[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp4mldDv_LkC4HiY6FsiRI78bYkb1TphjdedntiXiM7k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1488,"Eläinten sankareita","Seton, Ernest Thompson",1860,1946,"1488-seton-ernest-thompson-elainten-sankareita","1488__Seton_Ernest_Thompson__Eläinten_sankareita",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1905,1919,42328,275012,false,45286,[23,24,25],"Animals -- Anecdotes","Animals -- Fiction","Animals -- Folklore",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Eläinten sankareita\" by Ernest Thompson Seton is a collection of animal stories written in the late 19th century. The book showcases tales of various animal heroes, emphasizing their unique qualities and adventures. Seton draws from real-life experiences and observations, blending factual elements with a touch of storytelling flair.  At the start of the book, readers are introduced to Scrimper, a small, scruffy man who attracts a crowd of cats with his call of \"Li-haa!\" as he distributes scraps of meat. Among the cats is a grey backyard cat, who cleverly seizes an opportunity to claim food when chaos arises. The narrative explores the struggles and instincts of this cat as it navigates the challenges of urban life, including dog encounters and food scavenging. The opening sets the stage for a series of engaging animal tales, illustrating the resourcefulness and resilience of creatures in their quest for survival. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Inha, Into Konrad",251,"Kahdeksan eläinkertomusta sisältävä kokoelma kuvaa eri lajien edustajia yksilöllisinä sankareina. Tosipohjaiset tarinat seuraavat muun muassa takapihan kissan, kirjekyyhkyn ja suden elämänvaiheita sekä selviytymistä luonnon ja ihmisen asettamista haasteista.","Ernest Thompson Setonin 'Eläinten sankareita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1488. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","ELÄINTEN SANKAREITA\n\nKirj.\n\nErnest Thompson Seton\n\n\nSuomentanut I. K Inha\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Lukijalle.\n Takapihan kissa:\n   Ensimmäinen elämänvaihe.\n   Toinen elämänvaihe.\n   Kolmas elämänvaihe.\n   Neljäs elämänvaihe.\n Arnaux, kirjekyyhkyn tarina.\n Voitokas susi.\n Poika ja ilves.\n Pikku Sotahevonen, mustahäntäjäniksen tarina.\n Snap, kertomus bullterrieristä.\n Winnipegin susi.\n Tarina valkoisesta porosta.\n   Elinpiiri.\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nSankari on poikkeuksellisen lahjakas yksilö, joka pystyy suuriin\nurotekoihin. Tämä määritelmä pitää paikkansa, oli kysymyksessä ihminen\ntai eläin; ja kertomukset tällaisista yksilöistä tehoavat kuulijain\nmielikuvitukseen ja sydämeen.\n\nKaikki kirjan kertomukset, olivatpa ne sepitettyjä asialliseen\ntai kaunokirjalliseen sävyyn, perustuvat todellisuuteen, niiden\neläinsankarit ovat todella eläneet. Kaunokirjallista vapautta on eniten\nkertomuksessa \"Valkoinen poro\". Kirjoitin sen Norjan Utrovandissa\nkesällä 1900 seuraillessani läheisillä tuntureilla laiduntavia\nporolaumoja.\n\nKertomus ilveksestä perustuu omiin eräkokemuksiini. Tuhannet\nkaskadolaiset muistavat, kuinka \"Sotahevonen\" voitti sankarimaineensa,\nja Sotahevoseksi monet päivälehdet sitä sanoivatkin kertoessaan sen\njuoksu-urotöistä.\n\nAsiallisin kertomuksista on Arnaux. Se on niin likipitäen\nhistoriallinen, että useat, jotka linnun tunsivat, ovat antaneet\nminulle vielä lisää yksityiskohtaisia tietoja.\n\nMurhanhimoisten muuttohaukkojen pesä haltijoineen ja poikasineen on nyt\nnähtävänä New Yorkissa, Amerikan luonnontieteellisessä museossa. Museon\nvirkamiehet ovat kertoneet minulle, että pesästä löydettiin seuraavat\nkyyhkysrenkaat 9970-S, 1696, LL 63, J.F. 52, Ex. 705, 6-1894, C 20 900.\nEhkä joku kyyhkyjen ystävä saa näistä riveistä tietää, mitä tapahtui\nnäille lentotaitureille, joiden kohdalla on kauan ollut merkintä \"ei\npalannut\".\n\nE.T.S.\n\n\n\n\nTAKAPIHAN KISSA\n\n\n\nENSIMMÄINEN ELÄMÄNVAIHE\n\n\n1\n\n-- Li-haa! Li-haa! kuului Scrimperin kujalta läpitunkeva ääni. Siellä\noli varmaan Hamelnin huilunsoittaja, koska kaikki lähitienoon kissat\nhyökkäsivät kohti ääntä; koirat sen sijaan näyttivät halveksivan\nvälinpitämättömiltä.\n\n-- Li-haa! Li-haa! kuului yhä kovempaa. Sitten huomion kohde tuli\nnäkyviin -- nukkavieru, likainen pieni mies, joka työnsi käsikärryjä;\nja perässä seurasi parikymmentä kissaa yhtyen hänen huutoonsa melkein\nyhtä läpitunkevalla äänellä. Joka viidenkymmenen askelen päässä,\naina kun kissoja oli kerääntynyt kylliksi, käsikärryt pysähtyivät.\nTaikaääninen mies otti kärryillä olevasta laatikosta paistinvartaan,\njossa oli voimakkaasti tuoksuvia keitettyjä maksanpalasia. Pitkällä\nkepillä hän irrotti palaset vartaasta. Kukin kissa sieppasi omansa,\nluimisti hieman korviaan ja syöksyi muristen ja kyräillen kuin pieni\ntiikeri saaliineen johonkin turvalliseen lymypaikkaan.\n\nLi-haa! Li-haa! Ja kissoja tuli yhä enemmän hakemaan annostaan.\nLihamies tunsi hyvin ne kaikki. Tuolla oli Castiglionen Tiikeri ja\ntuossa Jonesin Musta; tämä oli Pralitskyn Pulloharja ja tämä rouva\nDantonin Valkoinen; tuolla hiiviskeli Blenkinshoffin Maltee ja\ntynnyrille kiipesi juuri Sawyerin vanha keltainen Billy, häpeämätön\nveijari, jonka puolesta kukaan ei maksanut -- kaikki oli kyllä tarkkaan\nmerkitty kirjoihin ja kansiin. Tämän omistaja oli varma maksaja,\nkymmenen centiä viikossa, mutta tuon toisen laita oli vähän niin ja\nnäin. Tuolla oli John Washeen kissa, joka sai vain pienen palan, koska\nJohnilla oli vielä entistäkin rästiä. Sitten oli vielä kapakoitsijan\njuovikas, kaulusniekka rottakissa, joka sai ylimääräisen palan, koska\nsen isäntä maksoi runsaskätisesti; ja kauppamatkustajan kissa, josta\nei tosin maksettu, mutta jota kohdeltiin yhtä huomaavaisesti kuin\nlihamiestäkin.\n\nMutta oli vielä muitakin. Yksi musta kissa, jolla oli valkoinen kuono,\nampaisi luottavasti muiden mukana ruoanjakeluun, mutta karkotettiin\nvihaisesti. Kattiparka! Mistäpä se olisi tiennyt. Sehän oli jo\nkuukausia kuulunut kaupustelijan ruokavieraisiin. Tämä tyly muutos oli\nsiitä kerrassaan käsittämätöntä. Mutta lihan jakaja kyllä tiesi. Rouva,\njoka kissan omisti, oli lakannut maksamasta. Lihanjakajalla ei tosin\nollut muuta kirjanpitoa kuin muistinsa, mutta se ei koskaan pettänyt.\n\nNäiden 'neljänsadan' valitun lisäksi, jotka pääsivät rattaiden\nluo, oli kissoja, jotka pysyttelivät niistä loitolla, koska eivät\nolleet luettelossa, toisin sanoen eivät kuuluneet 'kermaan', mutta\njoita lumosi ihana tuoksu ja elähdytti heikko toivo mahdollisesta\nonnenpotkusta. Näiden kärkkyjien joukossa oli harmaa takapihan asukas,\nkoditon, laiha ja likainen kissa, joka eli nokkeluutensa turvin.\nHuomasi heti, että se oli jostakin syrjäkujan perheestä. Toisesta\nsilmäkulmastaan se vahti kärryjen ympärille kerääntynyttä piiriä,\ntoisesta koiria. Se näki parinkymmenen onnellisen kissan tiikerimäisin\nliikkein livahtavan tiehensä päiväannos hampaissaan, mutta vasta sitten\ntuli sen tilaisuus, kun iso kollikissa, samaa maata kuin se itsekin,\nhyppäsi ryöstöaikeissa erään pienen ruokavieraan niskaan. Uhri pudotti\nlihapalansa puolustaakseen itseään, ja ennen kuin hyökkääjä ehti tulla\nväliin, harmaa takapihalainen käytti tilaisuutta hyväkseen, anasti\nsaaliin ja hävisi.\n\nSe pujahti Menzien sivuoven reiästä ja sen takana olevan muurin\nyli, istahti sitten syömään maksankappaletta, nuoli leukansa, oli\nerinomaisen tyytyväinen ja lähti kiertoteitse takapihalle, jossa pennut\nodottivat sitä vanhan korppulaatikon pohjalla.\n\nPihalla sen korviin kantautui valittavaa naukumista. Se riensi minkä\nkäpälistä pääsi, ja saavuttuaan pesälle se näki mustan kollikissan\npentujensa kimpussa. Vieras kissa oli kahta vertaa isompi, mutta emo\nhyökkäsi sen kimppuun raivokkaasti ja pahantekijä kääntyi ympäri ja\njuoksi tiehensä, kuten useimmat eläimet, jotka joutuvat kiinni itse\nteosta.\n\nEloon oli jäänyt vain yksi ainoa pentu, joka oli emonsa näköinen,\nvaikka vähän kirkkaampi väreiltään. Sekin oli harmaan ja mustan\nkirjava, ja sen kuono, korvat ja hännän pää olivat valkoiset.\nEpäilemättä emo suri moniaita päiviä, mutta murhe haihtui vähitellen ja\neloon jäänyt sai nyt osakseen koko sen huolenpidon.\n\nVaikka vanhan verenhimoisen kollin aikeista oli armeliaisuus kaukana,\nniistä oli silti siunaustakin, sillä emo ja pentu kohentuivat lyhyessä\najassa silminnähtävästi. Jokapäiväinen ruoan hankinta jatkui.\nLihamies tosin harvoin täytti toiveita, mutta olihan jäteastioita, ja\nvaikka ne eivät olleetkaan mitään lihatynnyreitä, niissä oli ainakin\nperunankuoria, joilla saattoi tyynnytellä jonkin päivän pahinta\nnälkäänsä.\n\nEräänä päivänä emokissa tunsi ihmeellistä hajua, joka tulvi puistokujan\ntoisesta päästä East Riveriltä. Uutta hajua kannattaa aina tutkiskella,\nja kun se uutuutensa lisäksi on vielä houkuttelevakin, on valittavana\nvain yksi tie. Ja se johti mirrin aina rantalaiturille saakka, jossa\nyön pimeys tarjosi ainoan suojan.\n\nÄkkiä kuului ääniä, murinaa ja kiireistä rapinaa, joka ilmoitti\nmirrille, että sen vanha vihollinen, satamakoira, oli katkaissut\npaluutien. Oli vain yksi mahdollisuus pelastua. Se hyppäsi laiturilta\nalukseen, josta haju tuli. Koira ei voinut tulla perässä, ja kun\nkalastusalus aamulla nosti purjeet, emokissa seurasi tahtomattaan sen\nmukana, eikä sitä sen koommin nähty.\n\n\n2\n\nTakapihan pikku mirri odotteli turhaan emoaan. Aamu tuli ja meni.\nMirrillä oli kova nälkä. Iltapuolella luontainen vaisto ajoi sen\netsimään ravintoa. Se hiipi vanhasta laatikosta, ja tunnustellen ääneti\ntietään rojun keskellä se haisteli kaikkea, joka näytti syötävältä,\nmutta ei löytänyt ruoan murusta. Lopuksi se tuli puuportaille, jotka\njohtivat kellarikerroksessa sijaitsevaan Jap Maleen lintukauppaan. Ovi\noli raollaan. Se astui outojen hajujen maailmaan, jossa kaikkialla oli\nhäkkeihin suljettuja eläviä olentoja.\n\nNurkassa istui laatikolla joutilas neekeri. Hän näki pienen vieraan\ntulevan sisään ja katseli sitä uteliaasti. Se kulki muutamien\nkaniinien ohi. Ne eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se tuli\nharvatankoisen häkin luo, jossa oli kettu. Häntäniekka istui kaukana\ntoisessa nurkassa; se kyyristyi matalaksi ja sen silmät kiiluivat.\nKissanpoikanen asteli haistellen häkille, työnsi päänsä tankojen\nvälistä, haisteli taas, lähestyi ruokakuppia, mutta siinä samassa\nkyyristynyt kettu koppasi sen hampaisiinsa. Kissanpennulta pääsi\nsäikähtynyt \"miau\", mutta yksi ainoa ravistus katkaisi naukaisun ja\nolisi lopettanut siihen paikkaan pentupoloisen kaikki yhdeksän henkeä,\nellei neekeri olisi tullut apuun. Hänellä ei ollut asetta, eikä hän sen\nvuoksi voinut mennä häkkiin, mutta hän sähähti ketulle niin äkäisesti,\nettä tämä pudotti kissanpoikasen ja palasi nurkkaansa räpytellen siellä\nsilmiään äreän pelokkaasti.\n\nNeekeri veti kissanpoikasen ulos. Pedon ravistelu näytti vain\nhuumanneen uhrin ja itse asiassa säästäneen sen enemmiltä tuskilta.\nKissanpoikanen näytti vahingoittumattomalta, mutta pökerryksissä se\noli. Se hoippuroi jonkin aikaa, mutta toipui pian, ja muutaman minuutin\npäästä kun Jap Malee, lintukauppias, tuli kotiin, se jo kehräsi\nneekerin sylissä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nJap ei ollut kotoisin Kaukoidästä, vaan Lontoon laitakaupungilta,\nmutta kun hänellä sattui olemaan vinot rakosilmät ja pyöreät\nilmeettömät japanilaiskasvot, syrjäytti erittäin kuvaava Jap-lyhennys\nhänen varsinaisen etunimensä, jota kukaan ei enää muistanut. Ei hän\noikeastaan ollut tyly lintuja eikä muitakaan eläimiä kohtaan, joiden\nkauppaamisella hänen tiedettiin ansaitsevan leipänsä, mutta hän osasi\npitää puoliaan. Hän tiesi mitä halusi. Takapihan kissaa hän ei halunnut.\n\nNeekeri antoi kissalle niin paljon ruokaa kuin se jaksoi syödä, kantoi\nsen sitten kauas toiseen kortteliin ja laski siellä erääseen aidattuun\npihaan.\n\n\n3\n\nVankka ateria riittää kenelle hyvänsä pariksi kolmeksi päiväksi, niinpä\nmirrikin oli hyvin virkeä saatuaan uutta polttoainetta. Se käveli\nrojukasojen keskellä, vilkuili uteliaasti kanarialintuhäkkejä, joita\nriippui korkeista ikkunoista, kurkisteli aitojen yli, keksi ison koiran\nja laskeutui taas hiljaa maahan. Löydettyään suojaisan paikan, johon\naurinko paistoi täydeltä terältä, se kävi pitkäkseen ja nukkui tunnin\nverran.\n\nSe heräsi nuuhkaisuun ja näki edessään ison mustan kissan, jolla oli\nhehkuvat vihreät silmät, paksu kaula ja vankat kollikissan leuat,\nposkessa arpi ja vasen korva repaleinen. Se näytti epäystävälliseltä.\nSen korvat olivat luimussa, häntä heilui ja kurkusta kuului hiljaista\nmurinaa. Kissanpoikanen asteli viattomasti sen luo muistamatta, että\noli tavannut sen jo aikaisemmin. Kolli hankasi kumpaakin poskeaan\npaaluun, kääntyi sitten verkalleen ja katosi. Viimeksi kissanpoikanen\nnäki sen hännänpään, joka heilahteli puolelta toiselle, eikä takapihan\npikkuasukas aavistanut, että se sinä päivänä oli ollut lähellä kuolemaa.\n\nYön lähestyessä kissanpoikasen alkoi olla nälkä. Se nuuhki tarkkaan\ntuulen monivivahteista, näkymätöntä virtaa. Se valitsi siitä\nlupaavimman hajun ja nenänsä johdattamana lähti seuraamaan sitä.\nRauta-aitauksen kulmassa oli roskalaatikko. Siitä se löysi jotakin\nruoaksi kelpaavaa, muutaman tynnyrintapin alla oli vesisanko, josta se\nsammutti janonsa.\n\nYön se pääasiassa hiiviskeli ympäri rauta-aitausta perehtyäkseen\nsiihen päällisin puolin. Seuraavan päivän se vietti entiseen tapaan,\nauringonpaisteessa nukkuen. Tällä tavoin sen aika kului. Toisinaan se\nsai roskalaatikosta hyvänkin aterian, toisinaan sieltä ei löytynyt\nmitään. Kerran se tapasi sen luona repalekorvan, mutta hiipi varovasti\ntiehensä, ennen kuin toinen ennätti huomata. Vesisanko oli tavallisesti\npaikoillaan, ja ellei ollut, aluksi Vella oli kuitenkin tavallisesti\npikku lätäkkö. Mutta roskalaatikkoon ei ollut luottamista. Kerrankin se\njätti kissanpoikasen kolmeksi päiväksi ruoatta.\n\nMirri seuraili korkean aidan vierustaa ja huomatessaan pienen reiän\nryömi siitä toiselle puolelle ja totesi olevansa kadulla. Täällä sille\naukeni uusi maailma, mutta se ei ennättänyt seikkailla kauaskaan, kun\njo kuului kovaa jalkojen töminää: iso koira tuli loikkien. Töin tuskin\nkissanpoikanen ennätti livahtaa pakoon aidanreiästä. Se oli kauhean\nnälissään ja oli iloinen, kun löysi lopulta edes vanhoja perunankuoria\npahimman nälän lievikkeeksi. Aamulla se ei nukkunut, vaan lähti\nruokaa etsimään. Piha-aitauksessa sirkutti muutamia varpusia. Niitä\noli ollut siellä aikaisemminkin, mutta nyt ne joutuivat aivan uuden\nmielenkiinnon kohteiksi. Nälän hellittämätön painostus oli herättänyt\nkissanpoikasessa eloon metsästäjänvaistot: varpusethan olivat riistaa\n-- ne olivat ruokaa. Se kyyristyi vaistomaisesti ja hiipi lähemmäksi\nvisusti suojautuen, mutta sirkuttajat olivat varuillaan ja pyrähtivät\najoissa lentoon. Se yritti monta kertaa, mutta turhaan, sitä varmemmin\nse kuitenkin tiesi varpuset syötäviksi, kunhan vain saisi niitä kiinni.\n\nViidentenä huonon onnen päivänään takapihan mirri uskalsi lähteä ulos\nkadulle, sillä sen oli saatava ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Se\noli jo ennättänyt kauas tukikohdastaan, aidankolosta, kun muutamat\npojanvintiöt avasivat tulen pommittaen sitä tiilenpalasilla.\nKissanpoika naukui kauhuissaan. Koira yhtyi takaa-ajoon, ja mirriparan\nasema tuli entistä uhatummaksi. Mutta erään talon edessä sattui olemaan\nvanhanaikainen rauta-aita, ja se pääsi pujahtamaan tankojen välistä,\njuuri kun koira oli tavoittamaisillaan sen. Muuan nainen huusi koiraa\nylhäältä ikkunasta. Sitten pojat heittivät kissarukalle lihanpalan,\nja se sai elämänsä herkullisimman aterian. Rappujen alta se löysi\nturvapaikan. Siellä se istui kärsivällisesti yöhön saakka ja hiipi\nsitten kuin varjo takaisin tutulle takapihalle.\n\nNäin kului pari kuukautta. Kissanpoikanen voimistui ja oppi perin\npohjin tuntemaan ympäristön. Se tutustui Downey Streetiin, jolla joka\naamu näkyi pitkä rivi jäteastioita. Sillä oli oma käsityksensä niiden\nomistajista. Roomalaiskatolisen lähetysseuran talo ei ollut sille\nvain iso rakennus, vaan nimenomaan se talo, jonka roskapöntöt olivat\ntulvillaan mainioita kalantähteitä.\n\nPian se tutustui lihan kaupustelijaan ja liittyi hänen ympärilleen\nkerääntyvän aran kissaparven uloimpaan piiriin. Se tapasi myös\nsatamakoiran ja pari kolme muutakin samaan luokkaan kuuluvaa hirmua. Se\ntiesi mitä niiltä oli odotettavissa ja miten karttaa niitä; ja se keksi\nonnekseen myös uuden ruoanhankkimistavan. Epäilemättä monet tuhannet\nkissat ovat toiveikkaina kierrelleet houkuttelevia maitokannuja, jotka\nmaitomies varhain aamulla jättää portaille ja ikkunalaudoille, mutta\noli puhdas sattuma, että juuri pikku mirri tapasi yhden, jonka kansi\noli rikki, ja hoksasi nostaa sitä ja juoda kyllikseen asti.\n\nPulloihin se ei tietenkään päässyt käsiksi, mutta useassa kannussa oli\nhuonosti sopiva kansi, ja kissanpoikanen etsi uutterasti löyhäkantisia\nastioita. Lopulta se laajensi tutkimusmatkojaan aina seuraavaan\nkortteliin ja vielä edemmäksi, kunnes tuli lintukauppiaan kellarin\ntakapihalle, jossa oli tynnyreitä ja laatikoita.\n\nKissanpoikanen ei ollut milloinkaan kotiutunut vanhaan\nrauta-aitaukseen. Se oli aina tuntenut olevansa siellä vieras, mutta\ntäällä sen omistushalu heräsi, niin että se kiukustui oitis nähdessään\nsiellä toisen pikku kissan. Se lähestyi tulokasta uhkaavan näköisenä.\nKumpikin oli päässyt juuri mouruamis- ja sylkemisvaiheeseen, kun\njostakin yläkerran ikkunasta nakattu sangollinen vettä kasteli ne\nläpimäriksi ja jäähdytti tehokkaasti niiden vihan. Molemmat pakenivat,\ntulokas muurin yli, takapihan kissanpoikanen laatikon alle, jossa se\noli syntynytkin. Koko takapihan tienoo miellytti sitä niin suuresti,\nettä se asettui sinne uudelleen asumaan. Pihassa oli yhtä niukasti\nruoantähteitä kuin toisissakin eikä lainkaan vettä, mutta sinne eksyi\nsilloin tällöin rotta ja muutamia oivallisen näköisiä hiiriä. Niitä se\njoskus sai pyydetyksi, ja herkullisen aterian lisäksi se sai niiden\nansiosta ystävänkin.\n\n\n4\n\nKissanpoikanen oli nyt täysikasvuinen. Sen ulkonäkö oli huomiota\nherättävä ja se muistutti hiukan tiikeriä. Vaaleanharmaassa\nturkissa oli mustia läiskiä, ja kuonon, korvain ja hännänpään neljä\nkauneuspilkkua antoivat sille tietyn yksilöllisen leiman.\n\nSe oli erittäin taitava etsimään ruokaa, mutta joutui siitä huolimatta\nolemaan muutamina päivinä nälissään, kun se kunnianhimoisista\nyrityksistään huolimatta ei onnistunut sieppaamaan varpusta. Se eleli\naivan yksin, mutta sitten uusi mahti puuttui sen elämään.\n\nKun se eräänä elokuun päivänä paistatteli päivää, lähestyi muurin\nselkää iso musta kissa. Se tunsi heti kissan repaleisesta korvasta\nja pujahti laatikkoonsa piiloon. Toinen kissa jatkoi verkkaisesti\nkulkuaan, hyppäsi kevyesti pihan perällä olevan vajan katolle ja oli\njuuri ylittämässä sitä, kun esiin sukelsi keltainen kissa. Musta kissa\nmulkoili ja mourusi, samoin keltainen. Niiden hännät viuhuivat puolelta\ntoiselle. Voimakkaista kurkuista purkautui murinaa ja naukaisuja. Ne\nlähestyivät toisiaan korvat luimussa ja lihakset jännittyneinä.\n\n-- Miau-au-uu! sanoi musta.\n\n-- Mau-uu-uu! vastasi toinen vähän korkeammalla äänellä.\n\n-- Mia-uuu-uuu-uuu! sanoi musta siirtyen puoli tuumaa lähemmäksi.\n\n-- Mauu-uuu-uu! vastasi keltainen kohoten täyteen mittaansa ja astui\nmahtipontisen arvokkaasti kokonaisen tuuman eteenpäin. -- Miauu! Taas\nse astui askelen ja huiski häntäänsä edestakaisin.\n\n-- Mia-uu-uuu-u! naukui musta yhä korkeammalla äänellä ja peräytyi\naavistuksen verran nähdessään edessään leveän, hievahtamattoman rinnan.\n\nKaikkialla avattiin ikkunoita, kuului ihmisten ääniä, mutta kissojen\nesitys jatkui.\n\n-- Miau-auu-auu! mourusi keltainen hirmu, ja sen ääni kävi sitä\nmatalammaksi mitä kimakammin toinen naukui. -- Miauu! Nyt se astui taas\naskelen eteenpäin.\n\nKissojen nenät olivat enää vain kämmenen leveyden päässä toisistaan;\nne seisoivat kyljittäin hyökkäysvalmiina, mutta kumpikin odottaen että\ntoinen aloittaisi. Ne tuijottivat toisiinsa kolme minuuttia ääneti kuin\nkuvapatsaat, vain hännänpää heilahteli.\n\nKeltainen alkoi taas. -- Miauu-auu-auu! se vonkui kumeasti.\n\n-- Miu-uu-uu! naukui musta yrittäen äänellään säikäyttää toista, vaikka\nsamalla peräytyi itse puoli tuumaa. Keltainen sen sijaan eteni runsaan\ntuuman verran. Nyt sekaantuivat viikset toisiinsa; vielä askel ja\nkuonot melkein osuivat yhteen.\n\n-- Mia-uu-uu! sanoi keltainen syvällä rintaäänellä.\n\n-- Mi-uu! naukaisi musta, mutta peräytyi neljännestuuman. Keltainen\ntaistelija oli jo aivan kiinni ja hyökkäsi päälle kuin paholainen.\n\nHirmu, kuinka ne pyörivät, purivat ja repivät toisiaan, varsinkin se\nkeltainen kissa!\n\nJa miten ne reutoivat ja raapivat ja pöllyttivät toisiaan, varsinkin se\nkeltainen.\n\nSe oli mylläkkää, milloin toinen oli päällimmäisenä, milloin toinen,\nmutta enimmäkseen se keltainen. Siinä ne pyöriskelivät kunnes\nkierähtivät katolta, ja kaikista ikkunoista kajahti suosionosoituksia.\nPudotessaan takapihaan ne eivät sekunniksikaan keskeyttäneet\ntaisteluaan, vaan repivät ja kynsivät koko ilmalennon ajan, varsinkin\nse keltainen. Ja kun ne putosivat maahan yhä tapellen, päällimmäisenä\noli enimmäkseen yhä se keltainen, ja ennen kuin ne erosivat, kumpikin\noli saanut tarpeekseen, varsinkin se musta! Se kiipesi seinää ylös ja\nkatosi verta vuotaen ja muristen, ja ikkunasta ikkunaan kulki uutinen,\nettä Keltainen Bill oli vihdoinkin antanut selkään Cayleyn Nigille.\n\nJoko keltainen kissa oli sangen tarkkavainuinen tai takapihan pikku\nmirri kehnosti piiloutunut, koska keltainen keksi sen laatikoiden\nseasta, eikä kissanpoikanen yrittänytkään pakoon, luultavasti siitä\nsyystä, että oli nähnyt tappelun. Ei mikään voita naisen sydäntä\nniin kuin menestys taistelussa, ja keltaisesta uroskissasta ja pikku\nmirristä tuli hyvät ystävät, ei tosin siten, että olisivat jakaneet\nasunnon ja ruoan -- kissain kesken se ei juuri ole tapana --, vaan\nsiten, että soivat ystävällisesti toisilleen erivapauksia.\n\n\n5\n\nSyyskuu oli mennyt. Lokakuun lyhenevät päivät olivat käsissä, kun\nvanhassa korppulaatikossa sattui muuan tapaus. Jos Keltainen Bill olisi\nosunut paikalle, se olisi nähnyt viisi pientä poikasta käpertyneinä\nemonsa, takapihan pienen mirrin, syliin. Emolle se oli ihmeellinen\nkokemus ja se rakasti pentujaan ja nuoli niitä niin hellästi, että\nolisi varmaan itsekin hämmästynyt, jos olisi kyennyt tajuamaan sen.\n\nSe oli saanut iloa ilottomaan elämäänsä, mutta myös huolia ja raskaan\ntaakan oman raskaan taakkansa lisäksi. Sen täytyi nyt keskittää kaikki\nvoimansa ravinnon hankkimiseen. Taakka lisääntyi, kun jälkeläiset\nkasvoivat niin isoiksi, että kykenivät päivisin emon poissa ollessa\nkiipeilemään laatikkojen seassa, mihin ne jo pystyivät täytettyään\nkuusi viikkoa.\n\nTakapihalla tiedettiin hyvin, etteivät huolet tule koskaan yksinään.\nMirrillä oli kolme yhteenottoa koirien kanssa, ja sitten lintukaupan\nneekeri kivitti sitä, kun se joutui kaksi päivää vaeltamaan nälissään.\nSitten onni kääntyi. Seuraavana päivänä se tapasi maitokannun, jossa\nei ollut kantta, ryösti onnistuneesti erään lihankaupustelijan\nruokavieraista ja löysi ison kalanpään -- kaikki kahden tunnin\nkuluessa. Se oli juuri palannut kotiin tyytyväisenä ja kylläisenä,\nkun se näki pienen ruskean otuksen takapihassa. Siinä heräsi taas\nvoimakas metsästysvaisto. Tosin se ei tiennyt, mikä elävä toinen oli,\nmutta se oli tappanut ja syönyt monta hiirtä, ja tämä ilmeisestikin\noli iso hiiri, jolla oli töpöhäntä ja isot korvat. Mirri hiipi sen luo\ntarpeettoman varovasti, sillä kaniininpoikanen vain nousi istumaan\nja näytti melkeinpä huvittuneelta. Se ei yrittänytkään paeta. Mirri\nhyökkäsi sen kimppuun ja rupesi raahaamaan sitä. Koska se ei ollut\nnälkäinen, se kantoi vain saaliinsa korppulaatikolle ja pudotti\npoikastensa keskelle.\n\nKaniini ei ollut pahastikaan vahingoittunut. Se tointui\nsäikähdyksestään, ja koska se ei päässyt laatikosta pois, se tunkeutui\nkissanpoikasten joukkoon, ja kun ne rupesivat illalliselle, se tuota\npikaa päätti tehdä niille seuraa. Mirri oli ymmällään. Kun se pyydysti\nkaniinin, metsästysvaisto oli ollut siinä hallitsevana, mutta koska se\nsillä hetkellä oli ollut kylläinen, kaniini oli pelastunut ja kissan\näidinvaisto taas herännyt. Siitä oli seurauksena, että kaniinista tuli\nperheen jäsen, ja sitä hoidettiin ja ruokittiin siitä lähtien kuten\nmuitakin poikasia.\n\nKului pari viikkoa. Kissanpoikaset telmivät paljon laatikkojen\nkeskellä emon poissa ollessa. Kaniini taas ei päässyt pois\npesälaatikosta. Nähdessään kissanpoikasten leikkivän takapihassa Jap\nMalee käski neekeriä ampumaan ne. Tähän puuhaan hän ryhtyi eräänä aamuna\n22-kaliiperisella haulikollaan. Hän ampui poikasen toisensa jälkeen, ja\nne putosivat puupinon rakoihin. Silloin saapui satamalaiturilta päin iso\nkissa, joka juoksi seinän vierustaa pitkin rotta hampaissaan. Neekeri\nolisi arvelematta ampunut senkin, mutta nähdessään rotan hän muutti\nmieltään: rottia pyydystävä kissa ansaitsi jäädä eloon. Ensimmäisen\nkerran mirri oli sattunut pyydystämään rotan, ja se pelasti sen hengen.\n\nKissa kulki puupinon luota korppulaatikolle ja arvatenkin hämmästyi,\nkun pennut eivät noudattaneetkaan sen kutsua, kaniinille rotta taas ei\nkelvannut. Mirri kyyristyi ruokkimaan kaniinia kutsuen vähän päästä\npoikasiaan. Äänen johtamana neekeri hiipi paikalle ja kurkistaessaan\nkorppulaatikkoon näki siellä ihmeekseen ison kissan, elävän kaniinin ja\nkuolleen rotan.\n\nEmokissa luimisti korviaan ja murisi. Neekeri poistui, mutta hetken\nkuluttua laatikon aukko peitettiin laudalla ja se kannettiin elävine ja\nkuolleine asukkaineen lintukellariin.\n\n-- Katsokaas, pomo, tässä on nyt se pieni kani, joka meiltä hävisi.\nTaisittekin jo luulla, että minä sen vohkin.\n\nKissa ja kani sijoitettiin huolellisesti isoon rautalankahäkkiin,\njossa niitä näytettiin esimerkkinä onnellisesta perhe-elämästä, kunnes\nkaniini muutaman päivän kuluttua sairastui ja kuoli.\n\nKissa ei viihtynyt alkuunkaan häkissä. Ruokaa ja juomaa se sai\nkyllikseen, mutta se kaipasi vapautta -- ja olisi sen saanutkin,\nellei nelipäiväisen vankeutensa aikana olisi siivonnut ja nuollut\nturkkiaan niin puhtaaksi, että sen harvinaiset värit paljastuivat ja\nhoukuttelivat Japin pitämään sen.\n\n\n\nTOINEN ELÄMÄNVAIHE\n\n\n6\n\nJap Malee oli juuri sellainen epäilyttävämaineinen laitakaupungin\nukonkesseli, jollaisen voi odottaa tapaavansa kellarikerroksessa\nmyymässä halpoja kanarialintuja. Hän oli hyvin köyhä, ja neekeri asui\nhänen kanssaan, koska 'engelsmanni' suostui jakamaan vuoteen ja ruoan\nhänen kanssaan ja muutenkin kohteli häntä täysin yhdenvertaisena, mitä\nharva amerikkalainen teki.\n\nJap oli täysin rehellinen parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sen\nymmärryksen laita oli vähän niin ja näin; ja tiedettiin hyvin, että\nhän sai pääansionsa säilyttämällä varastettuja koiria ja kissoja\nja palauttamalla ne sitten taas omistajilleen korvausta vastaan.\nKanarialinnut, joita oli puoli tusinaa, olivat vain silmänlumeeksi.\n\n-- Sen vaan sanon sinulle, Sam, että vielä näet tämän pojan ajavan\nomilla hevosillaan, oli hänen tapana sanoa, kun jokin pieni menestys\npaisutti hänen likaista pientä rintaansa.\n\nHän oli kunnianhimoinenkin omaan velttoon ja haihattelevaan tapaansa,\nja toisinaan hän halusi tulla kuuluisaksi eläintenkasvattajaksi.\nHän oli kerran mennyt jopa niin pitkälle, että oli tarjonnut kissaa\nKnickerbockerin hienoon lemmikkieläinten näyttelyyn. Siihen hänellä oli\nollut kolme vaikutinta: ensinnäkin kunnianhimo, toiseksi halu hankkia\nvapaa pääsy näyttelyyn ja kolmanneksi se, että \"on näes hyvä tietää,\nmitkä kissat ovat kalliita, ennen kuin lähtee kissajahtiin\". Mutta se\noli hienoston näyttely ja näytteillepanijalta vaadittiin suosituksia;\nhänen kurja sekarotuinen persiankissansa hylättiin halveksivasti.\n\nSanomalehdessä Japia kiinnosti vain kadonneiden ja löydettyjen\npalsta. Kerran hän oli kuitenkin huomannut kirjoituksen eläinten\nturkin hoidosta ja leikannut sen irti. Se oli kiinnitetty hänen\nkopperonsa seinälle ja sen innoittamana hän otti takapihan kissan\njulmantuntuisten kokeilujensa uhriksi. Ensimmäiseksi hän huuhteli\nsen aineella, jonka piti tappaa ne pari kolme syöpäläislajia, joita\nsillä oli likaisessa turkissaan. Kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä,\nhän pesi kissan perusteellisesti saippualla ja lämpöisellä vedellä\npiittaamatta vähääkään sen hampaista, kynsistä tai naukumisesta. Mirri\noli raivoissaan, mutta kuivuessaan uunin viereen asetetussa häkissä\nse tunsi lämmön leviävän koko ruumiiseensa, ja sen turkki muuttui\npöyheäksi, ihmeen pehmeäksi ja valkoiseksi.\n\nJap ja hänen apulaisensa olivat erittäin tyytyväisiä tulokseen, ja\nolisi luullut mirrinkin olevan. Mutta tähänastinen oli ollut vasta\nesivalmistelua, nyt seurasi varsinainen hoito: \"Mikään ei edistä karvan\nkasvua paremmin kuin rasvapitoinen ravinto ja yhtämittainen oleskelu\nkylmässä ilmassa\", sanottiin lehtileikkeessä. Oli talvi, ja Jap Malee\nvei takapihalle mirrin häkin, joka oli peitetty vain sen verran, ettei\nsiihen päässyt sade eikä tuuli, ja sitten hän antoi kissalle niin\npaljon öljykakkuja ja kalanpäitä kuin se suinkin jaksoi syödä. Viikon\nkuluttua alkoivat seuraukset näkyä. Mirri lihoi nopeasti, ja sen\nturkki muuttui pehmeäksi ja kiiltäväksi -- eihän sillä muuta tehtävää\nollutkaan kuin lihoa ja hoitaa turkkiaan. Häkki pidettiin puhtaana,\nja kylmyys ja rasvapitoinen ruoka tekivät tehtävänsä: turkki tuli\npäivä päivältä yhä tuuheammaksi ja kiiltävämmäksi, niin että mirri\nsydäntalvella, karvan ollessa tiheimmillään, oli jo tavattoman kaunis\nja laikkujensa ansiosta jopa erikoisen näköinen kissa.\n\nJap oli hyvin tyytyväinen tulokseen; ja kun pienikin menestys\nvaikutti häneen yleensä voimakkaasti, hän alkoi nyt haaveilla kunnian\nkukkuloista. Jospa hän lähettäisikin takapihan kissan piakkoin\npidettävään näyttelyyn? Edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena hän\noli nyt hyvin huolellinen kaikissa yksityiskohdissa.\n\n-- Eihän sitä, näes, voi lähettää sinne kulkukissana, hän huomautti\napulaiselleen. -- Täytyy ensin vähän reilata asioita, jotta katti\nkelpaisi noille Knickerbockereille. Sillä täytyy olla hieno nimi,\njotain kuninkaallista, ymmärrätkös, ei mikään uppoa Knickerbockereihin\nparemmin kuin kuninkaalliset. \"Prinssi Murri\" tai \"Prinssi Pirre\",\nmiltäs se kuulostaisi? Mutta ei sentään, nehän ovat kollikissojen\nnimiä. Mutta sanopas, Sam, mikä olikaan se sinun kotisaaresi nimi?\n\n-- Analostan.\n\n-- Voi peijakas! Analostanin prinsessa -- sehän passaa kuin nyrkki\nsilmään. Näyttelyn ainoa analostanilainen rotukissa! Mainiota! miehet\nnauraa räkättivät yhteen ääneen.\n\n-- Mutta meillä pitää olla sukutaulukin, ymmärrätkös?\n\nNiinpä he tekaisivat kissalle pitkän sukutaulun tavanmukaiseen malliin.\nSitten Sam lainasi mustan silkkihatun ja vei eräänä pimeänä iltapäivänä\nkissan sukutauluineen päivineen näyttelypaikan ovelle. Musta mies osasi\nkäyttäytyä arvokkaasti. Hän oli näet ollut Sixth Avenuella parturina\nja pystyi näiden muutamien minuuttien ajaksi saamaan esiintymiseensä\nenemmän loistoa ja ylhäisiä eleitä kuin Jap Malee koko ikänään, ja\nsiinä epäilemättä syy, miksi Analostanin prinsessa otettiin niin\nhuomaavaisesti vastaan kissanäyttelyyn.\n\nJap oli hyvin ylpeä päästyään mukaan näyttelyyn, mutta tunsi samalla\nlaitakaupungin kasvatin suurta kunnioitusta yläluokkaa kohtaan, ja\nkun hän avajaispäivänä tuli ovelle, hän masentui tyystin nähdessään\nsellaisen määrän vaunuja ja silkkihattuja. Ovenvartija katsoi häneen\nterävästi, mutta nähtyään lipun päästi hänet kuitenkin sisään, koska\npiti häntä jonkun näytteillepanijan tallirenkinä.\n\nSalissa oli pitkien häkkirivien edessä samettimatot. Jap hiiviskeli\narkana laitimmaisilla käytävillä ja näki monenlaisia kissoja, joista\ntoisilla oli punaiset, toisilla siniset nauhat. Hän kurkisteli joka\npuolelle, mutta ei uskaltanut kysyä omaa kissaansa, sillä häntä\nvärisytti jo pelkkä ajatuskin, mitä tämä loistava seurapiiri mahtaisi\nsanoa, jos se saisi tietää, minkä metkun hän oli sille tehnyt.\n\nHän oli kiertänyt kaikki sivukäytävät ja nähnyt monta palkinnon\nsaajaa, mutta ei merkkiäkään takapihan kissasta. Keskikäytävällä\noli enemmän väkeä. Hän suuntasi nyt kulkunsa sinne, mutta kun hän\nei vieläkään nähnyt omaa kissaansa, hän arveli että tuomarit olivat\nvarmaan keksineet petoksen ja hylänneet sen. Vähät siitä, hän oli joka\ntapauksessa päässyt näyttelyyn ja tiesi nyt, mistä tapaisi arvokkaita\npersian- ja angorakissoja.\n\nKeskimmäisessä rivissä olivat valiokissat. Siellä oli kova tungos.\nKäytävä oli aidattu köysillä ja kaksi poliisia piti yleisöä\nliikkeellä. Jap työntyi joukkoon, mutta ei nähnyt päiden ylitse, ja\nvaikka hyvinpukeutuneet katsojat koettivatkin väistää hänen huonoja\nvaatteitaan, ei hän päässyt tunkeutumaan kyllin lähelle. Huomautuksista\nhän kuitenkin arvasi, että näyttelyn helmi oli siellä.\n\n-- Onpa se kaunis! sanoi eräs pitkä nainen.\n\n-- Ja miten hienostunut! vastasi toinen.\n\n-- Näkee jo päältäkin, että sen esivanhemmat ovat eläneet monien\nsukupolvien ajan hienoissa piireissä.\n\n-- Haluaisinpa omistaa tuon upean eläimen!\n\n-- Kuinka tyynen arvokas se onkaan!\n\n-- Sen sukupuu juontaa juurensa kuulemma aina faaraoihin saakka.\n\nJa likainen pikku Jap ihmetteli mielessään, kuinka hän ylimalkaan oli\nrohjennut lähettää takapihan kissansa moiseen seuraan.\n\n-- Suokaa anteeksi, rouva. Näyttelyn johtaja tunkeutui joukon läpi.\n-- \"Eläinten ystävän\" taiteilija on tullut piirtämään lehteään varten\nkuvaa näyttelyn helmestä. Saanko pyytää teitä siirtymään hiukan. Sillä\ntavalla -- kiitos.\n\n-- Voi, herra johtaja, voisitteko millään taivuttaa omistajaa myymään\ntuon kauniin eläimen?\n\n-- Hm, en oikein tiedä, vastasi puhuteltu. -- Olen kuullut, että hän\non hyvin varakas ja vaikeasti tavoitettavissa, mutta yritän parastani,\nrouva. Kuulin hänen hovimestarinsa kertovan, että hän oli hyvin haluton\nluovuttamaan aarrettaan koko näyttelyyn. Te siellä, siirtykäähän pois\ntieltä, ärjäisi johtaja, kun nukkavieru pieni mies työntyi innokkaasti\ntaiteilijan ja siniverisen kissan väliin.\n\nMutta epäilyttävämaineinen ystävämme halusi tietää, mistä\narvokkaimmat kissat oli löydettävissä. Hän pääsikin niin lähelle,\nettä näki vilauksen häkistä ja plakaatista, jossa ilmoitettiin,\nettä Knickerbockerin lemmikkieläinten näyttelyn sinisen nauhan ja\nkultamitalin oli saanut \"jalorotuinen Analostanin prinsessa, jonka J.\nMalee, Esq., tunnettu eläinten ystävä, on tuonut maahan ja asettanut\nnäytteille. (Ei ole myytävänä.)\"\n\nJap pidätti henkeään ja vilkaisi uudestaan. Totta se oli, ei\nsiitä mihinkään päässyt! Tuolla korkealla, kullatussa häkissä,\nsamettityynyllä ja neljän poliisin vartioimana istui hänen takapihan\nkissansa mustalaikkuinen turkki säihkyen, sinertävät silmät puoleksi\nsuljettuina ja näytti olevan lopen kyllästynyt koko touhuun, josta se\nei ymmärtänyt tuon taivaallista.\n\n\n7\n\nJap Malee maleksi häkin lähettyvillä tuntikausia nauttien katsojien\nhuomautuksista ja juopuen maineen loisteesta, jollaista hän ei ollut\neläissään kokenut eikä edes kuvitelmissaan uskonut mahdolliseksi. Mutta\nhän ymmärsi, että hänen oli viisainta pysyä tuntemattomana; hänen\n\"hovimestarinsa\" sai hoitaa koko asian.\n\nTakapihan kissan ansiosta näyttelystä tuli menestys. Joka päivä\nkissan arvo nousi omistajan silmissä. Hän ei tiennyt, mitä kissoista\nmaksettiin ja luuli maininneensa kerrassaan huippuhinnan, kun\n\"hovimestarinsa\" välityksellä valtuutti johtajan myymään Analostanin\nprinsessan sadasta dollarista.\n\nTällä tavoin takapihan kissa joutui siis muuttamaan näyttelystä\nerääseen Fifth Avenuen taloon. Aluksi sen käyttäytyminen oli\nmerkillisen kesytöntä. Sen vihamielisen suhtautumisen hyväilyihin\nselitettiin kuitenkin johtuvan siitä, että se aito ylimysten tapaan\nvieroksui liikaa tuttavallisuutta. Kun se pakeni sylikoiraa ja hyppäsi\nkeskelle päivällispöytää, se osoitti muka syvälle juurtunutta, joskin\nharhaan osunutta halua välttää alentavia tuttavuuksia. Hyökkäys\nkanarialinnun kimppuun annettiin anteeksi sillä perusteella, että\nse itäisessä kotimaassaan oli tottunut toimimaan itsevaltaisesti.\nErityisesti ihailtiin sen ylhäistä tapaa ottaa kansi maitokannun\npäältä. Sen vastenmielisyys silkillä vuorattua koriaan kohtaan ja yhä\nuudistuvat hyökkäykset ikkunoita vasten voitiin helposti selittää: kori\noli liian yksinkertainen, eikä sen kuninkaallisessa kodissa käytetty\nikkunalaseja. Sen tapa liata lattiamatot oli vain osoitus itämaisesta\nkasvatuksesta. Ja se taas, ettei se monista yrityksistään huolimatta\nonnistunut saamaan kiinni varpusia korkeiden muurien ympäröimällä\ntakapihalla, oli todiste kuninkaallisen kasvatuksen veltostuttavasta\nvaikutuksesta. Sitä ruokittiin ja hemmoteltiin, näyteltiin ja\nkiiteltiin, mutta se ei ollut onnellinen. Sillä oli koti-ikävä! Se\nkynsi kaulassaan olevaa sinistä nauhaa, kunnes sai pois sen; se hyppäsi\nikkunalasia vasten, koska luuli pääsevänsä siitä ulos; se karttoi\nihmisiä ja koiria, koska ne olivat aina olleet sille vihamielisiä ja\npahoja; ja se istui ja katseli ikävöivästi ikkunasta näkyviä kattoja ja\ntakapihoja ja toivoi pääsevänsä tutustumaan niihin.\n\nMutta sitä vartioitiin visusti eikä laskettu milloinkaan ulos,\nja niinpä se pääsi nauttimaan onnellisista roskapönttöretkistä\nvain silloin, kun nämä riemun kätköt olivat vielä sisällä. Eräänä\nmaaliskuun iltana, kun niitä vietiin ulos riviin odottamaan varhaista\naamutyhjennystä, Analostanin prinsessa kuitenkin huomasi tilaisuutensa\ntulleen, pujahti ulos ovesta ja katosi näkyvistä. Siitä syntyi tietysti\niso hälinä; mirri ei tiennyt siitä mitään eikä välittänyt tietääkään --\nsen ainoa ajatus oli päästä kotiin.\n\nSaattoi olla puhdas sattuma, että se lähti juuri Gramercy Grange Hillin\nsuuntaan, mutta sinne se kuitenkin päätyi useiden pikku seikkailujen\njälkeen. Entä sitten? Sillä ei ollut kotia eikä ruokaa. Mutta nälästä\nhuolimatta se tunsi itsensä kumman onnelliseksi. Se piiloutui vähäksi\naikaa erääseen puutarhaan. Idästä alkoi puhaltaa raaka tuuli, mutta\nmirrille se toi tutun tervehdyksen; ihminen olisi sanonut sitä\nepämiellyttäväksi sataman hajuksi, mutta mirrille se oli tervetullut\nviesti kotoa. Se lähti juoksemaan itään suuntautuvaa katua pitkin,\npujahteli läpi puutarha-aitojen, pysähtyi silloin tällöin hetkeksi,\nylitti kadun hakeutuen varjon puolelle ja tuli lopulta satamaan ja\nveden partaalle. Mutta paikka oli vieras. Sen oli käännyttävä joko\npohjoiseen tai etelään.\n\nJokin voima sai sen lähtemään kohti etelää. Se puikkelehti\ntelakoiden ja koirien, ajoneuvojen ja kissojen, lahdenpolvekkeiden\nja lauta-aitojen välitse ja saapui tunnin tai parin kuluttua tuttuun\nympäristöön tuttujen tuoksujen pariin. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt\nnousta, kun se jo pujahti väsyneenä ja kipein jaloin tutun aidan\ntutusta rakosesta ja kiipesi tutun muurin yli omaan takapihaansa,\nlintukellarin taakse -- samaan korppulaatikkoon, jossa se oli nähnyt\npäivänvalon.\n\nOlisipa Fifth Avenuen perhe nähnyt mirrin itämaisessa\nkotiympäristössään! Levättyään perusteellisesti se nousi tyynesti\nkorppulaatikosta, lähti astelemaan kellariin vieviä portaita ja ryhtyi\ntaas entiseen tapaan haeskelemaan syötävää. Ovi aukeni ja kynnyksellä\nseisoi neekeri. Hän huusi sisällä olevalle lintukauppiaalle:\n\n-- Tulkaahan tänne, pomo! Eiköhän tuolla ole vain se Analostanin\nprinsessa. Se on tullut takaisin!\n\nJap ennätti parahiksi näkemään, miten kissa kiipesi muurin päälle. He\nkutsuivat sitä houkuttelevalla ja mairealla äänellä:\n\n-- Kis, kis, kis! Tulehan nyt, kisuparka, tule! Mutta mirri ei\nsuostunut tulemaan, vaan katosi ja ryhtyi metsästämään suuhunpantavaa\nentiseen tapaan.\n\nAnalostanin prinsessa oli ollut Japille onnenpotkaus -- kellariin\noli sen ansiosta hankittu monenlaisia mukavuuksia ja häkkeihin uusia\nvankeja. Oli sen vuoksi tuiki tärkeätä saada hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa taas kiinni. Sille pantiin syötiksi lihantähteitä ja muita\nvastustamattomia houkutuksia, ja viimein se nälän pakottamana hiipi\nlaatikkoonsa, jossa oli suuri kalanpää. Väijyksissä ollut neekeri\nnykäisi nuorasta, joka laukaisi kannen, ja tuossa tuokiossa Analostan\noli jälleen kellarissa muiden vankien joukossa.