[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqnb7drLh7KzDU_IWdAtJbVwy3AFTa1wXaqx5vOMRHy0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},149,"Kehitysaikana: tytöistä","Topelius, Toini",1854,1910,"149-topelius-toini-kehitysaikana-tytoista","149__Topelius_Toini__Kehitysaikana_tytöistä",null,"romaani",[],[],"fi",1890,39798,234522,false,38772,[22],"Children -- Juvenile fiction",[24],"Novels","\"Kehitys-aikana: Tytöistä\" by Toini Topelius is a fictional narrative written in the late 19th century. The story explores the lives of young girls as they transition from childhood into adolescence, highlighting their experiences, thoughts, and relationships. The text is likely to delve into themes of friendship, personal growth, and the challenges faced by young women during this formative period of their lives.  At the start of the book, we are introduced to Bella, a sweet and innocent girl who is transitioning to a more mature phase of life. On the first school day after winter break, Bella is late and experiences a rush of excitement as she reunites with her lively classmates. Through Bella's interactions, we see glimpses of her nurturing nature, as she strives to include a new, enigmatic girl named Hanna Rappe. Hanna is depicted as more serious and reserved than her peers, prompting curiosity and concern from Bella. As their paths intertwine, the narrative sets the stage for exploring the dynamics of friendships, social pressures, and the internal struggles of these young girls. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Kertomus seuraa tyttöjoukon elämää ja kasvua lapsuuden ja nuoruuden taitteessa. Teos kuvaa koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita sekä nuorten naisten henkistä heräämistä ja tulevaisuuden odotuksia 1800-luvun lopun Suomessa. Alun perin jatkokertomukseksi kirjoitettu teos tarkastelee tyttöjen sielunelämää ja valmistumista aikuisten maailmaan.","Toini Topeliuksen 'Kehitysaikana: tytöistä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 149. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KEHITYS-AIKANA: TYTÖISTÄ\n\nKertoeli\n\nTEA [Toini Topelius]\n\n\nKustannusosakeyhti Otava, Helsinki, 1890.\nJ. Simeliuksen perillisten kirjapaino-osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nTYTÖLLENI.\n\n\nMitä ajattelee nuori koivu kun se keväällä tuntee avaran maailman\nraitisten tuulten suhisevan lehdissään; mitä arvelee umpu, kun se\ntuntee päivä päivältä yhä enemmän aukenevansa kasteesta ja\npäiväpaisteesta; mitä tuumaa kananpoika, kun se ihmetellen kömpii\nkuorestaan; miltä tuntuu perhosen mieli, kun se ensi kertaa koettelee\nnuoria tuoreita siipiään päiväpaisteessa ja raittiissa ilmassa; mitä\nmiettii tyttönen, kun hän on ennättänyt nuoruuden kynnykselle ja\nikävöiden haluaa syliinsä sulkea tuntematonta tulevaisuutta?\n\nKen tietää tämän?\n\nSeuraaville lehdille olen koettanut piirtää osan niitä mielentiloja ja\ntunteita, jotka kummallisten, outojen lintujen tavalla liitelevät\nlapsuuden ja nuoruuden rajalla. Niitä on vaikea pyytää ja ehkä en\nolekaan onnistunut. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, ettei sitä,\nmitä tytön sydämmessä on hienointa, se mikä on hänelle kaikkein pyhintä\nja kalleinta ja jota tahtoisin kutsua lapsuuden enkelin jäljiksi hänen\nsielussaan -- koskaan voi selittää ja koskettaa. Sillä se on se\nnäkymätön, hänelle itselleen puoleksi tuntematon lanka, joka sitoo\nhänet hänen elämänsä alkuun ja päämäärään -- Jumalaan.\n\nKuitenkin olen koettanut viitata siihen edesvastaukseen, joka teitä\nodottaa elämässä. Elkää siitä säikähtykö. Vasta silloin kun tunnemme\nitseämme ei ainoastaan iloisiksi lapsiksi, vaan ihmisiksi, joilla on\ntärkeä tehtävä, -- vasta silloin saa elämämme oikean muodon ja\nsisällön.\n\nNuoret lapset! Reippaat tytöt! Elämä on niin suurta ja rikasta ja\nmaailma niin ihana. Nauttikaa niitä, mutta oi sidotuin silmin.\nRakastakaa, uskokaa, toivokaa ja tehkää työtä rohkein sydämmin, -- kas\nse on tehtävänne!\n\nTässä kertomuksessa esiintyy melkein yksinomaisesti tyttöjä ja siihen\non syynä se, että se alkuperäisesti oli aiottu \"Nya Trollsländan\"\nnimistä sanomalehteä varten, jatkoksi erääsen samassa lehdessä olleesen\nkertomukseen poikien kumppanuudesta. Mutta kun se kasvoi liian isoksi\nTrollsländaa varten, täytyi sen lähteä maailmalle eri kirjasena.\n\nHelsingissä Marraskuulla 1889.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nNo, Bella, joko nyt ensimmäisenä aamuna myöhästytään koulusta? --\nmurisi Leena ja rumautti halot uunin eteen. -- Kello käy kahdeksatta,\nja muut ovat jo kahvipöydässä.\n\nBella nousi istualleen ja hieroi silmiänsä. Olihan nyt 15 päivä\nTammikuuta. Ja se oli häneltä vähällä unhottua! Joululuvalla oli hän\ntottunut nukkumaan näin kauan. -- Kahdeksatta! Hyväinen aika, mitä äiti\nnyt sanoisi? Bella oli eilen luvannut hakata sokuria ja ommella pari\nnappia Pentin liiviin, ennenkuin hän menisi kouluun. Nyt kysyttiin\nsukkeluutta.\n\n-- Leena kulta, kylpy tänne! En uskalla kai olla kylpemättä.\n\nHän pistihe rohkeasti kylmään veteen, hankasi itsensä karkealla\npyyhinliinalla, kunnes oli punainen kuin krapu ja tuota pikaa oli hän\nvaatteissa. Tukan järjestämiseen ei mennyt paljon aikaa, se oli onneksi\nlyhyt, ja nyt oli hän valmis.\n\nRuokasalissa olivat vanhemmat ja sisarukset jo kahvipöydässä, kun Bella\ntuli. Äiti osoitti hymyillen sokuriastiaa, joka oli täyttänyt itsensä,\nja Pentti nyki nappejaan, joita hän oli ommellut niin vahvalla\nrihmalla, että siihen olisi voinut ripustaa naulan painoja. Pienet\nsiskot, Lulle, Liisi ja Helmi takertuivat häneen kertoakseen asioitaan,\nja kotvan aikaa kului, ennenkuin hän ystävällisellä tavallaan pääsi\nniistä ja saattoi ruveta ruoalle.\n\nTammikuun aamu oli kylmä ja kirkas ja hän tuli koululle hehkuvin\nposkin. Sielläkös melua ja pakinaa! Se kuului aina porstuaan saakka.\nEtehinen oli täynnä tömiseviä, hengästyneitä, juttelevia tyttöjä, jotka\nriisuivat päällysvaatteitaan ja koettivat huutaa toinen toistaan\nkovemmin.\n\n-- Päivää, Ada!... Päivää, Pelle!... Päivää! Päivää! -- kuului joka\ntaholta. -- Onnellista uutta vuotta, Kerttu! ... kuinka olet voinut?\nMitä olet tehnyt joululuvalla!... Minä olen ollut maalla... Vai\nniin!... Oletko saanut paljo joululahjoja? -- y.m., y.m. puhui\nsadottain innokkaita suita.\n\nJohtajatar tuli ystävällisesti tervehtien sinne ja koetti hillitä\nniitä, mutta se onnistui vaan hetkeksi. Kysymyksiä ja vastauksia,\nhuudahduksia ja naurua tulvaili joka puolelta, oli niin hauskaa taas\nnähdä toisiaan ja kerrottavaa oli niin paljon huvittavaa ja tärkeää.\n\nBellaa ympäröi heti joukko tovereita. Hän oli kaikkien lemmikki, hänen\nsuosiotaan hakivat kaikki kilvan ja hemmottelivat häntä kaikin voimin.\n\nAgnes Lund tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan. -- Tulehan\ntänne, niin saat nähdä ihka uuden puhkioni. Minä olen niin kauan\ntoivonut itselleni valkoista Angorapuhkiota, semmoista kun on Emelie\nRosenskjöldillä, ja nyt isä antoi minulle semmoisen joululahjaksi. --\nEi, odotahan, Bella, sinun täytyy ensin katsoa tätä, -- huusi Lilli\nEnestam. -- Nämä kellon vitjat sain minä. Eivätkö ne ole ihmeen\nkauniit?\n\n-- Kuule, Bella, -- huusi eräs kolmas, -- saitko sen kirjan jota\ntoivoit?\n\n-- Bella, tulepa tänne, niin saat jotakin makeaa. Me otimme vasta eilen\nmakeiset joulukuusesta ja minä otin mukaani muutamia paraimmista\nsinulle.\n\n-- Bella, tahdotko uusimman valokuvani? -- kysyi Jenny Stenman, eräs\nkaunis, hiukan turhamainen tyttö, jolla oli kiharoittu otsatukka ja\npuku uusimpien kaavojen mukaan. Hän ojensi kuvansa Bellalle, joka\nhymyillen pudisti päätään.\n\n-- Kiitos, Jenny, minä pidän enemmän siitä mikä minulla jo on. Se on\nyksinkertaisempi.\n\n-- Niin, minä olin nuorempi silloin, -- vastasi Jenny ja katseli\nmielihyvällä kaunista muotoaan.\n\n-- Bella, nyt täytyy sinun tulla hiukan meidän puheille, -- huusi pari\ntyttöä tunkeutuen muiden edelle. -- Mehän tuskin olemme saaneet sanoa\nsinulle hyvää päivää.\n\nBella oli kuin myllyssä. Hänen täytyi kuunnella kaikkia, vastata\nkaikille, olla ystävällinen ja jakaantua vähintäinkin kahteenkymmeneen\nosaan ettei loukkaisi ketään. Hänellä oli kummastuttava taito riittää\nkaikille eikä kukaan voinut oikeastaan kehua, että oli hänelle\nläheisempi ystävä kuin muutkaan.\n\nToverien melutessa hänen ympärillään, huomasi hän viimeisellä penkillä\nluokkahuoneessa erään uuden tulokkaan, joka ei ollenkaan näyttänyt\nmuista huolivan. Se oli eräs pitkä, tummaverinen tyttö vakavilla\nruskeilla silmillä. Hän selaili kirjaansa, heitti välistä kärsimättömän\nkatseen kelloon, mutta ei välittänyt niistä uteliaista katseista joilla\ntyttöparvi häntä tarkasteli.\n\n-- Kuka on tuo uusi? -- kuiskasi Bella ja katsoi viimeiseen penkkiin\npäin.\n\n-- Hänen nimensä kuuluu olevan Rappe, -- kuiskasi Siiri Linder\nvastaukseksi, -- maalta. Serkkuni Elna on paljon kertonut eräästä hyvin\nkummallisesta tytöstä, joka asui lähellä heitä ja jonka nimi oli Hanna\nRappe. Olisipa hauska tietää onko se hän.\n\nNyt soitettiin ja kaikki luokat kokoontuivat rukoukseen. Bella ei\nmalttanut kuunnella paljon ollenkaan, hänen katseensa kääntyivät yhä\ntuon uuden toverin puoleen, joka seisoi paikallaan vakavana ja melkein\nsynkkänä.\n\nTunnin kuluessa, kun todistukset tarkastettiin ja läksyt määrättiin,\noli Bella hyvin hajamielinen. Hän huomasi alinomaa katselevansa\ntulokasta takimaisella penkillä ja ajattelevansa, mimmoinen tuo\nmahtaisi olla. Ei hän ainakaan näyttänyt ystävälliseltä ja vastasi\nmelkein jörömäisesti johtajattaren kysymyksiin.\n\nKun heidän piti lähteä, koetti Bella lähestyä häntä, mutta se ei\nonnistunut. Itse oli hän ujo ja toinen vetäytyi tahallaan syrjään.\nTytöt sitä paitse eivät jättäneet Bellaa rauhaan; kaksi heistä tarttui\nhänen käsivarteensa ja veivät hänet mukanaan, vilkkaasti keskustellen.\n\n-- Hän on hyvännäköinen tuo Rappe, -- sanoi Lilli Enestam kun he\ntulivat ulos kadulle.\n\n-- No, enpä juuri tiedä, -- arveli Agnes Lund. -- Näittekö että hänen\npukunsa oli tehty paksuimmasta puolivillaisesta, joka ei kelpaisi\nmeidän piioillemmekaan.\n\n-- Hän on ehkä köyhä, -- puolusti Bella.\n\n-- Entä millainen palttoo hänellä oli! -- jatkoi Agnes kiivaasti\nmoittien. -- Pitkä ja suora kuin säkki ja taskut tämän koululaukkuni\nkokoiset. Hän kulkee kädet taskussa kuin katupojat ja käyttää lapasia.\n\n-- Mutta hyvän näköinen hän on, -- intti Lilli. -- Hiukset muodostavat\nniin kauniita suortuvia otsan kohdalla ja hänen silmänsä!... En minä\nole ennen nähnyt semmoisia silmiä.\n\nSeuraavana päivänä olivat Bellan ajatukset niin kiinni tuossa uudessa\ntoverissa, että hän pari kertaa vastasi opettajallekin päin seiniä.\nSilloin lensi hän tummanpunaiseksi hämmästyksestä; semmoista ei ollut\nhänelle juuri ennen tapahtunut. Vakavalla ponnistuksella koetti hän nyt\nkuulla opettajan sanoja, mutta tuon tuostakin täytyi hänen salaa\ntarkastaa Hanna Rappea. Hän huomasi kuinka hyvästi Hanna vastasi, -- ei\ntyttöjen tavallisella epävarmuudella, -- kuinka taitava hän oli\nkaikissa aineissa, kuinka hän kohteli opettajia ja tovereita\njonkunmoisella jäykällä välinpitämättömyydellä, joka teki mahdottomaksi\nlähestyä häntä. Tämä ikäänkuin kiihoitti Bellaa, joka ei koskaan vielä\nollut kokenut tylyä kohtelua.\n\nHeidän koulusta lähtiessä tuli sattumus hänelle avuksi. Hän huomasi\nuuden toverin hakevan toista kalossiansa ja kiiruhti hänelle avuksi.\nVähän aikaa etsittyänsä, löysikin hän erään parittoman ja vei sen\ntarjolle.\n\n-- Tämäkö se on sinun? -- kysyi hän. -- Tässä on H.R. Mikä on\nristimänimesi?\n\n-- Hanna, -- vastasi toinen ja nyt Bella sai häneltä ensimmäisen\nystävällisen silmäyksen.\n\n-- Hanna! Se on minun lempinimeni, -- huudahti Bella iloisena. -- Onpa\noikein hauskaa että sinulla on se nimi. Missä asut, saanko saattaa\nsinua kotiin?\n\n-- Minä asun Annankadulla, -- vastasi Hanna, vaan ei ollut huomaavinaan\njälkimäistä kysymystä.\n\nMutta Bella oli vakavasti päättänyt että hänen piti päästä tämän\nkummallisen toverin tuttavuuteen. Hän sieppasi sentähden\npäällysvaatteensa seinältä ja tavoitti Hannan portailla.\n\n-- Saanko saattaa sinua? -- pyysi hän ja äänessään oli jotakin, jota\nHanna ei voinut vastustaa. -- Minä asun aivan lähellä Annankatua, niin\nettä meillä kuitenkin on sama matka.\n\n-- En minä ole mikään hauska kumppani, mutta tule jos tahdot.\n\nHe kulkivat äänetöinnä jonkun aikaa. Vihdoin sanoi Hanna tylysti:\n\n-- Luokkalaisesi turmelevat sinua, näen minä.\n\nBella punastui eikä tietänyt oikein mitä vastata.\n\n-- Minä tunsin erään tytön, -- jatkoi Hanna, -- joka oli hyväluontoinen\nniinkuin sinä, mutta jonka tädit ja toverit kerrassaan turmelivat. Hän\ntottui niin aina saamaan kaikki mielensä mukaan ja olemaan muiden\nhuomion esineenä, ettei hän sitten koskaan ollut tyytyväinen jos eivät\nkaikki häntä ihailleet ja kumarrelleet. Pelkään että sinäkin menet\npilalle jos vaan et ole varoillasi.\n\nPistos Bellan omassatunnossa osoitti ettei Hannan arvelu ollut ilman\nsyytä. Bellan iloinen hymy katosi ja hän kysyi levottomasti: --\nluuletko todellakin että minä menen pilalle?\n\n-- Olisipa hyvin kummallista jos ei niin kävisi. Kun aina on huomion\nesineenä, kun yhä syötetään ystävyyden osoituksilla, suudelmilla,\nhyväilyllä ja imartelulla, niin on se yhtä epäterveellistä luonteen\nkehitykselle kuin makeiset vatsalle.\n\n-- Sepä ei ole totta että toverit imartelevat minua, -- huudahti Bella\njuonikkaan lapsen tavoin; -- he pitävät minusta todellakin. Mutta mitä\nse sitä paitse sinuun koskee? Mitä sinun tarvitsee ruveta minua\ntuomitsemaan kun emme vielä kahta päivää ole toisiamme nähneet? Siihen\net ole suinkaan oikeutettu.\n\nNyt oli Hannan vuoro punastua ja hän vastasi jotenkin tylysti:\n\n-- Minäpä aina sanon mitä ajattelen enkä sille mitään taida jos totuus\nsinusta tuntuu karvaalta.\n\nNyt kulkivat vähän matkaa äänetöinnä, kumpikin oli hiukan loukkautunut.\nVihdoin pakotti Hannan järki häntä myöntämään että Bella oli oikeassa.\nOlihan hän vieras, eikä tarvinnut toiselle työntää mielipiteitään. Mitä\nliikutti tyttöjen käytöskään häntä? Ei vähääkään. Eikä Bellakaan, ei\nhän ollut oikeutettu häntä suututtamaan. Hän voitti jäykkyytensä,\ntarttui Bellan käsivarteen ja virkkoi äänen vivahduksella joka saattoi\nBellaa kummastuen katsomaan häneen: -- suo anteeksi!\n\nMistä tuli nyt hänen ääneensä tuo lempeys ja vienous, joka meni suoraan\nBellan hellään sydämmeen? Hän puristi hiljaa Hannan kättä ja koska jo\noli omalla nurkallaan erosivat he päätä nyykyttäen.\n\nBella ajatteli koko päivän tuota uutta toveria. Hän _oli_ tosiaankin\nkummallinen, kaikista muista erilainen. Niin tyly ja kuitenkin\nmiellyttävä. Ja kuinka hän puhui, -- melkein kuin aikaihmiset. Mutta ei\nhänen pitäisi vaan esiintyä tuommoisena holhojana, sitä ei Bella\naikonut kärsiä.\n\nPitikö Bella hänestä? _Ei_. Tai ... ehkä sentähden vähän, sillä hän\nnäytti niin vilpittömältä. Mutta varmaankin hänellä oli kova ja paha\nsisus. Kun saattoi sanoa että toverit imartelivat! Sehän oli yhtä kun\njos syyttäisi heitä viekastelemisesta. Niin hän oli varmaankin ilkeä.\nMutta mistä sitten tuli tuo lempeä: suo anteeksi! Bella pudisti\nkummastellen päätään eikä tietänyt oikein mitä uskoisi.\n\n\n\n\nBella Palmfeltin koti ei ollut rikas eikä köyhäkään, mutta se oli hyvä\nkoti sanan paraimmassa merkityksessä. Hänen isänsä oli tavattoman\nrehellinen, vaatimaton ja harvapuheinen, vaan myöskin miellyttävä ja\nteki väsymättömästi työtä perheensä eteen. Hänen äitinsä oli noita\nvienoja ja kuitenkin lujaluontoisia naisia, jotka vähääkään häärimättä\nvastustamattomasti vaikuttavat ympäröiviinsä. Hän oli ollut\nopettajattarena ennenkuin joutui naimisiin, hänellä oli ollut monta\nlasta kasvatettavina sekä oppinut rakastamaan ja ymmärtämään niiden\nerilaisia luonteita. Kun hän sitten sai omia lapsia, koetti hän\nkasvattaa heitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän paraimpina piti,\neikä ilman mitään suunnitelmaa, \"umpimähkään\", niinkuin monet äidit\npaha kyllä tekevät. Moni piti häntä ankarana, siitä syystä, että hän\njoskus lapsiltaan kielsi muiden mielestä viattomia huvituksia. Mutta\nhän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kovalta elämä sittemmin tuntuisi\nheistä, jos hän niiden pienenä ollessa hemmotteli heitä ja totutti aina\ntekemään heidän oman tahtonsa mukaan.\n\nVanhin poika, Pentti, oli isäänsä, älykäs, vaatimaton nuorukainen,\njolla oli hyvät numerot koulussa ja hiljainen luonto. Hän oli\nseitsemäntoista vuoden vanha ja oli ystävällisellä, toverin kannalla\nkahta vuotta nuoremman sisarensa Bellan sekä ylipäänsä tyttöjen kanssa.\nJos äiti olisi voinut, olisi hän pannut nämät lapsensa yhteiskouluun,\nmutta semmoista ei vielä ollut, kun nämä alottivat koulunkäyntiään.\nMikä hyvä siitä, arveli hän, että veli ja sisar eroitetaan sinä aikana,\nkun yhteinen työ ja monet vakavat riennot voisivat sitoa heidät\ntoisiinsa koko elämän ajaksi? Hän koetti nyt kasvatuksensa kautta\nlähestyttää heitä toisiinsa niin paljon kuin mahdollista, siten\npoistaakseen eriskasvatuksen vaikutuksia.\n\nBella oli niinkuin tavallisesti sanotaan \"suloinen tyttö\". Hän oli\niloinen ilman vallattomuutta, sekä niin luonnollinen ja vaatimaton,\nettei häneen pystynyt toverien ja omaisten jumaloitseminenkaan. Hän oli\nhyvin tunnollinen, osasi aina läksynsä, auttoi kaikkia ja uskoi hyvää\nkaikista. Mutta hän oli liian herkkäluontoinen ja siinä oli hänen\nsuurin vaaransa. Hänestä olisi hyvin helposti voinut tulla tuommoinen\n\"suloinen tyttö\", joka ei olekaan mitään muuta kuin suloinen, joka ei\najattele, ei muodosta itselleen omaa mielipidettä, ei toivokaan\nmaailmassa muuta, kuin saavansa olla pikku suloinen, huoleton nukke.\nHänen äitinsä näki tämän ja koetti karaista hänen luontoansa. Häntä\npelotti toverien silmitön rakkaus, joka niin pian voisi saattaa tätä\npehmeää, kehittymätöntä luonnetta harhailemaan.\n\nNuoremmissa lapsissa oli kaikenlaisia eri aineksia, joista hyvä\nkasvatus voisi saada jotakin kunnollista. Niissä oli itsepintaisuutta\nja uhkamielisyyttä, kiivautta ja vallattomuutta, vaikeita loukkauskiviä\nkasvattajalle, mutta ei läheskään pahimpia. Ja äidin lempeän kurin alla\nmuodostuivat nekin vähitellen siksi, mitä ymmärretään nimityksellä jalo\nluonne.\n\nKun Bella tuli koulusta, meni hän äitinsä luo kertomaan uudesta\ntuttavuudestaan. -- Et usko, äiti, kuinka kummallinen hän on ja\nerilainen meistä kaikista. Olisipa kumma tietää käsittäisitkö sinä edes\nhäntä. Ajattelepa, kun hän kerrassaan piti minulle saarnan ensi kertaa\nkun puhelimme keskenämme.\n\nRouva Palmfelt kuunteli tarkkaan. Hän iloitsi sydämmessään siitä, ettei\ntuo uusi toveri ainakaan hemmottelisi Bellaa. Ja kun hän näki kuinka\ninnostunut hänen tyttärensä oli tuon uuden toverin tähden ja itse\ntahtoi tutkia josko tämä tuttavuus sieti kannatusta eli ei, lupasi hän,\nettä Bella saisi kutsua Hanna Rappea luokseen.\n\nBella iloitsi tästä itsekseen kokonaisen viikon kuluessa ja koetti\nsillä aikaa lähestyä Hannaa. Hän meni aina tuntien lomassa istumaan\nHannan viereen ja koetti päästä hänen kanssaan keskustelemaan.\nToisinaan se onnistuikin, kun Hanna oli sillä tuulella, vaan välistä\nsai hän vaan lyhyitä, jörömäisiä vastauksia tai joku: -- anna olla\nrauhassa!\n\nBella ei kuitenkaan väsynyt. Vastustamaton myötätuntoisuus veti häntä\nHannan puoleen ja toverit huomasivat kateudella, kuinka hän yhä\nuseimmin haki Hannan seuraa ja hylkäsi heidän. Se harmitti varsinkin\nJenny Stenmania ja Agnes Lundia, jotka kumpasetkin olivat rakastuneet\nhäneen ja kilvan koettivat voittaa hänen ystävyyttään tarjoomalla\nhänelle kosolta karamellia ja salaisuuksia. Bella oli ystävällinen\nheille niinkuin muillekin, mutta hän väsyi kohta heidän tyhjästä\nlörpötyksestään ja ikävöi Hannan raitista puhetta, jossa aina oli\ntarmoa ja pontta.\n\nHannan umpimielisyys ja tuntuva etevyys harmitti heitä. Alussa\nkoettivat he hakea hänen suosiotaan, olihan hän luokan paras\noppilas, mutta Hanna teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi\ntylyllä: -- jättäkää minut rauhaan. He silloin vetäytyivät takaisin\nkostonhimoisina, eikä suinkaan vähentänyt heidän pahaa mieltään se,\nettä Bella niin mielellään näkyi olevan Hannan seurassa.\n\nNeljännellä luokalla oli monenlaisia tyttöjä ja siitä syystä ne harvoin\nkaikki olivat yksimielisiä. Siellä oli lapsellisia, kehittymättömiä\ntyttöjä, jotka lomahetkinä vielä leikittelivät paperinukeilla ja sen\nsemmoisella. Siellä oli elämään miltei jo kyllästyneitä nuoria\nneitosia, jotka olivat olleet suurissa seuroissa ja puhuivat\ntanssiaisista ja herroista kokemuksella, joka muutamissa herätti\nkateutta, toisissa naurua. Siellä oli vielä muutamia oikein\n\"poikamaisia tyttöjä\", jotka harjoittivat kaikenlaista urheilua, olivat\ntäynnä tepposia ja telmivät lomahetkinä. Ja vihdoin oli siellä\njoitakuita vakavia ajattelevia tyttöjä, jotka tarkalla katseella\nseurasivat heitä ympäröivää elämää ja koettivat kasvattaa itseänsä niin\nhyvin kuin voivat. Bella oli niin sanoaksemme kaikkien näiden\nluonteiden rajalla: hän oli samassa lapsellinen ja ajattelevainen,\nnaisellisesti miellyttävä ja reipas. Sentähden sopi hän niin hyvästi\nheidän kaikkien kanssa ja oli ainoa yhdysside kaikkien näiden eri\naineksien välillä.\n\nKumma kyllä lähestyi Hanna ensin \"lapsukaisia\", niinkuin niitä luokalla\nnimitettiin, ja voitti heidän sydämmensä kuuntelemalla ystävällisesti\nheidän paperinukke-juttujaan. Hän ei ollut kyllä itse koskaan nukeilla\nleikkinyt, mutta häntä viehätti heidän vilkas mielikuvituksensa ja mitä\nkummallisimmat paperinukke-seikkailunsa. Ja sitten hänestä myös oli\nhauska se, että \"lapsukaiset\" uskalsivat olla lapsellisia vaikka kaikki\nheille nauroivat.\n\nKouluilla oli eräänä päivänä lupa kauniin ilman tähden ja\npohjoissataman luistinradalla vilisi luistelevaa nuorisoa. Jäänpinta\noli kiiltävä kuin iso karamelli ja lumikenttä sen takana kimalteli kuin\nvalkoinen sokurileivos. Kaukaa haamoittivat Korkeasaaren ja\nMustikkamaan rannat sumun verhossa ja venäjän kirkko sekä komeat\nkivikartanot pohjoissataman varrella muodostivat kauniita kulisseja\ntälle vapaalle, avaralle näyttämölle.\n\nPäivemmällä nousi ankara lounastuuli ja ajoi pois radalta kaikki arat\nkurkut ja korvat. Enemmän karaistut jäivät. Joka seisoi horjumatta\nluistimillaan, saattoi antaa tuulen viedä itseänsä ja kiitää hyvää\nvauhtia eteenpäin liikuttamatta yhtään jäsentä, kunnes lumivalli tuli\neteen. Vaan voi kun piti palata! Silloin oli tuuli, kuin muuri\nvastassa, retuutti hameita ikäänkuin jos olisi tahtonut puistella\nniistä pölyn, ja painoi lakit niskaan, jospa olisivat olleet kuinkakin\nvahvasti päässä. Oikeastaan olisi pitänyt kotona pysyä tämmöisenä\npäivänä, mutta päiväpaiste ja kevättuuli viekottivat taas ulos. Halulla\nnyt hengitettiin raitista ilmaa ja kihnustettiin vastatuuleen\nkumarruksessa kuin kaareva jousi.\n\nErään ratamajan luona seisoi joukko koulutyttöjä. Muutamilla oli\nluistimet jalassa ja he läähättivät oteltuaan ensikertaa lounastuulen\nkanssa. Toiset panivat juuri luistimiaan jalkaan, tai olivat\nkatselijoina. Kaikki kuuntelivat innostuneina Jenny Stenmania, joka\nkertoi jotakin salaperäisellä äänellä.\n\n-- Ja sitten, -- jatkoi hän, -- tanssitti hän minua joka kerta ja nyt\njuuri ikäänkuin tulin alas radalle, tuli hän minulle vastaan ja\nohimennen tervehti kohteliaasti sekä heitti minulle muiskun.\n\n-- Hyi, mikä hävyttömyys! -- keskeytti Bella Palmfelt vihaisesti. --\nVaan ehkä sinä erehdyit!\n\n-- Herrainen aika, Bella kulta, jopa se nyt oli koko asia! Hän on niin\nherttainen ja hieno, että minulla oli hyvä halu heittää muiskun\ntakaisin hänelle. -- Jenny katseli ympärilleen nauraen, ikäänkuin\nnähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.\n\nBella hypähti seisoalleen ja hänen silmiinsä oli harmi nostanut\nkyyneleitä. -- Voi sinua, Jenny, kuinka puhut! Olen varma, ettet\ntarkoita mitä sanoit, tahdot vaan ärsyttää minua.\n\nJenny nytkäytti niskojaan.\n\n-- Herrainen aika, Bella kulta, saan kai minä tässä asiassa ajatella\nmitä itse tahdon, -- sanoi hän nyrpistynein nenin.\n\nMuutamat tytöistä nauroivat, toiset näyttivät epäilevän. Olihan koko\nasia niin viaton, eihän kenenkään tarvinnut siitä suuttua?\n\n-- Minusta tuntuu, -- arveli Alma Brennlund, eräs Jennyn hyvistä\nystävistä, -- että kun meidän isämme ja äitimme ja tätimme ja serkkumme\nalituisesti meitä suutelevat, ei siitä kannata taivastella, kun siivo\npoika rohkenee heittää meille sormisuukkosen.\n\n-- Eipä kannatakaan ... niin se on minustakin, -- kuului usea joukosta\nsanovan.\n\n-- Mutta sepä _on_ tuhmaa, sentähden että ... sentähden...\n\nBellan oli aina vaikea puhua, kun oli tunteiden vallassa ja nyt kuohui\nhänen verensä ja sanat takertuivat kurkkuun. Eikä hän tietänyt, kuinka\nhänen oikeastaan pitäisi tätä seikkaa selittää, mutta sen vaan tiesi,\nettä hän itse aina pitäisi moista käytöstä loukkauksena.\n\nSamassa risahti kuusissa, jotka ympäröivät rataa, ja Hanna Rappe kömpi\nesiin. Hän oli tahtonut koettaa kantaisiko hanki ja oli saanut kahlata\npolvia myöten luminietoksissa. Sattumalta kuuli hän Alma Brennlundin\nviimeiset sanat ja nyt tuli hän Bellalle avuksi.\n\n-- Se on tuhmaa sentähden, että se _alentaa tytön arvoa_, -- sanoi hän\npainolla ja katsoi kirkkailla silmillään vakavasti Almaan.\n\n-- Sepä on kaunista, seisoo piilossa ja kuuntelee muiden salaisuuksia,\n-- tiuskasi Jenny Stenman. -- Neiti Rappe ei varmaankaan ole itse\nmikään pyhimys, kun kaikki otetaan lukuun.\n\n-- En suinkaan, -- vastasi Hanna tyyneesti, mutta minä ylönkatson\nkeikastelijoita.\n\n-- Kas, onhan sinulla luistimet mukana, -- huudahti Aina Berg, joka\ntahtoi kääntää keskustelua muihin aineihin. -- En tietänyt että osaat\nluistella.\n\n-- En osaakaan, -- vastasi Hanna, -- mutta aion harjoittaa.\n\n-- Harjoittaa! Täälläkö? -- Ja tytöt näyttivät miltei säikähtyneiltä.\n\n-- Kuinka niin? Onko se kielletty?\n\n-- Ei, ei, mutta luulin vaan, ettet tahdo joutua pilkan esineeksi.\nTäällä on niin paljon joukkoa.\n\n-- Mitäpä siitä? Ovat kai ne kaikki alussa olleet samanlaisia kuin\nminäkin, -- nauroi Hanna ja pani luistimet jalkaan.\n\nTytöt ihmettelivät itsekseen, ettei Hannaa hävettänyt näyttää\ntaitamattomuuttaan. Jenny Stenman käänsi ylenkatseellisesti hänelle\nselkänsä. -- Hänellä ei ole enemmän älyä kuin meidän lehmällä, --\nvirkkoi hän.\n\nBellakin oli vasten tahtoansa hiukan hämillänsä Hannan käytöksestä. --\nJospa olisit tullut tänne jonakin iltana kun täällä ei olisi ollut\nketään, -- arveli hän varovaisesti.\n\n-- Sinäkin Brutoni! -- lausui Hanna hymyillen, jonka raitis tuuli ja\najatus uudesta huvituksesta panivat hyvälle tuulelle. -- Todistakaa,\nettä olen väärässä, niin herkeän paikalla. Minusta tuntuu, että teidän\npäinvastoin pitäisi olla minulle kiitolliset siitä lisähuvista, jonka\nsaatte minun kömpelömäisyyteni tähden.\n\nJoukko huvimajan luota hajosi. Kaukana nähtiin Jenny Stenmanin\npiirtävän niitä kauniimpia pyörtöjä jään pintaan; häntä seurasi puoli\ntusinaa lyseolaisia, jotka silmittömästi ihailivat häntä. Hänen kauniit\nsilmänsä loistivat otsatukan alta, hakien mieltymystä kaikkialla, ja\nahtaasen kureuumaan puristettu siro vartalonsa liikkui niin pehmeästi\nja viehättävästi, että lyseolaiset arvelivat, etteivät koskaan olleet\nnähneet mitään kauniimpaa nukkea. Kun hän väsyi, mikä usein tapahtui,\nkiiruhtivat he kilvan kuljettamaan häntä kelkkatuolilla. Hän silloin\ntuon tuostakin päästi pieniä lapsellisia huutoja muka pelosta, joka\nkerta kun kelkka teki jonkun jyrkän käänteen, tai kun he huimalla\nvauhdilla olivat ajaa jonkun päälle. Mutta hän samassa nautti siitä\nettä niin täydellisesti oli ohjaajansa vallassa.\n\nRadan toisessa päässä teki Hanna ensimäiset kokeet jalossa\nluistelutaidossa. Joka tuulen puuska, joka halkeama jäässä saattoi\nhänet lankeamaan, mutta hän nousi aina yhtä rohkeasti, huolimatta\nohitsekulkijain satunnaisesta hymystä. Hänen harras toivonsa oli, että\npian voisi siksi hallita liikkeitään, ettei niin helposti joutuisi\nankaran lounastuulen uhriksi.\n\nEräs nuori ylioppilas, johonka hän oli tutustunut kotipuolellaan, tuli\ntarjoomaan hänelle apuansa. Hän oli hyvin siro ja hieno ja luisteli\nniinkuin koko maailman ihailevat katseet olisivat häntä seuranneet.\n\n-- Neiti Rappe, saanko kunnian tarjota teille käsivarteni nojaksi? --\nsanoi hän ja tarjosi hiukan mahtavasti Hannalle kättänsä.\n\n-- Ei kiitos, -- vastasi Hanna lyhyesti, -- tulen minä toimeen\nilmankin. -- Ja hän kääntyi poispäin ja ponnisti edelleen hoiperrellen.\n\n-- Siunatkoon näitä hameita! -- huudahti hän kärsimättömästi Bellalle,\nkun tämä hetken kuluttua lähestyi häntä. Milloin ne kiertyvät\njalkoihini, niinkuin siima onkivavan ympärille, milloin heiluvat ne,\nkuin mikähän lippu tuulessa. Maltapa, niin saat nähdä, että kerran\nvapaudun näistä säikeistä ja hankin itselleni puvun oman mieleni\nmukaan.\n\nBella ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän sitä tekisi. Mutta hän arveli\nitsekseen, tulisiko hän tekemään samaa. Hannalla oli niin kummallisia\nuusia aatteita, mutta hän oli oikeassa niin monessa suhteessa, niin\nminkätähden ei tässäkin? Ja Bellasta alkoi jo tuntua, kuinka hengitys\nkävi raskaaksi ja liikkeet kankeiksi sen puvun tähden, jota hän käytti.\n\n-- Kas siellä on veli Pentti, joka opetti minua luistelemaan, --\nhuudahti hän iloisesti ja osoitti erästä nuorukaista. -- Etkö tahdo\nantaa hänen taluttaa itseäsi, hän on vahva kuin jääkarhu.\n\n-- Ei kiitos, en minä tarvitse mitään apua, -- lausui Hanna ylvästellen\nja kaatui samassa halkeaman johdosta.\n\n-- Näetkö kuinka ylpeys käy lankeemuksen edellä, -- nauroi Bella. --\nTule tänne, Pentti, ja ojenna voitetulle sankarittarelle kätesi!\n\nHanna heitti katseen Pentin vakavaan muotoon, yksinkertaiseen pukuun ja\nkarhumaiseen ryhtiin ja rauhoittui. Hän ojensi Bellan veljelle kätensä\nja tämä veti hänet ylös paremmin kovakätisesti kuin ritarillisesti.\n\nBella unhotti pitkäksi aikaa luistelemisen, nauttiaksensa Hannan ja\nPentin somasta kulusta vastatuulessa: Hanna häilyi sinne ja tänne\nniinkuin kellon läpäsin, Pentti taas nojasi häntä isällisellä\nkatsannolla. Vihdoin pääsivät he suurella vaivalla huvimajan luo, jossa\nHanna läähättäen ja nauraen vaipui alas penkille.\n\nBella luisteli muiden luo ja he muodostivat jonon. Pehmeästi ja\nnotkeasti kiitivät he tasaisin liikkeisin eteenpäin ja kaikki nuoret\npäät taipuivat samaan tahtiin. He olivat vähän sievien lumpeen kukkien\nnäköisiä, jotka aaltojen mukana nousevat ja laskeutuvat.\n\nJenny Stenman yhtyi heihin. Hän oli juuri tavannut tuon hienon\nylioppilaan, joka päivitteli Hannan epäkohteliaisuutta. Ja nyt kun\njuuri sattui katsahtamaan rantaan, näki hän Hannan, nojaten erääsen\nnuorukaiseen, suuntaavan matkaansa huvimajaa kohti.\n\nJenny tirskui pilkallisesti: Onpa tuo Rappe kaikkein tuhmin olento,\nminkä koskaan olen nähnyt. Äsken antoi hän rukkaset herra Hallgrenille,\njoka ystävällisesti tarjosi hänelle apuansa, ja tuossa luisteli hän nyt\nkäsi kädessä erään ylenkatsomansa \"keikastelijan\" kanssa.\n\n-- No mutta, Jenny kulta, -- sehän on Pentti! -- huudahti Bella nauraen\nkohti kurkkua. Otaksuminen että Pentti olisi keikastelija, huvitti I\nhäntä sanomattomasti.\n\nJenny näytti nololta, mutta jatkoi: -- entä sitten! Ei hän ole\noikeutettu olemaan epäkohtelias toiselle ja kohtelias toiselle. -- Se\non kaikkia hienoja tapoja vastaan.\n\nBella alkoi suuttua Hannan puolesta ja piti Jennyn puhetta tuhmana.\n\n-- Tietysti täytyy tytöllä olla oikeus vastaanottaa palvelus tai\nkieltäytyä siitä, -- sanoi hän. -- Minkätähden tarvitsisi hänen\nvastaanottaa apua semmoiselta, josta hän ei pidä.\n\n-- Bella kulta, kuinka lapsellinen sinä olet! Kuinka kävisi meidän\ntanssiaisissa ja pidoissa, jos tyttöjen sallittaisi näyttää\nmieltymystään ja vastenmielisyyttään.\n\n-- Mutta niinpä _pitäisi_ kuitenkin olla, -- intti Bella\nodottamattomalla lujuudella. -- Raukkamaista on näyttää mieltymystä\nsemmoisissa tapauksissa, jolloin tunne käypi päinvastaiseen suuntaan.\n-- Elä viitsi matkia Hanna Rappea, sanoi Jenny pistävästi. -- Kyllähän\nme tiedämme että sinä olet saanut häneltä mielipiteesi.\n\nBella punastui harmista. -- Se ei ole totta, sinä olet ilkeä, Jenny.\nMinä olen aina ajatellut ja tulen aina ajattelemaan niin.\n\n-- Minä olen samaa mieltä kuin Bella, -- keskeytti Aina Berg\nhiljaisesti.\n\n -- Ja minä pidän Jennyn puolta, -- sanoi Alma Brennlund. -- Olisihan\nse kauhea loukkaus pojalle, jos hän tulisi esimerkiksi tanssiin\npyytämään ja saisi kiellon.\n\n-- Ei kukaan kelpo tyttö annakaan semmoista kieltoa ilman syytä. --\nBellan ääni värisi hiukan.\n\n-- Syytä! Vielä mitä! Ehkä semmoisesta syystä, että poika on hänelle\nsormisuukon heittänyt.\n\nÄsken voitettu harmi syttyi uudestaan ja pani Jennyn posket hehkumaan.\n\n-- Voi Bella kulta, kyllä koko maailma silloin kääntyisi ylös alas, jos\nihmiset saisivat esiintuoda kaikki tunteensa.\n\n-- Ainakin se muuttuisi rehellisemmäksi, -- väitti Bella, joka\nhimmeästi tunsi, että seuraelämän korean pinnan alla piili paljon\nepärehellisyyttä.\n\n-- No, ei tästä kannata sen enempää väittää, -- virkkoi Jenny\nloukkautuneena. -- Sinä taidat tahtoa kumota kaikki, mikä kuuluu hyvään\nja totuttuun tapaan. Enpä kuitenkaan luule, että siten tulet\nparantamaan maailmaa ja ihmisiä ... et sinä eikä Hanna Rappe.\n\nNämä viimeiset sanat lausuttiin kostonhimoisella äänellä, mutta Bella\nei huomannut sitä. Hän näki Hannan lähestyvän luistimet kädessä. Hannan\nsuorassa katseessa ei ollut enää harmin jälkeäkään, kun hän, ojentaen\nJennylle kättä, sanoi: -- suo minulle anteeksi, minä en aina punnitse\nsanojani!\n\nJenny mutisi jotakin kuulumatonta ja kiiruhti kotiin muiden edellä.\n\nBella sai hänet kiinni. -- Elä ole pahoillasi, Jenny, -- pyysi hän\nystävällisesti, -- en ole tahtonut loukata sinua. Ehkä olenkin\nliioitellut. En ole vielä kylliksi ajatellut näitä asioita.\n\nJenny näytti yhä vaan suuttuneelta. -- En ymmärrä, kuinka sinä voit\nolla niin lapsellinen, Bella, ja tekeytyä mahtavaksi näin pienissä\nseikoissa. Mitä se tekee, jos pojat ovat kohteliaita tytöille ja\nnäyttävät pitävänsä heistä, ei suinkaan siinä ole mitään pahaa?\n\n-- Saavathan ne olla ystävällisiä ja kohteliaita, senhän meidän\nkaikkien pitää olla kaikkia kohtaan. Mutta löytyy raja, Jenny, jonka\ntoiselle puolelle ei pidä mennä. Äiti on puhunut minulle tästä ja\nsanonut, että meidän tyttöjen täytyy itseämme kunnioittaa, emmekä saa\nsallia keneltäkään liikaa rohkeutta. Muuten meistä tehdään leluja,\njoita jokainen pitää oikeutenaan hypistellä.\n\nJenny tiuskasi. -- Kuinka lapsellinen sinä olet. Sinä et aavistakaan,\nettei se useinkaan ole leikkiä, vaan täyttä totta -- tuommoinen\nkohteliaisuus. Jospa vaan tietäisit, mitä kaikkea pojat ovat minulle\npuhuneet! Minun on ollut oikein vaikea särkeä niin monta sydäntä.\n\nMutta yhdestä toiseen, oletko lukenut erästä kirjaa jonka nimi on\n\"Betsy tai murtunut sydän\"? Etkö! Sen sinun täytyy välttämättömästi\nlukea. Minäpä lähetän sen sinulle, niin saat nähdä että pidät siitä.\n\n-- Sitä en usko, -- vastasi Bella, -- mutta minä kysyn äidiltä saanko\nsitä lukea.\n\n-- Joutavia! Kuinka sinä olet itsenäisyyttä vailla Hänellä nyt ei\nvarmaan ole mitään sitä vastaan, että sinä sen luet. Se on niin\nviehättävä, että minä kahtena iltana perätysten valvoin ja luin sitä\nkello kolmeen.\n\n-- Hyvästi, Jenny, nyt täytyy minun lähteä.\n\n-- Hyvästi, rakas pikku Bella. Elä nyt vaan muutu tuommoiseksi ikäväksi\npyhimykseksi, joka pitää itsensä kaikkia muita parempana.\n\nRata oli nyt käynyt melkein tyhjäksi. Lounastuuli oli päässyt\nitsevaltaiseksi, ajoi pitkin jäätä katkonaisia havun oksia,\npaperilippuja ja papyrossin päitä. Ympärillä olevat kuuset kuiskailivat\nkeskenänsä. Ne olivat kuulleet ja nähneet niin paljon virkaansa\ntoimittaessa. Uusia ajan virtoja, jotka liikkuivat nuorten joukossa,\nsiellä täällä sirottaen siemeniä hyvään maalajiin, ja sitkeitä vanhoja\njuurivesoja, joita oli mahdotonta kitkeä pois, sillä niiden juuret\nylettyivät syvälle maan poveen.\n\n\n\n\n-- Pikku siskojen piti keittää nekkoja pihalla ja Pentti on tehnyt\nmainion kelkkamäen, etkö sinäkin Hanna tulisi meille jälkeen\npuolenpäivän?\n\nLevottomuus punotti Bellan poskia ja hän jatkoi: -- äitikin käski sanoa\nterveisiä ja pyytää, että sinä tulisit. -- Ja kun Hanna näki, kuinka\nBella toivoi hänen tulevan, vastasi hän hetken epäiltyänsä myöntävästi.\nBella juoksi kotiin edeltäpäin ilmoittamaan sitä iloista uutista\nsiskoilleen, jotka juuri olivat mäkeä korjailemassa ja puita\nkeräilemässä nekkuvalkeaa varten. Tämä oli sytytettävä neliskulmaisen\nlumimajan keskelle, johon olivat kokoelleet rahia ja kaikenmoisia\nleluja. Kun Hanna hetken kuluttua saapui, alkoi mäenlasku. Mäki oli\njyrkkä ja tasainen ja vei hyvää vauhtia koko pihan läpi ulos kadulle.\nLulle heittäysi taitavasti vatsalle \"Polle'ensa\", levitti säärensä ja\nlaski alas, niin että paukkui ulkohuoneiden nurkissa. Pentti oli niin\nreipas, että hän seisoi kuin sirkuksessa ajaja \"Ajax'insa\" selässä ja\ntuskin räpytti silmiään hurjimmassakaan vauhdissa. Mutta kerran kävi\nhänellekin hullusti: Hän joutui luminietokseen, sillaikaa kun Ajax omin\npäin jatkoi kulkuaan, ja löi niskansa keittiön portaihin.