Mutta toisaalta\nhän ei vähääkään toivonut parempaa kirvestä. Se epämääräinen käsitys,\nettei intiaaneillakaan ollut sen parempia, oli hänelle riittävä\nyllyke, ja hän ponnisteli urhoollisesti käyttäen kaikkia parhaan\nkokoisia aineksia, mitä vain löysi. Pölkyt hän sijoitti seiniin sitä\nmyöten kuin sai niitä tuoduksi paikalle. Toiset pojat olisivat ensin\nkoonneet puut ja rakentaneet huoneen sitten yhtä mittaa, mutta se ei\nollut Janin mielen mukaista; hän oli liian innokas näkemään seinien\nkohoavan. Hän oli monella tuskalla ja vaivalla vähitellen saanut\nkootuksi niin paljon puita, että niistä tuli kolme hirsikertaa.\nSilloin hänen mieleensä juolahti, että ovikin piti olla. Ovea ei\ntietenkään voinut tehdä tavallisella tavalla, siten että hirret\nkatkaistiin. Siihen olisi tarvittu kunnollisia työaseita. Siksipä\nJan purkikin etuseinästä pois kaikki hirret, alinta lukuun ottamatta\nja pani niiden sijasta kiviä ja kalikoita nurkkia koossa pitämään.\nTäten hän sai samalla kaksi joutilasta hirttä ja saattoi käyttää ne\nmuiden seinien korottamiseen. Mökki oli nyt noin metrin korkuinen,\neikä siinä ollut kahta samanlaista hirttä: toiset olivat aivan liian\npitkiä, suurin osa vääriä ja jotkut taas puoleksi lahoja, sillä näitä\nhän vain kykeni saamaan poikki. Hän oli tyhjentänyt koko ympäristön\nrakennuspuista, ja niitä täytyi nyt lähteä etsimään etäämpää. Hän\nmuisti nähneensä puun, joka ehkä kelpaisi, mutta se oli melkein\nkilometrin päässä kotipolun varressa. Hän lähti hakemaan sitä ja sai\nkokea iloisen yllätyksen; se oli vain yksi kahdestatoista vanhasta\nsetripölkystä, jotka oli hakattu jo aikoja sitten ja jätetty siihen\nkelvottomina hylkyinä mätänemään. Hän jaksoi kantaa vain yhden\nkerrallaan, joten hänen täytyi jokaista varten tehdä kaksinkertainen\nmatka, ja tuskallisen painavaksi kävi pölkky joka kerta, ennen kuin\ntaival oli kuljettu. Saadakseen paikalle kaikki kaksitoista pölkkyä\nhänen siis täytyi kulkea parikymmentä kilometriä. Siihen kului\nmonta lauantaita, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt.\nKaksitoista hyvää hirttä riitti mökin seiniin, jotka sitten olivat\npuolitoista metriä korkeat. Kolme hirttä jäi vielä kattoparruiksi.\nNe hän nosti seinien päälle poikittain jakaen välit yhtä suuriksi.\nSitten hän latoi niiden päälle risuja ja oksia, kunnes katolla oli\nvahva peite. Sen jälkeen hän meni rehevälle heinäniitylle ja leikkasi\nsiellä veitsellään heinää pari tuntia. Heinää hän levitteli katolle\npeittääkseen ne taas vuorollaan jalavan kuoren kaistaleilla. Kaiken\npäälle hän ajoi törmästä kaivamansa saven, levitteli sen, sotki sen\ntiiviiksi ja sulloi sen reunoilta matalammaksi. Lopuksi hän heitti\nsaven päälle lehtiä ja kaikenlaista muuta roskaa, niin että katto\nsulautui tiheikön muuhun sakeuteen.\n\nNäin oli katto valmis, mutta koko oviseinä oli vielä avoinna. Hän\nei uskaltanut lähteä etsimään lisää hirsiä, vaan päätti koettaa\nuutta keinoa. Hän löysi ensinnäkin muutamia sylen mittaisia,\nvahvoja seipäitä. Kun ei ollut kirvestä niiden teroittamiseksi ja\nmaahan hakkaamiseksi, hän kaivoi jalan syvyiset reiät, kaksi seinän\nkumpaankin päähän ja vielä kaksi etuseinän hirren keskivaiheille.\n\nKuhunkin reikään hän pystytti suoran seipään, niin että niiden toinen\npää oli räystäshirressä kiinni, toinen aina ulkopuolella ja toinen\nsisäpuolella. Sitten hän sotki alapäiden ympärille reiän maata\ntäyteen. Hän lähti sen jälkeen puron rannalle ja leikkasi pitkiä\ntuoreita, alapäästään vahvoja pajunvitsoja. Nämä vitsat hän kietoi\n8:n muotoisesti jokaisen seiväsparin yläpään ympäri sillä tavalla,\nettä ne puristivat seipäitä tiukasti etuseinän ylimpään ja alimpaan\nhirteen kiinni.\n\nNyt hän kaivoi kuopan lähteen luo ja sotki vettä ja savea sekaisin\nmuurilaastiksi. Sitten hän liuskakivistä tekemällään lastalla ja\nvanhalla sangolla kantamallaan laastilla muurasi seinän seipäiden\nväliin asettaen ulkopuolelle vaakasuoria keppejä tueksi ja latoen\nsisäpuolelle kiviä päällekkäin, kunnes koko etuseinä oli ummessa,\nlukuun ottamatta pientä akkuna-aukkoa ja suurempaa reikää, jonka hän\noli jättänyt ovea varten.\n\nTämän tehtyään hän ryhtyi valmistamaan huoneen sisustaa. Hän keräsi\nmetsästä sammalia ja tukki niillä kaikki ylemmät raot sekä täytti\nseinän ja maan välissä olevat raot kivillä ja mullalla. Näin oli\nmökki melkein valmis; ovi vain puuttui.\n\nOviaukko oli toista metriä korkea ja puoli metriä leveä, ja niinpä\nhän kotona halkovajassa katkaisi kolme parikymmentä senttiä leveää\nja metrin pituista lautaa, jättäen kuitenkin yhden laudan kumpaankin\npäähän pitkän tapin. Tekemällä tämän kotona hän saattoi käyttää\nsahaa. Sitten hän, mukanaan nämä ja kaksi lyhyempää lautaa, jotka\nolivat kumpikin puoli metriä pitkät ja parikymmentä senttiä leveät,\nhiipi pois Glenjaniin ja kiveä vasaranaan käyttäen naulasi niistä\noven. Maahirteen hän hakkasi niin suuren kuopan, että oven toinen\ntappi mahtui siihen, ja teki ylimmän hirren alapuoleen vastaavan\nkuopan. Vivuten sitten räystäshirttä vähän koholle hän asetti oven\npaikalleen, laski räystäshirren alas, ja niin ovi oli saranoillaan.\nOveen hän kiinnitti nauhan pätkän, jolla sen saattoi ulkopuolelta\nsulkea kiertämällä sitä seinästä ulkonevan oksan ympärille;\nsisäpuolelta ovea piti kiinni rakoon pistetty nappula. Muutamista\npuista, kuusenoksista ja kuivista heinistä hän teki majaan vuoteen.\nNyt ei puuttunut muuta kuin ikkunaruutu, ja paremman puutteessa hän\ntoi kotoa kappaleen musliinia ja kiinnitti sen aukkoon. Mutta kun\nsen samea valkoinen väri tuntui pistävän pahasti silmään, hän kokosi\npähkinöitä ja kotona soveliasta tilaisuutta hyväkseen käyttäen keitti\npumpulikangasta pähkinäin kanssa, kunnes se sai varsin tyydyttävän\nkeltaisenruskean värin.\n\nLopuksi hän hävitti kaikki askartelun jäljet ja peitti mökkinsä\nkokonaan pensailla ja suikertavilla köynnöksillä. Monta viikkoa\nkestäneen työn jälkeen hänen metsäkotinsa oli valmis. Se ei sisältä\nollut kuin puolitoista metriä korkea ja pari metriä pitkä ja leveä --\nlikainen ja epämukava -- mutta kuinka hauskaa olikaan omistaa se.\n\nTäällä hän ensi kertaa elämässään alkoi käsittää, mitä tyydytystä\nitsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.\n\n\n\n\nVIII\n\nERÄTIETOUDEN ITUJA\n\n\nJan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä\nmäärin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä.\nSellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni\nkaikella tarmolla.\n\nAjatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa\nvaltakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta\nkuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä\nhän eläisi ihanne-elämäänsä -- intiaanien elämää, tosin hylkäämällä\nkaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi\nihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta\nkaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi\noppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa\nkokemuksensa muillekin. Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet\nhäntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun,\njos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle\naina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi\ntoinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.\n\nSuunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa\nuutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi.\nEhkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut\nlintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden\nainoan kirjan avulla.\n\nKouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin\nmetsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään:\npäinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi\nkarkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko\neräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian\nhohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi\nmatkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota\nhän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi\nkieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin\nkahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin \"e\". Siten\n\"d\":stä tuli \"ded\", \"m\":stä \"mem\", \"p\":stä \"pep\" ja niin edespäin.\n\nTämän uuden pojan mallilause kuului: \"pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases\nkek-ii-nen-nen-i\" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada\naikaan äänettömyyttä.\n\nTästä kielestä oli \"suurta hyötyä\", vakuutti se uusi poika, sillä\nsen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja\nniin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja\nmuutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi\nkäytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari\nitse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia\nja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun.\nMielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen\nnauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet\nperehtyneet tutniittien kieleen.\n\nJan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset,\neikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen\nkärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli\nkylläkin ilon aihetta.\n\nHän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä\nhän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja\nkaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan\nnäköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta,\nja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä\n\"sotanuolikseen\", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi,\nmörähti sitten: \"ugh, paljon hyvä\", ja nautti kuvitellun lävistämänsä\nvihollisen tuskista.\n\nHän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean\nnäköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä\nhän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista\nvarten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui\nmuistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen\ntappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi\ntappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän\nvalmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia\nvesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin.\nNämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten\nrupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen\nkasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän\nirvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin\npirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä\nristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen\npienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään\ntai koulutovereiltaan kuulemaan.\n\nKaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi\nmökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria,\nvanhan lehmänsarven -- kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti,\nvaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan.\nSimpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan\nvuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa\nkasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia,\nvieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan,\nvälttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta. Hän\nmakasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen\nsiten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen\nturhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli\nmielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia\nhuomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani\ntekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat\nsisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen,\narvasi ajan auringosta ja mörähti \"ugh\" ja \"uagh\" kun sattui\njotakin hämmästymään. Halventavat huomautukset kalpeanaamoista\nolivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla\nkeksimällään intiaanikielellä. \"Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä\" ja\n\"uagh, kalpeanaama -- vaalea mielipuoli metsässä\". Nämä olivat hänen\nmielilauseitaan.\n\nHäneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa\nlauseet. \"Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi\" oli yksi sellainen\nlause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat\nvalkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän\nkääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin\ntäydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, \"sotilas\noli suolivyötä myöten alaston\", meni askelta pitemmälle -- hän päätti\npaahtaa itsensä vyötäisiä myöten -- ja oli siinä tarkoituksessa\npaidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin.\nHän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa\ntäytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi;\nsen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa\nauringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.\n\nIltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä\nhän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi\npolttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana\npäivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat\nolivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että\nkodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa\nolisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit\nrasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen\nja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut.\nTästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi\nparemmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen\nnahan olkapäistään ja käsivarsistaan.\n\nJan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi\nkiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja\nliitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.\n\nEtäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne\nkotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne\nhiilloksessa -- sangen huolimattomasti -- ja söi ne kuin suurenkin\nherkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi\nsen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota\nsaattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti\ntuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia,\nintiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä\nkoulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt\neläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta. Eräänä päivänä hän\nkaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun.\nHän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista\nmerkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan\nhänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa\nja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset\npoikkijuovat. \"Kanadan linnuista\" hän ei saanut minkäänlaista\nvalaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei\npäässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai\ntietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.\n\nEräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä\nmökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti\nsitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita,\nnokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään\nsen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului\nmonta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui.\nMutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille\noikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se\noli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen\nkanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä\nmyöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin\nolikin saanut selville, että hänen \"kanahaukkansa\" oli aivan toista\nlajia.\n\nMyöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli\nelävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen\npieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää\noli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta\npoikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan\ntämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli\nhaukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi,\nsillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua. Kaksi\nmuutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi\nniiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen\noli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas,\nettä toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan\nunohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti -- se näytti niin\nepäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat\nkuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein\nparas keino luotettavien havaintojen tekemiseen.\n\nKaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia\nuusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista\nJan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa\nnäytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä;\ntoinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura).\nJan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua\nne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet\nhänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja\npyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi\ntunnissa painunut niistä suurin osa.\n\n\n\n\nIX\n\nJÄLJET\n\n\nEräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia\npainalluksia -- ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja\npiirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että\nne olivat pesukarhun jäljet -- ei ollut niin harvinaista eläintä,\nettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen\nkuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin\nkerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.\n\n-- Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.\n\n-- Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi\ntyötään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli\nhuonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä\nsanoi: \"Näytäpä minulle.\" Ja Jan näytti.\n\n-- Onko se luonnollista kokoa?\n\n-- On.\n\n-- Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia\nisoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten\nnäet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy\npesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi\npesukarhun puun.\n\nJan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa\nhän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän\nharmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää,\nminkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa\nkohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä\nkukaan tuntenut häntä.\n\nMiten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän\nmuisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun\nnahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa,\nja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin\nJan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella\neläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin\nikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai\nmyöhemmin kuvailla. Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko\nsattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu\nanna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros -- ei\nole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.\n\nKerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon\nkaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä\nlöytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti\nhyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli\n\"intiaanien kurkku\".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen\nlöytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain\nmerkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi\nintiaanikurkun erätietoihinsa.\n\nKerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli\nkuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai\nkamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa.\nÄiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja\nsitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen\ntämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä\nkädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään\npoissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä\nvarovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen\nvielä liittyi salaisen synninkin viettelys.\n\n\n\n\nX\n\nBIDDYN AVUSTUS\n\n\nPerheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin\nSangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa\nperinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli\nusein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen.\nTyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä\npäivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi\nmilloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet\nja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.\n\n-- Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla\nkeväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen;\nvalkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain\nvalkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle,\nmissä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi;\nintiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin\nkuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun\nkuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.\n\nTämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti\naivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa.\nBiddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:\n\n-- Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo:\n'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri\nlähimmän koipensa alle, -- ja kerran se tiedotti minulle, missä\nhukkunut kaularihmani oli.\n\n-- Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White\nturmeli sillä koko maitokauppansa.\n\n-- Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin\npääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden\nulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän\npiti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä\nkatselemaan.\n\n-- Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet.\nMinun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja\naina hän saa uudet vaatteet.\n\n-- Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö.\nMummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni\nvariksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle,\nettä se puhui juuri kuin tyttö -- ja mummo kertoi tämän minulle!\n\n-- Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme.\nJa eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä,\njoista hevoset juovat?\n\n-- Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä\ntietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien\njuhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä\nhämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi,\nkuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien\njuhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin\nsanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman\njutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16.\np:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan\nlunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.\n\n-- Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan\nkaksosia -- kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta\nminä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin\npelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee.\nEikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää\nmahtuisi?\n\n-- Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja\npolttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä\n-- sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin\ntekivät.)\n\n-- Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen\nlähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully\non kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää,\nmihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei\nsilloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut,\ntaikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä\nuudestaan.\n\n-- Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia.\nMummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin\nostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista\ntavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.\n\n-- Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä\nlähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä\ntullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä\ntapauksessa syödä.\n\n-- Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi\nruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo\nteki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään,\nmutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai\nsen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä\nnäin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.\n\n-- Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat\nsaadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin\noman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista\nkertaa.\n\n-- Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi\nja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen:\nmurheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten\nhän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi\nkahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten\nlakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan\nkaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.\n\n-- Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin\nnäet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin\naurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin\nsanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista -- se on\npaljasta kirjaviisautta.\n\nSellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat\nniistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä\nvähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.\n\nTyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt\nkertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.\n\nViikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen\nsuuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun\nheidän seurustelustaan.\n\n\n\n\nXI\n\nKEUHKOPALSAMI\n\n\nEräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa\nolevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:\n\n-- Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]\n\n-- Sinä tarkoitat Virginian tuomea.\n\n-- En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta\nsyystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on\naina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta\npuhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.\n\nJanin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea,\nettä poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista -- hänen\nisänsä pyhästä kalukaapista.\n\nJanin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki.\nVähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi\nlyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi\nhymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen,\neikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin\nkyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin\nvarovaisemmin.\n\nBiddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän\ntapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa.\nVälittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka\nsyystuomesta oli kuori otettava. \"Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, --\nsiitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta.\" Hän täytti\nkopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.\n\nKotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi\nvettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä\naikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä\nhyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi\nsitten kylkeen nimilapun: _keuhkopalsamia_.\n\n-- Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta.\nSillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo\nniin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei\nhänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli\nmummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt\nhän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun\nhän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne\nja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti\nvalmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten\npiteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle\ntakaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan\nterve.\n\nBiddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut\nmistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen\ntilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä\nnäytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista\npalsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa\nhänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen\npalvelija.\n\nMonta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada;\nmutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli\ntieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen\nlääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä\nniin ollen uutena kalliina erätietona.\n\nOpittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se\noli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan\nGlenjanissakin.\n\nTästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki\npuut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi,\nettä niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat\nkovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa,\nrautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri,\npalsamikuusi, hemlokki ja tuomi.\n\nHän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin\nnimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä\nvoivansa sanoa samaa itsestään.\n\nEräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä\nsimpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne\nolivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä\noli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin\ntaajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän\nviimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä\nkuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki.\nMutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä\neläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean\neläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen\nhänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle\nja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta\nhännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli\nnähnyt täytettynä puodin ikkunassa.\n\nPian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä\nenemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä,\nniin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen\ntalteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät\njäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain\njuomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.\n\nKaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi\njatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se\njoutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja\npensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä\nyksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää\njousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia --\nvaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin\nniiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.\n\nJan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä\npäivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut\nliettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän\nnäki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren\nraossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian\nkokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan\ntavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon.\nJan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri\npalasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja\nponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän\nkipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän\najatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen\nei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle;\npäinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten\nheistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin\nmuuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.\n\nBiddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut\ntupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän\nkokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi\ntekemään piippua -- oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut\npunaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin\nhyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan\nhahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla\naseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan,\nettä intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla\nhiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä\nkäyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi\nentistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä\nkäytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö\noli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä\nkun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.\n\nVarren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois\npitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia\nkyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti\nne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten\nhän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen -- muutamia\nsauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt -- sanoi sitten\n\"ugh paljon nälkä\", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin\nkesken jäänyttä työtä.\n\nNäin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki\ntavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan,\nkiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen\nylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi\nkotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan\nhänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla\ntiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa\nja olla onnellinen kuin kuningas -- olla todellinen valtias\nkuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja\nhänen ikiomansa.\n\n\n\n\nXII\n\nKOHTALON KOLAUKSIA\n\n\nKoulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa -- hän\nhairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin\nopettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison\ntaulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja\nhän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden\nharmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin\nsaadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko\nkoulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa,\njota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä\nrehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa\ntuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi\nja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:\n\n-- Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.\n\nHänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki\nrupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui\nsuunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin\narkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti\nkiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla,\nkunnes koko koulu huusi \"hävetkää\", mutta hän ei saanut Jania\nkertaakaan parkaisemaan.\n\nKun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä\nnäki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän,\neikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin\nJanin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli\nkäyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava\npäivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän\npuita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia\nsiihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala\nhälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden\nja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua\navoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli\nääniä -- kovia karkeita ääniä -- _omasta mökistään_. Hän hiipi aivan\nlähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme\nmaankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän\nvieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi.\nUlkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja\nnuoliensa jäännökset.\n\nJan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut\nhäntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin\nkotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja\nrauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki\nsurusta ja vihasta -- hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi\nvoinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen\nparaiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset\nnaukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.\n\nJanin elämän paras ilo oli hävitetty -- kuninkaalta riistetty\nkruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja\nsäärissään hän lähti synkkänä kotiin.\n\nTämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät\nja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa,\nvaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän;\nkirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin\nkoskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista\ntunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.\n\nOpettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin\nlaihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt\nhän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta.\nÄidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan\nveljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut\nJanille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä\ntila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä\nkelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän\nasemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen\nkoommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että\nselkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.\n\nJan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein\njouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.\n\n-- Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.\nHän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.\n\n-- Hänen _täytyy_ elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen\ntäytyy elää -- oi Jumalani, hänen täytyy elää.\n\nTehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä.\nEtevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti.\nÄiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen\nmielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi\nusein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt\npoikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi\ntämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä.\nÄiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa\nloistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli\npäämääränsä.\n\n\n\n\nXIII\n\nILVES\n\n\nKun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että\nkäytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja,\nlaajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa\ntaistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle\nmontakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.\n\nKaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja\ntoinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta\njanoisessa maassa.\n\nMaaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä\nkävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti\nvaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita\nkohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman\nreippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei\nhänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman\nvaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei\nnäyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä.\nSiitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun\nhän oli tullut sen leveämpään kohtaan.\n\nSitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka\nolivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein\nkarhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt\nmerkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet\nsyviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.\n\nKun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi\nnähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa\nyläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei\nvähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin\nohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat\nsurkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli\nniitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin\npuron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen\njäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan,\nse tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi\npojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan\nedellä.\n\nJan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja\nkun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman\nerikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut\nilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei\nhänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän\nsieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen,\nläpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen\nperään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä\nenemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.\n\nHe saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun\näkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan\nnaukumista.\n\n-- _Jau! Jau! Jau!_\n\nJan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei\nse muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.\n\nÄäni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja\nlähempää alkoi kuulua mankuvaa _miauta_, ja sitten äkkiä aivan\nkirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa\ntullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään.\nKoira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti\nniin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut\nenää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin\nollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän\nhuomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen\nvielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa.\nAlussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä\nyhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin\nkovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt,\nennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison\njoen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka\nruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia\nkiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes\noli karkottanut Gripin kotiin saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja\nvaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen\nkuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään\nampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.\n\nJan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut\nkoskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla\nkertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli\nse tapa, jolla hän asiansa esitti.\n\n-- Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?\n\n-- Tietysti.\n\n-- No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä,\nja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä -- niitä on sadoittain.\n\n-- Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!\n\n-- Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet\nkoskaan puhu kenellekään.\n\n-- No kaikkea tässä!\n\n-- Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen\nkanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.\n\nSitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia\nvielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan\nvaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin\nopastamana.\n\nJanin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle\nveljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli\nGlenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin\nhän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta\nvarovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja\nkoetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan,\nettä hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan,\nosoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen\nkuin taisi: -- Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie\nsalaiseen laaksoon. Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he\nolivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa\nkantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen,\nettä hän kantoi ilvestä -- niin, epäilemättä juuri _hänen_ ilvestään.\n\nHe ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa\nilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo\nkauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille\nseuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.\n\nTämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli\nsamalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä -- hänen\nGleniään -- tavallisena hyvin tunnettuna hakana -- ehkäpä maatilaansa\nkuuluvana -- eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.\n\nIlves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten\nsilmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen.\nKaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.\n\nMiksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi\nvoinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen,\nja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän\nsaattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista\noli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.\n\n\n\n\nXIV\n\nVAAHTOA\n\n\nJan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa\näitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin\nharrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta\nsamalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan\nmaailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa\nhän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli\nniitä muistissaan suuri varasto -- taisivatpa ollakin suorastaan\nkaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa\ntilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.\n\nMissä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa,\npallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän\nkeskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: -- Lapset oletteko varmat\nsiitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta?\nPidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu,\nantautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja\nolkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan.\nMuistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille\ntehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta\nhän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan\npoikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi\npuheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä\nolevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu\naselepo, joka teki heistä ystävät.\n\nJan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun\noli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista\nmetsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi\nsamalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin\ntästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville,\nkunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla\noli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti\nasioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi\nmoitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.\n\nJan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas\nvarasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut\nmitään vastattavaa: \"Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se\nhyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman,\nmutta saisi sielullensa vahingon?\"\n\nNäitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja\ntohtori peruutti kieltonsa.\n\nErään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän\nhuomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen\nharrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:\n\n-- Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle\nasioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä\ntuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea\nsitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on\nollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut\nluvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä,\nettä minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan\ntietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi\nmukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään,\nja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin,\nen itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä\nkaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen,\nikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on\nminun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.\n\nTämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili\npoikansa kadotetun sielun puolesta.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään.\nMättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi\npäivänpaisteen rupeavan lämmittämään.\n\nJan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen\nkiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti\nlentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli\nkädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi\nlepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja\notti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.\n\nPalatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta\nminuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi:\n-- Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen\nlaulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi.\nEikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa\nmaahan teidän isänne sallimatta.\n\nJanin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui\nristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:\n\n-- Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin\nkaunis.\n\nHän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi\nsanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.\n\nViikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan\nhuvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä\nkeralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan\nrotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka\nnäyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:\n\n-- Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?\n\n-- Niin kyllä, mitä sitten?\n\n-- Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta\ntiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen,\nvastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy\npäinvastaiseen suuntaan.\n\n-- Niin kyllä, poikani.\n\n-- No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa,\njoka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt\ntiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon.\nJos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa\nsitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi\ntahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut _tappaa_ sitä, minä vain\ntahdoin _ottaa sen kiinni_. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen\nsiitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä,\nettä tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain\ntahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja\nminä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.\n\n-- Mutta hyvä poika, vastasi äiti, -- sääliväisen ihmisen tulee\nolla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin\npoikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa\nmuistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.\n\nSiitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.\n\n\n\n\n\n\nII OSA: SANGER JA SAM\n\n\n\n\nI\n\nUUSI KOTI\n\n\nJan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän\nkasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:\n\n-- Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.\n\nNiinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä\ntäysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.\n\nSanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta\ntakametsäkaudestaan.\n\nYleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki\non koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta,\njossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä\nenää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin\nvähän metsän tähteitä.\n\nSangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut\nsiirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat\nsuurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan\nIrlannin vuossataiset vihatkin -- katolilaisten ja protestanttien\nväliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja\nvalkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.\n\nJokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä;\nsiihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella\nsananparrella: \"hän on kelpo mies\", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä.\nJos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan\niiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän\noli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan\nmaatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi\nkirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa,\nhalveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän\nkirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä,\njolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista\ntaas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi.\nSangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen\nlaatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia\ntoisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat\nkyenneet siistimmin salvamaan talonsa. \"Sinkkanurkkalaisten\"\nkeskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta\nsai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat\npienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä\nmutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä\nkomeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän\nhallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko\nyhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt\nkykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot\njo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn\njoukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille\nminkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan\nvarakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon.\nChar-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä,\nsuoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen\ntiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista\npoikansa keralla muurasi talonsa itse.\n\nTällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.\n\nHerra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa\nsyötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin\navaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen\ntoisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika,\njolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen\nvinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:\n\n-- Tule Sam ja anna Janille kättä.\n\nSam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi\nvenyttelevällä äänellä \"hyvää päivää\" ja palasi sitten uunin taa\nkatsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi\ntapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa,\nniin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea\nhänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä\nmielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin\noli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois\nmaaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi\nsaavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu.\nKirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa\nkedoilla ja metsissä -- olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta\nnyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain\nikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin\nsuinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon\npilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan\ntiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften\ntuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.\n\n-- Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, -- mutta\nhuomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti\npojan toiseen kerrokseen nukkumaan.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan\nhyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja\nkumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi,\nettä pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi\nkäsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että \"älä ole milläsikään,\nhuomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä\". Sitten hän ymmärtäväisenä\näitinä jätti pojan yksikseen.\n\nMistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja\nminne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen\nkoommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma\nalkoi herättää hänen mielenkiintoaan.\n\nWilliam Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa\nja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan.\nHän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit\nhäntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain\nrikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen.\nEi silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä.\nHänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä\nalkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne\nharvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että\nhänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se\nvuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli\nkotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä,\neikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut. Vain lapsilleen\nniiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne,\njotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti\nviljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä\nsamaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan\nleikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään\nhakkaili hymyilevää vaimoaan.\n\nOppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen\nvuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että\nhänen omain lastensa tuli saada \"parasta, mitä sitä sorttia rahalla\nsai\", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti\nlukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin.\nSilloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät\nasiat; \"tärkeimmät\" olivat hänelle markkinain hintaluettelot\nja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut\nnyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään\nuusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran\nkuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti\nsen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään\nharrastusta hänen parasta huviaan -- noita miesten voimankoetuksia\nkohtaan.\n\nVaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin\njoutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin\npahoin. \"Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin\nraukalla ei ole mitään turvaa.\" Hän oli seudun ainoa maanviljelijä,\njoka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. \"Se riepu on tehnyt\nikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut.\" Ja niin\nDuncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan\nja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.\n\nRaften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika\nselkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen\npuuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet\nahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää\nvaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla\nkarkealla tavallaan.\n\nNaapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin\nmaito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa,\njoten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain\nasia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri\ntuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat\nheidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa\ntappaa vasikoita. \"En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka\nriepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät\", hän sanoi. Sam\nsiten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.\n\nRouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta,\nkotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka\nWilliam toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan.\nPerhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon\nei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie,\njolla oli kokonaista kolme ikävuotta.\n\nJanin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli\nhänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa\naskareissa.\n\nTyötä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä.\nMutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin,\njotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften\ntyöaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että\nheillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka\nvoimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt\nselville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli\ntapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden;\nsilloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.\n\n\n\n\nII\n\nSAM\n\n\nSam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi\nnäkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai\naivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.\n\nSamin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka\nisäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti.\n\"Tämä näin on vieraitten huone\", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen\nmaanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui\nkuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone\nei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan \"laitos\". Sitä pidetään\nsuljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa.\nRaftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena\noli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia,\nkaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli\nollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu\nsekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli\npikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria\nkirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa\nniistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että\nne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä\nriippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten\njäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa\nsiten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin\nkehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun\nraamatunlauseen kanssa.\n\nHuoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun\nei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin\nkäydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen\nsunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi\naina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja\nkarttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta;\njonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain\nkerran viikossa.\n\nMutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti\nteki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli\nparikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa\nkaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan\nollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi\npuhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta\nkovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin\nkaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi\nnaamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja\ntoinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he\nkumpikin kuuluivat.\n\n-- Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta\nympäristöstä huolimatta.\n\n-- Tottakai, sanoi Sam. -- Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin,\nmutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on\ntalolle hyötyä.\n\n-- Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?\n\n-- Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän\nsiitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista\nmahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.\n\n-- Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja\nviedä kotiin?\n\n-- Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän\nlainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.\n\n-- Mitä? Onko täällä jäniksiä?\n\n-- Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.\n\n-- Mutta tarkoitan, että onko _nyt_, tiukkasi Jan ilmeisesti\npettyneenä.\n\n-- Ei niiden kimppuun ole helppo _nyt_ päästä, mutta voimmehan\nkoettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä\npyssyä.\n\n\"Kun kaikki työt on tehty\", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi.\nKun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se\nkuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.\n\nSam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia\nkynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan,\njoka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn\npöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet\nnähdessään. \"Ohhoh!\" -- muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin\nhyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet\ntekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: -- Isä sen ampui navetan\nkatolta ja palkkalainen täytti.\n\nPojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin\npäivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken\naskareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin\nhyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:\n\n-- Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää\nluvata, ettet koskaan sano kenellekään -- taikka jukopliut!\n\nTietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan --\n\"jukopliut\".\n\n-- Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat\npuolimatassa, Sam jatkoi:\n\n-- Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin\nja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, \"punanahkan\"\nalla.\n\nKun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam\ntoisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään\nhiljentäen: -- Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen\npäähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona\nennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään\ntyökaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli\nkaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen\npäätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi\nuuden kerran. Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin\njousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan\nteurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian,\njoka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä\nainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.\n\n-- Kuten näet, hän selitti, -- minä olen aina tahtonut ruveta\nmetsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla\nhammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta\nkerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä\ndollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi\nhän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä\nvain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi\nselkään minulle ja Budille, -- Budi oli minun veljeni, joka kuoli\nvuosi takaperin. Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit\nhäntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä\nlikimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. -- No\nniin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja,\nja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä\njuuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä\noli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne\nkapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa\nisäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut. Sen saat uskoa, että minä\nsillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi\n-- mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. \"Kuules nyt, Budi\",\nminä sanoin, \"meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme\nLännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän\npäänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen\nole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää,\nniin että yksi niistä kuoli.\" Todella, taisimmekin ansaita kaiken,\nmitä saimme -- ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja,\njos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä\nrupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö\nsinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen,\nse. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän. Isä sanoo,\nettä hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi\ntai asianajajaksi -- asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi\nkerran käräjiä -- ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää --\narvaat kai minne?\n\nTässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi\nsydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi,\nkuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli\ntäynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja\nkaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa,\njoita hänessä ei ollut -- työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän\narvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat\npuolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan\nGleninsä iloa Jan sanoi:\n\n-- Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun\nisäsi sitä kieltäisi, vai mitä?\n\n-- Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.\n\n\n\n\nIII\n\nWIGWAMI\n\n\nSitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka\ntyö oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa\nkatsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään.\nMetsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron\nvarressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta\nSam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti\nolevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut\nmatkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi\n-- korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja\nsetrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja\nkirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta\nJan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:\n\n-- Sam, emme me viitsi ruveta _valkoisiksi_ metsästäjiksi. Ei niistä\nole mihinkään; ollaan intiaaneja.\n\n-- Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. --\nIsä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi\ntehdä paremmin.\n\n-- Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. -- Valkoinen\nmetsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan\ngraniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään\nkoskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä\nnäin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa\nmetsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla,\nvai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään\nkoivuntuohesta kanoottia.\n\nJatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi:\n\n-- Kuulepas, Sam, me tahdomme olla kaikkein parhaimman laatuisia\nmetsästäjiä, eikös niin? Niin että olemme valmiit lähtemään Länteen.\nOllaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin.\n\nTällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden\nviehätys, ja hetken mutistuaan Samkin suostui tuumaan. Ja nyt tuli\nJanin ajatuksenjuoksun pääkohta.\n\n-- Intiaanit eivät asu mökissä, ne asuvat tiipiissä. Miksi me emme\nsitten tekisi tiipiitä?\n\n-- Se olisikin poikaa, sanoi Sam, joka oli nähnyt sen verran\nintiaanimajojen kuvia, ettei hänelle tarvinnut enempää selitellä. --\nMutta mistä me sen teemme?\n\n-- Kuule, vastasi Jan ryhtyen paikalla johtamaan ja nauttien siitä,\nkun saattoi puhua asiantuntemuksella. -- Lakeuksien intiaanit tekevät\ntiipiinsä nahasta, metsäintiaanit sitä vastoin tavallisesti käyttävät\nkoivun tuohta.\n\n-- Mutta minä lyön vetoa, ettet näistä metsistä löydä sen vertaa\ntuohta, että maaoravakaan mahtuisi siitä tehtyyn tiipiihin pähkinöitä\npureskelemaan.\n\n-- Tehdään jalavan kuoresta.\n\n-- Se on koko joukon helpompaa, vastasi Sam, -- jos se vain kelpaa.\nViime talvena kaadettiin paljon jalavia, joista kuori nyt lähtee kuin\nitsestään. Mutta tuumataan ensin kuinka se hökötys tehdään.\n\nTämä oli viisas ehdotus ja ajatus, joka Janilta olisi jäänyt\nhuomaamatta. Hän luultavasti olisi ensin koonnut paljon aineita ja\nvasta sitten jäljestä päin tehnyt suunnitelman, mutta Samia oli\nopetettu ryhtymään työhön järjestelmällisesti.\n\nJan hahmotteli sileän puun pintaan intiaanitiipiin niin hyvin kuin\nmuisti. Tämän muotoinen se taisi olla, salot tällä tavalla esiin\npistäen, tuossa savureikä ja tuossa toinen reikä oviaukoksi.\n\n-- Kuulostaa, ettet sinä ole koskaan sitä itse nähnyt, huomautti Sam\nhieman pisteliäästi eikä juuri kohteliaasti, -- mutta yritetäänpä\ntuota. Entä kuinka suuri?\n\nKaksi ja puoli metriä korkea ja kaksi ja puoli poikki mitaten -- sitä\nsuuruutta arveluin kohtuudeksi. Muutamassa minuutissa leikattiin\nneljä kolmen metrin salkoa ja Jan kantoi ne puron yläpuolelle\nsileälle paikalle sitä myöten kuin Sam kaatoi.\n\n-- Mutta millä ne köytetään yhteen? kysyi Jan.\n\n-- Tottahan toki köyttä aina löytyy.\n\n-- Niin, mutta meidän tulee ottaa kaikki metsästä; oikeaa köyttä ei\nole lupa käyttää.\n\n-- Tuohon minä tiedän keinon, sanoi Sam. -- Kun isäukko seivästi\npuutarhan aidan, hän sitoi jokaisen seiväsparin päästä yhteen\npajunvitsoilla.\n\n-- Se on totta -- minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman\nminuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa\nneljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei\nollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne\nluistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja\nlopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua\nrautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat\nhiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William\nRaftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi\njo tuntikausia heitä katsellut.