[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_ZoOiQmb4NNaRNpJYxDHzaraCxVN4GZDw7nFb6TZHWU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1491,"Kuvia työväen kaupungista","Anttila, Selma",1867,1942,"1491-anttila-selma-kuvia-tyovaen-kaupungista","1491__Anttila_Selma__Kuvia_työväen_kaupungista",null,"romaani",[],[],"fi",1904,21996,128653,false,54206,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Kuvia työväen kaupungista\" by Selma Anttila is a fictional work written in the early 20th century. The narrative appears to center on the daily lives and struggles of the working class in an industrial city, illustrating the harsh realities they face amid their pursuit for better conditions and happiness. Key characters include Paavo, a passionate worker seeking social justice, and Liina, who navigates the challenges of motherhood and personal aspirations within a stark socioeconomic landscape.  The beginning of the narrative paints a vivid picture of the industrial city and its somber atmosphere. On a warm June day, the story introduces the community's working-class individuals, characterized by their pale, weary appearances, as they converge on a festive gathering at the park. Amidst the backdrop of a labor festival, interactions between characters, including the fiery orator Paavo and the shy, timid Liina, set the stage for personal and social conflicts. It hints at a deeper exploration of love, struggle, and the societal pressures imposed on the working class, showcasing their desire for both connection and change against the oppressive realities of their environment. (This is an automatically generated summary.)",[],139,"Kertomuskokoelma kuvaa 1900-luvun alun teollisuuskaupungin työläisväestön ankeaa arkea, köyhyyttä ja elämisen pakkoa. Tekstit tarkastelevat yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja tehtaan työntekijöiden kohtaloita, joissa yhdistyvät työn harmaus, inhimilliset suhteet ja selviytymispyrkimykset.","Selma Anttilan 'Kuvia työväen kaupungista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1491. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUVIA TYÖVÄEN KAUPUNGISTA\n\nKirj.\n\nSelma Anttila\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1904.\n\n\n\n\n\n\n        Sensuurin hyväksymä. Porvoo, jouluk. 3 p. 1904.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Virran pyörteessä\n Peliä\n Harmaa nainen\n Niinkuin unta\n Pommitus\n Vanha tarina\n\n\n\n\nVIRRAN PYÖRTEESSÄ\n\n\nI.\n\nKesäkuun alkupäivien tuulet ovat tuoneet kuivuutta mukanaan.\nAurinko paahtaa täydeltä terältä, vaalea vihreys peittää maan, ja\npuut ovat saaneet kesäisen vaippansa. Kevään tenhovoima laajentaa\nkaupunkilaisten huonoon ilmaan tottuneet keuhkot ja herättää halun\nsaada yhä enemmän heittäytyä kesän helmaan. Virkistävä tuuli\nleyhkii kolkoilla kaduillakin, joilta luonnon kauneus on tykkänään\nkarkoitettu.\n\nIltasin sylvähtää kymmentuhansinen tehtaalaisväestö kaupungille,\nsen ahtaille pääkaduille, ainoaan puistokäytävään ja puistoon.\nKoko kaupunki on jalkeilla; mutta turhaan etsii noitten tuhansien\nihmisten joukosta terveyttä uhkuvaa, reipasta nuorisoa. He ovat\nkaikki kalpeita, puoleksi kehittyneitä, kauttaaltaan harmaita, tukka\ntuhkanharmaa, iho samea, silmät sinisenharmaat, liikkeet kömpelöt ja\nsaamattomat.\n\nLoppumattomissa jonoissa tulvivat he kuin virtaava vesi,\npaljoudellaan vallaten katukäytävät, sysäten syrjään vastaantulijat\nja suunnaten kulkunsa samaa päämäärää kohti.\n\nTyynenä se virta vaeltaa, hiljaa loristen kuin tasainen puro. Se on\nainaisen, totisen työn ääressä taltutettua joukkoa, jolta ilo on\nunohtunut tai unelmiksi häipynyt ja koneitten kolinaan yhtynyt.\n\nKesäisin saattaa tuo virta laajeta ja laskea vetensä vapaammilla\naloilla vellomaan; mutta talven tultua, kylmän yllyttyä, sulloutuu\nvirta kapeaksi, syväksi juovaksi kulkemaan totuttua uraa. Pisarat\netsivät turvaa toinen toisistaan, nauttivat yhdessä ilonsa, kestävät\nliittyneinä vastuksensa, tuntien toisinaan suurissa joukoissa\nsydämensä voimakkaana sykähtävän; mutta yksinäisyydessä yllättää\npelko.\n\nSe pelko ajaa heidät, armottomana ruoskana uhaten, poikasina ja\ntyttösinä koneitten ääreen saamaan samean ihon, kuihtuneen vartalon,\nkömpelöt liikkeet ja matalat ajatukset. Se pelko pakottaa heidät\nyhtymään mustaan virtaan silloinkin, kun halu pitää vapaammille\nväylille. Se pelko asuu heidän sydänverissään ja vie heidät\nmääräämäänsä uraan.\n\nElämisen pakko on se pelko; mutta elämä on kova ja kylmä, ja se on\nmustan virran pinnalle jään luonut.\n\nOudolle, parempiosaiselle on sen jää kovaa. Se sulaa kuitenkin\nhelposti lemmensäteillä sitä lämmitettäissä, avaa rakkauden katseille\nsyvyytensä, näyttää aarteita, kalliita helmiä, jotka syntyvät vaan\nvesien alla, ahdingossa ja syvyyksissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun sunnuntaina vietti työväen urheiluseura juhlaansa puiston\nkentällä. Joukottain riensivät sinne vanhat ja nuoret; ei ainoastaan\njuhlan vuoksi, vaan näyttääkseen itseään ja kesäistä juhla-asuaan.\nIsät kulettivat lapsiaan vaunuissa, joitten komeus oli silmään\npistävä vanhempien muuhun asuun nähden. Näivettyneet vaimot kulkivat\nvieressä ylpeillen ja riemuiten pienokaistensa herraskaisista\najoneuvoista. Olivathan ne todistuksena heidän rehellisistä\nponnistuksistaan hankkia lapsilleen parempaa hoitoa kuin he aikoinaan\nitse olivat saaneet.\n\nEteenpäin kirjavassa jonossa suunnattiin kulku kenttää kohti.\nNuorilla oli varaa käydä aituun sisään ja maksaa lippu, mutta\nperheelliset pysähtyivät ulkopuolelle kuuntelemaan soittoa ja saamaan\nosansa juhlan huipusta. Lapset kirkuivat riemusta kelliessään\nnurmella auringonpaisteessa. Olipa tämä sentään toista kuin\nlikaisissa pihoissa ja kadulla mylleröiminen.\n\nAituun sisällä suoritettiin juhla-ohjelmaa, johon kuului muun muassa\nPaavo Hartikan mahdikas puhe. Siinä ei säästetty kapitalisteja\nenempää kuin tuota suurta työväestön laumaakaan, joka ei tajunnut\naatteita eikä vapautta eikä kuulunut järjestyneihin tai työväestön\nkermaan, -- johon puhuja nähtävästi itsensä luki.\n\nKentän arvokkaimpaan laitaan, missä juhlan sankaritkin liikkuivat,\nPaavo Hartikka saattoi seuralaisensa Liinan ja Annin. Tytöt olivat\nhienoissa kesäpuvuissa, mutta kummallakin oli harsoliina eikä hattua.\nTämä se oli Paavoakin aina äköittänyt ja hän oli sanonut:\n\n-- Kaikkien naisten pitäisi käydä hatussa; sitten kerrankin\nsäätyerotus häviäisi. --\n\nMutta Anni oli tokaissut:\n\n-- Ei herruus hatussa ole! -- ja Paavo oli kauniisti omistanut tytöt\nseuralaisikseen ilman hattua.\n\nLiina, hento, vaalea tyttö, jonka siniset lapsensilmät ujosti\ntarkastivat ympäristöä, kätki punastuvat kasvonsa huiviin,\nhuomatessaan Paavo Hartikan tulisen silmäyksen kiintyneen itseensä.\n\n-- Ei tuo sinun Paavosi olisi hullumpi mies, ellei liikanainen\nitserakkaus jo kauas hohtaisi, -- sanoi Anni toverilleen Paavon\nmentyä puhettaan pitämään.