\n\nTytöt ohjasivat vuorotellen, sillä Hannalla ei ollut omaa kelkkaa.\nHänen pitkät säärensä olivat yhä tiellä, istuipa miten tahansa, ja\nBella oli ihan voimaton paljaasta naurusta, niin että hän alinomaa\nputosi kelkalta. Hän ihaili Hannaa, kun tämä ilman sanottavaa\nponnistusta veti sekä hänen että Liisin ylämäessä ja kun hän nosti\nBellan turkkineen päivineen vesisaumiolle istumaan. Lulle katseli\nsilmät selällään tätä voimien osoitusta.\n\n-- Mistä olet tullut noin väkeväksi, Hanna Rappe? kysäsi hän.\n\n-- Siitä kun olen kyntänyt, syönyt hapanleipää ja kantanut puita, --\nvastasi Hanna iloisesti.\n\n-- Voi, oletko todellakin saanut kyntää? Sitä en minä ole vielä saanut,\nvaikka olen poika.\n\n-- Niin, näetkö, minä olin itse hevosena. Meillä ei ollut hevosta eikä\nrenkiä ja kun tuli kiire niin rupesin itse auran eteen ja vedin sitä\npotaattimaassamme.\n\n-- Ohoh! -- huudahtivat lapset.\n\n-- Entä kuka ajoi?\n\n-- Eihän sitä silloin tarvittu ajajaa kun hevonen itse oli niin viisas.\nSe tiesi ihan mitä sen piti tehdä, ja kun vako oli kynnetty otti se\npotaattia ja pisti ne multaan.\n\n-- Mutta miten se otti niitä? Suuhunko?\n\n-- Etujaloilla, -- nauroi Hanna.\n\n-- Ei suinkaan hän voinut ottaa kuin yhden kerrallaan, -- arveli Lulle.\n\n-- Kyllä, hänellä oli kori...\n\n-- Ehkä kuonossa, niinkuin Pontuksella Fågelvikissä, -- ja molemmat\nlapset nauroivat sydämmellisesti Lullen sukkeluudelle. Heidän\nvilkkaassa mielikuvituksessa oli Hanna todellakin muuttunut hevoseksi\nja tulvailemalla tuli nyt heidän kysymyksiään ja otaksumisiaan, joihin\nHanna vastasi omituisella hauskalla tavallaan. Hän ihastutti heitä\nmatkimalla lehmiä ja lampaita, kukkoa ja muita eläimiä, niin että\nmäenlasku heiltä unhottui ja he jäivät Hannan luo lumimajaan.\n\n-- Ja tiedättekö, kun meidän pässimme putosi jokeen äkkijyrkässä\nrannassa, hyppäsin minä perästä ja vedin sen maalle sarvista.\n\n-- Ohoh! Etkö peljännyt, että se puskisi sinua?\n\n-- Ei, Pelle pitää minua kunniassa, sen jälkeen kun minä annoin sille\nselkään, kun se oli purrut rikki uuden onkivapani. Se on vaan silloin\nkun hän näkee jonkun juoksevan, kun hänkin lähtee perästä ja uhkaa\nsarvillaan.\n\nKun ilta pimeni, sytytettiin tuli pienessä takassa ja siirappi pantiin\ntulelle. Lulle määrättiin lämmittäjäksi; Bella hämmensi\nsiirappikeitosta; Pentti teki tötteröt ja Liisi hiipi Hannan viereen,\njoka huvitti seuraa hauskoilla jutuilla.\n\n-- Erään kerran lähetti äiti minua asialle toiselle puolelle jokea.\nMeidän veneemme oli poissa, ei ketään näkynyt koko rannassa ja äidillä\noli kiire. Mitä piti minun tehdä? Minä keksin keinon. Siellä kotona\nseisoi vanha karsiusittunut allas rännin alla. Minä vieritin sen jokeen\n-- ei kukaan nähnyt minua, -- otin lapion kellarista airoksi ja lähdin\nmatkalle. Eläköön! Allas vuoti kauheasti, mutta minä ajattelin: joka\nuskaltaa se voittaa! ja sousin kaikin voimin. Joki ei ollut leveä siinä\npaikassa ja minä pääsin hengissä toiseen rantaan. Jätin sitten sukat ja\nkengät rantaan ja juoksin avojaloin kylään. Asian toimitettua piti\nminun mennä kotiin samalla tavalla. Minä käänsin altaan ylös alas -- se\noli mukavin keino saada se tyhjäksi -- ja rupesin taas siihen. Mutta\nnyt oli käydä hullusti. Keskellä jokea liukahti jalkani altaan\ntaikinassa olevaa pohjaa vastaan ja minä putosin suinpäin veteen ja\nallas jäi makaamaan syrjälleen. Minä sain lapion käteeni ja uin sen\nnojassa maalle. Se oli kova työ, sillä hameet kiertyivät, ympärilleni\nja estivät minun liikkeitäni. Mutta ei rikkaruoho niin pian häviä ja\nminä pääsin kuin pääsinkin rantaan. Ei kukaan ihminen ollut nähnyt\nmenoani, paitse meidän naapurimme koira, joka seisoi haukkuen rannassa.\nSukat ja kengät purjehtivat omin päin jokea myöten alas ja allas oli\nsiksi viisas, että se itsestään laski rantaan pieneen mutkaan, joka oli\nvähän matkan päässä.\n\nLapset olivat kuunnelleet suurimmalla innolla ja Bella ei ollut pitkään\naikaan muistanut hämmentää siirappia, saadaksensa kuulla tuon hauskan\njutun loppua.\n\n-- Etkö sitten sairastanut tuon seikkailun perästä?\n\n-- Hyh! Mitä vielä! Minä aivastin kolme kertaa ja se oli koko tauti.\nMutta ... täällä haisee paistetulle nahalle ... ethän se vaan liene\nsinä, Pentti?\n\nPentti veti jalkansa luokseen, jotka kyllä lienevät olleet liian\nlähellä tulta. Bella muisti silloin siirapin. Voi surkeutta! Hänen\nkasvonsa osoittivat mitä surkeinta mielentilaa, kun hän maistoi\nkeitostaan. Se oli katkeramakuinen, kuin maruna ja kovaa kuin lasi.\n\n-- Pohjaan palanut!\n\n-- Pohjaan palanut! kaikui surkeasti suusta suuhun. Pentti ja Hanna\nolivat itkevinään ääneen; pikkulapsilla oli vielä toiveita ja koettivat\npureskella kovettunutta siirappia. Ei sitä sopinut ylenkatsoa ja siis\nse vähitellen syötiinkin kaikki.\n\n-- Nyt me menemme sisälle, sanoi Bella, joka muisti, että oli Helmin\nmaatapanoaika. Hänen oli aina tapana panna pienen siskonsa nukkumaan,\njos hänellä vaan ei ollut liian vaikeita läksyjä. Nyt oli jo aivan\npimeä ja lamppu ruokasalin katossa levitti hauskaa valoansa pihalle\nsaakka.\n\nHanna tunsi erinomaisen mieltymyksen astuessaan sisälle lämpöiseen\nvaloisaan kotiin, jossa Bellan äiti äidillisellä ystävyydellä tervehti\nhäntä. Isolla salin pöydälläkin oli lamppu, jonka lämpöinen valo\npunaisen varjostimen läpi lankesi viheriöiden kasvien, taulujen ja\nkukkaisten istuimien ylitse. Lastenkamarista kuului Helmin puhelua ja\nBellan hiljaista kehtolaulua ja ruokasalin ovesta näkyi katettu\nteepöytä kattolampun kohdalla. Lulle ja Liisi hiipivät äidin luo. He\nolivat unissaan ja tahtoivat vielä hetkisen pidellä äidin kättä. Pentti\nmeni sakkipeliä noutamaan, pelatakseen isänsä kanssa.\n\nHannasta tuntui kaikki niin oudolta. Oli aivan kuin hän olisi nähnyt\nedessään jotakin kuvaelmaa lempikirjoistaan. Juuri tämmöiseksi oli hän\najatellut kodin ja tämmöistä olisi hän itselleen toivonut. Hänen oma\nkotinsa oli niin köyhä ilosta ja mukavuudesta, rakkaudesta ja rauhasta.\nVastakohta koski häneen. Kummallinen ahdistus poisti ilon hänen\nmielestään; hän tunsi ettei ansainnut ottaa osaa tämän hauskan kodin\nonneen, ei hän sopinut täällä, hän, jolla oli niin kova luonto ja arka\nolento. Ja jota enemmän ilta kului, sitä jäykemmäksi ja hiljaisemmaksi\nkävi hän.\n\nKun Bella, pantuansa Helmin nukkumaan, tuli omaan huoneesensa, tapasi\nhän Hannan istumassa perimmäisessä nurkassa kirja kädessä.\n\n-- Mitä nyt! Elä säre seinää! -- hymyili hän. -- Silmäsi menevät\npilalle tuolla nurkassa, tule tänne ja istu sohvaan, niin luen sinulle\njotakin. Mitä tahtoisit kuulla? \"Nuoria naisia\", \"Tytöistä parhain\",\n\"Milly Jocelyn\", tai mitä?\n\n-- Enpä taida huolia ollenkaan semmoisista kirjoista, -- vastasi Hanna\njörömäisesti eikä liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Etkö? No minkälaisista kirjoista sinä sitten pidät? Pentillä on\nkaikki Jules Vernen teokset, tunnetko niitä? Tai tahdotko historiaa eli\nrunoja? Sano!\n\nHanna ei vastannut mitään ja Bella huomasi, ettei hän ollut koko\nkysymystä kuullutkaan. Hän otti sentähden pienen rahin ja istui\nnurkkaan Hannan viereen, sanoen herttaisella tavallaan -- no, siinä\ntapauksessa tulen minä tänne puhelemaan sinun kanssasi. Jos et huoli\nminusta, niin sano vaan suoraan.\n\nKun Hanna yhä vaan istui ääneti ja katsoi eteensä, tarttui Bella ujosti\nhänen käteensä kysyen: -- Minkätähden olet pahoillasi? Onko kukaan\ntehnyt sinulle pahaa?\n\nHanna irroitti hiljaa kätensä ja kiinnitti Bellaan surullisen katseen.\n\n-- Minä en sovi täällä sinun kodissasi, sanoi hän hiljaa. -- Mitä\ntekemistä on erämaan linnulla puiston laulajan kanssa? Minä en ole\noikeutettu tulemaan tänne kadehtimaan teidän onneanne.\n\nBella tarttui uudestaan hänen käteensä. -- Etkö tahdo kertoa minulle\nhiukan omasta kodistasi, -- jos arvelet minun ansaitsevani luottamusta,\n-- lisäsi hän kun huomasi Hannan aran katseen.\n\n-- Jos tytöille mitä uskoo, niin ne eivät saata olla siitä puhumatta,\n-- lausui Hanna tylysti. Mutta kun Bellalta pääsi pieni huokaus ja hän\nnousi mennäksensä pois, tarttui hän katuvaisena hänen käteensä ja veti\nhänet puoleensa.\n\n-- Elä mene. Sinä taidatkin olla muita tyttöjä parempi, ehkä sinulle\nsaattaa jotakin uskoa. Jos tahdot tietää kotioloistani, niin saatanhan\nniistä kertoa. Mutta paljon ei niistä ole sanottavaa eikä yhtään mitään\nhauskaa. Ehkä tulet paremmin minua käsittämään, kun olet niistä\nkuullut.\n\nBella istui jälleen entiselle paikalleen ja kääntyi niin, että hän ei\nkatsonut Hannaan tämän kertoessa:\n\n-- Tiedäthän, että äitini asuu ... järven pitäjässä. Hän on yksinään,\nsairas, ja monet kovat vastoinkäymiset ovat saattaneet hänet\narastelemaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaksi pientä huonetta\nmaakauppiaan talossa ja äiti kirjoittaa puhtaaksi tuomarille. Mitä hän\nansaitsee, on niin vähäistä, että se töin tuskin riittää huoneiden\nvuokraan sekä pieneksi potaattimaaksi. Minun olisi mahdoton asua täällä\nja käydä koulua, ellei eräs kaukainen sukulainen lainaisi meille rahaa\nkoulunkäyntiini.\n\n-- Entä isäsi, onko hän kuollut? -- kysäsi Hella hiljaa.\n\n-- Ei, hän elää, mutta me emme tiedä missä, enkä minä ole häntä koskaan\nnähnyt. Hän hylkäsi äitini kohta minun synnyttyäni ja sen jälkeen ei\nhänen ja meidän välillä ole ollut mitään sidettä. Kerran vuodessa tulee\näidille pieni rahasumma, ja me luulemme, että se on häneltä. Mutta äiti\nviepi sen pappilaan jaettavaksi kylän köyhille.\n\n-- Niin, tiedätkö, äitini on hyvin ylpeä, -- jatkoi Hanna, kun hän\nhuomasi Bellan kummastuneen katseen. -- Mitäpä hän huolisi hänen\nrahoistaan, kun hän on kadottanut hänen rakkautensa? Ennen minäkin\nnälkää kärsin, kuin vastaanotan häneltä penniäkään...\n\n-- Mutta Hanna ... oma isäsi!.. Bella ei pitänyt siitä miltei vihaa\nosoittavasta katseesta, joka Hannalla oli viimeisiä sanojaan lausuessa.\n\n-- Sitten oli äidillä kerran eräs nuoruuden ystävä, jota hän tulisesti\nrakasti, -- jatkoi Hanna kuulematta Bellan huudahdusta. -- Tämä tyttö\noli rikas ja äiti oli köyhä, mutta he olivat eroamattomia ja olivat\npäättäneet aina pysyä ystävinä. Mutta kun äiti meni naimisiin, kadotti\nhän ystävänsä, sillä tämä ei voinut koskaan unhottaa tätä hänen\nmielestä ajattelematonta ja liian äkillistä tekoa. Äiti silloin\nvetäytyi loukkautuneena pois, -- eihän hän voinut toisin menetellä, kun\nhän nyt kerran rakasti isääni, mutta kohta hän sitten kadotti hänenkin.\nOlin siihen aikaan vaan kuukauden vanha. Äiti silloin muutti minun\nkanssani siihen kaukaiseen seutuun, jossa me vieläkin olemme ja jota\nkauemmin hän siellä asui, sitä enemmän kävi hän katkeraksi ja araksi.\nIhmisetkin siellä katselivat meitä epäluulolla ja töin tuskin sai hän\nsen verran työtä, että saattoi sillä elää.\n\n-- Voi, Bella, se mahtaa olla kauheaa kadottaa sitä, jota kerran on\nsilmittömästi rakastanut ja johon on luottanut! Tuntea kadottavansa\nitse mahdollisuuden rakastamaan ja luottamaan ihmisiin ja käydä kovaksi\nja tyhjäksi kuin kuivanut lähde... Minä en ole koskaan kokenut, mitä on\näidin rakkaus...\n\nHanna vaikeni. Bella uskalsi nyt katsahtaa hänen vakavaan melkein\nankaraan muotoonsa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ensi kertaa\ntunsi Bella surujen katkeruutta; ne olivat kaukana, mutta hän saattoi\nniitä kuitenkin käsittää. Ja hän ymmärsi, että vaikka Hanna oli niin\nnuori, kantoi hän raskasta taakkaa, jota ei voinut hänen hartioiltaan\nnostaa.\n\n-- Missä olet koulua käynyt? -- kysyi hän, koettaen lievittää hetken\nraskasta mielentilaa.\n\n-- En ole käynyt missään koulussa. Äiti luetti minua, kunnes olin 14\nvuoden vanha, sitten opetti minua pappilan kotiopettaja yhden vuoden.\nNyt täytyy minun kovasti tehdä työtä, voidakseni vähitellen ruveta\näitiä auttamaan sekä velkojani maksamaan. Onneksi olen niin terve ja\nvahva, että raskainkin työ on minulle kuin leikkiä vaan.\n\n-- Miksikä aiot? -- Bellan silmät loistivat innosta.\n\n-- Enpä tiedä vielä. Siksi, miksi vaan kelpaan. Ehkä rupean joksikin\nkäsityöläiseksi. Kaikkein enin innostuttaa minua tuo \"kuiva\" lakitiede.\nAjattele vaan, kun saisi pitää oikeutta ja rangaista...\n\n-- Elähän! -- keskeytti Bella säikähtyneenä. -- Paljon onnellisempaa\nmahtaa olla sovittaa ja korvata pahan.\n\n-- Ehkä, -- lausui Hanna miettiväisesti ja hänen ääneensä tuli\nkauniimpi väre.\n\n-- Sinulla on niin suuria tuumia, Hanna, minä tyydyn rupeamaan talouden\npitäjäksi, tai sairashoitajaksi. -- Minä paistan niin mielelläni\nlettuja ja tahdon olla hyvä sairaille. -- Mutta nyt kuulen niiden\nkilistelevän teekuppeja ja tunnen paistettujen sienien hajun. Tule,\nHanna, äiti odottaa.\n\nKun Hanna iltasella makasi vuoteessaan, eivät ajatukset antaneet hänen\nnukkua. Muistellessaan tuota hyvää, iloista kotia, niitä onnellisia\nsiskoja, lämpöä, turvallisuutta, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi kuin\nkoskaan ennen. Häntä hävetti antautua sille tunteelle, jota hän\nheikkoudeksi kutsui -- ja kaikki, mitä hänessä oli kovaa, nousi sitä\nvastaan.\n\n-- Onpahan kurjaa, -- ajatteli hän, -- joutua näin tuntehikkaaksi\nsiitä, että olen saanut hiukan ystävällisyyttä kokea. Jos en voi\nkaraista itseäni, niin on paljon parempi välttää sitä kerrassaan. Sillä\nminä en tahdo, _en tahdo_ olla kenellekään kiitollisuuden velassa. _En\ntahdo_ yhtään ystävää, joka sitoo minut enemmän kuin muut, sillä\nystävyys on paula, joka estää meidän vapauden. Parempi kun ei koskaan\nole ollut ystävää, kuin että ystävä pettää! Niin sanoo äiti ja\nvarmaankin on hän oikeassa. Bella on hyvä tyttö, mutta en pidä hänestä,\nenkä tahdokaan pitää. Ei hän saa minua voittaa, sillä ei hän kuitenkaan\nvoisi uskollisena pysyä, -- tuo pieni herttainen olento, jota kaikki\nkilvan turmelevat... Minä tahdon tyytyä itseeni, ja olla _vapaa_ niin\nkauan kuin elän. Joku sisällinen ääni puhui kuitenkin tätä vastaan ja\nsulatti muurin, jota hän koetti puolustuksekseen rakentaa. Bellan\niloiset silmät ja vieno ääni tunkivat kaiken läpi, jopa joutuivat hänen\nunelmiinsakin, kun hän vihdoin nukkui. Mutta hän heittäysi levottomasti\nedestakaisin ja heräsi välistä siitä että jokin hänen sydäntä painoi,\njolle hän ei voinut mitään nimeä antaa, eikä edes tietänyt mikä se oli.\nYön hiljaisuudessa kävi tämä hänelle yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin\nkyyneleitä alkoi vuotaa, joita hän ei luullut enää löytyvänkään. Mutta\nse teki hänelle hyvää ja hän salli niiden vuotaa kunnes uni vihdoin\nsulki niiltä lähteen.\n\n\n\n\nKoulussa meni kaikki tavallista menoaan ilman muuta keskeytymistä, kuin\ntavanmukaiset kuukausiluvat. Hanna oli tuon ensimäisen käynnin jälkeen\nBellan luona vetäytynyt yhä enemmän muista erilleen, Bella sai tuskin\nenää sanaakaan hänen suustaan. Ovi heidän välillään oli äkkiä mennyt\nlukkoon, ilman että Bella tiesi siihen mitään syytä.\n\n-- Antaa sen jörön olla, -- tuumasivat toverit, kun he huomasivat, että\nBellaan koski Hannan jäykkyys. -- Näethän sinä, että hän ylenkatsoo\nmeitä kaikkia ja tahtoo mieluisemmin pysyä meistä erillään.\n\nMutta Bella ei voinut jättää häntä rauhaan; häntä veti vastustamaton\ntunne tuon jörömäisen, aran tytön puoleen. Hän tahtoi niin mielellään\nauttaa häntä tulemaan onnelliseksi ja ponnistihe löytääksensä avaimen\ntähän lukittuun oveen.\n\nHanna viehätti tovereitaan, vaikka olikin kylmä ja jäykkä. Hän johti\nniitä koettamattakin, niinkuin aina vahvat ja selkeät johtavat\nheikkoja! ja kehittymättömiä. Mutta hän ei tietänyt sitä itse ja tytöt\nolisivat myöskin panneet kiivaan vastalauseen sille, joka olisi\nsanonut, että he sallivat Hanna Rapen johtaa itseään. He kääntyivät\nhänen puoleensa, kun joku vaikea kysymys oli ratkaistava, ja joka\nkerta, kun luokalla oli jotakin sanottavaa opettajille, valittiin\nHanna lähettilääksi. Niitä puhutellessa unhotti Hanna joskus\numpimielisyytensä ja nämä huomasivat kummastellen, kuinka vähän joskus\nolivat ajatelleet mitä luonnollisimpia asioita. Mutta väliaikoina oli\nhän auttamattomasti äänetön ja vakava ja väistyi jokaisesta ystävyyden\nosoituksesta niin tylysti, että sillä loukkasi helläluontoisempia\nkumppaneitaan.\n\nEräänä Maaliskuun päivänä, jolloin oli pureva pakkanen, oli Bella\nkotimatkalla koulusta. Hän veti lakin alas korvilleen ja kätkeytyi\nnahkakaulukseen niinkuin taisi, mutta värisi kuitenkin kylmästä.\n\nKulkiessaan erään porttiholvin ohitse, kummastui hän suuresti, kun näki\nHannan uutterasti toimivan erään pienen pojan lohduttelemisessa.\nPoikaselta olivat korvat paleltuneet ja Hanna oli juuri hieronut niitä\nlumella ja sitoi nyt ainoan villahuivinsa hänen päähänsä.\n\n-- Mitä sinä täällä puuhaat? -- kysäsi Bella iloisesti ja suloinen\nlämpö virtasi hänen sydämmeensä pakkasesta huolimatta.\n\nHanna punastui. -- Se poloinen seisoi täällä niin surkeasti nyyhkyttäen\nja sen pienet korvat olivat ihan valkoiset. -- Kas niin, mies, sanoi\nhän käskevällä äänellä, -- elä itke enää vaan mene kotiin ja pyydä\näitiäsi, että hän vielä kerran hieroo korviasi lumella.\n\nPoika, joka oli noin kuuden vuoden vanha, itki yhä pahemmasti. -- En\nminä osaa kotiin! -- nyyhkytti hän ja näytti niin surkealta, että\nHannan täytyi kumartua hänen puoleensa, hyväillä häntä ja pyyhkiä hänen\nitkettyneitä silmiään. -- Tulepa kotiin minun kanssani, -- ehdotti\nBella, -- me siellä hoidamme sinua ja otamme selkoa siitä missä asut.\nHanna tulee mukaan!\n\nHanna ei voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän näki Bellan panevan\nneulotun villanuttunsa pojan ohuen takin päälle, ottavan hänen kädestä\nja taluttavan pois. Hän meni mukaan tietämättä syytä, vaan luuli että\nhän meni pojan tähden.\n\nKotona antoi Bella pojalle lämmintä maitoa ja vehnäleipää ja\npienokaisen suru hälveni tunnin kuluessa. Tytöt istuivat kumpaisetkin\nhänen vieressään. Bella oli pessyt hänen silmänsä ja kätensä ja Hanna\nmuutteli napit Lullen vanhassa palttoossa jonka pojan piti saada. Heitä\nmiellytti tuo pienoinen löytölapsi ja tämä pieni tapaus näytti\nlähestyttävän heitä toisiinsakin.\n\nPentti oli ottanut poliisikamarilla ilmoittaakseen pojasta ja palasi\nsillä uutisella, että lapsen äiti jo oli käynyt siellä häntä kysymässä.\nKoska hän oli jättänyt sinne osoitteensa, ei ollut vaikeaa löytää häntä\nja tytöt saattoivat suosikkinsa kotiin jälkeen puolenpäivän. Poika\npiteli heistä kiinni, kun heidän piti lähteä ja heidän oli vaikea\npäästä hänestä erilleen. Vihdoin onnistui heidän houkutella hänet\nmesileivällä ja lupauksella tulla jälleen käymään.\n\nOli hyvin tavallista koulussa, että valittiin itselleen lempiopettaja\ntai opettajatar, joita koristettiin kaikilla mahdollisilla hyveillä,\nmitkä tyttöjen aivot vaan saattoivat keksiä. Tätä lempihenkilöä\nihailtiin sitten salaa, ja sille osoitettiin kaikenmoista hellyyttä.\nSitä koetettiin kilvan palvella etehisessä hänen pukiessa päälleen tai\nriisuessa päällysvaatteet; hänen kaulahuivista tai turkista leikattiin\nsalaa muistia. Ne opettajat, joita enin ihailtiin, saivat vaatteensa\nmelkein pilalle tämän lapsellisen ajattelemattoman suosimisen tähden.\n\nNeljännellä luokalla oli tämä moitittava tapa poistunut, sen jälkeen\nkun Hanna kerran oli näyttänyt, että se oli naurettava. -- Osoittakaa\nheille ennen kunnioitustanne olemalla tarkkoja heidän aineissaan, --\nsanoi hän, ja tytöt häpesivät. Nykyään pitivät he yleisesti vaan\nmaisteri Almista, historian opettajasta, ja Verna Sommarista,\nvoimistelun opettajattaresta, ja tätä suosiotaan he yleensä toivat\nesiin siivolla ja kunnioittavalla tavulla.\n\nVerna Sommarin ihailijain joukossa olivat Aina Berg ja Bella\ninnokkaimpia. Nämä seisoivat paraikaa etehisessä, tuumaillen miten\nparaimmalla tavalla viettäisivät hänen lähestyvää syntymäpäiväänsä.\n\n-- Hän on niin suloinen, -- huudahti Bella, -- tahtoisin antaa hänelle\nkuun ja auringon ja tähdet päälle päätteeksi.\n\n-- Niin kyllä, -- liitti siihen Aina, -- hänellä ei ole vertaista. Minä\naion ruveta voimistelun opettajaksi, niin saan olla enemmän hänen\nkanssaan.\n\n-- Mutta mitä nyt annamme hänelle syntymäpäiväksi? -- Ja Bella rypisti\nmiettiväisesti otsaansa.\n\n-- Antakaamme ruusu, -- ehdoitti Aina, ja kirjoittakaamme siihen: ruusu\nruusulle.\n\n-- Ei, se kuuluu mauttomalta. Mutta jospa ompelisimme jotakin.\n\n-- Emme taida joutaa. Vaan pitäisihän se olla _jotakin omaa tehoamme_.\nOsaatko sinä runoja kirjoittaa?\n\n-- Enkä osaa, mikä sinut siihen luuloon saattoi? Mutta sinä osaat\nvarmaankin.\n\n-- Voi ei? -- virkkoi Aina ujosti. -- Mutta onhan sinulla veli. Pojat\ntavallisesti osaavat runoja kirjoittaa.\n\n-- Kyllä Pentti ainakin osaa. Mutta sittenpä se ei olisikaan omaa\ntekoamme.\n\n-- Voi niin, se on totta. Mitä ihmettä me nyt keksisimme? Jos\nantaisimme hänelle valokuvamme ja kirjoittaisimme sitten pikkuisen\nrunon, muutamia sanoja vaan. Bertha, tule tänne! Etkö arvele,\nettä meidän sopisi antaa valokuvamme Verna Sommarille hänen\nsyntymäpäivilleen?\n\nBertha tuli. Hän oli pitkä, hoikka, poikamainen tyttö, josta yleisesti\npidettiin hänen hiukan raakamaisen iloisuutensa tähden. Hän pani\netusormensa nenälleen ja mietiskeli:\n\n-- Niin, valokuvammeko? Hm! Ette te nyt minusta juuri niin kauniita\nole, että...\n\n-- Hyi sinua, ole siivolla, tai et saa ollenkaan salaisuuksiamme\nkuulla.\n\n-- No, no, rauhoittukaa vaan, minä olen siivo kuin äsken silitetty\nyömyssy. Teidän valokuvanne!... Luonnollisessa suuruudessa tietysti --?\n\n-- Sinä olet aika veitikka! -- nauroi Bella.\n\n-- Niin, minkätähden te ette voisi antaa hänelle valokuvaanne, ei\nsuinkaan kukaan ole saanut niistä patenttia?\n\n-- Totta puhuen, on hän liian hyvä pilan esineeksi. -- Aina oli hiukan\nloukkautunut. -- Hän on niin suloinen, että minä antaisin silmät\npäästäni jos hän tahtoisi suudella minua vaan yhden ainoan kerran.\n\n-- Olisipa kallis hinta yhdestä suudelmasta. Etkö voi tinkiä? Minä\nsinun sijassasi menisin hänen luokseen ja sanoisin: tehkää hyvin ja\nsuudelkaa minua, niin saatte mesileivän.\n\n-- Joutavia!\n\n-- Maltapa, tuossa hän juuri tulee.\n\nEräs nuori nainen tumman sinisessä puvussa kulki samassa ohitse. Bertha\ntarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet tyttöjen luo, jotka punaisina\nja noloina olivat piiloutuneet nurkkaan.\n\n-- Neiti Sommar, tässä on kaksi hiirtä, jotka olen saanut pyydykseen.\nNe tahtoisivat niin mielellään suudella teitä mutta heidän ei taida\nkannattaa.\n\nTytöt yskivät ja iskivät silmää ja antoivat Berthalle kaikenlaisia\nvaroituksen merkkejä, joista hän ei vähääkään huolinut.\n\n-- He ovat valmiit antamaan teille silmänsä kumpainenkin yhdestä\nsuudelmasta kullekin, mutta minulla on asioimiskykyä ja päätin hankkia\nheille tavaran huokeampaan hintaan.\n\nVerna Sommar nauroi, mutta oli punainen hämmästyksestä, niinkuin\ntytötkin. Hän piti heistä siitä syystä, että he olivat niin reippaita\nvoimistelussa, ja hän oli kyllä huomannut heidän ujon ihailunsa.\nSilittäen heidän tukkaansa suuteli hän heitä keveästi otsaan ja sanoi:\n-- minä pidän niin paljon vapaasta avonaisesta otsasta.\n\nBella pisti hetkeksi käsivartensa Vernan ympärille ja Aina pani ujosti\nkätensä hänen käteensä.\n\nBertha kulki sinne tänne kehuen teppostaan niin että joukko uteliaita\nkeräytyi noiden kolmen ympärille. Hanna sai myös tiedon asiasta, mutta\nhoukutteli tytöt pois kertomalla heille juttujaan..\n\n-- Ja nyt me olemme hyviä tovereita! virkkoi Verna Sommar ja taputti\nnoiden kahden olkapäitä. -- Eläköön koulu! Eläköön voimistelu!\n\n-- Eläköön! -- huusivat Bella ja Aina sydämmensä syvyydestä ja\nsyöksivät sitten pois, läpikäydäkseen vielä kerta yksinäisyydessä\nviimeisen hetken onnea.\n\nJoillakuilla tytöillä oli tapana välistä puoleksi itsetietoisesti\nhaeskella maisteri Almin suosiota, mutta toverit rankaisivat heitä niin\nankarilla moitteilla, että he olivat varoillaan.\n\nOli varsinkin yksi tapaus, joka suututti luokkaa. Historian läksy oli\nollut tavattoman pitkä ja vaikea ja niiden joukossa, jotka tuntia\nedellisellä lomahetkellä pitivät suurinta ääntä siitä, olivat Jenny\nStenman ja Agnes Lund. -- Niin, minä en nukkunut tippaakaan koko yönä,\nainoastaan noiden tuhmien vuosilukujen tähden, -- päivitteli Jenny. --\nOnpa se kylläkin liian paljon vaadittu, että meillä, joilla on niin\npaljo muuta tekemistä, pitää olla 18 sivua läksyä yhtaikaa. Minä en\nkäsitä, mitä maisteri ajatteli.\n\n-- Minulla on kauhea päänkivistys, -- huokasi Agnes. -- Ei ikinä meillä\nvielä ole ollut semmoista jättiläisläksyä.\n\nSe oli yleinen mielipide ja, kun tunti alkoi, nousi Hanna kenenkään\npyytämättä ja sanoi: -- läksy on ollut tavattoman vaikea tällä kertaa,\njonka tähden maisteri on hyvä suopi anteeksi, jos ei erittäin hyvin\nkäy.\n\nMaisteri Alm näytti kummastuneelta. -- Vai niin, oliko se todellakin\nniin vaikea? Onko koko luokka tyytymätön viimeiseen läksyyn.\n\n-- Kyllä, -- vastasivat monet äänet joukosta. Silloin nousi Jenny\nStenman ja heittäen maisteriin suosiota hakevan katseen, sanoi hän: --\nEi _minusta_ läksy ole liian vaikea, se kai on meidän syymme, olemme\nehkä olleet huolimattomia. Eihän maisterilla ole tapana antaa meille\nliian pitkiä läksyjä.\n\n-- Kyllähän meillä usein on ollut vaikeampiakin läksyjä, -- säisti\nAgnes Lund ja kiinnitti silmänsä moittien luokkaan.\n\nEpäselvä murina kuului ja maisteri Alm näytti olevan kahdella päällä.\nMutta kuulusteleminen alkoi. Kolmeen ensimmäiseen kysymykseen ei\nviitannut kukaan muu kuin Hanna, mutta kun maisteri sitten katsoi\nkummastellen Stenmaniin ja Lundiin, nousivat näidenkin kädet. Kun\nAgnesin piti vastata, oli hän epävarma, punastui ja kiersi kysymyksen\ntuomalla esiin muutamia yleisiä lauseita. Jennykin pääsi helposti\nasiasta kiertelemällä ja oli sanovinaan oikein, vaikka teki sen vasta\nsilloin, kun maisteri oli korjannut hänen erehdyksensä; olipa vaikea\nottaa selkoa siitä mitä hän oli osannut, mitä ei. Muut osasivat\nhuonosti, yksin Hannakin, jonka hyvä muisti muuten teki vaikeimmatkin\nläksyt leikiksi vaan.\n\nTunnin kuluttua nousi luokalla kauhea hälinä. Tytöt tunkeutuivat\nJennyn ja Agnesin ympärille vihaisina ja riidanhimoisina. Heidän\nkunniantuntoansa loukkasi moinen totuuden vääristeleminen.\n\n-- Kuinka _saatoitte_ te seisoa siinä ja valhetella, minkä vaan\nennätitte? -- huudahti Bertha Eriksson. -- Taivas, kuinka suloisia te\nolitte olevinanne, ettekä kuitenkaan osanneet mitään, ei mitäkään! --\nHän napsautti sormillaan. -- Minä ylönkatson teitä, sen minä sanon!\n\n-- Siitä minä huolin viis, -- vastasi Jenny vihaisesti. -- Sitä paitse\nvoin sanoa sinulle että minä osasin läksyn. Tee hyvin ja ole\npilkkaamatta, muuten...\n\n-- Mitä muuten! -- ivasi Bertha ja oli valmistuvinaan taisteluun. --\nTahdotko olla nyrkkisillä, niin tule tänne!\n\n-- En olisi luullut, että sinä saattaisit noin teeskennellä, Jenny, --\nlausui Bella suoraan osoittaen suuttumustaan. -- Olithan sinä juuri\nikään kuin pitänyt melua tuosta läksystä.\n\n-- Te olette pelkurimaisia jäniksiä, -- huusi Bertha ja meni tiehensä\nvihoissaan.\n\nHanna ei sanonut mitään, mutta se katse, jonka hän tunnilla loi noihin\nkahteen toveriin, osoitti enemmän pahaa mieltä kuin katkerimmat sanat.\nKaikki tuommoiset tapaukset eivät koskeneet häneen persoonallisesti,\nmutta ne nöyryyttivät häntä kaikkien tyttöjen puolesta. Kaikki, joista\ntavallisesti tyttöjä syytettiin: pintapuolisuus, turhamielisyys,\ntotuuden puute, loukkasi häntä sitä syvemmin, jota useammin hän näki,\nettä syytöksissä oli perää. Ja vaikka hän oli niin nuori, oli hänessä\ntulinen halu poistaa elämän tavoista kaiken viekkauden, kaiken, joka ei\ntotuuden kannalta katsoen ollut täysarvoista. Häntä ilahdutti se, että\nluokka niin yksimielisesti vastusti valhetta ja sen syytä, mutta hän ei\npuhunut itse mitään, koska tiesi että hänen mielipiteitä kyllä\ntunnettiin.\n\nKun hänen piti koulusta lähteä, tuli Agnes Lund hänen luoksensa\netehiseen.\n\n-- Moititko sinäkin meitä, Hanna? -- kysyi hän ja ääni ei soinut ihan\ntavalliselta.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Hanna vakavasti, -- teidän käytöksenne oli kurja.\n\n-- Mutta, näetkö, minä en tietänyt ... en voinut luulla, että sitä\notettaisiin niin pahalta kannalta. Minä tahdoin vaan, ettei maisteri\nluulisi koko luokkaa niin huolettomaksi...\n\n-- _Se ei ole totta_, -- vastasi Hanna ja katsoi Agnesiin noilla\nrehellisillä silmillä, joiden edestä kaikkien pienten pakkovalheiden\ntäytyi väistyä. -- Se ei ole totta, sillä sinä tiedät hyvin hyvästi\nvaan tarkoittaneesi, että itse esiytyisit paremmassa valossa kuin me\nmuut. Tunnusta, että niin oli.\n\nAgnes heitti häneen aran katseen, mutisi jotakin ja purskahti suureen\nitkuun. Siinä oli puoleksi nöyryytystä puoleksi vihaa ja kuitenkin myös\nhalua voittaa takaisin Hannan kunnioituksen, jos mahdollista.\n\n-- Minä en ole tottunut niin ankaraan totuuteen, -- nyyhkytti hän, --\nenkä ole sitä harrastanutkaan. Mutta ehkä ... jos autat minua...\n\nHanna ojensi hänelle lasin vettä. -- Juo nyt, -- sanoi hän\nystävällisesti, -- meidän pitää joskus puhua tästä. Nyt minun täytyy\nlähteä.\n\n-- No, ethän vihaa minua, -- virkkoi Agnes ja tavoitteli hänen kättään,\n-- ethän ylönkatso minua niin, ettet tahtoisi kättäni puristaa?\n\n-- En, mutta minä vihaan _valhetta_, -- vastasi Hanna ja puristaen\nAgnesin kättä kiiruhti hän Bellaa saavuttamaan.\n\n\n\n\nErään neljännen luokan oppilaan, Lilli Enestamin luona piti olla\niltaseura, ja Pentti ja Bella olivat myös kutsutut, sekä Hanna. Siellä\naiottiin tanssia ja Hanna, joka ei sitä osannut eikä pitänyt siitä,\npäätti olla seuraan lähtemättä. Mutta Bella, jolla aina oli hauskaa,\njoka tanssi mielellään ja josta niin yleisesti pidettiin, pyysi ja\nrukoili että Hanna tulisi mukaan.\n\n-- Minun tähteni, -- pyysi hän niin hellästi että kivi olisi siitä\nheltynyt. -- Minäkään en huoli lähteä, jos et sinä tule.\n\nHanna epäili, mutta se kiitollisuus, jota hän tunsi Bellaa kohtaan,\njoka aina oli ystävällinen ja auttavainen hänelle, saattoi häntä\nvihdoin myöntymään.\n\n-- Mutta, -- virkkoi hän Bellalle, joka sulasta ilosta hyppäsi kuin\nvilli varsa, -- minulla on vaan musta villapukuni ja tulen istumaan\näänettömänä ja jäykkänä kuin egyptiläinen muumia. Saat vielä hävetä\nminua, sen saat nähdä.\n\n-- Oi, sen häpeän minä kärsin ihastuksella, kun sinä vaan tulet. Saat\nolla muumiana niin paljon kuin vaan tahdot, minä olen sitten\nprofessori, joka tutkin hieroglyfejäsi ja selitän ne ihmiskunnalle.\n\nTanssijaispäivä tuli ja Hanna, paraimmassa mustassa puvussaan ja uusi\npitsi kaulan ympärillä, meni kutsumapaikkaan Bellan ja Pentin seurassa.\nBellalla oli vaalean sininen merinopuku ja hän oli niin hieno ja\nsuloinen, että Hanna ihmetteli, olisiko kukaan niin hieno kuin hän.\n\nEtehisessä kuiskasi Bella Hannalle: -- nyt voit pistää käsineet\nkäteesi.\n\n-- Käsineetkö! Mitä minä käsineistä, ei minulla ole kylmä täällä. Sehän\non naurettavaa, että käsiä peitetään ja kaulaa paljastetaan. Minkä\ntähden he tekevät niin?\n\n-- Sentähden, että semmoinen on tapa. -- Mutta täytynee sinun välttää\nilman käsineitäkin, en ole kuullut, että muumioilla olisi ollutkaan\nsemmoisia.\n\nHe astuivat sisälle suureen kirkkaasti valaistuun saliin. Seinissä oli\nkynttilöitä, kruunussa kynttilöitä, lamppuja, kuvastimia, kauniita\nkasveja, -- kaikki oli niin loistavaa, että Hannan silmiä häikäisi.\n\nLilli ja hänen äitinsä tervehtivät vieraita. Lilli heitti salavihkaa\nsäikähtyneen katseen Hannan mustaan pukuun ja paljaisiin käsiin, mutta\nosasi siksi hillitä itsensä, ettei ollut mitään huomaavinaan. He\nistuivat rinnakkain koulussa ja Lilli, niinkuin muutkin toverit, tunsi\nitsensä vedetyksi Hannan puoleen.\n\nKun Hanna katsoi ympärilleen, näki hän monta tuttavaa. Siellä olivat\nAgnes ja Siiri, Bibbi ja Bertha sekä koko joukko muita. Ja poikien\njoukossa oli monta semmoista, joita hän oli tavannut Pentin luona.\n\nMutta kuinka kummallisilta ja juhlallisilta kaikki nyt näyttivät! Tytöt\nkomeissa, vaaleissa, silkillä koristetuissa villapuvuissa sekä\nvarustetut silkkinauhoilla, kukilla ja valkoisilla käsineillä. Bella\noli yksinkertaisimpia, sen huomasi hän nyt kummastuksella ja ilolla.\nSamassa näki hän, että hänen mustaa pukuansa katseltiin jonkunmoisella\nhämmästyksellä. Mutta koska hän ei koskaan ollut huolinut puvustaan,\nkuin vaan oli siistissä vaatteissa, ei hän nytkään välittänyt siitä.\n\nBella tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanansa nurkkaan, jossa\nmuutamat kumppanit seisoivat. Hanna tervehti ystävällisesti, mutta\nhänelle vastattiin jotenkin tylysti. Sitä pidettiin nähtävästi pahana,\nettei hän ollut kiharoittanut tukkaansa eikä ostanut käsineitä.\n\nKeskustelu kävi hitaasti ja puoliääneen; kaikki olivat yhtäkkiä\nmuuttuneet niin vieraiksi keskenänsä, joka kummastutti Hannaa. Tytöt\nvenyttelivät käsineitään saadaksensa niitä pitemmiksi ja katselivat\nsalavihkaa poikiin, jotka mustan lammaskarjan näköisinä seisoivat\nvastakkaisessa nurkassa ja näyttivät tuhmilta ja ikäviltä. Minkätähden\nne eivät saattaneet tulla esille ja puhella tyttöjen kanssa?\n\nEräässä salin nurkassa istuivat Inez ja Bibb ja kuiskailivat keskenänsä\nja vilkkaasti liikkuivat kädet ja silmät. Niillä näkyi olevan hauskaa\nja Hanna meni heidän luo tervehtiäksensä. Nämä eivät huomanneet hänen\nlähestyvän ja siten sattui hän kuulemaan lopun eräästä juhlallisesta\nkuiskauksesta: -- ... ja kirjeen alla oli: elämässä ja kuolemassa sinun\noma Eerosi... Puhe keskeytyi äkkiä, kun he huomasivat Hannan.\n\n-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi hän ja pidätti itsensä väkisen\nirvistelemästä kuulemansa johdosta.\n\n-- Et suinkaan, -- vastaus kuului hiukan pakolliselta, -- me puhuimme\ntutkintopuvuistamme.\n\n-- En taida sille mitään, että kuulin teidän puhuvan muusta, -- lausui\nHanna rehellisellä tavallaan. Hän istui hetkeksi heidän luo ja koetti\nalottaa keskustelua, mutta huomattuansa, että tytöt näyttivät olevan\nhämillään, nousi hän jälleen ja meni Bellan ja parin muun tytön luo.\n\n-- Mutta sanokaa minulle, eikö tämä ole kovin jäykkää? -- sanoi hän ja\nistahti niiden luo pienelle jakkaralle, joka oli seisonut sohvan alla.\n\n-- Hyvänen aika, Hanna kulta, -- huudahti Siiri säikähtyneenä ja teki\nhänelle sijaa sohvassa. Ei täällä sovi olla niinkuin omassa kodissaan.\n\n-- Eikö? Mikä häpeä se on, jos istuu jakkaralle eikä sohvassa, voiko\nkukaan sitä selittää?\n\n-- Ei sitä tanssijaisissa niin tehdä, -- keskeytti Selma.\n\n-- Sama se mitä on _tapana_, kun ei vaan tehdä vääryyttä, -- väitti\nHanna, joka oli itsepintaisella tuulella ja valmis taistelemaan koko\nmaailman pikkumaisuutta vastaan.\n\n-- Näetkö, se on epäkohteliaisuus emäntää vastaan. Kun kerran tulit\ntänne, täytyy sinun noudattaa talon tapoja. -- Bella näytti niin\nvakavalta, että Hanna purskahti nauruun.\n\n-- Sinä olet niin juhlallinen, kun jos minä olisin vasikan varastanut.\nMutta minä ymmärrän kumminkin _sinun_ syysi ja koetan olla siivolla, --\njos vaan voin. Mutta eikö tämä kaikki ole kauhean ikävää? -- liitti hän\nhiljemmällä äänellä.\n\n-- Mikä? -- Tytöt näyttivät kummastuneilta.\n\n-- No, tämä kaikki täällä tänä iltana, että olemme tulleet tänne\npuristettuina ahtaisin vaatteihin ja puhumme ja liikumme niinkuin\nmeillä olisi lasipalasia ruumiissa. Katselemme sitten nyt tässä\ntoistemme vaatteita, juomme teetä käsineet kädessä ja odotamme tulia\ntanssiin kutsutuiksi, sen sijaan että itse hyppisimme mielemme mukaan.\nEn minä ainakaan anna viittä penniä tämmöisestä huvista.\n\n-- Sinä tahtoisit ehkä itse kutsua tanssiin, -- ivasi Alma Brennlund,\njoka oli yhtynyt heihin.\n\n-- Tietysti. Ja jos minä vähääkään huolisin tanssista, menisin minä\nkutsumaan Penttiä tai Bellaa ja hyppelisin heidän kanssaan aika lailla.\nSen tekisin ihan varmaan.\n\n-- Ohoh, sitä sinä et uskaltaisi, -- virkkoi Alma varomattomasti.\n\n-- Enkö uskaltaisi? Näytänkö minä?\n\nAlma katseli häntä säälien. -- Kuinka sinä siinä liioittelet, rakas\nHanna. Sinä riistät itseltäsi kaiken ilon, morkkaamalla ja ivaamalla\nkaikkea. Et sinä kuitenkaan saa maailmaa kulkemaan sitä uraa kun _sinä_\ntahdot.\n\n-- Sepä on paha maailmalle se! -- sanoi Hanna tylysti.\n\nSalin toisessa päässä olevien poikien joukossa näki hän muutamia,\njoihin hän oli tutustunut Palmfeltien luona. Hän nyykäytti heille\niloisesti päätään, ja kun he eivät vastanneet, nousi hän ja meni niiden\npuolelle, tietämättä niistä monista moittivista katseista, jotka häntä\nseurasivat.\n\n-- Ajatelkaa, kun viitsii näytellä itseään noin, varsinkin kun on\npuettu kuin navettapiika! -- kuiskasi eräs tyttö naapurilleen.\n\nBella kuuli tämän kuiskauksen. -- Mitä pahaa siinä on, että hän menee\npuhuttelemaan poikia, joita hän näkee melkein joka päivä? -- kysyi hän.\n\n-- Pitäisihän hänen kuitenkin ymmärtää, ettei se sovi tanssijaisissa,\n-- vastasi edellinen lyhyesti. -- Mutta sopiihan sitä odottaa vaikka\nmitä semmoiselta, joka tulee tanssijaisiin mustassa villapuvussa ilman\nkäsineitä.\n\n-- Hannalla ei ole yhtään parempaa pukua ja minä houkuttelin häntä\ntulemaan mukaani.. Ja toivonpa myös, että Lilli on kutsunut meitä\nitsemme eikä vaatteemme tähden.