\n\nJap oli sinä aikana tutkinut ahkerasti \"kadonneita ja löydettyjä\"\n-palstaansa. Ja siinä se tosiaan oli: \"Kahdenkymmenen viiden dollarin\npalkkio\", jne. Vielä samana iltana herra Maleen hovimestari meni Fifth\nAvenuen taloon viemään kaivattua kissaa.\n\n-- Herra Malee lähettää tervehdyksensä. Analostanin prinsessa palasi\nentisen omistajansa taloon. Herra Malee on iloinen voidessaan toimittaa\nsen takaisin uudelle omistajalleen.\n\nHerra Maleelle ei tietenkään voitu maksaa löytöpalkkiota, mutta\nhovimestarin laita oli toinen ja hän osoitti selvästi, että toivoi\nsaavansa luvatun palkkion ja vähän ylikin.\n\nKissaa vartioitiin sen jälkeen erittäin huolellisesti; mutta nytkään\nse ei iloinnut helpoista päivistään, puhumattakaan että olisi lakannut\nkaipaamasta entistä elämäänsä leipähuolineen kaikkineen. Se tuli yhä\nhurjaluontoisemmaksi ja tyytymättömämmäksi.\n\n\n8\n\nKevät puki New Yorkia parhaimpiinsa. Likaiset pikku varpuset hyppivät\ntoistensa yli rähistessään katuojissa, kissat mourusivat kaiket yöt\nja Fifth Avenuen perhe suunnitteli maalle muuttoa. Tavarat pakattiin,\ntalo lukittiin ja sitten matkustettiin kahdeksankymmenen kilometrin\npäässä sijaitsevalle maatilalle. Mirri seurasi tietysti mukana koriin\nsuljettuna.\n\n-- Sitä se juuri tarvitseekin, ilmaston vaihdosta ja uutta ympäristöä,\njotta se vieraantuisi entisestä omistajastaan ja lakkaisi ikävöimästä.\n\nKori nostettiin keinuviin kieseihin. Takapihan kissa tunsi uusia\nääniä ja hajuja, jotka tulivat ja menivät. Käännyttiin. Sitten kuului\nlukemattomien jalkojen jytinää, ja kori keikkui entistä kovemmin.\nHetken oli rauhallista, mutta pian tuli taas suunnanmuutos, sitten\nmuutamia napsahduksia ja paukahduksia, kajahti pitkä kimakka vihellys\nja valtavan ulko-oven kellot kilahtivat, sitten jyrinää, suhinaa ja\nilkeätä hajua, inhottavaa hajua, voimistuvaa ja kerrassaan puistattavaa\nhajua, kuolettavaa, karmivan myrkyllistä katkua ja sitten jyrinää,\njohon mirriparan naukaisut täysin hukkuivat, mutta kun se oli jo\nsaavuttanut kestokykynsä rajan, tuli helpotus. Mirri kuuli kolinaa ja\nkalinaa. Tuli valoa ja ilmaa. Sitten kuului miehen huuto: \"Junanvaihto\nkadulle satakaksikymmentä viisi matkustaville\", vaikka se kissan\nkorvissa kuulosti vain pelkältä kiljumiselta. Jyrinä melkein lakkasi\n-- nyt se lakkasi kokonaan. Myöhemmin sama tärskähtely, rymy ja kova\nmelske alkoi uudelleen, mutta haju ei ollut enää yhtä myrkyllistä;\njyrinää, tärinää, kirskunaa, pysähtelyä, kalinaa ja kolinaa; oli\nhajuja, töyssähdyksiä, lisää hajuja ja töyssähdyksiä -- milloin\nvoimakkaita, milloin heikkoja -- kaasua, savua, kirskahduksia, kellojen\nkilinää, tärinää, pauhua, jyrinää ja uusia hajuja, risahduksia,\nrasahduksia, kallistumista, ryminää ja yhä enemmän hajuja, mutta suunta\ntuntui sentään pysyvän tänä aikana entisellään.\n\nKun viimein pysähdyttiin, pilkotti päivä korin rakosista.\nKissaruhtinatar nostettiin taas keinuviin vanhanmallisiin\nperhekieseihin. Nyt poikettiin syrjään äskeisestä suunnasta, ja tuota\npikaa alkoi kuulua pyörien ritinää ja ratinaa. Siihen sekoittui kohta\nuusi ja kauhistuttava ääni, koirien -- isojen ja pienten - haukunta, ja\nse kajahti pelottavan läheltä. Kori nostettiin kieseiltä, ja takapihan\nkissa oli saapunut maaseutukotiinsa.\n\nKaikki olivat ylenpalttisen ystävällisiä ylhäissukuiselle kissalle,\njotta se viihtyisi hyvin, mutta jostain syystä kukaan ei miellyttänyt\nmirriä, ellei ehkä iso lihava keittäjä, jonka se keksi astellessaan\nkeittiöön. Analostanin prinsessa ei ollut kuukausiin tavannut mitään\nniin takapihantuoksuista kuin tämä rasvainen ihminen, ja se alkoi\ntuntea kiinnostusta häneen.\n\nKun keittäjä kuuli, että kissan pelättiin karkaavan, hän sanoi:\n\n-- Kyllä minä ne halut siitä karistan. Heti kun kissa on nuollut\nkäpälänsä, se pysyy kyllä kotona. Hän kaappasi luoksepääsemättömän\nylimyksen näppärästi esiliinaansa ja syyllistyi kauheaan\nmajesteettirikokseen sivelemällä sen käpälät paistinrasvalla.\n\nTietysti Mirri loukkaantui siitä -- se loukkaantui tässä talossa\nkaikesta --, mutta maahan päästyään se alkoi nuolla käpäliään ja\noli ilmeisen tyytyväinen rasvan makuun. Tunnin verran se nuoleskeli\nkäpäliään, ja keittäjä julisti voitonriemuisena:\n\n-- Nyt se pysyy kyllä vissisti kotona.\n\nJa se pysyikin, mutta osoitti hämmästyttävää ja suorastaan harmillista\nmieltymystä keittäjää, keittiötä ja likasankoa kohtaan.\n\nVaikka sen omituiset tavat surettivatkin perhettä, oli toki hauskaa,\nettä Analostanin prinsessa oli nyt tyytyväisempi ja suopeampi kuin\nennen. Viikon, parin kuluttua sille annettiin enemmän vapautta. Sitä\nsuojeltiin kaikilta vaaroilta. Koirat opetettiin kunnioittamaan sitä.\nKenellekään talon miehistä tai pojista ei olisi juolahtanut päähän\nkivittää tätä kuuluisaa rotukissaa. Ruokaa se sai niin paljon kuin\nhalusi, mutta oli silti tyytymätön elämäänsä. Se ei oikein itsekään\ntiennyt, mitä kaipasi. Sillä oli kaikkea, mutta se kaipasi yhä jotain.\nSyötävää ja juotavaa oli tosin yllin kyllin, mutta miltä maitokaan\nmaistui, kun sitä sai juoda suoraan kupista niin paljon kuin mieli.\nSitähän piti varastaa peltikannusta, silloin kun nälkä kurni vatsaa,\nmuuten se ei ollut oikean makuista eikä oikeata maitoa.\n\nOlihan täälläkin pihamaata talon edessä ja takana ja sivuillakin,\npaljon olikin, mutta se oli kauttaaltaan ruusujen myrkyttämä ja\nturmelema. Hevosilla ja koirillakaan ei ollut oikeata hajua; koko\nmaaseutu oli luotaantyöntävän autio ja eloton -- ei muuta kuin\nkyllästyttävää puutarhaa ja heinäniittyä, eikä edes yhtään asumusta tai\nsavutorvea silmien iloksi. Miten se sitä vihasikaan!\n\nVain yksi ainoa hyvältä tuoksuva pensas oli tämän kamalan puutarhan\nhoitamattomassa nurkkauksessa. Mirri repi ja raastoi sen lehtiä ja\npiehtaroi nautiskellen niissä. Pensas olikin täällä sen elämän ainoa\nvalopilkku, sillä saapumisensa jälkeen se ei ollut löytänyt ainoatakaan\nmädäntynyttä kalanpäätä tai kunnon jätetynnyriä.\n\nKaiken kaikkiaan se ei ollut elämässään nähnyt yhtä ikävää,\nvastenmielistä ja hajutonta paikkaa. Se olisi varmaan lähtenyt tiehensä\nensimmäisenä yönä, jos olisi ollut vapaa. Mutta kesti vielä viikkoja\nennen kuin vapaus koitti, ja sillä välin mieltymys keittäjään kehittyi\npidättäväksi siteeksi. Mutta koko kesän kestäneen tyytymättömyyden\njälkeen sattui eräänä päivänä joukko tapauksia, jotka herättivät\nkuninkaallisen vangin takapihavaistot taas henkiin.\n\nMaataloon oli tuotu satamasta suuri tavarakäärö. Sen sisällöllä ei ole\ntässä yhteydessä suurta merkitystä, pääasia, että siitä levisi ainakin\nparikymmentä kiihottavaa ja nenää kutkuttavaa sataman ja laitakaupungin\ntuoksua. Muistikuvien langat ovat epäilemättä yhteydessä hajuaistiin,\nja entisyys palasi mirrin mieleen vaarallisen voimakkaana.\n\nSeuraavana päivänä keittäjä lähti tiehensä jonkin rettelön johdosta,\njonka samainen tavarakäärö aiheutti. Pidättävä side oli nyt katkaistu.\nKävi vielä niin, että samana iltana talon nuorin poika, kamala pieni\namerikkalainen, jolla oli kuninkaallisuudesta hyvin vaillinaiset\nkäsitykset, sitoi peltipurkin siniverisemme häntään. Epäilemättä sen\ntarkoituksena oli edistää jotain epäitsekästä kokeilua, mutta mirripä\nrankaisi häntä moisesta mielivaltaisuudesta käpälällään, jossa siihen\ntarkoitukseen oli viisi ongenkoukkua. Kauhistuneen amerikkalaispojan\nhätähuudot saivat amerikkalaisäidin liikkeelle. Naisellisen taitavasti\nhän huitaisi kirjallaan mirriä, joka kuin ihmeen kaupalla vältti iskun\nja säntäsi saman tien pakoon -- tietysti suoraan yläkertaan.\n\nRotta pakenee vainottuna portaita alas, koira pyrkii eteenpäin, mutta\nkissa karkaa aina ylöspäin.\n\nMirri piiloutui ullakolle, josta sitä ei löydetty, ja odotti pimeän\ntuloa. Sitten se hiipi alakertaan ja koetti jokaista ovea vuoron\nperään, kunnes tapasi yhden lukitsemattomana ja pakeni mustaan elokuun\nyöhön. Ihmisen silmissä yö oli pikimusta, mutta takapihan kissasta vain\nharmaa, ja nyt se hiipi inhottavien pensaiden ja kukkaistutusten ohi,\nnäykkäsi viimeisen kerran pensaankäppyrää, joka oli ollut puutarhan\nainoa viehätys, ja lähti rohkeasti samaan suuntaan, jota keväällä oli\ntullutkin.\n\nKuinka se saattoi löytää tien, jota ei ollut koskaan nähnyt? Kaikilla\neläimillä on jonkinlainen suuntavaisto. Ihmisillä se on hyvin heikko,\nkun taas hevosilla erittäin voimakas, mutta myös kissoilla tämä kyky on\nvarsin kehittynyt, ja tämän salaperäisen vaistonsa johtamana se lähti\nvaeltamaan länteen päin, ei mitenkään määrätietoisesti, vaan siitä\nyksinkertaisesta syystä, että tietä pitkin oli helppo kulkea. Tunnissa\nse käveli kolmisen kilometriä ja saapui Hudsonin joelle. Nenässään se\noli monta kertaa tuntenut, että reitti oli oikea. Haju toisensa jälkeen\noli tutunomainen. Saman kokee ihminenkin tuntiessaan heti kadun, jolla\nkerran on kävellyt, vaikka siitä ensimmäisellä kerralla ei jäänyt\nminkäänlaista kuvaa hänen mieleensä. Hän toteaa oitis: minähän olen\nollut täällä ennenkin.\n\nSuuntavaisto oli siis mirrin pääasiallisena oppaana, mutta nenä se\nsille kaiken aikaa vakuutti: \"Olet kyllä oikealla tiellä -- tämän\npaikan sivuutimme keväällä.\"\n\nJokivarressa oli rautatie. Mirri ei voinut kävellä veden yli, joten\nsen täytyi kääntyä joko pohjoiseen tai etelään. Tässä tapauksessa sen\nsuuntavaisto oli selvä; se sanoi: \"Käänny etelään\", ja mirri lähti\njuoksemaan kapeaa polkua, joka jäi kiskojen ja aidan väliin.\n\n\n\nKOLMAS ELÄMÄNVAIHE\n\n\n9\n\nKissat kiipeävät sukkelasti puuhun tai muurin yli, mutta kun on\njuostava yhtä mittaa kilometrikaupalla tunti tunnin jälkeen, se\nkysyykin jo koiramaista laukkaa eikä kissan tassuttelua. Vaikka\nmatkanteko oli helppoa ja polku oikoinen, kului tunti, ennen kuin\ntoiset kolme kilometriä olivat jääneet mirrin ja manalan ruusujen\nväliin. Se oli uupunut ja jalkojakin kivisteli. Se oli juuri aikeissa\nlevätä, kun aidan luokse juoksi koira ja rupesi haukkumaan niin\nlujaa aivan korvan juuressa, että mirri hypähti säikähtyneenä. Se\njuoksi polkua pitkin minkä käpälistä pääsi ja vilkuili sivulleen,\npääsisikö koira aidan yli. Ei, ei vielä! Mutta se juoksi aivan rinnalla\nhirmuisesti muristen mirrin kipittäessä turvallisella puolella.\n\nKoira haukkui ja murisi yhä kovemmin ja jyrisi lopulta kuin ukkonen.\nSilloin näkyi valoa. Mirri katsoi taakseen, mutta ei nähnyt koiraa,\nvaan suunnattoman mustan olennon, joka lähestyi hehkuvan punainen\nsilmä otsassaan, sähisi ja sylki kuin kokonainen kissalauma. Mirri ei\nuskaltanut hypätä aidalle vaan juoksi minkä käpälistä pääsi saavuttaen\nelämänsä ennätyksen. Se juoksi kuin koira, ihan lentämällä, mutta\nkaikki oli turhaa. Takaa-ajava hirviö oli aivan kintereillä, mutta ei\npimeässä tavoittanutkaan sitä, vaan syöksyi ohi ja hävisi yöhön. Kissa\nkyyristyi haukkomaan henkeään, se oli nyt puoli kilometriä lähempänä\nkotia kuin silloin, kun koira alkoi haukkua.\n\nSe oli tavannut nyt ensimmäisen kerran tuon oudon hirviön, jota sen\nsilmät eivät tunteneet, vaikka nenä tunsikin ilmoittaen, että se oli\nuusi tienviitta kotiin. Mirri lakkasi pian pelkäämästä näitä hirviöitä.\nSe huomasi, että ne olivat kovin typeriä eivätkä löytäneet sitä, jos\nse hiipi vain hiljaa aidan alle ja makasi alallaan. Aamuun mennessä se\nkohtasi niitä useita, mutta selvisi kaikista naarmuitta.\n\nAuringon noustessa se saapui kotimatkallaan somaan kyläpahaseen,\njossa sitä onnisti niin hyvin, että se löysi tuhkaläjästä hiukan\nsyötävää. Päivän se vietti lähellä tallia. Ympärillä liikuskeli pari\nkoiraa ja joukko pieniä poikia, jotka olivat vähällä tehdä lopun sen\nelämänjuoksusta. Paikka tuntui hyvin kotoiselta, mutta sillä ei ollut\npienintäkään aikomusta jäädä sinne. Sitä ajoi eteenpäin sisäinen pakko,\nja seuraavana iltana se lähti matkaan entiseen tapaan.\n\nYksisilmäisten jyristeltyä sen ohi koko päivän se oli jo tottunut\nniihin jatkaessaan yöllä matkaansa. Päivän se vietti ladossa pyydystäen\nsiellä hiiren, ja seuraava yö oli edellisen kaltainen, paitsi vastaan\ntulevaa koiraa, joka ajoi sen hyvän matkaa takaisin päin. Monta kertaa\nse eksyi teiden risteyksissä ja kulki pitkät matkat harhaan, mutta\nkääntyi aikanaan taas etelään, oikeaan suuntaansa. Päivät se piileksi\nlatojen alla vältellen koiria ja pikkupoikia ja yöt se nilkutti polkua\npitkin jalat yhä arempina. Sinnikkäästi se jatkoi matkaansa kohti\netelää kilometri kilometrin jälkeen, aina vain etelämmäs huolimatta\nkoirista, pikkupojista, jyrisevistä hirviöistä ja nälästä -- yhä vain\neteenpäin. Nenä antoi sille aina silloin tällöin rohkaisevan tiedon:\n\"tässä taas haju, jonka ohitimme viime keväänä\".\n\n\n10\n\nNiin kului viikko. Likaisena, syvässä alennustilassa, nilkkujalkaisena\nja väsyneenä mirri saapui Harlemin sillalle. Se ei kuitenkaan pitänyt\nsillasta, vaikka herkulliset tuoksut ympäröivätkin sitä. Puolen yötä se\nkuljeskeli rannalla edestakaisin ja keksi viimein, että etelään pääsi\ntoistenkin siltojen ylitse; se teki lisäksi vielä sen mielenkiintoisen\nhavainnon, että miehet olivat täällä yhtä vaarallisia kuin pojatkin.\nJostain syystä sen täytyi kuitenkin palata Harlemin sillalle, sillä\neivät vain sen tuoksut olleet tuttuja, vaan äänetkin: yksisilmäisen\njuostessa sillalla kuului näet samaa merkillistä jytinää, joka keväällä\noli herättänyt sen huomiota.\n\nVasta iltamyöhäisellä mirri hyppäsi siltapalkeille ja alkoi hiipiä\nveden yli. Se ei ollut kulkenut matkasta vielä kolmattakaan osaa,\nkun vastakkaiselta rannalta tulla jyristi yksisilmäinen. Kissa\nsäikähti kauheasti, mutta koska se tiesi, kuinka typeriä ja sokeita\nyksisilmäiset olivat, se pudotti itsensä matalalle sivupalkille ja\nkyyristyi. Typerä hirviö kulki tietysti ohi mitään huomaamatta, ja\nkaikki olisi käynyt hyvin, ellei se, tai toinen samanlainen, olisi\näkkiä tullut takaapäin sähisten ja sylkien. Kissaparka loikkasi\nradalle ja syöksyi kohti kotirantaa. Se olisi ehkä sen saavuttanutkin,\nellei kolmas punasilmäinen, ulvova hirviö olisi tullut vastaan siltä\nsuunnalta. Mirri juoksi niin kovaa kuin suinkin pääsi, mutta joutui\nkahden vihollisen väliin. Se ei voinut tehdä muuta kuin hypätä\nepätoivoissaan ratapalkilta -- tietämättä minne. Alas, alas, alas ---\nläiskis, plums, syvälle veteen ... Kylmää se tosin ei ollut, sillä oli\nelokuu, mutta muuten aivan kauheaa!\n\nMirri sylki ja pärski pinnalle päästyään, katseli ympärilleen\nnähdäkseen, uiko hirviö sen perässä, ja oikaisi sitten kohti\nrantaa. Se ei ollut koskaan opetellut uimaan, mutta ui silti siitä\nyksinkertaisesta syystä, että kissan asento ja liikkeet ovat samat\nuidessa ja kävellessä. Koska se oli pudonnut paikkaan, joka ei sitä\nmiellyttänyt, se koetti tietysti kävellä pois, ja seurauksena oli,\nettä se ui rantaan. Kumpaiseenko rantaan? Kotiinkaipaavan vaisto\non erehtymätön: eteläranta oli ainoa, joka sille kelpasi, koska se\noli lähinnä kotia. Se kiipesi vettä valuen liejuiselle rannalle ja\nrämpi kivihiili- ja multakasojen poikki niin mustan, kuraisen ja\nepäkuninkaallisen näköisenä kuin kissa suinkin voi olla.\n\nKun jalorotuinen takapihan kissa oli tointunut mielenjärkytyksestään,\nei äskeinen sukellus enää tuntunutkaan hullummalta. Ulkonaisesti sillä\noli mukavan lämmin olo kylvyn jälkeen, sisäisesti sitä elähdytti voiton\ntunne, olihan se vetänyt nenästä noita kolmea jättiläishirmua.\n\nSen nenä, muisti ja suuntavaisto kehottivat sitä palaamaan taas\nradalle, mutta koska siellä jyristeli yhtenään noita ukkospetoja,\nvarovaisuus neuvoi sitä seuraamaan kotoisen tuntuista joenvartta; näin\nse pelastui tunnelin sanoin kuvaamattomista kauhuista.\n\nNeljättä päivää se joutui perehtymään East Riverin rantalaitureiden\nsokkeloihin ja moninaisiin vaaroihin. Kerran se erehtyi menemään\nlautalle, joka vei sen Long Islandiin, mutta se palasi seuraavalla\nlautalla takaisin. Myöhään kolmantena yönä se saapui tutulle\nmaaperälle, siihen kohtaan, jossa se ensimmäisellä pakoretkellään oli\nviettänyt yön. Siitä alkaen matka edistyi varmasti ja nopeasti. Mirri\ntiesi nyt, minne oli menossa ja miten pääsisi päämääräänsä. Se osasi\nnyt taitavammin väistää koiriakin. Se riensi yhä nopeammin ja tunsi\nitsensä yhä onnellisemmaksi. Kohta se pääsisi käpertymään keräksi\nsynnyinseudullaan - omassa takapihassaan. Vielä kulmaus, ja sitten\nkortteli näkyisi.\n\nMutta mitä nyt! Se olikin hävinnyt! Mirri ei tahtonut uskoa silmiään,\nmutta muutakaan ei voinut. Siinä missä ennen olivat seisoneet,\nkallistelleet, torkkuneet tai nyhjöttäneet korttelin talot, oli nyt\nsuuri myllätty autiomaa täynnä kiviä, puutavaraa ja kuoppia.\n\nMirri kiersi koko alueen. Sen sijainnista ja katukäytävien\ntutunomaisuudesta se tiesi olevansa kotona. Tuossa oli asunut\nlintukauppias, tuossa oli vanha takapiha. Mutta kaikki oli poissa,\nhävinnyt kertakaikkiaan tuoksuineen päivineen; ja mirrin valtasi niin\nsyvä toivottomuus, että sen sydämeen ihan koski.\n\nKiintymys takapihaan oli ollut sen hallitsevin tunne. Se oli luopunut\nkaikesta palatakseen kotiin, jota enää ei ollut olemassa, ja taas sen\nurhea pikku sydän sai iskun. Se vaelteli mykkien tavararöykkiöiden\nkeskellä löytämättä lohdutusta tai syötävää. Tuho oli hävittänyt monta\nkorttelia ja edennyt veden partaalta taaksepäin. Tulipalo se ei ollut\nollut; semmoisen mirri oli kerran nähnyt. Näytti pikemminkin siltä,\nkuin punasilmäiset hirviöt olisivat riehuneet täällä oikein joukolla.\nMirri ei tiennyt mitään siitä suuresta sillasta, jonka oli määrä alkaa\ntästä samaisesta paikasta.\n\nAuringon noustua se lähti etsimään kattoa päänsä päälle. Muuan\nläheisistä kortteleista oli vielä melkein ennallaan, ja Analostanin\nprinsessa vetäytyi sinne. Se tunsi muutamia sikäläisiä polkuja;\nmutta tultuaan sinne, se koki taas ikävän yllätyksen: siellä aivan\nvilisi kissoja joiden oli, kuten sen itsensäkin, ollut pakko lähteä\nentisiltä sijoiltaan, ja kun jätetynnyrit tuotiin ulos, oli jokaisen\nkimpussa monta takapihan asukasta. Maassa oli toisin sanoen nälänhätä,\nja kärsittyään sitä muutaman päivän mirrin täytyi lähteä toiseen\nkotiinsa Fifth Avenuen varrelle. Mutta siellä se totesi talon\nlukituksi ja autioksi. Mirri odotteli päivän verran, joutui ikävään\nseikkailuun sinitakkisen ison miehen vuoksi, ja palasi seuraavana yönä\nylikansoitettuun kortteliinsa.\n\nSyyskuu ja lokakuu jäivät taakse. Monet kissoista kuolivat nälkään tai\nolivat liian heikkoja kyetäkseen pakenemaan vihollisiaan. Mutta mirri,\njoka oli nuori ja voimakas, eli vielä.\n\nHävitetyissä kortteleissa tapahtui suuria muutoksia. Vaikka ne olivat\nolleet hiljaisia sinä yönä, jolloin mirri näki ne ensimmäisen kerran,\nne olivat päivisin täynnä meluavia työmiehiä. Muuan iso rakennus, joka\ntakapihan kissan saapuessa oli ollut jo melko pitkällä, valmistui\nlokakuun lopulla, ja nälän ahdistama mirri hiipi sangon luo, jonka\nmuuan neekeri oli tuonut ulos. Onnettomuudeksi se ei kuitenkaan ollut\nlika- vaan kuuraussanko - vallan uusi tuttavuus niillä seuduin.\nMikä surkea pettymys, mutta lohdutuksekseen mirri tunsi sangassa\ntutunomaista tuoksua. Samassa tuli hissinkuljettajaneekeri taas ulos.\nSinisistä vaatteista huolimatta hänestä lähti haju, joka vahvisti\nsitä hyvää vaikutelmaa, jonka kissa oli saanut sangasta. Mirri oli\nvetäytynyt kadun toiselle puolelle. Neekeri vilkaisi siihen.\n\n-- Ei mutta, sehän on prikulleen kuin Analostanin prinsessa! Tules\ntänne, kis-kis-kis! Tule nyt vaan, kuuletko! Taidat olla nälissäsikin.\n\nNälkä! Mirri ei ollut saanut kuukausiin kunnon ateriaa. Neekeri meni\nsisälle ja palasi kohta mukanaan palanen aamiaistaan.\n\n-- Tule, kis, kis, kis, kissi! Se kuulosti lupaavalta, mutta mirrillä\noli miehestä omat epäluulonsa. Lopulta tämä jätti lihan kadulle ja\npalasi ovelle. Takapihan kissa lähestyi varovasti, haisteli lihaa,\nnappasi sen suuhunsa ja pakeni kuin pieni tiikeri syömään rauhassa\nsaalistaan.\n\n\n\nNELJÄS ELÄMÄNVAIHE\n\n\n11\n\nSe oli uuden aikakauden alku. Takapihan kissa saapui nyt rakennuksen\novelle aina kun nälkä alkoi sitä ahdistaa. Sen hyvä käsitys neekeristä\nvahvistui. Se huomasi nyt, ettei ollut koskaan oikein ymmärtänyt tätä.\nMies oli aina näyttänyt vihamieliseltä. Nyt hän oli takapihan kissan\nainoa ystävä.\n\nKoko viikko oli täynnä onnea. Seitsemän oivallista ateriaa seitsemänä\npäivänä peräkkäin; ja viimeisen aterian kukkuraksi se löysi vielä\nmehukkaan rotanraadon, oikean herkkupalan -- se oli jo onnea se!\nTakapihan kissa ei ollut elämänpäivinään tappanut täysikasvuista\nrottaa, mutta nyt se sieppasi saaliin ja piilotti sen vastaisen\nvaralle. Ylittäessään parhaillaan katua se huomasi vanhan vihollisensa\nsatamakoiran, jolloin se ilman muuta peräytyi sinne missä sillä\noli ystävä. Juuri kun se lähestyi ovea, neekeri avasikin sen hyvin\npukeutuneelle herrasmiehelle, ja kumpikin huomasi saalistaan\nroikottavan kissan.\n\n-- Kas vain, siinäpä vasta kissa!\n\n-- Niin on, herra, vastasi neekeri. -- Se on minun kissani ja oikea\nrottien kauhu. Se on hävittänyt ne melkein sukupuuttoon, sen takia se\non nyt noin laihakin!\n\n-- Vai niin, älkää antako sen nähdä nälkää, sanoi mies isännän äänellä.\n-- Eikö teidän kannata ruokkia sitä?\n\n-- Maksankaupustelija kulkee kyllä säännöllisesti, herra, mutta liha\nmaksaa neljännesdollarin viikossa, sanoi neekeri oivaltaen heti, että\nkeksinnöstä kannatti siepata itselleen ylimääräiset viisitoista centiä.\n\n-- No, minä maksan sen.\n\n\n12\n\n-- Li-haa! Li-haa, kuului vanhan maksankaupustelijan lumoava\nhoukutushuuto hänen työntäessään käsikärryjään pitkin uusittua\nScrimperin kujaa, ja kissoja alkoi kerääntyä entiseen tapaan osajaolle.\n\nOli siinä muistissa pitämistä, kun oli mustia, valkoisia, keltaisia ja\nharmaita kissoja. Ja entäs vielä niiden omistajat. Nyt oli pysähdyttävä\nvielä komean uudisrakennuksenkin luona heti kun oli kääntänyt kärryt\nnurkkauksen ympäri.\n\n-- Pois tieltä, senkin kelvoton! huutaa kaupustelija ja hätistelee\nkepillään asiatonta kärkkyjää avatakseen tietä pienelle harmaalle\nkissalle, jolla on siniset silmät ja valkoinen kuono. Takapihan mirri\nsaa tavallista isomman kimpaleen ja katoaa päiväannoksilleen kohti\nsuurta rakennusta, johon se nyt on asianmukaisesti kiinnitetty.\n\nSe on alkanut neljännen elämänjaksonsa, joka lupaa niin paljon onnea,\nettei se ole uskaltanut sellaista edes uneksia. Aluksi kaikki oli\nollut sitä vastaan, nyt elämä sujui sen mielen mukaan. Tuskinpa se oli\nmatkansa kokemuksista paljonkaan oppinut, mutta se tiesi mitä tahtoi\nja sai sen. Se oli lopultakin saavuttanut kunnianhimoisen päämääränsä:\nse sieppasi molemmat varpuset eikä vain toista, kun ne katuojassa\ntappelivat keskenään.\n\nLuultavasti sillä ei ollut sen koommin aihetta pyydystää toista rottaa,\nmutta neekeri hankki oitis kuolleen rotan näytekappaleeksi, milloin\narveli mirrin ruokatingin joutuvan vaakalaudalle. Kuollut rotta saa\nolla porraskäytävässä, kunnes omistaja tulee; sitten se korjataan pois\nanteeksipyydellen:\n\n-- Jokos se kissa nyt taas ... On se tuo Analostanin prinsessa vaan\nkauhean kova rottia jahtaamaan.\n\nTakapihan kissalla on sen jälkeen ollut monet poikaset. Neekeri luulee\nkeltaista hirmua ainakin muutamien isäksi ja on luultavasti siinä\noikeassa.\n\nHän on myynyt kissan moneen kertaan omantunnontuskitta, sillä hän\ntietää mainiosti, että on vain muutaman päivän asia, kun Analostanin\nprinsessa on taas kotona. Rahat hän kai säästää johonkin rehelliseen\ntarkoitukseen. Mirri on oppinut suvaitsemaan hissiä, jopa kulkemaan\nsillä ylös ja alas. Neekeri väittää itsepintaisesti, että kun kissa\noli kerran yläkerrassa lihankaupustelijan huutaessa, se sai jollakin\ntavalla painetuksi nappulaa ja tilasi hissin hakemaan itseään.\n\nSe on taas kiiltävä ja kaunis. Se ei ole ainoastaan yksi niistä\nneljästäsadasta, jotka kuuluvat maksakärryjä ympäröivään\nsisärenkaaseen, vaan tämän piirin tunnustettu tähti. Kaupustelija\nsuorastaan kunnioittaa sitä. Ei edes panttilainaajan rouvan kissalla,\njoka syö kermaa ja kananpaistia, ole yhtä kunnioitettua asemaa kuin\nAnalostanin prinsessalla.\n\nMutta menestyksestä, yhteiskunnallisesta asemasta, kuninkaallisesta\nnimestä ja tekaistusta sukutaulusta huolimatta mirrin suurimpana ilona\non hiipiä hämärän tullen takapihoihin, sillä sydämessään se on, ja\ntulee luultavasti olemaankin, sama pieni likainen takapihan kissa kuin\nedellisissäkin elämänvaiheissaan.\n\n\n\n\nARNAUX KIRJEKYYHKYN TARINA\n\n\n1\n\nMenimme sivuovesta West Nineteenth Streetin varrella olevaan suureen\ntalliin. Hyvin hoidettujen pilttuitten mieto haju hukkui heinän\ntuoksuun, kun nousimme portaita pitkälle parvelle. Sen eteläinen pääty\noli seinällä erotettu eri huoneiksi ja tutusta \"kuu-uu, kuuuuu-uu\"\n-ääntelystä ja siihen yhtyvästä siipien viuhinasta saatoimme arvata\ntulleemme kyyhkyslakkaan.\n\nSe oli kuuluisan kyyhkysparven koti, ja tänään piti viidenkymmenen\nnuoren linnun kilpailla keskenään. Lakan omistaja oli pyytänyt minut\nulkopuoliseksi kilpailutuomariksi.\n\nKilpailijat olivat nuoria kyyhkyjä. Ne oli viety jo kerran tai pari\nvanhempiensa seurassa lyhyen matkan päähän ja päästetty palaamaan\nlakkaan. Nyt niiden piti ensimmäisen kerran lentää ilman vanhempiaan.\nLähtökohdasta, New Jerseyn Elisabethista, oli pitkä matka suunnistaa\nyksinään.\n\n-- Mutta siten me erotamme joukosta hölmöt, huomautti hoitaja, siihen\npystyvät vain parhaat linnut, emmekä me muita haluakaan takaisin.\n\nLennolla oli toinenkin tarkoitus. Sen piti samalla olla kilpailu niiden\nkesken, jotka palasivat takaisin. Lakkaa hoitavat miehet samoin kuin\nuseat naapuriston asianharrastajatkin veikkasivat kuka minkin kyyhkyn\npuolesta. He kokosivat voittajaa varten palkinnon, ja minun tärkeänä\ntehtävänäni oli ratkaista, mikä linnuista voittaisi sen. Palkintoa ei\nsaisi ensimmäinen, joka palasi takaisin, vaan se joka tuli ensimmäisenä\nlakkaan, sillä kyyhkystä, joka saapui vain sen läheisyyteen\nilmoittautumatta heti kotona, ei ole suurta hyötyä viestinkuljettajana.\n\nKirjekyyhkyillä ei ole mitään tiettyä väriä eikä yhtä koristeellista\nhöyhenpukua kuin näyttelylinnuilla. Niiden jalostuksessa ei kiinnitetä\nhuomiota ulkomuotoon, vaan nopeuteen ja henkisiin lahjoihin.\nNiiden pitää olla uskollisia kodilleen ja kyetä palaamaan sinne\nerehtymättä. Nykyisin otaksutaan, että suuntavaisto sijaitsee korvan\nkalvosokkelossa. Millään toisella eläimellä ei ole yhtä hyvää\npaikallis- ja suuntavaistoa kuin kirjekyyhkyllä, ja ainoa näkyvä merkki\nsiitä on suuri kuhmu kummankin korvan yläpuolella ja erinomaiset\nsiivet, jotka täydentävät linnun varusteet, jotta se voisi noudattaa\nsisäistä ääntään ja palata rakkaaseen kotiinsa. Nyt joutui viimeinen\nerä nuorista kyyhkyistä kokeeseen, jossa mitattaisiin niiden henkiset\nja ruumiilliset ominaisuudet.\n\nVaikka saapuvilla oli paljon todistajia, pidin kuitenkin parhaana\nsulkea kyyhkyslakan luukut, yhtä lukuunottamatta, ja olla valmiina\nsulkemaan senkin heti kun ensimmäinen oli saapunut.\n\nEn koskaan unohda sen päivän tunnelmia. Minua oli varoitettu:\n\n-- Ne lähtevät matkaan kello kaksitoista, ja niiden pitäisi palata\npuoli yhdeltä; mutta pitäkää varanne, sillä ne tulevat kuin\nmyrskyvihuri. Tuskin näette niitä, ennen kuin ne jo ovat sisällä.\n\nSeisoimme rivissä lakan sisäpuolella kurkistellen ulos seinänraoista\ntai puoliavoimesta luukunaukosta ja tähyillen innokkaasti\ntaivaanrantaa, kun joku huusi:\n\n-- Katsokaa, tuolla ne tulevat!\n\nNe lehahtivat näkyviin kuin valkoinen pilvi ja kiitivät matalalta\nkaupungin kattojen yli suuren savupiipun ympäri; ne olivat perillä\nkaksi sekuntia sen jälkeen, kun ne ensiksi huomattiin. Niin yhtäkkinen\nja lyhytaikainen oli valkea leimahdus ja siipien suhina, että yllätyin\nvaruillaolostani huolimatta. Olin tuon ainoan avoimen luukun ääressä.\nViheltävä sininen nuoli ampaisi sisään, iski sulillaan kasvoihini,\nmeni ohi. Tuskin ennätin sulkea luukun, kun miehet puhkesivat\nriemunkiljuntaan.\n\n-- Arnaux! Arnaux! Johan minä sanoin! Mainio lintu. Vain kolmen\nkuukauden ikäinen ja voittaa jo -- siinä vasta lintu! ja Arnaux'n\nomistaja hyppi ilosta, enemmän linnun kuin voittamansa rahasumman\nvuoksi.\n\nMiehet istuutuivat tai polvistuivat katsomaan sitä kunnioittavasti, kun\nse joi ahnaasti vettä ja rupesi syömään.\n\n-- Katsokaa noita silmiä ja siipiä, ja oletteko koskaan nähneet\ntuollaista rintaa? Ja sisukas se on kuin mikäkin, kehuskeli omistaja\nvähäpuheisille, joiden linnut olivat hävinneet.\n\nSe oli Arnaux'n ensimmäinen maineteko. Viisikymmenpäisen valioluokan\nparhaana lintuna sillä oli loistava tulevaisuus edessään.\n\nSille annettiin kirjekyyhkyjen pyhän ritarikunnan hopeinen\nnilkkarengas, johon oli kaiverrettu sen numero 2590 C -- numero, joka\nsanoo paljon kyyhkyjen kasvattajille.\n\nAinoastaan neljäkymmentä kyyhkyä oli palannut koelennoltaan\nElisabethista. Niin tavallisesti käy. Toiset olivat heikkoja ja jäivät\njälkeen, toiset tyhmiä ja eksyivät. Näin yksinkertaista valintaa\nkäyttäen kyyhkyjen omistajat kehittivät lintujensa tasoa. Kymmenestä\npuuttuvasta linnusta viittä ei nähty sen koommin, mutta viisi palasi\nmyöhemmin samana päivänä, ei yhtaikaa vaan yksitellen; viimeinen\nviivyttelijöistä oli iso kömpelö sinikyyhky. Mies, joka silloin sattui\nolemaan lakassa, huusi:\n\n-- Nyt tulee se sininen paksukallo, jonka puolesta Jakey löi vetoa. En\nuskonut, että se palaa ensinkään. Se olisi voinut jäädä sille tielleen,\nsillä minusta siinä on vähän kupukyyhkyn vikaa.\n\nIso sininen, jota sanottiin myös \"Nurkkalaatikoksi\" pesän mukaan, jossa\nse oli syntynyt, oli alun pitäen ollut erittäin vankkatekoinen. Vaikka\nlinnut olivat jokseenkin saman ikäisiä, se oli kasvanut nopeasti muita\nisommaksi ja kauniimmaksi, mutta silti kasvattajat eivät siitä paljon\npiitanneet. Se oli hyvin itsetietoinen ja osoitti jo varhain taipumusta\npienempien serkkujensa sortamiseen. Omistaja ennusti sille suurta\ntulevaisuutta, mutta tallimies Billyllä oli omat epäilynsä sen kaulan,\nison kuvun, ryhdin ja liikapainon vuoksi.\n\n-- Eihän lintu voi millään saavuttaa hyvää aikaa, kun se työntää\nedessään tuollaista tuulipussia. Ja noin pitkät koivetkin ovat vain\nkuollutta painoa, eikä sen kaulakaan ole hyvän mallinen, tuhahti Billy\nkerran halveksivasti suorittaessaan parvessa aamusiivousta.\n\n\n2\n\nLintuja harjoitettiin sen jälkeen säännöllisesti. Lähtöpaikkaa\nsiirrettiin joka päivä neljäkymmentä tai viisikymmentä kilometriä\nkauemmaksi ja sen suuntaa muutettiin, kunnes kirjekyyhkyset tunsivat\nNew Yorkin ympäristön kahdensadan viidenkymmenen kilometrin säteellä.\nAlkuaan viidenkymmenen linnun parvi hupeni kahteenkymmeneen, sillä\nrankka harjoitusmenetelmä karsii heikkojen ja huonojen lisäksi myös\nne kyyhkyt, jotka ovat tilapäisesti alikunnossa, loukkaantuneet tai\nerehtyneet syömään liikaa ennen matkalle lähtöään.\n\nParvessa oli nyt paljon oivallisia kyyhkyjä, leveärintaisia,\nkirkassilmäisiä, pitkäsiipisiä lintuja, jotka olivat nopeita lentäjiä\nja tietämättään valmiit minkälaisiin uhkayrityksiin tahansa, sillä\nniiden oli määrä toimia ihmisen viestinkuljettajina hädän hetkellä.\nVäriltään ne olivat enimmäkseen valkoisia, sinisiä tai ruskeita.\nNiillä ei ollut mitään yhtenäistä virka-asua, mutta jokaisella tämän\nvalikoidun joukon yksilöllä oli jalon viestikyyhkyn kirkkaat silmät\nja korvapullistumat; ja paras ja vahvin niistä oli pikku Arnaux,\njoka melkein aina oli ensimmäisenä perillä. Levossa ollessa siinä\nei huomannut mitään erikoista, sillä nyt koko parvella oli hopeinen\nnilkkarengas, mutta ilmassa Arnaux osoitti, mikä se oli miehiään, ja\nkun koppa avattiin lähdön merkiksi, Arnaux lähti matkaan ensimmäisenä,\nnousi siihen korkeuteen, jossa paikallisten häiriöiden oli todettu\naiheuttavan vähiten haittaa, aavisti missä päin oli koti ja lähti\nlentämään sitä kohti välillä syömättä, juomatta tai seuraa etsimättä.\n\nHuolimatta Billyn ennusteluista nurkkalaatikon iso sininen oli yksi\nkahdestakymmenestä valitusta. Useimmiten se palasi myöhään, ei koskaan\nensimmäisenä, ja kun se joskus saapui tuntikausia toisten jälkeen,\nhuomasi heti, ettei sillä ollut nälkä eikä jano, mikä on vitkastelijan\nvarmin merkki. Silti se tuli aina takaisin; ja nyt sillä, kuten\nmuillakin, oli nilkassaan pyhä rengas ja numero, jolla sen mahdolliset\nurotyöt kirjattaisiin. Billy halveksi lintua, koska sitä ei voinut\nverrata Arnaux'hon, mutta omistaja oli toista mieltä.\n\n-- Odotas vain, kyllä se vielä näyttää. Hedelmä joka pian kypsyy, pian\nmätäneekin, ja olen aina huomannut, että paras lintu on aluksi hitain\nnäyttämään mihin se pystyy.\n\nEnnen kuin vuosi oli kulunut, pikku Arnaux'lla oli tilillään ennätys.\nKyyhkyjen on vaikeinta lentää merellä, koska siellä ei voi suunnistaa\nmaamerkkien mukaan, ja pahimmillaan meri on sumussa, jolloin aurinko\non pyyhkäisty näkymättömiin, puhumattakaan muista johtotähdistä. Mutta\nvaikka muisti, näkö ja kuulo eivät enää pysty auttamaan viestikyyhkyä,\nsillä on jäljellä vielä yksi opastaja: synnynnäinen suuntavaisto, jossa\nsen voima piileekin. On vain yksi asia, joka voi sen hävittää, ja se on\npelko, niinpä sillä pitää olla rohkea pikku sydän uljaiden siipiensä\nkätkössä.\n\nArnaux oli kahden muun koulutettavan linnun kanssa viety\nvaltamerilaivaan, joka oli matkalla Eurooppaan. Kyyhkyt oli määrä\nlaskea irti heti, kun oli päästy maan näköpiiristä, mutta sattuikin\ntulemaan sankka sumu, joka esti sen. Höyrylaiva vei linnut mukanaan;\naikomus oli lähettää ne takaisin seuraavassa laivassa. Kun matkaa oli\ntehty kymmenen tuntia, meni kone rikki, sumu laskeutui merelle sankkana\nja laiva ajelehti avuttomana kuin tukki. Ei voitu muuta kuin panna\npilli viheltämään apua, vaikka hyvin tiedettiin, kuinka hyödytöntä\nse oli. Sitten muistettiin kyyhkyt. Valittiin ensin Tähtiselkä\nnumero 2592 C. Avunpyyntö kirjoitettiin vedenpitävälle paperille,\njoka kiinnitettiin vatsanpuoleisiin pyrstösulkiin. Kyyhky heitettiin\nilmaan, ja se katosi näkyvistä. Puoli tuntia myöhemmin varustettiin\nnurkkalaatikon iso sininen, numero 2600 C, kirjeellä. Se lensi ylös,\nmutta palasi melkein heti ja istahti takilaan. Se oli pelokkaan kyyhkyn\nperikuva, mikään ei voinut saada sitä lähtemään laivasta. Se oli niin\nkauhuissaan, että se saatiin helposti kiinni ja joutui häpeäkseen\ntakaisin häkkiinsä.\n\nNyt otettiin esiin kolmas kyyhky, pieni tanakka lintu. Merimiehet eivät\ntunteneet sitä, mutta merkitsivät sen nilkkarenkaasta muistiin nimen ja\nnumeron: Arnaux, 2590 C. Se ei merkinnyt heille mitään. Mutta kyyhkyä\npitelevä upseeri huomasi, ettei sen sydän takonut niin hurjasti kuin\nedellisen linnun. Sanoma otettiin isolta siniseltä. Se kuului:\n\n    Tiistaina, kello 10.\n\n    Akselimme katkesi kaksisataa kymmenen mailia New Yorkista.\n    Ajelehdimme sumussa avuttomina. Lähettäkää nopeasti hinaaja\n    auttamaan. Merkinantomme, joka lähetetään joka kuudeskymmenes\n    sekunti, on yksi pitkä, yksi lyhyt vihellys.\n\n                                         (Allekirjoitus)\n\nTiedonanto käärittiin kokoon, pistettiin vedenpitävään koteloon,\nosoitettiin laivayhtiölle ja sidottiin Arnaux'n keskimmäisen\npyrstösulan alapuolelle.\n\nIlmaan heitettynä lintu kaarteli laivan ympäri, nousi sitten vähän\nkorkeammalle tekemään kaarroksiaan, sitten vieläkin korkeammalle,\njossa se lensi yhä laajempaa piiriä, ja aina vain korkeammalle, kunnes\nhävisi kokonaan näköpiiristä. Kun sillä oli turvanaan enää vain\nsuuntavaistonsa, se antautui kokonaan sen johtoon. Se oli voimakas eikä\nsitä horjuttanut pelko, tuo vaarallinen hirmuvaltias.\n\nEpäröimättä Arnaux lähti matkaan pysyen suunnassaan yhtä järkkymättä\nkuin kompassin neula. Oli kulunut vain minuutti siitä kun se\nlähti häkistä, ja nyt se jo kiiti suoraan kuin valonsäde kohti\nsyntymälakkaansa -- ainoaan paikkaan maailmassa, jossa se tunsi itsensä\nonnelliseksi.\n\nBilly oli sinä iltapäivänä työvuorossa. Hän kuuli siipien suhahduksen,\nja sininen lentäjä hulmahti ullakolle rientäen oikopäätä juomaan. Sen\nkulautellessa vettä suun täyden toisensa jälkeen päivitteli Billy:\n\n-- Sinäkö se oletkin, kaunokainen.\n\nKyyhkyjen kasvattajan tapaan hän veti sitten nopeasti kellon taskustaan\nja totesi sen olevan neljätoista neljäkymmentä. Samassa hän huomasi\nlinnun pyrstössä sidenuoran. Hän sulki oven ja asetti haavin sukkelasti\nArnaux'n päähän. Tuota pikaa hänellä oli käärö kädessään, ja parin\nminuutin kuluttua hän oli jo matkalla yhtiön toimistoon, sillä tiedossa\noli runsaat juomarahat. Siellä hän sai kuulla, että Arnaux oli lentänyt\nmeren yli sumussa kolmesataa neljäkymmentä kilometriä neljässä tunnissa\nja neljässäkymmenessä minuutissa, ja tunnin kuluttua oli anottu apu jo\nmatkalla kohti kovaonnista alusta.\n\n_Kolmesataa neljäkymmentä kilometriä meren yli neljässä tunnissa ja\nneljässäkymmenessä minuutissa!_ Se oli uljas saavutus. Se merkittiin\nviestikyyhkyskerhon aikakirjoihin. Jonkun pidellessä kiinni Arnaux'ta\nseuran sihteeri painoi sen oikean siiven lumivalkoiseen etusulkaan\nkumileimasimella ilmoituksen uroteosta sekä päivämäärän ja linnun\ntunnistusnumeron. Tähtiselkää, sitä toista lintua, ei koskaan kuulunut\ntakaisin. Luultavasti se tuhoutui merellä.\n\nNurkkalaatikon iso sininen palasi hinaajalla.\n\n\n3\n\nSe oli Arnaux'n ensimmäinen julkinen saavutus. Toisia seurasi nopeassa\ntahdissa, ja vanhassa kyyhkyslakassa saatiin nähdä monta merkillistä\ntapausta, joiden keskipisteenä oli Arnaux.\n\nEräänä päivänä tallin eteen pysähtyivät vaunut; valkohapsinen herra\nastui niistä ulos, kiipesi pölyisiä portaita parvelle ja istui koko\naamupäivän Billyn luona. Kultasankaisten silmälasiensa takaa hän\nkatseli ensin papereitaan, sitten kaupungin kattojen yli, mutta mitä\nhän odotti ja tähyili? Tietoja pienestä paikasta, jonne oli matkaa\nvain kuusikymmentä viisi kilometriä. Ne tiedot olivat hänelle erittäin\ntärkeitä, ne joko pelastivat hänet tai saattoivat perikatoon. Hänen oli\nsaatava ne käsiinsä sähkösanomaakin nopeammin. Sähköttäminen merkitsi\nainakin tunnin viivytystä kummassakin päässä. Mikä oli nopein tapa\nsaada tietoja kuudenkymmenenviiden kilometrin päästä? Siihen aikaan\noli vain yksi keino: hyvä kirjekyyhky. Hinnalla ei ollut väliä, kunhan\nhän vain voitti. Parhaista parhaan hän halusi, maksoi mitä maksoi, ja\nArnaux, jonka siipiin oli lähtemättömästi painettu tiedot seitsemästä\nmaineteosta, valittiin kuljettamaan viestiä.\n\nKului tunti, toinenkin ja kolmas oli alkamassa, kun sininen meteori\nsuhahti lakkaan siivet viuhuen. Billy sulki oven ja otti linnun kiinni.\nNopeasti hän katkoi langat ja antoi viestikäärön pankkiirille.\n\nVanha mies tuli kalman kalpeaksi, levitti paperin, sitten luonnollinen\nväri palasi hänen kasvoilleen.\n\n-- Jumalan kiitos! hän sanoi huokaisten helpotuksesta ja riensi sitten\njohtokunnan kokoukseen tilanteen herrana. Pikku Arnaux oli pelastanut\nhänet.\n\nPankkiiri halusi ostaa kyyhkyn, koska hänellä oli epämääräinen tunne,\nettä hänen velvollisuutensa oli jollain lailla palkita lintua, mutta\nBilly selitti:\n\n-- Siitä ei olisi mitään iloa. Ette voi ostaa kirjekyyhkyn sydäntä.\nVoisitte pitää sitä vain vankinanne, mutta mikään maailmassa ei saisi\nsitä hylkäämään lakkaa, jossa se on syntynyt.\n\nJa niin Arnaux jäi entisille sijoilleen, mutta pankkiiri ei unohtanut\nsitä.\n\nOn sellaisia hylkiöitä, joiden mielestä lentävä kyyhky on luvallista\nriistaa; he ampuvat sen, koska se luultavasti on kaukana kotoaan ja\nkoska rikosta on vaikea todistaa. Moni uljas kirjekyyhky, joka on ollut\nkiidättämässä elintärkeätä viestiä, on ammuttu ja joutunut jonkun\ntällaisen sydämettömän roiston paistiksi.\n\nArnaux'n veli, Arnolf, jolla oli siivissään jo kolme hienoa merkintää,\nmurhattiin juuri tällä tavoin, kun se oli viemässä kiireellistä\nkutsua lääkärille. Pudotessaan kuolevana ampujan jalkoihin se levitti\nvoimakkaat siipensä, jolloin sen voitonmerkit paljastuivat. Sääressä\noli hopearengas, ja ampuja tunsi ankaria omantunnon soimauksia. Hän\npiti huolen siitä, että sanoma tuli perille; kuolleen linnun hän\npalautti Viestikyyhkyseuralle sanoen 'löytäneensä' sen. Omistaja\ntuli tapaamaan häntä; ampuja sekaantui ristikuulustelussa ja joutui\ntunnustamaan, että oli itse ampunut kirjekyyhkyn; tosin hän väitti\ntehneensä sen sairaan naapurinsa tähden, koska tämä tarvitsi\nkyyhkyspaistosta.\n\nKyyhkyjen kasvattajalla oli raivon kyynelet silmissään.\n\n-- Minun lintuni, kaunis Arnolfini, joka on kaksikymmentä kertaa tuonut\ntärkeitä sanomia, kolme kertaa saavuttanut ennätyksen, kaksi kertaa\npelastanut ihmishengen, ja te ammutte sen paistiksi. Voisin antaa\nteidät lain kouriin, mutta se olisi liian mitätön rangaistus. Niinpä\npyydänkin teiltä vain sitä, että tulette tänne, jos teillä joskus\ntulevaisuudessa on sairas naapuri, joka tarvitsee kyyhkyspaistosta.