[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwzdOKfa_UGwbYbYko3xr5Ld997HbDsb88zNiStutOpc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1489,"Murrosaikana","Nielsen, Zakarias",1844,1922,"1489-nielsen-zakarias-murrosaikana","1489__Nielsen_Zakarias__Murrosaikana",null,"romaani",[],[],"fi",1894,1902,40737,261769,false,54139,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Murrosaikana\" by Zakarias Nielsen is a novel written in the early 20th century. The story begins in the tranquil village of Rörby, a place that has remained untouched by the rapid developments occurring outside its borders, particularly in the realm of dance and entertainment. The arrival of a colorful dance instructor, Herr Sundström, sparks curiosity among the village's youth, presenting them with a gateway to progress and new cultural experiences.  The opening of the book introduces readers to Rörby’s charming yet stagnant community, characterized by its conservative ways and lack of modernization. As the narrative unfolds, we meet several key characters, including the elderly schoolmaster J. H. Lystrup, who adheres to traditional values, and Emma, his spirited daughter, who yearns for excitement. The arrival of Herr Sundström instigates a series of events that challenge the status quo, as the villagers express both excitement and skepticism about embracing the dance lessons and the changes that come with them. Through a vivid portrayal of village life, Nielsen sets the stage for an exploration of personal and societal transformations. (This is an automatically generated summary.)",[],232,"Tanskalainen romaani sijoittuu vuoden 1864 sodan jälkeiseen aikaan pieneen tanskalaiskylään. Tarina kuvaa maaseutuyhteisön elämää ja muutosta, joka saa alkunsa värikkään tanssinopettajan saapuessa paikkakunnalle ja herättäessä nuorison tanssihalut.","Zakarias Nielsenin 'Murrosaikana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1489.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MURROSAIKANA\n\nKirj.\n\nZakarias Nielsen\n\n\nSuom. Tyyne H.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1902.\n\nOsakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nPari vuotta oli kulunut vuoden 1863--64 Tanskalle onnettomasta\nsodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä\njotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, \"herra\nvoimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta\", niinkuin\nhän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana\nhän astua tepasteli kadulla -- mutkikkaalla, surkeannäköisellä\nkylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii\nmainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka\netupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista\nja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen\nsolakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta\nsamettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan\noikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka\nvuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia\neteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä\nsavukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen\njäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista,\nettä kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä\naamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella\nja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen\nläpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa,\nettä kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä,\nmitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.\n\nHyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät\nilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä\naamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli\ntullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että\nhän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso\nhuokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström\nei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan\nhän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla --\nja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin\nkaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella.\nRörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei\nvielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt\ntanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa --\n\"tanssiaisten\" nimikin oli Rörbyssä tuntematon -- puotettiin niin\nhyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa,\nsydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä\npoljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin\nilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli\nja sydämmestä se lähti -- siinä määrin tietysti kuin olosuhteet\nmilloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi\nkylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa,\nmitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa\ntanssittiin franseessia, fransieeta, \"asampleeta\" ja paljon muuta\nhienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista -- miten naurettavaa!\nNyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon\nnousua kylälle.\n\nRörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella\non ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret\nmetsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä\nkylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine\nasukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta\nlainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka\nmetsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli\noma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin\nihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä\nuudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada \"kastaa\nvanhaa sydäntä uuteen öljyyn\". Ympäristössä liikkuvat uutiset\nmaailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin\nantautuminen tärisytti koko Eurooppaa -- Rörbyssä ei edes ainoa\nlautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten\nkapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten\nvuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin;\nmutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa\nvakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian.\nTalonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä,\npolitikoitsijat huusivat \"oikeaan\" ja \"vasempaan\" -- Rörby kätkeysi\nmetsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja\nvapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään\nTanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia,\njoita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin,\nuusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan\nyhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä\nvanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja\njuotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta\nhetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä.\nMuun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen\nrauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät,\npiityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.\n\nNäinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä\nluonnontilassa? Pappi esimerkiksi? -- Pappi oli vanha, kihtitautinen,\nihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe\nneljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa,\nlateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas\nkiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs\ntoinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta -- kylän\nvanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin\nvalhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät\nhänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä\nkoskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa,\njotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin\nkoulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.\n\nLystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama,\npienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko\nhänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti\nkatsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja\nomituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat\nkulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat\nsileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi\nkokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta\nvirkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet\nhyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan:\nkäy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja\nturhantarkoista koulumestareista, -- jospa maailma olisi tuntenut\nLystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen \"lukkarienkin\"\njoukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka\nosasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.\n\nLystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa\nsuoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä.\nHän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt\nlauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella\npikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja\nvielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea\nkunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä\nvanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja\nleikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn\nlain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa\nFredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen\nkoulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen\nterävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven\nohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen\njäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa\nkulkee eräs maailman mahtavia! -- Lystrup ei vihannut leikkiä eikä\niloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä\npäälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten\nleikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain\nyli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati,\nulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.\n\nEpäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella\npuolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut\nheinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä\nKöpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä.\nViimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden\nruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi\nrauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä\nkunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä\npiti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka\nkauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika,\njolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin\nhän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi\noleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan\nvanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.\n\nSe aika koittikin -- luonnollisesti se koitti, olihan enteitä\njo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet\nleikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja\nsäädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä,\nmonimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja\nparannettava -- pois vanha roska!\n\n\"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?\" kysyi\nLystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään\njäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.\n\n\"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno\nulkomaalainen.\"\n\n\"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?\"\n\n\"Hän... hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä\nfranseessia että...\"\n\n\"Franseessia! -- Mitä joutavia!... Niin, tarinamme keskeytyi vähän,\nJörgen Siversen\", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen\nviereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä\nja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä\nerityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista.\n\"Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos\nhän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla\ntai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää\nvastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on\nmuuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut.\nSanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot\nniskaasi.\"\n\n\"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle,\nsillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään.\"\n\n\"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten\nluin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman\ntalonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari\nkertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä\nrikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta,\nkahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa,\ninhimillinen aikamme!... Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa\ntuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi.\nNäyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule,\ntyttöseni!\"\n\nTytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea\nkohti.\n\n\"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!...\nNiin, niin\", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, \"me elämme\ninhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap--pap--pap). Sorrettua\nihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap--pap--pap). Vuoden 1879\ntasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap--pap--pap pap pap) maahamme\njoka puolelta. Mikä erinomainen aika!\" Ja Lystrup löi paperia piipun\nkoppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.\n\n\"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että\ntuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.\".\n\n\"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa\npalvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin,\nse on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon\npäivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen\ntalossansa!\"\n\n\"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä\nniin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla.\"\n\n\"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana\naikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä.\nVirkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat\nsortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä\nvielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja\npäiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa\nmakuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä.\"\n\n\"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän\npitäjässämme vielä kuulu valituksia.\"\n\n\"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?\"\nkysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.\n\n\"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?\"\n\n\"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua\nkutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren\nvapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat\nhöllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette\nkunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen\nsilloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä\npalvelijoita ja kunnon kansalaisia?\"\n\n\"Totta on, mitä sanotte, toden totta!\"\n\nEmma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli\nkadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina\nkuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan\nkeskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät\nsitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän\ntiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa\nkuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse,\nkuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä\nnäytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka\nupeana tumma tukka aaltoili niskassa?\n\nLystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli\nsisään tarjottimineen. \"Aika soma!\" ajatteli hän itsekseen. Miksikä\nhän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta\ntyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää\njäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja\nsitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka.\nJa hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja\noli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun,\njoka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin\nkiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine,\nkirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa\nkehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten\naistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten\ntomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine\npäällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja\ntaitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä\ntalvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän\nkuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden\ntoimiin.\n\nJoku koputti ovelle.\n\n\"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen\nkirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma...!\"\n\nTulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas\nvartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä.\nVaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin\nhän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi\nkohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.\n\n\"Kiitos! Mutta minä... hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja\nkiittää lainasta.\"\n\nHän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä\nEmmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä\nilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"voi, kuinka olet\npunainen, Knuut!\"\n\n\"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen,\nKnuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi.\"\n\nHe puhuivat ensin tavanmukaisesta keskusteluaineesta: ilmasta ja\ntuulesta.\n\n\"Mitä pidät kirjasta, Knuut?\" kysyi Lystrup sitten.\n\n\"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden\nmuinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin\ntoimiinsa.\"\n\nSen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan\nja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka\nSakson \"Tanskan historia\" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin\nvoimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät\nloistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken\nsankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa\nrygeniläisiä vastaan.\n\n\"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi\nlastenkamarijuttuja\", arveli Lystrup. \"Minä pidän enemmän\ntodellisesta historiasta.\"\n\nJörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia.\n\"Helkkarin muisti sillä pojalla on!\" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin.\n\"Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä on\nkulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan.\"\n\n\"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos...\nKuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?\"\n\n\"Täytän kaksikymmentäkaksi ensi kynttilän päivänä.\"\n\n\"Sitten ei olisi ikään nähden liian myöhäistä vielä tarttua kirjaan.\"\n\n\"Ehkä ei olisi myöhäistä mennä kansanopistoon.\"\n\nKnuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä\nolisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.\n\n\"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani?\nNe ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista\nhenkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin\ntalonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat\ntulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei\nraivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!\"\n\nEmma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla\nlattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla\nhypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä\npilaa hänen kansanopistoon menostansa.\n\nJörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä,\nmutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa\nlukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. \"Lakikirja...\nmihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet\nselkannut?... No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu\nvielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin.\"\n\nEmma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen\nSiversenin perästä. \"Kuulkaa\", kuiskasi hän hengästyneenä, \"jos\ntanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan,\nvai mitä? Minä myös koetan päästä.\"\n\n\"Tanssiharjoituksistako? Mitä hän siellä...?\"\n\n\"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?\" rukoili tyttö ja tarttui\nmairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti\nvanhusta kasvoihin. \"Päästätte tietysti, eikö niin?\"\n\nSamassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän\nalkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.\n\n\"Saksan kielioppiko se oli?\" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen\ntotisena Knuuttiin.\n\n\"Ei, se oli lakikirja.\"\n\n\"Jahah!\"\n\nKun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi\nkaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen\nmansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta\nhänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa\nilme muuttui omituisen katkeraksi.\n\n\"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!\" huokasi\ntyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.\n\n\"Miksi sinä niin sanot, Emma?\"\n\n\"Mitä!... sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni\nlukea ääneen.\"\n\nKnuutin suupielet vetäytyivät yhä enemmän alaspäin.\n\n\"Vai kansanopistoon on aikomus!\" sanoi Emma hetken päästä.\n\n\"Niin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan\", tokasi Knuut\npistävästi.\n\n\"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä\nvastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni\nolisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi -- ministeriksi\ntai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä\non ääretön puute ministereistä.\"\n\n\"Vai niin!\" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja\nsamalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin\nlumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen\nseurassa. \"Vai niin!\" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.\n\nÄkisti muisti tyttö tanssiuutisen. \"Tuletko mukaan\ntanssiharjoituksiin?\"\n\n\"En, mitä minä siellä tekisin,\"\n\n\"Mitäkö tekisit? Tietysti pitäisit hauskaa meidän kanssamme.\"\n\n\"Sinä arvattavasti menet.\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"No, sitten minä en ainakaan tule.\" Siinä hän nyt sai, sai aivan\nvasten silmiä!\n\nEmma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: \"hyi toki! se\noli...\" mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi\nkesken.\n\n\"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri.\nSiinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja\ntulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua\njoutumasta kansanopistoraivoon!\"\n\nKun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja\njäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt\nhäntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin\nmiehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin\nhullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä,\npyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen\nhuuliensa välistä.\n\n\"Mitä nyt?\" ärähti Lystrup.\n\n\"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!\"\n\nKujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!\n\n\"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian\nvanha moisiin lapsellisuuksiin\", torui Lystrup, joka kyllä tiesi,\nkuka kujeili.\n\nKnuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä,\nrakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa\nruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut\nkatseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.\n\nKnuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila,\njoka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana\njäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans\nLarsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja\njonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan,\neikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa\nkanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana\nhän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli,\nei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime\naikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi\nhän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän --\nluonnollisesti -- kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut\ntekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan\nkanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja\närsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!\n\nNyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan\npitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa,\njos häntä haluttaa!\n\nEi kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja\nEmma oli harjoituksissa mukana. \"Siitä ei tule mitään, tyttöseni!\"\noli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli\nmeneteltävä.\n\n\"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen\ntanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka\nvoisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista\nopetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki -- katsos,\nminä asetan aina varpaat sisäänpäin -- näin... Ja sitten minä\npyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta\nen voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää\nhirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi\nminulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä... Isä kulta, minä\ntarvitsen välttämättä opastusta!\"\n\n\"Opastusta -- häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!\"\n\n\"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään\nuusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran\npääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin\nmikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa:\n'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on\nsaanut kasvatuksen!'\"\n\nJa päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä,\njoka merkitsi samaa kuin: \"jo riittää!\" Ei, oikeastaan se loppui\nniin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan\nkoulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman\nryppyisille huulille.\n\nVihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat\nmajatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille\npitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin\nseiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen\nhetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa\nkohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra\nSundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat\nvastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja\nvilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui\nsisälle. \"Tuossa hän sittenkin on!\" lausui Emma äkkiä ja pukkasi\nkyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän\nsävähti hehkuvan punaiseksi.\n\n\"Hys! hys! hän voi kuulla!\"\n\nEi, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja\ntoisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin\ntulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma!\nSiinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr--r--r! hän puri piipunluuta\nniin, että ratisi.\n\nAikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin\nKnuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen,\ntulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies\nsuoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket\npöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja\nhieman ylöspäin vääntynyt. \"Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!\" lausui\ntulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka\npaljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki\nreväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija -- eli, niinkuin hän\nmieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija -- Charles Julius\nBesser.\n\n\"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon\nhauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!...\nNiin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!\"\n\nSamassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä\nkäsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut\nistuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen\nhiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka\nsilloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden,\npuhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen.\nVaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin\nkanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa,\nkääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.\n\n\"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni...\nValaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana\", lisäsi\nhän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä\ntalikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.\n\n\"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'\" [saksalainen nimi \"Besser\"\non suomeksi \"parempi\". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi\nElleniä kylkeen.\n\n\"... Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka\nvarmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte\nnähdä, neitiseni!\"\n\nHerra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin\ntanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän\nvuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn\nravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin\nkirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut\ntyöskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana,\ntarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi\nravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin\nsäilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan\nihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt\nSaksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä\nsaanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis\nkykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa\njotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan\nyhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui\nhänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä\nhän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas\nmies. \"Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun\ntunnussanani\", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran\nastui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti\ntämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella\nyritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki\npuoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua\nrohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren\nturveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä.\nKun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan\npuhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa\nja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja\nvihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys,\narveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen\nsille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin\npian kuin \"salonki\" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan\nseudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän\npäivinämme on tehnyt.\n\nSeudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja\nkaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän\noli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä -- ainakin pinta-osilta.\nJa kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin\nravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi\nsisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta\nvielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva,\nhillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.\n\n\"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä\njalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut\ntanssinopettajaa.\"\n\n\"Ei, me olemme vähän jäljellä muista.\"\n\n\"Saattaa olla niinkin, neiti; mutta...\"\n\n\"Älkää sanoko minua neidiksi. En minä ole niin hieno.\"\n\n\"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette\nvaadi... että ette tee... toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne\nsuhteen. Mutta -- piti minun sanoa -- me tulemme perästä tästä\npuoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen,\nettä minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa... Te ymmärrätte\nminua!\"\n\nHän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä.\nMutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa\näkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström\nTukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja\nkädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle\nsemmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse\nravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.\n\n\"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät\ntervetulleiksi!\" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen,\nantaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa\nesiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti\nhivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten\nvalmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä\nuseammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin \"vis à\nvis\", \"assemble\", \"compliment\" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta\nheinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.\n\nTanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian\nnäyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan\nkuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa\nkuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa\nkuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä\nkestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret -- huolien viisi tieteen ja\ntaiteen määräyksistä -- hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat\nomia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari\nsai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin\nettä hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki\ntunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa\nkahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten\njoukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti,\nhuvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen\nsiitä, että häntä suvaittiin \"harjoituksissa\". Herra Sundström oli\nerityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. \"Armas tyttöseni\", oli hänellä\ntapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa\nmitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa\nkoskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen\nkiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho,\nettä kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun\ntanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo,\nikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli\nsanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta.\nTosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta\ntoisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli\nomiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä\ntoinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat\nkeskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin\nlähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja\nkäsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana\naivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: \"voi, tuossa hän on taas!\"\nPian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa\ntytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi\nharmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat\nnäin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat\ntoisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat,\nsurumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että\nheidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. \"Minusta näyttää,\nikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen,\" sanoi Knuut joskus.\n\"Minullako? Minulla on hyvin hauska\", vastasi silloin tyttö --\nvavahtelevin huulin.\n\nTanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana\nheittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä\nKnuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui\nrauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja\nviskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli\nsama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra\nSundström -- oppijakso oli päättynyt.\n\n\"Mitätön mies!\" sanoi Besser. \"Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään\nintelligenssiä!\"\n\nMutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita.\nKun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa\nhänen kättänsä ja lausua:\n\n\"Kiitos tanssista, Emma!\"\n\n\"Kiitos itsellesi, Knuut!\" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin.\n\"Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa,\nennenkuin...\"\n\n\"Ennenkuin mitä?\"\n\n\"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan... hm! Joko olet kohta\nlukenut viimeksi lainaamasi kirjan?\"\n\nKnuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka\nilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti\nhäntä. \"Hm!\" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat\nliikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa\njotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä\nkätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin\nseisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä\nkäytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli\nja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli\ntulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten\ntoiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi\nsanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan\nohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes\njoku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta,\nmiten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei\ntoinen saattanutkin sanoa jotain!\n\n\"On aika kylmä\", sai Emma vihdoin lausuneeksi.\n\n\"On, kylmä on... hm!\"\n\nUusi äänettömyys.\n\n\"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!\" Hän tiesi\nkyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta\nhän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi\nsanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä\n\"hyvää yötä\" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello\nyksitoista illalla.\n\nPortti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän\nkatseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa\nhän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua.\nPortti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa -- ja muuan\npää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi\ntaas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni\nhuusi: \"Polle, Polle, missä sinä olet?... Minusta tuntui kuin olisit\nraapinut porttia.\" Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.\n\n\"Polle, Polle!\" toisti Knuut itsekseen. \"Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!\"\nriemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä\npäällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten\nrientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien\nja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten\nmielilaulun sävelissä: \"Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja.\"\nÄkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen\nrallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen\narvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa\nolevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena\narvostaan ja onnestaan.\n\nMutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi\npäätänsä kylmään kiveen ja itki.\n\n\n\n\nSveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman\ntulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla,\nkun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea\ntohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky\nmyllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.\n\nIhmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa\nei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään\nsiihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut\nsiellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi\nrajuilma ollut tulossa -- Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus\nvaltiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä\nRörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein\njalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon\nampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän\nkylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut\nuseita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria\nkokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa.\nTyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä\nkaukaista sankarilaulun hyminää.\n\n\"Näyttää tulevan myrsky\", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista,\nharmaata päätänsä. \"Mutta me kestämme sen\", lisäsi hän ja pullisti\nvanhaa rintaansa.\n\nKnuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli\nRörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi\nkolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja\npoluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä\nlantakuormia -- siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.\n\nOli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien\nyksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana,\n\"Laulupuro\" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa.\nPuro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia,\njoiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran\navulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha\nluontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja\nse teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa\nsalaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja\nmuodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan\nkohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien,\nvillinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon,\njoita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin\nkuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat\ntoinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti\nse näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista\nkulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi \"Laulupuro\" ilmaisee vaan\npuolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja\nlorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta,\nkohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja\nsalaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin\njoku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset\nolivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina\nnähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa\npuron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat\npaljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä\nlaivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä\nja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron\nsalaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla\noleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi.\nSalaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti,\nmissä puro jatkaisi valtakadun. \"Iso-sulku\" oli koko kylän ylpeys. Se\noli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu\npäällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu\ntavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina\njättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli\nkatoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta.\nTarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään\nsululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten\nkertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun\nmaailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.\n\nEmma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa\nkoko maailmassa. Se \"lauluineen\" oli vallannut sijan hänen\nlapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen\nmyöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut\nsen laulavan nimeä \"Knuut\" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja\ntunne-ilmauksissa -- alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana.\nKun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli\nveden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen\nympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan\ntuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin\nympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet\nkorkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja.\nIhmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli\nvakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä\nnyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä,\nkumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin\nvienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin -- hän\nei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja\nikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin\ntodellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: \"miten saan kulumaan\npitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!\" Ja puro lauloi ja lauloi.\nTaas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!\n\nJos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten\nolisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!\n\nEräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi\nmyös koululla.\n\nEmma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui\nsisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan\nyhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla\nvetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen\nkasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli\nsaanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli\naina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa,\njoka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä\nvartaloaan -- ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka\nompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi\npussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä.\nHän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista,\nmutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa,\nmikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi\nja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.\n\nKeskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista\nmuistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.\n\n\"Myönnän kyllä\", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin\nsanoista, \"että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin\nolla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat,\nkohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja\nsiksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun\nverran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin.\nMutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa\nhyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja\nrottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos\nvelvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme\ntotella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää\nvedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn --\nhöh!\"\n\nEmma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.\n\n\"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat\nyhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan\non hyviä ja kansallisia johtajia, jotka... jotka osottautuvat siihen\ntoimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he\nole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään.\"\n\nSiinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli,\nmiten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei\noikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta\nkuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä\ntapahtuneen muutoksen.\n\n\"Häh! oletko sinäkin tullut ka... ka... kansalliseksi, Knuut?\"\n\nAsiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla\noli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja\noli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.\n\n\"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen\nsaanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa.\"\n\n\"Vai niin! Kuka hän on?\"\n\n\"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme\neteläosasta.\"\n\n\"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin\n-- kansalliseksi.\"\n\n\"Niinkö arvelet\", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin\ntuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.\n\n\"Mikä hän on miehiään?\"\n\n\"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös,\nsillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta\nhän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen\nkanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa.\"\n\n\"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?\" kysyi Emma pää\nivallisesti kallellaan.\n\n\"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista...\nsellaista laulun ja rakk... Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä,\nEmma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan.\"\n\nVirnistellä! Olisi hän toki voinut käyttää vähän hienompaa sanaa.\n\nSillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten\nhänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat\nhäntä. \"Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin\nmuutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset\njoka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja\nolivat iloisia.\"\n\n\"Sepä oli hirveää!\"\n\nSe vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti\nsen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet\nsyvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin\nsietämättömämmäksi kuin ennen.\n\nKesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut\nmuutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä\nkokonaisen kuukauden.\n\n\"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt\nihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella.\"\n\n\"Ilahduttaa minua suuresti!\" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki\nnotkean kumarruksen. \"Vastapainoksi voin vakuuttaa...\"\n\n\"Kuule, otitko nuotteja mukaasi?\"\n\n\"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen -- katsos: tässä Weysen\nromansseja -- oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! -- ja\ntässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä\nkappaleita.\"\n\nFrits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän\nmaalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä\napulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja\napteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan\nfarmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin\nlisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä\njuhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa\nja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!\n\n\"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika... Klaus -- vai mikä\nsoma nimi hänellä olikaan -- se, jonka kanssa me olimme Jörgen\nSiversenin luona viime vuonna?\" kysyi Frits kerran.\n\nEmma alkoi pyyhkiä tomua pianosta.\n\n\"Knuutko? Hän on sotamiehenä\", vastasi Lystrup.\n\n\"Vai niin! Kaunis nuorimies talonpojaksi, mutta hirveän tyhmä\ntietysti.\"\n\n\"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos\nvoisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi.\"\n\n\"Ah, lasket leikkiä, setä!\"\n\n\"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on\nselvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee... Luulet kenties, että\nkaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?\"\n\n\"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset\ntäällä...\" Frits kohautti olkapäitään, \"tuo Jörgen Siversen\nesimerkiksi... Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko,\nkuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?\"\n\n\"Silloin sinä et käyttäytynyt ollenkaan sopivasti, Frits.\"\n\n\"Mitä hän teki?\" kysyi Lystrup.\n\n\"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä\nluin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin,\nvai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa...?'\nSilloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta.\n'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin\nkorkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja\nsähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan\ntäydellisesti!\"\n\nLystrup rypisti kulmiansa. \"Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt\ntehdä vanhalle miehelle.\"\n\n\"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän\nminä vaan\", soperti Frits vähän häpeissään.\n\n\"Hän ymmärsi leikkisi liian hyvin\", sanoi Emma.\n\n\"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä\npäätänsä.\"\n\n\"Sanon sinulle\", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä\nvasten naamaa, \"pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä!\nUsko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin\ntaidatpa saada kelpo selkäsaunan.\"\n\nMilloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma\nitse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti\nmukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.\n\n\"Tämäpä vasta on idyllistä!\" huudahti hän kerran loikoessaan\npitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. \"Tuolla istuu\nnuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen\nlirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa\napilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen... hyi, mitä se\noli!\" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä\njoka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun.\nTyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi\nkohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen\nsilmilleen.\n\n\"Se oli hyvin... hyvin sopimatonta leikkiä!\" änkytti Frits ottaessaan\nnenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen\nnenällänsä.\n\nEmma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä\nnauruansa. \"Minä olin hyvin häijy -- mutta kiusaus oli suuri. Voi,\nFrits, sinä et saa... tsi hi ha ha!... Voi, voi, sinä sait maitoa\nkauluksellesikin. Tule, niin minä...\" Ja uudelleen kajahti ilma tytön\nheleästä naurusta.\n\nPian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla\nkohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin\nmelkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen\nesiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen\nkoski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui\nämmää aika lailla.\n\n\"... Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä... iso, ammottava haava\njalassa!\"\n\n\"Senkö minä sille taisin\", kirosi ämmä, \"että se kunnoton pisti\njalkansa viikatteesen eilis-iltana.\"\n\nFrits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin\nhaava oli sidottu. \"Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne\ntuolla lammikossa! Olisiko sinulla... ei, maltahan, onhan minulla\nnenäliinani.\"\n\nSidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän\nvaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua.\n\"Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä\nkunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen\nteitä kesyttämään.\"\n\nVaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin\ntai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin\nvetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan\nmieheen.\n\nEmma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa\nkaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli\ntehnyt hänelle heinäpellolla.\n\nUsein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko\nvakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa\nja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan.\nSulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa,\nkevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta\nkumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta\ntai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille\nsama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa.\nKastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa.\nSiellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului\nkurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.\n\nJoskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä\nkävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.\n\n\"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni\ntappiosta!\" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. \"Olen saanut\npikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit\nminulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?\"\n\n\"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'.\nMehän kävelemme päivät läpeensä.\"\n\n\"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun\nalinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta\ntyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin\narkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli\nkontrolleeraava...\"\n\n\"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon\nvieraskielisiä sanoja, että minä aivan...\"\n\n\"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se\non väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen.\nMutta -- en tiedä -- sivistynyt puhekieli... No, suo anteeksi\nhajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme\ntakaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista,\njotka -- no, miten sen taas sanoisin -- jotka resulteeraavat sinun\nliiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan\ntilaisuutta oikein syventyä sivistyksen... tarkoitan, että sinun\naatemaailmasi ei koskaan oik...\"\n\n\"Mitä sinä löpiset, Frits!\"\n\n\"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu\ntekemisiin ihmisten kanssa -- niinkuin esimerkiksi Ellen neidin\nja herra Siversenin -- ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja\njokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle\nkauneudelle... Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun -- niin,\naivan leikittä -- kelpaisi olosuhteisiin, missä...\"\n\n\"Missä oppii puhumaan hienosti, niinkö?\"\n\n\"En minä juuri sitä tarkoittanut -- mutta missä aivankuin itsestään\noppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja\nvaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee.\"\n\n\"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto\nja 'eleganssi'.\"\n\n\"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan,\nkykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen\nväestön keskuudessa ja kasvaa -- suoraan sanoen -- palojen ja\npesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti\nsuruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on\nvankina tässä proosallisessa ympäristössä.\"\n\nEmma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen\nmielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits\nserkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään.\nOlihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin\nuutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen\nelämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut\nkuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin\nkapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne,\nmissä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi\nmyöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.\n\n\"Yhden tekevää,\" sanoi Emma itseään lohdutellen, \"minä elän kelpo\nihmisten keskellä ja sehän on pääasia.\"\n\n\"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein\naina hyviä ja kelvollisia.\"\n\n\"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!\"\n\n\"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita\ntalonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu\nkuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa.\nEi ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta,\nuskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään\nelonmerkkiä -- paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä.\nEsimerkiksi tuo Klaus -- vai mikä hänen nimensä taas oli --\nrörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento... Suo anteeksi,\nserkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo\nennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen\ntunteen...\"\n\n\"Mitä välitän minä Knuutista!\" sanoi Emma ärtyisesti. \"Anna hänen\nolla sinä, mikä hän on.\"\n\nFrits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen,\nettä Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta,\nlisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:\n\n\"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa\nminulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista\" -- Frits\nitse oli useita vuosia nuorempi -- \"niin kiitetään.\"\n\nEmma kumartui: \"mikä soma kivi!\"\n\n\"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli\nmerenpohjana\", huomautti Frits. \"Tjaa -- ah!... Ja hän on kuitenkin\nkylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän --\näärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? -- kuvittele,\nettä hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen...\nMutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?... Mikä\nrunollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai\nparin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon\nja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä\npöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt\nhyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! -- mitäs\narvelet siitä?\"\n\n\"Mitäpä se niin hirveää olisi.\"\n\n\"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta\ntyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan\nkosketuskohtia ajan sivistykseen.\"\n\nEmma katsoi ilmaan.\n\nHe olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo,\nminkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja\ngraniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä\nhohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui\npäällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä\nkurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita\nheinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.\n\nFrits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä\nvarassa ylimmäiselle kivelle ja asettui \"ritarilliseen attityydiin\",\nniinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin\nsiinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan\nhäikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka\nsulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni,\nsievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen\nkäsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen\ntukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen\nrinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä\nja epäröivänä...! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt\nkärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen\nmetsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot\nja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään.\nSitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään\nritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:\n\n    \"Ja ritari syöksyvi innoissaan\n    kuin leijona taistelun tuoksinaan.\"\n\n\"No näytä, että sinulla on rohkeutta\", sanoi Emma. \"Hyppää alas!\"\n\n\"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni --\nvähintään neljä kyynärää!\"\n\n\"Pelkuri!\"\n\n\"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi\nkuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!\" Hän\nhyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.\n\n    \"Ja impyet miekkahan sankarin\n    nyt kietovi seppeleen kaunihin,\"\n\nlauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa --\nkepin -- häntä kohti.\n\nEmma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja\nsaneli hullunkurisen arvokkaasti: \"jalosukuinen ritari, ottakaa\nurhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden\nvärien... Oh, mitä minä hulluttelen!\" huudahti hän yhtäkkiä ja\nviskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.\n\n\"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni\nmaailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota\nsankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!\"\n\n\"Sankarityön -- pyh!\"\n\n\"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on\nkerran koittava aika... Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan\nsuonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta\nkuin sinä voit edes aavistaa.\"\n\nEmma oli istuutunut hänen viereensä ja keskustelu muuttui yhä\nvakavammaksi.\n\n\"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni\nfundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin,\nniin saisit nähdä -- kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut\nminulle, mutta -- en tahdo näyttää paremmalta kuin olen -- tuota\ntuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En\nhäpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin\nvoimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron\nlempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu\nkuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen\nkanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä\ntulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus\nhiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen\n-- minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari,\njalo, suuri ihminen.\"\n\n\"Herra varjele, Frits! Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?\"\n\n\"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni\non riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun\nhengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan\nvaltansa alle. Miten ihmeellistä! -- yksi ainoa pieni, punaisten,\nkauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko\nelämälleni.\"\n\n\"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!\"\n\n\"Niin\", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja\nsilmät kosteina, hehkuvina, \"jospa -- hän -- lausuisi -- tuon sanan!\"\n\nTumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. \"Frits\nmenkäämme kotiin, isä odottaa!\"\n\n\n\n\nFrits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan,\nettä kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä\nsurusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia\nlupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin\nkylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee\nse tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa\nviikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä\nkuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen\nvaipan peittoon.\n\nEmma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä\npirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen\nleikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä.\nPettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin\nmitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten\npatojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja\npuuroa, silittää lakanoita ja paitoja -- se ei todellakaan ollut\nhauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet\nouto, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa\nyhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto\njostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas\näkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki\nkiusallisille aloille.\n\nUsein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! -- se ei tahtonut\nenää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin\nhullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta\niloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää,\nleikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon\ntapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi\nja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä\nhyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta\nyösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä\nolisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!\n\nEräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas\nkotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa\nFranssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona,\nmuutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti\nmatkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia -- hän muisti hänet vielä\nviime näkemältä.\n\nNuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja\ntuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun\ntoisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin\nseikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti\nnuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.\n\n\"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä,\nesimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua\nja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on\nvuosikymmeniä kohdeltu huonosti.\"\n\n\"Vai kohdeltu huonosti!\" huudahti Lystrup. \"Tiedä se, nuori ystäväni,\nettä niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla\nkorviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa,\nei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu\npuhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta\nsilloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja\nolla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia\nluonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään\nkoetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja\nuskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä.\"\n\n\"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä\ntyömies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka\nsaa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu\nlevollisena huoneessansa ja laskee rahojaan.\"\n\n\"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä\npääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!\"\n\n\"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni\nseikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä\nkäsitystä.\" Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja\nveti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. \"Tässä\non muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta\ntoveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja\nja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista\nkeskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte.\"\n\n\"Ei kiitoksia, poikaseni!\"\n\n\"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse\npeljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs\njyllantilainen pappi. Näin hän alkaa...\"\n\n\"Malta hieman! Parasta kuin jätät meidät rauhaan lukuinesi, poikani!\"\n\n\"Anna tulla vähän!\" tarttui Jörgen Siversen puheesen.\n\nKnuut selvitti ääntänsä: \"hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee\nkuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa\nkohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on\nseassa...\"\n\n\"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!\" keskeytti Lystrup ja asetti\nkädet polvilleen. \"Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä\nRörbyssä, poikani!\"\n\nFrans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi\nkirjan taskuunsa takaisin.\n\n\"Ei, anna tulla vaan! Eihän korvamme siitä halkea\", arveli joku\njoukosta.\n\nKnuut jatkoi: \"Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme\nkuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että\nmiekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin.\nTurhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys\nkulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei\nketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen.\nYhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen\nvalvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan\nkeppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko\nyhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka\nmuodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja\njossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan\nkeskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa\narmeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä,\nettä yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava\ntuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa\nvastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla\nestä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että\nkoetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä\npainosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä\nheidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä\nymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on\nlevitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta,\nkoetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta,\nteroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä\nheidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että\nyhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä\nväkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii\nlampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä,\nyhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen\nverenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa,\nauttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää\nihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten\nkanssa...\"\n\nKnuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa\nolijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma\nhymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: \"luulet sinä nyt jotakin olevasi!\"\n\n\"Kiitoksia, Knuut!\" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. \"Parasta\nkoko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin\nrahtuakaan!\"\n\n\"Oo-hoh, sepä hullusti!\"\n\n\"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan\nkaksikymmentäkolme vuotta hartioilla -- vai miten vanha sinä olet? --\nluuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä\nkysymyksiä -- höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?\"\n\n\"Niin, liiaksi maitoparta hän vielä on.\"\n\n\"Mitä ikääni tulee\", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, \"karttuu se\nkyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin\nyhtä ja toista\", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.\n\n\"No, onneksi olkoon!\" sanoi Lystrup. \"Mutta sanonpa sinulle: varo\ntervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!\"\n\nKnuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat\nkämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta\nhillitsi kumminkin itsensä.\n\nMyöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua,\nkohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa.\nLuonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi\nheidän vanhaan riitakysymykseensä.\n\n\"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi\nsotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa.\"\n\n\"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!\" sanoi Knuut ja hänen sisunsa\nalkoi uudelleen kuohahdella. \"Ennemmin saattaisit toivoa, että\nisäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi\nsitä koulussaan -- pamppuohjelman asemasta.\"\n\nIvallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat liidun värisiksi.\n\n\"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?\"\n\n\"Ei... en minä mitään sellaista tarkoittanut... hm! Arvelen vaan,\nettä hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä.\"\n\nMikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä\nkatseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.\n\n\"Hm!... Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin\", jatkoi\nKnuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset\nvoimansa pälkähästä päästäkseen, \"ei käytä ollenkaan läksyjen\nlukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän\nkanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on\ntulevaisuutta.\"\n\n\"Knuut!\" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, \"sinusta on\ntullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!\"\n\nKnuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. \"Emma, pitäisi sinun\ntoki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on...?\"\n\n\"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua\nhaluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään\nhalventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän\nvapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!\"\n\n\"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin... hm...!\" Hän tahtoi laskea\nkätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.\n\nKnuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi\nhän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen\nkättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä\npois.\n\nNuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän\npyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa.\nMuuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen,\nmuutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto\nvaltiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä\nennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi\ninnostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa\nnuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka,\nsotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden\nmielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa\nvaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut\nhämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella\ntavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä\noli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen\ntyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän\nsiitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki\nteki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia\nkuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei\nolisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin... No,\nsiinähän jo junakin oli!