\n\n-- Minun Paavoni! Mitä sinä höpiset? -- jupisi Liina.\n\n-- No, ei ainakaan hän minua hännystele. Herraskainen ja hieno sen\nolla pitää, joka Paavolle kelpaa. --\n\n-- Aina sinä pistelet. --\n\n-- Ja sinä otat kaikesta nokkaasi. Jos minua joku kosiskelisi,\nniin... pöhö pihlaja, mitäs tästä? Ethän vaan vetistele? -- huudahti\nAnni levottomana nähdessään Liinan kätkevän kasvonsa nenäliinaan.\n\n-- Enkö saisi hikeäkään naamaltani pyyhkiä? --\n\n-- Kas, tuolta Paavo jo tuleekin! -- huudahti Anni, kun mies astui\nheitä kohti puheensa päätettyään. -- Kyllä hänessä nyt on miestä;\njospahan olisi, maalisuti kourassaan, puoleksikaan noin ylpeä. --\n\n-- No, miltä tuntuu? -- kysyi Paavo tytöiltä. Hän oli roteva, nuori\nmies, ja hänen katseessaan asui vielä henkisesti kehittymättömän\ntuijottava ilme, huolimatta hänen mahtavasta puheestaan.\n\n-- Kiitoksia saarnasta, -- sanoi Anni.\n\n-- En minä saarnaa, teroitan vaan ihmisille aatteita, vapautta, joka\nkaikille kuuluu, vapautta elää ja nauttia kuten itse kukin haluaa. --\n\n-- Niinkuin kapitalistitkin, -- sanoi Anni naurahtaen.\n\n-- Te ette sitä asiaa ymmärrä! -- tiuskasi Paavo tulistuen Annin\npilkallisesta äänestä.\n\n-- Höm, suus' kiinni suutari, kun räätäli puhuu! -- tokasi Anni.\n\nKentän poikki astui luiseva mies, jonka tulipunainen kravatti hohti\nauringonpaisteessa.\n\n-- Kassi Konttinenkin on täällä, -- sanoi Paavo odottaen, että tuo\nmerkkimies hänetkin huomaisi.\n\n-- Sekö runoniekka? -- kysyi Anni.\n\n-- Lähdetään kävelylle näkötornille päin, -- ehdotti Paavo. Annin\nläsnäolo ärsytti häntä, sillä silloin oli Liina aina saavuttamaton.\n\n-- Niin, eihän tässä voi särkiäkään paistaa, -- sanoi Anni terävästi\nhyvin tietäen Paavon mielialan.\n\nLiina, tuntien riitaisuutta ilmassa, siirtyi lähemmäksi Annia ja\nnykäsi häntä varottavasti käsivarresta.\n\n-- Ei särjet teidän koukkuunne pyri, -- pisteli Paavo takaisin.\n\nRunoilija seisoi portilla ahmien silmillään kirjavaa näkyä kentällä,\nikäänkuin hän olisi tahtonut sen sieluunsa nielaista. Hän liittyi\nseurueeseen.\n\nPian he olivat tornin huipulla, nojasivat kaidepuuhun ja ihailivat\ntuttuja näköaloja.\n\nLiinan sinisissä silmissä kuvastui lapsellinen ilo. Mikä noitten\nsilmien pohjasävy oli, sitä ei Paavo Hartikkakaan olisi kyennyt\nselittämään, vaikka hän ahkerasti oli tutkinut tuon hiljaisen tytön\nsilmissä asuvaa tenhovoimaa. Nyt hän ei enää kysynytkään. Liina\noli hyvä sellaisenaan. Muut ihmiset olivat kyllä typeriä, elleivät\nvapautta ja aatteita ymmärtäneet, vaan Liinan ei tarvinnut niihin\npuuttua.\n\n-- Rakkauden sokeutta! -- oli Anni huoannut, kun näistä asioista oli\npuhe tullut.\n\nAnni katseli veitikkamaisesti molempien miehien innostuneita\nviittailuja. Hänen leveillä poskillaan hohti terveydenpuna ja ohuet\nhuulet puristuivat pilkalliseen hymyyn. Ehdottomasti olisi hymy ollut\nkatkera, ellei pieni pystynenä ja pyöreät silmät olisi sen kärkeä\nkatkaisseet.\n\n-- Katsokaa nyt tuota savupiippujen paljoutta! Kuinka monta uunia\nniiden juurella hehkuu, ja kuinka monet tuhannet niiden ääressä työtä\ntekee! Tunnen rintani paisuvan ylpeydestä saadessani laulaa heille\nkaikille! -- huudahti runoilija viittaillen mahtavasti käsillään.\n\n-- Vähäänpä sinä, miekkonen, tyydyt. Ei, herrana täällä olla pitää!\n-- sanoi Paavo riuskasti, seisten hajasäärin tornin lattialla.\n\n-- Ainakin yritätte olla herrana täällä tornissa. Otattehan nytkin\nsuuremman tilan kuin me kolme yhdessä, -- puhui Anni.\n\n-- Mies paikkansa pitää, huono tieltä tyrkätään. Herroiksi sitä elää\npitää eikä olla kenenkään orja! Saatte vielä nähdä, kuinka suuretkin\ntehtaat keikahtavat, kun vaan työmiehissä on yksimielisyyttä! --\nPaavo sipaisi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja löi kätensä\ntornin kaidepuuhun niin varmana kuin hänen hurjat toivomuksensa jo\nolisivat olleet toteutumaisillaan.\n\n-- Tule pois, Liina, täällä käy olo vaaralliseksi, sillä muutamat\nalkavat jo höpertyä, -- sanoi Anni iskien silmänsä Paavoon.\n\n-- Mennään vaan, etteivät pienet tirakat tukehdu. Heistä ei ole näin\nyläilmoihin, -- pisteli Paavo äkeissään.\n\n-- Pienet tirakat eivät tartukaan liian karkeisiin koukkuihin. Niitä\nei vaivaa suuruudenhulluus, -- tiuskasi Anni.\n\n-- Peijakas, kuinka olettekin ärtyisellä päällä. Eihän vaan jonkun\nkoukku repele sappeanne. --\n\nLiina ja runoilija seurasivat vaieten tätä kiistaa. Annilla oli taas\npureva vastaus huulillaan, mutta Liina tarttui hänen käteensä.\n\n-- Mennään pois. Älä viitsi! -- sanoi hän ystävälleen.\n\n-- Totta puhuen, koska teidän lakkonne alkaa? kysyi runoilija\nPaavolta tiellä.\n\n-- Hitto sen tiesi, miehiä jänestää. --\n\nTienhaarassa seurue hajaantui.\n\n-- Seuraa sinä tuota kyrmyniskaista ahventa. Sen piikit eivät tunnu\nsinun pehmeässä nahassasi, -- sanoi Paavo työntäen toverinsa Annia\nkohti.\n\n-- Että ahnas hauki saa niellä sileän salakan! -- huusi Anni\npoistuessaan runoilijan kanssa.\n\nLiina ja Paavo kulkivat hetken aikaa ääneti.\n\n-- Sait kai kirjeeni? kysyi Paavo.\n\n-- Sain. --\n\nKumpikaan ei katsonut toiseensa.\n\n-- Mitä siitä sitten niinkuin tuumit? -- Paavo yritti lyömään\nleikiksi luoden tutkivan silmäyksen tyttöön; mutta Liina astui\nvakavana, katse maahan kiinnitettynä.\n\n-- En tiedä, -- sanoi hän lopulta.\n\nPaavo huomasi Liinan punastuvan. Samalla nousi veri hänenkin päähänsä\nja sydän löi rajusti, mutta hän oli päättänyt saada varmuutta tänään\nja kysyi rohkeasti:\n\n-- Liina, mennäänkö kuulutukseen? --\n\nHe istuivat penkille käytävän viereen ja Paavo yritti kietoa\nkäsivartensa Liinan vyötäselle, mutta tyttö väisti.\n\n-- Ei nyt. Joku voisi nähdä! -- huudahti hän hätäisesti ja hyppäsi\npolulle. Paavo ei uskaltanut pidättää häntä ja Liina astui reippaasti\nkotia kohti.\n\n-- Huomenna illalla tulen luoksesi ja silloin päätämme asian, --\nsanoi Paavo hyvästellessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljän viikon kuluttua olivat he naimisissa. Liinan asuintoverina\noli ollut Anni. Hän muutti pois ja Paavo tuli sijaan. Siinä koko\ntemppu, eikä se suuria mullistuksia tehnyt Liinan elämässä. Hän kävi\nsäännöllisesti tehtaassa kuten ennenkin.\n\nNiin kävi kuin Anni sanoi: ahnas hauki nieli sileän salakan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaavo puuhasi entistä kiihkeämmin maalarien työlakkoa. Runoilija\nliehtoi työväen äänenkannattajassa taistelu-intoa haluttomiin,\njoilla oli suuret perheet elätettävänään ja nälkä edessä niin pian\nkuin ansiot ehtyisivät. Paavo piti puheita aatteista ja vapaudesta,\nverenimijöistä ja työväen liittoutumisesta.\n\nKaupungissa rakennettiin kahta suurta taloa, joista riitti työtä koko\nkaupungin maalareille kesäkuukausiksi. Maalarit tahtoivat päästä\npäiväpalkoille, mutta rakennuttajat tarjosivat työtä urakalla. Asia\nmuuttui kireäksi töitten kiireellisyyden vuoksi.\n\nEräänä iltana huomasivat lakkolaisten asettamat vahdit työmaalle\nsaapuneen vierasta väkeä ja asettuneen puolivalmiisiin huoneisiin\nasumaan. Pahaa aavistaen he kysyivät yövahdilta, mitä miehiä nuo\nolivat.