\n\nBella oli punainen innosta puolustaa Hannaa. Moitteet koskivat häneen,\nkoska se laillaan oli hänen syynsä, että Hanna sai niitä kärsiä.\n\n-- Olkoonpa vaan niinkin, -- jatkoi toinen, -- mutta olisinpa minä\nhänen sijassaan piiloutunut johonkin nurkkaan ja pysynyt siellä,\nennenkuin olisin tahtonut herättää huomiota tuommoisella ...\ntuommoisella ... vapaalla käytöksellä.\n\nBella meni Hannaa vastaan, joka nyt juuri palasi retkeltään poikien\nluo.\n\n-- Somia poikia! -- virkahti hän hiukan suuttuneena. -- En saanut\nheiltä kunnon sanaa. Ovatkohan sitten kaikki täällä ihan noiduttuja?\nAjattelepa vaan, Pekka ei muistanut, kuinka pitkälle ne olivat\nennättäneet matematiikassa ja Thure kutsui minua neidiksi, aivan\nniinkuin emme olisi sinutelleet toisiamme jo kaksi kuukautta.\n\nBella kertoi kuinka Hannaa oli moitittu, mutta rauhoittui, kun Hanna\nvaan nauroi.\n\n-- Eikö mitään muuta! Johan minä sanoin että saat hävetä minua, Bella\nraukka. Mutta minä en _ymmärrä_ tätä kaikkea. Ihmiset tulevat tänne\nhuvittelemaan ja sitten ne seisovat jäykkinä ja teeskennellen nurkissa,\nhypistelevät vaatteitaan, eivätkä ole toisiaan tuntevinaan. Tätäkö ne\nhuviksi kutsuvat? No, sama se minulle, mutta tunnen nyt niin suurta\nvastustamishalua, etten taidakaan tyytyä olemaan vaan muumiana tänä\niltana.\n\n-- Näetkö, sillaikaa kun teetä juodaan, on aina hiukan jäykkää. Kyllä\nsitten on hauskempaa, kun ruvetaan tanssimaan.\n\nSamassa alettiin soittaa ja nyt näkyi jonkunmoinen levottomuus\npoika- ja tyttöleirissä. Lilli kutsuttiin ensimäisenä tanssiin ja kohta\nliiteli pari toisensa perästä kiilloitetulla laattialla. Hanna katseli\nkummastellen. Hän ei voinut keksiä mitään hauskaa siinä, että\nhiljalleen ja ylpeästi pyöri ympäri huonetta ventovieraiden ihmisten\nkanssa. Sen hän kyllä ymmärsi, että jos oli _oikein iloisella\ntuulella_, niin saattoi tanssi olla huvitus; ei se ollut itsessään\nmitään pahaa. Mutta ei niinkuin täällä meneteltiin! Täällä näyttivät\ntanssivan täyttääksensä raskasta velvollisuutta. Ei mitään pilapuhetta\ntai naurua, ei iloisia katseita, toiselta puolen vaan sulaa vakavuutta,\ntoiselta jäykkää arvollisuutta. Eivätkö ne saattaneet ruveta\npiirihyppyyn, niin saisivat kaikki olla mukana, sen sijaan että nyt\nvaan kauniimmat ja koreimmat tulivat tanssiin kutsutuiksi.\n\n-- Ui, minäpä tukehdun tähän! -- ajatteli hän itsekseen ja kuuli\nsamassa Pentin äänen takanansa:\n\n-- Etkö lähtisi tanssimaan, Hanna?\n\n-- Kyllä, sarkaa jos pannaan tai kenties \"niigarmaijaa\". Muuta minä en\ntanssi.\n\nPentti nauroi. -- Arveletko sinä, että tanssi alentaa sinun\nihmisarvoasi?\n\n-- Enemmän tai vähemmän tämmöisessä nukkein teaatterissa. Mutta ulkona\nviheriöillä niityillä minä kyllä pyörin, minkä vaan jaksan.\n\nTytöt olivat jonakin välihetkenä vetäytyneet erääsen perähuoneesen ja\nBella kuiskasi moittien Hannalle.\n\n-- Ei sinun olisi pitänyt kutsua näitä Lillin pitoja\nnukke-teaatteriksi, hän kuuli sen ja on nyt hyvin pahoillaan.\n\n-- No, mitä se sitten muuta on? -- huudahti Hanna kiivaasti. --\nPaljasta teeskentelyä, mielistelyä, turhamielisyyttä, kateutta,\npintapuolisuutta...\n\n-- Mutta ethän ollut oikeutettu loukkaamaan Lilliä, joka niin\nystävällisesti on kutsunut sinua luokseen ja luullut, että sinulle\ntulisi hauskaa.\n\nBella näytti olevan hyvin pahoillaan ja Hanna olisi mielellään tehnyt\nvähän pilaa tai ollut uhkamielinen. Mutta hän tunsi kuitenkin olleensa\ntuhma ja kiittämätön ja Bellan olevan oikeassa. Hetken epäiltyänsä,\nkiiruhti hän sentähden tyttöjen huoneesen, veti Lillin syrjään, katsoi\nrukoillen hänen vesissä oleviin silmiin ja sanoi: -- olisit saanut\nvaikka lyödä minua, Lilli, niin ilkeä olin minä. Minä en ansaitse, että\nkutsut minua toista kertaa, en tosiaankaan. Mutta jos nyt olet\njalomielinen ja suot minulle anteeksi, niin puren ennen kieleni poikki,\nennenkuin loukkaan sinua vielä kerran.\n\nLilli ei voinut vastustaa Hannan rukoilevia silmiä ja outoa värettä\nhänen äänessään. Hän heitti äkkiä käsivartensa Hannan kaulaan ja\nsuuteli häntä poskelle, josta Hanna joutui niin hämilleen, että toiset\ntytöt purskahtivat makeaan nauruun.\n\nTanssia jatkettiin ilman pitempiä väliaikoja noin kello yhteen saakka.\nHanna, jota ei enää huvittanut sen katseleminen, sieppasi kirjan ja\nistui yksin Lillin huoneesen, jonka esirippu jakoi kahtia. Hän koetti\nlukea, mutta ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen täytyi yhä\najatella, kuinka tyhjiä olivat tämmöiset huvit ja jota enemmän hän sitä\najatteli, sitä enemmän häntä halutti pakenemaan pois jonnekin metsään\ntai yksinäiseen pieneen kamariinsa tai minne tahansa, sillä tässä\noudossa, turhamaisessa elämässä oli hänen mielestänsä jotakin\nsaastaista.\n\nJa samassa tunsi hän selittämätöntä tuskaa siitä että hän ei voinut\nolla semmoinen kuin kaikki muut. Minkätähden hän ei saattanut hyväksyä\nmaailmaa ja ihmisiä semmoisinaan, minkätähden tarvitsi hänen aina nähdä\nniiden vaillinaisuuksia, tahtoa niitä muuttaa ja tuntea itsensä\ntyytymättömäksi? Olenko minä sitten hiukkaakaan parempi kuin he? --\narveli hän. -- En, en, vaan paljon vähemmin tyytyväinen, kärsivällinen\nja nöyrä, eikä elämä koskaan tule tarjoomaan minulle sitä, mitä minä\nvaadin, ja kaikki nuo muut, kuinka onnellisia ja tyytyväisiä ne ovat!\n\nHänen näin miettiessään tuli kaksi tyttöä, jotka istuivat esiripun\ntoiselle puolelle. Huolimatta Hannan selvään kuuluvasta yskimisestä\nesiripun takana, istuivat he ahkerasti puhellen sohvaan.\n\n-- Niin, et voi aavistaa, kuinka sievältä se näyttää, -- alkoi toinen.\n\n-- Ehkä. Mutta kyllä minä puolestani arvelen, että tummanpunainen on\nsievempi kermavärin kanssa kuin sininen, niinkuin esimerkiksi Bibbin\npuvussa. Se on ihmeen sievä. Mutta Bibbistä puhuen, oletko huomannut,\nkuinka hän ja Inez ovat hyviä ystäviä tänä iltana?\n\n-- Kyllä, Inez uskoi minulle, että Bibbi on hänen paras ystävänsä ja\neitä hän puhuu hänelle kaikki asiat.\n\n-- Mutta minä muistelen, että Alma B. on Inez'in paras ystävä.\n\n-- Niin hän olikin koko vuoden, mutta sitten kuuli Inez, että Alma oli\nsanonut häntä itserakkaaksi ja silloin loppui ystävyys.\n\n-- En minäkään olisi semmoista kärsinyt. Tiedätkö, Eero P. kertoi\nminulle salaisuutena, että...\n\n-- Jos teillä on salaisuuksia, tytöt, niin odottakaa, kunnes minä olen\nlähtenyt matkaani -- kuului samassa Hannan ääni ja tytöt antoivat hänen\nmennä huoneesta, ennenkuin jatkoivat tärkeätä puhettaan.\n\nBella oli sillä välin kyllästynyt tanssiin ja ihmetteli, minnekä Hanna\noli joutunut. Kun ei häntä näkynyt, meni hän ja istui erään vaalean\nkolmasluokkalaisen viereen, joka ei ollut saanut tanssia askeltakaan.\n\n-- Sinulla ei varmaankaan ole ollut hauskaa tänä iltana, Elli? -- kysyi\nhän ystävällisesti.\n\n-- Ei erittäin, mutta tuossahan tuo menee. Minä en ole juuri tottunut\nliioin huvittelemaan tanssijaisissa.\n\n-- Jos tahdot, niin esittelen sinulle Pentti veljeni, niin saat tanssia\nhänen kanssaan ensi franseesin?\n\n-- Elä, elä, millään lailla! -- Elli näytti kainolta ja säikähtyneeltä.\n-- Jos hän olisi tahtonut, olisi hän kyllä saattanut tulla itsestään.\nEihän minulla ole mitään hätää, ja kohtahan ilta loppuukin.\n\nHänen äänensä värähteli ja hän ei tohtinut katsahtaa Bellaan, ettei\ntämä näkisi niitä kyyneleitä, jotka kiiluivat hänen silmissään.\nBellakaan ei ollut niitä näkevinään, vaan tarttui ystävällisesti hänen\nkäsivarteensa, sanoen: -- tulepa, niin mennään hakemaan Hanna Rappea!\nHänkään ei tanssi, ja meille kolmelle voipi tulla oikein hauska.\n\nHe löysivät Hannan viereisestä huoneesta kuvia selailemasta. Tanssin ja\nhälinän jatkuessa istuivat sitten nämä kolme itsekseen Lillin huoneessa\npuhellen keskenänsä ja hauskaa heillä oli. Kun Lilli tuli kutsumaan\nheitä illalliselle, huomasivat he, että aika oli kulunut hyvin\npikaisesti.\n\nHanna hämmästytti vielä kerran läsnäolevia sillä, ettei istunut hiljaa\nja odottanut poikain palvelemista, vaan otti itse ruokaa itselleen. Hän\nauttoi sitä paitse Lilliä kanneksimaan niille, jotka eivät rohjenneet\nitselleen ottaa. Bertha ja muutamat muut noudattivat hänen\nesimerkkiään, sillä välin kuin muut tytöt istuivat siellä täällä\npienien pöytien luona, odottaen, että heidän kavaljeerinsa tulisivat\nheitä palvelemaan.\n\nKun Bellan piti lähteä, tuli Jenny hänen jälkeensä etehiseen kääry\nkädessä.\n\n-- Anteeksi, rakas, kulta Bella, etten ole tullut lähettäneeksi sinulle\ntuota kirjaa. Ehkä voit ottaa sen nyt?\n\n-- Voi, minä en ole kysynyt vielä äidiltä, -- vastasi Bella. Häneltä\noli koko asia unhottunut.\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan kysyä, -- sanoi Jenny vakuuttaen, -- minä olen\nlainannut sen useille tytöille, jotka ovat olleet sinua nuorempia, ja\nne ovat kaikki siitä pitäneet.\n\nBella otti kirjan vastahakoisesti ja meni Hannan ja Pentin seuraamana.\n\nKun hän oli tullut kotiin ja ruvennut riisumaan, johtui kirja hänen\nmieleensä.\n\n-- Täytyy minun kuitenkin hiukan katsahtaa siihen, -- arveli hän,\nasetti kynttilän vuoteen viereen, heittäytyi itse siihen ja alkoi lukea\n\"Betsy tai murtunut sydän\".\n\nKerta toisensa perästä johtui hänen mieleensä äidin kielto lukea\nkirjoja ilman kysymättä. Mutta nythän äiti nukkui, eihän hän saattanut\nhäntä herättää pyytääksensä lupaa, ja eihän yksi ainoa kerta ollut\nmistään merkityksestä. Huomenna hän sitten kertoisi kaikki.\n\nJota enemmän hän \"katseli\", sitä enemmän vaipui hän siihen. Kirja oli\nyksi niistä monesta, jotka eivät sisällä mitään suoranaista\nepäsiveellistä, mutta joiden koko henki on kuin salainen myrkky\nnuorille. Turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, mielistelyä ja\nleikittelemistä rakkauden kanssa kohtaa heitä joka sivulla, mutta niitä\non niin taitavasti peitetty kauniilla ominaisuuksilla, ettei nuori\nlukija niitä huomaa. Hän näkee ihastellen, kuinka sankaritar voittaa\nkaikki kauneudellaan, murtaa miesten sydämmet ja vihdoin suopi jollekin\nvähemmin vaativalle pienen, riidan aineena olleen persoonansa. Että\ntyttöä kuvataan olennoksi, jonka ainoa tehtävä on miellyttää ja\nainoastaan elää tullaksensa naiduksi, sitä he eivät näe, soaistuina\nkun ovat kirjan väririkkaista kuvauksista ja viehättävistä\nristikohtauksista.\n\nBella luki enenevällä innolla. Hänellä oli liian vähän arvostelukykyä\nhuomataksensa semmoisen lukemisen vaaraa. Vihdoin kuuli hän kellon\nlyövän 4, paiskasi kirjan kiinni säikähtyneenä ja häpeissään sekä\nsammutti kynttilän.\n\nMutta kirjan kuvaukset elivät hänen mielikuvituksessaan ja sen\nseikkailut pitivät häntä valveella. Kun hän seuraavana aamuna nousi\nkello 9, näytti hän niin kalpealta ja väsyneeltä, että hänen äitinsä\nmoittivalla äänellä kysyi häneltä, minkätähden hän edellisenä iltana\noli niin paljon tanssinut.\n\n-- Tulinhan minä kotiin heti yhden jälkeen, -- sanoi Bella häpeissään,\n-- mutta minä luin vuoteessa kello neljään, enkä ollut sitte enää saada\nunta.\n\n-- Luit? Voi sinua ymmärtämätöntä lapsi parkaa! Onhan sinulla tänään\nlupaa ja hyvää aikaa lukea.\n\n-- Ei äiti, minä luin kirjaa, jonka Jenny Stenman minulle lainasi. Hän\nvakuutti minulle, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan.\n\nRouva Palmfelt näytti tyytymättömältä. -- Tiedäthän, etten pidä siitä,\nkun luet mitään minulta kysymättä. Mikä kirja se on?\n\nBella mainitsi kirjan nimen.\n\n-- Olen pahoillani, että olet sitä lukenut, jospa niitä kyllä löytyy\nhuonompiakin. Näetkö, lapseni, huonoja kirjoja on kahta lajia:\nsemmoisia, jotka raa'alla ja loukkaavalla tavalla kuvaavat elämän\nvarjopuolia, ja semmoisia, jotka kauniilla kuvauksilla ja\nrunollisuudella eksyttävät lukijan arvostelua ja pakottavat hänelle\nkäsityksiä, jotka kerrassaan heikontavat hänen oikeuden tuntoansa.\nJälkimäiseen lajiin kuuluu se kirja, jonka sinä nyt olet lukenut, ja\nminä pidän sitä vaarallisempana, kuin edellisiä, koska se on olevinaan\npuhdas ja viaton. Tai mitä sinä arvelet? Hyväksyisitkö sinä toden\nperästä tyttöä, joka ei ajattelisi muuta, kuin pukeutumistaan ja\nihailun herättämistä? Tai semmoista, joka tuon köyhän Betsyn tavoin\nmenisi miehelle, josta hän ei pitäisi, sitä varten vaan, että voisi\nauttaa pieniä siskojaan?\n\nBella katsahti häneen kummastuneena. -- Mutta äiti, eikö tämä viimeksi\nmainittu ollut kaunis ja jalo teko?\n\n-- Ei, lapseni, ei missään tapauksessa. Naimisiin meno ilman\ntodellista, sydämmellistä rakkautta on alentavaa sekä miehelle että\nnaiselle ja on synti, jota ei mikään jalo syy voi sovittaa, olihan\nBetsy sitä paitse terve tyttö ja kasvanut kunnollisessa kodissa. Ei\nhänen olisi ollut mahdotonta elättää siskojaan rehellisellä työllä,\nalentamatta itseään semmoiseen naimiseen menemällä. Mutta se mielipide\non paha kyllä niin yleinen ja hyvästi juurtunut useimpiin ihmisiin,\nettä mikä avioliitto tahansa on parempi naisille, kuin joutua niin\nkutsutuksi \"vanhaksi piiaksi\". Että naisella on omakin arvonsa, että\nhän voipi tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi harjoittamalla jotakin\ntyötä, ulkopuolellakin kotia, se unhotetaan liian usein.\n\nBella hiipi äitinsä luo ja suuteli häntä. -- Anteeksi, äiti kulta, että\ntein tahtoasi vastaan. En minä vasta niin tee. Ja minusta on niin\nhauska, kun puhut minulle semmoisista asioista, joita kyllä olen\najatellut ymmärtämättä niitä. Enkö saa aina tulla sinun luoksesi\nkaikesta kysymään? Minusta ei kenelläkään koko maailmassa ole niin\nkauniita ja jaloja aatteita, kuin sinulla ja Hannalla.\n\n\n\n\nBella ja Hanna istuivat ruokasalin pöydän ääressä, edellisen kodissa,\nlukien eläintiedettä huomispäivää varten. Bella takoi päähänsä kaikin\nvoimin kylmäveriset luurankoiset eläimet, sillä välillä kun Hanna, joka\njo osasi läksyn ja Pentiltä oli lainannut erään oppikirjan anatomiassa,\ninnostuneena katseli sen keskinkertaisia kuvia.\n\n-- Kuulehan, Bella, en minä olisi koskaan luullut, että meidän pienissä\nkäsissämme olisi 13 eri luuta, paitse peukalon ja sormien luut. Katso\ntänne, kaksi riviä ranneluita, neljä luuta kumpaisessakin ja viisi\nvälikämmenluuta, sormien jatkoina käden sisässä. Kuinka mielellään\ntahtoisin oikean luurangon tutkiakseni sitä, minä tiedän niin vähän\nomasta ruumiistani.\n\n-- Niin, kyllä me olemme hyvin kummallisesti rakennetut, arveli Bella.\nPyydäpä, että Pentti kertoo sinulle, mitä et itse ymmärrä. Hänhän lukee\nlääkäriksi ja on niin kauhean innostunut kaikesta tuommoisesta.\n\nSamassa tuli vanha Leena sisälle raivataksensa pöytää illallista\nvarten. Hän oli kumpaisenkin tytön hyvä ystävä ja piti aina silmällä\nheidän tekojaan ja töitään. Sitä nyt kyllä ei voinut auttaa, että\nhänellä oli erilainen maailmankatsanto, kuin noilla nuorilla, jotka\nolivat toisen ajan lapsia. Mutta vaikka hän ei aina käsittänyt tai\nhyväksynyt heitä, säilytti hänen vanha, rehellinen sydämmensä\nyhä koko rakkautensa \"lapsiin\", joiksi hän niitä nimitti. Hän ei ollut\nkoskaan niitä mahtavia herätyksiä kokenut, kuin nykyajan nuoriso, tai\nsitä hämmennystä ja levottomuutta, jota uudet aatteet monesti\nmatkaansaattavat nuorissa mielissä. Hän oli vastaanottanut, minkä oli\nsaanut, tarkastamatta liioin sen laatua, koettamatta muodostaa siitä\nitselleen omia mielipiteitä. Ja sentähden katseli hän usein\nkummastuksella, kuinka nuoret \"puuhasivat\", ja nousivat vanhoja\nmielipiteitä vastaan, joiden oikeutta hän ei koskaan olisi voinut\nepäillä.\n\n-- Mitä jumalattomia kirjoja nuo ovat, joihin Hanna taas tirkistää? --\narveli Leena, hiukan moittivalla äänellä, kun hän näki anatomilliset\nkuvat.\n\n-- Se on oppi omasta ruumiistamme, Leena, -- sanoi Hanna, -- se on\nihmisen luuranko eikä mitään jumalatonta.\n\n-- Onpahan se minun mielestä. Mitä sitä tarvitsee tuommoisia katsella?\nJota Jumala on kätkenyt ihmisen silmältä, sitä hänen ei pidä\nitsepintaisesti tutkia. Ja ihmispoloisen luut saisivat minun mielestäni\nlevätä rauhassa maan povessa, eikä niitä tarvitsisi esiin kaivaa\nelävien pilkattaviksi.\n\n-- Kuka nyt pilkkaisi niin vakavaa asiaa kuin kuolemaa -- vastusti\nBella ihmetellen. -- Ja sitä paitse, etkö sinä myönnä, että meidän on\nhyödyllistä tuntea omaa ruumistamme?\n\n-- Eikö mitä, se on ihan joutavaa. Sen, joka on huoneen rakentanut,\ntarvitsee tietää, kuinka se on tehty, mutta muiden asia se ei ole.\n\n-- Entä lääkärit sitten? Kuinka voivat ne sairasta hoitaa, elleivät ole\nhänen ruumistaan tutkineet ja tiedä missä kipu sijaitsee?\n\nLeenaa näytti tämä arveluttavan. -- No niin, tohtorit ... tutkikoot ne\nsitten semmoisia asioita. Mutta eiväthän nekään voi ihmistä parantaa,\njos se on sallittu, että hänen pitää sairastaa. Ja jos Jumala tahtoo\nsairasta parantaa, niin ei hän siihen tohtoreita tarvitse. Senpä tähden\ntuntuu minusta, että nuo luut ja rohdot ja sen semmoiset ovat ihan\njonnin joutavia, sillä jos tauti on kuolemaksi, niin ei sitä mikään\nparanna.\n\n-- Mutta muistatko Leena, kuinka hyvä mieli sinulla oli, kun sinussa\noli luuvalo ja pääsit siitä tohtorin määräyksillä?\n\n-- No, herrainen aika, olinhan minä hyvilläni, mutta se kai oli vaan\nsen tähden, että olen kurja syntinen ihminen, joka ei tahtonut\nnurkumatta kärsiä Jumalan vitsausta. Tuhmaahan se oli, että minä\ntahdoin heittää ristin päältäni, mutta jalka oli minulle tarpeen...\n\n-- Sepä se, -- keskeytti Hanna. -- Kuka ei tarvitse kaikkia jäseniään,\nvoidakseen tehdä työtä ja olla hyödyllinen. Ei Jumala lähetä meille\ntautia sitä varten, että me ihan ilman vastustusta taipuisimme sen\nalle, vaan luullakseni siitä syystä, että me olemme rikkoneet jonkun\nluonnon lain, sekä koettaaksensa meidän luottamustamme Hänen apuunsa.\n\n-- No niin, minä nyt en ymmärrä muuta lakia kuin Jumalan kymmenet\nkäskyt. Mutta kyllä se nyt kaikessa tapauksessa on syntiä, että\ntuommoisten nuorten tyttöjen, kuin te olette, pitää \"puuhata\" ihmisten\nluilla ja muulla pahennuksella.\n\n-- Kuinka niin? Ehkäpä joku meistä tahtoisi ruveta lääkäriksi, -- intti\nBella ja kiinnitti uhkamielisenä iloiset silmänsä Leenaan.\n\n-- Jumala varjelkoon minua näkemästä sitä päivää, -- huudahti Leena\nsäikähtyneenä. -- Tytöt tohtoreina! Mitä kaikkia se Bella keksii!\nMinkätähden ei yhtä hyvin poliisina tai sotilaina?\n\n-- Miksi ei, -- nauroi Bella. -- Olipa ennen muinoin Ranskan maassa\npaimentyttö, jota Jumala kutsui sotilaaksi ja sotaan menemään isänmaata\npelastamaan.\n\n-- Ei tarvitse Jumalaa syyttää! Kyllä se oli hänen oma syntinen päähän\npistonsa olla olevinaan mies ja tappaa ihmisiä, saadaksensa niiden\nluita tutkia. Mutta sen minä sanon, että Jumala on luonut vaimoihmisen\nkunnolliseksi aviovaimoksi ja lasten äidiksi eikä tappelemaan tai\nlötrystämään rohdoilla ja sen semmoisella.\n\n-- Voi, voi, Leena parka, kuinka kummallinen sinä olet! Estäisikö se\ntyttöä tulemasta kunnon vaimoksi ja äidiksi, jos hän taitaisi haavaa\nparantaa tai jalkaa sitoa tai rohtoja keittää? Ja sitä paitse, -- jospa\nme emme huolisikaan naimisiin mennä?\n\nLeena nauroi. -- Ettekö huolisi? Kyllä sitä aina _huolii_, kun vaan\nsattuu hyvä mies eteen.\n\n-- No, mistä syystä ei Leena ole mennyt naimisiin? Jo alkaa käydä\nhiukan myöhäiseksi, -- nauroi Hanna.\n\n-- Minusta ei ole kukaan huolinut. Mutta kyllä tuommoisille suloisille\ntytöille, kuin te olette, tulee sulhasia koko joukko. -- Ja Leena iski\nveitikkamaisesti pieniä viheriäisiä silmiänsä heihin, mutta muuttui\npian taas vakavaksi. -- Niin minä teitä tässä suloisiksi sanon siitä\nsyystä, että pidän teistä ja olen hoitanut Bellaa, aivan siitä asti kun\nhän tähän maailmaan saapui. Mutta kyllä te aina välistä olette niin\nsyntisiä ja viisastelevia, etten tiedä kuinka kauan Jumala sitä sallii.\n\nNyt hyökkäsivät pienet siskot huoneesen illallistaan saamaan.\n\n-- Tiedätkö mitä, Hanna, -- huusi Lulle? Lunkentuslaivani tulee saamaan\nuudet purjeet ja airot, Pentti on luvannut ne tehdä. Sitten jouluksi\nvalmistuu se.\n\n-- Mutta ensinpä tulee kesä ennenkuin joulu, -- neuvoi Liisi, joka jo\noli toimessa voileipien ääressä.\n\n-- Vai niin, -- vastasi Lulle. -- No sitten saan sen kesäksi. Ja se\ntulee tuomaan apelsiiniä Porvoosta.\n\n-- Kasvaako Porvoossa apelsiiniäkin? -- kysäsi Hanna kummastuneena.\n\n-- Kyllä. Tämän kokoisia. -- Ja hän muodosti käsivarsillaan niin suuren\nkehän kuin vaan saattoi. -- Eikä, Lulle, sinä narraat, -- neuvoi Liisi.\n-- Eihän niitä apelsiiniä Porvoossa kasva. Eikä koko Suomessakaan niitä\nole. -- Mitä sinä sanot, onhan meidänkin ruokakaapissa apelsiiniä, --\nnauroi Bella.\n\nLiisi ei luullut arvonsa kannattavan vastata moiseen pilantekoon.\n\nBella piteli Helmiä sylissään ja syötti hänelle voileipää ja maitoa.\nPienokainen oli unissaan ja pyöreät silmät ummistuivat yhä useammin\nsuupalojen välillä. Kun hän oli saanut kylliksi, suuteli Bella häntä ja\nsanoi: kas nyt sanomme hyvää yötä ja menemme Nukku-Matin luo.\n\nMutta nyt heräsi pienokaisessa vastustelemisen henki ja hän rupesi\nuppiniskaiseksi. Alahuulen työnsi hän esiin uhkaavalla katseella ja\nteki itsensä jäykäksi kuin aidan seiväs. Pitihän Bellan joku rangaistus\nsaada, kun tahtoi häntä vuoteesen pistää. Kun Bella siitä huolimatta\nkantoi häntä ovea kohti, rupesi hän rääkymään kaikin voimin ja löi\nBellaa vasten silmiä pienillä pyylevillä kätösillään. Bella otti hyvin\nvakavan katsannon, aivan kuin äiti, ja sanoi: -- Helmi, nyt sinä et ole\nkiltti.\n\nPienokainen huusi yhä pahemmasti ja pyrki äidin luo, joka samassa tuli\nsisälle. Tämä arvasi heti asian ja katseli hymyillen Bellan vakavaa\nmuotoa. Hän pudisti päätään: -- ei äiti tahdo sinua ottaa, Nukkumatti\nodottaa, -- sanoi hän ja suuteli lapsen pientä suuta.\n\nBella kantoi hänet pois armahtamatta, eikä aikaakaan, niin oli\nuppiniskaisuus laimentunut pienokaisen vaipuessa sikeään uneen.\nKyyneleet jäivät silmäripsiin ja huulet värähtelivät hiukan unessakin.\nVaan vähitellen väistyvät surun jäljet; onnellisten, enkelien\nsuojelemien unien tieltä.\n\nRouva Palmfelt oli kyllä huomannut, että Bellan koko olento oli käynyt\nvakavammaksi viime aikoina. Hän näki sen nyt jälleen tästä pienestä\ntapauksesta. Ennen oli Bellasta ollut niin vaikeaa voittaa pienen\nsiskon mielitekoja ja hänestä tuntui ihan armottomalta viedä sitä\npientä raukkaa nukkumaan, kun tämä elävänä ja iloisena puuhasi\nlelujensa ääressä, tai surullisena rukoili Bellalta armoa. Silloin oli\nBella aina puolustanut häntä. Mutta nyt näytti hän päättäväisyydellään\nvoittavan tuon pienen juonittelijan ja kohteli häntä tyyneesti ja\narvokkaasti kuin iso sisar ainakin.\n\nNiin vähäinen kuin asia olikin itsessään, ei Bellan äiti voinut olla\nsiitä iloitsematta, koska se osoitti, että hänen tyttärensä luonne\nalkoi vakaantua. Ja hän arveli että tämä tuli Hannan vaikutuksesta,\nsekä että Hannankin luonne puolestaan alkoi pehmetä ja käydä\nmiellyttävämmäksi.\n\nKun tee oli juotu, vetäytyivät tytöt Bellan huoneesen ja kyyristyivät\ntuohon vanhaan epämukavaan sohvaan, saadaksensa vielä pientä pakinaa\naikaan. Nämä \"pakinat\" olivat käyneet Bellalle yhä rakkaammiksi ja hän\narveli ei voivansa tulla toimeen ilman niitä. Hän luuli täysin määrin\nammentavansa niistä ajatuksia ja vaikutuksia, ja yksin ollessaan mietti\nhän sitten yhtä tai toista, kunnes se hänelle selveni. Mietiskeleminen\ntuli vähitellen hänen jokapäiväiseksi seurakseen, ja auttoi kehittämään\nja kypsentämään hänen luonnettaan.\n\nHanna puolestaan, jolla ei koskaan ollut uskottua, ja joka ei ollut\nsaanut ystävyyttä kokea, antautui vähitellen yhä enemmän Bellan\nsuloiseen, lohduttavaan ystävyyteen. Hän muuttui vähemmin\numpimieliseksi ja toi välistä esille ajatuksia ja mietteitä niin\nsuoraan ja niin lujalla vakuutuksella, että Bella ihastui. Ja kun hänen\nuudistuspuuhansa joskus olivat liian armottomia tai sanansa liian\nankaria, saattoi Bellan säikähtynyt katse tai moittiva väre hänen\näänessään Hannaa pysähtymään tai hillitsemään itseään.\n\nNyt istuivat he siis jälleen tuossa rakkaassa pakinapaikassa,\nkumpainenkin eri sohvannurkassa, kuiskaillen koulu- ja\nkumppaniseikoista. Lamppu oli sammutettu ja ainoastaan kaasulyhty\nikkunan ulkopuolella levitti heikon valon huoneesen. Esiripun takaa\nkuului Liisin tasainen hengitys, hän oli juurikään nukkunut Bellan\nvuoteen vieressä olevalle pienelle makuusijalle.\n\n-- Tänään, -- kuiskasi Bella, -- uskoi minulle eräs kumppani, -- en\nsano kuka, etten pettäisi häntä, -- että hän oli rakastunut erääsen\npoikaan. En tietänyt oikein, mitä minun piti siihen vastata, olin niin\nepävarma, taisin vastata jotakin yleistä vaan. -- Se on tuhmaa\nuskotella itselleen semmoista, ennenkuin on siksi kehittynyt, että\ntuntee oman itsensä. -- Hannan ääni oli hiukan äreä. Oletko koskaan\nkuullut mitään tulevan tyttökoululaisen rakkaudesta, joka on syttynyt\nlasten tanssijaisissa tai luistinradalla? En minä ole koskaan pitänyt\ntuommoista muuna kuin tyhjänä luulettelemisena.\n\nBella kävi miettiväiseksi. -- Vähän minä olen semmoista nähnyt, --\narveli hän. Mutta jokin minussa sanoo, että se on vaan leikkimistä\nlujain, vakavien asioiden kanssa. Ja kuitenkin, tiedätkö Hanna, on\nminulle itsellenikin tapahtunut aivan samaa, ja sinä et voi aavistaa,\nmikä ikävä aika se oli.\n\nBella oli punainen kuin tuli, vaikka pimeys peitti sen ja hän kallistui\nHannan puoleen.\n\n-- Niin, se oli eräs Pentin kumppani, jonka nimi oli Oskar. Hän ei enää\nasu täällä ja koko se juttu on nyt aikoja sitten loppunut, niin että\nhyvinkin voin siitä puhua. Hän oli hyvin kaunis ja siivotapainen ja\nminä rakastuin häneen ihan paikalla, tai ainakin luulettelin sitä.\nMutta sitten saivat toverit vihiä asiasta ja nyt syntyi semmoinen nauru\nja ivailu, että oikein iljetti. Ei Oskar huolinut vähääkään enemmän\nminusta kuin muista tytöistä -- ja sehän olikin hyvä, -- mutta jos\npuhuin hänestä tai olin puhumatta sain yhä kärsiä viittauksia ja\nnaurua. Vihdoin kävi se ihan kärsimättömäksi ja minä ihan kyllästyin\ntuohon viattomaan Oskariin, siitä syystä vaan, ettei tytöt jättäneet\nminua rauhaan. Ja kun sitten oikein tutkin itseäni, huomasin minä, että\ntunteeni häntä kohtaan ei ollut juuri mistään kotoisin, minä saatoin\nsiitä luopua minä hetkenä tahansa. En pitänyt hänestä kymmeneksikään\nosaksi niin paljon kuin nyt sinusta, Hanna.\n\nHanna oli ääneti kuunnellut häntä ja puristi hänen kättänsä viimeisten\nsanojen johdosta. Minä luulen -- arveli hän, -- että meidän pitää varoa\ntuommoisia luuletteluja. Me siten estämme todellisten, syvien tunteiden\ntulemista ja ikäänkuin hajotamme niiden voimaa. Minä en ole koskaan\ntuommoista kokenut, mutta arvelen sen olevan samaa, kuin jos lapset\nsyövät kypsymättömiä hedelmiä. He luulettelevat itselleen, että ne\nmaistuvat hyvälle, mutta saavat pian niiden vahingollisuutta kokea.\n\nJa mitä sisällystä on tuommoisessa koululaisten rakkaudessa? Ei\nminkäänlaista. Useimmassa tapauksessa on se vaan keino tulla huomatuksi\nja pyrintö olla yhtä \"hyvä\" kuin muutkin.\n\n-- Niin, luulenpa, että minun rakkauteni oli juuri sitä lajia, --\nhymyili Bella. Tiesin, että useammalla toverilla oli jonkunmoinen\ntuommoinen juttu, josta he kuiskailivat ja olivat olevinaan, ja sitten\nminäkin rupesin arvelemaan tuhmaksi olla sitä vailla. Olin kuitenkin\nkoko ajan pahalla tuulella, aivan kuin olisin tehnyt itseni narriksi.\nMutta luulin, että niin täytyi vaan olla.\n\nEtkö kuitenkin luule _mahdolliseksi_, Hanna, että todellisia,\npysyväisiä tunteita voisi meissä herätä jo tällä iällä? Etkö luule,\nettä jos _sinä_ nyt johonkin rakastuisit, se olisi koko elinajaksi?\n\n-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Hanna. Hän ei oikein mielellään\npuhunut omista persoonallisista tunteistaan eikä tahtonut panna niitä\ntutkimisen alaiseksi. -- Mutta, -- jatkoi hän, -- minä luulen, että\ntuommoinen tunne muuttuu itsetietoiseksi hyvin vähitellen ja sitten\nvasta, kun sitä on jollakin tavalla koetettu. Voipihan se olla\nmahdollista, että minun tunteeni sinun tai Pentin tai jonkun muun\nsuhteen, sisältää jonkun kestäväisyyden siemenen, mutta sitä en vielä\ntiedä.\n\nBella tunsi piston itsessään. Kuinka saattoi epäillä sitä, tulisivatko\nhe aina ystävinä pysymään! Oli _hän_ ainakin varma siitä omasta\npuolestaan.\n\nHe istuivat hetken ääneti. -- Mitä mietit? -- kysyi Hanna vihdoin.\n\n-- Ajattelin sitä, mitä sanoit, ettet ole varma siitä, tulemmeko me\naina pysymään ystävinä.\n\n-- Elä suutu minuun, Bella hyvä, mutta enhän sille mitään voi! Eihän\nmeidän ystävyyttämme vielä ole koeteltu. Voimmehan me kehittyä ihan\npäinvastaiseen suuntaan, niin että vihdoin väkisinkin eroamme. Näetkö,\nniin kauan kuin me kasvamme ja kehitymme niin sisällisesti kuin\nulkonaisesti on aina mahdollista, että muutumme niin erilaisiksi, ettei\nmikään voi meitä yhdessä pitää. Mutta sen on elämä näyttävä. Ethän ole\nsuuttunut minuun?\n\n-- En, mutta hiukan suruissani.\n\n-- Oi, Bella, elä sure edeltäkäsin! Elkäämme sitoko toisiamme\nminkäänlaisilla lupauksilla ja olkaamme aina rehellisiä toisillemme!\nEikö niin?\n\n\n\n\nHuhtikuu oli tullut ja taaskin miltei loppunut, muutamia päiviä vaan\noli jäljellä. Kadut olivat likaisia, räystäistä tippui, jäät näyttivät\nvetisiltä. Nurmikot esplanaadeissa ja pihoissa alkoivat siellä täällä\nylpeillä ensimäisellä viheriällä ruoholla.\n\nKouluhuoneihin paahtoi päivä kuumasti korkeiden ikkunoiden läpi.\nMuutamat kärpäset, jotka olivat viettäneet talvensa ikkunoiden välillä,\nheräsivät uuteen eloon ja pitivät kauheata pärinää, välttääkseen tulla\nelävinä paistetuiksi. Tytöt hikoilivat pulpettien ääressä ja alkoivat\nsormilla lukea, kuinka monta päivää enää oli tutkintoon. He ähkivät ja\npuhkivat ainekirjoitusten, matematiikan ja Sjögrenin historian ääressä,\nmutta luonnontiede kävi hauskaksi, kun maisteri kuun loppupäivinä toi\nheille muutamia aikaisia sinivuokkoja, suurennuslasilla tutkittaviksi.\nKumma, kuinka vähän ennen oltiin huolittu esimerkiksi sinivuokon\ntaiteellisen kauniista sinisestä harsosta, kärpäsen siivestä tai toukan\nkirjavista ympärysviivoista? Nämä olivat todellisuutta, elämää! Mutta\nnumerot, kielioppi, vuosilukuja ... huh!\n\nNeljäs luokka piti neuvottelua huvimatkasta Töölösen. Heillä piti olla\nevästä mukana, he keittäisivät kahvia ratavartijan luona, leikkisivät\nja olisivat koppisilla.\n\n-- Silloin otamme me poikia mukaan, -- ehdotti Hanna, -- he osaavat\nniin hyvin palloa heittää ja boccia-peliä.\n\n-- Ei, ei, -- huudettiin joka taholta. -- Ei yhtään poikia, me tahdomme\nolla oikein vapaita.\n\nBellan mielestä olisivat he hyvin voineet ottaa Pentin ja Alfredin,\nThuren ja Pekan ja joitakuita muita kelpopoikia mukaan, mutta hän ei\ntohtinut puolustaa Hannan mielipidettä siitä syystä, että tytöt\nväittivät, että he aina olivat samaa mieltä Hannan kanssa.\n\nMutta sitten yhtyivät Bertha, Siiri ja muutamat muut Hannaan. Syntyi\njotenkin vilkas väittely, joka päättyi siten, että ehdotus\nhyväksyttiin. Silloin vaativat Jenny, Agnes, Lilli y.m., että hekin\nsaisivat pyytää omia tuttaviaan, mutta siihen ei vastapuolue suostunut.\n-- Ei, -- sanoi Bertha Eriksson päättäväisesti, -- jos me kutsumme\nCederströmin ja Ståhlen ja Ryttersköldin ja sen semmoisia, niin ei tule\nmuuta koko matkasta kun roskapuhetta ja imartelua, ja silloin minä en\ntahdo olla mukana.\n\n-- Emme mekään! -- kuului ääniä. -- Onhan se kaikkein parasta, kun\njokainen saapi noudattaa omaa mieltään, -- sanoi Lilli Enestam, --\nmuuten tulevat aina jotkut olemaan pahalla mielellä. Minä ehdotan sen\nvuoksi, että me jakaudumme kahteen osaan, ja että jokainen saapi ottaa\nmukaansa kenen vaan tahtoo.\n\nNolo hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Oltiin kyllä harmissaan riidasta,\nmutta kun ehdotettiin hajottaa toveripiiriä, oli tämä jokaisesta paha.\n\n-- Ei, tiedättekö mitä, tytöt, -- alkoi Hanna, -- emme me jakaudu eri\nosiin niin halvasta syystä! Se olisi häpeä luokalle, jos emme saattaisi\nmennä kaikki yhdessä. Koska minä ensimäisenä ehdotin, että poikia\notettaisiin mukaan, niin luovun minä siitä mieluummin, kuin että luokka\nhajoaa.\n\n-- Hanna on oikeassa, -- myönsivät useimmat. -- Ennen menemme\nitseksemme kun hajoamme niin ala-arvoisesta syystä.\n\nNäytti ikäänkuin kivi olisi pudonnut kaikkien sydämmiltä ja nyt\nneuvoteltiin kaikessa ystävyydessä eväistä. Toimikunta valittiin, joka\npitäisi huolta korista, ja erottiin suostumuksella yhtyä huomispäivänä\nkello 7 Kaisaniemen portin luona.\n\nAinoastaan Jenny ja Agnes olivat salaa tyytymättömiä päätökseen. He\nolivat jo ennättäneet ajatella, kuinka he pukeutuisivat. Nyt ei\nkannattanut ottaa uusia hattujaankaan, kun ei poikia ollut mukana.\n\nHuomispäivä tuli. Se oli viimeinen päivä huhtikuuta. Lämpömittari\nosoitti 5 pykälää lämmintä siimeksessä kello 7 aamulla; päivä näytti\ntulevan kauniiksi. Tytöt kokoontuivat määräaikana Kaisaniemen portille;\nmuutamilla oli päivävarjot ja hunnut, josta saivat pilkkaa kärsiä.\nToimikunta kanneksi isoja koria; oltiin nälkäisiä ja ystävällisellä\ntuulella koko maailman suhteen. Toisella puolella pitkää siltaa\nalkoivat muutamat laulaa iloista juoksumarssia, jolloin kiersivät\nkäsivartensa toistensa vyötäisiin ja juoksivat iloisesti tahdin mukaan\neteenpäin. Vähemmin vilkkaat pysyivät eväskorien luona, jotka Bibbin\nkanssa, jolla oli kengän hieroma jalassa, hitaasti kulkivat jälessä\nvossikan vaunuissa.\n\nSitten asetuttiin mäenrinteelle päivänpaisteesen, ja nyt alkoi liverrys\nsemmoinen, kuin jos satamäärä kottaraista olisi siinä pitänyt kokousta.\nEväskoria tutkivat muutamat uteliaimmat ja valmistuksia tehtiin\nkahvinkeittoon ratavahdin pienessä keittiössä. -- Onkohan teillä vaan\ntarpeeksi ruokaa? -- kysäsi Bertha nuuskien erästä koria, jolloin hän\nnäppärästi pisti siihen erään käärön.\n\n-- Mene pois, ahma! -- nauroi Bella. --Joka on utelias, ei saa mitään.\n\n-- Taivasten tekijä! Ja minulla on jo ihan tyhjä vatsa! Saatte\nkuljettaa minut kotiin kantimilla, sen saatte nähdä.\n\nIstuttiin nurmikolle levitetyille isoille huiville ja hengitettiin\nahneesti ihanaa kevätilmaa. Siellä täällä varjossa näkyi vielä likaisia\nlumipilkkuja, -- pesuastiamme, -- sanoi Hanna, -- ja mäkirinnettä alas\njuoksi pieniä puroja, jotka tekivät hienoja uurteita maantien hiekkaan.\n\nBella kuului palveleviin sisaruksiin. Hän puuhasi iloisena ja uutterana\nkahvipannun ääressä, vaihtaen silloin tällöin Hannan kanssa iloisen\nkatseen, ja Hanna makasi vaan nurmikolla ja pureskeli muutamia kuivia\nheinänkorsia. -- Kuulepa, Hanna, -- sanoi Lilli, joka istui hänen\nrinnallaan ja seurasi Bellaa silmillään, -- onko se totta, että Hella\non paras ystäväsi?\n\nHannaan koski niin pahasti tämä kysymys. -- Minkätähden käytät sinä\nsitä sanaa, Lilli? -- sanoi hän melkein kiivaasti. -- Minä en pidä\nsiitä. Se on tullut niin väärin käytetyksi ja on niin kulunut, ettei se\nmerkitse mitään. Bella ja minä olemme ystäviä, siinä kaikki. Jos olemme\nsitä suuremmassa tai vähemmässä määrässä, se ei ole kenenkään asia.\n\nLilli näytti hiukan loukkautuneelta ja se koski Hannaan.\n\n-- Etkö ole huomannut, -- sanoi hän ystävällisemmin, -- kuinka vähän\nsana \"paras ystävä\" merkitsee meidän päivinä?\n\n-- Niin kyllä, -- liitti siihen Bertha, joka istui lähellä, -- minä\n_vihaan_ sitä sanaa. Olin kerran Molly P----n \"paras ystävä\" kokonaista\nkolme viikkoa, kunnes hän sai kotiin erään serkun Sveitsistä, joka\nsittemmin sai näytellä sen osan. Ja se olikin minulle kaikkein parasta,\nsillä minä olin jo alkanut käydä aivan raskasmieliseksi kaikista niistä\nhellistä nimityksistä, hyväilyistä ja lahjoista, joita hän minulle soi.\nNyt me juuri nyykäytämme päätä toisillemme, kun tavataan.\n\nLilli oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei hän\nkoskaan ollut nähnyt Hannan ja Bellan suutelevan toisiaan. Kuinka\nkummallista! Itsellään hänellä oli tapana kaikkina aikoina tuhlata\nsuudelmia. Olihan se itse teossa hyvin tarpeetonta. Silloin vaan kun\n_oikein_ rakasti jotakin ihmistä... Jospa hänelläkin olisi ystävä, ei\ntuommoinen \"paras\", jota kouluelämä niin usein tarjoo, vaan todellinen\nystävä! Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin yksinäiseksi, hänestä\ntuntui kaikki niin puolinaiselta. Ja kaikkein inhimillisin kaikista\ntunteista, halu omistaa joku sydän, nosti kyyneleitä hänen silmiinsä.\n\n-- Olenko saattanut sinulle pahaa mieltä? -- kysäsi Hanna\nsäikähtyneenä, kun hän tunsi kuuman kyyneleen kädellänsä. Lilli hymyili\nja pudisti päätään. Hän epäili hiukan, mutta kumartui sitten Hannan\npuoleen ja kuiskasi:\n\n-- Oletpa onnellinen, Hanna, kun sinulla on ystävä. Luuletko minun\nkoskaan saavan semmoista?\n\n-- Siitä olen varma. Mutta, elä hae. Odota, kunnes elämä sen sinulle\nitse tarjoo. Minkä minä tänään olen saanut, voit sinä saada huomenna.\nEi ole mitään kiirettä. Vastahan me olemme tyttöriepuja vaan.\n\nLilli nyykäytti myönnytystä ja näytti rauhoittuvan.\n\nNyt tulivat Bella ja Siiri sanomaan, että kahvi oli valmista.\n\n-- Mitä? -- huudahti Bella, kun huomasi kyyneleet Liisin silmissä, --\nluulenpa, että on satanut. Aprillisadetta! Aprillisadetta! Tule nyt\nhuuhtomaan pois murheesi aika hyvällä kahvi tilkalla!\n\nBertha hyökkäsi ylös ja hänen kasvonsa osoittivat suurinta hämmästystä.\n\n-- Bella ... katsopa tuonne ... tuolla, tuolla juoksee hevonen ...\nilman jalkoja!