\n\nPojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften\naina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä.\nHänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne\nhäntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä\npilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja\nhyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan\nheidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat\ntuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin\nheidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin,\nmutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin\ntutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:\n\n-- Pojat!\n\nSam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.\n\n-- Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja\nkoetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule.\nHakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.\n\nPojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen\nalku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä\nnasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:\n\n-- Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka\nmitä he saattoivat metsästä saada.\n\n-- Kuka kieltää?\n\n-- Säännöt.\n\n-- Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. -- Vai säännöt! Jopa nyt.\n\nHän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan\npensaikon luo.\n\n-- Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?\n\n-- En, herra Raften.\n\n-- Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.\n\nJan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa\nkuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki\nkapeatakaan kaistaletta.\n\n-- Se on nahkapuuta, sanoi Raften. -- Sitä intiaanit käyttävät; sitä\ntäällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.\n\nPojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.\nKaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään\nRaften sanoi: -- Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.\n\n-- Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam\nsuojelevalla äänellä. -- Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota\nnahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen\nvanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa.\nEikös se olekin oikeata ainetta?\n\nSitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin\nniillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet\ntyönnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille -- taikka\noikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.\n\nNeuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun\nja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin\npaaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat\nneljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää\nsidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan\npaikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja\ntässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi\nkuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he\nsitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa\npitkä ja neljä leveä. Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä\nhirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.\n\nKolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren\nkaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot\nkaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin\nsuuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät\nja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä\npaloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi\npaikoilleen.\n\nSam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui\nnaulain käyttämistä.\n\n-- Ei intiaaneilla ole nauloja.\n\n-- Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.\n\n-- Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.\n\n-- Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. --\nTamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa\npainumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.\n\n-- Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. -- Intiaanejahan\nmeidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme.\nEmmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.\n\nSam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli\nsillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he\ntuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi.\nMutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä\nyllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia\nsulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat\ntukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään\ntoimitukseen -- tekemään tulen majan keskelle.\n\nHe kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi\ntaskustaan esille tulitikun.\n\n-- Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla\nolevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.\n\n-- No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. -- Mutta minulla ei ole\npiikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin\nettä meidän täytyy käyttää tikkuja, _jos_ tahdomme tulta.\n\n-- Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan,\nsanoi Sam. -- Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä\nrikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen\nlinnun pesä taikka katoton huone.\n\nJan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui.\nHän raapaisi toisella -- sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.\n\nSam huomautti:\n\n-- Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä.\nAnnas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa\nintiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.\n\nSam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia\npirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja,\njotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.\n\n-- Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia.\nNimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.\n\n-- Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä,\nvastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli\nkeskellä wigwamia loimuava tuli.\n\n-- Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka -- se tietää metsästä vaikka\nmitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy\nväittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee\nnäin:\n\n    \"Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista,\n    joku kuiva karahka ota puista kasvavista.\n    Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat,\n    niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat.\"\n\n-- Kuka on Neuvillen mummo?\n\n-- Kah, se vanha noita-akka, joka asuu alhaalla puron mutkassa.\n\n-- Mitä? Onko hänellä tyttärentytär, jonka nimi on Biddy? kysyi Jan\näkkiä muistaen, että hänen muinainen liittolaisensa oli kotoisin\ntästä osasta Sangeria.\n\n-- Hohoh! Tottakai on! Ja aika lunttu onkin -- juo kuin kala ja\npuhuu joka ihmisen puolikuolleeksi kertoen siitä ajasta, jonka hän\noli Bonnertonissa. Saa joka postissa kirjeen, jossa häntä vaaditaan\ntulemaan takaisin ja kyläilemään vähän kauemmin.\n\n-- Eikös tämä ole somaa, sanoi Jan istuessaan wigwamissa\nkuusenoksakimpulla.\n\n-- Ei paremmasta väliä, tuumi Sam istuimeltaan tulen toiselta\npuolelta. -- Mutta kuules, Jan, älä lisää puita tuleen; täällä alkaa\nolla jo hieman lämmin, ja tuossa savutorvessa näyttää olevan vähän\nvikaa -- taitaa olla nuohoamisen tarpeessa. Sitä ei varmaan ole\näskettäin nuohottukaan -- ainakaan minun muistini aikana.\n\nTuli leimusi ja savua karttui. Vähän siitä ensin meni mäellekin majan\nhuipussa olevasta savureiästä, mutta sitten tuntui savu päättelevän,\nettä koko savureikä oli sulaa erehdystä, eikä sen koommin suostunut\nsitä ensinkään käyttämään. Osa pyrki pihalle raoista, ja ovesta sitä\ntuprutti ulos vahvalti, mutta suurin osa näytti tyytyvän jäämään\nwigwamin sisään, niin että minuutin kuluttua ja pikemminkin pojat\nhyökkäsivät ulos. Silmistä tihkui savukyyneliä, ja he olivat hyvin\nmasentuneita ja noloja.\n\n-- Minusta näyttää, huomautti Sam, -- että sekoitimme reiät. Ovi\nolisi pitänyt olla yläpäässä, koska savu mieluummin menee siitä.\nSitten ehkä olisimme saaneet olla siltä rauhassa.\n\n-- Intiaanit saavat sen vetämään, sanoi Jan. -- Pitäisipä valkoisen\nmetsästäjänkin siis osata se taito.\n\n-- Nyt onkin intiaanin vuoro, sanoi Sam. -- Ehkä ovi pitää sulkea,\nsitten savun täytyy paeta ulos oikeasta reiästä.\n\nAjatusta koetettiinkin soveltaa käytäntöön, ja tietenkin osan savusta\ntäytyi nyt mennä ulos savureiästä. Mutta sen se teki vasta kauan sen\njälkeen, kun poikien oli ollut pakko pötkiä mäelle.\n\n-- Näyttää siltä, että senkin, mikä menee raoista ulos, tämä hieno\nsavutorvi imee taas takaisin, sanoi Sam.\n\nPettymys oli sangen suuri. Omalla tiipiitulella olisi poikain\nmielestä ollut kovin runollista istua, mutta pistävä ja kiduttava\nsavu teki sen mahdottomaksi. Heidän unelmansa raukesi, ja Sam\nehdotti, että \"eiköhän olisi parempi yrittää uutta mökkiä\".\n\n-- Ei, sanoi Jan itsepintaisena kuten aina. -- Minä tiedän, että se\non mahdollista, koska se on intiaaneillekin mahdollista. Kyllä me sen\nvielä keksimme.\n\nMutta turhia olivat kaikki heidän ponnistuksensa. Wigwami oli aivan\nepäonnistunut, koska siihen ei voinut tehdä tulta. Sitä paitsi se\noli sangen pieni ja epämukava; tuuli puhalsi sadoista raoista, jotka\nyhä suurenivat sitä myöten kuin jalavan kuori kuivui ja halkeili.\nKerran rankkasade yllätti heidät, ja he olivat kovin mielissään, kun\ntäytyi paeta tähän ilottomaan majaan, mutta vettä tuli niin tulvanaan\nsavureiästä ja seinän raoista, ettei siitä ollut paljonkaan apua.\n\n-- Täällä on minusta totisesti kosteampaa kuin ulkona, sanoi Sam\nhyökätessään edellä kotia kohti.\n\nSamana yönä tuli kova myrsky, ja poikain seuraavana päivänä paikalle\ntullessa se oli puhaltanut nurin heidän hataran wigwaminsa. Kaikki\noli raunioina.\n\nJonkin ajan kuluttua Raften tavalliseen tylyyn tapaansa kysyi:\n\n-- No, pojat, miten siellä leirissä asiat hurisevat? Onko wigwami\nvalmis?\n\n-- Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. -- Tuuli kaatoi sen.\n\n-- Mitenkäs niin kävi?\n\n-- En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.\n\n-- Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen,\nmikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin\nolisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:\n\n-- Miksette tee oikeata tiipiitä?\n\n-- Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?\n\n-- No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole\nlaiminlyöneet työtänne -- saatte ottaa vanhan vaununpeitteen.\nBert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi\ntäällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään\nmerkitsevästi vilkuttaen. -- Paras kysyä häneltä.\n\nSitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti\nsöivät perheen pöydässä.\n\n-- Isä, saammeko mennä Kalebin luo?\n\n-- Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi\nRaften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa\naika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä\nnäytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät.\nOtettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan,\nomaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi:\n\n-- Minun tekee kovasti mieleni mennä suoraa päätä Kalebin luo; hän\nkyllä tietää tiipiistä enemmän kuin kukaan muu tällä paikalla, mikä\nei tosin ole kovin paljon.\n\n-- Mikä mies se Kaleb on?\n\n-- Sama vanha pukki, joka kerran ampui meidän ukkoa, kun tämä oli\njutkauttanut häntä hevoskaupassa. Olkoon vain, että se oli erehdys.\nJa kai syytä oli siinäkin, että isä oli ostanut hänen vanhoja\nvelkakirjojaan ja saanut ne halvalla ja sitten yritti kovakouraisesti\npakottaa hänet maksamaan. Sen jälkeen hänellä on ollut huono\nonni kaikessa. -- Se on kovin konstikas vanha ukkeli, tuo Kaleb.\nMutta metsistä hän tietää paljon, hän kun on ennen ollut erämies\nja ansapyytäjä. Jukopliut, kyllä hän kävisi minun kimppuuni, jos\ntietäisi kuka minun isäni on, mutta ei hän ainakaan saa sitä minulta\nkuulla.\n\n\n\n\nIV\n\nSANGERIN NOITA\n\n\nPojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan\npäässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen\nhirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.\n\n-- Tuossa noita asuu, sanoi Sam.\n\n-- Kuka -- de Neuvillen vanha mummoko?\n\n-- Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein\nyhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja\nvain rakastaa minua.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista\nensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat\nylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta.\nSuuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten\nhänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän\ntalvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin\nehkä viiden dollarin arvoinen -- ainakin hän niin väitti, ja ehkä\nhän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa -- ja sitten\nhän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä\nennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat\nsiat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee\nkotiin ja sanoo äidille: \"Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla.\nVie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja\nperunoita ja katso, ettei mitään puutu.\" Sillä tavalla isä aina tekee\netteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä\nruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut\npaljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein\ntiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen\nedestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun\nkaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen\nkuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa\nkouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:\n\n\"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota\narmolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun\nmiehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin\nettä painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni.\"\n\n-- Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi\nkertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata\nsen mahassa.\n\n-- Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti\nkallistui Raftenien puolelle.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Sam; -- on vain niin kummallinen. On paljon\nsellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin\nkummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun\nsitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään\nja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä \"pikku\nkaunokaisikseen\", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat\ntehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta\nlintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein\nnäkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut,\njoita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon\nkädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn\njuureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja\nkylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että \"voi\nkaunokaiseni\".\n\n-- Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he\nolivat tulleet noita-akan mökin luo. -- Siellä on ullakkohuone, ja se\non täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.\n\n-- Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan\nkasvitohtori.\n\n-- No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se\ntuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin\nvoimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä\nmaannut.\n\n-- Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.\n\n-- Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,\n\n-- Eikö hän tunne sinua?\n\n-- Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli\nSam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.\n\nSam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan,\nvaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli\nirti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi\ntutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita\nnaarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa,\naitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän\ntuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että\n\"eiköhän kelpaa\". Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä\narven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan\npähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän\nruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan\nhirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista\nkellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän\nkietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja\nalkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille. Heidän\nlähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen\nkiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti\npäätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran\nhaukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista\nliikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten\nkuului kimakka ääni:\n\n-- Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin\nkelvottomat nulikat!\n\nSam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten\nvalittavalla äänellä sanoi:\n\n-- Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi\nhänelle mitään.\n\nKun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven.\nSiellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään\ntuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa\ntulijoille.\n\n-- Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.\n\n-- Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat,\nettä siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän\nja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi \"mene ulos\"\nsanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja\noikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä\napua hakemaan.\n\n-- Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa\nsen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa\nsamassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.\n\nHän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon\npitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin,\nmutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä,\njotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.\n\n-- Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi,\nmuistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin\nsentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein\nkerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme\nyhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa,\neikö totta, Jan? No mummo se nyt osaa Janille kertoa kasveista vaikka\nkuinka paljon.\n\nPitkä voivotus sai nyt huomion kääntymään Samiin.\n\n-- Kas vain, eikös tämä ole Sam Raften? kysyi Biddy kylmästi.\n\n-- On, ja hänessä on kuoleman tauti, sanoi mummo. -- Heidän oma\ntohtorinsa hylkäsi hänet ja sanoi, ettei hänelle kukaan kuolevainen\nvoi mitään, niin että hänen täytyi tulla minua pyytämään.\n\nToinen pitkä voivotus vahvisti näitä sanoja.\n\n-- Katsotaanpa sitä. Annas tänne sakseni, Biddy; kyllä minun täytyy\nleikata housun puntti poikki.\n\n-- Ei, ei, huudahti Sam äkkiä hyvin vilkkaasti, hän kun pelkäsi niitä\nseurauksia, joita siitä kotona koituisi. Minä käärin sen.\n\n-- Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi\nnoita-akka. -- Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata\nsen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli\nvalmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson -- se olisi\ntyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,\n\n-- tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin\nsisään otettavaa, joka on paljon parempaa.\n\n-- Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin.\n-- Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon\noli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. -- Sam nieli. --\nJa saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja\njuo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä\nelävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti\npäivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve\ntulee -- veres kananpoikanen joka kerta, muista se.\n\n-- Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.\n\n-- Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est... -- häneltä pääsi\nkorahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman\ntuskaa.\n\n-- Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä\non kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi\nviimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä\nvastaan kantaa kaunaa.\n\nPitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.\n\n-- Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta\nkarttaen.\n\n-- Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.\n\n-- Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen\nnimi on.\n\n-- Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä\nnäköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.\n\n    \"Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa,\n    ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa\",\n\nkuten villitty Jimmy sanoo.\n\n-- Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.\n\n-- Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.\n\n-- Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. -- Voin jo paljon\nparemmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani\nja ole hyvin varovainen.\n\nJan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo\nkäski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle\nsydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:\n\n-- Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri\nvaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko\nrusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden\nkummallekin pojalle.\n\n-- Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, --\nsillä sen parempia omenoita ei kasva missään.\n\n-- Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin\nkauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, -- hänen poikansa\nLarry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa\nlaji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa,\nmutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.\n\n-- Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.\n\n-- Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. -- Väsymystä ei enää tunnu\nollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt,\nen toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: -- Kun voisi\noksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. -- Ja\nsitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi\nnakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.\n\nJan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä\nettä poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin\nnäkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava,\nja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan,\nkuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, \"vaikka kaikki maan\ntohtorit olivat hänet hylänneet\".\n\n-- Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.\n\n-- Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan\neivät mitään mahda, huomautti Jan.\n\n-- Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa.\nVasen koipi on juuri kuin ennenkin.\n\n-- Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan\nnoidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.\n\n-- Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas\npuroon.\n\n-- Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.\n\n-- Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin\nvelvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään\nkissan maku.\n\n-- Mitä sanot hänelle ensi kerralla?\n\n-- Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä\noli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon\nkuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon\nsiitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt\nhänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata\ntohtoria hakemaan.\n\nJan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut\ntyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois\n-- ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias\ntietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.\n\n\n\n\nV\n\nKALEB\n\n\nPuolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain\nmäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.\n\nKun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen,\njolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.\n\n-- Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.\n\nJan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.\n\n-- Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä\nhelppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.\n\nJan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen.\nSyvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin\nja koiran omistaja murahti, \"no mitä?\"\n\n-- Oletteko te herra Clark?\n\n-- Joo. Sitten hän sanoi \"mene maata, Turkki\", mustan ja ruskean\nkirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.\n\n-- Minä tulin -- minun -- meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette\npane pahaksenne.\n\n-- Mikä nimesi on?\n\n-- Jan.\n\n-- Entä kuka on tuo toinen?\n\n-- Se on toverini, Sam.\n\n-- Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen\nnimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin,\nettä Jan kävi levottomaksi.\n\n-- Entä mistä te olette?\n\n-- Bonnertonista, sanoi Jan.\n\n-- Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.\n\n-- Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä\nsyrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa\nliian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja\npuuttui nyt puheeseen:\n\n-- Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja\ntahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja\nmeille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on\ntehtävä.\n\n-- Kuka sanoi?\n\n-- Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.\n\n-- Missäs te nyt asutte?\n\n-- Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka\nmutkatonta suoruutta hän pelkäsi, -- me teimme totta puhuen tuolla\nmetsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.\n\n-- Kenen metsässä?\n\n-- Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.\n\n-- Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.\n\n-- Niin taitaakin olla, sanoi Sam.\n\n-- _Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen_. Sinä kelvoton\nnuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni\npussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.\n\nJan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: \"Tiedä se,\nettä sinun syntisi etsii sinut\", ja astui takaperin. Sam pisti kielen\nposkeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi\nympäri ja sanoi:\n\n-- Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme\ntulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa,\njoka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä\ntiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi\npettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon\nparempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: \"Minä olen Sam Raften;\ntahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?\"\nMinä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on\nleiritoverini.\n\nKaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto.\nVaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt,\nniin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen\nensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen\npoikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:\n\n-- Onko sinun nimesi Raften?\n\n-- Ei, herra.\n\n-- Oletteko te sukua?\n\n-- Emme.\n\n-- Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta\nmitä sinä tahdot tietää?\n\n-- Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono.\nNyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka\ntiipii tehdään.\n\n-- Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.\n\n-- Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan\nrohkeammin.\n\n-- Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita\nja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies\notti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas\nvähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja\nvalmisti sellaisen.\n\n[Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]\n\n-- Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko\npaljon -- sen saatte tehdä, kuten itse haluatte --; sitten nahat\nommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen.\nSitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä\nkalikalla ja nuoralla -- niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora\n-- piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä\nviillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän\ntapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos.\nKummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty\ntasku -- noin -- salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä\nrivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään\nkiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi\nolla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa\nsavulappuihin. No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät\nyhteen kolme salkoa -- tuolla tavalla -- ja nostatte ne ensin\npystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä\nlukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri\nmuutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon\nsillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen -- samalla\nnousee peittokin, huomaatko -- ja kietaiset savusaloilla sen\nteltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat\ntoisiinsa. Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään\nsavulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.\n\nKaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui\nJanille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu.\nHän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta\nlisäselityksiä.\n\n-- Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.\n\n-- Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, -- se pitkä nuora, jolla\nsalot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja\nkiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä\npaitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.\n\n-- Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.\n\n-- Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat\nmyötätuuleen. Se vetää parhaiten.\n\n-- Entä kuinka ovi suljetaan?\n\n-- Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä\ntiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle\nkireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.\n\nTämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti\nkokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi\n\"kiitoksia paljon\" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat\nsanoivat \"hyvästi\", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän\nlähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:\n\n-- Missä teidän leirinne on?\n\n-- Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.\n\n-- Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.\n\n-- Sepä hyvä, huudahti Sam. -- Tulkaa vain rastittua polkua\npensasaidalta.\n\n-- Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas,\nettei puhe kuulunut. -- Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä\nniin sanoit?\n\n-- Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam\ntyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja\nennen kuin hän niitä tarvitsee.\n\n\n\n\nVI\n\nTIIPIIN TEKO\n\n\nRaftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen\nKalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään\nollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa\ntuumansa onnistuneesti.\n\n-- Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä\nluulin, huomautti Sam.\n\n-- Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan,\n-- eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.\n\nVaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja\nreunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.\n\nHeti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja\nrepaleinen vanha rääsy.\n\nJa Sam huomautti: -- Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä\nnäyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.\n\n-- Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki\ntällaisissa asioissa. -- On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme\npaikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.\n\n-- Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten\njuuri kauniita ole.\n\n-- Eivät ne haittaa, vastasi Jan. -- Intiaanienkin tiipii on usein\npaikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen\npuhkaisseet.\n\n-- Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien\naikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin\nkankaassa oleviin reikiin.\n\n-- Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.\n\n-- Älä tuupi, sanoi Sam; -- se on se viallinen polvi. Se on tänään\nmelkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.\n\nJan mittaili. -- Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet\nja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä\nkorkea -- se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta.\nMainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.\n\n-- Maltas vähän, intti ystävä vastaan; -- ei sitä saa liidulla tehdä.\nKalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei\nsinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata\nnikkarin.\n\n-- Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja\nellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.\n\nKalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten\nleikattiin -- kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia.\nSitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.\n\nKäytettiin havaslankaa, äimää ja _sangen_ p-i-t-k-i-ä pistoja,\nmutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului\npaikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia\nhuomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena\nja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti,\nja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.\n\nIllalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee,\nkeski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman\nivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:\n\n-- Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?\n\n-- Emme huomanneet, vastasi Jan.\n\n-- Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.\n\n-- Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri\npäästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si\nnauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia\npistoja. -- Se on hukkatyötä.\n\n-- Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin\nommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.\n\n-- Missä?\n\n-- Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut\nminua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko\nmatkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?\n\n-- Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen\nyläkulmaan -- ja -- minä -- arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se --\nolisi -- parempi -- jos -- se -- paltettaisiin -- ympäriinsä.\n\n-- No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana\nKulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana,\nniin minä ompelen kiinni savulaput.\n\n-- Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on\nsamantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että\npaikat tulevat sisäpuolelle.\n\nPojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät\nillallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin\nmatka.\n\n-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan\ntaapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin\nkiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä\nihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään\ntoimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa\nviulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se\nsentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja -- se\nhuuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee\npartaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän\ntekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti\nmikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä\npuhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon\npuhdistamista varten -- sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan -- ja\nkun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että\nniistä olisi tullut uusi kello.\n\n-- Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa\nmaailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä\nsiunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta\nHerran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän\nnäet oli kolme vuotta merellä -- pisin aika, mitä hän on koskaan\nollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen\nvoi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka\nteki kolmen vuoden reissun.\n\n\n\n\nVII\n\nTYYNI ILTA\n\n\nOli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut\npuhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia\ntuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä\nistumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta\npakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta\nestää.\n\nPoikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa\nseuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään\nvaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista\npiiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt\nkentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka\nkiiti sen perään. Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki\nvoimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä -- pääsi\nlähemmäksi -- olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen\nsoittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan\nja valkoisen kirjava lintu -- kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi\nlivertäen -- se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti\npienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen\nalusuntuva, sotaväri -- se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.\n\n-- Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan\nhaukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun\nniittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki\npäänsä haukan surmaniskulta.\n\n-- Kilikke-rr-kilikke-rr -- jo haukka pyörsi syrjään äkillisen\nhämmästyksen valtaamana. -- Kilikke-rr-kilikke-rr -- ja peloton pikku\nsotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka\nkeikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi,\nmutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.\n\n-- Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria\nruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo\nunohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.\n\n-- Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois\nminkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu\nratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka\npieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä\nhyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja\nkuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari\nkimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle\nkotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle\noksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria. Tämä lensi vielä\njonkun kerran kimeästi kirkaisten -- sitten puolison lähelle tultuaan\nhyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä\nsotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin\nliikkein ja kääntein -- tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin,\niskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista\ntavoitellen. Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko\nohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen,\nkuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi\nvoinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen\nkerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen\n\"kilikkereitään\" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen\nonnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut,\nsiltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.\n\n-- Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi\nhyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan\nsanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.\n\nHeidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman\nkyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja\nnäytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.\n\n-- Pieni harmaalintu, huomautti Sam.\n\n-- Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan\nhämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.\n\n-- Niin, en _minä_ tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.\n\n-- Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi\ntoveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.\n\nSam päästi naurun rähäkän. -- Minä en silloin tuntenut sinua. Minä\nvain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä\npitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin --\nvähän aikaa.\n\nHeidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka\nkeltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana\npälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa\nsulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä\nmitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana\nistui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja\nkivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että\nkorvaan. Äkkiä Sam huudahti:\n\n-- Eikös tuo ole kaunista!\n\nJan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.\n\nLinnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina\nilmassa ei tuntunut henkäystäkään.\n\nPojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia\nlenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta\ntörmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili\njos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa;\nhän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä\nKulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam\nnosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle.\nAurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he\nolivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja\nkorkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla\nviserryksellään.\n\n-- Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa\nmuistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.\n\nVaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti.\nKumpikin kulki syvissä mietteissä.\n\nÄänekäs ja kammottava \"uhuu -- u-huu -- u-huu\", ikään kuin\njättiläiskyyhkyn kujerrus, kuului äkkiä puusta heidän päänsä päältä.\nHe pysähtyivät ja Sam kuiskasi: \"Huuhkaja.\" Janin sydän sykähti\nilosta. Hän oli kaiken ikänsä lukenut pöllöistä ja huuhkajista, olipa\nnähnyt häkissä eläviäkin, mutta nyt hän ensi kerran kuuli oikean\nelävän kesyttömän huuhkajan huhuavan, ja se tuntui hänestä kovin\nsuloiselta.\n\nYö oli jo aivan pimeä, mutta eloa ilmaisevia ääniä oli joka\npuolella. Yökehrääjä lauleli metsässä, sadat sammakot ja rupikonnat\nkurnuttelivat ja loiskuttelivat, eräästä suoallikosta kuului\nihmeellistä nauravaa ääntä, joka suuresti kummastutti poikia, sitten\nlauluvarpunen taajan viidakon mustasta yöstä kajautti suloisen\npäivänpaisteisen pikku laulunsa yhtä eloisasti ja riemukkaasti kuin\npäiväsaikaan parhaimmillaan.\n\nHe odottivat tarkkaavina laulun uusiintumista. Samalla heidän\nkorviinsa kantoi kimakka, vaikkei äänekäs _u a-u a-u a-u a-u a-u a-u\na_! vankasta metsiköstä.\n\n-- Kuules tuota! huudahti Sam.\n\nTaas se kuului, sama värisevä mäkätys, ja se tuntui tulevan paljon\nlähempää. Ääni oli jokseenkin kimakka eikä ensinkään lintumainen, ja\nSam kuiskasi:\n\n-- Pesukarhu -- se on pesukarhun haukkumista. Me voimme tulla tänne\njoskus maissin paahtoaikana. Panemme toimeen pesukarhun metsästyksen.\n\n-- Voi, Sam, eikö se olisi mainiota! innostui Jan. -- Kuinka\ntoivoisinkaan sen ajan olevan jo nyt käsillä. En ole koskaan nähnyt\npesukarhun metsästystä enkä yleensä minkäänlaista metsästystä.\nPitääkö meidän odottaa maissin paahtoaikaan asti?\n\n-- Pitää; niitä on silloin helpompi löytää. Sanot vain\npesukarhuillesi: \"Minä ja minun koirani tulemme tänä yönä tapaamaan\nteitä lähimmälle maissinpaahtopaikalle\", ja on varmaa, että _ne_\nnoudattavat kutsua.\n\n-- Mutta nyt ne ovat liikkeellä, sillä kuulimmehan juuri yhden\nhaukkuvan, ja _tuolla on toinen_.\n\nPuista kuului nyt pitkäveteistä heikkoa _lil-lil-lil-lil-lil-li-luu!_\nSe oli samantapaista kuin ennemminkin kuulunut ääni, mutta paljon\npehmeämpää ja vienompaa.\n\n-- Nyt iskit kirveesi kiveen, huomautti Sam, -- ja moni metsästäjäkin\non siitä erehtynyt. Jälkimmäinen on kirkuvan pöllön huuto. Etkös\nhuomaa, että se on pehmeämpää ja viheltävämpää kuin pesukarhun\nhaukunta.\n\nTämä miellyttävä ääni kuului puista kerran toisensa jälkeen, ja Jan\nmuisti, kuinka rääkyvää pesukarhun ääntely oli siihen verrattuna,\nmutta moni metsämies ei siitä huolimatta opi koskaan tuntemaan eroa.\n\nKun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli,\nkiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon\ntähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.\n\n-- Tuossa se menee, kuiskasi Sam. -- Tuo nyt on kirkuva pöllö. Mutta\neihän se ääntele enää ensinkään, vai mitä?\n\nKerran vuosien kuluttua Jan sattui kuulemaan Lowellin sanat:\n\"kirkuvan pöllön laulu on luonnon suloisin ääni\", ja hän myönsi\nitsekin, kuinka sopimaton sen nimi oli.\n\n-- Minun pitää päästä pesukarhun ajoon, jatkoi Jan, ja hänen\nsanoissaan oli sellaista itsepintaisuuden sävyä, jota ei tavallisesti\nhuomannut hänen kohteliaan käytöksensä vuoksi.\n\n-- Se muuttaa asian, vastasi Sam, sillä hän alkoi ymmärtää, että\ntoveri oli tosissaan. -- Lähdemme varmaan, koska sinä puhut tuohon\nsävyyn, sillä tietenkin se _voidaan_ tehdä. Olet kai huomannut, että\nminä tiedän enemmän nelijalkaisista eläimistä kuin linnuista, hän\njatkoi. -- Minusta taitaa yhtä hyvin tulla lampuri kuin metsämies\noikein ammatin kannalta, mutta hyvin mielelläni olisin jonkin aikaa\nmetsästäjänä, ja isä onkin luvannut joskus lähteä kanssani. Ehkä\nsaamme hirven, jos lähdemme viidentoista kilometrin päähän Pitkälle\nsuolle. Mutta olisi ollut hyvä, jos isäukko ja Kaleb eivät olisi\ntapelleet, sillä Kaleb tuntee metsät ja hänen vanha koiransa on\najanut puuhun niin paljon pesukarhuja, etten minä voisi niille\nkaikille keppiä näyttää, vaikka olisi kokonainen kuukausi pelkkiä\nsunnuntaita.\n\n-- No, hyvä, jos se on ainoa pesukarhukoira, mitä täällä on, niin\nminä menen ja haen sen. Saatpa nähdä, vastasi Jan.\n\n-- Taidatpa vain mennä, vastasi Sam ihaillen, vaikka häntä samalla\nnaurattikin.\n\nKello oli jo kymmenen, kun he tulivat kotiin, ja kaikki olivat\nmakuulla, paitsi Raften. Pojat menivät heti nukkumaan, mutta\nseuraavana aamuna navetan parvelle mennessään he näkivät, että Si\noli sekä ommellut savulaput että vielä kursinut uudestaan pahimmat\npaikoistakin ja palttanut tiipiin liepeen ylt'ympäriinsä pannen\npienen narun paltteen sisään, niin että nyt vain nappulat ja salot\nenää puuttuivat.\n\nVaate vietiin heti leiripaikalle. Jan kantoi kirvestä. Heidän\ntullessaan pensasaidalle, joka oli puron takana suon reunassa, hän\nsanoi:\n\n-- Sam, minä rastin nyt polun Kaleb-ukolle. Kuinka se tehdään?\n\n-- Veistä kirveellä pilkat puihin aina muutaman sylen päähän.\n\n-- Näinkö? kysyi Jan veistäen puusta lastut kolmesta paikasta, niin\nettä syntyi kolme valkoista pilkkaa.\n\n-- Ei, noin merkitsee ansamies ansan, taikka \"jotakin erikoista\". Tie\nrastitaan siten, että veistetään lastu puun etupuolelta ja toinen\ntakapuolelta -- sillä tavalla -- sitten polkua voi kulkea kumpaankin\nsuuntaan, ja jos sitä pitää kyetä seuraamaan yölläkin, veistetään\ntaajempaan.\n\n\n\n\nVIII\n\nPYHÄ TULI\n\n\n-- Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan\npaperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.\n\n-- Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.\n\n-- Sido yhteen! Mutta millä?\n\n-- \"Parkitsemattomalla nahkahihnalla\", hän sanoi, mutta hän sanoi\nmyös, että \"tehkää peite vuodista\". Minä pelkään, että meidän tällä\nkertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän\ntämän myöntäessään.\n\n-- Minä arvasin sen, toitotti Sam, -- ja pistin sen vuoksi peitteen\nsisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut\nsitä sinulle sanoa.\n\nKolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn.\nSen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin\nyhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja\non tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin\nsalot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen\nsalko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen\nköytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen\npäillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat.\nJan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän\nsattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi,\nettä \"ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta\".\nHän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen\nkeskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan,\nkunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti\nsillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne\neivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.\n\n-- Ei sillä tavalla, sanoi Sam. -- Pitää joka kerta halkaista\nkeskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on\nparasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.\n\nVuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen\nsenttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla\nkuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita\nkoetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen.\nNäin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että\nlievenappulat puuttuivat.\n\n-- Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja\nparin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka\nne kiinnitetään.\n\nJan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista\npätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle\nylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään\nhän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli\nsaatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se\nnäytti oikein onnistuneelta.\n\nNyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se\noli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu,\nheistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa\noloissa -- että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen\ntulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on\naina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan\nonneen.\n\n-- Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha\nonni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.\n\n-- Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien.\n-- Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen\nsyntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?\n\n-- Hohoi!\n\nPojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän\ntuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. -- Tiipii taitaakin olla\nvalmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?\n\n-- Sillä puolella on puro, selitti Jan.\n\n-- Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, -- että\nintiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin\naamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen\nlännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.\n\n-- Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. -- Sade tulee aina\nitätuulella.\n\n-- Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan\nkummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes\nkuulematta, -- kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti\ntoistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan\nyli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja\nellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä\noven alta juuri vähäsen -- kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte\ntiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat\nvaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä\nputoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä.\nTiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä\nvain on.\n\n-- Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta\npuita hankaamalla?\n\n-- Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta\nennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.\n\n-- Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?\n\n-- Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.\n\n-- Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla\ntuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka\nsuuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin\nrahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.\n\n-- Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan\nvarovammin.\n\n-- Osaatteko _te_ tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.\n\n-- Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa\nkaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien\nintiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit\ntaas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän\nniinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät\nenimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla.\nOnko teillä sarvaan nahkaa?\n\n-- Ei.\n\n-- Entä päällisnahan liuskaa?\n\n-- Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.\n\n-- Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se\nkelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb\notti nauhan ja kirveen ja sanoi: -- Hakekaa minulle kivi, noin munan\nkokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa -- noin puoli senttimetriä\nsyvä.\n\nPojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.\n\nHe kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään\nlatuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa\npuuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa\nmännyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.\n\nKalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen\nkahdeksantahkoinen, \"niin että nauha paremmin kävi kiinni\". Molemmat\npäät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin\njousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri\nkerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän\nveisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli\nsenttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan\nyläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.\n\nSitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua,\nteki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan\nkappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen\nhän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla\npaikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti\nyläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti\nvasemmassa kädessään.\n\n-- Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn\noksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.\n\nPitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään\npitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa\nympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta\ntaulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui\ntummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän\nlujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua\nkohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta\ntuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin.\nHeti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa\nilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja\nkun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana\nhiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen\ntaulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä\nilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten\nilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden\ntiipiin keskellä paloi leimuava tuli.\n\nKaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan\nloistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi\nmennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi,\nhän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain\nolivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.\n\n\n\n\nIX\n\nJOUSET JA NUOLET\n\n\n-- Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan,\nkun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin \"Lännen\nvarustukselle\". -- Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka\nminä aivan pienenä tein.\n\n-- Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.\n\n-- Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.\n\n-- Eihän sitä jaksaisi jännittää.\n\n-- Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena\nlainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin\npaljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää\nehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa\nkoukkuun -- näin --, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja\nsillä tavalla sitä pitää ampua.\n\n-- Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.\n\n-- Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin\nse on aivan mahdotonta.\n\n-- Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.\n\n-- Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani\nkäytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti\nnuolia. _Yhdestä_ ei ole paljonkaan taikaa.\n\n-- No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne\ntehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?\n\n-- Parasta on Espanjan marjakuusi.\n\n-- Minulle tuntematon.\n\n-- Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.\n\n-- Samoin.\n\n-- Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.\n\n-- Anna tulla vain!\n\n-- No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat,\njoita täällä kasvaa.\n\n-- En ole nähnyt _punaista_ setripuuta, mutta muita löytää helposti.\n\n-- Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja\nsillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella\npinta.\n\n-- Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä,\njoita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari\nvuotta.\n\nValittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja\nveisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa,\npuolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja\npintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.\n\nMuistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia\njousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi\nniiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin\najan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta.\nKeskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden\nja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli\n20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm\npitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi\nja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat\npoikasille paraiksi jämeät.\n\nSeuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma\noli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes\nlopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin\nluo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä.\nLankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan\nvälille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten\ntoisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän\nniitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän\nsitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa\nvahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin\nsilmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi\njännityksestä, kun sitä ei tarvittu.\n\n-- Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi\njouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.\n\n-- Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam\nasettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren\nrinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. -- No mitäs\nherra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan\nuudessa kaaressa koetellessaan.\n\n-- Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa,\nettä on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi -- nimittäin\noikein hyvä nuoli.\n\n-- Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme\nnähneet.\n\n-- Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.\n\n-- Kuinka intiaanit niitä tekevät?\n\n-- Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta\ntäällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein\nsuoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään.\n\"Suora kuin nuoli\", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia\nparemmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme\nhalkoa niitä vahvasta puusta.\n\n-- Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta,\njosta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?\n\n-- Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty\nmaalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua\ntehdään?\n\n-- Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi\ntarvitaan?\n\n-- Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä\nvahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.\n\n-- Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden\nkimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä\nvarten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn,\npilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli\nkasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.\n\nJan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean\nkokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:\n\n-- Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin\nluo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen\nnäköisenä ja sanoi lopuksi:\n\n-- Intiaaneilla ei ollut höyliä.\n\n-- Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.\n\nSiinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia\nniitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet\nmitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.\n\n-- Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin\nkäyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei\nollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven\npalasia.\n\n-- Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät\nvaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain\njaloin tietä tarpomaan -- ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään,\nniin sitten nähdään kumpi voittaa.\n\nJan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän\njonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi\nvalmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki\nsamassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.\n\n-- Entä kärjet? hän kysyi.\n\n-- Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. -- Intiaanilla\ntietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta\nniitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet,\nmutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein\nkerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat\nkamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että\nkatkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka\nesti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä\nollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat\nsen teräväksi.\n\n-- Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, -- tehdä muutamia\nsenkin mallisia.\n\nNuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat\nviilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä\nsanottiin \"sotanuoliksi\", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi\nkummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.\n\n-- Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan\nsulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.\n\n-- Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta --\nkaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.\n\n-- Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen.\nPannaan kolme joka nuoleen -- seitsemänkymmentä kaksi kaistaa\nkaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme\nhöytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.\n\n-- Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri\npuolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.\n\nSi Lee sattui tulemaan samassa paikalle. -- Tuleeko jousista kystä ja\nvalmista?\n\n-- Nuolia paraillaan tehdään.\n\n-- Kuinka te sulat kiinnitätte?\n\n-- Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan\nsen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.\n\n-- Kumpi on parempi?\n\n-- Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.\n\n-- Miksei kummallakin tavalla?\n\n-- Meillä ei ole suonta.\n\n-- Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin,\nminkä jälkeen Si jatkoi: -- Minusta näyttää, että sulat on pantava\nviimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.\n\n-- Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.\n\n-- _Sinä_ olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä,\nsanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten\nkynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi;\nkuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja\nSi sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta\nkäyttäen.\n\nJan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi\njouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni,\nsitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden\nyli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen\nsaakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli\nleikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen\npyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan\nja sijalle jäävän sileä musta rengas.\n\nNäin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa\nliima saattoi kuivua.\n\nSeuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi,\nomansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa\nja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.\n\n-- Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni\noikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.\n\n-- Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.\n\n-- No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova\nmetsästyshimo. Mistä viini tehdään?\n\n-- Melkein mistä tahansa.\n\n-- No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.\n\n-- Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut\nkangastakin, kun muuta ainetta on vähän.\n\n-- Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?\n\n-- Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki\nkankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin\nkylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.\n\n-- Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä\ntäydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.\n\n-- Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä\naikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.\n\n-- Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he\nsitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen\npilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin\nsilmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.\n\nEnsimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti\nolevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina\nlensivät ohitse vasemmalta puolelta.\n\n-- Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.\n\n-- Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen\ntoiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän\noppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli\n\"siitä kirjasta\" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia\nhänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän\nvähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet\nolivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä\nsamassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui\nmaaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella,\nkun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.\n\nPian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan\njohon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta\nsaappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas\nsormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin.\nOpittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat\nharjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin\npäästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää\nvälimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin\npäästä.\n\nHe hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon\nyksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan\nsamanlaisiksi.\n\nSamilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli\naivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä\nkummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen \"bumerangiksi\". Toinen, jossa\noli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli\n\"kaukosurma\".\n\nHänen paras nuolensa, joka sai nimekseen \"varma kuolema\", oli\npitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava\ntyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli\npieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli \"tuulen\nhalkaisija\".\n\nJan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös\n\"juonijaakoksi\". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut\narvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen\nsuosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi\nmennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä \"viheltäjäksi\", toisinaan\ntaas \"lohikäärmeeksi\", \"joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja\npörpötti mennessään\".\n\n\n\n\nX\n\nPATO\n\n\nHeinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat\npuron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:\n\n-- Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli\nsangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:\n\n-- Emmekö voisi rakentaa patoa? -- Hiton paljon työtä.\n\n-- Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi\nuimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.\n\n-- Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.\n\n-- No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt;\nminä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan\nkohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena,\nkunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.\n\nSam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja\nkäsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen\nsinisinä ja punaisina viiruina.\n\n-- Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi\nJan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta\nkehotukselleen.\n\n-- Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.\n\nLopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja\noikaisi selkänsä.\n\n-- Kuule nyt, vastasi toinen, -- mitä olen tuumaillut. Karja käy\ntässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä\nkarjapihassa kaukalosta juomassa -- sille täytyy pumputa vettä, ja\nsiinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja,\nsen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan\npantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin\nosa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan\nparihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle\njuomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun\nniin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy\nkuumallakin kävellä karjapihaan saakka juomaan -- se ei ole oikein se.\n\nSam siis odotti sopivaa tilaisuutta, koska iskisi isäukkoon\nkiinni. Sitä ei sattunut sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna\nRaften suurusta syötäessä katsoi suoraan Janiin pöydän poikki ja\nilmeisestikin jotakin vahvasti ajatellen kysyi:\n\n-- Jan, tämä huone on kuusi kertaa neljä ja puoli metriä, kuinka\npaljon siihen tarvitaan 90 cm leveätä mattoa.\n\n-- Kolmekymmentä metriä, sanoi Jan oikopäätä.\n\nRaftenin päätä oikein pyörrytti. Janin esiintyminen oli vakuuttavaa,\nmutta oli ihme, kuinka hän saattoi sen niin nopeasti päässään laskea.\nTehtiin useita kokeita, ja yleiseksi mielipiteeksi jäi, että Jan oli\noikeassa.\n\nIsännän kasvot loistivat ensi kerran ihailusta. -- Kas sellaista, hän\nsanoi pöytäkunnalle, -- sellaista on oppi. Koska sinä tuollaiseen\npystyt? hän kysyi Samilta.\n\n-- En koskaan, vastasi poika hitaasti, mutta arvelematta. -- Miksi\njätkien tarvitsisi osata päässälaskua.\n\n-- Kuules Jan, sanoi Sam salavihkaa, -- eiköhän olisi parasta että\nsinä nyt puhuisit ukolle padosta. Näitkö kuinka hänen silmänsä\nmenivät pystyyn; sinun suuri oppisi on hänet pehmittänyt, ja minä\nluulen sitä kestävän puoleen päivään. Tao kun rauta on kuuma.\n\nJan siis heti aamiaisen jälkeen aloitti:\n\n-- Herra Raften, puro alkaa olla kuivilla. Me tahtoisimme tehdä\nlammikon, jotta karja voisi käydä juomassa, mutta emme voi tehdä\npatoa, ellei saada kahta isoa hirttä puron poikki pantavaksi.\nSaammeko parihevoset vähäksi aikaa, että voimme vetää hirret\npaikoilleen?\n\n-- Uimalammikkoa te kai tarkoitatte? sanoi Raften silmiään vilkuttaen.\n\n-- Kelpaisi se siihenkin. -- Jan punastui.\n\n-- Kuulostaa minusta siltä, että tässä puhuu Sam Janin äänellä,\nhuomautti Raften, jolle tilanne paikalla selvisi. -- Käynpä itse\nkatsomassa.\n\nLeirille tultuaan hän kysyi: -- No mihinkä se pato aiotaan tehdä?\nTuohonko? Ei tuo paikka ole hyvä. Kapea se kyllä on, mutta vesi\njuoksisi kahden puolen yli reunain, ennen kuin sitä padon taa\npaljonkaan kohoaisi. Tuossa on parempi paikka, vähän leveämpi.\nSiihen tulee hyvä lampi. Missä teidän hirtenne ovat? Nuoko? Mitä\n-- minun rakennuspuuniko, jotka ovat siinä kuivumassa? Ette te voi\ntuota saada. Siitä tulee uuden ladon niskahirsi; eikä tuota --\nsiitä tulee portin pylväät. Tuossa on kaksi, jotka voitte saada.\nMinä lähetän parihevoset, mutta katsokaakin, ettette varasta minun\nrakennuspuitani, taikka pian karvat pöllyää.\n\nAito raftenmaista rivakkuutta osoittaen hän tuota pikaa lähetti\nvoimallisen valjakon. Kaksi jykevää hirttä vedätettiin puron poikki\nja sijoitettiin niin kuin Jan pyysi, niin että padon selkä tuli vähän\ntoista metriä leveäksi.\n\nNyt pojat hakkasivat pohjaan salkorivin kummankin hirren yläpuolelle\nmuodostaen häkin, jota he sitten rupesivat täyttämään savella ja\nkivillä. He kaivoivat ja täyttivät minkä joutivat. Mutta savea oli\nvähän ja työ edistyi hitaasti, ja kun vesi nousi sitä myöten kuin\npatokin, kävi työ yhä vaikeammaksi. Mutta äkkiä Jan keksi.