\nTäältä saatte vaikka kuinka paljon piirakkakyyhkyjä. Ja jos teissä\non hitunenkaan miestä, niin älkää milloinkaan enää ampuko älkääkä\nantako toisten ampua uljaita viestinkuljettajiamme, sillä ne ovat\nkorvaamattomia.\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, kun pankkiiri oli ollut tekemisissä\nkyyhkyslakan kanssa ja hän oli täynnä kiitollisuutta. Hän oli\nvaikutusvaltainen mies, ja Arnaux'n sankarityöstä oli välittömänä\nseurauksena, että Albanyn kaupunki sai kyyhkyjensuojelulain.\n\n\n4\n\nBilly ei ollut koskaan pitänyt nurkkalaatikon sinisestä (2600 C) ja\nvaikka se yhä kuului hopearenkaallisten joukkoon, Billystä se ei ollut\nminkään arvoinen. Tapaus höyrylaivalla oli todistanut sen olevan\npelkuri, sitä paitsi se oli vielä röyhkeäkin.\n\nKun Billy eräänä aamuna tuli parveen, siellä oli käynnissä tappelu.\nKaksi kyyhkystä, iso ja pieni, tepasteli lattialla nokkien ja piesten\ntoisiaan, niin että pöly ja höyhenet pöllysivät. Saatuaan ne eroon\nBilly huomasi heti, että pieni oli Arnaux ja iso nurkkalaatikon\nsininen. Arnaux oli tapellut oikein hyvin, mutta vastustaja oli sille\nylivoimainen, sillä iso sininen oli sitä puolta kookkaampi.\n\nPian selvisi, että ne olivat taistelleet sievästä pikku kaunottaresta,\njolla oli suonissaan sinisintä viestikyyhkyn verta. Sinisen koiraan\nrehentely oli aina ärsyttänyt Arnaux'ta, mutta nyt pieni kaunotar teki\nniistä leppymättömät vihamiehet. Billyllä ei ollut valtaa vääntää nurin\nison sinisen niskoja, mutta hän koetti aina auttaa suosikkiaan.\n\nKyyhkyjen avioliitot solmiutuvat vähän samaan tapaan kuin ihmistenkin.\nLäheisyys on ensimmäinen ehto: järjestä pariskunta joksikin aikaa\nyksiin ja anna luonnon tehdä tehtävänsä. Billy siis telkesi Arnaux'n\nja kaunottaren kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ja varmistaakseen\nvielä asian hän sulki siksi ajaksi ison sinisen erään joutilaan\nkaunottaren kanssa toiseen huoneeseen.\n\nKaikki kävi juuri niin kuin pitikin. Pikku kaunotar mieltyi Arnaux'hon\nja joutilas kaunotar isoon siniseen. Alettiin rakentaa kahta pesää,\nja näytti siltä, että linnut eläisivät 'onnellisina elämänsä\nloppuun asti'. Mutta iso sininen oli erittäin komea ja kaunis. Se\nosasi pullistaa kupunsa, saada kaulahöyhenensä loistamaan kaikissa\nsateenkaaren väreissä, niin että vakaimmankin kyyhkysrouvan sydän\nheltyi siitä.\n\nArnaux oli tanakkuudestaan huolimatta pienikokoinen eikä se muutenkaan\nollut erityisen kaunis, ellei ottanut lukuun sen kirkkaita silmiä. Sitä\npaitsi se oli usein poissa tärkeissä tehtävissä, kun taas iso sininen\nmaleksi lakassa ja näytteli siipiään, joissa ei ollut merkintää vielä\nyhdestäkään maineteosta.\n\nSiveyssaarnaajien tapana oli viitata alempiin eläimiin ja varsinkin\nkyyhkysiin hakiessaan uskollisesta rakkaudesta esimerkkejä, ja varsin\noikeutetusti, mutta valitettavasti on poikkeuksiakin. Turmelus ei\nsuinkaan ole ominaista vain ihmissuvulle.\n\nIso sininen oli alun pitäen tehnyt Arnaux'n puolisoon syvän\nvaikutuksen, ja ennen pitkää tapahtuikin jotain vallan kauheaa\naviomiehen ollessa matkalla.\n\nPalattuaan eräänä päivänä Bostonista Arnaux huomasi, että iso sininen\noli hylännyt oman kaunottarensa, jättänyt sen nurkkalaatikkoon ja\nanastanut Arnaux'n pesän ja vaimon. Siitä seurasi tietysti katkera\ntaistelu. Molemmat vaimot olivat sen ainoat silminnäkijät, mutta ne\npysyivät täysin välinpitämättöminä ja syrjässä.\n\nArnaux iski kuuluisilla siivillään, mutta ne olivat kehnot aseet,\nvaikka nuhin olikin merkitty kaksikymmentä urotyötä. Sen nokka ja jalat\nolivat lyhyet, kuten ainakin hyvällä kirjekyyhkyllä, mutta sen rohkea\npieni sydän ei voinut korvata ottelussa tarvittavaa ruumiillista kokoa.\nSe rupesi jäämään alakynteen. Puoliso istui pesässä eikä välittänyt\nasiasta tuon taivaallista, ja Arnaux olisi voinut menettää henkensä,\nellei Billy olisi tullut ajoissa hätiin. Hän oli niin vihainen, että\nolisi vääntänyt päällepäsmärin niskat nurin, ellei tämä olisi päässyt\najoissa pakenemaan ullakolta.\n\nBilly piti Arnaux'sta hellää huolta muutaman päivän. Viikon päästä se\noli ennallaan, ja kymmenen päivän kuluttua se oli taas matkalla. Tällä\nvälin se oli ilmeisesti antanut anteeksi uskottomalle vaimolleen,\nkoska se ilman näkyvää kaunaa palasi pesäänsä. Sinä kuukautena se\nsaavutti kaksi uutta ennätystä. Se toi kahdeksassa minuutissa sanoman\nparinkymmenen kilometrin päästä ja lensi Bostonista neljässä tunnissa.\nMatkalla ollessa sitä hallitsi vain yksi tunne, kiintymys kotiin,\nja sen kutsua se noudatti joka hetki. Mutta se oli murheellinen\nkotiintulo, jos vaimolla oli vähääkään sijaa sen ajatuksissa, sillä se\ntapasi sen taas kuhertelemassa kilpailijan kanssa. Vaikka Arnaux olikin\nväsynyt, kaksintaistelu uudistettiin heti, ja se olisi taas päättynyt\nhuonosti, ellei Billy olisi sekaantunut siihen. Hän erotti tappelijat,\nsulki sitten ison sinisen häkkiin ja päätti tavalla tai toisella päästä\nsiitä eroon.\n\nParhaillaan järjestettiin kilpailua eri-ikäisten kyyhkyjen kesken.\nLintujen piti lentää tuhannen neljänsadan viidenkymmenen kilometrin\nmatka Chicagosta New Yorkiin. Arnaux oli ilmoitettu siihen\nosanottajaksi kuusi kuukautta takaperin. Osallistumismaksu oli\nsuoritettu, ja vaikka linnulla olikin ollut kotoisia vaikeuksia, sen\nystävät olivat sitä mieltä, että sen piti osallistua kilpailuun.\n\nKyyhkyt lähetettiin junalla Chicagoon, jossa ne laskettiin irti vuoron\nperään tasoitusajasta riippuen, viimeisenä Arnaux. Viipymättä ne\nlähtivät matkaan, ja Chicagon ulkopuolella useat näistä valiolentäjistä\nkerääntyivät kuin yhteissopimuksesta kilpajoukkueiksi, jotka lähtivät\nkiitämään halki ilman kulkevaa näkymätöntä rataa.\n\nJoutuessaan turvautumaan pelkästään suuntavaistoonsa kirjekyyhky\nlentää luultavasti suorinta tietä, mutta tutulla reitillä se\nnoudattaa helposti tunnettavia maamerkkejä. Suurin osa linnuista oli\nharjoitettu lentämään Columbuksen ja Buffalon tietä. Arnaux tunsi\nColumbuksen tien, mutta koska Detroitinkin tie oli sille tuttu, se\nMichiganin järvestä erottuaan lensi suoraan Detroitiin. Siten se voitti\ntakaisin tasoitusaikansa ja sai jopa monen kilometrin etumatkankin.\nTaakse jäivät Detroit, Buffalo ja Rochester tuttuine torneineen ja\nsavupiippuineen, ja Syracusa lähestyi. Oli myöhäinen iltapäivä;\nkahdessatoista tunnissa se oli jo lentänyt yhdeksänsataa viisikymmentä\nkilometriä ja epäilemättä johti koko kilpailua, mutta jano, lentäjän\ntavallinen kiusa, oli alkanut vaivata sitä. Liitäessään kaupungin\nkattojen yli se näki kyyhkyslakan ja laskeutui parilla kolmella\nkaarteella yläilmoista. Se meni lakkaan toisten lintujen perässä ja\njoi ahnaasti vesikaukalosta, kuten oli tehnyt usein ennenkin. Jokainen\nlakanpitäjä sallii mielihyvin kirjekyyhkyjen nauttia talon antimia.\n\nTällä kertaa sattui omistaja olemaan paikalla, ja hän huomasi vieraan\nlinnun. Hän vetäytyi hiljaa sivulle voidakseen tarkkailla sitä. Eräs\nhänen omista kyyhkysistään rupesi haastamaan riitaa vieraan kanssa.\nArnaux huitoi sitä kyyhkyjen tapaan sivullepäin levitetyllä siivellään\npaljastaen samalla pitkän jonon merkintöjä saavutuksistaan. Koska\nmies oli asiantuntija, hänen mielenkiintonsa heräsi paikalla. Hän\nnykäisi nuorasta, joka sulki lento-oven, ja tuokiossa Arnaux oli hänen\nvankinaan.\n\nRosvo levitti siivet, jotka olivat täynnä merkintöjä. Hän luki toisen\ntoisensa jälkeen ja vilkaistessaan hopearenkaaseen -- kullasta sen\nolisi pitänyt olla -- hän näki nimen Arnaux.\n\n-- Arnaux! Mutta minähän olen kuullut sinusta, kaunokaiseni. Olipas\nonnenpotku, kun sain kiinni sinut! hän huudahti.\n\nHän sieppasi sanoman linnun pyrstöstä, kehi sen auki ja luki:\n\"Arnaux lähti Chicagosta tänä aamuna kello 4 ja on matkalla New\nYorkiin osallistuen kilpailuun, joka on järjestetty eri-ikäisille\nkirjekyyhkyille.\"\n\n-- Yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä! Ja varovasti, melkeinpä\nkunnioittavasti kyyhkysvaras pisti räpyttelevän linnun pehmustettuun\nhäkkiin. -- Kyllähän minä tiedän, että on hyödytöntä pidättää\nsinua, mutta voin sentään saada sinusta jälkeläisiä, jotka perivät\nominaisuutesi.\n\nArnaux teljettiin väljään ja mukavaan lakkaan muiden vankien seuraan.\nVaikka mies oli varas, hän oli kuitenkin viestikyyhkyjen ystävä.\nHän antoi vangilleen kaikkea, mikä suinkin edisti sen mukavuutta ja\nturvallisuutta.\n\nKolme kuukautta hän piti Arnaux'ta häkissä. Aluksi se vain käveli\nkaiket päivät rautalanka-aitauksen edessä katsellen ylhäältä ja\nalhaalta pakotietä, mutta neljän kuukauden kuluttua se näytti\nluopuvan yrityksistään. Valpas vanginvartija ryhtyi nyt toteuttamaan\nsuunnitelmansa toista osaa. Hän laski sisään nuoren, ujon\nkyyhkysneidon. Mutta se ei näyttänyt olevan Arnaux'n mieleinen; tämä ei\nviitsinyt olla edes kohtelias sille. Jonkin ajan kuluttua vanginvartija\notti pois naaraan ja jätti Arnaux'n kuukaudeksi yksikseen.\n\nSitten se sai seurakseen toisen kyyhkysneidon, mutta silläkin oli\nyhtä huono menestys. Tätä jatkui vuoden verran -- lumooja toisensa\njälkeen ilmestyi häkkiin. Arnaux karkotti ne joko väkivalloin tai oli\nhalveksivan välinpitämätön, ja aika ajoin entinen vapauden kaipuu\npalasi kahta voimakkaampana, niin että se syöksyi ylös ja alas pitkin\nverkkoaitausta tai hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan.\n\nKun sen siipisulat, jotka olivat täynnä merkintöjä, alkoivat sulkasadon\naikoihin lähteä, vanginvartija talletti ne aarteinaan, ja sitä mukaa\nkuin uudet sulat kasvoivat tilalle, hän jäljensi niihin linnun\nmaineteot.\n\nNäin kului vähitellen kaksi vuotta, ja vanginvartija oli\npannut Arnaux'n uuteen lakkaan ja antanut sen seuraksi uuden\nkyyhkyskaunottaren. Sattumalta se oli aivan saman näköinen kuin\nkotiin jäänyt uskoton puoliso. Arnaux jopa huomasi tulokkaan.\nKerran vanginvartija oli näkevinään kuuluisan vankinsa osoittavan\nhiukan mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, ja tämä oli aivan selvästi\npesäntekopuuhissa. Otaksuen niiden päässeen täyteen yhteisymmärrykseen\nhän ensimmäisen kerran avasi vankilan oven ja päästi Arnaux'n vapaaksi.\nLentelikö se empivänä? Epäilikö se? Ei, ei hetkeäkään. Heti kun\nluukku oli poissa ja tie auki, se ampaisi ulos, levitti ihmeelliset,\nmaineikkaat siipensä ja suomatta ajatustakaan viimeiselle Kirkelleen\nsyöksähti lentoon, pois vihatusta vankilasta -- kauas pois.\n\n\n5\n\nEmme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että\nse rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on\nainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi\ntämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on\nsiihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi\nhaluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut\npalvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo,\njos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti\nse on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan\nkuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.\n\nKoti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka\nolisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva\nkaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä\noli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt\nvankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi\nosannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun\nheittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä\nkorkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet\nkunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa\nkaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten,\nja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät\ntulenliekeiltä.\n\nKaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan\nkiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti\nse sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään -- se\non varmaa -- elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä\nsisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa\njohdettavaksi.\n\nArnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja\nkompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin\nkorkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja\nnuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen\nsiivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä\nkunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.\n\nNopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana\nedellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten\nlentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla\nylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat,\njoiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.\n\nHaukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli\nääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen.\nArnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle\neikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan.\nHaukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas\nsaattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa\npolttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.\n\nLennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo\ntuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa\ntunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut\nystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän\nvoimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin\njanoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita,\nsamoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin\netäisiin savuihin.\n\nJalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta.\nVoimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään\narvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä.\nSe liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen\nodotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi\nkimppuun kuin välähtävä keihäs -- yksikään lintu ei pystynyt välttämään\nsitä, sillä olihan se jalohaukka.\n\nKäänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi -- kierrä\nvaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux!\nKotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se\nvain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn -- mitä kohti? Kohti\nvärin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin\ntoimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja\ntämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä,\nnäkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin\nrakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt\nkahteen vuoteen.\n\nKun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi\njoen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo\nkohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin\nsuuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua,\nmatalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla!\nMikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne\nkukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa\ntaivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta?\nVoi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä!\nSivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta -- liian myöhään!\n\nVälähdys -- pamaus, ja surman hauli saavutti sen; osui mutta ei\npudottanut. Katkenneita höyheniä kunniamerkintöineen irtaantui\nvälkehtelevistä siivistä ja leijaili maata kohti. Nolla sen\nmerilentoennätyksestä oli tiessään. Kahdensadan kymmenen mailin sijasta\noli vain kaksikymmentä yksi mailia. Se oli häpeämätön ilkiteko!\n\nTumma tahra ilmestyi linnun rintaan, mutta Arnaux jatkoi vain lentoaan.\nEteenpäin! Tuokiossa oli vaara sivuutettu. Sen matka jatkui suoraan\nkotia kohti, mutta ihmeellinen lentonopeus oli laskenut, nyt se oli\nenää vain vajaa kilometri minuutissa. Revityissä siivissä synnytti\nilmavirta soraääniä, ja tahra rinnassa kertoi voimien murtuneen, mutta\neteenpäin, aina vain eteenpäin se lensi. Koti oli jo näkyvissä, ja\ntuska rinnassa unohtui. Liidellessään Jerseyn jyrkkien rantakallioiden\nluona se erotti jo selvästi kaupungin korkeat tornit. Eteenpäin, yhä\nvain eteenpäin, ja hervonneesta siivestä ja sammuneesta katseesta\nhuolimatta sen kodin kaipuu voimistui voimistumistaan.\n\nHudsonin alajuoksulle saapuessaan se lensi kallioisen rantajyrkänteen,\nPalisaden, suojassa yli kimaltelevan veden, yli puiden, alitse\nhaukkojen rosvolinnan, jossa isot julmat muuttohaukat istuivat kuin\nmaantierosvot konsanaan seuraamassa sen lähestymistä.\n\nArnaux tunsi ne ennestään. Tuossa pesässä makasi moni sanoma, joka\nei ollut koskaan saapunut perille, ja moni mainetöistä kertova\nsulka oli lennähtänyt sen varustuksista. Mutta Arnaux oli uhmannut\nhaukkoja ennenkin, ja se lensi entiseen tapaansa: ripeästi suoraan\neteenpäin. Mutta nyt se ei ollut entisellään: kuolettava laukaus oli\nkuluttanut loppuun sen voimat. Silti eteenpäin, eteenpäin! Mutta\nmolemmat muuttohaukat, jotka olivat odottaneet vain sopivaa hetkeä,\nsyöksähtivät lentoon kuin kaksi jousen sinkoamaa nuolta, voimaa uhkuen\nja salamannopeasti ne kiitivät kohti heikkoa ja uupunutta.\n\nEmme kerro kilpailusta, joka nyt seurasi. Emme kuvaile mitä tuskaa\nurhea pikku sydän tunsi, kun se näki edessään kaivatun kotinsa, jonne\nei ikinä pääsisi. Minuutissa kaikki oli ohi. Muuttohaukat kiljuivat\nvoitonriemussaan. Ne lensivät liidellen pesäänsä ja saalis, jonka ne\nveivät kynsissään, oli loistavan pikku Arnaux'n ruumis, kaikki mitä\nsiitä oli jäljellä.\n\nYlhäällä kallioilla rosvot punasivat nokkansa ja kyntensä sankarin\nelämännesteessä. Verrattomat siivet ja niiden maineikkaat muistot\nhajaantuivat tietymättömiin. Ne viruivat auringossa ja sateessa,\nkunnes tappajat itse tapettiin ja niiden linna ryöstettiin. Eikä\nkukaan tiennyt verrattoman kirjekyyhkyn kohtalosta, ennen kuin kostaja\nlöysi rosvopesästä, lian ja töryn alta, monen muun samanlaisen\nohella hopearenkaan, jalon viestikyyhkyn pyhän merkin, ja luki siitä\npaljonpuhuvan merkinnän:\n\n\"ARNAUX, 2590 C\"\n\n\n\n\nVOITOKAS SUSI\n\n\n1\n\nOletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan\nulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta\nliian voimakas yksin kaadettavaksi -- kauas kiirivän, kohoavan ulinan,\njolla lauma tiedottaa verekset jäljet -- terävän haukahduksen yhtyneenä\nlyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin\nviimeisen iskun julistus: \"Käy kiinni\"?\n\nRatsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia\najokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo\nlaskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan,\njonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot\ntummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka\njokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen\nettä selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa\nihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä\nsusi.\n\n-- Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä\nillallispaistiaan.\n\n\n2\n\nEnnen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka\nnappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun\npuhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta\nsitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien\nsijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.\n\nKarjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta\nsudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka\nvapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat\nharjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä.\nKing Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla\noli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia\nja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen\nsuhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä\nne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet\nvuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän\npitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden\nkäyvän ihmisen kimppuun.\n\nJuttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet\nnukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan\nBillystä.\n\n-- Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen\nkerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.\n\nJa yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin\nitsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan\nminä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden\ntarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.\n\n\n3\n\nKauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli\nsaalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren,\nitärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia,\nmutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta\nkaksinkertainen.\n\nMennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle\njuomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen\nhän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli\npesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää\nkaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.\n\nRatsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä\nnäki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle,\nja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla.\nHän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi\nsuuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten\ntavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa,\nne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä.\nEmolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat\nvoitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue\noli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa\naikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan\npalannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin,\nmitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan\nkuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska\nitsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa,\nkantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä,\nkunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.\n\nMoni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään.\nVanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja\nja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin.\nPehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.\n\nKun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa,\nettä suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut\nvielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.\n\nKun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa\nraapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni\nmusta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein\npentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun\nkäytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.\n\nPesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki.\nLähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta\nolivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja\nkun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon\npiiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut\nmennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun\nkaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni\nsuden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään\nrotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun\nemokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva\npentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli\nilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu\nselvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen\njaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella\nsitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat\njotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen\nverran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei\nosoittanut suuttumusta.\n\nPentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi\ntarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi\nkääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan.\nJos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin\njäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu\nsaapui pesän suulle kohta emosuden perään.\n\nVieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan\npesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista\nlähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen\nmerkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku\noli aivan ulottuvilla.\n\nNaarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen\nseurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä\nsen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan\ntuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja\nalkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi\nitselleen perheen.\n\nMuutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että\nemo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa\nsuhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa\nvanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin\nkehittyi tumma harja.\n\nPikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa\nkasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa\nseuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo\nsaalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen\nkatkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki\nvanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi\nkokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.\n\nMutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä\noli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli\npysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla:\nyöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä\noli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se\nmenetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi,\nsillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi\njälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta\nhaiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla\nmillä hyvänsä.\n\nKerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä\nlammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan\nvastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät\ntavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.\n\nEmosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka\nonkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden\ntodellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.\n\nErityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että\nvarjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti\npoikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa.\nPyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet\nmukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä\nopittava, ja se oli todella kauhea.\n\nTummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi\neräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja\nsääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui\nkumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat\ntärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein\nkalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi\npentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille\nsaadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari\nkolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä\nruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja\nainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä\noli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi\noli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa\nholhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä\nvaurastui vaurastumistaan.\n\nSudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju\nparhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat\nvaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli\nstrykniinin haju.\n\n\n4\n\nPikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin.\nNiinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä.\nNiiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja,\nvoimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta.\nHeikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden\nmukana.\n\nSudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden\nkoko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa,\nrajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja\nmurahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja\nlisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta\non näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne\novat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja\n-- siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella.\nPoiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin\nliejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä\nmuut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä\nne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu\ntakaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän\ntiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja\nviholliset ovat.\n\nKeltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin\ntietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään\ntietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki,\njota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran\nnaarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka\nyrittävät suojella lastaan vaarasta.\n\nTummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut\nkoskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä\nkoko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät\nvoineet seurata hevosillaan.\n\nSe oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat\ntähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta\nei niistä liioin ollut harmiakaan.\n\nSe tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden\nlintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa\neläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun\nei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.\n\nEntä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen,\njolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.\n\nSe tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi\nhajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo\nsaalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti\nensin jonkin vasikoista.\n\nSe oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan\nedestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava\nsivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei\nedes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä\nyksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.\n\n\n5\n\nMuuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon\nkuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres\neikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.\n\nKeltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään\ntietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne\nlähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla\nja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle,\nsamoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli\nkehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun\nkuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan\nnäköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki\ntarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella\nnenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.\n\nJa sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen:\nEnsiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää\nvasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän,\nkukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia\npenikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi\nprosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli\nprosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi\nhitunen raudan hajua.\n\nVanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori\nsusi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi\npaikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti.\nEmosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju --\nkojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan\noikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt\nsiirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli\noli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia,\njoutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju\nsen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet\npuolesta prosentista melkein kahteen.\n\nNaarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja\nkohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.\n\nEmosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla\nihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten\ntuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten\nlintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun\nse piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa\nherkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta\nhikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen\nlauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen\nja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale\nilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja\nnyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun\npäällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet.\nSe oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja\nmalttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään.\nEmo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon\npenikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti\nkilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi\nhitaasti herkusta penikka kintereillään.\n\nKatsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi\nkojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää\nsusia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin\nkuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman\nherkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon,\nsillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului\nterävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden\nrikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja\nkojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun\nottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili\nvalppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.\n\nIlma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin,\nvallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka\nkintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin\ntörmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut\nvaroituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja\nvirittävän pyydyksen toisia varten.\n\n\n6\n\nElämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa,\nmutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa\nkertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta\npenikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi\nparhaiten kaikista hengenvaaroista.\n\nLokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi.\nSudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran -- keltaisen suden ja sen perässä\ntoisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut\nkaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet\nhiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt\noikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.\n\nSudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän\npettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti\noli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.\n\nAloittelija kiinnittää usein syötin itse rautoihin, kokenut ei tee\nsitä koskaan. Hyvä pyydystäjä ei aseta rautoja vain kolmensadan tai\nkuudensadan metrin päähän syötistä, vaan lisäksi sellaiseen kohtaan,\njonka susi todennäköisesti ylittää kiertäessään syötin ympäri.\n\nSuosittu menetelmä on kätkeä kolmet tai neljät raudat avoimelle\npaikalle ja sirotella niiden keskelle lihanriekaleita. Ennen kätkemistä\npyydykset savustetaan, ettei käsien eikä raudan haju tunnu. Toisinaan\nkäytetään syöttinä vain pumpulitukkoa taikka höyhenkimppua, joka\nvangitsee suden katseen ja herättää sen uteliaisuuden, niin että se\nerehtyy kiertämään petollista vaaravyöhykettä.\n\nTaitava metsästäjä vaihtelee alinomaa menetelmiään, etteivät sudet\noppisi hänen temppujaan. Susilla ei ole muuta keinoa kuin turvautua\nvalppauteensa ja kiertää hajut, jotka ovat lähtöisin ihmisistä.\n\nSudenpyytäjä, jolla oli kuormallinen jykeviä pyydysrautoja, oli alkanut\njokasyksyisen urakkansa Poppelimetsässä.\n\nJoen ylittävä entinen puhvelien polku seurasi pientä rotkoa, joka\nkiipesi kukkuloilta tasaisille ylängöille. Kaikki eläimet, sudet ja\nketut, naudat ja hirvet, käyttävät näitä polkuja, jotka ovat tärkeitä\nkulkureittejä. Lähellä sitä paikkaa, missä polku sukelsi sorapohjaiseen\nvirtaan, oli poppelinkanto, johon sudet olivat jättäneet merkkejään.\nPyyntimies huomasi heti, mihin sitä oli käytetty. Siihen oli mainio\nkätkeä sudenraudat. Niitä ei tosin auttanut viritellä polulle, jolla\nkulki paljon karjaa, vaan kahdenkymmenen askelen päähän tasaiselle\nhietikolle. Tälle viiden neliön suuruiselle alueelle hän sijoitti\nneljät raudat. Kunkin pyydyksen läheisyyteen hän pudotti pari kolme\nlihan riekaletta; asetelmaa täydensi kolme tai neljä valkoista sulkaa,\njotka oli kiinnitetty keskellä sojottavaan ruohon korteen. Sen jälkeen\nkun aurinko, tuuli ja hiekka olivat haihduttaneet metsästäjän jäljet,\nei yksikään ihminen olisi erottanut hietikkoon kätkettyjä rautoja, eikä\nniitä olisi pystynyt vainuamaan moni eläinkään.\n\nKeltainen susi oli nähnyt ja väistänyt tuhansia kertoja ennenkin\nsellaisia pyydyksiä ja opettanut jättiläismäistä poikastaankin\nkarttamaan niitä.\n\nKarja tuli keskipäivän helteellä juomaan. Eläimet saapuivat jonossa\npolkua pitkin, samoin kuin puhvelitkin ennen vanhaan. Pienet iltalinnut\nlentelivät niiden edellä, lehmälinnut ratsastivat niiden selässä ja\npreeriakoirat rupattelivat niille aivan samoin kuin entisaikojen\npuhveleille.\n\nNe astelivat alas harmaanvihannalta kivikkoiselta laakiolta juhlallisen\nvakavasti ja määrätietoisesti. Polun varrella riehakkaasti kisailleet\nvasikat rauhoittuivat rantaan tultaessa ja kävelivät kiltisti lehmien\nperässä. Jonon etunenässä kulkeva vanha lehmä haisteli epäluuloisesti\nohittaessaan viritetyn satimen. Se oli kuitenkin liian kaukana, muutoin\nse olisi kuopinut maata ja mölissyt veristen lihankappaleitten päällä,\nkunnes jokainen rautaansa olisi lauennut ja käynyt vaarattomaksi.\n\nMutta sillä oli nyt kiire joelle. Juotuaan tarpeekseen eläimet\nmakasivat lähimmällä törmällä myöhään iltapäivään saakka. Sitten niiden\noma äänetön ruokakello herätti ne, ja karja palasi takaisin lihaville\nlaitumilleen.\n\nPari pikkulintua oli nokkinut lihankappaleita ja muutama sininen\nlihakärpänen pörisi niiden ympärillä, mutta muuten hiekkanaamio\noli vielä koskematon päivänlaskun aikaan. Auringon alkaessa taas\nvärileikkinsä kaarteli ruskea suohaukka jokitasangon yläpuolella.\nMustarastaat pyrähtivät tiheikköihin välttäen helposti sen kömpelöt\nhyökkäykset. Oli vielä niin aikaista, ettei haukan kannattanut yrittää\nhiiriä, mutta maan lähellä kiitäessään se terävillä silmillään keksi\nsatimen luona lepattavat höyhenet ja kääntyi nopeasti. Mutta ennen kuin\nse tuli lähellekään, se huomasi höyhenet täysin mielenkiinnottomiksi ja\näkkäsi sen sijaan lihapalat. Viekkauteen tottumattomana se laskeutui\nmaahan ja oli nielemässä parhaillaan toista palasta, kun räiskis --\npöly pölähti korkealle ilmaan, ja suohaukka tarttui kiinni varpaistaan\nja yritti turhaan päästä jykevien sudenrautain otteesta. Se oli vain\nlievästi loukkaantunut. Irti päästäkseen se tuon tuostakin pieksi ilmaa\nisoilla siivillään, mutta se oli yhtä voimaton kuin varpunen rotan\nloukussa.\n\nJa kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut\njoutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla\nkuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen\nelefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta\nsyvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei\nollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet\npikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen\noli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus;\nne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika --\nkeltainen susi ja tummaharja.