\n\n-- He, niitä Helsingin maalareita, -- sanoi mies.\n\n-- Vai niitä! -- Paavo hyppi vihasta ja koko miesjoukko sadatteli.\nPidettiin neuvottelu.\n\n-- Kaihan käsittävät, kun asian kuulevat. Työmiehiähän hekin ovat. --\n\n-- Elleivät ymmärrä muuten, niin kyllä tuo opettaa, -- sanoi muuan\nmies, jolla oli nyrkit kuin moukarit.\n\n-- Rökitetään heitä! -- huusivat useat.\n\n-- Ensin neuvotellaan, -- sanoi Paavo.\n\n-- Niin, ensin neuvotellaan, -- huusivat kaikki. Seuraavana aamuna\nmenivät he helsinkiläisten työnjohtajan puheille. Näres tuli heitä\nvastaan hyvin arvaten asian. -- Mitä asiaa? -- kysyi hän, tiukasti\nkatsoen miehiin, kädet housuntaskuissa.\n\n-- Kyllä teidän sakkinne on joutunut väärään paikkaan. Tämä on meidän\ntyömaata. Kun sen nyt tiedätte, ette suinkaan aijo jäädä tänne! --\nsanoi Paavo, tuimana hänkin.\n\n-- Työ on nyt meidän eikä siihen tule kenenkään mitään! -- tiuskasi\nNäres kääntäen selkänsä miehiin ja poistui.\n\nSiinä miehet seisoivat korvallistaan raapien.\n\n-- Se on tehtävä, -- sanoi Paavo synkkänä.\n\n-- On, on! Kyllä ne vielä... senkin käet! -- miehet murisivat kuin\närsytetyt karhut.\n\n-- Tänä iltana yhdeksältä. Hakekaa kaikki meidän miehet. Aseet\nmukaan, -- kuiskasi Paavo lähemmille tovereille. Silmät kiiluvina ja\nnyrkkiä puiden taskuissaan, palasivat miehet kukin kotiinsa.\n\nKoko vuoden ansio oli nyt luiskahtamaisillaan sivusuin ja se tiesi\nnälkää.\n\n-- Työnjohtajan konttori on alakerrassa ja sinne pääsee akkunasta.\nMe tulemme vähitellen: kaksi, kolme kerrallaan, ettei näyttäisi\nhyökkäykseltä, ja pujahdamme akkunasta sisään. Käytävissä ja\nhuoneissa on pimeä, sillä akkunat ovat laudoilla tukitut, -- selitti\nPaavo.\n\nIllalla kiersivät miehet rakennusta, kulkien muina miehinä.\nYövahdin siirryttyä kulmasta, pujahti Paavo parin toverinsa kera\nakkunasta kellarikerrokseen. Toiset seurasivat, ja kun kaikki olivat\nkerääntyneet konttorin ovelle, astui Paavo rivakasti huoneeseen.\n\nNäres seisoi pöydän päässä, himmeä lamppu edessään. Hän ei näyttänyt\nhämmästyvän.\n\n-- Vielähän te nytkin täällä liikutte. Onhan vieraita kielletty\ntulemasta työmaalle. Sen toki tiedätte! --\n\n-- Sen tiedämme, vaan kuka täällä on luvatta? Te juuri olette\ntungettelijoita. Nyt puhutaan suoraan; luopukaa, taikka -- --! --\nhuusi Paavo.\n\n-- Taikka --! -- huusi Näreskin astuen askelen lähemmäksi.\n\n-- Meitä on monta ja kyllä me vertoja vedämme helsinkiläisille\nkäille! --\n\n-- Heittäkää uhkaukset. Katsokaa tätä! -- sanoi Näres, kylmästi\nojentaen revolverinsa miehiä kohti.\n\n-- Ei se auta! -- huusi Paavo syösten Närestä kohti. Samassa\nrevolveri laukesi ja Paavo peräytyi toveriensa luo pidellen\nkäsivarttaan. Hampaitaan purren tuskassaan ja vihoissaan hän huusi:\n-- Ellet, kirottu koira, heitä pois tuota revolveria, niin kyllä\nteidät...! --\n\nRevolveri laukesi toisen ja kolmannen kerran yli miesten päitten,\neikä kukaan uskaltanut lähestyä Närestä.\n\n-- Älkää luulko, että te urakkaa saatte. Sitä eivät mestarit anna\nteille tämän jälkeen millään ehdolla, vaikka minut tuhoaisittekin, --\nsanoi Näres nähdessään veisten miesten käsissä välkähtelevän.\n\nHelsinkiläiset alkoivat tunkeutua puolihämärään konttoriin,\nlaukaukset kuultuansa.\n\n-- Ulos täältä rauhanhäiritsijät! -- huudettiin joka haaralta.\n\nNyt seurasi kamala käsikähmä; mutta miehet olivat selviä ja\nhillitsivät sen verran sisuaan, ettei ketään tapettu. Muutamat\nhelsinkiläiset saivat kelpolailla selkäänsä, eikä kukaan heistä\nuskaltanut tämän jälkeen iltaisin liikkua syrjäkaduilla.\n\nSeuraavana päivänä pidettiin poliisitutkinto, jossa ei kuitenkaan\nmitään tullut ilmi.\n\nMestarit kutsuivat kokoon oman kaupungin maalarit ja lupasivat heille\ntyötä samoilla ehdoilla kuin helsinkiläisillekin, jos luopuisivat\nPaavo Hartikasta, sillä hänelle ei työtä annettaisi, ei koko\nkaupungissa.\n\nMiehet katsoivat salavihkaa toisiinsa ja maahan. Hetkeen aikaan ei\npuhuttu.\n\n-- Myykää, pelastakaa nahkanne! -- huusi Paavo ja syöksyi ulos\nhuoneesta.\n\n-- Kyllähän tätä rähinää jo on ollut kylliksi, -- sanoi muuan vanha\nmies. -- En minä suinkaan esteitä pane. --\n\nAsia pidettiin sovittuna ja Paavo uhrattiin.\n\nSeuraavana aamuna, ennen Liinan työhön lähtöä, ilmoitti Paavo\nlähtevänsä Helsinkiin työnhakuun. Liina, joka ei ollut selvillä\nPaavon hommista, katsoi häneen suurin silmin.\n\n-- Myivät minut nahkansa pelastimiksi, ne saappaat, herrojen orjat! --\n\n-- Etköhän sinä sentään ole liian kiivas? Sellainen tuottaa häiriötä\nja riitaa, -- uskalsi Liina muistuttaa.\n\n-- Jospahan tulisikin oikein hemmetinmoinen sekasoppa! -- huusi Paavo\nmättäen vaatteita matkakirstuun.\n\nLiinalle oli yhdyselämä Paavon kanssa ollut suuri pettymys. Miten\nhän oli pettynyt ja mitä hän oli ennen naimistaan toivonut, sitä\nei Liina olisi kyennyt selittämään. Hän vaan tunsi, ettei tämä nyt\nollut oikeata avioelämää. Kuitenkin hän toivoi tulevaisuudessa\nmuutoksen tapahtuvan, mietti itseksensä ja taivutteli luonnettansa\nPaavon mukaiseksi, sillä sitä tietä hän luuli saavuttavansa toivotun\nmuutoksen.\n\nNyt, kun Paavo äkkiä katkaisi tämänkin mahdollisuuden, ilmoittaen\nlähtevänsä maailmalle epämääräiseksi ajaksi, sykäytti se niin pahasti\nsydäntä. Mutta samassa nousi toinen ajatus: -- olenhan jälleen vapaa!\n-- Eihän siinä mitään merkillistä ollut, aivan tavallinen tapahtuma;\nuseinhan työmies jättää perheensä, saati lapsettoman vaimonsa, eikä\npalaa milloinkaan, sitoo uusia lemmenliittoja ja muodostaa perheen,\neläen kaikessa rauhassa ja unhottaen vihityn vaimonsa siksi, kunnes\nsattuma tai oma etu tai pakko johtaa hänet oikean vaimonsa luokse.\nTämä katsantokanta oli niin juurtunut Liinankin mieleen, että hän nyt\ntunsi vapautuvansa. Ja kun hän oli antanut viimeiset rahansa Paavolle\neväiksi, pääsi helpotuksen huokaus; hän oli ikäänkuin ostanut itsensä\nvapaaksi tuosta miehestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaavon mentyä jatkuivat entiset ystävyyden välit Liinan ja Annin\nkesken. Iltaisin he yhtyivät kaduilla ja puistossa tulvivain ihmisten\nvirtaan. Leväten toistensa seurassa puistikon penkillä, he nytkin\nkatselivat suihkulähteen säännöllistä pulppuamista, kun syvä miesääni\nherätti heidät epämääräisistä ajatuksista.\n\n-- Hyvää päivää! --\n\nKummankin katse kohtasi nuoren, hartevan miehen, jonka syvät, siniset\nsilmät hymyillen katsoivat vuoroon kumpaankin tummien, tuuheitten\nkulmien alta.\n\n-- No, hyvää päivää. Akuhan se on. Kas, kun en tuota heti hoksannut!\n-- huudahti Anni, levittäen ohuet huulensa hymyyn, toverin vaietessa\ntapansa mukaan. Kuitenkin osoitti Liinan silmien tummentunut välke ja\nlapsellisen suloinen ilme kasvoilla mieluisten tunteitten heräämistä.\n\n-- Mistä sinua nyt tuodaan? -- uteli Anni.\n\n-- Täällähän minä nyt olen konepajalla. Onhan sitä tullut maailmaa\nvaellettua. --\n\n-- Taitaa sentään kotipaikka vetää puoleensa. --\n\n-- Siellä se on koti, missä leipäkin, -- sanoi Aku hymyillen.