\n\n-- Odotapas. Uusi tuuma. Avataan se ja kaivetaan toiselle puolelle\nsyvä oja, niin että kaikki vesi juoksee siitä ja lammikon ja ojan\nväliin jää saviseinä. Seinän tälle puolelle kaivamme syvän kuopan.\nSiitä saamme paljon maata patoon ja lammikko tulee syvempi.\n\nNiin he sitten tekivätkin. Viikossa häkki oli ajettu täyteen savea ja\nkiviä. Sitten seurasi suuri lopputoimitus -- lammikon läpi kulkevan\nkanavan sulkeminen. Se ei ollut helppoa, kun kaikki vesi juoksi\nsiitä, mutta he tekivät työtä kuin majavat ja saivat lopulta ojan\ntukkoon.\n\nYöllä satoi rankasti. Kun he seuraavana aamuna lähestyivät patoaan,\nkuului metsästä kumeata pauhua. Pojat pysähtyivät ja kuuntelivat\nepäillen, mutta sitten Jan riemuiten huusi: -- Pato! Se on vesi, joka\njuoksee padon yli.\n\nHe karkasivat kimeästi kiljaisten matkaan ja juoksivat minkä suinkin\npääsivät. Lähelle tultuaan he näkivät laajan sileän vedenpinnan\nsamalla paikalla, jossa oli ollut vain kivistä pohjaa. Virta\nvalui vakaasti partaan yli padon keskikohdalta, johon oli jätetty\nliikavettä varten matalampi kohta.\n\nMinkä riemun huimauksen se tuottikaan!\n\n-- Se on kuraköntti, joka on viimeksi vedessä.\n\n-- Niin mutta minun kipeä polveni, vastasi Sam.\n\nLoput kilpajuoksusta oli paljasta riisumista. Yhdessä pojat\nryöpsähtivät veteen.\n\nKuopan kohdalta lammikko oli puolitoista metriä syvä, sata metriä\npitkä, ja kokonaan heidän omaa työtään.\n\n-- No, eikös kannattanut? kysyi Jan, jonka oli ollut hyvin vaikea\nsaada Sam jatkamaan loppuun saakka leikkiä, joka maistui niin työltä.\n\n-- Mistä kummasta tuo on tänne tullut? Minä mielestäni jätin sen\ntiipiihin. Sam osoitti pölkkyä, jonka päällä hän oli tiipiissä\nistunut, mutta joka uiskenteli könkään niskassa.\n\nJan oli hyvä uimari, ja heidän leikkiessään ja polskutellessaan Sam\nsanoi:\n\n-- Nyt minä tiedän mikä mies sinä olet. Et enää voi sitä minulta\nsalata. Minä jo epäilin sitä, kun sinä rakensit patoa. Sinä olet se\nhiivatin punanahka, jota sanotaan \"Pikku Majavaksi\".\n\n-- Minä olen sinua katsellut, vastasi Jan, -- ja minusta näyttää,\nettä olen törmännyt yhteen sen kuparinkarvaisen hunsvotin kanssa,\njonka nimi on \"Nuori-mies-lapion-pelko\".\n\n-- Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se\n\"Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen\". Minua\nei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska\najatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?\n\nSam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania\nei ollutkaan niin helppo narrata.\n\n-- Minä kuulin Sin sanovan sinua \"Tikaksi\".\n\n-- Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu,\nniin kuulin äidin puhuvan kauniista _kultaisesta_ tukastani, mutta\nkun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain\nkuulla, että se olikin vain _punainen_, ja siitä ne rupesivat\nsanomaan minua \"Punapää-Tikaksi\". Minä koetin antaa niille selkään,\nmutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja\nhieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta\nollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian\nmyöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti \"Tikaksi\". En minä luule,\nettä se on kertaakaan minulta unta vienyt.\n\nHeidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn\ntulen ääressä Jan sanoi:\n\n-- Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.\n\nSam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin\nmielenosoituksellisesti kuuntelemaan.\n\n-- Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana\npohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen\nkilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti\nkulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän\ntiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin.\nHän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta\nkuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä\nmuutamia päiviä, kunnes tuli rankkasade ja rajuilma, jolloin hän\narveli olevansa turvassa, sillä hän tiesi, etteivät viholliset voisi\nsen jälkeen seurata jälkiä. Mutta talvi teki tuloaan eikä hän voinut\nennen sitä palata kotiin. Sen vuoksi hän ryhtyi työhön juuri sillä\npaikalla, jossa silloin oli.\n\nHän teki koivun tuohesta wigwamin ja hieroi puukapuloilla tulta\nkäyttäen mokkasiininsa nauhaa jousen jänteenä. Pajun aluskuoresta\nja kuusen juurista hän teki pauloja ja vielä loukkujakin jäniksiä\npyytääkseen. Alussa hän tosin näki nälkää, mutta söi koivun nuppuja\nja mäihää, kunnes löysi sellaisen paikan, jossa oli paljon jäniksiä.\nJa kun hän sai jäniksen, hän käytti siitä joka karvan. Suonista hän\nteki ongensiiman ja koukun luista ja hampaista, jotka hän suonella ja\nkuusen pihkalla sitoi yhteen.\n\nSitten hän teki turkit jäniksen nahoista ommellen ne jäniksen luusta\ntekemillään neuloilla, jäniksen suonet lankanaan, ja koivun tuohesta\njos kuinka paljon astioita, jotka ompeli kuusen juurilla.\n\nKoko talven hän eli sillä tavalla yksin, ja kun kevät tuli, niin\nSamuel Hearne, tunnettu löytöretkeilijä löysi hänet. Hänen kallis\npuukkonsa oli kovasti kulunut, mutta muutoin hän oli lihava ja\nhyvällä päällä ja valmis palaamaan oman kansansa luo.\n\n-- Jaha, se oli kovin mie-len-kiin-tois-ta, sanoi Sam tarkkaavasti\nkuunneltuaan, -- eikä minusta mikään olisi hauskempaa kuin koettaa\nsamaa itse, kun olisi pyssy ja paljon metsäneläimiä.\n\n-- Hoh, kukapa ei tahtoisi?\n\n-- Hyvin harva -- ja hyvin vähän on sellaisia, jotka _kykenisivät_.\nMutta minä kykenisin.\n\n-- Mitä, tekemäänkö kaikki paljaalla puukolla. Tahtoisinpa nähdä\nsinun tekevän tiipiin. Sitten Jan jatkoi vakavasti: -- Sam, me olemme\nyrittäneet leikkiä intiaaneja, mutta tehdään se oikein kunnolla.\nTehdään kaikki vain siitä, mitä metsästä saa.\n\n-- Minä arvaan, että meidän taas täytyy lähteä Sangerin noita-akan\npuheille. Hän tuntee kaikki kasvit.\n\n-- Ollaan Sangerin intiaaneja. Me voimme kumpikin olla päällikköjä,\nsanoi Jan, joka ei tahtonut ehdottaa itseään päälliköksi eikä taas\nSamiakaan esimiehekseen tunnustaa. -- Minä olen Pikku Majava. No\nmikäs sinä olet?\n\n-- Iltapäivän-veripunainen-ukkospilvi.\n\n-- Älä, koetapas uudelleen. Jokin sellainen, jonka voi piirtää, niin\nettä voit tehdä totemisi, ja lyhyt.\n\n-- Mikä on kaikkein sukkelin eläin?\n\n-- Mi-minä luulen että ahma.\n\n-- Mitä, sukkelampiko kuin kettu?\n\n-- Niin kirjoissa sanotaan.\n\n-- Antaako se majavalle pöksyjen päälle?\n\n-- Kyllä minun luullakseni.\n\n-- No sitten minä olen se.\n\n-- Älä hulluttele. Luuletko, että minä suostun kulkemaan toverin\nkanssa, joka antaa pöksyille. Eikä se sovikaan sinulle niin hyvin\nkuin Tikka. Minä saan aina _sinulta_ apua, kun pitää pilata\nkaunis puu ja hakata se täyteen reikiä, letkautti Jan puolestaan\njalomielisesti unohtaen sen henkilökohtaisen syyn, joka oli nimeen\nantanut aiheen.\n\n-- Ei se ole niin paha tapa kuin majavan _jyrsiminen_, vastasi Sam.\n\nJyrsiminen oli tällä kulmalla sana, jolla oli oma historiansa.\nKirveet ja rakennuspuut olivat vanhastaan tärkeimpiä sangerilaisten\nelämässä. Kätevä kirveen käyttö oli kaikista taidoista paras.\nVanhain siirtolaisten tapana oli tehdä puusta kaikki, mitä talossa\ntarvittiin, ja kirves oli heidän ainoa aseensa. Jopa sanottiin\ntoisten vain vähän hivauttavan ja ajavan sillä sunnuntaisin\npartansakin. Kun isä auttoi poikaansa tulemaan omin neuvoin toimeen,\nniin hän vain antoi hänelle hyvän kirveen. Kirves oli elämän ja työn\nkannalta välttämätön, sitä pidettiin täydellisenä perintöosana.\nKirveen käyttötaito oli yleinen. Jokainen mies ja poika pystyi sitä\nkäyttämään, mikä paremmin, mikä huonommin, eikä edes tiennyt, kuinka\ntaitava oli, ennen kuin joukkoon tuli oikea poropeukalo. Erilainen\npuunsyy vaatii aina vähän erilaista kirveenkäyttöäkin, ja yksi on\naina paras tapa, kun mieli kaataa puun tiettyyn suuntaan vähimmällä\nvaivalla. Kaikki nämä seikat ovat sangerilaisten veressä kuin toinen\nluonto. Majavan sanotaan jyrsivän puun tyveä ympäriinsä miten\nsattuu, kunnes se lopulta sortuu, ja jos kaatomies vähänkin poikkeaa\noikeasta hakkuutavasta eikä iske juuri oikealla tavalla juuri oikeaan\npaikkaan, niin pianpa hänestä sanotaan, että hän \"jyrsii kuin\nmajava\". Vaikka miestä siis kiitetäänkin parhaan mukaan, kun hänen\nsanotaan \"raatavan kuin majava\", niin soimataan häntä sitä vastoin\naivan hirveästi, kun sanotaan hänen puuta kaataessaan \"jyrsivän\nkuin majava\". Siispä Samin pistopuheella oli kärki ja voima, jonka\nmerkityksen vain sangerilainen saattoi täysin ymmärtää.\n\n\n\n\nXI\n\nJAN JA NOITA-AKKA\n\n\n    Sangerin noita-akka vihasi mökin miehen kirvestä\n    ja kulovalkeata myös, niin sanovat,\n    mutta sitä miestä, joka urheilee,\n    hän vihasi vielä pahemmin kuin helvettiä.\n\n_Villityn Jimin balladi Sangerista_.\n\nJan käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta käydäkseen uudelleen\nSangerin noita-akan luona.\n\n-- Parempi kun minä jään kotiin, tuumi Sam hänen aikeensa\nkuullessaan. -- Se ei koskaan katsoisikaan sinuun, jos minä tulisin.\nSinä näytät vietävän terveeltä.\n\nJan siis lähti yksin ja oli siitä hyvilläänkin. Vaikka hän\npitikin Samista, niin saattoivat tämän liukas kieli ja sukkelat\nsanansutkaukset kuitenkin Janin melkein varjoon, niin että hän näytti\ntotiselta ja jöröltä, ja mikä vielä pahempi, Sam käänsi yhtenään\nkeskustelun toiselle tolalle sen juuri lähestyessä jotakin aihetta,\njoka kiinnitti hänenkin mieltään.\n\nKun hän teki lähtöä, huusi Sam: -- Kuules, Jan, jos tahdot jäädä\nsinne päivälliselle, niin jää vain -- kyllä tiedetään, mikset ole\ntullut syömään. Sitten hän pisti kielen poskeensa, pani toisen\nsilmänsä kiinni ja lähti navettaan tavanmukainen tutkimaton\nsurumielinen ilme kasvoillaan.\n\nJanilla oli muistikirja ja piirustustarvikkeet mukanaan -- hän käytti\nniitä yhä enemmän. Matkalla hän kokosi kourallisen kukkia ja ruohoja.\nVanha eukko otti hänet tällä kertaa vastaan aivan toisella tavalla.\n\n-- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, Jumala teitä siunatkoon. Kuinka\nsitä jaksetaan ja kuinka pappa ja mamma jaksavat. -- Tulkaa sisälle\nistumaan. Kuinka se jätkä, se Sam Raften jaksaa?\n\n-- Sam on terve nyt, sanoi Jan ja punastui.\n\n-- Terve! Tietysti hän on terve. Tiesinhän minä, että se sattui\npaikalle, ja tiesi hän sen itsekin, ja hänen mammansa tiesi, kun\nantoi hänen tulla. Sanoiko tuo siitä mitään?\n\n-- Ei, mummo, ei sanaakaan.\n\n-- Senkin kelvoton lunttu! Minä pelastan pojan hengen, vaikka\nhe sillä tavalla minulta rosvosivat. Eikä tällä ole sen vertaa\nihmistapoja, että edes kiittäisi minua -- senkin kelvoton lunttu!\nAntakoon Jumala hänelle anteeksi, niin kuin minä annan, jatkoi eukko\nleppymättömällä ja vihaisella äänellä.\n\n-- Mitäs hänellä siinä on? Olkoon taivas kiitetty, ettei niitä\nkaikkia voida hävittää. Puut ne voivat kaataa, mutta kukat palaavat\njoka vuosi, pikku kaunokaiseni -- pikku kaunokaiseni! -- Jan levitti\nne hajalleen. Eukko otti käteensä arumin ja jatkoi. -- Kas tuossa\non surun kukka. Toiset sanovat sitä intiaanin nauriiksi ja lapset\nsaarnastuoliksi. Ei pidä koskaan päästää sen juurta kielelleen.\nSe polttaa kuin tuli. Kun pojat tapaavat jonkun, joka on aivan\ntietämätön, niin he tavallisesti narraavat hänet puremaan tämän\njuurta. Se on varmaa, ettei siihen toista kertaa kieltään pistä.\nIntiaanit keittävät myrkyn juuresta pois ja syövät juuren, ja parempi\nsitä onkin syödä kuin nähdä nälkää.\n\nKultainen leima -nimistä kasvia eukko oli käyttänyt Samin polvea\nparantaessaan. Hän selitti, että sillä on ihmeteltävä kultajuuri,\n\"parasta kultaa, mitä maa on koskaan sisästään antanut\". Jan sai myös\nnähdä \"Viisaan kuninkaan leiman\".\n\n-- Nuo ovat touko-omenia, ja kylläpä ne ovat myöhäisiä, ja ne sinä\nainakin olet saanut metsästä. Toiset sanovat niitä kuningasjuuriksi.\nIntiaanit parantavat niillä sisuksiaan, ja monen hevosen niskapaiseet\non niillä parannettu, sen olen itse nähnyt.\n\n-- Kas tuossa on mustikkajuuri, mutta minä sanon sitä\nkouristusjuureksi. Se on kaikkein parasta kouristusta vastaan. Sitä\nnautitaan kuin teetä; ilman sitä intiaani-akat eivät voisi elää\nkaikessa kurjuudessaan, mutta mitä sinä niistä. Katsopas nyt, kuinka\nsen kaikki lehdet ovat levällään. Se muistuttaa elävästi kouristusta\nsairastavaa. Olkoot ylistetyt kaikki pyhät ja Neitsyt Maaria.\n\n-- Katsos vain tuota, hän sanoi, haparoiden kimpusta keltaisen\ntikankontin, tuo on se, jota intiaanit sanovat mokkasiiniruohoksi.\nMutta varjele niitä sokeita kurjia pakanoita. Ne eivät tiedä mitään\neivätkä tahdo oppia. Sehän on kohtausjuuri, mitä parasta kohtauksia\nvastaan. Katso sitä! Näetkö, että se on kuin hermotautia sairastava\nnainen, noin hiukset levällään ja leuka longallaan. Minäpä muistan,\nkun Larryn pikku tyttö ei tahtonut lähteä paikkaansa ja sai\nhermokohtauksen. Lähetettiin minua hakemaan, ja minä vein mukanani\ntätä juurta. Ensin käskin tuoda kiehuvaa vettä ja tein teetä. Sitä\nannoin hänelle tulikuumana. Ja niin totta kuin elän tyttö parani\nheti ensimmäisestä lusikallisesta. Se on Jumalan oma lahja, ja se on\nhänen siunauksensa, että tiedämme, kuinka sitä on käytettävä. Eikä\nsitä pidä mennä kaivamaan milloin tahansa. Sitä pitää kaivaa silloin,\nkun ei ole kukkaa. Se on sillä tavalla, ettei voima ole samalla\nhaavaa molemmissa paikoissa. Se on joko kukassa taikka juuressa,\nniin että kun se kukkii, niin silloin ei ole juuresta enempää apua\nkuin vanhoista oljista. Sitä pitää etsiä keväällä tai lehtien lähdön\naikana, jolloin ei piru itsekään arvaisi, mistä se pitää löytää.\n\n-- Entäs mitä tuossa on? No jopa jotakin! Eiköhän vain ole skunkin\nkaalia! Sinä varmaan tulit joen mutkan kautta. Sillä siellä on ainoa\npaikka, missä sitä kasvaa.\n\n-- Niin teinkin, vastasi Jan -- sieltä juuri minä sen sain. Mutta\nodottakaas, mummo. Minä piirrän niiden kuvan ja kirjoitan, mitä te\nniistä sanotte.\n\n-- Iso kirja sinulla pitäisi olla, ennen kuin minä olisin kaikki\ntietoni antanut, sanoi eukko ylpeästi ja sytytti piippunsa raapaisten\nvalkeata paikasta, jota housut olisivat verhonneet, jos hän olisi\nollut mies.\n\n-- Turha vaiva on kirjoittaa paperille, mihin ne kelpaavat, sillä\nhyvä Jumala on sen itse tehnyt jo aikoja sitten. Kas nyt. Tuossa on\nkouristusjuuri kouristuksia vastaan, ja eikös se ole sen näköinen?\nTuossa mokkasiinijuuri kohtauksia vastaan ja eikös se ole sen\nnäköinen? Ja tässä skunkin kaali kumpaankin vaivaan. Sekin on juuri\nsen kaltainen kuin ne molemmat yhteensä.\n\nJan myönteli heikosti, mutta hyvin vaikeaa hänen oli ymmärtää, mitä\nsiinä kasvissa oli yhteistä molempien ensin mainittujen kanssa.\n\n-- Ja kas tuossa! Tuossa on lobelia, jota toiset sanovat intiaanin\ntupakaksi. Tämän sinä löysit puron luota, ja se on vähän aikaista --\nvähän ennen kuin sen aika olisi. Sillä saa itsensä ylenantamaan, kun\non siihen tarvetta. Kas nyt, eikö tuo lehti ole kuin ilmetty vatsa?\n\n-- Tämä on Benjaminin pensas tai kuumepensas. Kun sen lehdistä\nkeitetään teetä, se on kovin hyvää vilutautia ja kuumetta vastaan.\nJa eikös sekin värise joka kerta kun tuulee. Vai mataroita. Mihin\nvaivaan sinä luulisit näistä olevan apua?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Katsos nyt, kuinka se on siihen kirjoitettu selvään kuin präntti\n-- niin, ja vielä selvempäänkin, sillä minä osaan sen lukea, vaikken\nosaa lukea kirjasta sanaakaan. No minkä näköinen se on? hän kysyi\nkahdenkertaista siemenpalkoa näyttäen.\n\n-- Se on kuin aivot ja selkäydin, sanoi Jan.\n\n-- Voi tuota lasta, minulla on paremmat silmät kuin hänellä. Nehän\novat kuin molemmat munuaiset, ja siitä syystä mataratee auttaa\nparemmin kuin kaikki maailman tohtorit, kun sitä vain osaa käyttää.\nNäes munuaisvaiva on jonkinlaista kuumetta; se tekee kuumaksi, ja\nsen vuoksi se pitää tehdä _kylmään_ veteen. Jos sen tekee lämpöiseen\nveteen, niin se vain pahentaa ja on kuin pahinta myrkkyä. Tuo on\npunalatva, joka nostattaa hien. Kerran näin erään, joka juuri teki\nkuolemaa ihon kuivuuden vuoksi, ja tohtorit koettivat koettamistaan\neikä heistä ollut lapsi paralle vähääkään apua, mutta sitten minä\nsain hänen äitinsä laittamaan vähän punalatvateetä. Ja sairas hikosi\nmonta sankoa heti kun sai haistaakin keitosta, ja tohtorit tietysti\nluulivat, että se oli heidän ansionsa! Ja eukko nauraa hihitti\nhyvillä mielin.\n\nMonesta muusta kasvista hän Janille tarinoi ja selitti niiden käytön.\nMikä oli hyvä syöpää vastaan, mikä leiniin, matoja vastaan tai muuhun\nvaivaan, ja yksi auttoi kaikissa taudeissa. -- Eräs intiaani raukka\nsen minulle näytti, ja heti kun sen näin, tiesin, että asia oli\nniin, sillä jokaista lehteä oli kolme yhdessä ja yksi kolmessa ja\nsen keskellä oli pyhän ristin merkki yhtä selvästi kuin tuo kattila\nliedellä.\n\nNäin eukko tarinoi piipunnysäänsä imien ja kuumalle liedelle\nsyljeskellen. Mutta hienotunteisena kuin aito nainen ainakin hän joka\nkerta pyyhki suutaan nahkean käsivartensa selkäpuolella.\n\n-- Ja tuo on se, jota sanotaan kissanmintuksi. Hyvin minä muistan\nsen päivän, jona sen sain tietooni. Sitä ei sanonut intiaani eikä\ntohtori eikä mikään ihminen ollenkaan. Se oli tuo vanha musta kissa,\nja kaikki pyhät seisokoot minun ja sen viheriäisten silmien välillä!\nJestas kuinka se joskus säikäyttää minua viisaudellaan, mutta ei\nminulla olisi mitään muuta sitä vastaan kuin että se tappaa pikku\nlintuja. Sillä oli muuanna talvena kuin tuhkarokko ja se makaili vain\nlieden ympärillä. Mutta aina kun ovi vain oli auki, se meni ulos ja\nkatseli joka puolelle ja tuli sitten takaisin ja naukui ja voivotteli\nja sitten kävi pitkäksensä -- ja sitä menoa se jatkoi käyden aina\nheikommaksi ja huonommaksi, kunnes lumi suli ja ruoho alkoi kasvaa,\nmutta vielä se käveli ja katseli idän puoleen, varsinkin öisin.\nSitten maasta kasvoi kasvi, jota en ole koskaan ennen nähnyt, aivan\ntuohon. Ja kissa katseli katselemistaan sitä, niin kuin olisi\ntahtonut sen ottaa, muttei olisi uskaltanut. Tuolla oli siihen\naikaan iso joukko kauniita puita, ennen kuin se vanha nauta kaatoi\nne maahan, ja yhdessä niistä oli iso haara, joka kasvoi noin -- ja\ntoinen, joka kasvoi noin -- ja kun täysikuu nousi juuri oikeaan\naikaan, tuli varjosta ristin merkki ja se sattui minun oveeni, ja kun\nse oli kulkenut ohi, ei se enää ollutkaan risti. No niin, täysi kuu\nsitten lopulta nousi ja varjosta syntyi ristin merkki ja vanha kissa\nlähti ulos ja vahti vahtimistaan, niin kuin olisi tehnyt mieli, mutta\nei olisi uskaltanut, mutta kun sitten risti lankesi niiden ruohojen\npäälle, niin mirri hyppäsi ja syödä ahmi, ja siitä hetkestä se oli\nterve. Sillä tavalla minä opin kissanmintun tuntemaan, ja siitä minun\nmieleni rauhoittui, sillä jos kissaa piru riivaa, niin ei se mene\nristin varjoon syömään.\n\nJan kirjoitteli kirjoittelemistaan, mutta ei enää yrittänytkään\npiirtää tai kuvailla kasveja, kirjoitti vain nimet muistiin.\n\n-- Se on oikein, poikani! Pane nimilaput kasvien päälle ja talleta\nne. Niin tohtori Carmartinkin teki, kun minä häntä opetin. Kas, sillä\ntavalla, hän lisäsi, kun Jan otti neuvosta vaarin ja jokaisen varteen\nkietaisi paperilapun, johon oli kirjoittanut nimen.\n\n-- Tuossapa on ihmeellinen luuta, sanoi Jan nähdessään tämän\njärjestyksen ja puhtauden edustajan sille täysin sopimattomassa\nympäristössä.\n\n-- Niin kyllä, se on pyökkiluuta. Larry niitä tekee.\n\n-- Larry?\n\n-- Niin, minun poikani. (Larry oli lähes kuusikymmentävuotias.) Hän\ntekee niitä sinipyökistä.\n\n-- Kuinka? kysyi Jan ottaen luudan ja tutkien sitä mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla.\n\n-- Kah, tietysti vuolemalla. Larry onkin sellainen mies vuolemaan,\nettä -- ja hän ottaa kolmisen tuumaa vahvan sinipyökin vesan ja alkaa\nvuolla siitä pitkiä lastuja, mutta jättää ne toisesta päästä keppiin\nkiinni, niin että niitä lopulta on ympäriinsä, niin kuin näkyy.\n\n-- Aivan kuin sytykkeessä.\n\n-- Niin, niin, juuri sillä tavalla, nämä vain ovat paljon isompia,\nja sinipyökki on kamalan sitkeätä. Ja kun hän on vuollut kepin noin\ntuuman vahvuiseksi, hän sitoo nahkapuulla kaikki lastut kimppuun\nnurinpäin kääntäen ja katkaisee kädensijan sopivan mittaiseksi,\ntasoittaa kirveellä luudan pään ja antaa sen kuivua. Siinä se.\nParempaa luutaa ei saa tekemälläkään eikä siinä talossa koskaan\ntoista käytetty, ennen kuin hän nai tuon Kitty Connorin, mokoman\ntyhjäntoimittajan. Ja vaikka minä itse olin koko ajan sitä vastaan,\nse kun on niin kopea ja teeskentelijä; sille ei kelvannut mikään\nmuu kuin ostotavara, mokomalle, jolla ei koskaan ollut oikeata\nmiehenpuolta, ennen kuin houkutteli pauloihinsa minun Larryni. Niin\njuuri, sanottakoon se hiljaa, mutta pauloihinsa houkutteli, se on\njuuri oikea sana, virkkoi eukko ääntään korottaen, saadakseen tämän\nsurullisen jutun tuntumaan erittäin tärkeältä.\n\nSamalla ovi aukeni ja Biddy tuli sisään, ja koska hän oli saman\nkelvottoman Kityn tytär, niin keskustelu kääntyi toisiin asioihin.\n\n-- On niin hauskaa tavata Jan. Milloinkas Jan tulee meillä käymään?\nhän sanoi Janille tätä tervehtiessään, ja heidän puhuessaan mummo\nkäytti tilaisuutta juodakseen pitkän kulauksen pullosta, jossa näöstä\nja hajusta päättäen oli keuhkopalsamia.\n\n-- Kas vain, Biddy, aikaisinhan sinä tuletkin, sanoi mummo.\n\n-- Niinpä niin, vaikka myöhä oli kotoa lähtiessäni. Mutta koulun\nopettaja sanoo, että niin on aina, kun kulkee idästä länttä kohti.\n\n-- Ja hyvä se kyllä on, se on varmaa, sillä Jan jää meille\npäivälliselle. Ei täällä tarjoilla kananpaistia eikä piiraita,\nmutta on meillä, Luojan kiitos, ruokaa kylliksi ja sydämellinen\ntervetuliainen joka palan painimeksi. Biddy laittaa minulle\npäivällistä joka Jumalan päivä, ja toisinaan minä itsekin keitän,\nmutta makuutoveria minulla ei ole muita kuin kissa, koira ja omenat,\njoita ei enää olekaan kuin kourallinen jäljellä, mutta mitä on, se\non Janin. Ota lapsi kulta ja syö minkä jaksat, ja hän käänsi syrjään\nharmaita vuodevaatteitaan, joiden alta ilmestyi viimeinen puoli\ntusinaa samoja rusoposkisia omenoita.\n\n-- Eikö teitä, mummo, pelota nukkua täällä öisin yksinänne?\n\n-- Mitäpä minun tarvitsisi pelätä? Täällä on vain kerran käynyt\nrosvoja, ja minä se silloin korjasin taskuuni heidän viimeisen\nsenttinsä. Tulivat eräänä yönä ja mursivat oven, ja minä istumaan\nnousten kysyin, että \"no mitähän te täältä oikeastaan nuuskitte?\"\n\n\"Rahaa\", ne sanoivat, sillä siihen aikaan kaikkialla juoruttiin, että\nminä olin myynyt lehmäni ja saanut 25 dollaria.\n\n\"No sitten kai minun täytyy nousta teitä auttamaan\", sanoin, \"sillä\nen ole saanut senttiäkään viime omenankorjuusta lukien.\"\n\n\"Viisikolmatta dollaria tänne tai henki pois\", sanoivat rosvot.\n\n\"En viittäkolmatta senttiäkään minä voisi teille antaa, se on totinen\ntosi\", sanoin minä, \"mutta kyllä olen valmis kuolemaankin, kun olin\nviime viikolla ripillä ja vastikään pääsin rukoilemasta.\"\n\nPienempi niistä -- tosin ei kovin pieni hänkään, koska täytti melkein\noven -- sanoi: \"Ettekös te ole myynyt lehmäänne?\"\n\n\"Navetassa sen näette\", sanoin minä, \"vaikka paha on, jos menette\nsitä häiritsemään. Alkaa nähdä unia ja siitä se ehtyy.\"\n\nJa sitten molemmat rosvot nauroivat omaa tyhmyyttään. Pienempi sanoo:\n\n\"Kuules nyt, mummo, meistä saat jäädä rauhaan, ellet sano tästä\nkenellekään sanaakaan\", -- mutta toinen näytti olevan käärmeissään.\n\n\"No en sanaakaan\", sanoin minä, \"ja ollaan vain hyvät ystävät.\" Ne\nkääntyivät ovea kohti ja tekivät lähtöä, kun minä vielä virkoin:\n\n\"Odottakaa vähän! Ei minun talostani ystäviä lasketa ilman ruokaa\nja juomaa. Olkaa niin hyvät ja kääntäkää selkänne, että saan hameen\npäälleni.\" Ja kun minä olin noussut ylös ja säädyllisesti pukeutunut,\nsanoin: \"Te saatte maistaa niin hyvää keuhkopalsamia, ettei sen\nparempaa ole koko maassa.\" Se pienempikös rupesi heti yskimään,\nvoi voi kuinka kamalasti -- minä oikein pelkäsin, että sillä oli\nhinku -- mutta se toinen vihastui kuin pippuri, ja pienempi teki\nhänestä pilkkaa. Minä huomasin, että se häijy oli vasenkätinen,\ntai oli ainakin olevinaan, mutta kun hän ojensi kättään pulloon\ntarttuakseen, niin oikeassa kädessä oli vain neljä sormea, ja\nkummallakin oli niin iso, musta, kamalan näköinen parta -- minä\ntuntisin ne parrat vaikka missä -- ja pienemmän pään ympärillä oli\nriepu. Hän valitti hampaitaan pakottavan, mutta kenen hampaita\nhiusten juurissa pakottaa? Ja kun ne lähtivät, se pieni pisti\ndollarin käteeni ja sanoi, että \"kas tässä, mummo, on kaikki, mitä\ntällä pojalla on\". \"Jumala teitä siunatkoon\", minä sanoin, \"otan sen\nvastaan ystävällisellä mielellä. Se on ensimmäinen, jonka olen nähnyt\nomenankorjuun jälkeen, ja olen ystävänne, kun sellaista tarvitsette.\"\nSitten eukko nauraa hihitti voittoaan muistellessaan.\n\n-- Mummo, tiedättekö te, millä intiaanit värjäävät? kysyi Jan\nvarsinaisen asiansa muistaen.\n\n-- Kyllä, Jan. He menevät puotiin ja ostavat pakettivärejä juuri niin\nkuin mekin.\n\n-- Mutta ennen kuin ostovärejä oli, eivätkö he saaneet metsästä\nväriaineita?\n\n-- Saivat tietenkin. Hyvä Jumala on antanut metsän kasvattaa kaikkea,\nmitä ihminen on suinkin tarvinnut.\n\n-- Niin, mutta mitkä ovat ne kasvit?\n\n-- Eri tarpeisiin eri kasveja.\n\n-- Niin, mutta mitä ne ovat? Nähden sitten, ettei yleisistä\nkysymyksistä ollut apua, hän alkoi tiedustella yksityiskohtia.\n\n-- Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli\nostovärejä?\n\n-- Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja\naitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi,\ntoiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä.\nTuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.\n\n-- Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.\n\n-- Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa\nhe saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin\nvanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin\nkeitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.\n\n-- Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?\n\n-- Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan\nruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta\nmuusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin\npunaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.\n\n-- Minkä näköisiä ne ovat?\n\n-- Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät\nyhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.\n\n-- Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella\nvaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja\nentäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana\nsiinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat\nmustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.\n\n-- Mistä sinistä saadaan?\n\n-- En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään.\nVoihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken\nkasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan\nnähnytkään.\n\n-- Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin\nkaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka\nBiddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa\nvalkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten\nmustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella\nvoi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa),\nmustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata\ntulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä\nsanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä\nmitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla\nvoi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan\nsellaista kuin tuo -- hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä\n-- ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille\ntarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se\nsininen -- keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä\neikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin\nminulle sanoi pastori itse -- Jumala häntä siunatkoon!\n\n\n\n\nXII\n\nNOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN\n\n\nBiddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla\njaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti\nolla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin\ntavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli\nollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:\n\n-- Mummo, missäs pöytäliina on?\n\n-- Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä\nmaailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle\npanna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä\nvähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan\nkolauksen.\n\n-- Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.\n\n-- Teetä, valitsi Jan.\n\n-- Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en\nole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä.\nMutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi\nnurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen,\ntupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun\nseasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus\nolleet valkoisia.\n\n-- Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy\ntäällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on\nvielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi\ntapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko\nja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. -- Loput säästämme toiseen\nkuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin,\njonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista\nkermaa. -- Biddy, anna Janille leipää.\n\nLimpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja\nnäitä työnnettiin Janin lautaselle.\n\n-- Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan\nJanin sitä säästelevän. -- Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas\nnurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset\nreunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän\nnosti kantta ja huudahti:\n\n-- No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen\nhiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: -- Minä olenkin\nihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt\nkahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon\nsellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo\nkansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa\napua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka\nolivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.\n\n-- Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja\nterveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän -- kyllä\nminun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut\npöytään kaiken mitä hänellä oli.\n\nJan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti,\nettä eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä\nvieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä\nsyvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea.\nLeipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui;\nse oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen\nhampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan\nsuussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa.\nRääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että\nruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.\n\n-- Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin,\nkieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita\nmainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi\nne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja\ntarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.\n\nJanin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän\nsuureksi mielipahaksi. -- Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka\nvahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.\n\n-- Söisikö Jan munan, uteli Biddy.\n\n-- Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli\nkanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.\n\nBiddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa\nkantaen.\n\n-- Keitetäänkö vai paistetaanko?\n\n-- Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi\npataa.\n\n-- Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli\ntäynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.\n\nJanin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi\nrikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli\njäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.\n\nPunasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.\n\n-- Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan\nhävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista?\neukko selitteli. -- Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja\nmenee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta,\nvaroitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan\njuomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.\n\n-- Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. -- Sinä pikku junkkari,\ntuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen\nja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.\n\n-- Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria!\nAnnas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää\ntulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle\npäästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi.\nEukko veti linnun uunista hellävaroen.\n\nSitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia\nkukkia.\n\n-- Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas\nruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei\nole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja\nkaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin\nsurettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.\n\nJanin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle\nkatettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.\n\n-- Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen\näidilliseen tapaansa. -- Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin\nkuluttua se on lämmintä.\n\n-- Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.\n\n-- Niin, kyllä minä tiedän.\n\n-- Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa\nleivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.\n\n-- Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.\n\nJan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan,\nmitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin\nsäälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.\n\nHän vastasi: -- Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin\ntaisi.\n\n-- Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften\nhuolestuneella ja epäilevällä äänellä.\n\nKuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen\nvatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä\nsuututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta,\njoka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli --\nantanut kaikkensa -- osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras\noli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään\nhän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän\nvielä valehtelikin ensi kerran elämässään:\n\n-- Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.\nMinä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.\n\nVälittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti\nilta-askareilleen.\n\n\n\n\nXIII\n\nVIHOLLISEN VAKOOJA\n\n\n-- Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan,\n-- siitä olisi hyvä tehdä astioita.\n\n-- Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei\nole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.\n\n-- Pyydä sinä, että saisimme käydä.\n\n-- Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme\nlainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.\n\nJan epäröi.\n\nSam otti kirveen. -- Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan.\nSillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän\n\"ystäviä\".\n\nJan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.\n\nRajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat\nparaikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen,\nkun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke\nkaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: --\nSe on ukko Burns. Nyt mennään!\n\nEi ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He\njuoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä\nuhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään\nkoivusta välittänyt -- puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa\n-- mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien\nnaapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan\nsuurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.\n\nHänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia\npienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan\nmojovia haukkumasanoja.\n\n-- Punapää -- punapää! -- Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut\nkiinni -- Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata,\nvieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.\n\nPartio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan\npaikkaansa.\n\n-- Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. -- Kuka se penikka\noli?\n\n-- Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni\nhylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin\ntuohta neuloisi. Sai palkinnon -- ison pesuharjan -- siitä että oli\nkoulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen\nhänelle.\n\nSeuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta\nrosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin\nlähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana.\nAlkoi kuulua karjumista: -- Hei, vai te -- --. Lähdettekö mun -- --\nmaaltani -- --\n\n-- Otetaan se hylky kiinni, Jan.\n\n-- Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He\nlähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin\ntulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.\n\n(Lisää rumia sanoja.)\n\nPojat kävivät seuraavinakin päivinä monesti rajan lähettyvillä,\nmutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli\nnopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati\nvaruillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista\nkävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat -- oli\nepäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät\nhänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen\nja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän\npakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan\nkiukuttelemalla ja haukkumalla.\n\nEräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan.\nLäheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan\njalan. -- Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan\nliittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.\n\nGui karkasi pystyyn huutaen \"Isä -- Isä -- Isä!\" Hän juoksi henkensä\nedestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren\nhyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut\napua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja\nraastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.\n\n-- Anna minun olla, Sam Raften -- anna minun olla!\n\nHänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki\nrumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä\nasia.)\n\nEnsimmäinen asia oli vangin sitominen.\n\nSam toi nuoran.\n\n-- Hyi, sanoi Jan. -- On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.\n\nSitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet\nsidottiin juhlallisesti puuhun -- tuoreeseen -- se kun kestäisi,\nhuomautti Jan, paremmin tulta.\n\nMolemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi\nsytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan\nonnettoman vangin kohtalosta.\n\n-- Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, -- suloista on\nkuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä\nalkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)\n\n-- Ugh -- paljon hyvä, sanoi Tikka.\n\n-- Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin\nkehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.\n\n-- Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku\nMajava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.\n\n-- Ugh -- junkkari -- me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja\nalkoi hioa linkkuveistään.\n\nVeitsen terävä ja uhkaava \"vuiit, uiit, uiit\" kiveä vasten rääkkäsi\nGuin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.\n\n-- Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren -- kaikki\ntyynni.\n\n-- Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.\n\n-- Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi,\nse siitä.\n\nSuuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat\nuudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja\nastuivat ulos teloitusta varten.\n\nTikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta\nhän piti äänestä.\n\nPikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi\nne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi\nniitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt\nhyppäsivät syrjään. -- Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka.\nSido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!\n\nUudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun.\nSitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:\n\n-- Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa,\nniin on vain yksi päänahka, eikä _sinulla_ ole mitään voitonmerkkiä,\nellet tyydy arvuutusluuhun.[6]\n\nTässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:\n\n-- Suuri päällikkö Puna-pää\nTikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta;\nnyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.\n\n-- Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö\nSuuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.\n\nSitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää\nvangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti\nkohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus\nsaada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan\npääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu,\nsellainen, jota sanotaan \"lehmän nuolioksi\", ja että se sai käydä\ntoisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen\ntäysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta\nvarten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat\nsuunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä,\nkunnes molemmat olivat tyytyväisiä.\n\nUhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän\noli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut\nkertoa \"isälleen\" ja \"opettajalle\" ja koko maailmalle, mutta lopulta\nhän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti,\nja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:\n\n-- Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä?\nMitä hän sanoo?\n\n-- Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. -- Ehkä nyt laulaa surmanvirttään\nomalla kielellään.\n\nGui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka\npysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta\ntuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi\njakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten\nvälillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä\n_vuiit, uiit, uiit_ pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen\nkäteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki\nkatkerasti.\n\n-- Voi älkää, älkää, -- voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä\nkerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä\nhän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen\nantautui.\n\n-- Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on\ntapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia\nvankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.\n\n-- Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut\nurhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa\ntaas puhuen.\n\n-- Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa\nluo.\n\n-- Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna\nsitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi\nvanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli\ntapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin\npaljon tuohta kuin he vain tahtoivat -- tehdä vaikka mitä, kun vain\npääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli\nparasta hänen isänsä puutarhassa.\n\nPikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.\n\nTikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että \"paljon hauska ampua\njuoksuun\".\n\nViimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi\nääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan\nolevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi\nkoko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei\nollenkaan voisi tähän painaa.\n\nUseimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen\nkarttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi\npojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä\nhoukuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja\nniinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät\nGuin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja\nraastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa\nsuuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat\ntulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se\nei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki\nei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki --\nvarastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.\n\n-- Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan\nkolkolla äänellä.\n\n-- Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin\nvankikaan. Sitten hän jatkoi: -- Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme.\nEi sitten suotta kidu.\n\nTuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti.\nSuupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti\ntilaisuutta ja sanoi: -- No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt\nurkkimassa?\n\nJa nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.\n\nSam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata\nkasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän\nmielessään liikkui.\n\nPikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.\n\n-- Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me\nrääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä\nsyvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut\nniin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon\njäseneksi.\n\n-- Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä\nhyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä\nensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta,\ntäysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös\naina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon\nsotureista. Voitkos tehdä sen?\n\n-- En.\n\n-- Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta --\ntaikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?\n\n-- Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu\nkoko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin.\nMinä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin,\nkun te rakensitte tuota patoa. _Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan\nteistä_ ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun\nteitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte\nsiitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.\n\n-- Ei tuo juuri kuulosta kovin _urhoolliselta_. Onko sinulla mitään\nlahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?\n\n-- Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En\nsentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa\npoltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja\nehkä -- minä joskus kähvellän teille kananpojan.\n\n-- Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan\nkoetukselle, sanoi Jan.\n\n-- No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, -- pääsköön sitten, mutta se\nei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan\nniskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti,\njosta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin\nvain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.\n\nGui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät\nja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen\nkeltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.\n\n-- Kuulepas Jan -- tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani --\nsinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään,\nkun intiaaniheimoon otettiin?\n\n-- Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat\nkuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.\n\n-- Kumman _sinä_ suoritit? kysyi Tikka.\n\n-- Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja\nolkapäitään muistellessaan.\n\n-- Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.\n\n-- Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki\nmyönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava\nmainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen.\nMinulle annettiin yksimielisesti nimeksi \"Kiljuva päivänkoitto\".\n\n-- Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.\n\n-- Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä\nkeltainen karvamätäs.\n\n-- Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?\n\nGui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä\nteerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen\nkehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että\nhänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen\npäivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei\nhänen ihonsa tietenkään palanut.\n\nAuringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat\nneuvotteluun.\n\nYlipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja\nsanoi juhlallisesti: -- Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva\nMäihä.\n\nVastaväitteet olisivat olleet turhia. \"Mäihä\" hän nyt oli ja sinä\npysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki\nmiehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi\nsotapäälliköksi (sana _sota_ lisätty erityisestä pyynnöstä).\n\nHän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle\ntuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen.\nSotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella\nmenestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan\nvillin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen\nkeppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että\nsyvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut\nverrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen\nsiniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla\npeitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia\nripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida.\nHän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että\njos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen\nnimensä paikalla vaihdettaisiin \"Nukeksi\" tai \"Pikkulinnuksi\" tai\njoksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.\n\n\n\n\nXIV\n\nTAPPELU\n\n\nJan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.\n\nSe kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.\n\nSe on kaunein lintu koko maassa.\n\nMitä? Kolibriko?\n\n-- Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.\n\n-- Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, -- sillä \"nämä\nverrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että\nkirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia\". Jan oli jostakin\nlukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään\nmuistiinsa.\n\n-- Loruja! sanoi Sam. -- Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta,\nmutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa\ntrumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja,\neivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä\nverisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin\ntuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä\nsotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli\nsota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne\ntappelivat.\n\n-- Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. -- Veripunainen tanager. Missä sen\nnäit?\n\n-- Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.\n\n-- Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi\ntäytettäväksi.\n\n-- Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi\nollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole\nsen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä\noli minun paras nuoleni -- vanha Varma surma.\n\n-- Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.\n\n-- En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle\nolisi?\n\n-- Annatkos purukumisi?\n\n-- En.\n\n-- No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?\n\n-- Jop, kauppa on lyöty lukkoon.\n\n-- Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne\nse oli lentänyt. -- Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että\nolenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo.\nOnnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.\n\nIntiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle.\nJouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki\nvaruillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.\n\nMokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan,\nterävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien\nmiesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä -- niin\nainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen\nääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon\npalsamikuusesta -- \"tulipuusta\", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan\ntietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.\n\nKolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille\nsattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:\n\n-- Pesä.\n\n-- Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.\n\n-- Minä en sitä usko, vastasi Jan. -- Mehän pelotimme haukan pois.\n\nJan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen\nmaahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta\npalsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui\nkidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui\nkaikkialta.\n\nTuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui\nkeksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:\n\n-- Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä\nmieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja\nmuulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat\nlakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan\nsaakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät\ntiehensä.\n\nSillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain\ntavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi\nkumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi\nnopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta\nsitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli\nkatkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi\nkerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan\nmääräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he\nsiellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin\nkehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei\nollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas\nmies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.\n\nHän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta,\nennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:\n\n-- Mitä tämä on?\n\nYmpäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja\nrupeavan sitten ääneensä lukemaan:\n\n    -- Kuningaslintu,\n    urhea harjakas, kuningaslintu,\n    kukkea --\n\nJan nykäisi kirjan hänen kädestään.\n\n-- Lyön vetoa, että loppu oli \"laululintu\", sanoi Sam.\n\nJanin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana\nsilloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen\narka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan.\nKuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään,\noli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut\nihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain\nja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi\nsankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia\noli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen\ntunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli\nmukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti\nvärittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:\n\n-- Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.\n\nJan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen\nvihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:\n\n-- Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.\n\n-- En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin.\nSisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle\nja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului\nnyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui\nteatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:\n\n    -- Kuningaslintu,\n    urhea harjakas kuningaslintu,\n    kukkea vain olet laululintu --\n\nKäden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin\nniskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.\n\n-- Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. -- Mene ulos\nja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten\n_minulle_ tieto, kun ruvetaan \"tekijää\" huutamaan. Sitten taas\ntirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison\nkepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta\nvaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai\nhänet kiinni.\n\n-- Mitä sinä, enhän minä tee mitään.\n\nVastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti\nvääntelehtimään.\n\n-- Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle\nmitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä\nmyöten kuin keppi sutki sutkimistaan.\n\n-- Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. -- Minä kirjoitan\nrunoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän\nsillä vain tarkoittaa.\n\nGui parkui ja porasi nyt julmasti.\n\n-- Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui\nulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli\nkirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti\nkurkkuaan ja aloitti.\n\n    -- Kuningaslintu,\n    urhea harjakas --\n\nSiihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi\nmuutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.\n\n-- Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven\ntoveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam\nväisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun.\nNiin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa\nhimoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä\niskuja.\n\nSam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut\nihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta\njäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton,\njoka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän\npainimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä\npaitsi raivo antoi hänelle voimia -- ja melkein heti kun kiinni\nkäytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja\nmakasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun\nvasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn\nJan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa\nSam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.\n\n-- Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam\nvihoissaan syljeskellen. -- Sanon isälle, että sinä häiritset työtä.\nHänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei\nkumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa\nnäki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William\nRaften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan\nrajattoman surun ja pettymyksen ilme -- ei sen vuoksi, että pojat\nolivat tapelleet -- ei -- hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin,\nettei ajatellutkaan sitä -- vaan että _hänen_ poikansa, joka oli\nvanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä\ntappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä\npotilaan kirjoista päässyt.\n\nSe oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä\nsen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan\nperästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.\n\n\n\n\nXV\n\nMINNIEN RAUHA\n\n\nSinä iltana pojat välttivät toisiaan. Jan söi vain vähäsen ja\nrouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi,\nettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän\nympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti\nmielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen\nyksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin\nväkivallan.\n\nSangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet\noli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti\ntuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen.\nSe oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta\naikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti\nsalaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle,\nlaskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen\nja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: --\n_Ei taa tannoo kellenkään_. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä\nsokkosilla olosta.\n\nHän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja\nhe kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin\nluo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus,\nettä tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen\nveti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen\nkaulansa ympäri ja kuiskasi: -- _Ei taa tannoo kellenkään_, luisui\nsitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti\nsuunsa edessä.\n\nMitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai\noliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai\nlämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku\nenkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:\n\n-- Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön\nhän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi\nmielellään sopinut koko riidan; mutta ei -- niin kauan kuin Samilla\noli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi.\nEi, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat\nkehittyisivät.\n\nHän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta\nmitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin\nliikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään -- melkeinpä koetti tavata\nhänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian\nkuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta.\nAamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania\nkohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa\nsen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.\n\nAamiaisen jälkeen Raften sanoi:\n\n-- Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.\n\n-- Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle\nvievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut \"asemalle\"? Ei hän\nollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään\nJanin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.\n\nRaften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään\ntavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:\n\n-- Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?\n\n-- Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen\nerottamisensa kanssa.\n\n-- Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?\n\n-- Ainahan se oppi on hyödyksi.\n\n-- Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut.\nAnsaitsevatko taiteilijat hyvin?\n\n-- Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa\nmiljoonia.\n\n-- Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?\n\n-- En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui\npalatsissa ja niin teki Rafaelkin.\n\nHm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla -- saattaa olla. Kyllä\nse on merkillistä, mikä apu opista on -- sitä minä olen aina Samille\nsanonut.\n\nSitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki\nja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät\nRaftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä.\nToinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon\nrotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu\npuskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa\nsuositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä\nihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun\nomaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.\n\nTämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään\nuudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita,\nmukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet\nrahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot\ntäytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku\nkuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen\ntärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa\ntyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman\nsuuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei\nvoitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi\npetkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi\nloistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään,\nettä laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän\npuolestaan.\n\n-- Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, -- voitko sanoa minulle,\nkuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta\nkohti, kun penkit ovat täynnä?\n\n-- Tarkoitatteko kuutiometrejä?\n\n-- Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan\nseuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua\nasiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: -- Niin,\nkuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden\nja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä\nihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen _varmuutensa_.\nSitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: -- Luetaanko opettaja\nmukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. -- Eiköhän liene\nparasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten\ntuumivat. Ha, ha!\n\nJan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi\nlopputuloksen: -- Viisi kuutiometriä, vähän päälle.\n\n-- Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää\ntäsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. _Sanoinhan_ minä, että\nkyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.\n\nHypisteltiin uusia papereita.\n\n-- Jan, entäs tämä -- lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja\nrakennus niin ja niin.\n\nJan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: -- Kuusi kuutiometriä kullekin.\n\n-- Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä\nsanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa\nurakkamiestä meidän vahingoksemme -- luuli meitä niin tyhmiksi!\nSovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat\nvarkaita ja rosvoja kaikki tyynni.\n\nJan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.\n\n-- Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä\ntuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, -- käytävä\nja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja\nsitten piirustus olikin aivan oikea -- täsmälleen hallituksen vähin\nilmamäärä.\n\nBoylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista\nhäijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään\nminkäänlaista konnankoukkua.\n\n-- Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa\npitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.\n\n-- No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265\n000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1\nsentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria;\npaljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?\n\n-- Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä,\nJan sanoi vähääkään epäröimättä -- ja kaikki kolme miestä nojasivat\ntaapäin tuolissaan suu selkosen selällään.\n\nTämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili\nihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului\nhiukan hänellekin.\n\nNäiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja\nheidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia\nkohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin\nikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa\nerehtymättömyyteen.\n\nRaften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta\nilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen\nkasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut\nkuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan\npuhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.\n\nKotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli\npojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.)\nHän märehti taas vanhaa mieliainettaan. \"Oppi se on, joka jotakin\nmerkitsee.\" Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka\nRaftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa\njoutuvan tappiolle: \"Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se\npoika on saanut hyvän kasvatuksen.\" Vasta monen vuoden kuluttua,\nkun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä\najoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa\ntuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän\nsinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät\nvielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia,\nmutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä,\nja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.\n\nHän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun\nMinnie tulla lyllersi ulos.\n\n-- Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: --\nJan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.\n\nKuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä\ntoistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen.\nTämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän\npäänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta\nvalkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua\nhänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin,\njoka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja\näkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:\n\n-- Kuules, Jan, sovitaan pois.\n\n-- Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. -- Minun on\nkovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.\n\n-- Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. -- Se kehno pikku\nnuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on\nollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä,\nmiten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi\nja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä,\nmutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain\ntahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.\n\n\n\n\n\n\nIII OSA: METSÄSSÄ\n\n\n\n\nI\n\nMETSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA\n\n\n-- Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin\nleirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä\npäivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu\nkun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.\n\n-- Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen\npoikansa.\n\n-- Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi\nJan.\n\n-- No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania\nleikkisin; minä leikkisin kunnolla.\n\n-- Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä\ntärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.\n\n-- Hyvä on, sanoi Raften. -- Muistakaa, että siat ja karja on\nkuitenkin ruokittava joka päivä.\n\n-- Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen -- että pitää tulla\nkotiin työhön niin kuin muutoinkin?\n\n-- Ei, ei, William, välitti rouva Raften. -- Se ei ole kohtuullista.\nMitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku\nmiehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.\n\n-- Kuukauden -- kuka tässä puhui kuukaudesta?\n\n-- Kuka? Puhu sitten nyt.\n\n-- No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja\nWilliamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja\njoka ei tiedä minne paeta.\n\n-- Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen\nkuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa\npöydän toisesta päästä, -- paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen\nerään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen\ntärkeitä tuloksia.\n\n-- No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.\n\n-- Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään\nneuvottomana. -- Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla.\nSaatte mennä.\n\n-- Uhuup! kiljaisi Sam.\n\n-- Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä\nhillittömästi.\n\n-- Mutta odottakaas, minä en --\n\n-- Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla\nleirissä ilman pyssyä?\n\n-- Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä\nkahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä\nkotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua\nlasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu.\nAmpuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte\npitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte\nottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette,\nmutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä\nkulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että\nhenki lähtee.\n\nLoput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.\n\n-- No kenestä kokki? hän kysyi.\n\n-- Samista -- Janista --, pojat sanoivat yhtä aikaa.\n\n-- Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi,\njos koettaisitte olla vuoron perään -- Sam ensimmäisen päivän?\n\nSitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta\nja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada\nriittävästi mukaansa -- munia niin ikään.\n\n-- Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka\ntoinen päivä, huomautti äiti.\n\n-- Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam\nhuomauttaa, -- se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.\n\n-- Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä\npahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee,\nkarjaisi Raften.\n\n-- Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi\nSam lisäsi: -- Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta\npuhaltamalla.\n\n-- Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.\n\n-- Entä perunoita? -- Samoin.\n\n-- Entä munia?\n\n-- No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.\n\n-- Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.\n\n-- Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne\nsinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä\nruokatavarat.\n\n-- Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa\nne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi \"selässämme\"\nsanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.\n\n-- Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja\nkuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.\n\n-- Mistä te lautan teette? kysyi Raften.\n\n-- Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.