\n\n-- Aprillia! Aprillia! -- huusi Bertha ja kompastui, samassa kuin hänen\npiti paeta Bellan uhkaavia käsiä. -- Odotapa veitikka, tuon sinä saat\nmaksaa! -- Bella otti kourallisen ruohoja ja pisti ne vastaan\nponnistelevan Berthan niskaan. -- Syö nyt tämä, kunnes saat muuta\nruokaa. -- Voi niin, kahvi, -- huokasi Bertha surkeasti. -- Pelkään sen\ntulevan _liian myöhään_.\n\nKuinka herkulliselta se maistui tuo kahvi pienen tuvan luona, jossa\naurinko paistoi valkoiselle liinalle ja kuvastui kiilloitettuun\nkahvipannuun. Korit sisälsivät summattoman paljon voileipiä ja vehnästä\nja eräästä korista putosi riemuhuutojen kaikuessa 34 kylmää potaattia\nja 17 suolaista silakkaa, -- potaatti ja puoli silakkaa mieheen.\n\n-- Berthan tepposet! -- huusivat tytöt, -- hän aikoo käyttää silakkaa\nkahvileipänään.\n\n-- Aprillia! Aprillia! sitä hän ei millään lailla aio, se on surkea\nerehdys! -- sanoi Bertha suu täynnä voileipää. -- Mutta täytyihän hänen\nvarustaa itseään mahdollista nälänvaivaa vastaan.\n\n-- Sinulla on sontiainen ... nenälläsi! -- huusi Bella kauhua\nteeskennellen ja tyrkkäsi Almaa kupeelle.\n\n-- Eikö mitä! -- vastasi tämä tyyneesti ja maisteli kahviaan. --Mutta\nminunpa taskussani on kirje \"_Oskarilta_\"!! hm! -- Ja hän puristeli\ntaskussa olevaa sanomalehtipalasta, sanojensa todisteeksi.\n\n-- Sama se minulle, -- nauroi Bella, vähintäkään hämmästystä\nosoittamatta.\n\nKoko kahviajan narrattiin toisiaan ja nyt oli viimeinenkin tilkka\nloppunut.\n\n-- Ohoh, kunpa olisi vielä toinenkin vatsa! -- ja Bertha katseli\nikävällä kahta korppua ja yhtä voileipää, jotka olivat jääneet.\n\nRuvettaisiinko nyt leskisille? Mahdotonta. Ei vielä jaksettu juosta,\nkun oli niin ahkerasti syöty.\n\n-- Ja sen tähden istun nyt tähän, -- sanoi Bertha, asettuen vanhalle\nvoipytylle, joka pohja ylöspäin käännettynä seisoi keskellä pihaa. Muut\nistuivat mikä minnekin ja toimikunta pesi kuppeja.\n\n-- Nyt pidetään puheita! -- ehdotti joku. -- Hanna, ala sinä.\n\nHanna istahti pöydälle. Hän oli tänään niin iloinen, -- niin iloinen ja\nkuitenkin ajatuksia täynnä. Keväinen päivänpaiste, lämpöinen ilma,\ntoverien vilkas hälinä, kaikki toi hänelle raittiita onnellisuuden\ntuulahduksia. Hän kääntyi puheessansa toimikunnan puoleen, jota hän\nkiitti siitä, etteivät olleet voimiaan säästäneet ja kaikin puolin niin\nhyvin onnistuneet. -- Kun minusta on tullut arvokas henkikirjuri\njossakin, -- lopetti hän -- pyydän saada kutsua luokkaa limonaadille ja\nmesileiville.\n\n-- Mitä, tuleeko sinusta henkikirjuri? -- kysäsi joku.\n\n-- Luulin sinun aikovan papiksi -- sinä saarnaat niin mielelläsi\nmoraalia, -- ivasi Jenny ja iski silmää hiukan ilkeästi.\n\n-- _Minä_ aion poliisimestariksi, -- sanoi Sanna Wilhelmsson, eräs\n\"urheilutytöistä\", ja löi rintaansa. -- Minulla on niin vahvat nyrkit.\nTai sitten rupean kylvettäjäksi.\n\n-- Miksikä sinä aiot, Bella? -- kysyi Siiri ja piirusti samassa\npäivänvarjonsa varrella hiekkaan vastauksen -- rouvaksi. -- Eikö mitä,\n-- nauroi Hella hiukan hämillään, -- ainakaan en aio puuhata siksi\npäästäkseni. Ensin autan minä äitiä ja sitten perustan minä\ntalouskoulun. Minä pidän ompelemisesta ja keittämisestä. -- No, mutta,\nHella, et sinä kuitenkaan ajan pitkään tyytyisi moiseen halpaan työhön,\n-- väitti Jenny, joka omassa mielessään jo oli tehnyt Bellan joko\ntaiteilijaksi tai kirjailijaksi.\n\n-- Halpaako se on? Se työ, josta me kaikki riipumme! Ja sitä paitse,\nJenny kulta, kuinka voit sinä kutsua halvaksi mitään työtä, josta\nihminen saa jokapäiväisen leipänsä? Laiskottelemista tai semmoista\ntyöskentelemistä, josta ei lähde mitään hyötyä, sitä kutsun minä\n_halvaksi!_ -- Minä aion perustaa yhteiskoulun, -- virkkoi Aina ujosti.\n-- Ole hiljaa, sitä sinä et saa! keskeytti Bertha. Se on ollut minun\ntuumani kätkyestä saakka. Sinä, siirappisuu, voisitko poikia kurittaa?\nTahtoisinpa nähdä! Kun he olisivat pahimmillaan, katsoisit vaan heihin\nlempeästi ja sanoisit: suloiset, rakkaat poikani, ettekö nyt tahtoisi\nkilttinä olla! Ja jos eivät tottelisi, menisit sinä tiehesi ja\nkääntyisit ovessa sanomaan hyvästi ... sydämmeni vuotaa verta!... Ei,\neukkoseni, ei sinusta ole poikien kasvattajaksi, siihen tarvitaan\nrautaisia kouria. Sinusta saattaa ehkä tulla paremman puolinen\nkotiopettajatar.\n\nTytöt nauroivat, sillä Bertha oli taitava matkimaan ja he olivat kaikki\ntunteneet Ainan tapaista ujoa ääntä ja hänen nöyrää menettelytapaansa.\n\n-- Berthasta tulee eläinlääkäri, -- lausui Agnes painolla, -- hänhän\nniin mielellään urkkii kuolleita eläimiä.\n\nVastaukseksi sieppasi Bertha ison mustan hämähäkin ja laski sen Agnesin\nniskaan, joka syöksi ylös kauhun huudolla. Lilli armahti häntä ja otti\npois hämähäkin, mutta Agnes sai tästä tapauksesta itkun kohtauksen,\njoka hiukan häiritsi seuraa. -- Mikä pikkuinen hermostunut\nrouvasihminen! -- kuiskasi Bertha ylenkatseellisesti.\n\nBella katsoi häneen moittivasti. -- Tiedäthän, että monet ihmiset --\nyksin miehetkin -- inhoovat hämähäkkejä. Tuhmasti teit!\n\nBertha murisi hiukan, mutta pyysi salaa Agnesilta anteeksi.\n\nPahan tuulen poistamiseksi jatkettiin entistä keskustelua. -- Minä\nluulen, että rupean maalariksi, -- sanoi Jenny ja siristeli silmiään,\nniinkuin oli nähnyt taiteilijain tekevän. -- Minä pidän niin paljon\nkaikesta kauniista ja taiteellisesta. Lilli määrättiin \"sinisukaksi\",\nkoska hän kirjoitteli päiväkirjaa ja oli tuntehikas, ja Bibbi\nkondiittoriksi.\n\n-- Ei, minusta tulee puutarhuri, -- sanoi jälkimäinen, -- minä pidän\nkaivelemisesta.\n\n-- Sinä, jolla on kengän hieroma, et sinä voi lapiota pidellä! Kuinka\non nyt jalkasi laita?\n\nJa Bella asettui Bibbin luo, joka ei voinut hyvin ja pysyi muista\nerillään.\n\n-- No, Hanna, mitä sinä aprikoit? Olethan vakava kuin Egyptiläinen\npappi. -- Bertha löi Hannaa veljellisesti olkapäähän.\n\nHanna oli istunut ääneti ja hänen silmistään näkyi, kuinka ajatukset\ntyöskentelivät. -- Niin, -- lausui hän katsoen vakavasti toveriinsa, --\nkyllä me nyt tässä laskemme leikkiä tulevaisuudestamme, mutta toivon,\nettei meidän joukossa ole yhtään, joka ei koeta vakavasti asettaa\nitselleen päämäärää, johonka aikoo pyrkiä. Sillä työskennellä ilman\npäämäärää, sitä me emme voi, vaikka olemme \"tyttöjä vaan\". Kuulin\neräänä päivänä erään pojan sanovan toiselle: \"tytöt, hyh, mihin ne\nkelpaavat? Pukeutua koreiksi ja koettaa olla meille mieleen, sen he\nosaavat, mutta ei heistä ole vakavaan työhön\". En voi sanoa, kuinka\nkipeästi tämä koski minuun, juuri sentähden että minun täytyy myöntää,\nettä se, minkä ovat meistä nähneet, kyllä antaa heille syytä moiseen\narvosteluun. Olisin voinut itkeä, tiedättekö, vaan sen sijaan puin\nnyrkkiä itsekseni, arvellen: -- tästä lähtien _täytyy_ tulla toisin...\n-- Minä viis siitä, mitä keikastelijat meistä ajattelevat! -- huudahti\nBertha harmistuneena. -- Elä sano niin, moni hyväkin ihminen on samaa\nmielipidettä. Ja minähän sanon, että ne ovat oikeassa. Kuinka moni\nmeistä ajatteleekaan muuta kuin mitenkä voisi olla oikein \"suloinen\",\nja ehkä tulevaisuudessa päästä miehelään. -- En puhu kansan lapsista,\njotka saavat tehdä raskasta työtä, jopa orjinakin olla, aivan pienestä\npahasta. -- Ja sentähden on se mielipide syntynyt, ettei tytöt\nmihinkään kelpaa. Mutta meidän tulee näyttää, että yleinen mielipide on\nväärä, että me osaamme sekä ajatella että tehdä työtä itsenäisesti.\nEhkä vähitellen ruvetaan meistä parempaa ajattelemaan. Mutta ei se ole\nkenenkään hyväksymisen tähden, -- ei edes hyvien ihmisten -- kun meidän\ntäytyy koettaa tulla totuutta harrastaviksi ja kelvollisiksi, vaan\nsentähden että _se on oikein_. Niin ajattelen minä... Ja sentähden, --\njatkoi hän, puoleksi leikillä, puoleksi vakavasti, -- sentähden aion\nminä ainakin koettaa, sama sitten tuleeko minusta seppä, ompelijatar\ntai asianajaja.\n\nKumppanit olivat äänetönnä kuunnelleet Hannan sanoja. Monessa oli jo\nennen herännyt samanlaisia ajatuksia, epäselviä, himmeitä, vaan samaan\nsuuntaan kulkevia. Nyt olivat Hannan sanat selvittäneet niitä ja heidän\nsydämmissään värähteli edesvastauksen tunne sekä ikävöiminen päästä\nunelmien maailmasta todellisuuteen, reippaasen, hyödylliseen työhön.\nBella varjosti kasvojansa kädellään; siten hänen oli helpompi ajatella.\nHän ylpeili Hannan puolesta, sillä hän näki, kuinka toverit häntä\nihailivat, mutta hän iloitsi vielä enemmän siitä, että sai olla Hannan\nystävänä. Itsehän hän oli niin vähäpätöinen, liian vähäpätöinen Hannan\nystäväksi.\n\nHetkisen aikaa olivat kaikki ääneti, vaan sitten hyökkäsi Bertha\npaikoiltaan kuin hullu: nytpä me kaikki näytämme tuhatvuotisilta\nfilosoofeilta, sitä minä en kestä! Kas tuossa sinulle, Bibbi, hippa!\nVoi sinua jalatonta raukkaa, ethän taida edes juosta!\n\nSamassa oli leikki käymässä. Se tuntui sitä iloisemmalta noiden\nvakavien puheiden perästä. Hippasilla olo, susi ja lampaat, leskisillä,\nviides pyörä ynnä muut leikit leikittiin perätysten ja tytöt\nosoittivat, että heillä oli ollut hyvä voimistelun opettaja. He olivat\nsekä notkeita että kestäviä ja vahvoja. Ainoastaan muutamat, jotka\neivät olleet hennonneet kureliivistä luopua, kärsivät kauheasti\npistoksista, rinnan ahdistuksesta ja sydämen tykytyksestä.\n\nBella lensi kuin lintu mättäiden yli. Hän oli kaikista sukkelin ja\nmestari kävelemään nojapuilla ja rautatienkiskoilla. Hanna taas oli\nkauhistuttava haukka, ja kantoi kyyhkyset piilopaikoistaan, ikäänkuin\nolisivat olleet laposia.\n\nPäivä paahtoi, kaikkien kasvot hehkuivat, puoli kaivoa tyhjennettiin\ntyttöjen tavallisella varomattomuudella. Leikkien loputtua ruvettiin\npallosille ja kello oli lähes 3, kun paluumatkaa alotettiin tyhjillä\nvasuilla, väsyneillä jaloilla ja hameiden liepeet semmoisina, että\nniistä pian voitiin toivoa sieniä kasvavan.\n\n\n\n\nBellan ja Hannan enenevä ystävyys herätti yhä muutamien toverien\nkateutta. Bella oli, niin kuin jo mainittiin, kaikkien lemmikki ja\nhänen kanssaan olisivat useimmat tahtoneet lomahetkinä seurustella. Nyt\nhe eivät voineet olla huomaamatta, eitä hän ei enää ollut niin valmis\nkaikkeen kuin ennen; hänellä ei ollut aikaa kaikellaisiin joutaviin\ntuumiin; hän ei tullut joka paikkaan, johonka häntä kutsuttiin, ja oli\nmonasti hajamielinen, muiden lörpötellessä. Hän ei ollut koskaan tyly,\nmutta oli ruvennut niin suoraan lausumaan moitteitaan yhdestä tai\ntoisesta, joka tapa, juuri sentähden että se oli hänessä ihan uutta,\nloukkasi muutamia. Hän oli, sanalla sanoen muuttunut, eikä kaikkien\nmielestä parempaan päin. Entinen lapsellinen hyvyys ja vienous oli\nkyllä vielä jäljellä, mutta siihen oli sekaantunut hiukan\npäättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, joka ei yhtään sopinut hänelle,\nmuutamien toverien mielestä.\n\nKaikki ymmärsivät, että seurustelu Hannan kanssa oli tämän muutoksen\nsyynä. Mutta vakavimmat tytöistä panivat liian suurta arvoa Hannaan,\nkadehtiaksensa häntä. Ja näkiväthän ne sitä paitse, että Bellakin\nvaikutti Hannaan, vaikka se ei ollut niin silmään pistävää. Hannan\njäykkä tapa oli hiukan muuttunut eikä hän enää niin usein lausunut\nihmisistä armottomia arvosteluja. Hanna itse tunsi kummastellen\nitsessään joskus ihmisrakkautta ja toivoi voivansa elää ja työskennellä\nmuiden hyväksi. Mutta hän ikäänkuin ujosteli näitä vieraita ajatuksia\nja koetti itsessään herättää entistä uhkamielisyyttään, tehdäksensä\nniille vastarintaa. Vaan silloin tuli jälleen Bellan lämpöinen, hellä\nelämän katsanto ja hioi pois terävät kulmat Hannasta. Hän tunsi\nkäyvänsä tunteellisemmaksi, mutta ei ollut selvillä, oliko se turhaa\nheikkoutta vai ihmissydämmen oikeutettu pyrintö rakastamaan ja\nrakkautta haluamaan.\n\nBellan äiti oli ilomielin seurannut tyttöjen ystävyyden kehitystä. Hän\nymmärsi, että Bellan hento luonto kyllä saattoi tarvita semmoista\nnojaa, kuin Hannan luja luonne tarjosi, ja oli hyvillään, kun hän aina\njoskus huomasi Bellassa itsenäisempää arvostelua ja enemmän lujuutta.\nSe pelko, joka hänellä alussa oli ollut, että Bella tulisi matkimaan\nHannaa niin pahassa kuin hyvässä, poistui kerrassaan. He olivat niin\neri ainetta, etteivät koskaan saattaisi muodostua aivan saman mallin\nmukaan.\n\nHuhu Hannan vapaasta esiintymisestä Enestamin pidoissa, oli sillä välin\ntullut rouva Palmfeltin tietoon, kaunistettuna tietysti kaikenmoisilla\nlisäyksillä, jotka vaivasivat häntä. Bella oli kyllä itse kertonut\nhänelle Hannan menettelystä, mutta hän pelkäsi, että Bella ystävyydestä\nHannaan oli esiintuonut asioita vienommassa valossa, kuin ne itse\nteossa olivat olleet. Hän ei kyllä voinut uskoa, mitä hänelle\nkerrottiin Hannasta, mutta epävarmuus vaivasi häntä kuitenkin. Olipa\nhänelle annettu viittauksiakin, ettei Hannan seura ollut Bellalle\nsopiva, ja ensi kertaa tunsi hän itsensä levottomaksi siitä, että oli\nsuonut tyttöjen ystävyydelle niin rajattoman vapauden.\n\nHän päätti puhutella Hannaa, jonka vilpittömyyttä hän ei hetkeäkään\nepäillyt. Eräänä päivänä kun Bella oli kaupungilla ja Hanna Pentin\nkanssa katseli erästä kuvilla varustettua kasviopillista teosta, pyysi\nhän Hannaa hetkeksi omaan huoneesensa. Hanna tulikin, aavistamatta,\nettä häntä odotti tutkinto. Rouva Palmfeltin varovaiset kysymykset\nherättivät hänessä epäluuloa ja hän alkoi varustautua itseänsä\npuolustamaan.\n\n-- Mitä minä sille taidan, että olen semmoinen kuin olen, -- keskeytti\nhän kiivaasti rouva Palmfeltia. -- Mitä ihmisten tarvitsee kutsua minua\nluokseen, jos eivät voi minun tapojani kärsiä. Tietäähän täti, etten\n_voi_ teeskennellä.\n\n-- Sitä en tahdokaan -- vastasi rouva Palmfelt tyyneesti, -- mutta\nkunnioituksen muita ihmisiä kohtaan pitäisi kuitenkin pidättää sinua\nvarsin loukkaamasta ja ylenkatsomasta heitä. Minulle on kerrottu, että\nolet kutsunut läsnäolevia nukeiksi, että olet ollut epäkohtelias rouva\nEnestamille, ollut vallaton poikain kanssa ja käyttäytynyt\nsopimattomasti illallispöydässä. Vaikka luulenkin, että suuri osa\nnäistä syytöksistä on perätön, tahtoisin kuitenkin sekä Bellan että\nitsesi tähden kuulla asian oikean laidan. Tahtoisin mielelläni osoittaa\nsyytösten perättömyyttä ja oikaista erehdykset; sentähden täytyy minun\ntietää kaikki.\n\nHanna oli äänetönnä kuunnellut ja paljon hänen täytyi ponnistaa\nvoimiaan, voidaksensa olla toista kertaa keskeyttämättä. -- Mitä\nihmiset niin paljon puuhaavat minun kanssani, eivätkö ne saata antaa\nminun olla rauhassa, -- arveli hän ja uhkamielisyys paisui, mutta sanat\n\"_Bellan tähden_\", pehmittivät häntä taas ja panivat miettimään.\n\n-- Kyllä minä mielelläni kerron sinulle koko asian, täti, -- virkkoi\nhän melkein nöyrästi. -- Sinä olet oikeutettu tietämään kaikki, olethan\nBellan äiti.\n\nJa sitten hän kertoi illan kaikki tapahtumat Enestamien luona, suoraan\nkatsoen rouva Palmfeltia silmiin. Hän mainitsi tylyydestään Lilliä\nkohtaan, huolimattomasta esiintymisestään ja oman seurustelemistaitonsa\npuutteellisuudesta. Hän ei tuonut esiin mitään puolustuksekseen,\npäinvastoin kertoi hän ankaralla tarkkuudella jokaisen pahan ajatuksen,\njokaisen epäystävällisen sanansa, jonka vaan muisti. Mutta kuitenkin\nrauhoittui rouva Palmfelt. Hanna oli kyllä rikkonut muutamia\nseuraelämän sääntöjä vastaan, mutta se oli hänen mielestään vähäisestä\nmerkityksestä. Hän ei voinut ankarimmallakaan tutkimisella huomata\nHannan menettelyssä mitään todellisesti pahaa tai halpaa, jonka\njohdosta hänen olisi Bellan puolesta tarvinnut olla huolissaan.\n\n-- Kiitos suorasta puheestasi, -- lausui hän Hannan lopetettua, --\ntiesinhän minä, että huhu oli liioitellut. Mutta ymmärräthän sinä,\nlapseni, että minun täytyy hiukan tuntea sitä vaikutusta, jolle aivan\nesteettömästi olen sallinut tyttäreni antautua. Seuraelämän säännöt\novat kyllä itsessään vähäpätöisiä, mutta niin kauan kun me itse olemme\nkehittymättömiä ja ilman kokemusta, ei meidän pidä ruveta arvostelemaan\ntotuttuja tapoja.\n\nKumppanien joukossa oli varsinkin Jenny vihainen ja kateellinen Bellan\nja Hannan kasvavasta ystävyydestä. Hän puolestaan ei sopinut koskaan\nHannan kanssa; heidän välillään oli alituinen napina. Jennyn\npintapuolinen, ajattelematon luonne ei voinut käsittää, mitä Hannassa\noli alkuperäistä ja syvää; hän piti sitä raakuutena ja ylpeytenä.\nHannaa taas kehoitti aina ankaraan arvosteluun Jennyn pintapuolisuus ja\nsuuri rakkaus koristuksiin ja uusiin muotiin. He harvoin kohtasivat\ntoisiaan, ilman että pienempi tai suurempi sanakiista syntyi.\n\nEräänä päivänä, kun Bella pahoinvoinnin tähden ei ollut koulussa,\npäätti Jenny tilaisuuden sattuessa antaa Hannalle lätkäyksen, jota tämä\nei aivan pian voisi unhottaa. Hän tavoitti Hannan paluumatkalla\nkoulusta ja seurasi häntä ensin hiukan aikaa mitättömiä lörpötellen.\nSitten sanoi hän ihan äkkiä:\n\n-- Meistä tuntuu, että Bella on niin muuttunut, -- on tullut niin\npahankuriseksi ja äkäiseksi -- sen jälkeen kun sinä tulit kouluun. Ja\nme luulemme kaikki, että se on sinun syysi.\n\nHän näki hyvin hyvästi, kuinka syvään hänen sanansa sattuivat ja hän\noikein nautti, kun kerran sai puhua, ilman että Hanna häntä vastusti.\nTämä kulki ääneti hänen rinnallaan, hetkeksi kuvastui hänen muodossaan\nylönkatsetta, mutta sitten tuli hän hyvin vakavaksi ja kuuli tuskin\nJennyn syytösten jatkoa.\n\n-- Bella oli aina ennen niin suloinen ja ystävällinen, -- nyt hän on\nkäynyt tylyksi niinkuin sinä eikä enää huoli entisistä ystävistään.\nEmmekä me ole ainoat, jotka sen olemme huomanneet, kaikki ihmiset\nsanovat, että Bella oli paljon kiltimpi ennen.\n\nTässä erosivat he, ja kun Jenny ikäänkuin sovittaakseen äskeisiä\nloukkaavia sanojaan, teeskennellen ystävällisyyttä, sanoi: -- hyvästi,\nkäyhän katsomassa! -- vastasi Hanna vaan: -- kyllä minä muistan\najatella sanojasi.\n\nKotiin tultuansa, sulki hän huolellisesti ovensa, heittäytyi tuolille\nvuoteen ääreen ja painoi päänsä alukseen.\n\n-- Nyt minä näen sen! -- huudahti hän tunteiden kuohuessa, -- minun\nvaikutukseni Bellaan on huono. Se on ainoastaan minä, joka olen\nvoittanut ystävyytemme aikoina, hän sitä vastoin huononee, hän menee\nalaspäin. Kuinka sokea olenkaan ollut, joka en ole sitä ennen\nhuomannut! Kun en ole nähnyt, että minun kova, kylmä luontoni tekee\nhänetkin kovaksi, että minun luulevaisuuteni tekee hänetkin\nluulevaiseksi ja ankaraksi, että minun luja tahtoni orjuuttaa häntä.\nTietysti paha tarttuu, ja hän on täydellisellä luottamuksella yhtynyt\nminuun, aavistamatta, kuinka pahaa minä tein hänelle. Bella parka,\nsinua kaikki rakastivat, kunnes minä tulin ja muutin sinut pahaksi ja\nkovaksi!\n\nMutta _oletko_ todellakin sellainen? Olen päinvastoin monta kertaa\narvellut, että olet ruvennut yhä enemmän ansaitsemaan rakastamista,\nvaan enhän minä näe kuin hyviä puoliasi! Puolueettomat silmät näkevät\nparemmin. Ajatteli kai äitisikin samaa, kun puhui siitä \"vaikutuksesta,\njolle hän niin esteettömästi on tyttärensä antanut\". Hän oli levoton ja\nsurullinen siitä, että olet sattunut rupeamaan minusta pitämään, joka\nen voi auttaa sinua tulemaan hyväksi ja kiltiksi... Ehkä ei ole vielä\nliian myöhäistä tehdä kaikki hyväksi jälleen. Jos minä voisin luopua\nsinusta, vapauttaa sinut vaikutuksestani, niin saisit kehittyä\nvapaasti! Kyllä sen _voin_ tehdä, jos vaan tahdon. Ja minun täytyy,\nvoi, minunhan täytyy sitä tahtoa, koska se on sinun hyväksesi. Ei se\nole helppoa, ... sen täytyy tapahtua vähitellen ... mutta, Jumalan\nkiitos, ettei se ole liian myöhäistä!\n\nHanna ei voinut aivan pian tottua tähän ajatukseen, mutta hän kuitenkin\nrauhoittui yhä enemmän jota selvemmäksi hänen velvollisuutensa tässä\nsuhteessa kävi hänelle. Hän oli vähäiseksi ajaksi vastaanottanut\nkallisarvoisen lainan ja tahtoi antaa sen pois jälleen, puhtaana ja\nilman vammaa. Hänelle itselleen piti Bellan ystävyys muuttua kalliiksi\nmuistoksi, joka kiihoittaisi häntä hyvyyteen. Se oli tullut hänelle\naivan kuin auringon säde, joka tunkeutuu pimeään, autioon -- solaan, ja\nkun se taas poistui, säilyttäisi hän muiston siitä kiitollisen\nsydämmensä syvyydessä.\n\nHän nousi ja pudisteli murheen päältään voimakkaalla ponnistuksella.\nNyt saattoi hän jälleen itsensä hallita. Kun hän seuraavana päivänä\ntaas tuli kouluun, ei voinut edes Jenny hänessä huomata surun jälkiä,\nniin vakava ja tyyni oli hänen muotonsa.\n\nOnneksi lähestyi tutkinto ja tytöille alkoi tulla tulinen kiire.\nVeltoimmatkin heistä tahtoivat kuitenkin hyvää todistusta ja koettivat\nrajulla lukemisella korvata sen, minkä lukuvuoden kuluessa olivat\nlaiminlyöneet. Ei nyt ollut aikaa huviretkiin ja kokouksiin, vaikka\nkevätilma oli ihana; jokaisella oli pää täynnä niitä numeroita, joita\nhän ehkä saisi. Ja kuinka kävikään, tunsivat laiskimmat jonkunmoisen\ntuskan ja omantunnon vaivoja, kun ajattelivat, ettei heillä tuosta\niloisesta kouluajasta enää ollut kuin vuosi vaan jälellä. Näinä\nedellisinä vuosina olivat he olleet useammin laiskoja kuin ahkeroita,\nuseammin huolimattomia kuin tarkkaavaisia, useammin laiminlyöneet\ntehtävänsä, kuin tehneet sen tunnollisesti. Ja kun koulu loppui,\ntäytyisi heidän erota sillä surkealla tiedolla, etteivät olleet\nrehellisesti koettaneet parastaan.\n\nSentähden luettiin nyt viime aikoina tulisella innolla eikä opettajain\ntarvinnut antaa yhtään ainoaa muistutusta. Lillin ranskalaiset verbit\nvierivät kuin herneet hänen suustaan; Agnesin vuosiluvut, jotka olivat\nsaattaneet hänelle harmaan hiuskarvan, tarttuivat nyt itsekukin omalle\nnaulalleen hänen päähänsä ja Berthan tutkintopaitaan tuli kunnollisia\nnappikoloja eikä kovin paljon kurtatuita kauluksia. Sanalla sanoen, ei\ntehty muuta kuin vaan kilpailtiin kaikenmoisilla hyveillä ja Bella\nluuli, että Hannakin pysyi enemmän itsekseen siitä syystä vaan, että\nhänkin tahtoi olla erinomaisen ahkera.\n\nHanna oli tyytyväinen, kun sai olla rauhassa kaikilta kysymyksiltä, ja\nikävöi vaan sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin.\n\n-- Mitenkä te aiotte kesää viettää, tytöt? -- kysyi Bertha, kun he\neräänä aamuna seisoivat koulun ulkopuolella, odottaen ovien avaamista.\n\n-- Minä tulen olemaan Hankoniemellä äidin kanssa, -- sanoi Jenny\nStenman. -- Tohtori sanoo, että minussa on liian vähän verta.\n\n-- Sepä nyt ei ole ihme, kun sinä puristat itseäsi niin kauheasti, --\nvirkkoi Bella, heittäen moittivan katseen Jennyn hienoihin, tiukkaan\nkureuumaan puristettuihin vyötäisiin.\n\n-- Anteeksi, minä en ollenkaan purista itseäni, -- huudahti Jenny\nkiivaasti, -- minä voin pistää koko kämmenen kureuuman ja ruumiini\nväliin.\n\n-- Sen sinä voisit tehdä, vaikka puristuisit niin, että olisit hoikka\nkuin kyynäräpuu; onhan ruumiisi elastillinen, hupsu! -- Ja Bertha\npaisutti hyvillä mielin vahvoja keuhkojaan ja ojensi pyöreitä väkeviä\nkäsivarsiaan muutamiin voimisteluliikkeisin. -- Toista se on, kun\nsaattaa vapaasti liikkua kuin kala vedessä, eikä tarvitse asua\ntuommoisessa rautahäkissä! -- Minnekä menet sinä, Bella?\n\n-- Me tulemme olemaan rakkaassa Fågelvik'issämme, -- vastasi Bella. --\nMinä tulen hommaamaan taloudessa ja auttamaan äitiä puutarhassa.\n\n-- Emmekö lähtisi jalkaretkelle? -- huudahti Bertha ihastuneena. --\nKuka tulee mukaan?\n\n-- Minä! -- huusivat muutamat joukosta. Aina Berg ja Bella olivat\nhiukan aikoneet mennä Karja-Lohjaan tervehtimään Verna Sommaria, ja he\nsuostuivat nyt heti tuumaan. Alma Brennlund ja Lilli Enestam antoivat\npuolinaisia lupauksia, he ajattelivat jonkunmoisella kauhulla\nepämukavia kenkiä ja pölyisiä maanteitä.\n\n-- Entä sinä, Hanna? -- kysyi Bertha. -- Tahtoisin mielelläni sinua\nmukaan.\n\n-- En voi tulla, -- vastasi Hanna lyhyesti.\n\n-- Joutavia, minkätähden et voisi? Mikäpä sinua estäisi?\n\n-- Työni. Minä tulen auttamaan äitiä hänen kirjoituksissaan.\n\nNyt avattiin ovi ja joukko hyökkäsi sisään. Nuo uudet kesätuumat\ntäyttivät monen mielen, niin että luku kävi miten saattoi sinä päivänä.\n\nHanna ja Bella menivät tavan mukaan yhdessä kotiin, ja Bella luuli nyt\nensi kerran huomaavansa jonkunmoista kylmäkiskoisuutta Hannan puolelta.\nHän arveli ensin erehtyneensä ja koetti olla kahta ystävällisempi,\nmutta Hanna kävi vaan sitä enemmän harvapuheiseksi ja jörömäiseksi jota\nkauemmin he puhelivat.\n\n-- Minäpä pistäydyn nyt sinun luonasi, -- sanoi Bella, kun heidän piti\nerota. -- Minä osaan jo läksyt ja minusta on niin kauan aikaa siitä\nkuin viimein sinun luonasi kävin.\n\n-- Tule vaan jos tahdot, -- vastasi Hanna väliäpitämättömästi, -- mutta\nminun täytyy lukea.\n\nHe astuivat Hannan huoneesen, köyhään pieneen suojaan, jossa istuimet\nolivat päällystetyt vaaleentuneella kretonnilla, seinäpapereissa oli\nhalkeamia ja laattiassa tavallisia riepumattoja. Kaikki näytti\nköyhältä, mutta siistiltä ja ilma oli moitteeton. Bella riisui päältään\nhatun ja nutun, asettui ikkunan luo ja mietiskeli keinoa, miten hän\nsaisi Hannaa iloisemmalle tuulelle.\n\n-- Minäpä ompelen itselleni reformipuvun tänä kesänä, -- alkoi hän.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Sen kai sinäkin teet? Etkö luule, että tummansininen kretonni olisi\nsopiva? Merimiespaita ja kaulus, ja lyhyt, laaja hame?\n\nHanna ei vastannut. Hän oli ottanut esille kirjansa ja valmistihe\nlukemaan. Hän koetti paaduttaa itsensä Bellan hyvän, iloisen seuran\nsuhteen ja toivoi vaan, että tämä menisi tiehensä.\n\n-- Ja sitten teen minä nappikoloja alushameen kaulukseen, niin että\nsitä saattaa alusliiviin kiinnittää. En minä tarvitse kuin yhden\nalushameen vaan, sillä minullehan tulee lämpöiset housut, samanväriset\nkuin mekko. Niin on Verna Sommarilla. Etkö luule, että se tulee hyväksi\nniin?\n\n-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta hänen äänensä kuului kärsimättömältä.\nBella huomasi sen ja nousi lähteäkseen.\n\n-- Sinä olet väsynyt ja hajamielinen, -- virkkoi hän ystävällisesti, --\nen tahdo sinua kauemmin vaivata. Mutta minusta tuntuu, ettemme ole\nkauhean pitkään aikaan saaneet _oikein_ puhua.\n\nHän tarttui hattuunsa. -- Kas tuolla tulee postiljooni kadun poikki.\nSaa nähdä, saatko kirjettä, olen niin utelias tietämään.\n\nKohta sen jälkeen toi palvelustyttö erään kirjeen sisään. Hanna katseli\nkäsialaa, -- se oli vieras. Hän aukasi kirjeen hiukan kummastellen, se\noli niin aivan harvinaista, että hän sai kirjeitä muilta kuin\näidiltänsä.\n\nHänen lukiessaan vaalenivat hänen poskensa äkkiä ja hänen kasvoissaan\nkuvautui levottomuutta.\n\n-- Mitä se on, Hanna? -- huudahti Bella säikähtyneenä. -- Eihän vaan\nmitään ikävää?\n\n-- Minulle kirjoitetaan, että äitini on hyvin kipeä ja että minun\ntäytyy heti tulla kotiin. Minä lähden iltajunassa. Tahdotko ilmoittaa\nsiitä koulussa?\n\n-- Kyllä. Voi, Hanna!\n\nBellan ääni oli niin täynnä sydämmellistä myötätuntoisuutta, että Hanna\nolisi tahtonut sulkea hänet syliinsä ja suudella noita rakkaita\nlevottomia silmiä. Mutta hän hillitsi itsensä ja nyykäytti vaan\nkiitollisena. Sitten alkoi hän hyvin kiireesti järjestää asiansa matkaa\nvarten. Hänen piti muistaa, mitä hän tarvitsi kesällä ja mitä saattoi\njättää tänne syksyyn. Bella auttoi häntä. He olivat äänetönnä\nkumpainenkin, Bella ystävänsä levottomuuden tähden ja Hanna aavistaen,\nettä häntä odotti kaksinkertainen suru.\n\nBella saattoi häntä surumielisenä junalle. Mitä hän ei olisi\nantanutkaan, jos olisi saanut heittää käsivartensa ystävän kaulaan ja\nitkeä surunsa lievitykseksi. Mutta Hanna oli niin ääneti ja melkein\ntyly, hän ei pitänyt tunteellisuuden osoituksista. Bella lupasi\nkirjoittaa kerran viikossa, mutta hän ei saanut Hannaa lupaamaan samaa.\nJa Hannan jäähyväissuudelma oli niin kylmä, hänen katseensa niin\nselvään osoitti hajamielisyyttä, että Bella tunsi katkeran itkun\nnousevan kurkkuunsa. Mutta hän nieli sen ankarasti moittien itseään. --\nHanna parka, kuinka hän nyt joutaisi minua ajattelemaan.\n\nJuna lähti liikkeelle eikä Bella edes saanut jäähyväiskatsetta vaunun\nikkunasta.\n\n\n\n\nHeinäkuun aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana ahtaasen pieneen\nkamariin, jossa Hanna Rappe istui kumarruksissa työn ääressä; hän\nompeli mekkoa postinhoitajattaren pienelle tytölle. Tuon tuostakin\nkääntyivät hänen katseensa ikävällä kaukaiseen metsään, jossa hän niin\nmielellään olisi hakenut viileyttä ja lepoa, mutta työllä oli kiire ja\neihän ollut mahdollista ottaa ompelukonetta mukaansa metsään.\n\nAjatukset vaan liikkuivat vapaasti. Tänään oli juuri kaksi kuukautta\nsiitä, kun hän erosi koulusta ja tovereista. Kotiin tullessa oli hänen\näitinsä kuolinvuoteellaan. Hanna ei tainnut enää muuta tehdä, kuin\nhiljaa hyväillä sairaan raukeaa kättä, tasoitella päänaluksia tai\nkostuttaa hänen kuivia huuliaan. Ja kuitenkin sai hän näinä lyhyinä\nhetkinä vastaanottaa niin äärettömän paljon, -- sai viimeisen hehkun\nrakkaudesta, jonka karvas elämä oli ajaksi jäähdyttänyt. Nyt oli hänen\näitinsä aivan erilainen, -- oi kuinka suloinen hän oli! Väsynyt katse\nseurasi Hannaa, minne ikinä tämä meni, se puhui rakkaudesta, se anoi\nanteeksi. Tuntikausia istui tytär nyt äidin vuoteen ääressä ja rakkaus\noli hänelle kallis kuin ravinto isoovalle. Oi, minkä tähden oli tämä\nrakkaus tullut niin myöhään! Mutta jumalan kiitos, että se kuitenkin\noli tullut!\n\nYhden ainoan kerran tuli äitiin tuo entinen synkkä katse ja katkera\näänen vivahdus. Se oli silloin, kun postista tuli tuo tavallinen\nrahakirje, jota Hanna ei heti ehtinyt saada kätketyksi. Sairas veti\nhänet puoleensa ja kuiskasi vaivaloisesti: -- lupaa minulle, ettet\n_koskaan_ käytä noita rahoja itseäsi varten! Lupaa, että ennen kärsit\nnälkää, kuin ostat niillä leipää!... Kun Hanna vakavalla äänellä antoi\nhänelle tämän lupauksen, rauhoittui hän jälleen ja silmiin palasi\näskeinen lempeä, vieno katso.\n\nSitten tuli kuolon hetki, tuo kummallinen, juhlallinen ero. Hannan\nsydän vavahti vieläkin, kun hän muisteli, kuinka autiolta tuntui koko\nmaailma, äidin lempeän katseen sammuessa, käden jäähtyessä. Tuntui\naivan kuin hän olisi tuossa samassa hetkessä kypsynyt aikaihmiseksi,\nkun häneltä temmattiin lapsuutensa turva. Hänen sielunsa hapuili\nlohdutusta Jumalan luona, mutta hänellä ei ollut aikaa antautua pitkiin\nmietteisin. Raskas, työläs elämä kysyi kaikkia hänen voimiansa. Ja hän\nkohotti päätään, vakavasti päättäen, ettei antaisi vastuksien voittaa\nitseään, vaan että hänen tulisi koettaa saavuttaa omatakeinen asema,\njos suinkin mahdollista olisi.\n\nHautajaisten jälkeen muutti hän asumaan postimestarin luo, jossa hänen\npiti lukea erään seitsenvuotisen pojan kanssa ja muuten auttaa\nompelutyöllä. Tämä viimeksi mainittu työ oli kylläkin raskasta hänelle,\njoka ennemmin olisi lapioinut puutarhassa tai pessyt vaatteita. Mutta\nhänellä ei ollut valitsemisen varaa, hänen täytyi vastaanottaa, mitä\nvaan hänelle tarjottiin, ja palkka 20 mk kuukaudelta tuntui hänestä\nruhtinaalliselta.\n\nBellalta oli tullut kirjeitä ehtimiseen, vaikka Hanna oli vastannut\nainoastaan muutamilla rivillä.\n\nSe tieto, että hän oli menetellyt oikein, kun oli koettanut vähitellen\nirtautua Bellasta, lievitti hiukan sitä surua, jonka hän tunsi tästä\ntoisesta suuresta tappiosta. Välistä epäili hän sitä, että _oliko_ hän\ntodellakin menetellyt oikein. Mutta silloin muistui hänen mieleensä\nElin tädin levoton katse ja Jennyn sanat, ja taas hän arveli, ettei\nolisi voinut tehdä toisin. Kunhan Bella vaan olisi ehtinyt voittaa\nensimäisen ikävöimisensä, tulisi hän kyllä jälleen iloiseksi ja\nkehittyisi itsenäisemmäksi yksin, vapaana hänen -- Hannan\nvaikutuksesta.\n\nKärpäset surisivat ikkunassa, joka oli auki ja helle oli kova. Neula ei\nenää lentänyt entisellä vauhdillaan Hannan käsissä, se kävi kuumaksi ja\nraskaaksi. Hänen silmänsäkin alkoivat painua umpeen, mutta hän hieroi\nniitä harmistuneena ja jatkoi ompelemistaan. Kello yhden aikaan saisi\nhän mennä ottamaan virkistävän kylvyn joessa, -- nyt puuttui vaan\nneljännes tuntia siihen. -- Onhan ihan kurjaa tulla uniseksi keskellä\npäivää, -- arveli hän ja keskeytti vasta alkamansa haukotuksen.\n\nKello napsutti hitaasti, varsin hitaasti. Muuten vallitsi täydellinen\nhiljaisuus, sillä postimestarin rouva kirjoitti huoneessaan, ja lapset\nolivat ulkona. Vasten Hannan tahtoa ummistuivat hänen silmänsä,\nkädet vaipuivat hervottomina alas, pää kallistui ikkunan pieleen, ja\nhän oli puolinukuksissa. Hän oli istuvinaan entisessä, rakkaassa\n\"puhelu\"-sohvassa Bellan huoneessa ja luuli kuulevansa tämän iloisen\näänen. Kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta, ja hymy tuli Hannan\nhuulille.\n\nOvi aukeni, ja hän kuuli sen, mutta hänellä oli niin hyvä siinä, Bellan\nsohvassa, ettei jaksanut silmiään avata. Hän kuuli hiljaisia, hiipiviä\naskeleita, mutta ei tuntenut mitään uuteliaisuutta. Ehkä se vaan oli\nMiina, joka toi sisään silittämänsä vaatteet.\n\nSamassa tunsi hän, että kaksi pehmeää, lämpöistä kättä painettiin hänen\nsilmilleen ja innokas suudelma hänen poskilleen. Hän syöksi paikoiltaan\nilosta huudahtaen. Eikö hän vielä nähnyt unta? Vai oliko se todellakin\nBella, joka seisoi siinä ihkaelävänä ja iloisena! Eikö se ollut hänen\nrakas, hilpeä äänensä, joka huudahti: -- kas vaan, sitä ahkeraa tyttöä!\nKärpäset syövät mekon, sillaikaa kun sinä huvittelet Nukku-Matin luona!\n\nHanna ei ollut vielä oikein hereillä. Hänen unen näkönsä oli ollut niin\nvilkas, että hän luuli sitä vielä kestävän. Oli niin suloista hetkeksi\nedes ajatella, että kaikki oli kuin ennen ja vastustamattoman tunteen\npakottamana sulki hän Bellan syliinsä ja suuteli kerta toisensa perästä\nnoita rakkaita, veitikkamaisia silmiä. Sitten kävi hän jälleen\nvakavaksi ja muisti rikkoneensa lupauksensa sekä irtautui hiljaa ja\nystävällisesti Bellan syleilyksestä.\n\n-- Menkäämme rantaan, -- ehdoitti hän -- minä tahdon puhua kanssasi. --\nKärsimättömältä tuntui hänestä nyt erota Bellasta ilman minkäänlaisia\nselityksiä.\n\nMutta pihalla tuli hänelle uusi arvaamaton ilo. Kaikkien nurkkien takaa\njuoksi esille iloisia, tuttuja olentoja ja ympäröivät häntä riemuten.\nSiellä oli Lilli, siellä Bertha, Aina, Alma ja -- päälle päätteeksi --\nVerna Sommar. He puhuivat kaikki yhtaikaa, nauroivat, tekivät jos\njonkinlaisia liikkeitä, niin että Hanna, tottunut kun oli hiljaiseen\nkamariinsa, oli aivan hämillään. Kaikesta, mitä tulvailemalla tuli\nheidän suustaan, ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että he nyt olivat\njalkamatkalla ja aikoivat houkutella häntä mukaansa.\n\nHän kehoitti heitä istumaan mäkirinteelle joen luo ja siellä jatkettiin\npakinaa.\n\n-- Et voi aavistaa, Hanna, kuinka hurjalta Bella näytti, kun hän oli\npudonnut puroon ja sitoi märät sukkansa hartioilleen kuivamaan. Eihän\nmeillä näet ollut aikaa jäädä niiden kuivamista odottamaan.\n\n-- Entä miltä sinä Lilli näytit, kun heräsit jälkeen päivällisunesi\neilen ja olit koristeltu joka paikasta ruohoilla ja kovakuoriaisilla\naivan kuin indiaani!\n\n-- Niin, ja vielä lisäksi oli kärpänen päässyt tutkimusretkelle minun\ntoiseen korvaani, -- nauroi Lilli. -- Hyi, kunpa ei liene siellä\nvieläkin!\n\n-- Kuinka ovat jalkanne kestäneet? -- kysyi Hanna hymyillen, kun\nsanatulva siksi hiljeni, että hän sai jotakin sanotuksi.\n\n-- Tuossahan tuo on mennyt, kiitos kysymästä! -- vastasi Bertha ja\npotkaisi jalastaan toisen kengän. -- Kyllähän varpaat jaksavat\nhyvin ... aber -- sukat!!!...\n\n-- Minun toisesta kengästäni on lähtenyt kanta, -- vaikeroi Alma. --\nEikö sinulla olisi vähän syndetikonliimaa, että saisin liimata siihen\ntoisen sijaan?\n\n-- Minä keksin paremman keinon -- arveli Verna Sommar, joka melkein\nujosti oli pysynyt hiukan loitompana tyttöparvesta. -- Leikataanpa pois\ntoisenkin kengän kanta, niin ovat kenkäsi aivan mallikelpoisia. Kas\ntässä puukkoni!\n\n-- Eläköön, -- huusi Bertha, -- se onkin paras neuvo. Mutta Alma näytti\nhyvin epäilevältä. Hän oli aina pitänyt hyvin epäesteetillisenä käyttää\nkannattomia kenkiä ja kävellä varpaat pystyssä. Kuitenkin sanoi hän nyt\nreippaasti hetken mietittyään:\n\n-- No, olkoon menneeksi. Leikataan pois liika jäsen! Olenhan tullut\nmukaan tälle matkalle tottuakseni elämän vaivoihin. Mutta hiljaa nyt\nkäänteissä tästä lähtien, hyvät tytöt, sillä minä tulen laahaamaan\njalkojani perässäni kuin vanha hevos-kulu.\n\nKannan leikkaus toimitettiin yleisellä riemulla. Mitkään veitset eivät\ntahtoneet pystyä sitkeään nahkaan.\n\nSillaikaa olivat Bella ja Hanna pistäytyneet piiloon toiseen paikkaan,\nmuutamien leppien suojaan. Siellä he päättivät rauhassa vaihtaa sanoja\nkeskenään. Hannasta tuntui kaikki niin kummalliselta. Hänen oli kovin\nvaikea poistaa sitä hellyyttä, jonka hän tunsi, ja puhutella ystäväänsä\nsamalla jokapäiväisellä äänellä kuin tavallisia tuttaviaan.\n\nBella huomasi muutoksen hänessä.\n\n-- Joko taas tahdot karkoittaa minut luotasi tuolla ankaralla\nkatsannolla? -- sanoi hän puoleksi leikillä puoleksi surullisesti. --\nJuuri kun minä luulin saaneeni sinut jälleen! Sano, minkätähden olet\ntoisinaan tuommoinen? Minkätähden et ole kirjoittanut yhtään ainoaa\nkunnon kirjettä koko kesänä, minkätähden olet pörröinen ja pistävä kuin\nkatajapensas?\n\n-- Mielikuvituksia, -- vastasi Hanna tylysti, mutta tunsi samassa, että\noli valhetellut, ja häpesi. -- Ei, sinä _et ole_ kuvitellut, Bella, --\noikaisi hän sentähden puhettansa. Minä olen todellakin muuttunut, en\nvoi olla sinua kohtaan semmoinen kuin ennen.\n\nBella katsoi häneen kummastuneena.\n\n-- Etkö voi olla minua kohtaan niinkuin ennen olet ollut, -- kertoi hän\nja tunsi kyynelten tukehduttavan ääntänsä. -- Oletko siis kyllästynyt\nminuun? Sano, Hanna, _oletko_ kyllästynyt?