\n\n-- Oletko perheellinen mies? -- kysyi Anni.\n\n-- En maar, sentään, -- tokaisi Aku hämillään.\n\n-- Mitä merkillistä sekään olisi noin pulskan miehen! --\n\n-- No, Anni, -- varotti Liina.\n\n-- Höm. Kuinka kauan olet ollut täällä? --\n\n-- Pari viikkoa. --\n\n-- Emmekä ole ennen sattuneet tapaamaan! --\n\n-- Olen minä nähnyt, vaan en arvannut tulla lähemmäksi. -- Akun\nkatse sattui Liinaan samalla kun tämä kiinnitti häneen suuret,\nsalaperäiset, hymyilevät silmänsä ja he punastuivat kumpikin.\n\n-- Mitä sinä pelkäsit? kysyi Anni.\n\n-- Te olette niin muuttuneet. --\n\n-- Niinhän sinustakin on tullut mies ja -- -- -- Anni keskeytti\nlauseensa, sillä Aku ei näyttänyt kuuntelevan hänen sanojansa,\nkatseli vaan Liinaa, joka käytävän ahtauden vuoksi astui heidän\nedellään.\n\nLapsuuden toverin näkeminen palautti Annin, niinkuin hänen\nystävänsäkin, mieleen ne muistot, jotka selvinä kuvina sinne olivat\npainuneet; mutta Anni ei tiennyt, että Akun ja Liinan sydämissä asui\nrikkaampia ja rakkaampia kuvia, joihin ei hänellä mitään osaa ollut.\n\n-- Muistatkos niitä kansakoulun aikoja? -- jatkoi Anni, -- kun me\nasuimme Armonkalliolla ja olimme talosilla, me kolme aina yhdessä.\nSinä, Aku, olit herra, muka, kävelit tikku hampaissa ja kädet\nhousuntaskuissa. Liina oli rouva, muistatkos sinä, kun pitelit\nlepänoksaa pääsi päällä suojana, se oli muka päivänvarjo, ja puhuit\njotakin sekamelskaa, ruotsia, näes. Ja minä, tietysti minä olin\npiika. -- Anni nauroi herttaisesti.\n\n-- Se talosilla olo sai surkean lopun, -- sanoi Aku muuttuen äkkiä\nsynkän näköiseksi.\n\n-- Niin, sinähän löit kuoliaaksi Helmiskän porsaan, kun se tuli\nmeidän koppiamme tonkimaan, eikä se muija antanut meille pahaakaan\nrauhaa sen jälkeen. Äitisikin muutti sitten pois. --\n\n-- Älä puhu, -- kuiskasi Liina Annin korvaan, mutta Aku kuuli sen ja\nkatsoen Liinaan hän sanoi:\n\n-- Ne ajat ovat elävänä kuvana minun mielessäni; varsinkin se junalta\ntulo. --\n\n-- Mikä se sitten oli? Siitä en minä tiedäkään, -- sanoi Anni\nvilkasten Liinaan; mutta hän oli kuin suljettu kirja, katsoi vaan\neteensä käytävälle.\n\nAnni ei jatkanut keskustelua, sillä vaistomaisesti hän aavisti Akun\nmielialan. Akun isä oli ollut rajuluontoinen ja juovuspäissään\ntappanut miehen. Anni muisti vielä, miten katupojat huutelivat\nAkulle: -- murhaajan poika! --\n\nSeuraavina iltoina, kun nuoret tapasivat toisensa, olivat entisyyden\nikävät muistot haihtuneet. He elivät nykyisyydessä syttyen uusiin,\nvoimakkaisiin tunteisiin, jotka kohtalon voimalla määräsivät heidän\nvastaisen elämänsä juoksun.\n\nAnni muuttui vähitellen iloisesta umpimieliseksi. Toisinaan hän\ntokaisi jonkun purevan sanan, jotta Liina hätkähtäen katsoi Akuun,\njonka tulinen silmäys ajoi punan hänen poskillensa. Liina tunsi\naina sen katseen suojassa suurta turvallisuutta ja samalla salaista\nyhteyttä lapsuuden toveriin.\n\nEräänä sunnuntaiaamuna koputettiin Liinan ovelle ja Aku astui sisään\nhymyillen hämillänsä.\n\n-- Etkö lähtisi kävelemään, Liina? --\n\n-- Onko Annikin tullut? -- kysyi Liina ollen ikäänkuin Anniin kiinni\nkasvanut sen jälkeen kun Paavo hänet jätti. Akun kanssa kahdenkesken\nolo tuntui hänestä luonnottomalta; mutta Aku oli päättänyt olla\nrohkea.\n\n-- Ei ole, mennään kahden vaan, -- sanoi hän varmasti. Se vaikutti.\nLiina sitoi huivin päähänsä, otti nisuleipää evääksi ja kahden he\nlähtivät sunnuntaikävelylle.\n\n-- Minne menemme? -- kysyi Liina.\n\n-- Kauas. --\n\n-- Kuinka kauas? --\n\n-- Metsään. --\n\n-- Mennäänpä sinne mökille! -- huudahti Liina äkillisen mieliteon\nvaltaamana.\n\n-- Sinne minäkin tarkoitin. Olisin vaan tahtonut viedä sinut\nlähemmäksi, kunnes olisit arvannut. --\n\n-- Vieläkö se mummo mahtaa elää? --\n\n-- Hän olisi jo hyvin vanha. --\n\n-- Muistatko sinä niitä aikoja? -- kysyi Liina uneksiva ilme\nkasvoillaan.\n\n-- Muistan kyllä. Kaikki minä muistan, varsinkin päivän, jolloin\nmökkiin muutettiin. Samana päivänä vietiin isäni raudoissaan\nasemalle. Hän laahusti raskaasti jalkojaan ja kahleet kalisivat ja\nHelmiskä huusi ilkeästi: -- Seppä on takonut itselleen kovat ketjut.\n-- Sinä sanoit Helmiskälle: -- Eipäs, pahat ihmiset ne panivat\nAkun isän jalkoihin. -- Minä tartuin sinun käteesi ja yhdessä me\nmarssimme sitten Armonkalliolle. Kun pojat taas huutelivat: --\nmurhaajan Aku! -- otin minä nyrkin kokoisen kiven ja aijoin heittää\nirvistelijöihin; mutta sinä tartuit käsivarteeni ja vaarallinen\nkivi putosi sivullemme. Tämän sinä kyllä muistat! -- puhui Aku\nhellästi silmäillen lapsuuden ystävää, kiitollisena siitä, että sai\ntäyttä sydäntään tyhjentää silmin nähneelle ja sydämin tunteneelle\ntoverilleen.\n\n-- Muistan kyllä, ja senkin, kun yhdessä äitisi kanssa juoksimme\ntätä polkua ja keräsimme käpyjä minun helmaani lehmiksi uuteen\ntaloomme. Sinne ei pitänyt Annin päästä, sillä hänkin oli sanonut --\nmuistatko? -- Aku nyökäytti päätään ja Liina puhui iloisesti, vastoin\ntavallisuuttaan vapautuneena kainoudestaan ja harvasanaisuudestaan.\n\nAurinko välkehti lehtopolulla taittaen säteensä korkeitten\nhonkien kellertäviin kylkiin. Metsän hiljainen humina säesti\nlapsuudenystävien muistoja, jotka unesta heränneinä kuiskivat kiviltä\nja mäiltä.\n\n-- Katsos, tuon kivenkin minä muistan, -- sanoi Liina. -- Tässä me\nauringon paahteessa nukuimme odottaessamme äitiäni, joka ei koskaan\ntullut. --\n\n-- Muistanhan minä. Sinä nukuit itkien minun syliini. --\n\n-- Et sinä aavistanut, kuinka minä silloin kaipasin omaa äitiä.\nMinä häpesin, niin, se oli kauhea häpeä, ettei minulla ollut äitiä\nniinkuin toisilla lapsilla. Olisinhan minä isänkin mielelläni\npitänyt, niinkuin Annilla oli, ja sitten olisin kovin juhlallisesti\ntahtonut sanoa: -- äiti on kuollut. -- Sinua minä usein kadehdin. Kun\näitisi toi rievää ja antoi sinulle, olin oikein vihainen äidillesi.\nKyllä hän aina antoi minullekin, mutta minä olisin tahtonut saada\nomalta äidiltäni. --\n\nHe olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja\nlepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi\nherättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa\ntietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.\n\n-- Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että\nJumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo\nvakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. --\n\n-- Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni\nvapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten\nodotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin\nminä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin\nvienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla\nja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni.\nToisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa\nja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin\ntulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. --\n\n-- Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala.\nOliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi.\nNuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät.\nMennään sisään. --\n\n-- Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, -- sanoi Aku ovea ryskyttäen.\n\n-- Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja\nhyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte\nlattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! --\n\nKurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko\nmaailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia.\nTäällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan,\npiiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä\noli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan\nsitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto,\nkodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän\nsydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan\nasumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta\nsuonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa\ntodistajana.\n\n-- Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! --\nhuudahti Liina masentuneena. -- Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he\novatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin?\n-- Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan\nystävän kuolemaa.\n\nAku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he\naurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla\nollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.\n\n-- Tässä on niin hyvä olla, -- sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.\n\n-- On. --\n\nMutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän\nrauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen\nkeskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa\nkatseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.\n\nLiina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle,\njosta olivat tulleet.\n\n-- Joko mennään, -- sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.\n\n-- Mennään; tämä on pyhä paikka. -- Hän olisi tahtonut juosta ja\nhuutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.\n\n-- Älä pelkää, -- kuiskasi Aku. -- Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan\nsinä olet minulle pyhempi kuin sisar. -- Raivoisa tuskan puuska\npuristi nyyhkytykset miehen rinnasta. -- Minä tunnen nyt jo, ensi\nkertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! --\n\nLiina seisoi vavisten hänen vieressään ja tunsi ruumiillista kipua\nAkun nyyhkytyksistä. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen\nkättänsä koskettamasta Akun kumaraista, paljastettua päätä.\n\n-- Älä luule, Liina, että olen pahoillani, vaikka näit minun itkevän.\nMinulla ei ole koskaan ollut näin hyvä kuin nyt. Me tulemme sen\nkautta lähemmäksi. --\n\n-- Älä puhu, -- keskeytti Liina hätäisesti.\n\nHe astuivat hiljaa, varovin askelin kuin pyhässä temppelissä. Metsän\nhyminä oli kuin hartaitten huokaukset.\n\nEntisyyden todellisuus haihdutti lumouksen, ja Aku alkoi kertoa\nmenneisyydestä. Paluumatka mökiltä johdatti hänen mieleensä ne ajat,\njolloin hän äitinsä kanssa sieltä lähti.\n\n-- Käsikärryillä vedimme tavaramme tätä tietä kaupunkiin. Minä pääsin\nkouluun. Ensimmäisen todistuksen saatuani kaipasin sinua. Olisin\ntahtonut näyttää sen sinulle, niin komea se oli, vaan en tiennyt\nmissä silloin olit. --\n\n-- Muistin minäkin sinua. Toverit osoittivat minua sormellaan ja\nsanoivat: -- toll' ei oo isää! -- ja joku vielä lisäsi: -- ja äiti\nhongottaa! -- Minua hävetti, niin että ratkesin suureen poruun.\nOpettaja sattui paikalle ja sanoi: -- Ei saa Liinaa kiusata. Hän on\norpo. -- Jos hän olisi sanonut minua kreivittäreksi, en olisi voinut\nolla ylpeämpi. Silloin muistin sinua: -- ei Akukaan tainnut tietää,\nettä olin orpo, -- ajattelin. Annille kerroin heti, mitä opettaja\noli sanonut. Me olimme silloin hyvät ystävät ja asuimme samalla\nsuunnalla. Hän oli isänsä luona ja minä talonomistaja Latosella.\nMinulla oli kylläkin hyvä olla. Esimies kävi toisinaan katsomassa ja\nhänellä oli lempeät silmät. Usein kuitenkin itkin ja odotin äitiäni.\nLuulin suureen tyttöön saakka, että hän olisi nuori, kaunis nainen.\nKun kadulla näin hyvännäköisen ihmisen, niiasin syvään ja sydämeni\npamppaili: -- voisihan tuokin olla äitini, -- ajattelin.\n\n-- Etkö ole koskaan äidistäsi kuullut? --\n\n-- Olen, -- sanoi Liina empien, mutta samassa hän katui\numpimielisyyttään. -- Kuulin hänen kuolleen mielipuolena maalla,\nsaunan seinään kytkettynä.\n\n-- Loppusanat hävisivät kuiskaukseen, eikä kumpikaan puhunut hetkeen\naikaan.\n\nMetsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon\nkovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä,\npakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.\n\n-- Liina, -- sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. -- Minusta\ntuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan\nsurvomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme\nole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa\nmuodossa mielessämme. -- Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:\n\n-- Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja\nneljänteen polveen? --\n\n-- Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään\nannan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku\ntarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, -- puhui Liina\nsalaisen ahdistuksen painostamana.\n\n-- En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. -- Akun\nkatse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.\n\nLiina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.\n\n-- Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen\nja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat\nkoulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken\ntuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan\nkiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä,\nmitä tapahtuisi.\n\n-- Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä\nsellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita,\njotakin -- -- --! --\n\n-- Liina, -- keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, -- jos sinä\nolisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin,\neikä kukaan minusta välitä! --\n\n-- Minä välitän! --\n\n-- Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää\nminusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet\näitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä\nmenitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä?\n-- Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja\npurskahti itkemään. -- Se on totta, voi äiti, äiti! -- Liina istui\nkivelle ja nyyhki kauan aikaa.