\n\nKun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari:\n\"mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi.\nSitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään\nkäypi Lyshöjin laitoksessa.\"\n\nEmma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään\nventovierasta, repivää tyymättömyyttä.\n\n\"Tulee myrsky\", sanoi Lystrup itsekseen. \"Jo uhmailee ympäri taivaan\nrannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!\"\n\n\n\n\nPuutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä\nvielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon.\nHän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä\nhuomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi\nheti, keneltä kukat olivat.\n\nLaatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma\nseisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan.\nKukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat\nmieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi.\nTietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen\ntuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.\n\n\"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!\"\nhuokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.\n\nKun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon,\nkoristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän\navasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä\nsomistellun postipaperiarkin. \"Runo!\" huudahti hän ja luki:\n\n    \"Kukkia kauneita täynnä on maa --\n    ne talvi armoton jäätää;\n    vain hetken ne henkiä laaksossa saa --\n    elon nuoren jo kuolema päättää.\n\n    Muistonpa kukkia konsanaan\n    ei yletä talven valta,\n    niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan\n    voi kohota hangenkin alta.\"\n\nKauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän\npuolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden\nja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä.\nMutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut,\nyhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin\nlaatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa.\nNiin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli\nhän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi\nkamariinsa.\n\n\n\n\nKnuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi\nhyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen\novella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen\nnuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa\nläheni koulutaloa. \"Herra varjele, Frits!\" huudahti Emma ja tarttui\novenhakaan. \"Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä... voi, mitä\non minun tehtävä!\"\n\n\"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään\nvoinut... Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!\"\n\n\"Minä litistin sormeni... Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet\naavistaa...\"\n\n\"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten\ntungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen\nmagneettinen voima... Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin\nkiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?\"\n\n\"Ei, hän on kirkossa.\"\n\nSiis yksin kotona! Ja Frits näpäytti sormiaan.\n\n\"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku\", sanoi hän, kun hän\nhetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.\n\n\"Päätäni kivistää vähän.\"\n\nEmma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä\ntuskaisena alaspäin. \"Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!\"\n\n\"Erinomainen joulukakku, Emma!\" kuului arkituvasta.\n\n\"Todellako!\"\n\n\"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista\nkahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" ajatteli Emma. \"Minä en ole mikään kurja,\nhuojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!\" Hän astui rohkeasti\narkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.\n\n\"Täällä sohvassa on tilaa... Oi, miksi ei?\"\n\n\"Kiitos! tässä tuolilla on aivan yhtä hyvä.\"\n\nAamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman\nmustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä\nlämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi\nkeskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä\nlämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti\nsilloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja\nsoinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli\nmennyt.\n\n\"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava\nkaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot\novat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta\nja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja\nkuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on\nollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat\nvaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja\nkehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi... Ei, älä mene, armahin\nserkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun\nelämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit\njouluaamuna... oi, vastaa!\"\n\nEmma alkoi vapista. \"Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits... Voi,\npäästä minut! Voi... Frits!\"\n\nHän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken\nkuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut\nFritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se\noli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen\nhuumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.\n\nOvelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti --\nmutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti -- se oli Knuut.\n\nSuuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan\niskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi\nkumminkin täydellisesti itsensä.\n\n\"Hyvää päivää! Hm... onko koulumestari kotona?\"\n\n\"Ei, hän on kirkossa\", änkytti Frits.\n\n\"Jahah!\"\n\nKnuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui\ntaas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa\nkuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä:\n\"se oli väärin, Emma!\" Sitten hän poistui hitaasti.\n\n\n\n\nJörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo.\nKaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla\nolevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat,\nkomeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä\nlaudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu\nmuutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa\nolevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia\nja aloekasveja.\n\nJörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli\nryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt\nsuuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan\nhartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin,\njota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa\nkuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta.\nUsein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi\nleikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi\nhän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. \"Ei tuo\njuuri ehtinyt koskea\", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan\nrievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt\nsormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään,\nkunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.\n\nJörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa,\nvihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä,\nvalkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt\nhurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa\nja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni,\nlempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.\n\nEräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron\nsyönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen,\nastui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei\nkukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili\nhyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin\nposkille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa,\nhuudahti!\n\n\"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!\",\n\n\"Niin on\", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä\njoka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle.\n\"Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät\nasiat näytä olevan oikealla tolalla.\"\n\n\"Kuinka niin?\" huudahti Kaarin kauhistuneena. \"Minä juuri ikään tulin\nsieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää.\"\n\n\"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä\nkäymään siellä.\"\n\n\"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri\nriisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän.\nEllen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit!\nPaina toki puuta, Knuut!\"\n\nEllenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut\nenonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli\netupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.\n\nKun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin,\ntuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina.\nHän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena -- ei kukaan hänen\nkotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli\nsulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli\nlevännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen.\nHän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja\nitki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna\nmatkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa\nRörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein\nsietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko\nmaailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin.\nElämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi,\nettä oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin\ntuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan,\nja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän\nitsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin\npian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas\nkaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin\niskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä\nlähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut\nsotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä\npääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta\nei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän\njoutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden\ntulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat,\netupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin\ninnolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä\nopettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat\nkaikki toverit kotipuoleensa -- hänellä ei ollut kotia. Johtajan\nesityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin.\nHäntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin -- \"työnjohtajani\",\noli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai\nhän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta\nhenkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan\nkanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen\nsydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan\nelämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo\npuolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa.\nToisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun\nheidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa.\nNo niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää.\nKuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki\nmuut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet\nmiehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan\n-- sen voi hän sanoa kehumatta itseään -- kuin yhdelläkään heistä?\nErästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä\nollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä\n-- ja hän sai kernaasti pitää hänet.\n\nHänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja\nrahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen.\nMutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle\nnuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja\nenonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä\ntieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.\n\n\"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai\nvasemmistolainen?\"\n\n\"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi\nlukea vasemmistolaiseksi.\"\n\n\"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin\nkuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne\nkinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa\nteki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan\nmielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen\nkanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista\nkinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin.\"\n\n\"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa\nsanotaan.\"\n\n\"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen\npieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger\nesimerkiksi -- hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi\nhänkin -- vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika\npääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse\nmuuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on\nväännetty mahtavien käsistä.\"\n\n\"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!\"\n\n\"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta\nvaltiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet\nLystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin\nperinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa --\nja kokous jäi sikseen.\"\n\nMyöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen\nja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin\ntuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin.\nKysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen\njuhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.\n\n\"Kuinka Emma voi?\" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten\nlevollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.\n\n\"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin\nkummallisen kärtyiseksi.\"\n\n\"Vai niin! Käykö Frits usein heillä?\"\n\n\"Kyllä hän käy toisinaan.\"\n\n\"Silloin Emma on tietysti mielissään?\"\n\n\"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu\nolevan hyvillänsä asiasta.\"\n\nEllenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita\nkoulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.\n\nKello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti,\nettä Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt\nonnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.\n\n\n\n\nSyksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään\nmetsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja\nheilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla.\nReheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien\nvälissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat\nahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia\nharsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa\ntakaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan\nlehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri\nja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat\nvaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät\nkaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea\nja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi\nsilmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy\njo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto\nhuutanut ihmisille: \"lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä\non lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun\nraikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä\nlämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin\nja lämpimin sydämmin!\"\n\nReipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy\nolalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän\nsuuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin\näskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä\nnuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa.\nSeudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka\njo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen\ntilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet\njoukon pikku esineitä.\n\nPuoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn.\nJonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen\ntalonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun\nvieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi\ntavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen\nkotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan\nkoulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei\nvoinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti\nLaulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan\nrajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä,\njos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa\nparanteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta\nvuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin\nmitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti\ntoimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada\nmurtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten\nvalmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä\nvaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta,\nkehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja\nhoukutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten\nkansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni\nlauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä,\nmutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin\nloistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön,\nja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin\nesiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori\nnaapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti\njoitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen\ntalonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla\noleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi\nmustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin\nnälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä\nkeskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä.\nKnuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja\njakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta -- sokerista ja\nmunavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista -- tai\nmerkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden\nlisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon\nkyläläisille yhtä ja toista.\n\nBesser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset\nmuuttivat joukottain totilaseja, \"naukkuja\" ja sikareja neli- ja\nkahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen\nja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä\nvaikeaan valistustyöhön.\n\n\"Siunatkoon\", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri\noli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, \"siunatkoon, miten\nnämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen\ntäydellisesti vakuutettu, että se on... on... on... toimenpide, josta\nmeillä on syytä ylpeillä\".\n\n\"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa,\nonnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta.\"\n\nKnuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan.\nHänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä,\nja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien\nkilinää ja markkain ja taalerien helinää. \"Suurta valtiollista\nkokousta!\" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi\ntahtonut lisätä: \"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten\nvaltiollisten kokousten keksijöitä!\" Sitten kallisti hän päätänsä,\nläppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä\nilmaiseva hymy huulilla: \"miten mer--kil--listä -- sehän on minun\nvanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä,\njuuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella\nmuotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja\nkansallinen kokous... Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset\nkaipaavat... kaipaavat... te ymmärrätte minua... kaipaavat vapautta,\nilmaa, elämää!\" -- hän hujautti kolmasti käsillään. \"Me kaksi,\njotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen\nvirran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset\novat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä\nkansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen\nja... ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi\nintelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys\nlopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee\n'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina\nollut minun mielilauseeni.\"\n\nKnuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle,\nmutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko\nsielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän\nepäselvä.\n\nNiin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät\nrauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä\nsekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa\nja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen\nhaalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että\nKnuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.\n\nSiitä kokouksesta pari sanaa!\n\nÄhkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja\nrörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan \"salonkiin\" kuin\nsillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja\nodotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo\nkauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen\npäivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä\nkelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se\noli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien\nkatseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt\nlausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo\npimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut\nvaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja\nmielihyvän muminaa kuului joukosta. \"Ei täällä nyt tule ikävä\",\narveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut\nsamanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa.\nLystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän\ntuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne\nkuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja\nhengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa\nolijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. \"Älä anna häiritä\nitseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana.\"\n\n\"Mutta että me talonpojat\", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä\näänellä, \"tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille\nvapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan --\nhm!... tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa\nhankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä\njokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa.\nVaikuttakoon tämä kokous osaltaan\" j.n.e. -- Lopuksi hän esitti\neläköön-huudon kuninkaalle.\n\nEräs tuntematon puhuja sai sitten puhevuoron ja teki selkoa\nmaltillisesta ja rauhallisesta kehityksestä. Sen jälkeen eräs tulinen\nvapauden ystävä puhui reippaasta, voimakkaasta edistystyöstä, joka\nyhdellä iskulla kumoaisi kaikki madonsyömät yhteiskunnalliset\nlaitokset. \"Ei armoa yhtään! Pyssyt suoraan kohti vihollista!\"\nYleisö muuttui levottomaksi. \"Silläpä pojalla on maksaa!\" kirosi\nSören Hugger. \"Hän on puolihullu\", mumisi Frans Larsen. Lystrup\noli asettanut suuret silmälasinsa nenälleen ja hikoili. Väliin\nkirjoitteli hän muistikirjaansa.\n\n\"Tahtooko joku vielä käyttää puhevuoroa?\" kysyi puheenjohtaja, eräs\nnuori talollinen naapuripitäjästä.\n\n\"Saanko minä?\" kuului ääni joukon takaa ja Lystrupin musta kalotti\nkohosi näkyviin.\n\nLihava koulumestari täytti koko puhujalavan, niin että puheenjohtajan\ntäytyi siirtyä lattialle. Hän nuuskasi, napsautti rasian kannen\nkiinni, niin että se kuului ympäri huoneen, huiskahutti pari kertaa\nkäsivarsiaan ikäänkuin kohentaakseen takkinsa paremmin päälleen,\noikaisi vartalonsa, pullisti pyöreän rintansa ja hyökkäsi sitten\nsuoraapäätä tuleen.\n\n\"No nyt, ystäväni, saatamme sanoa, että me rörbyläisetkin olemme\nsaaneet ilon nähdä keskuudessamme noita siunatuita vapauden\nsaarnaajia ja vieläpä aivan puhtainta lajia. Herra armahda sitä\ntouhakkaa, millä nykyisin toitotetaan torvea ja kerätään väkeä\nrakkaan vapauden henkivartiastoon -- vapauden, tuon ihmeolennon,\njoka kummittelee kaikkien aivoissa ja jonka 'välttämättömimmistä'\ntarpeista joka koulupoika voi tehdä meille selkoa.\"\n\nValtava oli näiden muutamain sanain vaikutus kuulijakuntaan.\nMieltymyksen ja epäsuosion huutoja vyöryi huoneessa niin että\nlautaseinät tärisivät. Jotkut kuulijoista kääntyivät Knuuttiin, jota\nviime sanat silminnähtävästi tarkoittivat. Tämä seisoi ja näpelöi\nsormillaan tummaa partaansa nolostunut, epävarma hymy huulilla.\n\nLystrup veti uutta ilmaa keuhkoihinsa, pyyhki hien otsaltaan, teki\ntaas äskeiset liikkeet käsivarsillaan ja kuvasi sitten räikeästi\nniitä hairahduksia, mitä vapaus hänen mielestään jo oli tehnyt\njulkisen elämän alalla.\n\n\"Ja tiedättekö, mihin suuntaan kansanvaltaisuuden puolustajat\npurjehtivat?\" jatkoi hän. \"He viskaavat ensin kaikki laitokset ja\nasetukset mereen. Sitten he sankarilauluja hoilottaen laskevat täysin\npurjein, kiertävät joka sopukan ja sysäävät mennessään kumoon vanhat\nkunnialliset tavat ja nöyrän tottelevaisuuden.\"\n\nYksi ainoa kimakka, innokas \"hyvä\" kajahti joukon keskeltä kohti\npuhujalavaa. Kuulijat kääntyivät katsomaan Besseriä, joka viattoman\nnäköisenä töllisteli puoleen ja toiseen, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa: \"ku... kuka se oli?\"\n\n\"Niin, se juuri heillä on mielessä\", jatkoi Lystrup. \"Te ette voi\naavistaa, hyvät ihmiset, mitä tästä kaikesta lopuksi seuraa. Te\nmukaudutte turvallisina heidän vapauteensa ja luulette sillä tavoin\nmiellyttävänne Jumalaa ja ihmisiä, mutta tulee aika... Muistakaamme\nesimerkiksi vuoden 1848:n vapauden ystäviä, niitä, jotka hankkivat\nmeille tuon siunatun lain kesäkuun 5:ltä päivältä... häh?\"\n\n\"Ettekö anna tunnustustanne edes meidän perustuslaeillemme?\" huusi\nKnuut.\n\n\"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna\nkysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin!\nMutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en,\nvaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä,\nte vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon\ntakana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi?\nSe on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja\njumalankieltäjille... 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!'\nSe antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää\ntällaisia suurvaltiollisia kokouksia -- höh, eipä hulluinta!\"\n\nHän veti taas ilmaa keuhkoihinsa ja kuivasi otsaansa.\n\n\"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja\nuskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden\narvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi\nelää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku\nkuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan\nenää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi\nhuolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita\nosaavat.\"\n\nKuulijakunta näytti taas levottomalta. \"On siinä yhtäkaikki perää\",\narvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä\nLystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret\nrauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan\nvoimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen\nkaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan\nkansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.\n\nKnuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. \"No nyt,\nkuule!\" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä\nkylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.\n\n\"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan\npari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi\" -- Lystrup tirkisti kattoon,\nikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan\npäällensä -- \"hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua\nvapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä\nkolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa...\"\n\n\"Ahaa! Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.\"\n\n\"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me\nkolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen.\nMe olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa\npuukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla\non alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka\nhaluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta.\nJos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita,\nniin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä\ntarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset\nsilmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee\nvapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä,\nmikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta\nja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä\noikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa,\neikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran\nkun kuulemme humua taistelutanterilta.\"\n\n\"Hy--y--vä! hyvä!\" huusivat nuoret hänen takanansa. \"Eläköön Knuut!\neläkö--ön!\"\n\n\"Siinä sait, koulumestari!\" huusi Sören Hugger ja hieroi kämmeniään.\n\"Kitasi kiinni, senkin mölöttäjä!\" ärähti Jörgen Siversen ja iski\nsilmänsä Huggeriin. Lystrup oli uudelleen noussut puhujalavalle.\n\n\"Arvasinhan minä, että Knuutilla olisi muuan suuntäysi\ntyhjennettävää\", alkoi hän. \"Jo ensi kerralla, kun tapasin hänet\nhänen opistosta palattuaan, huomasin selvään, että hänkin oli\n'patenteerattu'. Viikset ja pitkä, niskaan valuva tukka -- tietysti!\nOlen varma, ettei hän enää kirjoita nimeänsä Knuut Olsen, mutta Knud\nO--les--son tai jotenkin sinne päin. Kopinasta käyvän tunnen!\"\n\nYleisö purskahti nauruun. Knuut koetti myös nauraa, mutta hän oli\nhehkuvan punainen ja hänen sisässänsä tärisi. Hän olisi sillä kertaa\nsaattanut purra vaikka nelituumaisen rautanaulan poikki.\n\n\"Niin, mitä arvaamatonta siunausta tuottaakaan maallemme tämä\nvapauden hoilotus\", jatkoi Lystrup. \"Meidän on oltava oikein\nkiitollisia noille vapauden lähettiläille, jotka vaeltavat\nkeskuudessamme taskut täynnä sähköpattereja ja jakelevat iskuja joka\nhaaralle, herättävät kuolleita ja opettavat tervehtimään Tanskan\nuutta mahtavuuden aikaa lauluilla ja hurraa-huudoilla. Mutta en\nluule niinkään hevillä käännettävän ylösalaisin meitä vanhoja\npuukenkäläisiä täällä Rörbyssä. Missään tapauksessa emme pelkää\nheitä. Tulkoot vaan, täällä otetaan vastaan avoimin sylin!\"\n\nSillä kertaa kohotettiin kaikuva eläköönhuuto Lystrupille, ja hän\npoistui huoneesta voittajan ilme kasvoillaan. Ihmiset puhuivat yhteen\nääneen, nauroivat ja nykivät toisiaan. \"Rautaa hän on, vanhaa rautaa,\ntuo Lystrup!\"\n\nOven ulkopuolella piirittivät Jörgen Siversen, Frans Larsen ja pari\nmuuta miestä Lystrupin ja alkoivat puhua päättyneestä kahakasta.\nÄkisti pujottautui ravintoloitsijan sileäksi kammattu pää joukkoon.\n\n\"Herra Lystrup, tässä on käteni! Sallikaa, herra koulumestari, minun\nosoittaa teille vilpitöntä kiitollisuuttani teidän ver--rat--toman\npuheenne johdosta! Siunatkoon, miten te löylytitte noita\nkansanvaltaisuuden puoltajia!\"\n\nLystrup, joka oli joutunut puheikkain Frans Larsenin kanssa,\nkosketti pehmeällä kädellään Besserin ojennettua kättä, mutta jatkoi\nhäiriytymättä keskustelua. Besserin täytyi tyytyä Jörgen Siverseniin.\n\n\"Me vanhat, jotka olemme matkustelleet maailmassa ja kokemuksesta\ntiedämme, mitkä ne pylväät ovat, jotka elämää kannattavat, me näemme,\nminne nämä niinsanotut kansanvaltaisuuden puolustajat viimein\npurjehtivat. Me katsomme heidän lävitsensä, Jörgen Siversen.\"\nJa Besser pisti etusormellaan tilanomistajaa rintaan ikäänkuin\nnäyttääkseen, miten kansanvaltaisuuden puolustajat lävistettiin.\n\n\"Niin!\" vastasi Jörgen Siversen ja hieroi nenäänsä. \"Emmehän voi niin\nvarmaan tietää, mut--ta...\"\n\n\"Kyllä tiedämme, kyllä tiedämme! Terve järki sanoo meille, että\ntämä kansanvaltaisuuden touhakka eh--dot--to--masti päättyy\nhajaannuksella ja vallankumouksella, eh--dot--to--masti. Ketä\nkuuluu kansanvaltaiseen puolueesen, Jörgen Siversen? Sosialisteja\nja oppimattomia koulumest... hm! (pikainen silmäys Lystrupiin)...\nsosialisteja ja oppimattomia kansanpuhujia ja sen semmoisia.\nMuodostettakoon kansanvaltainen puolue, sellainen, jossa on\noikeaa intelligenssiä, ja me olemme joka kynsi mukana. Kaikki\nme olemme kansanvaltaisuuden puoltajia, Jörgen Siversen, kaikki\nvapauden ystäviä. Mutta Jumala varjelkoon meitä parlamentaarisesta\nhallituksesta ja tasavallasta täällä rakkaassa vanhassa Tanskan\nmaassamme!\"\n\n\"Niin, samaa mieltä minäkin olen. Me tiedämme, minkälaista meillä\nnäin on, mutta minkälaista silloin olisi, sitä emme tiedä.\"\n\n\"Juuri niin! Me saisimme... saisimme... sosialistisen\nhallituksen. Sen tuntee jo ilmassa. Miten koettavatkaan baptistit\nja jumalankieltäjät kumota meidän inhimillisiä lakejamme ja\nmääräyksiämme, niinkuin Lystrup niin sattuvasti mainitsi. Kadonnut\non lain ja oikeudentunto! Olette tietysti kuulleet\" -- hän hiljensi\nääntänsä, pukkasi Jörgeniä olkapäällään ja katseli häntä salaperäisen\nnäköisenä -- \"olette tietysti kuulleet minua vastaan tehdystä\nhävyttömästä sanomalehtihyökkäyksestä?\"\n\n\"Ei, en minä ole siitä kuullut.\"\n\n\"Se oli eilispäivän lehdessä. Se on se kaupustelija, se halttautunut\nräätäli, joka sen on sepustanut. Tulkaa tänne nurkkaan! Minulla on\nlehti taskussani.\"\n\n\"Mitä te sitten teitte hänelle?\"\n\nBesser levitti käsiään. \"Paljasta väärinkäsitystä koko juttu! Hän\navitti minua hiukan kaupitellessani ruskeaa pukuani. Sitten tulee\nhän ja pistää minulle viiden taalerin laskun kouraan. 'Tyydyttekö\nkahteen?' 'En!' 'Niin menkää hiiteen!' -- Kuulkaa, mitä tuo hävytön\nuskaltaa:\n\n    \"Täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn\n    majatalon omistajan kanssa, sillä hänen sanansa ja lupauksensa\n    eivät merkitse enempää kuin kissan.\"\n\n\"Mitäs siitä sanotte, Jörgen Siversen? Eikö se ole hä--vy--töntä?\nMutta saapa hän itsekkin, saa totisesti! Se tulee huomiseen\nlehteen... Minulla on se täällä taskukirjassani. Kuunnelkaa tarkasti:\n\n    \"Eräs kirjeenvaihtaja on tämän arvoisan lehden eilisenpäiväisessä\n    numerossa kirjoittanut näin: 'täten varoitetaan kaikkia\n    sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa.'\n    Sitten jatkaa hän: 'sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät\n    merkitse enempää kuin kissan.' Tuskin uskoisi silmiänsä, vaan\n    niin siinä kuitenkin on. Mutta sellaisia henkilöitä on tapana\n    kohdella äänettömällä halveksumisella.\"\n\nBesser pukkasi Jörgeniä kyynäspäällään, virnisti suutansa ja katsoa\nluihautti häneen tavalla, jonka tuli todistaa hänen syvää äänetöntä\nhalveksumistansa. \"Mi--mitä? Niks pille ved das [Ei ole hyvä tulla\nnykimään. Suom.], poikaseni!\"\n\n\"Jaa--ah, en tiedä, Besser, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte\nvaan toistanut, mitä hän... No, kukapa sitä sellaista oikein\nymmärtää.\"\n\n\"Saatte uskoa, Jörgen Siversen, että hän ei tämän koomin tule minun\nnäkyviini.\"\n\nAsiaa pohdittiin vielä tarkemmin ja sitten siirtyi taas keskustelu\najan vaikeihin kysymyksiin. \"Me saamme kestää kovia otteluja, kovia\notteluja\", lausui Besser, kun he jälleen lähestyivät Lystrupia\npiirittävää pientä ryhmää. \"Ulkomailta ne tulevat. Minä olen kerran\nRanskan parlamentin ylihuoneessa omin korvin kuullut erään puhujan --\nnäen hänet vielä niin selvään edessäni, pienen valkotukkaisen miehen\n-- sanovan: 'tasavalta on kansojen pelastus!' Niin, ajatelkaas,\nsellaista minä olen kuullut! Keisari Napoleon itse oli saapuvilla --\nhän istui juuri minun vieressäni. Hän sävähti valkoiseksi kuin tuo\nseinä.\"\n\n\"Oo--hoh!\"\n\n\"Nii--in, ihan varmaan.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Mitäkö sanoi? Hän ei uskaltanut sanoa mitään -- hän ei suoraan\nsanoen uskaltanut. Niin pitkällä ollaan meidän päivinämme, Jörgen\nSiversen, että keisarin ja hallitsijan täytyy nieleksiä äänetönnä,\nmitä julkiset maankavaltajat puhuvat hänen omassa parlamentissaan.\nMinun kävi säälikseni mies raukkaa. Minä rohkaisin itseni ja sanoin\nhänelle suoraan ja peittelemättä: 'niks forbluffen, Ihrum Majestät,\nhat niks at bedeuten!' [Älkää hämmästykö, Teidän Majesteettinne, se\nei merkitse mitään. Suom.] Minä puhuin saksaa, sillä en ollut oikein\nvarma ranskan kielessä. Jospa olisitte nähnyt, Jörgen Siversen, miten\ntämä yksinkertaisen kansalaisen lausuma sana teki hänelle hyvää! Hän\npuristi minun kättäni ja itki.\"\n\n\"Oo--hoh!\"\n\n\"Ihan varmaan.\"\n\n\"Sanon vielä kerran\", jatkoi Besser, \"ja se on minun täydellinen\nja syvä vakaumukseni: Jumala varjelkoon meitä perustuslaillisesta\nhallitusmuodosta!... Ah, täällä minä vaan rupatan ja huoneet ovat\ntäpösen täynnä väkeä!\" lisäsi hän ja kohotti kätensä oikeaan\ntanskalaiseen kädenlyöntiin. \"Minua ilahuttaa, että me kaksi vanhaa\npolitikoitsijaa olemme yhtä mieltä asian oleellisesta puolesta...\nTulettehan sisään kohta? Minä olen äskettäin tilannut oivallista\njamaikarommia. Se ei karmi suuta, eikä se ole enemmän sosialistista\nkuin perustuslaillistakaan, hi, hi, hi! Näkemiin!\"\n\nHän läimäytti kättä Jörgen Siversenille ja mennä lylleröitsi kuin\nlihava sorsa oven edessä olevan kivityksen poikki tarjoilupaikkaansa.\n\nNäytti siltä, kuin \"puukenkäläiset\" olisivat olleet enemmän alttiita\nsähkölle kuin Lystrup oli luullut, ainakin vapisi kylä vielä kauvan\naikaa ravintolassa tapahtuneen kahakan jälkeen. Alkoi muodostua eri\npuolueita, jota ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut Rörbyssä.