\n\nYhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä\nne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran\npoppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle,\nräväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti --\nvarmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu -- ja hyökkäsi sitä kohti.\nPäivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei\nvaroittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä\nleukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala\nääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti\nhaukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin.\nSakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä\nirti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan.\nPyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei\nollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan\nollut varmempi.\n\nPelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja\nponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se\nolisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen\npäivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka\nrimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se\nhaukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli\nraivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja,\nnäykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne\nolivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä\nhäntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta\nvuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.\n\nSe taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes\noli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa\nrautaa hampaillaan.\n\nJa niin kului yö.\n\nEntä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin\nkasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi\nvieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja\npysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas,\nmutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä\nponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja\noli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä\npulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä\nyönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.\n\nTummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja\nuskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.\n\nSeuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi\ntummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään\nheijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se\nisosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä\nmiehen kimppuun, vaan pakeni.\n\nSudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun,\nvertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui\nnopeasti.\n\nMetsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin.\nSusi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli\nVartiovuoren naarassusi.\n\nTummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi\nsen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan.\nSiitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.\n\n\n7\n\nVaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta\nlahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli\nollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia\ntämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti\nehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä\nsieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla\ntavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi\nvoi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä\nolennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita\ntunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt,\nsanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on\nkulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.\n\nTummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija\njo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis\noli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut\nsuhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä\narkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi\nhyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko\nsen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi\nelämässä erinomaisesti.\n\nSusien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran\nkarkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen\nhaluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin\nsyntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen\nlähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta\nse kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli\npuolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa\nja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli\nsiellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas\nvuoristolinnoituksensa turviin.\n\nSudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt\nkauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta\nhän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja\nkorkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä.\nNiin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut\npreeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:\n\n-- Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman\njohdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.\n\nRyder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan,\nmutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo\nerottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun\nhän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä\njuolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun\npoika.\n\nNäistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä\nnuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi\npyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat\nhäipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi\ntietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään\nkarjankasvattajien pyyntimenetelmät.\n\nSudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli\nkokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian\nhellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin\nkatosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan\nmaastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri\njohtamassa loppuhyökkäystä.\n\nHän kertoi, että kojoottien ajojahti tavallisesti onnistui, koska\nkojootit pyrkivät tasaisille maille, joilla vinttikoirat saivat ne\nhelposti kiinni. Sanoipa hän tappaneensa tällä mukaansa ottamallaan\najokoiralaumalla myös muutamia pikku susia, vaikka siinä leikissä\njohtajakoira tavallisesti menettikin henkensä. Enimmäkseen hän\nkuitenkin jutteli tuosta Vartiovuoren kelvottomasta mustasta sudesta,\njota hän oli monta kertaa yrittänyt ajaa näännyksiin taikka johonkin\numpikujaan, mutta aina epäonnistunut. Susi näet jatkoi raivostuttavan\nhellittämättömästi rosvoamistaan ja nappasi aina parhaat palat,\nopettipa vielä joka vuosi uusille susipolvillekin, miten sen saattoi\ntehdä pälkääseen joutumatta.\n\nKuuntelin häntä yhtä innokkaasti kuin kullankaivaja valtausjuttuja,\nsillä nämä asiat kuuluivat minun maailmaani. Ne olivat tosiaan\netualalla kaikkien mielestä, sillä olimme ajamassa Pahanmaan Billyä, ja\nnuotion ympärillä makasivat Penroofin koirat.\n\n\n8\n\nEräänä yönä syyskuun lopulla, kun viimeinenkin valojuova oli kadonnut\nlännestä ja kojoottien yhteishaukunta alkanut, kuului syvä, kumea ääni.\nKing otti piipun suustaan, käänsi päätään ja sanoi:\n\n-- Se on nyt se -- se kelvoton Billy. Se on pitänyt meitä kaiken päivää\nsilmällä joltain korkealta paikalta, ja nyt kun pyssyistä ei ole apua,\nse on tullut tänne ilkkumaan.\n\nPari kolme koiraa nousi niskakarvat pystyssä, sillä ne erottivat\nselvästi, ettei ulvoja ollut kojootti. Ne ryntäsivät ulos yöhön, mutta\neivät etääntyneet kauaksi. Äkkiä niiden ärhentely vaihtui kovaksi\nulinaksi, ja kaikki juoksivat takaisin tulen suojiin. Yksi oli saanut\nolkaansa niin pahan haavan, ettei siitä ollut enää jatkamaan ajoa.\nToisen kyljessä oli haava, joka tosin ei näyttänyt vaaralliselta, mutta\nsilti metsästäjät saivat seuraavana aamuna haudata senkin.\n\nMiehet olivat raivoissaan. He vannoivat nopeata kostoa ja olivat jo\npäivän koitteessa jälkien haussa. Kojootit haukkuivat aamulauluaan,\nmutta häipyivät kukkuloille heti, kun päivä oli täysin valjennut.\nMetsästäjät etsivät ison suden jälkiä toivoen, että koirat pystyisivät\nseuraamaan niitä ja löytäisivät suden, mutta nepä eivät siihen\npystyneet tai sitten eivät halunneetkaan.\n\nNe tapasivat kuitenkin kojootin, jonka ne tappoivat ajettuaan sitä\nmuutaman sata metriä. Olihan sekin kai jonkinlainen voitto, sillä\nkojootit tappavat vasikoita ja lampaita, mutta siitä huolimatta\nmielessäni oli sama ajatus kuin kaikilla toisillakin:\n\n-- Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta\neivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.\n\nAivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori\nPenroof:\n\n-- Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan\nkokonainen liuta susia.\n\n-- Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.\n\nTällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät\nseurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko\nhukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä\nsusien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy,\ntoisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka\nsitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään\nkoiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä,\nhevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä\nvähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme\nkojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy\noli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun\njotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti\nKing tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa\nhän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin\nliikenivät.\n\nJouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme,\nammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän\niltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma\noli nyt viisitoistapäinen.\n\nSää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla\nlumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli\nnyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison\nsuden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää\npettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.\n\nOlimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme\nlähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat\ntakaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He\ntiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.\n\n-- Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi\nKing, kun nousimme hevosen selkään. -- Jos sen saamme, niin koko\njoukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on\nkolmetoista ja puoli senttiä!\n\nJa jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan\nkolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet\nosuessaan niille.\n\nJo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen\npäin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: \"Kuunnelkaa\", sitä\nseurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului\nkaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: \"Tulkaa tänne.\"\n\nKing kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla\nratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli\nnähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu\nisot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli\nhihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin\nolisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa.\nMetsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet,\njotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut\nturhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti\njälkiä!\n\n\n9\n\nSiitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme\nodottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon\nnauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.\n\nSe oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt\nsitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään\nja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten\nosoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut\nmatalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon,\nkoska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset\nolivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana\netsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa\npuhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja\nyhtyneet taas tässä -- mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä\nja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain,\npuolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden\nmässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet\ntaas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi,\nkuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat\npörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.\n\nKing oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat\nhyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet\nmeihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa --- niin kertoivat jäljet\n-- ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä\nylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.\n\nKoiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut\nsaalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai\njuoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme,\nsillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas\nrotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli\nmahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin\nperään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti,\neikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja\nponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen\nkoirien haukunta.\n\nAjo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta\njuuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja\nkarauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien\nkallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään\ntasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät\nylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan.\nHän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja\nhajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle\nmitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi\nhenkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka\nolimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.\n\nKarautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille\noikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton\nja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme\nvoineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten\nvalitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko\najan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat\nhyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme\nonnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin\ntulimme kohdalle.\n\nKolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille\nmaille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain\npienen otuksen jäljillä.\n\n-- Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. -- Koirat olivat\nniin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma,\nkun ei ollut jänis.\n\nKilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen\npäästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme\npaikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan.\nMuutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa\nsusi ja hyvin isokokoinen musta susi.\n\n-- Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä\nauttamaan -- siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni,\nkun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä\nkustannuksella.\n\nSeuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt\nlumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme\nkaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen\nsentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista\nhohdetta.\n\nIlmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä,\nmutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara\nurakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle\nlaakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta\nsudesta.\n\n-- Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut\nyhtyivät huutoon.\n\nVihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut.\nKoiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat\npäästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset\nkorskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin.\nMusta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli\nja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat\npitivät enemmän niistä toisista jäljistä.\n\nPää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui\npitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat\nrevolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä -- he\nolivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion\nkuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.\n\nKumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas\nparempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten\nriensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää\nkohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.\n\nPian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet\n-- susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut.\nKanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja\nkäännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden\njälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta\njotain elonmerkkiä siitä.\n\nSatuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot\nkapsahtelivat.\n\n\n10\n\nPalasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme\nnähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin\nparin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:\n\n-- Tuolla se on!\n\nEdessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle\nilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet\nkiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme\nomaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja\nsamalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme\nnähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme.\nMutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme\näkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi\nollut jo näkyvissä.\n\nTiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen\npohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja\nsiirtyi rinnettä ylöspäin.\n\nKarautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat\nilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan\npitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle,\nja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla\nkuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä\noli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät\nja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle\nharjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin\nolivat melkein lopussa.\n\nNyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten\nalas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että\nvarmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan\npaikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.\n\nKuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea,\njonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän\nkiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja\nvaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista\nvuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka\nvoimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme\nhevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi\npilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan\nkuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti,\nsillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti\njulma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin,\nja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu\noli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät\ntakaa-ajettavansa perässä.\n\nMonen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut\nonnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut,\nsillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän\njäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa\nsuoraan meitä kohti.\n\nEmme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä\npidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli\nkantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle\nrinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se\nei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan\ntoveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän\nympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan\nomalle vuorelleen.\n\nSe ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa,\njoilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli\nylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja\nläheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin\nolisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa\nnousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat\nmuuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia\nmetrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä\nolevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin\nuupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.\n\nTällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua,\niso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää\npainuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä,\nvälkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme\nkuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska,\nleuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien\nolisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi\neteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan,\nnopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne\nilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin\nkuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle,\nsamoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys,\nvastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä.\nDander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys,\nlyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt\nsiniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun\ntappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää\nvasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat\nhyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman\nsuuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja\nsyytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan\nkuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.\n\nViidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt\nkallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy\nseisoi taas yksin vuorellaan.\n\nHetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko\nlauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti\näänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi\nheikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle\nkielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.\n\nTuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet.\nKaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet\nennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään:\nmenimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut.\nYksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään -- emme\nsanoa mitään.\n\n\n11\n\nViikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.\n\n-- Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi\nostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.\n\nAurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme\nDumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla\njokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi.\nEmme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui,\nsusien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt\nhaukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin\nlyhyeen.\n\nHevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:\n\n-- Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas\nnauta.\n\n\n\n\nPOIKA JA ILVES\n\n\n1\n\nHän oli tuskin viidentoista, mutta harvinaisen innokas metsämies\nvasta-alkajaksi. Kaiken päivää oli Caygeonullin järven ylitse saapunut\nmetsäkyyhkyjä. Istahtaessaan lepäämään pienen raivion ympärillä\ntörröttäviin kelopuihin, jotka olivat muistona joskus raivonneesta\nmetsäpalosta, ne suorastaan houkuttelivat käyttämään pyssyä. Poika oli\nkuitenkin seuraillut niitä tuntikausia turhaan. Ne tuntuivat tietävän\ntarkalleen, kuinka pitkälle vanhanaikainen kivääri kantoi, sillä hän ei\npäässyt kunnolla edes ampumamatkan päähän, kun ne jo nousivat lentoon\nviuhtoen siipiään kiivaasti. Lopulta parvi hajaantui mataliin vihreihin\npuihin, joita kasvoi lähteen ympärillä lähellä hirsimökkiä. Sen suojissa\nThorburn alkoi varovaisesti lähestyä lintuja. Hän huomasi yhden\nkyyhkyn muista erillään, tähtäsi sitä pitkään ja laukaisi. Melkein\nsamanaikaisesti kajahti kova pamaus ja lintu putosi hengettömänä maahan,\nThorburn hyökkäsi valtaamaan saalista samalla haavaa kuin muuan solakka\nmies astui näkyviin ja nosti sen maasta.\n\n-- Hei, Corney, sinä otit minun lintuni!\n\n-- Sinun lintusi! Tuonnehan ne sinun lintusi lensivät. Kun näin niiden\näsken laskeutuvan tänne, ajattelin että oli parasta pudottaa yksi\nluodikolla.\n\nTutkittuaan kyyhkyä tarkkaan he totesivat että siihen oli osunut sekä\npyssynluoti että haulipanos. Erämiehet olivat ampuneet samaa lintua.\nAsia kuitattiin naurulla, vaikka sillä oli vakavakin puolensa. Pojan\nkorpikodissa oli niukalti ammuksia ja ruokaa.\n\nIrlantilais-kanadalainen Corney, joka oli sadankahdeksankymmenen sentin\nmittainen komea nuorimies, lähti sitten tovereineen kohti hirsimökkiä,\nmissä niukka toimeentulo ja kaiken ylellisyyden puuttuminen herätti\nvain hilpeyttä. Sillä vaikka Coltit olivat syntyneet ja kasvaneet\nKanadan takamailla, he eivät olleet kadottaneet irlantilaisten\ntunnettua sydämellisyyttä ja sukkeluutta.\n\nCorney oli suuren perheen vanhin poika, ja hänen vanhempansa asuivat\nPetersayssa, neljäkymmentä kilometriä etelämpänä. Hän oli vallannut\nmaata Faneboukista rakentaakseen itselleen oman kodin veistämistään\nhirsistä. Kaksi vanhempaa sisarta, vakaa ja luotettava Margat sekä\nhilpeä ja sukkela Loo hoitivat hänen talouttaan.\n\nThorburn Alder vieraili parhaillaan heidän luonaan. Hän oli juuri\nparantunut ankarasta taudista, ja hänet oli lähetetty tänne korpeen\nsiinä toivossa, että hän karaistuisi ja saisi samanlaista elinvoimaa\nkuin oli hänen isäntäväessäänkin.\n\nColtin mökki oli veistämättömistä hirsistä, ilman lattiaa ja siinä oli\nturvekatto, jolla kasvoi reheviä ruoho- ja kukkamättäitä. Ympäröivä\nkorpimetsä oli puhkaistu kahdesta kohtaa: toisesta johti alkeellinen\ntie etelään, Petersayhin, toisesta avautui näkymä kimmeltävälle\njärvelle, joka vyörytteli laineitaan mukulakivistä rantaa vasten.\nVastakkaisella rannalla, kuuden kilometrin päässä, häämötti lähimmän\nnaapurin talo.\n\nHeidän päiväohjelmassaan ei ollut paljon vaihtelua. Corney nousi\naamunkoitteessa sytyttämään tulen lieteen, herätti sitten sisarensa ja\nruokki hevoset aamiaista odotellessaan. Kello kuudelta ateria oli syöty\nja Corney lähti töihinsä. Kun lähteeseen osui erään kelohongan varjo,\ntiesi Margat keskipäivän koittaneen ja lähti noutamaan raikasta vettä\nruokapöytään. Loo puolestaan kiinnitti valkoisen rievun salon kärkeen\nmerkiksi Corneylle, joka palasi kesannolta tai heinäniityltä punakkana\nja työn ryvettämänä, oikeana miehisen tarmon perikuvana.\n\nThor saattoi liikkua ulkosalla koko päivän, mutta iltaisin, kun oli\naika kerääntyä pöydän ääreen, hän saapui järveltä tai eteläiseltä\nharjulta syömään illallista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla\naamiainen tai päivällinen, sillä ateriat samoin kuin päivätkin olivat\ntoistensa kaltaisia. Niillä tarjottiin sianlihaa, leipää, perunoita\nja teetä, toisinaan munia, joita pienen hirsitallin vaiheilla elävät\nkymmenkunta kanaa luovuttivat, ja riistaeläinten lihaa, tosin harvoin,\nsillä Thor ei ollut tottunut metsästäjä eikä Corneylta riittänyt\nsanottavasti aikaa muuhun kuin maatöihin.\n\n\n2\n\nMahtavan lehmuksen päivät olivat päättyneet kuten puiden yleensä.\nKuolema oli ollut kuitenkin jalomielinen, sillä se oli antanut puulle\nkolme ennakkovaroitusta: olihan se jo lajinsa suurin, sen lapset olivat\ntäysi-ikäisiä ja sen sisus oli ontto. Talvimyrsky, joka sen nujersi,\nkatkaisi rungon ja paljasti onkalon, joka sillä oli sydämen sijasta.\nKeskellä päivänpaisteista aukiota lojui nyt pitkä ontto puunrunko,\njoka näytti ilveksestä ihanteelliselta kodilta sen ollessa etsimässä\nsuojaista pesäpaikkaa pian ilmestyvälle poikueelleen.\n\nSe oli vanha ja laiha, sillä vuosi oli ollut ilveksille ankara.\nEdellisenä syksynä jänisrutto oli pyyhkäissyt pois niiden pääravinnon.\nRunsasluminen talvi ja kova hankiainen olivat sitten tappaneet\npeltopyyt melkein sukupuuttoon, ja pitkä kostea kevät oli puolestaan\ntuhonnut vähälukuiset poikueet ja pitänyt lammikot ja purot niin\nrunsasvetisinä, että kalat ja sammakot olivat olleet turvassa ilvesten\nteräviltä kynsiltä.\n\nNäistä koettelemuksista ei naarasilveskään ollut suoriutunut\nheimolaisiaan paremmin. Sen pennut, jotka olivat nälkiintyneitä jo\nennen syntymäänsä, olivat sille kaksinkertainen rasitus, koska ne\nvaativat ajan, jonka se olisi muuten voinut käyttää saalistamiseen.\n\nPohjolan jänis on ilveksen mieliruokaa. Eräinä vuosina naarasilves\nolisi voinut tappaa niitä vaikka viisikymmentä samana päivänä, mutta\nnyt se ei nähnyt ainoatakaan jänistä. Rutto oli tehnyt työnsä hyvin.\n\nEräänä päivänä se sai kiinni punaoravan, joka oli livahtanut onttoon\npuunrunkoon ja joutunut satimeen. Toisena päivänä jäi haiseva\nmustakäärme sen ainoaksi ravinnoksi. Kolmas päivä tuotti täydellisen\npettymyksen, ja pennut vinkuivat surkeasti jäätyään vaille luonnollista\nruokaansa ja juomaansa.\n\nKerran ilves näki ison mustan eläimen, joka lemusi vastenmieliseltä\nmutta tutulta. Nopeasti ja äänettömästi se loikkasi sen kimppuun. Se\niski saalistaan kerran kuonoon, mutta piikkisika veti päänsä piiloon,\nsen häntä lennähti pystyyn, ja toistakymmentä pientä pistävää okaa\ntunkeutui ilvesemon käpälään. Se kiskoi ne hampaillaan irti, sillä jo\nvuosia sitten se oli tutustunut piikkisikaan, ja vain kova ahdinko oli\nnyt pakottanut sen iskemään kyntensä siihen.\n\nSinä päivänä se sai pyydystetyksi vain sammakon. Samoillessaan\nseuraavana päivänä saalistuspuuhissa kaukana korvessa se kuuli\nomituisen kutsuäänen, joka oli sille aivan outo. Ilves läheni ääntä\nvarovaisesti tuulen alapuolelta ja erotti monta uutta hajua sekä lisää\noutoja ääniä. Kun se tuli metsäaukean laitaan, kirkas ja kova huuto\nkaikui uudestaan.\n\nRaivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon\nisompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja\nsijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko\npeltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja\nväriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.\n\nIlvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi.\nRuokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi,\nja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi\ntaitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä\nmihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään\nerehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista,\nettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai\npäivää tahansa.\n\nMetsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle,\nmutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se\nhiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään\nsuojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan\nsyömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon,\njollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan\nvaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne\nolivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja\nnälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista\nlintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.\n\nRotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja,\njoiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu\nkuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas\npesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni\nkuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys,\nkoska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen\nruohojen lomasta.\n\nIlves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä\nnahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei\nollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi,\nsilloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin\nloikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta\nelävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.\n\nPeltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon\nharjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä,\nhitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta\nvalkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa,\nhuiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen\nlintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas\nharmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja\nennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä\ntai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu\nhampaissaan.\n\nPäästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta\nja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä\nkotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo\nkuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle.\nSaaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan\npidellen siitä kiinni käpälällään.\n\nÄäni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut\nilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli\nvahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä\nja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain.\nPeto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua,\ntarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle\noli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen\nkuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala\nmurahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.\n\n\n3\n\nKaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi\nmetsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista.\nMutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden\npuunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita\nkohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa\nniitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten\nThorillakin oli aina pyssy toverinaan.\n\nRaivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka\npesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina\naamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä\nvaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan\nThor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.\n\n-- Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta\nlihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.\n\nHän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon,\nja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki\npiipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi\nhievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin\nhuutaen:\n\n-- Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi\ntyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat\nsilmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.\n\nHän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että\nmurmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta\nperhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen\nnahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun\ntuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää\nsaippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes\nse oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.\n\nThor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon\ntapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle\naina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli\ntaas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja\nikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.\n\nEräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa\nhän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui\nvaltava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä.\nHän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi\nparia kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän\nhätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli\nhemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta.\nKarhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo\nodottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä\nmenettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi\nsukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti\nmukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen\npäälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.\n\nKarhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta\nhän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei,\npikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni -- poikanen vain. Poikanen!\nMutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen\nhiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta\notuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.\n\nHän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan\nkarhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja\npahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta\nluontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme\npitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.\n\nKääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten\noikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen\npahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään\nsaaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti\njättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn\nlakin.\n\nEräänä toisena päivänä Thor oli lähtenyt liikkeelle ilman asetta,\nsillä hän aikoi kerätä vain muutamia harvinaisia kasveja, joita\noli nähnyt erään aukion lähellä. Hän tunsi paikan maassa lojuvasta\nlehmuksenrungosta. Saapuessaan aukiolle hän kuuli omituista ääntä.\nSitten hänen silmänsä osuivat kahteen rungolla liikkuvaan esineeseen.\nHän nosti oksaa ja näki nyt selvästi valtavan ison ilveksen pään ja\nhännän. Eläin tuijotti häntä vihaisesti muristen, ja sen käpälän alla\npuunrungolla lojui valkoinen lintu, joka osoittautui yhdeksi heidän\nkallisarvoisista kanoistaan, kun hän vilkaisi siihen toistamiseen.\nKuinka hurjalta ja julmalta peto näyttikään! Kuinka Thor inhosi\nsitä! Hän melkein kiristeli hampaitaan suuttumuksesta, kun suuren\ntilaisuutensa saatuaan olikin täysin aseeton. Hän oli vähän\npeloissaankin ja tuumi mitä tekisi. Ilves murisi yhä äänekkäämmin\nja sen töpöhäntä heilui kiukkuisesti vähän aikaa. Sitten se tarttui\nhampaillaan saaliiseensa, loikkasi puunrungolta ja katosi näkyvistä.\n\nSateisen kesän vuoksi maa oli kaikkialla pehmeätä. Niinpä nuori erämies\ninnostuikin seuraamaan jälkiä, joita kuivana aikana ei edes kokenut\nmetsästäjä olisi pystynyt huomaamaan.\n\nEräänä päivänä hän keksi metsässä siansorkan tapaisia jälkiä. Niitä oli\nhelppo seurata, sillä ne olivat vereksiä. Kaikki muut jäljet rankkasade\noli huuhdellut näkymättömiin paria tuntia aikaisemmin. Noin kilometrin\npäässä ne johdattivat hänet avoimen kuilun luo. Päästyään sen partaalle\nhän näki jotain valkoista häivähtävän sen ylitse. Samassa hänen terävät\nnuoret silmänsä erottivat peuran ja täplikkään vasan, jotka katselivat\nhäntä uteliaina. Hän tuijotti niitä hämmästyneenä suu auki, vaikka oli\nseurannutkin niiden jälkiä. Emo kääntyi, kohotti hätälipuksi valkoisen\nhäntänsä ja loikki kevyesti tiehensä vasa kintereillään. Puunvesoista\nne selvisivät vaivattomalla hyppäyksellä, mutta milloin puu oli korkea,\nne kyyristyivät ja kissamaisen notkeasti solahtivat oksiston alitse.