\n\n-- Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi,\nvapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin\njonkun miehen sinuun koskevan, niin -- --! --\n\n-- Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. -- He astuivat\nedelleen. -- Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin\nolisimme vuoden päästä -- -- Liina vaikeni ja katse leimahti kuin\nkeväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa\nkauneuttaan.\n\n-- Tahtoisitko sinä? --\n\n-- Tahtoisin. --\n\n-- Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. --\n\n-- Niin. --\n\nPäätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat\nLiinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon\nluona, lähti Aku kotiinsa.\n\nPäivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi\nLiinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä\nPaavolle kirjoittaisi. -- Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka.\nEttei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat\nsattuvat.\n\n    Hyvä Paavo!\n\n    Kai hyvin hämmästyt pyyntöäni, jonka sinulle esitän. Koska näin\n    erillään elämme, ajattelen, että meidän olisi parasta erota.\n    Ethän sinä suinkaan tahdo estää minua pääsemästä vapaaksi, kun\n    nyt olen tullut huomaamaan tehneeni väärin mennessäni sinun\n    kanssasi naimisiin? Voithan sinä viipyä siellä vuoden eteenpäin.\n    Minä kuulutan sanomalehdissä. Odotan vastaustasi hetimiten.\n\n    Liina.\n\nLiina ei hetkeäkään ajatellut, että tällainen kirje vaikuttaisi\närsyttävästi Paavon tapaiseen mieheen. Kun kirje oli laatikossa,\ntunsi hän pistosta sydämessään. -- Miten, jos hän olisi ollut Akun\nvaimo ja Aku tahtoisi eroa. Nyt tuli sääli Akua, ikäänkuin hän jo\nolisi ollut Akun vaimo.\n\nSuihkun luona odottivat Anni ja Aku.\n\n-- Missä sinä, Liina, olet ollut tänään koko päivän? -- kysyi Anni.\nLiina vilkasi Akuun, vaan Aku ravisti päätään Annin takana.\n\n-- Enhän minä missään. Hiukan kävelyllä. -- Liina piilotti hämillään\nkasvonsa huiviin.\n\nSamassa Anni kääntyi Akuun päin epäilevästi tuijottain häneen.\nAku osasi kuitenkin paremmin kuin Liina säilyttää salaisuuden.\nAnni rauhoittui Akun suorasta silmäyksestä. He alkoivat kävelynsä\nväkijoukossa, seuraten sen aaltoilua musiikin soidessa. Aku oli\ntavattoman hyvällä tuulella, laski leikkiä Annin kanssa, samalla kun\nhän salaperäisestä onnesta säihkyvin katsein seurasi Liinaa. Anni\nmuuttui illan kuluessa synkäksi.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Aku tavantakaa, ja Anni tiuskasi:\n\n-- Mitä sinä minusta välität! --\n\nÄkkiä töytäsi juopunut mies joukosta heitä kohti, puhui rumia\nsanoja ja kaappasi Liinan syliinsä. He olivat vähällä kaatua miehen\nhoippuessa. Aku iski miestä nyrkillään, niin että hän, kädet\nleveällä, kaatui kiviseen katuun. Nostettuaan hänet kevyesti kuin\nhöyhenen kauluksesta ylös, ravisteli Aku rauhan häiritsijää lyöden\nkerta toisensa perään häntä poskelle. Kansaa kerääntyi ympärille\nja poliisia vihellettiin. Ennenkuin järjestyksen valvoja saapui,\nkuiskasi Anni Akun korvaan:\n\n-- Varo itseäsi! -- Aku laski heti uhrinsa. Anni ei käsittänyt, miksi\nhänen sanansa niin äkkiä Akuun vaikuttivat. -- Ehkä sentään Aku\nhänestä piti. -- Nyt hän taas liverteli. Mutta Liinan portilla hänen\nlyhyt ilonsa sammui.\n\nUnohtaen kaiken kysyi Aku:\n\n-- Kirjoititko? -- sellaisella katseella silmäillen Liinaa, ettei\nAnni enää voinut olla epätietoinen. Liina nyökäytti vastaukseksi\npäätään, ja se nyökkäys selitti kaiken.\n\nLiinasta erottua kysyi Anni:\n\n-- Mitä te kirjoittelette? --\n\n-- Emmehän me -- --\n\n-- Pysy erossa Liinasta, hän on toisen muija! ärjäsi Anni nykäisten\nAkua hihasta. Aku kiskaisi itsensä irti, kääntyi pois ja jätti hänet\nyksin kotiinsa kulkemaan.\n\nAnni puri hammastaan kiivaasti astuessaan. Huonetoveri oli jo\nnukkunut ja Anni riisuutui nopeasti tuntien väsymystä. Sydän oli\nkuitenkin liian täynnä; uni ei armahtanut tuskaista. Hän heittelehti\nkuumalla vuoteellaan jupisten: -- Hyvä Jumala, ota pois tämä tuska,\ntee minut vaikka kerjäläiseksi, vaan anna sydämelleni lepoa! --\nRintaa ahdisti; piti likistää hampaat yhteen ja nyrkit kokoon, ettei\nraju nyyhkytys herättäisi huonetoveria. Aamun valjetessa täytyi hänen\nalottaa päivätyö raskaalla päällä ja kuumeen ruumiissa polttaessa.\nPäivällä ei hän saanut tilojaan missään. Kun työ viimeinkin oli\npäättynyt, riensi hän, vaatteet muutettuaan, Liinan luo.\n\n-- Sinä olet unohtanut Paavon, et puhu hänestä koskaan. Jos minulla\nolisi mies ja lisäksi sellainen kuin Paavo, en ikinä suostuisi\nelämään erilläni hänestä, -- puhui Anni ärtyisellä äänellä Liinan\nommellessa koneella. Koneen kolina teki sanat kahta kovemmiksi ja\nLiina tunsi kylmiä väreitä ruumiissansa.\n\n-- Kai hän on ensin unohtanut minut, koska hän jätti. Vai pitäisikö\nminun juosta hänen jälessään?\n\n-- Muutamat näyttävät tykkänään unohtavan, mikä naineelle sopii, --\njatkoi Anni polttavin katsein.\n\n-- Mitä sinä oikein tarkoitat? -- kysyi Liina, pysäyttäen koneensa.\n\n-- Kyllähän sinä sen itsekin tiedät! -- huudahti Anni ilkkuen.\n\n-- Epäiletkö sinä jotakin Akun ja minun välillä tapahtuneen? Älä\npelkää. --\n\n-- Sinä olet aivan pikeentynyt häneen, näkeehän sen jo kaukaa. Ja\nmiehet ne ovat kyllä valmiit, missä vaan saaliin tapaavat. Olethan\nsinä hieno ja hempeä, oikea miesten silmänruoka. Ethän sinä tahdo\nviekotella ja kuitenkin muikistelet suutasi ja paistat särkiä! --\n\n-- Ja teen toiset mustasukkaisiksi! -- huudahti Liina kiihtyneenä.\n\n-- Mustasukkaiseksi! -- huusi Anni hypäten ylös tuoliltaan. -- Oho,\nkaikille lampaille kanssa tässä kannattaisi olla mustasukkainen.\nSinä menit naimisiin kuin nauta tappolavalle, puoleksi peloissasi ja\nuteliaana. Nyt tuulahtaakin vihreän niityn tuoksu nenääsi ja sinä\nrimpuilet köydessäsi. Rimpuile sinä vaan! -- Anni nauroi ja itki\nraivoissaan raakojen sanojensa kiihdyttämänä. Intohimo oli murtanut\nsen rajan, joka puolisivistynyttä suojaa raakuudelta.\n\nLiinan polttava katse ja tavaton kalpeus todisti sanojen sattuneen.\n\n-- Koska minä olen lammas ja nauta, niin kuinka sinun sopii etsiä\nminun seuraani? sanoi hän kuivasti.\n\nAnni taisteli itkuaan vastaan. Tuolin selkään nojaten hänen voimakas\nvartalonsa nytkähteli tuskan vallassa. Liinan suuttumus haihtui tätä\nkatsellessa ja hän läheni ystäväänsä lohduttaakseen häntä. Samassa\nAnni hyppäsi ylös uhkaavana.\n\n-- Minä kirjoitan Paavolle, että hän kerrankin tulee kotiin hoitamaan\nmuijaansa. --\n\n-- Koska ei muija osaa hoitaa itseään, vai miten? Etkö jo kylliksi\nole haukkunut minua lampaaksi ja naudaksi. Kirjoita Paavolle,\nkirjoita! Mutta sen sinulle sanon: et sinä sillä Akua saa, et, et! --\nLiina oli suunniltaan. Annin uhkaus herätti hänessä rajun katkeruuden.\n\n-- Kas, kuinka oletkin varma. Ehkä sinä oletkin jo Akun rak -- --\n\n-- Mene ulos minun huoneestani! -- huusi Liina vihasta liekehtivin\nsilmin.\n\n-- Menen, en ikinä tahdo olla sinun likaisen pelisi todistajana.\nNaimisiin osasit mennä, eikä sekään sinulle riittänyt, tarvitset\nvielä sivumiehiä! --\n\n-- Vaiti! -- huusi Liina särkyneellä äänellä, lyöden Annia vasten\nsuuta.