\n\nKuinka mielellään olisikaan Hanna nyt vastannut myöntävästi, -- se\nolisi ollut kaikkein sukkelin keino päästä tästä tutkinnosta. Mutta hän\nei saattanut sitä tehdä. Hänen täytyi päinvastoin sanoa, ettei hän\nsuinkaan ollut kyllästynyt.\n\n-- No, mitä se sitten on? Sinun täytyy vastata minulle suoraan, Hanna!\nMinulla on oikeus saada se tietää; sinä et saa riistää minulta\nystävyyttäsi, sanomatta minulle tähdellistä syytä siihen.\n\nBella puhui vakavalla äänellä, vaikka hänen silmänsä olivat kosteat, ja\nHanna arveli, ettei hän koskaan ollut pahemmassa pulassa ollut. Hän\nhuomasi, että hänen nyt täytyi antaa selitys ja tekikin sen lujalla\ntahdollaan voittaen tuntemansa pahan mielen.\n\n-- Sanon kun sanonkin sinulle, kuinka se on, -- alkoi hän ja tarttui\nBellan käteen. -- Olen huomannut ... tai ei, en ole itse huomannut,\nmutta muut, että minun vaikutukseni sinuun ei ole hyvä. Minun kova,\ntyly luontoni alkaa painaa leimansa sinuunkin, jos et ajoissa varo.\nSanotaan, että sinä et enää ole niin ystävällinen kuin ennen, siitä\nlähtien kun opit minua tuntemaan, ja äitisikin ajattelee varmaankin\nsamaa, vaikkei ole hennonut sanoa sitä meille kumpaisellekaan...\n\n-- Voi, Hanna, mitä kaikkea kuvittelet itsellesi! -- Bellan levottomuus\noli jo melkoisesti vähentynyt. -- Jospa vaan tietäisit, kuinka suuressa\narvossa äiti pitää sinua! Ja kuinka hän iloitsee siitä, että sinä olet\nystävänäni. Kuka on voinut uskotella sinua, että turmelet minua muka?\nMinä, joka päinvastoin olen tuntenut semmoista terveellistä vakavuutta\nitsessäni, siitä lähtien kun opin sinua tuntemaan. On aivan niinkuin\ntuntisin itseäni paremmin ja selvemmin näkisin, minnekä pyrin. Ethän,\nHanna kulta, henno tuommoisten tyhjien mielikuvitusten tähden katkaista\nniin hellää ystävyyden liittoa kuin meidän?\n\n-- On se ollut aikomukseni. Minä tunnen itseni niin ilkeäksi, niin\nvähän ansainneeksi semmoista ystävää kuin sinä, pelkään myös\nturmelevani jaloa luonnettasi. Tahdon vetäytyä pois, ennenkuin se käy\nmahdottomaksi meille kumpaisellekin.\n\n-- Mutta nyt sinä et enää tahdo sitä, sano, ettet tahdo! -- huudahti\nBella ja kiersi käsivartensa tuon vastahakoisen ystävänsä kaulaan.\n\n-- En kyllä _tahdo_, mutta mahdollista on, että minun _täytyy_. Etkö\nluule saattavasi äidillesi paljon levottomuutta, kun olet niin paljon\nminun kanssani?\n\n-- Voi, Hanna, mimmoista sinä saatat uskoa! Äiti, joka niin paljon\npitää sinusta! Sinähän et ole koskaan sallinut hänen osoittaa sitä,\nmutta minä _tiedän_, että niin on. Kerrankin hän sanoi: Hannalla on\nniin tavattoman luja ja rehellinen luonto, minä toivon, että hän\nvaikuttaa erittäin hyvästi sinuun. Juuri niin hän sanoi, jos sitten\nuskot tai olet uskomatta!\n\nHannan kasvoissa kuvautui samassa iloa ja epäilystä. Hän ei voinut\nuskoa niin pian pääsevänsä siitä vaivasta, joka oli niin painanut häntä\nnäinä viimeisinä kuukausina. Ja hän ei uskaltanut antautua toiveisiin,\njotka ehkä pian raukeaisivat tyhjään. Mutta Bellan sanoja hän ei\nkuitenkaan voinut epäillä. Tuo raskas surun taakka alkoi nyt vähitellen\ntuntua keveämmältä ja lämpöiset tunnevirrat pyrkivät väkisinkin esille.\nHän kumartui syvälle alas Bellan käteen tarttuen, -- tuohon rakkaaseen\nkäteen, jota hän ehkä kuitenkin vielä saisi pitää omanaan. -- Jos vaan\ntohtisin uskoa sinua! -- kuiskasi hän.\n\n-- Sen voit, oma ystävä! -- Bella hyväili hiljaa hänen tukkaansa. --\nOi, Hanna, ole entiselläsi minua kohtaan! Enhän rakasta ketään\nmaailmassa niin paljon kuin sinua.\n\n-- Hoi, tytöt! -- kuului samassa Berthan raikas ääni. -- Mitä ihmettä\nja kummaa kuherratte te niin kauan kahden kesken! Tulkaapa nyt kiltisti\npitämään meille seuraa! Aina ja Lilli ovat menneet majataloon tilaamaan\nmeille päivällistä, -- vatsani on tyhjä kuin munankuori. Verna, --\nhuomatkaa! -- me _sinuttelemme_ häntä nyt kaikki, --- rupesi hiukan\nlevolle ja Almalle minulla ei ole juuri mitään sanomista. Jos te ette\ntule sinne, niin minäkin nukun.\n\nBella ja Hanna seurasivat häntä hymyillen mäkirinteelle. Verna heräsi\nsamassa ja nousi reippaasti. Hänellä oli reformipuku, joka kauniisti ja\nluontevasti liittyi hänen soreaan vartaloonsa, lyhyt, väljä hame\nhiekanvärisestä villavaatteesta ja siihen kiinni ommellut muodikkaat\nliivit. Päällimmäisenä pieni nuttu, jossa oli tummemmat käänteet ja\nmukavat taskut. Ei yhtään pitkää alushametta, vaan lyhyet, laajat\nhousut, samasta kankaasta kuin hame, jotka ulottuivat polveen ja joiden\njatkona oli pitkät tummanruskeat sukat. Kevyt jockey-hattu, leveällä\nlipalla varustettu, täydensi puvun, ja kun Verna seisoi siinä niin\nterveenä ja punaposkisena, käyttäen toista päivettynyttä kättään\nauringon suojana, näytti hän niin ihanalta, että Berthalta pääsi\nihastushuuto: -- Taivasten tekijä, Verna, kuinka sievä sinä olet!\n\n-- Voi, Bertha, elä sano \"taivasten tekijä\", -- sanoi Bella vakavasti.\n-- Olethan luvannut sen.\n\n-- Anteeksi, se pääsi huuliltani ihastuksen hetkellä. Mutta myöntäkää,\nhyvät tytöt, että hän on viehättävä tuossa puvussa.\n\nVerna näytti olevan hämillään, ja Hanna kiiruhti häntä auttamaan.\n\n-- Eikö totta, -- alkoi hän laskeutuen maahan Vernan viereen, --\nettä rupeaa enemmän kunnioittamaan itseänsä, kun on vapautunut\nkaikenmoisista hyödyttömistä pukimista ja ruvennut pukeutumaan oman\nkauneuden aistin ja tositarpeen mukaan?\n\n-- Kyllä, -- vastasi Verna. -- Sekin jo, että uskaltaa vastustaa\nyleistä tapaa, saattaa ihmisen tuntemaan itsensä vapaammaksi.\nTämmöisessä yksinkertaisessa, käytännöllisessä puvussa tuntee olevansa\n_todellinen_ ihminen, eikä vaan kaikkien muotihullutuksien ripustin.\n\n-- Saisinko pukunne ensi talvisen mekkoni kaavaksi?\n\n-- Kernaasti. Olen oikein iloinen, jos niin teet.\n\n-- Otan minäkin! -- huusi Bertha. Hyvä ihme kuinka tytöt jäävät\ntöllistelemään, kun meitä tulee pitkä jono, ilman vanteita, turnyreja\nja kureliiviä! Kovan ottelun saan kyllä ensin äitimuorini kanssa. Eukko\non konservatiivi kuin tuo kanto tuolla. Mutta täytyy minun saada\ntahtoni mukaan, ei siinä auta mikään!\n\n-- Koeta vakuuttaa äitiäsi siitä, että toivomuksesi on järkevä, niin\nhän kyllä suostuu, -- ehdotti Bella, jota syvästi loukkasi ajatus, että\njoku tahallaan tekisi vasten äitinsä tahtoa.\n\nNyt palasivat Alma ja Lilli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.\nHe olivat hiessä ja noessa, kun olivat tehneet lähempää tuttavuutta\nmajatalon uunin kanssa.\n\n-- Saan kunnian kutsua neiti Rappea juhla-aterialle läheisyydessä\nolevaan ravintolaan, -- sanoi Lilli kohteliaasti ja tarjosi\nkäsivartensa Hannalle, sirosti kumartaen.\n\n-- Ei kiitos, minulla on päivällinen kotona, -- vastasi Hanna vetäytyen\nsyrjään.\n\n-- Pois kaikki mutkat, kumarra ja kiitä! -- Bertha sysäsi häntä\neteenpäin, samassa kun itse tarjosi käsivartensa Vernalle. -- Meillä on\nvarmaankin jotakin erinomaista odotettavissa, sen näen Lillin nenästä.\n\nLilli katsoi kieroon nähdäksensä nenäänsä, jossa todellakin huomasi\nhyvin sijoitetun nokipilkun. Aina nauroi Bellan selän takana; hän ei\nollut hennonut riistää seuralta tätä pientä hauskaa havaintoa.\n\nMajatalon isossa kamarissa oli pöytä katettu ja siinä viiliä,\nsianliha-pannukakkua ja kahvia. Se se maistui. Kaikki syötiin loppuun,\nyksin sekin pannukakun osa, joka vähää ennen oli palanut kuin\ntulisoihtu, kun Aina oli hyökännyt sitä sammuttamaan.\n\nPäivällisen jälkeen keskusteltiin matkan jatkamisesta, ja kaikki kuusi\ntekivät parastansa yllyttäen Hannaa tulemaan mukaan. Mutta hän oli\njärkähtämätön. Hän oli sitoutunut lukemaan kolme tuntia päivässä pikku\nHugon kanssa ja sitä paitse sai hän aina välistä kirjoitustyötä\ntuomarilta.\n\n-- Kuinka kärsimättömän rehellinen sinä olet, -- mutisi Bertha. -- Etkö\nvoi tehdä uutta kontrahtia, joka ottaisi lukuun meidänkin etujamme?\n\nHiljaiseksi ja autioksi kävi talo, kun tuo pieni seurue oli mennyt\nmatkaansa. Kahta ahtaammalta tuntui nyt postinhoitajattaren ahdas,\nummehtunut kyökkikamari, jossa Hanna asui. Raskaalta tuntui Hannan\nmieli, kun hän palasi työhönsä, saatettuaan toverinsa pari virstaa\nmatkalle. Mutta hän koetti poistaa velttoutensa ja alkoi ahkerasti\nommella. Työ oli oleva hänen paras liittolaisensa, tyytymättömyyttä ja\nturhia toiveita vastaan.\n\n\n\n\nTytöt sillä välin kulkivat edelleen mitä iloisimmalla mielellä; heidän\npiti ennättää vielä 15 virstaa, ennenkuin saisivat yösijaa. Kannaton\nAlma kuvitteli itselleen, että hän käveli varpaat pystyssä ja pyysi\nvaikeroivalla äänellä muistamaan äsken \"leikatuita\" jalkojaan. Hän\nriippui Lillin käsivarressa; nuo kaksi olivat ruvenneet pitämään\ntoisistaan. Heissä kumpasessakin löytyi jonkunmoinen ikävöiminen\nsaavuttamaan jotakin korkeampaa, kuin mitä heidän elämänsä tähän saakka\noli antanut.\n\nBertha kulki Vernan rinnalla, ja Bella oli valinnut Ainan. Jota enemmin\nilta läheni, sitä keveämmäksi kävi heidän kulkunsa, ja olisi ollut\noikea nautinto, elleivät jalat olisi olleet niin hellät.\n\nPäivä vaipui yhä punaisemmaksi, käyden petäjikön taakse lännessä. Ilma\noli kevyt ja viileä, hiukan kostea, -- kun kumpaisellakin puolella\ntietä oli suomaata, -- sekä täynnä kanervan ja suorahkan tuoksua. He\nkulkivat autioiden seutujen läpi. Siellä täällä yksinäinen mökki, jonka\nikkunat kimaltelivat auringon laskiessa, -- sen edustalla laiha\npotaatti- tai kauramaa. Sitten oli taas monta virstaa aivan asumatonta,\n-- ainoastaan erämaan valtaavaa kauneutta. Nuorten matkailijain\naskeleet harvenivat; heidän tunteensa kävivät hehkuviksi kuin\ntaiteilijan innostus, ja he hiipivät hiljaa eteenpäin, ikäänkuin\npeljäten häiritsevänsä luonnon suloista rauhaa.\n\nMutta kun päivä oli mennyt mailleen ja ilma alkoi tuntua kylmältä,\nkiiruhtivat he kulkuansa. Virstapatsas selitti heille, että vielä\npuuttui 6 virstaa, ennenkuin pääsisivät levolle laskeutumaan.\n\n-- Voi, kuinka minua väsyttää, -- huokasi Alma. -- En varmaankaan jaksa\nperille asti!\n\n-- Herrajesta, kuinka raukkamainen sinä olet! -- huudahti Bertha,\ntarttui Almaan käsivarteen ja laahasi häntä eteenpäin.\n\n-- Bertha! -- nuhteli Bella, joka oli ottanut muistuttaaksensa\nBerthalle sopimattomien huudahduksien käyttämisestä.\n\n-- No, elä ole milläsikään, saatoinhan minä tarkoittaa vaikka \"Göstaa\",\n-- kerskasi Bertha, -- ja siihenhän sinulla ei liene mitään sanomista.\nMutta joutukaamme nyt vaan, minulla on nälkä ja alkaapa tehdä mieleni\npuuropadan ääreen.\n\nReippaasti kuljettiin nyt vähän matkaa eteenpäin ja Bertha koetti\nlaulaa ylläpitääkseen hyvää tuulta. Mutta kaikki olivat väsyksissä ja\ntoivoivat hartaasti senpäiväisen matkansa loppua. He olivat nyt\nsaapuneet metsään, jossa joltinenkin hämärä vallitsi ja joka ei\nnäyttänyt koskaan loppuvan, ja koska nyt myös olivat poikenneet\nsuurelta maantieltä, eivät he enää tietäneet paljonko oli matkaa\njälellä.\n\n-- Nyt minun voimani ovat jo ihan lopussa! -- päivitteli Alma, ja itku\nei ollut kaukana. Lillikin oli väsymyksestä aivan kalpea ja Bella oli\nloukannut jalkansa, niin että liikkasi.\n\n-- Hiljaa! Minä kuulen lehmän kellon, ehkä me emme ole kaukana jostakin\ntalosta. -- Verna kuunteli, käsi korvan takana.\n\n-- Minusta se kuuluu koiran haukunnalta. -- Eihän ne lehmät hauku, --\nivaili Bertha ja nipisti Vernaa käsivarteen.\n\n-- Irvihammas! -- Jos te olette samaa mieltä kuin minä, niin koetamme\nsaada yösijaa läheisimmässä talossa. Alma ja Lilli eivät varmaan kykene\nedemmäksi tänä iltana.\n\nEhdotukseen suostuttiin yksimielisesti, ja toivo saada pian heittäytyä\nvaikka paljaalle laattialle nukkumaan antoi heille voimia kulkea vielä\nhiukan matkaa.\n\nViimeinkin näkyi kaukana vankka talo, joka näytti voivan antaa suojaa\nkuudelle väsyneelle matkailijalle. Mutta tie oli huono ja vaikea osata,\nniin että he joutuivat harhaan ja olivat vähällä itkeä väsymyksestä,\nkun vihdoin perille pääsivät.\n\nVaan nyt oli kello yksitoista, ja koko talo vaipunut unen helmaan.\nIsolla pihalla ei näkynyt yhtään elävää olentoa, paitse unelias kissa,\njoka makasi navetan oven edessä.\n\n-- Koputammeko oveen? -- kysyi Bella.\n\n-- Ei, ei, ehkä meihin vielä suututaan, kun me häiritsemme ihmisiä\nheidän suloisimmassa yörauhassaan. Ennen mennään johonkin latoon, --\nneuvoi Alma.\n\n-- No, tulkaa siis, niin menemme latoja tarkastelemaan, sillaikaa kun\nte lepäätte täällä portailla. -- Bertha ja Aina, jotka olivat vähimmin\nväsyneet kiiruhtivat pihalta niitylle. -- Minäpä pelkään, että saamme\nistua täällä koko yön, niinkuin kanat yöpuulla, -- huomautti Bella, --\nsillä heinänteko on vasta alulla, ja ladot ovat tyhjät.\n\n-- Hyi, mutisi Lilli ja kääri ison huivinsa paremmin ympärilleen, --\nennen hiivin navettaan ja makaan siellä jossakin lehmän pahnassa.\n\nSamassa palasivat Bertha ja Aina, noloina epäonnistuneelta\ntarkastusretkeltään. -- Kaikki ladot perin tyhjät. Ei sen verran\nheiniä, että niissä hiiri olisi voinut yönsä levätä. Onhan nyt\nheinänteko vasta alussa ja uusia heiniä ei ole vielä latoihin viety.\n\n-- Mutta kylläpä me olemme aika raukkoja, jos emme uskalla murtautua\ntaloon, niinkuin muutkin kelpo rosvot, ja kerjätä hiukan laattian sijaa\nmaataksemme. Nyt menen minä jyskyttämään porstuan ovea.\n\n-- Maltapa, Bertha! -- Verna tarttui hänen käsivarteensa, -- näetkö\ntuolla ylhäällä on aitan parvi, jonka ovi on auki. Siellä nukkuvat\nvarmaankin talon piiat...\n\n-- Niin, oikeassa olet, kunnia olkoon havaintoky'yllesi, Verna\n\"Sommarsol\". Minä kiipeän paikalla sinne tutkimuksia tekemään.\n\n-- Hiljaa vaan, eläkä tee hupsutuksia, -- varoittivat tytöt.\n\n-- Luota minuun, Lundqvist! -- kuiskasi Bertha ja pian oli hän ylhäällä\nparvella. Hetken hauskuus saattoi muutkin unhottamaan väsymyksensä ja\nhe odottivat kärsimättömyydellä Berthan tutkimusretken tuloksia.\n\n-- Aivan oikein, -- oikeilla jäljillä ollaan ... -- kuului Berthan\nääni tuolta ylhältä. -- Kuulen muutamia suloisia nenä-ääniä täältä\nsisältä ... hiljaa!... yks ... kaks ... kolme ... neljä, -- on eri\nääntä.\n\n-- Kauheaa, jos siellä olisivatkin rengit! -- kuiskasi Alma alhaalta\nsäikähtyneenä.\n\n-- Schsch! Enkö minä osaisi eroittaa miesten ja naisten nenä-ääniä?\nOdottakaahan, nyt minä herätän nuo kaunottaret oikein hienolla\ntavalla...\n\n-- Ole kummittelematta nyt, Bertha, -- varoitti Alma, -- muista, että\ntässä on kysymyksessä yölepomme!\n\nMutta Bertha oli nyt hullunkurisimmalla tuulellaan, ja silloin eivät\nvaroitukset auttaneet. Hän pani suunsa aivan lähelle oven rakoa ja\nalkoi aivan hiljaa laulaa: \"dåne liksom åskan, systrar, högt vår\nfosterländska sång!\" Sitten kuunteli hän tarkoin korvin.\n\n-- Ei mitään tulosta! -- ilmoitti hän.\n\n-- Herätä heidät nyt sukkelaan, minä näännyn vaivoihini! -- voivotteli\nAlma surkeasti.\n\n-- Elähän! ... nyt kuului, aivan niinkuin joku piioista olisi siepannut\nkärpäsen kiinni ... nyt huokasi joku niistä... Ei, parasta lienee ottaa\njoku vähemmin juhlallinen laulu.\n\nJa alhaalla olevien kauhuksi alkoi hän rallattaa:\n\n    \"Raatikkoon, raatikkoon\n    Vanhat piiat pannaan\"...\n\n-- Oletko vait, Bertha, hiljaa, sinähän ihan häpäiset meitä, --\nrukoilivat toiset.\n\n-- Kas niin, se keino tepsi, -- kuului vastaus. -- Yksi kaunottarista\njo liikkuu ... hiljaa!...\n\n-- Kuka siell' on? -- kysyi unelias ääni oven takaa.\n\n-- Voi, voi, velikullat, kuinka minä nyt osaan sille vastata? --\nkuiskasi Bertha hädissään. -- Ventta, ventta... _Ole hyvä ja pääse\nsisään_ ... niinkö sen piti olla? _Me ... tahtovat nukkumaan_... Oi,\nsitä suomen kielioppia!\n\nNauru alhaalta keskeytti hänen puheensa ja Bella tuli hänelle avuksi.\nHän esitti heidän surkeaa tilaansa palvelustytölle, joka oli tullut\nulos, hame hartioilla. Hän pyysi niin kohteliaasti, että tytön sydän\nheltyi, ja hän lupasi hankkia heille makuusijoja.\n\nHetken perästä palasi hän jälleen ja hänen mukana tuli pari muuta\ntyttöä, kaikki yhtä uneliaita. He aikoivat ruveta navetan ylisille\nmaata, niin saisivat neitoset heidän makuusijansa.\n\nLilli nirpisti tyytymättömästi nenäänsä ja Alma kuiskasi varovasti: --\nkirppuja!\n\n-- Kantänka! -- huudahti Bertha, joka teki kaikki vaikeudet tyhjiksi.\n-- Minä panen kiitollisuudella maata tähän kyyhkyislakkaan. Voittehan\nte nukkua täällä ulkona parven edustalla, jos pelkäätte hyppijöitä.\nOnhan täällä eräs avain päänalukseksi ja vanha pieksu peitteeksi.\n\n-- Eikö ole yhtään vuoteita tuossa suuressa rakennuksessa? -- kysyi\nAlma rohkaisten itseään.\n\n-- Ei ole, -- vastasi tyttö. -- Emännällä on vieraita.\n\nHätä ei tiedä laista ja huomattuansa, että makuusijat parvella olivat\njotenkin puhtaat, päättivät tytöt käyttää hyväksensä tarjotuita\nmakuupaikkoja. He kiittivät, käänsivät raidit nurin, ottivat\nsadeviittojaan peitteiksi ja vaipuivat kohta kauan toivottuun uneen.\nAhdasta siellä kyllä oli. Bellalla, joka makasi äärimmäisenä, oli\npaljas laattia allansa ja pieni olkitukku korvan kohdalla; Alma ja\nLilli nukkuivat käsivarret toistensa kaulassa, ja Verna Sommar, joka\noli saanut sijansa seinän vieressä, puserrettiin kuin kurkku tämän ja\npienen pyylevän Aina Bergin väliin.\n\nKello 8 aamulla tuli eräs piioista sisälle ja kysyi, eivätkö he\ntahtoisi kahvia. Viidestä uneliaasta suusta kuului tyytyväinen \"kyllä\",\nja kuudes vastasi pitkäveteisellä kuorsaamisella, jonka saattoi\nymmärtää miten tahansa.\n\n-- Tuokaa meille kuusi kuppia kahvia, -- pyysi Bella, joka yhä oli\ntulkkina.\n\nPiika nyykäytti päätään. Hän oli jäänyt tarkastelemaan neitosten\norressa riippuvien pukujen komeutta. -- Mistä ovat neidit saaneet näin\nkauniita pitsejä? -- kysyi hän hypistellen hihan suissa ja kauluksissa\nolevia koristuksia.\n\n-- Helsingistä, josta olemme kotoisin, -- vastasi Bella.\n\n-- Vai niin kunhan minäkin pääsen palvelukseen sinne, niin ostanpahan\nyhtä kauniita, -- arveli tyttö ikävöimistä osoittavalla äänellä, ja\nlähti kahvia hakemaan.\n\n-- Kas nyt olemme tehneet tuon tytön turhamieliseksi, -- sanoi Lilli,\nmiettiväisenä vetäen sukkia jalkaan. Minäpä annan hänelle yhden\npitseistäni kiitokseksi yösijasta.\n\n-- Nousehan, Bertha! kello on paikalla puoli yhdeksän. -- Bella\nretuutti Berthaa aikalailla, sillä tämä oli pahimpia \"aamutorkkuja\",\nmitä olla saattaa.\n\n-- Mmmmm.... kuului vastahakoisesti peitteistä.\n\nBella ravisteli häntä vielä kerran, vaan ilman seurausta; Bertha oli\ntäydellisesti väliäpitämätön sekä kehoituksista että pistopuheista,\nuhkauksista ja pakkokeinoista. Vihdoin otti Bella ihan kylmää\nkaivovettä kuppiin ja kaatoi siitä muutaman tipan Berthan niskaan.\n\nTältä pääsi nyt nureksiva ääni, ja hän alkoi hieroa silmiään; Bella\nkiiruhti asettamaan höyryävän kahvikupin hänen nenänsä eteen ja samassa\nsilmänräpäyksessä oli Bertha valveilla. Hän pukeutui, parissa\nminuutissa, -- pesemisestä ja sen semmoisesta hän ei paljoa välittänyt,\n-- ja oli valmis ennenkuin muut.\n\nSitten pantiin matkalaukut kiinni, yökortterista maksettiin ja vasta\npuoli kymmenen seudussa oltiin taas matkalla. Päivä tuli yhtä kuumaksi,\nkuin edellinenkin oli ollut; pöly nousi joka askeleella, ja kaikkialla,\njossa tavattiin kaivo, huuhdottiin kasvoja ja kauloja, huolimatta\npäivettymisestä ja kesakoista.\n\n\n\n\nHannan yksitoikkoista kesäelämää ei keskeyttänyt juuri mikään muu, kuin\njoku käynti pappilassa, joka oli pakollinen, koska rovasti oli hänen\nholhojansa. Omituinen raskas tunne valtasi hänet, joka kerta kun hän\nastui pappilan sievän valkean aituuksen sisäpuolelle. Tuntui aivan kuin\nkoko maailma äkkiä olisi supistunut ja käynyt niin ummehtuneeksi ja\nahtaaksi, että hän ei voinut hengittää. Minkähän tähden lienee niin\ntuntunut? Rovastin tyttäret, Hulda ja Klara, olivat oikein kilttiä\ntyttöjä, säälivät Hannaa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle\nystävällisyyttä. Mutta Hanna vetäytyi kiittämättömänä pois, kun he\nkoettivat häntä lähestyä ja kieltäytyi itsepintaisesti vastaanottamasta\nheidän tarjoamiansa kirjoja tai huviretkiä ja sen semmoista. Rovastin\ntytöt pitivät tätä ujostelemisena eivätkä väsyneet kutsumasta häntä\nluokseen tai lähettämästä kirjojansa ja marjoja puutarhastaan.\n\nMutta rovasti ja hänen rouvansa katsoivat häntä tyytymättömyydellä, ja\nsen hän kyllä tunsi. Heidän vanhentuneet katsantotapansa eivät voineet\nsopia yhteen Hannan uusien aatteiden kanssa ja hänen esiintymisensä oli\nheistä epänaisellinen. He tarkoittivat hänen parastansa, sen Hanna\nkyllä välistä ymmärsi, eivätkä he säästäneet nuhteitaan, kehoituksiaan\nja neuvojaan, mutta nämä kaikki menivät hukkaan Hannan itsepäisyyden\ntähden. Hän ei voinut käsittää, _minkätähden_ hän ei saisi ajatella\nvapaasti, välttää ihmisiä tai yhtyä heidän seuraansa, aina mielensä\nmukaan. He taas tahtoivat, että hänen kaikissa suhteissa pitäisi\nepäillä oman tahtonsa hyvyyttä sekä arvostelukykyänsä ja sokeasti pitää\nhyvänä ja soveliaana nuorelle naiselle sen, minkä _he_ semmoisena\npitivät.\n\nHanna, jonka ei koskaan ennen ollut tarvinnut moisia siteitä tuntea,\noli nyt kuin nuori varsa, joka potkii ja ponnistaa vastaan. Hän ei\nvoinut oikeiksi myöntää vanhusten oikeutettujakaan vaatimuksia, vaan\nväsyi ja ikävystyi kerrassaan.\n\nHän oli juuri palanut tuommoiselta pakkokäynniltä pappilassa ja oli\ntyytymätön ja kapinallinen koko mailmaa vastaan ja kaikkein vähimmin\npiti hän itsestänsä. Minkätähden eivät ihmiset saattaneet jättää\nhäntä rauhaan? Minkätähden heidän tarvitsi tyrkyttää hänelle\nkasvatustapaansa, kun hän tahtoi ainoastaan itseänsä hoitaa? Nyt tahtoi\nhän olla yksinänsä ... tai leikkiä Hugon kanssa eli puhella räätälin\nkyttyräselkäisen Eeron kanssa. Tämä oikein imi itseensä jokaisen sanan\nja pakoitti Hannaa ajattelemaan viisailla kysymyksillään. Muut ihmiset\nsaisivat nyt hänestä olla vaikka Siperiassa; hän ei tarvinnut heidän\nsääliään eikä tahtonut olla heille missään kiitollisuuden velassa.\n\nHän istui pöydän ääreen jatkaaksensa kirjoitustaan, vaan huomasi\nsamassa kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Käsiala oli\ntasainen ja komea, mutta aivan vieras hänelle. Hän heitti silmäyksen\nallekirjoitettuun nimeen ja lensi samassa tummanpunaiseksi. Kirje\nkuului:\n\n  \"Rakas Hanna! Vaikk'et tunne minua, tiedät kuitenkin, että\n  minä ennen olen ollut hyvin läheisessä suhteessa äitiisi. Olen\n  kuullut hänen kuolemastaan ja ääretön kaipaus pakoittaa minua\n  nyt tutustumaan hänen tyttäreensä ja uudistamaan niitä muistoja,\n  jotka huolimatta niiden katkeruudesta ovat elämäni suloisimpia.\n  Etkö tahtoisi tulla luokseni joksikin aikaa? Sillä tekisit minut\n  onnelliseksi. Vekseli seuraa mukana matkakustannuksia varten.\n  Minä ikävöin sinua hyvin. Tule!\n\n                                                 Äitisi ystävä,\n                                                 Karin täti.\"\n\n-- En koskaan! -- huudahti Hanna ja syöksi paikoiltaan aivan kuin joku\nlyönti olisi häntä kohdannut. -- Koskaan en täytä sen toiveita, joka on\nsaattanut minun äitini niin syvästi kärsimään! En, vaikka hän tarjoisi\nminulle puolet maailmasta ... \"Ääretön kaipaus\" .. \"suloisimpia\nmuistoja\"... Uskokoon sitä kuka tahansa muu, vaan en minä!\nKahdeksanatoista pitkänä vuotena ei hän ole huolinut tiedustella, oliko\näitini elossa vaiko ei, kärsikö hän nälkää, vai viettikö päivänsä\nylellisyydessä, ja nyt hän kehtaa puhua \"äärettömästä kaipauksesta\".\n\nHanna rutisti kirjeen ja heitti sen uuniin. Sitten pisti hän vekselin\nuuteen kirjekuoreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen:\n\n  \"Rouva Karin Meilert.\n\n  Lähetän vekselin takaisin, koska en aio tulla luoksenne.\n  Muisto äitini surusta on kuin seinä meidän välillämme.\n\n                                            Hanna Rappe.\"\n\nHän kiiruhti panemaan kirjeen kiinni ja viemään sen postilaukkuun,\npeläten, että jokin saattaisi estää häntä tästä kostamisestaan. Sitten\npalasi hän työhönsä ja koetti olla oikein ahkera, päästäksensä siten\nomista ajatuksistaan.\n\nMutta työ ei sujunut. Mieleen johtui toinen toisensa perästä ne monet\nkatkerat sanat, jotka hänen äitivainajansa oli lausunut ystävästään, --\näskeinen kirje, hänen kiivas vastauksensa, hänen oma, muista riippuva\nasemansa -- ja kaikki nämä ajatukset kiihoittivat hänen aivojansa niin,\nettä hän arveli tulevansa aivan kipeäksi. Koneentapaisesti kirjoitti\nhän puoli sivua, heitti sitten kynän luotaan, sieppasi hattunsa ja meni\nulos. Ehkä raitis ilma saattaisi hänet sisälliseen tasapainoon jälleen.\nIlta oli tyyni ja kirkas, tuuli lepäsi toimettomana puiden latvoissa\neikä pannut yhtään lehteä liikkeelle. Kaste kiilui jo maassa. Joen\nrannalla istui Eero onkivapa kädessä. Hanna istui hänen viereensä ja\nsanoi niin huolettomasti kuin vaan saattoi: -- iltaa, Eero, onko\nsinulla toista onkivapaa, niin lainaa minulle, tahtoisin mielelläni\nonkia hetken.\n\nEero katsahti häneen iloisesti hymyillen. -- Saatte minun, se on\nkaikkein parhain. Odottakaa, niin panen siihen syötteen!\n\nHanna istahti kivelle vähän matkan päähän ja heitti siiman ulos. Eero\nkatseli häneen salaa ja huomasi, kuinka alakuloinen hän oli, kuinka\nhänen katseensa tuijottivat poloon, eikä hän kuitenkaan nähnyt, että\nkala nyki nykimistään. Vihdoin hän ei malttanut olla sanomatta: -- nyt\non kala varmaan käynyt onkeen.\n\nHanna säpsähti ja veti äkkiä siiman vedestä. Hopean välkkyvä säyne oli\ntarttunut koukkuun. Hän irroitti sen, viskasi sen Eeron koriin ja pani\nuuden syötteen. Eeroa halutti ruveta keskusteluun hänen kanssansa ja,\nkun Hanna erään kerran ystävällisesti nyökäytti päätään hänelle,\nrohkaisi hän mielensä ja alkoi:\n\n-- Olen niin paljon ajatellut sitä, mitä sanoitte minulle eräänä\npäivänä, että täytyy olla hyvä vihollisilleen...\n\n-- Ei ne ole minun sanojani, vaan Vapahtajan, -- vastasi Hanna hiljaa.\nPojan vakava, lapsellinen katse koski kipeästi Hannaan.\n\n-- Olkootpa vaan, mutta sanoittehan tekin samaa, -- jatkoi hän. -- Ja\ntänäänpä menin minä voudin Villen luo ja annoin hänelle uuden\nonkivavan, jonka olin tehnyt oikein hyväksi. Hän hiipi tiehensä, kun\nnäki minun tulevan, mutta minä annoin sen hänen sisarelleen ja sanoin,\nettä Villen piti saada se lahjaksi.\n\n-- Siinäpä teit oikein, Eero, -- sanoi Hanna ja hänen äänensä värähti.\nHän tiesi, että Ville oli niitä, jotka armottomimmalla tavalla\npilkkasivat kyyryselkäistä Eeroparkaa, ja että hän päälle päätteeksi\nkerran oli häntä lyönyt.\n\n-- _Mistä syystä_ teit sinä sen? -- kysyi Hanna hetken päästä; hän\ntahtoi mielellänsä tutkia mielialaa.\n\n-- Teinpähän sen siitä syystä, että te olette olleet minulle niin hyvä,\netten voi olla uskomatta, mitä te sanotte oikeaksi. Ja senkin tähden,\nettei Villellä ole ollut ketään, joka hänelle parempia opettaisi...\n\nEero katsoi Hannaan syrjästä ja muutti kömpelön ruumiinsa hiukan\nlähemmäksi häntä. Hän näki, että Hannan muoto oli synkkä, ja hän\npani kätensä hiljaa hänen polvellensa, ikäänkuin osoittaakseen\nmyötätuntoisuuttaan.\n\nHanna tunsi, että tämä pieni ystävyyden osoitus täytti hänen sydämmensä\nääriä myöten. Hän tunsi olevansa niin mitätön, tyly ja kovasydäminen,\ntunsi, että hän ei ansainnut, että tämä pieni lapsellinen käsi koskisi\nhäneen. Hänen sydämmensä sykki, onkivapa tärisi hänen kädessään ja,\nennenkuin hän ennätti ajatellakaan, oli hän kietonut käsivartensa Eeron\nkaulaan ja itkien kallistanut päätään häntä vastaan.\n\nEero istui aivan hiljaa koettelematta sanallakaan keskeyttää hänen\nitkuaan. Ehkä tunsi hän, että se teki hyvää. Ehkä liikkui hänessä outo,\nsuloinen tunne ajatellessaan, että hän oli tuon hyvän tytön ainoana\nturvana tänä surun hetkenä.\n\nHanna rauhoittui pian. -- Olenpa ollut hiukan pahoillani tänään, --\nsanoi hän ikäänkuin puolustaen itseänsä ja hymyili kyyneleet silmissä.\n-- Nyt täytyy minun lähteä kotiini. Kiitos, Eero, ja hyvästi!\n\nEero ei ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin, mutta nosti lakkiaan,\nhiljaa kumartaen.\n\nJa Hanna meni kotiin heltyneellä mielellä. Nyt katui hän tylyä\nvastaustaan Karin tädille. Suuttumus häneen pyrki kyllä takaisin\ntulemaan, mutta hän ei päästänyt sitä sydämmeensä tänään, -- tänään,\njolloin viaton käsi juuri oli häntä ohjannut oikealle tielle.\n\n\n\n\nElokuun viimeisellä viikolla soi Hanna itselleen muutamia vapaapäiviä\nmennäksensä Fågelvik'iin noutamaan Bellaa kouluun. Hän oli tehnyt työtä\nkuin juhta koko kesän ja arveli nyt ansaitsevansa hiukan virkistystä.\n\nHänen asunnostaan oli viisi peninkulmaa Bellan kotiin. Mutta mitäpä sen\npituisesta matkasta, kun hän tiesi olevansa tervetullut. Hän pani\ntavaransa matkalaukkuun, jonka postiljooni hyväntahtoisesti lupasi\nperille viedä, -- itse hän meni jalkaisin, säästääksensä rahojaan ja\nnauttiaksensa enemmän matkastaan.\n\nOli viileä Elokuun aamu, kun hän alotti matkaansa. Yöllä oli satanut ja\ntiet olivat vielä kosteat; mutta Hannalla oli nyt uusi mukava pukunsa\neikä hänen tarvinnut peljätä likaisia hameen liepeitä. Selässä oli\nhänellä kontti, semmoinen melkein kuin tavallisilla työmiehillä, ja\nsiihen oli postimestarin rouva pannut voita ja leipää, maalaisjuustoa\nja silakoita. Eero oli jäähyväisiksi lahjoittanut hänelle kepin, jonka\nhän itse oli tehnyt kauniista halavasta, ja hän oli katsellut hänen\njälkeensä kauniilla surullisilla silmillään. Hannastakin tuntui\nikävältä erota hänestä, -- he olivat olleet niin paljon yksissä viime\naikoina. Hän lupasi nyt lähettää hänelle oikein hyvän veitsen\nHelsingistä, niin että hän saattaisi veistämisellä ansaita vähän\ntalvella.\n\nTiepuolessa oli viljavainioita, joista paraikaa korjattiin\nmyöhistynyttä eloa; välistä vei tie pihamaiden läpi, jolloin Hanna ei\nkoskaan saattanut olla puhuttelematta likaisia lapsukaisia. Vasta\npäivällisaikana sai hän itsellensä kunnollista lepoa, kuljettuansa\nseitsemässä tunnissa lähes kolme peninkulmaa.\n\nPäivällisensä söi hän eräässä viidakossa ja pani sitten maata latoon.\nTuoreet heinät tuoksuivat väkevästi; ladon vieressä lirisi pieni kirkas\npuro, jossa hän huuhtoi kuumia jalkojaan. Muutoin oli kaikki hiljaa,\nniin hiljaa, että hän saattoi ikäänkuin kuulla omia ajatuksiaan.\n\nTämä hiljaisuus tuntui niin virkistävältä, ikäänkuin hän jo kauan olisi\nsitä ikävöinyt. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin yksin. Hänen\najatuksensa olivat olleet niin kiinnitetyt siihen työhön, jota hän oli\ntoimittanut, että ne harvoin saivat olla vapaina.\n\nOlikohan se itsekkäisyyttä, että hän niin mielellään oli yksinänsä?\nNiin ainakin ruustinna sanoi. Hän sanoi, ettei ihminen saa elää vaan\nitseänsä varten, että hänellä on velvollisuuksia jokaista ihmistä\nkohtaan, jonka hän tapaa. Sanoi yksinäisyyden saattavan ylpeyteen,\nlaiskuuteen ja muihin hullutuksiin.\n\nEi, -- ei ollut tämä totta. Yksinäisyys oli ollut hänelle paras ystävä,\nviisain neuvonantaja, taitavin parantaja. Yksinäisyydessä puhui Jumala\nhänelle ja hänen sydämensä heltyi, ikäänkuin siihen olisi kosketettu\npehmoisella, vienolla kädellä, se aukeni kaikelle suurelle ja hyvälle,\njota hän saattoi ajatuksillaan käsittää. Jumala oli häntä lähinnä noina\nyksinäisyyden hetkinä ja taivutti nöyryyteen paljon paremmasti kuin\nihmisten sanat. Yksinäisyys oli kuin virkistävä kylpy, joka huuhtoi\npois matkan kuumuuden ja pölyn.\n\nKesken ajattelemisen nukkui hän ja makasi kotvan aikaa. Kun hän heräsi\noli kello 6 eikä hän siis voinut päästä perille enää sinä iltana,\nniinkuin oli toivonut, koska pimeni jo 8 aikaan. Hän päätti sentähden\nkulkea vielä yhden peninkulman ja sitten jäädä jonnekin yöksi sekä\nvarhain aamusella kiiruhtaa Bellan luo, joka ei ollenkaan tietänyt\nhäntä odottaa.\n\nKello oli puolivälissä yhdeksän, kun hän saapui erääsen taloon, johon\nhän päätti jäädä yöksi. Hän sai siellä pienen ummehtuneen kamarin tuvan\ntakana, jossa neljä miestä ja kolme vaimoihmistä kuorsasi, toinen\ntoistaan pahemmin. Saipa vielä kissan makuutoverikseen ja lisäksi muita\nkutsumattomia vieraita, jotka vihdoin tekivät vuoteen niin ahtaaksi\nhänelle, että hän harmissaan hyppäsi laattialle, pukeutui ja pitkin\naskelin kiiruhti ulos väellä täytetyn, pahalle haisevan tuvan läpi.\n\nLopun yötä istui hän, isoon huiviin käärittynä, eräällä vuorella, josta\nnäki auringon nousevan kimaltelevan järven yli.\n\nJuotuansa 6 aikaan kupin väkevää sikurikahvia jatkoi hän iloisesti\nkulkuansa. Hänellä ei ollut lainkaan lauluääntä, mutta nyt hänen teki\nmieli laulaa, sillä kaikki tuntui niin keveältä ja iloiselta. Välistä\nvaan kävi hänen mielensä surulliseksi, kun hän muisti Karin tätiä,\nmutta nyt hän ei tahtonut häntä muistella, --- hän tahtoi vaan olla\niloinen.\n\nKello 8 näki hän Fågelvikin herraskartanon iloisesti pilkistävän\nkoivujen takaa. Hetken perästä oli hän jo portin luona, jonka hän\naukaisi näkemättä ketään ihmistä. Keittiön edustalla seisoi vanha Leena\nvaatteita harjaten. Hän oli vähällä pudottaa harjan käsistään, kun hän\nnäki Hannan, joka nauraen nosti sormensa huulilleen.\n\n-- Missä on Bella? -- kuiskasi hän.\n\n-- Herranen aika, kuinka hyvä mieli Bellalle nyt tulee! -- Missäkö on?\nUimassa se on paraikaa. Hanna menee vaan suoraa päätä uimahuoneelle.\n\nHanna hiipi hiljaa ja nopeasti alas rantaan ja sisään uimahuoneesen. Ei\nnäkynyt siellä muuta Bellasta kuin hänen jokapäiväinen verhonsa. Mutta\nvähän matkaa rannasta näkyi eräs ruskea kiharapää keinuvan veden\npinnalla ja laineet sen edessä jakaantuivat kiiltäen ja leikkien.\n\nHanna riisui hiljaa päältään ja astui äänettömästi alas veteen. Hän ui\nreippaasti Bellaan päin, jonka kasvot olivat käännetyt rannasta\npoispäin ja joka oli täydessä toimessa koettaen pysyttäitä selällään\nliikahtamatta. Nyt sai hän vihdoin kylliksi, kääntyi kyljelle ja alkoi\nuida rantaan päin, vaan huomasi samassa Hannan aivan vieressään ja\npäästi ilohuudon, joka kuului pihalle saakka.\n\n-- Hanna, Hanna, sinäkö! Kuinka säikähdytit minua! Mitä jos olisin\nsaanut halvauksen ilosta?! Päivää, päivää, näetkö, että nyökäytän\npäätä? Mikä kumma sinut tänne toi? Oi, kuinka hirveän hauskaa! Ja\nkuinka hyvästi uit! Tahdotko nähdä kuinka minä menen umpeen ...\nodotahan ... yks, kaks ... kolme! -- Bellan pää katosi äkkiä.\n\n-- Ptshi! vettä sain nenääni... Osaan minä vettä polkeakin ... näetkö!\nMinusta tulee kerran uimamaisteri.\n\nHanna nipisti häntä poskeen, se tarkoitti \"hyvää päivää\". He uivat nyt\nrinnakkain puhellen ja nauraen lakkaamatta.\n\nRouva Palmfelt tuli alas uimahuoneelle tervehtimään Hannaa.\n\n-- No, tytöt, jo on aika tulla pois, Bella näyttää ihan siniseltä.\n\n-- Oi ei, äiti kulta, se on vaan mustikoista tullut. Mutta kyllä me\npaikalla tulemmekin. Menehän hetkeksi oven ulkopuolelle, ehkä Hanna ei\ntahdo muuten nousta.\n\nRouva Palmfelt meni nauraen ulos ja tytöt riensivät uimahuoneesen.\nTukka oli kuin liimattu silmäkulmiin, vettä tippui joka hiuskarvasta ja\nhe nauroivat ääneen toisillensa.\n\n-- Äiti, nyt saat tulla sisään. Emmekö näytä upotetuilta\nkoiranpenikoilta? Pukemisen aikana liikkui Bellan suu kuin kahvimylly.\n\n-- Näetkö, minulla on reformipuku, olen sen itse ommellut. Se on\nkauhean hyvä. Kas vaan, onhan sinullakin! Sehän on mainiota! Mutta onko\nsinunkin hameesi napissa? Vai niin, kyllä se on paljon parempi... Ja\nnäetkö, kuinka näppärästi saan kaikki päälleni? Yhdessä vilahduksessa!\nJa pääsen kaikista nauhoista, jotka aina menivät umpisolmuun.\n\nHanna näytti yhtä tyytyväisenä uutta pukuaan, joka pääasiassa oli\nsamanlainen kuin Bellan. Se kaunisti häntä, koska hänen pitkä hoikka\nvartalonsa siinä näytti kehittyneemmältä. Hän teki hyvillä mielin\nmuutamia voimakkaita liikkeitä näyttääksensä Bellalle, ettei puku häntä\nmillään tavalla vaivannut tai ahdistanut.\n\nLaiturilla hyökkäsivät Lulle ja Liisi heitä vastaan ja olivat repiä\nHannan palasiksi, saadaksensa hänestä osan itsekukin. Mutta koska\naamiainen oli valmis, täytyi heidän rauhoittua ja lohdutukseksi\nluvattiin heille huviretki jälkeen puolen päivän.\n\nPuolenpäivän aikaan istuivat Hanna ja Bella mäkirinteellä lähellä\nrantaa. Paljon oli heillä nyt puhumista. Bella kertoi lopun\njalkamatkasta, jota oli kestänyt kolme viikkoa.\n\n-- Kuinka kesti Alma kaikki vaivat \"leikattuine\" jalkoinensa? -- kysyi\nHanna hymyillen.\n\n-- Varsin hyvin. Hän kävi yhä uljaammaksi. Ja hän on tullut niin\nhyväksi, tiedätkö, aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Samaten Lilli.\nLuulenpa, että heistä alkaa tulla hyviä ystäviä.\n\n-- Entä Aina?\n\n-- Niin ... Aina ... enpä oikein tiedä! Hän on niin epätasainen.\nPelkään, ettei hän voi pitkäksi aikaa innostua mistään asiasta.\nVoimistelu, joka oli häntä hurmannut viime talvena, on hänelle nyt\naivan vieras asia. Yksin Verna Sommarkin on hänestä nyt ihan tavallinen\nihminen vaan.\n\n-- Minustakin on tuntunut, ettei hänessä ole kestävyyttä, -- sanoi\nHanna, -- vaan ehkä se tulee aikaa myöten, -- hän on vielä niin nuori.\n\n-- Bertha on, tiedätkö, oikein reipas tyttö, jospa vaan hiukan useimmin\nmuuttaisi nenäliinoja. Hänestä tulee ihan varmaan apteekkari.\nJokaisessa lepopaikassa saimme me odottaa häntä, syystä että hänen\ntäytyi tehdä kokeita voiteillaan ja rohdoillaan. Milloin tarjosi hän\nmeille viinasta ja mustan viinamarjapensaan lehdistä tehtyä sekoitusta,\nmilloin voidetta suojaamattomasta voista, johon hän oli pannut\nkaikenmoisia maustimia. -- Hanna kuunteli innostuneena, mutta\nvähitellen muuttui hän niin vakavan näköiseksi, että Bella huomasi sen.