\nVanhat ja nuoret hautoivat aivoissaan ajatuksia, jotka, vaikka niissä\nei vielä ollutkaan kylliksi selvyyttä, olivat kumminkin alkujuurena\nmoniin uusiin harrastuksiin ja antoivat edistykselle aimo sysäyksen\neteenpäin. Usein sai nähdä, kuinka ihmiset seisahtuivat kadulla\nja alkoivat innokkaasti \"väitellä\". Missä tavattiinkin toisensa,\npohdittiin uudelleen Ja uudelleen kysymyksiä, joita oli keskusteltu\nkokouksessa, ja jokainen siinä esiintyneistä puhujista joutui\narvostelun esineeksi. Useimmat ylistivät ehdottomasti Lystrupia. Kylä\noli ylpeä opettajastaan. Ei Knuutkaan ollut hätäpoikia, arvelivat\njotkut. Oli hän yhtä kaikki mahtanut viisastua oppipaikassaan,\nsillä eipä hän muuten olisi niin osannut sanojaan asetella. Mutta\npunaiseksipa sävähti, kun Lystrup pisteli häntä viiksillä ja muulla\nsellaisella!\n\nOka oli painunut Knuutin sydämmeen viime kokouksessa. Hän ei tahtonut\noikein myöntää sitä itselleen, mutta totta se sittenkin oli. Joka\nkerran, kun hän katseli koulutaloa, tuntui hänestä, kuin sen\nvalkoiset seinät ilkkuisivat hänelle. Miten paljon surua ja pilkkaa\noli siltä taholta tullutkaan hänen osaksensa!\n\nKnuut oli päässyt taistelun esimakuun ja valmistautui uuteen\nhyökkäykseen. Silloin eräänä päivänä tuli hänelle kirje kansanopiston\njohtajalta. Tämä kirjoitti:\n\n    'Rakas Knuut Olsen!\n\n    Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä\n    harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan\n    vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette\n    ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa\n    Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen\n    leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani,\n    niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava,\n    mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava\n    itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa\n    vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa\n    nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä,\n    rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua\n    parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön\n    toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'\n\nKirjeen reunaan oli piirretty: \"kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka\nolette ilmoittanut kesäoppijaksoon!\"\n\nKnuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli\ntarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että\njohtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat\ntoistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli\nkulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas\nherättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin\nasioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin\nja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa.\nPääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi\nja sai häiriötä aikaan.\n\nKnuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken.\nAmpumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä\ntalvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet\nolivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän\ntarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka\nsunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle,\njoka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut\njohti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille\nvoimistelutemppuja ja miekkailua.\n\nMe jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle.\nSilloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet,\nosapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut\nlipun auki ja komensi: \"asentoon!\" Pari soittoniekkaa, jotka olivat\njäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja\ntörähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.\n\n\"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua\npitkin\", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi \"Nuorten laulu.\"\n\nTorvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat\nampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset\nrihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:\n\n    \"Se nuoruusinto, mi voimaa juo\n    maljasta hengen kuohuvasta,\n    mi kohti uskoa katseen luo\n    ja versoo valossa toivon maasta,\n    mi kaikki uhraten käden suo\n    totuuden, rakkauden palveluun,\n    puolesta puhtauden taisteluun,\n    -- se mielein täyttävi kokonansa.\n\n    Syytäköön pimeys pilkkojaan\n    ja paljastelkohon hampaitansa,\n    näytelköön nautinto armauttaan,\n    mua houkutelkohon innoissansa,\n    tarjotkoon mammona kultiaan,\n    painakoon väsymys jalkojain,\n    mä astun uljasna eespäin vain\n    ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.\n\n    Maan alla peikot ne raivotkoon\n    kuullessa laulua nuorten puolla;\n    mä itse sukua valon oon,\n    sen eestä taistellen tahdon kuolla,\n    Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo,\n    aatteeni siiville voimaa suo\n    ja nosta henkeni pilvein luo,\n    mua auta matkalla määrään suureen!\"\n\nLaulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian\nsyvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin\nrinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat\nväkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan\nlaulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin\ninnostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri\nolleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia\npäitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja\nnuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja\nmultakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista.\nKoirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta\nkiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan.\nJuhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi\naurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat\nvärisseet pelkästä ihastuksesta.\n\n\"Herra armahda sitä komeutta!\" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi\nkahvikuppi kädessä kadulle. \"Eihän toki liene vielä moista nähty, ei\ntässä maailmassa!\"\n\n\"Oikeassa olet, Kreetta,\" vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja\ntöllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. \"Kumma ihminen, tuo Knuut!\nHän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin.\"\n\nKulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu\nomituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään\nKristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa\noli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli\ntoisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli\nkotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa\n-- edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha\nnainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä\nhelposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta\nkuin pureksinut kuivaa puupalasta. \"Halloo, äiti -- kunniaa!\" huusi\nKnort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.\n\n\"Älä hupsi taas, Kristen!... Mutta -- voi minun päiviäni -- uusi\nnuttusihan sinulla on, mies...!\"\n\n\"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti.\" Melu ja laulu\nestivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista\nsuunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.\n\nLaulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun\npuiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun\nhän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta\nikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti.\nEpäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti\nääntänsä ja lauloi:\n\n    \"mä astun uljasna eespäin vain\n    ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!\"\n\nKnuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi\ntaivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi\nsuurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma\noli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi,\nkaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi\ntyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän\nalkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä\nkaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta.\nPuutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna\nkertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli\nEmma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä.\nJa yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta\nkuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan\nryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen\navautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta\najoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä\nväreili ilmassa hänen ympärillään.\n\nHän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen\nkoskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän\ntuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli\nhänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä\nja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma\npoimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta.\nMutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"minäkin voin astua uljaasti\neteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani.\"\n\n\"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!\" kuului puutarhan\nhiekotetulta käytävältä.\n\nEmma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien,\nkiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä\nlehtimajan penkille.\n\n\"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!\" sanoi Emma ja riistäysi irti.\n\n\"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas...? Minä tulen tänne niin\nhaltioissani, ja sinä...!\"\n\n\"Päätäni kivistää.\"\n\n\"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni\nkuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä\niltana.\"\n\n\"Tänä iltana? Sinähän sanoit matkustavasi iltapäivällä.\"\n\n\"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa...\nEn voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas\nminua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan...\"\n\n\"Lorua!... Mutta kuule Frits, etkö sittenkin... Sinä tiedät, että isä\npelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia\nsinulle niin paljon rahaa.\"\n\nFrits huokasi. \"Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä,\nettä minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen.\" Hän näytti\ntuumailevan. \"Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa\", sanoi\nhän ja tirkisteli jalavien latvoihin, \"että valistunut, lahjakas ja\ntyöteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman\ntyhmäin rahojen apua?\"\n\nEmma asetti käsivartensa ristiin ja nojasi selkänsä lehtimajan\nseinään.\n\nFrits jatkoi: \"tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun\najattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä.\" Hän puhui\npitkään \"hengestä ja aineesta\", \"ihanteiden aateluudesta\" j.n.e. ja\nsanoi lopuksi: \"minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että\nminun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin.\"\n\nEmma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut\nmietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului\nhänen korvaansa. \"Menkäämme sisään\", sanoi hän äkkiä ja nousi.\n\nLystrup ja Jörgen Siversen olivat sillä välin keskustelleet\narkituvassa.\n\n\"... Sen minä sanon, että Knuut on rutihullu -- ja se on totta!\"\n\n\"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi\nnäen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin\ntulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä.\"\n\n\"Vai niin! Mikä sen vaikuttaa?\"\n\n\"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa\nraamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän\npistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa\nja se on eukon mieleen se!\"\n\n\"Kas sitä! Mutta saattaahan Knuut käydä teillä muustakin syystä.\"\n\n\"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän\non semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin\ntoisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!\" Ja Jörgen kirosi.\n\n\"... No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan\nhuolimatta kunnon poika -- tunnen hänet pienestä pahasta -- ja jos\nhän pitää tytöstä ja tyttö hänestä...\"\n\n\"Tuskinpa tekään mielellänne antaisitte Emmaa hänelle.\"\n\n\"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu... mutta ei sekään saattaisi\nolla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian\nmukaan, isäseni. Mutta... no, siinä tulevat lapset... Hm, hm! Siis te\nluulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat\nampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina\nkuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle\nampumakentälle.\n\n\"... Seis!\" komensi Knuut. \"Käännös vasempaan! Eteenpäin\nmars!...juoskaa! -- Käännös oikeaan!... rivi suoraksi! Ääh, älä\npullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus... no niin!\nSuoraan eteen! -- Kivääri... sinä pidät liian huolimattomasti\npyssyäsi, Per... no, sillä lailla! Kivääri... olalle!\"\n\nKnuut selvitti ääntänsä. \"Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää,\nmihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että\ntämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada\nsattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että\njokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat\nantaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle.\" Hän\nviittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua,\nastumaan joukon eteen. \"Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille\neläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen\ntullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja\nkunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut.\nEläköön lippumme, eläköön!\"\n\nKolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta\nmölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli \"hauskaa\", mutta\ntoiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen\nliivien peittämissä rinnoissaan.\n\n\"Kiväärit alas! Hajotkaa!\"\n\nKohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa\nolivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun\nympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin\nhopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista\nlippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet\nnäkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen\nlepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina\nrahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan\nkorkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan\nruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan\nja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin\ntällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun.\n-- Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.\n\nNe, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain\ntirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty.\n\"Montako pistettä minulla?\" \"Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi\npois edestä!\" \"Klaulla on enin!\" \"Klausta tulee ampumakuningas!\"\n\"Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!\"\n\nKlaus astui esiin ja tähtäsi. Pah! \"Heleijaa!\"\n\nKristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli\npiilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten\nhän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.\n\n\"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi...! Puh!\" tuli yhtenä rähinänä.\n\n\"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin\",\nlausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.\n\nKun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli\njäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot,\npienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen\ntoisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja\nsitten jaettiin palkinnot.\n\n\"... Viides palkinto: kellokotelo!\" huusi jakaja. \"Kenen se on?\"\n\n\"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä.\"\n\n\"Sitäpä vasta on korea laitos!\" huudahti Klaus. \"Semmoisia helmiä\nja hetaleita... Ei, annas olla... sehän on helkkarissa sama kapine,\nmitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle!\nNäytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri\ntuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas\nkappale...\"\n\n\"Ankkuri\", oikaisi muuan joukosta.\n\n\"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen\nonkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä\njuomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti\nhän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole\nhyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi.\"\n\nJotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille\nvarottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. \"Hm!\nonhan se... onhan se aika soma!\"\n\nPäivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut,\njärjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti\nlauloivat he reippaasti \"ampujain marssia\":\n\n    \"Hiessä otsin ja lämpimin mielin\n    kentällä tuolla me taisteltiin,\n    kauvaksi paukkina kaikuna vieri\n    kun maalihin kuulia laiteltiin;\n    muudan jos hairahti pilvihin,\n    toinen ruohoa repäisi maasta,\n    sai toki merkkejä lautakin\n    lyijystä viuhuavasta.\n\n    Sodimme kunnian, palkinnon eestä,\n    tyttöjen kiitos ja hurraa soi,\n    ken sai nimensä lehtehen meistä,\n    kenelle taitonsa hopeaa toi.\n    Mutta jos muuta ei määränä ois,\n    veljyet, enää leikillä tällä,\n    helposti päivät ne lukea vois,\n    mit' oisi jäljellä sillä.\n\n    Turha on pelko; soi pohjalla siellä\n    ääniä voiman ja vakuuden.\n    Onnen me voitamme takaisin vielä\n    työtä tehden ja rukoellen.\n    Poikien, tyttöjen kyynelvuo,\n    närkästys sortajan kiusantöistä,\n    toivo, mi uupua vielä ei suo --\n    kas, nepä sai ampujat meistä!\n\n    Isien henki on innostajamme,\n    mieluista meistä on ponnistaa;\n    jyske ja paukkina pyssyjemme\n    rohkeutta rintahan kasvattaa.\n    Kerran, kallehin syntymämaa,\n    sulle sun poikasi seppeleen antaa,\n    onni ja urhous min kaunistaa\n    ja mi vapauden tuoksua kantaa.\"\n\nTaas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun\nkirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset\nsilmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. \"Miten\nväärin nuo riiviöt laulavat!\" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta;\nmutta sitä ei kukaan kuullut.\n\nKnort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään\nja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. \"Miehemme voiton saivat,\nhurraa, hurr...!\" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan\nlopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin\npehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle\ntakilleen. Ja -- auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä\nja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.\n\n\"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden\ntakkisi moisissa hullutuksissa... Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä,\nsenkin hupsu...\"\n\n\"Lähtee se pesussa, äiti.\"\n\n\"Senkin juoppolalli...\" Taas innokkaita suunliikkeitä ja\nnyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle\nsurullista kotiintuloa.\n\nKerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen:\n\"no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha,\nha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko.\"\n\n\"Puhdasta rautaa!\" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä\npäätänsä. \"Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän...\nPiruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi\ntaaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle\nkunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! --\nMutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä,\nvai mitä Klaus? Hih hei!\"\n\n    \"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa!\n    Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!\"\n\nIltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa\nBesserin \"salongissa\". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan\ntoista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin\nBesser itse -- tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen\nleiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi\nkammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja\nse erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun\nhän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser\nteki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin\nohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa\nhäntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän\npää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs\nnoita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön\npalkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla\nkädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: \"pitäkää kyntenne\nluonanne!\"\n\n\"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana\nvähän leikitellä.\"\n\nMutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä.\nHän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser --\nrehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser -- pyysi häntä\nja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan\n\"limmenaadia\" hänen omassa yksityisasunnossaan.\n\nKun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja\ntarkasteli sitä uudelleen. \"Usko, toivo ja rakkaus!\" sanoi hän\nkatkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa\nkädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo\naikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät\nveren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa\njälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas\nsyöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään\nhänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi\nkellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset\nlattialle.\n\n\n\n\n\"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani,\nkoska olet siitä niin usein maininnut... Oi, minä kaipaan niin kovin\nrekreatsioonia, rakas appiukko!\" oli Frits sanonut lähtiessänsä\nmaanantaina aamupäivällä. \"Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua...\"\n\n\"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan...\"\n\n\"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että\nSiversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'.\"\n\n\"No!\" oli Lystrup sanonut, \"ala rientää, Frits!\"\n\nKun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli\nvanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia\nrahalaatikkoonsa \"pitääkseen poikaa pystyssä.\" Siitä syystä ja\nmyöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup\nusein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän\narveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen\nvieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa.\nFritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti.\n\"Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on\", ajatteli Lystrup usein.\n\"Pahoin pelkään\", hän siihen joskus lisäsi, \"että hän vetää sekä\nminua että tyttöä nenästä.\"\n\nSiversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin\nmyös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti\nlähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma -- mahdollisesti\nFritskin -- tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty\npelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä \"pää pystyssä\", voitti\nviimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan\nhän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa\njulkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista\ntilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän\noireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut\nsyytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen\naukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi\npitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä\ntoivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat\nkohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon\nasukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään\nepäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta\nEllenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin\nystävällinen hänelle.\n\nKnuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä\nkohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän\n\"ottaisi Jörgenin Ellenin.\" Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa,\nettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi\nkätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa.\nHän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset,\njoita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti,\noli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.\n\nKun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista\ntanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli\nerinomaisella päällä, oli juuri polkenut \"vanhaa valssia\" ja tuli\nhengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.\n\n\"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada\nsuunkostuketta\", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. \"Kas, siinähän\nKnuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään,\nKnuut, ota naukku ja purase palaa päälle!\"\n\nKnuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita\nhänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista,\njoka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat\nvierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa\ntavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi,\nmutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja\ntukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi\nkoukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin.\nEllen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta\nEmma huudahti hätäisenä: \"... ai, minä unohdin...!\" ja hyökkäsi\ntakaisin vierastupaan. \"Niin pääsin tervehtimästä häntä\", ajatteli\nKnuut keventyneenä.\n\nKohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia\nmiehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen\ntervehdykseensä.\n\nVierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits\nFredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli\nkaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut\nkoululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon,\nmissä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin\nvoi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet\nja kuiskasi Holstille: \"katso, tuolla on se mies, josta minä olen\nsinulle puhunut... tuo tummapartainen... Eikö hän sinustakin ole\nhirveän tuhman näköinen?\"\n\n\"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni\", vastasi Holst, joka oli\nasettanut lornetin silmillensä.\n\n\"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle\nhänestä!\"\n\n\"Ei sanaakaan...? Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle.\" Ja käsi suun edessä kuiskasi\nhän Holstin korvaan: \"nuoruuden hullutusta!\"\n\n\"Ahaa! sinä pelkäät, että...\"\n\n\"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!... Hei, Faustin valssia\nsiellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä\nantaisit noista sävelistä!... Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla\non siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?\"\n\n\"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa\nnahkakenkiä.\"\n\n\"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta\", sanoi Frits\nvähän närkästyneenä. \"Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä\nnaurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään\njotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo\nsynnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus... Katso,\nsiinä tulee talon isäntä -- huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu\nsiitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos\nluulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on\nharvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä\niltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä,\njoka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?\"\n\n\"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun\ntulee muistaa...\"\n\n\"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!\" keskeytti Frits ja\nkäänsi hänelle selkänsä.\n\nKnuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti\nkoko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa\nmahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari\nkierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja\nsykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta\nkoko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian\nolisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi\nhelpommin päinsä.\n\nIllempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat,\njotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin\njatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän\nyläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi\nlakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka\nistui puolipimeässä vastapäätä häntä.\n\n\"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas\njoukkoinasi liikkeellä sunnuntaina.\"\n\nLystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla\ntokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat\nriitaveikot tulisessa kahakassa.\n\n\"Ne ovat kerrassaan yleväaatteisia laitoksia nuo ampumaseurat.\"\n\n\"Niin minustakin.\"\n\n\"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat\nvapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta.\"\n\nKnuut oli vaiti.\n\n\"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät\npuolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi\nRörbyhyn?\"\n\n\"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi\ntottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa.\"\n\n\"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme\njonakin sunnuntaina iltapäivällä -- voi armias, miten sinä ja sinun\ntarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!\"\n\nVäki nauroi. \"Hyvä, hyvä!\" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi\nkamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: \"mene sinä vaan\ntanssimaan, Frits!\"\n\nKnuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten\ntaas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa\nFritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän\nvilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä,\nsen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama\nvälähti läpi hänen ruumiinsa.\n\n\"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä\npaitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole\nperustettu häätämään saksalaisia Rörbystä.\"\n\n\"Vai ei! No, missä jalossa tarkoituksessa sinä sen sitten perustit?\"\n\n\"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan,\nmutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena\non täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää\nnuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä\njokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt.\"\n\n\"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää!\nSe on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää\nkirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin.\nMitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka\nemme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri\nminkään arvoiset enää.\"\n\nJörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. \"Mitäpä minä arvelisin,\nLystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana... Mutta tyhjentäkää\nlasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä... ja te toiset myös!\nViisaampaa on ryypätä kuin riidellä.\"\n\n\"Riidellä!\" huudahti Lystrup. \"Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me\nolemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi\n-- vai mitä, Knuut?\"\n\nKnuut oli samaa mieltä.\n\n\"En, Herra paratkoon\", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä\npunssia, \"en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun\nsormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita\nelonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin\ntoinen pitää elämännestettä nenämme alla -- hih heijaa! Milloin on\nalettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin\nampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä\npelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin\nkedolla ja leikitään sotamiehisillä -- höh!\"\n\n\"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän\nasemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on\nsyntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset\nkannattavat ympäri koko maan.\"\n\n\"Seis!... 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni\nisänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta\nloilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset\nsäikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon,\nkun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain\npyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti\nkiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin\nvähästä.\"\n\n\"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan,\nme kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä,\nettä nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan\nkäyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä\nja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa\nhyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot\nmyös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä\nampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta\nmyös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa\nolla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa\nherätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine\njalkoinenne vanhassa hapatuksessa -- siinä koko juttu!\"\n\nLystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi\nmuuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä\nja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä.\nVierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti\nkädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta\ntai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.\n\nKun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per\nGrejsenille: \"minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani.\"\n\"Loppu siitä tuleekin\", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt\nkeskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.\n\nVierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi\nvanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa\n\"humoristisia tutkimuksiaan.\" Etupäässä tarkasti hän, mitä ne\nlukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen.\nKristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen\nvaltaan.\n\n    \"Tääll' on punssia tarjottu meille;\n    suurta surua sy--öm--messäin kannan;\n    mutta punssille laulakaam--me,\n    niin kau--van kuin nuo--ria oomme\n    ja reippahina aina pysykääm!\"\n\nlauloi hän unohtaen \"suunpieksäjän\", räätälin ja kaikki elämän surut\nja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä\nkattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne\nnäyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt\npingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä\nlasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa,\nkuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits\nsitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan,\nettä vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen\nkanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja\ntuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut\noli kai nähnyt väärin -- ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei\npienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja\nmuisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja\njonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien\nhehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen\nmielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa,\njonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!\n\n\"Emma armas\", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen,\n\"tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!\"\n\n\"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!\"\n\n\"Hm -- taas päänkivistystä!\" mumisi Frits ja palasi \"perikuvansa\" luo.\n\nEmma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut\nrohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa\ntuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! \"Pyh,\ntyhjää intoilua!\" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään\ntulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin\npöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen\nsuupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.\n\nKnuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä\nvierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin\nläpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: \"saanko\npuhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?\" Ja ennenkuin Knuut\nhuomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän\nkysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä\nhänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.\n\nPuoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan\novella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän\ntutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.\n\n\"... Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli\", kuului\nKnuut sanovan. \"Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan --\nei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja\ntietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa\npuheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta\noli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt\nkesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan\ntai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret\nmiehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja\nkävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja.\"\n\n\"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?\" kysäsi eräs\ntalonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja\nkuunteli.\n\n\"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä\nenemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä\nhyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä -- jos hänellä niitä\non -- kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa -- käsittänetkö\ntarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän\nasti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän\nei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on\npaljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee\nmuistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon\nkalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme\nviljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä.\"\n\n\"Oikein!\" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. \"Hauskaa kuulla\nsemmoista ääntä kansan riveistä!