\n\nAnni, ollen voimakkaampi ja tanakka, tarttui toisella kädellään\nLiinan ranteisiin ja toisella hän repäsi alas hänen raskaan\nnutturansa ja löi tukasta kiinni pitäen kilpailijaansa kasvoihin.\n\n-- Paavo saa tietää, kyllä minä teidät! Tulkoonhan Aku -- -- --\n\nOvi lensi auki. Aku seisoi kuin kivettynyt Annin edessä otsasuonet\nsinisinä.\n\n-- Sinä, sinä...! -- änkytti Aku. Hän oli tukehtumaisillaan, jaksoi\ntuskin pidättää kätensä koskettamasta naiseen.\n\n-- Kyllä, kyllä minä menen, -- huohotti Anni kohottaen kätensä\nsuojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä,\nkunnes ovi sulkeutui.\n\nLiina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa\nvaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen\nhennon vartalonsa verhona.\n\nAku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi\nLiinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata\ntukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti;\nmutta Liina hypähti ylös huudahtaen:\n\n-- Älä koske minuun! --\n\n-- En, enhän minä -- -- Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, --\npuhui Aku kuin lapselle.\n\n-- Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! -- Heidän katseensa yhtyivät,\nmutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa\nkasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten\nkadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt,\nolisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin\nkivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen\nitkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua\npitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.\n\n-- Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, --\nkuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa;\nmutta samassa outo kauhu kuiskasi: -- Näinköhän äitinikin tunsi? --\nHäpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti\navonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon\nkuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman\navunhuuto.\n\n-- Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä -- ajatteli hän.\n-- Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan\nauta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. --\n\nVäsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle.\nEnsi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa\nahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä\nkohtaloihin. -- Ei niin, ei niin, -- jupisi hän silloin ehdottomasti.\n-- Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! --\n\nEtuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen\noveaan.\n\n-- Kuka siellä? --\n\n-- Minä, Paavo, avaa! --\n\n\nII.\n\nNeljä vuotta oli kulunut. Liinaa ja Paavoa oli kova onni seurannut ja\npakottanut heidät muuttamaan kaupungin äärimmäiseen kolkkaan.\n\nMarraskuun hämärässä illassa juoksivat rääsyiset poikavekareet\nkapealla, kuoppaisella kadulla huutaen ja tapellen, jotta loka\nräiski kahden puolen. Ohikulkevat toruivat, väsyneinä pujotellen\nränstyneitten kallistelevien rakennusten välillä, kuin haamut yön\nhämärässä. Näitä kurjia katuja kulki Liinakin, kiireisesti astuen\nja kantaen maitokannua, leipää ja suolakalaa, jotka oli työstä\ntullessaan ostanut. Hän suuntasi kulkunsa erästä piharakennusta\nkohti, jonka portaita kattoi ränstynyt lautakoppi. Pimeään keittiöön,\njoka oli kaikkien rakennuksessa asuvien yhteinen, kuului väsyneen\nlapsen itkua ja miehen yskimistä.\n\n-- Erkki, kultaseni, älä itke, äiti tulee jo! Aino, missä sinä olet?\n-- Kukaan ei vastannut. Pikku Erkki huusi, eikä mies voinut yskältään\npuhua. Liina juoksi naapurinsa suutarin kamarista tulta lainaamaan\nja sieltä hän löysi Ainonsakin. Arkulle asetettuna valaisi himmeä\nlamppu köyhää huonetta. Poissa oli Liinan upea piironki peilinensä,\nompelukone ja muhkea sänky. Sijaan oli saatu kömpelö perhesänky\nrääsyineen ja matkakirstu. Köyhyyden haju oli huoneessa pistävän\nkitkerä.\n\nPikku Erkki istui isänsä takana sängyssä itkien, jotta kyyneleet\nvaluivat pitkin kalpeita poskia ja laihat kädet kurkottivat\näitiä kohti. Silmät seurasivat äidin liikkeitä ja nyyhkytykset\nnytkäyttelivät pientä ruumista. Lastansa avuttomampana makasi Paavo\nsängyssä, hänkin katseillaan seuraten vaimoansa. Aino, äitinsä kuva,\nsinisilmäinen, pyöreä tytöntyllerö, unohti kaiken nähdessään maidon,\nleivän ja silakat arkunkannella. Molemmin käsin hän tarttui leipään,\nnakersi sen syrjää kun hiiri terävillä hampaillaan, puraisi silakan\nselkään ja ryyppäsi maitoa kannusta palan painimeksi.\n\n-- Voitko syödä, Paavo? sairas ravisti päätään.\n\nPikku Erkki sai hetken keikkua äidin käsivarrella askareita tehdessä,\njuotettiin maidolla, pistettiin leivänpala käteen ja kiedottiin\nuudestaan isän taakse sänkyyn.\n\n-- Nyt menen pesutupaan. Sieltä pilkoittivat valkeat; pyydän hiukan\nlämmintä vettä vaatteilleni, -- sanoi Liina, keräten mytyn vaatteita\nkainaloonsa. Hän auttoi vielä Ainon sängyn jalkapäähän, missä tytön\ntila oli, ja lähti pesutupaan.\n\nSiellä akat liikkuivat kuin haamut sakeassa höyryssä. Lempeällä\nhiljaisuudellaan oli Liina voittanut naapuriensa suosion, joten he\nmielellään auttoivat häntä kun niin sopi.\n\n-- Tuohan tänne myttysi niin hierotaan yksin väin, -- sanoi Pärmäskä.\n\n-- Kyllähän minä ne itsekin -- -- taitaa tulla vaivaa -- -- olette\nväsyneitä jo itsekin, -- eitti Liina.\n\n-- Ei ne kenenkään selkää katkaise. Itse taidat olla hyvinkin\nväsynyt. Annas elättää neljä henkeä vaimo-ihmisen tällaisena aikana,\n-- sanoi suutarin vaimo.\n\n-- Eihän heissä suurta elättämistä ole. Paavo ei niin palaakaan\nole syönyt moneen päivään. Lapset vähän kuluttavat, -- puhui Liina\njakaessaan vaatteet akoille.\n\n-- Voi, voi sentään, Liina, kun minä muistan sinut neljä vuotta\nsitten, kuinka korea olit; ja miten nyt saat laahustaa yöt ja päivät.\n--\n\n-- Siitä on niin pitkä aika. Olen melkein unohtanut entiset olemiset.\nEnhän minä jouda ajattelemaan tyttöaikaista elämääni. --\n\n-- Voi mun päiviäni, vai pitkä aika, neljä vuotta; vastahan sinulla\non nenänpää, eikä ijänpää. Paljon on vielä edessäsi ja tällaistahan\nse on köyhän ihmisen elämä: yhtämittaista raatamista, väliin yön ja\npäivän kanssa. Toisinaan istu laiskana ja odota nälkäisellä vatsalla,\nmistä taas rahanpennin leiväksesi irti saisit. Vielähän sinun kelpaa\nkun on tehdas turvanasi ja vakinaista tuloa, -- lohdutteli Pärmäskä.\n\n-- Eikä Paavokaan kauvaa elä, -- sanoi suutarin vaimo.\n\n-- Jestas sentään, enhän minä häntä kuolemaan toivo! -- huudahti\nLiina, vastenmielisyydestä hätkähtäen kuvaillessaan Paavoa ruumiina.\n\n-- Ei suinkaan siinä parantumisenkaan toivoa ole. Se mies kanssa\non koettanut omasta ja muittenkin puolesta ja huonosti vaan kävi.\nPutosiko se siellä Helsingissä, vai mistä se verta alkoi sylkeä? --\nkysyi Pärmäskä.