\n\n-- Mitä sinä ajattelet, Hanna?\n\n-- Minä ajattelen, että minun täytyy uskoa sinulle jotakin, ... josta\net tule iloiseksi.\n\nBella katseli häneen levottomasti, mutta kun Hanna kertoi, että hän oli\nsaanut kirjeen rouva Meilertilta, löi hän kätensä yhteen.\n\n-- Oi, kuinka hauskaa! Sinun äitisi...\n\n-- Ei ollenkaan hauskaa, -- keskeytti Hanna äkkiä. -- Ja minä annoin\nhänelle semmoisen vastauksen, jota sinä et varmaan olisi hyväksynyt.\n\nHän kertoi koko tapauksen, sekä senkin kuinka hän jälestäpäin oli\nkatunut. -- Kyllä minä tiedän, kuinka sinä olisit tehnyt, -- lisäsi\nhän, -- mutta minä nyt en missään tapauksessa voi olla kuin sinä.\n\nBella näytti miettiväiseltä. -- Minä olisin sinun sijassasi\nkirjoittanut uudestaan. Olisin sanonut, etten suinkaan aikonut häntä\nloukata.\n\n-- Silloinpa en olisi puhunut totta. Tiesin koko ajan aikoneeni loukata\nhäntä oikein tuntuvasti.\n\n-- Oi, Hanna, sinä joka aina niin lujasti tahdot tehdä, mitä on oikein.\n\nHe istuivat ääneti. Leena, joka tuli kutsumaan päivälliselle, tarttui\nhetkeksi suusta kiinni. Hän pudisteli päätään Hannan uudelle puvulle.\n\n-- Huomaanpa, että Hanna on tullut yhtä hupsuksi kuin Bellakin, --\nsanoi hän. Kun nyt olette tehneet itsestänne puoleksi poikia, vaikka\nolisitte voineet olla söötiä ja nättiä fröökinöitä! Ette te ikinä saa\nsulhaisia, lapsikullat!\n\n-- Häpeä toki, Leena, tahdotko niin mielelläsi päästä meistä? Kukapa\nsitten kirjoittaisi kirjeesi ja neuvoisi sinulle kertomataulua?\n\nLeena nauroi. -- Onpa tuo Bella aika lipokieli, -- sanoi hän ja meni.\n\nKovin sukkelaan kuluivat Fågelvikissä Hannan kolme määräpäivää. Nuoret\nkävivät puolukassa ja sieniä keräilemässä, purjehtivat Pentin kanssa,\nuivat ja lukivat ääneen, polttivat kokkoa iltasilla ja paistoivat\npotaatteja kuumassa porossa.\n\nHannalla oli eräänä päivänä keskustelu Bellan äidin kanssa. Hän kertoi\naikomuksestaan vetäytyä pois Bellasta sekä syystä siihen.\n\n-- Ettekö usko, täti, että olisi ollut parasta, jos olisin niin tehnyt?\n-- kysyi hän.\n\nRouva Palmfelt katseli häneen tarkkaan. -- Mistä sinä olet saanut\nmoisia epäilyksiä? -- kysyi hän ystävällisesti tarttuen Hannan käteen.\n\n-- Minulle on sanottu, että minun vaikutukseni Bellaan on paha, --\nvastasi Hanna punastuen. -- Olenpa luullut huomanneeni, että tekin,\ntäti levottomuudella katselette meidän seurustelemistamme.\n\n-- Eiköhän joka äiti jonkunmoisella levottomuudella seuraa lapsensa\nkehitystä, varsinkin kun sillä on niin taipuvainen luonne kuin\nBellalla. Mutta ole sinä vaan huoleton, ei minulla koskaan ole ollut\nsyytä peljätä sinun vaikutustasi. Ensi hetkestä näin, että pohja sinun\nluonteessasi on vilpitön ja hyvä, vaikka olot ovat kehittäneet sinut\nepätasaiseksi ja hiukan tylyksi. Päinvastoin olen ilolla luullut\nhuomanneeni, että Bella on kehittynyt lujemmaksi ja että hän\nsuuremmalla innolla kuin ennen koettaa itseänsä kasvattaa. Ole\nsentähden aivan huoleton, hyvä Hanna, ja ole yhä edelleen Bellan\nystävänä. Kukaan ei siitä iloitse enemmän, kuin minä. Ja ellen erehdy,\nvoipi Bella vuorostaan tehdä sinulle hyvää...\n\n-- Oi, täti, sen minä tunnen joka päivä. Minä saattaisin ihan kuivua ja\nkivettyä, ellei minulla olisi Bella. Hänen kunnioituksensa kiihoittaa\nminua enimmin hyvyyteen pyrkimään.\n\nRouva Palmfelt pudisti hänen kättään. -- Siunatkoon Jumala teidän\nystävyyttänne, -- lausui hän lempeästi, -- kestäköön se elämänne\nloppuun saakka. Uskollinen ystävä on kaikkia maailman aarteita\nkalliimpi.\n\n\n\n\nSyyskuu oli tullut ja rautatien vaunut olivat viime päivinä vierineet\npääkaupunkiin täpösen täynnä koulunuorisoa. Bellan vanhemmat olivat\njääneet maalle, mutta lähettäneet kaupunkiin kolme vanhinta lastaan\nLeenan hoidettaviksi. Hannakin tuli samassa. Hän oli taas vuokrannut\nentisen pienen huoneensa Bellan läheisyydessä; se oli huokein, minkä\nhän voi saada.\n\nKoulussa tapasivat toverit toisensa eräänä maanantai-aamuna, jolloin\ntodistukset olivat näytettävät ja läksyjä annettiin. Hauskaa oli taas\ntavata toinen toisensa. Vanhoja ystävyyden liittoja uudistettiin ja\nvanhat vihat unhotettiin. Lämpimästi puristettiin siellä käsiä ja\niloisesti liikkuivat kielet.\n\nViides luokka tunsi edesvastauksensa, kun näet piti olla esimerkkinä\nkoko koululle, sekä käyttäytyi tyyneesti ja siivosti. Toinen toisensa\nperästä ilmestyivät entiset toverit, ja vieläpä muutamia uusia, jotka\nolivat jääneet luokalleen tai äsken ottaneet pääsytutkinnon. Nämä\nseisoivat syrjässä, hiukan hämillään niistä uusista suhteista, joihin\nnyt olivat joutuneet.\n\n-- Voi päiviäni, Bella, kuinka olet ruskettunut! -- huudahti Agnes Lund\nja löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. -- Ethän ole lainkaan\nhuolinut suojella häviötäsi!\n\n-- En, siitä en tosiaankaan ole välittänyt, -- nauroi Bella, näyttäen\npyöreitä, päivettyneitä käsiään. -- Mutta sinähän olet valkoinen ja\nhieno, kuin prinsessa.\n\n-- Elähän, -- vastasi Agnes kainosti, mutta tyytyväisenä kiitoksesta.\n\n-- Sinäpä näytät vankalta, Bibbi, oletpa kuin kelpo tyttö ainakin. --\nHanna taputti hyväksyen Bibbin leveitä hartioita.\n\n-- Niin, näetkö, kesällä minä panin pois kureuuman ja sen jälkeen tulin\nniin paksuksi, että oikein hävettää.\n\n-- Eläköön, Bibbi, se oli kaikista viisain tekosi! Nähkää tytöt, kuinka\npulskaksi Bibbi on tullut kolmessa kuukaudessa. -- Ja Bertha hurrasi\nhäntä ihastuneena.\n\n-- Hyi, paksu kuin porsas, -- kuiskasi Agnes Almalle.\n\n-- Mutta enemmän minun mieleeni kuin sinä, -- kuului tämän rohkea\nvastaus.\n\nBella, Hanna, Bertha ja jotkut muut esiintyivät uusissa\nkäytännöllisissä reformipuvuissaan ja joutuivat siten innokkaan\nkeskustelun esineeksi.\n\n-- Aiotteko esiintyä sirkuksessa? -- kysäsi eräs tytöistä.\n\n-- Eihän niitä housuja näekään, -- arveli toinen teeskennellen\nihmettelyä.\n\n-- Onko aikomuksenne olla koulutyttösillä koko elämänne? -- lisäsi\nkolmas.\n\n-- Eikä, vaan aiomme olla olevinamme _ihmisiä_, -- Bertha löi kätensä\npolveen ylpeällä itsetietoisuudella. Pois kureuumat! Pois pitkät\nviistävät hameet! Eläköön vapaus!\n\n-- Niin, pukeutukoon itsekukin mielensä mukaan eikä välttämättömästi\nniin kuin kaikki muut, -- huudahti Bella innokkaasti.\n\n-- Hyvä! -- huusivat tytöt,\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- sanoi Bertha ja taputti hämmästystä\nteeskennellen Siiriä selkään.\n\n-- Oletko sinä raukka niin laihtunut, ettei sinussa enää ole kuin\nkalanluita?\n\nSiiri näytti nololta. Hän oli vasta äskettäin ruvennut kureuumaa\nkäyttämään, koska hänen äitinsä oli ollut kovasti sitä vastaan. --\nNiin, kun minä aloin tulla niin kauhean paksuksi, -- puolusti hän\nitseään ja pistäytyi muiden joukkoon.\n\n-- Siinä oli yksi tappio! -- kuiskasi Bella Hannalle.\n\n-- Niin, mutta kymmenen voittoa, -- vastasi tämä. -- Niitä on kymmenen,\njotka ovat muuttuneet järkeviksi, -- paitse me, -- lisäsi hän nauraen.\n\n-- Oi, Hanna, kuinka me tänä talvena rupeamme taistelemaan aatteemme\npuolesta!\n\n-- Tietysti. Mutta muistakaamme, että meidän täytyy koettaa _vakuuttaa_\nheitä siitä, eikä vaan _yllyttää_.\n\nKun tyttöparvi sittemmin palasi koulusta, huudahti Bella: -- On ollut\nniin hauskaa tavata taas, että meidän pitää vielä kerta yhtyä tänään.\nMitä arvelette pienestä huviretkestä Kaisaniemeen jälkeen puolen\npäivän?\n\n-- Voi, voi, kuinka hirveän hauskaa! -- kuului joka taholta ja tyttöjen\nerotessa päätettiin yksimielisesti yhtyä kello 4 \"vapaamuurarin\nhaudalla\".\n\nSe oli iloinen joukko, joka jälkeen puolen päivän kokoontui Tölöön\nrannalle. Tytöt istuivat nurmikolle ja alkoivat puhua kesän\ntapahtumista. Jokaisen piti kertoa jotakin toimistaan ja Hanna johti\npuhetta, kun se välistä kiihtyi semmoiseksi lörpötykseksi, jota ei\nkukaan ymmärtänyt.\n\nKun Jennyn vuoro tuli, näytti hän olevan hämillään ja sanoi:\n\n-- En tiedä, kerronko ollenkaan mitään, te tulette vaan pilkkaamaan\nminua.\n\n-- Oi, puhu pois vaan, me emme näe emmekä kuule! -- Näin sanoessaan\nBertha ripusti nenäliinan kasvojensa eteen.\n\n-- Eipä siltä että minun tarvitsisi hävetä mistään! -- Olin Loviisassa\nkylpemässä. Siellä olin mukana kahdessatoista huviretkessä ja\nkuudessatoista tanssiaisessa.\n\n-- Aika voimistelu! -- kuului nenäliinan takaa.\n\n-- Mutta minullapa oli hyvin hauskaa ja sain monta hyvää tuttavaa.\nLopulla sanoi tohtori, etten enää saisi tanssia, sydämmeni...\n\n-- Oli eräs Loviisa-sankari murtanut, -- päätti nenäliina.\n\n-- Mutta Jenny, kuinka _saatoit_ olla niin varomaton, -- juuri kun\nsinun piti terveyttäsi hoitaa, -- keskeytti Bella moittien.\n\n-- Äidistä oli niin hauskaa, kun sain olla mukana joka paikassa. Hänen\noli aina tapana sanoa, että nuorenahan sitä pitää huvitella.\n\nSiiri kertoi pyytäneensä krapuja Porvoon tienoilla, Bibbi oli käynyt\nOulussa ja laskenut tervaveneessä koskia alas. Agnes oli ollut\nHelsingissä koko kesän, kylpenyt tohtori Ewerthin määräyksen mukaan ja\nnähnyt keisarin perheineen \"Kofladan\" saaren luona. Jokaiselle oli\ntapahtunut edes jotakin eriskummallista, ja pian tiesivät he jotenkin\ntarkkaan, miten itsekukin oli kesäänsä viettänyt.\n\n-- Jo riittää tätä juhlallista keskustelua, menkäämme nyt soittamaan\ntai laulamaan \"järvisaliin\", -- ehdotti Agnes.\n\nSiihen suostuivat kaikki ja kokoontuivat kohta yläkertaan, järvisaliin,\njonka ovet olivat avoinna verantaan ja tyyneen Tölöön lahteen päin.\nTaivas oli lännessä punertavan kellertävä ja rannoillakin loistivat\npunaiset ja kullankarvaiset lehdet puissa. Ilma oli lämpöinen ja tyyni\nja täynnä syystuoksuja.\n\nMuutamat tytöistä olivat menneet ulos verannalle, toiset kuuntelivat\nsalissa Agnesin laulua.\n\n-- Minäpä olen oppinut kulkemaan käsillä, -- kehui Bertha ja näytti\ntaitoansa yleiseksi tyydytykseksi.\n\n-- Ja minä osaan kävellä nuoralla, -- sanoi Bella leikkiä laskien. --\nPaha vaan, ettei täällä ole nuoraa. Mutta odottakaa, paremman\npuutteessa kelpaa tämä nojapuu.\n\nSamassa hyppäsi hän ylös kapeaan nojapuuhun ja huolimatta toverien\nvaroituksista, teki hän siinä muutamia notkeita liikkeitä.\n\nNyt tuli Hanna salista. Kun Bella näki hänet, piti hänen muka\ntervehtiä, mutta horjui samassa ja putosi suinpäin maahan.\n\nKauhistuksen huuto kaikui verannalta. Hanna ja muutamat muut syöksyivät\nheti pihalle; hänen polvensa notkuivat, silmänsä eivät eroittaneet\npaljon mitään, mutta alas hänen täytyi vaan päästä. Toiset jäivät ylös\nsaliin kalpeina ja äänettöminä.\n\nHanna tuli ensimmäiseksi paikalle. Siellä seisoivat jotkut ravintolan\npalvelijoista säikähtyneinä ja neuvottomina; kukaan ei ollut rohjennut\nnostaa Bellaa. Hän oli pudonnut hyvin pahasti vesitynnyriä vasten ja\noli tainnoksissa -- tai ehkä kuollut.\n\nHanna kumartui hänen puoleensa ja huomasi hänen olevan hengissä. --\nAuttakaa minua nostamaan häntä! -- lausui hän lyhyesti, -- ja viekäämme\nhänet sisälle!\n\nNojatuoli tuotiin ja siinä vietiin Bella varovasti sisään, Bertha\nkiiruhti tohtoria hakemaan. Hiljaa hiipivät toverit toinen toisensa\nperästä Bellaa katsomaan. Sitten menivät he kotiin, itkien ja\nalakuloisina.\n\nBella makasi silmät ummessa ja ilman mitään tunnon merkkiä. Hän oli\nhirveän kalpea, mutta haavaa ei näkynyt missään, ei edes yhtään kuhmua\nollut hänen ruumiissaan. Hanna hautoi kylmällä vedellä hänen otsaansa;\nhän oli auaissut hänen vaatteensa ja istui pidellen Bellaa kädestä,\näänettömässä tuskassa odottaen lääkärin tuloa.\n\nHän tuli ja samassa kannattimet, jotka Bertha oli älynnyt hankkia.\nLääkäri tarkasteli Bellaa, nähdäksensä oliko joku luu katkennut. Mutta\nsemmoista kohtaa ei keksitty; niskassa näkyi vaan punainen jälki, jonka\nhän oli saanut vesitynnyrin laitaan loukatessa.\n\nLääkäri oli levoton siitä, että tainnoksissa olo kesti niin kauan. --\nAivot tai selkäydin ovat varmaan jotenkin vahingoittuneet ja se voipi\nolla vaarallista. Viekää hänet varovasti kotiin, minä tulen myös hetken\nkuluttua.\n\nVanha Leena ei tietänyt miten olla, kun miehet kuormineen seisahtuivat\npihalle ja hän näki Bellan suloiset kalpeat kasvot kantimilla.\n\n-- Mitä ne ovat tehneet hänelle? Herra Jumala, mitä ne ovat tehneet\nlapselleni? -- huusi hän semmoisessa kauhussa, ettei voinut paikalta\nliikahtaa.\n\n-- Valmista vuode, Leena, -- käski Hanna, vaikka hänen äänensä värisi.\n-- Ei ole nyt aikaa itkeä.\n\nLeena säpsähti ja kiiruhti käskyä täyttämään. Mutta hän hoiperteli ja\nnyyhkytti kuin unessa olija.\n\nHannan täytyi ajatella ja määrätä kaikki yksin.\n\n-- Niin, -- puhui hän puoleksi itselleen, -- meidän täytyy heti saada\nsana maalle. Mene Leena ja lähetä joku ... odota, minä kirjoitan\nmuutaman rivin.\n\nHän piirsi muutamia riviä Bellan äidille. Hänen kätensä vapisi niinkuin\nhorkassa olijan eikä hän nähnyt, mitä kirjoitti.\n\n-- Sukkelaan, Leena, juokse! Ota semmoinen mies, jolla on hevonen, ja\nkäske Jumalan nimessä hänen rientää ... sano, että tässä henkeä\nkysytään.\n\nBertha oli mennyt apteekkiin. Pentti oli poissa, tiesi missä. Hanna oli\nyksinään Bellan kanssa. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja\nkoetti rukoilla. Mutta hänen rukouksensa oli sanoja vailla, eikä siinä\nollut yhtään selvää ajatusta. Hänestä tuntui ikäänkuin koko maailma\nolisi siirtymäisillään pois hänen luotaan, hän olisi tahtonut jostakin\nsaada nojaa, mutta ei löytänyt mistään. Hän koetti kuvitella itselleen,\nettä Bella oli kuollut, mutta ei jaksanut syventyä siihen ajatukseen,\nennenkuin toisia ajatuksia tuli väliin: -- kunpa tohtori tulisi ...\nkunpa täti joutuisi ajoissa...\n\nHän lausui hiljaa Bellan nimen ja suuteli hänen kalpeita poskiaan. Voi\nkuinka tämä tainnos oli kuoleman kaltaista. Juuri tuolla tavalla oli\nhänen äitinsäkin maannut, kun hänen henkensä tästä maailmasta erosi,\neikä mikään rakkauden ponnistus voinut häntä enää takaisin kutsua.\n\nKuinka tohtori viipyi! Hanna oli vähällä murtua tuskasta ja\nväsymyksestä. Hän ei voinut edes itkeä, joka olisi ollut suuri\nhelpoitus.\n\nVihdoin kuuli hän askeleita ja näki lääkärin tulevan. Heti hänen\njälkeensä astui Bertha huoneesen. Hän oli hankkinut iilimatoja, joita\npantiin Bellan selkäluuta pitkin.\n\nLääkäri oli ystävällinen ja sääliväinen; hän jäi odottamaan, mitä\niilimadot vaikuttaisivat. Penttikin oli nyt tullut kotiin. Hänen\nhellään sydämmeensä koski kovasti sisaren kohtalo ja alituisesti\npistihe hän sairaan luo katsomaan, eikö tämä jo heräisi. Mutta ilta\nkului ja yö tuli, ennenkuin tämä tapahtui.\n\nVasta kello 2 aikana yöllä aukaisi Bella silmiään, vaan ei näkynyt\nketään huomaavan. Kohta vaipui hän taas entiseen tilaansa. Tohtori,\njoka oli koettanut kaikki keinot, mitkä tiesi, meni nyt kotiinsa,\nlevätäkseen hiukan. Seuraavana päivänä aikoi hän neuvotella toisen\nlääkärin kanssa.\n\nBertha oli jäänyt sairaan luo yöksi ja sai vihdoin unta, mutta Hannaa\nei saanut kukaan siirtymään Bellan vierestä pois, eikä hän voinut\nhetkeksikään silmiään ummistaa. Tunnin toisensa perästä istui hän\nsiinä, odottaen joka hetki, että Bella aukaisisi silmiänsä ja tuntisi\nhänet. Mutta aamu tuli ilman muutosta.\n\nKun Bellan vanhemmat edeltä puolen päivän saapuivat, oli Bella yhä\nsamassa tilassa ja lääkäri pelkäsi pahinta.\n\nHanna kiitti Jumalaa, että Elli tädin tulo oli tapahtunut Bellan vielä\nhengittäessä. Hänet pyydettiin nyt muuttamaan Palmfeltien luo, että hän\nuseimmin saisi nähdä Bellaa.\n\nJälkeen puolen päivän muuttui Bellan tila. Häneen tuli kova kuume, hän\nhouraili ja häntä rupesi vetämään. Lääkärit pelkäsivät, että aivokuume\noli tulossa ja että hän voisi menettää järkensä, vaikka hän jäisikin\neloon. Vuoteen ääressä istui Bellan äiti kalpeana, kuivin silmin.\nHannan läsnäolo häntä hiukan lohdutti.\n\nKolmantena päivänä oli Bellalla kauhea suonenveto, mutta sitten hän\nalkoi runsaasti hikoilla, jota lääkärit pitivät hyvänä merkkinä. Sairas\nsittemmin vaipui hiljaiseen uneen, hengitti syvään ja tasaisesti, ja\nhieno puna ilmestyi hänen poskilleen. Hänen äitinsä ja Hanna istuivat\nliikahtamatta hänen vuoteensa ääressä, ikäänkuin olisivat peljänneet\npienimmällä kuiskeellaan säikähdyttävänsä toivon kyyhkyä, jonka siivet\nsuhisivat kaukana.\n\nPari tuntia levollisesti nukuttuansa, aukaisi Bella silmänsä, ja hänen\nkatseensa osoittivat, että hän nyt oli täydessä tunnossa. Hän huomasi\näitinsä ja kuiskasi hiljaa: -- äiti! Sitten kääntyi hänen katseensa\nHannaan ja hän hymyili heikosti: -- Hanna! -- kuiskasi hän ja vasen\nkätensä tavoitteli hiljaa Hannan kättä.\n\nSilloin aukenivat Hannan kyynellähteet ja hän riensi pois huoneesta\npeljäten, että Bella säikähtyisi niistä valtavista nyyhkytyksistä,\njotka puistattivat häntä. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Kuinka\nihanalta tuntui itku, tointuminen, pitkällisen tuskan poistuminen\nkyynelvirran mukana.\n\nKun lääkäri tuli, näytti hän iloiselta ja hämmästyneeltä. Kuume oli\npoissa ja katse selvä. Ei ollut enää henki eikä järki vaarassa, mutta\nsuurinta varovaisuutta vaadittiin, etteivät hermot, jotka niin kauan\nolivat olleet ikäänkuin eloa vailla, jälleen vahingoittuisi.\n\nPentti tuli usein istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän osasi niin\nmainiosti asettaa päänaluksia ja kääntää Bellaa, kun tämä ei itse\njaksanut, ja hänen kätensä oli kuin hellän naisen käsi.\n\n-- Sinä olet niin hyvä, Pentti, -- kuiskasi Bella eräänä päivänä, kun\nhän saattoi puhua; -- sinusta tulee varmaan oivallinen tohtori.\n\nPentti hymyili. -- Ja silloin viimeistään sinun täytyy parantua. Saat\nnähdä, että tulet vahvaksi kuin norsu, kun vaan mieltäsi maltat.\n\n-- Luuletko, että se on Jumalan tahto? -- Bellan katseet kääntyivät\nkysyväisesti häneen ja hän koetti kiertää käsivartensa Pentin kaulaan,\nvaan ei jaksanut. -- Ajattelen aina joskus, että nyt minä kuolen...\nMutta sano, kuinka olen minä tullut näin kipeäksi? Minä en muista\nmitään...\n\n-- Sinä et saa puhua niin paljon, sisar kulta, -- keskeytti Pentti\nymmärtäväisesti. -- Kyllä minä kerron kaikki, kunhan vaan vahvistut. --\nNyt et saa ajatella muuta kuin nukkumista, syömistä ja parantumista.\n\n-- Olkoon niinkuin tahdot, -- vastasi Bella väsyneellä äänellä.\n\nPentti koetti turhaan karaista mieltään, kun näki sisarensa kasvot niin\npieninä ja laihoina vaipuvan jälleen alukselle. Hänen pieni sisarensa!\nKuinka rakas ja suloinen hän oli! Ei hän voinut hänestä luopua, ei\nmillään lailla.\n\nPentti pistihe vaatekonttoriin sairashuoneen vieressä ja niisti itseään\ntuntuvasti.\n\n\n\n\nNäinä surun aikoina, kun Hanna vapaahetkinään istui Bellan vuoteen\nääressä, näki hänen väsyneiden silmiensä aukenevan ja ummistuvan, kuuli\nhengityksen kulkevan puoleksi auenneiden huulien välitse ja katseli,\nkuinka kuume valkoisia poskia punasi, oli hänen mielensä täpösen täynnä\nlevottomia ajatuksia.\n\nVaikka hän oli satoja kertoja sanonut itselleen, ettei hän koskaan\ntahtonut niin lujasti kiinnittää sydäntänsä keneenkään, että luopuminen\nsiitä tuntuisi kipeältä, tunsi hän nyt, kuinka arvaamattoman kalliiksi\nBella oli käynyt hänelle. Tämä pieni, kuumeesta värisevä käsi oli\ntarttunut niin vahvasti hänen sydämmeensä, ettei tämä koskaan enää\ntuntuisi eheältä, jos käsi raukeaisi kuolemaan. Hanna tunsi, ettei\nhänen kova luontonsa voisi pehmetä ilman Bellan vaikutusta, ja nyt\nhehkui hän halusta saada vapaaehtoisesti antautua tämän vaikutuksen\nalaiseksi. Hän huomasi kummastuksella, kuinka hän nyt toivoi saavansa\nrakastaa jotakin ihmistä, hän, joka kuitenkin yhä vielä luuli, ettei\nkukaan muu ollut vapaa, kuin se, joka oli kaikista tunteista\nriippumaton. Ja näinä viikkoina, jolloin levottomuus ja tuska olivat\nhänen ainaiset toverinsa, tunsi hän kuinka katkeruus hänessä suli\nsulaamistaan, kuinka okaat taittuivat ja sydäntä täytti uusi, suloinen\ntunne kaikkia ihmisiä kohtaan. Ensiksikin tulivat Bellan omaiset\nhänelle hyvin rakkaiksi ystävän tähden, sitten koulutoverit ja vihdoin\nyhä laajemmissa piireissä kaikki, yksinäiset, kärsiväiset horjuvaiset\nihmisraukat. Hän, joka oli luullut sydäntänsä niin ahtaaksi, ettei\nsiihen sopisi mikään jalo tunne, huomasi nyt haluavansa edes johonkin\nmäärin keventää niitä taakkoja, jotka painoivat niin monen hartioita.\n\nNäitä ajatellessa täytyi hänen yhä useammin muistaa Karin tätiä. Hän\nkarkoitti aina tämän ajatuksen, mutta se tuli yhä uudestaan. Ehkä oli\ntämä vanha nainen yksi noista hiljaisuudessa kärsivistä, joka vaan\ntarvitsi hiukan ystävällisyyttä herätäkseen uuteen eloon. Oi, Karin\ntäti, mitä varten sinä tulit minun tielleni? Minkätähden et voi jättää\nminua rauhaan, niinkuin jätit äitini siihen aikaan, jolloin hän olisi\nsinua paraiten tarvinnut? Olethan julma, kun pakotat minut luoksesi. Ja\nyhtä julma minä olen, joka -- tietämättä, oletko yksinäinen ja onneton\n-- olen jättänyt sinut päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi\nkuukaudelta odottamaan sen tuloa, jonka olisi pitänyt katua, eikä ole\nsitä tehnyt. Kohta on yhdeksän viikkoa siitä, kun sain kirjeesi ja\nvielä ... vielä olen yhtä leppymätöin kuin silloin...\n\nSitten hän taas ajatteli ihmetellen isäänsä. Mimmoinen oli hän, tuo\nisä, joka olisi voinut antaa hänelle kodin turvan, eikä ollut sitä\ntehnyt, jota hän ei koskaan nähnyt eikä voinut rakastaa? Missä oleskeli\nhän? Tiesiköhän hän, että hänen vaimonsa oli kuollut, että hänen\ntyttärensä oli turvattomana maailmassa, että hänen rahalähetyksensä oli\nyleenkatseella hyljätty? Ja jos hän tämän kaiken tiesi, niin miltä se\nhänestä tuntui. Varmaan hän oi siitä välittänyt, koska oli niin\nkevytmielinen ja itsekäs.\n\nKummalliselta tuntui ajatella kotia, joka olisi ihan oma! Saattoihan\nkoko pieni maailma, täynnä rakkautta ja hauskuutta, sopia neljän seinän\nväliin. Hanna melkein ei muistanut omistaneensa oikeaa kotia; se oli\naina hänestä tuntunut puoleksi erämaalta, kunnes kuolema oli siihen\nluonut kaikkea sovittavan varjonsa. Vaan samassa se hajosikin, ja hän\nheitettiin taas maailmalle, rajattomaan tyhjyyteen.\n\nKerranpa loisi hän kuitenkin itselleen kodin, jospa ei piankaan. Kodin,\njossa olisi kirjoja ja kukkia, hiljaista yksinäisyyttä, eikä kuitenkaan\nkoskaan tyhjyyttä. Ensin hän matkustaisi ja katselisi maailmaa ja\nsitten palajaisi kotiin tuhansilla muistoilla, jotka kaunistaisivat\nhänen kotiansa. Tiedot ja työ tekisivät hänen elämänsä niin rikkaaksi\nja -- Bellan ystävyys olisi hänelle päiväpaisteena.\n\nAjatukset kääntyivät taas Bellan sairasvuoteesen. Mitä jos hän\nkuitenkin kuolisi! Sanomattomalla tuskalla, jota hän ei voinut\nselittää, kuunteli hän sairaan epätasaista hengittämistä, kumartui\nvuoteen yli ja tarttui levottomasti peittoosen molemmin käsin, pitäen\nsiitä kiinni niin lujasti, kuin jos tästä olisi riippunut ystävänsä\nhenki.\n\n-- Kuinka heikko olenkaan tänään, -- huudahti hän vihdoin puoli ääneen\nja nousi, vakavasti päättäen voittaa itsensä. -- Täällä haaveksin minä\ntuntikausia aivan kuin koko tulevaisuuteni olisi kiinnitetty tähän\nheikkoon elämänlankaan.\n\nHän kosketti huulillaan Bellan hiuksia ja meni tiehensä puoleksi\nuholla, puoleksi itkien.\n\nKoulussa vaihteli mielentila aina sen mukaan, mitä Bellasta kuultiin.\nJoka päivä sai Hanna vastata moniin ystävällisiin kysymyksiin ja aikoja\nennen kuin Bella sai mitään tietää ulkomaailmasta, tulvaili hänen\nhuoneesensa kirjelippuja, kukkia tai sieviä pieniä käsitöitä,\nhelläsydämmisten toverien antamia.\n\n-- Tuntuu aivan kuin nappi puuttuisi takista, kun Bella on poissa, --\noli Berthalla tapa sanoa, -- ja juuri se nappi, joka paraiten suojeli\nkylmältä -- täällä luokalla. --\n\nNiinä päivinä, jolloin Bella oli parempana ja Hannan levottomuus hänen\nsuhteensa väheni, täytyi hänen yhä useammin muistella Karin tätiä. Hän\ntunsi, että hänen kuitenkin kerran täytyisi mennä tämän luo, ei\nulkonaisista syistä, vaan omantunnon pakosta, ja jota enemmän hän\nviivytteli sitä enemmän hän ylenkatsoi omaa käytöstään. Hänellä ei\nmuuten ollut tapana vitkastella, kun joku asia kerran oli toimitettava.\nAinoa, millä hän voi itseänsä puolustaa, oli se, ettei hän tahtonut\nmennä semmoisella sydämmellä, joka oli täynnä vihaa ja leppymättömiä\ntunteita, niinkuin hänellä yhä vielä oli.\n\nVihdoin kävi tuo itseensä tyytymättömyys hänelle niin kärsimättömäksi,\nettä hän päätti heti mennä rouva Meilertin luo, maksoi mitä maksoi.\nAdressikalenterista löysi hän helposti hänen osoitteensa ja meni\nkenellekään mitään sanomatta hänen luoksensa eräänä päivänä.\n\nKovasti sykki Hannan sydän, kun hän seisoi huoneen edustalla, mutta hän\nkoetti näyttäytyä levolliselta astuessaan portaita ylös. Nämä olivat\nmatalat ja mukavat, mutta Hanna oli kuitenkin aivan hengästynyt ylös\npäästyään. Mutta täällä tunsi hän taas niin suurta vastenmielisyyttä ja\nvastustamatonta halua päästä pakoon, että hän kääntyi takaisin ja\nmelkein juoksi alas kadulle. Kuitenkin hävetti häntä sitten taas, hän\nreipastui, koetti ajatella Bellaa ja kääntyi rohkeasti takaisin sekä\nsoitti kelloa.\n\nPalvelustyttö aukaisi oven. -- Kyllä, rouva Meilert oli kotona. --\nTehkää hyvin, käykää sisälle.\n\nHanna jäi kuitenkin etehiseen, sillä aikaa kun tyttö meni rouvalle\nilmoittamaan. Salin ovesta näki hän tauluja, kasveja, mattoja ja\nuutimia. Jospa Karin täti ei ollut onnellinen, niin oli hän ainakin\nrikas. Tämä tuntui Hannasta ikävältä, paljon vaikeampi ja\ntarpeettomampi oli hänestä nyt anteeksipyyntö. Ja kun hän vertasi tätä\nylellisyyttä äitinsä köyhyyteen, yltyi hänen vastenmielisyytensä.\n\nPalvelustyttö kääntyi takaisin ja pyysi häntä astumaan sisään. Hän\nheitti hiukan halveksivaisen katseen Hannan köyhään pukuun. Mutta hän\nehkä kuitenkin arvasi, ettei Hanna ollut tuommoinen tavallinen\navunpyytäjä, joita talossa niin paljon kävi, -- sillä hän auttoi\nkohteliaasti päällysvaatteet Hannan päältä.\n\nRouva Meilert istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta Hannan sisään\nastuessa nousi hän siitä. Hän oli pitkä ja suoraselkäinen, tukka\nharmahtava, kasvonpiirteet kauniit, mutta ankarat. Hän tervehti Hannaa\njotenkin kylmästi ja pyysi istumaan.\n\nHanna jäi kynnykselle seisomaan.\n\n-- Minä olen Hanna Rappe, -- virkkoi hän ja tunsi veren nousevan\nposkilleen, eikä voinut estää hämilleen joutumistaan. -- Olen tullut\nanteeksi pyytämään epäkohteliaasta kirjeestäni.\n\nIlon säde kirkasti hetkeksi rouva Meilertin ankaroita kasvonpiirteitä,\nmutta hän voitti tunteensa ja tuli jälleen kylmäksi. Tämä rauhoitti\nHannaa. Hän oli odottanut kyyneltulvia ja syleilyksiä, ja semmoista hän\nei voinut kärsiä. Rouva Meilert katsoi häneen tarkkaan.\n\n-- Annapahan nähdä, -- sanoi hän -- oletko äitisi tytär... Ehkä silmät\novat hänen, mutta hänen katsantonsa oli vienompi, ystävällisempi...\nHänen äänensä värähti. Hanna katsoi häntä suoraan silmiin. -- Niin, --\nlausui hän, -- saattoi olla, ennenkuin surut tekivät hänen luontonsa\nkovaksi. Sanotaan, että minä ulkomuodoltani olen isääni, sisällisesti\näitiini.\n\nRouva Meilert asetti hänet hiljaa sohvaan viereensä. -- Puhu hiukan\näidistäsi, hänen viimeisistä hetkistään. Et voi aavistaa, kuinka kallis\nhän kerran oli minulle.\n\nHanna hymyili katkerasti. -- Ja kuitenkin saatoitte hyljätä hänen!\nAnnoitte hänen yksin taistella elämän taistelua, köyhänä, sairaana,\npettyneenä kaikissa toiveissaan niiden suhteen, joita hän oli\nrakastanut.\n\n-- Niin, näetkö, olin loukattu sisimmässä sydämmessäni. En voinut suoda\nsitä anteeksi, että hän, hyljäten ihanteensa, meni miehelle, joka ei\nedes ansainnut hänen kunnioitustaan. Minusta hän silloin alensi itsensä\nniin, että minun _täytyi_ työntää hänet luotani, vaikka sydäntä\nkirveli...\n\n-- Unhotatte, että hän rakasti isääni; olkoon se hänen\npuolustuksenansa.\n\nRouva Meilert katsahti ylös. -- Ei, -- sanoi hän kiivaasti, -- ei\nrakkauskaan _voi_ kaikkea puolustaa. Minä en koskaan voinut oikein\nuskoa, että hän todellakin rakasti isääsi; siihen tämä oli liian\npaljon häntä alempana. Mutta jos niin oli laita ... no, silloin en\nymmärrä ihmissydämmen oikkuja! Nainen, niin oikeutta harrastava,\nhelläsydämminen, kaikille suurille aatteille altis, kuin äitisi, ... ja\nisäsi! Hengettömämpää, tyhjempää, hengen ja ruumiin puolesta\nelähtyneempää olentoa en ole koskaan nähnyt. Mutta suo anteeksi, -- ehkä\nloukkaan sinua?\n\n-- Oi, -- kuului Hannan lyhyt vastaus, -- isäni suhteen minulla ei ole\nminkäänlaisia tunteita.\n\n-- No niin, ymmärräthän, miltä tuntui nähdä ystävän, jota rakastin\nenemmän kuin itseäni, heittäytyvän moisen miehen syliin! Minä olin\nepätoivossa ja katkaisin kaikki suhteemme. Sitten tuli hänen\nrangaistuksensa. Hän tuli onnettomaksi ja hyljätyksi, ja nythän minun\nolisi pitänyt anteeksi suoda. Mutta minä en voinut sitä, se tuntui\nikäänkuin minun samassa olisi täytynyt luopua omista periaatteistani,\nvarsinkin jos olisin ottanut ensimmäisen askeleen. Jos hän olisi tullut\nminun luokseni...\n\n-- Saatoitteko todellakin sitä uskoa sen kirjeen jälkeen, jonka te\nkirjoititte hänelle hänen hääpäivänänsä? -- Hannan posket hehkuivat. --\nSe kirje oli omiansa sammuttamaan viimeisenkin ystävyyden kipinän.\n\n-- Vai niin, sinä olet lukenut sen! No, -- olenhan sitä katunut\ntuhannen tuhatta kertaa. Olisin voinut luopua koko omaisuudestani, jos\nse vaan olisi ollut kirjoittamatta. Minä tiesin, että hänen sydämmensä\nmurtuisi siitä, ja kuitenkin kirjoitin sen, hillitsemättömässä\ntuskassani. Minulle oli silloin jonkunmoinen lohdutus siitä, että sain\ntehdä aukon meidän välillemme niin laajaksi, kuin suinkin voin.\n\nKun minä kuulin, että hänen miehensä oli hänet hyljännyt ja että hän\noli muuttanut pois pienen lapsensa kanssa, silloin pyrki sydämmeni\nhänen luo koko entisellä hellyydellään. Mutta luuletko saattaneeni\nlähestyä häntä, luuletko, että olisin voinut pyytää anteeksi? Ei,\nsiihen olin liian itsepintainen ja kova. Tahdoin pakottaa häntä ensin\ntulemaan minun luo. Mutta hän ei tullut, ja minä kuulin, että hän kärsi\nnälkää. Rauhoittaakseni omaatuntoani, lähetin hänelle sittemmin\nvuotuisesti pienen rahasumman sinua varten...\n\n-- Tekö sen lähetitte? -- keskeytti Hanna, punastuen pahasta mielestä.\nNiihin rahoihin hän ei koskaan kajonnut.\n\n-- Se oli hänen kaltaista, -- virkkoi rouva Meilert hymyillen tuskin\nnähtävästi. -- Hänhän aina oli tahtonut tulla omin voimin toimeen. Hän\noli yhtä ylpeä kuin minäkin, ja se teki meidät kumpaisetkin\nonnettomiksi. Sillä aikaa, kun hän kulutti itseänsä kovalla työllä,\njota huonosti palkittiin, menetin minä aikani lukemattomissa\nhuvituksissa, unhottaakseni sisällisen tyhjyyden. Kumpainenkaan meistä\nei koettanut toista lähestyä, ja kuitenkin olisi tämä pelastanut meidät\nmolemmat.\n\nKun olin tullut 30 vuoden vanhaksi tuntui minusta elämä ihan\narvottomalta. En ollut itse onnellinen, enkä elänyt kenenkään onnea\nvarten. En ollut oppinut mitään semmoista, joka olisi tehnyt minut\nmahdolliseksi alkamaan jotakin itsenäistä työtä, minua oli vaan\nkasvatettu elämästä nauttimaan. Tähän surun ja tyhjyyden aikaan tapasin\nminä miehen, joka kauan oli rakastanut minua hiljaisuudessa,\nuskollisesti ja puhtaasti ja ... me menimme yhteen. Hänellä oli\nharvinaisen jalo luonne. Kuinka paljosta tulee minun häntä kiittää!\nHänen ansionsa se oli, etten tykkänään vaipunut raskasmielisyyteen ja\nhänen ainainen, sydämmellinen toivomuksensa oli, että minä taaskin\nlähestyisin äitiäsi ja tulisin onnelliseksi... Mutta -- minusta oli\ntämä nyt jo mahdotonta, tie välillämme oli kasvanut umpeen, sitä peitti\nkorkea, kietova ruoho, me emme voineet enää saavuttaa toisiamme.\n\n... Viisi vuotta vaan kesti avioliittomme, minä kadotin tuon uskollisen\ntoverini ja seuraavana vuonna saapui minulle tieto äitisi kuolemasta.\n\nRouva Meilert oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja Hanna luuli hänen\nitkevän. Outoja tunteita liikkui nuoressa tytössä, kuunnellessaan\ntoisen puoliääneen lausumaa tunnustusta. Hanna tunsi vielä katkeruutta\näidin kohtalosta, mutta myöskin suurta sääliä tätä suurta, hillittyä\nsurua nähdessään. Ja hän tunsi vavahtavansa ilosta, huomatessaan Karin\ntädissä semmoista, jota hän saattoi ymmärtää ja suoda anteeksi.\n\nRouva Meilert nosti jälleen päätään. Hän ei ollutkaan itkenyt, mutta\nhänen silmänsä ilmoittivat semmoista kärsimystä, jota Hanna ei vielä\nollut kenessäkään nähnyt. He istuivat nyt kauan aikaa ääneti. Hanna ei\nuskaltanut kömpelöllä sanalla häiritä sitä; hän odotti, että toinen\nrauhoittuisi, ennenkuin hän rohkeni osoittaa sitä myötätuntoisuutta,\njoka täytti hänen sydämensä. Hän oli nähnyt paljon surua, oli ikäänkuin\nkasvanut surun polvella ja oli sille kuin vanha tuttu, vaikkei itse\nollut sitä kokenut muuten kuin kaikuna muiden sydämmistä. Mitä oli\nhänen levottomuutensa Bellan tähden verrattuna tämmöiseen katkeraan,\nkalvavaan tuskaan? Hänen oli vaan vieno, puhdas suru, vapaana\nkatumuksesta ja omantunnon vaivoista; siinä oli myös vielä toivoa ja\npelonsekaista luottamusta siihen voimaan, jolle kaikki on mahdollista.\n\nHänen oma käytöksensä Karin tätiä kohtaan tuntui hänestä tällä hetkellä\nniin alhaiselta, että häntä hävetti. Unhottaen tavallisen jäykkyytensä,\ntarttui hän äkkiä hänen käteensä ja suuteli sitä.\n\n-- Karin täti ... voitko suoda anteeksi sen, minkä kirjoitin?\n\nSanansa soivat vienoilta ja lämpimiltä, niin kuin Bella olisi ne\nlausunut.\n\n-- Ei ole minulla mitään anteeksi suotavaa. -- Rouva Meilert puristi\nkovasti hänen kättään. -- Mutta voitko hiukan pitää minusta, niin olen\nkiitollinen. Kerro nyt ... kerro äidistäsi kaikki, mitä vaan muistat,\nja kaikki, mitä arvelet minun ansainneeni kuulla. Elä säästä minua,\nanna minun kuulla kaikki, mitä hän on minusta sanonut. Pahin, minkä\nkuulla voin, ei ole mitään verrattuna omantuntoni vaivoihin. -- Hanna\nalkoi kertoa. Hän ei peittänyt mitään. Hän toi esiin äidin köyhyyden ja\nhänen ankaran taistelunsa leivän eteen. Hän puhui niistä epätoivon ja\nkatkeruuden hetkistä, joita hän oli nähnyt, niistä vastoinkäymisistä ja\npettyneistä toiveista, jotka vähitellen tekivät hänen äitinsä sydämmen\nkovaksi, sekä siitä pitkällisestä taudista, joka vihdoin vei hänet\nhautaan. Mutta hän viivytteli kauan kertoessaan viimeisten päivien\nhiljaisesta rauhasta ja siitä rakkaudesta, jota hän niin myöhään oli\nsaanut nauttia.\n\nIhmeellistä. Hänen näin kappale kappaleelta kertoellessaan äitinsä\nelämän vaiheita, niin paljon kuin muisti, katosi vähitellen\nviimeinenkin vihan varjo häntä kohtaan, joka hänen vieressään istui ja\njoka hänkin puolestansa oli niin paljon katkeroittanut vainajan päiviä;\nja hänestä tuntui nyt, että se suru, jota he kumpanenkin olivat\nkantaneet, oli muodostunut lujaksi siteeksi, joka yhdisti heitä\nkuolemankin jälkeen.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun Hanna meni. Hän tunsi nyt hellää\nmyötätuntoisuutta Karin tätiä kohtaan ja toivoi pian taas saavansa\nhäntä nähdä.\n\n\n\n\nBellan parantuminen edistyi, vaikka hyvin vähitellen. Hän sai nyt\nvälistä olla istuallaan vuoteessa, pehmeiden päänaluksien nojassa,\nmutta lukea hän ei saanut eikä tehdä minkäänlaista työtä. Monesti kävi\naika hänelle pitkäksi. Silloin oli Pentillä tapana asettaa pikku Helmi\nBellan vuoteelle, jossa hän erinomaisella taidolla kaasi juomalasin\nyöpöydän liinalle, söi suuhunsa sokuripalaset ja takoi kalistimellaan\nvuoteen laitaan, kunnes kiinnitti itseensä Bellan huomion. Välistä\nistuivat kaikki sisarukset Bellan vuoteen ympärillä, puhuen\nkouluseikoista, ja pari kertaa oli hänellä ollut ilo vastaanottaa pari\ntoveria, jotka toivat terveisiä koko luokalta.\n\nHänen rakkahimmat hetkensä olivat kuitenkin ne, jolloin Hanna\nloma-ajoillaan istui hänen luonaan. Silloin loistivat Bellan silmät.\nHannalla olikin taito kertoa asioita niin, että ne viehättivät\nvähääkään väsyttämättä. Eräänä tämmöisenä hiljaisena hetkenä kertoi\nHanna käyneensä Karin tädin luona ja Bella ihastui siitä äärettömästi.\n\n-- Hän oli miellyttävä, sanoithan niin? Miltä hän oikeastaan näytti?\nMitä kaikkea hän sanoi? Menetkö sinne jälleen? Pidätkö paljonkin\nhänestä?\n\n-- Nytpä puhut liiaksi, neiti Belladonna, ja siis menen tieheni.\n\n-- Elä mene, elä! Lupaan olla hiljaa kuin liera, jos vaan jäät. -- Ja\nBella tarttui hänen hameesensa. -- Minä, näetkö, voin niin hyvin tänään\nja sentähden olen niin vallaton. Tohtori antoi minulle luvan syödä\nviinirypäleitä, ja minä olen niin kauhean ahne niille. Ellei minulla\nolisi omaatuntoa, lähettäisin sinut ulos pyryilmaan ostamaan hiukan\nenemmän, sillä ne loppuivat juuri. Mutta...\n\n-- Jos ei muu estä, niin kyllä vapautan sinut omastatunnostasi, --\nnauroi Hanna ja oli jo puolitiessä ulkona huoneesta.\n\n-- Odota sinä tuuliaispää! Ota viisikymmentä penniä tuosta laatikostani\nja valitse kaikkein kauniimmat viinirypäleet! Kas niin ... hyvästi nyt!\n\nKun Hanna jo oli sulkenut oven, kutsuttiin häntä takaisin.\n\n-- Maltahan, Hannibal, luulenpa, että minun rypäle-himoni kuuluu niihin\n\"mielen tiloihin\", joita tahto voipi hallita. Ergo _voin_ minä hallita\nsitä; ergo _tahdon_ sitä hillitä. Pane pois viiskymmenpenninen. Se\nvoipi tehdä suurempaa hyötyä säästölaatikossani köyhiä varten, kuin\nminun ahneessa vatsassani.\n\nHanna totteli nauraen ja istui jälleen entiselle paikalleen.\n\nSamassa astui Pentti huoneesen, korvat punaisina, ja kantaen\npäällysnuttuaan käsivarrellaan.