\"\n\n\"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani\", lausui\nMads. \"Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se,\nmiksi hänet kerran luotiin.\"\n\n\"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads,\" vastasi Knuut ja leväytti\nkättään. \"Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone\n-- ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä\nkaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa\nvälinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin\ntoiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen\nja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä\nitselleen tieteistä ja taiteista, me -- ainakin moni meistä --\nnyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan,\npääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme\nulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema\nja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen -- ja\nsiinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää\nlastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin\nulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä\non meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän\ntulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja\nantaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä\nrinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä\nvieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle\nkehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja\ntaiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta.\nMeidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon\nja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme,\nettä voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että\nme kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää.\"\n\nSamassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin\ntiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena\nKnuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut\nistuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn\nasemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut,\nhyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet\nolisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä\nmaahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta\nheittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.\n\nHämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko\nympäristönsä.\n\n\"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?\" huudahti samassa toinen\nEllenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. \"Sinä olet aivan kalpea...\nTartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!... Kristen, nouda joutuin vettä!\"\n\n\"Mitä turhaa!\" kuiskasi Ellen hätäisesti. \"On tämä nyt... on tämä nyt\nasia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma...\nPäästäkää minut puutarhaan!\"\n\nKnuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui\nhänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut.\nMitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän\ntaistelussa mukana ja hänen puolellaan? \"Oh, mikä hullu minä olen!\"\najatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen\npuhetoverinsa kanssa.\n\nKello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi\nsinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi\nsekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain\naivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta\nsorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa\nsekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla\nsilmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä\nkatse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka\nvalossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet.\nTunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän\nmuisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava\nelonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista\nrakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto,\nmuisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja\nhän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon\nivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa\nkuohahti. \"Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken\nikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!\"\n-- Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät.\nAjatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan\nhuumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli\nkatkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen\najatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän\nkuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa\nsäteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa\nselittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman\ntytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät\nmitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät\nitkusta punaisina. \"Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä\nenää!\" -- Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden\nääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja\nkaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. -- \"Niin\", sanoi hän, \"isä ei\nsitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa.\" Mutta juuri kun hän kokonaan\neli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja\nhajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut\nsyöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi\nhänelle kaikki: Frits, Lystrup -- koko todellisuus muuttuneena\nyhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. \"Minä olen hullu --\nmieletön!\" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi\nmolemmin käsin päätänsä.\n\nSillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa,\ntömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin\nvierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta\nuseimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.\n\nEnnen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä\ntehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi\nriihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin\nuuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu\noli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä\npunssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin,\nettä lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:\n\n\"No, vanha herra Drivertsen... hee... hee, Siversen, piti minun\nsanoa... miten on pään laita?\"\n\nJörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli\nhänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän\nsuutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut\nlattialle, ärähti:\n\n\"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!\"\n\nHän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. \"No\", lisäsi\nhän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, \"ei väliä sen vertaisella!...\nMutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?\"\n\nSe oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin\npovitaskusta hänen kohotessaan.\n\n\"Ah, se oli minun lornettini. Tässä se nyt on.\"\n\n\"Eihän se va--an särkynyt?\"\n\n\"Ei, eheä se on aivan.\"\n\n\"Sepä vasta lystikäs kapine! Kah, lasisilmäthän ne ovatkin!\"\n\n\"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole\nvarmaan koskaan nähnyt?\"\n\n\"Missäpä minä olisin...\"\n\nHäijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt\nsitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle,\njotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:\n\n\"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko\nviisautemme.\"\n\n\"Oo--hoh! Miten niin?\"\n\n\"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme\nkaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista.\"\n\nJörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. \"Höm!\" Hän raapasi pari kertaa\nniskaansa ja aikoi poistua.\n\n\"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta\",\nsanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.\n\n\"Frits!\" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst,\njoka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut\npilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille\nja jatkoi:\n\n\"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä\nmyrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme\nniitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan\nkenellekään.\"\n\n\"Höm!\" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja\nalkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe,\nsylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot\nliivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka\nsanalle:\n\n\"Kuulkaa -- minä -- sanon -- teille, Frits herra, että te olette\noikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?\"\n\nRajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui\nse hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät\nmallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin\nvauhkolla hevosella.\n\n\"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun\nomassa huoneessani -- minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole\nmuuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta\ntoiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja\npidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia\nvalheita, niin minä\" -- ja Jörgen päästi karkean kirouksen -- \"opetan\nsinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!\" Hän iski nyrkkinsä\npöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt\nkiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:\n\n\"Mi... mitä nyt?\"\n\nFrits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan\nhämmästynyt ja änkytti:\n\n\"Pilaa... pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun...\"\n\n\"... Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä\njärjestys ja sopivaisuus\", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti\nrystysillään pöytää, \"sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme\nkuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella\nkeikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että\nvanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä\nnenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja\nhuuliparroillaan.\"\n\n\"Mutta helkkarissa\", huudahti Lystrup taas ja nousi, \"mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"... Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne\ntuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me\nolemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus\nvoi ilvehtiä meidän kustannuksellamme.\"\n\nHolst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille,\nmitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen\nmenettelyn. \"Mutta antakaa jo toki olla -- kuuletteko!\" sanoi\nLystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. \"Me menemme nyt kotiin,\nFrits\", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota\nei voinut väärin ymmärtää.\n\n\"Minä olen valmis... minä... en toki tahdo... he!\"\n\nPitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan\n\"onneton\" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota\nkylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen,\nkun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi\nlasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia\nkulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin,\nettä kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman\nverran lattiaan.\n\n\n\n\nOli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja\nEllen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa.\nUlkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan\nvaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin\nlumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa,\nvaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin\nherttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa\nhänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla\nvarjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.\n\n\"... Emma, etkö kuule?\"\n\n\"Mitä... mitä sinä?\"\n\n\"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun... En käsitä, mikä sinulla on,\nEmma. Sinä olet kuin...\"\n\n\"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut.\"\n\nHän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.\n\nEllen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. \"Sanonko,\nmiten on asiat?\"\n\n\"No miten?\"\n\n\"Sinä pidät taas Knuutista -- siinä koko juttu.\"\n\nEmma hätkähti. \"Herra varjele, mitä sinä puhut?... Hyi, miten olet\nilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?\"\n\n\"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet\nunohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!\"\n\nVapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa\nEmmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin\nvarovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille\nja sanoi: \"taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä!\nJa vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä\nkaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen!\nMinä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista.\"\n\nEllen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä\nkankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen\nherpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät.\nHän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton\nhuokaus puhkesi hänen rinnastaan.\n\n\"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?\" kysyi hän, kun Emma oli\nlopettanut.\n\n\"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä...\nOi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää\nFritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!\"\n\n\"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi.\"\n\n\"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni,\nja sitten tuli Knuut... Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä\ntajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se\nei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin.\nKnuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen\nsitävastoin... Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä\nen pitänyt Fritsistä... en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! --\njoka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa\nasuntomme ovea sunnuntaisin.\"\n\n\"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän.\"\n\n\"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on\nhyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei\nole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon\nmahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä!\nEi, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut\nitselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja\nuhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin\nuskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni\nuhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan\nvälimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en\nsaanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni\non kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla\noli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että\npidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa\nsitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin.\nMinäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin\nuskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana\ntuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja\nkaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä\ntein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua\ntuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan\nhänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja\nampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa.\nNiin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he\nkulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka\nhän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna\neespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' -- tunnethan sinä\nsen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin\nolisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan\nhyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä,\nvielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten\neräänä päivänä... oi, Ellen!\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä\nerään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti\nsen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin\nyöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan,\nkertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut\npalaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua\nharmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki\nolisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että\nminä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni\nja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja\nrukoilla anteeksi... Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä\npidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka\nhän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä\nvoima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen\nhän on.\"\n\nEmma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä\ntyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut\nkymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että\nKnuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen\noli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti\npaikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki\nmukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain,\nkun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli\nhoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon\nmuuta lisäksi.\n\n\"Ei, sinä et tunne Knuuttia\", jatkoi hän hehkuvin poskin. \"Sinä et voi\nkäsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden\nylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on\nrakastaa... Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi\nhänestä niinkuin minä!\"\n\nEllenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin\nja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa\njäsentäkään tai saada sanaa suustaan.\n\n\"Sinä saat hänet myös, Emma\", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan\nkallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat\ntoiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.\n\n\"Minäkö!\" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen\nkummastuneena. \"Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö\nkuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän... ja\nsitäpaitsi... Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!... Hyvä Jumala, mitä\nminä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka... Oi, Ellen, minä olen\nniin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle\non mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi\nJumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua,\nmutta minä en voi vapautua niistä!\"\n\n\"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki...!\"\n\nUlko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi\nkuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi\npuistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä,\npuristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei\nLystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.\n\n\n\n\nMonta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana\nkuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin\nmuutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän\nkotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja\naikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn\ntiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina\nlähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja\naikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti\nnytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet,\nkääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään\naikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään,\nkohotti hattuaan, sanoi reippaasti \"hyvää päivää\" ja istuutui oven\nvieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun\ntoisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan\nja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli\nmuassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä\ntoiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa\nnapit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli\npovitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan\nkalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa\nvastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi\ntoisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan\nvastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta\nolkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen\nkasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se\nlievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat\nhevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun\nhän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se\nlensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka\nposket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa\nputosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi\nhänelle ja sanoi:\n\n\"Te pudotitte kirjanne.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.\n\nHän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.\n\nHe ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle.\nKumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan\nvaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle.\nKnuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka\nojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa\ntuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat\njuurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.\n\nEmman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se\noli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli\nhuomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili,\nettä Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan\nselvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei\nvarmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi\nLystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: \"no niin, nyt on\nFritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma.\"\n\nFrits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn\nlikaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella\ntiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia\nmyöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin\nmerta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana --\nparturina.\n\nEmma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä\nmäärin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen\nkärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta\nmuutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun\ntuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut\navasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään.\nOli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin,\npuhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta\ntoisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät\nhengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle,\nmutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana\nvälähti hänen mieleensä: \"hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu\nkuulua tuonne toiselle rannalle!\" Mutta hänelle tuli vaikea olla\nja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan\ntullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen\npaikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona,\njoka väliin kävi häntä tervehtimässä.\n\nKesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa\nottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan\nvirkistävästi häneen.\n\nSellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut,\nettä hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin\ntaivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa\nja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän\nmolempain täytyi laskeutua vaunuista ja... ei, hän ei voisi astua\nloppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko\nRörbyn metsän.\n\nSe hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti\nastua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja\nsatutti polvensa kovaan tiehen. \"Herra varjele, miten teille kävi!\"\nhuudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti\nseisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin\ntäytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. \"Te taisitte\nloukata pahasti jalkanne\", sanoi hän. \"Oi, ei se merkitse mitään.\"\n\"Ettekö tahtoisi... aja sinä vaan\", sanoi hän kuskille, joka kumartui\nistuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. \"Ettekö\ntahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä.\"\n\nKun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä\nolevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava\ntuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja.\n\"Tässä lepää hän minun käsivarsillani!\" ajatteli hän, ja vähällä piti\nettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa\nja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön,\nsyleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.\n\nHe istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville,\njotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo\nmuuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät\nheidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät\nkivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa.\nNäytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita\nliikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä\nkuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli\nkepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi,\nkuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen\nkatkera ilme kasvoillaan:\n\n\"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin\ntehneet niin.\"\n\n\"Voisimme kai, mutta saatan minä mennä yksinkin.\"\n\n\"Niin\", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, \"olette\nnäyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin.\"\n\n\"Voittehan tekin.\"\n\n\"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yhtä ja toista,\nEmma.\"\n\nHän sanoi Emma!\n\nKnuut jatkoi: \"paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi\npuheikkaan.\"\n\nEmma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: \"ainakin te\nolette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan.\"\n\nEmma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän\nkoetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:\n\n\"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään\npahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä\nasioista.\"\n\nEmma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä\nruotia irralleen lehtilavasta.\n\n\"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää\", jatkoi Knuut. \"Minä en luovu\nsiitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle\nja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa.\"\n\nEmma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.\n\n\"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut.\"\n\nEmma oli yhä vaiti.\n\n\"Ne koskivat meitä molempia\", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä\nvärähtelivät oudosti, \"ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko\nkoskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna,\nkun minä astuin teidän tupaanne... Ette tarvitse kääntää päätänne,\nsillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti\nja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin\nkylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me...\"\nHän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän\nrykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen\nkurkkuaan.\n\nEmma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä\nkivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona\npudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä\npystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän\noli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli\nmurtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai\ntoisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: \"minä luulin\nkumminkin niin varmasti, että me...\" painoi Emma päänsä helmaansa\nja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän\nnousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas\nja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois,\nrykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän\nei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen\npäässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.\n\nHänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena\nja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei\nmuistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että\nhän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi\nitkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja\nsydämmestään katuu sitä.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan,\nmutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän\npainoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:\n\n\"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala,\ntätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko!\nNythän on kaikki hyvin taas... Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että\nkävisi näin!\"\n\nVieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri\nsen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran\npääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi\nkumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se\npeitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää\nnäkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää\nvanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: \"tiedänpä minä\njotakin!\"\n\n\n\n\nSen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa\nvastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan.\nVanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi\nlentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä\nilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen\nhenkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa.\nRehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen\nviimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi\nja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja\nihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden\npalvelukseen!\n\nHämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille.\nHän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen\nrakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja\nmiten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva\njalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi\naikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään\nja kysyi itseltään: \"onko se mahdollista...?\" Mutta vähitellen\nalkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus\nheräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja\nensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa\ntaisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.\n\n\"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti\", sanoi\nhän Knuutille. \"Muista isääni!\"\n\n\"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän\ntiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin...\"\n\n\"Ei mitään uhkauksia, Knuut!\"\n\n\"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni.\"\n\n\"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta -- minä pidän niin paljon\nisästäni.\"\n\nMainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen.\nKnuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt\nolevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan\noikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana.\nHänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän\nkokemuksesta.\n\n\"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja\nvarovaisesti\", mietti Knuut.\n\nEräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä\nvarjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen\neteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa\nmuistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin\noli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää,\nhän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian\nkuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella\nitsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne\nsaavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli\nkirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen\njonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi\nsen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla\npiirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin\njotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt\nomiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen\nsuurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin\nolisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului\npihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.\n\n\"'... Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu -- 'arkku'\non kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset)\n-- niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene\nKristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän\noli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä...'\nEmma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy\nnenällä... Mihinkä se jäikään?... 'kunniallinen ja arvossapidetty\ntalollisen leski Rörbystä. -- Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja\nsiveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi\nkelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes\npuoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan,\nkunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia\neläm...' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.)\nEmma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!\"\n\n\"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla.\"\n\n\"Siinäpään ovat... Kas niin, kuka siellä nyt tulee?\"\n\nOvi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti.\nLystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin\ntaivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.\n\n\"Joko on maailma nurin!\"\n\n\"Niin\", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa,\n\"arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille\neräs pyyntö.\"\n\n\"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni?\nEmma, anna Knuutille tuoli!\"\n\nMolemmat nuoret olivat punaisia.\n\n\"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä,\nettä saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan.\"\n\n\"Täällä koululla!\" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet\nharallaan, paksuille polvilleen. \"Kuule, sinussa on jotakin, josta\nminä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan\nkäsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?\"\n\n\"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli\nsamassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja.\"\n\n\"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra\nparatkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin\nlihavaksi ja muhkeaksi -- puh! Mies kuin paholainen, joka voi\nselviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi\nnoin vaan kuin itsestään -- ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on\nparahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!\"\n\n\"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton\nopetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi.\"\n\n\"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne --\nsuuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän\nmuutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että\nte noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun,\njohon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat\nensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet\npalasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne -- heleijaa! heti täytyy\nteidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen.\"\n\n\"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten\nmielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei\nlaulussakaan, josta äsken puhuimme?\"\n\n\"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää\nluulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti,\nsilloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa -- miten minä sanoisin -- emme\nvoi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet\nlaulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja...\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat\nsaattaneet Knuutin. \"Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä\nistut siinä ja tuskittelet bassoinesi... Näetkö nyt, ystäväni\",\nhuudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, \"että\nte ette tule toimeen ilman meitä.\"\n\n\"Niin, näin muutamissa tapauksissa.\"\n\n\"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin,\njos vaan tahdotte -- höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät\nihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin\nkumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste\nteidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi\ntodenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan.\"\n\nJa kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin\ntoistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei\naavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. \"Meidän täytyy\nvähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan\", oli Emma sanonut\nKnuutille. \"Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita\nsuopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan.\"\nSuunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen\nomanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä\npiili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti\nkaikki ennustavan hyvää lopputulosta.\n\nKun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup\noikein haltioissaan. \"Seis, seis!\" huudahti hän ja pysähytti laulajat\nkeskellä vaikuttavaa harvennusta, \"ensi basso laulaa aivan päin\nmäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!\" Hän huitoi ilmaa viulunroalla\nja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään:\n\"mui--nai--suus ja vai--non työt.\" Näin: la, la--la, la--la, la--la!\nKoittakaas nyt: \"mui--nai--suus...\" Ei kelpaa, uudelleen!\n\"Mui--nai--suus ja vai--non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!\"\n\nUudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat\nvanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat\nhe sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin\nonnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin\näärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:\n\n\"Siltä sen basson pitää kuulua,\"\n\nJos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi\nKnuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa\nuudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen\nasiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin\nräjähtävän kranaatin sirpaleet.