\n\nHän ei saanut enää toista tilaisuutta ampua niitä, vaikka näki useamman\nkerran samat kaksoisjäljet -- ainakin hän luuli niitä samoiksi --,\nkoska jostakin selittämättömästä syystä tässä koskemattomassa erämaassa\noli peuroja siihen aikaan paljon niukemmin kuin myöhempinä vuosina,\njolloin uudisraivaukset levisivät kaikkialle.\n\nHän ei tavannut niitä sen koommin yhdessä, mutta emon hän arveli\nnähneensä kerran. Se kulki metsässä nuuhkien ilmaa ja haistellen\nmaasta jälkiä. Se oli hermostunut ja levoton ja etsi ilmeisesti\njotakin. Thor muisti keinon, jonka Corney oli opettanut hänelle.\nHän kumartui varovaisesti, otti maasta leveän ruohonlehden, sovitti\nsen peukaloidensa väliin ja puhalsi sitten tällä yksinkertaisella\nsoittimella lyhyen, kimeän määkäyksen, joka muistutti selvästi vasan\nhuutoa. Vaikka kuusipeura oli pitkän matkan päässä, se tuli heti\nloikkien lähemmäksi.\n\nThor sieppasi pyssynsä aikoen surmata otuksen, mutta se havaitsi hänen\nliikkeensä ja seisahtui. Peuran harja kohosi hiukan ja se nuuhki ja\ntarkasteli häntä kysyvästi. Nuo isot lempeät silmät liikuttivat poikaa\nja pidättivät hänen kättään. Peura astui arastellen lähemmäksi ja\nvainusi vaaran. Oitis se loikkasi ison puun taakse ja oli kadonnut,\nennen kuin sääli oli häipynyt pojan mielestä.\n\n-- Eläinparka, sanoi Thor itsekseen, se on varmaan menettänyt vasansa.\n\nPoika kohtasi ilveksen salolla vielä kerran. Puoli tuntia sen jälkeen\nkun hän oli tavannut yksinäisen peuran, hän lähti ylittämään pitkää\nharjua, joka oli mökiltä muutama kilometri pohjoiseen. Sivuutettuaan\naukeaman, jossa virui iso lehmuksen runko, hän näki äkkiä ison\nkissanpoikaa muistuttavan eläimen, joka nakitti häntä viattomasti.\nHän kohotti tapansa mukaan oitis pyssynsä, mutta kissanpoikanen vain\nkallisti päätään ja katseli häntä pelottomasti. Sitten alkoi toinen\npentu, jota hän ei ollut huomannutkaan, kisailla ensimmäisen kanssa\ntapaillen käpälällään sen häntää ja viekoitellen veljeä painimaan.\n\nKatsellessaan pentujen kisailua Thorilla ei ollut enää halua ampua\nniitä, mutta sitten hän muisti julistaneensa sodan koko rotua vastaan.\nHän oli jo nostamaisillaan pyssynsä, kun aivan läheltä kuuluva hurja\nmurina sai hänet hätkähtämään. Vajaan kolmen metrin päässä seisoi\npoikasten emo näyttäen suurelta ja raivoisalta naarastiikeriltä. Nyt\noli kerrassaan mieletöntä ampua penikoita. Hermostuneena poika pudotti\nmuutaman raehaulin pyssyynsä ärisevän murinan noustessa ja laskiessa,\nmutta ennen kuin hän oli valmis ampumaan, peto oli jo tarttunut\njohonkin jaloissaan olevaan. Poika näki vilaukselta valkotäpläistä\nruskeaa -- se oli äskettäin surmatun peuranvasan veltto ruumis. Sitten\nilves poistui näkyvistä pennut kintereillään. Hän ei nähnyt sitä ennen\nkuin koitti aika, jolloin kummankin henki oli vaakalaudalla.\n\n\n4\n\nKuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen\nliikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen\nkauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan\nsinä aamuna.\n\nHän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä\nyönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja\nheittelehtivän unissaan.\n\nAamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta\nsisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen.\nHän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain\nkotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä\nei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui\nkäänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että\nhän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä\nsylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta\nkehotettiin juomaan sitä runsaasti.\n\nMutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen\ntila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut\nankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa\noli aina välillä, hän virkkoikin:\n\n-- Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta,\nettä lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan\nainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä\nhevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai\nparissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää\nruuhella Ellertoneille.\n\nNiinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi\nheinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista\ntietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita,\njoiden ainoa vene on viety.\n\nTuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat\nvielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen\npäivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää\npäivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.\n\nViikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo\nsaattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö\nja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta\nhänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja\nriutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli\nsittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka\npäivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain\nrahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.\n\nPian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän\neräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta\nkallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko\nkimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen\npienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella\nseinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja\nteetä.\n\nThor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin\nvaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin\nheikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai\nhaukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä\nlihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska\nse oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella\nruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.\n\nKolme kurjaa vuorokautta he pysyttelivät hengissä kanan avulla. Kun\nse oli syöty, Thor tarttui taas pyssyynsä. Se tuntui nyt paljon\nraskaammalta kuin ennen. Poika ryömi tallin luo, mutta hänen kätensä\nvapisivat ja hän oli niin heikko, että ampui monta kertaa harhaan,\nennen kuin sai lintuun osuman. Nyt oli jäljellä enää vain kolme\nhaulipanosta. Luodikon oli Corney ottanut mukaansa.\n\nThor oli ihmeissään, kun kanoja oli jäljellä enää vain kolme tai neljä\nkappaletta. Niitähän oli ollut toistakymmentä. Kolme päivää myöhemmin\nhän teki uuden yrityksen. Nyt hän näki vain yhden kanan, ja siihen meni\nhänen viimeinen panoksensa.\n\nSiitä lähtien elämä muuttui kauheaksi painajaiseksi. Aamulla, jolloin\nThor tunsi voivansa paremmin, hän valmisti hiukan ruokaa ja asetti\npölkylle, kunkin makuusijan pääpuoleen, täyden vesisangon. Se oli siinä\nyötä varten, jolloin he heittelehtivät kuumeen kourissa. Horkka alkoi\npelottavan täsmällisesti kello yhden tienoissa ja värisytti ruumista\npäästä jalkoihin, kalisutti hampaita ja kylmäsi sisältä ja päältä.\nMikään ei tuntunut lämmittävän -- tulikin menetti tyystin voimansa. Ei\nvoinut muuta kuin maata ja täristä ja kärsiä hitaan jäähtymiskuoleman\nkaikki tuskat ja hakkautua palasiksi. Sitä kesti kuusi tuntia, ja\ntuskia lisäsivät vielä kauheat kuvotukset. Illalla kello seitsemän\ntai kahdeksan tienoissa tapahtui käänne. Ruumista alkoi silloin\npolttaa kuume, jota jäävuoretkaan eivät olisi kyenneet viilentämään.\nSiinä vaiheessa halusi vain vettä, vettä, ja sitä joi juomistaan aina\nkello kolmeen tai neljään asti aamulla, jolloin kuume hellitti. Vasta\nsilloin, lopen uupuneena pääsi vaipumaan uneen.\n\n-- Jos teiltä loppuu muona, lähtekää ruuhella Ellertoneille, oli veli\nneuvonut viimeiseksi. Mutta kuka heistä pystyi siihen? Heitä esti\nnälkäkuolemasta enää vain kanan puolikas. Kolme loputonta viikkoa\nkesti tätä hirveätä kärsimystä. Se jatkui samanlaisena, pahenikin kun\npotilaat heikkenivät -- muutaman päivän päästä ei poikakaan kykenisi\nenää nousemaan vuoteesta. Kuinka sitten kävisi?\n\nEpätoivo vallitsi mökissä ja jokainen huusi sisimmässään: -- Hyvä\nJumala! Eikö Corney saavukaan?\n\n\n5\n\nSinä päivänä, jolloin Thor oli ampunut viimeisen kanan, hän kantoi\nkaiken aamua vettä, jotta sitä riittäisi kaikille kolmelle kuumeen\najaksi. Puistatukset kaatoivat hänet vuoteeseen tavallista aikaisemmin,\nja horkka yltyi ankarammaksi kuin koskaan ennen.\n\nHän joi vähän väliä ahnaasti pääpuolessaan olevasta sangosta. Vaikka\nhän oli kantanut sen täyteen vettä, se oli melkein tyhjä, kun kuume\nhellitti kahden tienoissa aamulla ja hän vaipui uneen.\n\nHarmaassa aamunkoitteessa hän heräsi omituiseen ääneen, veden\nloiskeeseen, joka kuului aivan läheltä. Kääntäessään päätään hän näki\nkaksi hehkuvaa silmää vajaan metrin päässä kasvoistaan, jokin peto\nlotki vettä sangosta hänen vuoteensa vieressä.\n\nThor tuijotti kauhistuneena, mutta sulki sitten silmänsä luullen\nnäkevänsä unta. Kysymyksessä oli tietysti painajainen: tiikeri\nväijymässä Intian viidakossa. Mutta loiske jatkui. Hän kohotti\nkatseensa, aivan oikein, se oli yhä siinä. Hän koetti äännähtää, mutta\nsai kuuluviin vain korinaa. Iso karvainen pää tärisi, hehkuvien silmien\nalapuolelta kuului tuhahdus, ja eläin pudottautui etujaloilleen ja\nsiirtyi huoneen poikki pöydän alle. Thor oli silloin täysin valveilla;\nhän kohottautui verkalleen kyynärpäilleen ja huusi heikosti:\n\n-- Hys!\n\nHehkuvat silmät välähtivät pöydän alla ja harmaa hahmo tuli esiin.\nTyynesti se asteli permannon poikki ja liukui alimmaisen hirren alitse,\nsiitä missä oli entisen perunakuopan aukko, ja katosi jäljettömiin.\n\nMikä se oli? Sairas poika ei tiennyt varmasti, mutta ilmeisesti se oli\njokin hurja petoeläin. Hän oli täysin lamautunut ja vapisi pelosta.\n\nYön hän nukkui levottomasti vuoroin vaipuen levottomaan uneen,\nvuoroin hätkähtäen hereille ja ruveten taas etsimään hämärästä noita\nkammottavia silmiä ja isoa harmaata, liikkuvaa hahmoa. Aamulla hän\nepäili, että kaikki oli ollut vain kuumehouretta, mutta yritti silti\njotenkuten sulkea kellarinaukkoa parilla halolla.\n\nVaikka sairaiden ruokahalu oli melkein olematon, he hillitsivät\nsitäkin, koska jäljellä oli enää vain palanen kanaa, ja Corney\nilmeisesti otaksui heidän käyneen Ellertonien luona ja saaneen sieltä\nruokaa riittämiin.\n\nKun kuume sinä yönä laski ja Thor makasi uupuneena, hän havahtui taas\ntuvasta kuuluvaan ääneen, kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut\nluita. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydälle kavunneen ison eläimen\nhäämöttävän pientä ikkunaa vasten. Thor karjaisi ja koetti heittää\ntungettelijaa kengällä. Otus loikkasi kevyesti maahan ja livahti\ntiehensä aukosta, joka ammotti taas avoimena.\n\nTällä kertaa hän tiesi, ettei se ollut unta, ja sen tiesivät tytötkin.\nHekin olivat kuulleet äänen, ja lisäksi kana, heidän viimeinen\nruoanrippusensa, oli tipotiessään.\n\nSinä päivänä Thor-rukka tuskin kykeni nousemaan vuoteesta. Sairaiden\ntyttöjen säälittävä valitus sai hänet kuitenkin liikkeelle. Lähteen\nluota hän löysi muutaman marjan ja jakoi ne toisten kanssa. Hän\nsuoritti tavanmukaiset valmistelut horkan ja janon varalta, mutta\nryhtyi vielä toisiinkin varokeinoihin. Vuoteensa viereen hän asetti\nvanhan atraimen, ainoan käyttökelpoisen aseen nyt kun pyssy oli\nkäynyt hyödyttömäksi, sekä männyn juuresta tehdyn soihdun ja muutaman\ntulitikun. Hän tiesi nälkäisen pedon saapuvan uudestaan. Koska se ei\nenää löytäisi ruokaa, hänestä oli päivänselvää, että se kävisi käsiksi\nelävään saaliiseen, joka makasi täysin avuttomana.\n\nVielä kerran hän telkesi aukon haloilla, ja yö kului entiseen\ntapaan, kuitenkin ilman hurjaa vierasta. Sinä päivänä he saivat\ntyytyä jauhoihin ja veteen. Keittämiseen Thorin täytyi käyttää osa\nsulkulaitettaan. Loo yritti heikosti laskea leikkiä. Hän sanoi olevansa\njo niin kevyt, että pystyi lentämään, mutta yrittäessään nousta\njalkeille hän ei päässyt vuoteensa laitaa pitemmälle. Suoritettiin\nsamat valmistelut kuin ennenkin, ja yö kului rauhallisesti, mutta\nvarhain aamulla Thor heräsi taas veden loiskeeseen, ja siinä hänen\nvuoteensa vierellä olivat jälleen nuo hehkuvat silmät, suuri pää sekä\nharmaa vartalo, joka häämötti ikkunasta kajastavassa aamunkoitteessa.\n\nThor ponnisti kaikki voimansa päästääkseen kovan karjahduksen, mutta\ntuloksena oli vain heikko parahdus. Hän nousi vaivalloisesti ja huusi:\n\n-- Loo, Margat! Ilves on taas täällä!\n\n-- Jumala auttakoon sinua, me emme voi, kuului vastaus.\n\n-- Hys, tiehesi siitä!\n\nThor koetti taas karkottaa petoa. Se loikkasi ikkunan ääressä olevalle\npöydälle ja ärjäisi vaarattoman pyssyn alla. Thor luuli sen aikovan\nhypätä lasin läpi, kun se kääntyi hetkeksi ikkunaan päin, mutta se\npyörsikin ympäri ja tuijotti poikaan; hän erotti selvästi sen kiiluvat\nsilmät.\n\nThor kohosi hitaasti vuoteen laidalle ja rukoili apua, sillä hän tunsi,\nettä jommankumman henki oli nyt kysymyksessä. Hän raapaisi tulta ja\nsytytti juurisoihtunsa pidellen sitä vasemmassa kädessä. Oikealla hän\ntarttui vanhaan atraimeen ja aikoi ryhtyä taisteluun, mutta oli niin\nheikko, että hänen täytyi käyttää asetta sauvana.\n\nIso peto seisoi yhä pöydällä, mutta kyyristyi hiukan aivan kuin\nloikatakseen. Sen silmät hehkuivat punaisina soihdun valossa.\nLyhyt häntä liikkui puolelta toiselle ja murina voimistui. Thorin\npolvet tärisivät vastakkain, mutta hän ojensi aseensa ja rynnisti\nvoimattomasti kohti petoa. Se hypähti samassa, mutta ei hänen\nkimppuunsa, kuten hän ensin luuli -- soihtu ja pojan pelottomuus olivat\ntehonneet eläimeen --, vaan hänen päänsä ylitse. Se putosi maahan hänen\ntakanaan ja livahti heti vuoteen alle.\n\nThor oli pelastunut vain toistaiseksi. Hän sovitti soihdun seinänrakoon\nja tarttui sitten atraimeen molemmin käsin. Hän tiesi nyt taistelevansa\nelämästään. Hän kuuli tyttöjen rukoilevan heikolla äänellä. Hän näki\nvain hehkuvat silmät vuoteen alla ja erotti pedon murinassa terävämmän\nsävyn sen valmistautuessa taisteluun. Suurin ponnistuksin hän tavoitti\nlujan jalansijan ja työnsi atraimen kaikin voimin vuoteen alle.\n\nSe osui johonkin hirttä pehmeämpään; kuului hirvittävä murahdus. Poika\nheittäytyi koko painollaan atraimen varaan. Peto ponnisteli päästäkseen\nhäneen käsiksi. Hän tunsi sen hampaiden ja kynsien raapivan aseen\nvartta, ja vastustuksesta huolimatta ilves pääsi lähemmäksi, sen\nvoimakkaat käpälät ja kynnet tapailivat jo häntä. Thor ei jaksaisi\npidättää sitä kauan. Hän ponnisti vielä kerran, voimia liikeni hitusen\nenemmän kuin edellisellä kerralla, peto horjahti, kuului murinaa,\nrusahdus ja vastus tuntui äkkiä väistyvän. Laho atrain oli äkkiä\nkatkennut. Peto hypähti esiin, syöksyi häntä kohti, meni koskettamatta\nohitse ja painui oikopäätä lattian poikki ja sitten ulos aukosta sen\nkoommin palaamatta.\n\nThor kaatui vuoteelle ja menetti tajuntansa.\n\nTietämättä kuinka kauan oli maannut tajuttomana hän heräsi kirkkaaseen\npäivänvaloon kuullessaan äänekkään, hilpeän huudon:\n\n-- Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!\n\nHänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden\nkopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui\nCorney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä\nsävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!\n\n-- Kuolleet? hän voihkaisi. -- Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor?\nKuka teistä on kuollut? Loo? Margat?\n\n-- Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. -- He ovat tuolta\nsisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.\n\n-- Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. -- Olin varma\nettä kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.\n\n-- Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun\nolit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken\nmuunkin mitä talossa oli.\n\n-- No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten\nverijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.\n\nHyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria\nkuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:\n\n-- Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen\nhärkätynnyrin.\n\nHän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta\ntarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen\nja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta\nkatkennut atraimen terä.\n\n\n\n\nPIKKU SOTAHEVONEN\n\nMustahäntäjäniksen tarina\n\n\n1\n\nPikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat.\nEnsinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta\nkertaa takaa -- siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan\nreiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka\nmahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen\nvuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen\nhyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat\nsanovat vieläkin sitä paikkaa \"Jaakon hypyksi\". [Yhdysvaltain\nlänsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa \"jack\nrabbit\".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin\nmustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen\nraosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä\ntämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes\npääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi\nheittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen\nliuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon\navomaalla.\n\nLähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota\nSotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta\nhurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku\nSotahevosen melkein perikadon partaalle.\n\nKaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne\nolivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli\nmonilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle.\nKun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri\nhyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten\nviimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa\ntäyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen -- se oli sen\nkarjahdusyritys --, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi\nkissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni\nkauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.\n\nJaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan\ntemppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen,\nsilloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan\nkimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä\nhyppäsi skunkin niskaan.\n\nVinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen\nkynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä\nihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.\n\nSen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän\nliikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se\nviivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen\nyli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin\nulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli\nmahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin\npehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.\n\nEteenpäin siis -- kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään\npoikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat\nmaata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja\nväistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa -- tyhjä vatsa, kylmä\nilma, pehmeä lumi -- jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen\nvankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla\nhaavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla\nmaalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa,\nja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen\nsuojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se\noli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua,\nkunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi\nkäden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki\nvoimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään\nsaavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.\n\nVinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko\nhyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava\nkäännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se\nsuunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja\nsiinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta\nhurtta.\n\nUlompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko\nennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän.\nVinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen\njoukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin\nyhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi\nhätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin.\nKanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi\nihmistenkin huutoja.\n\nSotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta\nmerkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira\nhäirinnyt enää koskaan sen rauhaa.\n\n\n2\n\nHyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan\nlankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut\nmustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen\nvanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä\nvastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden\npistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat\npitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti\ntäydellisen mullistuksen niiden elämässä.\n\nKoirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät\njaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin\npaljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti.\nMutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat\nja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot\nolivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja\nistutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten\npelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin\nnopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat\nniistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja\nehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa\nläpikulkuaukkoa.\n\nKojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen\najamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen\nkojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja\njos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä\nomalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei\nollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa\nkojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin\njalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.\n\nNiinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan\naikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein\nolemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista\nkoettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden\nesivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.\n\nNe eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita,\nvaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka\nolivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän\nviljelykset.\n\nYksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin\nrautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti\nalueen puolentoista kilometrin säteellä.\n\nNiiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin \"Kirkassilmäksi\",\nkoska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa\npensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan\nkojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka\noli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja\nkasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin\nsekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä;\ntoisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti,\nettä vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen\nyksilön.\n\nTämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri\nsai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti\nsittemmin maailmanmaineen.\n\nSe elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia\nkäyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan\nvihollisiaan vastaan.\n\nJo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa\nKaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja\nkeltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon\npuikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä\nkeino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat\nauttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia.\nMutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli\nsen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä\nalaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää\nolleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin\naivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se\nhuomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä.\nKeskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.\n\nLuonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän\nhetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva\nvihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni\nmahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen\ntarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät\nolisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos\nkysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat\nsydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan\nsuoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne\npärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran\nkimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui\nmatalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen\nvasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin\nhurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.\n\nSe oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä\najoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia.\nJaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen\nhengen.\n\nJaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.\n\nEläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva:\ntoinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan --\nsitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa\nerottuvat hyvin ympäristöstään -- sitä sanotaan houkutusväriksi.\nMustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on\nmolemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa\ntai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja\nkylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että\nne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun\njänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös\nja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa\nvärisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat\novat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta\nläiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen\nkirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.\n\nKuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on\nharmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen\nhäntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä.\nIstuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka\nkuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin\nvalkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli\nkuiskannut: \"Olen vain multakokkare\", tiedottaakin nyt suureen ääneen:\n\"Minä olen mustahäntäjänis!\"\n\nMiksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä\njulistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi\npiiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei\nkoskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu\nolemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys,\ntoinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä.\nJos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät\npaikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon.\nNe päättelevät: \"Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita\njuoksukilvassa.\" Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä\nturhilta jalkavaivoilta ja huolilta.\n\nMustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja\nlippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla\nne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku\nSotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin\nkekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle\nkojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin\nmustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta\nohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.\n\nMonet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: \"Harmahtavan\njäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on\nturha yrittää.\" Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen\nperässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai\nverrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään\nmoista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin,\njoita toiset lahjattomammat karttoivat.\n\nJaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma\nelinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin\neksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin.\nYmpäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä\npaikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai\nheinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja\ntuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat\nniistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja\nolivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se\nkäytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin.\nKosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti.\nJossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa\nruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka,\nmutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä,\njoka sopi senkertaiseen säähän.\n\nFarmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen\nlisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka\nmuodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten\ntielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla\nvihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat.\nJoitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen\nsijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka\noli siellä paljon suurempi.\n\nNe jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se\nteki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä\nympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa\noli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä\npälkähästä jälkeenpäin.\n\n\n3\n\nNewchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki\nuutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu\nerinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia,\ntalot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä\nhataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan\nyrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka\nkaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli\ntiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.\n\nMutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia\nrakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta\nsaattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden\ntai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.\n\nPitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena,\nvaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin\ntaitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden\nlatvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia -- niissä oli\nelämää ja kasvua.\n\nAinoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli\nviljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä\nsveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo.\nJokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen\nja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli\njotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja\nkorkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin\nnäköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä\nilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä\noksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain\nlehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.\n\nTällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin,\najatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa\nseudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta\nei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli\nkaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit\nolivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu,\njota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli\nvielä lumen peitossa.\n\nLukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen\njättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa\njäniksiä.\n\n-- Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin\nvastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino\nkainalossaan, sanoi:\n\n-- Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä\ntulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka\noleksii Si Kalebin melonimaalla -- se on kamalan iso ja mustan ja\nvalkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan\nsuuntaamaan retkeilynsä itää kohti.\n\nSe 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti\nKalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin\nkerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se\npysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison\nAvenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä.\nNiin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan,\nmutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta\nsiltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä.\nSamalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään,\npyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään\npäin.\n\nVihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä\nyhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen\njälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen\nnäkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee\ntiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon\naikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä\naskelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa\ntiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella,\nja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään\nmetriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen\nserkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää\npitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä\nroikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä\ntai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas,\njolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen\npikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella\nse jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti\nilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.\n\nJotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla\nei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja\nkaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin\npäähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle.\nSen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin\npäässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli\nensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.\n\nKauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen\nmegafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä\nääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen\nlähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.\n\nSotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan\ntiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta.\nTosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.\n\nSotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen.\nSe tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka\noli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien\nkanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan\netäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja\npalasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes\nsaapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi\nmielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se\noli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä\nilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.\n\nJuostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja\nnäki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä\näkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet\nuseimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä\nohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä,\nettä vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.\n\nMies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas\nkuulua tuttuja tömähdyksiä.\n\nJaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti\njälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni\nlähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä,\nettä tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä\nlisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen\nkotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta,\njossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine\nkananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen\noli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran\nvinttikoirankin.\n\nIlmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun,\npanivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo\niso musta koira hallitsi.\n\nKananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili\nympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla\nportin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat\nkyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa.\nKissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun\nSotahevonen seisahtui portille.\n\nVainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista\npreerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen\nkukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan\nkiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava\nkoira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa.\nSe kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se\nteki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai\njoutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen.\nMusta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei\nvielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan\npakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja\npudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden,\njoka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle\npäin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran\nsotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen\naskelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi\nja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi\ntallattua tietä pitkin.\n\nTalon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira\ntaas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva\nkeppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa\nsyöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.\n\nTähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu\ntai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.\n\nSeuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi\nvain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja\ntiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä\nseurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet;\ntässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt\ntappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa;\ntässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä\nsaattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika.\nMustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat\nkisailleet yhdessä.\n\n\n4\n\nSeuraava kesä oli mustahäntäjänisten onnen aikaa. Typerä laki oli\nluvannut tapporahat haukoista ja pöllöistä, ja siitä oli ollut\nseurauksena näiden siivekkäiden poliisien yleinen verilöyly. Nyt\nalkoivat mustahäntäjänikset lisääntyä niin suunnattomasti, että ne\nuhkasivat hävittää koko maan.