\n\n-- Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. -- Intiaaneilla ei\nollut nauloja.\n\n-- Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän\ntyötä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne,\neikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.\n\nLautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla\njoenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän\noli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen\nmyötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että\nsamalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui\nhommaan.\n\n-- Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi\nhämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan\nhän kantoi puolet kaikesta. -- Rastittua polkua oli vain satakunta\nsyltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.\n\nSamia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.\n\n-- Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit\nmielelläsi tehdä seuraa.\n\n-- Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen\nsoinnahdus. -- Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla\ntämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi\nvankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?\n\n-- Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. -- Näytä meille.\n\n-- No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?\n\n-- Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften\nnaurahti, otti ison \"tomahawkin\" ja osoitti pientä palsamikuusta. --\nKas tuossa on hyvä vuodepuu.\n\n-- Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella\nmahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen\npuhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla\nhän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään\nkappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää.\nSitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen\nmetrin mittaista puuvaarnaa.\n\n-- No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi\nsitten hieman mietittyään: -- Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani,\nvaan tahdoitte tehdä kaikki itse?\n\n-- Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain -- uagh! sanoi hänen\npoikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan\nkaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.\n\nRaften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:\n\n-- Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi\ntehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka\non vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.\n\nRaften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja\nlujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan.\nJan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten\nlatomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne\nhyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta\nsitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä\npatja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.\n\n-- Kas tuossa, sanoi Raften, -- tämä on nyt _intiaanin höyhenpatja_,\nturvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on\nhyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin,\nja kun se oli valmis, sanoi Raften: -- Hakekaa nyt se pieni vaate,\njonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle\nsalkoihin pieneksi sisäteltaksi.\n\nJan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.\n\n-- Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun\nsääntöjä rikotaan.\n\n-- Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.\n\n-- En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi,\nsanoi Pikku Majava.\n\n-- Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli\nkastepeitteestä?\n\n-- Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.\n\n-- Tiedätkö sinä, minkälainen se on?\n\n-- En -- en ainakaan -- en --\n\n-- Niin, mutta _minä tiedän_; se on juuri tämmöinen. Tämän minä\ntiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.\n\n-- Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit\nmaalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään\nRaftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta\nkuin vuodetelttaa kannattamaan.\n\n-- Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä\nmetsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi\nsyntyneet.\n\n-- Hm! murahti Raften. -- Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut\nmitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.\n\n-- Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka\neräasioissa.\n\n-- Hän koetti tehdä sinusta orpoa.\n\n-- Oletko varma siitä, että se oli hän?\n\n-- Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan,\ntuopas tänne muutamia männyn oksia.\n\nJan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä\nhämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi,\nettä se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja\npudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi\ntakaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:\n\n-- Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.\n\n-- Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin\nhäntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä,\nettä hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua\nkorttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut\nja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri\nasia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia\nvaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se\nkuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan\njälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta\nsitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana -- kun palasin kotiin\nvetoni kanssa, no tietysti sitten --\n\n-- Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen\nkeskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on\nniitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi\nolla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he\njättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata\nsiirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että\nvuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja\nruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?\n\nSitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan\nhän pysähtyi -- utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen\nkasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään -- ja sanoi tavanomaisella\njyrkällä käskyäänellään:\n\n-- Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin\nmielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa.\nHaukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita\nlintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia\nriistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja\nlaululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin\ntästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä\nannan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.\n\n\n\n\nII\n\nENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU\n\n\nOmituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin\npoistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat\nolevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille\nse merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä\njylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli\nnähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn\nlähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.\n\n-- Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia\nkäyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen\ntiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä\nja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi\npuhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden\nvallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella\npuolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin\noli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä\ntunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei\njohtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli\njokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet\nselvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja\nkummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä\njoesta kuului veden loiskahdus.\n\n-- Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan\nkysymykseen vastaukseksi.\n\nÄänekkään etäisen \"uhu-uhu-uhu\" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan\nhuudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen\nvalitus.\n\n-- Mikä tuo on?\n\n-- En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä\nsangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät\nyllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa.\nKummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut\nehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam\nnousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut,\nhän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua\nhän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä\nlähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki\nsitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä\ntiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä\nolleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän\nkoti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin\nhauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja\nSam sanoi.\n\n-- Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä\ntiedät siitä enemmän kuin minä.\n\nJan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli\nkääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon,\nja kuiskasi sitten käheällä äänellä: -- Onko nyt parempi?\n\n-- Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei\ntoistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.\n\nJan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.\n\n-- Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.\n\nHe siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet\nunta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen\nsydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä\nhän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen\nlohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin\njostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista \"tik, tik rraa-aa-aa-p,\nlik-raa-aa-aa-p\" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta.\n\"_Karhu_\" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus\noli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta\npitkin. Myöhemmin hänet havautti _raap, rup, rup_, joka kuului aivan\nvierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli\neläin! Niin, aivan varmaan -- se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta\nja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän\nerotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai\nhiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta\nniin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja\njonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi\nja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.\n\n-- Mitä nyt, Sam? hän kysyi.\n\n-- Enpä tiedä. Missä kirves on?\n\n-- Aivan tuossa noin.\n\n-- Annas minä pidän sitä vieressäni. Ota sinä tappara. Viimein uni\nkuitenkin voitti ja he nukkuivat sikeästi, kunnes aurinko paistoi\nvaatteeseen täydeltä terältä ja täytti tiipiin läpikuultavalla\nvalolla.\n\n-- Tikka! Tikka! Nouse ylös! Nouse ylös! Hei-joo! huusi Jan\nuneliaalle toverilleen päästäen samalla oikean ihmeellisen räiskyvän\nilotulituslauseen, joka ei ollut muuta kuin Tikan haukuntanimen\ntavailua kaikenlaisin koristuksin, joita siihen oli keksitty hänen\nlapsena ollessaan.\n\nSam heräsi hitaasti, mutta varsin hyvin tietäen missä oli. Hän sanoi\nlaiskasti haukotellen:\n\n-- Nouse itse ylös. Sinähän olet tänään kokki, ja minä aion syödä\naamiaista vuoteessa. Tuntuu siltä kuin polveni alkaisi taas\nkonstailla.\n\n-- Mitä vielä, nouse ylös nyt. Lähdetään uimaan ennen aamiaista.\n\n-- Ei kiitoksia, minulla on tässä muutoinkin liikaa hommaa. Sitä\npaitsi siellä lammessa on tähän aikaan päivästä sekä kylmää että\nmärkää.\n\nAamu oli raikas ja kirkas ja täynnä lintujen laulua. Vaikka oli\nheinäkuu, olivat punasilmäkerttu ja punarintasatakieli jo täydessä\näänessä; ja Janin noustessa aamiaista valmistamaan häntä ihmetytti,\nmiksi edellisenä yönä semmoiset kummat tunteet olivat saaneet hänet\nvaltoihinsa. Nyt se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän toivoi, että\npuiden latvoista olisi kuulunut viimeöinen kammottava valitus. Hän\nolisi nyt voinut ottaa selvän siitä, mikä se oli.\n\nTuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut\nviritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa\nsilava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.\n\nSam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia\nhuomautuksia tehden.\n\n-- Voitpa olla kokkina ensiluokkainen -- ainakin toivon niin, mutta\npolttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. -- Katso nyt\ntuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen\nräiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.\n\n-- Mitä minä sille voin?\n\n-- Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että\nolet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.\n\n-- Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.\n\n-- Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, -- poukkujen\nlentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja\nsaarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään\nräisky, mutta ne savuavat kuin -- kuin -- tiedäthän sinä. Hemlokki,\njalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia\nsäädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa,\nräiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja -- ja -- se polttaa hänen\nvuodevaatteensa.\n\n-- Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten\nkuoleman uhka äänessään: -- Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja\ntarttui uhkaavin elein vesisankoon.\n\n-- Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella\npäälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee\nhalveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan.\nHuomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman\nminuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän\nnestettä -- heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata\nkahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes\naterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain\nnaurussa suin.\n\n\n\n\nIII\n\nRAMPA SOTURI JA KURA-ALBUMI\n\n\n-- Kuules, Sam, entä Gui? Otammeko hänet mukaan?\n\n-- Niin, asian laita on tämä. Jos oltaisiin koulussa tai jossakin\nmuualla, minä en moisesta likaisesta pikku jätkästä antaisi viittä\nsenttiäkään, mutta kun sitä on näin ulkona metsässä, sitä ikään kuin\nkäy ystävällisemmäksi, ja onhan lisäksi kolme parempi kuin kaksi.\nSitä paitsi hänet on jo otettu heimon jäseneksi.\n\n-- Niin minäkin ajattelen. Kiljaistaanpa siis hänelle.\n\nPojat päästivät pitkän kiljauksen vuorotellen korkealla falsetilla\nja tavallisella äänellään. Sellainen se oli \"kiljaus\", eikä vielä\nkertaakaan ollut tapahtunut, ettei se olisi saanut Guita heidän\nluokseen tulemaan, ellei hän paraillaan sattunut olemaan työssä ja\nisä niin lähellä, ettei sopinut paetakaan. Pian hän ilmestyikin oksaa\nheilutellen, mikä oli sovittu merkki siitä, että hän tuli ystävänä.\n\nHän teki kuitenkin tuloaan sangen verkkaan, ja pojat näkivät, että\nhän ontui pahasti ja kulki sauvan varassa eteenpäin. Hän oli paljain\njaloin kuten tavallisestikin, mutta vasemman jalan ympärille oli\nkääritty rieputukko.\n\n-- Halloo, Mäihä! Mitä on tapahtunut? Käynyt Haavoitetun Polven\njoella?\n\n-- Enkä. Tämähän on onnen potkaus. Isäukko pakotti minut kaiken\npäivää ratsastamaan hevosella, kun hän karhitsi kynsiäkeellä, mutta\nhän käänsi liian äkkiä, ja siinä minä sain itseni selästä pudotetuksi\nja äijä vähän tönäisi jalkaani. Mutta voi juupeli, minkä äänen minä\npäästin! Olisittepas kuulleet.\n\n-- Luultavasti kuulimmekin, sanoi Sam. Milloin se tapahtui?\n\n-- Eilen neljän aikaan.\n\n-- Niin juuri. Me kuulimme kamalan kiljunnan ja Jan sanoi: \"Nyt on\niltapäiväjuna Kellyn risteyksessä, mutta eikös se ole myöhästynyt?\"\n\"Junako!\" minä sanoin. \"Minä lyön vetoa, että se on Gui Burns jota\ntaas piiskataan.\"\n\n-- Mutta nyt on parempi, sanoi sotapäällikkö Mäihä, riisui kääreen\njalastaan ja paljasti sen alta naarmun, jota ei olisi kannattanut\nkatsoakaan, jos se olisi esimerkiksi pallopelissä saatu. Hän heitti\nrääsyt luotaan ja niiden keralla vähimmänkin onnahtelun oireet ja\nantautui sitten kaikesta sielustaan leirielämään.\n\nNyt nähtiin, kuinka erinomainen asia oli lähteä varhain liikkeelle.\nOravia oli joka toisessa puussa, lintuja joka puolella, ja kun he\njuoksivat padolle, läiskytteli villisorsa sen pintaa siivillään ja\nlentää viipotti pois näkyvistä.\n\n-- Mitä sinä löysit? huusi Sam nähdessään Janin lammen rannalla\ninnokkaasti kumartuvan jotakin katselemaan.\n\nJan ei vastannut. Sen vuoksi Sam lähti hänen luokseen ja näki hänen\ntutkivan jotakin maassa olevaa merkkiä. Hän koetti piirtää sen\nmuistikirjaansa.\n\n-- Mikä se on? kysyi Sam.\n\n-- En tiedä. Liian tylppä piisamin jäljeksi, liian paljon kynttä\nkissan jäljeksi, pesukarhun jäljeksi liian pieni, ja kun siinä on\nnoin monta varvasta, ei se voi olla minkinkään jälki.\n\n-- Lyön vetoa, että se on ollut mörkö, virkkoi Sam. Jan vain nauroi\nvastaukseksi.\n\n-- Älä naura, sanoi Tikka juhlallisesti. -- Taitaisit ennemmin itkeä,\njos näkisit sellaisen astuvan tiipiihin ja viheltävän hännänpäällään.\nKyllä sitten saataisiin kuulla: \"Voi Sam, missä kirves on?\"\n\n-- Minäpä arvaan, mikä se on ollut, sanoi Jan kiinnittämättä huomiota\nilkikuriseen huomautukseen; se on ollut skunkki.\n\n-- Poikani Pikku Majava! Minä ajattelin, että jokohan ilmaisen\nasian sinulle, mutta sitten minä tuumin, että on parempi antaa\nsinun itse keksiä. Ei mikään kehitä miestä nuorella iällä niin kuin\nponnisteleminen. Ei ole hyvä, että liian paljon autetaan, enkä sen\nvuoksi asiaan puuttunutkaan.\n\nSamalla Sam taputteli alentuvasti toisen sotapäällikön päätä\nhyväksyvästi nyökäten. Hän ei tietenkään tiennyt jäljestä senkään\nvertaa kuin Jan, mutta hän vain jatkoi lörpöttelyään:\n\n-- Pikku Majava! Sinä paljon jälkiin kiintynyt -- ugh, hyvä! Sinä\nniistä voit kaikki kertoa, mitä yöllä tapahtunut. Uagh! Muhkeata!\nSinusta tulee heimomme luonnontutkija. Mutta sinussa ei oveluutta.\nKuules nyt! Tällä meidän heimomme metsästysmaalla ei ole kuin\nyksi paikka, jossa voi nähdä jälkiä, ja se on tämä sama rapakko.\nKaikkialla muualla maa on kovaa tai nurmettunutta. Jos minä olisin\njälkien nuuskija, järjestäisin niin, että eläimet voisivat jättää\njälkiä. Järjestäisin joka puolelle sellaisia paikkoja, ettei mikään\nvoisi tulla eikä mennä käyntikorttiaan jättämättä. Polku joen\nkummallakin puolella auttaisi jo paljon asiaa.\n\n-- Kuules tuota Samia! Sinulla on terävä pää. Kummallista kun minä en\ntuota itse huomannut.\n\n-- Poikani, suuri päällikkö ajattelee! Roskaväki -- sinä ja Mäihä --\ntekevät työn.\n\nMutta ilkikurisesta huomautuksestaan huolimatta Sam ryhtyi työhön\nJanin kanssa, Mäihä ryhtyi myös auttamaan, mutta _nyt vähän\nontuen_. Polun kumpikin pää perattiin kaikesta moskasta ja pinnalle\nsirotettiin hienoa mustaa multaa. Joen törmä perattiin neljästä\npaikasta, kumpikin ranta siltä kohtaa, missä joki tuli metsään.\n\n-- No nyt, sanoi Sam, -- meillä on vierasalbumit niin kuin Phil\nLearyn yhdeksällä lihavalla tyttärelläkin. He nimittäin heti\nlaittoivat sellaisen, kun tiilirakennus oli valmis ja mahti alkoi\nkohota päähän. Jokainen kävijä kirjoitti siihen nimensä ja jotakin\ntästä ihmeen hauskasta ikimuistettavasta käynnistä -- ne jotka\nosasivat kirjoittaa. Mikseipä sama sitten meille luonnistaisi, sillä\nkaikki meidän vieraamme, jotka vain jaloillaan kulkevat, osaavat\nkirjoittaa.\n\n-- Ihmeellistä kun minä en tullut tätä ajatelleeksi, toisti Jan yhä\nuudelleen ja uudelleen. -- Mutta yhden asian sinä olet unohtanut, hän\nsanoi, -- meillä pitää olla semmoinen tiipiinkin ympärillä.\n\nPolku oli helposti tehty, maa kun oli sileätä ja paljasta. Mäihäkin\nunohti ontumisensa ja auttoi kantamaan liesikuopasta tuhkaa ja\nhietaa. Painaen sitten hihittäen ja hahattaen jalkansa multaan hän\njätti siihen muutamia sangen mielenkiintoisia painanteita.\n\n-- Tuota minä sanon paljaan jalan jäljeksi, sanoi Sam.\n\n-- Piirrä nyt tuo, hihitti Mäihä.\n\n-- Miksipä en, sanoi Jan ja otti esiin kirjansa.\n\n-- Mutta sinä et voi piirtää sitä luonnollisessa koossa, virkkoi Sam\nvilkaisten pienestä muistikirjasta suureen jalanjälkeen.\n\nKun se oli piirretty Sam sanoi: -- Entä jos minä kuorin jalkani ja\nnäytän, minkälainen on oikea ihmisen jälki. Tuota pikaa hän oli\nastunut jalkansa multa-albumiin taiteilijan jäljennettäväksi ja\nlopuksi Jan painoi siihen omansa; kaikki kolme jälkeä olivat aivan\nerilaiset.\n\n-- Tuo olisi muuten hyvä, mutta siihen pitäisi vielä merkitä mihin\nsuuntiin varpaat osoittavat ja kuinka pitkä on jälkien väli. Siitä\ntietää säärien pituuden.\n\nTaas Sam oli antanut Janille hyvän tuuman. Siitä pitäen hän kirjoitti\nnämäkin molemmat seikat muistiin. Siitä hänen jälkitietonsa paljon\nparanivat.\n\n-- Vallanko te sen vietävät nyt asuttekin täällä? kysäisi Mäihä\nhämmästyneenä huomatessaan vuoteen ja padat ja pannut.\n\n-- Joo.\n\n-- Minäkin tulen tänne. Jos minä vain pääsen muorin luo, niin ettei\näijä näe, niin kyllä sitten.\n\n-- Sano sinä sillä tavalla, ettemme huoli sinusta, niin kyllä isäsi\nsilloin laskee. Sano hänelle, että vanha Raften ajoi sinut täältä\npois, niin hän pakottaa sinut tänne.\n\n-- Kai tuossa teidän vuoteessanne on tilaa kolmannellekin, huomautti\nMäihä.\n\n-- Tuskinpa vain, sanoi Tikka. -- Varsinkin kun kolmas on saanut\npalkinnon siitä, että on koulun likaisin poika. Tuo sinä tavarasi ja\ntee oma vuoteesi tuonne tulen taa toiselle laidalle.\n\n-- Minä en osaa.\n\n-- Kyllä me näytämme. Mutta nyt sinun täytyy mennä kotiin ja tuoda\npeitteet ja tietenkin myös jotakin hyvää.\n\nPojat rakensivat tuota pikaa kuusenoksista vuoteen, mutta Gui\nviivytteli niin kauan kuin suinkin kotona käyntiään ja peittojen\nhakua. Hän tiesi ja he epäilivät, ettei hänellä sitten olisi\ntilaisuutta sinä päivänä enää tulla heidän luokseen. Auringon\nlaskettua hän siis taas sovitteli jalkaryysyt paikalleen ja nilkutti\npolkua pitkin kotiaan kohti luvaten palata muutaman minuutin\nkuluttua. Mutta pojat tiesivät aivan hyvin, ettei hän tulisi.\n\nOli syöty illallista, Jan ja Sam olivat aikansa istuneet ja\nihmetelleet, toistuisivatko yön kauhut jälleen. Huuhkaja huhuili.\nSiinä äänessä oli jotakin viehättävän salaperäistä. Pojat pitivät\ntulta vireillä aina kymmenen tienoille saakka, sitten he kävivät\nlevolle ja päättivät, etteivät tällä kertaa antaisi itseään yhtä\npahasti säikyttää. Tuskin he olivat nukkuneet, kun jo läheltä\nmetsästä kuului mitä kammottavin huuto, \"kuin kurkkutautisen suden\nulvonta\", sitten kuin hätääntyneen ihmisen parkunaa. Pojat nousivat\nkauhistuneina istumaan. Ulkoa kuului tappelun nujakkaa -- kova ja\nkauhistunut huuto \"hoi -- hoi -- hoi -- Sam!\" Sitten hyökättiin\novelle. Se reväistiin auki ja Gui mukelsi sisään. Hän oli pahoin\npelästynyt; mutta kun tuli oli viritetty ja hän hiukan tyyntyi,\nhän kertoi, että isä oli lähettänyt hänet maata, mutta kaiken\nmuututtua hiljaiseksi hän oli livahtanut ikkunasta ulos ja ottanut\nvuodevaatteetkin mukaansa. Hän oli jo melkein leirillä saakka, kun\nhänen päähänsä pälkähti pelottaa poikia suden ulvontaa matkimalla,\nmutta ulistessaan hän oli itsekin pahoin pelästynyt, ja kun puun\nlatvoista kajahti hirvittävä vastaus -- ruma vihlova rääkäys -- hänen\nrohkeutensa oli pettänyt ja hän oli juossut tiipiitä kohti apua\nhuutaen.\n\nPojat ottivat heti soihdut ja lähtivät hermostuneina etsimään\nhukkuneita peitteitä. Guin vuode laitettiin kuntoon ja tunnin\nkuluttua kaikki taas nukkuivat.\n\nAamulla Sam hyppäsi ensimmäisenä vuoteesta. Kotiin vievältä polulta\nkuului äkkiä hänen huutonsa:\n\n-- Jan, tule tänne.\n\n-- Minuako tarkoitat? kysyi Pikku Majava ylväästi.\n\n-- Juuri sinua, suuri päällikkö; liikutapas kinttujasi ja tule pian\ntänne. Teinpä löydön. Näetkös, kuka meidän luonamme kävi viime yönä\nnukkuessamme? ja Sam osoitti tiipiille johtavaa polkua. -- Minä en\nole suotta noita kenkiä joka viikko kiillottanut padan pohjan noella,\ntoinen pari on äidin ja toinen isän. Mutta katsotaanpas, kuinka\nkaukana he ovat käyneet. Haetaanpa ensin tiipiin ympäriltä, ennen\nkuin siellä joka paikka tallataan. He palasivat takaisin, ja vaikka\njäljet koko lailla sekaantuivat heidän omiinsa, niin löytyi oviaukon\nympäriltä kuitenkin sen verran merkkejä, että he saattoivat nähdä\nisän ja äidin yöllä, taikka todenmukaisemmin myöhään illalla salaa\nkäyneet heitä katsomassa -- tarkastellen leiriä heidän maatessaan,\nmutta jättäneen heidät rauhaan, kun ei ketään ollut liikkeellä, vaan\npojat vetivät terveen unen syviä hengenvetoja.\n\n-- Kuulkaas, pojat -- suuret päälliköt piti sanomani -- meillä\npitäisi olla koira leirissämme, muuten joku jonakin yönä tulee ja\nvarastaa hampaat suustamme, emmekä tiedä siitä mitään, ennen kuin hän\npalaa ottamaan ikenetkin. Kaikissa intiaanileireissä on koiria.\n\nSeuraavana aamuna neuvosto komensi kolmannen sotapäällikön ensin\npesemään itsensä puhtaaksi ja sitten olemaan sen päivän kokkina.\nHän mukisi vastaan pestessään, mutta lohduttautui sillä, että hän\nparin minuutin kuluttua olisi jälleen yhtä likainen. Keittopuuhaan\nhän ryhtyi kuitenkin suurella innolla, jota kesti melkein tunnin.\nSen jälkeen hän ei huomannut siinä mitään huvittavaa ja nyt hänkin\nkerran, samoin kuin toisetkin, alkoi käsittää, kuinka paljon heidän\npuolestaan kotona tehtiin. Päivällistä syötäessä Mäihä kantoi pöytään\nlikaisia astioita ja selitti, ettei se mitään merkinnyt, kunhan vain\njokainen sai omansa. Hänen jalkansa oli aterian aikana kovin kipeä.\nHän väitti, että kiireellinen huhtominen ja edestakaisin hyppääminen\nsitä kovin rasitti. Mutta kun aterian jälkeen lähdettiin jousin ja\nnuolin eräretkelle, parani jalka kuin ihmeen kautta.\n\n-- Katsokaas tuota punalintua, Gui luikkasi, tanagerin lentää\nvilahtaessa matalalle oksalle ja hehkuessa auringonpaisteessa. --\nLyön vetoa, että osun siihen! Poika jännitti jousensa.\n\n-- Kuules nyt, Mäihä, sanoi Sam, -- jätä tuo pikkulintujen ampuminen.\nSe on vastoin sääntöjä ja lisäksi se tuottaa huonoa onnea -- se\ntuottaa hyvin huonoa onnea. Minä sanon sinulle, ettei ole huonompaa\nonnea kuin isäukon piiska -- sen minä tiedän.\n\n-- No mitä hauskaa on olla intaanina, ellei saa ampua yhtään mitään?\nintti Mäihä.\n\n-- Variksia saat ampua ja närhiä, jos mielesi tekee, ja murmeleitakin.\n\n-- Minä tiedän murmelin, joka on suuri kuin karhu.\n\n-- Ohoh! Minkä kokoinen karhu?\n\n-- Kyllä se vain on. Naurakaa niin paljon kuin huvittaa. Sen pesä\non meidän apilamaassamme, ja se on niin iso, että niittokone putosi\nreikään ja nakkasi meidän äijän niin kauas kuin tästä joelle saakka.\n\n-- Entä hevoset, kuinka ne saatiin pois?\n\n-- Kone meni rikki, ja olisittepas kuulleet äijän kiroavan.\nJumaliste, kuinka hän oli vihainen. Äijä lupasi minulle viisikolmatta\nsenttiä, jos minä tapan sen vanhan hulttion. Minä lainasin teräsansan\nja pistin sen reikään, mutta joka kerta se kaivoi reiän ansan alitse\ntai ympäri. Lyön vetoa, ettei ole kovempaa poikaa kuin vanha nurmeli.\n\n-- Onko se siellä vielä? kysyi sotapäällikkö n:o 2.\n\n-- On varmasti. Se on syönyt puolen eekkeriä apilaa.\n\n-- Koetetaanpa, eikö sitä saataisi, sanoi Jan. Löytäisimmeköhän sen.\n\n-- Kyllä varmaan. Olen nähnyt sen vanhan junkkarin joka kerta ohi\nkulkiessani. Se on niin iso, että näyttää vasikan kokoiselta, ja niin\nvanha ja häijy, että sillä on harmaat karvat päässä.\n\n-- Koetetaanpa, emmekö osaisi siihen, ehdotti Tikka. -- Se on\nluvallista riistaa. Ehkä sinun isäsi antaa lisäksi meille kullekin\nviisikolmatta senttiä, jos saamme sen tapetuksi.\n\nGui nauraa hikersi. -- Ette taida tuntea meidän äijää. Sitten hän\ntaas hihitti nenänsä kautta röhisten.\n\nKun he olivat tulleet apilamaan reunaan, Sam kysyi: -- Missä se on,\nmurmelisi?\n\n-- Tuolla.\n\n-- En minä näe.\n\n-- Siellä se on aina.\n\n-- Ei nyt ainakaan, vaikka vetoa lyötäisiin.\n\n-- No tämä onkin ensimmäinen kerta, kun minä seison tässä sitä\nnäkemättä. Mutta kamalan suuri se on, se on varmaa. Se on paljon\nsuurempi kuin tuo kanto.\n\n-- Tuossa ainakin on sen jalka, sanoi Tikka osoittaen muutamia\njälkiä, jotka hän juuri oli huomaamatta tehnyt omalla leveällä\nkämmenellään.\n\n-- Kas nyt, sanoi Mäihä voitonriemuisena. -- Eikös se olekin\nsuunnattoman suuri.\n\n-- Onpa kyllä. Eikö teiltä ole viime aikoina lehmiä kadonnut?\nKummallista kun uskallatte asua niin lähellä sellaista petoa!\n\n\n\n\nIV\n\nVERILÖYLY KALPEANAAMAN SIIRTOKUNNASSA\n\n\n-- Kuulkaas kaverit, minä tiedän vasta muhkean koivun -- tarvitaanko\ntuohta?\n\n-- Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. -- Mutta odotetaan;\ntaitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa\nja äijä on vielä naurismaalla.\n\n-- No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö,\n-- niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka\non tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri\nlopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.\n\nPojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen\nkiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan\nhuolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen\nsinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan\nsuojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa\nmuualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat\näkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi\nulos kuului Raftenin ääni: -- Kirotut siat! Poikien pitäisi olla\ntäällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että\nsoturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan\njuurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.\n\n-- Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme\nkortta. -- Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja\ntämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama,\non Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan\nniiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy\nkulkea. Tämä on suuri taika.\n\nKorret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta\nkohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.\n\n-- Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.\n\n-- Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.\n\n-- Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.\n\n-- En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.\n\n-- Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin\nmerkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.\n\nJanin korsi osoitti puutarhaa kohti ja Guin \"herra J.G. Burnsin\npystyttämää rakennusta ja maata kohti\".\n\n-- En minä aio totella, sanoi Mäihä. -- Minä lähden teidän\npuutarhastanne vähän kirsikoita kähveltämään, eikä se ensimmäinen\nkerta olekaan.\n\n-- Tavataan niinipuun alla niityn liepeessä ja näytetään, mitä kukin\non saanut, julisti ensimmäinen sotapäällikkö pensaikkoon hiipiessään\nja ryömiessään säleaidan läpi karjapihan pohjoislaitaa nokkosten\nja lantatunkioitten lomitse. Vihdoin hän saapui päärakennuksen\nviereiseen puuvajaan. Hän tiesi, missä miehet olivat, ja saattoi\narvata, missä äiti oli, mutta koiran vuoksi hän oli levoton.\nVanha Cap saattoi olla kynnyksen edessä tai ehkä kuljeskella\njuuri sellaisella paikalla, jossa se voi tehdä tyhjäksi intiaanin\nsuunnitelmat. Puuvaja liittyi keittiön päähän. Maitoa säilytettiin\nkellarissa, ja kellarin ikkunoista yksi antoi puuvajan pimeään\nkolkkaan. Tämä lähti helposti irti, ja Sam ryömi alas viileään\nkosteaan kellariin. Hyllyillä näkyi pitkät rivit maitovateja. Sam\nkohotti sen vadin kantta, jonka hän tiesi viimeksi täytetyksi, ja\njoi pitkän syvän siemauksen. Sitten hän nuoli kerman huulistaan ja\nmuisti, että olikin tullut ilman kiulua. Mutta hän tiesi, mistä\nsellaisen sai. Hän nousi hiljaa portaita välttäen askelmaa 1 ja\n7 koska ne narisivat, kuten hän oli jo aikoja sitten huomannut.\nVaahterasokeria hän kähvelsi huoneen toiselta puolelta. Ylhäällä\noleva ovi oli suljettu ja salpa käännetty päälle, mutta hän pisti\nraosta linkkuveitsensä terän ja sai salvan kääntymään. Kuunneltuaan\nvähän aikaa, ettei keittiöstä kuulunut mitään ääntä, hän avasi\nhiljaa vanhan narisevan oven. Siellä ei näkynyt ketään muuta kuin\npikku tyttö, joka kätkyessään nukkui raikasta unta. Ulko-ovi\noli auki, mutta koira ei maannutkaan kynnyksen edessä kuten\ntavallista. Keittiön päällä oli ullakko, johon päästiin tikapuita\nja laipioluukun kautta. Tikapuut oli nostettu paikoilleen ja luukku\nauki. Kaikki oli hiljaista. Sam seisahtui lapsen ääreen, mutisi \"ugh,\nkalpeanaama-papuusi\", kohotti sitten kätensä, ikään kuin sotanuijalla\niskeäkseen. Hän oli antavinaan kuolettavan iskun nukkuvalle\nenkelille, mutta kumartuikin suutelemaan tyttösen rusottavaa\nsuuta niin kevyesti, että tämän punertavat nyrkit kiiruhtivat\nheti sitä hieromaan. Hän meni nyt äidin komerolle, otti suuren\nhedelmäpaistoksen ja peltikiulun ja lähti sitten taas alas kellariin.\nAlussa hän vain sulki oven perässään ja aikoi jättää sen silleen,\nmutta muisti sitten, että Minnie saattoi herätä ja tallustella pitkin\nhuonetta, kunnes ehkä tallustelisi kellariin. Sen vuoksi hän käänsi\nsalpanappulaa sen verran, että ovenraosta näkyi vähän kulmaa, sulki\noven veitsen kärjellä autellen tästä kulmasta, kunnes kellari oli\nyhtä hyvin suljettu kuin ennenkin. Sitten hän lähti paistoksineen ja\nmaitokiuluineen käpälämäkeen.\n\nÄidin hymyilevät silmät tarkastelivat kaiken aikaa pojan touhuja\npimeältä ullakolta. Äiti laskeutui tikapuita alas. Hän oli nähnyt\npoikansa tulevan ja menevän kellariin; sattumalta hän oli ullakolla\npojan saapuessa keittiöön, mutta pysyi hiljaa ottaen itsekin leikkiin\nosaa.\n\nKun Tikka seuraavan kerran tunkeutui kellariin, hän löysi sieltä\npaperin, jossa seisoi: \"Varteen otettavaa vihamielisille intiaaneille\n-- kun seuraavan kerran panette tässä siirtokunnassa verilöylyn\ntoimeen, tuokaa kiulu takaisin ja pankaa kannet maitovatien päälle.\"\n\nJan oli seurannut aitaa, joka kulki talosta etelää kohti. Se suojasi\nyllin kyllin, mutta hän ryömi kuitenkin nelinkontin, jopa laskeutui\nvatsalleenkin sellaisissa paikoissa, jotka olivat vähän avonaisempia.\nSillä tavalla hän oli melkein saapunut puutarhaan, kun kuuli takaansa\nkahinaa ja kääntyessään huomasi Mäihän.\n\n-- Mitä varten minua seuraat? Sinun kortesihan osoitti toisaalle.\nSinä et leiki niin kuin pitäisi.\n\n-- Mitä minä siitä välitän, en halua mennä kotiin. _Sinä_ se sovitit\nsillä tavalla, että minun korteni osoitti sinne päin. Se ei ole\nrehellistä peliä, enkä minä sinne mene.\n\n-- Sinulla ei ole oikeutta kulkea minun perässäni.\n\n-- En minä sinun perässäsi kulje, mutta sinä menet juuri sinne minne\nminäkin aion. Sinä se kuljet minun perässäni, vaikka ennätit edelle.\nMinähän sanoin meneväni kirsikkapuutarhaan.\n\n-- No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En\nhuoli sinua matkaani.\n\n-- Et saisi minua vaikka tahtoisit.\n\n-- Ärr --\n\n-- Ärr --\n\nMäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi\nhedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä\nhän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen\nsilmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan\nkanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain\nkaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia\nkahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat\nolivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo\narvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan\npesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.\n\n-- Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.\n\nHän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona\nkaikkien oli määrä yhtyä.\n\nMutta ennen kuin oli pitkällekään ennättänyt, hän kuuli kovaa\nhaukuntaa, sitten avunhuutoa ja pääsi ajoissa paikalle nähdäkseen\nGuin kapuavan puuhun ja Capin, vanhan skotlantilaisen paimenkoiran,\nhaukkuvan häntä vihaisesti puun alla. Mäihällä oli sen verran\nmielenmalttia, ettei huutanut enää, kun oli pahimman vaaran\nvälttänyt. Jan meni takaisin niin sukkelaan kuin suinkin. Koira tunsi\nhänet ja totteli, mutta oli arvatenkin sangen ymmällä siitä, miksi\nhänet kiviä nakellen karkotettiin takaisin asuinrakennusta kohti,\nvaikka hän oli puutarhassa niin jalosti täyttänyt velvollisuutensa.\n\n-- Katsos nyt, ehkä ensi kerralla teet, mitä taikakorsi käskee. Ilman\nminua sinut olisi saatu kiinni ja heitetty sikain ruoaksi.\n\n-- Ilman sinua minä en olisi tullutkaan. En minä vähääkään pelästynyt\nteidän vanhaa koiraanne. Parin minuutin päästä minä itse olisin\nennättänyt maahan ja potkinut siitä pois kaikki turhat luulot.\n\n-- Ehkäpä sinä haluat palata takaisin ja potkia sitä nyt. Minä kutsun\nsen paikalla tänne.\n\n-- Ei minulla nyt ole aikaa, mutta joskus toiste. -- Mennään Samia\nhakemaan.\n\nKokoonnuttiin siis puun luo ja saalista kantaen palattiin\nvoitonriemuisina leiriin.\n\n\n\n\nV\n\nHIRVEN AJO\n\n\nIllalla pidettiin pidot. Nukkumaan mentiin kuitenkin tavalliseen\naikaan. Yö kului ilman mitään erikoista hälytystä. Mäihä kerran\nauringonnousun aikaan herätti toiset ja sanoi luulevansa, että\nulkopuolella oli karhu, mutta kun hänellä oli tapana unissaan purra\nhammasta, niin toiset pojat arvelivat, että se mahtoi olla hänen\nkuulemansa karhun ääni.\n\nJan lähti tarkastelemaan multa-albumeja ja näki niissä muutamia\nseikkoja, joista ei päässyt selville, ja lisäksi uuden jäljen, joka\nherätti erikoisesti hänen huomiotaan. Hän piirusti sen huolellisesti.\nSe oli ilmeisesti pienen terävän kavion painallus. Siinä se nyt oli,\njota hän oli niin kauan janonnut. Hän huusi suunnattoman innostuksen\nvallassa: -- Sam -- Sam -- Mäihä! Tulkaa tänne! Täällä on _hirven\njälki_.\n\nPojat huusivat takaisin: -- Hohoh, mitähän sinä meille taas aiot\nsyöttää! Huuda pois koirasi! Ja niin edespäin.\n\nMutta Jan oli itsepintainen. Pojat olivat varmoja siitä, että\nkysymyksessä oli jokin kuje. Sen vuoksi he eivät pitkään aikaan\nlähteneet liikkeelle, ja kun aurinko jo oli noussut korkealle ja\npaistoi polulle suoraan eikä enää sivuittain, kävi jälki hyvin\nhämäräksi. Pian tuulet, linnut ja pojat itsekin olivat apuna sen\nhävittämisessä. Mutta Janilla oli piirroksensa, ja huolimatta\nkiusoitteluista hän kiven kovaan väitti, että jälki oli todella\nhirven.\n\nGui sanoi viimein Samille salavihkaa: -- Minusta pitäisi sen joka\nnoin tosissaan ajaa takaa jälkiä, _joskus_ nähdä eläimiäkin. Ei se\nole oikein, että annamme hänen suotta kärsiä. _Minä_ ajattelen, että\nhänen pitää saada nähdäkin se hirvi. Meidän täytyy auttaa häntä. Hän\nvilkutti silmäänsä osoittaakseen siten merkillä Samille, että hänen\npiti viedä Jan loitommaksi.\n\nSe olikin helppo tehtävä.\n\n-- Mennään katsomaan, eikö se hirvi ole lähtenyt pois alemman\nmulta-albumin kautta. He kävelivät alas sille puolelle, mutta sillä\nvälin Gui sai käsiinsä vanhan säkin, täytti sen ruoholla ja häthätää\nsitaistuaan sen sillä tavalla, että siinä oli vähän hirven pään\nnäköä, pisti sen seipään nenään. Kahdesta lastusta hän teki korvat,\nnoella kaksi mustaa täplää silmiksi ja yhden turvaksi. Sitten hän\nveti kunkin ympärille renkaan sinisellä savella, jota sai joen\nuomasta. Tuota pikaa se kuivui valkoiseksi. Gui pisti tämän pään\nnyt pensaisiin pystyyn, ja kun kaikki oli valmiina, hän nopeasti ja\nääneti juoksi metsän läpi Samia ja Jania etsimään. Hän viittoi heille\ntuimasti ja huusi kuiskaavalla äänellä: -- Sam -- Jan -- hirvi!\nLuulen, että se on sama, joka teki jäljet.\n\nGui ei olisi saanut Jania vakuuttuneeksi, ellei Sam olisi näyttänyt\nniin kovin kiihtyneeltä. He juoksivat takaisin tiipiihin jousta ja\nnuolia noutamaan. Sitten he Guin johdolla, joka kuitenkin pysyi\ntaempana, ryömivät sitä paikkaa kohti, jossa hän muka oli hirven\nnähnyt.\n\n-- Tuolla -- tuolla, kas, eikös vain ole hirvi? Tuolla -- sehän\nliikkuu!\n\nJanin ensimmäinen vaikutelma oli erittäin ihana mielihyvän tunne.\nSe oli samanlaista kohottavaa iloa, kuin hän oli tuntenut kirjansa\nsaadessaan, mutta voimallisempaa. Villitty tappamisen himo valtasi\nhänet sukkelaan. Hän kohotti jousensa, mutta epäröi.\n\n-- Ammu! Ammu! yllyttivät Sam ja Gui.\n\nJan ihmetteli, miksi toverit eivät itse ampuneet. Hän kääntyi\nkatsomaan ja huomasi, vaikka olikin niin kiihtynyt, että he tekivät\nhänestä pilkkaa. Hän vilkaisi jälleen hirveen, astui vähän lähemmäksi\nja keksi nyt koko metkun.\n\nSam ja Gui alkoivat häntä heti härnätä ja pilkata. Jan oli hieman\nnolo. Se oli ollut niin kovin ihana tunne! Hän kukistui korkealta ja\narmotta, mutta malttoi sukkelaan mielensä.\n\n-- Minä ammun teidän hirvenne ennen kuin itse ennätätte, hän sanoi ja\nsinkautti nuolen aivan sen alle.\n\n-- Ohoh, annas kun minä päästän, ja Sam ja Gui ampuivat molemmat.\nSamin nuoli sattui hirven kuonoon. Hän päästi kovan kiljauksen.\nKaikki ampuivat, kunnes koko pää oli täynnä nuolia. Sitten he\npalasivat tiipiihin päivälliselle. Vielä he härnäilivät Jania hirven\nvuoksi, mutta Jan sanoi hitaasti Guille:\n\n-- Tavallisesti sinä et ole niin sukkela kuin luulet, mutta tällä\nkertaa olit tavallista sukkelampi. Minä sain tästä hyvän tuuman.\n\nHän otti päivällisen jälkeen kolme jalkaa pitkän säkin ja ahtoi\nsen täyteen kuivaa ruohoa; sitten hän teki pienen säkin, joka oli\npuolikolmatta jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa paksu, mutta polvellinen.\nSen toinen pää oli suippo. Sen hän niin ikään täytti heinillä ja\nneuloi luuneulalla isoon säkkiin kiinni. Tämän jälkeen hän leikkasi\npehmeästä männystä neljä keppiä jaloiksi, pisti ne ison säkin kulmiin\nja kietoi niiden ympärille säkkikangasta, niin että ne olivat muun\nrungon näköisiä. Sitten hän latuskoista palikoista leikkasi kaksi\nkorvaa; maalasi mustat silmät ja kuonon, valkoisen renkaan kunkin\nympärille aivan samalla tavalla kuin Mäihäkin oli tehnyt, mutta\nlopuksi nokesi mustan täplän ruumiin kummallekin puolelle ja sen\nympärille maalasi leveän harmaan lautuman. Näin oli valmiina otus,\njonka jokainen saattoi arvata tarkoittavan hirveä.\n\nToiset pojat auttoivat vähän häntä, mutta eivät lakanneet\nhärnäilemästä.\n\n-- Ketähän tällä kertaa narrataan? kysyi Gui.\n\n-- Sinua, vastasi Jan.\n\n-- Minä lyön vaikka vetoa, että saat hirvikuumeen heti ensikerralla,\nkun se tulee vastaasi, nauroi ylipäällikkö.\n\n-- Ehkäpä, mutta on teilläkin kummallakin tilaisuus. No nyt, pojat,\nodottakaapa tässä, niin minä piilotan hirven. Odottakaa kunnes palaan.\n\nJan juoksi nyt kuvansa keralla pohjoista kohti, poikkesi sitten itään\npäin ja piilotti sen paikkaan, joka oli kerrassaan syrjässä siitä\nsuunnasta, jota hän oli ensin kulkenut. Hän palasi takaisin melkein\nsamasta kohdasta, josta oli metsäänkin lähtenyt, huutaen: -- Valmis\non!\n\nMetsämiehet astuivat nyt esiin täysissä tamineissa ja Jan selitti:\n\n-- Sille joka ensiksi näkee hirven, luetaan kymmenen pistettä ja se\nsaa ensimmäisen kerran ampua. Jos hän ampuu ohi, saa seuraava astua\nviisi askelta lähemmäksi ja ampua, ja niin edelleen, kunnes joku on\nosunut. Ja sitten kaikkien tulee ampua siitä paikasta, josta osunut\nnuoli ammuttiin. Jos osaa sydämeen, se luetaan kymmeneksi pisteeksi,\njos harmaaseen, niin viideksi; se on vain lihashaava -- ja sattuma\nsen ulkopuolelle lasketaan yhdeksi -- se on naarmu. Jos hirveä ei\nosuta sydämeen, niin minulle lasketaan viisikolmatta, ja ensimmäinen,\njoka sen löytää, on hirvi seuraavalla kerralla. Kukin saa kaksitoista\nlaukausta.\n\nMolemmat erämiehet etsivät kauan aikaa. Sam teki halventavia\nhuomautuksia niistä jäljistä, joita tämä hirvi _ei jättänyt_, ja Gui\nnuuski ja etsi joka pensaan.\n\nMäihä ei ollut maan voimallisimpia eikä jättiläinen järkensäkään\npuolesta, mutta hänen pienet porsaansilmänsä olivat ihmeteltävän\nterävät ja kirkkaat.\n\n-- Minä näen sen, hän äkkiä kiljaisi ja näytti erästä paikkaa, joka\noli seitsemänkymmenen viiden askelen päässä ja josta hän keksi toisen\nkorvan ja osan päätä.\n\n-- Mäihälle kymmenen, ja Jan kirjoitti luvun muistiin. Guin ylpeys\npaisui, kun oli näin hyvin onnistunut. Hän teki mitä huolellisimpia\nvalmistuksia ampuakseen ja huomautti sitten: -- Minä olisin nähnyt\nsen kahta vertaa pitemmän matkan päästä -- jos -- jos -- jos -- se\nolisi -- jos se olisi hyvin näkynyt.\n\nHän jännitti jousensa ja lennätti nuolen. Nuoli lensi vähän\nkauemmaksi kuin puoleen matkaan. Sam huomautti nyt: -- Minä saan\nmennä viisi askelta lähemmäksi. Ei sanota mitään, kuinka pitkiä\naskelet saavat olla?\n\n-- Ei.\n\n-- No hyvä, nyt minä sitten lähden, ja hän alkoi loikata mitä\nihmeellisimpiä kengurunhyppyjä. Melkein kymmenen metriä hän pääsi\neteenpäin näillä viidellä askelella, ja hiukan syrjään poiketen hän\nsaattoi nähdä hyvin koko hirven. Matkaa ei nyt ollut kuuttakymmentä\nviittakaan askelta. Hän ampui, mutta osumatta. Guilla oli nyt oikeus\nastua viisi askelta lähemmäksi. Hänkin ampui ohi. Kolmenkymmenen\naskelen päästä Sam vihdoin ampui nuolen, puuta melkein hipaisten,\nsyvälle hirven harmaaseen kylkeen.\n\n-- Muhkea laukaus! Lihashaava! Siitä luetaan viisi suurelle\nsotapäällikölle. Nyt ammutaan kaikki tästä, jatkoi Jan, -- enkä minä\ntiedä, miksen minä saattaisi ampua samoin kuin toisetkin.\n\n-- Siksi että olet itse hirvi, ja se olisi itsemurha, intti Sam. --\nMutta samapa tuo. Et sinä kumminkaan osaa.\n\nVastaväitettä ei kannatettu sen enempää, ja niinpä Jankin sai koettaa\nonneaan. Pari kolme laukausta hirven lonkkaan, ruskeaan siis, kolme\ntai neljä puuhun, joka oli välillä puolitiessä, mutta lähellä nuolen\nlentoreittiä, laukaus tai pari kuonoon, sitten, hurraa, Guin laukaus\nsuoraan hirven sydämeen teki ajosta lopun. Lähdettiin vetämään nuolia\npois ja tuloksia lukemaan.\n\nGui oli ensimmäinen, sillä hänellä oli yksi sydänsattuma, kymmenen,\nyksi lihashaava, viisi, yksi naarmu, yhteensä kuusitoista, ja\nkymmenen löytämisestä -- kaksikymmentä kuusi pistettä kaikkiaan.\nSeuraava oli Sam, jolla oli kaksi lihashaavaa ja kaksi naarmua,\nkaksitoista pistettä, ja sitten Jan, jolla oli yksi lihashaava ja\nviisi naarmua, -- kymmenen pistettä. Hirvi oli vanhan piikkisian\nnäköinen, kun he sen luo saapuivat, ja Gui, voitonriemusta\nhalkeamaisillaan, oli kuin nuori keisari.\n\n-- Sen minä sanon, heppulit, että minun pitää ruveta opettamaan\nteille hirven metsästystä. Lyön vetoa, että ensi kerralla osaan heti\npaikalla sydämeen.\n\n-- Minä lyön vetoa, ettet osaa, sillä sinun täytyy olla hirvi, etkä\nsaa ampua, ennen kuin me olemme kumpikin ampuneet.\n\nGuin mielestä tämä oli paras leikki, mitä hän oli milloinkaan\nleikkinyt. Hän juosta kirmaisi pois kuva selässään, mennessään\ntuumaillen, miten pettäisi toiset. Hän kätki hirven leirin\nitäpuolelle taajaan tiheikköön, hiipi sitten leirin ympäri\nlänsipuolelle ja kiljaisi: -- Valmis on! Sam ja Jan etsivät kauan ja\nkyllästyivätkin jo perin pohjin. Lopulta heidän täytyi luopua.\n\n-- No mitäs tästä tulee? Kuka laskee? kysyi Tikka.\n\n-- Kun hirvi pääsee pakoon, siitä lasketaan viisikolmatta, vastasi\nkisan keksijä; ja taas Gui pääsi muista edelle.\n\n-- Tämä on hienoin leikki, mitä olen koskaan nähnyt, hän huomautti\nhaltioissaan.\n\n-- Tämä ei minusta ole niin kuin pitää; tällä otuksella pitäisi olla\njäljetkin.\n\n-- Se on totta, myönsi Jan. Mitenkähän olisi, jos se vetäisi\nperässään vanhaa juurta?\n\n-- Jos olisi lunta, niin se kävisi kyllä päinsä.\n\n-- Minäpä tiedän, Sam; revimme paperia pieniksi paloiksi ja jätämme\nniistä jäljet.\n\n-- Tuo on oikeata puhetta. Kaikki juoksivat leirille. Jokainen\npieninkin liuska, mitä vain oli käärepaperista jäljellä, revittiin\npieniksi palasiksi ja pistettiin \"hajupussiin\".\n\nKoska kukaan ei ollut löytänyt hirveä edellisellä kerralla, Mäihällä\noli oikeus piilottaa se uudelleen.\n\nHän teki kovin mutkaiset jäljet ja piilotti hirven sangen\nhuolellisesti, niin että pojat melkein astuivat sen päälle, ennen\nkuin näkivät sen noin viidentoista askelen päästä. Sam sai kymmenen\nkeksimästään. Hän ampui, mutta ei osunut. Jan astui nyt viisi\naskeltaan, mutta ampui niin hätäisesti, ettei hänkään osunut. Gui\nsai nyt laukaista viiden askelen päästä ja osasi tietysti sydämeen.\nNämä toisiaan seuraavat voitot paisuttivat hänen ylpeyttään, niin\nettä hänen päänsä oli haljeta, eikä hänen kerskailullaan enää ollut\nmitään rajaa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, että lähestymisen määrä oli\nsupistettava. Tehtiin sen vuoksi uusi sääntö, \"viittätoista askelta\nlähemmäksi ei kukaan saanut mennä\".\n\nLeikki kehittyi sitä myöten kuin he sitä jatkoivat. Se oli\nhuomattavissa määrin oikean metsästyksen kaltaista. Pojat panivat\nmerkille, että he saattoivat joko seurata jälkiä taikka katseillaan\netsiä metsän, miten parhaaksi näkivät ja kummallakin tavalla löytää\nriistan, mutta viisainta oli yhdistää molemmat menetelmät. Jan\nseurasi jälkiä liian orjallisesti, Sam etsi liiaksi yleisen silmänäön\nmukaan, mutta Guita onni näytti aina suosivan. Hänen pienet porsaan\nsilmänsä huomasivat kaiken, ja tässä hän lopulta oli tavannut alan,\njolla hän saattoi esiintyä johtajana. Näytti siltä kuin tuo \"likainen\npikku jätkä\" olisi metsämieheksi luotu. Monta kertaa hän piilotti\nhirven sangen kekseliäästi. Kerran hän vei jäljet lammikolle,\nsitten sen poikki, ja suoraan vastakkaiselle rannalle asetti hirven\ntäydelleen näkyviin, niin että he aukealle tultuaan paikalla näkivät\nsen; heidän täytyi joko ampua lammikon poikki taikka poistua siitä\nlampea kiertääkseen, taikka astua syvään veteen, ja taas Gui voitti.\nHuomattiin välttämättömäksi kieltää piilottamasta hirveä harjulle tai\nkivikkoon, koska edellisessä tapauksessa ohi ammutut nuolet hukkuivat\npensaisiin, jälkimmäisessä taas katkesivat.\n\nHe leikkivät tätä leikkiä niin kauan, että eteen ilmestyi uusi\nvaikeus. Metsä oli täynnä paperijälkiä, eikä mistään ollut\nmahdollista päättää, mitkä laput kuuluivat vanhoihin, mitkä uusiin\njälkiin. Tämä uhkasi tehdä lopun koko lystistä. Mutta Jan keksi sen\nkeinon, että ruvettiin käyttämään eri väristä paperia. Tästä kisa sai\nuutta vauhtia, mutta varasto oli vähäinen. Metsässä oli kaikkialla\npaperia, ja näytti kuin leikki loppuisi itsestään. Mutta samassa\nvanha Kaleb tuli käymään heidän luonaan. Hän tuli aina kulkeneeksi\nkuin sattumalta, mutta pojat olivat mielissään hänet nähdessään,\nkoska hän tavallisesti antoi jotakin apua.\n\n-- Näytte keksineen leikin. Ukon silmät vilkkuivat, kun hän\nnäki kuvan, joka nyt teki maalitaulun virkaa neljänkymmenen\naskelen päässä. -- Niin sitä pitää. Vallan hyvä -- vallan hyvä.\nHän naurahteli kuullessaan hirven metsästyksestä, ja tarkka\nhavainnontekijä ehkä olisi huomannut hänen mielenkiintonsa hieman\nkiihtyvän hänen kuullessaan, ettei Sam Raften ollutkaan paras\nmetsämies.\n\n-- Sehän on hyvä, Gui Burns. Minä olen yhdessä isäsi kanssa monta\nkertaa metsästänyt hirviä tämän samaisen puron varrella.\n\nKun hän sai kuulla, mitä vastuksia \"haju\" tuotti, hän sanoi \"hm\", ja\npolttaa pöllytti vähän aikaa ääneti piippuaan. Lopulta hän sitten\nvirkkoi:\n\n-- Kuulepas Jan, miksette Guin kanssa hae hajuksi pussillista\nvehnän- tai maissinjyviä? Ne ovat paljon parempia kuin paperi, ja\nsen minkä tänään kylvätte, sen linnut ja oravat korjaavat suuhunsa\nennen huomista.\n\n-- Hienoa! kiljui Sam. (Sanat eivät olleet ensinkään hänelle aiotut,\nmutta hänellä oli paksu nahka.) Kymmenen minuutin kuluttua hän oli\nsaanut käyntiin toisen \"valkoisten verilöylyn\" -- rosvoretken omaan\njyväaittaan, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin kantaen\nisoa pussillista viljaa.\n\n-- No nyt, antakaas kun minä olen hirvenä, sanoi Kaleb. -- Antakaa\nminun päästä viiden minuutin verran edelle ja sitten seuratkaa niin\nsukkelaan kuin tahdotte. Näytän teille, miten oikea hirvi kulkee.\n\nHän astua harppasi pois kuvaa kantaen, ja kun he viiden minuutin\nkuluttua lähtivät jäljille, hän jo astua harppasi takaisin. Ohhoh,\nmutta kylläpä se oli ennättänyt kulkea. Pojat seurasivat kultaista\nmaissinjyväjälkeä -- yksi jyvä aina kymmenen jalan päässä melkein\nriitti, he olivat jo niin taitavia. Jonkin aikaa jäljet kulkivat\nsuoraan, sitten kaartuivat takaisin, kunnes melkein leikkasivat\nitsensä. Pojat luulivat niiden niin tekevänkin ja vaativat saada\ntietää, milloin sen oikeilla hirven jäljillä olisi voinut nähdä.\nKaleb sanoi: -- Ei, eivät ne kulje vanhojen jälkien poikki. Minne ne\nsitten kulkivat? Hypittyään sinne tänne Sam sanoi, että jälki näytti\nriivatun vahvalta, niin kuin se olisi ollut kaksinkertainen.\n\n-- Lyön vetoa, että tiedän, sanoi Gui. -- Se on kulkenut takaisin\nomia jälkiään. Niin se juuri olikin tehnyt, vaikkei Kaleb asiasta\nvihjaissutkaan. Jan tutki jälkiä taapäin ja keksi, missä verekset\nolivat eronneet. Gui ei välittänyt maasta mitään, kun tiesi yleisen\nsuunnan. Hän juoksi suoraan eteenpäin, ja niin teki Samkin, mutta Gui\nkatsoi jälkiä pitkin takaisin Jania kohti ollakseen varma suunnasta.\n\nHe eivät olleet ennättäneet kauaksikaan lähimpien pensaitten taa,\nennen kuin Jan keksi jäljissä uuden mutkan. Ne kääntyivät takaisin\nmelkein entiseen suuntaansa. Hän selvitti mutkan, katseli ympärilleen\nja näki hirven selvään kyljellään ruohossa makaamassa. Hän päästi\nvoitokkaan \"Hei, hei, hei, hirvi!\" ja toiset ennättivät siihen\njuoksujalkaa tullen juuri nähdäkseen Janin ampuvan nuolensa suoraan\nsen sydämeen.\n\n\n\n\nVI\n\nSOTALAKKI, TIIPII JA \"KUPIT\"\n\n\n-- Neljänkymmenen askelen päästä ja ensi laukauksella! Mainiota,\nsitä intiaanit jo sanoisivat _grand coup'ksi_. Kalebin kasvoilla oli\nsama miellyttävä ilme kuin silloin, kun hän teki tulta kalikoita\nhankaamalla.\n\n-- Mikä on _grand coup_? kysyi Pikku Majava.\n\n-- Minä luulen sen merkitsevän urotyötä. Intiaanit sanovat urotyötä\n_coup_'ksi ja erikoisen suurta urotyötä _grand coup_'ksi. Se\nkuulostaa ranskalta ja ehkä sitä onkin, mutta intiaanit käyttävät\njuuri tuota sanaa. Heillä on oikea sääntö, kuinka _coup't_ oli\nlaskettava, ja kustakin he olivat oikeutetut pistämään lakkiinsa\nkotkansulan, ja kaikkein suurimpien merkiksi punaisen hiustukon sulan\npäähän. Se ainakin oli ennen niiden tapana. Ovat nykyään varmaan\nluopuneet tästä niin kuin niin monesta muustakin tavasta, ja kuka\ntahansa intiaanipukki pistää nyt lakkiinsa minkä sulan vain saa\nvarastetuksi.\n\n-- Mitä te pidätte meidän päähineistämme? kysäisi Jan.\n\n-- Hm! Ette ole koskaan oikeata nähneet, muutoin ette tekisi\nniitä vähääkään tuohon malliin. Sulkien ensinnäkin pitäisi olla\nkaikkien valkoisia ja kärjistä mustia, eikä niitä saa kiinnittää\nnoin lujaan, vaan irralleen pehmeään nahkalakkiin. Jokaisessa\nsulassa on nähkääs kynäpäähän kiinnitetty nahkalenkki, jonka kautta\nnahkarihma pujotellaan lakkiin sidottaessa. Sitä paitsi kukin\nsulka on keskikohdaltaankin kiinnitetty rihmaan, joka pitää niitä\noikeassa asennossa. Sitten on eri tavat höyhenien merkitsemiseen.\nNiistä täytyy näkyä, miten ne on hankittu. Muistan kerran olleeni\nsotaretkellä erään santii-joukon kanssa -- santiit kuuluvat\nsiouxeihin -- ja olimme väijyneet ja varastelleet ja nylkeneet\npäänahkoja koko joukon. Sitten lähdimme kotimatkalle, ja kun vielä\nolimme viiden peninkulman päässä, lähetimme intiaanisähkösanoman\nhyvästä onnesta. Joukkomme päällikkö sytytti ruohon palamaan\nlähetettyään kaksi miestä muutaman sadan metrin päähän kummallekin\nsivulle valkeita tekemään, ja niin kohosi ilmaan kolme suurta savua.\nIntiaanikylän ympäristöllä on aina joku vahtimassa, ja saatte olla\nvarmat siitä, että kun nämä kolme savua nähtiin, tiedettiin myös\nheti, että me toimme päänahkoja tullessamme.\n\n-- Koko neuvosto tuli meitä vastaan, ei kuitenkaan kovin\nvaromattomasti, sillä saattoihan olla kysymyksessä vihollisen\njuonikin.\n\n-- Ja kun me tulimme perille, syntyi siitä elämä! Me emme nähkääs\nolleet menettäneet ainoatakaan miestä ja toimme mukanamme sata\nhevosta ja seitsemän päänahkaa. Johtajamme ei sanonut joukolle\nsanaakaan, astui vain oikopäätä neuvottelutiipiihin. Hän astui sisään\n-- me seurasimme perässä. Siellä istui ylipäällikkö ja koko neuvosto\npiippua polttaen. Johtajamme sanoi _hau'nsa_ ja me muut hänen\njälkeensä _hau, hau_. Sitten asetuimme polttamaan, ja ylipäällikkö\npyysi meidän päällikköämme kertomaan pikkuretkestään. Hän nousi\nseisomaan ja piti puheen.\n\n-- \"Suuri päällikkö ja heimoni neuvosto\", hän sanoi. \"Kun olimme\nkylästä lähteneet ja miehet olivat itsensä puhdistaneet, teimme\nseitsemän päivää matkaa ja tulimme Pienelle Kurajoelle. Sieltä\nlöysimme kiertelevän arapaho-joukon jäljet. Parin päivän kuluttua\nlöysimme heidän leirinsä, mutta heitä oli liian paljon, jonka vuoksi\npiilouduimme päivän ajaksi. Sitten lähdin yksin heidän leiriinsä\nja sain kuulla, että muutamat heistä seuraavana päivänä lähtisivät\nmetsästysretkelle. Poistuessani tapasin yksinäisen sotilaan, joka\npalasi leiriin. Tapoin hänet puukollani. Siitä vaadin _coup'n_; ja\nminä otin hänen päänahkansa -- siitä vaadin toisen _coup'n_; toin\nhänen hevosensa kanssani -- siitä vaadin vielä _coup'n_. Eikö asia\nole niin?\" hän kysyi meidän puoleemme kääntyen, ja me kiljuimme\nkaikki \"_hau! hau! hau!_\" sillä tämä \"Joikuva Kurki\" oli mitä parhain\nmies. Neuvosto päätti sitten, että hänen piti saada kolme kotkan\nsulkaa, ensimmäinen siitä, että hän oli vihollisen tappanut ja\npäänahan nylkenyt hänen omassa leirissään -- se oli _grand coup_, ja\nsulan päässä oli punainen hiustöyhtö ja höydyssä punainen pilkku.\nSeuraava sulka oli siitä, että hän ensin oli lyönyt vihollista\nkasvoihin, joka tietenkin teki asian vaarallisemmaksi. Tässä\nkotkansulassa oli päässä punainen hiustupsu ja höydyssä punainen\nkäsi. Siinä sulassa, joka hevosen varastamisesta annettiin, oli\nhevosenkenkä, mutta ei sitä vastoin töyhtöä, hevonen kun ei ollut\noikein hyvä. -- Sitten muut intiaanit esittivät vaatimuksensa, ja\nmeille annettiin kaikille kunniamerkkejä. Muistan, että yhdelle\nveitikalle annettiin oikeus kiinnittää ketunhäntä kumpaankin\nkantapäähän karkeloidessaan, ja eräs toinen sai kotkansulan, jonka\nhöytyyn oli kuvattu kymmenen hevosenkenkää, koska hän oli varastanut\nkymmenen hevosta, ja minä vakuutan, että ne intiaanit olivat\nsulistaan paljon ylpeämpiä kuin konsanaan kenraali mitaleistaan.\n\n-- Voi, kuinka minusta olisi hauskaa lähteä sinne ja asua heidän\nkanssaan, Jan huokasi verratessaan arkipäiväistä osaansa kaikkeen\ntähän romanttiseen loistoon.\n\n-- Etköhän sinä siihen pian kyllästyisi? Niin ainakin _minä_ tein,\nvastasi Kaleb. -- Aina vain ampua ja tappaa, ei milloinkaan rauhaa,\nei koskaan kolmea ateriaa edellä nälänhädästä ja yhtä usein kolme\nateriaa jäljessä siitä. Ei, hyvä herra, ei ainakaan minulle enää sitä\nlajia.\n\n-- Tahtoisinpa nähdä sinun näillä paikoin rupeavan hevosia\nvarastamaan kunniamerkkejä saadaksesi, huomautti Sam, vaikka kyllä\nminä tiedän, kuka sulat saisi, jos olisi kanan varkaudesta kysymys.\n\n-- Kuulkaas Kaleb, sanoi Gui, joka ystävänä ja paikkakuntalaisena\nei yrittänytkään sanoa ukkoa \"herra Clarkiksi\", eikö hyvästä hirven\nmetsästyksestä annettu sulkia. Vetoa minä lyön, että voittaisin joka\nmiehen, jos minulla olisi pyssy.\n\n-- Etkö sinä kuullut minun heti ensimmäiseksi sanovan, että Jan olisi\ntuosta laukauksestaan saanut _grand coup'n_ niin kuin ei mitään?\n\n-- Pihkoja! Minä voitan Janin koska tahansa; se oli sattuma. Vannon,\nettä jos annatte hirven ajosta sulkia, niin minä voitan ne kaikki.\n\n-- Otetaan kiinni noista puheista, sanoi vanhin päällikkö, mutta\ntoinen järjestyksessä keskeytti:\n\n-- Kuulkaas pojat, leikitään intiaania niin kuin pitääkin. Pyydetään\nherra Clarkia näyttämään meille, kuinka oikea intiaanin sotalakki\ntehdään. Sitten pidämme vain sellaisia höyheniä, mitä voitamme.\n\n-- Sinä tarkoitat valkoisia tappamalla ja hevosia varastamalla?\n\n-- Eihän toki; paljon muutakin voimme tehdä -- kuka on paras\njuoksemaan, kuka paras hirven ajossa, paras uimaan, paras jousella ja\nnuolilla ampumaan.\n\nKaikki suostuivat tuumaan. He rupesivat Kalebilta kyselemään,\nja tämä näytti tuota pikaa, kuinka sotalakki tehdään. Janin\nepäilyksistä huolimatta hän käytti runkona vanhaa huopahatun koppaa\nja kotkansulkien asemesta valkoisia hanhensulkia, joiden reunat\nleikattiin ja kärjet värjättiin mustiksi. Mutta kun oli päätettävä,\nmitä tekoja palkittaisiin, niin syntyi erimielisyyttä.\n\n-- Jos Mäihä menee puutarhaan ja poimii kirsikkarypäleen niin, ettei\nvanha Cap saa _häntä_ kiinni, annan hänelle sulan, jossa on vaikka\nminkälaisia merkkejä, ehdotti Sam.\n\n-- Ja minä lyön vetoa, ettet sinä vie meidän navetastamme kanaa niin,\nettei meidän koiramme saa _sinua_ kiinni, herra viisastelija.\n\n-- Pyh! Olenko minä kanavaras? Pidätkö sinä minua neekerinä? Jalo\npunanahka minä olen ja vielä ylipäällikkökin, se sinun pitää tietää,\nja vielä minä nyhtäisen tuon kurjan päänahkasi. Sinä kai tiedät, että\nse on minun ja Janin omaisuutta. Ja Sam lähenteli kylkimyyryä Guita\nsilmiään pyöritellen ja kierrellen sormiaan sillä tavalla, että Gui\nkadotti kaiken malttinsa. -- Ja minä sanon sinulle, että nuorukaisen,\njoka seisoo toinen jalka haudassa, pitäisi ajatella vakavampia\nasioita kuin kanan varkautta. Tuo sairaalloinen kiihkoilun himo se\naivan turmelee kaikki nuorukaiset meidän aikanamme.\n\nJan sattui vilkaisemaan Kalebiin. Tämä katsoi avaruuteen, mutta\nhänen silmissään oli leikkisä ilme, jota Jan ei ollut koskaan ennen\nhuomannut.\n\n-- Mennään tiipiihin. Täällä on liian kuuma. Tulkaa sisään, herra\nClark, olkaa hyvä.\n\n-- Hm. Ei täällä sisällä ole paljoa viileämpi, vaikka onkin varjoa,\nhuomautti vanha erämies. Teidän pitäisi kohottaa vaatteen toista\nreunaa, että sisään pääsisi raitista ilmaa.\n\n-- Niinkö, tekevätkö intiaanitkin niin?\n\n-- Eivätköhän vain tehne. He kääntelevät ja vääntelevät tiipiitään\nsinne ja tänne saadakseen sen mukavammaksi. Sen vuoksi se sitten\nonkin niin hyvä joka säällä. Siinä voi asua neljänkymmenen asteen\npakkasessa ja toisaalta niin kuumassakin, että muualla on tukehtua,\nja kuitenkin siinä on hyvä olla. Ei ole ainoatakaan toista\nulkoilma-asumusta, jota voisi niin monella tavalla muodostella.\nOikein kuumalla ilmalla se on kuin hämähäkki, jolla on hameet päällä\nja joka sitten nostelee helmojaan, mutta tiipiissä täytyy tietää,\nminkälainen sää on tulossa. Monena kuumana yönä olen herännyt, kun\njoka puolelta ympäriltä on kuulunut täpp-täpp-täppiä yön pimeydessä,\nja ihmetellyt, miksi skuoot ovat työhön nousseet, mutta he vain\novatkin nousseet laskemaan tiipiin liepeitä ja lyömään kaikkia\nnappuloita syvempään, ja joka kerta on vähintään tunnin päästä\ntullut kamala myrsky. Mistä he sen tiesivät, siitä minä en koskaan\nsaanut selkoa. Eräs vanha akka väitti suden siitä ilmoittaneen, ja\nse saattoikin olla totta, sillä ne vähän muuttavat laulun laatuaan,\nkun on paha ilma tulossa. Toinen sanoi, että kukat näyttivät niin\nkummallisilta auringonlaskussa, ja eräällä oli ollut paha uni. Ehkä\nhe olivat kaikkikin oikeassa; pienten seikkojen tarkastelemisesta sen\nvoi huomata.\n\n-- Eivätkö intiaanit koskaan erehdy? kysyi Pikku Majava.\n\n-- Joskus kyllä, mutta eivät likimainkaan niin usein kuin valkoinen.\n\n-- Minä muistan erään taiteilijan taikka valokuvaajan. Hän tuli\nkylään masiinoineen ja otti kuvan muutamasta pienistä tiipiistä.\nMinä silloin sanoin: \"Miksette pyydä Sonni-vasikan skuoota panemaan\npystyyn heidän isoa tiipiitään? Se vasta olisi katsomisen arvoinen.\"\nHän saikin vähän aikaa tinkailtuaan skuoon pystyttämään sen kolmesta\ndollarista. Saatte uskoa, että se oli komea -- aivan punaiseksi\nmaalattu ja viheriäisiä ja keltaisia eläimiä ja lintuja ja päänahkoja\naivan täynnä. Valokuvaaja sitä katseli silmät pystyssä.\n\nHän otti siitä ensin muutamia kuvia ja rupesi sitten yhtä kädellä\ntekemään, jotta saisi väritkin, ja siinä hänellä olisikin ollut\ntäysi työ, se on varmaa, mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, se\nvanha skuoo hyppäsi purkamaan tiipiitä. Taiteilija huutamaan, että\nantaisivat sen olla, sanoi maksaneensa, että se olisi pystyssä ja\nettä kauppa kuin kauppa. Mutta vanha skuoo vain soitti suutaan ja\nhosui länttä kohti. Yhtäkkiä he saivatkin koko komeuden puretuksi\nja kokoon käärityksi, vaikka taiteilija kiroili kuin lehmipainen.\nOli hyvin kaunis päivä, vaikka kamalan kuuma, mutta ennen kuin oli\nviisi minuuttia kulunut, nousi läntiselle taivaalle pieni pilvi, ja\nkymmenen minuutin kuluttua tuli kiljuen oikein pyörremyrsky, joka\nkulki koko kylän läpi ja repi jokaisen vähänkin suuremman tiipiin. Se\npunainenkin olisi varmaan ollut tuhon oma, ellei vanha skuoo olisi\nollut niin viisas.\n\nKalebin vihjeiden mukaan kohotettiin vaatteen lievettä hieman tuulen\npuolelta ja suojan puolelta paljon enemmän. Tämä muutti tiipiin\ntukahduttavasta saunasta viileäksi asumukseksi.\n\n-- Ja jos tahdotte tietää, mistä tuulee, kun tuulta on vähän, niin\nkastakaa näin sormenne ja nostakaa se ilmaan. Tuulen puoli tuntuu\nheti viileämmältä, ja sen mukaan voitte sitten sovittaa savulappunne.\n\n-- Minä tahtoisin saada enemmän tietoa sotalakeista, sanoi Jan. --\nMinä tarkoitan, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi sulkia -- nimittäin\nsellaisia urotöitä, joita _me_ voisimme tehdä.\n\n-- Te voitte juosta kilpaa, uida, ampua jousella ja nuolilla. Jos\nvoitte ampua nuolenne kahdensadan askelen päähän, niin minä luulen,\nettä parinkymmenen jalan päästä saisitte puhvelin kaadetuksi. Se\nminusta olisi jo hyvä saavutus. Niin, kyllä se olisi sen arvoinen\nteko.\n\n-- Mitä -- _grand coup'nko_ arvoinen?\n\n-- Niin, kyllä minun mielestäni. Ja jos nuoli lentää viisikymmentä\naskelta lyhyemmän matkan, niin se kaataisi hirven, ja sen laskemme\nyhdeksi _coup_'ksi. Jos, jatkoi Kaleb, -- viidenkymmenen askelen\npäästä osutte tuohon vanhaan heinäsäkki-hirveen suoraan sydämeen ensi\nlaukauksella, olisi se minun mielestäni jo vallan arvokas osuma;\nja jos osaatte sydämeen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä\nkerran miten monesta nuolesta tahansa, olette mestariampujia. Jos\nosutte kaksi nuolta kolmesta yhdeksän tuuman mustaan neljänkymmenen\naskelen päästä milloin tahansa, niin olette yhtä hyviä ampumaan\nkuin intiaanitkin, vaikkeivät he paljon ammukaan pilkkaan, se minun\ntäytyy sanoa! Enimmäkseen he vain ampuvat kaikenlaista, mitä metsässä\nnäkevät. Minä olen nähnyt pienten kuparinahkaisten poikapipanain\nammuskelevan perhosiakin. Sitten niillä on kilpailuja -- yritetään\nsitä, kuka saa enimmän nuolia lentämään samalla haavaa ilmassa.\nJos viisi nuolta on yhtä aikaa ilmassa, pidetään sitä jo hyvänä.\nSilloin täytyy ampua kovin sukkelaan ja nuolien täytyy lentää kauas.\nVasemmassa kädessä pidetään nuolet. Suurin määrä, minkä minä olen\nnähnyt yhtä aikaa lentävän, oli kahdeksan. Sitä pidettiin \"Suurena\ntaikana\", ja jokainen, joka saa seitsemän lentämään yhtaikaa, on\nmiesten parhaita.\n\n-- Tiedättekö mitään muuta kuin jouset ja nuolet, jotka kelpaisivat?\n\n-- Minun mielestäni pitäisi tulen hierominenkin ottaa lukuun,\nkeskeytti Sam. -- Tahtoisin sen siitä syystä, ettei Gui osaa sitä\ntemppua. Jokainen, joka sen osaa, saa sulan, ja jokainen, joka tekee\nsen minuutissa, saa hakasulan, vai miksi sitä sanotaan; tämä sopii\nvallan mainiosti Janille ja minulle, mutta Gui taitaa jäädä puille\npaljaille.\n\n-- Mutta minäpä lyön vetoa, että osaan hirvenmetsästystä teidän\nkummankin puolesta.\n\n-- Tuki nyt jo suusi, Mäihä; emme me jaksa enää kuulla sinun\nhirvenmetsästyksistäsi. Luovumme kokonaan siitä leikistä. Sitten Sam\njatkoi Kalebin puoleen kääntyen: -- Tiedättekö te mitään intiaanien\nleikkejä?\n\nMutta Kaleb ei ollut kuulevinaankaan.\n\nVarovaisesti Jan kysyi vähän ajan kuluttua: -- Eikö intiaaneilla ole\nmitään leikkejä, herra Clark?\n\n-- Voin opettaa teille kaksi leikkiä, jotka vaativat tarkkaa näköä.\n\n-- Vannon voittavani niissä jokaisen, kiiruhti Gui sanomaan. Näinhän\nminä hirvenkin, ennen kuin Jan ennätti --\n\n-- Tuki nyt suusi, Gui, huudahti Jan. Omituinen ääni -- _vuit_ --\n_uiit_ -- _uiit_ -- sai Mäihän kääntymään ympäri. Hän näki Samin\nkädessä valtavan veitsen, jota tämä voimallisesti hioi luoden vähän\nväliä nälkäisen kalan saaliinhimoisen katseen Guin keltaisiin\nniskavilloihin.\n\n-- Aika on tullut, hän sanoi.\n\n-- Anna minun olla, tiuskasi Gui, sillä tuo kamala \"uiit -- uiit\"\nvihloi hänen hermojaan. Hän katsoi Janiin ja huomatessaan tämän\nkasvoissa jotakin hymyn tapaista tunsi vähän lohdutusta, mutta taas\nSamiin vilkaistessaan levottomuutta; Tikan kasvot olivat aivan\ntutkimattomat ja kerrassaan pirulliset maalauksineen.\n\n-- Miksei Pikku Majava hio? Eikö hän tahdo osaansa? sihautti\nylipäällikkö hampaittensa välistä.\n\n-- Äänestän, että annamme hänen pitää päänahkansa, kunnes taas\nerehtyy kerskailemaan hirvenajostaan. Mutta sitten se lähteekin aivan\nluuta myöten, vastasi Pikku Majava. -- Kertokaa meille, herra Clark,\nniistä intiaanileikeistä.\n\n-- Olen tainnut melkein unohtaa ne, mutta annas kun yritän. Maahan\ntai kahteen nahkaan tehdään kaksi neliötä; kumpikin neliö jaetaan\nsuorilla viivoilla viiteenkolmatta pienempään ruutuun. Tällä tavalla.\nSitten tarvitaan esim. kymmenen rengasta ja kymmenen pähkinää tai\npientä kiveä. Toinen pelaaja ottaa viisi rengasta ja viisi pähkinää\nja latoo ne toisen neliön ruuduille, niin ettei toinen näe, ennen\nkuin ovat paikoillaan. Sitten toinen kääntyy ja katselee niitä sen\naikaa, kun joku syrjäinen laulaa pientä laulua, jonka yksi pojista\nsanoi kuuluvan tähän tapaan:\n\n    -- Oletkos olevinas sukkela?\n    'Ki ji jii -- ki ji jaa,\n    Luuletkos hyvinkin näkeväs?\n    Minä se vasta olen vikkelä.\n    Ki ji jii -- ki ji jaa.'\n\n-- Sitten ensimmäinen neliö peitetään korilla tai millä muulla\ntahansa, ja toisen pelaajan tulee muististaan peittää ruutunsa\nsamalla tavalla, kuin se oli peitetty. Jokaisesta merkistä, jonka hän\nosaa oikealle ruudulle, hän saa yhden pisteen, ja jokaisesta, jonka\nväärälle ruudulle asettaa, menettää yhden pisteen.\n\n-- Lyön vetoa, että minä --, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui\nhänen niskakarvoihinsa.\n\n-- Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron\nyksinkertaisen totuuden.\n\n-- Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet\nitsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri\nTikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. -- Jos minä kerrankin\nnostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?\n\nTaas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen\nhymyään peittääkseen.\n\n-- On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä,\nmutta se on sen tapainen, jossa intiaani _voisi_ helposti voittaa.\nTehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä\nja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun\ntaikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka\nkaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa,\npuolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle\nhajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan\naskelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja\ntoisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että\nnäkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee\ntehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan\nparhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän\non vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo\nolla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa\nheidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista\nniin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle\ntai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.\n\n-- Lyön vet --, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen\n\"hrrr\", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki\näkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.\n\n-- Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku\nvanha ukko näyttää poikasille Seulasia -- niitä pieniä tähtiä, joita\nintiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, \"kuinka monta sinä erotat?\"\nJotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette\nSeulasia näe -- ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka\nkiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat\nsitä \"Katkenneeksi seläksi\", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän\npojilta: \"Näettekö sen vanhan skuoon -- se on toinen tähti päästä\nlukien, se joka on kahvan taipeessa -- sen niin, sillä on papuusi\nselässä. Voitteko erottaa papuusin?\" ja tosiaan, kun silmäni olivat\nparhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin\npieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen\nnäkee.\n\n-- Mi --, alkoi Gui.\n\nMutta Samin \"hrrrrrrr\" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin\nsilmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos,\nja Jan kuuli hänen mutisevan: -- Tuo vietävän nulikka saa minut\nnauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi\nsieltä vähän päästä -- Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat\nulos. -- Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli\naukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. --\nMelkein kuin pieni karhu.\n\n-- Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka\npaiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui\njuoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.\n\nPojat juoksivat apilamaan aidalle kulkien sitä varovammin mitä\nlähemmäksi tulivat. Vanha murmeli kuuli kuitenkin jotakin ja\nnousi takakintuilleen istumaan. Se oli kerrassaan kammottavan\nsuuri murmeliksi, ja tasaisella apilamaalla se näytti tosiaan\npieneltä karhulta. Rinta oli kastanjanruskea, selkä ja pää taas\ntavallisuudesta poiketen omituisen harmaat.\n\n-- Meidän äijä sanoo, että synnit ne ovat sen pään harmaaksi tehneet.\nSe on harmaapäinen syntipukki, eikä se vielä ole ainoatakaan pahaa\ntekoaan katunut, mutta nyt olenkin _minä_ sen kimpussa.\n\n-- Odota vähän! Kaikki yhtaikaa! huusi Sam huomatessaan, Guin\nvarustautuvan ampumaan.\n\nKaikki siis jännittivät jousensa yhtaikaa, rivissä seisoen kuten\neräässä vanhassa Crecyn taistelun kuvassa. Nuolet suhahtelivat joka\npuolelta murmelin korvien ohi. Suuri osa lensi aivan liian kauaksi,\nei ainoakaan lähelle, sillä murmeli olikin paljon lähempänä kuin\nhe osasivat aavistaa. Mutta se loikki tietenkin nopeasti reikäänsä\nepäilemättä hautomaan uutta juonta niittomiehen varalle.\n\n\n\n\nVII\n\nLEIRITIETOA\n\n\n-- Kuinkas nukuit, Sam?\n\n-- En saanut vähääkään unta.\n\n-- Enkä minä. Värisin koko yön. Nousin ylös ja otin vielä\nlisäpeitonkin, muttei siitä ollut mitään apua.\n\n-- Mahtoiko olla vilutautisumua tai jotakin muuta sen tapaista?\n\n-- Miten sinä jaksat, Mäihä?\n\n-- Paksusti.\n\n-- Eikö nokkaasi tuntunut sumun käryä?\n\n-- Ei vähääkään.\n\nSeuraavana yönä asian laita oli vielä hullummin. Gui nukkui\nrauhallisesti, vaikkapa ei aivan ääntelemättä, mutta Sam ja Jan\nvääntelivät vuoteessaan tuntikausia. Aamulla Sam auringon nousun\naikaan nousi istumaan.\n\n-- Kuulkaas nyt, ei tämä ole lystiä. Lysti on lystiä, mutta jos minun\npitää joka yö väristä, niin lähden kotiin niin kauan kuin kykenen.\n\nJan ei sanonut mitään. Hän oli alakuloinen, mutta ei halunnut yhtä\nvähällä luopua ulkona asumisesta.\n\nHeidän huolensa melkein haihtuivat, kun lämmin aurinko nousi\ntaivaalle, mutta siitä huolimatta he pelkäsivät tulevaa yötä.\n\n-- Mitä kummaa se mahtaa olla, tuumi Pikku Majava.\n\n-- Tuntuu minusta kovasti vilutaudin kaltaiselta, muttei taas\ntoisaalta aivan siltäkään. Ehkä juomme liian paljon suovettä.\nPelkään, että Gui on meidät ruoillaan myrkyttänyt.