\n\nLystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin\noli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä\noli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti\nKnuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun\nperättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli\nitsekseen: \"pidänpä silmällä tyttöä.\" Sitten eräänä iltana, kun\nlaulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi\nmennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven,\nvalaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka\njuuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista\nmerkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli\npudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja\nkatsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.\n\n\"Mitä kujetta se oli?\" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja\nKnuuttiin.\n\n\"Knuut ja minä olemme kihloissa\", vastasi Emma levollisesti, vaikka\nhänen sydämmensä oudosti pamppaili.\n\n\"Kih--lois--sa!\" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja\npani kätensä puuskaan.\n\n\"Niin\", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, \"me pidämme\ntoisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa.\"\n\n\"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin\naamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi\nluonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä\nnaimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä'\n-- höh!\"\n\n\"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän\nsuostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan.\"\n\n\"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet\nminun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi\nmaan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää,\nmiksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika\nsomaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä\nja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään\nnenästä, eikö niin? Mutta saat -- pitää -- päässäsi, ystäväni --\"\nhän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä -- \"että vanhus ei anna\nilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että\nkykenen pitämään aisoissa teidät molemmat... Emma, mene tupaan siitä!\"\n\nEmma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä\nja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi\nseisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. \"... Kauniisti\ntehty!\" kuului tuvasta. \"Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi\nselän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi\npaikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun\nkuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt\nvaivaa lähes neljäkymmentä vuotta -- kauniisti tehty, Emma?\" -- \"Isä,\nsinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä\ntahdokkaan jättää häntä!\". \"Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin --\nsaat -- nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!\"\n\nKnuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean\nEmman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta\nulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja\nharmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän\nkuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi\nkuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen\nsilmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja\nsiitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain\nkulmakarvain alapuolelta.\n\n\n\n\nTalvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut\nteiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia\nharjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti\nlumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat\nmaata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella,\nkahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä\niltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi\nsiihen tavalla tai toisella sekoittunut.\n\nLuonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta.\nKun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret\nmiehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin\ntyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut\nsulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha,\nuhmamielinen ja itsepäinen \"lukkari\" viskasi hänet, seudun\nvalistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian\nsuuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen\nsydämmessään: \"eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö\nvoi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata\nsitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua\nrauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet\nmuut aviomiehet tekevät?\" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan\nolleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut\nelämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä;\nnytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui\nkoetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi\nkäpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään!\nEi koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä\nperäytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai\nomin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat\nkertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.\n\nVanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan.\nErityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen\npukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin\nmielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas\nhänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein\nkuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas\nja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla\nalkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin\ntyöllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme\nsiksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen\nohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa -- miten varmaa\nolisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön\netunenässä!\n\n\"Ei, et voita mitään sillä\", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai\npuhella Emman kanssa kadulla, \"minä en voi jättää niin hyvää asiaa\nsinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä\nsiihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein,\nsillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä\npäästä siitä siihen.\"\n\n\"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja\nkauvemmaksi päämäärästämme.\"\n\n\"Niin -- pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni.\"\n\nEmma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. \"Onko näyttänyt\nsiltä kuin pelkäisin?\"\n\n\"En tahdo juuri sitä sanoa...\"\n\n\"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan\njättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä\nkarata kotoaan.\"\n\n\"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu\nvielä kerran.\"\n\n\"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on\nmuuttunut minulle.\"\n\nPuhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä\nitkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan\nturvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.\n\n\"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?\" kysyi Emma\nosanottavaisesti.\n\n\"Mutta minä en tiedä, missä maantie on\", nyyhkytti poika.\n\n\"Pikku raukka!\" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, \"tulenko\nsaattamaan sinut maantielle?\"\n\n\"Voi, tee se, niin olet hyvä!\" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset\nsilmänsä häneen.\n\nEmma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas\nja talutti lasta kädestä. \"Knuut!\" huudahti hän hiljaa, kun Knuut\noli poistunut hänestä parikymmentä askelta, \"odota vähän!\" Hän\njuoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. \"Hyvä,\nhyvä, tunnin päästä... portilla\", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa\npienokaisen kanssa.\n\nKun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. \"No, miten kävi?\"\n\n\"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin\nasti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä\nmetsässä ja lausuin hyvää yötä.\"\n\nHe puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta.\n\"Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!\"\n\nMiten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi\nhänelle hyvää yötä.\n\nSeuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta\nsitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika\ntapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa.\nTurhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen\nkuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että\noikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä\nsyystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä\ntahdottiin sulkea tietä.\n\nLumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet\njäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta\nkutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä\nsiltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti\nkääntyi ja komensi: \"poistu!\" osoittaen semmoista isäntävaltaa,\nettä talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja\nsade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat\nkasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla,\npilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä\npeittävään lumikattoon, ja kuiskasi: \"odota, kohta tulen minä!\" Ja\nse tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä\nei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja\npeittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas\ntuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin\nmonin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko\nuurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni\nrantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten\nvaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla\nolevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja,\nkaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas\nja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä\nkuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia\nolivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä\nvedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria\nmaakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki,\nmihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut\noksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron\npinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen\nlehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa\nvauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti\nkuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille\ntanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi\nvesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja\nlevisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui\nläpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja\novia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille,\nmutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti\nniiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille\nja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa\nkohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja\nankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen\nasiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti\nmeloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin\nlatuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei\nvoi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot\npitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja\npurjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa\nkatuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi\nmuudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta\nkuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki\nryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut\ntärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni.\nMutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti\nyht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia\nvalkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä\nhuiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä -- sulku\noli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. \"Isosulku on\nsärkynyt!\" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut\nenää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia\nmaailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi\nja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin\nhirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja\nihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen\nkylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus\nvaltasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas\nlapsi, oli -- varmaankin poikain houkutuksesta -- koettanut vanhan\nsillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti\nkumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään\nseipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta\nja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut\nhengästyneenä paikalle ja huusi: \"pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä\nte juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet\nennemmin maalle!\" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi\nvähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella\nkädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa\npiilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän\nseisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla\nkäsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa\nkohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi\nitse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta,\nvirkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen\nrautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä\nkylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko\nkasvoi.\n\nRaivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua.\nPeljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset\nsäteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät\ntuloaan metsäiseen salokylään.\n\nNe olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin,\nkauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet\nmelkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä,\nettä tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti\nviehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli\nlumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen.\nHän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla\nkiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään\nvallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään\nmullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän\nseisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa\nja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin\nvyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja\nrinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja\njäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka\nsamalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän\nkuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö\nhänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten\nsai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen\nepätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä\nvalppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen\nriemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä\nKnuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä,\nsuudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi\nseisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa\nisälleen ja hänen puolueellensa: \"ettekö näe, miten voimakas hän on,\nettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!\" Hän tahtoi pysytellä Knuutin\nrinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi\nherättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat\nvielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten\nraivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja\nhyvää. -- Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne,\njoka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.\n\nMitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän\ntunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli\nherkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli\nrautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä\nja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä\nomista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa\nsekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja\nantanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset.\nKun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada\nhuutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän --\nkaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut\nonnetonta pitäjän kassaa -- huudahti arvelematta: \"kas niin,\nvihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen\nkummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee\nkylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!\"\nKun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten\nkeskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin\nkääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: \"näetkös, se olen minä,\njoka vallitsen asemaa!\" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä\nenemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää\nolla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt\nhäntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa\npäivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti\nhänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät\ntännekin metsien keskelle.\n\nJos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä\ntulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta\nhän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi\nhän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka\nsana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain\ntunteidensa tulkiksi. Runo kuului:\n\n    \"Ja päivyt se voittoisna kohoaa\n    tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään\n    'nyt, kinokset, valtanne raukeaa\n    uus maailma allanne aukeaa\n    elo nuori siellä jo siementä kylvää\n    Pois muumiot, elämän vuoro on nyt\n    kevättoukojen aika on ehtinyt!'\n\n    Mut hanget ne hehkuvat loistossaan,\n    jääkourin iskevät maaperä-parkaan,\n    selät suorina, uhmaten seisovat vaan,\n    yhä tiukemmin kietovat kahleitaan:\n    'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!'\n    -- Jo viiltävi jääkylmä kankeus,\n    maan multahan sammua on kevät uus.\n\n    Kas, silloinpa aurinko paikalle saa\n    sädekimpulla huitovi kinosten selkää,\n    vedet niiltä jo tuskasta kohoaa\n    ja rinnassa huutaa ja huohottaa --\n    ne voimien irtipääsöä pelkää.\n    Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin.\n    No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?\n\n    Ja maaperä purkavi lämpöään\n    ja luonto se uhkuvi eloa nuorta,\n    mi äsken ärjyili vimmoissaan,\n    se maata nyt kastavi innoissaan\n    ja apuna murtavi siemenen kuorta.\n    -- Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan!\n    Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan.\"\n\nMiten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä!\nNiin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä\n-- hän olisi aina näyttävä -- että vanhuksen ja koko hänen laumansa\ntuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä!\nKaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki,\nraastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä\njäisi hiventäkään jäljelle.\n\nEmma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä -- tuntui\nkuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen\nsydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.\n\n\n\n\nEnnen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.\n\n\"Kunnioita esimiestäsi!\" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa\ntuli hänen luoksensa, \"kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut\nohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta\nminä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille\nrehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä\nenkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin\nkarttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?\"\n\nPastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset\nviikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän\nkäytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä,\nmutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää\nsilmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen\nolennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja\nja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi\nseurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin\ntunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen\nvyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan\nvanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja\nkestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet\nlevottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja\njännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan\nvanhain metsien välissä.\n\n\"En mahda sille mitään\", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina\nistui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän\nääressä, \"en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta\npyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä\nliikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla\n'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.'\nYhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista\nasioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden\nja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen\npyhättöön.\"\n\n\"Minulla taas on oma mieleni asiasta\", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka\nvanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. \"Jos\ntahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa,\nettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se\non sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden\nhe ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät\njonninjoutavaa.\"\n\n\"Kukin asia ajallaan, emäntä.\"\n\n\"Samaahan minäkin\", puuttui Jörgen puheesen, \"mutta meidän äiti se\nsaarnaa päivät pääksytysten.\"\n\n\"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran\nsana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän\nlukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut\nkelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi,\neikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?\"\n\n\"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme\nkunnollisia ihmisiä, äiti.\"\n\n\"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme\npääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut.\"\n\n\"No, no, annetaan sen asian olla, äiti.\"\n\n\"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta\non ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin\nollaan kuolemankielissä.\"\n\n\"No niin\", arveli Lystrup, \"emäntä ei ole kokonaan väärässä.\"\n\n\"... Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse\", jatkoi Kaaren.\n\"Hän pistäytyi täällä eilen... eilenkö se oli? -- niin, eilenhän\nminä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta\npapistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei\nSidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut\naikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä,\nniin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että\nminä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä\nmolemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin\nhän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme\nalituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä.\nSemmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta\nhän joutui yhä enemmän vimmoihinsa -- ajatelkaa! hän oikein pudisti\nnyrkkiään minun nenäni edessä -- mitä te siitä arvelette?\" Jörgen\nraapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. \"Kyllä se on surkeaa! Äiti\nja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät\nainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista.\"\n\n\"Siinä sen näette\", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä\nsorsanluulla. \"Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta\nhöllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja\nvanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten\nvälillä!\"\n\nJörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. \"Tuntui, kuin olisitte\ntarkoittanut äitiä ja minua puheellanne.\"\n\n\"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan.\"\n\n\"Niin, nähkääs, äiti -- saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän\nsitä kenellekään kerro -- äiti on saanut päähänsä, että meidän\ntulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan\ntehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että\nminä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin\nei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset\nsaisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi.\"\n\n\"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina.\n-- Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme\nkristityitä.\"\n\n\"Höm!\" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa,\nhaarukka toisessa kädessä. \"Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan\nkodin ympärillä?\" \"Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa\" -- hän\npaiskasi veitsen pöytään -- \"melua ja hajaannusta kaikkialla...\"\n\n\"Älkää toki\", ehätti Jörgen sanomaan, \"älkää toki luulko, että Kaaren\nja minä...\"\n\n\"Melua ja hajaannusta -- kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen --\nmelua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa\nja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan\nsanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän\npäivinämme!\"\n\n\"Niin, kehumiseen ei ole syytä,\" sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa\nmaariankalaan.\n\n\"... Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia.\nMissä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee\nilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.'\nEilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand -- valtiopäiväin kanuunat,\nniinkuin tiedätte -- kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat\ntoisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit!\nHeidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa\nyksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä -- nyt ei sellaisesta\nvoisi enää tulla kysymystäkään. -- Torstaina tulivat Lars Sörensen\nja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät\nhe pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä -- höh!\nMutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette\nsiitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä\nvuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria,\njotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että\nselkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta\nsemmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen\ntyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy\nminun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita\n'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän -- miten\nnimittäisin heitä -- 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin\nruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat\nhe kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!\"\n\nKaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi\nLystrupin puheesen.\n\n\"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun\nerinomaista naapuriani!\"\n\n\"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran... -- Ryyppy vielä, Lystrup!\"\n\n\"Olisi kai, mutta ei... no no, riittää, riittää!... ei sellaista\ntouhakkaa eikä niin helisevin lipuin... helisevin soitoin ja liehuvin\nlipuin... maljanne!... Knuut... ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!...\nKnuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' --\nkäyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta -- on muuttunut valistuksen\nvainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin,\nmiten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa\nnimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän\nkoettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän\non meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät\npapit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin.\nSaatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut:\nkun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias\ntuulihattu...\"\n\n\"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva\nmies.\"\n\n\"Minäkö vahva?\" Hän pudisti päätänsä. \"Pumppulaitos sisässäni ei ole\nollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua\nahdistaa... niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!\" Ja hän\npudisti taas päätänsä.\n\nPuhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin\nselvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla\ntarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.\n\n\"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen\npitemmälle.\"\n\n\"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan\ntekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää\nsiihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin\nkävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?\"\n\n\"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse\nmuuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä.\nMuutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi\nmieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä\nhyvinpäin kääntyisi.\"\n\n\"Niin, Knuut on alkanut liiaksi pöyhistellä.\"\n\n\"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät\nvanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?\"\n\n\"Millä sitten?\"\n\n\"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu -- hänen maalleen\nluonnollisesti -- joka anastaa lapset minun koulustani --\nymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy,\nsitten minä olen nöyryytetty.\"\n\n\"Mutta oikeinkohan Knuutilla on semmoiset hommat?\"\n\n\"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun\nhienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun,\njos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten\nkertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan\nseisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta,\nmutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on\nvarmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään.\"\n\n\"Knuut näyttäisi sietävän saada aika letkauksen nenälleen.\"\n\nLystrup nyykäytti päätään. \"Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan!\nNe molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää\nsäätä, sen takaan.\"\n\n\n\n\n\"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?\" kysyi pastori Lange, kun\nhän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.\n\nLystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa\nsavupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. \"Mitäkö arvelen, herra\npastori?\"\n\n\"Niin.\" Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse\nkysyvästi Lystrupiin. \"Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen\nkokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka\nosaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö\nolisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki\nIstedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon\nhelmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon\nkuninkaalle.\"\n\n\"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä\nyhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen\nsäestyksellä.\"\n\n\"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei\nsuvaita.\"\n\n\"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia...?\"\n\n\"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle... no, no, kuulkaahan!\"\n\n\"Minä tulen kokoukseen, herra pastori\", vakuutti Lystrup painolla,\nikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: \"tahdon voittaa tai kuolla oman\npesäni kynnykselle.\"\n\n\"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen\ntapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille,\nettä hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette,\nettä kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka\nmuinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun,\nmikä heistä tuntuu epäilyttävältä.\"\n\n\"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori.\"\n\n\"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä\nminä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä\nkansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti\nmenevään vapauden intoiluunsa.\"\n\n\"Minä!\" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.\n\n\"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja\nalituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut\nhäntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin.\"\n\n\"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni...\"\n\n\"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti\nasiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!\"\n\n\"Te olette, nähkääs, vanha mies\", jatkoi pastori, \"ja siksi en\nihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei\njää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika\ntakaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän\nsanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen,\nmutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät\nvanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä\nsen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa\ntoteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain\ntaistelupaikka...\"\n\n\"_Elämän_ ystäväin suureksi iloksi.\"\n\n\"Tähän asti säästössä olleet voimat\", jatkoi pappi häiriytymättä, \"on\notettu käytäntöön -- ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut\nsilmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä\neikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin\nmonessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan\ntakaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään\nitsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa... niin\nse on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian\nvalloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja\nrauhanhäiritsijäin hauskuudeksi -- sellaisia ei puutu täältä enempää\nkuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän\nheräämisestä, mutta...\"\n\n\"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja...?\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein\nhuolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka\nvaltaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en\niloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton\nsiitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle\narvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin\nmielelläni -- en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada\nsovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille.\nJa huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen\naskel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä\nkätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja\nlaulujamme ja iloita ihanista muistoistamme.\"\n\n\"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa\nympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies\njos...\"\n\n\"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa.\" Ja papin\ntäytyi taas alkaa alusta.\n\nKun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli\nhän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi\nääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla\nhuitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja\ntoinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin\nporsas.\n\n\"Herra pastori, herra pas... oi, saanko luvan... puh!\"\n\n\"Kas, tekö se olettekin, Besser!\"\n\n\"Anteeksi, että minä... Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on\nihmiselle... puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että...?\"\n\nBesser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta\nvarmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa\nalamäkeen. \"Minä kävin juuri\", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja\npyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, \"minä\nkävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla\nkotona, he, he, he, siksi rohkenen minä...\"\n\n\"Onko teillä jotain asiaa minulle?\"\n\n\"On, herra pastori.\" Uusi kumarrus. \"Herra pastori arvasi heti...\nKävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni\nalle... he, he?\"\n\n\"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava\nseitsemän aikaan kotona\", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.\n\n\"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi...! Herra pastori ei saa\nsuinkaan... Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä\ntämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä.\"\n\n\"Mitä te sanotte!\" huudahti pappi ja astui askeleen takaperin.\n\"Jatkakaa!\"\n\nBesser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli\nkuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla\nvastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua\nkadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.\n\n\"Nähkääs, herra pastori\", alkoi hän käsi nenäliinoineen\ntärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, \"meidän aikamme on\nlevotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on...\non sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo\ntanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa\npysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa\" -- hän nyykytti\npäätään ja katsoi mairittelevasti pappiin -- \"ettei kenenkään\npersoonallisuus minuun vaikuta -- se olisi rikos uskontoa ja\nsiveellisyyttä vastaan... Anteeksi, herra pastori, että puhun niin\navomielisestä kirkon palvelijalle... hm, kirkon palvelijalle, jota\nkohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin,\npersoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että\nminulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni\n-- durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta\nPekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi\nparempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on\nminulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista\nvakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on\nvarmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan\nja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä...\"\n\n\"Mitä säätyä te tarkoitatte, Besser?\"\n\n\"Virkasäätyä!\" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja\nhujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn\nhäpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.\n\n\"Virkasäätyäkö? Oh, ei minun mielestäni.\"\n\n\"Kuulkaa, herra pastori -- en ollenkaan tahdo mielistellä teitä,\nsillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten\nlopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra\npastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä.\"\n\n\"No niin\", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, \"mutta teillähän\npiti olla asiaa minulle?\"\n\n\"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti\nkunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja\nsiveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen\ntiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon.\"\n\n\"Mutta asianne?\"\n\n\"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en\nkoskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa\non yksilölle velkaa kaiken mitä... herra pastori tietysti tuntee\nsen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän\npienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi\nolla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat\ntoisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme...\noi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti!\nVoinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te\ntuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken\npuhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista...\nsemmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn\nmetsässä, semmoista ystävällistä...\"\n\n\"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja\ntunnettu asia.\"\n\nBesser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän\ntunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen \"henkisen\nsopusuhtaisuuden\", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä\npapin että hänen mielessään.\n\nPastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä\noli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.\n\n\"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me\nhenkistä ravintoa... lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä\nhenkisesti, mutta -- se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja\nmuut elimet -- he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin\nvaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee... he...\"\n\n\"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser.\nTe otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja\nja muuta hyvää... No, hyvästi nyt!\"\n\n\"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia...\nKiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!\"\n\nPieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä\nääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli\nhyvällä alulla.\n\nSillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta\npureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan\nlehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi\nhengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, \"aika jättää minut,\naika jättää minut.\"\n\nJa taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt\nsieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään\najatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue\npoikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla?\nEikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä\nja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut\nnuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut\nrehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa\noppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista\nmuutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut\nkoettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä,\njotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja\nisänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat\nesi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi\njälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja\ntaistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa\nelämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan\naaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän\nvanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä\nnäkyjä...?\n\nHän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti\nsilmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat\nsilmäripsissä.\n\nEi, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat,\nrakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat\nkaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat\nnöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset\nhänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa\nhänelle: \"alas, alas!\"\n\n\"Niin, niin, aika jättää minut.\"\n\nHänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik\nkuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys,\nmuistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä\navautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa\noikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien\npyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.\n\n\"Hm, se oli silloin!\"\n\nMutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi,\nepäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi\nja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys -- samea ajanjakso,\njossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta,\nmielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän\nollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse.\nJonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka\nei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen\nhaudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat:\n\"siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!\" Taas muutamia\nvuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta.\nPoikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain\nhauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on\nkokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.\n\nHänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala,\njoka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi\nvienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas\nolevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi\nkalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä\njohtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen\nkättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: \"oi Jumalani!\"\n\n\"Isä!\" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien\nkietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut\nhuoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja\nkärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi\nkoulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää\nitseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.\n\n\"Mitä, lapseni?\" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.\n\n\"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä.\"\n\nJoukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa.\nTänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin\nperästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä...! \"Säästä\nkyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!\"\n\nLystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus\nja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin\nvalepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä\nseisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn\njalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa...! Ei,\nleijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!\n\n\n\n\nHeinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä\nollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä\npäivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja\neloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät\nauringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja\nmusta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne\ntänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla\ntavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän\nvihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja,\nkeltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja\nniiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti\nilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita\nkovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien\nympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin\ntoisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan\nlirityksensä kuuluviin.\n\nTeillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia\nihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia\nrörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä\nkeppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa\nolkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli\npiilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien\nseuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki\nmyöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan\nnäköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden\nsuupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä\nja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli\nmielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt\njälkeäkään -- se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä\nvakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan\nhauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon\nkuului puoli kolmatta miestä -- s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi\noman arvonsa tunteva pojan tynkä -- seisoi kiiltävät torvet käsissään\nlähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu.\nHe näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten.\nRuokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista,\nleivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen\nBesser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa\nvarten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn,\nkun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä\nihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava\nlammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni,\npyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja\nSören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään\nvanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.\n\nMuutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti\nmiestänsä hellästi käsipuolesta. \"Kuule... tule mukaan, Frans!\nTiedäthän, että kaipaat virkistystä.\"\n\n\"En voi, Bodil, menen kotiin.\"\n\n\"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä\neno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan.\"\n\n\"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää\ntehdä.\"\n\nAsia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans\nLarsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi\ntehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen\nmaksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja\nmiten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut\nrauhaa, ei yöllä eikä päivällä.\n\n\"No, siellä tuokin tulee\", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin\nsuolla leppäpehkojen välissä. \"Väistytään syrjään!\"\n\n\"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta\nveljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa.\"\n\n\"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen...\"\n\nHikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja\ntervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan,\njonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta\nhyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.\n\n\"... Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla.\nHuomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni\nvanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille.\"\n\nKnuut katsoi häneen suurin silmin. \"Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo\nollaan, Bodil!\"\n\nSamassa palasi Frans.\n\n\"Hm\", alkoi Knuut, \"ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos\nvaan sinä, lanko... hm!\"\n\n\"Ethän sitä todella tarkoittane, Knuut?\"\n\n\"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta\nkupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin.\nRahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon\ntaata sinua.\"\n\n\"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos...!\"\nsanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.\n\nMolemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat\ntoistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä\nystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina\nsiirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.\n\nLystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi\nottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli\ntakaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville\nasemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu\nkädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin\nparviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi\nLystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta.\nMutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla\nmuutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten\nihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen\npäitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä\nvähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. \"Tahtoisitko sinä,\nSören Persen\", kuului muutamasta ryhmästä, \"että talonpojan pitäisi\nvielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan,\njolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?\"\n\n\"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa\nministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?\"\n\n\"Hyvä on!\" arveli Lystrup. \"Siellä ollaan varppeisillaan!\"\n\nEräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan\nmielipiteitänsä koulukysymyksestä.\n\n\"Olen vakuutettu siitä\", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja\nnaapuripitäjästä, \"että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten\nmädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske\nkuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin.\"\n\nLystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi\nantautua otteluun moisen vastustajan kanssa. \"Kas sitä!\" sanoi hän\nvaan sivukulkiessaan, \"ne ovat vapauden kasvatteja ne!\"\n\nVihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka\nkäsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se\noli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup\nkuunteli. He puhuivat -- porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön\npäin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: \"jospa puhuisittekin\nporsaista kaikki!\"\n\nBesser oli hankkinut pöytiä ja penkkejä juhlapaikalle ja näki\niloksensa oluen ja virvoitusjuomain nauttijain niitä ahkerasti\nkäyttävän. Milloin ponnahti korkki sooda-, milloin olutpullosta.\nBesser oli tänään paljasta kohteliaisuutta ja päiväpaistetta. Hän\noli aivan vakuutettu siitä, että Ellen ohikulkiessaan oli hymyillyt\nhänelle äänetöntä, paljon puhuvaa hymyään ja sentähden ajatukset\nhänen aivoissaan hyppivät kuin poikain kumipallot. \"Tänään se on\ntapahtuva\", ajatteli hän ja piti koko ajan silmällä vanhaa Jörgen\nSiverseniä.\n\n\"Herra Lystrup, me alamme\", kajahti äkkiä puhujalavalta, ja samassa\nalkoi kuulua laulun ja soiton säveliä vanhain, tuuheain pyökkien\nsiimeksestä.\n\nPuheista kertominen täytyy jättää. Niissä vallitsi läpeensä\nrauhallinen ja toivorikas isänmaallinen henki, ja yleisö yhtyi aina\nkoko sielustaan eläköönhuutoihin, mitä niiden lopussa esitettiin.\nMutta juhlaa seurasi pieni jälkinäytös, johon emme voi olla\nkajoamatta.\n\nKun Knuutin oli juhlan vakavan puolen lopettajaisiksi lausuttava\nmuutamia sanoja, oli hän siksi varomaton, että kosketteli ajanhenkeä,\nylisti sen inhimillisyyttä, valistuspyrintöjä j.n.e. Samalla oli\nsopusointuinen, rauhallinen mieliala kuin poispyyhäisty. Ja kun\nKnuutin puheen jälkeen vapauden ystäväin innokkaat eläköönhuudot\nalkoivat raikua, murtui vanhan koulumestarin kärsivällisyys ja hän\ntunsi velvollisuuden vaativan häntä puhumaan. \"Saanko puheenvuoroa?\"\nhuusi hän, ennenkuin vielä eläköönhuutojen kaiku oli ehtinyt kuolla\ntyynessä kesäilmassa.\n\nTaistelunhenki oli kuin saaliinhimoinen leijona hyökännyt keskelle\nihmisjoukkoa. Ei kukaan tahtonut sitä häätää pois. Päät kohosivat,\nposket hehkuivat ja jokaisen kasvoista saattoi lukea: \"otellaan,\notellaan!\"\n\n\"Äskeinen puhuja kuvasi meille ajan henkeä\", alkoi Lystrup puhua\nkoko keuhkojensa voimalla, kun hän ensin oli tehnyt tavanmukaiset\nliikkeet käsillään. \"Mutta minä sanon: Jumala varjelkoon meitä\nvalistuksesta!... Olkaa huoletta, herra pastori, en ole yhtään\nkiihoittunut... Jos te, arvoisat kuulijani, tahdotte nähdä ajanhengen\noikeassa karvassaan, niin minä paljastan sen teille ja näytän, miten\nsurkuteltava se on...\"\n\n\"Alas!\" huusi joku. \"Ei, anna vaan heille oikein kelpo lailla!\"\nkuului toisaalta. Syntyi yleinen levottomuus. Viimein täytyi papin\nkehottaa yleisöä rauhoittumaan. Hän oli sitä tehdessään aivan kalpea.\nYleisö huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja asettui.\n\n\"En taputa ajanhenkeä poskipäille, tunnustan sen suoraan\", jatkoi\nLystrup. \"Otamme esimerkiksi tarkasteltavaksemme ylistetyn\ninhimillisyyden, josta äskeinen puhuja mainitsi ja joka on muuan\najanhengen hyviä ominaisuuksia. Sääliessään 'kärsivää ihmiskuntaa'\nhellitellään raakuutta ja intohimoja, rakennetaan pieniä, mukavia\nkamareja varkaille ja roistoille, missä he voivat säilyttää nahkansa\nkuivina ja viettää turvallista ja huoletonta elämää, ihaillaan\nluonnontilassa elämistä ja pidetään suurta ääntä roskaväen jaloista\nja pyhistä tunteista. Se on sitä Rousseaun metsäläis-oppia, ja sitä\ntäällä meidänkin maassamme koetetaan panna käytäntöön, kun se ensin\non muun maailman villinnyt. Minua ei ihmetyttäisi, jos lopulta\nitse luontoakin aljettaisiin hemmotella, viljeltäisiin nokkosia ja\nohdakkeita huoneissa ja syötettäisiin repoja makeisilla. Ja mikä\ntuosta siunatusta inhimillisyydestä on seurauksena? Eikö se, että\nroskaväki saa vallan ja me muut saamme kauniisti väistyä heidän\ntieltänsä? Vieläkö luulette olevan jotain kunnioitusta herättävää\nyhteiskunnassa, missä upseerit ja sotilaat, mestarit ja oppipojat,\nisännät ja rengit kävelevät käsikoukkua ja toisiaan sinuttelevat?\nMutta eikö sitten jo huomaakin, miten yhteiskunta natisee kaikista\nliitoksistaan? Mitä kevytmielisyyttä ja tapainturmelusta kaikkialla!\nMitä vauhtia edistyvät päivälliskemut, tanssiaiset ja muut\nnarripelit! Miten ponnistellaan voittaakseen toisensa ylellisyydessä\nja turhamaisuudessa! Ja kun ei ole itsellä varaa, niin pöyhistellään\nlainahöyhenillä ja petetään ihmisten silmiä koreilla vaatteilla,\njoiden alla voi olla repaleinen paita. Kun lainaaminen ei enää\nkäy päinsä, niin otetaan omin lupinsa ja livistetään käpälämäkeen\ntoisen rahojen kanssa vähääkään välittämättä siitä, että retki voi\npäättyä kuritushuoneeseen. Ja siitä huolimatta saatetaan vielä\nkerskaten puhua ajan edistyksestä. Sanomalehdet ovat täynnä roskaa\nja tyhjänpäiväisiä juttuja, köykäisiä, onttoja ajatuksia lähetetään\nmaailmaan ja kansa tervehtää niitä riemulla ja muuttuu niiden\ntäysiveriseksi liittolaiseksi. Parrattomat piimäsuut juoksentelevat\nympäriinsä ja kuvittelevat olevansa koko pöpöjä kuultuaan pari\n'kansallista esitelmää.' Vastustelemista ja arvostelua kuulee\nkaikkialla. Niin, ystäväni, semmoinen on meidän aikamme -- se se\non sitä ajanhenkeä! Ja kutka ovat syypäät kaikkeen? Eivätkö juuri\nnuo laulavat vapauden ystävät, jotka kannattavat kansallisia\nmielipiteitä, hemmottelevat roskaväkeä ja rakentelevat mielettömiä\nilmalinnoja? Sekin ala, millä minä työskentelen, on muutettava\nmuodinmukaiseksi. Pois mätäpesä, jolla on nimenä valtionkoulu, ja\nasettakaamme sijaan uusi koulu, jonka kulmakivinä ovat vapaus,\nBjarkeviisut [Tarkottaa erästä Grundtvigin laulua. Suom.] ja\nruusuhohteinen tulevaisuus! Tunnen mainiosti tämänkin puolen\najanhenkeä ja tiedän, mitenkä nuoria kuljetellaan pilvien takaisissa\nmaissa ja miten heille lauletaan vapausvirsiä...\"\n\n\"Näkee selvään, että olette tottunut heiluttamaan pamppua!\" huusi\njoku, mutta Lystrup, joka juuri sai yskänkohtauksen, ei sitä onneksi\nkuullut. Hiki virtasi pitkin hänen poskiaan, hän pyyhki punaista\nnaamaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja pani jyrkän vastalauseen\n\"kaikkia vapauden apostolien oppeja\" vastaan. Erityisesti tähtäsi\nhän sen \"noihin suurisuisiin poikanulikoihin, jotka tuskin osaavat\npanna omat housunsa kunnollisesti kiinni, kun jo intoilevat joka\ntilaisuudessa ja toitottavat ajan hengestä.\"\n\nYleisö rähähti nauramaan ja eläköön- ja paheksumishuudot sekaantuivat\ntoisiinsa, niin että koko ilma oli yhtenä surinana. Puheen aikana\nolivat Knuut ja pappi usein kuiskutelleet keskenään tehden innokkaita\nliikkeitä käsillään. \"En voi olla puhumatta, herra pastori!\" \"Enhän\nminä tahdokkaan teitä kieltää, mutta muistakaa -- olkaa varovainen,\nkuuletteko!\"\n\nLystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin\nmyrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta\nkuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma\nhuojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä\nhetkeä unohtaa.\n\n\"Hm, tahdon... hm... tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta\",\nalkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen\nkiivauttaan. \"Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät\nja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi,\njotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko\njoku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle,\nmutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate\non kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta\nkoko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä.\"\n\nHän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi\nsentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä\nhän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista\nrappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa\ntapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa\nheilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se\noli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten\nkirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat\nvälttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja\nelinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka\njäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. \"Uusi\naika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja\nkuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka\n-- huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen -- on vievä\nmeidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee\nkohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä\nkansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia\ntulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen\nsemmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin.\nMinä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja\njohtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä\nmukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen\npitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria\nsiitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö\ntaistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei...\"\n-- hän oli sanoa peikot -- \"vanhanajan ihmiset puskuilevat meille.\nElämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme,\nkuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin\nakanat tuuleen...!\"\n\nHän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti\nhäneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli\nkiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä\noli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse\nhäiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut\nenää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä\npaheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin\nmaakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.\n\n\"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?\" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä\", vastasi Knuut\nvärähtelevällä äänellä. \"Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän\npamppunne riippui selkäni takana.\"\n\n\"No, no\", tarttui pappi puheesen, \"älkäämme menkö mieskohtaisuuksiin!\"\n\nNäkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön.\nJoka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat\ninnokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän.\nPappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan\npuhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen\nhiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi\nseuraavaan tapaan:\n\n\"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti\nhaluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith.\nJa hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä\nnostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden\nkidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole\nvallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto?\nJa jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä\nmyrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli\nrepivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin --\neikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada\nomat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä\nsuuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja\nitseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme\ninnostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat\noikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että\nminä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että\nmielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa\nyhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen\nkautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden\non ajanvirtaa -- jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen\npohjaan kuin hengetön lokapallo -- raikkaiden hengentuulahdusten\nvirkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää.\nAinoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu\ntalttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi,\nmenettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus\nja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa,\nturmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän\nhengenheimolaisinani, on omat vikanne...\"\n\n\"Hyvä!\" huusi Lystrup kaikin voimin.\n\n\"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta\nsallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin\nvastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu\ntotuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää\nteidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika\nkiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä\nyhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki\nyhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten\nmaailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri\nmaissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan\nkaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua\nsiihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri\nsentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät\nystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa,\nen tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen,\ntahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole\nyhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja\nsuokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta,\nilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin\nsydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin\nsanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!\"\n\nJuhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja\npappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät\njossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit\nmyöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön\nkeskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa\nenemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser\noli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä\notsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta\ntai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala\ntaas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi\nkumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja\nJörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän\ntoisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup -- jotenkin\nrauhallisen näköisinä -- ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä\nvallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.\n\nKnuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja\nistuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.\n\n\"No\", sanoi Besser sammaltaen -- tuntui kuin joku olisi kuristanut\nhänen kurkkuaan -- \"voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka\ntapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä\nsuuri enemmistö kuin toisellakin -- häh?\"\n\n\"Mitä te höpisette, Besser! Eihän molemmilla voinut olla enemmistöä.\"\n\n\"Ah, tarkoitan luonnollisesti...\"\n\n\"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte\", sanoi\nKnuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. \"Teidän\nkansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä.\"\n\n\"Mitä te sanotte!\" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti\nkasvavan kaksi tuumaa. \"Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä\nanteeksi!\" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. \"Minä olen ottanut\nosaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin...\" Ja sitten\nseurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella\nkansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella,\nolisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut\npuhdasta kultaa.\n\nKnuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta -- suuttuneena siitä itseensä --\nmuuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.\n\n\"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas\noikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut\ntunnussanani... Joko menette, hyvä ystävä?... no, voimmehan toiste...\nHm\", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, \"taisi olla pahalla\npäällä.\"\n\nKun Besser nousi ja kääntyi, huomasi hän kauhuksensa, että Jörgen\nSiversen ja Frans Larsen olivat seisoneet aivan heidän takanansa.\n\"Olisikohan Jörgen kuullut...?\" Ei varmaankaan, sillä hän seisoi\nniin rehellisen näköisenä ja vaipuneena keskusteluun Fransin\nkanssa, ikäänkuin häneltä ei voisi riittää huomiota mihinkään\nmuuhun. Ravintoloitsijan sydän alkoi kiivaasti sykkiä, ja vahvoille\nluonteille ominaisella päättäväisyydellä astui hän Jörgenin luo,\nräpytti salaperäisen näköisenä silmää ja veti hänet mukaansa takin\nkauluksesta. Erään puun takana esitti kosija vihdoinkin monien\ntarkasti harkittujen mutkien ja verukkeiden jälkeen sydän kurkussa\n\"totisen ja rehellisen pyyntönsä.\"\n\n\"Te tunnette minut, vanha ystävä, ja minun on siis tarpeetonta\nluetella teille ominaisuuksiani. Toimeni on hyvä ja rehellinen ja\nmitä sydämmeeni tulee, niin luulen kyllä...\" hän lopetti sanansa pään\nnyykytyksillä.\n\nEi ainoakaan väre muuttunut Jörgen Siversenin kasvoilla, kun hän\nkuunteli kosintaa peukalot liivin kainaloissa, silmät maahan luotuina\nja silloin tällöin ruiskauttaen suustaan hyvän annoksen sakeaa\ntupakkisylkeä alas kahiseville lehdille. Mutta yht'äkkiä alkoi hänen\nvatsansa oudosti hytkiä, hän oikasi itsensä ja katsoi Besseriin.\n\n\"Höh, höh, höh, en osannut ajatella sitä teistä, Besser. Höh, höh,\nluuletteko, että huolin semmoista vasemmistolaista vävypojakseni?\"\n\n\"Vasemmistolaista?\"\n\n\"Niin, ettekös te ole vasemmistolainen? Mitä te sitten olitte\nkeskustellessanne Knuutin kanssa?\"\n\nBesseristä tuntui, kuin olisi hänen vasen saappaansa vajoamaisillaan\nliejuun, ja hänen täytyi hapuilla ilmaa käsillään pysyäkseen\ntasapainossa.\n\n\"Ystäväni!\" sanoi hän, mutisti suutansa ja pani päänsä kallelleen,\n\"olen suvaitsevainen. Mitä ei tulekin sanoneeksi väliin\nkeskustellessaan tuommoisten äärimäisyyksiin asti meneväin ihmisten\nkanssa! Mutta mitä minä olen todellisesti sydämmestäni, siksi jään,\nkunnes minut lasketaan maan poveen.\"\n\n\"No, mitä te sitten olette?\"\n\n\"Mitäkö olen? Mitä olette te, vanha ystävä, mitä minä, mitä kaikki,\njotka edustavat pääomaa ja älyä...?\"\n\nAivan vastakkainen elämänkatsantokanta tuli nyt esille väliin\nvauhdilla, väliin taas arvokkaasti ja juhlallisesti, muutamat\nsanat ja lauseet erityisellä painolla. Nykyinen ja äskeinen Besser\nkilpailivat keskenään kaunopuheliaisuudessa vanhan, tutun laulun\nmukaan:\n\n    \"Paremp' tanssija Pekka on Jussia,\n    Paremp' Pekkaa Jussi on tanssija.\"\n\n\"Höh, höh, höh! En luota teihin, Besser. Sillä jos te voitte muuttaa\nmielipiteitänne noin vaan joka toinen hetki niinkuin sukkaparia, niin\nte ette ole muuta kuin tuuliviiri.\"\n\nNyt upposi oikea saapas myös ja herra Besser tunsi vaipuvansa\nauttamattomasti liejuun.\n\n\"Ei puhuta enää. Tulkaa ja kaatakaa ryyppy meille molemmille! Se on\njärkevämpää kuin seista ja lörpötellä tässä.\"\n\nBesser totteli ja Besser täytti lasit, kilisti, joi ja kantoi\nalennustilansa kuin mies. Mutta mitä hänen sisimmässänsä liikkui\nsalassa maailman silmiltä, siitä ei kukaan tietänyt.\n\nKun Jörgen ja ravintolan isäntä palasivat juhlapaikalle, kajahti\nvoimakas neliääninen laulu keskeltä väen surinaa. Kaikki riensivät\nkatsomaan ja kuuntelemaan Knuutin johtamaa laulukuoroa, joka oli\nasettunut muutamalle kumpareelle juhlakentän laitaan. Lystrup\npiteli väliin korviansa, kun soinnut tuntuivat liiaksi käyvän\nhänen hermoilleen. Mutta sen sijaan oli siellä toisia, muiden\nmuassa Kristen Knort, jotka joutuivat laulusta siinä määrin\nhaltioihinsa, että he tietämättänsä sekoittivat väliin oudon\nkurkkuäänen sävelien sekaan, nyykyttivät päätään laulun tahdissa\nja keinuttelivat ruumistaan autuaallisen näköisinä. Nuoret eivät\njaksaneet enää kauvemmin hillitä jalkojaan. Kenttä tyhjennettiin,\nsoittajat asettuivat puhujalavalle ja kohta pulpahteli kirkkaista\ntorvista säveleitä, jotka tosin vähän särähtelivät, mutta jotka\nsiitä huolimatta kuuluivat aika hauskoilta ja täyttivät koko ilman\nhelinällään. Tanssi alkoi ja ilo yltyi yltymistään. Itse vanhat,\nvakavat tilanomistajat ja työn jäykistämät mäkitupalaiset sieppasivat\nnuoruuden innon valtaamina enemmän tai vähemmän kevyitä vaimojaan\nvyötäisistä ja katosivat heidän kanssaan tanssin pyörteeseen. Tanssia\njatkettiin vielä päivän mailleenkin mentyä kuun ja kahden lyhdyn\nvalossa, jotka huolekas Besser oli paikalle hankkinut. Besser ei\nottanut osaa iloon. Useampia kertoja seisoi hän toisen lyhtynsä\nhimmeässä valossa, tuiotti tynnyreinänsä, raapasi niskaansa ja\nhuokasi: \"huonosti kävi, huonosti kävi!\"\n\nKahden juuresta yhteen kasvettuneen pyökin takana puoleksi\nvattupehkojen ja sananjalkaan peitossa seisoi tanssin alkaessa\neräs nuoren näköinen mies ja tummatukkainen naishenkilö puhellen\npuoliääneen keskenänsä.\n\n\"... Ei, minä en ole kiihottunut, Emma, älä väitä sitä ollenkaan;\nmutta minä sanon sinulle kerrankin suoraan: en kärsi enää kauvemmin!\nJa vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinun isäsi, niin tulee hän\nsaamaan nenälleen joka kerran, kun häntä haluttaa loukata minua.\nEikö hän ole ärsyttänyt ja häväissyt minua vuosikausia? Eikö hän ole\ntuppautunut minun tielleni, milloin vähänkin on voinut? Eikö saanut\nhän Per Grejsenin karkoittamaan meitä viime vuonna ampumakentältä\nja siten vähällä tappanut koko ampumaseuran? Eikö hän toissa vuonna\nkirjoittanut maaherralle ja saanut aikaan sitä, ettei Jesperille\nmyönnetty kansanopistoapurahaa? Ja eikö hän vihdoin varoittanut\nsanomalehdessä ketään yhtymästä Rörbyn lukuseuraan, koska meidän\nkirjastossamme oli muka vaan 'lorukirjoja'. Semmoista valetta! Meidän\nkirjastossamme on parasta, mitä kirjallisuutemme ikinä on tuottanut\nkaunokirjallisella, historiallisella ja taloudellisella alalla.\"\n\n\"Sen kyllä myönnän, Knuut, mutta sinun tulee koettaa kärsiä minun\nisääni. Muista, että hän on neljäkymmentä vuotta ollut pitäjän\nensimäinen mies, on hallinnut sanalla sanoen kaikkea, ja nyt sinä,\neräs hänen entisiä oppilaitaan, työnnät hänet syrjään. Se koskee\nhäneen, hän kärsii, Knuut.\"\n\n\"Se tekee ukolle hyvää...\"\n\n\"Hyi, miten ilkeä olet! Sinä et tahdo kuulla puhuttavan mitään hyvää\nhänestä. Ei hän ollenkaan tuomitse kaikkea. Minä kuulin esimerkiksi\nhänen sanovan Jörgen Siversenille, että turvakoti, jonka te\nperustitte viime vuonna, ei ollut hulluimpia. Lapset, jotka sieltä\ntulivat kouluun, olivat parempia kuin köyhien lapset yleensä.\"\n\n\"Hänkö suosisi turvakotia, hän, joka oli sen perustamishomman\ninnokkaimpia vastustajia! Ei, tyttöseni, jos hän vaan voisi, niin\nmusertaisi hän minut ja minun puoluelaiseni kaikki yhdellä iskulla.\"\n\n\"Sitä hän ei tekisi, Knuut; sinä tuomitset häntä liian ankarasti.\nEn ymmärrä, miksi minusta tuntuu, kuin en oikein voisi hyväksyä\nmenettelytapaasi viime aikoina. Sinun täytyy koettaa hillitä\nkiivauttasi. Et usko, miten se sinua rumentaa ja miten se\nvahingoittaa sinun työtäsi.\"\n\n\"Minä tiedän, että teen työtä hyvän ja oikean asian eteen, ja tiedän\nmyös, että jos tahdotaan jotakin saada aikaan maailmassa, niin täytyy\nkäydä rohkeasti käsiksi eikä häilyä sinne tänne. Jos sinä et uskalla\nseurata minua niin...\"\n\n\"Niin mitä sitten, Knuut?\"\n\n\"Niin seuraa Herran nimessä isääsi siksi kunnes saat enemmän terästä\nluonteeseesi. Toivon, että ei viivy enää kauvan, ennenkuin te\nseisotte kahden jäljellä koko joukosta.\"\n\n\"Knuut, sinä et ole minun komentajani, tiedä se!\"\n\n\"Etkä sinä minun, saat luottaa siihen! Minä olen kauvan tanssinut\nsinun pillisi mukaan, mutta tästä lähtien olen näyttävä sekä sinulle\nettä muille, että osaan pitää ohjia kädessäni itsekkin! Hyvästi\nnyt!... minun täytyy lähteä kotiin.\"\n\n\"Knuut!\" sanoi tyttö vesissäsilmin.\n\n\"Siis et tahdo edes antaa kättä minulle? Niin, niin -- hyvästi!\"\n\nHän käänsi selkänsä tytölle ja meni.\n\nEmma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen\nnäköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä\nkantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja\nkädet ristiin puserrettuina.\n\nKnuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin\njoka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän\nkääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin\nkävellä juhlapaikalle päin. \"Emma!\" Hän ei kuullut, tahi kenties ei\ntahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.\n\nKun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka\nolivat vasta matkalla juhlaan. \"No, oliko hauskaa?\" kysyi toinen\nheistä. \"Hauskaa oli\", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten\nmielestä hän naurahti niin kummallisesti.