\n\nLain uhreiksi joutuneet maanviljelijät sekä ne, jotka olivat sen\nlaatineet, päättivät silloin panna toimeen suuren ajometsästyksen.\nSeudun asukkaita kehotettiin saapumaan määrättynä aamuna maakunnan\npohjoiselle valtatielle, koska koko tienoo aiottiin haravoida\nvastatuuleen ja ajaa jänikset tiheällä rautalankaverkolla ympäröityyn\nvaltavaan tarhaan. Koiria ei saanut ottaa mukaan, koska niitä oli\nmahdotonta pitää kurissa, ei liioin pyssyjä, koska ne olisivat olleet\nvaarallisia ison joukon käsissä. Kaikilla miehillä ja pojilla oli\nkuitenkin aseinaan pari pitkää keppiä ja pussillinen kiviä. Naiset\ntulivat ratsastaen tai rattailla ja heillä oli metelin aikaansaamiseksi\nmukanaan räikkä, torvi ja peltikannu. Rattaiden perään oli sidottu\nnaruun peltiastioita, taikka kiinnitetty päreitä pyörän pienoja vasten,\nniin että ajettaessa saatiin syntymään suorastaan korvia vihlovaa\nmeteliä. Koska jäniksillä on ihmeen herkkä kuulo, saattaa melu, joka\nihmisestä tuntuu vain tuskastuttavalta, ne kerrassaan suunniltaan.\n\nOli mainio sää. Kahdeksan aikaan aamulla annettiin lähtökäsky.\nAjorintama oli aluksi noin kahdeksan kilometriä ja joka kolmenkymmenen\ntai neljänkymmenen askelen päässä oli mies tai poika. Vaunut ja\nratsastajat joutuivat pakostakin pysyttelemään yksinomaan teillä; mutta\najajain kunnia-asiana oli ajaa vaikka mistä ja pitää rintama ehjänä.\nEdettiin suurin piirtein neliömäisen alueen kolmelta sivulta. Jokainen\najomies piti niin pahaa meteliä kuin suinkin kykeni ja pieksi kaikkia\ntielle osuvia pensaikoita.\n\nOsa jäniksistä loikki esiin. Toiset kääntyivät rintamaan vastaan,\nmutta saivat heti sellaisen kivisateen niskaansa, että monet niistä\ntuupertuivat. Yksi tai pari pääsi läpi ja pelastui, mutta suurin\nosa säntäili ajajien edellä. Aluksi nähtiin vain vähän jäniksiä,\nmutta ennen kuin oli viittakaan kilometriä kuljettu, niitä juoksi\nkaikkialla. Kun oli edetty kahdeksan kilometriä -- siihen kului noin\nkolme tuntia -- molemmat siivet saivat käskyn vetäytyä keskustaan päin.\nMiesten välimatkaa kavennettiin, kunnes se oli vain kolmisen metriä,\nja koko ajorintama kääntyi nyt aitausta ja sen kahta pitkää johdetta\nkohti. Kun kummankin siiven päät tulivat johteen kohdalle, apaja oli\ntäydellisesti saarrettu. Ajajat marssivat nyt nopeasti; kymmenittäin\njäniksiä tapettiin, kun ne juoksivat liian lähelle hätyyttäjiään.\nNiiden ruumiita lojui joka puolella, mutta silti ne näyttivät vain\nlisääntyvän. Ja loppurynnistyksessä, ennen kuin uhrit oli saatu\naitaukseen suljetuksi, vajaan hehtaarin suuruinen piiritetty ala oli\ntäynnä ryntäileviä, hyppiviä ja loikkivia jäniksiä. Ne laukkasivat\nuupumatta ja etsivät aukkoa, mistä pääsisivät pakoon, mutta järkkymätön\nihmismuuri kävi sitä taajemmaksi, mitä enemmän kehä pieneni, ja lopulta\nkoko lauma ahdistettiin veräjästä tiiviiseen tarhaan. Jotkut jäniksistä\nkyykkivät tyhminä sen keskellä, toiset ryntäilivät pitkin aitausta,\ntoiset koettivat piiloutua nurkkiin tai toistensa alle.\n\nEntä Pikku Sotahevonen, missä se oli tämän aikaa? Ajajat olivat\nhätyyttäneet sitä edellään, ja se oli ollut ensimmäisiä, jotka\njoutuivat aitaukseen.\n\nJänisjahdin järjestäjillä oli kuitenkin omat merkilliset\nsuunnitelmansa. Kaikille muille paitsi terveille ja hyväkuntoisille\njäniksille tarha oli kuolemanloukku, ja siellä oli vaikka millä\nmitalla niitä, jotka olivat sairaita. Ne jotka kuvittelevat, että\nluonnonvaraiset eläimet ovat aina virheettömiä ja täydellisiä, olisivat\nhämmästyneet nähdessään, kuinka paljon ontuvia, raajarikkoja ja\nsairaita oli aitauksen neljässä tai viidessä tuhannessa jäniksessä.\nSe oli kuin roomalaisten voitto: huonot vangit oli tuomittu\nteurastettaviksi ja valioyksilöt säästettiin areenaa varten. Areenaako?\nNiin juuri. Kilpa-ajokenttää varten.\n\nTarha oli jo etukäteen rakennettu sellaiseksi, että sen seiniä kiersi\nrivistönä vähintään viisisataa pientä laatikkoa, joihin juuri mahtui\nyksi jänis.\n\nAjon loppuvaiheessa syöksyivät nopeimmat mustahännät ensimmäisinä\ntarhaan. Toiset niistä olivat nopeita mutta tyhmiä: sisälle tultuaan\nne alkoivat heti mielettömästi juosta ympäri tarhaa. Toiset sen\nsijaan olivat nopeita ja viisaita: ne keksivät heti pienten\nlaatikkojen tarjoaman kätkön -- kaikki ne olivatkin jo täynnä. Näin\nyksinkertaisella ja helpolla keinolla, joka tosin ei ollut täysin\nluotettava, saatiin valituksi viisisataa nopeinta ja viisainta jänistä.\nNäiden viidensadan oli määrä juosta kilpaa vinttikoirien kanssa.\nJäljelle jäänyt neli tuhatpäinen, aaltoileva lauma teurastettiin\narmotta.\n\nViisisataa pientä laatikkoa, joissa oli viisisataa kirkassilmäistä\njänöjaakkoa, pantiin samana päivänä junaan, ja näiden mustahäntien\njoukossa oli Pikku Sotahevonenkin.\n\n\n5\n\nJänikset eivät paljon sure vastoinkäymisiään, ja tuskinpa laatikkoihin\nsuljetut mustahännätkään olivat sen kummemmin järkyttyneitä, kun\nverilöylyn meteli lopulta päättyi. Kun ne saapuivat suuren kaupungin\nlähellä olevaan kilpa-ajopuistoon ja laskettiin varovasti yksitellen\nulos laatikoistaan -- roomalaiset vartijat pitivät tarkkaa huolta\nvangeistaan, joista olivat vastuussa -- ei mustahännillä ollut\nvalittamisen aihetta. Niille annettiin iso aitaus ja paljon hyvää\nruokaa, eikä vihollisista ollut haittaa.\n\nHeti seuraavana päivänä alkoi niiden koulutus. Avattiin parikymmentä\npientä porttia, joista pääsi suurelle kentälle, itse puistoon. Kun\nkoko mustahäntälauma oli viilettänyt sinne, ilmestyi poikaparvi, joka\najoi meluten ja hoilottaen jänikset takaisin pikku aitaukseen, jota\nsanottiin satamaksi. Muutaman päivän kuluttua mustahännät oppivat\npuikahtamaan luukuista satamaansa, milloin turvallisuus sitä vaati.\n\nSitten alkoi opetuksen toinen vaihe. Koko lauma ajettiin sivuovesta\npolulle, joka kiersi puiston kolme sivustaa ja päätyi toiseen\naitaukseen. Se oli lähtöaitaus. Sen veräjä avattiin ja jänikset\najettiin areenalle, toisin sanoen puistoon. Siellä oli väijyksissä\npoikia ja koiria, jotka lähtivät ajamaan niitä takaa kentän poikki.\nKoko jänisarmeija poukkoili pakoon, joku nuoremmista teki jopa\nentisaikojen tiedusteluhypynkin, mutta ensimmäisenä viiletti matalana\nuljas mustan ja valkoisen kirjava jänis, jonka moitteettomat raajat ja\nkirkkaat silmät olivat jo satamassa herättäneet huomiota. Se johti nyt\nlaumaa kevyesti juosten ja jätti sen yhtä kauas taakseen kuin toiset\nolivat jättäneet haukkuvan koiraparven.\n\n-- Katsokaas mokomaa, sehän on kuin pieni sotahevonen! Huusi\nrenttumaisen näköinen irlantilainen tallipoika. Siitä pitäen sitä\nsanottiinkin Pikku Sotahevoseksi. Radan puolivälissä jänikset muistivat\nsataman ja lähtivät pyyhältämään sitä kohti kuin kinosten yllä kiitävä\nlumipilvi.\n\nNiiden toisena läksynä olikin oppia juoksemaan suoraa päätä satamaan\nheti kun olivat päässeet lähtötarhasta. Viikossa kaikki oppivat sen ja\nolivat valmiit Ajometsästysseuran suurta alkajaiskokousta varten.\n\nTarhan hoitajat ja sivullisetkin tunsivat nyt Pikku Sotahevosen. Sen\nerotti hyvin väreistään, ja pitkäkorvainen lauma, joka kiiti sen\nkanssa, tunnusti sen johtajakseen. Miehet puhuivat ja löivät vetoa\nsiitä samalla tavoin kuin koiristakin.\n\n-- Saa nähdä, antaako Dignamin ukko Minkien juosta tänä vuonna?\n\n-- Sehän on selvä, mutta minä veikkaan, että Pikku Sotahevonen ottaa\nsiltä ja toisiltakin luulot pois.\n\n-- Lyön vetoa kolme yhtä vastaan, että minun vanha Jenini saa\nSotahevosen kiinni jo ennen kuin se pääsee isoon aitaukseen, kerskaili\nmuuan koirankasvattaja.\n\n-- Ja minä lyön sen vedon dollareissa, sanoi Mickey, ja vielä\nenemmänkin. Panen likoon koko kuukauspalkkani, ettei yksikään koira\nkoko joukosta pyöräytä Sotahevosta kertaakaan ympäri matkan varrella.\n\nNäin miehet väittelivät ja löivät vetoja, mutta päivä päivältä yhä\nuseampi heistä alkoi uskoa jäniksiä juoksuttaessaan, että olivat\nSotahevosessa tavanneet ihmeellisen juoksijan. Olisi ainoalaatuista\nnähdä vinttikoiravalioiden ajavan takaa jänistä, joka juoksisi lujaa ja\nmutkittelematta koko matkan lähtöpaikalta aitaukseen ja satamaan saakka.\n\n\n6\n\nEnsimmäinen kilpailupäivä valkeni kirkkaana ja lupaavana. Lähtöasemalla\nkuhisi kaupunkilaisia. Varsinainen kilpailuväki oli mieslukuisena\npaikalla. Siellä täällä näkyi koirankasvattajia, jotka taluttivat\nhihnasta vinttikoiriaan, kuka yhtä kuka kahta. Koirilla oli yllään\nvaipat, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet kätkemään niiden jänteviä\nraajoja, pitkää käärmemäistä kaulaa, siroa päätä ja hermostuneen\neloisia, keltaisia silmiä. Niissä yhtyivät synnynnäinen voima ja\ninhimillinen kekseliäisyys, ne olivat ihmeellisimpiä juoksijakoneita,\njoita koskaan on luotu lihasta ja verestä.\n\nKasvattajat vartioivat niitä kuin jalokiviä, hoitivat niitä kuin lapsia\nja pitivät tarkoin silmällä, etteivät ne päässeet poimimaan maasta\nmitään pilaantunutta syötävää tai haistelemaan outoja esineitä, ja\nhe estivät vihollisia lähestymästä niitä. Kilpailukoirien puolesta\nlyötiin suuria vetoja, mutta taitavasti asetettu naula, tohtoroitu\nlihankappale, jopa taiten sekoitettu hajukin on joskus tehnyt mainiosta\nnuoresta juoksijasta untelon kuhnustelijan, joka on saattanut\nomistajansa perikadon partaalle.\n\nKoirat esiintyvät kussakin luokassa parittain, sillä jokainen kilpailu\non kaksinkamppailu. Ensimmäisen luokan voittajat yhdistetään sitten\nuudelleen pareiksi. Jokaisessa erässä lasketaan jänis lähtötarhasta,\njonka lähellä molemmat kilpailevat koirat ovat odottaneet kahleisiin\nkytkettyinä. Heti kun jänis on päässyt kunnolla matkaan, miehen on\nlaskettava koirat yhtaikaa sen perään. Kentällä seuraa punapukuinen\npalkintotuomari hevosen selässä ajoa. Jänis muistaa opetuksen ja kiitää\nkatsomon nähden aukean kentän poikki kohti satamaa. Koirat seuraavat\nsen perässä. Heti kun toinen niistä alkaa saavuttaa uhkaavasti, jänis\npettää sen hyppäämällä syrjään. Se koirista, joka pakottaa jäniksen\nväistämään, saa siitä aina pisteen, ja tappaessaan jäniksen se saa\nloppupisteen.\n\nToisinaan koira saa tapetuksi jäniksen jo sadan metrin päässä\nlähtökohdasta -- mustahäntä on silloin ollut tavallista huonompi --\nenimmäkseen se tapahtuu suuren aitauksen edessä. Joskus jänis kuitenkin\npyyhältää avoimen puiston poikki melkein kilometrin verran ja tehtyään\nsivuhyppäyksen pelastuu satamaan.\n\nJäniksen kohdalla kilpailu päättyy neljällä eri tavalla: se joko\ntapetaan heti tai se pääsee nopeasti satamaan tai ensimmäisenä\nolleet koirat vaihdetaan uusiin, jotta ne eivät saisi sydänhalvausta\njoutuessaan kuumalla ilmalla pitämään liian monta minuuttia yllä\nhirvittävää vauhtia, tai sitten jänistä odottaa ladattu ampuma-ase,\njos se jatkuvilla sivuhypyillään on välttänyt koirat ja saattanut ne\nvaaraan.\n\nKoska Kaskadossa puijataan ja harjoitetaan petosta ajometsästys- ja\nhevoskilpailuissa, on välttämätöntä, että tuomari ja koirien lähettäjä\novat ehdottoman luotettavia.\n\nKilpailun aattopäivänä muuan timanteilla koristautunut mies tapasi\nIrlantilais-Mickeyn -- sattumalta. Ei hänen nähty muuta ojentavan kuin\nsikarin, mutta se oli vihreässä kääreessä, joka oli otettava pois ennen\nsytyttämistä. Ja hän sanoi:\n\n-- Jos olette huomenna koirien lähettäjänä ja Digmanin Minkie sattuisi\njoutumaan alakynteen, niin -- se tietäisi toista sikaria.\n\n-- Totisesti, jos minä olisin lähettäjä, niin voisin tehdä semmoisen\ntempun, ettei Minkie saisi ainoatakaan pistettä eikä sen kilpakumppani\nliioin.\n\n-- Niinkö? Timanttimies näytti kiinnostuneelta. Hyvä on -- järjestäkää\nsitten asia, niin saatte kaksi sikaria.\n\nKoirien lähettäjä Slyman oli aina toiminut rehellisesti, ja\ntiedettiin yleisesti, että hän oli torjunut halveksivasti monet\ntarjoukset. Useimmat uskoivat häneen, mutta oli kuitenkin joitakuita\ntyytymättömiäkin, ja kun muuan mies, jolla oli paljon kultakolikoita,\nkääntyi johtajan puoleen ja esitti vakavia ja pätevästi perusteltuja\nsyytöksiä, oli pakko pidättää lähettäjä toimestaan tutkimuksen ajaksi.\nMickey Doo oli sen vuoksi hänen sijallaan.\n\nMickey oli köyhä eikä kovin turhan tarkka. Hänellä oli nyt tilaisuus\nansaita vuoden palkka yhdessä hetkessä eikä tarvinnut edes tehdä\nvääryyttä vahingoittamalla koiria tai jäniksiä.\n\nMustahännät olivat toistensa näköisiä. Senhän jokainen tietää, oli siis\nvalittava vain oikea jänis.\n\nKarsintakilpailut olivat päättyneet. Viisikymmentä mustahäntää oli\njuossut ja saanut surmansa. Mickey oli suoriutunut tehtävästään\ntyydyttävästi; kaikki koiraparit oli lähetetty moitteettomasti. Hän oli\nedelleenkin lähettäjänä. Nyt tuli loppukilpailu, jossa kamppailtiin\nmaljasta ja suurista vetorahoista.\n\n\n7\n\nSirot solakat koirat odottelivat vuoroaan. Minkie kilpakumppaneineen\noli ensimmäinen. Kaikki oli tähän saakka käynyt rehellisesti, eikä voi\nväittää, että jatko olisi ollut epärehellistä. Mickey saattoi laskea\nradalle minkä jäniksen halusi.\n\n-- Numero kolme! hän huusi apulaiselleen.\n\nPikku Sotahevonen lähti matkaan loikaten kevyesti puolitoista metrisiä\nmaata viistäviä hyppyjään. Se katseli vauhkona puistoon kerääntynyttä\noutoa ihmisjoukkoa ja teki hämmennyksissään korkean tiedusteluhypyn.\n\n-- Hoi! karjaisi lähettäjä ja hänen apulaisensa kolisteli kepillä\naitaa. Sotahevosen hypyt pitenivät lähes kolmimetrisiksi.\n\n-- Ho-hoi! Nyt ne olivat jo kolme tai kolme ja puoli metriä. Kun\nSotahevonen oli päässyt kolmenkymmenen askelen päähän, päästettiin\nkoirat -- toisten mielestä ne olisi voitu päästää jo kahdenkymmenen\naskelen päästä.\n\n-- Ho-hoi-ii! Ja Sotahevonen loikki viisimetrisiä hyppyjä eikä niissä\nollut ainoatakaan tiedusteluhyppyä.\n\nMainioita koiria! Kuinka ne mennä pyyhälsivätkään, mutta niiden edellä\nkiisi Sotahevonen kuin valkoinen merilintu tai pakeneva pilvenhattara.\nOhi katsomon. Entä koirat, lyhensivätkö ne välimatkaa? Lyhensivätkö\nmuka! Se piteni! Vähemmässä ajassa kuin menee tämän kertomiseen, tuo\nmustan ja valkoisen kirjava ohdakkeen höytyvä oli liitänyt satamaan,\npujahtanut ovesta, joka oli kuin entisaikojen kananreikä. Vinttikoirat\npysähtyivät, ja katsomo remahti jyrisevään pilkkanauruun, Pikku\nSotahevoselle sen sijaan osoitettiin suosiota. Kuinka Mickey nauroi ja\nDignam sadatteli ja sanomalehtimiesten kynät rapisivat!\n\nSeuraavana päivänä kaikki lehdet julistivat lihavin kirjaimin:\n\"Mustahäntäjäniksen ihmeellinen voitto. 'Pikku sotahevosen' nimellä\ntunnettu jänis nolasi täydellisesti kaksi kilparadan kuuluisinta\nkoiraa\", jne.\n\nKoiramiesten kesken syntyi kiivas väittely. Koirat olivat olleet\ntasaväkiset, koska kumpikaan ei voittanut. Minkie ja sen kilpakumppani\njoutuivat juoksemaan uudestaan, mutta oli liian kuuma, eikä niistä enää\nollut maljan voittajaksi.\n\nSeuraavana päivänä Mickey tapasi timanttimiehen -- sattumalta.\n\n-- Maistuisiko sikari, Mickey?\n\n-- Kernaasti. Ne ovat totisesti niin hyviä, että ottaisin niitä vaikka\nkaksi. Kiitoksia, herra.\n\n\n8\n\nPikku Sotahevonen oli siitä pitäen irlantilaispojan ylpeys. Koirien\nlähettäjä Slyman oli palautettu kunnialla virkaansa ja Mickey alennettu\ntaas jänisten lähettäjäksi, mutta se suuntasi hänen kiinnostuksensa yhä\nenemmän koirista jäniksiin tai oikeastaan vain Sotahevoseen. Se olikin\nainoa suurapajan viidestä sadasta jäniksestä, joka oli saavuttanut\nkuuluisuutta. Moni oli päässyt tosin puiston päähän ja saanut koettaa\nuudestaan seuraavana päivänä, mutta ainoastaan Sotahevonen juoksi koko\nradan tekemättä yhtään syrjähyppyä. Kilpailut tapahtuivat kahdesti\nviikossa, ja joka kerralla neljä- tai viisikymmentä mustahäntää sai\nsurmansa. Areena oli jo kuluttanut loppuun melkein kaikki apajan\nviisisataa jänistä.\n\nSotahevosen oli juostava joka päivä ja aina se pääsi satamaan. Mickey\noli haltioissaan suosikkinsa lahjakkuudesta. Hän kerrassaan rakastui\njuoksijaansa ja jankutti kaikille, että koiralle oli vain kunniaksi\nhävitä sellaiselle mustahännälle kuin Sotahevonen.\n\nJänis pääsee harvoin edes radan päähän, mutta kun Sotahevonen onnistui\nsiinä kuusi kertaa tekemättä ainoatakaan syrjähyppäystä, alkoivat\nsanomalehdet julkaista uutisia:\n\n\"Pikku Sotahevonen juoksi taas tänään radan päästä päähän.\nAsiantuntijain mielestä se osoittaa koirien rappeutumista.\"\n\nKuudennen kerran jälkeen innostus valtasi kaikki jänisten hoitajat.\nMickey, joukon ylikomentaja, oli suorastaan hillitön ihailussaan.\n\n-- Olkaa nyt reilu ja laskekaa se irti, hän sanoi jänisten omistajalle.\nSiihen sillä on oikeus. Se on ansainnut vapautensa siinä missä joku\namerikkalainenkin, hän lisäsi vedoten johtajan isänmaallisuuteen.\n\n-- Olkoon menneeksi, Mickey. Jos se selviää radasta kolmetoista kertaa,\nniin voit viedä sen takaisin sinne missä se on syntynytkin, vastasi\njohtaja.\n\n-- Hyvä niinkin, mutta eikös kymmenessä ole jo tarpeeksi?\n\n-- Ei käy. Sen on otettava vielä luulot niiltä uusilta koirilta jotka\novat tulossa.\n\n-- Sovittu, kolmetoista kertaa ja sitten se on vapaa.\n\nNiihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein\nsamanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea.\nErehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen\npehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia\njunailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta\nkorvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:\n\n-- Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.\n\nHän leikkasi riviin kuusi tähteä. -- Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen.\nOlet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin\nmeidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.\n\nEnnen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin\nvinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko\noikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut,\nkaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi\ntähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat\nuutta kirjoitettavaa.\n\n-- Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. -- Nyt olet vapaa, Sotahevonen!\nKolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.\n\n\n9\n\n-- Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. -- Mutta\nsen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa\nuutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu.\nKuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt\niltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei\nsitten jänis?\n\n-- Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.\n\n-- Joutavia.\n\nTarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja\nsotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso\nja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt\nsen kimppuun.\n\nJonakin toisena hetkenä Sotahevonen olisi tömäyttänyt sitä päähän niin\nkuin kerran muuatta kissaa, ja suoriutunut siitä minuutissa, mutta\nnyt siihen kului monta minuuttia, ja sitä itseäänkin riepoteltiin\npahanpäiväisesti, joten sillä oli sinä iltapäivänä vaivoinaan pari\njäykistävää ruhjevammaa. Haavat eivät tosin olleet pahoja, mutta\nalensivat kuitenkin sen vauhtia.\n\nLähtö oli samanlainen kuin aikaisemmissa kilpailuissa. Sotahevonen\nmennä vilisti edellä matalana, korvat pystyssä ja viima viheltäen\nkolmessatoista tähdessään.\n\nMinkie ja Fango, muuan uusi koira, loikkasivat innoissaan sen perään,\nja lähettäjien ihmeeksi välimatka alkoi kaveta. Sotahevonen menetti\netumatkaansa, ja juuri katsomon edessä vanha Minkie pakotti sen\npoikkeamaan syrjään. Koirankasvattajat hurrasivat, sillä kaikki\ntunsivat juoksijat. Viisikymmentä askelta kauempana Fangon onnistui\nsaada se kääntymään, ja ajo suuntautui nyt takaisin lähtöpaikalle.\nSiellä seisoivat Slyman ja Mickey. Sotahevonen juoksi mutkitellen,\nvinttikoirat tekivät hyökkäyshyppyjä, mustahännän näytti olevan\nmahdotonta päästä pakoon. Juuri kun loppuisku näytti olevan lähellä,\nSotahevonen oikaisi suoraan Mickeytä kohti ja oli samassa hänen\nsylissään hyvässä turvassa miehen torjuessa tuimilla potkuilla\nvimmastuneita koiria.\n\nTuskinpa Sotahevonen tunsi, että Mickey oli sen ystävä; se oli vain\nvaistomaisesti hakeutunut hädän hetkellä puolueettoman sivullisen,\nehkäpä ystävänkin luo, ja sillä kertaa sattui niin onnellisesti, että\nhyppy osui oikeaan.\n\nPenkeiltä puhkesi suosionosoituksia, kun Mickey riensi takaisin\nsuosikkinsa kanssa. Mutta koiramiehet esittivät vastalauseita. Ajo ei\nollut heidän mielestään rehellinen; he vaativat ratkaisua ja vetosivat\njohtajaan. Tämä oli lyönyt vetoa Sotahevosen puolesta Fangoa vastaan.\nHän oli harmistunut ja määräsi uuden kilpailun.\n\nTunnin lepo, siinä kaikki mitä Mickey pystyi järjestämään\nSotahevoselle. Sitten sen oli lähdettävä uudestaan matkaan Fango\nja Minkie kintereillään. Se ei näyttänyt enää yhtä kankealta kuin\nedellisellä kerralla ja juoksi melkein entiseen tapaan. Mutta vähän\nmatkan päässä katsomosta Fango käännytti sen, ja sitten Minkie teki\nsaman tempun, niin että se poukkoili edestakaisin välttäen töin tuskin\nvihollisensa. Sitä kesti monta minuuttia.\n\nMickey huomasi, että Sotahevosen korvat alkoivat vaipua. Uusi koira\nhyppäsi. Mustahäntä joutui väistäessään melkein sen alle, mutta takana\noli jo toinen koira vastassa. Nyt sen molemmat korvat vaipuivat\npitkin selkää. Mutta koiratkin olivat lujilla. Niiden kieli roikkui\nsuusta, kita ja kyljet olivat vaahdossa. Sotahevosen korvat nousivat\ntaas pystyyn. Sen rohkeus näytti palaavan sitä mukaa kuin koirat\nlamaantuivat. Se syöksyi kohti satamaa, mutta suora hyökkäys soveltui\nmainiosti koirille: sadan askelen päässä se taas käännytettiin, ja sen\ntäytyi uudestaan turvautua epätoivoiseen mutkittelemiseen. Koiramiehet\npelkäsivät nyt eläintensä puolesta ja päästivät radalle kaksi verestä\nkoiraa, jotka varmasti ratkaisisivat kilpailun. Mutta siihen ne eivät\npystyneet.\n\nSotahevonen ponnisti kaikki voimansa. Se oli jättänyt ensimmäisen parin\nkauas jälkeensä ja oli jo melkein satamassa, kun toinen pari saavutti\nsen.\n\nNyt ei ollut muuta pelastusta kuin mutkittelu. Sotahevosen korvat\nlaskeutuivat, sydän paukutti kylkiluita vastaan, mutta sisu sillä\noli entisellään. Se syöksähteli villisti sinne ja tänne. Koirat\ntömähtelivät toistensa yli ja olivat vähän väliä saavuttamaisillaan\nsen. Toinen niistä onnistui jopa näykkäisemään poikki pitkän mustan\nhännänpään, mutta ei silti tavoittanut jänistä.\n\nSotahevonen ei kuitenkaan päässyt satamaan, onni oli sitä vastaan. Se\nahdistettiin päin katsomoa, jossa tuhatkunta naista oli seuraamassa\najoa. Kilpailuaika oli lopussa. Jälkimmäinen koirapari oli\nnäännyksissä, kun Mickey tulla porhalsi mielettömästi kiljuen. Hän\nsadatteli ja raivosi:\n\n-- Senkin kirotut hurtat! Saastaiset pedot ja pelkurit! Hän hyökkäsi\nvimmastuneena koirien kimppuun aikoen kurittaa niitä.\n\nVirkailijat huusivat ja juoksivat hätiin ja raastoivat kentältä\nraivoavan Mickeyn, joka syyti miesten ja koirien niskaan kaikki\nsolvaukset, mitä suinkin muisti tai keksi.\n\n-- Reilua peliä muka! Missä on teidän reilu pelinne, senkin\nvalehtelijat, saastaiset petturit, verenhimoiset pelkurit!\n\nHänet oli raastettava väkisin areenalta. Viimeiseksi hän näki kentällä\nneljä vaahtoavaa koiraa, jotka hyppelivät vaivaisesti heikon ja\nuupuneen jäniksen perässä, sekä tuomarin, joka hevosensa selästä\nviittoili pyssymiehelle.\n\nPortti rämähti kiinni Mickeyn perässä, ja samassa kuului kentältä\nlaukaus, hurjaa meteliä, mieletöntä koirien ulvontaa, ja siitä hän\npäätteli, että Pikku Sotahevosen osaksi oli tullut neljäs vaihtoehto.\n\nKoko elämänsä Mickey oli ollut koirien ystävä, mutta hänen käsityksensä\nrehellisestä pelistä oli nyt saanut pahan kolauksen. Häntä ei laskettu\nkentälle, eikä hän niiltä sijoiltaan edes pystynyt näkemään sinne. Hän\njuoksi satamaan katsomaan ja tuli sinne samanaikaisesti kuin Pikku\nSotahevonen nilkuttavana ja korvat raukeasti lerpallaan. Hän arvasi\nheti, että pyssymies oli ampunut ohi tai osunut väärään juoksijaan.\nKatsomon eteen näytti kertyneenkin paljon väkeä seuraamaan, kuinka\nkaksi miestä kantoi haavoittunutta vinttikoiraa, toista joka läähätti\nmaassa, hoiti parhaillaan eläinlääkäri.\n\nMickey vilkaisi ympärilleen, sai käteensä pienen jänislaatikon, asetti\nsen yhteen sataman nurkkaukseen, ajoi uupuneen mustahäntäpoloisen\nvarovasti siihen, sulki kannen, kiipesi sitten kenenkään huomaamatta\naidan yli ja pötki tiehensä.\n\nSiitä ei ollut enää vahinkoa, sillä hän olisi joka tapauksessa\nmenettänyt paikkansa. Hän lähti vaeltamaan poispäin. Lähimmällä\nasemalla hän nousi junaan, matkusti sillä muutaman tunnin ja saapui\njänisten kotiseudulle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja yön\ntähdet kattoivat preerian, kun Mickey Doo avasi laatikkonsa maatalojen,\nosagiaitojen ja alfalfa-maiden keskellä ja laski hellävaroen\nSotahevosen vapaaksi.\n\nHän naurahti samalla itsekseen ja sanoi: -- Totisesti, vanha Irlanti on\ntaas ylpeä, kun saa laskea kolmetoista tähteä vapauteen.\n\nHetken aikaa Sotahevonen katseli ympärilleen epäröiden, loikkasi sitten\nkolme tai neljä pitkää hyppyä ja vielä yhden tiedusteluhypyn nähdäkseen\njoka suunnalle. Sitten se paljasti kirkkaat mustavalkoiset värinsä,\nnosti pystyyn kunniamerkein koristetut korvansa ja loikkasi vaivoin\nsaavuttamaansa vapauteen jäntevämmin kuin koskaan ennen ja häipyi\nsynnyintasankonsa yöhön.\n\nSe on nähty sen jälkeen monta kertaa Kaskadossa, ja siellä on\njärjestetty vielä useita jänisten ajometsästyksiä, mutta se näyttää\nnykyään osaavan aina pujahtaa pakoon. Niiden tuhansien jänisten\njoukossa, jotka on piiritetty ja ajettu tarhaan, ei ole sen jälkeen\nenää nähty Pikku Sotahevosen tähtilippukorvia.\n\n\n\n\nSNAP\n\nKertomus bullterrieristä\n\n\n1\n\nPyhäinmiesten päivän illanhämyssä näin sen ensi kerran. Varhain aamulla\nolin saanut opiskelutoveriltani Jackilta seuraavan sähkösanoman:\n\n\"Ettemme unohtaisi toisiamme, lähetän sinulle erinomaisen pennun. Ole\nsille kohtelias; se on viisainta.\"\n\nOlisi ollut Jackin tapaista lähettää helvetinkone taikka ilmielävä\nhaisunäätä ja sanoa sitä pennuksi. Odotin siksi uteliaana lähetystä.\nKun se tuli, huomasin että sen kylkeen oli tekstattu \"Vaarallinen\",\nja jos laatikkoa vähänkin kosketti, kuului sisältä terävää murinaa.\nKurkistaessani rautalankaristikosta näin, ettei se ollut tiikerinpentu,\nvaan pieni valkoinen bullterrieri. Se koetti puraista minua tai ketä\ntai mitä tahansa, joka liian äkkinäisesti tai epäkunnioittavasti\nlähestyi sitä, ja se murisi äkäisesti vähän päästä.\n\nKoirilla on kahdenlaista murinaa: toinen kumpuaa syvältä rinnasta ja on\nkohtelias varoitus; toinen ääni tulee suusta ja on paljon korkeampi --\nviimeinen sana ennen hyökkäykseen ryhtymistä.\n\nTerrierin ärhentely oli tätä jälkimmäistä lajia. Olin koiramies ja\nluulin tuntevani koirat perinpohjin. Lähetin pois kantajan, otin esiin\nyleisaseeni, joka oli samalla linkkuveitsi, hammaspuikko, vasara,\nkirves ja hiilikauha -- se oli liikkeemme erikoisuus -- ja kohotin\nrautalankaverkkoa. Ja minäkö muka tunsin koirat! Se pikku riiviö murisi\nvimmatusti joka kerta kun kopautin aseella, ja kun käänsin laatikon\nkyljelleen, se hyökkäsi oikopäätä kimppuuni. Ellei sen jalka olisi\ntakertunut verkon silmään, se olisi voinut purra minua pahastikin\nsääreen, sillä se ilmeisesti paneutui kaikkeen työhön koko sydämellään.\nMutta minä hyppäsin pöydälle karkuun ja koetin puhua sille järkeä.\n\nOlen aina uskonut puheen vaikuttavan eläimiin. Luulen niiden käsittävän\nainakin jonkin verran mistä on kysymys, vaikkeivät sanoja ymmärräkään.\nMutta tämä koira piti minua ilmeisesti vain teeskentelijänä ja halveksi\nkaikkia yrityksiäni. Ensiksi se asettui pöydän alle ja vahti tarkkaan,\nyrittäisikö jostain päin sääri laskeutua maahan. Olin varma, että\nolisin voinut hallita koiraa katseellani, mutta nyt en pystynyt siihen\nsijaintini tai oikeammin koiran sijainnin vuoksi. Olin siis jäänyt\nvangiksi.\n\nOlen aina pitänyt itseäni kylmäverisenä ihmisenä; itse asia olen\nrautatavaraliikkeen edustaja, eikä meitä kylmäverisyydessä voita\nmuut paitsi ehkä ne nokkavat herrasmiehet, jotka myyvät vanhoja\nvaatteita. Niinpä sytytin sikarin istuessani siinä pöydällä jalat\nristissä niin kuin räätäli, sillä aikaa kun tuo pikku tyranni sen\nalla vahti sääriäni. Otin esiin sähkösanoman ja luin: \"Erinomainen\npentu. Ole sille kohtelias; se on viisainta.\" Luulen kuitenkin, että\nkylmäverisyyteni pikemminkin kuin kohteliaisuuteni aiheutti sen, että\nmurina lakkasi puolen tunnin kuluttua.\n\nTunnin päästä se ei enää iskenyt kiinni sanomalehteen, jota työnsin\nvarovasti reunan yli tunnustellakseni sen mielialaa. Luultavasti sen\nmielestä alkoi haihtua raivo, jota se oli tuntenut äskeistä vankilaansa\nkohtaan. Niinpä se kolmatta sikaria sytyttäessäni asteli valkean\nääreen ja kävi siihen maata unohtamatta silti minua -- en tosiaankaan\nvoinut syyttää sitä välinpitämättömyydestä. Se katsoi minuun toisella\nsilmällään ja minä molemmilla sen töpöhäntää. Jos se olisi kerrankin\nheilahtanut, olisin tiennyt voittaneeni, mutta se ei liikahtanut. Sain\nkirjan käteeni ja pysyttelin pöydällä, kunnes sääreni olivat kankeat\nja tuli palanut melkein loppuun. Kymmenen aikaan illalla huone alkoi\njäähtyä, ja puolta tuntia myöhemmin valkea sammui.\n\nPyhäinmiesten päivän lahjani nousi ylös, haukotteli, oikoi itseään ja\nkäveli sitten vuoteeni alle, josta se löysi turkismaton. Astuin hiljaa\npöydältä lipaston luo ja siitä uunin editse vuoteeni kohdalle, riisuin\nnopeasti päältäni ja sukelsin peiton alle mestarini ilmaisematta\nvastalausetta.\n\nEn ollut vielä nukahtanut, kun kuulin hiljaista rapinaa ja tunsin\njotain tupsahtavan vuoteeseeni ja sitten jaloilleni ja säärilleni;\nSnapilla oli kai ollut vuoteen alla kylmä ja se oli päättänyt hakea\nparasta, mitä talo saattoi tarjota.\n\nSe käpristyi jalkojeni päälle sillä tavoin, että minun oli epämukava\nolla. Yritin muuttaa asentoani, mutta jos vähänkin liikutin varvastani,\nse iski siihen kiinni niin ärhäkästi, että vain paksut villaiset\nvuodevaatteet pelastivat minut elinkautisesta raajarikkoisuudesta.\n\nLiikuttelin jalkojani tunnin verran -- hiuskarvan kerrallaan -- ennen\nkuin sain ne sellaiseen asentoon, että saatoin nukkua. Mutta heräsin\nmonta kertaa yön kuluessa vihaiseen murahdukseen. Olin kai uskaltanut\nliikauttaa varvastani luvattomasti, vaikka yhden kerran se luullakseni\nmurisi vain sen takia, että kuorsasin.\n\nAamulla olin aikeissa nousta ylös ennen kuin Snap. Se sai näet\nnimekseen Snap. Toisille koirille on vaikea keksiä nimeä, toisten takia\nei tarvitse lainkaan nähdä sitä vaivaa, koska ne ristivät itse itsensä.\n\nOlin valmis nousemaan jo seitsemältä, mutta Snap vasta kahdeksalta, ja\nkahdeksalta siis noustiin. Sillä ei ollut mitään miestä vastaan, joka\nsytytti tulen. Minun ei edes tarvinnut nousta pöydälle pukeutumaan.\nLähtiessäni huoneesta aamiaiselle huomautin:\n\n-- Snap, ystäväni, jotkut isännät saisivat sinuun piiskalla\ntoisenlaisia tapoja, mutta minä luulen tietäväni paremman keinon.\nLääkärit suosittelevat nykyisin nälkäkuuria. Koetetaanpas sitä.\n\nVaikka tuntuukin kenties julmalta, jätin sen koko päiväksi ruoatta.\nTosin jouduin maalauttamaan oven siltä kohdalta, jota se oli raapinut,\nmutta illalla se suostui nöyrästi ottamaan vähän ruokaa.\n\nViikon kuluttua olimme hyvät ystävät. Kun se nyt makasi vuoteessani, se\nsalli minun liikuttaa jalkojani iskemättä niihin tosissaan hampaitaan.\nNälkäkuuri oli tehnyt ihmeitä: kolmen kuukauden kuluttua olimme sanalla\nsanoen mies ja koira. Snap todisti sähkösanoman lähettäjän olleen\noikeassa.\n\nSe ei tuntenut lainkaan pelkoa. Kun pieni koira tuli sen lähelle, se ei\nsuonut sille vähintäkään huomiota. Tavatessaan keskikokoisen koiran,\nse nosti töpöhäntänsä pystyyn, käveli sen ympäri, raapi halveksivasti\ntakajaloillaan maata ja katseli taivaalle tai etäisyyteen, mutta\nei erehdyksessäkään vastaantulijaan, ja ilmaisi vain toistuvilla\nmurahduksillaan huomanneensa sen. Ellei toinen lähtenyt heti\nliikkeelle, alkoi taistelu, joka karkotti vieraan hyvin nopeasti.\nToisinaan Snapkin sai selkäänsä, mutta eivät edes ikävät kokemukset\npystyneet istuttamaan siihen varovaisuutta.\n\nAjellessamme kerran vaunuilla koiranäyttelyn aikoihin sattui Snap\nhuomaamaan elefanttimaisen bernhardilaiskoiran, joka oli ulkoilemassa.\nSen iso koko sytytti pennun pikku rinnassa sellaisen innostuksen, että\nse loikkasi vaunujen ikkunasta hieromaan tappelua ja taittoi säärensä.\n\nPennun syntymälahjoista puuttui kai kokonaan pelko, mutta pippuria\nse oli sen sijaan saanut ylimääräisen annoksen. Se erosi kaikista\ntapaamistani koirista. Se ei esimerkiksi juossut tiehensä, jos joku\npoika yritti heittää sitä kivellä, vaan ryntäsi pojan perään, ja jos\nrikos uusiutui, Snap otti oikeuden omiin käsiinsä. Senpä vuoksi kaikki\nkunnioittivatkin sitä.\n\nAinoastaan minä ja toimiston ovenvartija ymmärsimme sen ansiot, ja\nvain meillä oli kunnia olla sen henkilökohtaisia ystäviä. Arvostin sen\nystävyyttä kuukausi kuukaudelta yhä enemmän, ja juhannuksen aikaan\neivät edes Carnegien, Vanderbiltin ja Astorin rahat yhteensä olisi\nriittäneet ostamaan neljännesosaakaan pienestä Snap-koirastani.\n\n\n2\n\nVaikka en ollutkaan varsinainen kauppaedustaja, lähetettiin minut\nkuitenkin syksyllä matkalle, jolloin Snap ja taloudenhoitajani jäivät\nkaksistaan kotiin. Siitä oli hyvin onnettomat seuraukset, sillä\nSnapissa se synnytti ylenkatsetta ja taloudenhoitajassani pelkoa sekä\nkummassakin vihaa toisiaan kohtaan.\n\nMöin kosolti piikkilankaa pohjoispuolen valtioihin. Kirjeet lähetettiin\nminulle kerran viikossa, ja taloudenhoitajaltani sain useita valituksia\nSnapista.\n\nSaavuttuani Mendozaan, Pohjois-Dakotaan, tapasin siellä erinomaiset\nrautalankamarkkinat. Asioin etupäässä suurten liikkeiden kanssa, mutta\nkävin myös karjatiloilla tiedustelemassa omistajien mielipidettä eri\nmalleista. Näillä matkoilla tapasin Penroofin veljesten lehmäpaimenet.\n\nNykyisin ei tarvitse oleskella kauankaan karjankasvattajien parissa\nkuulematta ehtimiseen tuhoista, joita pettämättömän ovelat sudet\naiheuttavat. Ne ajat ovat menneet, jolloin niitä voitiin myrkyttää\njoukoittain. Ne tekivät nykyisin karjatilojen tuloihin suuren loven.\n\nPenroofin veljekset olivat useimpien vireiden lehmänkasvattajien tapaan\nluopuneet pyydystämästä susia myrkyillä ja raudoilla ja yrittivät\najaa niitä erirotuisilla koirilla saadakseen vähän huviakin tästä\nvitsauksensa hävittämisestä joka oli käynyt välttämättömäksi.\n\nKettukoirat eivät menestyneet, koska olivat liian arkoja tappelemaan.\nIsot dogit olivat taas liian kömpelöitä, eivätkä vinttikoirat pystyneet\najamaan riistaa näkemättä sitä. Jokaisella rodulla oli jokin auttamaton\nvika. Lehmäpaimenet arvelivat kuitenkin, että sekaparvi saattaisi\nonnistua ajossa.\n\nKun sitten eräänä päivänä sain kutsun osallistua mendozalaisten\nsudenajoon, minua huvitti tavattomasti juuri koiraparven kirjavuus.\nJoukossa oli useita sekarotuisia, mutta joitakuita erinomaisen\njalojakin yksilöitä, varsinkin muutamat venäläiset susikoirat olivat\nvarmaan maksaneet paljon rahaa.\n\nHilton Penroof, vanhin veljeksistä, joka toimi \"jahtimestarina\", oli\ntavattoman ylpeä niistä, koska hän odotti suurta menestystä.\n\n-- Vinttikoirat ovat liian arkanahkaisia tappelemaan sutta vastaan,\ntanskandogit taas liian hitaita, mutta kun venäläiset ryhtyvät puuhaan,\nniin kyllä karvat pöllyävät.\n\nVinttikoirat oli siis tarkoitettu takaa-ajajiksi, tanskalaiset\nselustaturvaksi ja venäläiset varsinaisiksi taistelijoiksi. Mukana oli\nvielä pari, kolme kettukoiraa, joiden piti tarkkavainuisina löytää\njäljet, mikäli riista häviäisi näkyvistä.\n\nOli kaunis näky, kun sinä lokakuun päivänä lähdimme ratsastamaan\nPahanmaan laakioille. Ilma oli kirpeän raikas, ja vaikka olikin myöhä\nvuodenaika, maa ei ollut vielä jäätynyt eikä lumen peitossa. Hevoset\nolivat virkkuja ja näyttivät kerran tai pari minulle, kuinka cowboyn\nratsu yrittää vapautua ajajastaan.\n\nKoirat olivat hyvässä ajovireessä, ja saimme tasangolla liikkeelle pari\nharmaata pilkkua, joita Hilton väitti susiksi tai kojooteiksi. Koirat\nseurasivat jälkiä äänekkäästi haukkuen, mutta illalla vain haava erään\nvinttikoiran lavassa osoitti niiden olleen sudenajossa.\n\n-- Kuule, Hilt, noista sinun ihmeellisistä vinttikoiristasi ei näytä\nolevan mihinkään, sanoi nuorempi veli Garvin. Mutta tuon pienen mustan\ndogin puolesta uskaltaisin lyödä vetoa vaikka koko joukkoa vastaan,\nniin sekarotuinen kuin se onkin.\n\n-- En käsitä mistä kenkä nyt puristaa, murahti Hilton. -- Vinttikoirien\nkynsistä ei pitäisi päästä pakoon ainoankaan kojootin, saatikka sitten\nsuden. Ja nuo kettukoirat seuraavat vaikka kolmen päivän vanhoja\njälkiä. Tanskandogit taas päihittävät vaikka harmaakarhun.\n\n-- Osaavathan ne ehkä juosta ja vainuta jälkiä ja päihittää\nharmaakarhun, myönsi isä, mutta totuus on, etteivät ne halua käydä\nsuden kimppuun. Koko kirottu koiralauma pelkää, ja noissa elukoissa on\nraha ihan hukkaan heitettyä.\n\nMiesten nuristessa minä ratsastin tieheni ja jätin heidät.\n\nAjon epäonnistumiseen näytti olevan vain yksi selitys. Koirat kyllä\nolivat nopeita ja voimakkaita, mutta ne ilmeisesti pelkäsivät sutta\neivätkä uskaltaneet käydä sen kimppuun, ja sen takia se joka kerta\npääsi pakoon. Ajatukseni kiisivät pelottomaan pikku koiraani, joka\nviime vuoden oli ollut petitoverinani. Kuinka toivoinkaan, että se\nolisi ollut täällä. Nuo kömpelöt koirajättiläiset olisivat silloin\nsaaneet johtajan, jonka rohkeus ei olisi pettänyt koetuksen hetkellä.\n\nSeuraavassa pysähdyspaikassani Barokassa sain tukun sanomalehtiä ja\nkaksi kirjettä taloudenhoitajaltani. Ensimmäisessä hän kertoi että\n\"se petomainen koira mellastaa huoneessani aivan häpeämättömästi\",\nja toisessa vielä hätääntyneemmässä hän vaati, että se oli heti\ntoimitettava pois.\n\n-- Voisinhan tosiaan pyytää lähettämään sen junalla Mendozaan,\najattelin. Sehän on vain kahdenkymmenen tunnin matka. He näkisivät sen\nvarmaan mielellään. Paluumatkalla voin poiketa hakemaan sen.\n\nTapaamisemme ei poikennut ensimmäisestä niin paljon kuin olisi luullut.\nSnap hyppeli minua vastaan, oli vimmatusti purevinaan ja murisi silloin\ntällöin, mutta se oli syvää rintamurinaa, ja hännäntöpö heilui kovasti.\n\nPenroofit olivat olleet monessa sudenajossa viime käyntini jälkeen ja\nolivat hyvin harmistuneita, kun huono onni jatkuvasti oli vainonnut\nheitä. Koirat löysivät kyllä suden melkein aina, kun oli lähdetty\nliikkeelle, mutta ne eivät saaneet sitä hengiltä, eivätkä miehet\npäässeet koskaan loppuvaiheessa niin lähelle, että olisivat keksineet\nsyyn siihen.\n\nUkko Penroof päätteli, ettei \"koko kehnossa joukossa ollut ainoatakaan,\njolla olisi ollut edes jäniksen sisua.\"\n\nOlimme seuraavana aamuna liikkeellä jo päivän koittaessa -- samanlainen\njono oivallisia hevosia ja mainioita ratsastajia, isoja, sinisiä,\nkeltaisia ja täplikkäitä koiria, kuten edelliselläkin kerralla, mutta\nyksi lisä oli sentään joukossa: pieni valkoinen koira, joka pysytteli\naivan vieressäni. Ja kaikki koirat jopa hevosetkin, jotta tulivat liian\nlähelle, saivat yllätyksekseen maistaa sen hampaita. Koko maassa ei kai\nollut miestä, hevosta tai koiraa, jonka kanssa se ei olisi riidellyt,\nlukuun ottamatta sitä bullterrieriä, jonka Mendozan hotellinpitäjä\nomisti. Se oli ainoa, joka oli vielä sitäkin pienempi, ja ne näyttivät\nolevan oikein hyviä ystäviä.\n\nEn milloinkaan unohda senkertaisia metsästysmaisemia. Olimme juuri\nyhdellä noista tasalakisista vuorista, joilta avautuu silmien eteen\nkokonainen kuningaskunta, kun Hilton, joka oli tutkinut aavaa maisemaa\nkaukoputkellaan, huudahti:\n\n-- Nyt keksin sen. Tuolla se menee kohti Kalliopuroa. Ettei vain olisi\nkojootti.\n\nVinttikoirat olisi nyt ensimmäiseksi saatava näkemään saalis. Se ei\nole suinkaan helppoa, sillä ne eivät osaa käyttää kaukoputkea, ja maa\nkasvoi marunapensaikkoa, joka oli korkeampaa kuin koirat.\n\nMutta Hilton kehotti: \"Hyppää, Dander\" ja kurkottui satulastaan\nojentaen samalla jalkansa eteenpäin. Dander hyppäsi ketterästi sille ja\nsamantien satulaan ja yritti säilytellä tasapainoaan hevosen selässä.\nHilton osoitti sormellaan.\n\n-- Tuolla se on, Dander, hae, hae! Katsos, tuolla alhaalla.\n\nKoira katsoi kiinteästi siihen suuntaan, jonne isäntä osoitti, näytti\nkeksivän saaliin, hyppäsi maahan ulvaisten ja ryntäsi matkaan.\nMuut koirat seurasivat sitä yhä pitemmäksi venyvänä jonona, ja me\nratsastimme perässä niin nopeasti kuin pääsimme. Menetimme kuitenkin\npaljon aikaa, sillä maa oli täynnä kuruja ja mäyrän koloja. Olisi ollut\nuhkapeliä ratsastaa täyttä laukkaa tässä marunan peittämässä louhikossa.