\n\n-- Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä.\nKysytään Kalebilta.\n\nKaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet\nhänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: --\nOletteko tuulettaneet peitteitänne?\n\n-- Emme, vastasivat pojat.\n\nKaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: -- H-m!\nArvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää.\nNukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja\nsitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole\nnähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen\nintiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän\nantaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon\npaisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista.\nKuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.\n\nPojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat\nnukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.\n\nVielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia.\nSääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän.\nYöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä\noppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon\nvihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan,\nmenivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät\nillallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he\nvarovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli\nhiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen\nalla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet\nsääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei\nainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä\nsavu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat\nnukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan.\nMutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki\ntuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti\nilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat\nkellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja\nlialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden\nkuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat,\nkunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran\nhuomautti: -- Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä\nolette jättäneet joka puolelle.\n\nSe olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä\npaperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli\njos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa,\nja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta\niltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät\nkidutustyön yövuorolle.\n\n- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku\nMajava, -- eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?\n\n- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi\nvoisitte siivota tämän.\n\nKun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa\nollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: -- Pojat, meidän täytyy siivota\ntämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme\nsiihen kaiken, mikä ei pala.\n\nJan tarttui lapioon ja alkoi kaivaa pensaiden takana tiipiin\nlähettyvillä. Vähitellen Sam ja Gui ryhtyivät myös työhön. He\nalkoivat koota roskia ja kantaa niitä kuoppaan. Kun he nakkasivat\nsiihen luita, peltitölkkejä ja leivänpaloja, sanoi Sam: -- Se ei ole\nminusta oikein, kun on niin paljon eläviä olentoja, jotka mielellään\nsen söisivät.\n\nKaleb, joka istui pölkyllä rauhallisesti poltellen, sanoi tämän\nkuullessaan: -- No, jos tahdotte menetellä oikein kuten intiaanit,\nniin kerätkää kaikki syötävä, mitä ette tarvitse -- liha, leipä,\nkaikki tyynni, ja pankaa se joka päivä jollekin korkealle paikalle.\nIntiaaneilla tavallisesti on jokin kallio -- he sanovat sitä\n_wakan'iksi_, se merkitsee pyhää taikaa -- ja sille he kantavat ruoan\ntähteet hyvien henkien mieliksi. Linnut ja oravat tietenkin korjaavat\nsuuhunsa kaiken; mutta intiaani on tyytyväinen siitä huolimatta. Jos\nheidän kanssaan väittelee, että linnuthan se saavat eikä henget,\nhe sanovat: \"Mitä väliä sillä on. Linnut eivät olisi sitä saaneet,\nelleivät henget olisi tahtoneet antaa\", taikka että linnut ovat\nottaneet sen hengiltä kantaakseen!\n\nSuuri neuvosto lähti sitten liikkeelle joka mies wakan-kalliota\netsimään. He löysivätkin metsästä tähän tarkoitukseen sopivan paikan,\nja yksi oli joka päivä velvollinen kantamaan kalliolle ruoan tähteet.\nNe eivät luultavasti olleet metsän eläimille yhtä haluttua tavaraa\nkuin olisivat olleet puoli vuotta myöhemmin, mutta pian he saivat\nnähdä, että oli monta lintua, jotka mielihyvin kävivät wakanillla\nruokailemassa; ja purolta kulki pian sinne polku -- matkaa oli vain\nviisikolmatta askelta -- joka kertoi nelijalkaisten käyvän hyväin\nhenkien vieraanvaraisuutta nauttimassa.\n\nKolme päivää tämän jälkeen, lihakärpäsrutosta oli päästy ja pojille\nselvisi, että leirin likaisena pitäminen on suorastaan rikos.\n\nErääseen toiseenkin asiaan Kaleb iski kiinni: -- Jan, hän sanoi,\nteidän ei nyt pitäisi juoda joen vettä, sehän on melkein alallaan.\nAurinko lämmittää sitä niin kovasti, ja siinä alkaa olla liian paljon\nkaikenlaisia eläviä. Sitä ei voi pitää terveellisenä.\n\n-- Niin, mutta mitäs me sille voimme? sanoi Sam, vaikka hän olisi\nyhtä hyvin voinut puhua purolle itselleen.\n\n-- Mitä me voimme tehdä, herra Clark? kysyi Jan.\n\n-- Kaivakaa kaivo!\n\n-- Hohoh! Lystäilemässä me täällä olemme! vastasi Sam.\n\n-- Kaivakaa intiaanien tapaan, sanoi Kaleb. -- Puolessa tunnissa se\non tehty. Kas näin, minä näytän.\n\nHän otti lapion, etsi kuivan paikan, joka oli noin kolmen sylen\npäässä lammen yläpäästä, ja kaivoi kuopan. Kun hän oli saanut kuopan\nmetrin syvyiseksi, alkoi siihen nopeasti vuotaa vettä. Hän kaivoi\nvielä vähän, mutta sitten hänen täytyi lopettaa, sillä siihen vuoti\nniin nopeasti vettä. Kaleb otti sangon ja ammensi kuraveden pois\npohjaa myöten, antoi sitten kuopan uudelleen täyttyä ja ammensi\njälleen pois. Kolmen tyhjennyksen jälkeen kuoppaan virtaava vesi oli\nkylmää, hyvän makuista ja puhdasta kuin kristalli.\n\n-- Kas siinä, hän sanoi, -- tuo vesi on teidän lammestanne, mutta\nsen on siivilöinyt kolme syltä vahva hiekkakerros. Tällä tavalla\nkuraisimmastakin rämeestä saa raikasta ja puhdasta vettä. Se on nyt\nintiaanin kaivo.\n\n\n\n\nINTIAANIN RUMPU\n\n\nVIII\n\n\n    \"Voi että hevosen jouhella ja lampaan nahalla\n    on semmoinen voima ihmissielua liikuttaa!\"\n\n-- Jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin tekisitte tuosta rummun,\nsanoi Kaleb Janille, kun he tapasivat niinipuun, jonka myrsky oli\nhiljakkoin kaatanut ja jonka viat nyt hyvin näkyivät, sillä se oli\naivan ontto, pintapuu vain oli jäljellä.\n\n-- Kuinka se tehdään? Mielelläni oppisin sellaisen valmistamaan.\n\n-- Tuopa kirves tänne.\n\nJan juoksi kirvestä hakemaan. Kaleb katkaisi kyynärän pituisen suoran\npölkyn, jossa ei ollut halkeamaa. Tämä kannettiin leiriin.\n\n-- Tiedätte toki, ettei rumpua voi tehdä, ellei ole päihin nahkaa.\n\n-- Mitä nahkaa sen pitäisi olla?\n\n-- Hevosen, lehmän, vasikan -- melkein vaikka minkä eläimen, kunhan\nvain on riittävän lujaa.\n\n-- Meidän aitassamme on vasikannahka ja vajassa on toinen, alkoi\nGui, -- mutta se on aivan rotan syömä. Ne ovat minun. Minä tapoin\nvasikat. Äijä antaa minulle vuodat, kun tapan ja nyljen eläimet. Jaa,\nnäkisittepäs minun tappavan vasikoita --\n\nGui oli jälleen hairahtumaisillaan itsensä ylistelyyn, mutta\nSam, jonka arkaan paikkaan tämä koski, kiljaisi \"uhuup!\" ja\nkouraisi poikaa niskakarvoista niin äkkinäisellä otteella, että\nkolmas sotapäällikkö lensi selälleen tallukat taivasta kohti ja\nkerskaileminen päättyi tavalliseen ruikutukseen.\n\n-- Anna olla, Sam, sanoi Pikku Majava moittien. -- Ethän sinä voi\nestää koiraa haukkumasta. Katsos, Gui on nyt yksinkertaisesti\nsellainen kuin on. Sitten Jan virkkoi Guille: -- Älä välitä, eihän\nsinuun sattunut. Lyön vetoa, että voitat Samin hirven ajossa ja näet\nkahta vertaa kauemmaksi kuin hän.\n\n-- Niin teenkin; sen vuoksi hän onkin niin vihainen. Lyön vetoa, että\nnäen kolmekin kerta niin kauas -- ehkä viisikin kertaa, vastasi Gui\nloukkaantuneella äänellä.\n\n-- Mene nyt hakemaan nahat -- jos nimittäin tahdot, että saamme\nrummun sotatanssiimme. Sinä olet ainoa koko joukossa, jossa on miestä\nnahkoja hankkimaan. Tästä imartelusta innostuneena Gui kiiruhti\nmatkaan.\n\nKaleb muotoili sillä välin onttoa pölkkyä. Hän kuori sen ensin ja\npoisti sitten tapparalla sisältä kaiken lahon ja säröt. Hän käänsi\nrumpupölkyn pystyyn ja teki maahan tulen ontelon kohdalle kohottaen\nsitten pölkkyä aina jonkin ajan kuluttua ja veistäen pois kaiken\nhiiltyneen puun. Sitten hän vielä koversi ja silitteli, kunnes\npölkky oli ohut ja sileä sekä sisältä että päältä. Heidän korviinsa\nkantautui Guin kimakka huuto pian sen jälkeen, kun poika oli\nmatkaan lähtenyt. He luulivat hänen olevan lähellä, mutta häntä ei\nkuulunutkaan. Rumpupölkyn muovailuun kului pari tuntia, mutta Guita\nei vain kuulunut. Kaleb huomautti, että rummusta puuttui nyt enää\nvain nahka ja että ukko Burns oli varmaankin saanut pojan käsiinsä\nja pannut hänet puutarhaan rikkaruohoja kitkemään. Eiköhän Gui vain\nselkäsaunan saatuaan ollut päästänyt tuota ulvahdusta.\n\nUkko Burns oli köyhä saamaton mies, laiha ja luisuhartiainen. Hän oli\nvasta kolmenkymmenen viiden ikäinen, mutta kun hän oli naimisissa,\noli hän siitä huolimatta \"ukkomiesten kirjoissa\". Sangerissa oli\ntapana, että jos mies kahdeksankymmenvuotiaana vielä oli naimaton,\nhän oli \"poikamiehiä\", mutta jos hän meni kahdenkymmenen ikäisenä\nnaimisiin, hän oli heti \"ukko\".\n\nRouva Burns oli saanut tuon tavanmukaisen helminauhan pellavapäitä,\nmutta useat olivat kuolleet. Vanhemmista oli eloon jäänyt vain Gui,\njoka oli äitinsä lellipoika, ja vasta suuren aukon päästä seurasi\nneljä pientä tyttöä, jotka olivat neljän, kolmen, kahden ja yhden\nvuoden ikäiset. Rouva Burns oli lihavahko ja hyväntahtoinen ihminen,\nmutta hän tunsi yleistä vastaansanomisen halua miestään kohtaan,\njoka tietysti oli lasten luonnollinen vihollinen. Jim Burnsin\nihanteita oli, että poika oli kunnolla kasvatettava -- toisin\nsanoen hänestä piti saataman niin paljon työtä kuin suinkin irti\nlähti -- ja Gui taas tarrasi kiinni omaan ihanteeseensa, hän tahtoi\npäästä niin vähällä kuin suinkin. Tässä ihanteiden ristiriidassa\näiti oli Guin varma, vaikka enimmäkseen salainen auttaja. Hänen\nsilmissään poika oli moitteeton: kaikki mitä hän teki oli oikein.\nPojan teerenpisamaisia kasvoja ja tylppiä piirteitä hän piti jalon\nkauneuden perikuvina. Ja Guin etevyydestä Margat Burns oli aivan\nvarma.\n\nBurnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui\ntasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia,\ntoisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei\npoika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen\ntähden viisaimmaksi karttaa \"äijää\" niin paljon kuin suinkin. Hänen\nleirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi,\nettä Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran\ntai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo\nannos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin\ntaitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa\nväkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut\naikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa\nhäpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti\ntoiset kaikessa, \"vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia\nja suurempia\".\n\nMutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan,\ntuli \"tutkaimen\" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen\nsangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut\naikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus\nilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli,\njonka pojat kuulivat.\n\n-- Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua\njuoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla!\nGui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja\nvasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille\ntuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.\n\nPian hän kuuli äitinsä huutelevan: -- Gui poikani, Gui poikani. Hän\nheitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.\n\n-- Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.\n\n-- Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.\n\n-- Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.\n\nMutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi,\nettä isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä\nhaukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin\nlohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.\n\n-- Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy\nsinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin\ntaas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti\nkuiskasi hänelle: -- Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun\nhän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä,\nhän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä\nveräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten\ntapahtuu vaikka mitä.\n\nTässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin\nmyöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja\nhellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi\ntai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi,\nkuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.\n\nVasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli\nkarva kiinni.\n\nKaleb huomautti: -- Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.\nSitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: --\nKuta lämpimämpi sitä parempi.\n\nKolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät\nenää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva\nlähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin\nkelvollisiksi rummun tekoon.\n\nKaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla\nsaadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen\ntylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä\nyltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä\nparkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa.\nTätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein\npyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä\nviisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen\nnahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa\nnirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden\ntuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan,\nrumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi\nnahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan\nensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen\nja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes\njoka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri\nsoma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli\nsaatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat\nrumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien\nhämmästykseksi heti anasti sen. -- Nahat ovat minun, hän selitti, ja\ntottahan se olikin.\n\nKaleb sanoi silmää iskien: -- Puuaines _näyttää_ sitten tulevan\nkaupanpäällisiksi.\n\nPuusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta\nse olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti\nniin vähän ääntä.\n\n-- Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.\n\n-- Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan,\nsanoi erämies.\n\nOli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan\nkuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa\nponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä.\nKun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä\nläpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin\nherkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.\n\nKaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat\npiiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto\nalkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti\nsuuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko\nolemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa\nkarkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai\nhänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista\nvalkoisen miehen \"suurenmoisista saavutuksista\" elääkseen niissä\ntunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKISSA JA SKUNKKI\n\n\nSam oli \"verilöylymatkalla\" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt\nluonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa\nankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi\nmulta-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi\nkuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa\noli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän\ntuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen\nkeltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli\ntämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että\nlehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta\ntämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta.\nNähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän\npuolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta\npienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä\nkasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi\npoikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.\n\nHän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän\nkummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen\nlopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla\nliejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon\nsangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän\nihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin\nharvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta\nyölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla\nmailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi\njoen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon\nsyvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen\npäässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni -- ei muuta kuin ohut\nvesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla -- \"kanjoniksi\" Jan oli\ntämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus,\njoka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten\njalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä\nvanhempia että uudempia jälkiä.\n\nTörmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä\nheinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja\nhäpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia,\nerästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää\ntuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet\nkiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi\nystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja,\njolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki\nolivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne\ntuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä.\nIsä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja\nmenneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa.\nHän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta.\nKerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa\nhyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen\ntai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä\nneuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän\noli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.\n\nHänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen\nhuomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin\nne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään\nkesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt\npäärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät\nhohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa.\nSe istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan,\noikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren\npäähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli\nsirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä.\nSitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin,\nvaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania\nsen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan\njättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen\npäätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli\nylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana,\nsilmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta\ntiheikköön ja katosi.\n\nTämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka,\nettä kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin\ntavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden\nkulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen\nvillieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että\nkissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.\n\nHän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän\nuudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista\nsoran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan\ntoisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko,\npikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja\npörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen\ntavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi\ntallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan\nympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla\ntöpsytteli kolme pientä skunkkia.\n\nEmo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi\nihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin\nomalla havaintopaikallaan.\n\nVanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi\nsen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat\nja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen\npaikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan\nnuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle,\nalkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten\näyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä\nnoudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.\n\nEmoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä\nseurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon,\nhaisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin\nhäntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista\n_miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu_, ja emoskunkki peräytyi ulos\ntakaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.\n\nPoikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja\nvasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan\nraa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se\niski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen\npois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta\nkyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva\nskunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä\nkerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen\nsydäntäsärkevän _mii-auu-mii-auun_ toisensa perästä. Se koski Janin\nsydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta\nkuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa -- vanha emokissa --\nilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat\npystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin\nleijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut\nseurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti\ntyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki\ntapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili\nvoimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin\nkimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään,\nvaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin\nsaastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.\n\nHampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi\njoka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään\ntukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin\nkissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli\nniin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää.\nSkunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin\nveteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin\nnahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen,\njoka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon\ntalttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton,\nskunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas\nulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan\nmujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja\nvalmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko\nmaailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt.\nMutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi\npois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa\nyli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin\nensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä\nveriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen\njälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.\n\nJan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi.\nKoko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja\nse seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä\nelättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille\npaikan hänen eläinsankariluettelossaan.\n\nMirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää\nsiitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli\nulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi\nilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan\npäällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi\nvoinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan\nvartioivan emokissan voima on lannistumaton.\n\nLopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen\nuudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien\nmirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla\npenikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan\nniitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta\naina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen\ntuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen\nsanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä,\nmutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli\nnenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö\nsiis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se\noli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa\nepäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen\nniin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut\nlöyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun\nne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky\nmyllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.\n\n\n\n\nX\n\nORAVAPERHEEN SEIKKAILUT\n\n\n-- Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä,\nkun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat\nBurnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon\npökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella\nmuutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä\nei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän,\nkatsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja\npurjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen\njalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni.\nHän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus\npuraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli\ntyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon\ntakapuolta ja katosi oksien sekaan.\n\nGui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut\ntikan reiästä lähtemään, \"sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen\ntikka?\" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää\nkovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki\npökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen\njälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen\ntikan lähtemään pesästään.\n\nKeino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi.\nJan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas\nsattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti\ntai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava,\njoka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen\nkurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa\ntaas alempaan reikään.\n\nPojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä,\nsaamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.\n\n-- Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.\n\n-- Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli\nympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen\npään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen\ntarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi\nuudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri\nsilloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat\nkankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: --\nnyt -- nyt -- nyt --\n\nYksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut\npökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon\nsurvaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän\nmyötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka\nolivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu\nrusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi\nauki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle.\nPojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan\nhypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat\nsäpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha\ntikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä,\nilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin\norava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon\nkärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi\npientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne\nkaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä\noli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin.\nAlussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta\npian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.\n\nPojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli\nkovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat\ntappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon\njääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.\n\nJan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt\npaljon kipeämmin kuin molempien toisten.\n\n-- Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. -- Ne ovat niin kovin pieniä,\nettei niitä voi kesyttääkään.\n\n-- Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti\nMäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän\noli urhoollisesti hukuttanut.\n\n-- Kun löytäisimme toisen oravan pesän, johon ne voisi viedä,\nsanoi Pikku Majava tunnonvaivoissa. Katsellessaan neljää kädessään\nhaparoivaa avutonta poikasta hän ei voinut estää katumuksen kyyneliä\nherahtamasta silmiinsä. -- Olisi ehkä paras tappaa ne ja lopettaa\nniiden surkeus. Emme näin myöhään enää löydä toistakaan oravan pesää.\nMutta hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi: -- Minä tiedän erään, joka\nlopettaa niiden tuskat. Parasta viedä ne sille. Saisi se ne lopulta\nkuitenkin, se metsiintynyt harmaa vanha kissa. Pannaan ne sen pesään,\nkun se on itse poissa.\n\nTämä tuntui olevan järkevä, yksinkertainen ja sääliväinen tapa päästä\norvoista. Pojat siis lähtivät puron kanjoniosalle. Yhteen aikaan\niltapäivästä aurinko paistoi sillä tavalla, että näkyi selvään\nkaikki, mitä kolossa oli. Pojat menivät sangen hiljaisina miehinä\nsille paikalle äyrästä, josta Jan oli katsellut kissan ja skunkin\ntaistelua, ja nähtyään, että pesässä olivat vain penikat, Jan ryömi\nja pudotti oravanpoikaset sinne ja palasi sitten toveriensa luo\nMirjamin tavoin katsellakseen, mikä löytölasten kohtaloksi tulisi.\n\nKokonaisen tunnin he saivat odottaa vanhaa kissaa, ja kun he koko\najan olivat hyvin hiljaa, he saivat palkakseen nähdä monta kiintoisaa\nnäkyä.\n\nKolibri tulla hyristi paikalle ja pyristeli utuisena siipitukkona\ntoisen kannukan kukkasen edessä toisensa jälkeen.\n\n-- Kuules, Majava, sinä väitit, että kolibrit ovat niin erikoisen\nkauniita, sanoi Tikka osoittaen himmeätä harmaahkon vihreätä lintua,\njoka oli heidän edessään.\n\n-- Ja niin väitän vieläkin. Katsopas nyt! Ja samassa riippuva kolibri\nkerran ilmassa käännähtäen äkkiä muutti pikimustan kurkkunsa tulen ja\nveren punaksi, joka sai arvostelijan paikalla vaikenemaan.\n\nKun kolibri oli mennyt tiehensä, näkyi ruohikossa vähän aikaa\nhääräilevän peltohiiri sinne tänne, ja pian sen jälkeen myyrä, joka\ntuskin oli hiiren kokoinen, ajoi tätä jälkiä myöten kiukkuisesti\ntakaa.\n\nMyöhemmin lähestyi joen kuivaa mutta varjoisaa uomaa pitkin\nlyhytkoipinen surkea kaniinin kokoinen eläin haistellen ympärilleen.\nKun se kulki heidän alapuoleltaan, Jan pienestä majavamaisesta päästä\nja suomuisesta hännästä totesi, että se oli piisamirotta, joka\nilmeisestikin etsi vettä.\n\nUimalammikossa oli vielä runsaasti vettä, ja pojat päättelivät että\ntänne olivat kokoontuneet kaikki sellaiset metsän asukkaat, jotka\n\"kuivuus uhkasi hukuttaa\", kuten Sam sanoi.\n\nTuskin oli kulunut parikymmentä minuuttia siitä kun piisami oli\nkadonnut, ennen kuin ilmestyi näkyviin toinen tummanruskea eläin.\n\n-- Toinen piisami; ne ovat varmaan sopineet, että täällä tavataan,\nkuiskasi Tikka. Mutta kun \"piisami\" oli tullut lähelle, se\nhuomattiinkin aivan toiseksi eläimeksi. Se oli kissan mittainen,\nmutta matalampi, pää leveä ja latuska, leuka ja kurkku valkoiset,\nsääret lyhyet, muodoltaan kuin hyvin suuri portimo; siitä ei voinut\nerehtyä, se oli minkki, piisamin verivihollinen, paraillaan saaliinsa\njälkiä seuraamassa. Se kiersi vikkelään joenmutkan ympäri haistellen\njälkiä kuin koira. Jos se saisi kiinni piisamin ennen kuin tämä olisi\nennättänyt lammikkoon, piisamin matka saisi surullisen lopun. Jos\npiisami ennättäisi syvään veteen, niin se ehkä pelastuisi. Mutta yhtä\nvarmaan kuin lammikosta tulisi piisamien yhtymäpaikka, yhtä varmasti\nse houkuttelisi minkitkin luokseen.\n\nEnnen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli\nkulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle\nharmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka\ntäydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen\nminkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin\nkaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa\nruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri\nvilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut\ntuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria\nsellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla\nmielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille\nhaisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä\ntutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui\nsitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat\npikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan\nlähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli\nsitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki\nlöyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan\nasian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja\nkäänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa,\nettä \"pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa\".\n\nPojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että\noravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän\nkasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen\noli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.\n\nTässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha\nharmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne\nnäyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli\nkerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti\nuteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja\noravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä\nväitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen\npäivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai\nselville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä.\nSyytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut\nparhaan taitonsa mukaan -- hellästi ja rakkaudella, mutta\nilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.\n\n\n\n\nXI\n\nKUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA\n\n\nPäivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin\nmetsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli\naivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.\n\nTämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: -- Kuules\nJan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä\ntappara vieressä?\n\nIntiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän\npieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne\nunohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui\nyksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän\nasukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä\nkuin kotonaan. Puunlatvain raikuva _kau -- kau -- kau_ ei enää ollut\nvain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen\näännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului\nmatalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.\n\nPitkäveteinen _pii -- rii -- ii -- ii -- ii_, jota kuului kuumina\niltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset\nrääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan\nvallattoman sininärhen synnyttämiksi.\n\nPesimäaika oli nyt ohi samoin kuin lauluaikakin; lintuja sen\nvuoksi näki entistä vähemmän, mutta jokien kuivumisen takia oli\nuimalammikkoon keskittynyt sitä enemmän elämää. Aitaa oli siirretty\nsen verran, että karja pääsi toisesta päästä juomaan, mutta alapää\noli hyvässä turvassa sen kömpelöiltä sorkilta, ja siellä oli\nrunsaasti monenlaisia metsäneläimiä.\n\nPiisameja näkyi joka ilta tyynessä lammikossa, ja syvemmissä\nosissa oli runsaasti kaloja. Vaikka ne olivat pieniä, niin niitä\noli niin runsaasti ja ne olivat niin ahnaita ottamaan onkeen, että\nkalanpyynnistä tuli mainio urheilu, ja useamman kuin yhden hyvän\naterian intiaanit lammikostaan saivat. Joka päivä keksittiin jotakin\nuutta. Sam oli läheisellä vainiolla keksinyt toisen murmelinkin,\njonka hengestä oli luvattu raha. Jäniksiä alkoi yön aikana käydä\nleirillä, varsinkin valoisina kuutamoöinä, ja viime aikoina he\nolivat usein kuulleet riitaista nalkuttavaa haukkumista, jota Kaleb\nsanoi ketun ääneksi, \"luultavasti sama vanha veijari, joka asustaa\nCallahanin metsässä\".\n\nOntossa niinipuussa asuva harmaa kissa oli yhä mielenkiintoinen.\nPojat kävivät säännöllisesti sitä matkan päästä tarkastelemassa,\nmutta pätevät syyt estivät heitä kovin lähelle menemästä. Ensinnäkään\nhe eivät tahtoneet sitä säikäyttää; toiseksi he tiesivät, että jos\nhe olisivat menneet liian lähelle, se olisi häikäilemättä hyökännyt\nheidän kimppuunsa.\n\nYksi Janin tärkeimpiä kokemuksia oli tämä: _metsässä näkee enimmän,\nkun on hiljaa_. Odottamisen suurin vaikeus oli siinä, millä saada\naikansa kulumaan, ja piirtämisen hän huomasi parhaaksi apukeinoksi.\nLukeminenkin olisi käynyt laatuun, jos olisi ollut kirjoja, ei\nkuitenkaan yhtä hyvin kuin piirtäminen, sillä lukiessa silmät\novat kiintyneet kirjaan eivätkä metsään ja valkoisten lehtien\nkäänteleminen on omiaan säikyttämään metsän arkoja asukkaita.\n\nJan käytti siten monta tuntia piirrelläkseen kaikenlaisia esineitä\nlammen rannoilta.\n\nHänen eräänä päivänä istuessaan sen reunalla hyppäsi vedestä mutukala\nja sieppasi suuhunsa kärpäsen. Melkein paikalla pysähtyi sen päälle\nilmaan ohikiitävä kuningaskalastaja, räpytti siipiään, syöksyi alas,\nkohosi taas ilmaan nokassaan mutu, lensi oksalle saalistaan syömään,\nmutta tuskin oli sinne päässyt, ennen kuin paksusta puusta livahti\nesiin kanahaukka, iski molemmat kouransa kuningaskalastajaan ja\npainoi sen alas äyrästä vastaan -- tuossa tuokiossa haukka olisi\nsaaliinsa tappanut, ellei äyrään kolosta samalla olisi töytäissyt\nesiin pitkä ruskea olento, joka hyökkäsi tappelevien kimppuun ja\nsilmänräpäyksessä muutti koko tilanteen. Kaikki kolme tappelijaa\nkimposivat erilleen, haukka vasemmalle, kuningaskalastaja oikealle,\nmutu takaisin lampeen, ja minkki jäi rannalle suu täynnä höyheniä ja\nsangen tyhmistyneen näköisenä. Sen seistessä siinä untuvia kuonostaan\nravistellen hiipi pensaikon kautta rantaa kohti toinen eläin -- vanha\nharmaa kissa. Minkki rypisti kuonoaan, näytti terävät hammasrivinsä\nja ärisi vimmatusti, mutta peräytyi samalla puunjuurien suojaan.\nKissa niuhisti korvansa; pörhisti selkä- ja häntäkarvansa; kyyristyi\npalavin silmin ja hännänpäätään leiskutellen ja vastasi minkin\närinään matalalla murinalla. Minkki ilmeisestikin uhkasi kissalle\n\"äkkikuolemaa\", mutta tämä ei tehnyt mirriin suurtakaan vaikutusta.\nMinkki peräytyi kauemmaksi juurien taa, kunnes ei näkynyt muuta kuin\nsen silmäin vihreä hehku; kissa sen sijaan kulki rauhallisin askelin\nsen piilopaikan ohi ja lähti omiin hommiinsa. Juurien alla ärinä\nvähitellen lakkasi, ja vihollisen matkoihinsa mentyä minkki sukelsi\nveteen ja katosi näkyvistä.\n\nNämä molemmat eläimet joutuivat toisenkin kerran vastakkain,\nkuten Jan sattui piilopaikastaan suureksi ilokseen näkemään. Hän\noli kuullut vikkelän veteen lupsahduksen, mutta ei ääntä kohti\nvilkaistessaan enää nähnyt muuta kuin rantaan tulevat, avartuvat\nrenkaat. Sitten vedenpinta rikkoutui kaukana lammen yläpäässä. Sinne\nilmestyi ruskea täplä, joka taas katosi. Ilmestyi kohta toinenkin\nkadotakseen samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Myöhemmin piisami\nkömpi rannalle, taapersi parikymmentä jalkaa eteenpäin, hyppäsi\ntaas veteen, ui alaspäin, nousi toiselle rannalle ja ryömi ilmassa\nriippuvien juurien alle. Minuutin kuluttua ilmestyi minkki karvat\npitkin ruumista liimautuneina, niin että se oli kuin nelijalkainen\nkäärme. Se sattui sille paikalle, jossa piisami oli noussut maalle,\nseurasi jälkiä, kunnes ne olivat kadonneet, laukkasi sitten edes\ntakaisin pitkin rantaa, hyppäsi veteen, ui toiselle puolelle, ja\nsamosi pitkin toista rantaa. Lopulta se tapasi jäljet ja seurasi\nniitä. Juurien alta kuului tappelua ja minkin ärinää, ja parin kolmen\nminuutin kuluttua saalistaja tuli esiin vetäen piisamin ruumista\nperässään. Se imi sen verta ja söi parhaillaan sen aivoja, kun harmaa\nkissa jälleen ilmestyi näkyviin lammen rantaa astellen ja seisoi\näkkiä minkin edessä, ei kahdenkaan sylen päässä siitä.\n\nMinkki huomasi vihollisensa, mutta ei yrittänytkään päästä pakoon. Se\nseisoi etukäpälät saaliinsa päällä ja ärisi kissalle varoittavasti\nja uhmaavasti. Muutaman sekunnin siihen tuijotettuaan mirri hyppäsi\nkeveästi korkealle äyräälle, kulki minkin ohi, hyppäsi taas alas ja\njatkoi matkaansa rantaa pitkin ylöspäin.\n\nMiksi minkki pelkäsi kissaa ensi kerralla ja kissa minkkiä\ntoisella? Jan arveli, että kissa tavallisesti olisi voittanut,\nmutta että minkillä tällä kertaa oli oikeus puolellaan; se puolusti\nomaisuuttaan, ja kissa, sen tietäen, vältti tappelua; sitä vastoin\nsama kissa olisi tapellut vaikka tuhatta minkkiä vastaan, jos sen\nolisi pitänyt puolustaa poikasiaan.\n\nNämä tapaukset eivät sattuneet samana päivänä, mutta kerromme ne\nyhdessä, koska Jan aina jälkeenpäin kertoi ne yhdessä osoittaakseen,\nettä eläimillä on jonkinlainen käsitys oikeudesta ja vääryydestä.\n\nMutta myöhemmin Jan sai oppia tuntemaan piisamit toiseltakin\nkannalta. Hän oli Samin kanssa tasoittelemassa alempaa multa-albumia\nyöksi, kun puronuoman keskustaa sukkelaan läheni vuolas vesivirta,\nvaikka se oli ollut enemmän kuin viikon aivan kuivilla.\n\n-- Halloo, sanoi Tikka, -- mistäs tuo tulee?\n\n-- Pato on puhjennut, sanoi Pikku Majava äänessään pelkoa.\n\nPojat juoksivat padolle ja tuota pikaa huomasivat, että oli oikein\narvattu. Vesi oli päässyt vuotamaan padon päitse, ja tarkempi\ntutkimus osoitti, että kaiveleva piisamimyyrä oli siihen syynä.\n\nEi ollutkaan mikään pieni asia saada vuotoa tarkoin suljetuksi. Mutta\nlapio teki tehtävänsä, ja taaja rivi paaluja ja vankka varustus\nsitkeätä savea niiden takana sekä tukki vuodon että oli vielä takeena\nsiitä, että ainakin se kulma oli tulevaisuudessa suojattu.\n\nKuullessaan piisamin aikaansaaman vahingon Kaleb sanoi:\n\n-- No nyt voitte arvata, miksi majavat aina ovat niin vihaisia\npiisameille. Ne tietävät patojensa olevan vaarassa ja tappavat siksi\nkaikki tapaamansa piisamit.\n\nHarvoin Pikku Majava katseli tuntiakaan näkemättä suossa jotakin\nmielenkiintoista. Muut soturit eivät olleet niin kärsivällisiä, että\nolisivat malttaneet kylliksi odottaa, eivätkä he kyenneet itseään\npiirustamalla huvittamaan.\n\nJan teki useita piiloja sellaisiin paikkoihin, missä hän luuli\nparhaiten näkevänsä eläimiä. Heti padon alapuolella oli pieni\nallikko, jossa vilisi monenlaisia jokiäyriäisiä ja nauhamaisia\nankeriaita houkutellen paikalle kuningaskalastajia ja variksia, ja\npieni pilkullinen rantasipi keikutteli pyrstöään padon toisella\nselällä tai myöhemmin iltapäivällä alati läsnä oleva piisamimyyrä\nryömi laakealle kivelle ja istui siinä kuin karvalakki. Joen\nkanjonissa oli toinen hyvä piilopaikka, mutta kaikkein paras oli\nlammen yläpää siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne näkyi enemmän\nerilaista maastoa. Ensinnä lammikko piisamimyyrineen, jota vaanimassa\nsilloin tällöin näkyi minkki, sitten pieni suo, joka siinä oli aina,\nmutta joka nyt oli melkoisesti laajentunut veden paisumisen johdosta.\nSiinä asui joku peltohiiri ja pari kaislarääkkää. Aivan lähellä oli\nsankka metsä, jossa toisinaan näki sepelpyitä ja mustia oravia.\n\nJan piirteli siellä eräänä päivänä hemlokin runkoa saadakseen\nodotusaikansa kulumaan ja siitäkin syystä, että oli ruvennut\npitämään tästä vanhasta puusta. Hän ei koskaan piirtänyt piirtämisen\nsuoman huvin vuoksi; vaan hänet sai aina sitä tekemään rakkaus\nsiihen esineeseen, jota hän kuvasi. Mustan ja valkoisen kirjava\namerikkalainen puukiipijä oli kuin lisko kiivennyt puunrunkoa pitkin\nnäkyviin. Untuvatikka oli kaivanut puusta madon niin suurella\nvaivalla, että se useimpien lintujen mielestä olisi ollut riittämätön\nvaivanpalkka tusinastakin madosta. Tsipmunkki (maaorava) tuli\nvähitellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes juoksi hänen jalkansa\npoikki, säikähti ja karkasi sitten pois rähisten ja kauhistuneena\nomasta rohkeudestaan; ja vihdoin vikitti siinä huimapää pieni\nmustalakkitiaiskoiras jatkuvaa kevätlauluaan, ikään kuin niin\nmielettömän nurinkurinen väite olisi ketään huvittanut, ja vihantain\nlehväin keskeltä hyppäsi lammen rannalle äänettä ruskea karvatukko,\nloikkasi kapean lahden poikki jalkaansa kastamatta, pysähtyi kerran\ntai pari, istuutui sitten harvahkon lehdon keskelle kaikkien\nnähtäväksi -- jänis. Se istui niin kauan ja niin hiljaa, että Jan\nensin piirsi sen kuvan, johon kului kolme tai neljä minuuttia, ja\nsitten otti taskusta kellonsa ja laski kolme minuuttia, ennen kuin\nse viimein lähti liikkeelle. Nyt se söi jonkin aikaa, ja Jan koetti\nlaatia luettelon, mitä kasveja se söi, mitä karttoi, mutta ei voinut\nsitä kovinkaan varmasti tehdä.\n\nPaikalle pyrähti meluava kultasiipitikka ja istahti aivan lähelle\nkuivalle oksalle. Jänis asettui vähäksi aikaa aivan liikkumattomaksi,\nmutta tikan tuntomerkit oli helppo lukea, ja jussi oli jo ammoin\noppinut ne tuntemaan ystävän virkapuvuksi, joten se siis jatkoi\nateriaansa eikä ollut huomaavinaankaan, kun kultasiipitikka lensi\nmatkoihinsa. Lensi siitä ylitse varis, lensi toinenkin. \"Eikö mitä;\nei niistä hätää mitään.\" Valitti metsässä punaolkahaukka; jänis kuuli\nsen äänen, mutta punaolka ei ole vaarallinen, ja jänis tiesi sen.\nSuuri haukka, jolla oli _punainen pyrstö_, liiteli ääneti kehiään\nlehdon yläpuolella, ja jänis paikalla tunsi jäätävää pelkoa. Se\nsamainen punainen pyrstö oli pelätyn vihollisen tunnusmerkki. Kuinka\nhyvin pupu oli oppinut ne kaikki tuntemaan!\n\nApila houkutteli sitä syömään oikein vankan aterian, minkä jälkeen\nse hyppäsi keskelle lehtoa ruohikkoon ja muutti siinä itsensä\nsammalmättääksi upottaen koipensa karvain sisään, laskien korvansa\npitkin selkää kuin tyhjän hansikasparin tai pari pyöristettyä päreen\nlaikkaa. Sieraimien lipatus harveni ja pupu näytti nukahtaneen\nauringon viimeisissä lämpimissä säteissä. Jan oli kovin utelias\nnäkemään, olivatko sen silmät auki vai kiinni. Hänelle oli näet\nkerrottu, että jänikset nukkuvat avosilmin, mutta matka oli niin\npitkä, ettei hän voinut sitä varmaan nähdä. Kaukoputkea hänellä\nei ollut eikä Guikaan ollut paikalla, niin että tämä kysymys jäi\navoimeksi.\n\nPolulta olivat päivänpaisteen viimeiset läikät kadonneet ja lampi\noli kokonaan länsirannan puiden varjossa, johon se näki auringon\npunoittaen laskevan, ja viirirastas liverteli _viri -- viri --\nviiriään_ puronvarressa seljatiheikössä, kun samassa eräs muita\nisompi eläin ilmestyi kauas polun päähän ja ääneti hiipi Jania\nkohti. Se piti päätään matalalla, eikä hän voinut erottaa, mikä se\noikein oli. Sen muutamaksi sekunniksi seisahtuessa Jan kostutti\nsormensa suussaan ja kohotti sen ilmaan. Se puoli, jostapäin eläin\nlähestyi, tuntui hieman kylmemmältä, heikko tuulenhenki puhalsi siis\nsieltäpäin, joten hän ei joutuisi ilmi. Eläin lähestyi yhä, näytti\nsuurenevan, kääntyi hiukan toiselle puolelle, ja silloin Jan suiposta\nkuonosta ja korvista ja tuuheasta hännästä selvään näki, ettei se\nollutkaan vähempi kuin kettu, sama luultavasti, joka oli usein öisin\nhaukuskellut leirin lähettyvillä.\n\nSe juoksi viistoon ohi tietämättä mitään väijyvästä pojasta enempää\nkuin torkkuvasta jäniksestäkään, mutta silloin Jan, vain paremmin\nnähdäkseen tämän viekastelijan, nosti kätensä selkäpuolen suunsa\neteen ja imemällä synnytti pientä ääntä kuin hiiren vikinää,\nsuloisinta soitantoa, mahtavinta lumoa nälkäiselle ketulle, joka\nsiitä nopeaan kuin leimaus kääntyi suunnastaan. Hetken se seisoi pää\npystyssä täynnään hallittua voimaa ja jännitystä; uudelleen vikinää\n-- se palasi verkalleen takaisin ääntä kohti ja niin tehdessään kulki\nJanin ja jäniksen välistä. Se oli kulkenut pupujussin vanhain jälkien\npoikki välittämättä niistä mitään, mutta nyt tuulenhenki kantoi uutta\nhoukuttelevaa hajua sen nokkaan. Heti kettu luopui hiiren ajosta --\nkuka metsämies hiirestä välittäisi, kun on isoa riistaa tiedossa --\nja alkoi varovasti siroin liikkein hiipiä kohti jänistä, jota se\nei ollut edes nähnyt. Mutta nenä oli sen paras opas. Se risteili\nvastatuuleen astuen jalkansa mitä huolellisimmin ja kohottaen\nkuonoaan kuin ajokoira.\n\nJoka askelella se lähestyi pupua, joka nukkui tai oli nukkuvinaan\nruohopehkossa. Jan aprikoi itsekseen, eikö olisi ollut paras huutaa\nja tehdä loppu tuosta hiipimisestä, ennen kuin jäniksen kävisi\nhullusti, mutta luonnontutkijana häntä halutti nähdä koko juttu\nloppuun saakka saadakseen tietää, millä tavalla kettu saaliinsa\ntavoittaisi. Herra punaturkki oli nyt neljän ja puolen metrin\npäässä ruohikosta, eikä harmaa karvatukko vain liikahtanut. Nyt\nse oli kolmen ja puolen metrin päässä -- eikä vain liikahdusta;\nkolmen metrin -- ja pupu näytti vain vetävän rauhallisia unia;\nkahden ja puolen metrin -- ja nyt kettu näytti ensi kerran todella\nnäkevän uhrinsa. Janin oli vaikea pidättää huutamasta varoitusta;\nei enää täyttä kahtakaan metriä -- kettu ilmeisestikin valmistautui\nloppuhyppyyn.\n\n-- Voinko sallia sitä? Janin sydän sykki kiivaasti.\n\nKettu sovitteli käpäliään paremmin maahan, kokosi kaikki voimansa\nja sitten ääneti, mutta julmaa tarmoa osoittaen loikkasi suoraan\nnukkuvan jäniksen niskaan. Nukkuvan? Johan nyt! Ei sinnepäinkään!\nPupulla oli omat konstinsa. Samassa silmänräpäyksessä kun kettu\nponnahti, se yhtä suurella voimalla hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja\njatkoi näitä merkillisiä eksytyshyppyjään niin sukkelaan, ettei silmä\nvoinut niitä seurata. Suotta kettu yritti olla vielä sukkelampi,\nsillä nämä ihmeelliset sivuhypyt ovat jäniksen voima ja ketun\nheikkous; ja pupu loikki -- hypp-hypp -- tiheikköön ja meni menojaan,\nennen kuin kettu sai raskaammalle ruumiilleen minkäänlaista vauhtia.\n\nJos jänis olisi ponnistanut pakoon paikalla, kun näki ketun tulevan,\nniin se ehkä olisi turmiokseen ilmaissut itsensä; jos se olisi\nkarannut suoraan poispäin, kun kettu hyppäsi sen kimppuun, niin\nkettu olisi kolmella tai neljällä loikkauksella saanut sen kiinni,\nsillä vihollinen oli silloin täydessä vauhdissa; mutta aikansa\nodottamalla se oli välttänyt vaaraa niin kauan kuin suinkin, ja kun\nvaara kuitenkin tuli eteen, se pelasti itsensä ainoalla mahdollisella\ntempulla, ja siitäpä johtuu, että se \"vihannassa metsässä elää vielä\ntänä päivänäkin\".\n\nKetun oli lähdettävä muualta illallistaan etsimään, ja Jan palasi\nleiriin sangen mielissään siitä, että metsä jälleen oli ilmaissut\nhänelle salaisuuksiaan.\n\n\n\n\nXII\n\nINTIAANIEN MERKEISTÄ JA EKSYMISESTÄ\n\n\n-- Mitä te tarkoitatte intiaanien merkeillä, herra Clark?\n\n-- Melkein mitä tahansa, mistä näkee, että intiaaneja on\nlähettyvillä: mokkasiinin jälkiä, savun hajua, taitettua oksaa,\nkylää, kahta päällekkäin pantua kiveä taikka poltettua valkoisten\nsiirtokuntaa, josta on päänahat viety -- ne ovat kaikki intiaanien\nmerkkejä. Ne kaikki tarkoittavat jotakin, ja intiaanit lukevat niitä\nja tekevät niitä, aivan samalla tavalla kuin sinä kirjoitat.\n\n-- Muistatteko, että sanoitte meille kolmen savun merkitsevän sitä,\nettä te palasitte kotiin päänahkoja tuoden?\n\n-- Kyllä muistan; mutta eivät ne oikeastaan sitä merkitse. Ne\nmerkitsevät \"hyviä uutisia\" -- nimittäin toisten heimojen kesken. Eri\nheimojen keskuudessa niillä on vähän eri merkitys.\n\n-- Entä mitä merkitsee yksi savu?\n\n-- Tavallisesti vain että \"leiri on täällä\".\n\n-- Entä kaksi savua?\n\n-- Kaksi savua merkitsee \"_vastuksia_\" -- voi merkitä, että \"_olen\neksynyt_\".\n\n-- Se pitää muistaa; kaksi eksymistä ja vastuksia.\n\n-- Kolme tietää hyviä uutisia. _Epätasaiset luvut tietävät onnea_.\n\n-- Mitäs neljä?\n\n-- Sitä tuskin milloinkaan käytetään. Jos minä näkisin leirissä neljä\nsavua, niin arvaisin, että on tekeillä _jotakin suurta_ -- ehkä suuri\nneuvosto koolla.\n\n-- Entä jos näkisitte viisi savua, mitä silloin ajattelisitte?\n\n-- Minä ajattelisin, että kuka hullu on sytyttänyt koko kylän tuleen,\nvastasi Kaleb naurahtaen.\n\n-- Te vast'ikään sanoitte, että jos kaksi kiveä on päällekkäin, niin\nsekin on merkki. Mitä se merkitsee?\n\n-- En minä tietysti voi puhua kaikkien intiaanien puolesta. Toiset\nilmaisevat sillä yhtä, toiset toista. Mutta kun lännessä pannaan\nkaksi kiveä päällekkäin, niin se merkitsee \"tämä on polku\"; ja jos on\npieni kivi niiden molempien oikealla puolella, niin se tietää, että\n\"tässä me poikkesimme oikealle\". Jos on kolme kiveä päällekkäin, niin\nse merkitsee \"tämä on kyllä oikea polku\" ja \"erikoisen huomattavaa\"\ntai \"pidä varasi\"; ja kasa kokoon heitettyjä kiviä tietää \"me\nmajailimme tässä, koska yksi oli sairas\". Niillä kivillä sairaalle\noli valmistettu höyrykylpy.\n\n-- No mutta mitä intiaanit tekisivät, ellei olisi kiviä ollenkaan?\n\n-- Metsässäkö tarkoitat?\n\n-- Niin, taikka avaralla preerialla.\n\n-- Minä olen melkein unohtanut, siitä on niin pitkä aika, mutta\nkatsotaanpa, ja Jan ahdisti Kalebia, ja Kaleb penkoi muistinsa\nkätköistä, kunnes he saivat kokoon oikein yleisen merkkitaulun vaikka\nKaleb yhä varoitti, että \"toiset intiaanit niitä käyttävät toisin\".\n\nJanin piti tietysti paikalla ruveta tekemään merkkitulta, mutta hän\npettyi suuresti huomatessaan, ettei kukaan sataa askelta kauempaa\nnäkisi sellaista savua, koska se ei kohonnut puunlatvain yläpuolelle,\nmutta Kaleb opetti nyt hänelle, mikä on ero kirkkaan tulen ja savun\nvälillä.\n\n-- Ala kirkkaalla tulella, jotta saat kuumuutta, tukahduta se sitten\ntuoreella ruoholla ja laholla puulla. Kas tuossa, nyt näet eron! Ja\npaksu ja väärä savupatsas alkoi tupruta taivasta kohti paikalla kun\nruoho ja laho puu alkoivat kihistä hehkuvassa hiilloksessa.\n\n-- Minä lyön vaikka vetoa, että tuo näkyy peninkulman päähän, jos\njoku on korkealla paikalla katsomassa.\n\n-- Ja minä lyön vetoa, että näkisin sen kahden peninkulman päästä,\nnaukui siihen Gui.\n\n-- Herra Clark, oletteko koskaan eksynyt? jatkoi uupumaton kysyjä.\n\n-- Olenpa tietenkin, ja useamman kuin yhden kerran. Jokainen joka\nmetsiin lähtee, varmaan kerran eksyykin.\n\n-- Mitä -- intiaanitkin?\n\n-- Tietenkin! Miksi ei? Ihmisiä nekin ovat, ja sen sanon, että jos\njoskus kuulet jonkun kerskaavan, ettei hän ole milloinkaan eksynyt,\nniin silloin tiedät, ettei hän ole koskaan ollut äitinsä esiliinan\nnauhoista kaukana. Ei ole sitä ihmistä, joka ei eksyisi, mutta oikea\nerämies löytää taas oikeaan; siinä se ero on.\n\n-- Mitä te tekisitte, jos eksyisitte?\n\n-- Riippuu siitä, missä se tapahtuisi. Jos se tapahtuisi semmoisessa\nseudussa, jota en tunne, ja minulla olisi leirissä ystäviä, niin\nparhaan taitoni mukaan takaisin pyrittyäni istuutuisin siihen\npaikkaan ja tekisin kaksi savua. Mutta jos olisin aivan yksin,\nniin tietysti koettaisin kulkea niin suoraan kuin suinkin siihen\nsuuntaan, joka minua parhaiten miellyttäisi, ja se on helppo asia,\njos aurinko tai tähdet ovat näkyvissä, mutta pilvisellä säällä se ei\nkäy päinsä. Ellei tunne maata, on paras seurata jonkin joen juoksua,\nmutta en minä onneasi kiitä, jos sinun täytyy se tehdä, sillä se on\nkaikkein pahinta käveltävää, mitä on maan päällä. Se kyllä varmasti\nvie eksyneen jonnekin -- se estää kulkemasta piiriä -- mutta sillä\ntavalla ei pääse päivässä kuin seitsemän tai kahdeksan kilometriä\neteenpäin.\n\n-- Eikö suuntaa näe puunrungoilla kasvavasta sammalesta?\n\n-- _Ei!_ Koetapas kerran, niin saat nähdä: sammal puun tai kallion\npohjoispuolella; isoimmat oksat rungon eteläpuolella; hemlokin\nlatva itään; kannossa vahvimmat kasvurenkaat eteläpuolella ja niin\nedespäin. Se sopii puuhun, joka seisoo yksinään eteläpuolella, --\nmutta _se_ ei sovi puuhun, joka on avopaikan eteläreunalla, sillä\nsiinä kasvurenkaitten pohjoispuoli on vahvin. Jos on kompassisi\nmukana, niin ei sekään pidä kuin puoleksi paikkaansa -- se on vain\nosaksi oikeassa, mutta ei aivan; se on kova valehtelemaan, kompassi,\nkun mies on pelosta pöllääntynyt ja tahtoisi saada varmaa tietoa.\nMinä en ole koskaan nähnyt muuta kuin yhden hyvän kompassiruohon,\npreerian kultapiiskun. Avopaikalla suurin osa niistä osoittaa\npohjoista kohti, mutta jos ne vie vaikka isonpuoleisten vaunujen\nkuomun alle, niin ne osoittavat mihin suuntaan tahansa.\n\nJos löytää uutterasti käytetyn riistapolun, niin on paras kulkea\nsitä, se vie veden luo -- jos nimittäin kulkee oikeaan suuntaan,\nminkä näkee siitä, että se käy yhä vahvemmaksi. Mutta jos se\nhaarautuu ja heikkenee, niin silloin sitä kulkee väärään suuntaan.\nSorsaparvi tai kuikka lentävät aina vettä kohti. Niitä voi huoletta\nseurata.\n\nMutta totta puhuakseni kompassi kuitenkin on varmin keino. Sen\njälkeen aurinko ja tähdet, ja jos on toivoa, että ystävät tulevat\napuun, on parasta istahtaa siihen paikkaan ja tehdä kaksi savua,\npitää niitä vireillä, huutaa aina vähän väliä ja pysyä rauhallisena.\nSilloin ei ole hätää, ellei ole mieletön houkka, mutta semmoistenhan\nonkin parasta pysyä kotona muiden hoivattavina.\n\n\n\n\nXIII\n\nNAHAN PARKITSEMINEN JA MOKKASIINIEN TEKO\n\n\nSam teki löydön. Oli teurastettu vasikka ja sen kostea nahka\nripustettu parvelle kuivumaan. Isä antoi hänen ottaa sen mukaansa,\nja nyt hän tuli \"verestä puhvelin nahkaa kantaen, siitä vaipan\ntehdäkseen\".\n\n-- Minä en tiedä, kuinka intiaanit muokkaavat nahkansa, hän sanoi, --\nmutta tietäähän Kaleb, hän kertoo sen teille, enkä minä tietysti ole\nkuulevinani.\n\nVanha erämies oli aivan joutilaana, ja ainoat ilon hetket hänen\nyksinäisessä elämässään olivat nämä leirissä käynnit sen jälkeen kun\nhänen oma ovensa oli hänen nenänsä edestä suljettu. Hän kävi leirissä\njoka päivä, niin että hänen tuloaan pidettiin luonnollisena asiana,\nkun hän tunti Samin paluun jälkeen \"sattui ohi kulkemaan\".\n\n-- Kuinka intiaanit parkitsevat turkisnahkoja? Jan heti kysyi.\n\n-- No monella tavalla --\n\nMutta ennen kuin hän ennätti sanoa sen enempää, palasi \"Haukansilmä\"\nkotoa ja luikkasi:\n\n-- Kuulkaas, pojat, ukon vanha hevonen on kuollut! Ja hän irvisti\nkovin tyytyväisenä, siitä syystä vain, että hänellä oli uutisia\nkerrottavana.\n\n-- Mäihä, sinä irvistät niin, että sinun takahampaasi\npäivänpaisteessa ruskettuvat, ja ylipäällikkö loi häneen murheellisen\nkatseen.\n\n-- Niin on asian laita, ja kun minä menen ja nyljen siltä hännän\npäänahaksi, niin olen paras intiaani koko joukossa.\n\n-- Mikset nylje koko konia, niin minä opetan sinulle, kuinka vuodasta\nsaadaan monenlaisia intiaanikapineita, lisäsi Kaleb piippuansa\nsytyttäessään.\n\n-- Autatteko te minua?\n\n-- Ei se ole sen kummempaa kuin vasikankaan nylkeminen; minä näytän\nsinulle, mistä suonilanka otetaan, kun nahka on päältä saatu.\n\nKoko leiri lähti siis Burnsin pellolle. Gui jättäytyi jälkeen ja meni\npiiloon huomatessaan isänsä, joka parihevosilla vedätti pois hevosen\nraatoa.\n\n-- Hyvää päivää, Jim, tervehti Kaleb, sillä he olivat hyvät ystävät.\n-- Hevosen menetit, taisi tulla suurikin vahinko?\n\n-- Eikä juuri. Ei se maksanut juuri mitään. Sain sen vaihtokaupassa\nkaupan päälle. Hyvä että kuoli, se oli rampa.\n\n-- Me ottaisimme sen nahan, ellet sinä sitä tarvitse.\n\n-- Ottakaa mielihyvin kaikki tyynni.\n\n-- Vedäpäs se tuonne raja-aidan luo, niin me kuoppaamme sinne mitä\njää, kun olemme omamme ottaneet.\n\n-- Kyllä vain. Oletteko sattuneet näkemään sitä minun poika\nlurjustani?\n\n-- Olemme kyllä; minä näin aivan hiljan, sanoi Sam. -- Kotia kohti\noli silloin nokka.\n\n-- Hm. Ehkäpä jo tapaankin kotona.\n\n-- Luultavasti. Sitten Sam hiljaa lisäsi: -- Vaikka en minä usko.\n\nBurns jätti heidät siihen, ja muutaman minuutin kuluttua Gui hiipi\nesiin metsästä ollakseen hänkin mukana hommassa.\n\nKaleb näytti, miten nahka oli viillettävä auki kummankin koiven\nsisäpuolta myöten ja mahan alitse. Nylkeminen oli hidasta, mutta ei\nniin epämiellyttävää kuin Jan oli pelännyt, eläin kun oli veres.\n\nKaleb teki suurimman osan työstä; Sam ja Jan auttoivat. Gui avusti\nhommaa kertomalla omia vasikannylky-muistelmiaan ja ehdottamalla\nkaikenlaisia parannuksia omasta laajasta kokemuksestaan.\n\nKun yläpuoli oli nyljetty, Kaleb huomautti: -- Tuskin voimme kääntää\nsitä toiselle kyljelle. Kun intiaaneilla ei ollut paikalla hevosta\nkääntääkseen puhvelia toiselle kyljelle, niin he tavallisesti\nviilsivät nahan halki selkää pitkin. Eiköhän meidän ole parasta tehdä\nsamalla tavalla. On meillä nyt nahkaa sen verran kuin tarvitsemme.\n\nHe siis leikkasivat irti sen puolen, jonka olivat nylkeneet, ottivat\nhännän ja harjan \"päänahoiksi\", ja sitten Kaleb lähetti Janin\nnoutamaan kirveen ja sangon.\n\nHän hakkasi irti kappaleen maksasta ja hevosen aivot. -- Tuota,\nhän sanoi, tarvitaan parkittaessa, ja tästä intiaanivaimo saa\nompelulankansa.\n\nHän viilsi syvän haavan selkärankaa pitkin selän keskivaiheilta\nmunuaisten vaiheille, tunki sormensa leveän vaikeahkon säienauhan\nalle, nosti sen ylös ja irrotteli ja leikkasi, kunnes se oli irti\nlonkkaluuhun ja eteenpäin kylkiluihin saakka. Tämä suonilanka oli\nkymmenisen senttimetriä leveä, hyvin ohut, ja sen saattoi halkaista\nvaikka kuinka moneen kertaan, niin että siitä lopulta tuli ohutta\nrihmaa.\n\n-- Siinä, hän sanoi, on nyt lankavyyhti. Pankaa tuo talteen. Se\nkuivaa, mutta halkeaa siitä huolimatta milloin vain, ja kun sitä\nhuuhtelee parikymmentä minuuttia lämpöisessä vedessä, niin se pehmiää\nja on valmista käytettäväksi. No nyt kun meillä on sekä vasikan että\nhevosen nahka, niin emme vähemmällä pääsekään kuin että meidän täytyy\nlaittaa nahkurin verstas.\n\n-- Entä kuinka turkiksia parkitaan, herra Clark?\n\n-- Hyvin monella eri tavalla. Toisinaan vain kaavitaan ja kaavitaan,\nkunnes sisäpuolelta on kaikki rasva ja liha poissa. Sitten nahka\npeitetään alunalla ja suolalla ja kääritään kokoon muutamaksi\npäiväksi. Kun aluna tuntuu läpi ja nahka on karvain juuresta käynyt\nvalkoiseksi ja puoleksi kuivunut, sitä vedellään ja muokataan, kunnes\nse on aivan pehmeätä.\n\nMutta kun intiaaneilla ei ole alunaa eikä suolaa, niin he tekevät\nmaksasta ja aivoista hienoa parkkiainetta, niin kuin minä aion nyt\ntehdä.\n\n-- Niin, tehdään se intiaanien tapaan. -- No hyvä, mene sinä ja hae\nvasikkasi aivot ja maksa.\n\n-- Eivätkö hevosen aivot ja maksa kelpaa? -- En oikein tiedä. En minä\nole nähnyt niiden koskaan sillä tavalla menettelevän. Tuntuu kuin se\naina menestyisi paremmin kunkin omilla aivoilla.\n\n-- No hyvä, huomautti filosofinen Tikka, -- se minun mielestäni\non ihmeellistä huolenpitoa luonnon puolelta, että se aina panee\nvasikannahkaan juuri sen verran vasikan aivoja ja maksaa kuin sen\nparkitsemiseen tarvitaan.\n\n-- Ensimmäinen asia on aina nahan puhdistaminen, ja sillä aikaa kun\nsinä teet sen, minä puolestani upotan hevosennahan suomutaan, jotta\nkarva irtoaa.\n\nKaleb otti hevosennahan, vei sen lämpöiseen suomutaan pariksi\npäiväksi likoamaan aivan samalla tavalla kuin oli tehnyt sille\nvasikannahalle, josta rummunkalvot oli valmistettu, ja tuli sitten\nvalvomaan \"puhveliviitan\" muokkaamista.\n\nSam lähti ensin kotiin vasikanaivoja ja maksaa noutamaan, sitten hän\nJanin keralla kaapi nahan, kunnes siitä oli poistettu suuri määrä\nrasvaa ja lihapuoli oli sinivalkoinen ja lienteä, muttei tuntunut\nrasvaiselta.\n\nVasikan maksaa keitettiin tunnin verran. Sitten siihen sekoitettiin\nkeittämättömät aivot ja seos hierottiin parkkisotkuksi eli\n-voiteeksi, jota levitettiin nahan lihapuolelle, minkä jälkeen nahka\nkäännettiin kaksinkerroin, käärittiin kokoon ja pantiin pariksi\npäiväksi viileään paikkaan. Sitten se käärittiin auki, pestiin\npurossa puhtaaksi ja ripustettiin orrelle, kunnes se oli melkein\nkuiva. Sen jälkeen Kaleb leikkasi kovasta puusta salon ja veisti\nsiihen terävän syrjän sekä opetti Jania vetelemään nahkaa syrjän yli\nja muokkaamaan sitä, kunnes se oli aivan pehmeä ja nahkea.\n\nSamalla tavalla hevosen vuotaakin käsiteltiin, kun karva ensin oli\nkaavittu pois, mutta kun se oli paljon paksumpi, täytyi sen olla\nparkkivoiteessakin kauemman aikaa.\n\nErämies kaapi parin päivän kuluttua nahan puhtaaksi ja muokkasi sitä\nteräväksi veistetyn hirren syrjää vasten vedellen. Se alkoikin pian\nnäyttää parkitulta nahalta, paria paikkaa lukuun ottamatta. Niitä\ntutkittuaan Kaleb sanoi:\n\n-- Hm, parkkiaine ei oikein läpäissyt joka paikasta. Hän voiteli sen\nvuoksi pintaan uuden kerroksen parkkivoidetta ja antoi sen olla vielä\nyhden päivän; sitten hän entiseen tapaan muokkasi sitä, kunnes se\nkävi pehmeäksi ja joustavaksi.\n\n-- Kas nyt, hän sanoi, tämä on nyt intiaanien tapaan parkittua\nnahkaa. Olen minä nähnyt sen silläkin tavalla tehtävän, että ensin\non liotettu nahkaa muutama päivä hemlokin tai palsamikuusen kaarnaa\nvedessä keittäen, kunnes se on ollut kuin ruskehtavaa mustetta, mutta\nei sillä keinolla ole saatu tämän parempaa. Nyt se ei ole kuin yhtä\nvailla, ettei kastuttuaan kovettuisi. Se on nyt savustettava.\n\nKaleb siis teki savun tukahduttamalla kirkkaan tulen laholla puulla.\nKiinnittäen sitten hevosen nahan suppuun muutamalla puupuikolla hän\nripusti sen pariksi tunniksi sankimpaan savuun, ensin toinen puoli\nulospäin, sitten toinen, kunnes se oli kauttaaltaan mehevän savuisen\nkellervän ruskeata väriltään ja oli saanut sen hajun, mikä intiaanien\nnahkatavaroilla on, niin kuin jokainen tietää niitä käsiteltyään.\n\n-- No nyt tämä on intiaanien parkkinahkaa, ja minä toivon teidän\nhuomanneen, että kyynärrasva se on parkitessa tärkein asia.\n\n-- Mutta näyttäkääs nyt kuinka mokkasiinit ja sotamekko tehdään,\nsanoi Pikku Majava yhtä innostuneena kuin ennenkin.\n\n-- Kas, mokkasiinit on helppo tehdä, mutta sotamekkoa minä en mene\nlupaamaan. Taitaa olla parasta noudattaa oman takkinsa leikkausta,\npaitsi että edusta tehdään yhdestä kappaleesta, ja sen verran\nvain halkiota, että juuri pää läpi mahtuu, eikä alas asti. Kaulan\nympärille tulee kurenauhat ja saumoihin ja liepeisiin rimsut; sitä ei\nolekaan aivan helppo tehdä. Mutta vaikka kuka voi opettaa tekemään\nmokkasiinit. Niitä on kahta mallia -- nimittäin kahta päämallia.\nJokaisella heimolla on oma mallinsa, ja intiaani osaa sanoa mitä\nkieltä toinen puhuu heti kun näkee hänen jalkineensa. Parhaiten\ntunnetut ovat ojibvain pehmeäpohjaiset kurttumokkasiinit -- pohja ja\npäällinen yhdestä kappaleesta ja rinta kurttuun ommeltu -- sitähän\njuuri ojibva merkitseekin. Toinen malli on se, jota lakeuksilla\nenimmän käytetään. Siellä katsokaas, täytyy pitää kankeata anturaa,\nmaa kun on täynnä kaktuksen piikkejä ja muita okaita ja teräviä kiviä.\n\n-- Minä tahdon siouxien mallia. Mehän olemme ottaneet mallia heidän\ntiipiistään ja sotalakistaan -- ja siouxit joka tapauksessa ovat\nparhaat kaikista intiaaneista.\n\n-- Taikka pahimmat, sen mukaan kummalla puolella ovat, vastasi Kaleb.\nMutta sitten hän jatkoi: -- Sioux-intiaanit asustavat heinäaroilla ja\nheillä on kankea antura. Yritetäänpäs. Minä leikkaan yhdet parit.\n\n-- Ei, tehkää ne _minulle_. Se on minun hevoseni, sanoi Gui.\n\n-- Vielä mitä. Isäsi antoi sen minulle. Kalebin äänestä kuului\nselvään, että Guin laiskuus oli tehnyt häneen huonon vaikutuksen, ja\nGuin täytyi siirtyä syrjään siksi aikaa, kun Janista otettiin mittaa.\nKaleb oli jättänyt osan nahasta parkitsematta, vaikka se olikin\ntarkkaan puhdistettu, ja sitä hän nyt liotti lämpimässsä vedessä,\nkunnes se pehmisi. Janin jalka asetettiin sille ja sen ympärille\nvedettiin viiva; kun pala leikattiin irti, saatiin toisen mokkasiinin\nantura, ja kun se käännettiin nurin, voitiin sen mukaan leikata\ntoisen jalan antura.\n\nKaleb mittasi sitten jalan pituuden ja lisäsi yhden tuuman ja\nnilkan vahvuuden osalta puoli tuumaa, ja näitä suurimpana leveytenä\nja pituutena pitäen leikkasi palan pehmeätä nahkaa. Sen hän\nleikkasi halki viillolla poikittain ja toisella pitkittäin. Toinen\nkappale leikattiin tämän mukaan nurin kääntäen, ja tämän jälkeen\nommeltiin pala pehmeätä nahkaa kieleksi isoon kappaleeseen. Toiseen\npäällyskappaleeseen ommeltiin toinen kappale.\n\n-- Siinä nyt ovat päällyskappaleet. Nyt on aika panna niihin helmet,\njos niitä pitää olla.\n\n-- En minä osaa.\n\n-- Enkä minäkään osaa opettaa; se on naisten työtä. Mutta minä voin\nnäyttää, minkänäköiset ne olivat ensimmäisissä mokkasiineissa mitkä\nminulla on koskaan ollut; niitä en hevillä unohda, sillä itse kaadoin\npuhvelin ja näin alun pitäen, kuinka ne tehtiin. -- Hän olisi voinut\nlisätä, että hän sitten nai sen skuootytön joka helmet ompeli, mutta\nsitäpä hän ei sanonut.\n\nTähän tapaan ne olivat. Nämä kolmikulmaiset punaiset ja valkoiset\nkuviot, joita on ympäriinsä, ovat niitä, kukkuloita, joiden poikki\nmokkasiinien piti minua saatella hyvässä turvassa. Kantapäässä on\npieni sininen polku, joka on tyhjä; se merkitsee sitä, mikä on\ntakanapäin, mennyttä. Rinnassa on kolme punaista, valkoista ja\nsinistä polkua, joita minä muka mokkasiinit jalassa kuljen: ne ovat\nedessäpäin -- vievät tulevaisuuteen. Jokaisella polulla on paljon\nasioita, enimmäkseen riistaa ja metsästystä, ja jokainen polku\npäättyy kotkan sulkaan -- se on kunniaa se. Voithan maalata ne tähän\ntapaan, kun ne ovat valmiit. No niin, pujotetaan nyt neulan silmään\nhyvä vahva suonen kappale ja ommellaan päällinen kiinni -- taikka jos\nsinulla on naskali, niin tulemme toimeen neulatta -- ja on pidettävä\ntarkkaan silmällä, että pistot tulevat ulos anturanahan reunasta\neivätkä kulje läpi nahan sitten ne eivät kulu poikki. Tällä tavalla.\n\nSiihen tapaan he sitten pistelivät kömpelösti Guin virnistellessä ja\ntirskuessa ja Samin tuumiessa, että kyllä Si Lee olisi parempi skuoo\nkuin kumpikaan heistä.\n\nKun antura ja päällinen olivat aivan pehmeät, niin he saattoivat\nkääntää mokkasiinin nurin niin usein kuin halutti -- ja heitä\nkyllä halutti; asia näytti vaativan, että se oli aina vähän väliä\nkäännettävä nurin. Mutta lopulta molemmat kappaleet olivat ympäriinsä\nyhteen ommellut, kannan leikkaus pantiin sukkelaan kiinni, tehtiin\nneljä paria paulareikiä ja niihin pujoteltiin paulaksi neljänkymmenen\nviiden senttimetrin mittainen pehmeästä nahasta leikattu kaistale.\n\nJan maalasi sitten päällisen intiaaniväreillään sillä tavalla kuin\nKaleb oli neuvonut, ja mokkasiinit olivat näin valmiit.\n\nSkuoo olisi tehnyt puolen tusinaa hyviä mokkasiinipareja samassa\najassa kuin Jan ja Kaleb tämän yhden tökerötekoisen parin, mutta hän\nei olisi ollut kättensä työhön yhtä tyytyväinen kuin he.\n\n\n\n\nXIV\n\nKALEBIN ELÄMÄNVIISAUTTA\n\n\nMinkin jäljet ilmaantuivat tuon tuostakin puron rannalle Janin\nmulta-albumiin, ja lopulta eräs näistä väsymättömistä vakoojista\nilmoitti sekä minkkien että skunkkien nykyisin käyvän wakan-kalliolla\npitämässä yöllisiä kestejä.\n\nMinkki oli jäljistä päättäen suuri, ja Kalebilta pyydettiin apua\nansan rakentamiseksi sen varalle.\n\n-- Kuinka te minkkejä pyydätte, herra Clark? kysyi Jan.\n\n-- En pyydä niitä ensinkään tähän aikaan vuodesta, sillä eivät ne\nkelpaa ennen kuin lokakuussa, vastasi tämä.\n\n-- Mutta kuinka te niitä pyydätte, kun on oikea aika.\n\n-- Monella tavalla. Se oli hidasta työtä, mutta Jan oli itsepäinen ja\nsai ukon vihdoin kertomaan tietonsa.\n\n-- Ennen vanhaan me aina rakensimme minkeille loukun. Se tehdään\ntähän tapaan, ja syötiksi pannaan linnun pää. Se tappaa varmasti,\näkkiä ja kiduttamatta. Ja jos on kylmä ilma, otus jäätyy ja pysyy\npilaantumatta, kunnes tullaan pois korjaamaan; mutta lämpöisellä\nsäällä menee paljon nahkoja pilalle, kun saalis saa olla loukussa\nliian kauan, joten pyydyksiä pitää usein käydä kokemassa ja korjata\npois, mitä on ansaan mennyt. Mutta myöhemmin otettiin käyttöön\nsellaiset uudenmalliset raudat, jotka tarttuvat niiden jalkaan ja\npitävät niitä kiinni vaikka kuinka monta päivää, niin että ne lopulta\nkuolevat nälkään taikka kalvavat poikki oman käpälänsä. Muistan\nkerrankin saaneeni minkin, jolla oli vain kaksi käpälää jäljellä. Se\noli ensin ollut kahdesti raudoissa ja kummallakin kertaa kalvanut\nkäpälänsä poikki irti päästäkseen. Rautoja käyttävän erämiehen ei\ntarvitse niin usein käydä pyydyksillään, mutta ne ovat kalliita,\nraskaat kantaa, ja pitää olla erittäin kova luonto, jos niitä\nkäyttää. Kun minä ajattelin, mitä kaikkea se minkki oli kärsinyt,\nniin minä ikipäiviksi hylkäsin raudat. Siitä pitäen sanoin, että\njos täytyy ansoja rakentaa, niin on parasta käyttää joko loukkua\ntai laatikkopyydystä, joka säilyttää otuksen elävänä, toista taikka\ntoista; ne eivät kiduta eläimiä päiväkausia. Minun mielestäni pitäisi\nlaissa kieltää uudet saukonraudat, jotka tarttuvat eläimeen kiinni\nteräskynsin; ne ovat raakalaisten kapineita.\n\nSama on sanottava metsästyksestäkin. Metsästäminen on mainiota\nurheilua, eikä se voi olla pahasta, sillä minä en ole vielä eläissäni\nnähnyt, että se olisi miestä pilannut. Minun mielestäni näyttävät\nsellaiset ihmiset, jotka metsästävät, olevan inhimillisempiäkin kuin\nsellaiset, jotka halveksivat pyyntiä, ja jos ajatellaan julmuutta,\nniin tietäähän sen, että harva metsän elävä saa rauhassa sijalleen\nkuolla. Kaikki ne ennemmin tai myöhemmin tapetaan, ja jos ihmisellä\non niiden tappamisesta hyötyä, niin luulisipa hänellä olevan siihen\nyhtä paljon oikeutta kuin susilla ja ilveksilläkin. Ei luoti tee\nkipeämpää -- eikä suinkaan niinkään kipeää -- kuin susien hampaat.