\n\n-- No, herraseni, mitä sinä olet toimittanut tänään? -- kysyi Bella ja\nkutsui hänet luokseen.\n\n-- Seisauttanut hurjistuneita hevosia, -- vastasi Pentti\nyksitoikkoisella äänellä.\n\nTytöt näyttivät niin kummastuneilta, että hänen täytyi nauraa. -- Ihan\ntotta, -- vakuutti hän. Kuljin kauppatoria keisarillisen palatsin\nkohdalla, kun näin hevosen kuormineen tulevan hurjaa vauhtia minua\nvastaan. Ajuri huusi ja koetti hevosta pidättää, kuorman sisässä\nvoivotteli joku täyttä kurkkua. He näyttivät joutuvan suoraa päätä\nKatajanokan kanavaan. No, minulla ei ollut muuta neuvoa, kuin hyökätä\nesille ja ojentaa levitetty sateenvarjoni hevosta kohti, joka tästä\nniin hämmästyi, että seisahtui siihen paikkaan. Vauhdista kaatui reki\ntietysti ja ajuri joutui sen alle. Pari kolme miestä tuli avuksi, me\nsaimme hevosen riisutuksi valjaista ja ajurin autetuksi. Ei hänelle\neikä rouvasihmiselle, joka oli sisässä, ollut mitään vahinkoa\ntapahtunut. Vaan rekeä nostaessani sain tämän ison reiän\npäällystakkiini. Tahdotko sinä, Hanna toveri, auttaa minua parsimaan\nsitä?\n\n-- Niin auttaako? -- nauroi Hanna -- tarkoitat kai, että me vuoroon\nompelemme yhden pisteen kumpikin. Ei, annahan tänne, kyllä minä tulen\ntoimeen ilman sinun apuasi.\n\nPentti antoi hänelle takin ja hän aikoi ruveta sitä korjaamaan.\n\n-- Mutta kuulehan, Pentti, -- kuiskasi Bella vuoteeltaan ja näytti\nhyvin veitikkamaiselta, -- kuka se tässä tuonoin vakuutti, ettei\nkoskaan antaisi naisen auttaa itseään millään, jota itse voisi\ntoimittaa?\n\nPentti aprikoi. -- Minä se taisin olla. Ja olen minä aikoinani sukkia\nparsinut, mutta en nuttuja. Vaan pitää se kai minunkin työni tässä\nkelvata. Annahan tänne, niin koetan! Ja kiitos, sisko siirappisuu, että\npuolustit itsenäisyyttäni.\n\nHanna antoi hänelle neulan ja rihman; sormitin ylettyi tuskin\npuoliväliin kynttä. Pentti istui ompelemaan ja koetti näyttää\ntottuneelta. Hän asetti otsansa ryppyihin ja alkoi vetää kuin suutari\npikilankaa. Tytöt naurahtivat, vaan antoivat hänen olla hiukan aikaa\nrauhassa.\n\nMutta kun Hanna näki, että parsima, huolimatta Pentin vakavista\nponnistuksista, alkoi näyttää isolta käsnältä nutun hihassa, pyysi hän,\nettä Bella \"armollisesti\" antaisi hänen tällä kertaa auttaa. Olihan\nPentti jo osoittanut, että hänellä oli hyvä tahto.\n\nBella ei ollut säälimätön, ja kohta näki Pentti ihmetellen, kuinka\nHanna toverin taitavat sormet ensin hävittivät hänen taitonsa jäljet ja\nsitten parsivat reiän niin hyvästi, että paikka näytti aivan\nentiseltään.\n\n-- Tytöt ovat kuitenkin oiva tyttöjä! -- huudahti hän huoaten\nihmetyksestä.\n\n-- Ja pojat ovat poikia ja jäävät siksi! -- virkkoi Bella päätään\nnyykyttäen.\n\nSamana iltana kävi Bella taas huonommaksi. Kuume tuli takaisin ja hän\nheittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan. Lääkäri, jota oli\nkäyty hakemassa, pelkäsi taudin uudistuvan.\n\nAamupuolella yötä, jolloin Hanna valvoi hänen luonaan, aukaisi Bella\näkkiä silmänsä, ja kuiskasi hiljaa: -- Hanna!\n\nHanna istui vuoteen ääreen ja tarttui Bellan käteen. Se oli tulikuuma\nja silmät loistivat suurina ja kirkkaina.\n\n-- Kuinka on laitasi? -- kuiskasi hän levottomasti. -- Oletko huonompi?\nMenenkö tätiä herättämään?\n\n-- Elä vielä... Mutta Hanna, ehkä minun nyt täytyy kuolla.\n\nHanna tunsi pistoksen sydämmessään, niin kipeän, että hänen olisi\ntehnyt mieli huutaa. Mutta näennäisesti oli hän tyyni.\n\n-- Luuletko, Hanna, ... että on hyvin vaikeaa kuolla? -- Bella\nkiinnitti levottoman katseensa Hannaan.\n\n-- Olen vaan nähnyt _yhden_ ihmisen kuolevan, ja se oli äitini. Hänelle\ntuli kuolema kuin pelastaja, jota on ikävöity, hänhän oli ollut niin\nkauan kipeänä.\n\n-- En tarkoita sitä ... tarkoitan, että ... onko hyvin kauheaa ...\nseisoa Jumalan kasvojen edessä?\n\n--- Toivon, että Jumalan läheisyys suopi sinulle rauhaa ja\nturvallisuutta, eikä pelkoa, -- vastasi Hanna, ja hänen huulensa\nvärisivät niin, että hän tuskin saattoi puhua.\n\n-- Näetkö ... minä välistä niin pelkään Jumalaa ... olen niin vähän\nhuolinut Jumalasta ... jospa Hän onkin suuttunut minuun...\n\n-- Oi, Bella rakas, eihän kukaan meistä ole hänen armoansa ansainnut.\nMutta tiedäthän, keneen me saamme turvata.\n\n-- Kyllä! -- kuiskasi Bella heikolla äänellä.\n\nHetken kuluttua kiersi hän käsivartensa Hannan kaulaan ja kysyi: --\nHanna rakas, suretko minua paljonkin, jos ... nyt kuolisin?\n\nHanna koetti karaista itseään, että saisi vastatuksi tyyneesti: --\neihän kukaan, maailmassa ole niin rakas minulle kuin sinä.\n\n-- Ei kukaan muu kuin Jumala! -- kuiskasi Bella jälleen.\n\n-- Oi, ei edes Jumalakaan, -- virkkoi Hanna surullisena. -- En ole\nvielä päässyt niin pitkälle, että rakastaisin Jumalaa ylitse kaiken...\nVaan sinä näytät niin väsyneeltä, elä puhu enää, koeta nukkua.\n\nBella nyykäytti päätään. -- Tahtoisin niin mielelläni elää! -- kuiskasi\nhän ja koetti hymyillä. Sitten vaipui hän hiljaiseen uneen, yhä\npidellen Hannaa kädestä.\n\nAamu koetti ja löysi heidät samassa asemassa. Hanna oli väsymyksestä\nnääntyä, vaan ei hennonut liikahtaa eikä vetää pois kättään, ettei\nherättäisi sairasta. Rouva Palmfelt hiipi huoneesen, levoton kysymys\nkatseessaan. -- Hän nukkuu, -- kuiskasi Hanna iloisena.\n\nOlikohan tämä uni elämäksi vai kuolemaksi? Levottomina kuuntelivat he\nhänen hengityksiään, jotka kävivät yhä syvemmiksi ja rauhallisemmiksi.\nTälläkin kertaa kulki kuoleman enkeli vaan ohitse. Se ei vielä koskenut\ntähän kypsymättömään hedelmään, se kylvi vaan vakavuutta kahteen\nnuoreen sydämmeen.\n\n\n\n\nMaaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei\nenää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa\npienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui\ntulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.\n\nJa nyt hän ryhtyi lukuihin uudella tulisella innolla. Vaikka ne eivät\nsaattaneet täysin tyydyttää hänen tietoja haluavaa henkeänsä, olivat ne\nkuitenkin kaikki mitä hänellä siihen aikaan oli tarjona.\n\nKarin täti oli tarjonnut hänelle huonetta luonaan, vaan Hanna\nkieltäytyi siitä vakavasti. -- En tahdo olla liian suuressa\nkiitollisuuden velassa sinulle, täti hyvä, -- virkkoi hän\nystävällisesti, -- ja sitä paitse tottuisin sinun luonasi liian hyviin\npäiviin.\n\nMutta useinpa kävi hän nyt Karin tädin luona, kun vaan Bella ei häntä\ntarvinnut. Ja Karin täti oli tehnyt hänelle erään ehdotuksen, joka pani\nhänen päänsä pyörälle.\n\nEnsin, kun Karin täti oli sanonut, että hän aikoi lähteä ulkomaalle\nvuodeksi ja ottaisi Hannan mukaansa, oli tämä, tapaansa noudattaen,\nkieltäytynyt aivan jyrkästi. Karin täti näytti olevan siitä pahoillaan.\nHanna sitten katui ja sanoi tulevansa mukaan sillä ehdolla, että hän\nvastaisuudessa saisi maksaa takaisin matkakulungit puolestansa.\n\n-- Siihen olet oikeutettu, -- vastasi Karin täti vakavasti. -- Vaan\nolenpa minäkin oikeutettu kieltäytymään vastaanottamasta lahjaa, jota\nnyt tarjoon sinulle lämpimällä sydämmellä.\n\nHanna taisteli vanhaa ylpeyttään vastaan, mutta hänen rakkautensa Karin\ntätiin vei voiton.\n\n-- Myönnyn, siitä syystä vaan että pidän sinusta, täti, -- sanoi hän.\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi Karin täti hymyillen ja hyväili Hannan\nuhkamieltä osoittavaa otsaa.\n\nEräänä lauantai-iltapäivänä viettivät Bertha ja Alma pientä\npakinahetkeä Hannan luona. Tytöt kävivät ylipäänsä mielellään häntä\nkatsomassa. Hän oli tullut paljon iloisemmaksi ja avomielisemmäksi\nBellan parantumisen jälkeen.\n\n-- Hyvänen aika, kuinka pehmoisia sohvia sinulla on! -- huudahti Bertha\nheittäytyen eräälle puutuolille semmoisella rähinällä, että sen jalat\nolivat vaarassa. -- Sinun luonasi vallitsee niin suuri mukavuus, että\nse oikein veltostuttaa.\n\n-- Oho, istukaa laattialle, kaiken mokomin, jos tuolien pehmeys vaivaa,\n-- kehoitti Hanna. -- Niinkuin näet, pidän minä paraimpana istua\npaljaalla pöydällä.\n\n-- Mutta sanokaa, eikö se olisi taivaallista, jos olisi oikein rikas,\n-- huudahti Bertha aivan hurjistuneena. Ajatelkaa, että saisi nukkua\nuntuvilla, ei tarvitsisi käydä ikävässä koulussa, saisi syödä\nherkullisesti ja lukea hauskoja kirjoja! Voi, voi sentään!\n\n-- Mitenkä sitten kävisi rohdoille ja proviisoritutkinnolle? -- kysäsi\nHanna.\n\n-- Minä viis työstä, kun olisi rahaa niin paljon kuin nuuskaa! Minä\npitäisin 16 palvelijaa...\n\n-- Ja minä panisin kaikki rahani hevosten ostoon, -- arveli Alma, joka\ntähän saakka oli selaillut kirjaa. -- Olen ihan hurjasti rakastunut\nhevosiin. Olisitko sinä mielelläsi rikas, Hanna?\n\n-- En, ... tai minkätähden ei, jos vaan itse olisin joka pennin\nansainnut.\n\n-- Herranen aika, kuinka viisas sinä aina olet! -- huokasi Bertha. --\nSama se mistä rahat ovat kotoisin, kunpahan niitä vaan olisi.\n\nTytöt nauroivat.\n\n-- Hanna varmaankin perustaisi jonkunmoisen pelastuslaitoksen\npahantapaisia poikia varten, -- sanoi Alma -- enkö kuullut sinun kerran\nsanovan jotakin semmoista?\n\n-- Siinä tapauksessa saisit ottaa Valter Hagenin ensimmäiseksi\nkasvatiksesi, -- ehdotti Bertha. -- Hän on jo miltei mennyttä kalua,\nvaikka on vasta koulupoika.\n\n-- Olen kuullut sen, -- vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. --\nValter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet\nhyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä\npitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi\nhän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat\nylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.\n\n-- Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden\ntäytyisi häntä hävetä! -- huudahti Alma.\n\n-- Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut\nsemmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on\nollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet.\nPoika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.\n\nHanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän\nvarjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.\n\n-- Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi\nhangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa\npullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?\n\n-- Kai se on hajuvettä, -- arveli Alma.\n\n-- Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli\nvaipunut ajatuksiinsa.\n\nBertha aukaisi pulloa ja haisteli. -- Uh ... ptski! Sinä heitt ...\nptshi! Sehän on ammon ... ptski ... iakkia! Jopa osasit valhetella,\nsanoi Jussi papille.\n\nHannan täytyi nauraa. -- Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi\nsanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois\nlikapilkkuja vaatteista.\n\n-- Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon,\naivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!\n\nKun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli\npimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja\nihmisiä tulvaili keskikaupungilla.\n\nTytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme\nrinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.\n\nNyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu\nlaskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan\nkatse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:\n\n-- Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!\n\nTytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä\nnuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja\nliikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.\n\nHanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti\nBerthan käsivarteen. -- Tuo on kurjaa! -- kuiskasi hän.\n\n-- Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.\n\n-- Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä\nkoettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei _saa_ tapahtua. Minäpä\nmenen sisään...\n\n-- Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, --\nlausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.\n\n-- En saata lähteä, en _saata_ ... läähätti Hanna tunteensa vallassa.\n-- Minun täytyy saada hänet pois.\n\n-- Sinuako hän sitten tottelisi, -- keskeytti Alma. -- Tule pois nyt,\nrakas, kulta Hanna!\n\n-- Odotahan, Alma, elä mene, ... minä en voi lähteä ... tuntuu aivan\nkuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te\nnäe kuinka he kilistelevät laseja ... kuinka halukkaasti hän sitä\ntyhjentää ... päästä minut, Alma, minun _täytyy_ mennä sisälle.\n\n-- Oletko ihan hullu, Hanna?\n\nBerthakin oli liikutettu. -- Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi,\ntule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!\n\n-- Menkää te ... minä en voi teitä seurata... Ehkä istuvat he täällä\npuoliyöhön saakka, -- lisäsi hän puoleksi itsekseen, -- ja\nminkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti\ntovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän\njälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle?\nEikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki\nkuiskasi: elä mene! -- ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän\ntaas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi\noven.\n\nEtehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan\nkatseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: -- tehkää hyvin ja\nkutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.\n\nSen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen\njalkapohjiansa.\n\nUlos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. -- Hyvä on, --\narveli hän, -- en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.\n\nHän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli\nulos.\n\nHanna otti pari askelta häntä kohtaan.\n\n-- Minä se olen, Valter, -- virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. --\nEtkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?\n\n-- Minnekä? -- kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen\nHannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian\noikeasta laidasta.\n\n-- Onko ... onko aikomus saada minut pois toverien luota? -- kysyi hän\nja koetti näyttää jäykältä.\n\n-- Kyllä, Valter, -- vastasi Hanna lujasti. -- Ehk'et aavista, mihin\nnuo toverit tahtovat sinua viekotella?\n\n-- Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia.\nJollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.\n\n-- _Yhdenkö_ lasin? -- Hanna hymyili surullisesti. -- Minä laskin jo\nkolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli\nserkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon\nvaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään\niloa elämässä.\n\nHän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa\nhereille.\n\n-- Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään...\n\n-- Vai niin! -- Valter oikaisi itsensä. -- Ihmiset ovat niin sukkelat\ntuomitsemaan...\n\n-- Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi\nraittiusseuraan, se auttaisi sinua?\n\n-- Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. -- Valter\nkoetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.\n\n-- Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä\naikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne\nvarmaankin iloitsevat tulostasi.\n\nValter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen\nkäydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän\nsitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.\n\n-- En tiedä, ilkeänkö, -- sanoi hän, -- en ole kylävaatteissa.\n\n-- No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme\nsiellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen\njälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!\n\nJuuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan\nValterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla\nsaarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa,\niski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko\njouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla\ntytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän\nnäköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli\nhän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle\njäähyväiset ja pujahti tiehensä.\n\nHanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja\npettyneitä toiveita. -- Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, --\najatteli hän. -- Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme\n_yhden_ askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan\npäin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin\nääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.\n\nPahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui\nnojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen\nviereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään\nnyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.\n\n-- Elkäämme häntä vielä jättäkö, -- virkkoi Bella innostuneena, --\npäätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.\n\nHanna puristi ystävänsä kättä. -- Minulla ei ole suuria toiveita, --\nsanoi hän alakuloisesti. -- Kun luonteessa itsessään ei ole mitään\nlujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät\naikomukset.\n\n-- Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden\nhyväksi, -- sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein\nitsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin\ntyötä, -- työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein\nparanen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään\nrumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.\n\n-- Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset\nulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta\nmerkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja\nJumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja\nrauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen\nsinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin\nsulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen\nja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä\nminua alakuloiseksi.\n\n-- Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, -- sanoi\nBella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.\n\n\n\n\nHuhu Hannan \"ravintola-käynnistä\" oli sillä välin levinnyt kaupungissa.\nHänen selkänsä takana kuiskattiin, moni karttoi hänen seuraansa ja hän\nhuomasi usein säikähtyneitä ja moittivia katseita kiinnitettävän\nitseensä. Pari päivää tapauksen jälkeen seisoi kaksi korkeimman luokan\ntyttöä kuiskaten koulun käytävässä.\n\n-- Kello oli lähes 12 yöllä, -- sanoi toinen, -- kun minun serkkuni,\njoka istui sanomalehtiä lukien perähuoneessa, näki hänen tulevan\nsisään.\n\n-- Näkikö hänen tulevan sisään? -- Silmät olivat seljällään\nkummastuksesta.\n\n-- Näki. Ja sitten meni hän ulos tuon Hagenin kanssa, josta jokainen\ntietää, ettei se ole mikään siivo poika.\n\n-- Ja he kävelivät kauan aikaa muutamilla syrjäkaduilla, -- kuiskasi\neräs toinen. -- Thure Öst tapasi heidät.\n\n-- No niin, minusta on hän aina tuntunut hiukan ... tuommoiselta ... --\nkeskeytti eräs kolmas painolla.\n\n-- Ajatelkaapa, -- juoda punssia ravintolassa kahdentoista aikaan\nyöllä! -- lisäsi neljäs.\n\n-- Muistatteko kuinka ankara hän oli olevinaan viime vuonna, kun ei\nherra Hallgren edes kelvannut luistimia hänelle panemaan? No, ei\nluulisi!\n\n-- Saa nähdä, eikö häntä eroteta edes ajaksi, -- arveli viides. -- Minä\ntuskin ilkeän sanoa, että me olemme samalla luokalla.\n\n-- Mitä maailman asioita tässä keskustellaan? -- kysyi Bertha, joka\nsamassa kulki ohitse ja pisti päänsä keskelle tyttöparvea.\n\n-- Hiljaa! -- varoitti yksi joukosta salaperäisesti. -- Me puhumme\nHanna Rapen urotyöstä, kun meni ravintolaan ja joi siellä punssia.\n\n-- Mitä, mitä, mi-tä moskaa te nyt taas olette toisillenne uskotelleet?\n-- huudahti Bertha, joka ei ollut sen koommin ajatellut koko juttua. --\nHannako punssia joisi! No, yhtä pian minä mustetta ammennan itseeni.\nKyllä ymmärrän. Juttua on näppärästi sievistelty. Antakaa minun kertoa,\nmiten se oikeastaan oli, koska itse olin mukana.\n\n-- Olitko mukana? -- Tytöt vetäytyivät hiukan taaksepäin.\n\n-- Niinpä niin, \"ursäkta\", minä seisoin kadulla. -- Ja Bertha kertoi\nkoko tapauksen.\n\n-- Oletko ihan varma siitä, että hän paikalla tuli ulos jälleen? --\nkeskeytti eräs tyttö. -- Onhan se voinut olla joku muu.\n\nBertha näytti epävarmalta. -- Minusta hän _näytti_ ihan Hannalta, --\nvastasi hän vitkaan.\n\n-- Niin, _näyttää_ ja _tietää_ ei ole sama asia...\n\n-- Kaikessa tapauksessa, tytöt, voin minä panna pääni panttiin, ettei\nHanna ole tehnyt mitään, jota voi vääräksi sanoa, vaikka hän on voinut\nkäyttäytyä varomattomasti. Ja sehän oli vaan sen tähden, että hän saisi\ntuon kurjan Valterin pois huonojen toverien seurasta, kun hän hetkeksi\npistihe sisään. Se oli reippaasti tehty, ja minä kunnioitan häntä,\nvaikkei minulla itselläni olisi ollut rohkeutta tehdä samaa.\n\nBerthan puolustuspuhe vaikutti muutamiin tovereihin, jotka olivat\ntaipuvaiset näkemään Hannan käytöstä paraimmassa valossa. Mutta monet\npintapuoliset, juoruavat, ajattelemattomat toverit pitivät sitä vääränä\nja sopimattomana. He osoittivat Hannalle selvään, etteivät häntä\nhyväksyneet ja luokalla vallitsi hyvin ikävä mielentila. Nekin, joiden\nolisi pitänyt häntä paremmin tuntea, olivat hämmästyneet ja epävarmat\nsiitä, kuinka heidän piti hänen käytöstään selittää, sekä välttivät\nhäntä niin paljon kuin voivat.\n\nHanna ei voinut olla huomaamatta kaikkea tätä ja vasten hänen tahtoansa\nkoski se häneen. Hän olisi tahtonut tyytyä vaan omantuntonsa\ntodistukseen, mutta huomasi haluavansa myöskin toverien kunnioitusta.\nHän tunsi, että he johonkin määrin olivat häntä turmelleet.\nSuurena lohdutuksena oli kyllä, että Bella, Verna Sommar, Karin\ntäti ja pari luokkatoveria olivat hyväksyneet hänen tekonsa, ja hän\nkoetti olla huolimatta muista. Ei hän ollut yhtäkään sanaa lausunut\npuolustuksekseen, ja mitäpä varten hän sitä tekisi, puhuihan asia itse\npuolestaan.\n\n-- No, tämähän on ihan mahdotonta kärsiä! -- huudahti Bertha eräänä\npäivänä, kun hän kuohuen innostuksesta ja harmista kiiruhti Hannan luo,\njoka istui yksin luokalla. -- Etkö voi puhua, ihminen, ja puhdistaa\nmainettasi? Olen saarnannut kuuroille korville. Tietysti he hyvin vähän\nluottavat _minun_ arvosteluuni. Minä luulen myöskin, että eräältä\ntaholta koetetaan murtaa sinun vaikutustasi ja muutamat \"meikäläisistä\"\novat pysyneet ihan puolueettomina. Jos vaan et puhu, niin ... on\nholhojavirkasi luokalla mennyttä kalua...\n\n-- En ole koskaan mitään holhojavirkaa tahtonut, -- virkkoi Hanna ja\nnousi samassa kiivaasti. -- En ainakaan _itsetietoisesti_, -- lisäsi\nhän puoliääneen, ja hänen poskensa lensivät punaisiksi. -- Minkätähden\npuhuisin? Elleivät huoli sinun sanoistasi, kuinka uskoisivat minua, kun\ntäytyy puhua omasta puolestani? Ei, anna minun olla rauhassa. Kohtahan\nlukukausi loppuu, ja sitten ette tarvitse minua enää nähdä.\n\n-- No, jos aiot antaa tämän kestää vielä nämä neljä viikkoa, niin minä\nen tahdo enää tietää koko asiasta. Minä en voi kärsiä näitä happamia\n\"miiniä\" ja äänetöntä nureksimista päivä toisensa perästä. Kunnon riita\nolisi minusta mieluisempi. Ja vielä yksi asia, Hanna. Jos sinä et\npuolusta itseäsi, niin pelkään minä, että muutamat, en sano kutka,\nkoettavat saada sinut erotetuksi.\n\nHanna kävi ihan kalpeaksi, -- tätä ei ollut hän ajatellut. Vaan samassa\nheräsi myös hänen entinen uhkamielisyytensä, ja hän huudahti\nkatkerasti: -- Saatte olla huoleti! Ennenkuin annan asian mennä niin\npitkälle, eroan minä vapaaehtoisesti, -- vaikka huomispäivänä...\n\n-- Elä ole hullu, Hanna, eläkä anna aihetta uusiin juttuihin. Ajattele,\nkuinka tärkeä sinulle on saada hyvä päästötodistus! Oletpa kaikkein\nhulluin raivopää, minkä koskaan olen nähnyt. Kun muutamilla sanoilla\nvoisi kaikki parantaa!...\n\n-- Ole hiljaa, en aio kerjätä teidän kunnioitustanne! -- Ja Hanna meni\ntiehensä; hänen poskensa hehkuivat harmista ja nöyryytyksestä.\n\nBella ei ollut nähnyt Hannaa kahteen päivään ja alkoi käydä\nlevottomaksi. -- Parasta, että pistäydyt häntä katsomassa, Pentti, --\nehkä hän on kipeä.\n\nPentti meni ja löysi Hannan niinkuin tavallisesti kirjojensa äärestä.\nHän näki, että Hannan silmät olivat punaisina itkusta, mutta ei ollut\nmitään huomaavinaan.\n\n-- Bella käski sanoa terveisiä, että olet epäkohtelias, kun et ole\nkahteen päivään näyttänyt silmiäsi, -- sanoi hän leikillisesti. -- Tule\npois nyt, minäkin tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sinulla on\nsanomista uudesta ainekirjoituksestani.\n\n-- Saatanhan tulla. Mene sinä edeltä. -- Hanna vältti hänen katsettaan,\nmutta ääni kuului ihan tavalliselta.\n\nKuinka hyvältä tuntui näiden viimeisten päivien sisällisten taistelujen\nperästä taas istua Bellan luona, kuunnella hänen herttaista puhettaan\nja unhottaa kaikki vastoinkäymiset. Hanna olisi mieluummin ollut\npuhumatta itsestään, mutta Bellan silmät osoittivat niin paljon hellää\nuteliaisuutta, että hänen murheensa tunki esille. Hän peitti kasvonsa\nkäsillään ja kuiskasi Bellan polveen nojaten: -- Bella, minä tulen\neroamaan koulusta näinä päivinä.\n\n-- Oi, Hanna kulta, ethän! Sitä et saa! Onko se tuon juoruamisen\ntähden?\n\n-- Minun käytöstäni pidetään sopimattomana ja arvellaan minun\nvahingoittaneeni koulun mainetta. En _voi_ enää jäädä oppilaaksi.\n\nÄänettömyys vallitsi jonkun aikaa. Bella koetti käsittää Hannan\najatuksen juoksua, ennenkuin hän antaisi hänelle neuvoa. Hän ymmärsi,\nkuinka vaikealta Hannasta tuntuisi jäädä, kun luokka piti häntä\npahennuksena. Vaan samassa tuntui hänestä kovin surkealta, että Hannan\ntäytyisi erota ja jäädä ilman päästötodistusta, kun hän ei ollut mitään\npahaa tehnyt ja syynä kaikkeen oli vaan pintapuolinen ja kurja käsitys\nhänen käytöstavastaan.\n\nBertha oli edellisenä päivänä käynyt Bellan luona ja täynnä\nkapinallista ja pahaa mieltä kertonut tovereistaan sekä pelostaan, että\nHanna erotettaisiin.\n\n-- Se on vaan se marakatti, Jenny, joka on sen kaiken toimeenpanija, --\nsanoi hän vihaisena. Hän on juoninut siitä \"papalle ja mammalle\" ja nyt\novat nämä uhanneet ottaa hänet pois koulusta, jos ei niin vaarallista\ntoveria, kuin Hannaa, eroteta. Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun\nei Hanna alenna itseään yhtäkään sanaa sanomaan puolustuksekseen, ja\nkun sinäkin olet poissa, joka ennen saatoit noita kunnottomia järkeen.\n\nBella ei voinut millään tavalla uskoa, että moinen meteli oli syntynyt\nsiitä yksinkertaisesta asiasta, että Hanna oli tehnyt velvollisuutensa.\nHän koetti rauhoittaa Berthaa ja lupasi puhutella Hannaa.\n\nNyt silitti hän hiljaa Hannan päätä. -- Hanna kulta, sinä _et_ eroa.\nAsia ei kannata niin suurta uhrausta ja saadaan kyllä autetuksi\ntoisellakin tavalla. Minkätähden et ole itseäsi puolustanut? Olethan\nsinä kelpo asianajaja! --\n\n-- Ketä vastaan minä itseäni puolustaisin? -- kysäsi Hanna kiivaasti.\n-- Kukaan ei ole minua syyttänyt. Se on juuri se hiljainen, hiipivä\npanetteleminen, jota vastaan ei voi puolustaida, joka ajaa minut pois.\nSuora syytös olisi tuhat kertaa parempi kuin tämmöinen äänetön moite.\n\n-- Ja sinäkö väistyisit halvan, perättömän panettelemisen tähden? Ei,\nHanna, se ei olisi sinun tapaistasi, se olisi miltei pelkurimaisuutta.\nOlethan minulle aina teroittanut, että sen, joka pysyy oikeudessa ja\ntotuudessa, täytyy kulkea tietänsä eteenpäin pää pystyssä. Ja nyt sinä\nvetäytymällä pois olisit itse valmis luulettelemaan heille, että olet\nkäyttäytynyt pahasti.\n\n-- Mutta mitä _voin_ minä tehdä, ystävä hyvä? -- kysyi Hanna\nmielenliikutuksessa. -- _Jos_ minut erotetaan? Parempi on itse lähteä,\nkuin saada ero täältä.\n\n-- Siitä saat olla ihan huoleti, ei se tapahdu. Minulla on eräs\naikomus, mutta en sitä vielä kerro. Lupaa minulle, ettet ryhdy\nmihinkään kypsymättömään toimeen, vaan luotat minuun.\n\nHanna painoi hänen kätensä silmilleen ja huulilleen. -- Sinä olet\n_ystäväni_ ja sinuun minä luotan. Koetan malttaa mieltäni sinun\ntähtesi.\n\nKoulun johtokunnassa ja opettajien kesken oli useita kertoja ollut puhe\nHannan eroittamisesta. Siinä muodossa, kuin juttu oli heille esiin\ntuotu, se tietysti herätti yleistä paheksumista. Päätettiin tutkia\nHannaa yksityisesti ja sitten julistaa hänelle, että hän oli koulusta\nerotettu.\n\nKaikki olivat pahoillaan hänen puolestaan, koska tyttö tähän saakka ei\nollut koskaan antanut syytä moitteesen, vaan päinvastoin oli koulun\netevimpiä oppilaita. Mutta koulun maine vaati muka, että oppilas, joka\nsiihen määrin oli sääntöjä rikkonut, suoraa päätä lähetettäisiin pois.\n\nEnnenkuin kokous tällä kertaa loppui, saapui siihen Verna Sommar ja\npyysi sananvuoroa. Hän oli, varmana siitä että Hannan rikosta oli\nliioteltu, äsken puhutellut häntä itseään ja saanut häneltä avonaisen\nja tarkan kertomuksen koko tapahtumasta. Hän oli sitten tavannut nuoren\nHagenin, joka kertoi asian yhtäpitävästi, joten ei enää ollut\nepäilyksen syytä. Vihdoin oli hän käynyt kysymyksessä olevassa\nravintolassa, ja siellä oli hänelle vakuutettu, ettei mikään nuori\nnainen sinä iltana ollut siellä mitään nauttinut.\n\nVerna kertoi nyt kokouksessa tapauksen semmoisena, kuin hän oli sen\nHannalta ja Valterilta kuullut.\n\n-- Minun mielipiteeni mukaan, -- lopetti hän, -- ansaitsee Hanna Rappe\nkunnioitustamme ja kiitostamme siitä, että hän, itsensä unhottaen,\nkoetti ojentaa horjuvalle lähimmäiselle auttavaa kättään.\n\nNolo hiljaisuus syntyi. Aikaa vaadittiin, ennenkuin mielet voivat\nkääntyä Hannan puolelle. Jotkut nuoremmista pyysivät sitten, että\npäätös peruutettaisiin, koska se perustui vääriin huhuihin.\n\nMutta vanhemmat ja varovaisemmat arvelivat, että huhu oli jo päässyt\nniin leviämään, ettei sitä enää voisi saada vaikenemaan eikä\ntodistuksillakaan tyhjäksi tehdä. Koulun maine oli vaarassa, jos se ei\nerottanut yleisesti syytettyä oppilasta.\n\nNuoremmat opettajat ja opettajattaret väittivät kiivaasti tätä\nkäsitystä vastaan. -- Eihän mahtane olla aikomus, -- kysyivät he, --\nettä koulu väärän huhun tähden uhraa yhden paraimmista oppilaistaan?\n\n-- Onpa ikävä kyllä välistä täytymys uhrata _yhden_ sitä varten, että\nmuut jäisivät, -- lausui yksi vanhemmista opettajista.\n\n-- Jos tätä periaatetta aiotaan noudattaa nyt ja vastedeskin, niin\npyydän minä heti saada virkaeron, -- huudahti Verna Sommar tavattoman\nkiivaasti.\n\nNuoremmat opettajat pitivät hänen puoltansa ja johtokunta huomasi\nitsensä pakotetuksi joko luopumaan yhdestä paraimmista opettajistaan\ntai sallia Hanna Rappen jäädä kouluun.\n\nUusi kokous määrättiin seuraavaksi illaksi, jolloin jokainen olisi\nennättänyt vakaantua mielipiteessään.\n\n-- Minun ei ainakaan tarvitse missään vakaantua, -- virkkoi Verna\nSommar. -- Minun täytyy joko tehdä vääryyttä tai hakea toinen paikka.\nEi ole vaikea valita.\n\n\n\n\nKun viides luokka seuraavana päivänä tuli voimisteluun, huomasi se\nopettajansa tavattoman vakavaksi ja hajamieliseksi. Hän johti\nharjoituksia, antoi käskyjä ja neuvoja kuin muulloinkin, mutta teki\nkaikki miltei koneentapaisesti, ja helppo oli nähdä, että hänen\najatuksensa olivat kaukana. Pari kertaa unhotti hän antaa tavallisia\nmerkkejä tai nimitti liikkeitä väärillä nimityksillä.\n\nEi hennonut kuitenkaan kukaan nauraa. Päinvastoin tarttui hänen\nalakuloisuutensa koko tuohon hilpeään joukkoon ja tunti kului hiljaa ja\nilman elämää.\n\nKun se oli loppunut ja Hanna Rappe ensimmäisten joukossa mennyt pois,\nkutsui Verna Sommar vielä kerta kokoon kaikki muut, hänellä oli heille\nsanomista.\n\n-- Tahdoin kysyä teiltä, tytöt, -- virkkoi hän ja hänen äänensä kaikui\nkuin kenraalin, joka tutkii joukkojaan, -- tahdoin kysyä, tiedättekö ja\nhyväksyttekö sen, että yksi paraimmista tovereistamme on joutunut mitä\nkehnoimman epäluulon alaiseksi, tullut huonosti kohdelluksi ja yleisen\njuorun esineeksi, sekä nyt on vähällä tulla erotetuksi koulusta? Te\ntiedätte kaikki, ketä tarkoitan...\n\nTytöt olivat ääneti. Muutamat olivat hämillään, toiset näyttivät aivan\nvälinpitämättömiltä, niinkuin asia ei olisi vähääkään heihin koskenut.\n\n-- En ainakaan _minä_ sitä hyväksy, -- kuultiin äkkiä Berthan lausuvan.\n\n-- Enkä minä, -- virkkoivat muutamat epävarmat äänet joukosta.\n\nJenny väänteli itseään hiukan hermostuneena:\n\n-- Eihän se ole kummaa, että sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt\nvetäytyvät pois semmoisen seurasta, joka...\n\n-- Tiedän, mitä aiot sanoa, -- keskeytti häntä Verna harmistuneena, --\nmutta sinä olet väärässä, niinkuin kaikki muutkin. Tietäkää tytöt, että\nkaikki se paha, mikä kerrotaan Hannasta, on paljasta panettelemista,\nolen itse ollut tilaisuudessa ottamaan asiasta selkoa.\n\nTytöt tunkeutuivat hänen ympärilleen ja hän kertoi kaiken sen, minkä\noli kuullut Hannalta itseltään, Valterilta sekä ravintolan\npalvelijoilta.\n\nHäntä keskeyttivät innokkaat huudahdukset, niinkuin: -- mitä minä olen\nkoko ajan sanonut?... Niin, mutta minä olen _aivan_ varmalta taholta\nkuullut ... kulta Hanna raukka!... Hyi, kuinka ilkeitä me olemme\nolleet... j.n.e.\n\n-- Sanokaa minulle, -- jatkoi Verna Sommar, -- onko hän koskaan\nrikkonut lupaustaan? Eikö hän aina ole kehoittanut teitä hyvään ja\noikeaan? Ja kuinka te palkitsette häntä? Epäluulolla, jonka täytyy\nsyvästi häntä loukata ja tylyydellä, joka osoittaa huonoa käsitystä\nkumppanuuden velvollisuuksista. Te olette käyttäytyneet rumasti tytöt,\nja nyt vaatii teidän kunniantuntonne, että koetatte tehdä pahan\nhyväksi. Osoittakaa nyt Hannalle, että te uskotte häntä ja pidätte\nhäntä entisessä arvossa; se ilahduttaisi häntä enimmin.\n\nNyt syntyi melu semmoinen, että talo oli vähällä kumoon kaatua. Tytöt\npuhuivat kaikki yhtaikaa ja jokainen koetti voittaa toiset. -- Kuinka\nhauskaa, että Hanna on syytön! -- huusi Bibbi ja pyörähytti Aina\nBergia. -- Olen koko ajan uskonut, ettei hänessä ollut syytä, --\nvirkkoi Lilli, unhottaen kerrassaan, että hän oli tarkasti välttänyt\nHannaa.\n\n-- Se olisi sopinut niin hyvin hänen poikamaisuuteensa yleensä, jos hän\nolisi maistellut punssia poikain kanssa, -- keskeytti Jenny, vielä\nepäluulon vallassa. -- Ja minä kuulin _aivan_ varmalta taholta...\n\n-- Että olet kana, joka paikalla uskoo ensimmäistä tuhmaa huhua, --\npisteli Bertha siihen. -- Olenhan minä yötä päivää teille saarnannut,\nettä kaikki oli sulaa valhetta, mutta te ette ole uskoneet.\n\n-- Olen kai minä uskonut, -- kuului ääni joukosta. -- Ja minä myös ...\nja minä. -- Kaikki tahtoivat nyt välttämättömästä todistaa, että he\n\"todellakin itse asiassa olivat uskoneet Hannaa syyttömäksi, mutta kun\nsitä ei voitu todistaa, niin...\"\n\n-- No, näen, että te kadutte tylyyttänne, -- keskeytti Verna\nSommar, joka puoleksi surullisella hymyllä oli kuunnellut heidän\nsanakiistaansa. -- Menkää nyt puhumaan Hannalle. Hän on alakuloinen ja\nsyvästi loukattu...\n\n-- Mennään, mennään, -- huusivat tytöt. -- Ei ole kummaa, jos hän on\nsuuttunut!...\n\n-- Hän on rohkea, alttiiksi antava ja totuutta harrastava, -- jatkoi\nVerna Sommar -- hänellä on sydän paikoillaan. Minkä hän teki, sitä ei\nolisi tehnyt kukaan meistä.\n\n-- Ei tietysti, kukapa tahtoisi mennä _ravintolaan_? -- huudahti eräs\ntytöistä ja näytti loukkautuneelta.\n\n-- Hyvä, mutta ajattelepa, jos sinun pikku veljesi sattuisi\npalavaan taloon. Etkö koettaisi häntä pelastaa, vaikka vaatteesi\nnokeutuisivatkin? Se on pelkuri, joka vaaran hetkenä ajattelee itseään\nensi sijassa. Hanna Rappe on näyttänyt meille, kuinka meidän tulee\nmenetellä.\n\nTytöt hälisivät, iloisina, noloina ja katuvaisina. Hanna esiintyi\nheille jälleen entisessä rehellisyydessään, eivätkä he nyt voineet\nkäsittää, kuinka olivat saattaneet hänestä luulla mitään ala-arvoista.\n\n-- Ei häntä saa koulusta erottaa, -- lausui yksi päättäväisesti.\n\n-- Jos hän erotetaan, niin eroan minäkin, -- uhkasi toinen.\n\n-- Niin teemme mekin, -- kuului usealta taholta. -- Mennäänpä\njohtajattaren luo puhumaan Hannan puolesta!\n\nTähän ehdotukseen yhtyi kolme neljättä osaa luokkaa. Muut tahtoivat\npysyä puolueettomina. He häpesivät niin pikaista mielenmuuttamista ja\nmuutamat heistä eivät vieläkään voineet epäluuloaan voittaa.\n\nMutta enemmistö meni, Alman ja Berthan johdolla, innostuneina ja\nhehkuvina taistelunhalusta, puolustamaan äsken sorrettua toveriaan.\n\nJohtokunnan kokous jälkeen puolen päivän ei kestänyt kauan. Useimmat\npuolustivat Hannan jäämistä; ainoastaan pari henkilöä puhui siitä\nvaarasta, minkä tämä voisi koululle saattaa. Viidennen luokan käynti\njohtajattaren luona otettiin myös lukuun. Peljättiin, että koska\nmielipide hänen suhteensa nyt oli äkkiä kääntynyt, voisi hänen\nerottamisensa synnyttää ankaraa moitetta.\n\nEnemmän hyväntahtoinen kuin hienotunteinen oli se vastaanotto, joka\nHannalle suotiin, kun hän seuraavana aamuna tuli koululle. Koko luokka\noli kokoutunut etehiseen ja tervehti häntä kaikuvalla \"hurraa\" huudolla.\n\nJa ennenkuin hän aavisti mitään, oli hänet nostettu tuolille, jota\nsitten kannettiin ympäri huonetta.\n\nHanna tuli kuitenkin tästä kunnioituksesta enemmän alakuloiseksi kuin\niloiseksi. Kuinka saattoi hän luottaa tunteihin, jotka yhtenä päivänä\nkuohuivat luulevaisuutta ja moitetta, toisena taas saattoivat\neläköönhuutoihin? Hän ei ensin ollenkaan käsittänyt, kuinka tämä käänne\noli tapahtunut, mutta huomattuaan ovessa Verna Sommarin iloiset silmät\nalkoi hän aavistaa asian kulkua.