\n\nJäimme kaikki jälkeen ja minä tietysti hännänhuipuksi, koska olin\nvähiten tottunut satulaan. Näimme montakin kertaa vilaukselta\nkoirat, jotka välillä kiitivät tasangolla, välillä katosivat\nrotkopaikkoihin tai kuruihin noustakseen taas toisella puolella\nnäkyviin. Dander-niminen vinttikoira oli tunnustettu johtaja, ja\neräälle harjanteelle noustessamme näimme äkkiä koko ajon -- täyttä\nlaukkaa kiitävän kojootin ja koirat neljäsataa metriä jäljempänä,\nmutta välimatkaa kiristäen. Kun näimme ne uudestaan, makasi kojootti\nkuolleena ja koirat istuivat läähättäen sen ympärillä kahta kettukoiraa\nja Snapia lukuun ottamatta.\n\n-- Eivät ennättäneet tappeluun, huomautti Hilton vilkaisten viimeiseksi\njääneisiin kettukoiriin. Sitten hän ylpeänä hyväili Danderia. --\nNäettekös nyt, en sittenkään tarvinnut penikkaanne.\n\n-- Kymmenen isoa koiraa ei tarvitse paljonkaan sisua pikkuisen kojootin\nnujertamiseen, huomautti isä ivallisesti. -- Odotahan kun päästään\nharmaan jäljille.\n\nSeuraavana päivänä olimme taas liikkeellä, halusin kerrankin nähdä\nloppuottelun.\n\nEräältä laakiolta näimme harmaan pilkun. Liikkuva valkoinen pilkku on\nantilooppi, keltainen kettu ja harmaa pilkku joko susi tai kojootti --\nhännästä näkee kumpi näistä. Jos kiikari näyttää, että häntä riippuu,\nsilloin kysymyksessä on kojootti, pystyssä oleva häntä sen sijaan\nkuuluu vihatulle sudelle.\n\nDanderille näytettiin taas saalis ja se johti entiseen tapaan kirjavaa\nlaumaansa, johon kuului vinttikoiria, susikoiria, kettukoiria,\ntanskandogeja, bullterrieri ja hevosmiehiä. Näimme ajon vilaukselta.\nSusi se varmasti oli, joka pakeni koirien edellä. Minusta kuitenkin\ntuntui, etteivät ensimmäiset koirat juosseet nyt yhtä nopeasti kuin\nkojootin perässä. Mutta kukaan ei saanut tietää, miten ajo oikein\npäättyi. Koirat palasivat luoksemme yksitellen, emmekä sen koommin\nnähneet sutta.\n\nAjomiehet eivät nyt säästäneet ivallisia huomautuksia ja moitteita.\n\n-- Pihkana vieköön mokomat tutisijat, tuhahti isä harmistuneena. --\nKyllä ne seurata osaavat, mutta kun susi kääntyy päin, niin nämä sen\nkun pää viidentenä jalkana kotiinpäin.\n\n-- Entä missä on se voittamaton, peloton ja ihmeellinen sisupussi?\nkysyi Hilton pilkallisesti.\n\n--- En tiedä, vastasin. -- Tekisi mieleni väittää, ettei se ole vielä\nnähnytkään sutta. Mutta lyön vetoa, että jos Snap sen kerran näkee,\nniin ajo päättyy vain kuolemaan tai kunniaan.\n\nSeuraavana yönä sudet repivät monta lehmää aivan karjakartanon lähellä,\nja se kiihotti meidät lähtemään uudelleen ajoon.\n\nSe alkoi melkein samoin kuin edellinenkin. Myöhään iltapäivällä\nkeksimme vajaan kilometrin päässä harmaan otuksen, jolla oli häntä\npystyssä. Hilton kutsui Danderin satulaan. Minä otin opin onkeeni ja\nkutsuin Snapin omaan satulaani. Sen sääret olivat niin lyhyet, että sen\ntäytyi hypätä monta kertaa ennen kuin siitä tuli mitään, mutta lopulta\nse kipusi ylös käyttäen jalkaani hyväkseen. Minä sain hokea \"hae,\nhae\" jonkin aikaa ennen kuin se keksi riistan, mutta sitten se lähti\nvinttikoirien perään sellaisella tarmolla, että se lupasi hyvää.\n\nAjo ei tällä kertaa suuntautunut jokivarren pensasryteikköihin, vaan\nkorkealle laakiolle, syy siihen selvisi myöhemmin. Olimme nousseet\nyhdessä laakiolle ja sieltä näimme kuinka Dander parhaillaan oli suden\nkintereillä ja puraisi sitä kinttuun. Susi kääntyi tappelemaan, näimme\neläimet selvästi. Koirat saapuivat paikalle joko kaksittain tai kolme\nkerrallaan ja alkoivat piirissä haukkua sutta, viimeisenä hyökkäsi\nesiin pieni valkoinen Snap. Se ei hukannut aikaa haukkumiseen, vaan\nhyökkäsi suoraa päätä suden kurkkuun, mutta ei tavoittanut sitä, sen\nsijaan se näytti saavan otteen kuonosta. Nyt ne kymmenen isoakin koiraa\nkävivät kiinni, ja parin minuutin kuluttua susi oli hengettömänä.\n\nOlimme ratsastaneet rivakasti nähdäksemme loppunäytelmän, ja vaikka\nvälimatkaa olikin vielä melkoisesti, näimme ainakin sen, että Snap oli\npitänyt sähkösanomassa esitetyn lupauksen, samoin kuin senkin, mitä\nminä olin puhunut sen puolesta.\n\nNyt oli minun vuoroni kehaista, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä.\nSnap oli näyttänyt niille miten sitä pitää, ja viimeinkin olivat\nMendozan koirat saaneet kaadetuksi suden ilman miesten apua.\n\nKaksi seikkaa vähensi jonkin verran voitonriemua: ensinnäkin susi\noli nuori, tuskin muuta kuin penikka -- sen vuoksi se oli valinnut\nmaastonkin niin tyhmästi; toiseksi Snap oli haavoittunut, susi oli näet\npurrut sitä pahasti lapaan.\n\nRatsastaessamme ylpeänä saattona kotiin päin huomasin sen ontuvan vähän.\n\n--- Tänne, Snap. Se yritti kerran tai pari hypätä satulaan, mutta ei\nonnistunut. -- Hei, Hilton, nostakaa se tänne minulle.\n\n-- Kiitoksia paljon. Saatte kyllä itse hoitaa kalkkarokäärmeenne, hän\nvastasi, sillä kaikki jo tiesivät, ettei ollut turvallista koskea\nsiihen.\n\n-- Hei, Snap, iske kiinni, sanoin ja ojensin sille ratsastuspiiskani.\nSe pureutui siihen, ja niin nostin sen satulani eteen ja vein kotiin.\n\nHoidin sitä kuin pientä lasta. Se oli näille karjaihmisille näyttänyt\nmiten täytetään ajokoiralauman heikko kohta. Kettukoirat olkoot vain\nerinomaisia, vinttikoirat nopeita ja venäläiset ja tanskalaiset hyviä\ntappelijoita, mutta niistä ei ole mihinkään, elleivät ne omista\nsamanlaista sisua kuin bullterrierit.\n\nKarjamiehet oppivat sinä päivänä, kuinka susia on ajettava. Sen\ntoteatte, jos joskus satutte käymään Mendozassa, sillä nyt siellä on\njokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä\njokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.\n\n\n3\n\nSeuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä.\nIlma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut\nlunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja\ntietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi\nSnap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan\njalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei\nollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se\nhoukuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten\nlähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne.\nMinä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta\nsilti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.\n\nSamoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun\nmarunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken\npäästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En\nvoinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa\nsellaista käskyä -- ei edes minulta.\n\nSen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille\nratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.\n\n-- Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme\nkotiin.\n\nNiin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli.\nHiltonin huuto \"huhuu\" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander\nja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä\nseurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle\nselälleen.\n\nMutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko\nlähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja\nloikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista\nja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä\nisot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi\ntavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan\nlupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat\nolivat innoissaan.\n\n-- Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. -- Tätä tietä\npääsemme niiden edelle.\n\nKäännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä\nvastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.\n\nAjoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta\nalaspäin, kun Hilton huusi:\n\n-- Peijakas, sehän on tuossa!\n\nHän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein\nsamoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen\npää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä\nseurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin\nkuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta\nhypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan\nalapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin\nrevolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:\n\n-- Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.\n\nMuutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput\nnopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua\nja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen\nkappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät\nja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua\ntulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä\nollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden\nkimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat\nleuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen\nlähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton\nrosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen\nhyökkääjän tai koko joukon kimppuun.\n\nNyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava\nkuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi\nmurinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen\nsuden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman\nja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan\nviimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi\nyksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten\nse oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden\nrohkeus ollut lannistunut: \"Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä\nnyt sutta pelätä, ei toki.\" Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi\ntaistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava\nvielä kovemmin, jotta into kasvaisi.\n\nKymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen\nsuden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä\nniistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi\nbullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin\nankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli\naukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn\nkarjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi\nulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja\nkävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä\nkäyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis\nuudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän\nkoiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden\nkuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä\nauttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli\njohtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken\npäästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa\nriippui pieni valkoinen koira.\n\nOlimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina\nauttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli\nkuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen\nyli.\n\n-- Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.\n\nMutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää\nhaavaa. Koetin nostaa sitä.\n\n-- Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.\n\nSe murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet\npolvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän\nmutisi:\n\n--- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi\njäänyt henkiin.\n\nNostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti\nhiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen\närähdys.\n\nSe oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka,\nmutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin\nkukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:\n\n-- Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan\nilman sisua.\n\n\n\n\nWINNIPEGIN SUSI\n\n\n1\n\nKohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren\nlumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St.\nPaulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta\ntunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja\nlähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta\nraivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En\nmilloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui\nlumeen -- kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen -- ja\nison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden,\ntahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.\n\nMonta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi\nkumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi\npääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli\nikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli\nkaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan\nlumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.\n\n-- Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta\nlähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin\nja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta.\nSiitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän.\nAjoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun\nlähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen\nviitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli\nryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.\n\nNäkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa,\nvalkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne\npiirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi\nliikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta\nkoira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin\nkeskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.\n\nSusiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja\ntyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili\npuoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta\nhyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse\nasiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma\nhyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden\nnäköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa\notus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan;\nniiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi.\nSen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten\nheittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli\npaikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien\nniitä kaikkia.\n\nNyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin\nusein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin\nhalunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio\nvilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti\nmääränpäätä.\n\nSiinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut\nviikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä\nkirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.\n\nOuto oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin\nkaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä\nmetsästi aina yksin.\n\nKoska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta,\nihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka\ntiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.\n\nPääkadun mahtava kauppias oli tuskin kuullut siitä ennen kuin\nteurastamolla esitetyn loppunäytöksen jälkeisenä päivänä, jolloin\nsen iso ruho vietiin eläintentäyttäjä Hinen liikkeeseen. Siellä se\ntäytettiin ja lähetettiin myöhemmin Chicagon maailmannäyttelyyn.\nValitettavasti se sittemmin tuhoutui tulipalossa, joka vuonna 1896\nhävitti Mulveyn latinakoulun maan tasalle.\n\n\n2\n\nPelimanni Paul, hauskannäköinen puoliverinen tyhjäntoimittaja, joka\nmieluummin metsästeli kuin teki työtä, samoili eräänä kesäkuun päivänä\nvuonna 1880 pyssyineen Kildovanissa Red Riverin rannoilla. Hän näki\nsilloin harmaan suden ilmestyvän eräästä törmässä olevasta onkalosta,\nampui otusta umpimähkään ja saikin sen. Sitten hän lähetti koiransa\nluolaan varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut toista täysikasvuista\nsutta. Ryömittyään itse sinne hän löysi hämmästyksekseen ja suureksi\nilokseen kahdeksan nuorta sutta, hänellä oli siis yhdeksät tapporahat,\nkymmenen dollaria kappaleelta. Paljonko se oli? Varmasti ihan omaisuus.\n\nHän käytti keppiä lujasti ja tappoi keltaisen rakkinsa avustamana\nkaikki pennut yhtä lukuunottamatta. Uskottiin näet tuottavan\nonnettomuutta, jos tappoi poikueen sukupuuttoon. Paul lähti siis\nkaupunkiin mukanaan elävä pentu sekä emosuden ja seitsemän pennun\npäänahat.\n\nKapakanomistaja, jolle päänahoilla lunastetut dollarit kertyivät, sai\nennen pitkää eloon jääneen pennunkin. Vaikka se kasvoi kahleisiin\nkytkettynä, sille kehittyi rinta ja leuat, joiden veroisia ei ollut\nyhdelläkään kaupungin koiralla. Sitä pidettiin pihassa huvittamassa\nvieraita, mikä tapahtui tavallisesti sillä tavoin, että sen kimppuun\nusutettiin koiria. Ne purivat ja repivät sudenpennun monta kertaa\npuolikuoliaaksi, mutta se toipui aina. Kuukausi kuukaudelta yhä\nharvempi koira halusi käydä sen kimppuun. Sen elämä ei olisi voinut\nolla enää tylympää. Siinä oli vain yksi valopilkku: ystävyys, joka\nkehittyi sen ja kapakanomistajan pienen Jim-pojan välille.\n\nJim oli itsepäinen ja sisukas pojanviikari. Hän mieltyi suteen, koska\nse oli tappanut koiran, joka oli purrut häntä. Jim alkoi ruokkia sutta\nja taputella sitä, ja susi puolestaan salli hänelle vapauksia, joita ei\nkukaan muu olisi uskaltanut yrittää.\n\nJimin isä ei ollut mikään mallikelpoinen kasvattaja. Tavallisesi hän\nhemmotteli poikaansa, mutta saattoi toisinaan raivostua ja lyödä\nhäntä armottomasti aivan mitättömistäkin asioista. Poika oppi pian\nymmärtämään, ettei häntä piesty sen vuoksi, että hän oli tehnyt\nväärin, vaan siksi, että oli suututtanut isänsä. Jos hän siis kykeni\npysyttelemään poissa näkyvistä, kunnes isän kiukku oli lauhtunut,\nhänellä ei ollut enää sen jälkeen mitään vaaraa. Livistäessään eräänä\npäivänä pakoon isäänsä hän juoksi suin päin suden koppiin, jolloin\nhänen harmaa kumppaninsa, joka oli äkkiarvaamatta herätetty unestaan,\nmeni oviaukolle, näytti molemmat hammasrivinsä ja ärähti isälle:\n\n-- Koetaskin koskea häneen.\n\nJos Hogan olisi voinut ampua suden, hän olisi tehnyt sen arvelematta,\nmutta koska luoti olisi yhtä hyvin voinut osua poikaankin, hän jätti\nmolemmat rauhaan ja nauroi puolen tunnin kuluttua koko jutulle. Siitä\npitäen pikku Jim pakeni aina vaaran uhatessa suden pesään, ja toisinaan\ntiedettiin hänen olleen pahanteossa vain siitä, että hän pujahti hurjan\nkahlevangin turviin.\n\nHogan käytti periaatteesta vain halpaa työvoimaa. Niinpä baarimikkona\noli kiinalainen. Koska tämä oli arka ja hiljainen olento, Paul des\nRoches sorti häntä. Kun Paul eräänä päivänä humalassa ollessaan\nhuomasi, että Hogan oli poissa ja kiinalainen hoiti yksin baaria, hän\nvaati tältä velaksi juotavaa, mutta Tung Ling noudatti saamiaan ohjeita\nja kieltäytyi antamasta. Hänen koruton selityksensä, \"hoono mees, ei\nmaksa\", ei suinkaan auttanut asiaa, vaan sai Paulin hoipertelemaan\ntakaisin baariin kostoaikeessa. Taivaan poika olisi voinut saada\nankarasti selkäänsä, ellei pikku Jim, joka sattui olemaa lähettyvillä,\nolisi pitkällä kepillä kammennut pelimannin sievästi kontalleen. Paul\nkompuroi jaloilleen ja vannoi tappavansa Jimin. Mutta poikapa oli\nlähellä takaovea ja pakeni kiireen vilkkaa suden koppiin.\n\nHuomatessaan että pojalla oli suojelija, Paul otti seipään ja alkoi\npiestä sillä sutta turvallisen välimatkan päästä. Harmaa peto raivosi\nkahleissaan, ja vaikka sen onnistui välttää monta iskua ottamalla\nseiväs hampaihinsa, se sai silti ankaran löylytyksen. Mutta samalla\nPaul huomasi että Jim, jonka kieli ei suinkaan ollut joutilaana,\nhaparoi hermostunein sormin kahleita päästääkseen suden irti, ja arvasi\nhänen siinä pian onnistuvan. Se olisi tosiaan jo tapahtunutkin, ellei\nsusi olisi pitänyt kahleita niin kireällä.\n\nUrhea Paul tunsi pelon väristyksiä ajatellessaan, että olisi kohta\nraivoon ärsyttämänsä pedon armoilla.\n\nHän kuuli Jimin maanittelevan:\n\n-- Hiljaa nyt, hukka, hellitä vähän, niin saat sen kohta. Hellitähän\nnyt, kiltti hukka.\n\nSe riitti. Pelimanni pakeni ja sulki visusti perässään kaikki ovet.\n\nTällä tavoin Jimin ja hänen suosikkinsa ystävyys yhä vahvistui; ja\nsamalla kun suden synnynnäiset voimat karttuivat, se antoi joka päivä\nnäytteen leppymättömästä vihastaan, jota se tunsi kärsimystensä\naiheuttajia, väkijuomille haiskahtavia miehiä sekä kaikkia koiria\nkohtaan. Vuosien mittaan tämä ominaisuus, samoin kuin sen rakkaus lasta\n-- jopa kaikkia lapsia -- kohtaan vain vahvistui, niin että siitä\nnäytti tulevan sen elämän vallitseva voima.\n\n\n3\n\nNäihin aikoihin, syksyllä 1881, valitettiin Qu'Appellen\nkarjakartanoissa yleisesti, että sudet olivat lisääntyneet maakunnassa\nniin runsaasti, että ne aiheuttivat suuria tuhoja karjoille. Myrkystä\nja raudoista ei ollut apua, ja kun Winnipegin kerhoon saapui muuan\nsaksalainen aatelisvieras ja ilmoitti tuoneensa mukanaan koiria, jotka\nvapauttaisivat nopeasti maakunnan susista, kuunneltiin häntä erittäin\nkiinnostuneesti. Karjamiehet ovat innokkaita urheilijoita, ja heitä\nviehätti suuresti ajatus jahtikoirakennelin perustamisesta, varsinkin\nkun se samalla hyödyttäisi heitä.\n\nSaksalainen esitti pian heille näytteeksi kaksi uhkeata tanskandogia.\nToinen niistä oli valkoinen, toinen sinertävä ja mustapilkkuinen,\njälkimmäisen harvinaisen julmaa ulkonäköä täydensi vielä omituinen\nvalkoinen silmä. Nämä valtavat otukset painoivat kumpikin lähes\nyhdeksänkymmentä kiloa. Lihakset niillä oli kuin tiikerillä, ja\nsaksalaista uskottiin empimättä, kun hän väitti, että nämä kaksi jo\nyksistään pystyisivät voittamaan suurimmankin suden. Tällä tavoin hän\nkuvasi niiden ajotapaa:\n\n-- Niille ei tarvitse muuta kuin näyttää jäljet, niin ne seuraavat\nniitä vaikka ne olisivat jo päivän vanhat. Niitä on mahdotonta\neksyttää. Pian ne löytävät suden, vaikka se kuinka mutkittelisi tai\npiilottelisi. Sitten ne hyökkäävät sen kimppuun, sininen koira käy sen\nkinttuun kiinni ja nakkaa sen tällä tavoin -- saksalainen heitti ilmaan\nvehnäleivän -- ja ennen kuin se edes ehtii pudota maahan, valkoinen\niskee kiinni sen päähän ja toinen häntään, ja sitten ne vetävät sen\npoikki, noin vain.\n\nSe kuulosti hyvältä; kaikki olivat joka tapauksessa innostuneita\nkokeiluun. Koska paikkakuntalaiset arvelivat, että Assiniboine-joen\nrantamilta onnistuisi helposti tavoittamaan suden, pantiin ajo toimeen.\nMutta he etsivät kolme päivää turhaan jälkiä ja alkoivat jo luopua koko\nhommasta, kun joku huomautti että Hoganin kapakassa oli kahleissa susi,\njonka voisi saada tapporahan hinnalla. Tosin se oli vasta vähän yli\nvuoden vanha, mutta kelpaisi kyllä näyttämään, oliko koirista mihinkään.\n\nSuden arvo kohosi äkkiä Hoganin silmissä, kun hän sai kuulla asian\nmerkityksen, sitä paitsi hänellä oli 'omantunnon epäilyksiä'.\nEpäilykset kuitenkin katosivat, kun hänen esittämäänsä hintaan\nsuhtauduttiin suopeasti. Hänen ensimmäinen huolensa oli saada pikku\nJim pois tieltä, ja siksi tämä lähetettiin asialle mummonsa luo.\nSitten susi ajettiin koppiin, joka naulattiin kiinni. Koppi nostettiin\nvankkureille ja lähdettiin ajamaan kuivunutta joen uomaa aukealle\npreerialle.\n\nKoiria tuskin jaksettiin pidätellä, sillä vainuttuaan suden ne\nolivat heti täynnä tappeluintoa. Niinpä tarvittiin monta väkevää\nmiestä pitelemään niiden kahleita. Vankkurit ajettiin kilometrin\npäähän ja vastahakoinen susi häädettiin kopistaan. Aluksi se\nnäytti säikähtyneeltä ja jurolta. Se koetti vain päästä näkyvistä\nyrittämättäkään purra. Huomatessaan kuitenkin olevansa vapaa se lähti\nhätyyttävien huutojen saattelemana juosta hölkyttämään kohti etelää,\njossa maasto näytti epätasaiselta. Samalla hetkellä koirat laskettiin\nirti, ja ne syöksyivät vimmatusti haukkuen nuoren suden perään. Miehet\nrohkaisivat niitä huudoillaan.\n\nHeti alusta alkaen oli selvää, ettei sudenpoikasella ollut pelastumisen\nmahdollisuutta. Koirat olivat paljon nopeampia kuin se. Valkoinen\njuoksi kuin vinttikoira. Saksalainen oli suunniltaan innostuksesta\nnähdessään sen lentävän preerian poikki ja ihan silmissä lähenevän\nsutta joka sekunnilla. Moni tarjoutui lyömään koirien puolesta vetoa,\nmutta ei löytänyt vastalyöjää. Ainoat vedot, jotka hyväksyttiin,\nkoskivat vain koirien keskinäistä paremmuutta. Nuori susi juoksi nyt\nnopeasti, mutta kun puolitoista kilometriä oli mennyt, valkoinen koira\noli jo sen takana -- aivan kintereillä.\n\nSaksalainen huusi:\n\n-- Katsokaa tarkkaan, nyt näette kuinka susi lentää ilmaan.\n\nHetken juoksijat olivat rinnakkain. Molemmat hyppäsivät syrjään,\nmutta kumpikaan niistä ei lentänyt ilmaan, sen sijaan valkoinen\nkoira lavassaan ammottava haava kierähti nurin niskoin -- se oli\npoissa pelistä, ellei vallan tapettu. Kymmenen sekunnin kuluttua\nmustalaikkuinen saavutti suden. Tämäkin yhteenotto oli yhtä nopea ja\nmelkein yhtä salaperäinen kuin ensimmäinen. Eläimet tuskin koskettivat\ntoisiaan. Susi ponnahti notkeasti syrjään, ja sen pää heilahti niin\nsalamannopeasti, että sitä tuskin erotti. Täplikäs koira horjahti ja\nsen kyljestä vuoti verta. Miesten usuttamana se hyökkäsi uudelleen,\nmutta sai toisen haavan, joka opetti sen pysyttelemään sudesta erillään.\n\nNyt kasvattaja toi neljä vielä valtavampaa koiraa. Nämä päästettiin\nirti, ja miehet seurasivat perässä nuijat ja lassot aseinaan\nauttaakseen niitä suden lopettamisessa. Siinä samassa aukion poikki\nkuitenkin tuli pieni poika ratsastaen ponilla täyttä laukkaa. Hän\nhyppäsi maahan, tunkeutui joukon läpi ja kietoi kätensä suden kaulaan.\nHän kutsui sitä \"omaksi sudekseen\" ja \"rakkaaksi kelpo hukaksi\", ja\nsusi nuoli hänen kasvojaan ja heilutti häntäänsä. Sitten poika kääntyi\nmiehiin päin ja sanoi läpi kyyneltulvansa -- mutta se mitä hän sanoi,\nei siedä painomustetta.\n\nHän oli yhdeksänvuotias, mutta pikkuvanha ja kieltämättä myös hyvin\ntuhma pieni poika. Hän oli elänyt ja varttunut kehnon kapakan\nilmapiirissä ja oppinut nokkelasti törkeydet, joita siellä viljeltiin.\nHän kirosi heidät kaikki moneksi sukupolveksi eteenpäin eikä säästänyt\nedes omaa isäänsä.\n\nJos aikuinen mies olisi päästellyt yhtä törkeitä ja loukkaavia sanoja,\nhänet olisi ehkä lynkattu, mutta kun niiden käyttäjänä oli pieni\npoika, metsästäjät eivät oikein tienneet mitä tehdä, mutta päätyivät\nlopulta siihen, mikä oli viisainta. He rupesivat nauramaan suureen\nääneen, eivät toki itseään, vaan saksalaista, jonka ihmeelliset koirat\nkeskenkasvuinen susi oli peitonnut.\n\nJimmie työnsi nyt likaisen, kyynelten tahriman nyrkkinsä aitoon\npikkupojan taskuunsa ja onki marmorikuulien ja purukumin, tupakan,\ntulitikkujen, pistoolin panosten ja muun luvattoman kaman seasta pienen\npätkän purjelankaa ja sitoi sen suden kaulan ympärille. Hän lähti\nratsastamaan kotiin päin ponillaan sutta taluttaen ja vieläkin vähän\nnikotellen. Saksalaiselle ylimykselle hän sinkosi vielä viimeisen\nuhkauksensa ja kirouksensa:\n\n-- Kahdesta centistä minä, hitto vieköön, usuttaisin sen kimppuunne.\n\n\n4\n\nJimmie sairastui alkutalvesta kuumeeseen. Susi ulvoi pihassa surkeasti\nkaivatessaan pientä ystäväänsä ja lopulta se pojan pyynnöstä laskettiin\nsairaan huoneeseen, jossa tämä iso villi koira -- sitähän susi\noikeastaan on -- vartioi uskollisesti ystävänsä vuoteen vieressä.\n\nKuume oli aluksi näyttänyt lievältä, niinpä kaikki säikähtivät,\nkun äkkiä tapahtui käänne pahempaan, ja kolme päivää ennen joulua\nJimmie kuoli. Ei kukaan surrut häntä haikeammin kuin susi. Iso harmaa\npeto vastasi surkeasti ulvoen kirkonkellojen soittoon saattaessaan\njouluaattona vainajaa St. Bonifacen hautausmaalle. Pian se palasi\nkapakan pihaan, mutta kun sitä yritettiin taas panna kahleisiin, se\nloikkasi lauta-aidan yli ja katosi.\n\nMyöhemmin samana talvena vanha sudenpyytäjä Renaud muutti sievän\npuoliverisen tyttärensä Nineten kanssa jokivarteen ja asettui asumaan\npieneen hirsimökkiin. Hän ei tiennyt mitään Jimmie Hoganista ja\nhämmästyi sen vuoksi melkoisesti tavatessaan St. Bonifacen ja Fort\nGarryn välillä suden jälkiä ja merkkejä joen kummallakin puolen.\nKiinnostuneena, joskin hiukan epäuskoisena, hän kuunteli Hudson Bay\nCompanyn miesten kertomuksia isosta harmaasta sudesta, joka eleli\nniillä seuduin ja kävi öisin kaupungissa asti, ja kuinka se oli\nkiintynyt erityisesti St. Bonifacen kirkon lähimetsiin.\n\nKun sinä vuonna taas jouluaattona soitettiin kelloja, kuten oli\nsoitettu Jimmillekin, kuului metsästä yksinäistä, surumielistä\nulvontaa, joka sai Renaudin melkein vakuuttuneeksi siitä, että\njutuissa oli perää. Hän tunsi suden ulvonnasta, milloin se kutsui\napua, milloin lauloi rakkaudesta tai valitti yksinäisyyttä tai esitti\ntaisteluhaasteen. Tämä valitti yksinäisyyttään.\n\nPyytäjä meni joen rannalle ja ulvoi vastauksen. Etäältä metsästä erkani\nvarjomainen hahmo ja lähestyi jään poikki miestä, joka istui pölkyllä\nliikkumattomana kuin puunrunko. Se tuli aivan lähelle, kaarteli ja\nhaisteli häntä, sitten sen silmät leimahtivat, se murisi kuin koira,\njoka on hieman vihoissaan, ja hiipi takaisin yöhön.\n\nSiitä Renaud tiesi, ja ennen pitkää useat kaupunkilaisetkin tulivat\ntietämään, että heidän kaduillaan asusti suuren suuri harmaa susi, jota\nennen pidettiin kahleissa Hoganin kapakan pihassa. Se oli koirien hirmu\nja tappoi niitä, milloin vain sai tilaisuuden, ja jotkut väittivät,\nvaikka sitä ei voitu milloinkaan todistaa, että se oli tappanut\nmuutaman puoliverisenkin, joka oli ollut juopotteluretkellä.\n\nTämän Winnipegin suden minä siis näin metsässä sinä talvisena päivänä.\nHalusin silloin mennä auttamaan sitä, mutta myöhemmin tulin toisiin\najatuksiin. En tiedä miten silloinen taistelu päättyi; susi on\nkuitenkin nähty monta kertaa jälkeenpäin, mutta sen sijaan ei kaikkia\nkoiria.\n\nSe poikkesi siis elämäntavoiltaan tyystin muista susista. Vaikka se\nolisi voinut asustaa vapaasti metsissä ja preerioilla, se valitsi\nmieluummin alituisen vaaran kaupungissa, jossa joka viikko oli\nmenettää henkensä ja jokaisesta päivästä selvisi vain uhkarohkeudella\ntai etsimällä tilapäisen kätköpaikan vaikkapa puisten katukäytävien\nristeyksessä. Miehiä vihaten ja koiria inhoten se raivasi taistelemalla\njokapäiväisen tiensä. Se karkotti rakit matkoihinsa taikka tappoi ne,\nmilloin niitä oli vain yksi tai muutama. Se ahdisti juopuneita, karttoi\npyssymiehiä, oppi välttämään pyydykset, jopa myrkytkin -- emme osaa\nsanoa millä tavoin, mutta se tunsi ne, koska kulki niiden ohi kerta\nkerran jälkeen tai osoitti niille vain susimaista ylenkatsetta.\n\nWinnipegissä ei ollut katua, jota se ei olisi tuntenut, ei poliisia,\njoka ei olisi aamuhämärissä nähnyt sen nopeasti liikkuvaa varjomaista\nhahmoa, kun se oli menossa jonnekin, ei koiraa, joka ei olisi\nkyyristynyt ja nostanut niskakarvojaan, kun kaikkitietävä tuuli toi\nviestin, että vanha ihmissusi liikuskeli lähettyvillä. Sen ainoa polku\noli sotapolku, koko maailma oli sen vihollinen. Mutta sen synkissä,\npuoleksi tarumaisissa teoissa oli yksi toistuva, miellyttävä piirre --\nihmissuden ei tiedetty koskaan tehneen pahaa lapsille.\n\n\n5\n\nNinette oli erämaiden kasvatti kuten intiaaniäitinsäkin,\nmutta harmaasilmäinen, kuten normandialainen isänsä. Hän oli\nkuusitoistavuotias suloinen tyttö ja ikäisekseen oikea kaunotar. Kuka\ntahansa maakunnan varakkaimmista ja vakaimmista nuorista miehistä olisi\nottanut hänet vaimokseen, mutta koska naisen sydän on arvaamaton,\nhän rakastui tietysti Paul des Rochesiin, tuohon puoliveriseen\ntyhjäntoimittajaan. Hauskannäköinen pelimanni, joka tanssi hyvin ja\nsoitti taitavasti, oli haluttu vieras kaikissa kemuissa, mutta hän oli\narmoton juoppo ja kuiskailtiinpa sellaistakin, että hänellä oli jo\nvaimo Etelä-Kanadassa.\n\nRenaudilla oli siis täysi syy kieltäytyä antamasta hänelle tytärtään,\nkun hän tuli kosimaan, mutta kiellosta ei ollut apua. Ninette ei\ntahtonut luopua rakastetustaan, vaikka olikin kaikessa muussa\nisälleen kuuliainen. Sinä samaisena päivänä, jona isä oli lähettänyt\npelimannin tiehensä, lupasi tytär tulla tapaamaan häntä metsään, virran\ntoiselle rannalle. Se kävi helposti päinsä, koska Ninette oli harras\nkatolilainen ja jään poikki oli lyhyempi matka kirkkoon kuin sillan\nkautta.\n\nKävellessään lumisen metsän halki kohtauspaikalle Ninette huomasi, että\niso harmaa koira seurasi häntä. Se näytti ystävälliseltä, eikä lapsi\n(sillä lapsi hän vielä oli) pelännyt ensinkään, mutta kun hän tuli\nsiihen kohtaan, missä Paul odotti häntä, harmaa koira meni edelle ja\nmurisi rintaäänellä. Paul vilkaisi siihen, tunsi sen valtavaksi sudeksi\nja pötki pakoon -- semmoinen pelkuri hän oli. Perästäpäin hän sanoi\njuosseensa hakemaan pyssyään. Hän varmaan unohti, missä se oli, koska\nkiipesi lähimpään puuhun etsimään sitä.\n\nNinette juoksi sillä välin jään poikki kotiin kertomaan Paulin\nystävälle, missä vaarassa tämä oli. Kun puusta ei löytynytkään\nampuma-asetta, urhoollinen rakastaja kyhäsi keihään kiinnittämällä\npuukkonsa oksaan ja onnistui sohaisemaan sillä Garoun päähän\ntuskallisen haavan. Vihainen peto ärisi pelottavasti, mutta pysytteli\nsen jälkeen matkan päässä ja osoitti selvästi aikovansa odottaa, kunnes\nmies tulisi alas. Mutta apujoukkojen saapuessa se muutti mieltään ja\nmeni matkoihinsa.\n\nPelimanni Paulin oli helpompi selittää asia Ninetelle kuin toisille.\nTytön sydämessä hän oli yhä ensimmäisellä sijalla, mutta isän kanssa\nniin toivottoman huonossa väleissä, että he päättivät karata heti,\nkun Paul palasi Fort Alexanderista, jonne hänen piti lähteä ajamaan\nkomppanian koiravaljakkoa.\n\nAseman päällikkö oli hyvin ylpeä koiravaljakostaan -- kolmesta\nsuuresta eskimokoirasta, joilla oli tuuheat kippurahännät. Ne olivat\nisoja ja voimakkaita kuin vasikat ja yhtä vihaisia ja hillittömiä\nkuin merirosvot. Pelimanni Paulin piti ajaa niillä Fort Garrysta Fort\nAlexanderiin tärkeä tavaralähetys. Hän oli taitava, toisin sanoen\narmottoman julma valjakon ajaja. Reippaasti hän lähti aamulla alas\njoelle naukattuaan sitä ennen välttämättömät viskiryyppynsä. Hän\narveli viipyvänsä poissa viikon päivät ja palaavansa sitten taskussaan\nkaksikymmentä dollaria, joilla hankkisi varusteet suunniteltua\nkarkumatkaa varten. Ja niin valjakko pyyhälsi alas joen jäätä pitkin.\nIsot koirat tekivät taivalta nopeasti vaikka ärtyisinä Paulin\nläiskytellessä pitkää ruoskaansa ja huutaessa:\n\n-- Allez, allez, marchez!\n\nKiireesti sivuutettiin törmällä nököttävä Renaudin mökki, ja piiskaansa\nläiskytellen ja reen perässä juosten Paul heilutti jäähyväisiksi\nkättään Ninetelle, joka seisoi ovella. Vihaisten koirien vetämä kuorma\njuopuneine ajomiehineen katosi nopeasti mutkan taa, eikä pelimanni\nPaulia nähty sen koommin.\n\nIllalla eskimokoirat palasivat yksitellen Fort Garryn asemalle. Ne\nolivat hyytyneen veren tahrimat ja täynnä haavoja. Mutta kumma kyllä,\nne eivät olleet vähääkään nälissään.\n\nMiehet lähtivät seuraamaan jälkiä ja löysivät tavarakääröt. Ne lojuivat\njäällä vahingoittumattomina. Reen jäännöksiä löytyi hajallaan parin\nkilometrin matkalla jokea ylöspäin, ja melko lähellä kääröjä tavattiin\npelimannin vaatteiden riekaleita.\n\nKoirat olivat ilmeisesti tappaneet ajomiehensä ja syöneet hänet.\n\nAseman johtaja oli kovin järkyttynyt tapauksesta. Se ehkä maksaisi\nhänelle koirat. Hän kieltäytyi uskomasta selostusta ja lähti itse\ntutkimaan todisteita. Hän otti Renaudin mukaansa. Kun he olivat noin\nviiden kilometrin päässä onnettomuuspaikalta, Renaud osoitti isoja\njälkiä, jotka seurasivat reen perässä joen itärannalta länsirannalle.\nHän kulki niitä taaksepäin kilometrin verran itärantaa pitkin ja pani\nmerkille, kuinka otus oli kävellyt koirien kävellessä ja juossut\nsilloin kuin nekin. Ennen kuin hän palasi johtajan luo, hän mutisi\nitsekseen:\n\n-- Iso susi... se on koko ajan kulkenut reen perässä.\n\nHe seurasivat nyt jälkiä siitä, mistä ne lähtivät joen poikki\nlänsirannalle. Kolmen kilometrin päässä Kildonanin metsästä susi oli\nlakannut laukkaamasta ja kävellyt reen jäljille, seurannut niitä jonkin\naskelen ja palannut sitten metsään.\n\n-- Paulilta on pudonnut tähän jotain, ehkä jokin käärö, ja susi on\ntullut haistelemaan sitä. Se on seurannut vähän matkaa -- nyt se tiesi,\nettä valjakkoa ajoi sama juoppo, joka sohaisi sitä päähän.\n\nKilometrin päässä laukkaavan suden jäljet tulivat jään yli reen perään.\nMiehen jäljet katosivat, sillä ajaja oli nyt hypännyt kuormalle ja\nruoskinut koiria. Tässä hän oli leikannut irti kääröt, koska tavarat\nolivat jäällä hajallaan. Onpas piiska saanut koirat laukkaamaan!\nNyt näkyi lumella pelimannin puukko. Hän oli varmaan pudottanut sen\nyrittäessään torjua sutta. Ja tässä -- mitä ihmettä! Suden jäljet\nkatoavat, mutta reen jäljet kiitävät yhä eteenpäin. Susi on hypännyt\nrekeen! Koirat laukkaavat kauhuissaan yhä kovemmin; mutta niiden takana\nreessä pannaan kosto toimeen. Silmänräpäyksessä se on tehty. Molemmat\nputoavat reestä. Suden jäljet palaavat itärannalle metsän suojaan.\nReki kääntyy länsirannalle, jossa se vajaan kilometrin päässä tarttuu\njuureen ja särkyy.\n\nLumesta Renaud vielä näki, kuinka koirat valjaihinsa sotkeutuneina\nolivat tapelleet keskenään, purreet itsensä irti ja lähteneet eri teitä\nhölkyttämään kotiin päin. Välillä ne olivat kerääntyneet äskeisen\nsortajansa ruumiin ympärille ja tehneet siitä selvän.\n\nSe oli raskauttavaa koirille, mutta tappoon ne todettiin syyttömiksi.\nSen suoritti ilmeisesti susi, ja ensimmäisestä järkytyksestä\nselvittyään Renaud huokasi helpotuksesta ja sanoi:\n\n-- Se oli Garoun työtä. Se pelasti tyttöseni Paulin kynsistä. Susi on\naina ollut hyvä lapsille.\n\n\n6\n\nTämä tapaus oli syynä siihen suureen ajometsästykseen, joka\njärjestettiin joulupäivänä täsmälleen kaksi vuotta pikku Jimin\nhautajaisten jälkeen. Näytti siltä kuin kaikki maakunnan koirat olisi\nhaalittu kokoon. Nuo kolme eskimokoiraakin olivat mukana -- aseman\njohtaja piti niitä aivan välttämättöminä -- samoin tanskandogit,\nvainukoirat, kaikenkarvaiset talonvahdit ja muut piskit. Aamu meni St.\nBonifacen itäpuolella olevien metsien haravoimisessa, mutta mitään ei\nlöydetty. Sitten saatiin puhelimitse tieto, että etsityt jäljet oli\nnähty lähellä Assiniboinen metsää, kaupungista länteen päin, ja tuntia\nmyöhemmin ajo oli Winnipegin suden vereksillä jäljillä.\n\nKirjava lauma koiria, ratsastajia, jalkamiehiä ja poikia seurasi\nhellittämättä jälkiä. Koiria Garou ei pelännyt, mutta miehet olivat\nvaarallisia, sillä heillä se tiesi olevan pyssyjä. Se lähti juoksemaan\nAssiniboinen tummaa metsänrantaa kohti, mutta välillä olevaa aukeaa\nhallitsivat ratsumiehet, jotka hätistivät sen takaisin. Se ravasi\nColony Creekin rotkoa pitkin välttäen luodit, joita jo lensi sen\nperään. Se pyrki piikkilanka-aidalle. Ylitettyään sen Garou pääsi\nvähäksi aikaa eroon ratsumiehistä, mutta yhä sen täytyi pysytellä\nrotkossa, joka suojeli sitä luodeilta. Koirat alkoivat nyt saavuttaa\npakenijaa.\n\nTuskin susi oli muuta pyytänyt kuin saada jäädä yksin koirien kanssa,\nja vaikka niitä olikin neljä- tai viisikymmentä yhtä vastaan, se olisi\ntyytynyt tähän ylivoimaan. Koirat olivat piirittäneet sen jo kokonaan,\nmutta yksikään niistä ei uskaltanut käydä sen kimppuun. Muuan hoikka\nkoira, joka luotti nopeuteensa, juoksi lopulta sen rinnalle, mutta sai\nGaroulta sellaisen sivustaiskun, että käpertyi maahan. Ratsumiesten oli\npakko tehdä pitkä kierros, mutta ajo suuntautui nyt kohti kaupunkia,\njosta juoksi lisää koiria ja miehiä yhtyäkseen otteluun.\n\nSusi kääntyi kohti teurastamoa, jonka se tunsi hyvin, ja ampuminen\noli lopetettava lähellä olevien talojen ja koirien takia. Nämä olivat\ntosiaan jo niin kintereillä, että saattoivat piirittää ja estää sen\njatkamasta pakoaan. Susi etsi paikkaa, mistä saisi selustaturvan\nloppukamppailun alkaessa, ja nähdessään katuojan yli johtavan puisen\nsillan se juoksi sen alle, kääntyi ympäri ja pidätti koiralaumaa\nmatkan päässä. Miehet hakivat kankia ja repivät sillan. Se hyppäsi\nulos tietäen nyt, että sen oli kuoltava, mutta se oli valmis siihen\nja halusi vain taistella kunniakkaasti loppuun asti. Ensimmäisen\nkerran tämä varjomainen koirien surma, St. Bonifacen aavemainen ääni,\nihmeellinen Winnipegin susi, seisoi nyt kirkkaassa päivänvalossa\nkaikkien vihollistensa nähtävänä.\n\n\n7\n\nKolmen pitkän taistelujen vuoden jälkeen se uhmasi nyt yksinään lähes\npuoltasataa koiraa ja niiden pyssyniekkaisäntiä odottaen niitä yhtä\nrohkeasti kuin kerran talvisessa metsässä. Se irvisti taas samalla\ntavalla, kimmoisat kyljet kohoilivat aavistuksen verran, mutta\nkellertävänvihreiden silmien hehku pysyi järkkymättömän vakaana.