\nMuuta minulla ei ole sitä vastaan muistutettavaa kuin että ei\npidä tappaa julmasti -- eikä koskaan lopettaa koko karjaa. Ellei\nmilloinkaan tapa sellaista elävää olentoa, joka ei elävänä vahingoita\neikä kuolleena hyödytä, eikä enempää kuin maan varat myöten antavat,\nniin ei erämies minun mielestäni tee vääryyttä, ja monet hauskat hän\nkokee, joita kannattaa perästäpäin muistella.\n\nMutta minä muistan Euroopasta tulleen miehen, mikä lieneekään ollut\nolevinaan, jota kerran opastin länteen. Hän oli vioittanut hirveä,\nniin ettei se päässyt pakenemaan. Sitten hän istuutui viereen\naamiaista syömään ja aivan vähän väliä ampui johonkin paikkaan\nlaukauksen vain tähtäilläkseen ja kokeillakseen, mutta jättääkseen\neläimen vielä vähäksi aikaa henkiin. Minä kuulin ampumisen ja\nmääkimisen, ja sen saatte uskoa, että vereni kiehahti kun saavuin\npaikalle. Minä sätin miestä semmoisin sanoin, joista ihmiset eivät\nyleensä pidä, ja lopetin hirviparan vaivat niin äkisti kuin liipaisin\ntotteli. Ja heti paikalla tehtiin ero -- minua ei haluttanut kulkea\nsemmoisen miehen kanssa. Ei paljon puuttunut, ettei hän sinä päivänä\nsaanut kellistyä sen hirven viereen. Vereni vieläkin kuumenee sitä\najatellessani.\n\nJos hän olisi ampunut sen hirven juoksusta ja lopettanut sen niin\näkkiä kuin suinkin, niin ei se olisi kärsinyt sen enempää kuin toisen\nhirven sarvellaan tuikatessa, sillä kun luodilla on oikea paino, se\nsattuessaan tainnuttaa uhrinsa. Hirvi ei olisi kärsinyt sen enempää\nkuin muutoinkaan päivänsä päättäessään, ehkä ei niinkään paljon,\nja se olisi kärsinyt semmoisena aikana, jolloin siitä olisi voinut\nolla metsästäjälle hyötyä. Nuo heidän uudet tuliluikkunsa vasta\novat todellinen kirous. Mies tietää, että hänellä on makasiinissaan\npanoksia vaikka millä mitalla, ja ampua paukuttaa hirvilaumaan niin\nkauan kuin sorkkaakaan näkyy -- monia eläimiä jää raajarikkoina\nkärsimään ja kuolemaan --, mutta kun miehellä on käytettävissä\nvain yksi panos, niin hänen täytyy melko huolellisesti harkita,\nmihin sen sijoittaa. Ken tahtoo urheilla, ottakoon rihlan, joka\nampuu laukauksen kerrallaan; ken hävittää, ottakoon konekiväärin.\nUrheilu on urheilua, mutta tuota tappamista tappamisen vuoksi ja\njulmuutta minä vihaan. Raudat, kevyet luodit ja automaattiaseet ovat\nepäinhimillisiä. Ne ne ovat kaiken kidutuksen syy, se on varma!\n\nTämä oli pitkä puhe Kalebin pitämäksi, mutta todellisuudessa se oli\nhajanaisempi kuin tässä esitetty. Janin täytyi aina silloin tällöin\nesittää joitakin kysymyksiä saadakseen hänet jatkamaan.\n\n-- Mitä te, herra Clark, arvelette jousista ja nuolista?\n\n-- Minä en halusta käyttäisi niitä suurta riistaa, kuten karhua ja\nhirveä vastaan, mutta hyvä olisi, jos haulikot hävitettäisiin ja\npientä riistaa tapettaisiin vain nuolilla. Nuoli joko varmaan tappaa\ntaikka lentää kokonaan ohi. Se ei tee raajarikkoja, jotka pääsevät\npakoon kuollakseen jossakin syrjäisessä sopessa. Lintuparveen kun\nampuu nuolen, niin se ei pyyhkäise satoja, niin kuin nuo kirotusti\nhajottavat haulikot. Ne ne tekevät lopun kaikesta pienestä riistasta.\nVielä ne kerran keksivät semmoisen pyssyn, joka ruiskuttaa hauleja\nsamalla tavalla kuin automaattikivääri luoteja, ja kun jokaisella\nhoukalla on hallussaan semmoinen, niin vielä ihmetellään, minne\nkaikki pieni riista on kadonnut.\n\nEi, minä olen niitä vastaan. Jousi ja nuolet eivät hävitä ja kysyvät\nenemmän erätietoa ja edustavat parempaa urheilua -- nimittäin pientä\nriistaa vastaan. Eivätkä ne pidä sellaista maailmanlopun räiskettä,\nja sitä paitsi aina voidaan tietää, kuka ampuja oli, sillä jokainen\nnuoli on merkitty.\n\nJan oli pahoillaan, ettei Kaleb puolustanut nuolta isoakin riistaa\nvastaan.\n\nErämies oli nyt päässyt hyvään alkuun; tänä päivänä hän näytti olevan\nkylläkin halukas tietojaan antamaan, ja Jan oli siksi viisastunut,\nettä ymmärsi \"laskea kosken, niin kauan kuin vettä oli\".\n\n-- Kuinka laatikkoloukku tehdään?\n\n-- Mitä eläintä varten?\n\n-- Minkkiä varten.\n\n-- Eivät ne kelpaa pyydettäviksi tätä nykyä, ja poikaset tarvitsevat\nemäänsä.\n\n-- En minä sen vuoksi, minä vain tahtoisin piirustaa sen.\n\n-- No se ei taitaisi eläintä vahingoittaa, kunhan et vain pidä\nsitä vankeudessa liian kauan. Onko teillä lautoja? Me tavallisesti\nveistimme koko laitoksen palsamikuusen tai valkopetäjän pölkystä,\nmutta kuta enemmän tarvikkeita on valmiina, sitä parempi. No nyt\nnäytän teille, kuinka tehdään laatikkoloukku, jolla riista saadaan\nelävänä, jos lupaatte minulle, että muistatte käydä sitä joka päivä\nkokemassa, kun se on viritetty.\n\nPojat eivät käsittäneet, kuinka olisi mahdollistakaan jättää niin\nmielenkiintoinen laitos joka päivä kokematta ja lupasivat auliisti\ntehdä pyynnön mukaan.\n\nTehtiin siis laatikkoloukku, joka oli 60 senttimetriä pitkä, ja\ntoiseen päähän tehtiin rautalangasta luja verkko.\n\n-- Kas näin, sanoi erämies, tähän menee minkki, piisamirotta,\nskunkki, jänis -- melkein mikä tahansa sen mukaan, mihin se asetetaan\nja mitä syötiksi pannaan.\n\n-- Minun mielestäni olisi parasta viedä se kokeeksi wakan-kalliolle.\n\nLoukkuun siis pantiin syötiksi kalan pää, joka köytettiin lujasti\nkiinni rautalankaiseen liipaisimeen.\n\nKun Jan aamulla lähestyi sitä, niin hän näki, että se oli lauennut.\nSiitä kuului ihmeellistä murinaa ja raapinaa ja hän huusi\nkiihkoissaan: -- Pojat, minä sain sen! Minä sain minkin!\n\nHe ottivat laatikon käteensä ja kohottivat sitä varovasti sillä\ntavalla, että aurinko pääsi ristikon läpi paistamaan, ja näkivät\nsilloin suureksi harmikseen, että olivatkin saaneet vain vanhan\nharmaan kissaystävänsä. Heti kun kantta kohotettiin, mirri hyppäsi\npois kähisten ja sylkien ja luultavasti suurta kiirettä pitäen riensi\nkotiin kertomaan, että kaikki olikin hyvin, vaikka se oli viipynyt\nniin kauan poissa.\n\n\n\n\nXV\n\nRAFTEN VIERAANA\n\n\n-- Sam, minun pitää saada uusi muistikirja. Siitä ei olisi mitään\nhyötyä, vaikka pantaisiinkin siirtokunnassa toimeen uusi verilöyly,\nsillä siellä ei ole muistikirjoja, mutta ehkä isäsi voisi hankkia,\nkun hän ensi kerran käy Downey's Dumpissa. Minä luulen, että minun\ntäytyy käydä rauhan miehenä häneltä pyytämässä.\n\nSam ei vastannut mitään, katsoi vain polkua pitkin kuunnellen ja\nsanoi sitten: -- Siinä pa-haikassa ukko on täällä.\n\nKun iso mies asteli tiipiitä kohti, niin Jan ja Gui kävivät\nkovin ujoiksi ja siirtyivät syrjempään. Sam, joka oli täydessä\nsotamaalissa, soitti suutaan tavalliseen tapaan.\n\n-- Huomenta, isä; minä olen teidän penikkanne. Isä näyttää olevan\npulassa ja neuvon tai minkä muun tarpeessa?\n\nRaften kohotti riippuvan ylähuulensa ja paljasti jykevät etuhampaansa\nleveään nauruun, joka rauhoitti poikien sydäntä.\n\n-- Minä luulin teidän aikoja sitten kyllästyneen tähän elämään.\n\n-- Saammeko olla täällä niin kauan, kunnes kyllästymme? sovitti Sam\nsiihen paikalla, mutta jatkoi sitten heti odottamatta vastausta, jota\nhän ei kaivannut: -- Kuulkaas, isä, onko siitä pitkäkin aika, kun\ntäällä oli hirviä?\n\n-- Eiköhän liene siinä kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.\n\n-- Niin aina, katsokaapa nyt tuota, kuiskasi Tikka.\n\nRaften katsoi ja oikein tunsi sydämensä sykähtävän, sillä kuva, joka\noli puoleksi piilossa pensaikossa, oli koko lailla oikean hirven\nnäköinen.\n\n-- Eikö haluttaisi ampua? yritti Jan.\n\nRaften otti jousen ja nuolen, mutta käsitteli niitä niin kehnosti,\nettä antoi ne heti pois huomauttaen: -- Taitaa pyssy olla riittävän\nhyvä minulle. Sitten hän virkkoi: -- Onkos Kaleb ukko täällä käynyt\nsen jälkeen?\n\n-- Kaleb ukkoko? Eiköhän; hänhän on meidän vakinainen kumppanimme.\n\n-- Näyttää pitävän enemmän teistä kuin minusta.\n\n-- Kuulkaas, isä, sanokaas meille, mistä te tiedätte, että juuri\nKaleb teitä ampui?\n\n-- En minä tiedä sitä niin varmaan, että voisin oikeuden edessä\ntoteen näyttää, mutta me riitelimme sinä päivänä kaupungissa\nhevoskaupan jälkeen, ja hän vannoi tekevänsä minun kanssani tilit ja\nlähti kaupungista. Hänen oma vävynsä Dick Pague seisoi siinä vieressä\nja kuuli hänen sanovan sen. Kun minä sitten yöllä palasin kotiin,\nniin minua Viheriän lehdon luona ammuttiin, ja seuraavana päivänä me\nlöysimme siitä läheltä Kalebin tupakkakukkaron ja muutamia kirjeitä.\nSen enempää minä en asiasta tiedä enkä tahdokaan tietää. Pague petti\nhäntä taloasiassa konnamaisesti, mutta se asiahan ei kuulu minuun.\nNäyttää siltä, että ukko pian saa mennä hiiteen ja tulla toimeen\nmiten voi.\n\n-- Hän näyttää hyväsydämiseltä, sanoi Jan.\n\n-- Hänellä on kovin raju luonto, ja kun hän on humalassa, niin hän\ntekee vaikka mitä. Muutoin hän on oikea mies.\n\n-- Entä kuinka on talon laita? Sam kysyi. -- Eikö se ole hänen omansa?\n\n-- Ei, en minä luule sen enää olevan hänen omansa. Minä en\ntosiaankaan tiedä. Olen vain kuullut puhuttavan. Saryann ei\ntietenkään ole hänen tyttärensä. Ei ole sukuakaan, mutta hänellä\nei ole ketään muuta. Dick taas oli minun palkkalaiseni -- aika\nliukaskielinen; hän puhui vaikka linnun oksalta; mutta hyvä työmies\nhän oli. Hän nai Saryn ja sai ukon antamaan hänelle talonkirjat,\nhänen itsensä vain piti saada elää heidän luonaan elämänsä loppuun,\nniin ettei häneltä mitään puuttuisi. Mutta heti kun he saivat\npaikan, niin näkyi kyllä, että Dick tahtoi päästä Kalebista, ja\nviime vuonna saatiin aihe hänen koirastaan, vanhasta Turkista. Eivät\nolisi tahtoneet sitä pitää. Sanoivat sen pelottavan kanoja ja ajavan\nlampaita, mikä onkin mahdollista, sillä minä luulen, että se tappoi\nyhden minunkin lampaistani, ja minä antaisin kymmenen dollaria sille,\njoka sen tappaisi -- jos nimittäin saataisiin varma tieto, että se\noli se. Mutta Kaleb muutti mieluummin puron varressa olevaan mökkiin,\njoka on heidän maansa toisessa päässä, kuin luopui koirastaan. Asiat\nsitten vähän paranivat. Dick ja Saryann leppyivät vähäksi aikaa ja\nlähettivät hänelle paljon jauhoja ja muuta tavaraa, mutta nyt heidän\nsanotaan aikovan häätää ukon siitäkin paikasta ja päästä hänestä\neroon lopullisesti. Miten käynee; se asia ei kuulu minulle, vaikka\nhän syyttääkin minua, että minä olen yllyttänyt Dickiä.\n\n-- Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan\npiirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.\n\n-- Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. -- Mutta mikä\ntämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä\nuteliaasti.\n\n-- Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven\njäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan\ntällä paikkakunnalla.\n\n-- Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, -- eikö teihin koskisi\nkipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin\ntalosta?\n\n-- Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa\nenkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa\nkantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin\nitse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä.\nPuhutaan jostakin muusta.\n\n-- Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's\nDumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin\nrahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi\nenempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko\nomaisuutensa.\n\n-- Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä\nvalkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.\n\n-- Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, -- minä\nvoitan kaikki muut hirven metsästyksessä.\n\nSam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat\nGuihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin\npitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta\ntämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: --\nAntakaa minun olla --\n\nRaftenin silmät vilkkuivat. -- Minä luulin teidän kaikkien olevan\nsamaa heimoa ja rauhassa keskenänne.\n\n-- Rikokset on rangaistava, vastasi hänen poikansa.\n\n-- Käskekää niitä jättämään minut rauhaan, ruikutti Mäihä.\n\n-- No saat anteeksi tällä kertaa, jos etsit käsille sen murmelin.\nTässä ei ole kahteen päivään saatu tapella ollenkaan.\n\n-- No hyvä, ja Gui lähti. Viiden minuutin kuluttua hän palasi\ntakaisin viittoen toisia seuraamaan. Pojat ottivat jousensa ja\nnuolensa, mutta petosta peläten jäivät odottamaan. Mutta kun Gui\naivan ilmeisellä innolla hyökkäsi omia aseitaan ottamaan, lähtivät\nkaikki vainiolle. Raften tuli perässä kysyttyään ensin, mahtoiko\nuskaltaa lähteä samaan matkaan.\n\nHarmaantunut vanha murmeli oli todella aterioimassa apilapellossa.\nPojat kulkivat kyyryssä aidan ohitse, ryömivät sitten ruohikkoa\npitkin aito intiaanien tapaan, kunnes murmeli nousi kahdelle jalalle\nkatselemaan ympärilleen. Metsästäjät makasivat hetken hiljaa\nalallaan; kun murmeli laskeutui alas, he taas ryömivät eteenpäin\nja pääsivät neljänkymmenen askelen päähän joka mies. Vanha murmeli\nveitikka alkoi nyt osoittaa epäluulon merkkejä, minkä vuoksi Sam\nsanoi: -- Kun se ensi kerran syö, niin ammutaan kaikki yhtä aikaa.\nHeti siis, kun murmelin rinnan asemesta alkoi näkyä harmaata selkää,\npojat nousivat polvilleen ja ampuivat. Nuolet vinkuivat harmaan\notuksen joka puolelta, mutta ei ainoakaan sattunut, ja ennen kuin\nhe ennättivät ampua toisen yhteislaukauksen, se jo oli pötkinyt\nreikäänsä.\n\n-- Halloo, Mäihä, mikset sinä osunut?\n\n-- Lyön vetoa, että ensi kerralla osun.\n\nKun he palasivat takaisin, otti Raften heidät vastaan nauraa höristen.\n\n-- Olettepa te huonoja metsämiehiä. Nälkään te kuolisitte joka\nsorkka, ellei tässä olisi valkoisten siirtokuntaa niin lähellä.\nNiin kyllä kävisi, mutta jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin\nte vahtisitte koko yön reiän suulla. Ja kun murmeli aamulla lähtisi\nulos, niin te saisitte sen. Tämän ammuttuanne voisitte sitten tulla\npyytämään toista, joka on meidän puolella ylemmällä laitumella.\n\nSen sanottuaan Raften lähti, ja Sam huusi hänen jälkeensä:\n\n-- Kuules isä; missä se muistikirja on, joka Janin piti saada?\n\n-- Minä jätän sen vuoteellenne. Niin hän tekikin, ja Janilla ja\nSamilla oli ilo anastaa kirja halkaistun kepin avulla ikkunasta.\n\n\n\n\nXVI\n\nKUINKA JAN TUNSI SORSAT MATKAN PÄÄSTÄ\n\n\nSuuri Tikka sanoi eräänä päivänä siimeksessä selällään maatessaan\nylväällä käskijän äänellä:\n\n-- Pikku Majava, minua pitää huvittaa. Tule tänne. Kerro jokin juttu.\n\n-- Mitä tuumisit tutniista, jospa harjoiteltaisiin sitä? vastasi\ntoinen päällikkö, mutta hän oli yrittänyt samaa ennenkin, eikä Samia\nenempää kuin Guitakaan vähääkään huvittanut tämä peräti kuollut kieli.\n\n-- Minä sanoin, että kerro minulle jokin juttu, vastasi Tikka\njulmistuneena.\n\n-- No hyvä, sanoi Pikku Majava. -- Minä kerron sinulle jutun\neräästä jalosta nuorukaisesta -- hän oli jaloin pikku sankari, mikä\non koskaan pöksyissä kulkenut ja koulussa patukasta saanut. Tämä\npikkuinen poika lähti metsään asumaan ja tahtoi tulla kaiken elävän\nkanssa tuttavaksi. Se oli kovin vaikea tehtävä, eikä ollut ketään,\njoka olisi häntä auttanut, mutta hän vain yritti yrittämistään --\nvoi kuinka jalo ja urhoollinen hän oli -- ja kirjoitti havaintonsa\nmuistiin, ja kun hän oppi jotakin uutta, niin hän tarrasi siihen\nkiinni kuin kuolema. Hän sai sitten kirjan, josta oli jonkin verran\napua, joskaan ei paljon. Se kertoi hänelle muutamista linnuista,\nmiltä ne olisivat näyttäneet, jos niitä olisi voinut _pitää\nkädessään_. Mutta tämä sankarinuorukainen näki ne vain matkan\npäästä, ja mitäs siitä? Eräänä päivänä hän näki lammella sorsan,\njoka oli niin kaukana, että siitä erotti vain muutamia väritäpliä,\nmutta hän piirsi sen kuvan, ja myöhemmin siitä vaatimattomasta\nraapustuksesta voi todeta, että se oli vinkusorsa eli telkkä, ja\nsilloin tämän mainion pojan päähän pisti oiva ajatus. Kaikki sorsat\novat erilaisia; kaikissa on pieniä täpliä ja juovia, jotka ovat kuin\nnimilippu taikka sotamiehen univormu. \"Jos minä voin kuvata paperille\nniiden univormut, niin tunnen sorsat pitkänkin matkan päästä heti\nkun näen ne.\" Hän siis ryhtyi työhön ja piirsi mitä näki. Eräällä\nhänen ystävällään oli täytetty metsäsorsa, ja tämä tiedonhaluinen\npoika asetti sen pitkän matkan päähän ja piirsi siitä kuvan. Toisen\nhän jäljensi kaiverretusta kuvasta ja kaksi muuta erään eläinten\ntäyttäjän ikkunassa näytteillä olleista linnuista. Mutta hän tiesi\nhyvin, että on pari-, kolmekymmentä erilaista sorsaa, sillä hän näki\nusein toisia matkan päästä ja piirusteli niistä kaukokuvia toivoen\njonakin päivänä saavansa selville, mitä ne olivat. No sitten poika\neräänä päivänä piirsi lammelta uuden sorsan kuvan, ja hän näki sen\nkerran toisensa perästä. Mutta ei voinut saada selville, mikä se oli,\nvaikka hänellä oli siitä niin i-h-a-n-a kuva, eikä kukaan muukaan\ntiennyt mikä se oli, ja kun hän sen huomasi, niin hänen täytyi lähteä\ntiipiihin ja pihistää ensimmäisen sotapäällikön omena ja syödä se\nmielenliikutustaan salatakseen.\n\nNäin puhuttuaan Jan veti esiin omenan ja alkoi syödä sitä\nmurheellisen näköisenä.\n\nSävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: -- Sitten kun\nensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen\nhukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: \"Joutavia, mitä minä tuosta\nvanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin.\" Mutta minusta\nnäyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on\n\"suuri erehdys\" koko mies, mikä on melkein sama kuin \"kirottu houkka\".\n\nNiin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä\nkallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen\nsijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet,\nja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa\nsyntynyt jalo punanahka olisi sanonut: \"Se on oikein poikani. Kun et\ntiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien\ntuntijaksi. Ugh! Hyvä.\" -- Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen\nyksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja\nsiellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä\nsiinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen\npuhunut.\n\nJa Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen\nkasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu\nolikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt\ntätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin\ntodellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa\njärkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin\npaikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli\nseitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee\nSkagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija\nDowney oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun\nsuon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla\nantanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin\nja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.\n\n-- Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi\nSam, -- ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja\nmennä sinne valkoisina.\n\n-- Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja\nyhtyä valkoisiin?\n\n-- Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän\nkilometriä.\n\nTämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän\nkautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.\n\nHe siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen\ntuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat\nkotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan\näidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.\n\nSinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen\nsuojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja\nkun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit\nja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat\nmelkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa\nsirkuksessa -- nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli\nniin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.\n\nEikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja\nvoimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään\nhuomiota, sanoi vain lyhyeen \"huomenta, Sam\", kunnes näki Janin\npiirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja\nnyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.\n\nLaatikoita ei voinut avata, mutta ne käännettiin ympäri ja niihin\nasetettiin varjostimia, niin että valo sopi niin hyvin kuin suinkin.\nJan hyökkäsi heti sen linnun kimppuun, jonka hän oli lammikon\nrannalta \"kaukokuvannut\". Hänen ihmeekseen se oli metsäsorsan naaras.\nKoko iltapäivän hän piirusteli näitä sorsia, uroita ja naaraita,\nja kun Downeyllä oli niitä yli viidenkymmenen, niin Jan mielestään\noli kuin Aladdin lumotussa puutarhassa -- aarteiden runsaudesta\nhaltioissaan. Kaikki linnut oli varustettu oikeilla yleisesti\nkäytetyillä nimillä, ja Janilla oli suuri kasa piirustuksia, kun he\nlähtivät pois, ja hän oli niistä kovin hyvillään. Hän viimeisteli\nkuvat jäljestäpäin huolellisesti ja kokosi ne kaikki sorsatauluun,\njoka ratkaisi monta kauan kiusaa aiheuttanutta pulmaa.\n\nKun he iltahämärässä palasivat leiriin, odotti heitä siellä yllätys.\nPolulla oli valkoinen olento, jonka he lähemmin tarkastaessaan\nhuomasivat aaveeksi; ilmeisestikin Guin tekoa. Päänä oli mahdottoman\nsuuri maamuna joka oli veistetty pääkallon kaltaiseksi, ja ruumiiksi\noli pantu sanomalehti.\n\nMutta tiipii oli tyhjä. Gui oli luultavasti pelästynyt itse aaveen\npystytettyään eikä uskaltanut jäädä sinne yksin yön hiljaisuuteen.\n\n\n\n\nXVII\n\nSAMIN ERÄTAIDONNÄYTE\n\n\nSamin vahva puoli oli kirveen käyttö. Hän oli huomattavan taitava\ntässäkin kirvesmiesten maassa ja \"intiaanien\" kesken hän tietysti\noli oikea ihme. Jan saattoi puolen tuntia kolhia jotakin pölkkyä,\njonka hän aikoi halkaista kykenemättä tekemään sille mitään, kunnes\nSam sanoi: -- Jan, lyö sitä juuri tuohon paikkaan, taikka ehkä otti\nhäneltä kirveen ja löi itse hänen puolestaan ja yhdellä iskulla\nhalkaisi pölkyn. Mutta ei mikään sääntö neuvonut, mikä olisi se oikea\npaikka. Toisinaan piti iskeä sitovan oksan yläpuolelle, toisinaan sen\nsivulle, toisinaan aivan keskelle ja toisinaan pölkyn päähän kauas\noksasta -- usein mitä uskomattomimpiin kohtiin. Toisinaan riitti yksi\nsuora isku, toisinaan piti iskeä luisusti, ja milloin syitä myöten,\nmilloin niiden poikki, ja joskus piti yhdistää useita samanlaatuisia\niskuja; mutta olipa oikea isku mikä tahansa, aina Sam näytti\nvaistomaisesti sen arvaavan ja iski niin tarkkaan oikeaan paikkaan,\nainoaan paikkaan, josta kova sitkeä pölkky otti haljetakseen, ja\nmelkein aina se niin alttiisti hajosi kahtia, kuin olisi koko juttu\nollut ennakolta valmistettu juoni. Sam ei taidostaan kerskunut. Hän\npiti vain yleisesti myönnettynä asiana, että hän oli siinä taidossa\nmestari, ja mestariksi hänet muut tunnustivatkin.\n\nKerran Jan, joka jo alkoi ajatella saavuttaneensa jonkin verran\ntaitoa, kolhi paksua sitkeätä pölkkyä, kunnes mielestään oli sitä\ntunnustellut kaikilla mahdollisilla tavoilla saamatta siihen\nkuitenkaan rakoa syntymään. Gui silloin härnäili, että \"annas kun\nminä näytän\", mutta tulos ei ollut sen parempi.\n\n-- Hei, Sam, huusi Jan, -- lyön vetoa, että tämä voittaa sinutkin.\n\nSam käänsi pölkyn toisin päin, valitsi toivottoman näköisen kohdan,\njohon ei kirves ollut vielä koskennutkaan, käänsi pölkyn pystyyn,\nkaatoi paikkaan kupillisen vettä, ja kun tämä oli imeytynyt sisään,\nlöi yhden ainoan suoran iskun sille viivalle, jossa syyt erosivat\nympäröidäkseen oksan. Hän tähtäsi hiuskarvalleen oikein, ja pölkky\nlensi halki.\n\n-- Hurraa! huusi Pikku Majava ihaillen.\n\n-- Hohhoh! sanoi Mäihä. -- Se oli selvä sattuma. Toista kertaa hän ei\nsitä tekisi.\n\n-- Eipä tietenkään samalle pölkylle! vastasi Jan. Hän käsitti, että\nsellainen isku kysyi suurta tarkkuutta ja taitoa, sillä ei joka mies\nolisi tiennyt, että juuri tuo kupillinen vettä oli tarpeen puun\njoustavuuden laukaisemiseksi.\n\nMutta Gui jatkoi halveksivasti: -- Se jo rakoili, kun minä löin.\n\n-- Tuo minun mielestäni on _coup'n_ arvoinen, sanoi Pikku Majava.\n\n-- Vai \"kupin\", hohotti kolmas sotapäällikkö halveksien. Minäpä annan\nteille tehtävän, josta nähdään, osaatteko todella kirvestä käyttää.\nOsaatko sinä hakata kuuden tuuman puun poikki kolmessa minuutissa ja\nkaataa sen vastatuuleen?\n\n-- Mikä puu sen pitää olla?\n\n-- Vaikka mikä.\n\n-- Minä lyön viisi dollaria vetoa, että hakkaan poikki kuuden tuuman\nvalkopetäjän _kahdessa_ minuutissa ja kaadan sen mihin suuntaan vain\ntahdon. Sano sinä, mihin paikkaan sen tulee kellistyä. Pistä siihen\npaalu pystyyn, niin minä kaadan niin, että paalukin menee maan sisään.\n\n-- Minä en luule kenelläkään tässä heimossa olevan viittä dollaria\nvetorahoiksi, mutta jos sinä sen teet, niin me annamme sinulle suuren\nkuppisulan, vastasi Pikku Majava.\n\n-- Jousipönkkää ei saa käyttää, sanoi Gui haluten tehdä työn\nmahdottomaksi.\n\n-- Hyvä, vastasi Tikka, -- minä teen sen sitten ilman jousipönkkää.\n\nHän siis hioi kirveensä, tutki suutteita, huomasi terän olevan\nvarressa vähän takakenossa, siten nimittäin, ettei sen kaari\nosoittanut kädensijasta vaaksan vertaa eteenpäin, vain puolen\ntuumaa sen ohi. Silmään lyöty naula korjasi tämän vian, ja pojat\nlähtivät sitten puuta valitsemaan. Pian löydettiinkin valkopetäjä,\njoka oli likimain kuusi tuumaa läpimitaten, ja Samin sallittiin\nraivata pensaat sen ympäriltä. Jan ja Gui ottivat nyt vankan paalun,\nja seisoen aivan puussa kiinni katsoivat ylöspäin pitkin runkoa.\nMetsässä tietysti joka puu on hiukan kallellaan johonkin suuntaan, ja\noli helppo nähdä, että tämä oli hiukan kallellaan etelää kohti. Tuuli\ntaas, sen verran kuin sitä oli, puhalsi pohjoisesta ja Jan päätti sen\nvuoksi asettaa paalun suoraan pohjoispuolelle.\n\nSamin pienet japanilaissilmät vilkkuivat. Mutta Gui, joka tietenkin\nymmärsi jonkin verran puun kaatoa, oli aivan revetä uhittelusta.\n-- Hohhoh! Tuon verranko sinä tiedät? Tuo on kovin helppoa; kuka\ntahansa osaa kaataa suoraan vastatuuleen. Antaa ampua viistoon, niin\nkoettakoon sitten. Kas noin, ja Gui asetti paalun luoteispuolelle. --\nNo hyvä, mestari. Antaapas tulla nyt.\n\n-- Hyvä juttu. Saattepahan nähdä. Antakaas kun vähän katselen.\n\nSam käveli puun ympäri, tutki sen kaltevuutta ja tuulen voimaa\nlatvassa, kääri korkealle hihansa, päästi housunkannattimensa alas\nolkapäiltä, sylki kouriinsa ja puun länsipuolella seisten sanoi\n\"valmis\".\n\nJanilla oli kello kädessä, ja hän huusi _\"nyt\"_.\n\nKaksi lujaa kiireetöntä iskua puun eteläpuolelle leikkasi siitä\npoikki puhtaan viillon, joka keskeltä oli kaksi tuumaa syvä.\nHakkaaja astui sitten askelen eteenpäin ja puun pohjoispuolelle\nkahdeksantoista tuumaa ensimmäisen viillon alapuolelle, kätensä\nvaihdettuaan -- jota harvat kykenevät tekemään -- hän nopeaan\nhakkasi pohjaloven. Ei ainoakaan isku ollut liian hätäinen, ei\nainoakaan sattunut väärään kohtaan. Ensimmäiset lastut, jotka siitä\nlensivät, olivat kymmentuumaisia, mutta ne vähenivät nopeasti sitä\nmukaa kuin lovi syveni. Lovi oli jo uponnut puuhun kaksikolmannesta\nsen vahvuudesta, kun Jan huusi \"minuutti kulunut.\" Sam lakkasi\nhakkaamasta ilman näkyvää syytä, nojasi toisella kädellä puun\neteläkylkeä vastaan ja katseli huolettomasti sen latvaa.\n\n-- Sukkelaan, Sam. Sinä menetät aikaa! huudahti hänen ystävänsä. Sam\nei vastannut. Hän piti silmällä tuulen puuskia ja odotti väkevämpää.\nSe tuli -- iski puunlatvaan. Kuului pahaa ennustava rusahdus, mutta\nSam oli jättänyt kylliksi hakkaamatta ja työnsi varmuuden vuoksi\nkovasti vastaan; paikalla kun puu alkoi ponnahtaa takaisin hän hyvin\nnopeaan peräkkäin iski kolme voimallista iskua leikaten länsipuolelta\npois kaiken puun, mitä siellä oli jäljellä, niin että jäi vain kolmen\ntuuman kolmisärmiö leikkaamatonta säiettä. Kaikki paino oli nyt tämän\npaikan luodepuolella. Puu kuukahti nyt sille puolelle, mutta keikahti\nympäri leikkaamattoman navan varassa; toinen tuulenpuuska auttoi,\nheiluminen taukosi, puu kaatua rusahti luoteeseen ja sysäsi paalun\nmaan sisään aivan näkymättömiin.\n\n-- Hurraa! Hurraa! Hurraa! Yksi minuutti ja neljäkymmentäviisi\nsekuntia! Kuinka Jan hurrasikaan! Sam vaikeni, mutta hänen silmänsä\nnäyttivät hiukan vähemmän tylsiltä ja tyhmiltä kuin tavallista, ja\nGui sanoi: -- Hohhoh! Mitä tuo nyt sitten on? Jan otti mittatikun\ntaskustaan ja astui kannon luo. Paikalla sen kannolle laskettuaan hän\nhuudahti: -- Puolikahdeksatta tuumaa siitä paikasta, josta hakkasit,\nja taas hän heilautti hattuaan ja hurrasi.\n\n-- Niin, ukkoseni, hyvin sinä sen teit määräajassa. Siitä ainakin\ntulee suuri \"kuppi\" jos mistään! Ja vaikka Gui ehdotti, että\nasia jätettäisiin Kalebille, niin Sam sai suuren sulkansa ja oli\nkirvesmiehistä ensimmäinen Sangerin intiaanien kesken.\n\n\n\n\nXVIII\n\nHUUHKAJAT JA ILTAKOULU\n\n\nSam kävi eräänä iltana ulkona vielä viimeisen kerran tähtiä\nkatsomassa, ennen kuin lähti levolle.\n\nHuuhkaja oli vähän matkan päässä huhuillut.\n\n-- _Huu-huhuu-huhu-huuu_.\n\nMikäs muu kuin juuri tuo huuhkaja hänen siinä katsellessaan ääneti\nliiti parinkymmenen askelen päähän maahan pystytetyn taikariu'un\npäähän.\n\n-- Jan! Jan! Anna jouseni ja nuoleni, sukkelaan! Täällä on huuhkaja\n-- kanavaras; se on luvallista riistaa.\n\n-- Hän vain pilailee kanssasi, Jan, sanoi Gui uneliaasti vuoteeltaan.\n-- Minä en menisi!\n\nMutta Jan hyökkäsi ulos vieden sekä omansa että Samin aseet. Sam\nampui suurta sulkalintua, mutta ilmeisestikin ohi, sillä huuhkaja\nlevitti siipensä ja liiti pois.\n\n-- Siinä nyt menee paras nuoleni. Se oli \"Varma kuolema\".\n\n-- Huhhuh! ilkkui Jan huomatessaan hänen ampuneen ohi. -- Ethän sinä\nosaa ampua vähääkään.\n\nMutta heidän siinä seistessään kuului pitkäin siipien suhahdus ja\ntaas huuhkaja istahti samaan paikkaan taikariu'un päähän.\n\n-- Minun vuoroni! kuiskasi Jan läähättäen. Hän jännitti jousensa,\nnuoli lensi ja huuhkaja livahti tiehensä ehjin nahoin, niin kuin ensi\nkerrallakin.\n\n-- No, ei sinusta, Jan, ole mihinkään. Noin helppo maali. Hahhah,\nkuka typerys tahansa olisi tuohon osannut. Mikset sinä osunut?\n\n-- Kaiketi sen vuoksi, etten ole mikään typerys. Mutta osasinhan minä\nsamaan paikkaan kuin sinäkin, ja saman verran lähti verta.\n\n-- Jos se vielä tulee takaisin, niin huutakaa minua, kimitti Gui\nkimakalla äänellään. -- Minä teille, heput, näytän, kuinka sitä\npitää ampua. Ei teistä ole mihinkään ilman minua. Niin, minä muistan\nsen ajan, jolloin minä olin hirven metsästyksessä --. Mutta samassa\nkoko heimo hyökkäsi niin kiukkuisesti Mäihän vuodetta kohti, että\nmuistelmien tulva katkesi hyvin lyhyeen ja sen sijaan hän taas alkoi\nmankua: -- Antakaa minun olla. Enhän minä tee teille mitään!\n\nYöllä he taas heräsivät puun latvasta kuuluvaan rääkynään, ja Jan,\nnousten istumaan vuoteessa, sanoi: -- Kuulkaas, pojat, se on varmaan\ntaaskin tuo iso huuhkaja.\n\n-- Niin se onkin, vastasi Sam. -- Kumma kun en tullut tuota ennen\najatelleeksi.\n\n-- Minäpä ajattelin, Gui sanoi; -- minä tiesin sen koko ajan.\n\nAamulla lähdettiin nuolia etsimään. Taikariuku oli korkea seiväs,\njohon oli ripustettu aitoon intiaanien tapaan höyhenillä koristettu\nkilpi. Kilpeen Jan oli maalannut valkoisen puhvelin, heimon totemin.\nTähdäten tiipiistä suoraan sen poikki he ryhtyivät etsimään vasta\nkaukaa riu'un takaa, sillä he olivat aina tottuneet jännittämään\nnuolen kärkeen saakka. Tuskin he olivat astuneet kymmentä askelta,\nennen kuin Janilta pääsi sanomattoman hämmästyksen huudahdus: --\nKatsos! Katsos tuota -- ja _tuota_ --!\n\nSiinä makasi maassa ei enempää kuin kolmen tai neljän askelen päässä\ntoisistaan kaksi suurta huuhkajaa, kumpikin suoraan läpi sydämen\nammuttuna, toinen Samin \"Varman Kuoleman\", toinen Janin \"Viheltäjän\"\nlävistämänä. Kumpikin laukaus oli sattunut kohdalleen, eivätkä pojat\nvoineet sanoa muuta kuin: -- Voi ihmettä, jos tämä kerrottaisiin\nkirjassa, niin jokainen sanoisi, että se on suuri valhe! Se tosiaan\noli yksi niitä ihmetapauksia, joita vain todellisessa elämässä\nsattuu, ja koko heimo yhtä poikkeusta lukuun ottamatta äänesti suuren\n\"kupin\" kummallekin metsästäjälle.\n\nGui osoitti perinpohjaista halveksumista. -- Pääsivät niin likelle,\nettä osasivat sattumalta, eivätkä sitten tienneet, että sattuikaan.\nJos minä olisin ollut ampumassa jne. jne.\n\n-- Entä se rääkynä puun latvassa, Gui?\n\n-- Ärrrrh.\n\nKaunis lintu tenhoaa aina luonnontutkijan. Jan oli näiden molempien\nvuoksi aivan haltioissaan. Hän mittasi kummankin siipien välin\nja etäisyyden nokasta pyrstöön. Hän tutki niiden sulkia; häntä\noikein pöyristytti niiden suurten keltaisten silmien tuike ja\npitkät voimakkaat kynnet ja hän ihaili niiden joka piirrettä. Häntä\nharmitti, kun hän ajatteli, että nämä ihmeteltävät olennot muutamassa\npäivässä muuttuisivat niin iljettäviksi, etteivät kelpaisi muuta kuin\nkuopattaviksi.\n\n-- Voi, kunpa minä osaisin täyttää ne, hän sanoi.\n\n-- Mikset pyydä Si Leetä näyttämään, ehdotti Sam. -- Minä olen usein\nnähnyt intiaanien rohtomiesten kuvia, joissa on täytettyjä lintuja,\nhän lisäsi viekkaasti ja sangen sattuvasti.\n\n-- Sen minä totisesti teenkin.\n\nMutta nyt tuli eteen mutkallinen kysymys. Lähtisikö hän Si Leen\nluo ja samalla muuttuisi \"valkoiseksi\" ja rikkoisi intiaanielämän\nviehätyksen, vai ryhtyisikö hän sellaiseen yritykseen, että\nhoukuttelisi Sin heidän luokseen täyttämään linnut, vaikkei\nheillä metsässä ollutkaan minkäänlaisia välineitä. Äänestyksellä\npäätettiin, että Si tuotaisiin leiriin. -- Isä voisi luulla, että me\nolemme tulleet katumapäälle, sanoi Sam. Niinpä Si Leen kintereille\njärjestettiin vakoilijoita, ja tupsahdettuaan salaväijytykseen\nhän suostui avaamaan leirissä iltakoulun ja opettamaan lintujen\ntäyttämistä.\n\nHän toi mukanaan työkalut ja tarvikkeet, kimpun riveitä, jotka hän\noli saanut köyttä purkamalla, vähän puuvillaa, lujaa pellavanuoraa,\nkaksi pitkää parsinneulaa, kerman tavoin vatkattua arsenikkisuopaa,\nmaissijauhoja, vähän ohutta ja vahvempaa pehmeää rautalankaa, viilan,\npihdit, rautalangan katkaisimen, terävän veitsen, vankat sakset,\nporan, kaksi valmista puista jalustaa ja kaikkein päälliseksi hyvän\nlampun. Pojat olivat siihen saakka tyytyneet nuotion valoon.\n\nMetsätiipiissä Sam täten oppi sen taiteen ensi alkeet, joka\ntulevaisuudessa oli hänelle tuottava monet ilot, mutta vähän suruakin.\n\nGuita asia huvitti, vaikka hän yhä uhitteli; Samia se huvitti\nsuuresti; Jan oli kerrassaan haltioissaan ja Si Lee kunniansa\nkukkuloilla. Hänen rusottavat punaiset poskensa ja pyöreä ruumiinsa\noikein paisuivat ylpeydestä; jopa puoleksi paljas pää ja lihavat\nhaparoivat sormetkin näyttivät olevan tietoiset hänen yleisestä\nmielenylennyksestään ja arvontunnostaan.\n\nEnsin hän tukki puuvillaa lintujen kurkkuun ja haavoihin. Sitten\nhän otti toisen, leikkasi viillon rintalastan alapäästä lähes\npyrstönjuureen saakka Janin ottaessa toisen ja koettaessa tarkkaan\nmatkia hänen esimerkkiään. [Alkuperäisessä kirjassa on kuvitetut\nohjeet.]\n\nNahan hän nylki ruumiista etupäässä kynsillään, kunnes sai käteensä\nkummankin koiven polven, jonka hän nivelen kohdalta leikkasi\npuukollaan poikki. Kummastakin sääriluusta poistettiin liha aina\nnilkkaniveltä myöten, sääri ja nahka jätettiin. Nylkien sitten\ntakaisinpäin pyrstön kahden puolen hän leikkasi pyrstön kannan\nruumiista irti ja jätti sen sulkineen nahkaan kiinni, ja tämä oli,\nsanoi Si, paikka, jonka ympäri oli vaikea päästä. Sam sanoi sitä \"Kap\nHornin ympäri purjehtimiseksi\". Sitä myöten kuin lihaa paljastui,\nSi ripotti siihen vahvasti maissijauhoja; tämä esti höyheniä\ntahraantumasta.\n\nKun oli päästy Kap Hornin ympäri, oli purjehdus helpompaa. Nahka\npaineltiin nopeaan irti, kunnes oli päästy siipiin. Nämä katkaistiin\nsyvällä rinnassa nivelen kohdalta, kummankin siiven ensimmäisestä\nluusta kaavittiin liha irti, ja nahka nurin käännettynä ja lihasta\npuhdistettuna painettiin niskasta irti päähän saakka.\n\nTässä Si selitti, että se useimmissa linnuissa helposti luiskahtaa\npään yli, mutta pöllöissä, tikoissa, sorsissa ja muutamissa muissakin\ntäytyy toisinaan viiltää kurkku pitkittäin auki. -- Huuhkajat\novat aina vaikeita vaikkeivät likimainkaan niin vaikeita kuin\nvesilinnut. Jos aluksi tahtoo jonkin todella helpon linnun, niin\nvoi ottaa punarintasatakielen tai mustan linnun taikka jonkin muun\nsamankokoisen maalinnun tikkaa lukuun ottamatta.\n\nKun oli päästy korviin, nyljettiin nekin ja vedettiin kallosta irti\nleikkaamatta, ja kun oli vielä silmäinkin ohi nyljetty, olivat nahka\nja ruumis [vain päälaelta kiinni toisissaan]. Nyt leikattiin ruumis\nja niska ja vielä pään takaosakin irti, ja siten oli täyttämisen\nensimmäinen toimitus loppuun suoritettu.\n\nJan nylki perässä varsin hyvin, kerran tai pari nahkaa reväisten tai\nleikaten, mutta muutoin sangen sukkelaan oppien.\n\nNyt alkoi nahan puhdistaminen.\n\nSilmät leikattiin kokonaan pois ja aivot ja liha kaavittiin tarkkaan\nkallosta irti.\n\nSiipiluut oli jo lihasta puhdistettu kyynärniveltä myöten, josta\nsuuret siipisulat alkavat, ja loput siivistä oli sillä tavalla\nlihasta puhdistettava, että seuraavan luun alapuoli niveleen saakka\nleikattiin auki. Pyrstön kanta ja nahka puhdistettiin kauttaaltaan\nlihasta ja rasvasta veitsellä kaapien ja jauholla hieroen.\n\nSitten seurasi myrkytys. Jokaiseen luu- ja lihaspaikkaan oli\nsiveltävä arsenikkisuopaa, minkä jälkeen pää työnnettiin takaisin\npaikalleen ja nahka käännettiin oikein päin.\n\nKun tämä oli tehty, oli jo sangen myöhä. Gui nukkui, Sam torkkui ja\nJan oli peräti väsyksissä.\n\n-- Taitaa olla parasta, että minä lähden nyt, sanoi Si. -- Nahat\novat nyt siinä kunnossa, että hyvin säilyvät, mutta ei pidä antaa\nniiden kuivua. Niinpä ne kietaistiin kosteaan säkkiin ja pistettiin\npeltilaatikkoon seuraavaan iltaan saakka, jolloin Si lupasi palata ja\npäättää oppikurssin.\n\nHeidän näin työskennellessään Sam oli puuhannut ja avannut huuhkajain\nvatsan -- \"lukeakseen niiden ansioluettelon\", kuten hän sanoi. Hän\ntiesi nyt kertoa, että toinen oli syönyt sepelpyyn poikasen ja toinen\ntappanut jäniksen viimeiseksi ateriakseen.\n\nSi Lee palasi seuraavana iltana, niin kuin oli luvannutkin, mutta\ntoi huonoja uutisia. Hän ei ollutkaan löytänyt lasisia huuhkajan\nsilmiä, jotka hän luuli arkussaan olevan. Hänen kekseliäisyytensä oli\nkuitenkin sitä laatua, ettei se koskaan häkeltynyt pikkuasioista.\nHänellä oli mukanaan vähän keltaista ja mustaa öljymaalia ja nyt\nhän selitti: että \"taitaa täytyä tyytyä puusilmiin toistaiseksi;\nkun käytte kaupungissa, niin voitte niiden sijaan hankkia lasiset\".\nSam sai sen vuoksi toimekseen vuolla neljä kuperaa pavun kaltaista\npuusilmää, lähes pari senttimetriä läpimitaten. Kun ne oli vuoltu,\nkaavittu ja silitetty, Si maalasi ne kirkkaan keltaisiksi, keskelle\nmustan pilkun, ja pani ne sitten kuivumaan.\n\nSillä välin hän Janin kanssa otti esiin molemmat nahat. Veriset\nrintahöyhenet pestiin puhtaiksi lämpöisessä vedessä, kuivattiin\nsitten pumpulilla ja puhdistettiin kauttaaltaan jauhoilla, joihin\nkaikki jäljelle jäänyt kosteus imeytyi. Sääri- ja siipiluiden\nympärille kiedottiin nyt sen verran rivettä, kuin niistä oli kaavittu\npois lihaa. Silmäkuopat täytettiin osaksi puuvillalla, minkä jälkeen\nniskanahkaan ja kalloon työnnettiin pitkä pehmeä rivekäärö, joka\noli likimain varsinaisen niskan paksuinen ja pituinen. Molempien\nsiipiluitten päät kiinnitettiin kahden tuuman päähän toisistaan\nlujalla rihmasiteellä. Sitten oli laitettava ruumis.\n\nSi köytti sitä varten riveistä lujalla rihmalla tukon, niin että\nsiitä tuli samankokoinen kuin huuhkajan ruumiskin oli ollut,\npuristaen ja neuloen sitä, kunnes siitä tuli kova kappale. Sitten\nhän leikkasi 75 cm paksumpaa rautalankaa, viilasi molemmat päät\nteräviksi, käänsi toista päätä noin 10 cm pitkältä taapäin koukuksi,\ntyönsi sitten pitkän pään riveruumiin läpi pyrstönkannasta siihen\nkohtaan, johon niskan piti liittyä. Lanka vedettiin niin kireälle,\nettä koukun lyhyempi pää upposi ruumiiseen näkymättömiin. Pitkän\nrautalangan esiinpistävän pään Si sitten työnsi edelleen kaulaan läpi\nrivekäärön, joka oli kaulan virkaa toimittamaan jo tehty, työnsi sen\nkallon läpi, niin että se tuli esiin pöllön päälaesta, ja sovitti\nsitten riveruumiin paikoilleen nahan sisään rihmalla, jolla kiinnitti\nsiipiluut selän poikki.\n\nSääriin tarvittiin kaksi vankkaa, 45 cm:n mittaista rautalangan\npalaa. Nämä työnnettiin kummankin jalkapohjan kautta sääreen sen\ntakasyrjää pitkin ja sitten kyljen keskeltä riveruumiin läpi, minkä\njälkeen teroitettu pää pihdeillä taivutettiin koukuksi ja työnnettiin\ntakaisin kovan ruumiin sisään (siihen tapaan kuin kaulalankakin).\n\nSitten teroitettiin lanka, joka työnnettiin pyrstöluitten läpi, ja\npyrstökin kiinnitettiin riveruumiiseen.\n\nNyt tungettiin hiukan pehmeitä riveitä sellaisiin paikkoihin, missä\nnahka ei näyttänyt oikein sopivan, minkä jälkeen vielä oli ommeltava\nkiinni vatsaviilto, siipiviillot ja niskaviilto puolella kymmenellä\ntikillä pistämällä neula nahkaan aina lihan puolelta.\n\nJaloista esiin pistävät rautalanganpäät pistettiin istuinoksaan\nväännettyihin reikiin ja kiedottiin lujasti kiinni, ja nyt Sin pöllöt\nolivat vain ryhdistämistä vailla. Ne olivat nyt sangen hullunkurisen\nnäköiset, pää riipuksissa, siivet lerpallaan.\n\n-- Nyt sitten alkaa se taiteilijan työ, sanoi Si ylpeästi tietoisena\nsiitä, että saattoi näyttää taitoaan. Hän oikaisi ruumiin\nvaltaviivaa taivuttaen säärilankoja ja antoi päälle oikean asennon\ntehden mutkan siihen paikkaan, jossa kaula liittyy olkapäihin. --\nHuuhkaja kurkistaa aina olkansa yli, hän selitti, mutta ei ollut\nkuulevinaankaan, kun Sam sen johdosta kysyi, \"kenenkäs muun olan\nyli se sitten voisi hänen mielestään katsoa\". Hän pani kummastakin\njalasta kaksi varvasta oksan etupuolelle ja kaksi takapuolelle Janin\nmieliksi, joka piti sitä niin huuhkajamaisena, vaikka Sillä olikin\nepäilyksensä. Pyrstöä hän levitti vähän kahdella pahvinpalalla ja\nnuppineuloilla ja väänsi sen asianmukaiseen kulmaan, minkä jälkeen\noli aseteltava siivet.\n\nNe riippuivat kuin kaakattavan kanan lentimet. Kummankin taipeeseen\ntyönnettiin teroitettu pala ohuempaa rautalankaa, niin että se tuli\nruumiiseen kiinni naulatuksi. Keskelle selkää pistettiin pitkä\nneula, ja käyttäen sitten näitä siipilankain ja päälangan keralla\nsidekeskuksina Si kietoi langalla koko linnun, minne pistäen\npuuvillatäytettä, minne puupalan siteitten alle, kunnes asento ja\nhöyhenistö olivat hänen mielensä mukaiset.\n\n-- Nyt voimme panna silmät paikalleen, hän sanoi, mutta voimme\nsen tehdä perästäpäinkin, jos pistämme silmäreikiin sisäpuolelle\nneljäksikolmatta tunniksi kosteata puuvillaa, niin että ne pehmiävät.\n\nJan oli toista pöllöä käsitellessään huolellisesti matkinut Sin\nmenetelmiä ja osoittautunut harvinaisen oppivaiseksi.\n\nOpettaja huomautti: -- Totisesti, kyllä minä olen opettanut monen\nlintuja täyttämään, mutta ei kukaan ole niin sukkelaan oppinut kuin\nsinä.\n\nSin käsitykset täydellisyydestä saattoivat erota koko joukon\nammattitaitoisen täyttäjän käsityksistä, ja Jan tosiaan myöhemmin\nnaureskeli koko lailla näille samoille huuhkajille, mutta nyt ne\ntuottivat hänelle hämmentämätöntä iloa.\n\nNiiden asennot olivat aivan samat. Si tiesi vain yhden asennon, ja\nse oli kaikilla hänen linnuillaan. Mutta kun ne olivat täydelleen\nkuivuneet, siteet poistettu, esiin pistävät rautalanganpätkät\nkatkaistu ja kaiken kunnia, puiset silmät pantu paikoilleen, ne\nolivat ilon ja ihmetyksen aiheena koko intiaaniheimolle.\n\n\n\n\nXIX\n\nROHKEUDEN KOETUS\n\n\nPojat olivat tehneet itselleen sotalakit, jotka olivat Kalebin\nopettamaa \"todella oikeata\" intiaanimallia. Kalkkunan valkoisista\npyrstösulista ja hanhen valkoisista siipisulista tuli mainioita\nkotkansulkia, kun päät värjättiin mustiksi. Vanhasta valjastupsusta\nsaatiin punaisiksi värjättyjä jouhia, vanhasta paidasta punaisia\nflanelliliuskoja, ja nämä yhdessä lampaannahan riekaleitten kanssa\nolivatkin kaikki raaka-aineet mitä tarvittiin. Kaleb osoitti yhä\nsuurempaa harrastusta heidän hommiaan kohtaan ja auttoi heitä sekä\nvalmistamaan lakin että myös ratkaisemaan, mitä piti tehdä \"kupin\",\nmitä \"suuren kupin\" ansaitakseen. Samilla oli koko joukko sulkia\nampumisesta, sukeltamisesta, \"verilöylyistä siirtokunnassa\" ja suuret\ntupsuniekat sulat männyn kaatamisesta ja huuhkajan ampumisesta.\n\nJan oli muiden lisäksi saanut sulan jälkien seuraamisesta. Hirven\nmetsästys oli tehty vielä luonnollisemmaksi siten, että \"hirvipoika\"\naina pani jalkaansa vanhoista saappaista tehdyt tohvelit; kummankin\ntohvelin pohjaan oli naulattu kaksi riviä hevosenkengän nauloja, niin\nettä ne muodostivat V:n, jonka kärki osoitti eteenpäin. Nämä jättivät\nkavionjäljet kaikkialle, minne hirvi vain kulki. Maissinjyvistä oli\nmuun muassa se haitta, ettei niistä saanut minkäänlaista johtoa,\nmihin suuntaan otus oli kulkenut tai milloin se oli palannut\ntakaisin omia jälkiään, mutta tohvelit päästivät tästä pulasta, ja\nkun vielä otettiin hiukan jyviä avuksi, niin saatiin niin hyvät\njäljet kuin suinkin toivoa saattoi. Kaikki oppivat sangen taitaviksi\nja saattoivat nopeaan seurata hyvinkin vähäpätöistä jälkeä, mutta\nJan oli edelleenkin etevin, sillä sen, minkä oli näkönsä puolesta\nhuonompi, hän korvasi runsaasti kärsivällisyydellään ja tarkalla\nhavaintokyvyllään. Hän oli jo saanut yhden suuren \"kupin\" hirven\nlöytämisestä ja sydämeen ampumisesta ensi nuolella, ennen kuin muut\nvielä paikallekaan ennättivät, ja sitä paitsi hän oli voittanut\nkuusi muuta suurta \"kuppia\", yhden siitä, että oli uinut 100 syltä\nviidessä minuutissa, toisen siitä, että oli tunnissa kävellyt\nkahdeksan kilometriä, kolmannen siitä, kun oli juossut 100 metriä\nkolmessatoista sekunnissa, yhden siitä, että tunsi 100 viljelemätöntä\nkasvia, yhden 100 linnun tuntemisesta ja yhden huuhkajan ampumisesta.\n\nGuilla oli monta hyvää \"kuppia\", etupäässä tarkan näkönsä vuoksi.\nHän näki \"papuusin skuoon selässä\" ja hirven metsästyksessä hän oli\nmonta kertaa voittanut \"kuppeja\", jotka eivät paljonkaan puuttuneet\nsuuresta, mutta tähän saakka kohtalo oli ollut hänelle epäsuopea,\neikä vanha Kalebkaan, joka oli häntä kohtaan puolueellinen, voinut\npätevällä syyllä äänestää hänelle suurta \"kuppia\".\n\n-- Mistä intiaanit enimmän pitävät miehessä, tarkoitan, että mille he\nhänessä antavat suurimman arvon? kysyi Mäihä eräänä päivänä odottaen\nettä hänen tarkka näkönsä tulisi kunniaan.\n\n-- Urhoollisuudesta, vastasi Kaleb. -- Jos mies on urhoollinen,\nniin hän saa heidän mielestään olla mitä muuta tahansa. Se on\nheidän paras ominaisuutensa -- mikäli näet miehellä myös on sitä,\nmitä urhoollisuuden tehoksi tarvitaan. Eikä tämä käsitys ole vain\nintiaaneilla; vakuutan, ettei ole mitään, mikä kenenkään mielestä\nolisi niin suuren arvoista. Toiset väittävät pitävänsä yhtä kaikkien\nparhaana, toiset toista, mutta kun oikein tiukalle otetaan,\njokaisessa maassa joka mies, nainen ja lapsi enimmän rakastaa ja\nkunnioittaa urheutta ja kirkasta rohkeutta ja niihin kuuluvaa tarmoa.\n\n-- _Jaa-a, sen minä sanon_, huudahti Gui innosta kuohahtaen, kun\nkuuli rohkeutta näin ylistettävän, -- että _minä_ en pelkää mitään.\n\n-- Vai niin, no mitenkähän olisi, jos antaisit Janille selkään?\n\n-- Hah, se ei ole kohtuullinen kauppa, koska hän on vanhempi ja\nsuurempi.\n\n-- Minä tarjoan sinulle tilaisuuden koetukseen, Mäihä. Lähde yksin\npuutarhaan ja tuo ämpärillinen kirsikoita.\n\n-- Kyllä kai, ja antaisin vanhan Capin syödä itseni.\n\n-- Ei sanonut mitään pelkäävänsä, ja kuitenkin pelkää pientä koiraa,\njoka ei ole edes vuoden vanhan mullikan kokoinen.\n\n-- Niin, mutta minä en pidä kirsikoista.\n\n-- No kuules nyt, Gui, minä tarjoan sinulle oikein oivan tilaisuuden.\nKatsos tätä kiveä, ja Kaleb näytti hänelle pientä pyöreätä kiveä,\njossa oli reikä. -- Tiedät kai, missä vanhan Garneyn hauta on?\n\nGarney oli muuan rappiolle joutunut sotamies, joka oli ampunut luodin\npäähänsä vahingossa, väittivät hänen ystävänsä, ja hänet oli haudattu\nmaapalstalle, joka oli Raftenin maan pohjoispuolella ja jota luultiin\nhänen omakseen, vaikka se olikin kappale itse maantietä, erään\nsyrjätien risteys. Hauta tuli näin, vaikkeivät sen kaivajat suinkaan\nolleet sitä tarkoittaneet, _kahden tien risteykseen_. Kohtalon käsi\noli siis leimannut Bill Garneyn itsemurhaajaksi.\n\nHuhuttiin sellaista, että hänen täytyi vaikeroida joka kerta, kun\nrattaat kulkivat hänen päänsä yli, mutta kun hän ei tahtonut, että\nnämä valitukset sekaantuisivat pyörien jyrinään, hän odotti puoleen\nyöhön ja purki ne silloin itsestään kaikki samalla kertaa. Jokaisen,\njoka sattui ne kuulemaan, täytyi vastata jollakin säälin sanalla,\nmuutoin hän varmaan oli joutuva jonkin kamalan kohtalon saaliiksi.\nTämä oli se tarina, jonka muiston Kaleb nyt veresti ja jonka hän\nkertoi sangen voimallisesti, koska se häneen itseensäkin oli jättänyt\nsyvän vaikutuksen.\n\n-- Kuules nyt, hän sanoi, -- minä menen ja kätken tämän kiven heti\nsen paaden taa, joka on Garneyn haudan pään kohdalla, ja lähetän\nsinut jonakin yönä sitä noutamaan. Lähdetkös leikkiin?\n\n-- K-yl-lä minä, sanoi kolmas sotapäällikkö ilman huomattavaa\ninnostusta.\n\n-- Jos hän nyt on niin kärkäs, niin ei häntä yöllä saa tiipiissä\npysymään, huomautti Tikka.\n\n-- Muista nyt, sanoi Kaleb heidän lähtiessään heidän luotaan omaan\nkurjaan mökkiinsä, -- nyt sinulla on tilaisuus näyttää, mitä lajia\nmiestä olet. Minä sidon kiveen nuoran, että varmasti sen löydät.\n\n-- Me rupeamme juuri aterioimaan. Ettekö jää syömään kanssamme, pyysi\nSam, mutta Kaleb lähti tiehensä eikä ollut kutsua kuulevinaankaan.\n\nYösydännä pojat heräsivät miehen ääneen ja kepin raaputukseen.\n\n-- Pojat! Gui -- Jan! Hoi, Gui!\n\n-- Halloo! Kuka se on?\n\n-- Kaleb Clark! Hei, Gui, kello on nyt puoli kaksitoista. Ennätät\njuuri puoliyöksi Garneyn haudalle sitä kiveä hakemaan, ja ellet löydä\njuuri oikeata paikkaa, niin _kuuntele valitusta -- se opastaa sinua_.\n\nTämä rohkaiseva tieto sanottiin käheästi kuiskaten, mistä tuntui\nkäyvän ilmi, että ukko itsekin oli niin pelästynyt kuin suinkin.\n\n-- Mi-mi-minä, änkytti Gui, en näe tietä.\n\n-- Tämä on koetus koko elinajaksi, poika. Hae se kivi, niin saat\n_grand coup_-sulan, kaikkein suurimman kunnian rohkeudesta. Minä\nodotan täällä kunnes palaat.\n\n-- E-en minä löydä sitä kirottua vanhaa hautaa näin pimeänä yönä.\nMi-minä -- en mene.\n\n-- Ärrrh -- sinä pelkäät, kuiskasi Kaleb.\n\n-- En minä pelkää, mutta mitä minä lähtisin, kun en kuitenkaan osaa\nkoko paikalle. Kun tulee kuunvalo, niin minä lähden.\n\n-- Ärrh -- onko täällä ketään niin rohkeata, että lähtee sen kiven\nhakemaan.\n\n-- Minä lähden, sanoivat molemmat toiset yhteen ääneen, vaikka\nsamalla kuului: \"mutta minä sentään toivon ettei tarvitsisi\".\n\n-- Sinä saat sen kunnian, Jan, sanoi Tikka tuntuvasti helpottuneena.\n\n-- Tietysti tilaisuus on houkutteleva -- mutta -- mutta -- en\nminä tahdo mennä sinun edellesi -- sinä olet vanhin, se ei olisi\nkohtuullista, vastasi Jan.\n\n-- Taitaa olla parasta, että arpa ratkaisee.\n\nSam haki pitkän korren Janin kouhiessa kekäleitä palamaan. Korresta\nkatkaistiin kaksi eripituista palaa, jotka Sam kätki kouraansa.\nRavistettuaan niitä kourassaan hän ojensi ne Janille, niin että vain\nmolemmat päät jäivät näkyviin, ja sanoi: -- Sen joka saa pitemmän\nkorren, on lähdettävä. Jan tiesi vanhasta kokemuksesta sen yleisen\njuonen, että lyhyempi korsi pistettiin vähän pitemmälle kädestä. Sen\nvuoksi hän kävi kiinni toiseen, veti sitä verkalleen ulos -- ja se\ntuntui päättömän pitkältä. Sam avasi kätensä ja näytti, että lyhyempi\nkorsi oli jäänyt siihen, ja sanoi sitten helpotuksesta huokaisten: --\nSinä sait. En tässä maailmassa ole nähnyt kellään olevan niin hyvää\nonnea kuin sinulla. Kaikki aivan tunkeutuu tiellesi.\n\nJos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä\nkäyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä\nhakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki\nvaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän\nvapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava\nKaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa\nsanoen: -- Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä\nurhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan -- olisi väärin\ntulla pitemmälle -- ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo\nlöytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa,\niso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät\nsitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen\nison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota\ntämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä,\nkuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä -- ne\novat paljasta lorua -- älä pelkää.\n\n-- Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.\n\n-- Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. -- Ei urhoollisuus ole\nniin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka\npelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.\n\nNäin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten\nverraten valoisalle aukiolle.\n\n-- Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb\nkatsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä\nodotan täällä.\n\nJan lähti sitten yksin.\n\nOli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden\nraja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa\npimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän\nsykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran\ntai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää,\nmutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta\npimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen,\njoka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen\nhaamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan\nseisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin\navuksi. -- Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se\nliikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: -- Sh,\nsh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä\nja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli\npuhalluksen ja hyökkäyksen. Se \"valkoinen olento\" hyppäsi pystyyn ja\njuoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de\nNeuvillen mummon läsipää lehmä.\n\nVastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti\nparempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken\nyötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin,\nkunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti\npienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa\nja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin\nlähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen\nmieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö\nvain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi -- olikohan paras kääntyä\ntakaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut\npakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki,\njotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti\naitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen\njalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun\nsaavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt\nolevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan\npuoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana,\nja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen --\npääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa\nkuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän\nrämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli\nvalkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä\nnuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt\nkadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen\n\"Jan\". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan\nison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli\npuhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki\npitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului\nkamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin\nräiskähti kuraan tai veteen -- kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi\nollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada\nääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen\nhuulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä\nauttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin\nsukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään,\nettä vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: -- Hei, Jan,\nsinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut\npuhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen\nkäsivarteen kiinni.\n\n-- Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?\n\n-- Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. -- Se oli ha-hau-dalla.\n\n-- Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta\nlisäsi sitten: -- Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.\n\nHän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta\ntämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb\nkulki edellä pimeydessä haparoiden.\n\nJanilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: -- Kiven minä toin, ja\nkirjoitin minä haudalle nimenikin.\n\n-- Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.\n\nHe olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli,\nkun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla\näänellä: -- _u-huu -- u-huu -- u-huu -- uu_, yhteisesti hyväksytyn\nhuuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja\ntiipiistä he saivat saman vastauksen.\n\n-- Kaikki hyvin, huusi Kaleb, -- hän teki sen, eikä ole miehenalkua\nparempaa ja erinomaisen _grand coup_'n hän on ansainnut.\n\n-- Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. -- Minä olisin tehnyt\nsen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.\n\n-- No, mars matkaan vain!\n\n-- Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.\n\n-- Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.\n\n-- Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei\naikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä\noli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He\nolivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan\ntulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa\nsäikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.\n\nKertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: -- No, Gui, etkö sinä tahdo nyt\nyrittää?\n\n-- Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään\njankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.\n\nKaleb katsoi nyt kelloansa ikään kuin lähtöä tehdäkseen, mutta Jan\nsanoi:\n\n-- Herra Clark, ettekö tahdo nukkua täällä? Guin vuoteessa on hyvää\ntilaa.\n\n-- Välipä tuolla, vaikka nukunkin, kun on niin myöhä.\n\n\n\n\nXX\n\nVALKOINEN REVOLVERI\n\n\nKalebia odotti aamulla se hauska yllätys, että hän sai syödä\nvihamiehensä pojan valmistaman aamiaisen, sillä Samin vuoro oli olla\nkokkina.\n\nSuuri Tikka lausui julki koko kokouksen ajatuksen, kun hän aamiaisen\njälkeen virkkoi: -- Nyt minä aion mennä hautaa katsomaan. Epäilen,\nettä Jan kirjoitti nimensä johonkin vanhaan lehmään, joka siinä\nmakasi, eikä tämä sitä hyväksynyt, minkä se myös ääneensä ilmoitti!\n\nMuutamassa minuutissa he kulkivat paikalle. Aivan oikein, siinä\noli karkeaan hautakiveen sangen vapisevin, mutta kuitenkin selvin\nkirjaimin kirjoitettuna -- Jan.\n\n-- Onpa huononlaista kirjoitusta, huomautti Gui.\n\n-- Totisesti, sinä teit sen! Kelpo poika! sanoi Sam lämmöllä. -- En\nminä luule, että olisin uskaltanut.\n\n-- Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.\n\n-- Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja\ntuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä.\nHalloo, mitä --\n\nKurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten\nkäsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva,\nja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta --\nGui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen\nColt-revolveri.\n\n-- Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen\nsilmänsä syttyivät. -- Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin\nminulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti\naseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti\nvaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti\npäätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en\nlainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen\narvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.\n\nPaluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan\nsanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli\nhautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: -- Taidan käydä\ntäällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?\n\n-- En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan,\noli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.\n\n-- Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi\nmummon luo.\n\n-- Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi\nrattoisa vanha eukko tervehdykseksi. -- Tulkaa sisään, Kaleb, ja\nistukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?\n\n-- He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko\nkatkerasti. -- Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä\nGarneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?\n\n-- Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla\ntuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin\nkertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin\nsiitä ihan vapisen.\n\n-- Mitä te, mummo, kuulitte?\n\n-- Hyi, niin pirullista kiljuntaa, ettei sieluparka helvetissäkään\nkilju rumemmin. Ja sekä koira että kissa, kumpikin pelästyivät, ja\nvanha läsipää lehmä tuli juosten ja hyppäsi veräjänkin yli tieltä\npois päästäkseen.\n\nTämä se oli, mitä Kaleb tahtoi tietääkin, ja ilmeisellä\nuteliaisuudellaan hän sai eukon kertomaan lisää yöllisestä metelistä.\nKun siitä ei enää riittänyt puhuttavaa, Kaleb ehdoin tahdoin avasi\ntoisen juorusuonen toivoen siitä saavansa vielä enemmän tietoa.\n\n-- Mummo, oletteko kuullut, että viime viikolla tapahtui Downey's\nDumpin tällä puolella ryöstö?\n\n-- En totisesti olekaan, huudahti eukko silmät mielenkiinnosta\npalaen, eikä sitä ollut Kalebkaan kuullut; mutta hän tahtoi saada\njutun alkuun. -- No keltä siellä ryöstettiin?\n\n-- Minä en tiedä varmaan, mutta eiköhän se ollut John Evansilta.\n\n-- En minä ole sellaista kuullut, mutta melkein varma minä siitä\nolen, että kannatti häneltä ottaakin. Käviväthän ne kelvottomat\ntäällä minunkin luonani heti, kun alettiin puhua, että minä olin\nvanhan lehmäni myynyt. Ja sen minä sanon, että asiat ovat hullusti,\nsillä ne peijakkaat vainuavat kyllä heti, kun joku saa rahoja.\n\n-- Se on totta kuin evankeliumi. Mutta milloin teiltä, hyvä mummo,\nryöstettiin?\n\n-- Ryöstettiinkö? Enhän minä sanonut, että minulta ryöstettiin, ja\nmummo nauraa hihitti. -- Mutta kyllä niillä rosvoilla oli pahat\naikomukset mielessään, kun ne minun tyköni tulivat. Ja hän kertoi\nperin pohjin sen tapauksen, kun miehet olivat murtautuneet hänen\ntupaansa kuultuaan huhun, että hänen lehmänsä oli myyty. Hän nauroi\nmuistellessaan, kuinka se iso mies oli ollut tyly ja se lyhyt ja\nleveä iloinen. Niiden mustat parrat, ison rosvon päävamma, hänen\nvasenkätisyytensä ja se, että eukko sattumoisin huomasi hänen\noikeassa kädessään olevan vain neljä sormea, kaikki pohdittiin\nperusteellisesti.\n\n-- Milloin se tapahtui, hyvä mummo?\n\n-- Varmaan siitä nyt on kulunut kolmen vuoden vaiheilla.\n\nPyydettyään sitten vähän keuhkojen parannusta Kaleb-ukko lähti mummon\nluota ja ryhtyi hyvin perusteellisesti asioita pohtimaan.\n\nNeljän viime vuoden kuluessa oli ympäristössä tapahtunut\nmonta varkautta. Siitä ei päässyt mihinkään; ne olivat kaikki\nsamantapaisia; raha vain oli kelvannut, ja rosvot näyttivät tuntevan\nkaikki seudun asukkaitten keskinäiset suhteet ja sovittivat\nvierailunsa aina sellaiseen aikaan, jolloin isäntä oli saanut rahoja.\n\nHeti kun Kaleb oli poikennut de Neuvillen mummon luo, Jan sanoi\njäljestä päin syntyneen mielijohteensa toteuttaakseen:\n\n-- Lähtekää te, pojat, leiriin; minä tulen perästänne viiden minuutin\npäästä. Hän aikoi piirtää miehen lokaan jättämät jäljet voidakseen\nseurata tätä ja palasi sen vuoksi takaisin haudalle.\n\nHän tutki jälkiä mitä huolellisimmin ja leviteltyään vihkonsa\nlevälleen piirsi ne siihen luonnolliseen kokoon. Tällöin hän huomasi,\nettä kummassakin korossa oli kolme riviä pieniä hevosenkengän\nnauloja, jotka ilmeisestikin oli kotona niihin lyöty, koska ne olivat\nniin epätasaiset, ja vasemman kengän pohja oli kulunut puhki. Sitten\nhän ryhtyi tutkimaan käsien jälkiä, ja piirsi parhaillaan oikeata\nkättä, kun muuan seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Aivan oikein! Sen\nkäden jokaisesta painalluksesta lokaan näkyi, että keskisormi puuttui.\n\nJan seurasi jälkiä vähän matkaa tietä pitkin, mutta mutkassa ne\npoikkesivat vasempaan ja katosivat ruohikkoon.\n\nPalatessaan leiriin hän tapasi Kalebin, joka oli niin ikään\npaluumatkalla.\n\n-- Herra Clark, hän sanoi. -- Minä palasin takaisin piirtämään ne\njäljet, ja kuulkaapas, sen miehen oikeassa kädessä oli vain neljä\nsormea?\n\n-- Älä hitossa! sanoi Kaleb. -- Onko se varma?\n\n-- Tulkaa itse katsomaan.\n\n-- Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi:\n-- Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.\n\nVanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat\njäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla\nriippuivat kuraiset housut kuivumassa.\n\nTämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni,\nsillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään\nmökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu\noli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut\nkäynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri\nkuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen,\nja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi\noven, mutta sanoi nyt: -- Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle\nepämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa\nlumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän\nesineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu\nja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä\noli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt\nostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti\nkuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.\n\n-- Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan\nkoko roikan, huudahti Mäihä.\n\nKaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä\nolevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme\ntai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut\nkantoon. Kaleb sanoi silloin: -- Antakaas kun minä näytän.\n\nPieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan\nkouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa\nomituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä,\njotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin\nhänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi\nkaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä\npiirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.\n\n-- Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät\nhäntä ääneensä.\n\n-- Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä,\nselitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen\nherttainen ilme. -- Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä\nnäytän teille pari oikeata temppua.\n\nHän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta,\nnallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin\nkolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten\nhän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen\nhanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta\nnäyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan\npilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän\nviritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon\nviereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat\nilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi\nmetriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen\nkiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.\n\nPojat olivat aivan pökerryksissään kulutettuaan kaikki huudahduksensa\npilkkakokeeseen.\n\nKaleb astui mökkiin hakemaan rättiä sydänkäpynsä puhdistamiseen, ja\nSam puhkesi puhumaan:\n\n-- No nyt minä tiedän, ettei hän ampunut isää, sillä jos hän olisi\nampunut, niin kyllä hän olisi osunutkin.\n\nSe ei ollut tarkoitettu Kalebin korville, mutta hän kuuli kuitenkin,\ntuli ovelle ja sanoi venytellen ja korostetusti: -- Aivan niin. Tämä\nmursi sanattoman vihamielisyyden sulut, sillä se oli ensi kerta\njolloin Kaleb sanoi mitään Samille. Tulva mursi tokeen, mutta vielä\nuomaan jäi paljon kaunaa ajan hangattavaksi, ja kului kauan, ennen\nkuin hän puhui Samille yhtä vapaasti kuin toisille, vaikka hän aikaa\nmyöten siihen oppikin. Kaikki tuntui nyt niin herttaiselta, että Jan\nkäytti tilaisuutta ja ilmaisi pyynnön, joka oli kauan ollut hänen\nmielessään.\n\n-- Herra Clark, ettekö joskus ota meitä kanssanne pesukarhua\nmetsästämään? Me tiedämme, missä on paljon pesukarhuja, jotka käyvät\nylempänä jokivarressa maissipellossa syömässä.\n\nJos Jan olisi kuukausi takaperin tätä pyytänyt, niin siihen olisi\ntullut halveksiva kielto. Ennen Garneyn retkeä vastaus luultavasti\nolisi ollut: -- Enpä tiedä -- ei ole minulla aikaa, mutta nyt Kaleb\noli saanut hänestä toiset ajatukset, ja vastaus kuului:\n\n-- Kyllä, mielelläni! Vaikkapa ensi yönä, kun on siksi viileää, että\nkoira viitsii juosta.\n\n\n\n\nXXI\n\nGUIN VOITTOJUHLA\n\n\nMurmelia pojat olivat metsästäneet sangen säännöllisesti siitä\npitäen, kun sen ensi kerran olivat nähneet. Ohjelma oli aina\njotenkin sama -- joka aamu he yhdeksän tai kymmenen aikaan hiipivät\napilapellolle. Gui tavallisesti ensin keksi vanhan elukan, sitten\nkaikki ampuivat eivätkä osanneet, murmeli pinkaisi pesäänsä, ja juttu\njäi siihen siksi päiväksi. Tämä kävi päiväjärjestyksen vakinaiseksi\nnumeroksi kuin aamiaisen syönti ja paljon vakinaisemmaksi numeroksi\nkuin astiain pesu. Kerran tai pari vanha harmaa elukka töin tuskin\npelasti nahkansa, mutta tähän saakka ei sille vielä ollut sen\nhullummin käynyt, se päinvastoin oli hyötynyt viisastuessaan. Pojat\neivät sitä vastoin hyötyneet mitään, Guita ehkä lukuun ottamatta.\nHänen pienet haaleat silmänappinsa olivat aina sukkelimmat ja\nkehittyivät kerrassaan hämmästyttävän teräviksi. Alussa Jan ja Sam\nkeksivät murmelin yhtä usein, mutta myöhemmin Gui aina näki sen\nensimmäisenä.\n\nEräänä aamuna Sam lähestyi riistaa omasta kohdastaan, Gui ja Jan\ntoisesta kohdasta muutaman askelen päässä siitä. -- Murmelia ei ole\nmissään! oli Samin ensimmäinen ajatus, mutta Gui huudahti äkkiä:\n-- Minä näen sen. Matalasta notkelmasta, hyvinkin kuudenkymmenen\naskelen päässä pesästään ja lähes sadan askelen päässä pojista Gui\napilamättään peitosta keksi tuskin kahden neliösenttimetrin laajuisen\nalan harmaata turkkia.\n\nJan ei nähnyt sitä ensinkään. Sam näki, mutta epäili. Pikkuista\nmyöhemmin murmeli -- sillä se se oli -- nousi takajaloilleen istumaan\nja kohotti apilasta kastanjanruskean rintansa kaikki epäilykset\nhälventäen.\n\n-- Jukopliut! huudahti Jan ihaillen. _Se on suurenmoista_. Sinulla\non merkillisimmät silmät, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Sinun\nnimesi pitäisi todella olla \"Haukansilmä\" -- se nimi sinulle sopii.\n\n-- Se passaa, kimitti Gui innostuneesti. -- Tahdotko sinä -- tahdotko\nsinäkin, Sam, tahdotko sinäkin sanoa minua Haukansilmäksi? Minusta\nsinun pitäisi suostua, hän anovasti lisäsi.\n\n-- Minä olen sitä mieltä, Sam, sanoi toinen päällikkö. -- Hänessä on\nhuomattu suuret lahjat, todellinen intiaanikyky.\n\n-- Neuvosto pitää kutsua kokoon sitä päättämään. Nyt toimeen!\n\n-- Kuulepas nyt, Mäihä, sinä kun olet niin näppärä, etkö voisi\nkiertää metsän kautta teidän puolellenne ja ryömiä apilan läpi, niin\nettä pääset vanhan murmelin ja sen pesän väliin? esitti ylipäällikkö.\n\n-- Lyön vetoa että voin, lyön dollarin vetoa --\n\n-- Seis nyt, sanoi Jan, -- intiaaneilla ei ole dollareita.\n\n-- No minä lyön vetoa päänahkani -- sen mustan päänahan, minä\ntarkoitan -- Samin päänahkaa vastaan, että minä ennen muita tapan\nvanhan murmelin.\n\n-- Voi, anna kun minä tapan ensimmäiseksi -- tapa sinä toiseksi,\nsanoi Sam rukoillen.\n\n-- Ärr -- sinä pelkäät päänahkaasi.\n\n-- Annas kun minä menen, sanoi Sam.\n\nKummallakin pojalla oli tukko mustia jouhia, joita he sanoivat\npäänahakseen. Se oli köytetty rihmalla päälakeen -- ja siitä Gui\ntahtoi lyödä vetoa.\n\nJan puuttui nyt asiaan: -- Heittäkää nalkutuksenne, suuret\nsotapäälliköt, ja käykää toimeen. Jos Tikka surmaa murmelin, niin hän\nsaa Mäihän päänahan; jos taas Mäihä sen surmaa, niin hän saa Tikan\npäänahan, ja voittaja saa sitä paitsi suuren sulan.\n\nSam ja Jan odottivat metsässä malttamattomina, sillä välin kun Gui\nhiipi ympäri. Murmeli näytti tänä päivänä harvinaisen rohkealta. Se\nsamoili kauas pesältään ja toisin ajoin katosi notkelmiin. Pojat\nnäkivät Guin ryömivän aidan läpi, mutta murmeli ei sitä huomannut.\nAsian laita oli niin, että vihollinen oli aina ennen lähestynyt sitä\ntoiselta puolelta, minkä vuoksi se ei pitänyt idän suuntaa silmällä.\n\nGui ryömi vatsallaan maaten eteenpäin apilan läpi. Hän ryömi\nkolmisenkymmentä askelta ja oli nyt murmelin ja sen pesän välillä.\nMutta vanha harmaa mätti vain rauhallisesti itseensä apilaa pitäen\nsamalla silmällä Raftenin metsää. Pojat valtasi tavaton kiihko.\nGui näki heidät, mutta ei nähnyt murmelia. He osoittivat ja\nviittoivat. Gui luuli tämän merkitsevän: -- Ammu nyt. Hän nousi\nvarovasti ylös. Murmeli huomasi hänet ja karkasi suoraan pesäänsä\n-- siis Guita kohti. Gui ampui umpimähkään. Nuoli lensi syltä\nparia korkealta murmelin pään yli ja se \"tavattoman suuri tutiseva\nturkiskimppu\", joka karkasi suoraan häntä vastaan, herätti kauhua\nhänen mielessään. Metsästäjä peräytyi nopeaan tietämättä minne\njuosta. Hän oli aivan pesän vieressä. Murmeli kalisteli hampaitaan\nja teki hurjan hyökkäyksen päästäkseen pojan ohi; kumpikin oli\npahoin säikähdyksissään. Gui hyppäsi korkealle kauhusta ja putosi\nraskaasti maahan, juuri kun murmelin piti kulkea hänen alitseen\nkotiinsa. Poika painoi lähes puoli sataa kiloa, ja koko tämä paino\nputosi musertavalla voimalla vanhan elukan päälle likistäen hengen\nsen ruumiista. Gui hyppäsi pystyyn juostakseen henkensä edestä, mutta\nhuomasi samalla murmelin sätkivän maassa ja rohkaisi sen verran\nmieltään, että pari kertaa potkaisi sitä kuonoon ja siten lopetti\nsen. Kova kiljuna sieltä päin, missä toverit olivat, oli ensimmäinen\nmerkki, joka Guille vakuutti, että hän oli voittanut. He saapuivat\njuosten paikalle ja tapasivat sankarin seisomassa kuten metsämies\nvalokuvassa, toisessa kädessä jousi, toisessa iso murmeli hännästä\nriippuen.\n\n-- Kelpo poika! Uljas poika! Hurraa kolmannelle sotapäällikölle!\nHurraa Mäihä-päällikölle! Eikä Guilla suinkaan ollut syytä valittaa\nsitä, ettei saanut toisilta tunnustusta.\n\nHän röyhisti rintaansa ja näytti kopealta ja ylväältä. -- Olisi\nhauska tietää, eikö täällä ole missään enemmän murmeleita, hän sanoi.\n-- _Minäpä_ tiedän, kuinka niitä pyydetään, elleivät muut tiedäkään.\n\n-- Jaha, Mäihä, tämä kai käy suuresta \"kupista\".\n\n-- Lupasitte sanoa minua \"Haukansilmäksi\" tästä aamusta lähtien.\n\n-- Meidän täytyy päättää tämä asia suuressa neuvostossa, vastasi\nylipäällikkö.\n\n-- Hyvä, pidetään se iltapäivällä, tahdotteko?\n\n-- Hyvä.\n\n-- Kello neljän aikaan?\n\n-- Niin, miksei, milloin vain.\n\n-- Ja te teette minusta \"Haukansilmän\" ja annatte minulle muhkean\nkotkansulan murmelin tappamisesta, ja se tapahtuu kello neljä?\n\n-- Niin kyllä; mutta mitä varten sen pitää tapahtua juuri neljän\naikaan?