\n\n_Semmoinenko_ siis oli hänen luokkansa ja ehkä tytöt yleensä? Yhtä\nvalmiit heittämään kivellä epäluulon alaista toveria, kuin sovittamaan\ntuskaa liioitettua ystävyyttä osoittamalla.\n\nTätä ajatellessa tuli hän pahalle tuulelle huolimatta kaikista\nystävyyden osoituksista ja toivoi pääsevänsä johonkin nurkkaan\najatuksiaan selvittämään. Mutta toverit pyörivät hänen ympärillään\nkysyen, selittäen, anteeksi pyytäen, niin että hän ei päässyt rauhassa\najattelemaan, ennenkuin omassa pienessä kamarissaan.\n\nEnimmin kaikista koski häneen se, että Valter Hagen siitä illasta\nsaakka kerrassaan vältti kaikkea \"vaikutusta\". Hanna ei ollut häntä\nollenkaan nähnyt eikä Pentinkään koskaan onnistunut tavata häntä\nkotona. Koulussa taas pysyi hän erillään niin paljon kuin mahdollista,\nja kun Pentti ystävällisesti kutsui häntä luonaan käymään vastasi hän\nverukkeilla. Tietysti oli huhu Hannan niin kutsutusta \"ristiretkestä\"\ntullut lyseoonkin, ja Valter sai kärsiä paljon pilkkaa tovereiltaan.\nTäten poistui hänestä kerrassaan se häpeän tunne, jonka Hannan sanat\nolivat herättäneet, ja hän koetti paraimmalla taidollaan pelastaa\nkunniaansa sillä väärällä miehuudella, jolla niin usein peitetään\nrehellistä katumusta.\n\nHanna ymmärsi nyt menetelleensä väärin; kun asia kerran oli tullut\njulkiseksi, ei se saavuttanut tarkoitustaan. Kuitenkaan ei hän voinut\ntekoansa katua, hän oli tuona iltana noudattanut omantuntonsa ankaraa\nkäskyä eikä olisi saanut rauhaa, jos ei olisi sitä totellut.\n\nMitä hän muuten huoli Valter Hagenista? Ei enemmän kuin mistään muusta\nhädässä olevasta ihmisparasta. Mutta saattoiko hän mennä äkkijyrkän\nrinteen ohitse, jossa jokin kukka oli juurtunut vierivään hiekkaan ja\njoutumaisillaan poishuuhdotuksi ensimmäisellä rankkasateella,\nkoettamatta istuttaa sitä turvallisempaan paikkaan? Hänestä tuntui,\nettä se rakkaus ja toimintahalu, jonka hän tunsi kasvavan itsessään,\ntällä alalla tulisi paraiten käytetyksi. Että hän paraiten voisi antaa\nroponsa ihmiskunnan suureen kasvatustaisteluun, jos hän tulisi\ntuommoisten kodittomien, hyljättyjen poikaraukkojen hyväksi\nkumppaniksi...\n\nMutta nyt ei ollut aikaa moisiin ajatuksiin, tutkinto lähestyi ja\npäästötodistus. Hän luki tulisella innolla nämä viimeiset viikot. Hän\ntunsi sielunsa niin nälkäiseksi, ikäänkuin ei mikään voisi sitä\ntyydyttää. Olihan koulu vaan ensimmäinen askel. Monta oli niitä vielä,\n-- monta, ennenkuin hän saavuttaisi päämääränsä. Jos hän edes koskaan\ntietäisi sen saavuttaneensa!\n\nUlkomaanmatka Karin tädin seurassa tuntui hänestä paljon lupaavalta;\nsen piti avata hänelle tien koko maailman viisauden aarteille. Heidän\noli määrä matkustaa Kreikkaan ja Roomaan, Pompejiin ja Vesuviolle,\nNeapeliin ja Korsikaan. Hän ajatteli tätä kaikkea niin suurella\nikävöimisellä, että se melkein jakoi hänet kahtia. Toinen osa\nkuljeskeli Pompejin raunioilla, toinen kulutti päivän toisensa perästä\nnoita hyvin tunnetuita koulun portaita. Hän piti itseänsä itsekkäänä,\nkun saattoi olla niin iloinen. Eihän Bella saisi tästä kaikesta\nnauttia, ja moni muu, joka paremmin kuin hän olisi tarvinnut tätä\nvirkistystä, saisi ilman lepoa jatkaa yksitoikkoista työtään. Oi jospa\nhän olisi saattanut heittää tuon avaran maailman portit seljälleen\nkaikille väsyneille ja sairaille, köyhille ja ikävöiville, joilla\ntuskin oli aavistusta maailmasta ja ihmisyydestä oman neljän seinänsä\nulkopuolella!\n\nHän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei hän olisi kylliksi kypsynyt\nottamaan vastaan kaikkea, mitä semmoinen matka tarjoo. Kukapa\nlieneekään niin vahva ja rikas, niin rajaton ja kaikkeen mahdollinen\nkuin juuri 18 vuotta täyttänyt?\n\nKarin tätikin oli ruvennut tuota matkaa ikävöimään. Hän alkoi nuortua,\nhänen väsynyt henkensä antautui ilolla ajattelemaan tätä uutta suhdetta\nHannaan, niinkuin sairas kiinnittää mielensä uuteen lääkkeesen. Tämän\nnuoren, virkeän, tietoja ikävöivän ihmislapsen kanssa matkustaminen\nparantaisi hänen sairasta mieltään ja herättäisi hänet uuteen eloon.\n\nLähtöpäivä oli määrätty ensi päiväksi Kesäkuuta. Edellisenä päivänä\npiti koulun loppua ja Pentin ylioppilastutkinnon tapahtua. Seuraavana\npäivänä piti Bellan omaistensa kanssa muuttaa Fågelvikiin ja myöhemmin\nmennä Hankoniemeen kylpemään. Uusia voimia tarvittiin ensi vuodeksi,\njolloin hänen vielä tulisi koulussa olla, ja ikävällä ajatteli hän,\nettä kaikki entiset toverit silloin olisivat poissa.\n\nNämä olivat sillä välin hyvin innoissaan Hannan kesätuumista ja pitivät\nhäntä onnellisimpana olentona taivaan alla. He antoivat hänelle kosolta\nhyviä neuvoja ja olivat suuresti huvitetut hänen matkapuvuistaan.\n\nHanna nauroi ja antoi heidän puhua. Mutta kun matkapuku tuotiin kotiin\nja oli koetettava huomasivat he, että hukkaan olivat menneet hyvät\nhumalat, sillä Hanna ei ollut vähääkään luopunut siitä ankarasta\nyksinkertaisuudesta, jossa hän oli päättänyt pysyä.\n\nEräänä sunnuntai-iltapäivänä Toukokuussa istui Hanna yksin huoneessansa\nahkerasti kirjoitellen kirjeitä. Hän tahtoi ilmoittaa postimestarin\nrouvalle ja pappilan neideille matkastaan ja samassa lähettää muutamia\nriviä sekä sievän muistikortin pienelle kyyryselkäiselle ystävälleen.\n\nIkkuna oli auki ja pihalla kasvava, vasta auennut koivu levitti ihanaa\ntuoksua huoneesen. Hanna hengitti sitä ahneesti; se toi hänelle\ntervehdyksen uudestaan heränneestä virkeästä elämästä ja samassa\nkotiseudun jäähyväiset, jotka tuntuivat hiukan surkeilta.\n\nPalvelustyttö astui sisälle ja ilmoitti, että eräs herra kysyi neiti\nRappea. Hanna ei tahtonut emäntäänsä vaivata ja päätti sentähden ottaa\nvieraan vastaan omassa huoneessaan, ihmetellen, mitä asiaa hänellä\nsaattoi olla.\n\nPitkä, keski-ikäinen herra astui sisälle. Hän näytti äskettäin nousseen\nsairasvuoteelta; silmät olivat kuopalla, hän hengitti lyhyesti ja\nkäveli vaivaloisesti.\n\nHanna katseli häneen tarkkaan ja pyysi istumaan. Vieras vältti hänen\nkatsettaan ja ääni kuului epävarmalta, kun hän kysyi: -- oletteko te\nneiti Rappe?\n\n-- Olen, -- vastasi Hanna.\n\n-- Ei ole kumma ... ettet tunne minua, -- virkkoi vieras. -- On niin\nmonta vuotta siitä, kuin... Minä olen isäsi...\n\n-- Isäni! -- huudahti Hanna, valkeana kuin ikkunan pielet, joihin hän\nnojasi. Tuntui ikäänkuin häntä olisi kohdannut isku, joka melkein vei\nhänet tunnottomaksi. -- Isäni? ... en ymmärrä...\n\n-- Niin, isäsi, jonka kohtalo vihdoinkin on kotimaalle saattanut.\nKoti-ikävä on kalvanut sydäntäni, ja ikävä sinua on ollut ... en\ntahtonut kuolla siellä kaukana. Matka oli vaikea ... olen ollut hyvin\nkipeä, mutta pääsin kuitenkin perille. Nyt arvelen asettua tänne ja\ntarjota sinulle kodin... Sanomalehdistä näin, että äitisi oli\nkuollut ... sinähän olet nyt ... ainoa, mikä minulla on tässä\nmaailmassa.\n\nHänen äänensä oli käheä ja puhe kuului ulkomaalaiselta. Sanat suhisivat\nHannan korvien ohitse, hän käsitti niistä vaan päätarkoituksen, mutta\nse jähmetytti häntä ja hän varustautui puolustamaan itseään. Väkisin\nvoitti hän itsensä, vastaten:\n\n-- Jos lienette isäni, niin olette aikoja sitten ... menettäneet kaikki\nisän oikeudet minun suhteeni. Erehdytte, jos luulette minun aikovan\nruveta tyttären velvollisuuksia täyttämään teitä kohtaan; side meidän\nvälillämme on aikoja sitten katkennut. Tosin olen köyhä ja koditon,\nmutta onpa minulla jotakin, jolle annan suuremman arvon kuin kodille ja\nrikkaudelle, ja se on minun persoonallinen vapauteni.\n\nVieras näytti hämmästyneeltä, ja hänen veltot kasvonpiirteensä\nelpyivät. Hän ei ollut nähtävästi odottanut mitään vastausta, kun hän\nnyt vihdoin osaksi pakosta osaksi itsekkäisyydestä aikoi ottaa luokseen\ntyttärensä. Tämä vastustus herätti hänessä jonkunmoista intoa sekä\nhalua esiintyä Hannalle paremmassa valossa.\n\n-- Tiedän kyllä, Hanna, -- sanoi hän surullisesti ja hänen laihat\nkasvonpiirteensä näyttivät vielä kalpeimmilta ja terävämmiltä, --\ntiedän, etten ole kohdellut sinua kuin isä lastaan. Mutta luulin\nkuitenkin... Olen ollut niin yksinäni ... näinä vuosina, olen joskus\nkärsinyt nälkääkin ... minua on vaivannut kauhea koti-ikävä. Vihdoin\nonnistui minun koota hiukan omaisuutta ja päätin palata kotiin. Et voi\naavistaa mitä kaikkea olen kärsinyt. Saatoin näyttää teistä\nsydämmettömältä ja kuitenkin ... olivat ajatukseni usein teidän\nluonanne.\n\n... Aikomukseni oli, -- jatkoi hän, kun Hanna ei virkkanut mitään, --\nlähettää teille rahaa. Mutta se elämäntapa, johon olin tottunut, vei\nkaikki varani... Toivoin yhä ... voivani tulla varalliseksi ja sitten\npalata ... sekä hankkia teille huolettomat päivät.\n\n-- Ja sillä aikaa annoitte äitini nääntyä murheesen ja kovaan työhön.\n-- Hannan huulet värähtivät ja hän piteli kovasti kiinni tuolin\nselkäimestä näyttääksensä tyyneeltä. -- Annoitte hänen elellä\nyksinänsä, köyhänä ja mieli katkerana, kun hän ei voinut enää luottaa\nJumalaan eikä ihmisiin. Hän oli ennen niin onnellinen ... ja te ... te\nryöstitte häneltä _kaikki_. Näinä 18 vuotena ... oletteko te\nlähettäneet hänelle yhtä riviä, yhtä tervehdystä, edes tietoa siitä,\nettä elitte ja muistelitte häntä? Ette mitään. Se olisi kuitenkin\nparantanut monta haavaa ja vahvistanut sitä hyvää luuloa teistä, jota\nhän niin kauvan koetti säilyttää, ... kunnes vihdoinkin hänen täytyi\nsiitä luopua. Hän oli teidän omanne niin kokonaan, kuin mahdollisesti\nvoi olla toisen omana -- ja te heititte hänen pois luotanne niinkuin\nsärkyneen astian.\n\nHanna peitti kasvot käsiinsä ja taisteli itkua vastaan, joka väkisenkin\ntahtoi hänet vallata. Tämän miehen ei pitänyt saada nähdä hänen\nkyyneleitään, sillä hän se oli syynä kaikkeen siihen suruun ja\nkatkeruuteen, minkä hän oli äidiltänsä perinyt. Hän oli ryöstänyt\nkahdelta ihmiseltä onnen; pitikö hänen nyt vielä viedä häneltä kaikkein\nkalliin aarre: vapaus? Mutta olihan hän vapaa ihminen, semmoisella\nisällä ei ollut mitään oikeutta häneen ... ei hän aikonut taipua tämän\nitsekkään miehen mielen mukaan, olipa hän vaikka kuinka monta kertaa\nhänen isänsä.\n\nHän nieli kyyneleensä ja virkkoi melkein ankarasti:\n\n-- Ja nyt voitte lähteä, minulla ei ole muuta sanomista. En voi koskaan\nolla teille tyttärenä, ja meidän tiemme kulkekoot erillään niinkuin\ntähänkin saakka.\n\nVieras oli istunut äänetönnä pää kumarruksissa, ja Hannan sanat\nkoskivat häneen nähtävästi. Nyt hän nousi ja otti askeleen ovea kohti.\n\n-- Jää hyvästi, Hanna ... en tahdo enää vaivata sinua läsnäolollani...\nMinä lähden jälleen, yksin niinkuin tulinkin... Suo anteeksi, ... että\nhetken saatoin luulla, että sydämmessäsi voisi olla jotakin hellyyttä\nminua kohtaan ... suo anteeksi, että olisin tahtonut vapauttasi\nrajoittaa! En tarkoittanut mitään pahaa... Elä enää muista, ... että\nhetkeksi tulin sinua häiritsemään ... olisin tahtonut ... luulin ...\nminä...\n\nKova yskä keskeytti häntä, ja kun hän vihdoin herkesi rykimästä, vaipui\nhän melkein tunnotonna tuolille, niin kalpeana ja raukeana, että Hannaa\npuistatti. Pitikö hänen nyt kuolla tähän ja oliko hän hänet tappanut?\n-- Kas tässä, juokaa vähän vettä! -- sanoi hän ja ojensi isällensä\nvesilasin.\n\nVanhuksen käsi värisi, kun hän tarttui siihen. -- Kiitos! -- virkkoi\nhän. -- Ehkä se onkin viimeinen kerta, kun sinä tarjoot minulle\njuomista.\n\nHän koetti hymyillä ja tämä hymyily koski kipeästi Hannan sydämmeen.\nHän näki hänen menevän vaivaloisesti hoiperrellen portaita alas ja ulos\nportista. Hän kumartui ulos ikkunasta ja katseli poismenevää niin\nkauvan, kuin saattoi nähdä tuota riutunutta muotoa ... nyt hän\nseisahtui ... nyt jatkoi taas matkaansa ... nyt katosi jo kadun\nnurkkauksessa.\n\nHetkeksi tuntui hänestä, että hänen pitäisi kiiruhtaa hänen jälkeensä\nja taluttaa häntä, ettei hän kaatuisi, mutta hän pidätti itsensä. Mitä\ntekemistä oli hänellä tämän miehen kanssa?\n\nHanna ajatteli, kuinka onnellinen hän oli ollut tänä vuonna, kuinka\nhänellä oli kaksi kotia ja helliä sydämmiä, joihin hän saattoi turvata\nmilloin tahansa, ja kuitenkin sai olla vapaana kuin taivaan lintu.\nHänellä tosin ei ollut sitä mukavuutta, jonka rikkaus tuottaa, mutta\neikö hän ollut kyllin rikas ja vapaa, kun hänellä oli -- terve ruumis\nja luja tahto? Eikö hän näillä lahjoilla pääsisi pitemmälle kuin moni\nrikas rahojensa avulla.\n\nSitten ajatteli hän tuota ulkomaan matkaa ja kaikkea sitä, mitä tämä\nhänelle tuottaisi. Hän oli niin kasvanut kiinni tähän ajatukseen, että\nhän arveli aivan taantuneensa, jos vaan siitä matkasta luopuisi. Ja\nminkätähden hän panisi tätä luopumista kysymyksen alaiseksikaan? Olihan\nhän aivan varma siitä, että pääsisi Karin tädin mukaan?\n\nHänen verensä kuohui. Hän taisteli toivottomana niitä katumuksen ja\nsääliväisyyden tunteita vastaan, jotka olivat heränneet hänessä ja\nkovasti häntä vaivasivat. Hän sulki silmänsä, ettei tarvitsisi nähdä\ntuota hoipertelevaa haamua, ja korvansa, että pääsisi kuulemasta tuota\nkauheaa yskää. Kuitenkin hän näki ja kuuli ne ja ne laimensivat hänen\nvastustusvoimaansa. Huomaamatta mutta varmasti kävi hänen päätöksensä\nheikommaksi ja hänessä heräsi halu, jota hänellä ei koskaan ollut\nennen: halu kokonaan panna itsensä alttiiksi jonkun kärsivän ihmisparan\nhyväksi. Kerrassaan heittää pois kaikki oman edun ajatukset ja elää\nyksinomaan _yhden_ ainoan hyväksi, josta ei kukaan huolisi ja jota ei\nkukaan rakastaisi. Että tämä ainoa tässä tapauksessa tulisi olemaan\nhänen isänsä, se oli hänelle syrjäasia. Hän olisi melkein toivonut,\nettä se olisi ollut joku toinen. Sillä katkeruus isää kohtaan oli niin\nsyvästi juurtunut häneen, että se osaksi riisti häneltä itsensä\nkieltämisen ilon.\n\nSeuraavina päivinä oli hän kokonaan tunteittensa vallassa, vaan ei\ntahtonut kenellekään mitään ilmoittaa. Hän tiesi, että hänen yksin\ntäytyi asiassa päättää, eikä hän tahtonut kenellekään mitään puhua,\nennenkuin oli vakaantunut päätöksessään.\n\nKarin täti ja Bella näkivät kyllä, että joku asia Hannaa vaivasi, mutta\nhe kunnioittivat hänen äänettömyyttään eivätkä koettaneet millään\ntavalla tunkeutua hänen salaisuuteensa.\n\nEräänä päivänä, kun Hanna tapansa mukaan matkallaan koulusta pistäytyi\nKarin tädin luona, otti tämä häntä leikillisesti niskasta ja työnsi\nhäntä kirjoituspöydän ääreen. -- Näetkö näitä papereita? -- kysäsi hän\niloisesti. -- Ne ovat ne siivet, joiden tulee kantaa meidät ulos\nmaailmaan. Ensi lauantaina, tutkinnon jälkeisenä päivänä arvelen, että\nlähdemme matkaan. Joudut kai matkaan siksi?\n\n-- Karin täti! -- Hanna veti hänet alas sohvaan. -- Saanko puhutella\nsinua?\n\nHänen katseensa oli niin surullinen ja äänensä niin vieno, että rouva\nMeilert äkkiä tuli vakavaksi.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi hän levottomasti.\n\n-- Täti ... minä olen luopunut matkasta. Sinun täytyy suoda anteeksi\nja ... mennä yksin.\n\nKarin tädin kasvot synkistyivät. -- En ole luullut sinua oikulliseksi,\n-- sanoi hän.\n\n-- Sitä en olekaan, täti hyvä. -- Hanna oli kalpea, synkkä vakavuus oli\nhänen silmissään vaikka huulet koettivat hymyillä.\n\n-- Mitä se on Hanna, minä en ymmärrä sinua. Etkö tahdo matkustaakaan\nminun kanssani?\n\n-- Enkö _tahdo_? Oi, Karin täti, tiedäthän, etten ole koskaan voinut\nuneksia mitään ihanampaa. Mutta nyt en _voi_ tulla. Olen joutunut\nsuhteesen, joka sitoo minut tähän paikkaan ... en ole enää niin vapaa\nkuin ennen... Isäni on tullut...\n\nRouva Meilert nousi kiivaasti ja hänen silmänsä iskivät vihan tulta.\nHän tarttui kovasti Hannan käsivarteen. -- Onko totta? Kuinka tohtii\nhän? Onko hän tullut ryöstämään sinutkin minulta? Mutta sitä hän ei saa\ntehdä! Sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia häntä kohtaan, _ei\nyhtään!_ Sinä et saa ... et saa jättää minua nyt, Hanna!\n\n-- Anna kun kerron sinulle kaikki täti hyvä, -- pyysi Hanna, joka\nmuuttui yhä tyyneemmäksi, mitä enemmän Karin täti tuskastui.\n\n-- Isä tuli luokseni tässä toissa päivänä riutuneena, yksinäisenä ja\nvieraana omassa maassaan. Hän tarjosi minulle kodin luonaan ... sanoi\ntahtovansa hyväksi tehdä, minkä rikkoi. Ja hän näytti niin surkealta,\nniin kurjalta! Mutta minä käskin hänet pois ja sanoin, ettei meidän\nvälillä enää ollut mitään sidettä. Näin hänen sitten taas menevän\ntiehensä, ry'ittyänsä niin kovasti, että oli melkein kuolla siihen,\nnäin hänen hoipertelevan katua pitkin johonkin yksinäiseen paikkaan,\njossa ei kukaan häntä hoitaisi ja jossa hän ehkä kuolisi aivan yksin,\n-- ja sydämmeni suli vähitellen. Et voi aavistaa, kuinka olen kärsinyt\nnäinä päivinä, kun itsekkäisyys ja velvollisuuden tunne ovat keskenänsä\ntaistelleet.\n\n-- Elä puhu velvollisuudesta! -- keskeytti häntä rouva Meilert\nsäälimättömästi. -- Kyllä hän on aikoja sitten vapauttanut sinut\ntyttären velvollisuuksista. Vai, kyllä minä käsitän hänen aikeitaan! Ei\nse ole hyväksi tekemisen halu, joka on hänet tänne tuonut, hänessä on\nvaan se itsekäs toivo, että häntä täällä palveltaisiin ja\nhoidettaisiin. Ei mikään mies voi ajan pitkään tulla toimeen ilman\nnaisen hellyyttä, kaikkein vähimmin semmoinen mies, joka on viettänyt\nelämänsä paheissa ja himoissa. Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole\nvähääkään velvollisuutta semmoista isää kohtaan.\n\n-- En tarkoittanutkaan sitä, Karin täti. Ei ne ole tyttären tunteet\njotka saattavat minua hänen luo, vaan se että hän on semmoinen kurja,\nonneton olento. Tiedätkö, se on jotakin vastustamatonta tuo halu koko\nhellyydellään antautua tuommoisen kärsivän olennon hoitoon, koettaa\nsaattaa häntä unhottamaan yksinäisyytensä ja tuskansa, saada\nkiitollinen katse väsyneistä silmistä. Minä en ole varma siitä, mutta\nminusta tuntuu, eitä _kärsimyksen_ ja _sääliväisyyden_ muodostamat\nsiteet ovat vielä lujempia ja pyhempiä kuin sukulaisuuden ja\nmyötätuntoisuuden. Ehkä olen väärässä, mutta siltä se tuntuu.\n\n-- Haaveilija! -- lausui rouva Meilert hymyillen, mutta muuttui pian\ntaas vakavaksi. Sinä voisit toimittaa hänelle hyvän hoidon ryhtymästä\nsiihen itse. Kyllä minä pidän huolta siitä, että hän saa kaikki mitä\nhän tarvitsee.\n\n-- Kiitos, Karin täti, mutta ei siinä kylliksi. Luuletko, että hän\nolisi tehnyt pitkän vaivaloisen matkan kotimahansa, yksin ja kuoleman\nkourissa, jos hän ei olisi ikävöinyt muuta kuin pehmeää vuodetta ja\nkunnollista hoitoa? Sitähän olisi voinut saada vaikka missä. Mutta\nhänen sydämmensä pakotti häntä niiden kahden olennon luo, joissa\nkentiesi vielä löytyisi hiukan hellyyttä häntä kohtaan. Kun minä\nmaantieltä nostan pienen madonkin, joka on kärryjen pyörän alle\njoutumaisillaan, niin kuinka saattaisin käskeä pois luotani ensimmäistä\nihmisolentoa, joka on minun puoleeni kääntynyt?\n\nRouva Meilert istui kauan aikaa ääneti. Hän iloitsi Hannan\njalomielisyydestä, vaikka pelkäsi, että tämä tulisi turhaan tuhlatuksi.\nHän ei voinut uskoa mitään hyvää Hannan isästä; hän ei olisi tahtonut\nmistään hinnasta nähdä Hannan pitemmän ajan kärsivän sen miehen\noikuista ja itsevaltaisuudesta, joilla tämä ennen oli vaimoansa\nvainonnut. Mutta kuoleman läheisyys loi sovittavan varjonsa kaikkeen.\nRouva Meilert ymmärsi Hannan nykyisen innostuksen eikä hennonut riistää\nhäneltä sitä. Mutta hän päätti huolimatta vastenmielisyydestään käydä\nHannan isän luona ja ottaa selkoa niistä suhteista, joihin hänen\nlemmikkinsä oli joutua.\n\nOmaa ikäväänsä hän ei tällä hetkellä ajatellut, mutta Hanna teki sen.\n\n-- Rakas täti, -- virkkoi hän ja suuteli hellästi rouva Meilertin\nkättä, -- sinä olet tehnyt minulle niin paljon hyvää, ja nyt minä\nkuitenkin tulen seuran pettäjäksi ensi kerralla kun voisin olla sinulle\njoksikin iloksi. Mutta ymmärräthän syyni ja ethän suutu minuun.\n\n-- Pitäisikö minun suuttua sinuun? -- Karin täti veti hänet hellästi\nluokseen. -- Tuskin olisin luullut tässä \"kovasydämmisessä\" Hannassa\nlöytyvän niin paljon ihmisrakkautta.\n\n-- Se on Bellan ansio, täti hyvä, ja sinun. Te kaksi olette tehneet\nminut niin onnelliseksi, että minun täytyy rakastaa koko ihmiskuntaa.\nMutta eräs asia johtui nyt juuri mieleeni. Etkö tahtoisi, täti, -- oi\netkö tahtoisi ottaa Bellaa mukaan minun sijaan? Hänestä olisi sinulla\nsekä iloa että hyötyä ja hänelle tekisi matkustaminen niin sanomattoman\nhyvää. Hän on niin lempeäluonteinen ja hyvä ja samassa niin innostunut\nkaikesta, että teille tulisi hyvin hauska yhdessä.\n\nRouva Meilert antoi hänen puhua ja kuunteli vaan hajamielisenä. Kun hän\najatteli, että Hanna nyt tulisi kiinnitetyksi sairasvuoteesen, että\nhänen täytyisi valvoa ja vaivata itseään, ehkä kokea sairaan\nkärsimättömyyttä ja oikkuja, koski se häneen niin paljon, että hän vaan\nsivumennen saattoi muistella omia pettyneitä toiveitaan. Mutta hän\nymmärsi, että se paljon lohduttaisi Hannaa, jos Bella saisi hänen\nsijaansa matkustaa, ja hän vastasi sentähden niin iloisesti kuin\nsaattoi: -- no hyvä, minä otan Bellan mukaan enkä epäile, että meillä\ntulee olemaan hauskaa. Koetamme tutkia ja katsella kaikkea sinuakin\nvarten ja kirjoitamme pitkiä kirjeitä usein. Koetan tuoda Bellan\ntakaisin terveenä ja punaposkisena.\n\nHanna puristi kiitollisena hänen kättään. -- Hauskaa tulee saada teiltä\nkirjeitä. Mutta nyt täytyy minun kiireesti ilmoittaa uudet aikeemme.\nEihän hänellä ole kuin kolme päivää valmistusaikaa.\n\nPalmfeltin perheessä herättivät Hannan uutiset suurta hämmästystä.\nEttäkö Hannan ei pitänytkään matkustaa! He eivät voineet saada sitä\npäähänsä. Mutta kun he olivat kuulleet hänen syynsä, pitivät he ne ihan\nluonnollisina. Bella yksin käsitti täydellisesti Hannan uhrin suuruuden\nsillä hän tiesi, ettei Hanna rakastanut isäänsä. Vaan hän ymmärsi, että\nse onni jonka Hanna tunsi, pakotti häntä rakkauteen ja itsensä\nkieltämiseen. Ja hän oli niin iloinen Hannan jaloudesta, että melkein\nunhotti ne kärsimykset, joihin se ehkä olisi syynä.\n\n-- Oi, Hanna kulta, kuinka ihailen sinua! -- huudahti hän käärien\nkäsivartensa ystävänsä kaulaan.\n\n-- Se on tarpeetonta, Bella! itse olisit ollut, ensimmäinen tekemään\nsamoin. Mutta tiedätkö mitä, me olemme tehneet suuremmoisen päätöksen\nKarin täti ja minä. Arvaapa!\n\n-- Mikäpä se olisi? -- arveli Bella. -- Ettäkö lykätä matka\ntoistaiseksi tietysti?\n\n-- Ei ollenkaan. Olemme päättänet, että Karin tädin mukaan tulee\nlähtemään eräs ... neiti Bella Donna... Ts ... hiljaa ... ei\nminkäänlaista vastustamista! Olen puhunut sedälle ja tädille ja he ovat\nsuostuneet tuumaan. Ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin\nnoudattaa viisaiden ihmisten neuvoa ja valmistua lauantakiin.\n\nBella näytti kovin hämmästyneeltä. Uutinen tuli niin äkkiä, ettei hän\nheti voinut sitä sulattaa. -- _Minäkö_ matkustaisin Karin tädin kanssa?\n-- _Minunko_ osaksi tulisi se, josta sinun täytyi luopua? Se on väärin\nse, ja minä en lähde.\n\n-- Sinä lähdet kuin lähdetkin, lapsi kulta, vakuutti Hanna tekeytyen\nmahtavaksi. -- Karin täti tarvitsee sinua, ei hän voi matkustaa yksin.\nHän on käynyt liian surumieliseksi ja hän tarvitsee virkeää ja iloista\nmatkakumppania voidaksensa parantua. Sitä paitse täytyy hänen saada\nhoitaa toista, se on niin hyvä keino alakuloisuutta vastaan. Siinä\nsuhteessa oletkin sinä paljon soveliaampi kuin minä. Karin täti aikoo\nviipyä jonkun aikaa jossakin kylpylaitoksessa ja sitten mennä Italiaan.\nAjattele kuinka hyvää se tekisi sinulle kylpeä ja tulla _oikein_\nterveeksi.\n\n-- Kyllä, mutta kuinka minä _saatan_ mennä, kun sinä olet niin iloinnut\nsiitä matkasta? Tuntuu aivan kuin jos ryöstäisin sinulta jotakin. Ei,\nHanna, en saata lähteä.\n\n-- Sinä teet minulle päinvastoin suuren ilon. Olisi ihan uusi ikävä\nKarin tädille ja minulle, jos sinä et menisi. Lupaa, nyt, että lähdet,\nvaikkapa vaan minun tähteni, Bella!\n\nBella oli samassa levoton ja iloinen. Hän huomasi, että tekisi sekä\nKarin tädin että Hannan mieliksi, mutta toisaalta taas tuntui hänestä\nikävältä itsellensä omistaa se, josta Hannan oli täytynyt luopua.\nAjateltuansa tarkemmin asiaa ja saatuansa ystävällisen kirjeen Karin\ntädiltä, päätti hän kuitenkin taipua muiden tahdon mukaan. Hän rakasti\nKarin tätiä Hannan tähden ja tahtoi nyt mielellään palvella häntä\npalkitakseen sitä ystävyyttä, jota Hannalle oli osoitettu.\n\nBellan kodissa tuli nyt aika kiire ja vanha Leena pyyhkieli salaa\nsilmiään ajatellessaan, että Bella tulisi olemaan poissa koko kesän.\nLulle ja Liisi alkoivat kiusata, että hekin pääsisivät mukaan ja Bellan\ntäytyi lohduttaa heitä lupauksella, että saisivat tulla saattamaan\nlaivalle ja heiluttaa nenäliinojaan sekä sitten hänen kotiin tultuansa\nhakea jotakin hauskaa hänen matkalaukustaan.\n\nTutkinnon jälkeen iltapäivällä oli viides luokka kokoontunut\nloppujuhlaan Kaisaniemeen. Huomispäivänä tulisi heidän erota monelle\neri haaralle ja he tahtoivat sentähden vielä kerta yhtyä iloisina\nkoulutoverina. Bella oli tietysti myös kutsuttu; hän kuului heidän\njoukkoonsa, vaikka oli ollut koko vuoden poissa koulusta.\n\nMuutamat opettajista ja opettajattarista olivat myös mukana. Niiden ja\noppilaiden väli oli viime aikoina ollut erittäin hyvä. Seurassa\nvallitsi iloinen henki, johon kuitenkin sekaantui hiukan\nsurumielisyyttä; huolettomimmatkin tunsivat jonkummoista kaipausta, kun\najattelivat, että kouluaika nyt oli loppunut ja että toverit nyt\nviimeisen kerran olivat koossa. Mutta toisaalta taas houkutteli heitä\nelämä ja vapaus, ja mielikuvitus loi tuhansia tuntemattomia iloja, ja\ntuulentupia haamoitti rusopilvien takaa. Suurelle osalle niistä oli\ntulevaisuus vaan samaa kuin vapaus läksyistä ja häiritsemättömät\naamu-unet, muutamilla vaan oli aavistus enenevästä edesvastauksesta,\njoka heidän tietämättäkin karaisi heidän nuoria luonteitaan, mutta\nkaikille esiintyi tulevaisuus niissä valoisissa väreissä, joita ei luo\nmikään muu kuin nuoruuden usko ja rikkaat toiveet.\n\nVerannalla tarjottiin kahvia ja limonaadia ja eräs opettajista piti\ntavanmukaisen jäähyväispuheen eroaville oppilaille. Sitten hajosivat he\npieniin ryhmiin yhtyäksensä sitten jälleen, jolloin Hanna Rapen piti\nesiintuoda luokan jäähyväiset opettajille.\n\nVapaamuurarin haudan luo oli vähäinen joukko kokoontunut. Ne olivat ne,\njotka enimmin olivat olleet yhdessä ja nyt raskaimmin tunsivat\neronhetken katkeruuden. Bertha Eriksson oli ottanut itselleen vaikean\ntehtävän, pitää seuraa iloisella entisellä tuulella ja Hanna auttoi\nhäntä uskollisesti. Vaan ei se tahtonut oikein käydä päinsä. Aina\nvälistä katosi joku tytöistä ja palasi punaisin silmin. Bella nyyhkytti\nauttamattomasti; viimeisten päivien tapaukset olivat olleet niin\nmonenlaisia ja hän oli vieläkin heikko taudin jälkeen. Ajatus, että\nhänen nyt täytyisi tovereistaan erota, oli liian raskas kantaa,\nväsyneenä kuin oli päivän puuhasta, matkatavaroiden järjestämisestä ja\nkiireestä.\n\nBertha taputti häntä selkään ja sanoi äidillisesti: -- No, no, no!\nTässä on sinulle nenäliinani, siksi aikaa kun väännän omasi kuivaksi.\nElä hukuta meitä kyyneleihin, rakas Bella, jo alkavat jalat kastua!\n\nBellan täytyi hymyillä ja koettikin hillitä itseään niin hyvin kuin\nvaan saattoi. Nyt kääntyi puhe ulkomaan matkaan. -- Tuhat ja yksi yötä!\nmikä onnen lapsi sinä miekkoinen olet, -- huudahti Bertha ja oli\nvääntelevinään kateuden tuskista. -- Toivon, että joskus ajattelet\nmeitä poloisia täällä kotona ja muistat tuoda sopivia lahjoja,\nesimerkiksi...\n\n-- Niin mitähän tahtoisit? -- keskeytti Bella naurahtaen kesken\nitkuansa. -- Elävän kilpikonnan, villihärän vai kameelinhännän?\n\n-- Ohoh! Elä kiusaa minua niin suuria tahtomaan. Minä tyytyisin\nhiuskarvaan paavin parrasta tai ... lieraan Garibaldin haudasta.\n\n-- Minä olen kauan toivonut itselleni mosaikkimedaljongin, -- sanoi\nAlma.\n\n-- Tulevan sulhasesi valokuvaa varten tietysti?\n\n-- Vaikkapa niinkin!\n\n-- Ja minä tahtoisin oliivin siemenen, -- sanoi Lilli, -- olen kuullut\npaljon puhuttavan niistä kauniista oliivipuista. Sopiihan nyt semmoinen\nmatkalaukkuusi.\n\n-- Siinä tapauksessa sen pitää olla kirkontornin kokoinen, -- nauroi\nVerna Sommar, joka oli yhtynyt heihin.\n\n-- Minulle voit tuoda tynnyrin tuoreita viinirypäleitä, niin kutsun\nminä koko luokan _syömään_ sinun maljaasi.\n\n-- Kiitos sinulle, Bibbi, että ajattelet vaatimattomia ystäviäsi. -- Ja\nBertha nipisti häntä varpaasen niin, että hän huusi. -- Minä sitten sen\nsijaan lainaan sinulle muistikirjani sen kuivatun lieran kanssa.\n\nAnna Berg meni istumaan Hannan viereen. -- Etkö ole hyvin pahoillasi\nkuitenkin, kun et pääse lähtemään? -- kysäsi hän enemmän ystävällisesti\nkuin hienotunteisesti.\n\n-- Elä tee omantunnon kysymyksiä! -- vastasi Hanna välttäen. -- Kai\nminun vuoroni tulee toinen kerta.\n\nHän koetti olla niin iloinen kuin vaan saattoi, ettei kukaan huomaisi\nsitä sanomatonta kaipausta, jonka hän tunsi kun matkasta oli puhe.\nOnneksi kääntyi keskustelu muihin esineihin.\n\n-- Minä varmaankin tulen jonkun ajan eteenpäin kiipeämään koulun\nportaita ylös kello 8 vanhan tavan mukaan, -- sanoi Bertha. Minun on\naina niin vaikea luopua vanhoista hyvistä tavoista. Mimmoisia nekin\nanturat lienevät, jotka ensivuonna tulevat meidän jälkiämme kulkemaan\nviidennellä luokalla.\n\n-- Minä tunnen muutamia, ei ne ole niinkään hulluja, -- keskeytti\nBibbi.\n\n-- Bella saapi antaa meidän aatteemme perinnöksi uudelle luokallensa,\n-- sanoi Hanna ystävällisesti kehoittaen Bellalle. -- Jos maanlaji vaan\non hyvää, voi monta siementä itää lyhyessä ajassa.\n\n-- Kylvä nyt sitten ensin anti-krinoliinin ja anti-kureuuman siemeniä,\n-- pyysi Bertha. Minä en tarvinnut kuin yhden päivän, ennenkuin ne\nminussa itivät. Mutta sano jotakin muutakin, Hanna!\n\n-- Löytyyhän niitä tärkeämpiäkin periaatteita kuin ne, jotka koskevat\nvaatetusta, -- arveli Verna Sommar, -- ja niitä toivon Bellan ensiksi\nkylvävän.\n\nHanna nyykäytti päätään. -- _Totuutta_ ennen kaikkea. Totuutta Jumalaa\nkohtaan, ihmisiä ja itseämme kohtaan. Ja sitten lujuutta, semmoista,\njoka järkähtämättä pysyy siinä, mitä me oikeana pidämme, antamatta\nkenenkään mielipiteitten meitä häiritä.\n\nHanna vaikeni. Hän ei tahtonut mielellään moraalia saarnata, mutta\ntyttöjen silmät pyysivät innokkaasti enempää.\n\n-- Ja sitten tytöt, -- jatkoi hän painolla, -- muistakaamme, että\nolemme _ensi sijassa_ ihmisiä ja _sitten vasta_ naisia; vaikka niin\nmielellään tahdotaan meille uskotella päinvastoin. Ymmärrättekö minua?\nMinä vihaan käsitteitä: miehiset ja naiselliset ominaisuudet. Jokaisen\nihmisen oikeus on olla totuutta harrastava, jalomielinen, hyvä ja\nalttiiksi antava, huolimatta siitä onko hän mies vai nainen. Ja meidän\nasemamme tässä maailmassa riippuu niistä lahjoista, jotka Jumala on\nmeille antanut eikä aikakausien vaihtelevista mielipiteistä. Miksi\ntyttö kelpaa, siksi hänen pitää päästä yhtä hyvin kuin pojankin.\n\n-- Niin juuri, -- huudahti Bertha innoissaan, -- siitä olemme kai\nkaikki samaa mieltä.\n\n... Mutta yhtä väärin kuin olisi kasvattaa tyttöä _ainoastaan_ kotia\nvarten, yhtä väärin on se kuin ei hänelle yhtään opeteta kotia\nhoitamaan. Useimmille naisille on kuitenkin kodin hoito heidän lähin\ntehtävänsä ja niiden tulisi hävetä, jotka sitä halveksivat.\n\n-- Ui, talous ja iso lapsilauma -- kuiskasi Bertha Bibbille.\n\n-- Pääasia on rehellinen työ ja itsenäinen ajatus, -- jatkoi Hanna\nnousten. -- Ei kenenkään meistä pidä koulusta erota ajatellen, ettei\nelämä häneltä mitään vaadi. Tästä päivästä saakka on meillä runsaasti\nedesvastausta itsekullakin.\n\n-- Se on sangen vaivaloista sille, joka on omiansa laiskottelemaan, --\narveli Bertha ojentautuen mukavasti nurmelle. -- Vaan täytynee kai\nminunkin reipastua, ettette riennä ohitseni jokainoa.\n\n-- Kun viiden vuoden kuluttua jälleen yhdymme arvelen, että meille on\ntulevaisuus selvinnyt, -- tuumasi Alma, -- jo tänäkin vuonna on minulle\nselvinnyt paljon asioita.\n\n-- Kiitos, tytöt, näistä vuosista, -- lausui Hanna ja hänen kosteat\nsilmänsä kertoivat, ettei hän ollut niin levollinen, kuin hän koetti\nnäyttää. -- Nyt täytyy meidän mennä noiden muiden luo. Elkää puhuko\nminulle vähään aikaan, minun täytyy muistella, mitä minulla on\nsanomista.\n\nIlman sen enempää valmistusta puhui hän kohta sen jälkeen opettajille\nja opettajattarille. Hänen puheensa oli lyhyt ja yksinkertainen ilman\nkoristeita, mutta sanat lähtivät vilpittömästä sydämmestä. Ei näkynyt\nyhtään jälkeä hänen entisestä ylpeydestään, hän oli ystävällinen ja\nselvä ja kerrassaan luonnollinen.\n\nSydämmellisesti puristettiin käsiä ja kilisteltiin limonadilaseja\npuheen loputtua. Kaikki tunsivat nyt eron hetkenä enemmän kuin koskaan\nennen olevansa toisiinsa sidottuina. Agnes Lund lähestyi Hannaa, joka\nhetkeksi oli jäänyt muista erilleen. Agnesin silmät olivat ihan pilalla\nitkusta ja hän taisi tuskin puhua.\n\n-- Kiitos, Hanna, hyvästä toveruudesta! -- kuiskasi hän -- Tänä hetkenä\ntunnen, mistä merkityksestä olet ollut meille... Suo minulle\nanteeksi...\n\nJälkiosa lausetta meni hukkaan nyyhkytysten vuoksi. Hanna piteli hänen\nkättään kovasti suljettuna omaansa ja lausui jotakin, joka pani hänen\nkyyneleensä vuotamaan vielä runsaammin. Mutta samassa tunsi Agnes\nsydämmensä täyttyvän kummallisella ilolla ja päätöksillä, jotka\nvahvistivat ja rauhoittivat häntä.\n\nKun vielä oli lauleltu joitakuita lauluja, syöty apelsiiniä ja päätetty\nyhtyä samassa paikassa 5 vuoden kuluttua, erottiin. Hanna meni Bellan\nkotiin; heidän täytyi vielä saada hiukan olla kahden kesken, ennenkuin\nsanoisivat hyväiset toisilleen moneksi kuukaudeksi.\n\nKun Hanna tuli kotiin myöhään iltasella, täytti valoisa Toukokuu hänen\npienen huoneensa valollaan. Hän istui ikkunan luo ja katseli autioita\nkatuja hiljaisena yönä. Ei häntä haluttanut nukkua, päivän muistot\najelivat toisiaan hänen mielessään ja karkoittivat unen kauas.\n\nHänestä tuntui että hän nyt oli tehnyt ensimmäisen taipaleen elämän\ntiellä ja pysähtynyt portin luo, jota ei ollut hakenut eikä tuntenut.\nMinnekä se johtaisi häntä? Äkkijyrkkäyksiin ja kivisiin paikkoihin vai\ntasaisille, mukaville poluille? Olipa miten hyvänsä, hän tunsi itsensä\nnuoreksi ja väkeväksi, täynnä elämää, onnea, lämpöä, ei hän hevillä\nmurtuisi. Kaikkivaltias johti hänen kohtaloaan ja hänen rinnallaan oli\nkalliita ystäviä. Eikö hän siis olisi rohkea ja pelvoton?\n\nNoita rakkaita tovereita! Niitä hän tulisi kaipaamaan jokaikistä. Hän\nolisi niin mielellään antanut heille enemmän, ollut heille suuremmaksi\nhyödyksi, kuin hän oli ollut. Hän olisi tahtonut auttaa heitä hakemaan\navainta heidän ajatuksensa aarre-aittaan, sillä useimmilta oli se\nkadonnut; ajatuksia kyllä löytyi, kun vaan joku avaimen löytäisi, joka\nvapauttaisi ne kahleista. Mutta ehkä elämä pakottaisi heitä astumaan\neteenpäin avosilmin.\n\n-- Bella!... Sinä, joka olet löytänyt paraimpien ajatuksieni avaimen ja\ntehnyt minut niin onnelliseksi... Siunatkoon sinua Jumala!\n\nJa onnellisuuden tunne välähteli hänen sydämmessään, kun hän näin\nuneksi. Se toi hymyn hänen huulilleen vielä sittenkin, kun hän 5:n\naikaan aamusella vihdoin kallisti väsynyttä päätään lepoon.\n\n\n\n\nEnsimmäinen päivä kesäkuuta tuli valoisana ja helteisenä. Torilla\ntarjottiin jo kaupan kieloja ja narsissejä ja Esplanaadissa kukki mitä\ntuoreempia ylioppilaslakkeja. Yksi niistä koristi Pentin\ntukanleikkaajan käsistä juuri lähtenyttä päätä. Hänen silmänsä\nloistivat jonkummoisesta hurskaasta ylpeydestä. Napin kolossa oli\nhänellä vihko kieloja, joita oli siihen pistänyt hänen matkalle lähtevä\nsiskonsa.\n\nKello 1 piti Bellan lähteä. Jo kahdentoista aikaan tuli puolet\nluokasta rantaan kantaen makeisia ja kukkaisvihkoja ja nyt kysyttiin\nkärsivällisyyttä. He istuivat kannelle, joka pian tuli ihan täyteen\niloisia tyttöjä vaaleissa puvuissa. Ja kun Bella tuli omaistensa\nsaattamana, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa ja olivat\nvähällä repiä hänet palasiksi innoissaan, kun jokainen tahtoi häntä\npuhutella viimeisinä hetkinä. Bella näytti väsyneeltä, mutta koetti\nkaikki kestää; hän oli liiaksi antautunut tunteilleen edellisenä\npäivänä.\n\nKohta tulivat myös rouva Meilert ja Hanna. Luokan uteliaisuus kääntyi\nnyt häneen ja Bella vapautui hetkeksi. Hän hiipi silloin Hannan luo,\njoka reippaana ja levollisena toimi tavaroiden luona. Ei kukaan, joka\nnäki hänen iloista katsettaan, olisi voinut aavistaa, että hänen\nsydäntänsä paisutti kaipaus ja että hän oli nukkunut vaan kaksi tuntia\nsinä yönä.\n\nNyt soitettiin toisen kerran ja tytöt riensivät maalle, syleiltyään\nensin Bellaa miltei puolikuoliaaksi. Sitten tuli vanhempien vuoro ja\nviimein Hannan.\n\n-- Hyvästi nyt Bella kulta! Ole reipas ja iloinen! Me tapaamme\ntoistimme jälleen!\n\n-- Hyvästi ... Hanna! Kiitos! -- Enempää hän ei voinut sanoa.\n\nRouva Meilert ja Hanna olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset salissa,\nnyt puristivat he vaan toistensa käsiä tuntien suurta myötätuntoisuutta\nja hellyyttä.\n\n-- Heittäkää irti!\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului rannalla, jossa valkoisia lakkeja ja\nkirjavia päivävarjoja liehuteltiin. -- Hyvästi, hyvästi! vastasi kaksi\nnenäliinaa kannelta ja laiva eteni hiljaa rannasta, iloisten ja\nkosteiden katseiden seuraamana.\n\n\n\n"]