\n\nKnuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa\nlehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta\nvähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi\nviimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi.\nTaas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin\nja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja\npuhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki\nkatseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa\nBodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.\n\n\"Oletko nähnyt minun keppiäni, Emma? Muistelen jättäneeni sen tänne.\"\n\n\"En minä ole nähnyt mitään keppiä.\";\n\n\"Keppiäkö?\" virkkoi Bodil. \"Eihän sinulla ollut koko keppiä\nmatkassasi.\"\n\n\"Oli minulla... mutta saatanhan muistaa väärinkin... ei täällä näytä\nsitä olevan.\"\n\nHän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. \"Kuule, Bodil, koeta saada\nFrans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta -- ymmärräthän?\"\n\n\"Kyllä koetan, jos vaan löydän.\"\n\nBodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä\nvälissä, se ei tahtonut oikein palaa.\n\n\"Emma, minkätähden sinä et antanut minulle kättä?\"\n\n\"En minä ole mikään koiran penikka, jolle 'annatetaan kättä'.\"\n\n\"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä\nminua... Hm, etkö tahdo kumminkin... etkö tahdo sanoa minulle\nhyvästiä?\" Hänellä oli kyyneleet silmissä.\n\nEmma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit,\nmutta katsoi maahan.\n\nBodil ei tavannut Fransia ja Knuutkin oli mennyt, kun hän palasi.\n\nPyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo\nkotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta\nvielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä.\nSilloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset\nlyhtynsä -- juhla oli loppunut.\n\n\n\n\nJuhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran\nillansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti\nmuutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa\nkohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä\nkanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa\nkaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä.\nTaivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria\nlumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen\nkorvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva\nasia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä\nmieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän\nsyytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.\n\nKansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita\nankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia\ntaisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut\nolemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja\ntaistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja\ntaipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi\nhetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja\njalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta\netsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä\noikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää\nitseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka\nhäiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin\nkylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja\nhehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän,\njoka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi\nonnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan?\nEikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että\nyhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä\nkauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta\ntyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä\nmiehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä\nja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea\nitseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin\nainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta\nväliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta\ntyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain\nkäänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita.\nHän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä,\nja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän\ntarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä\npäivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: \"tässä olen!\"\nEi, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden\npakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle,\nniinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa\nvoittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu...\n\nNiin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli\njatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy\nperille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli\npappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi\nasia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen!\nVanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten -- niin, kuka tietää,\nemmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa,\njoka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen... Lorua!\nVanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi\nnäyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.\n\nJoka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää\nkipua sydämmessään... Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään\nsääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty!\nSe voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö\nrehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate\nole \"kansallisen elämän kaunein kukka?\" Enkö voi täydellisesti\nvastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi\nsittenkin...? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä\non vahvojen luonteiden tunnusmerkki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle\nhyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se\noli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena\nolleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen\nallekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska\nhänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän\nollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis\nvoimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle\ntonttimaankin.\n\nSamassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen\nemännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua\nhäntä kohti ja sanoi hengästyneenä:\n\n\"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on\nkuolemaisillansa?\"\n\n\"Mitä sinä puhut?\" huudahti Knuut säikähtyneenä.\n\n\"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja Mads\nLoven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. Siversin\nNiels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat,\nettei siitä ole enää mitään apua.\"\n\nKnuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta\nsinä iltana.\n\n\"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?\" Hän oli näkevinänsä,\nmiten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja\nhuudahtaisivat: \"onko se mahdollista?\" Siinä uutisessa olisi jotakin\nvaltavan mahtavaa, mutta mitä -- siitä hän ei ollut vielä selvillä.\n\nKotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi\nMadsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti\nlampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.\n\nHän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä\npikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän\näänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan\nja äskeinen ääni sanoi hänelle: \"ähäs, aasi!\"... Sen jälkeen oli\nhän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik\nkuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut\nsanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä\nistuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka\nistui ikkunanposkessa.\n\nKummalliselle, hyvin kummalliselle tuntui muistella niitä aikoja!\n\nEntäs jos hän kuolee nyt juuri!\n\nHänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen\nrintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti\nlampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki\nEmman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä\nhautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi\nsurusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä\nympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän\nhänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.\n\n\"Mutta onhan isäsi... Oi Jumalani...!\"\n\nHän käveli kahdesti huoneen poikki. \"Kenties ei hän kuolekkaan\nvielä\", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet\nahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja\ntaistelu alkoi uudelleen.\n\n\"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?\" kuuli hän äänen kuiskaavan\nsisimmässään. \"Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän\nsitävastoin...\" \"Niin\", sanoi eräs toinen ääni, \"kerran taistelit\nsinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina... Älä kiellä,\nettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa\njälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi,\nmutta sinä et tahtonut kuulla...\"\n\nHänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi,\npuutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä\nmitättömältä.\n\nSilloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno\nveitsen terä. \"Saanut halvauksen... koulun ja... Laupias Jumala,\neihän liene... portissa oleva paperi...?\"\n\nHänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan.\n\"Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä\", sanoi hän itsekseen ja pyyhki\notsaansa. \"Kuoleehan moni halvaukseen ilman... Oi, tätä on mahdoton\nkestää!\"\n\nHän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa.\nToinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa\naivoissaan.\n\nHän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta.\nNähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti\nseisoalleen. \"Jospa puhuttelisin lääkäriä!\" Hän riensi ikkunaan ja\nkatsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.\n\nTaas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut\ntuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri\nhänen maatapanoaikansa... Ei, niin hän ei voinut nukkua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä\nsuolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus\npystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain\nkorkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä\nlunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa,\npieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut\nlumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä\nkuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä\nolisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin\nponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä.\nYht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa\nlähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet\nyöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta,\nja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi\nveteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa\nhänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen\nsyrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan,\njoka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti\nilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava,\ntukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan\nja täyttävän hänen päänsä. \"Ei, tässä ei ole aikaa levähtää...\nJospa tohtori vaan olisi kotona!\" Taas alkoi hän rientää eteenpäin,\nhoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin\nläpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.\n\n\"Kas, Knuut Olsen!\" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen\nhuoneeseensa. \"Mitä... joko hän kuoli?\"\n\n\"En tiedä... hm!... en minä sentähden... hammastani minä vaan... Huh,\nmiten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!\"\n\nLääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin\npidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja\noli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut\npitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen\nesiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä\nhammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile\nlievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi\nja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa,\nmutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.\n\n\"Oli se koko ikävä tapaus\", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän\nsilloin vasta olisi muistanut Lystrupin. \"Onko... hm... onko siinä\nperää\" -- hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan -- \"että\nsellainen on seurauksena jonkunmoisesta... jonkunmoisesta äkillisestä\nmielenliikutuksesta?\"\n\nLääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa,\nhorjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: \"oliko teillä\nyhteentörmäystä tänään?\"\n\n\"Ei... ymmärrätte minua väärin... tarkoitin vaan... mutta eikö\nlienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?\"\n\nMielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan\nvastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että\nmielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin\nasian laita olla toinen.\n\nSitä arveli Knuutkin. \"Saitteko muutoin tarkemmin tietää\ntapahtumasta?\"\n\n\"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna\nvarhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen\njo ehdi kuolla.\"\n\nLääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä\nkauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli,\nmiten asiat oikeastaan mahtoivat olla.\n\nSykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti\nKnuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi.\nAinoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla\nseurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän\najatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas\nvanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin\nnaulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa\nitsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä\nverukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään\npäälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin\nlokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen\nsilmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä\nilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli\nmiksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen\ntunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä\nvaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti\nolisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut\ntapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla\ntunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä\n-- joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena.\nToivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä --\n\"Jumalan nimeen siis!\"\n\nKoululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus\nlepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista\njäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty\nhakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut\nkotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta\nei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas\ntulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut\npuhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.\n\n\"Tässä minä lepään\", sanoi hän, kun hänen vanha ystävänsä saapui.\n\n\"Laupias Herra, miten onkaan laitanne, Lystrup?\"\n\n\"Luulen, että pahimmasta olen tällä kertaa päässyt?\"\n\n\"Höm, höm... vai niin, vai niin.\"\n\nSairas ähki ja pyyhki kasvojansa, joilla kylmä hiki helmeili.\n\n\"Höm\", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut\näissään, \"kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää\npäiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut\nmaahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista\nkuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä\nhyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!\"\n\n\"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi,\nniin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa\neikä kiduta teitä pitkään.\"\n\n\"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!\" keskeytti Emma.\n\"Ei isä vielä kuolekkaan... Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?\"\n\nHän istuutui vuoteen reunalle ja pyyhki hikeä sairaan otsalta.\n\n\"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa\nmerkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt\nkerran tapahtua.\"\n\n\"Ehkäpä pääsette vielä jaloillenne\", arveli Jörgen.\n\nNäytti, kuin Lystrup olisi todellakin alkanut olla virkistymään\npäin. Mutta halvautunut osa ruumista pysyi yhä jäykkänä, ja sitä\nLystrup pelkäsi. Hän kuvitteli, että halvaus vähitellen leviää hänen\nsydämmeensä ja tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Muutamain tuntien\nkuluttua oli hänen tilansa kumminkin siinä määrin parantunut, että\nhän alkoi toivoa pääsevänsä terveeksi.\n\n\"Tapahtukoon Herran tahto!\" sanoi hän. \"Mutta jos minun on\nloppuiäkseni jouduttava saamattomaksi, avuttomaksi olennoksi, niin\nmieluummin tahtoisin, että saisitte kantaa minut hautaan. Mikäpä\nminua pidättäisi enää täällä... jos Emman toimeentulo vaan olisi\nturvattu.\"\n\n\"Siitä ette tarvitse huolehtia, Lystrup, sillä luulen minullakin\nolevan siinä sanansijaa. Sitäpaitsi on hän nuori ja terve ja kykenee\nansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulee. Mutta -- kerran asia\ntuli puheeksi, niin etteköhän vielä ennen eroanne miettisi sitä\neräältä toiselta kannalta, sillä itse sanoitte kerran, että asiaa on\narvosteltava asian mukaan.\"\n\nEmma poistui keittiöön saadakseen raitista ilmaa. Hän ei voinut\nkuunnella vanhusten keskustelua.\n\n\"Minä olen ajatellut sitä asiaa enemmän kuin luulisi\", sanoi Lystrup.\n\"Olen surrut nähdessäni tytön laihtuvan... hän on paljon muuttunut,\nraukka!\"\n\n\"Niin, hän näyttää kuihtuneelta.\"\n\n\"Ja toiselta puolen on sekin minua vaivannut, että minun on\naina täytynyt olla Knuuttia vastaan. Siinä pojassa on terästä,\nsanottakoonpa hänestä mitä hyvänsä. Mutta taivu minä en hänen\nedessänsä! Silloinhan olisin uskoton koko menneisyydelleni ja Herrani\nnimittäisi minua huonoksi ja kunnottomaksi palvelijaksi. Olen\nsanonut Emmalle, että kun minä olen maanraossa, niin tehköön hän\nHerran nimessä mitä tahtoo, mutta niin kauvan kuin minussa on elon\nkipinääkään jäljellä, me emme tahdo olla missään tekemisessä hänen ja\nhänen vapaushommiensa kanssa.\"\n\nEmma seisoi keittiössä surun ja tuskan valtaamana. Hänen rintaansa\nahdisti, ikäänkuin joku olisi sitä rautakourin painellut. Hän huokasi\nraskaasti ja painoi kuuman otsansa pesupöydän kosteita lautoja\nvastaan. Oi, jospa Knuut olisi ollut hänen luonansa ja hellänä\nottanut osaa hänen suruunsa!\n\nSamassa kuului askeleita pihalta. Emma kohosi ja katsoi oveen joka\nhermo jännitettynä. Mutta se ei ollut Knuut. Viinipullo, lyhyt,\npyöreä käsivarsi ja sileäksi kammattu pää ilmestyi oven raosta.\n\n\"Iltaa, iltaa! Tässä olisi pisara virkistysjuomaa sairaalle... pieni\npisara vaan! Olen hyvin pahoillani, neiti...!\"\n\n\"Kiitoksia, Besser, mutta ettekö tahdo käydä sisään?\"\n\n\"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä\njuttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee... Hyvästi, pikku neiti!\nParatkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!\"\n\nTuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman\nhyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin\nkatsahtanutkaan häneen... Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten\ntaas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut\nniin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi.\nSuuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi\nkapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä\nuhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja\nmelkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa\nloukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina\nvuosina -- muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä?\nKnuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän\nkotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän\nmelkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan\nlopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.\n\nTaas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko\nse hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui\nhän Emman luo keittiöön.\n\n\"Minä näin tulta täältä... Kuinka...?\"\n\nHän ei ehtinyt lopettaa, sillä Emma heittäysi hänen syliinsä ja\nnyyhkytti:\n\n\"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan... Oi,\nKnuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!\"\n\n\"Onko hän... onko isäsi...?\" Hän ei uskaltanut sanoa \"kuollut\",\ntuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon\nkipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: \"onko isäsi hyvin sairas?\"\n\n\"On, kyllä hän on hyvin sairas. Eikö ollut kauheaa, että kävi näin?\"\n\n\"Kyllä; kuinka... kuinka se tapahtui? Eihän se ollut minun syyni,\nEmma?\"\n\n\"Sinunko syysi? Mutta Knuut, oletko sinä sairas? Sinä vapiset kuin...\"\n\n\"En ole sairas. Sano, kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta --\npappi ei ollut kotona -- ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa.\nYht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun\nsyysi...? Miten se olisi ollut sinun syysi?\"\n\nKnuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä\näänellä. \"Jumala olkoon kiitetty!... Minä olin niin peloissani,\nEmma!\"\n\nJa hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli\nhänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka\nhäntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.\n\n\"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun\nvuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja\nisääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin\nJumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita\npikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!\"\n\n\"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle\nhyvää!\" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi\nhäneen kyynelten läpi. \"Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä\ntarkoituksessa, vasta viime aikoina... Mutta isässäkin oli kyllä\nvikaa... Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin\nteistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte\nminut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka\nmitä.\"\n\nKohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan\npuhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa\ntuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.\n\n\"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!\" huudahti hän ja liikutus\nvaltasi hänet.\n\n\"Niin, teki mieleni... teki mieleni tulla katsomaan teitä.\" Kun hän\ntarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja\nvieri pitkin hänen poskiaan.\n\n\"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä\nolet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?\"\n\n\"Olen\", -- nyyhkytys tukahutti hänen äänensä -- \"vaikka olen\njoskus...\" Hän ei voinut jatkaa.\n\n\"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet\ntaistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit\nväliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi\nkanssa, minun täytyy saada vähän levähtää.\"\n\nVanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa\nhihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä\nhiussuortuvia pois otsaltaan. \"Sinä mahdoit olla katkera pala\nLystrupille\", sanoi hän, \"mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla\nlausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti\ntapahtuvaa lähtöään.\"\n\nVuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin\nKnuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta\nkysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt\noli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli\nparhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: \"oi, kiitos, että\nmyrkky on verestäni poissa!\"\n\nLystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten\nsai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut\nja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa\nja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä\nniissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin\ntuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.\n\n\"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa\ntuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer--kil--lis--tä,\nettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä.\"\n\nHän pudisti päätänsä.\n\n\"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä\nluotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja\npöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi,\nettä sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos\nsen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta\nsinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan:\n'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'... Ja mitä vapaakouluun tulee\n-- kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni -- niin sanon\nsinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa\nvarten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja -- vaikka oletkin oma\nvävyni -- näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan\naikaa!\"\n\nHänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen\nmielikuvissaan.\n\n\"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa!\nTiedättehän... sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista\nkohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten\nhuudahti hän suuttuneena: \"no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo\nkaataa kouluni... paikoillenne, pojat!... Hoh, hoh\", huokasi hän,\n\"en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan,\njonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä\nseisoisi!'\"\n\n\"Hyvä Jumala, Emma\", sanoi hän kohta sen jälkeen, \"täytyykö meidän\nlähteä pois vanhalta koulultamme... Älä riipu takissani, rakas\nlapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi,\ntyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä\nolla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle\nleipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?... 'Jesuksen\ntähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa\nvirsikirjassa... Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla\non myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme,\netkö käsitä sitä, lapsi?\"\n\nEmma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla.\nTytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina\njoka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi\nhänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin\nkättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin\nvakuuttaakseen: \"meitä on kaksi.\"\n\n\"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!\"\nsanoi Lystrup kerran. \"Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta,\nmissä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset\ntuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin\nheistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon,\nelleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja\npyörivät, huutavat ja tappelevat!... Hyvä Jumala, enkö seisokin itse\ntuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina!\nLystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te\nsiellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas\nniin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin...\nvelvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!\"\n\nMyöhempään yöllä oli hän kerran täydellisesti tajussaan.\n\n\"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla'\nmuistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa.\"\n\nEmma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään\npieni runoteos, josta hän alkoi lukea:\n\n\"Niin usmaista...\"\n\nÄäni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti:\n\"en voi, isä, en voi!\"\n\n\"No, mitä taas, pikku Emma! Knuut, lue sinä!\"\n\nKnuut otti kirjan ja luki matalalla, mutta sointuvalla äänellä:\n\n    \"Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois,\n    valo kirkastais otsaani uurtaman huolen!\n    Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois\n    ja kauhea portti, mi vie täältä pois,\n    jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!\n\n    Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan,\n    mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu,\n    se toiseksi muuttuvi kokonaan,\n    sitä silmin kun kirkkahin katsella saa,\n    tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.\n\n    Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan,\n    mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin,\n    mitä maailma tunne ei konsanaan,\n    mille kylm' olin itsekin toisinaan,\n    tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.\n\n    On elämä suurta ja vakavaa,\n    mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä.\n    Hän, min käskystä hautakin aukeaa,\n    rajan toiselle puolen mua johdattaa\n    ja saattavi käyntini helpoksi siellä.\n\n    Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies,\n    elon siementä kätköstä et sinä yllä!\n    Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie,\n    valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie --\n    Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!\"\n\nKnuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn\nviereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.\n\n\"No, no, lapset!\" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen\nrauhallisella äänellä. \"Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa -- hiljaa!\"\n\nAamun sarastaessa leimahti viimeisen kerran elonkipinä vanhassa,\nvoimakkaassa vartalossa. Kauhun ilme kasvoillaan kohosi Lystrup\nistualleen sängyssä, tuiotti Emmaan ja Knuuttiin ja huudahti:\n\n\"Ettekö kuulleet, mitä Herramme sanoi? 'Riisu valjaasi, Lystrup!'\nHoh, hoh\", huokasi hän ja vaipui takaisin patjoille, \"niin on se\nsiis lopussa...! Tule, Herrani ja Vapahtajani, ja vie rajan toiselle\npuolen!\"\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa. Vielä katse, syvä, siunaava katse\nmolempiin nuoriin, pitkä, raskas huokaus, ja silmät ummistuivat.\n\n\n\n\nVanha jykevä pato oli sortunut. Kukapa enää asettaisi rintansa\nsuojaksi myrskyä ja aaltoja vastaan? Besser kyllä tarjoutui, mutta\nBesserissä ei ollut miestä siihen. Pienen yhteiskunnan vanhoilliset\nvaltasi hämärä, lamauttava aavistus siitä, että uusi aika olisi\nesteettömästi ja keskellä selvää päivää hyökkäävä pitäjään ja\nanastava asemat, jotka vanha aika oli joko vapaaehtoisesti jättänyt\ntai joista sen askel askeleelta täytyi peräytyä. Mutta olkoon\nsanottu uuden ajan enemmässä tai vähemmässä määrässä tulisien\nhyökkääjien kunniaksi, että heidät täytti jonkunmoinen ritarillinen\nmyötätuntoisuus tappion kärsineitä vastustajiansa kohtaan. Näytti,\nikäänkuin he olisivat tunnustaneet mielessään, että olisi väärin\nkäyttää ylivaltaa poistamaan viimeisetkin vanhan ajan jäännökset\nmuutamista syrjäisistä asemista.\n\nToistaiseksi ei tehty enemmän hyökkäys- kuin\npuolustussuunnitelmiakaan. Sodan melske oli hetkeksi vaiennut, ja\nkaikkien mielet valtasi äskettäin sattunut kuolemantapaus, joka,\naivan niinkuin Knuut oli arvellut, herätti vilkasta osanottoa\npitäjän kaukaisimmissakin sopissa. Silloin vasta oikein selvisi,\nkuinka pitäjän kunnollinen, joskin viime aikoina vähän levoton\nväestö, oli mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta kiintynyt\nvanhaan opettajaansa, joka oli vaikuttanut sen keskuudessa lähes\nkahden sukupolven ajan. Voimakas sielu, joka on elänyt täysinäistä\nelämää, elämää, josta ei ole puuttunut enemmän rehellisyyttä ja\ntotuutta, kuin tahdonlujuutta ja kunnollisia pyrkimysperiäkään, on\naina jättävä tuntuvan jäljen jälkeenjäävien, niinhyvin ystävien kuin\nvastustajienkin, sydämmiin. Lystrup oli tosin ollut itsevaltainen ja\ntaipumaton kuin vanha tammi, mutta hän oli samalla ollut kaikessa\ntunnollinen ja oikeudentuntoinen ja omalla tavallaan rehellisesti\npuolustanut viimeiseen asti pientä yhteiskuntaansa; siksi hänen\nmuistoansa kunnioitettiin. Koko pitäjä sitoi seppeleitä, kaikki\nkilpaa auttoivat surevaa tytärtä. Niin lukuisaa surusaattoa kuin se,\njoka hautajaispäivänä kokoutui kirkkomaalle, ei Rörby ollut vielä\nkoskaan nähnyt. Ja kellojen kaiun kieriellessä puhtaassa, kirkkaassa\ntalvi-ilmassa yli valkeain, välkkyväin metsien, seisoivat miehet,\nvaimot ja koululapset totisina ja äänettöminä ja katsoivat, kuinka\nheidän vanha opettajansa laskettiin maan poveen. Se oli valtava\nhetki; juhlallinen rauha oli koittanut kauvan raivonneen myrskyn\njälkeen. Tuntui kuin vanha ja uusi aika olisivat ojentaneet kättä\ntoisilleen haudan ylitse.\n\n\n\n\nVielä muutama sana lopuksi.\n\nVanha Jörgen Siversen muutti kohta sen jälkeen kirkkomaahan lähelle\nmonivuotista ystäväänsä, mutta Jörgenin Kaaren, tosin heikkona\nja kivuloisena, kolistelee vielä puukenkiään vanhassa kodissaan.\nIkäänkuin lempeä suojelushenki seisoo Ellen hänen sivullaan. Hän on\noppinut tyytymään kohtaloonsa ja näkee siinä jumalallista johdatusta.\nKuin vieno, hiljainen sävel on hänen elämänsä katoava.\n\nEntäs Besser? Niin, mitä auttaisi salata sitä, jonka koko\nmaailma tietää: Besseriä ei ole enää -- ei, siitä voisi syntyä\nväärinkäsitystä -- Besseriä ei ole enää Rörbyssä. Matkustanut!\nkadonnut! Valtiollisessa suhteessa vainosi häntä rakas, tosin ei\nniinkään harvinainen kohtalo, että toimeliaan, jopa joka taholle\ntoimeliaan elämän lopulla -- niin, mitä siitä kaunistelisimme --\nkaikki kääntävät selkänsä ja heittävät syrjään kuin mitättömän\nolennon, jolla ei ole mitään menneisyyttä, ei mitään ansioita. Mutta\nnämä rivit todistakoot, että se arvokkaisuus ja sielunrauha, jonka\ntieto ansiorikkaasta elämästä herättää suurissa henkilöissä, pysyi\nhänessä järkkymättä viimeiseen asti. Entäs hänen yhteiskunnallinen\nasemansa, miten sen kävi? Niin, miksi hän paremmin olisi säilynyt\nhaaksirikosta yhteiskunnallisessa asemassaan kuin muissakaan.\nMutta se myöskin tässä todistettakoon, että ajan aineelliset\nvaikeudet eivät järkyttäneet Besserin mielenrauhaa enempää kuin\nvaltiollisetkaan vastoinkäymiset.\n\n\"Te muutatte siis pois, Besser?\" sanoi vanha eläinlääkäri muutamana\npäivänä.\n\n\"Niin, liike ei tahdo oikein kannattaa, Peddersen. Vuokrat ovat\nkalliit, ei jaksa maksaa.\"\n\n\"Sepä ikävää, Besser!\"\n\n\"Hm -- tjaa--ah! Kunakin aikana on omat vaikeutensa, sille ei\nmahda mitään. Mutta ei saa silti menettää rohkeuttaan, eivätkä ne\nsäännöllisesti olekkaan niin pahoja, kuin miltä ne näyttävät. Ei\ntämä ole ensimäinen pulma elämässäni, Peddersen, mutta mainiosti\nminä olen aina selviytynyt. Koettelemuksetkin ovat väliin hyväksi,\nPeddersen, ne terästävät luonnetta... höm, höm\" -- kurkkua kangerti\n-- \"terästävät luonnetta!\"\n\n\"Hyvä on, että on terästä, mutta hopeaakin elämässä tarvitaan.\"\n\n\"Ah, ystäväni, kun vaan on yritteliäisyyttä ja intelligensiä, niin\nei ole hätää, ei mitään hätää. Niks forbluffen lassen! [Ei pidä\nhämmästyä. Suom.] se on aina ollut minun tunnussanani.\"\n\nJa kun lähtöhetki koitti, vaelsi Besser Rörbystä paita ja tohvelipari\nkainalossa, aivokoppa täynnä kultaisia sääntöjä ja tunnussanoja ja\npahkulainen tammikeppi kädessä ulos avaraan maailmaan etsimään \"uutta\nliikettä\".\n\nEmmasta on täydellisesti kadonnut kovien myrskyjen synnyttämä\nhervakkuus, ja hän nostaa taas päätänsä Lystrupien tapaan. Nuoruuden\nruusut heloittavat hänen poskillaan ja voimaa uhkuaa koko hänen\nolennostaan. Hänen miehensä, nuori, lahjakas, edistyshaluinen\nmaanviljelijä, on saavuttanut onnen ja rauhan, jota hän niin monta\nvuotta kärsimättömänä ajoi takaa. Hänen valistustyönsäkö? Luopunutko\nsiitä? Ei, sitä hän ei ole tehnyt, paljastaisihan hän, Lystrupin\nsanaan, oman kunnottomuutensa, jos hän käärisi kokoon lipun, jota\nhän kerran oli kantanut niin korkealla. Mutta hän ei enää rynnistä\nvanhan ajan varustuksia vastaan, sillä hän tietää, että niiden kanssa\notellessa on leikki kaukana. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla\nvoimakkaasti, koettaa hän niitä kukistaa sitä mukaa kuin niiden aika\non tullut. Hän näet myöntää, että on sellaisiakin varustuksia, joiden\ntulee antaa seisoa aikansa, jos kerran naapurien ja kanssaihmisten\nomistusoikeudelle annetaan jotain arvoa.\n\nKiinalainen muuri on kaatunut, Rörby on yhdistynyt muuhun\nyhteiskuntaan. Maine maailman tapahtumista ei kulje enää Rörbyn\nsivuitse niinkuin entisaikaan. Elonilmaukset metsien toisella\npuolen ovat hienojen lähteensuonien tavoin uurtautuneet muinoin\nkuivaan ketoon ja saaneet siinä aikaan rehevän kasvullisuuden.\nNiinkuin jo edeltäpäin saattoi arvata, on kylä saanut nuoren,\netevän opettajan, johon on syytä olla tyytyväinen ja josta innokas\npappi näyttää saavan tukevan liittolaisen. Ampuma- ja puhujaseurat\nmenestyvät niin hyvin, että aiotaan parin naapuriseuran kanssa\nrakentaa yhteinen voimistelu- ja kokoushuone Besserin vanhan, ajan\nhampaan nakerteleman \"salongin\" sijaan, jossa kylän nuoret jo kauvan\naikaa ovat saaneet näyttää voimiaan ja notkeuttaan. Taloudellinen\ntoiminta on edistymään päin, kirjat ja sanomalehdet ovat muuttuneet\nvälttämättömiksi monessa kodissa. Osan vanhoista säästöistään, jotka\nKnuuttia kerran niin kiusasivat, on todellakin moni tilanomistaja\nkäyttänyt parannuspuuhiin karjanhoidon ja meijeriliikkeen aloilla,\nelämää ja virkeyttä huomaa kaikkialla. Totta on, että väliin vielä\ntaistelunvihuri ryöpsähtää kylään ja joku valtiollinen pommi\nräjähtää keskellä keskustelevaa ihmisjoukkoa. Mutta pommit eivät\nputoa enää niin korkealta kuin entisaikaan, jolloin kauvan kestäneen\ntoimettomuuden jälkeen tuntui hyvältä saada oikein \"paukuttaa\".\nMielten kiihkeys on kadonnut, tuntuu kuin alkaisi Rörby jo jättää\nlapsuuden huimuuden ja siirtyä kypsyneesen ikäkauteen.\n\nJa Laulupuro laulaa, laulaa yöt päivät herkeämättä. Emma kuuntelee\nsen laulua väliin, mutta siinä on toinen sointu nyt kuin silloin,\nkun hän kuunteli sitä koulun puutarhassa. Kokonainen joukko\nerilaatuisia ääniä kohoaa hiljaisina kesä-iltoina kukkaismetsikön\nsyvyydestä. Tuolla syreenipehkojen siimeksessä heläjää kuin iloinen\nlaululinnunliritys. Tuolta kivien välistä ohdakekatoksen alta kuuluu\ntaas korkea, sointuva ääni, jota kauvempana säestää putouksen kohina\nkuin urkujen mahtava pauhu. Kirkkaina, ikäänkuin puhdistuneina\nkaikuvat sävelet. Niissä soi rauhaa, soi hiljaista onnea, mutta\nsamalla velvollisuudentuntoa ja vastuunalaisuutta. Ja Emma kiittää\nJumalaa siitä, että hän pääsi puron toiselle rannalle. Kaikki eivät\npääse Laulupuron ylitse -- Ellen ei sitä koskaan tehnyt.\n\n\n\n"]