\n\nKoirat kävivät sen kimppuun, mutta niitä eivät johtaneet metsien isot\neskimokoirat -- ne tunsivat ilmeisesti vastustajansa kyllin hyvin\n-- vaan kaupunkilainen bulldogi. Kuului monien jalkojen tepastusta.\nKoiralauman ulvontaan sekoittui ajoittain matalaa murinaa, punaiset\nleuat välähtivät, hyökkäys tyrehtyi hetkeksi ja julma, jyhkeä rosvo\nseisoi taas yksinään jalat harallaan.\n\nKolmasti ne yrittivät ja kolmasti ne lyötiin. Rohkeimmat niistä\nmakasivat sen ympärillä. Ensimmäiseksi kaatui bulldogi. Vahingosta\nviisastuen koirat tulivat nyt varoviksi ja pysyivät kauempana, mutta\nsuden tanakka rinta ei vielä osoittanut vähäisintäkään heikkouden\nmerkkiä. Kärsimättömästi odotettuaan se astui muutaman askelen\neteenpäin ja siten, onneton, antoi pyssymiehille toivotun tilaisuuden.\nKolme pyssyä pamahti, ja vihdoinkin Garou sortui lumeen. Siihen päättyi\nsen taistelijan tie.\n\nSe oli tehnyt valintansa. Sen elämä oli lyhyt ja täynnä nopeasti\nkiitäviä tapahtumia. Monien rauhallisten vuosien tarinan se eli\nkolmessa vuodessa, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä. Se\nkulki omaa tietään, uutta tietä, joka oli uljas ja lyhyt. Se joi\nmaljansa yhdellä siemauksella ja särki sen, mutta jätti jälkeensä\nkuolemattoman nimen.\n\nKukapa voi nähdä Winnipegin suden sisimpään? Kuka osoittaa sen\nvaikuttimet? Minkälainen pakko sitoi sen paikkakunnalle, jossa sitä\nloputtomasti ahdistettiin? Se ei voinut johtua siitä, ettei sillä olisi\nollut muualla elintilaa, sillä maata riitti silmänkantamattomiin,\nravintoa oli yllin kyllin ja tienoot tuttuja sille aina Serkirkiin\nasti. Eikä kostokaan voinut olla sen vaikuttimena. Yksikään eläin ei\nuhraisi koko elämäänsä kostolle, sellaista ilkeämielisyyttä on vain\nihmisessä. Eläinkunta hakee rauhaa.\n\nJää siis vain yksi side, joka saattoi sitä pidättää, mutta se onkin\nvaikuttimista voimakkain -- mahtavin voima maan päällä.\n\nWinnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui\noppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon\nsuntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina\nalakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata\naskelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon\nmaan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta.\n\n\n\n\nTARINA VALKOISESTA POROSTA\n\n\n    Malja! Malja! Norjan malja!\n    Myllytontun laulu laulakaa!\n       Kun minä piilen\n       niin Norjan onni\n       valkealla hirvaalla\n       ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.\n\n\n\nELINPIIRI\n\n\nKolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden\ntäyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja\ntoisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä\nmeriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen\nilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää\nkohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi,\njollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä\nkorkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen\nloppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä\npitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa\nelämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää\nylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot\nja vinkuva tuuli.\n\nHöifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä\nlumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen\netäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja\nhohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja\nhäikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja\nlumipeite eivät koskaan sula.\n\nPuuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima\non lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän\nmuodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty\nja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain\nkoivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa\nenää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.\n\nItse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka\nkarhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi\nja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi.\nKallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon\nsinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset\njäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat\nkauneuspilkut.\n\nKoska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni\nvyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin\nkorkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne\npureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella\nlietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan\nilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke.\nSen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.\n\nVielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta\nvalkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka\nlaskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia\nelämänmerkkejä, ei edes \"punaisen lumen\" häivähdystä. Niitä ympäröivä\nrengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat\nerottamattomasti yhteen.\n\nPuurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen\npälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen\nyläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa\nlumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren\ntasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi,\nuudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron\nkotimaata ja jäkälän valtakuntaa.\n\n\n1\n\nSe lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä,\nkun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.\n\n-- Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin \"valkeasta\nporosta ja Norjan onnesta\", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän\nlahjat.\n\nKun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan\nUtrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli\nolevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja\npyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat\nhyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja\nteki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea,\nolipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja\noli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka\nasusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat\nSveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun,\njoka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä\nsuvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat\nihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun\nhahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin\ntämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan\nolleet laulaneet Norjassa.\n\nSe näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan\nnähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan\naivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että\nmusta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton,\nvaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä\nlieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.\n\nIhminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei\ntehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja\nsen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen\nylenkatsettakin.\n\nRiippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin\nkylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla\nlentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina\nJotunheimeniin saakka.\n\nOli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot\nkuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat\nheräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka\nolivat talvehtineet alempana metsissä.\n\nTaisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan\nhallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti\nja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se\npysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin\nyön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä\nse oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se\nhalkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että\nniiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä\nharmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin\nkarjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän\nmilloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava\njoukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat!\nNe eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.\n\nNe vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen.\nNotkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan\nkerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi\ntaivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka\nkäyskentelivät kotolaitumillaan.\n\nLauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain\nporot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä\nkunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin\nhakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti.\nMutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa.\nMuuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina\nlauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi\nlauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot\nhirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta\nsopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan\nkoetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.\n\nIso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa\nsiirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli\njo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun\nsiirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän\nsuojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin.\nMutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot\ntunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei\nmetsävyöhykkeeseen enää palattu.\n\nTuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta\nsilti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika,\njolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea\nterve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää\npainuksissa päästäen lauman ohitseen.\n\nToisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui\npureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman\nkärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu\nlisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta\nkoko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin\nveistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi\nseisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet,\nse lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen,\noli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili\ntuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.\n\nVilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin\nporolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin\nei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin,\nvaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.\n\nSe seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten\nsivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi\nnäkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin\njauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä\nerehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden\nitsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo\npaljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti\npujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se\npysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi\ntakaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen\nsuojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään.\nSe ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien\nja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta\nruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.\n\nKoskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan\nlaumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan\nkuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo\nsaattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.\n\n    Malja! Malja! Norjan malja!\n    Myllytontun laulu laulakaa!\n       Kun minä piilen\n       niin Norjan onni\n       valkealla hirvaalla\n       ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.\n\nNorjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin\nkuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua,\nnuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut\nensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden\naikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan\ntämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti\nkirjavalta kiveltään:\n\n    Onnea, onnea nyt,\n    valkea hirvas on syntynyt,\n\nniin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa\nnäyttelisi isoksi vartuttuaan.\n\nMutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun\nsyntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita\ntapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja.\nKun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista\nvasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi\ntallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.\n\nEmo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa.\nMuutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen\nrinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset\nvoimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin\nporolehmille, joilla oli vasoja.\n\nIso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa\noli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa\nlaumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään\npienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli\nvanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.\n\nNiin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.\n\n-- Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta\nkuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta\nSveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:\n\n-- Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum\nhuomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät\nUtrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se\nheijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa\ntunturien tummaan varjoon.\n\nMoni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja\njäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset\nhoukkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja\nmuutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen\nvasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti\noppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että\nkivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien\npimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että\noli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella,\nja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen\npysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin\ntelkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan\nnuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo.\nRiekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat\nvasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet\nsudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta\npaeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava.\nSe huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet\nalkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat\nilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi,\nkoviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.\n\nUseita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn\nmurhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui\nhyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea\nmöykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun.\nSalamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen,\njonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan\nkarvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se\nlähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan.\nTämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi\nsarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron\npiikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin\nluja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa,\nellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana\nja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen\nvasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään.\nVielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut\nsyömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun\notukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.\n\nVasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä\ntaisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja\ntanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki\npunaista vihastuessaan.\n\nKun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara\nvanhaa lauluaan:\n\n    Kun minä piilen\n    niin Norjan onni\n    valkealla hirvaalla\n    ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,\n\naivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä. Sitten se katosi,\nkenenkään tietämättä minne. Vanha Sveggum oli nähnyt sen lentävän\nläpi virran kuohujen, kuten linnut ilman halki, tai kävelevän syvän\nmyllypadon pohjalla samoin kuin riekko kalliolla. Vaikka se siis\npoikkesi tavoiltaan tyystin muista linnuista, väitti ukko sen lähteneen\nvain etelään talvehtimaan. Mutta mistäpä vanha Sveggum olisi sen\ntiennyt, kun ei osannut lukea eikä kirjoittaakaan.\n\n\n2\n\nKun porolauma keväisin vaelsi metsistä Sveggumin ukon myllyn ohi\nUtrovandin kolkoille rannoille, koskikara oli paikallaan laulamassa\nvalkeasta suurhirvaasta, josta vuosi vuodelta tuli yhä ilmeisemmin\nlauman johtaja.\n\nEnsimmäisenä keväänä se oli vain hiukan jänistä kookkaampi. Mutta\nkun se syksyllä tuli juomaan, sen selkä kohosi jo korkeammalle\nkivenjärkälettä, jonka kohdalla Sveggumin puro laski Utrovandiin.\nSeuraavana vuonna se tuskin mahtui kulkemaan vaivaiskoivun alitse, ja\nkolmantena vuonna sai koskikara, joka istui kirjavalla paadellaan,\nkatsella sitä ylös- eikä alaspäin, kun se kulki ohitse.\n\nSinä yönä Rol ja Sveggum lähtivät tuntureille kokoamaan villiintynyttä\nkarjaansa ja valitsemaan ajokkaat voimakkaimmista poroista, joihin\nsuurhirvas kuului ilman muuta. Se oli lumivalkoinen ja muita korkeampi\nja kookkaampi, sen rintakarvat viistivät maata ja itse rinta oli\nkuin hevosen ja sarvet kuin myrskyssä kasvanut tammi. Se oli karjan\nkuningas, ja siitä saattoi helposti tulla koko tokan kuningas.\n\nPorojen kuten hevostenkin kesyttäjiä on kahdenlaisia. Toinen taltuttaa\nja opettaa eläintä ja saa siitä virkun ja ystävällisen auttajan,\ntoinen nujertaa sen ja saa uppiniskaisen orjan, joka on aina valmis\nkapinoimaan ja purkamaan vihaansa. Moni Lapin ja Norjan mies on saanut\nhengellään maksaa poronsa rääkkäämisen, ja Rolin elämän katkaisi\nhänen oma pulkkaporonsa. Mutta Sveggum oli sävyisäluontoinen. Hänen\nosakseen tuli valkean suurhirvaan opettaminen. Se kävi hitaasti, sillä\nporo loukkaantuu vapautensa rajoittamisesta, mutta ystävällisyys\neikä pelko taltuttaa sen lopulta. Kun se oli oppinut tottelemaan ja\nveti kilpailussa ylpeästi ahkiotaan, oli kaunista nähdä, kuinka tämä\niso lempeäsilmäinen valkea ajokas harppoi sieraimet huuruten alas\nUtrovandin pitkää lumista rinnettä. Lumi ryöppysi sen edessä kuin\nvesi laivan keulassa, niin että reki, ajaja ja eläin olivat kuin yhtä\nkiitävää valkoista pilveä.\n\nTulivat sitten joulumarkkinat. Jäällä pidettiin kilpa-ajot, Utrovand\noli kerrankin täynnä hyörinää ja synkät tunturit kajahtelivat iloisista\nhuudoista. Ensin olivat porokilpailut, joissa saatiin monta aihetta\nremakkaan nauruun. Rol oli itse mukana nopeimmalla ajokillaan. Se oli\nparhaassa iässä oleva viisivuotias, kookas ja tumma poro. Mutta liian\ninnokkaana hän hoputti säälittä juroa uljasta orjaansa, kunnes se\nkesken kilpailun -- juuri kun oli voittamaisillaan -- kääntyi ympäri\nsaatuaan julman lyönnin. Rolin täytyi kumota ahkionsa ja suojautua sen\nalle, kunnes poro oli purkanut kiukkunsa siihen. Hän hävisi kilpailun,\nja voittajaksi tuli nuori valkoinen suurhirvas. Sen jälkeen se voitti\nkahdeksankymmenen kilometrin kilpa-ajon järven ympäri. Sveggum ripusti\nsen valjaisiin pienen hopeatiu'un jokaisesta voitosta, niin että se nyt\njuoksi ja voitti tiukujen iloisesti soidessa.\n\nSitten juoksivat hevoset -- ne olivat laukkakilpailut, poro kulkee\nvain ravia -- ja kun Balder, voittajahevonen, oli saanut nauhansa ja\nsen omistaja rahapalkinnon, Sveggum tuli hänen luokseen kaikki voitot\nkädessään ja sanoi:\n\n-- Terve, Lars, sinulla on hyvä hevonen, mutta minun suurhirvaani on\nvielä parempi. Pannaan kummankin voitot yhteen, ja se saa summan, kenen\najokki voittaa.\n\nPoro juoksijahevosta vastaan -- moista kilpailua ei ollut ennen nähty!\nPistoolin pamahtaessa ne lähtivät.\n\n-- Hoi, Balder! (maiskutus). Hohoi! Balder! Ja kaunis juoksija ampaisi\ntäyteen vauhtiin. Hitaampaa ravia harppova suurhirvas jäi jälkeen.\n\n-- Hoi, Balder! Hohoi, suurhirvas! Kuinka ihmiset huusivatkaan, kun\nlaukkaava hevonen pidensi yhä välimatkaa! Mutta se oli pian saavuttanut\nnopeutensa rajan, poron vauhti taas parani sen kiitäessä yhä nopeammin\nja nopeammin. Hevosen etumatka ei enää lisääntynyt. Puolitoista\nkilometriä oli juostu, ja ero alkoi pienentyä. Hepo oli rynnistänyt\nalussa yli voimiensa, mutta suurhirvas alkoi vasta lämmetä. Se harppoi\ntasaisesti ja lisäsi yhä nopeutta. Sveggum kannusti sitä huudoillaan:\n\"Hoi, suurhirvas, nopeammin, nopeammin\" tai puheli sille ajohihna\nlöyhällä.\n\nKäännekohdassa kilpailijat olivat kylki kyljessä. Sitten hevonen\nliukastui jäällä, vaikka sitä ohjattiin taitavasti ja se oli hyvin\nkengitetty. Siitä pitäen se rupesi hidastamaan, aivan kuin olisi\npelännyt, ja suurhirvas pyyhälsi sen edelle. Hevonen ajomiehineen oli\nvielä pitkän matkan päässä, kun valtava huuto kajahti Filefjeldissä\nilmoittaen, että suurhirvas oli katkaissut maalinauhan ja voittanut. Ja\ntämä kaikki tapahtui ennen kuin valkoinen poro oli saavuttanut vielä\nedes täyttä kuntoaan ja nopeuttaan.\n\nSamana päivänä koetti Roikin ajaa suurhirvaalla. Lähtö sujui hyvin\nvalkoisen poron totellessa auliisti jokaista nykäystä, ja sen lempeät\nsilmät olivat riippuvien luomien verhoamat. Mutta raaka kun oli, Rol\nlöi sitä täysin aiheettomasti. Hetkessä kaikki muuttui. Poro hiljensi\nvauhtia ja harasi jaloillaan, kunnes seisahtui kokonaan. Luomet\nkohosivat ja se muljautti silmiään -- niissä paloi nyt vihreä liekki.\nKolmasti se puhalsi ilmaa sieraimistaan. Rol huusi, mutta vaistosi\nvaaran, kumosi nopeasti pulkan ja meni sen alle piiloon. Hirvas kääntyi\nja hyökkäsi ajoneuvon kimppuun haistellen ja kuopien lunta sorkillaan.\nMutta pikku Knute, Sveggumin poika, juoksi paikalle ja kietoi\nkäsivartensa poron kaulaan. Raivo haihtui poron silmistä ja se salli\nlapsen taluttaa itsensä takaisin lähtöpaikalle. Pidä varasi, ajaja!\nPorokin \"näkee punaista\".\n\nFilefjeldissä ihmiset näkivät ensimmäisen kerran valkoisen poron. Parin\nseuraavan vuoden aikana se tuli kautta maakunnan kuuluksi Sveggumin\nsuurhirvaana, ja kaikkialla puhuttiin sen ihmeellisistä saavutuksista.\nKahdessakymmenessä minuutissa se kiidätti vanhan Sveggumin Utrovandin\nympäri, ja siitä kertyi taivalta peninkulman verran. Kun lumivyöry\nhautasi alleen koko Holakerin kylän, kiidätti hirvas Opdalstoleen\navunpyynnön. Juostuaan paksussa lumessa kuusikymmentä viisi kilometriä\nse palasi seitsemän tunnin kuluttua mukanaan ruokaa ja tieto nopeasta\navusta.\n\nKun uhkarohkea nuori Knute Sveggumsen putosi Utrovandin heikkoihin\njäihin, valkoinen poro kuuli hänen avunhuutonsa ja tuli pelastamaan,\nsillä se oli lempeäluonteinen ja tuli aina kutsuttaessa.\n\nSe veti voitokkaasti hukkuvan poikasen rannalle, ja kun he kulkivat\nmyllypuron poikki, lauloi taikalintu:\n\n    Onnen tuo, onnen tuo,\n    valkea hirvas onnen tuo.\n\nSen jälkeen lintu katosi kuukausiksi. Se sukelsi luultavasti johonkin\nvedenalaiseen luolaan viettämään talvea syöden ja herkutellen, vaikka\nSveggum ei sitä oikein uskonutkaan.\n\n\n3\n\nKuinka usein kuningaskuntien kohtalo onkaan uskottu lasten käsiin, jopa\njonkin linnun tai nelijalkaisen eläimen huomaan! Naarassusi imetti\nRooman valtakuntaa. Ja kerrotaan, että peukaloinen nostatti Oranian\narmeijan nokkiessaan murusia rummun kalvolta ja teki siten Englannissa\nlopun Stuartien vallasta. Ihmekö sitten, että uljaan porohirvaan\nhuomaan uskottiin Norjan kohtalo ja myllyrattaan haltijan ennustelut\ntoteutuivat.\n\nPahat ihmiset joilla oli petos sydämessään, kylvivät eripuraisuutta\nnorjalaisten ja ruotsalaisten veljesten välille. \"Alas unioni!\"\n-huudosta tuli hyvin suosittu.\n\nVoi mielettömiä kansoja! Olisittepa tulleet Sveggumin myllylle ja\nkuulleet, miten haltija lauloi rattaan siivellä:\n\n    Korppi ja leijona päättivät\n       käydä karhun kimppuun.\n    Vaan karhu se kalusi niiden luut\n       kun ne matkalla riitelivät.\n\nKaikkialla Norjassa oli kansalaissodan, vapaussodan, uhkaa. Pidettiin\nsalaisia ja julkisia kokouksia, joissa aina oli joku rahalla voideltu\nliukaskieli suurentelemassa koettuja vääryyksiä ja lupaamassa mahtavan\nulkovallan apua heti, kun he näyttäisivät, että aikoivat todella\ntaistella vapauden puolesta. Kukaan ei julkisesti maininnut tätä valtaa.\nSe ei ollut tarpeellista; se arvattiin ja tiedettiin kaikkialla.\n\nTodelliset isänmaanystävätkin alkoivat uskoa puheisiin. Heidän maansa\noli kärsinyt vääryyttä. Nyt oli saatu auttaja hankkimaan sille oikeutta.\nMiehet, joiden kunnia oli ollut tahraton, rupesivat tämän vallan\nasiamiehiksi. Valtio kaivettiin täyteen maanalaisia käytäviä ja miinoja;\nyhteiskunta oli sotkeutunut salaliittojen verkkoon.\n\nKuningas, joka toivoi vain kansansa parasta, oli voimaton. Hän oli\nrehellinen ja vilpitön mies, mutta miten vastustaa näitä kaikkialle\nlevinneitä salahankkeita? Hänen omat neuvonantajansa olivat väärän\nisänmaallisuuden sokaisemia. Näiden harhaanjohdettujen, saati sitten\nyhteisen kansan, mieleen ei varmaan koskaan juolahtanut, että he ajoivat\nulkolaisen asioita.\n\nVain yksi tai pari taattua ja valikoitua miestä, jotka perivihollinen\noli ostanut, tiesi todellisen tarkoituksen. Heidän johtajansa oli\nBorgrevinck, Nordlandin entinen maaherra. Hän oli suurkäräjien jäsen ja\nharvinaisen lahjakas mies, joka johtajaksi syntyneenä olisi jo aikoja\nsitten päässyt pääministeriksi, ellei olisi sekaantunut eräihin\nepäilyttäviin juttuihin ja menettänyt kansan luottamuksen. Koska ei\nollut saanut haluamaansa tunnustusta eikä onnistunut kunnianhimoisissa\npyrkimyksissään, hän oli myrtyneenä heti valmis yhteistoimintaan, kun\nvieraan vallan asiamies suoritti tunnusteluja. Aluksi hänen\nisänmaanrakkautensa vaati tyynnyttelyä, mutta suunnitelmien kehittyessä\nsekin kävi tarpeettomaksi, ja luultavasti hän oli ainoa koko laajalle\nlevinneestä salaliitosta, joka oli valmis kukistamaan unionin vieraan\nmaan hyväksi.\n\nValmisteltiin suunnitelmia, armeijan upseereja johdettiin harhaan ja\ntaivutettiin salaa kapinan puolelle juttelemalla kauniisti \"maan\nkärsimästä vääryydestä\". Borgrevinckistä tuli joka siirron jälkeen yhä\neittämättömämmin toiminnan johtaja, kunnes hän riitaantui \"pelastajan\"\nkanssa korvauksesta. Oltiin kyllä valmiita antamaan suunnattomia\nrikkauksia, mutta ei lainkaan kuninkaallista valtaa. Erimielisyys\nkasvoi. Borgrevinck kävi edelleenkin kaikissa kokouksissa, mutta yritti\nentistä tarmokkaammin keskittää vallan omiin käsiinsä. Edistääkseen\nkunnianhimoisia aikeitaan hän oli valmis tarpeen vaatiessa liittymään\njopa kuninkaan puolueeseen. Pettämällä kannattajansa hän ostaisi oman\npelastuksensa. Mutta sitä varten hän tarvitsi todisteita. Hän alkoi sen\nvuoksi koota allekirjoituksia maan itsenäisyysjulistukseen, joka itse\nasiassa oli verhottu tunnustus maanpetoksesta. Monet johtajista hän oli\nhoukutellut allekirjoittamaan asiakirjan ennen Laersdalsorenin kokousta.\nSinne kokoontui alkutalvesta parikymmentä isänmaanystävää, joista toiset\nolivat huomattavassa virka-asemassa ja kaikki eteviä ja\nvaikutusvaltaisia miehiä. Siellä, ahtaassa tunkkaisessa vierashuoneessa,\nhe suunnittelivat, pohtivat, kyselivät. Siellä lausuttiin julki monet\nsuuret toiveet ja tehtiin mahtavia tulevaisuudensuunnitelmia.\n\nUlkona talviyössä makasi iso valkoinen poro aidan vierustalla. Se oli\nvaljastettu reen eteen ja nukkui hangella pää kyljelle taivutettuna\ntyynen härkämäisenä, mitään ajattelematta. Sisällä huoneessa istuvien\npohdiskelijoiden vai tämän härkämäisen hangella nukkujanko luulisi\npystyvän ratkaisemaan kansan kohtalon? Kumpi oli israelilaisista\nvoimakkaampi, kuningas Saulin parrakas neuvosto vai huoleton\npaimenpoika, joka Betlehemissä nakkeli kiviä puron yli?\n\nLaersdalsorenissa kävi taas kuten ennenkin: Borgrevinckin\nkaunopuheisuuden houkuttelemina kaikki pistivät päänsä silmukkaan,\nuskoivat henkensä ja maansa hänen käsiinsä ja pitivät tätä petollista\nhirviötä jopa uhrautuvan isänmaanrakkauden enkelinä. Kaikkiko? Ei, eivät\ntoki kaikki. Vanha Sveggum oli ollut myös mukana. Hän ei osannut lukea\neikä kirjoittaa. Sen vuoksi hänen ei tarvinnut kirjoittaa nimeänsäkään.\nKirjoja hän ei osannut lukea, mutta sen sijaan ihmissydämiä. Kokouksen\nhajaantuessa hän kuiskasi Axel Tanbergille:\n\n-- Onko hän itse pistänyt nimensä paperiin? Ja ajatuksesta hätkähtäen\nAxel vastasi:\n\n-- Ei ole.\n\n-- Minä en luota siihen mieheen, sanoi silloin Sveggum. -- Niiden\npitäisi saada tietää siitä Nystuenissa.\n\nMutta miten toimittaa tieto perille, siinä pulma. Borgrevinck oli juuri\nlähdössä Nystueniin nopeilla hevosillaan.\n\nSveggum iski silmää ja nyökkäsi suurhirvakseen, joka seisoi aitaan\nkytkettynä. Borgrevinck hyppäsi rekeensä ja lähti viivyttelemättä\nmatkaan, sillä hän oli tarmokas mies.\n\nSveggum irroitti valjaista kaikki tiu'ut, päästi poron irti ja istuutui\npulkkaan. Läiskäyttäen ajohihnaa poron selkään hänkin suuntasi kulkunsa\nkohti Nystuenia. Nopeat hevoset olivat ennättäneet kauas edelle, mutta\nennen kuin ne olivat nousseet itäiselle vaaralle, Sveggumin täytyi\nhidastella jo poroaan, ettei se törmäisi näkyviin. Hän pidätteli sitä,\nkunnes oli käännyttävä metsään ennen Maristuenia. Siellä hän poikkesi\ntieltä ja hoputti poroa juoksemaan pitkin tasaista jokivartta. Se tiesi\ntosin kierrosta, mutta oli ainoa keino päästä huomaamatta edelle.\n\nValkoisen hirvaan leveät, kantavat lumikengät puhkoivat hankea\nsäännöllisin välein, ja se puuhkutti vakaasti kuin \"Nordland\"\nHardangerin vuonossa. Ylhäältä vasemmalta, tasaiselta tieltä, kuului\nkulkusten kilinää ja Borgrevinckin ajomiehen huutoja, sillä tämä oli\nsaanut käskyn ajaa lujaa.\n\nMatka Nystueniin oli tasaista maantietä pitkin lyhyempi kuin epätasaista\njokilaaksoa myöten, mutta kun Borgrevinck neljän tunnin kuluttua saapui\nsinne, hän näki väkijoukossa tervehtivän samat kasvot, jotka hän\nvastikään oli nähnyt Laersdalsorenissa. Hän ei ollut niitä huomaavinaan,\nvaikka mikään ei yleensä välttänyt hänen katsettaan.\n\nNystuenissa kukaan ei halunnut kirjoittaa nimeään julistukseen. Joku oli\nvaroittanut heitä. Asia oli vakava ja saattoi kääntyä tuhoisaksi näin\ntärkeällä hetkellä. Tätä ajatellessaan hänen epäluulonsa kohdistuivat\nyhä enemmän Sveggumiin, tuohon vanhaan houkkaan, joka ei ollut osannut\nkirjoittaa edes nimeään Laersdalsorenissa. Mutta miten Sveggum oli\nennättänyt tänne ennen kuin hänen omat nopeat hevosensa?\n\nNystuenissa oli sinä yönä tanssit. Ne olivat tarpeen kokouksen\nsalaamiseksi. Niiden aikana Borgrevinckille kerrottiin nopeasta\nvalkoisesta porosta.\n\nNystuenin kokous oli epäonnistunut valkoisen poron takia. Borgrevinckin\npiti päästä Bergeniin ennen kuin siellä kuultaisiin asiasta, muuten\nkaikki oli menetetty. Oli vain yksi keino päästä sinne ennen muita. Ehkä\nLaersdalsorenista oli jo lähetetty sana. Mutta Borgrevinck saattoi vielä\npäästä Bergeniin ajoissa ja pelastua, vaikkapa koko Norjan hinnalla jos\nniikseen tuli, mikäli hän lähtisi matkaan valkoisella suurhirvaalla.\nHäntä eivät pidättäneet mitkään kiellot. Hän ei ollut niitä miehiä,\njotka luopuvat aikeistaan, vaikka hänen tällä kertaa täytyikin käyttää\nkoko vaikutusvaltansa, ennen kuin vanha Sveggum suostui.\n\nSuurhirvas nukkui rauhallisesti vajassa, kun Sveggum tuli sitä ottamaan.\nSe nousi hitaasti takajaloilleen, oikoi ensin toista sitten toista\netujalkaansa, käpersi häntänsä tiukkaan selkää pitkin, karisti heinät\nsuurista sarvistaan kuin oksakimpusta ja seurasi verkkaisesti Sveggumia\nkireälle jännitetyn kuljetushihnan perässä. Se oli niin uninen ja hidas,\nettä Borgrevinck potkaisi sitä malttamattomana. Poro korskahti\nvastaukseksi ja Sveggum varoitti vakavasti Borgrevinckiä, mutta tämä\nsuhtautui kumpaankin yhtä halveksivasti.\n\nValjaiden kilisevät tiu'ut olivat taas paikoillaan, mutta Borgrevinck\nvaati ne poistettaviksi. Hän halusi matkustaa kenenkään kuulematta.\nSveggum halusi välttämättä päästä suosikkiporonsa matkaan, ja hän saikin\nnousta perässä seuraavaan hevosrekeen, jonka ajajalle isäntä antoi\nsalassa merkin, että tämän piti viivytellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMukanaan paperit, jotka tiesivät monelle harhaan johdetulle miehelle\nkuolemantuomiota, sydämessään häijyt aikeet ja valta niiden\ntoteuttamiseksi sekä käsissään Norjan kohtalo Borgrevinck pönkitettiin\nlujasti valkoisen hirvaan ahkioon. Päivänkoitossa hän lähti toimittamaan\nkehnoa asiaansa.\n\nSveggumin käskystä valkoinen porohirvas lähti matkaan parilla\nloikkauksella, jotka keikauttivat Borgrevinckiä taaksepäin pulkassa.\nMies suuttui, mutta nielaisi kiukkunsa huomatessaan hevosen jäävän\njälkeen. Hän läiskytteli ajohihnaa huudellen, ja poro alkoi juosta\ntasaista, joutuisaa ravia. Sen leveät kaviot naksahtivat kahdesti joka\nharppauksella. Sieraimistaan, jotka olivat vaakatasossa, se vauhdin\ntasaannuttua puhalsi jäätävään aamuilmaan säännöllisiä huurupilviä.\nAhkio leikkasi syvän viilloksen lumeen, joka pöllysi yli miehen ja\npulkan, kunnes ne olivat valkoisenaan. Ja kuningasporon isot häränsilmät\nvilkkuivat tyytyväisinä ja voitonriemuisina, kun hevosten kulkuset\nkuuluivat takaapäin yhä heikommin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlpeän Borgrevinckin oli pakko ihailla jaloa eläintä, joka edellisenä\niltana oli tehnyt hänelle kepposet. Sen nopeus palveli nyt hänen\ntarkoituksiaan, sillä hän aikoi mikäli suinkin mahdollista päästä\nperille monta tuntia ennen hevosia.\n\nYlä- ja alamäet taittuivat yhtä vaivattomasti, ja hyvä vauhti kohensi\najajan mielialan. Lumi natisi herkeämättä pulkan kölipuun alla, ja sen\nnarina kiitävän peuran kavioiden alla oli kuin jättiläishampaiden\nrousketta. Nystuenin mäestä Dalekarliin oli tasaista maata.\nBorgrevinckin viilettäessä kylän ohi aamuhämärässä sattui pikku Kalle\nkurkistamaan ikkunasta. Hän näki ison valkoisen poron valkoisine\npulkkineen ja ajajineen, aivan kuin jättiläistarinoissa, ja taputti\nkäsiään huutaen:\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\nMutta kun isovaari näki vilaukselta tämän valkoisen ihmeen, joka ajoi\nilman tiukuja, hän tunsi selkäpiissään kylmänväreitä ja sytytti\nkynttilän, jota hän sitten piti ikkunassa, kunnes aurinko oli noussut\nkorkealle, sillä ohi oli ajanut Jotunheimenin hirvas.\n\nMutta poro juosta viiletti edelleen ajomiehen läiskytellessä ajohihnalla\nja ajatellessa vain Bergeniä. Hän löi valkoista ajokasta hihnan päällä.\nValkohirvas korskahti kolme kertaa ja loikkasi kolmasti, sitten se\nkiihdytti vauhtia. Ja kun he ohittivat Dyrskaurin, jonka reunalla\njättiläinen istuu, näkyi laella pilvihattu, joka ennusti myrskyä. Hirvas\ntiesi sen. Se haisteli ja katseli pilveä huolestuneena, jopa hiljensi\nhieman vauhtiakin, mutta Borgrevinck kiljui ajokkaalleen, vaikka se\nvielä kulki nopeammin kuin yksikään toinen poro, ja löi sitä kerran,\nkahdesti, kolmasti ja kerta kerralta kovemmin.\n\nPulkka pyyhälsi eteenpäin kuin vene laivan vanavedessä, mutta nyt oli\nvalkohirvaan silmissä veren hehkua, ja Borgrevinckillä oli täysi työ\npysyttää ahkio tasapainossa. Kilometri toisensa jälkeen jäi taaksepäin,\nkunnes Sveggumin silta ilmestyi näkyviin. Oli puhjennut kova myrsky, ja\nhaltijakin oli saapuvilla.\n\nMistä se siihen nyt ilmestyi? Kukaan ei tiennyt, mutta kirjokivellä se\nvain hyppi ja lauloi:\n\n    Norjan onnesta, kohtalosta,\n    myllytontusta, hirvaasta.\n\nValkohirvas ajajineen tuli pitkin mutkittelevaa maantietä ja kaarsi\nmyllylle päin. Kuullessaan äänen sillalla poro niuhisti korviaan ja\nhiljensi vauhtia. Borgrevinck iski äkäisesti poroa. Punainen liekki\nleimahti sen häränsilmiin. Se korskui vihaisesti ja ravisti isoja\nsarviaan, mutta ei pysähtynyt kostamaan iskua. Tehokkaampi kosto odotti\nBorgrevinckiä.\n\nPoro kiiti eteenpäin kuin ennenkin, mutta nyt Borgrevinck ei kyennyt\nenää hillitsemään sitä. Ainoa ääni, jota poro totteli, oli jäänyt\njälkeen. Se karkasi tieltä ennen siltaa. Pulkka lensi kumoon, mutta\nnousi taas pystyyn; Borgrevinck olisi pudonnut ja saanut surmansa,\nellei olisi ollut kiinni köytetty. Loppu oli määrätty toisenlaiseksi,\nja tuntui pikemminkin siltä kuin Norjan kirous olisi istunut pulkassa\naivan tietyssä tarkoituksessa. Runneltu ja ravisteltu Borgrevinck tuli\nuudelleen näkyviin. Haltija hypähti sillalta kevyesti valkohirvaan\npäähän ja sarvista kiinni pitäen tanssi ja lauloi vanhaa lauluaan ja\nuuttakin sen jatkoksi:\n\n    Nyt vihdoin onnen päivän nään,\n    pois Norjan kirous pyyhitään!\n\nBorgrevinck kauhistui ja raivostui. Hän löi poroa vielä kovemmin\nkuin ajaessaan syvässä lumessa ja yritti turhaan hillitä sitä. Hän\noli pelosta suunniltaan. Viimein hän sai kaivetuksi esiin puukkonsa\nkatkaistakseen hurjistuneen poron jalkajänteet, mutta kavion isku\nsinkautti aseen hänen kädestään. Tiellä oli ajettu vielä hitaasti\nverrattuna tähän menoon, sillä nyt poro ei enää ravannut, vaan loikki\nmieletöntä laukkaa Borgrevinck-raukan maatessa pulkassa omasta\nvaatimuksestaan köytettynä ja täysin avuttomana, karjuen, kiroten\nja rukoillen. Poro ryntäsi huuruavana ja silmät verestäen rosoista\nylämäkeä louhikkoiselle Höifjeldille, jota lumituisku lakaisi. Se\nnousi tunturin huipulle kuin myrskylintu aalloille ja kiiti aukeain\npoikki kuin vettä viistävä pääsky. Se seurasi jälkiä, joille emo oli\nensimmäiseksi ohjannut sen horjuvat askelet. Tätä tuttua reittiä\nmyllypadon nurkkauksesta ylös tunturille se oli kulkenut viisi vuotta\n-- tietä jota valkosiipinen riekko pyrähtäen lentää, samaa tietä jolla\nvalkoisina hohtavat tunturit lähestyvät ja salpaavat taivaan.\n\nYhä vain eteenpäin kuten lumipilvi, jota myrsky ajaa edellään, kuten\npyörretuuli, joka puhaltaa Suletindin olan ja Torholmenbraen polvien\nyli, näiden kahden portilla istuvan jättiläisen ylitse. Niin nopeasti,\nettei yksikään ihminen tai eläin pystynyt seuraamaan, yhä korkeammalle,\nyhä etäämmäksi. Menon nykivät vain korppi, joka liiteli perässä lentäen\ntoisin kuin korpit yleensä, ja sama tuttu haltija, joka lauloi nyt\nsarvien välissä:\n\n    Onni, onni, Norjan onni\n    valkohirvaalla ratsastaa!\n\nTvidehaugilla poro ajajineen hävisi kuin suolla leijuva usva jonnekin\nhämärään kaukaisuuteen, Jotunheimeniin, pahojen henkien kotiin, ikuisen\nlumen maahan. Lumimyrsky hävitti kaikki jäljet, eikä yksikään ihminen\ntiedä heidän loppuaan.\n\nNorjalaiset heräsivät kuin kauheasta painajaisunesta. Kansallinen tuho\noli torjuttu; ketään ei tuomittu kuolemaan, sillä ei ollut todisteita,\nkun ilmiantajan elämänrata oli päättynyt.\n\nTuosta kelvottomasta, joka oli vähällä myydä maansa, ja valkohirvaasta,\njoka nujersi hänet, ei sen koommin kuultu enempää. Mutta Jotunheimenin\nlähettyvillä kerrotaan, että myrskyöinä, kun lumi tuiskuaa ja tuuli\nriehuu metsissä, ohi kulkee joskus hirmuista kyytiä suunnaton\nvalkoinen, hehkuvasilmäinen poro. Se vetää lumivalkoista ahkiota,\njossa on parkuva valkopukuinen ihmisolento, ja poron pään päällä,\nsarvien välissä, hyppelee ruskeanuttuinen, valkopartainen myttytonttu,\njoka kumartelee ystävällisesti irvistellen ja laulaa Norjan onnesta,\nvalkohirvaasta.\n\nSanotaan sen olevan sama selvänäkijä, joka lauloi Sveggumin\nmyllypadolla eräänä kevätpäivänä, jolloin koivut olivat kevätpuvuissaan\nja iso lempeäsilmäinen vaadin saapui yksinään tunturilta ja palasi\ntakaisin pienen valkoisen vasan kanssa, joka hitaasti ja nöyränä asteli\nsen rinnalla.\n\n\n\n"]