\n\nMutta Gui ei näyttänyt kuulevan, ja heti päivällisen jälkeen hän\nkatosi.\n\n-- Se karkasi astiain pesusta, arveli Tikka.\n\n-- Tuskinpa vain, sanoi toinen päällikkö. -- Minä luulen, että hän\nlähti hakemaan omaisiaan näkemään hänen kunniaansa.\n\n-- Niin tekikin. Mutta nytpä vietetäänkin ikimuistettava ilojuhla --\nhistorian käännekohta. Saatpa kuulla, kuinka minä valehtelen kymmenen\nmiehen voimalla hänen puolestaan.\n\n-- Olkoon menneeksi. Suostun tuumaan. Mene sinä ja hae\nteikäläiset. Minä menen Kaleb-ukkoa noutamaan, ja nyt sanomme Guita\n\"Haukansilmäksi\" ja samalla annamme hänelle suuren \"kuppisulan\".\n\n-- Minä pelkään, etteivät meikäläiset ja Kaleb sovi samaan seuraan,\nvastasi Sam, -- mutta luulen, että tämä rehentelevä Gui mielellään\nsoisi meikäläisten tulevan. Näetkös, isällä on kiinnitys hänen\ntaloonsa.\n\nSovittiin siis, että Sam lähtisi hakemaan äitiään ja Jan tekisi\nkotkansulan valmiiksi ja nylkisi murmelin.\n\nEi se juuri ollut karhun kokoinen, mutta murmeliksi se oli hyvin\nsuuri, ja Jan oli voitosta yhtä ylpeä kuin molemmat toisetkin.\nKello neljään oli vielä tunnin verran aikaa, ja haluten tehdä\nGuin voittojuhlan niin intiaanimaiseksi kuin suinkin hän leikkasi\nmurmelilta kaikki kynnet, sitoi ne nauhaan ja pani tuuman mittaisen\nkuoritun ja rei'itetyn seljanpalan aina kahden kynnen välille. Toiset\nkynsistä olivat hyvin, hyvin pieniä, mutta tarkoitus oli, että tämä\nedustaisi harmaan karhun kynsistä tehtyä kaulakoristetta.\n\nGui oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin suinkin\npääsi. Isä huusi hänelle hänen puutarhaa lähestyessään ja\nilmeisestikin hautoi orjantöitä mielessään, mutta Gui hyökkäsi\nruoka-arki-makuu-keittiöhuoneeseen, joka oli anastanut yhdeksän\nkymmenesosaa koko talosta.\n\n-- Voi äiti, sinun olisi pitänyt nähdä minut; sinun pitää tulla nyt\niltapäivällä -- minä olen koko heimon numero yksi, ja nyt minusta\ntehdään ylipäällikkö. Minä tapoin sen mahdottoman suuren vanhan\nmurmelin, joka oli vähällä tappaa isän. Ne pojat siellä leirissä --\neivät ne saa mitään aikaan ilman minua. Ne koettivat koettamistaan\nenemmän kuin tuhannen kertaa saada sen vanhan murmelin -- niin, minä\nvaikka lyön vetoa, että he koettivat miljoonan kertaa, ja minä vain\nodotin siksi, että he olivat väsyneet ja luopuivat koko jahdista, ja\nsilloin minä sanoin: no nyt minä näytän, kuinka se tapahtuu. Ensin\nminun täytyi niille näyttää missä se oli. Ne toiset pojat eivät näe\npaljon mitään. Sitten minä sanoin: No nyt, Sam ja Jan, jääkää te\npojat tähän, ja jotta te oikein näkisitte, kuinka helppoa se on,\nkun osaa, minä jätän tähän jousen ja nuolet ja menen ihan ilman.\nSiihen ne sitten jäivät minua katselemaan, ja minä h-i-i-v-i-n\naidan läpi ja minä r-y-ö-m-i-n apilamaan läpi aivan kuin intiaani,\nsiksi että pääsin sen ja pesän väliin, ja sitten minä luikkasin ja\nse tuli puhaltaen ja hampaitaan kalistaen syödäkseen minut, sillä\nse näki, ettei minulla ollut keppiä eikä mitään, enkä minä ollut\ntietävinänikään, pysyin kylmäverisenä ja odotin, ja juuri kun sen\npiti hypätä minun kurkkuuni kiinni, minä käännyin ja potkaisin sitä\nkuonoon, niin että se lensi kymmenen syltä korkealle, ja kun se\nputosi alas, niin se oli kuolleempi kuin Kilseyn kana, silloin kun\nsille sipulia syötettiin. Voi äiti, minä olen paras niistä kaikista,\neivät ne saa leirissä mitään aikaan ilman minua. Minun täytyi opettaa\nne hirveä ajamaan ja katselemaan -- ja -- ja -- paljon muuta, ja\nnyt ne tekevät minusta koko heimon ylipäällikön ja antavat minulle\nnimeksi \"Haukansilmä\"; se on intiaanien tapa. Se tapahtuu kello neljä\nnyt iltapäivällä, ja sinun pitää tulla katsomaan.\n\nBurns pilkkasi koko komentoa ja käski Guita lähtemään perunamaalle\ntyöhön, ja jos poikalurjus jättäisi veräjän auki, niin että siat\npääsisivät karkaamaan, niin hän nylkisi tämän elävältä -- ei hänen\ntalossaan suvaita semmoisia hullutuksia. Mutta rouva Burns ilmoitti\nhänelle tyynesti, että _hän_ aikoi mennä. Hänestä tuntui melkein kuin\npoika olisi saamassa oppiarvoaan yliopistossa. Burns ei siis antanut\nasialle kannatustaan, mutta entä lapset? Se asia järjestettiin\npian. Äidillä oli kahden tunnin kova työ, ennen kuin nämä neljä\nlikaista ja melkein alastonta onnellista ruskeakätistä ja -jalkaista\npellavatukkaa oli kammattu ja hameineen ja rimsuineen ja kenkineen\nmuutettu neljäksi pieneksi marttyyriksi. Sitten he kaikin kulkivat\nvainion poikki, rouva Burns pikkusiskoa toisella käsivarrellaan,\ntoisessa kädessä hillotölkkiä kantaen. Gui juoksi edellä tietä\nnäyttämässä, ja nelivuotias, kolmivuotias ja kaksivuotias muodostivat\nkäsi kädessä kulkien vinorivin äitinsä vanavedessä.\n\nHe hämmästyivät jonkin verran, kun heidän leiriin saapuessaan rouva\nRaften ja Minnie olivat siellä juhlavaatteissa. Margetin ensimmäinen\ntunne oli kiukku, mutta seuraava ajatus oli miellyttävämpää laatua.\nTuo \"hienohelma\" nainen, vihollisen vaimo, saisi nähdä hänen poikansa\nvoittojuhlan, ja rouva Burns käytti paikalla tilaisuutta noustakseen\nistumaan ylimmälle orrelle.\n\n-- Hyvää päivää, rouva Raften; toivon että voitte hyvin, hän sanoi\nhieman pisteliäästi hymyillen ja tehden suurenmoisen yrityksen\nsaavuttaakseen yliotteen.\n\n-- Kiitoksia, voin sangen hyvin. Tulimme katsomaan, kuinka pojat\ntulevat toimeen leirissään.\n\n-- Ne ovat tulleet sangen hyvin toimeen _sen jälkeen kun minun\npoikani liittyi joukkoon_, vastasi rouva Burns kaksintaistelu yhä\nmielessään.\n\n-- Niin olen kuullut; toverit ovat alkaneet pitää hänestä kovasti,\nvastasi rouva Raften koettaen riisua viholliseltaan aseet.\n\nTämä puhe tehosi. Rouva Burnsin tarkoituksena oli ennättää ennen kuin\nvihollinen, mutta hämmästyksekseen huomatessaan, että vihollisen\nvainio oli aivan rauhallinen, hän suostui välirauhaan, ja kun\nvielä rouva Raften oli hyväillyt ja kiitellyt kolmea pellavatukkaa\nja ylistänyt Guita ylimmilleen, salainen sotakanta muuttuikin\nherttaiseksi sydämellisyydeksi.\n\nPojat olivat nyt saaneet päämenoja varten kaikki valmiiksi.\nVasikannahkavaipalla tiipiin toisessa päässä oli neuvosto; Gui\nmurmelin nahalla istuen ja melkein näkymättömiin sen peittäen, Sam\nhänen vasemmalla ja Jan rumpuineen oikealla kädellään. Keskellä\nloimusi neuvostotuli. Ilmanvaihdon parantamiseksi oli tiipiin\nvaatetta varjon puolelta kohotettu ja vieraitten piiri oli osaksi\ntiipiissä, osaksi ulkona.\n\nSuuri sotapäällikkö sytytti ensin rauhanpiipun, pöllytteli sitä\nminuutin verran, puhalsi sitten neljät savut neljään ilmansuuntaan\nja antoi sen toiselle ja kolmannelle sotapäällikölle, jotka tekivät\nsamoin. Pikku Majava paukautti rumpua kolme kertaa hiljaisuutta\nvaatiakseen, ja Suuri Tikka nousi ylös:\n\n-- Te Sangerin intiaanien suuret päälliköt, pienet päälliköt, urhot,\nsoturit, neuvottelijat, skuoot ja papuusit: Kun meidän heimomme kävi\nsotaa niiden -- niiden -- niiden -- muiden intiaanien -- niiden\ntuohikansalaisten kanssa, niin me otimme vangiksi yhden heidän\nsotureistaan ja kidutimme hänet pari kolme kertaa kuoliaaksi, ja\nhänessä huomattiin niin harvinaisen hyvät lahjat, että me otimme\nhänet heimoomme --\n\nÄänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau -- Janin johdolla.\n\n-- Karkeloitiin aurinkokarkelo hänen hyväkseen, mutta hän ei\nruskettunut -- näytti liian vihreältä, ja me siis nimitimme hänet\nMäihäksi. Sen jälkeen hän on taistellen kohoamistaan kohonnut ja nyt\nhänestä tehdään kolmas sotapäällikkö --\n\n-- Hau -- hau -- hau.\n\n-- Eräänä päivänä koko heimo lähti yhdessä sotimaan vanhaa harmaata\nkarhua vastaan ja ottamaan sen saaliikseen, mutta joutui surkeasti\nalakynteen. Onneksi silloin sotapäällikkö Mäihä tuli apuun ja lopetti\nsen vanhan pedon kerran kuonoon potkaisemalla. Tämänkaltaiset\nurotyöt ovat liikuttavia. Semmoista poikaa, joka sillä tavalla\npotkaisee, ei sen jälkeen passaa sanoa Mäihäksi. Ei, hyvät herrat!\nSe olisi vääryys. Hän on sotapäälliköiden kesken pienin soturi,\nmutta hän näkee kauemmaksi ja useammin kuin hänen parempansa. Hän\nnäkee nurkan ympäri ja puun puhki. Paitsi ehkä yöllä hän on koko\nvarustuksen hakanäkijä ja neuvosto on päättänyt antaa hänelle nimeksi\n\"Haukansilmä\".\n\n-- Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --\n\nPikku Majava antoi nyt yli-sotapäällikölle latuskaisen valkoisen\npintapuun kappaleen, johon oli isoin kirjaimin kirjoitettu \"Mäihä\".\n\n-- Tässä on se nimi, jolla hän tunnettiin, ennen kuin hän oli suuri\nja kuuluisa, ja tämä on nyt sen lopun loppu. Päällikkö nakkasi\npuupalikan tuleen ja sanoi: -- No nyt nähdään, oletko sinä liian\nvihanta pakaksesi. Pikku Majava antoi sitten Tikalle kauniin\nkotkansulan, jossa oli punainen tupsu ja miehen kuva, miehellä\nhaukan pää ja nuoli päästä lentämässä. -- Tämä näin on oikein\nparasta laatua kotkansulka palkaksi niistä teoista, joita hän on\ntehnyt, ja siinä myös osoitetaan, että hän on Haukansilmä (sulka\npistettiin Guin tukkaan ja kynsi-kaulakoriste hänen kaulaansa, ja\njoka puolelta kuului äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau, ja\nrumpua paukutettiin), ja sen vietävän joka tämän jälkeen sanoo häntä\nMäihäksi, pitää kumartua ja Haukansilmän pitää potkaista häntä.\n\nHuudettiin yhteen ääneen: -- Hau -- hau. Gui koetti kovasti pysyä\narvokkaan näköisenä ja olla irvistämättä, mutta se kävi yli hänen\nvoimiensa. Hän hymyili niin, että suu venyi yli korvien. Hänen\näitinsä säteili ylpeydestä, kunnes hänen silmänsä vettyivät ja\nrupesivat vuotamaan kyyneliä.\n\nJokainen luuli nyt menojen päättyneen, mutta Jan nousi ylös ja\naloitti: -- Sangerin heimon päälliköt, skuoot ja papuusit, yksi asia\non unohdettu: Kun me lähdimme karhua metsästämään, niin minä olin\nerään kaupan todistajana kahden sotapäällikön välillä. He löivät\nmeidän heimomme tavan mukaan vetoa ja panivat päänahkansa vedon\nhinnaksi, kumpikin väittäen tappavansa karhun. Ylipäällikkö Tikka oli\ntoinen, Haukansilmä toinen. Haukansilmä, saat ottaa Tikan päänahan.\n\nSam oli unohtanut tämän asian, mutta hän kumarsi päänsä. Gui\nkatkaisi nauhan ja kohottaen päänahan ilmaan päästi kovan, hirmuisen\nsotahuudon, jota jokainen säesti mikä mitäkin melua pitäen. Tämä\noli kaiken huippu. Rouva Burns itki ilosta, kun hänen urhoollinen\npoikansa näin oli lopultakin saanut tunnustusta.\n\nSitten hän meni Samin luo ja sanoi: -- Kutsuitko sinä teikäläiset\ntänne näkemään minun poikaani kiitettävän?\n\nSam nyökäytti ja vilkutti toista silmäänsä.\n\n-- No hyvä, minä en välitä siitä, kuka sinä olet, Raftenko vai et,\nmutta sinulla on hyvä sydän ja se on oikeassa paikassa. Minä en ole\nkoskaan ollut niiden puolella, jotka sanovat, että \"ei kenessäkään\nRaftenissä ole mitään hyvää\". Minä aina väitän, että jokaisessa\nihmisessä on jotakin hyvää. Minä tiedän, että sinun isäsi _on_\nostanut meidän talomme kiinnityksen, mutta sitä minä en ole koskaan\nuskonut, että sinun äitisi varasti meidän hanhemme, _enkä koskaan\nsitä usko_, ja kun minä ensi kerran kuulen puhuttavan Rafteneista\npahaa, niin minä avaan suuni ja sanon mitä tiedän.\n\n\n\n\nXXII\n\nPESUKARHUN METSÄSTYS\n\n\nJan ei unohtanut luvattua pesukarhun metsästystä -- hän päinvastoin\nodotti sitä sangen malttamattomana, ja parin päivän kuluttua pojat\ntulivat auringonlaskun aikaan Kalebin luo ja muistuttivat häntä\ntästä lupauksesta. Oli painostavan lämmin yö, mutta Jan oli varma\nsiitä, että ilma oli juuri sellainen kuin piti ollakin pesukarhun\nmetsästykseen, ja hänen innostuksensa voitti kaikki esteet. Kalebia\nhuvitti tämä \"viileä yö\", jonka he olivat valinneet, mutta hän\notaksui ilman myöhemmin jäähtyvän.\n\n-- Painakaa puuta, pojat -- painakaa puuta, pojat, hän sanoi\nhuomatessaan heidän olevan aikeissa paikalla lähteä matkaan. --\nPesukarhut eivät ole liikkeellä ennen kuin pari kolme tuntia\nauringonlaskun jälkeen.\n\nHän siis istui ja poltti piippua Samin turhaan yrittäessä tehdä\nvanhan Turkin kanssa tuttavuutta. Jan piirsi vihkoonsa mitä huomasi\nmuutamassa seinälle naulatussa siivessä, ja Gui teki tunnetuksi\nviimeisen parannetun painoksen hirvenajo-urotöistään ja murmelin\ntappamisesta, samalla kun lateli kaikenlaisia mahtavia tuumia, kuinka\nhän aikoi suurenmoisesti nitistää jokaisen pesukarhun, minkä he\nsuinkin sattuisivat kohtaamaan.\n\nInttäen, että kuluisi ainakin tunti, ennen kuin oltaisiin paikalla,\nJan sai joukon jo yhdeksän aikaan liikkeelle, ja Kaleb otti Guin\nehdotuksesta mukaan pienen kirveen. Pitäen vanhaa Turkkia kaiken\naikaa seurassaan he lähtivät astumaan maantietä ja kulkivat puolen\ntuntia \"Kulmausta\" kohti. Samin johdolla he sitten kiipesivät aidan\nyli, kulkivat perunapellon poikki ja tulivat joen rannalle pienelle\nmaissipellolle.\n\n-- No Turkki, hae nyt! Hae! Hae! Hae! ja joukko istui aidalle riviin\nodottamaan mitä seuraisi.\n\nTurkki oli koira, jolla oli luonnetta. Se metsästi mitä tahtoi ja\nmilloin tahtoi. Se kyllä seurasi isäntäänsä pesukarhumaille, mutta\nisäntä ei saanut sitä ajamaan pesukarhua eikä mitään muutakaan,\nellei sitä itseään huvittanut. Kaleb oli varoittanut poikia olemaan\nalallaan, ja he istuivat aidalla hiljaa kuin myyrät odottaen vanhan\nkoiran haukkumista. Se oli lähtenyt maissin sekaan haistelemaan ja\netsiskelemään. Sen askelet kuuluivat sangen selvään ja se läähätti,\nkuin olisi siitä höyryä päästetty. Se oli jännittävän odotuksen\naikaa, mutta koira samosi etäämmälle ja askelten ääni hälveni. He\nolivat istuneet siinä kaksi pitkää minuuttia, kun syrjäisestä vainion\nkulmasta kuului koiran matalahko kiljaus ja sitten äänekäs _hau-vau_,\nniin että Janin sydän hätkähti.\n\n-- Riistaa liikkeellä, sanoi Sam hiljaisella äänellä.\n\n-- Lyön vetoa, että minä kuulin sen ensiksi, kimitti Gui. Janin\nensimmäinen ajatus oli hyökätä umpimähkään koiran perässä. Hän oli\nusein kuullut, että metsästäjäin tapana oli rajusti seurata koirien\nperässä, mutta Kaleb pidätti häntä.\n\n-- Maltahan mielesi, poika; aikaa on enemmänkin. Emme vielä tiedä\nmitä se ajaa.\n\nSillä Turkki, samoin kuin useimmat rajamaakoirat, lähti melkein\nmille jäljille tahansa -- olipa sitä syytetty omienkin jälkiensä\nhaukkumisesta -- ja niiden asiana, jotka sen parhaiten tunsivat,\noli haukkumisen laadusta arvata, mitä riistaa se milloinkin ajoi.\nMutta kauan ja kärsivällisesti he saivat odottaa koiran sen koommin\nhaukkumatta. Pian kuuluikin sitten kahinaa, ja Turkki tuli isäntänsä\nluo ja kävi hänen jalkainsa juureen maata.\n\n-- Turkki, lähdepäs liikkeelle; hae, hae! Mutta koira ei\nliikahtanutkaan. -- Toimeen, toimeen, ja Kaleb läjäytti sitä pienellä\nkepillä. Koira pakeni syrjemmäksi, mutta kävi jälleen läähättäen\nmaata.\n\n-- Mikä se oli, herra Clark? kysyi Jan.\n\n-- Enpä tiedä. Ehkä vain loukkasi jalkansa oksaan. Mutta se on\nvarmaa, ettei täällä ole tänä yönä pesukarhuja. Eikä tämän jälkeen\ntoistekaan. Me tulimme vähän liian aikaisin, ja ilma on koiralle\nliian lämmin.\n\n-- Emmekö voisi mennä joen poikki Boylen metsään, ehdotti Tikka. --\nSiellä varmaan tapaamme jotakin. Larry de Neuville vannoo nähneensä\nsiellä yksisarvisen samana yönä, kun hän palasi Garneyn ruumiin\nvalvonnasta.\n\n-- Kuinka te haukunnasta tiedätte mitä koira ajaa? kysyi Jan.\n\n-- Hm! vastasi Kaleb pistäessään poskeensa uuden tupakkamällin. --\nHelppohan se on, jos tuntee maan ja riistan ja koiran. Ei tietenkään\nole kahta koiraa samanlaista; pitää tuntea koiransa, ja jos se on\nhyvä koira, niin sen avulla voi paljon oppia jälkien seuraamisesta.\n\nPuro oli tätä nykyä melkein kuivilla, niin että sen poikki pääsi\nmiltä kohdalta vain halutti. Tunnustellen tietään pimeän metsän\nläpi silmät enimmäkseen suljettuina he haparoiden kulkivat Boylen\navokentälle ja sitten sen poikki vanhaan metsään. Turkki oli purolla\neronnut heistä ja sitten seurannut sitä erääseen lammikkoon saakka,\njossa se meni uimaan. Heidän metsään mennessään koirakin saapui\nsiihen likomärkänä ja valmiina toimeen.\n\n-- Lähdepäs nyt hakemaan, Turkki. Ja jälleen kaikki istuivat maahan\nsen asiantuntijalausuntoa odottamaan.\n\nSe saatiinkin sukkelaan. Jonkin aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan\nvanha koira juoksi, ikään kuin olisi ollut päivänvalosta aivan\nriippumaton, alkoi haistella äänekkäästi ja vinkua hiljaa, ja nyt\nkuultiin hännän takovan pensaissa sen kuivan tiheikön läpi kulkiessa.\n\n-- Kuules tuota! Nyt sillä on jotakin tiedossa, sanoi Kaleb\nkuiskaten. -- Odottakaas vähän.\n\nKiireesti koira selvitteli pulmaista vyyhteä, ja kun se viimeinkin\noli päässyt niin pitkälle, että alkoi olla asiasta varma, se päästi\nlyhyen haukahduksen. Kuului toinen rupeama haistelua, sitten taas\nhaukahdus, sitten väliajoin monta pientä haukahdusta ja lopuksi\nlyhyt ajohaukunta; sitten ajohaukunta alkoi uudelleen, mutta se oli\nepäsäännöllistä ja hataraa. Äänistä kuuli, että koira juoksi metsässä\npiiriä, mutta lopulta lakkasi liikkumasta, sillä kaikki haukunta\nkuului nyt yhdestä paikasta. Kun metsämiehet olivat saapuneet\npaikalle, oli koira ryöminyt puolta ruumista myöten kannon alla\nolevaan koloon ja kuopi ja haukkui.\n\n-- Hohhoh, sanoi Kaleb, -- metsäkaniini vain. Olisihan minun pitänyt\nse tietää, kun se noin helposti haistoi ja kierteli puuhun ajamatta.\n\nTurkki siis kutsuttiin pois, ja seura haparoi tietään pilkkopimeän\nmetsän kautta uusia seikkailuja etsimään.\n\n-- Metsän alapäässä on jonkinlainen suonsilmäke -- siellä voisi olla\npesukarhuja sammakoita pyytämässä, arveli Tikka.\n\nKoira siis taas usutettiin etsimään, kun oli päästy vesipaikan\nläheisyyteen. Kuivassa metsässä ei haju helposti tuntunut, mutta\nsuon kostea reuna oli hyvä, ja Turkki osoitti suurta mielenkiintoa\nja haisteli kovasti. Valmistavaa _uhuh!_ seurasi pari kiljauksen\ntapaista ja sitten täysääninen _hau-hauuu!_ jotka selvästi ilmaisi,\nettä se oli vihdoinkin tavannut verekset jäljet. Ah, kuinka\nihmeellisen sykähdyttäviä torventörähdyksiä ne olivat! Jan käsitti\nensi kerran ajohaukunnan tenhovoiman, jonka ylistystä niin usein on\nlaulettu.\n\nMetsästäjät istuivat odottamaan tulosta, sillä siitä ei ollut mitään\ntietoa, kuten Kaleb sanoi, minne eläin juoksisi.\n\nKoira haukkui täyteläisimmällä äänellään nopein väliajoin, mutta ei\njuossut piiriä. Äänen suunnasta voitiin arvata, että ajo kävi suoraan\npoispäin, ulos metsästä, itää kohti avoimen kentän poikki, ja sangen\nkiivasta vauhtia säännöllisen täyden haukunnan säestäessä, jota eivät\näänteet eivätkä epäröinnit keskeyttäneet.\n\n-- Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies.\n-- Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin\nkettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä\nlähtemään.\n\nAjo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän,\nmutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut\ntäysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä\njälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen\nja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.\n\n-- Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. -- Voisimme\nkoettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi,\nmutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen\nisäntänsä jalkoihin.\n\nHe olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki\noikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.\n\nKuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan\npilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja\nkirkkaalta.\n\nHe olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin\nalapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä\njokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin\npari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä\ntorventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.\n\n-- _Vau-vau-vau-vau_, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi\nsitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta\ntämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.\n\nHe kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei\nääntänyt ensinkään.\n\n-- Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan\nunohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.\n\n-- En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.\n\n-- Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.\n\nMutta äkkiä koira taas alkoi: -- Vau -- vau -- vau -- satakunnan\naskelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas\naivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä\nosoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan\njoku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä\njuosta aidan selkää pitkin.\n\nNyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni\ntäyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta,\nmonen mutaisen allikon ja rämeen poikki.\n\n-- Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. -- Kissa ei\nmene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he\nkuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa\nsyvä-äänistä raikuvaa _v-a-u-a-u_ kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi\nmeteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.\n\n-- Heh -- heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se\ntekee, kun _näkee_ eläimen.\n\nMutta \"näkemisen meteli\" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt\nkiljahdellen _samassa paikassa_.\n\n-- Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki\nedellä suoraan sitä paikkaa kohti.\n\nKoira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: --\nHm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän -- se nousee aina\nkorkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka\nteistä on paras kiipeämään?\n\n-- Jan on, sanoi koetteeksi Sam.\n\n-- Pääsetkö sinä tuohon, Jan?\n\n-- Kunhan yritän.\n\n-- Eiköhän ole parasta ensin tehdä tuli, niin että näemme sen, sanoi\nTikka.\n\n-- Jos se olisi murmeli, niin pian se olisi täällä maassa, tokaisi\nHaukansilmä, mutta ei kukaan ollut kuulevinaankaan.\n\nSam ja Jan kokosivat risuja, ja pian ympärillä olevia puita\nvalaisi leimahteleva punainen lieska. He tähyilivät tarkkaan isoon\nniinipuuhun, mutta eivät saaneet otusta näkyviinsä. Kaleb otti\nsoihdun ja löysi kaarnasta vähän tuoretta multaa. Seuraten jälkiä\ntaapäin siihen paikkaan, jossa ne kulkivat puron poikki, he löysivät\njäljen, -- epäilemättä se oli ison pesukarhun jälki.\n\n-- Kai se on jossakin kolossa; se on varmaan tässä puussa, ja\nniinipuut ovat aina onttoja.\n\nJan katseli paksua tyveä epäilevän näköisenä, voisiko hän sitä\nkiivetä.\n\nKaleb huomasi hänen epäröimisensä ja sanoi: -- Niin kyllä. Sinulla\nei siipien väli ole neljää ja puolta metriä, vai mitä? Mutta odotas\nvähän --\n\nHän astui lähellä olevan pitkän hoikan puun luo, hakkasi sen\nmuutamassa minuutissa poikki kirveellään ja kaatoi sen sillä tavalla,\nettä se jäi ison niinipuun alimman oksan nojalle. Tätä pitkin Jan\npääsi helposti kiipeämään, vieden mukanaan vankan taakseen sidotun\njalavakepin. Kun hän oli päässyt isoon niinipuuhun, niin hän katosi\nsen vihantiin lehviin, mutta pojat alhaalta valaisivat soihduilla\nsillä tavalla, että hänelle kiersi valoa, minne hän vain kiipesikin.\nEnsin Jan ei löytänyt koloa enempää kuin pesukarhuakaan, mutta kauan\netsittyään ylimmistä oksista hän näki suuren karvatukon korkealla\nhaarassa ja siitä kiilsi kaksi silmää, jotka saivat värähdyksen\nkäymään hänen lävitseen. Hän luikkasi: -- Täällä se on! Pitäkää\nvaranne siellä alhaalla. Hän kiipesi lähemmäksi ja koetti sysätä\npesukarhun putoamaan, mutta se piteli lujasti kiinni eikä ollut\ntietävinäänkään, ennen kuin hän oli kiivennyt yläpuolelle, silloin se\nhyppäsi ja kapusi alemmalle oksalle.\n\nJan seurasi perässä, ja puun alla toverit kiihtyivät julmasti, he\nkun eivät nähneet mitään ja vain rähinästä ja ärinästä päättivät,\nettä Jan ja pesukarhu tappelivat. Vielä toisenkin aseitten mittelyn\njälkeen pesukarhu lähti oksanhaarastaan ja kiipesi runkoa pitkin\nalaspäin, kunnes saapui oksaa vastaan nojaavalle nuorelle puulle,\nja siihen se istuutui jääden tuijottamaan alla olevia metsästäjiä.\nVanha koira päästi ulvonnan otuksen nähdessään, ja Kaleb, toiselle\npuolelle astuen, veti taskustaan revolverin ja ampui. Pesukarhu\nputosi kuolleena heidän keskelleen. Turkki hyppäsi tappelemaan, mutta\nse ei ollut tarpeen, ja Kaleb pyyhkieli vanhaa valkoista pistooliaan\nhyväillen ja ylpeänä, ikään kuin sitä yksin olisi ollut kiittäminen\nsiitä, että se sattui niin paikalle.\n\nJan laskeutui sukkelaan alas, vaikka se olikin vaikeampaa kuin\nkiipeäminen. Hän riensi kiihtyneenä piiriin ja silitteli pesukarhua\nsekavin tuntein ja kaikesta huolimatta suruissaan siitä, että se oli\ntapettu, joskin toisaalta voitonriemuisena siitä, että oli ollut\nensimmäisenä sen pyynnissä. _Se oli hänen pesukarhunsa_, ja kaikki\nmyönsivät niin olevan. Sam kiikutti sitä koivesta ja sanoi: -- Lyön\nvetoa, että se painaa viisitoista kiloa.\n\nGui sanoi: -- Hohhoh! Se ei ole puoltakaan siitä kuin se murmeli,\njonka minä tapoin, ettekä te olisi sitä mitenkään saaneet, ellen minä\nolisi muistanut kirvestä.\n\nJan arveli, että se mahtoi painaa kahdeksantoista kiloa. Kaleb arvasi\nkolmetoista (myöhemmin he saivat tyytyä siiten, että se tuskin painoi\nyhdeksää). Heidän näin puhuessaan koira päästi vihaisen haukunnan,\nsiihen tapaan kuin se vieraita haukkui -- Kaleb sanoi sitä sen\n\"ihmisääneksi\" -- ja samassa William Raften astui piiriin. Hän oli\nnähnyt pimeässä tulta ja peläten metsän syttyvän palamaan näin\nkuivana aikana hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos.\n\nRaften ei ollut huomaavinaankaan poikaansa, vaan sanoi Kalebille\nilkkuen: -- Ethän vain aio ampua minua toista kertaa, vai mitä? Ei se\nkannata; ei minulla ole tänään rahaa mukana.\n\n-- Kuulkaas nyt, isä, sanoi Sam keskeyttäen, ennen kuin Kaleb ennätti\nvastata, -- tuo ei ole reilua. Minä tiedän, ja teidän pitäisi se myös\ntietää, että se on paljasta lorua, että Kaleb muka on koettanut ampua\nteitä. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi osunutkin. Minä olen\nnähnyt hänen ampuvan.\n\n-- Et humalassa.\n\n-- Viime kerralla kun minä olin humalassa, olimme molemmat, sanoi\nKaleb vihaisesti sananvuoron saadessaan.\n\n-- On sekin mies, joka vannoi, ettei hänellä ollut revolveria, ja\nRaften osoitti Kalebin asetta. -- Minä näin tuon kapineen sinun\nkädessäsi kymmenen vuotta takaperin. Ja se on varmaa, etten minä\npelkää sinua enkä sinun revolveriasi, Raften sanoi nähdessään Kalebin\nhypistelevän valkoista sydänkäpyään. -- Ja sen minä sanon sinulle,\netten minä salli sinun ja lampaita repivän koirasi mellastavan\nmetsässäni ja tekevän tulta kesäkuivalla.\n\n-- Hitto vieköön sinut, Raften, minä olen karttanut sinua minkä\nolen voinut. Kaleb teki uhkaavan liikkeen ja epäilemättä olisi\ntehnyt totta maineestaan, mutta Sam juoksi väliin, isäänsä takaperin\ntyöntäen, Jan tarrasi kiinni Kalebin revolverikäsivarteen Guin\npaetessa puun taa hyvään turvaan.\n\n-- Pois tieltä, penikat! ärjäisi Kaleb.\n\n-- Kaikin mokomin, sanoi Raften ärsyttävästi, -- nyt kun taas tapaat\nminut aseettomana. Sinä kelvoton pelkuri! Pois tieltä, pojat,\nniin selvitän välini hänen kanssaan. Pelko oli Raftenille todella\ntuntematon, ja pojat olisi työnnetty syrjään ja siinä olisi käynyt\nhullusti, ellei Raften kotoa lähtiessään olisi käskenyt molempia\npalkkamiehiään tulemaan mukaan tulta sammuttamaan ja nämä nyt olisi\nilmestyneet paikalle. Toinen heistä oli Kalebin hyvä ystävä, toinen\npuolueeton, ja he saivat tappelun estetyksi. Nyt Sam puhkesi puhumaan:\n\n-- Kuules nyt, isä, se olisi ollut sinulle oikeus ja kohtuus, jos\nolisit saanut luodin lävitsesi. Minä vallan tulen kipeäksi, kun sinä\nnoin lennät Kalebin silmille. Ei hän tätä tulta tehnyt; minä ja Jan\nsen teimme, ja kyllä se sammutetaan. Sinä vihaat Kalebia, vaikkei hän\nole koskaan tehnyt sinulle pahaa. Sinä lennät hänen silmilleen aivan\nsamoin kuin de Neuvillen mummo sinun silmillesi, kun ensin oli saanut\ntavarat hyvään talteen. Sinun pitäisi hävetä. Kun ei voi todistaa,\nniin on parasta pitää suunsa kiinni.\n\nRaften vähän hölmistyi tämän purkauksen vuoksi, varsinkin kun hän\nhuomasi seuran olevan häntä vastaan. Hän oli usein nauranut sitä,\nettä de Neuvillen mummo häntä niin kiukkuisesti vihasi, vaikkei hän\nollut muuta kuin auttanut eukkoa. Hänen päähänsä ei ollut koskaan\npälkähtänyt, että hän menetteli samalla tavalla. Useimmat miehet\nolisivat raivostuneet, jos heidän poikansa olisi osoittanut sellaista\nkunnioituksen puutetta, mutta Raften ei ollut liian herkkätunteinen\nenempää kuin pelkurimainenkaan. Kun hän oli hämmästyksen ensi\npurkauksen voittanut, niin ei hän Samista muuta ajatellut kuin: --\nEikös ole häpeämättömän rohkea! Niinhän hän puhuu kuin lakimies ja\niskee vasten taulua kuin paras tappelija; minä taidankin panna hänet\nlakia lukemaan, ja hampaan kiskominen jääköön sikseen.\n\nMyrsky oli nyt asettunut, sillä Kalebin kiukku oli lyhyttä ja rajua\nlajia, ja Raften kääntyi takaisin siveellisen tappion kärsineenä\nmiehenä ja murahti mennessään: -- Katsokaa, että tuo tuli sammutetaan\nkunnolla. Teidän pitäisi jok'ainoan olla vuoteessa nukkumassa, niin\nkuin säädyllisten ihmisten ainakin.\n\n-- Onkos isä sitten säädyllinen? letkautti Sam.\n\nRaften kääntyi pois välittämättä tästä sen enempää kuin Guinkaan\nkimakasta yrityksestä pistää väliin erinäisiä seikkoja omasta\ntärkeydestään pesukarhun metsästyksessä -- \"jos minua ei olisi ollut,\nniin ei niillä olisi ollut kirvestä mukana, herra Raften\" -- mutta\nWilliam oli kadonnut.\n\nPojat sammuttivat tulen huolellisesti ja kulkivat leiriin jotenkin\nhiljaisina miehinä. Sam ja Jan kantoivat pesukarhua korennossa\nvälissään, ja ennen kuin oli tiipiihin saavuttu, he olivat yhtä\nmieltä siitä, että kyllä se painoi ainakin neljäkymmentä kiloa.\n\nKaleb erosi heistä, ja he menivät kaikki paikalla maata ja nukkuivat\nväsyneen retkeilijän unta.\n\n\n\n\nXXIII\n\nBANSHII-VALITUS JA SE KAUHEA YÖKULKURI\n\n\nSeuraavana päivänä pesukarhun nahkaa nylkiessään Sam ja Jan\nperusteellisesti keskustelivat edellisen yön ikävästä tapauksesta ja\npäättivät, että olisi parasta olla juttelematta siitä Kalebin kanssa,\nellei hän ottaisi asiaa puheeksi. Guitakin varoitettiin.\n\nJan kiersi aamulla tapansa mukaan multa-albuminsa ja löysi taas\nensinnäkin sen oudon soukan painalluksen, joka oli ennenkin hänelle\nhuolta tuottanut, ja alhaalla lammikkoalbumissa sangen ison linnun\njäljen -- se tosiaan oli suuresti kalkkunan jäljen näköinen. Hän vei\nKalebin sitä katsomaan. Erämies sanoi, että toinen luultavasti oli\nsinikurjen (haikaran) jälki ja toinen: -- Jaa, en taida tietääkään;\nmutta minusta se on kovasti suuren koirashirven jäljen näköinen, --\nmutta niitä ei ole ollenkaan Pitkän suon tällä puolella, ja sinne on\nainakin viidentoista kilometrin matka. Mutta _kun on vain yksi jälki,\nniin se ei ole tietenkään jälki_; se on sattuma.\n\n-- Niin, mutta minä olen löytänyt niin paljon -- oikeat jäljet joka\nkerta, vaikkei niin paljon, että niitä voisi seurata.\n\nKun Jan illalla pimeän tultua saapui leiriin mukanaan \"verilöylyn\"\nsaalis, niin hän kuuli omituista kurkkuääntä, joka nousi lampareen\nreunalta ja kävi yhä kovemmaksi ja tuli lähemmäksi, kunnes siitä\nkehkeytyi ruma ja pelottava rääkynä. Se oli aivan sama ääni, jonka\nGui oli päästänyt ensi iltana tullessaan ja yrittäessään pelottaa\nleiriläisiä. Se kulki heidän ylitseen, ja Jan näki vilaukselta ison\nhitaasti lentävän linnun hahmon.\n\nSeuraavana päivänä oli Janin vuoro valmistaa ateria. Kun hän auringon\nnoustessa lähti hakemaan vettä, niin hän näki suuren sinihaikaran\nnousevan lampareen reunalta ja raskain siiveniskuin lentävän pois\npuunlatvain yli. Se oli sykähdyttävä näky. Poika seisoi ja katsoi\nsen perään ilosta aivan hurmaantuneena, ja kun se oli mennyt, hän\nkävi sillä paikalla, josta se oli noussut, ja löysi runsaasti aivan\nsamanlaisia jälkiä kuin hänen piirtämänsä olivat. Epäilemättä\nse oli sama lintu kuin edellisenäkin iltana nähty, ja näin sai\nratkaisunsa kurkkukipua potevan suden salaisuus. Tämä selitys\ntuntui aivan tyydyttävältä jokaisesta, Guita lukuunottamatta. Hän\noli aina itsepäisesti väittänyt, että metsät auringonlaskun jälkeen\nolivat karhuja täynnään. Minne ne muiksi ajoiksi katosivat, se jäi\nkäsittämättömäksi, mutta hän \"oli varma siitä, ettei hän vielä ollut\ntavannut lintua, joka olisi saanut hänet säikähtämään -- eikä sen\npuolesta muutakaan eläintä\".\n\nKaleb oli samaa mieltä, että se selkää karmiva huuto mahtoi olla\nsinihaikaran rääkynää, mutta mitä se rääkynä ja valitus oli, jota\nkuului yöllä puiden latvoista, sitä hän ei voinut sen paremmin\nselvittää.\n\nKuului öisin paljon muitakin ääniä, jotka kävivät mitkä enemmän,\nmitkä vähemmän tutunomaisiksi. Jotkut ilmeisestikin olivat lintujen\nääniä; yksi oli yleinen lauluvarpunen, ja korkealta metsän latvain\nyläpuolelta kuului hämärtävältä taivaalta ihanaa kestävää viserrystä.\nVasta monen vuoden kuluttua Jan sai selville, että tämä oli\nuunilinnun iltavirsi, mutta syyn siihen kamalaan kiljaukseen, joka\noli kuulunut eräänä iltana auringonlaskun jälkeen, hän tiesi paikalla\nkertoa.\n\nTikka oli ulkona, molemmat muut tiipiissä. Ihmeellinen ääni sattui\nhänen korvaansa. Se oli pitkää vinkumista, joka aina väliajoin\nuudistui ja muuttui yhä kovemmaksi. Kun se ei ottanut lakatakseen,\nSam kutsui toisetkin pojat kuulemaan. He seisoivat siinä rivissä ja\nkuulivat tämän ihmeellisen _uii, uii, uiin_, kehittyvän äänekkääksi\nja karkeaksi _uau, uau, uauksi_.\n\n-- Se varmaan on joku uusi haikaran huuto, kuiskasi Jan. Mutta ääni\nkasvoi kasvamistaan, kunnes se tuntui melkein hyvin isoäänisen kissan\nnaukumiselta, ja se yhä kasvoi, kunnes kukin _miau_ erikseen olisi\nvoinut käydä pantterin kiljumisesta. Sen ylimmillään ja kovimmillaan\nollessa kuului pitkäveteinen _miau_, ja sitten se lakkasi, ja\nlauluvarpusen suloinen liverrys täytti hiljaisuuden.\n\nPikku Majavan mielessä välähti jotakin. Nyt hän muisti, että se\noli sama ääni, jonka hän oli niin monet ajat takaperin Glenjanissa\nkuullut, ja hän sanoi toisille pojille hyvin varmana:\n\n-- Pojat, se on ilveksen kiljuntaa, ja seuraavana päivänä Kaleb\nsanoi, että Jan oli oikeassa.\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli tieto, että Raftenin laumasta sinä yönä\noli taas viety lammas.\n\nAamulla Jan otti naulasta rumpunsa vähän soitellakseen, mutta huomasi\nsen lauhtuneen pehmeäksi ja soinnuttomaksi.\n\n-- Halloo, hän sanoi; tulee sade.\n\nKaleb katsahti häneen, eikä voinut olla naurahtamatta. -- Sinähän\nolet oikea intiaani. Tuo on oikea intiaanitemppu. Kun rumpu ei ota\näänelläkseen tulella lämmittämättä, niin silloin he aina sanovat,\nettä \"ennen iltaa sataa\".\n\nErämies viipyi sinä iltana hyvin myöhään. Koko iltapäivän oli\npilveillyt ja auringonlaskun aikaan alkoi sataa, minkä vuoksi häntä\npyydettiin illalliselle. Sade ei lakannut, vaan kävi rankemmaksi.\nKaleb lähti ulos ja kaivoi tiipiin ympärille ojan, johon sadevesi\nkokoontui, ja sitten laskuojan, josta se pääsi juoksemaan pois.\nIllallisen jälkeen he istuivat tiipiissä leirivalkean ympärillä,\ntuuli yltyi ja satoi rankasti. Janin täytyi lähteä ulos ja kääntää\nsavusalot, ja jälleen hänen korvaansa kuului _sama rääkäisy_. Hän\nkantoi sisään sylyksen puita ja kohensi tulta, niin että tiipiin\ntäytti rattoisa leimuava valo. Kova tuuli alkoi puhaltaa puuskittain,\nniin että vaate epämiellyttävästi lepatti salkoja vasten.\n\n-- Missä ankkurinuora on? kysyi erämies.\n\nSam antoi irrallisen pään; toinen pää oli asianmukaisesti kiinnitetty\nsalkojen huippuihin. Sitä ei ollut vielä koskaan käytetty, sillä\ntähän saakka sää oli ollut kaunista. Mutta nyt Kaleb löi maahan\nvankan paalun, kiinnitti ankkurinuoran siihen, meni sitten ulos\nja takoi kaikki nappulat vähän syvempään, ja heimo tunsi olevansa\nturvassa, ellei aivan ankaraa myrskyä nousisi.\n\nMikään ei olisi voinut houkutella vanhaa erämiestä hänen omaan\nmökkiinsä. Hänen perillisensä olivat alkaneet unohtaa, että hän\ntarvitsi ruokaa, ja se vähä, minkä he lähettivät, oli kaikkein\nkehnointa moskaa. Vanhus oli hyvin seuranrakas, ja helposti\nhänet saatiin jäämään yöksi, \"jos voitte tulla toimeen semmoisen\nmakuutoverin kanssa kuin Gui on\". Kaleb ja Turkki siis asettuivat\nrauhaan viettääkseen hauskan illan myrskyn myllertäessä ulkona.\n\n-- Kuulepas Gui, älä koske telttavaatteeseen, se alkaa vuotaa.\n\n-- Mitä, minäkö? Joutavia! Kuinka se voisi ruveta noin vähästä\nvuotamaan? Ja Gui läimäytti sitä taas aivan uhmalla.\n\n-- Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla,\nparin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä\npaikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka\npisaran.\n\nTämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja\nse on helpompi muistaa kuin selittää.\n\nSavu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä\nalemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.\n\n-- Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla,\nnyt on hyvä -- mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska\nsisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. --\nTeidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale,\nse kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb\nkiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla,\nettä telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä\nkäänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja\npuhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän,\nmitä savureiästä satoi sisään.\n\n-- Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja\nseikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat\nulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.\n\n-- Loistavaa, sanoi Sam. -- Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku\nMajava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja\ntotemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.\n\n-- Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, -- että meidän pitäisi\nottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän\nrohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja\nilmeisestikin suostui. -- Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä\ntotemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka\nJan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi,\nkeltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki\njauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut\nniin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia\nkirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen\ntemppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.\n\n-- Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, -- kertokaa meille intiaaneista,\nniiden urotöistä. Urhoollisuudesta _minä_ pidän, hän lisäsi, hyvin\ntietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. -- Joo, minä\nmuistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua\nvastaan -- vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti\npelästynyt --\n\n-- _Hssh!_ sanoi Sam.\n\nKaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan;\ntuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja\nkirkkaasti kamala _ssrrrrr -- ujoörrrrr_. Pojat säikähtivät -- he\nolisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.\n\n-- Siinä se on -- se on banshii, kuiskasi Sam.\n\nKaleb katsahti terävästi.\n\n-- Mikä se on? kysyi Jan.\n\nKaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen.\nTurkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan\nrääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa\nyli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten\njälleen laski päänsä alas.\n\n-- Turkki ei ole tietävinäänkään.\n\n-- Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, -- eivätkä näe\nhenkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen\ntodistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. -- Haukansilmä, sinä\nolet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa,\nosaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan\npähkinäpuusta. Sinä saat suuren \"kuppisulan\" jos osaat. Lähdepäs\nsiitä liikkeelle -- _sinähän_ pidät urhoollisuudesta.\n\n-- Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, -- enkä minä\ntahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille\nintiaaneista.\n\n-- Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien,\nja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä\nkaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa\nlähteä urhoollisuuttaan näyttämään.\n\n-- Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.\n\n-- Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun\nrupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.\n\nJan noudatti tuota pikaa Guin esimerkkiä, mutta Sam jäi istumaan\nKalebin kanssa kahden valveille. Ei sanaakaan vaihdettu heidän\nvälillään, ennen kuin Guin kuorsaus ja Janin säännöllinen hengitys\nilmaisivat heidän nukkuvan raikasta unta. Silloin Sam, käyttäen\nhyväkseen kauan odottamaansa tilaisuutta, iski asiaan kiinni\nsiekailematta.\n\n-- Kuulkaas nyt, Kaleb, en minä aio ruveta kenenkään vieraan puolelle\nisää vastaan, mutta minä tunnen hänet juuri yhtä hyvin kuin hänkin\nminut. Isä on oikea mies; hän on suora ja rehti, ja oikeastaan\nhänellä on hyvin helläluontoinen sydän; koko syvällä se on, sen minä\nmyönnän, mutta se on siellä kuitenkin pohjalla, ja parasta laatua\nonkin. Mitä hän hiljaisuudessa tekee ihmisiä auttaakseen, sitä ei\nhuomata. Mitä hän taas tekee ihmisten vahingoksi -- ja paljon hän\nsemmoista tekee -- siitä puhuu koko maailma. Mutta minä tiedän, että\nhänellä on teistä vääriä luuloja niin kuin teilläkin hänestä, ja se\nasia on nyt saatava järjestykseen.\n\nSamilla oli ilmeisen terve järki, ja kun hän nyt oli hetkeksi\nvapautunut kaikesta ilveilystä, hänen äänensä ja tapansa olivat\nsangen vaikuttavat -- ne olivat enemmän täysikasvuisen miehen kuin\nviisitoistavuotiaan pojan.\n\nKaleb vain rykäisi ja jatkoi polttamistaan. Sam virkkoi: -- Minä\ntahdon kuulla kuinka asia oli; sitten äiti ja minä kyllä selvitämme\nasian isän kanssa.\n\nÄidin mainitseminen oli temppu, joka sattui paikalle. Kaleb oli\ntuntenut hänet pienestä pitäen hyväsydämiseksi tytöksi. Miestään\nkohtaan hän oli aina hellä ja alistuvainen, paitsi sellaisissa\nasioissa, joissa tuli kysymykseen oikeus ja vääryys -- niissä hän\noli järkähtämätön. Hän oli aina uskonut hyvää Kalebista, sattuneen\nrettelön jälkeenkin, ja arvelematta hän lausui julki uskonsa.\n\n-- Ei siinä ole paljon kerrottavaa, vastasi Kaleb katkerasti. --\nIsäsi petti minua hevoskaupassa ja vaati velkaa niin nopeasti\nmaksettavaksi, että minun täytyi antaa siitä kauroja kuudenkymmenen\nsentin mukaan. Puolen tunnin kuluessa hän sen jälkeen myi ne\nseitsemänkymmenen viiden mukaan. Siinä vaihdettiin sitten kovia\nsanoja, ja minä taisin sanoa, että kyllä minä vielä tiliä teen hänen\nkanssaan. Sinä päivänä lähdin Downey's Dumpista aikaisin. Hänellä\noli 300 dollarin paikkeilla rahaa taskussaan -- 300 dollaria minun\nrahojani, viimeiset mitä minulla oli. Oli niin myöhä, ettei hän\nsaanut niitä pankkiin, vaan hänen täytyi ottaa ne mukaansa kotiin, ja\npaluumatkalla häntä metsässä ammuttiin. Aamulla paikalta löydettiin\nminun tupakkakukkaroni ja muutamia minulle kirjoitettuja kirjeitä.\nTietysti hän syytti minua, mutta en minä siihen aikaan ammuskellut\nensinkään; revolverini oli varastettu viikkoa ennen -- ja minä\nluulen, että samalla oli viety ne kirjeetkin. Luullakseni ne oli\npantu siihen, jotta syy olisi saatu minun niskoilleni, ja useimpien\nihmisten mielestä se tarkoitus oli liiankin selvä. No niin, sinun\nisäsi yllytti sitten Dick Poguen minua vastaan, ja minä menetin\ntaloni -- siinä se.\n\nSam istui jonkin aikaa vakavana ja jatkoi sitten:\n\n-- Tuo on kaikki totta, mitä velkaan ja kauroihin tulee -- se on\naivan isän tapaista; se on kaikki kaupantekoa: mutta Dick Pogue sen\nsijaan, siinä te olette väärässä -- niin kehno isä ei ole.\n\n-- Niin _sinä_ luulet, mutta _minä_ luulen toista.\n\nSam ei vastannut, vaan laski tuokion kuluttua kätensä Turkin päälle,\nja koira vastasi matalasti muristen. Tämä sai Kalebin jatkamaan:\n-- Minun kimppuuni ja sitten koirani kimppuun. Pogue sanoo, että\nse repii lampaita, ja jokainen on valmis sen uskomaan. Minä en\nole koskaan kuullut, että koira olisi vanhana ruvennut lampaita\ntappamaan, en ole koskaan kuullut, että mikään lampaita tappava\nkoira olisi niitä kotosalla ajanut, en ole koskaan saanut tietooni\nsemmoista lampaantappajaa, joka aina olisi tyytynyt yhteen yössä,\nenkä ole koskaan tuntenut lampaantappajaa, joka ei jättäisi jälkiä;\nja lampaita revittiin jos kuinka monta kertaa silloinkin, kun Turkki\noli mökissä minun luonani lukkojen takana.\n\n-- No, kenen koira se sitten on?\n\n-- Ei se taida olla koira ollenkaan, sillä osa lampaasta syötiin joka\nkerta, niin sanotaan, vaikken minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan\nniistä tapetuista lampaista, muutoin kai sen tietäisinkin. Se on\npikemminkin kettu tai ilves kuin koira.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys; sitten kuului ulkoa taas sama selkää\nkarmiva rääkäys, josta koira ei ollut tietävinäänkään, vaikka erämies\nja poika ilmeisesti säpsähtivät ja pelästyivät.\n\nHe tekivät loimuavan tulen ja kävivät ääneti nukkumaan.\n\nSatoi herkeämättä ja tuuli puhalsi ankarina puuskina. Hetki oli\nbanshiin, ja pari kolme kertaa, heidän juuri nukahtaessaan,\nkuului metsästä sama kamala värisevä ihmisen valitus. Se oli\n\"kuin hätääntyneen naisen\" kauhunhuuto, joka sai heidän sydämensä\nhätkähtämään, eikä vain Kalebin ja Samin, vaan kaikkien neljän.\n\nPäiväkirjassa, jota Jan piti niihin aikoihin, kukin päivä oli saanut\nhuomattavimmasta tapauksestaan nimen; yksi oli uroshirven päivä,\ntoinen skunkin ja kissan päivä, kolmas sinikurjen päivä ja tämä yö\nkirjoitettiin banshiin valituksen yöksi.\n\nKaleb nousi ja laittoi aamiaisen, ennen kuin toiset olivat\nkunnolla heränneetkään. Pesukarhun liha oli tarkkaan talletettu\nja puhdistettu, ja Kaleb teki siitä \"preeriapaistoksen\", jossa\nsilava, perunat, leipä, pieni laukka ja kaikenlaiset muut lisäruoat\npääsivät kukin täyteen arvoonsa. Aamiaiseksi lämmitettynä ja kahvin\nkera syötynä se oli ruhtinaallinen ateria ja juhla-aterian ääressä\nunohdettiin yön kauhut.\n\nSade oli lakannut, mutta tuuli puhalsi yhä ankarasti. Suuria\npilvenröykkiöitä kiiti taivaalla. Jan lähti ulos jälkiä etsimään.\nMutta hän ei löytänyt muuta kuin sadepisarain tekemiä.\n\nPäivä vietettiin enimmäkseen nuolia tehden ja tiipiitä maalaten.\n\nKaleb suostui jälleen nukkumaan leirissä. Banshii huusi sinä yönä\nyhden kerran eikä Turkki nytkään näyttänyt sitä kuulevan, mutta puoli\ntuntia myöhemmin ulkoa kuului erilainen ja paljon hiljaisempi ääni,\nkevyt nenäsointinen _uau_. Pojat tuskin kuulivatkaan sitä, mutta\nTurkki hyppäsi ylös karvat pystyssä, tunkeutui muristen oven alitse\nulos ja ryntäsi ankarasti haukkuen metsään.\n\n-- Nyt se ajaa jotakin, sanoi Kaleb, -- ja nyt saalis on noussut\npuuhun, kun koira alkoi kimakasti kiljahdella.\n\n-- Kelpo vanha koira, se on ajanut banshiin puuhun, huusi Jan ja\nhyökkäsi ulos pimeyteen. Muut perässä. Turkki tavattiin haukkumassa\nja raapimassa suuren kaltevan pyökin luona, mutta ei voitu saada\nminkäänlaista vihiä siitä, mikä puussa oleva eläin mahtoi olla.\n\n-- Kuinka se tavallisesti haukkuu banshiita? kysyi Tikka saamatta\nkuitenkaan tyydyttävää vastausta. Ja ihmetellen, miksi Turkki mahtoi\nniin suuresti välittää pienestä äännähdyksestä, mutta ei vähääkään\naivan kamalasta rääkäyksestä, he palasivat tiipiihin.\n\nSeuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen\nkissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira\noli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä\ntutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen\ntäydessä päivän valossa. _Kova_ se kieltämättä oli, vaikkei yhtä\nkamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki _kaksi isoa\noksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun\ntuli kova tuulenpuuska_. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja\npelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat,\nturmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen\nkahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja\npehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä\nsattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.\n\nGui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni\nkarhuluuloistaan.\n\nMyöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. -- Kuulkaas, Sam\n-- Sam, Jan -- Jan -- Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas\nliikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette\ntahtoneet uskoa.\n\nUlkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä\ntai ärinää.\n\n-- Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. -- Kunpa Turkki ja Kaleb nyt\nolisivat täällä.\n\nPojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä\nvalossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan\ntähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki\nepäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton,\nja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi\npelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.\n\n-- Mitähän tässä pitäisi tehdä?\n\n-- Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä.\nGui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt\näärimmilleen kiihtyneitä. -- Voi, kun meillä ei ole pyssyä!\n\n-- Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani,\ntekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se\ntulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen\nääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.\n\n-- Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se -- se -- se on\nju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.\n\nGuin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia\nlähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön\nisot korvat, kun se kohotti päätään.\n\n-- Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. -- Gui heitti tämän\nkuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle,\njosta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään\nSamin ja Janin todella jännittävän jousensa.\n\n-- Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.\n\nMutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat\ntomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi\npois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä -- sillä\nnuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat\ntiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.\n\nGui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. -- Sanoinhan minä\nteille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä\nse on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin,\nkuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.\n\n-- Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa,\nvai mitä?\n\n-- Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli\nse kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs\ntoinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin\npäiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin,\nettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka\nKaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä,\nettä oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä\nnähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan\nhyvin epäsikamainen jälki -- jälki, joka oli yhtä paljon hirven\nkuin karjun jäljen näköinen.\n\n\n\n\nXXIV\n\nHAUKANSILMÄ TAAS SUURTA \"KUPPIA\" VAATIMASSA\n\n\n-- _Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua!_ Kolmesti\nse kajahti kautta metsän -- äänekäs voitonriemuinen huuto.\n\n-- Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan.\nMennään piiloon.\n\nSam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa\npiiloon ja kurkistivat \"nuolireiästä\". Gui tuli ylpeästi astuen,\nnokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa\nsotahuutoaan lähemmäksi päästyään.\n\n-- _Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua!_ hän kiljui yhä uudelleen ja\nuudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin\nolevan tyhjä.\n\nHän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti\nesiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa,\nkun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan\nkiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa\nmetsään -- ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja\nSamilla oli vain toinen saapas.\n\nTämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen.\nToinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan\naamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: -- Kuulkaas pojat! Ennen\nvanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään\nja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa.\nTehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä\nkullekin on sattunut.\n\n-- Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä\nviemästä.\n\n-- Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan,\nellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten,\nettä minun täytyy lähteä kotiin.\n\n-- No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan\n-- hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta\nerehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo\nlyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.\n\nKorret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun\nHaukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.\n\n-- Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi\nkiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.\n\n-- Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin\nlöydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde\nennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.\n\nKun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon\nympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten\naikaa neljän tunnin verran.\n\nSam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia\naikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan,\njätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi\ninnokkaasti puhumaan:\n\n-- Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista.\nVetoa minä --\n\n-- Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.\n\n-- No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät\nkaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.\n\n-- Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.\n\nSam siis aloitti:\n\n-- Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet\najasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä\n-- ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti.\n_Minä_ en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan\neteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita\nkohti. -- Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin\njoen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt _minua_ syrjään; ei ei\ntusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes\ntulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri,\nsillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten\nherhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin -- ja\nminä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin\nkohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä\nkävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi\nminulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni\nja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: \"Onko\nsinun nimesi Tikka?\" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin --\nja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: \"Ei, minä olen\nHaukansilmä\". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni;\njokainen sen selkäjuova haalistui, _kun minä sanoin sen nimen_, ja se\nryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja\nkoetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin\nse kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes\nminä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut\nsyvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin\nhangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä\nminä sanoin: \"Minä tiedän, mikä sinulle sopii.\" Minä vedän saappaan\njalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen\nkepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten\nrutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin,\nitselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on,\nja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta\nparemmin kuvatakseen ja lisäsi: -- Jaa, minä arvelen, että te heput\nluulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani\npitkävartiset saappaani.\n\n-- Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.\n\n-- Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.\n\n-- Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.\n\nNauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti\nturvallisempaan piilopaikkaan.\n\n-- No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, -- älä kerro\nkotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat\nvalehtelijaksi.\n\n-- Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä --\n\n-- Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.\n\n-- No en minä välitä. Minä lyön vetoa --\n\nSam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: -- Tiedätkös sinä, mitä\nCallaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja\nkokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.\n\n-- Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan\nmetsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli\niso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut\nlinnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä\notin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta\nminä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta\ntakaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut\nsuuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli\nlopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit\nsiitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen\njälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten\npohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se\nnäyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle;\nja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska\npohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi\nsininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia\npesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen\nvarpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi,\ntehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen.\nNo niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen\npäästäisen.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole\nvähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.\n\n-- Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti\nHaukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.\n\n-- Niin sinä! keskeytti Sam. -- Ensi kerralla sinä väität että\nBurnsit ovat sukua Rafteneille.\n\n-- Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai\npitää viimeisen sanan.\n\n-- No niin, Jan jatkoi, sattui sitten -- ehkä ensi kerran miljoonaan\nvuoteen -- ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä\nhaavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli\nhaavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka\noli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten\nse alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi,\nsitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten\npesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli\nvastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei\nvoinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi\nsiten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua\nsaavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän\nsynkän ja surullisen tapauksen -- jota -- ehkä -- ei ole koskaan\ntapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä\npaikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne\nlöysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.\n\nSam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei\nyrittänytkään salata halveksumistaan. -- Tuommoista roskaa! Mikä\nseikkailu tuo on -- paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa\nalkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä --\n\n-- Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, -- älä ole kovin\ntörkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään\noikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.\n\n-- No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan\nkuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin\nminä sanoin: \"Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen\nhelposti koska tahansa.\" Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa,\nmutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon\nvanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä.\nSitten minä tulin eräälle talolle -- ja kiersin sen ympäri, etten\npelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka --\njaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä -- kun äkkiä pyrähti\nlentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia\n-- kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne\nainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta\nyksi istahti puuhun niin kauaksi -- jaa, ainakin niin kauaksi kuin\ntuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat\nolisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja\nannoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään\n-- ja kas tuohon minä osasin. _Kukas nyt saa suuren kupin, kas\ntässä se on!_ Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä\nlyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli\nammuttu kautta ruumiin.\n\n-- Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen\npoikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. --\nSääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse\nsyyllinen.\n\nMutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka\ntämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet\nettä jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena\nkokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat,\nkun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta\nhänet julistettiin \"syylliseksi\" ja tuomittiin käyttämään mustaa\nhäpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa,\nsekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin\nkoko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista\nhänen valmistamistaan ruoista.\n\n-- Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten.\n-- Minä menen ennen kotiin.\n\n-- Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut\ntyössä.\n\n-- Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla\nrauhassa.\n\n-- Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?\n\n-- Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me\npoltimme ja johon oli piirretty \"Mäihä\"?\n\n-- Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen\nvanhan.\n\n-- Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te\nlupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä\n_olen_ Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja -- ja -- ja hän alkoi\nitkeä.\n\n-- No totteletko sinä neuvostoa?\n\n-- Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä -- minä olen\n_urhoollinen_, uhuhuu!\n\n-- No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy\ntehdä.\n\n-- Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?\n\n-- Vielä.\n\n-- No hyvä. Minä teen.\n\n\n\n\nXXV\n\nNELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ\n\n\nLeveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden\nkulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen\npoika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin\nväkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä\nleveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt\nuseamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka\nsijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden\njäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään\nrikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut\nvankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että\ntämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla\noli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen\netunimensä oli William ja sukunimensä Ra --. \"Miten lienee; mutta\nälkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut.\" Voi,\nvoi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät\ntietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.\n\nHennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä\nvältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa\nluona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä -- hänelle sangen\ntärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista\nlähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne,\nkunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla -- viluista ja kurjaa oli se\nnukkuminen -- ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan\netsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui\nsille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä\npäällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä\npullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin\nitsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa\npuolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia\nkuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen\ntakaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen\nmaankiertäjän.\n\n-- Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan,\nhän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.\n\nHänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän\nulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.\n\n-- Missä poikasen muu väki on?\n\n-- Ei minulla ole kotiväkeä -- täällä, vastasi Jan vähän peläten,\nhänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.\n\n-- Hm -- aivanko yksinäsi -- aivanko yksinäsi sinä pidät täällä\nleiriä?\n\n-- Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.\n\n-- Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua\nantamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt\nsuostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein\nriippuvaa jousta.\n\n-- Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.\n\n-- Minä en käske toista kertaa -- tänne keppi, taikka käy hullusti.\n\nJan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi\nhäntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.\n\n-- Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se\nsukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.\n\nJan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman\nvihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he\nolivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet\nleiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut,\nmutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. --\nÄläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan,\nniin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta\nja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne\npääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.\n\n-- Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun\non nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat\nruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin\nminä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen\nveitsen.\n\nJanin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti\nympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. -- Liikupas vähän\nsukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi\nantamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut\nvilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka\näänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.\n\nJan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei\nnäyttänyt välittävän vaikka henki menisi.\n\n-- Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun\nsiitä, että kompastui siteissään.\n\n-- Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt,\nvastasi roisto raa'an tyynesti. -- Minä otan vähän enemmän tuota\nlihaa -- ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin?\nMinä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt\ntupakkaa.\n\nJan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.\n\n-- Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti\narkkua, jossa oli vähän vaatteita.\n\nJan totteli peläten ja vavisten.\n\n-- Avaa se.\n\n-- En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.\n\n-- Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka\nsopii.\n\nJa hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden\ntaskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin\nhousuntaskusta kaksi dollaria.\n\n-- Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne\nomaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta,\nhän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi\nsitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.\n\n-- Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin\nmuistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki\nja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.\n\nJan pelkäsi nyt todella henkeänsä.\n\n-- Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, -- ja lisää kahvia. Jan teki\nniin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi\nasiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli\nmetsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että\nkädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.\n\n-- Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.\n\n-- Se -- se -- se on vain meidän ruoka-arkkumme.\n\n-- Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. -- Vedä se ulos.\n\n-- En minä jaksa.\n\n-- Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli\nliian raskas.\n\n-- Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi\nJanille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.\n\nPoika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista\ntilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi\nsäärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi.\nRoisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi\npäässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli\ntosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan\nminkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon\nja huutaen koko voimallaan: -- Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui\npyörtyneenä nurmelle.\n\nKamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja\nkäden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa\nhenkensä edestä.\n\nTurkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli\nmenettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa\niskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb\noli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran\npäissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja\nkun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui\nvääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti,\nkatsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt\nkuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso\nmies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William\nRaften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka\noli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai\nsen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.\n\nJos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin\nvoinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa\nmaanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit\nratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että\nkäpertyi.\n\nPaikka näytti oikein tappelutanterelta -- kolme miestä maassa\npitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja\npelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.\n\n-- Mitä pirua tämä merkitsee?\n\n-- Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin\npujahtaen.\n\n-- Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa --\nsukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.\n\nHeti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.\n\n-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi\nRaften miehen neljä sormea huomattuaan.\n\nJan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen\nnäköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: -- Kaleb, onko\nsinuun pahastikin sattunut? Minä se olen -- Bill Raften. Onko sinuun\nsattunut pahasti?\n\nKaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.\n\nJan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. -- Onko\nteihin sattunut pahoin, herra Clark?\n\nTämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.\n\n-- Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, -- parin minuutin\nkuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.\n\nJan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli\npalannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä\nkuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa\noli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki\nviisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.\n\nRoisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.\n\n-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. -- Nyt käyt meidän kanssamme\nleirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi\nvähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin\nmikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran\ntoisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä\nautan Kalebia.\n\nGui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan\nedellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen\najamista. Hän huuteli \"hei -- hei -- hei -- hei, heppani\", Williamin\nauttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä\nauttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.\n\nLeirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan\nnähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista,\nja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin\nseikkailuun oli jäänyt osallistumatta.\n\nKaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften\nsanoi: -- Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.\n\n-- Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, -- tällä\nmiehellä on pullo taskussaan.\n\n-- Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä\nvähemmän tarjoaisin sitä _sairaalle ystävälle_, vastasi William.\n\nSam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen\ntunnin kuluttua.\n\n-- Kas tässä, Kaleb, sanoi William, -- juo nyt tämä, niin jaksat\nparemmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä\ntoveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.\n\nSamilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä\npäätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut\nkaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä\nriidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta\nepätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten\ntavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli\nsukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen\ntappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin\nosaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen\ntapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut -- isänsä ja erämiehen\nsopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset,\nmutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä\nosoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa\nkatkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut\nepäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä\nauttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan\ntoiselle puolelle.\n\n\n\n\nXXVI\n\nTALON TAKAISIN SAANTI\n\n\nOi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan\nkestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan\nmiehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa\nja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. \"Minä olen elänyt\nhänen kanssaan saman nuotion ääressä!\" riittää selittämään mitä\nerilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat\novat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen\npäiviä.\n\nSaman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja\nRaftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta\naikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä\nleiritulta -- pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä!\nWilliam ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen\nääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se\nkuitenkin hyvä toverisuhde.\n\nRaften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa\npoliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon\nruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui\nmeni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään.\nMaankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi\ntiipiissä.\n\nRaften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän\nhuomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät\nolleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?\n\n-- Oli miten oli, sanoi Raften. -- Tuota nelisormista kättä on helppo\nseurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?\n\n-- Niin luulen.\n\nMiehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän\noli menettänyt revolverinsa -- hän asui silloin vielä Poguen ja tämän\nvaimon kanssa omassa talossaan -- ja kuinka se oli taas löytynyt.\nHe muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän\nriidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta\npaljon jäi vielä selvittämättäkin.\n\nMutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki,\nmitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue\nSaryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta\npois, tulemaan toimeen miten voi.\n\nRaften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:\n\n-- Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi\ntakaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi\nviikoksi.\n\n_Tuhat dollaria!!!_ Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta\nmitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää,\nsillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta\nmyöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.\n\nKun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat\ndollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin\nsuurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin\nhenkeä oikein salpasi.\n\n-- Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle\nkoetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä\nolet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?\n\n-- Heheh! sanoi William. -- En minä ole mikään rahanlainaaja enkä\nkeväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle\nlainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä\nsattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.\n\n-- Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein\nriittää.\n\nKaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista\nrahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä\nilmestyi taloonsa -- Poguen taloon -- kolkutti oveen ja astui sisään.\n\n-- Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään\njonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.\n\n-- Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. -- Johan on\ntarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän\nvielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!\n\n-- Ole vaiti Dick; sinä unohdat --\n\n-- Unohdanko -- en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen\nkeskeyttäen. -- Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta\nhän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.\n\n-- Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua\nvaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, isä?\n\n-- Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei\nkulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.\n\n-- Suuri suru! mutisi Dick.\n\n-- Mi -- minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli --\n\n-- Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.\n\n-- Ainakin melkein -- kaikki. Mi -- min -- minä -- en sanonut mitään\npienestä -- voih -- voih -- setelitukosta, joka minulla oli tallessa.\nMi -- minua -- viluttaa niin kovasti.\n\n-- Dick, tee tulta, sanoi vaimo.\n\n-- En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.\n\n-- Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus,\ntuhannen-vi-viisisataa -- dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja\nveti taskustaan setelikäärön.\n\nTUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja\ntavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb\npiti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.\n\n-- Isä hyvä, huudahti Saryann, -- te olette sairas! Minä menen ja\nhaen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.\n\n-- Niin -- tulta -- olkaa niin hyvät -- minua -- niin -- puistattaa\n-- vilu.\n\nDickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli\nja huone kävi sietämättömän kuumaksi.\n\n-- Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan\ntoisenlaisella äänellä. -- Jos minä toisin vähän kiniiniä?\n\n-- Ei, ei -- minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa\n-- minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole\nlaillista perillistä -- niin tämä raha menee hallitukselle, mutta\nminä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse -- kuin --\nlisätä -- joku sana lahjakirjaan -- talonkirjaan -- niin tämä tulee\nmukana -- ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb\ntutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.\n\n-- Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli\nSaryann, ja Dick lisäsi heikosti: -- Niin isä, antakaa minun mennä\ntohtoria hakemaan.\n\n-- Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa\npaikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?\n\n-- On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan,\nsillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa\nvoimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin\nmenetys merkitsi samalla maankin menetystä.\n\nVanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne -- joo --\njuuri -- tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas\ntestamenttia tuoden.\n\n-- Onko teillä -- kynää -- ja mustetta?\n\nDick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää\netsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan\nja tarkasti huolellisesti sitä -- niin, tämä se oli -- sama paperi,\njoka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan\nympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän\nnousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin\nloimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa\nkädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet\nolivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä\näänellä hän kahahti: -- _Älä tule!_ ja ojensi pistoolin, kun Dick\nhyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi\nporoksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet\ntaloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's\nDumpissa holvissa.\n\n-- Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun\nhuoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään\nminun tavaraani.\n\nHän korotti äänensä ja huusi: \"Selvä\" ja löi pöytään kolmesti.\nUlkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen\nkanssa sisään.\n\n-- Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.\n\nKaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat\nkerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin\nvimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina,\njollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.\n\nNyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa\nkodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan\nja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen\njohdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä\nKaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.\n\n-- Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet\ntuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule\nluokseni.\n\nRaften naurahteli, luki setelit ja sanoi: \"Kaikki ovat!\" Eikä Kaleb\nvielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä\npäivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.\n\nKun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan,\nkolkutti joku hiljaa ovelle.\n\n-- Sisään!\n\nNainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta\nheilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb\ntunsi Saryannin.\n\n-- Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.\n\n-- Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja\nnyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen\nelämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä\nvuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän\noli viettänyt huonoa elämää, \"paljon huonompaa kuin kukaan saattoi\naavistaakaan\", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen,\nettä tämä sai mennä sen pitkän tien.\n\nKalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän\nepäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys\nsaatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus\nvietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.\n\nPogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin.\nNelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja\nnäihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat.\nKolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu\nheidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä\nepäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi\nmieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.\n\n\n\n\nXXVII\n\nKILPAILEVA HEIMO\n\n\nTalon takaisin saantia oli Sangerin tavan mukaan juhlittava\ntilaisuudella, joka sai suurten tupaantuliaisten muodon, ja Raftenit,\nBurnsit ja Boylet kokoontuivat sinne miehissä, koska Charless oli\nKalebin vankka ystävä. Intiaanijoukko oli siellä kunniassa, sillä\nKaleb käsitti, että tästä ilosta oli kokonaan kiittäminen heidän\nleirihommaansa.\n\nKaleb sovitteli Charless Boylen ja William Raftenin välejä sillä\nseurauksella, että he unohtivat riitansa -- ainakin joksikin\naikaa -- ja kertoilivat juttuja varhaisilta metsästysajoiltaan\nJanin ja heimon iloksi. Siellä oli neljä muutakin poikaa, jotka\nPikku Majava nyt tapasi ensi kerran. Nämä olivat Wesley Boyle,\ntummaihoinen, matalaotsainen, vilkas, Samin ikäinen poika; hänen\nveljensä Peter, joka oli kahdentoista vaiheilla, vaaleaverinen,\nlihava, pisamakasvoinen ja aivan merkillisesti karsaaseen katsova; ja\nheidän serkkunsa Charless Boylen nuorempi, joka oli hyvänahkainen,\nhuolimaton ja aina valmis tirskumaan; ja vielä Cyrus Digby, hieno\nkaupunkilaispoika, joka oli maalla vieraissa ja tavallisesti esiintyi\nvalkeissa kalvosimissa ja sangen korkea pystykaulus kaulassa.\nSangerin intiaanileiri herätti näiden poikain vilkasta mielenkiintoa,\nja yksi Kalebin tuliaisjuhlan seurauksia oli, että muodostui\ntoinen intiaaniheimo, johon kuuluivat kolme Boylea ja heidän\nkaupunkilaistoverinsa.\n\nKoska enemmistö näistä oli Boyleja ja heidän metsästysmaitaan\nsuolammikon ympärysmetsät ja varsinkin koska he olivat lukeneet\nintiaaneista, jotka nimittivät itseään boilereiksi,[8] niin hekin\nkäyttivät tätä nimeä. Wesley luonnollisesti oli heidän johtajansa.\nHän oli valpas ja voimakas ja lisäksi toimintatarmoinen, joten\nhänestä tuli oiva päällikkö. Kyömynenänsä, mustain hiustensa ja\nsilmäinsä ansiosta hän sai nimekseen \"Musta Haukka\", joka sattui\nmuutoinkin kohdalleen. Kaupunkilaispoika, joka oli suurta melua\npitävä keikari eikä tehnyt sanottavasti työtä, sai nimekseen\n\"Sininärhi\". Peter Boylesta tuli \"Rantasipi\"[9] ja Charless sai\nainaisen tirskumisensa ja kahden ison esiin pistävän etuhampaansa\nvuoksi nimekseen \"Orava\".\n\nHe rakensivat leirinsä niin sangerilaisten malliseksi kuin suinkin\nja omaksuivat heidän tapansa; mutta alusta alkaen heimojen välille\nsyntyi kiivas kilpailu. Sangerilaiset mielestään olivat erätietojen\npuolesta paljon vanhempia ja kokeneempia. Boilerit mielestään\ntiesivät yhtä paljon ja enemmänkin, ja heitähän oli yksi enemmän.\nKiihkeä kilpailu johti julkisotaan. Syntyi yleinen tappelu nyrkein ja\nsavikokkarein; tämä ei ottanut ratketakseen. Järjestettiin silloin\njohtajien välillä kaksintaistelu, ja Musta Haukka voitti tappelun ja\notti Tikan päänahan. Boilerit riemuitsivat riivatusti. He päättivät\nvalloittaa väkirynnäköllä koko Sangerin leirin, mutta kun molemmat\nheimot joutuivat käsikähmään, niin ei tappelussa taaskaan saavutettu\nratkaisua. Gui sai kuitenkin suurenmoisen voiton Charlessista ja\nvoiton hetkellä anasti hänen päänahkansa.\n\nPikku Majava lähetti nyt kaksintaisteluvaatimuksen Mustalle Haukalle.\nSiihen suostuttiin uhmaten. Taas Boilerien päällikkö selvisi\nvoittajana ja anasti uuden päänahan Pikku Majavan saadessa kovan\nselkäsaunan ja silmänsä alle mustelman, mutta vihollinen perääntyi.\n\nJania oli Bonnertonissa aina pidetty arkana poikana, mutta tämä\njohtui suureksi osaksi hänen liian ankarasta kotikasvatuksestaan.\nSanger sai aikaan suuria muutoksia. Se että talon isäntä kohteli\nhäntä arvonannolla, oli hänelle aivan uusi ilahduttava kokemus. Se\nkehitti hänessä omanarvon tuntoa. Metsäelämä oli ihmeteltävässä\nmäärässä kehittänyt hänen itseluottamustaan ja parantunut terveys\nkannusti hänen rohkeuttaan. Niinpä seuraavana päivänä, vihollisen\njälleen lähestyessä koko voimallaan, Jan kaikkien hämmästykseksi\ntaas haastoi Mustan Haukan kaksintaisteluun. Oikeastaan se hänen\npuoleltaan kysyi tavatonta epätoivoista voimanponnistusta, sillä\ntoista on haastaa tappeluun poika, jonka luulee voittavansa, toista\nsellainen, jolta on juuri edellisenä päivänä saanut selkäänsä. Ja\ntotta puhuen Jan tekikin sen pelolla ja vavistuksella; mutta siinäpä\nrohkeus juuri piilikin -- että meni eteenpäin, vaikka pelko käski\npakenemaan.\n\nAivan varma asia on, ettei hän vuotta aikaisemmin olisi uskaltanut\nryhtyä moiseen tappeluun, ja nytkin hän teki sen vain siitä\nsyystä, että hän oli huomannut Mustan Haukan olevan vasenkätinen,\nja keksinyt keinon, miten tätä seikkaa saattoi käyttää hyväkseen.\nTaisteluvaatimus oli kaikille suuri yllätys, mutta vielä enemmän he\nhämmästyivät, kun Pikku Majava heimonsa iloksi sai loistavan voiton.\n\nTästä innostuneina he karkottivat boilerit koko kentältä, ja Sam ja\nJan kumpikin anastivat päänahan.\n\nSangerilaiset pitivät samana iltana neuvottelun ja päänahkakarkelon\ntaivasalle viritetyn tulen ympärillä. Lähetettiin hakemaan\nrohtomiestäkin mukaan.\n\nKarkelon jälkeen päällikkö Majava, joka oli maalannut kasvonsa\nmustelman salatakseen, piti puheen. Hän arveli, että boilerit varmaan\nhakisivat lisäväkeä ja koettaisivat uudistaa hyökkäyksen ja että\nsangerilaistenkin sen vuoksi pitäisi lisätä joukkoaan.\n\n-- Minä annan Charlessille selkään vaikka koska, kimitti Gui ylpeänä\nja heiluttaen anastamaansa päänahkaa.\n\nMutta rohtomies sanoi: -- Jos minä olisin teidän sijassanne,\npojat, niin minä koettaisin saada aikaan rauhan. Nyt kun te olette\nvoittaneet, teidän pitäisi kutsua ne suureen pou-vouhun.\n\nNämä tapaukset sitten johtivat molempien heimojen kohtaukseen\ntäysissä sotamaaleissa.\n\nPäällikkö Tikka puhui joukoille ensin: -- Kuulkaas, pojat -- veljet\npäälliköt, piti sanomani -- ei tämä tappeleminen lyö leiville. Meillä\non lystimpää, jos teemme yhdessä työtä. Ollaan ystäviä ja yhdytään\nsamaan heimoon. Kun on monta miestä, niin on aina hauskempaa.\n\n-- Hyvä juttu, sanoi Musta Haukka, mutta heimo nimitetään\nboilereiksi, sillä meitä on enemmän, ja minusta tulee ylipäällikkö.\n\n-- Siinä olet väärässä. Rohtomiehemme mukaan luettuna meitä on\nyhtä monta ja painavampaa. Meillä on parempi leiri -- meillä\non uimalammikko, ja me olemme vanhempi heimo, puhumattakaan\nmenestyksistä, joita meillä oli vast'ikään eräissä pikku koetuksissa,\njotka nuorinkin meistä muistaa, ja Gui irvisti, kun hänen urotyöhönsä\nnäin ilmeisesti viitattiin.\n\nUimalammikko se oikeastaan oli, joka asian ratkaisi. Boilerit\npäättivät äänestyksen jälkeen yhtyä sangerilaisiin. Heillä oli\nvain kymmenen päivää lomaa, sangerilaiset olivat saaneet viikon\npidennyksen ja kaikki tiesivät, että aika tulisi parhaiten\nkäytetyksi, kun yhdyttäisiin lampileiriin. Nimipulman ratkaisi Pikku\nMajava:\n\n-- Boilersoturit, hän sanoi, intiaanien tapa on jakaa heimot\nsukukuntiin. Te olette boilerien sukukunta. Mutta me kaikki asumme\nSangerissa, niin olemme Sangerin intiaaneja.\n\n-- Kenestä ylipäällikkö?\n\nMustaa Haukkaa ei vähääkään haluttanut alistua Tikan johtoon, koska\nhän oli antanut tälle selkään, eikä Tikka suostunut sellaiseen\nylipäällikköön, joka kuului alempaan heimoon. Joku ehdotti, että\nPikku Majavasta tehtäisiin päällikkö, mutta uskollisuudesta veljeään\nTikkaa kohtaan Jan kieltäytyi.\n\nParempi kun jätätte sen asian ratkaisematta muutamaksi päiväksi,\nkunnes paremmin tutustutte, oli rohtomiehen viisas ehdotus.\n\nSe päivä ja seuraavakin vietettiin leirissä. Boilerien täytyi tehdä\ntiipiinsä ja valmistaa vuoteensa. Sangerilaiset auttoivat reippaasti\ntalkoilla.\n\nSeuraavana puuhana oli jousien ja nuolien teko. Pikku Majava ei\nvielä ollut kokonaan uusinut maankiertäjän hävittämää varastoaan.\nSäkkihirven metsästyksestä tuli toisena päivänä miellyttävä vaihtelu,\nvaikka olikin yhteensä vain kaksi jousta, ja boilerit alkoivat älytä,\nettä he erätiedossa tosiaan olivat paljon jäljellä sangerilaisista.\n\nUinnissa Musta Haukka oli helposti ensimmäinen. Tämä tietysti\nsuuresti lisäsi hänen mielenkiintoaan uimalammikkoa kohtaan, ja hänen\nansionsa etupäässä oli, että siihen myöhemmin tehtiin kanootti.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nVALKOISEN MIEHEN ERÄTIETOA\n\n\nMusta Haukka opetti heimolle uuden leikin, jota hän sanoi\n\"arvioimiseksi\".\n\n-- Pitkäkö matka on tästä tuohon puuhun? hän kysyi, ja kun kukin oli\nkirjoittanut paperille arvionsa, matka mitattiin, ja tavallisesti\nTikka taikka Musta Haukka osasivat lähimmäksi oikeata. Gui näki yhä\npisimmälle, minkä vuoksi hän aina ehdotti tätä leikkiä, kun haluttiin\nhuviohjelmaan jotakin vaihtelua.\n\nMustan Haukan ehdotuksesta Jan järjesti myös uuden kisan, jonka nimi\noli \"valkoisen miehen erätieto\".\n\n-- Voitteko jäljistä sanoa, hän kysyi, kuinka korkea koira on?\n\n-- Emme; et sinä liioin eikä kukaan muukaan, vastattiin siihen\nmelkeinpä halveksivasti.\n\n-- Voinpa. Mitatkaa sen etukäpälän jäljen pituus, kertokaa tämä luku\nkahdeksalla, niin saatte olkain korkeuden. Koettakaapa, niin saatte\nnähdä. Pienen koiran jälki on 5,8 cm ja korkeus 45 cm:n vaiheilla,\nlammaskoira, jolla on 7,5 cm:n jälki, on 58 cm korkea ja suuri koira\njonka jälki on 10 cm, 75-80 cm korkea.\n\n-- Minä lyön vetoa, että minä näyttelyssä näin koiran, joka tekisi\ntenän, intti Sam. -- Se oli yhtä pitkä kuin minun kaksi käsivarttani,\nja käpälät sillä oli kuin nuorella karhulla, mutta ei se ollut\ntiiltä korkeampi. Se oli melkein kuin perhosen toukka, paitsi että\njalkoja oli vain neljä, yksi pari aivan kummassakin päässä. Ne olivat\nniin kaukana toisistaan, ettei se voinut kulkea tasajalkaa. Se oli\nkuin piirongin alla kasvanut. Minun mielestäni niin kovin lyhyitä\njalkoja olisi pitänyt antaa enemmän. Yksi rivi keskellä olisi ollut\nkohtuullista.\n\n-- Niin, kyllä minä tunnen sen rakin. Se on mäyräkoira. Mutta ei\nepämuodostuneita voi lukuun ottaa; ei muuta kuin tavallisia koiria.\nJa tämä sääntö sopii kesyttömiinkin eläimiin -- nimittäin susiin\nja kettuihinkin ja muihin eläimiin. Aihetta sitten muuttaen Majava\njatkoi:\n\n-- Voitteko varjosta sanoa, kuinka korkea puu on?\n\n- Sitä emme ole koskaan ajatelleet. Kuinka se käy päinsä?\n\n-- Odottakaa, kunnes oma varjonne on yhtä pitkä kuin te itsekin --\nnimittäin kahdeksan aikaan aamulla ja neljän aikaan iltapäivällä --\nsitten mitatkaa puun varjon pituus. Silloin on puukin yhtä pitkä kuin\nsen varjo.\n\n-- Jos sillä tavalla mittaa, niin siihenhän kuluu koko päivä, eikä\nvoi mitata metsässä eikä pilvisenä päivänä. Kyllä minä sitten\nmieluummin arvaan, virkkoi Musta Haukka.\n\n-- Minä lyön päänahkani vetoa, että minä tiedän tuon puun korkeuden\nkiipeämättä siihen ja osaan tarkempaan kuin te arvaamalla, sanoi\nPikku Majava.\n\n-- Ei, en minä lyö päänahkaani vetoa tuommoisen vuoksi -- mutta\npannaan vetoa astianpesuvuoro.\n\n-- No hyvä. Kuinka korkealla on tuon puun latva?\n\n-- Ei oteta latvaa, sinne emme voi nousta mittaamaan, mutta sanotaan\ntuo oksa, vastasivat toiset. Kuules Tikka, ole sinä tuomarina.\n\n-- Enpäs, minä tahdon olla mukana arvaamassa. Se joka häviää, ottaa\njokaisen toisen ensimmäisen astianpesuvuoron.\n\nMusta Haukka tähtäili oksaa huolellisesti ja kirjoitti sitten\nmuistiin arvion.\n\nSam sanoi: -- Musta Haukka! Maa on joltisenkin epätasaista. Tahtoisin\ntietää tarkkaan, mistä kohdasta tyveä se mitataan. Merkitsepä se\nnappulalla!\n\nMusta Haukka astui puun juurelle ja pisti sinne valkoisen nappulan\nantaen samalla tietämättään Tikalle mittakaavan, mitä vailla tämä\noli, sillä poika tiesi, että Musta Haukka oli noin puolitoista metriä\npitkä. Arvioiden sitten puun pituutta Mustan Haukan seisoessa puun\nalla Sam kirjoitti muistiin kymmenen ja puoli metriä.\n\nNyt oli Janin vuoro mitata se \"valkoisen miehen erätiedolla\", hänen\nomia sanoja käyttääksemme. Hän leikkasi salon, joka oli tarkkaan\nkolme metriä pitkä, ja valiten sileimmän paikan astui 18 metrin\npäähän puusta, pisti salon pystysuoraan maahan ja meni sitten maahan\nvatsalleen sellaiseen paikkaan, että hänen silmänsä oli puun tyven\ntasalla ja samalla suoralla salon pään ja puunoksan kanssa. Tähän\npaikkaan hän löi nappulan.\n\nNyt hän mittasi, kuinka pitkä matka oli tästä \"silmänappulasta\"\nsalon juureen. Matkaa oli 9,3 m. Sitten hän mittasi etäisyyden\nsilmänappulasta puun juurella olevaan nappulaan; sitä oli 26,1 m.\nKoska 3 m:n salko kohtasi linjan 9,3 m:n päässä, niin suhtautui 9,3\n3:een samoin kuin 26,1 oksan korkeuteen maasta. Tästä saatiin 8,4 m.\nYksi pojista kiipesi nyt puuhun ja mittasi oksan korkeuden. Se oli\n8,7 m, joten Jan sai loistavan voiton.\n\n-- No, te tarkat arvailijat, tahdotteko yrittää uuden kerran, niin\npääsette vähän helpommalla tällä kertaa. Jos arvaatte niin, ettei ole\nvikaa kuin kolme metriä puoleen tai toiseen, niin voitatte. Minä en\npyydä muuta kuin puoli metriä liikuntavapautta.\n\n-- No, hyvä juttu. Katso puusi.\n\n-- Tällä kertaa ei mitata puuta, vaan kuinka pitkä matka on lammikon\npoikki tästä nappulasta tuohon pieneen hemlokkiin. Kirjoittakaa\nmuistiin arvionne, niin minä näytän teille toisen kepposen.\n\nSam tähtäili kovin tarkkaan ja kirjoitti 12 m. Wes kirjoitti 13,5 m.\n\n-- Minä tahdon päästä mukaan tällä kertaa. Minä näytän teille, kuinka\nsitä... huudahti Gui tavalliseen tapaansa ja kirjoitti 15 metriä.\n\n-- Arvatkaa kaikki päänahkoja vastaan, ehdotti Orava, mutta tätä\npidettiin liian vähäpätöisenä päänahan hintana, ja astiainpesu\nmäärättiin taas tappiolle joutuvain rangaistukseksi. Toisetkin pojat\ntulivat nyt kirjoittamaan arvionsa, jotka eivät paljon poikenneet\npäällikön arviosta 13,2 m, 13,8 m ja 14,7 m.\n\n-- Nyt se sanotaan tarkkaan, ja Pikku Majava otti kolme suoraa\nsalkoa, jotka olivat tarkalleen yhtä suuret, ja kiinnitti ne\nnappuloilla kolmioksi jättäen nappulat hieman koholle. [Kirjassa\non piirrokset mittauksesta.] Kolmion hän asetti rannalle ABC:hen,\ntähdäten AB:n niin, että se osoitti suoraan pieneen hemlokkiin D ja\nlöi sitten maahan kolme nappulaa tarkkaan kolmion kolmen nappulan\nalle. Sitten hän siirsi kolmionsa EFG:hen ja asetti sen siten,\nettä FG oli samalla suoralla kuin AC ja EG samalla D:n kanssa. AGD\nsiis ilmeisestikin oli tasasivuinen kolmio; viivan DH siis täytyy\nolla seitsemän kahdeksasosaa viivasta AG. AG oli helppo mitata, ja\nsen pituus oli 21 m. 7/8 21:stä on 18,3 m. Kun lammikon todellinen\nleveys mitattiin nauhalla, niin se oli 18 m, ja Jan oli siis arvannut\nmelkein paikalleen, mutta Gui väitti, ettei hän ollut erehtynyt 3 m\nenempää, kun oli arvannut 15 m, ja se myönnettiin. Näin voittajia\noli kaksi -- kaksi jotka saivat vapautuksen astiain pesusta, mutta\nHaukansilmän pöyhkeily kävi nyt aivan sietämättömäksi. Hän ei koskaan\nsen koommin arvannut näin lähelle, mutta näin suuren voiton jälkeen\neivät mitkään harhaiskut enää saaneet häntä hämmentymään.\n\nSamia valkoisen miehen erätieto huvitti etupäässä Janin vuoksi, mutta\nMustaan Haukkaan tieto itse ilmeisestikin teki suuren vaikutuksen.\n\nTämä valkoisen miehen erätieto oli kuitenkin Janille sangen\nyksinkertaista, ja hän tarjoutui opettamaan sitä muille intiaaneille,\nmutta näiden mielestä se liiaksi \"haiskahti koululta.\" Äänestyksen\njälkeen he antoivat hänelle \"kupin\". Mutta kun Raften kuuli sen,\nniin hän huudahti ihmetellen ja ihaillen: \"Soo-o, mutta sehän on\nmahtavaa!\" eikä tyytynyt ennen kuin kupista tuli \"suuri kuppi\".\n\n-- Kuules Majava, sanoi Tikka murheellisena menneitä muistellen, jos\nkoiran etujalka on yhdeksän senttimetriä pitkä ja seitsemän leveä,\nniin minkä värinen on sen hännän pää?\n\n-- Valkoinen, vastasi toinen heti, sillä koira, jolla on sen kokoinen\nja muotoiset jalat, luultavasti on keltainen ja keltaisella koiralla\naina on valkoisia karvoja hännän päässä.\n\n-- Niin, mutta ei tällä, sillä sen häntä oli katkaistu jo sen\nnuoruuden päivinä.\n\n\n\n\nXXIX\n\nPITKÄ SUO\n\n\nHeimojen sopu ei kuitenkaan ollut likimainkaan mallikelpoinen.\nMusta Haukka pyrki olemaan riitaisa. Hän oli vankempi kuin Jan. Hän\nei saanut päähänsä, kuinka häntä hintelämpi ja nuorempi poika oli\nsaanut hänet nakatuksi nurin, ja hän halusi koettaa uuden kerran.\nMutta Jan vahvistui päivä päivältä. Hän oli sukkela ja sangen\njäntevä. Ensimmäisessä tappelussa, joka oli kokonaan nyrkkeilyä,\nhän oli saanut rökkiinsä; toisessa koetuksessa, joka maksoi\nhänelle niin suuren ponnistuksen, hän oli keksinyt jonkinlaisen\nvapaapainijärjestelmän ja oli voittanut etupäässä ainoalla\nkepposellaan. Mutta Musta Haukka ei ollut tulokseen tyytyväinen, ja\nvaikkei hän halunnutkaan antaa varsinaista taisteluhaastetta, niin\nhän ehdotti kuitenkin muutaman päivän rauhantilan jälkeen, että\nkokeeksi hyvässä sovussa painittaisiin päänahoista.\n\n-- Nyrkkejä ei saa käyttää! Sitä Jan juuri tahtoikin, ja suurin poika\nlensi tallukat taivasta kohti. -- Jos joku toinen boileri haluaa\nkoettaa, niin olen mielihyvin hänen käytettävissään, sanoi Jan hieman\npöyhistyneenä kohottaessaan ilmaan Mustalta Haukalta saamaansa toista\npäänahkaa.\n\nHänen suureksi hämmästyksekseen Sininärhi, kaupunkilaispoika, suostui\nkoettamaan, ja vielä enemmän hän hämmästyi, kun kaupunkilaispoika\nnakkasi _hänet_ nurmelle selälleen.\n\n-- Kolmas kerta toden sanoo! huusi Tikka sukkelaan ystävänsä parasta\nkatsoen, vedoten vanhaan kirjoittamattomaan lakiin, jonka mukaan\nkaksi parasta kolmesta voittaa, ellei ole edestäpäin sovittu, että\nyksi ainoa koetus, jota tavallisesti sanotaan \"äkkikuolemaksi\",\nratkaisee kiistan.\n\nJan tiesi nyt saaneensa arvoisensa vastustajan. Hän väisti odottaen\nsopivaa alkua -- kävi kiinni -- sulki otteensa -- ja luuli jo\nsaaneensa toisen selälle, mutta vastustaja luisui ajoissa syrjään ja\nantoi periksi, sen sijaan että olisi vastustanut, ja niin molemmat\nkaatuivat nurin ja tarrautuivat toisiinsa kirein ottein. Minuutin\nvoitto näytti epätietoiselta.\n\n-- Pidä puolesi, Jan.\n\n-- Anna sille köniin, Sininärhi.\n\nMutta Jan työnsi sukkelasti ulos toisen koipensa, sai vähän\nvipuvoimaa ja käänsi kaupunkilaispojan selälleen.\n\n-- Hurratkaa Pikku Majavalle!\n\n-- Vielä yksi yritys! Nyt ovat tasoissa! huusi Musta Haukka.\n\nTaas käytiin kiinni, mutta Jan oli nyt vielä entistäkin varovaisempi.\nKaupunkilaispoika läähätti kovasti. Todellinen voimain mittely oli jo\ntapahtunut, ja boileri kellistyi varsin helposti.\n\n-- Kolme hurraata Pikku Majavalle! Neljäs päänahka karttui hänen\nkokoelmaansa, ja Sam taputti häntä selkään Sininärhen kaivaessa\ntaskustaan peilin ja kamman ja suoriessa hiuksensa.\n\nMutta johtajakysymyksen ratkaisu ei tällä tavoin paljoakaan\nedistynyt, ja kuullessaan asian yhä vielä olevan samalla kannalla,\nrohtomies sanoi:\n\n-- Pojat, tiedättehän, että kun on epäilystä siitä, kenestä johtaja,\nniin ainoa keino on se, että kaikki päälliköt eroavat ja toimitetaan\nuusi vaali. Pojat noudattivat neuvoa, mutta tuli uusi umpimutka.\nPikku Majava ei suostunut ehdokkaaksi. Tikka sai kolme ääntä, Musta\nkotka neljä ja Gui yhden (omansa), eivätkä sangerilaiset tyytyneet\ntähän tulokseen.\n\n-- Odotetaan siksi, että on käyty vaikealla retkellä -- silloin\nnähdään, kuka on oikea päällikkö -- sitten toimitetaan uusi vaali,\nehdotti Pikku Majava Tikan etua silmällä pitäen, sillä tämän vaikean\nretken Kaleb oli heille luvannut -- kolmen päivän retken Pitkälle\nsuolle.\n\nTämä suo oli aivan autiota seutua, viisitoista kilometriä leveä ja\nneljäkymmentä viisi pitkä, yli viisitoista kilometriä Sangerista\npohjoista kohti. Suota se oli vain osaksi, mutta kuivat paikat olivat\nvain kalliosaarekkeita nevain keskellä. Ne olivat arvotonta maata,\nkulovalkeat olivat hävittäneet metsät, minkä vuoksi Pitkä suo yhä\nvieläkin oli asumatonta erämaata.\n\nLehtimetsää kasvavissa saarekkeissa sanottiin vielä olevan vähän\nhirviäkin. Joskus nähtiin karhuja ja ilveksiä, ja susiakin oli\nviime talvina ollut. Kettuja, pyitä ja jäniksiä oli tietysti myös.\nJoet olivat enimmäkseen täynnä liekoja, mutta niissä asusteli vielä\njoku majava ja silloin tällöin tavattiin saukko. Kesäteitä ei ollut\nminkäänlaisia, ei muuta kuin pitkiä hämäriä juonteita nevain poikki,\ntalvisten tukkiteiden pohjia. Tämä oli se seutu, johon pojat olivat\npäättäneet tehdä retken Kalebin johdolla.\n\nNiinpä he siis viimeinkin olivat lähdössä todelliselle\n\"intiaaniretkelle\" -- tutkimaan laajoja tuntemattomia alueita, joilla\nvarmaan sattuisi seikkailuja.\n\nJan paukautti päivänkoitossa rumpua. Se kumahteli kirkkaasti ja\nsointuvasti luvaten auringonpaistetta ja hyvää ilmaa.\n\nSeitsemän aikaan aamulla lähdettiin leiristä ja kolme tuntia\nmarssittua saavuttiin erämaan ensimmäiseen osaan, laajalle\nkallioiselle maalle, joka oli täynnään hiiltyneitä puita ja kantoja,\ntoisin paikoin kuitenkin vihantaakin, missä kasvoi väriseviä\nhaapalehtoja.\n\nIntiaanit olisivat nyt leiriytyneet sangen mielellään, mutta\nrohtomies sanoi: -- Ei, kuljemme vielä, kunnes löydämme vettä.\nMuutamia kilometrejä edelleen kuljettua tultiin ensimmäiselle\ntasaiselle tamarakkisuolle, ja nyt pysähdyttiin kaikkien mieliksi\naterioimaan. -- Leiri! huusi johtaja ja intiaanit karkasivat mikä\nmillekin suunnalle kukin määrättyyn toimeensa. Sam hankki polttopuita\nja Musta Haukka lähti hakemaan vettä ja hänen kerallaan Sininärhi,\nkorkeassa tärkkikauluksessa ja leveissä kalvosimissa herrastellen,\nsillä Kaleb oli kovaksi onneksi tullut myöntäneeksi kerran nähneensä\nintiaanipäällikön, jolla oli pönttöhattu ja pystykaulus.\n\nMajava tunsi jonkin verran pettyneensä, kun rohtomies sytytti tulen\ntulitikulla. Hän olisi tahtonut, että kaikki olisi tehty oikein\nintiaanimaiseen tapaan, mutta erämies huomautti: -- Hyvähän se on,\nkun on metsässä mukana taulaa ja rihma, mutta tulitikuilla saa tulta\nhelpommin kuin puuta hankaamalla.\n\nMusta Haukka ja Sininärhi palasivat tuoden kaksi sangollista sekaista\nlämmintä suovettä.\n\n-- Kun ei muuta ollut! he sanoivat puolustuksekseen.\n\n-- Jan, mene sinä näyttämään niille, kuinka hyvää vettä saadaan,\nsanoi Kaleb, ja niinpä Sangerin toinen päällikkö otti kirveen ja\nsukkelaan veisti puulapion, meni sitten suon reunaan ja alkoi kaivaa\nkolmen sylen päähän sen reunasta hiekansekaiseen saveen kuoppaa.\nKuopan hän kaivoi vähän yli puoli metriä leveäksi ja metriä syväksi.\n\nSiihen vuoti joka puolelta sekaista vettä, ja Sininärhi sanoi\nhalveksien: -- Kuules nyt, kyllä se on parempaa, mitä me toimme.\nMajava kaivoi, kunnes kuopassa oli neljännesmetriä vahvalta sekaista\nvettä. Sitten hän otti sangon ja ammensi veden pois niin sukkelaan\nkuin suinkin, antoi kuopan taas täyttyä, ammensi sen tyhjäksi toisen\nkerran, ja sitten kymmenen minuutin kuluttua kupilla ammensi sangon\ntäyteen kristallinkirkasta kylmää vettä. Siitä boilerit oppivat,\nkuinka oli tehtävä intiaanien lähde ja likaisesta lätäköstä saatava\npuhdasta vettä.\n\nKun he olivat nauttineet yksinkertaisen ateriansa, teetä, leipää, ja\nlihaa, kertoi Kaleb suunnitelmansa. -- Retkestä ei koskaan saa samaa\nhyötyä jos kulkee umpimähkään; parempi kun on suunnitelma -- jotakin\nmitä tehdä; ja se on tehtävä ilman opasta, jos tahdotaan seikkailu.\nKahdeksan on liian monta yhdessä joukossa kulkemaan; melu pelottaisi\nkaikki eläimet, ettekä koskaan näkisi mitään. Parempi on jakautua\nosastoiksi. Minä jään leiriin ja pidän huolta makuuvalmistuksista.\n\nKahdelle johtajalle, Samille ja Janille, annettiin viipymättä Gui\nja Rantasipi kumppaniksi. Wes piti velvollisuutenaan ottaa pienen\nOrava-serkkunsa hoiviinsa.\n\nHuomatessaan jäävänsä parittomaksi Sininärhi päätti olla Kalebin\nseurana, varsinkin kun suolla ei ilmeisestikään ollut kunnollisia\npolkuja.\n\n-- No nyt, sanoi Kaleb, -- tästä luoteeseen on joki, jonka nimi on\nMajavajoki, ja se laskee Mustaan jokeen. Jonkun teistä pitää hakea\nse joki. Se on viisi tai kuusi syltä leveä ja helppo tuntea siitä,\nettä se on suon ainoa suurenpuoleinen joki. Siitä suoraan pohjoista\nkohti on avoin niitty, jonka läpi juoksee pieni lähteestä alkava\npuro, ja siellä pitää eräs intiaanijoukko leiriä. Jossakin koillisen\nkulmalla kuuluu olevan palamatonta mäntymetsää, ja siellä tavataan\nvielä muutamia hirviä. Ei mikään näistä paikoista ole viidentoista\nkilometrinkään päässä, intiaanileiriä ehkä lukuun ottamatta. Teidän\ntulee nyt lähteä vakoilemaan ja sitten tuoda sana siitä, mitä olette\nnähneet. Voitte arpoa, kuka kunnekin lähtee. Korret siis merkittiin\nja arpaa vedettiin. Janin osaksi tuli mäntymetsän etsiminen. Hän\nolisi mieluummin lähtenyt intiaaneja hakemaan. Samin piti hakea\njoki ja Wesleyn intiaanileiri. Kaleb antoi kullekin heistä muutamia\ntulitikkuja ja sanoi heidän lähtiessään:\n\n-- Minä odotan täällä, kunnes palaatte takaisin. Poltan tulta koko\najan ja auringon laskiessa teen laholla puulla ja ruoholla suuren\nsavun, niin että osaatte takaisin. Muistakaa, että kuljette auringon\nmukaan, pitäkää aina mielessä matkan pääsuunta; puita ja suonsilmää\nälkää koettako muistiinne painaa; ja jos eksytte, niin tehkää _kaksi\nsavua_, riittävän kauaksi toinen toisistaan. Jääkää niiden luo ja\nhuutakaa aina vähän päästä; joku varmaan tulee apuun.\n\nKello yhdentoista aikaan pojat siis lähtivät innokkaina matkaan. Kun\nhe jo olivat menossa, huusi Musta Haukka toisille: -- Se, joka ensin\nsuorittaa tehtävänsä, saa \"suuren kupin\"!\n\n-- Pankoot kaikki kolme johtajaa päänahkansa vetoon, sanoi Tikka.\n\n-- Hyvä. Ensimmäinen, joka palaa voittajana, saa päänahan kummaltakin\ntoiselta ja pelastaa omansa.\n\n-- Hei pojat, teidän on paras ottaa matkaan koko varustuksenne, vähän\nruokaa ja peittonne, ehdotti rohtomies vielä lopuksi. -- Saattaa\nkäydä niin ettette pääsekään yöksi leiriin.\n\nJan olisi mieluummin ottanut Samin toverikseen, mutta se ei nyt\nkäynyt päinsä, ja Rantasipi oli kyllä hyvä kumppani, vaikka\nhitaanlainen. Pian he poistuivat ylävältä maalta ja tulivat suolle,\njoka oli laaja ja näköjään rannaton, siellä täällä suuri tamarakki.\n\nVajottavaa nevaa oli sangen vaikea kulkea. Jan katkaisi kummallekin\npitkän seipään käteen; sen piti estää uppoamasta, jos suo pettäisi.\nKun oli kuljettu kolmisen kilometriä, niin Rantasipi tahtoi kääntyä\ntakaisin, mutta Pikku Majava käski harmistuneena hänen tukkia suunsa.\n\nPian tämän jälkeen he tulivat untelolle pienelle suojoelle, jonka\nrannoilla oli ihmeellistä punaisen keltaista vaahtoa. Joki oli\nsyvä ja liejupohjainen. Jan tunnusteli sitä seipäällään -- hän ei\nuskaltanut kahlata, minkä vuoksi he kulkivat sen rantaa, kunnes\nlöysivät pienen puun, joka oli kaatunut joen poikki, ja sitä pitkin\nkulkien he pääsivät yli. Puoli kilometriä kauempana suo muuttui\nkuivemmaksi ja edessä oleva vihanta metsikkö ilmaisi maan nousevan.\nSen poikki he kulkivat sukkelaan suunnaten yhä luodetta kohti.\nTämän jälkeen oli vuorotellen pieniä soita ja isoja saarekkeita.\nAurinko paistoi täällä kuumasti ja Rantasipiä uuvutti. Häntä\nvielä janottikin, ja itsepintaisesti hän joi suovettä, missä vain\nvesipaikan tapasi.\n\n-- Kuules, Rantasipi, sinun käy huonosti, ellet lakkaa tuosta; se\nvesi ei kelpaa keittämättä juotavaksi.\n\nMutta Rantasipi valitti polttavaa janoa ja joi vähääkään\nvälittämättä. Kun oli kaksi tuntia kuljettu, hän oli kovasti\nuuvuksissaan ja tahtoi ehdottomasti palata takaisin. Jan etsi kuivan\nsaarekkeen ja kokosi risuja tuleksi, mutta huomasikin sitten, että\nkaikki tulitikut olivat kastuneet likomäriksi suolla rämmittäessä.\nRantasipi hätääntyi tästä kovasti, ei siksi, että juuri sillä\nhetkellä olisi tulta tarvittu, mutta jos täytyisi olla ulkona kaiken\nyötä.\n\n-- Odota, niin saat nähdä, mitä intiaani tekee, sanoi Pikku Majava.\nHän etsi kuivuneen palsamikuusen, leikkasi siitä hankauspuut, teki\nhieman kaarevasta oksasta jousen ja tuota pikaa sai aikaan loimuavan\ntulen Peterin sanomattomaksi hämmästykseksi, sillä hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt puutuluksilla tulta tehtävän.\n\nTeetä juotuaan ja vähän syötyään Peter oli hieman rohkeammalla\nmielellä.\n\n-- Minun laskujeni mukaan me nyt olemme kulkeneet vähän päälle\nkymmenen kilometriä, sanoi päällikkö. Vielä yksi tunti, niin näemme\nmetsän, mikäli täällä sitä on, ja Jan johti soitten halki, jotka\nolivat toisinaan avoimia, toisinaan vähän metsää kasvavia, ja poikki\nkulon polttamain metsäsaarekkeitten.\n\nTunnin koillista kohti astuttuaan he saapuivat saarekkeelle, jossa\noli suuri, maahan saakka oksainen puu. Jan kiipesi siihen. Ympärillä\noli joka puolella laajalti maata -- tasaisia paljaita nevoja ja\nmetsäisiä saarekkeita, ja kaukana edessä päin oli pitkä tummanvihanta\nseinämä -- varmaankin se metsä, jota he hakivat. Välillä hän näki\nkimaltelevaa vettä.\n\nJan tuli alas ilosta säteilevin kasvoin ja huudahti: -- Se on likellä\nnyt! Minä näin mäntymetsän. Se on aivan tuossa.\n\n-- Kuinka pitkä matka sinne on?\n\n-- Noh, kolmisen kilometriä enintään.\n\n-- Niin sinä olet sanonut kaiken aikaa.\n\nHän lähti astumaan, ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat vedelle,\nsyvälle kirkkaalle, hitaasti virtaavalle joelle, jonka rannoilla\nkasvoi pajupehkoja, pinnalla ulpukkalauttoja. Se juoksi leveän soisen\naukion keskitse. Jan oli odottanut näkevänsä lammen ja joutui ymmälle\nkun se olikin joki. Sitten hänen mieleensä juolahti: -- Kaleb sanoi,\nettä tällä suolla on vain yksi iso joki. Se varmaan on tämä. Tämä se\nnyt on Majavajoki.\n\nJoki tuskin oli seitsemää syltä leveä, mutta kun ei ilmeisestikään\nolisi voitu löytää sellaista puuta, jota pitkin olisi voitu päästä\nyli, riisui Jan vaatteet päältään, kokosi ne kaikki yhteen kimppuun\nja nakattuaan nyytin toiselle rannalle ui itse yli. Peterin täytyi\ntulla perässä, ellei tahtonut jäädä. Pukeutuessaan toisella rannalla\nhe kuulivat joesta ihmeellisen pamahduksen ja näkivät ilmaan\nryöpsähtävän vesipatsaan, jonka syytä he eivät ymmärtäneet.\n\nSitten Jan kuuli tutun _kuääkin_ myötävirrasta. Hän lähti sinne\njousineen ja nuolineen toverin jäädessä istumaan synkän näköisenä\nmättäälle. Ruohikon läpi pieneen lahdelmaan tirkistettyään hän\nnäki aivan lähellä kolme heinäsorsaa. Hän odotti, kunnes kaksi oli\nsamassa linjassa, sitten laukaisi ja tappoi toisen paikalla, mutta\ntoiset lensivät pois. Tuuli toi sen maihin, niin että siihen ulottui\nkepillä, ja hän otti sen ja palasi voitonriemuisena Peterin luo.\nMutta tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Minä tahdon mennä\nkotiin, hän sanoi surkean näköisenä. Kun hän näki heinäsorsan, niin\nhän vähän reipastui, ja Jan sanoi: -- Tule pois nyt, Peter! Ellemme\nme kahdenkymmenen minuutin kuluttua ole siinä metsässä, niin minä\npalaan takaisin ja vien sinut kotiin.\n\nKun he olivat tulleet seuraavalle saarekkeelle, niin he samalla\nnäkivätkin mäntymetsän -- täyteläisen vihreän seinämän, jonne\nei ollut kilometriäkään, ja pojat vähän hurrasivat ja olivat\nhaltioissaan. Viidentoista minuutin kuluttua he käyskentelivät sen\nkuivissa suloisissa holvistoissa.\n\n-- Nyt me olemme voittaneet, sanoi Jan, tehkööt muut mitä tahansa,\neikä meillä nyt ole muuta huolta kuin palata takaisin.\n\n-- Minä olen kovin väsynyt, sanoi Rantasipi, levätään vähän. Jan\nkatsoi kelloaan. -- Kello on neljä. Minä luulen, että meidän on paras\njäädä tähän yöksi.\n\n-- Voi, ei; minä tahdon päästä kotiin. Näyttää siltä, kuin rupeaisi\nsatamaan.\n\nNiin tosiaankin tekikin, mutta Jan vastasi: -- No niin, mutta ainakin\nsyömme ensiksi. Hän viivytteli niin paljon kuin suinkin, niin että\ntäytyi leiriytyä, ja sade tuli odottamatta, ennen kuin edes tulta\noli tehty. Mutta omaksi ilokseen ja Peterin ihmeeksi hän tuota pikaa\nsai valkean syttymään puita hankaamalla, ja nuotion ympärille he\nripustivat märät vaatteensa. Sitten hän kaivoi intiaanien kaivon ja\nviivytteli siinä hommassa niin kauan, että kello oli kuusi, ennen\nkuin voitiin ruveta aterialle -- ilmeisestikin oli liian myöhä lähteä\nliikkeelle, vaikka sade näyttikin taukoavan.\n\nJan siis kokosi polttopuita, teki kuusenhavuista vuoteen ja\npensaista ja tuohesta tuulensuojan. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi he\npeittoineen nuotion palaessa tulivat yöllä hyvin toimeen. He kuulivat\nvanhan ystävänsä huuhkajan huhuilevan, kettu haukkui aivan lähellä\nriitaista _jäpp -- hörrrr'iänsä_ ja kerran tai pari askelten kahina\nlehdissä sai Janin heräämään, mutta muutoin he nukkuivat sangen hyvin.\n\nPäivän koitteessa Jan nousi ylös. Hän teki tulen ja keitti vähän\nteevettä. Leipää oli enää hyvin vähän jäljellä, mutta heinäsorsa oli\nvielä koskematta.\n\nJan kyni sen, leipoi sen kosteaan saveen, kaivoi tuhkaan ja peitti\nsitten hehkuvilla hiilillä. Se on intiaanien keittotapa, vaikkei\nhän sitä täydelleen osannut. Puolen tunnin kuluttua hän avasi\nsavipaistoksensa, ja silloin näkyi, että toinen puoli sorsaa\noli palanut ja toinen oli vielä hyvin raakaa. Osa oli kuitenkin\nparhaimmillaan, minkä vuoksi hän kutsui kumppaninsa aamiaiselle.\nRantasipi nousi istumaan kasvot kalpeina ja kurjan näköisenä,\nilmeisestikin sairaana. Hän oli kylmettynyt ja tunsi ilkeätä\npahoinvointia. Hän oli nyt saanut varomattomuudestaan palkan.\nHän söi vähäsen ja joi teetä ja jaksoi sitten paremmin, mutta ei\nilmeisestikään kyennyt enää sinä päivänä matkaa jatkamaan. Nyt Jan\nensi kerran tunsi pelkoa. Viitisentoista kilometriä suota oli edessä,\nennen kuin oli avun toivoa. Mikä neuvoksi tämän kipeän pojan kanssa?\nJan kuori veitsellään pienen kuivuneen puun ja kirjoitti sen sileälle\npinnalle lyijykynällä \"Jan Yeoman ja Peter Boyle pitivät tässä leiriä\nelokuun 10. p:nä 18--.\"\n\nHän asetti toverinsa mukavaan asentoon tulen ääreen ja jälkiä\netsittyään huomasi, että kaksi hirveä oli yöllä tullut melkein heidän\nnuotiolleen saakka. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun ja tähyili\nsavumerkkiä etelän suunnalta. Siellä ei näkynyt mitään, mutta kaukaa\nluoteesta, hohtavien keltaisten kunnaitten takaa, hän keksi laakean\nkentän, joka oli täynnä mustia kuusikkotäpliä. Eräästä kuusikosta\nkohosi savua ja sen vieressä oli pari kolme valkoista esinettä, jotka\nnäyttivät teltoilta.\n\nJan kiiruhti alas kertomaan toverilleen nämä hyvät uutiset, mutta\nkun hän tunnusti, että teltat olivat vielä kolmisen kilometriä\nkauempana, ei Rantasipiä vähääkään haluttanut lähteä intiaanien\nleiriin. Jan siis teki savutulen ja veitsellä merkiten nuoria puita\nkahdelta puolelta matkansa varressa lähti yksinään intiaanien\nleiriin. Tultuaan sinne puolen tunnin kuluttua hän tapasi siellä\nkaksi hirsimökkiä ja kolme tiipiitä. Lähelle tullessaan hänen täytyi\nhosua kepillä torjuakseen luotaan koiraparvea. Intiaanit olivat,\nkuten tavallisesti, arkoja valkoista vierasta kohtaan. Jan teki\nmuutamia merkkejä, jotka hän oli Kalebilta oppinut. Itseään osoittaen\nhän kohotti sormea, joka merkitsi, että hänellä oli kumppanikin.\nSitten hän osoitti mäntymetsää ja ilmaisi elein, että toinen makasi\nsiellä, ja lisäsi tähän vielä nälkämerkinkin pusertaen vatsaansa\nkättensä syrjillä merkiksi, että \"Minä olen tältä kohdalta halki\nleikattu\". Intiaanipäällikkö antoi hänelle hirven kielen, mutta ei\nvälittänyt hänestä sen enempää. Jan otti sen kiittäen vastaan, piirsi\nhät'hätää leirin kuvan ja palasi takaisin. Rantasipi jaksoi nyt\npaljon paremmin, mutta oli aivan kauhuissaan, kun hänen oli täytynyt\nolla niin kauan yksin. Hän kykeni sentään kulkemaan ja halusi kovasti\npois. Jan kulki edellä kaikkia varustuksia kantaen, ja toveri seurasi\nperässä hitaasti ja maristen. Kun he tulivat joelle, Rantasipi aikoi\npelosta jäädä takarannalle, hän kun luuli, että heidän kuulemansa\nkova ääni oli ollut jonkin syvyyden hirviön aikaansaama ja että se\nveisi heidät.\n\nJan oli varma siitä, ettei se voinut olla muuta kuin suokaasun\nräjähdys, ja esimerkillään hän pakotti Peterin uimaan perässä. Mikä\nse oikeastaan oli, siitä he eivät koskaan päässeet selville.\n\nJonkin aikaa he nyt kulkivat sangen sukkelaan. Rantasipiä reipastutti\ntieto, että nyt mentiin kotia kohti. Haukattiin tuota pikaa hirven\nkieltä, eikä siihen kulunut paljoa aikaa. Kolmen aikaan he näkivät\nKalebin savumerkin ja neljän aikaan hyökkäsivät leiriin voitonhuudoin.\n\nKaleb ampui revolverillaan, ja Turkki haukkui syvimmällä\nketun-ajo-basso-äänellään. Kaikki muut olivat palanneet takaisin jo\nedellisenä iltana.\n\nSam kertoi, että hän oli \"kulkenut viisitoista kilometriä tapaamatta\nmerkkiäkään siitä kirotusta joesta\". Gui vannoi, että he olivat\nkäyneet kuudenkymmenen kilometrin päässä eivätkä uskoneet sellaista\njokea olevankaan.\n\n-- Minkälaisia maita te näitte?\n\n-- Ei mitään muuta kuin kuloalueita ja kallioita.\n\n-- Hm, te kuljitte liian kauas länteen päin -- kuljitte Majavajoen\nkanssa yhtä suuntaa.\n\n-- No, Musta Haukka, kerro Pikku Majavalle omat saavutuksesi, sanoi\nTikka. -- Pääsittekö te perille?\n\n-- Mitä vielä, vastasi boilerien päällikkö. Jos Haukansilmä kulki\nkuusikymmentä kilometriä, niin me varmaan kuljimme yhdeksänkymmentä.\nKolme tuntia suuntasimme suoraan pohjoiseen emmekä nähneet mitään\nmuuta kuin soita ja kulovalkean polttamia metsäsaarekkeita -- emme\nmerkkiäkään niitystä emmekä intiaaneista. Minä en luule niitä\nolevankaan.\n\n-- Näittekö hietakumpuja? kysyi Pikku Majava.\n\n-- Emme.\n\n-- Sitten teidän olisi vielä pitänyt kulkea monta kilometriä. Nyt hän\nkertoi heidän oman seikkailunsa Peterin säestäessä, ja hän oli niin\nystävällinen, ettei hiiskunut sanaakaan toverinsa marinoista. Tämä\nsiitä hyvästä ylisti hehkuvin sanoin Janin erätietoa, varsinkin sitä,\nkuinka hän oli sateessa tehnyt tulta kahta puuta hankaamalla, ja kun\nhe olivat päättäneet kertomuksensa, Kaleb sanoi:\n\n-- Jan, sinä voitit, etkä vain voittanut, vaan sinä löysit ensin\nsen vihannan metsän, jota te lähditte etsimään, sitten joen, jota\nSam lähti etsimään, ja lopuksi intiaanit, joita Wesley haki. Sam ja\nWesley, päänahkanne, olkaa niin hyvät.\n\n\n\n\nXXX\n\nOUDONLAINEN PESUKARHU\n\n\nSeurasi iloinen ateria. Ilveillen ja leikkiä laskien saatiin kulumaan\nmonta tuntia, mutta yhdeksän aikaan pojat olivat levänneitä ja\nlevottomia ja himoitsivat uusia seikkailuja.\n\n-- Eikö näillä seuduin ole pesukarhuja, herra Clark?\n\n-- Luulisinpä niitä olevan. Niin aina! Vähän matkan päässä on Willy\nBiddy Baggin talon läheisyydessä isoa lehtometsää, joka näyttää\nkovasti pesukarhumaalta.\n\nEnempää ei tarvittu saamaan joka miestä liikkeelle, sillä osoitettuun\npaikkaan ei ollut pitkäkään matka. Rantasipi vain puolusti leiriin\njäämistä, mutta kun sanottiin, että hän sitten saisi yksin hoitaa\nitseään ja talouttaan, niin hänkin päätti pitää niin lystiä kuin\nsaattoi. Yö oli kuuma, eikä ollut kuutamoa, sääskiä oli runsaasti,\nja pimeitten metsien läpi kulkiessaan metsämiehet saivat kokea\nmonia pieniä harmeja, mutta he eivät niistä välittäneet, kunhan\nvain Turkki oli halukas tekemään tehtävänsä. Kerran tai pari se\nkiihtyi seuraamaan joitakin jälkiä, mutta tuota pikaa jälleen päätti,\netteivät ne olleet sen arvoiset.\n\nNäin he vähitellen painuivat Willy Baggin maan puoleen, kunnes\nsaapuivat kuivuneen puron uomaan. Turkki lähti oikopäätä kulkemaan\nsitä ylöspäin, vaikka Kaleb koetti saada sitä menemään myötävirtaa.\nMutta koira ei tunnustanut mitään isäntävaltaa metsästäessään.\nJohdettuaan malttamattoman joukkonsa puoli kilometriä syrjään\nvanhasta metsästä, jossa toiveitten piti olla paremmat, Turkki keksi\nmitä se haki, nimittäin pienen kuralätäkön. Siihen se rauhallisesti\nmeni maata, läähättäen, huohottaen, ja latkien vettä kaikella\ntarmolla, eikä sen nöyrillä ihmisseuralaisilla ollut muuta neuvoa\nkuin istua puun rungolle ja kärsimättöminä odottaa hänen armonsa\nmielisuosiota. Kului viisitoista minuuttia, ja Turkki vielä nautti\nkylvystään, kun Sam kokeeksi virkkoi:\n\n-- Minä tässä tuumaan, että jos minulla olisi koira, niin se olisi\nminun koirani.\n\n-- On aivan suotta hoputtaa sitä, vastasi koiran omistaja. -- Se\nhoitaa tämän metsästyksen ja tuntee sen. Koirasta, jolla ei ole omaa\npäätä, ei ole mihinkään.\n\nKun siis Turkki oli puhaltanut kuin valaskala, röhkinyt ja rypenyt\nkuin sika mielensä mukaan ja niiden kahdeksan kateiksi, jotka siinä\nistuivat hikoillen ja kärsimättöminä, niin se nousi likavettä valuen\narvatenkin toista rypemispaikkaa hakemaan, mutta samalla sen kuono\nkeksi rannalta jotakin, jolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin\nhirren päällä odottavien kaikilla uhkauksilla ja mairitteluilla,\nja se päästi lyhyen haukahduksen, joka oli pojille iloinen sävel.\nHe olivat nyt paljasta silmää ja korvaa vanhan koiran jälkiä\nselvitellessään, ja vähän päästä tämä herätti kaikki kaiut kaikkein\nsyvä-äänisimmällä haukunnallaan.\n\n-- Turkki sattui aivan tuoreille jäljille! arveli Kaleb.\n\nVanha koira ulvoi nyt täyttä kurkkua, ei kuitenkaan kovin\nsäännöllisesti, mikä osoitti, että ajettu eläin mutkitteli. Sitten\najo katkesi pitkäksi aikaa, mikä osoitti, että eläin ehkä oli juossut\naidan yli tai hypännyt puusta toiseen.\n\n-- Se on pesukarhu, sanoi Jan kiihkeästi, sillä hän ei edellisestä\nopetuksesta ollut unohtanut pienintäkään seikkaa.\n\nKaleb ei vastannut mitään.\n\nKoira haukkua louskutti jo pitkän matkan päässä, mutta palasi\nlammikolle eksyttyään kerran tai pari jäljiltä.\n\n-- Se juoksee pesukarhuksi kovin pitkiä matkoja, Jan lopulta\nhuomautti epäillen, sitten sanoi Kalebille: -- Mitä te arvelette?\n\nKaleb vastasi hitaasti: -- En tiedä mitä ajatella. Pesukarhuksi se\njuoksee liian kauas, eikä se vielä ole noussut puuhun, ja koiran\näänestä kuulee, että se on vimmastunut. Jos nyt olisitte sen lähellä,\nniin näkisitte sen kaikki selkäkarvat pystyssä.\n\nKoiran haukunnasta kuului, että se jälleen oli juossut piirin,\nja sitten yhtämittainen kimakka kiljuna ilmaisi, että otus oli\nlopultakin noussut puuhun.\n\n-- Jaha, tuosta kuuluu, ettei se ainakaan ole kettu eikä skunkki,\nsanoi erämies, -- mutta ei se maassakaan kulje niin kuin pesukarhu,\nse on varma.\n\n-- Se saa pesukarhun, joka on ensimmäisenä paikalla! huusi Musta\nHaukka, ja pojat pinkaisivat minkä pääsivät läpi pimeitten metsäin\nmonen kompastumisen ja naarmun hinnalla. Jan ja Wesley saapuivat\nyhdessä paikalle ja koskettivat yhtä aikaa puuhun. Muut saapuivat\npaikalle yksin erin perässä, viimeisenä Orava ja Gui vähän matkaa\nhänen edellään. Gui tahtoi kertoa yksityiskohtia viimeisestä\nloistavasta voitostaan Oravasta, mutta kaikkien huomio kiintyi nyt\nTurkkiin, joka haukkui puuhun vimmatusti.\n\n-- En ymmärrä tätä vähääkään, en vähääkään, sanoi Kaleb. -- Puu on\nkuin pesukarhun puu, mutta koira ei hauku niin kuin siellä olisi\npesukarhu.\n\n-- Tehdään tuli, sanoi Tikka, ja molemmat poikajoukot ryhtyivät\nkumpikin rakentamaan tulta ja väittelivät kovasti siitä, kumpi ensin\nsaisi omansa palamaan.\n\nNuotion luoma valo ulottui korkealle yöhön, ja kerran tai pari\nmetsämiehet luulivat näkevänsä pesukarhun kiiluvat silmät.\n\n-- No kuka puuhun? kysyi erämies.\n\n-- Minä, minä, kuului seitsemästä suusta; Gui ja Charlesskin yhtyivät\nmuihin.\n\n-- Kovin te olette innokkaita metsämiehiä, mutta teidän pitää\ntietää, etten minä voi arvata, mikä puussa on. Se voi olla kovin iso\npesukarhu, mutta minusta koira näyttää menettelevän vähän siihen\ntapaan, kuin se olisi kissa, eikä siitä ole kovin pitkää aikaa, kun\ntäällä tavattiin puumiakin. Ei se, että Turkki sen puuhun ajoi, vielä\ntodista sen pelkäävän koiraa; moni eläin nousee puuhun koska koiran\nmeteli on sille vastenmielistä. Jos se on kissa, niin voi se, joka\npuuhun kiipeää, saada naamansa naarmuihin. Koiran elkeistä _minä\npäättelen, että se on jokin vaarallinen eläin_. No ketä haluttaa\nlähteä?\n\nVähään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Jan sanoi:\n\n-- Minä lähden, jos lainaatte minulle revolverin.\n\n-- Niin teen minäkin, sanoi Wesley sukkelaan.\n\n-- No sitten heitetään arpaa! -- Jan voitti.\n\nKaleb kaatoi hoikan puun paksua vastaan, ja Jan kiipesi, niin kuin\noli tehnyt kerran ennenkin.\n\nNyt ei ensinkään kuulunut sitä leikinlaskua ja härnäilyä kuin\nedellisellä kerralla, Janin kiivetessä pesukarhua alas ottamaan.\nJännitys sai heidät vaikenemaan ja tarttui kiipijäänkin herättäen\nhänessä omituisen väristyksen tunteen, kun hän näin uhmaten tunkeutui\npikimustaan pimeyteen kohtaamaan kamalaa ja salaperäistä vaaraa. Tämä\ntunne yhä lisääntyi hänen kiivetessään nojaavasta puusta suureen\nlehmukseen, jonka leveitten lehtien ja koukeroisten oksien keskellä\ntoverit aivan katosivat näkyvistä. Liehuva loimu loi varjolaikkoja\nja valotäpliä joka suunnalle saaden aikaan kummallisia vaikutelmia.\nJan koki jälleen samoja tunteita kuin tuonnoin yöllä Garneyn haudalla\nkäydessään, mutta tällä kertaa ne liittyivät todellisen vaaran\ntietoon. Vähän korkeammalle noustuaan hän aivan katosi alapuolellaan\nolevien ystävien näkyvistä. Vaara alkoi häntä kauhistuttaa; hänen\nteki mieli kääntyä takaisin, ja puolustellakseen peräytymistään\nhän koetti huutaa: -- Ei täällä ole pesukarhua! mutta ääni ei\ntotellutkaan, ja oksaan kiinni tarratessaan hän muisti Kalebin sanat:\n-- Ei ole mitään, mikä rohkeudelle vertoja vetäisi, eikä rohkeus\nole niin paljon sitä, ettei pelkää, kuin että menee eteenpäin siitä\nhuolimatta, että pelkää. -- Ei, hän tahtoi kulkea eteenpäin, tuli\nmikä tuli.\n\n-- Löytyykö mitään? kuului alhaalta rattoisa ääni juuri oikealla\nhetkellä.\n\nJan ei pysähtynyt vastaamaan, vaan kiipesi edelleen pimeään.\nSitten hän oli kuulevinaan pesukarhun ärisevän päällään. Hän nousi\nkorkeammalle oksalle ja huusi sitten: -- Täällä se on, pesukarhu!\nmutta juuri kun hän niin sanoi, kuului rähisevää murinaa aivan\nvierestä, ja alas katsoessaan hän näki suuren harmaan eläimen\nhyppäävän tukevalle oksalle, joka oli hänen ja maan välissä, ja\nsitten vihaisesti kiipeävän häntä kohti. Sen vielä lähemmä hypätessä\nJan erotti hämärän nelikulmaisen naaman, joka oli viiruinen ja\npartainen niin kuin sekin, jonka hän oli ennen muinoin nähnyt\nGlenjanissa -- se oli tavattoman suuri _ilves_.\n\nJan säikähti, niin että oli pudota, mutta sukkelaan mielensä\nmalttaen hän kävi oksan haaraan tukevasti istumaan ja otti käteensä\nrevolverin, juuri kun ilves vihaisesti äristen hyppäsi hänen\nsivullaan olevalle oksalle, niin että se oli hänen tasallaan.\nHermostuneesti hän viritti revolverin hanan ja tuskin yrittäen\npimeässä tähdätäkään ampui, mutta ei osunut. Ilves ponnahti hieman\ntaapäin revolverin paukahtaessa ja kyyristyi. Alla olevat pojat\npäästivät huudon ja Turkki piti pahempaa elämää kuin he kaikki\nyhteensä.\n\n-- Ilves! huusi Jan, ja äänestä kuului, kuinka hän taisteli pelkoa\nvastaan.\n\n-- Pidä varasi! huusi Kaleb. -- Katso, ettei se pääse liian likelle.\n\nIlves ärisi kamalasti. Jan kokosi kaiken tahdonvoimansa vapisevaa\nkättään hallitakseen, tähtäsi tarkempaan ja ampui. Vihaiseen petoon\nsattui, mutta kuitenkin se hurjana hyökkäsi pojan kimppuun. Tämä\nkohotti ylös käsivartensa ja peto upotti hampaansa Janin lihaan hänen\nepätoivoisesti toisella käsivarrellaan pitäessä oksasta kiinni. Hän\ntiesi, että ilves tuota pikaa kiskoisi hänet irti, niin että hän\nputoaisi maahan, mutta hän pelkäsi vähemmän nyt kuin ennen. Hän\nkoetti vaihtaa revolverin vasempaan käteensä, mutta se tapasi vain\nilveksen karvoja, ja ase putosi hänen kourastaan. Nyt hän tosiaan\noli toivoton, ja synkkä pelko valtasi hänet. Mutta peto oli saanut\npahan haavan. Sen takaruumis kangistui. Se päästi Janista irti\nja ponnisteli päästäkseen jaloilleen. Jan sai oikealla jalallaan\npotkaisten sen horjahtamaan; se luiskahti oksalta ja pudota mätkähti\nmaahan haavoittuneena, mutta täynnään tappeluhalua. Turkki hyökkäsi\nsiihen kiinni, mutta sai sen kynnellisestä kämmenestä iskun, niin\nettä kiljuen kimposi hyvän matkan päähän.\n\nJanin valtasi vastavaikutuksen huumaus. Hän olisi ehkä pyörtynyt,\nmutta muisti erämiehen sanat, \"se on urhoollinen, joka ei hellitä,\nvaikka pelkääkin\". Hän ponnisti voimansa ja laskeutui hyvin varovasti\nnojaavaa puuta kohti. Kuullessaan ihmeellisiä ääniä, kiljunaa,\nrähinää ja tappelun meteliä maasta ja joka hetki peläten ilveksen\nkapuavan takaisin puuhun hänestä valmista tekemään, hämärästi kuullen\nhuudot, mutta niitä ymmärtämättä, hän lepäsi nojaavan puun varassa ja\nhengitti vapaasti.\n\n-- Tulepas sukkelaan alas, Jan, ja tuo revolveri, huusi Musta Haukka.\n\n-- Se putosi jo aikoja sitten.\n\n-- Missä se on?\n\nJan päästi itsensä luistamaan hoikkaa puuta pitkin maahan mitään\nvastaamatta. Ilves oli mennyt, ei kuitenkaan kauas. Se olisi mennyt\nmenojaan, mutta Turkki juoksi sen ympärillä ja häiritsi sitä, niin\nettei se edes päässyt puuhun kiipeämään, ja helppo oli seurata\nmeteliä, jota ne metsässä pitivät.\n\n-- Missä revolveri on? huusi Kaleb harvinaisen kiihtyneenä.\n\n-- Se putosi tappelussa.\n\n-- Minä tiedän; minä kuulin sen putoavan pensaihin, ja Sam löysi\ntuota pikaa aseen.\n\nKaleb sieppasi sen, mutta Jan sanoi heikosti: -- Antakaa minun,\nantakaa minun! Tämä on minun ilvekseni.\n\nKaleb antoi pistoolin ja sanoi: -- Katso ettet ammu koiraa! ja Jan\nryömi pensaitten läpi, kunnes taas näki saman liikkuvan tumman\nolennon. Laukaus laukauksen perästä. Taistelun meteli hälveni ja\nintiaanit puhkesivat voiton kiljunaan -- kaikki paitsi Pikku Majava.\nHäntä pyörrytti; hän vapisi ja hoiperteli ja vaipui puun juurelle.\nKaleb ja Sam kiiruhtivat paikalle.\n\n-- Jan, mikä sinua vaivaa?\n\n-- Minä olen kipeä -- minä --\n\nKaleb tarttui hänen käsivarteensa. Se oli märkä. Raapaistiin\ntulitikulla valkeata.\n\n-- No mutta sinustahan vuotaa verta.\n\n-- Niin, se sai minua -- se kävi minuun kiinni puussa. Minä -- minä\n-- luulin, että se oli minun loppuni.\n\nKaikkien huomio kiintyi nyt kuolleesta ilveksestä haavoittuneeseen\npoikaan.\n\n-- Viedään hänet jonnekin, jossa on vettä.\n\n-- Eiköhän leirilähde ole lähimpänä.\n\nKaleb ja Sam pitivät huolta Janista toisten kantaessa ilvestä. Jan\ntoipui jonkin verran, kun he hitaasti kulkivat kotia kohti. Hän\nkertoi nyt, kuinka ilves oli hyökännyt.\n\n-- Herran pohtimet, minä olisin pelästynyt aivan suunniltani, sanoi\nSam.\n\n-- Niin ehkä minäkin olisin, lisäsi siihen Kaleb heimon suureksi\nkummastukseksi; -- puussa avuttomana haavoittuneen ilveksen kanssa --\nsen minä sanon!\n\n-- Niin, mutta minä pelkäsinkin -- pelkäsin niin paljon kuin saatoin,\nmyönsi Jan.\n\nLeirissä loimuava tuli loi ympärilleen synkkää valoaan. Kylmää vettä\noli käsillä, ja Janin verta vuotava käsivarsi paljastettiin. Hän\nsäikähti ja samalla tunsi salaista iloakin nähdessään, miten peto oli\nhäntä purrut, sillä paidan hiha oli verestä likomärkänä, ja ystävien\nihmettelevät sanat olivat suloista soitantoa hänen korvilleen.\n\nKaleb ja kaupunkilaispoika sitoivat hänen haavansa, ja kun ne oli\npesty, ne eivät näyttäneet niin kovin kamalilta.\n\nHe olivat liian kiihtyneet nukkuakseen ainakaan yhteen tuntiin, ja\nkun he istuivat nuotion ympärillä -- sitä he eivät olisi tarvinneet,\nmutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt tulla toimeen ilman sitä -- ei\nJanilla ollut syytä valittaa ystäväpiirin innostuksen laimeutta. Hän\npunastui mielihyvästä ollessaan täten leirin sankari. Gui ei tosin\nkeksinyt mitään, mistä olisi kannattanut pitää niin suurta melua,\nmutta Kaleb sanoi: -- Minä tiesin sen; aina siitä yöstä pitäen kuin\nkävit Garneyn haudalla, minä olen tiennyt, että sinussa on oikeata\nmiehuutta.\n\n\n\n\nXXXI\n\nVANHASSA LEIRISSÄ\n\n\nAamulla näytti jälleen sateiselta, ja intiaanit ajattelivat\nkotimatkaa, raskaita taakkoja ja märkää maata. Mutta rohtomiehellä\noli varalla muuan yllätys. -- Minä tapasin vanhan ystävän, joka\nasuu täällä jotenkin lähellä, ja sovin hänen kanssaan, että hän\nvie meidät kaikki vaunuilla takasin. Kuljettiin epätasaisen maan\nreunaan ja sieltä löytyi työvaunut ajajineen, kaksi hevosta edessä.\nNoustiin vaunuihin, ja vajaassa tunnissa saavuttiin takaisin vanhaan\nrakkaaseen leiriin lammikon rannalle.\n\nSade oli nyt tauonnut, ja kotiin lähtiessään Kaleb sanoi:\n\n-- No pojat, miten on sen ylipäällikön vaalin laita? Nyt kai sen\npitäisi tapahtua. Jos suostutte odottamaan huomiseen, niin minä\nneljän aikaan illalla tulen näyttämään, kuinka se käy.\n\nJan nukkui sen yön ystävänsä kanssa kahden kesken tiipiissä. Hänen\nkäsivartensa oli sidottu, ja ylpeä hän oli näistä siteistä ja\niloissaan niistä pienistä punaisista pilkuista, joita vielä ilmestyi\npäällimmäiseenkin siteeseen. Mutta tuskia hänellä ei ollut, eikä\nseikkailusta muutoinkaan näyttänyt tulevan pahoja seurauksia,\nsillä paksu paita oli estänyt verenmyrkytyksen. Hän nukkui, kuten\ntavallisestikin, kauan ohi yösydämen, heräten sitten vuoteessaan\nomituista hyvänoloa ja mielen kirkkautta tuntien. Hänellä ei\nollut mitään ruumiillista tunnetta, hän uiskenteli mielestään\nyksinään, ei vain tiipiissä eikä metsässä, vaan koko maailmassa\n-- mutta valveutuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä koko\nhänen elämänsä esiintyi nyt selkeämpänä kuin koskaan aikaisemmin:\nvakava uskonnollinen kasvatus; isä, joka oli hienostunut ja hyvää\ntarkoittava, mutta sokea, joka pakotti hänet antautumaan alalle,\njolle häntä ei vähääkään haluttanut, ja luopumaan siitä ainoasta\nasiasta, joka oli hänen sydäntään lähinnä -- eräelämästä ja luonnosta.\n\nSitten Raften tuli etualalle, isoäänisenä ja pinnalta karkeana, mutta\nhyväsydämisenä ja tervejärkisenä. Jos maanviljelijää vertasi isään,\nedellinen joutui kovin epäedulliseen valoon, mutta siitä huolimatta\nJan melkein toivoi, että Raften olisi ollut hänen isänsä. Mitä heillä\noli yhteistä? Ei mitään; mutta siitä huolimatta hän oli Raftenilta\nsaanut ne kaksi asiaa, jotka hänelle olivat elämässä rakkaimmat. Hän,\nsuuren talon isäntä, voimakas ja varakas mies, oli kohdellut Jania\nkunnioituksella, Jan oli siinä suhteessa isänsä kaltainen, että se\nmikä oli epätavallista, häntä viehätti; ja samoin kuin se toinen\nkarkea muukalainen ammoin Glenjanissa, oli Raftenkin osoittanut häntä\nkohtaan myötätuntoa. Hän, maanviljelijä, ei ollut pitänyt hänen\nluonnon parissa askarteluaan joutavana, vaan päinvastoin oli sitä\nedistänyt, vieläpä jonkin kerran tullut mukaan. Jan muisti tästä\nBonnertonin. Hän tiesi, että hänen ainakin vuoden kuluttua täytyi\npalata takaisin, hän tiesi, ettei hänen hartain toivomuksensa,\npäästä yliopistoon eläintiedettä tutkimaan, milloinkaan toteutuisi,\nsillä isä oli hänelle sanonut, että hänen ensi tilassa oli ruvettava\njuoksupojaksi. Jälleen hänen kapinallinen mielensä kuohahti, hän ei\nitsekään tiennyt miksi. Mieluummin hän olisi jäänyt tänne maalle\nRaftenin luo. Mutta uskonnollinen kasvatus, jota jo nuoresta pitäen\noli häneen tyrkytetty, ei ollut jäänyt aivan vaikutusta vaille.\nKäskyllä: \"Kunnioita isääsi ja äitiäsi\" oli pysyvä voima. Hän tunsi,\nettä se oli sitova velvollisuus. Hän ei voinut kapinoida, vaikka\nolisi tahtonutkin. Ei, hän aikoi totella; ja tämä päätös toi mukanaan\nuuden valon. Ottaessaan hänet koulusta ja maatilalle lähettäessään\nisä ilmeisestikin oli aikonut tehdä lopun niistä opinnoista,\njotka olivat hänen sydäntään lähinnä. Sen sijaan, että hän olisi\ntottelevaisuutensa vuoksi kärsinyt vahinkoa, hän oli tavannut\nelämänsä parhaan tilaisuuden.\n\nNiin! Hänen oli parasta palata kotiin ja ruveta juoksupojaksi tai\nmiksi muuksi tahansa toimeentulonsa ansaitakseen, mutta vapautensa\nhetket hän aikoi viettää omassa pienessä kuningashuoneessaan.\nVaikkapa tie siihen kävisikin siirtomaakaupan kellarin kautta, niin\nhän ei aikonut hellittää. Hän aikoi pyrkiä ja taistella, kunnes\nhänestä tulisi luonnontutkija. Hankittuaan ensin ne tiedot, joita hän\nkaipasi, hän saisi sitten paikankin, sillä kaikki eräelämän tapaukset\nolivat osoittaneet hänelle -- osoittaneet heille kaikille, että\nlintujen ja eläinten kuningaskunta oli hänen ja hänellä voimaa sen\nymmärtämiseen.\n\nJan tunsi leijailevansa kuin ilmassa, onnellisena siitä, että kaikki\nepäilys oli kadonnut, voiton tunteesta iloisena. Ulkopuolelta kuului\nkahinaa. Tiipiin ovi tungettiin hiljaa auki; suuri eläin tuli sisään.\nJoskus muulloin Jan ehkä olisi säikähtänyt, mutta sisäisen näyn\nherkistävä tunne oli vielä jäljellä. Hän katseli eläintä pelkäämättä.\nSe tuli hiljaa hänen vuoteensa luo, nuoli hänen kättään ja kävi maata\nhänen viereensä. Se oli vanha Turkki, ja tämä oli ensimmäinen kerta,\nkun se välitti kenestäkään muusta koko joukossa kuin Kalebista.\n\n\n\n\nXXXII\n\nUUSI SOTAPÄÄLLIKKÖ\n\n\nKaleb oli ollut koko edellisen päivän uutterassa puuhassa, vaikkei\nkukaan tiennyt, mitä hän oikeastaan hommasi, ja Saryann oli niin\nikään ollut toimelias. Hän oli häärinyt jo kauan, mutta nyt oikein\nkiireesti. Sitten Kaleb näyttää käyneen rouva Raftenin luona, ja\ntälle tuli myös sangen kiire, ja Gui oli pikimmältään käynyt rouva\nBurnsin luona, ja tämä paikalla puuhaamaan. Koko lähiseutu muuttui\nsiten kuin yhdeksi suureksi pitotaloksi.\n\nSillä tässä Sangerissa oli pienillä tapahtumilla sama merkitys kuin\nkerhoilla, teattereilla ja sanomalehdillä kaupunkilaisten elämässä.\nOlipa tilaisuus mikä tahansa, ristiäiset, häät tai maahanpaniaiset,\nmetsän hakkuu, viljan puinti, taloon tuliaiset, tai poismuutto, uuden\ntalon valmistaminen tai uusien valjaitten tai viljanpuhdistuskoneen\nosto, jokainen näistä tapauksista oli riittävä syy seurain ja kestien\npitoon; ja helppo oli siis saada pyörät käyntiin.\n\nKolmen aikaan olisi voitu nähdä kolme ihmisjonoa matkalla metsässä.\nYksi oli Burnsien talosta; ja se käsitti koko perheen; toinen\nRaftenistä; se käsitti perheen ja palkolliset; yksi Kalebista; ja\ntähän kuului Saryann ja paljon Boyleja. Kaikilla oli korit matkassa.\n\nIstuttiin piiriin lammikon miellyttävälle ruohoiselle äyräälle.\nKaleb ja Sam johtivat menoja. Ensin juostiin kilpaa, ja Jan voitti\nhaavoittuneesta käsivarrestaan huolimatta, kaupunkilaispoika toisena\nhänen kintereillään; sitten ammuttiin pilkkaan ja metsästettiin\nhirveä; vaikkei Jan voinut osallistua näihin kilpailuihin. Ohjelmaan\nei tosin kuulunut, mutta Raften siitä huolimatta vaati, että Janin\npiti mitata oksan korkeus maasta puun luo menemättä, ja irvisti\ntyytyväisenä, kun huomasi Janin ilmoituksen tarkkaan pitävän\npaikkansa.\n\n-- Katsos semmoista on oppi, Sam! hän pauhasi. -- Koska sinä pystyt\ntuommoiseen? Totta tosiaan, sinä olet terävä poika, Jan, ja tässä\nminulla on jotakin, joka ehkä on sinulle mieleen.\n\nRaften veti nyt kukkaron taskustaan ja viran puolesta ilmeisellä\nmielihyvällä maksoi ilveksestä viisi dollaria tapporahoja. Sitten hän\nlisäsi: -- Ja jos osoittautuu todeksi, niin kuin te kaikki väitätte\n(ja todeksi se osoittautui), että tämä teidän petonne on se lammasten\ntappaja eikä vanha Turkki, niin minä vielä lisään tähän kymmenen\ndollaria.\n\nNäin Jan pääsi suurimman summan omistajaksi, mitä hänellä oli\neläissään ollut.\n\nIntiaanit menivät sitten tiipiihinsä. Kaleb pystytti maahan riu'un\nja riukuun uuden parkitsemattomalla vuodalla päällystetyn puukilven;\nnahan päälle oli kevyesti kiinnitetty säkkikankaan palanen.\n\nVieraat istuivat tämän ympärillä piirissä; toisella puolella oli\nmuutamia nahkoja -- Janin ilveksen ja pesukarhun nahat -- ja molemmat\ntäytetyt huuhkajat.\n\nSitten alkoi rumpu paukkua, \"tam-tam -- tam-tam -- tam-tam -- tam-tam\n--\".\n\nSotahuudot kajahtivat ilmaan ja Sangerin intiaanit hyökkäsivät esiin\nkummastakin tiipiistä täysissä sotanaamareissa.\n\n    Ki ki -- ki ji -- ki ji ji ji!\n    Ki ki -- ki ji -- ki ji ji ji!\n\nHe karkeloivat sen mukaan kuin Musta Haukka rummulla paukutti\nkaksiaskelista tahtia. He karkeloivat kolmeen kertaan keskimmäisen\nriu'un ympäri, jossa kilpi kiikkui, sitten rumpu vaikeni ja\nkohotettiin kamala sotakiljuna ja intiaanit kyykistyivät piiriin\nlopuksi vieraitten piirin sisään.\n\nSuuri Tikka nousi nyt -- äidille oli sanottava, kuka se oli -- ja\npiti tilaisuuteen sopivan puheen:\n\n-- Suuret päälliköt, pienet päälliköt ja Sangerin intiaanien skuoot\nja papuusit: On tapahtunut koko joukko asioita, jotka ovat tältä\nteidän kansaltanne riistäneet sen jalon ylipäällikön; he eivät enää\nkoskaan voi toivoa hänen vertaistaan, mutta tämän teidän kokouksenne\ntulisi nyt valita uusi. Me siitä jo tässä muutamana päivänä\ntappelimme, mutta ei saatu tuloksia. Sen jälkeen me olemme käyneet\npienoisella retkellä ja asiat ovat jonkin verran selvenneet, samalla\ntavalla, kuin jos panee lampeen kissanpoikasia, niin pian siitä\nnäkee, kuka niistä osaa uida, ja nyt me olemme tässä koolla sitä\nasiaa päättämässä.\n\nÄänekkäitä huutoja \"hau -- hau -- hau -- hau --\" Mustan Haukan\nvoimainsa takaa paukuttaessa rumpua.\n\n-- Eri ihmisillä on tietenkin erilaiset lahjat. No kuka on tässä\nheimossa paras juoksemaan? Kukas muu kuin Pikku Majava.\n\n(\"Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --\" ja rummutusta.)\n\n-- Se on minun rumpuni, äiti! sanoi Gui syrjään unohtaen paukuttaa\nkäsiään.\n\n-- Kukas on paras jälkiä selvittämään ja kiipeämään? Eiköhän vain\ntaas Pikku Majava.\n\n(\"Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --\" ja rummutusta.)\n\n(-- Ei näe sentinkään edestä! kuiskasi Gui äidilleen.)\n\n-- Entä kuka voitti rohkeuden koetuksessa, kun piti mennä Garneyn\nhaudalle? Tietysti Pikku Majava.\n\n(-- Ja pelästyi kovin pahasti siinä koetuksessa! kuiskasi Gui\nsyrjään.)\n\n-- Ja kuka se ampui huuhkajaa suoraan sydämeen ja oli käsikähmässä\nilveksen kanssa, puhumattakaan pesukarhusta? Pikku Majava joka kerta.\n\n(-- Äiti, hän ei ole milloinkaan tappanut murmelia.)\n\n-- Ja taas, kukas se kääntää selälleen kaikki muut? Luulisinpa, että\nPikku Majava.\n\n(-- Mutta minä annan Charlessille selkään koska tahansa, virkkoi Gui\nsyrjään.)\n\n-- Kenellä meistä on enimmän \"suuria kuppeja\" ja päänahkoja?\n\n-- Sinä unohdat hänen suuren oppinsa, virkkoi tähän Raften, mutta\nhuomautusta ei otettu varteen; Pikku Majavakin moitti sitä aivan\nepäintiaanimaiseksi.\n\n-- Kenellä on enemmän päänahkoja? Sam toisti ankarana. -- Tässä on\npäänahka, joka on saatu tappelussa vihollisen kanssa, Tikka kohotti\nsen nähtäväksi, ja rohtomies ripusti sen riu'ussa riippuvan kilven\nreunaan.\n\n-- Tässä on yksi, joka on otettu vihollisten ylipäälliköltä, ja\nKaleb kiinnitti sen kilpeen. -- Ja tässä on toinen, joka on otettu\nvihollisten toiselta päälliköltä, ja Kaleb kiinnitti sen paikalleen.\n-- Tässä on yksi, joka on otettu Sangerin suurelta ylimmäiseltä\nsotapäälliköltä ja tässä yksi boilerien ylipäälliköltä, ja vielä yksi\ntappelussa anastettu. Kuuden mainion soturin päänahat! Tämä on koko\nheimon ennätys, ja se on Pikku Majavan; sitä paitsi hän piirustaa\nkuvia, riipustaa runoja ja keittää ruokaa aika nätisti, ja minä sanon\nsen, että Pikku Majava jos kukaan sopii päälliköksi! Mitä sanovat\nmuut? Ja kaikki huusivat yhteen ääneen: \"Pikku Majava, huurraa!\"\n\n-- Hau -- hau -- hau -- hau -- hau -- _pom, pom, pom_!\n\n-- Onko kenelläkään sitä vastaan mitään sanottavaa?\n\n-- Minä -- äh -- alkoi Gui.\n\n-- niin sen pitää antaa päällikölle selkään, Sam jatkoi, ja Gui\nluopui vastaväitteestään, vaikka hän äidilleen kuiskasi: -- Jos se\nolisi Charless, niin vetoa lyön, että kyllä minä näyttäisin.\n\nKaleb tempasi nyt peitteen kilven päältä, johon päänahat oli\nkiinnitetty, ja siinä näkyi Sangerin valkoinen puhveli ja sen\npäällä Pikku Majava. Sitten hän avasi vieressä olevan mytyn ja otti\nsiitä upean säämiskästä ommellun sotapaidan, housut ja mokkasiinit,\nkaikki rimsutetut, helmin koristellut ja maalatut. Saryannin Kalebin\njohdolla tekemät. Ne puettiin sukkelaan uuden päällikön ylle; hänen\nsotalakkinsa, viimeisten urotöitten sulilla upeasti koristettuna,\noli aivan valmiina; ja ylpeänä ja onnellisena näistä uusista\nkunnianosoituksista ja varsinkin haavoistaan Jan astui esiin. Kaleb\nkatseli häntä isällistä ylpeyttä tuntien ja sanoi: -- Minä huomasin,\nettä sinussa oli oikea miehen alku sinä yönä kun sinä menit Garneyn\nhaudalle, ja kun sinä kuljit Ison suon poikki, minä taas huomasin\nsen. Jan, sinä voit kulkea missä vain mies kulkemaan pääsee, ja\ntämä lause teki pojan onnen täydelliseksi. Kieltämättä hän nyt oli\nerätietouden laduilla. Hän koetti änkyttää jotakin tilaisuuteen\nsoveliasta, kunnes Sam päästi hänet pulasta sanoen:\n\n-- Kolme hurraata ylimmälle sotapäällikölle! Ja kun menot olivat\npäättyneet, niin naisväki avasi korit ja kattoi juhlaruoat. Raften,\njoka oli ollut kovin hyvillään poikansa sujuvasta puhelahjasta,\npäätti taas kerran panna hänet lakia lukemaan, mutta käytti sitten\nkesken puheen porinaa hyväkseen ensimmäistä väliaikaa sanoakseen:\n\n-- Ph, äijät, teidän kahden viikon lomanne ja yhden viikon pidennys\npäättyi tänään kello kaksitoista. Puolentoista tunnin kuluttua\nruokitaan siat.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Glen = rotkolaakso; Glenjan siis \"Janin rotkolaakso\".\n\n[2] Eräs pohjoisamerikkalainen kielokasvi.\n\n[3] Piharatamo (_Plantago major_), jonka eurooppalaiset toivat\nPohjois-Amerikkaan 18:nnella vuosisadalla ja josta siellä tuli hyvin\nharmillinen rikkaruoho. -- _Suom. huom._\n\n[4] _Prunus serotina_, amerikkalainen tuomi, jota meilläkin\nviljellään, samoin kuin Virginian tuomeakin. -- _Suom. huom._\n\n[5] Intiaanitupakka on eräs pohjoisamerikkalainen lobelia (_Lobelia\ninflata_). Sitä käytetään myös rohtona kouristuksia vastaan. --\n_Suom. huom._\n\n[6] Tarkoitetaan linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla\narvuutellaan. _Suom. huom._\n\n[7] Intiaanien totemit ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä,\njoihin yksityinen, perhe tai heimo luulevat olevansa läheisessä\nsuhteessa. Jos totemi on eläin tai kasvi, sitä ei syödä. Ihmisryhmä,\njolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, sen jäsenet\nluulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan\ntotemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palveleminen on\nkansainvälinen tapa luonnonkansain keskuudessa. Totemit esitetään\nkuvin, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen että oma\ntotemikuvansa, niin muodostuu niistä korkea leikkauksin varustettu\npaalu. Totemipaaluja tavataan intiaanien keskuudessa vielä\nnykyäänkin. _Suom. muist_.\n\n[8] Engl. kielen sana \"boil\" merkitsee \"keittää\" ja \"boiler\"\n\"keittäjä\".\n\n[9] Peter = Peet; Peetweert = rantasipi. _Suom. muist._\n\n\n\n"]