\n\n-- Putosi telineiltä. Ensin ei mitään tuntenut, eikä hoksannut\ntapaturma-apua aikanaan vaatia, tuli kotiin sieltä ja oli hiljainen,\nei ollenkaan kuin ennen. Minun kävi kovin sääli ja kysyin usein,\nmikä häntä vaivasi. Hän jaksoi kuitenkin kolme ensimäistä vuotta\nmaalailla; vasta tänä vuonna tuli turva sänkyyn. --\n\n-- Se on ollut riuska mies, sanonut suoraan herroille asiat ja\nkyllähän sen ymmärtää mikä siitä seuraa. Milläs köyhä oikeutta\nhankkii? -- puhui Pärmäskä ojentaen pestyt vaatteet Liinalle.\n\nAkat kahlasivat likomärkinä pihan poikki ja Liina kiipesi vinttiin\nvaatteitaan kuivuulle hajoittamaan. Jokainen askel oli kuin\npiiskanlyönti hänen heikolle selälleen. Alas tullessa pilkoitti\nvalo hänen huoneensa ovenraosta. Se oli suuri helpotus pimeässä\njännitetylle katseelle; mutta Liina huokasi: -- palaa suotta lasten\nmaatessa! --\n\nOvea avatessa sattui hänen katseensa Paavon luiseen leukaan ja\nnenään. -- Kuinka teräväksi nenä olikin muuttunut ja harmaaksi,\nsilmät vaipuivat kuoppiinsa ja siristivät oudosti luomiensa alta. --\n\n-- Paavo, -- huudahti Liina säikähtyneenä.\n\n-- Liina, -- kuiskasi sairas hapuillen kädellään peitteen päällä.\nLiina pani korvansa sairaan huulien eteen, pujotti kylmästä\nkangistuneen kätensä sairaan luiseen kouraan ja kuunteli heikkoa\nääntä.\n\n-- Jäät leskeksi; älä jätä lapsia -- -- lapsia. -- Ääni hävisi\nkorinaan ja silmät avautuivat. -- Lupaa, älä jätä! -- sanoi hän nyt\nääneensä.\n\nLiina yritti irroittaa kättään, mutta sairaan sormet puristuivat\nlujasti kuin rautakoura hänen ranteensa ympärille. Vielä sanoi\nkuoleva selvästi: -- Aino, Aino, palellut tyttöseni! -- Sitten\npurskui verta suusta ja sieramista tukehuttaen kauan kärsineen. Liina\nauttoi kuolevaa mukavaan asentoon vasemmalla kädellään ja sulki hänen\nsilmänsä yritettyään irroittaa käsivarttaan. Mutta joka kerta kun\nhän nykäisi rannettaan nytkähti kuolleen koko ruumis. Liinaa alkoi\nkammottaa ja hätäisenä hän yritti irroittaa noita kangistuvia sormia\nranteestaan, lukien samalla rukouksia muististaan, tajuamatta omia\nsanojaan.\n\n-- Äiti, minä joitin! -- huusi Aino itkuisella äänellä ja herätti\nErkin. Molemmat lapset yltyivät ja Liina taisteli päästäkseen irti\nkuolleen kammottavasta kättelystä.\n\n-- Lapset, odottakaa, -- puhui hän hätäisesti ja taivutteli\nyksitellen sormet irti ranteestaan. Vapaaksi päästyään juoksi hän\nsuoraa päätä naapurinsa suutarin ovelle huutaen:\n\n-- Tulkaa, Paavo on kuollut! -- Sitten hän otti lapset pois\nsängystä ja vei heidät suutarille. Hetken kuluttua oli suutarin\nvaimo kerännyt koko huonekunnan ruumista korjaamaan. Hänen virttä\nveisatessaan puettiin Paavo puhtaisiin ja nostettiin kovalle\nvuoteelleen laudoille. Näitten puuhien ohessa alkoi Liinaa\nvärisyttää. Hänen hampaansa kalisivat, sillä pyykkituvassa kastuneet\nvaatteet kylmäsivät syömätöntä ruumista ja kammottava jännitys\noli tyhjentänyt loputkin voimat. Uskovainen, hyvä suutarineukko\nlähetti hänet huoneeseensa maata. Liina otti Paavon makuuvaatteet\nja riensi levolle. Kamalalta tuntui kääriytyä samoihin peitteisiin,\njoissa vielä oli jälkiä hyytyneestä verestä, mutta väsymys kahlehti\nvastenmielisyyden ja jäsenet hervahtivat lepoon.\n\n-- Mikä kolina se oli? Oliko hän pudonnut sängystään? Ei, hän seisoi\nsängyn vieressä vääntäen rannettaan irti Paavon kourasta. Voi, kuinka\nsitä pakottaa, pakottaa niin että päätä huimaa ja sydän kirvelee ja\nnuo silmät... Paavo, mitä sinä tahdot? -- Älä jätä lapsia! -- Paavo\nälä purista noin, päästä irti; minun ranteeni katkeaa, laske irti,\nminä rukoilen, laske! -- -- -- Missä hän on? Suutarilla lämpöisessä.\n--\n\nUni hiipii uudestaan rauhaisena ja hyvänä virvoitellen väsynyttä.\nMutta päivä on armoton. Se ajaa uusiin huoliin ja vaivoihin, vaatien\nvierimään virran mukana, pyörittämään kovanonnen ratasta, elämän\naaltoillessa rikkaana ja vapaana hänen ohitsensa.\n\nMitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut varaa haudata miestään. Lainaa\nei saisi, sillä tavarat oli myöty ja syöty. Vaivaishoidolta saa,\nsanottiin, pitää vaan ilmoittaa ja pyytää itse. Kyllä sieltä annetaan\nja miksi ei annettaisi? Olihan se heidän oma kassansa, johon kukin\noli maksanut monta vuotta. Omaansa sieltä kukin pyysi.\n\nLiina oli kuin kone, joka väännettäessä panee rattaansa liikkeelle.\nOdottihan Paavo laudallaan hautausta, vaivaishoidon hautausta.\n\nKaupungintalon raskas ovi narahti Liinan pelokkaana sitä avatessa.\n\n-- Rappusia ylös ja oikealle, -- oli hänelle sanottu, -- tuonne\nvarmaankin, mistä kuuluu ääniä. --\n\n-- Sinä olet sellainen maailman mätä-pilkku koko ihminen, ja ellet\ntapojasi paranna viedään sinut pakkotyöhön, -- huusi joku mies\njulmasti kiroten jatkoksi. Liinan piti sukkelasti vetää kätensä\npois ovenrivasta ja juosta alas rappusia. -- Ylöskö uudestaan? Ei\ntällä kertaa, ennen kadulla kerjään; minä kerjään, ehkä joku hyvä\nihminen auttaa minua. -- Taas ovi narahti Liinan astuessa kadulle\nihmisvilinään harhailemaan heikkona ja viluisena ohuissa vaatteissa.\nHän aikoi ojentaa kätensä vastaan tulevia, hienoja rouvia kohti ja\npyytää almua, vaan ääni ei totellut. Kylminä vaelsivat ihmiset hänen\nohitsensa, sivumennen ihaillen hänen kärsimysten kaunistamia silmiään.\n\n-- Ruveta puhuttelemaan outoa naista kadulla! Kuka tietää, mikä\nhulttio hän on, ja harvoin kukaan muuten kurjuuteen joutuu. --\n\nLiina hoippui kotiinsa peläten ja paeten noita ihmisiä, joilta oli\naikonut apua pyytää, turvasi köyhiin ystäviinsä, itki ja rukoili\nheitä vielä kerran auttamaan ja saattamaan Paavon hautaan. Eikä hänen\nturhaan tarvinnut pyytää. Paavo haudattiin kunnialla ja Liina sai\nlahjaksi mustan puvun itselleen ja lapsilleen.\n\nRuumis ja mieli juhlallisessa väsymyksessä istui hän suruhuoneessa.\nMuistot heräsivät horroksista poistaen nykyisyyden ja asettuen\nomistajansa tuomariksi. -- Kyllä hän oli ollut sokea ottaessaan\nPaavon. Niin, vaan äitini kohtalo. Olihan Paavo reipas mies -- --\nahnas hauki ja onneton, niin onnettomia me olimme! Aku tuli liian\nmyöhään ja Paavo oli armoton, julma -- jestas, sentään, mitä mieleeni\ntulee! Eikö se ollut rikos kuollutta kohtaan? Kuka tiesi vaikka olisi\nvielä kuulemassa ajatukset tässä vieressä.\n\nJäätävät väreet risteilivät ruumiissa, sydän pysähtyi, kunnes\npaukahti uudestaan lujasti jyskyttämään ja kipeästi pakottamaan.\nOnnettomuudet, ihmisteni kovuudet, omat erehdykset, kaikki ne siinä\nilkkuen nauroivat hänen heikkouttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiinan huone oli taas kalustettu. Akkunan edessä upeili pöytä\npuhtaine liinoinensa, täynnä kaikenlaista sälyä. Siinä oli\npunakantinen valokuva-alpumi, nelinurkkainen peili pienen lampun\nvarassa, koreita paperikukkia hohtavassa lasimaljassa, kampoja,\nvirsikirja, tuoksuva saippua, katekismus, lastenraamattu, postilla,\n\"Aarniometsän tyttäret\", \"Berliinin pyöveli\", \"Montekriston kreivi\"\nja \"Pariisin mysteeriot\" rasvaisissa kansissa. Kuluneet kulmat\nosoittivat kirjojen olleen ahkerassa käytännössä. Likaisten tapettien\nrikkinäisyyttä peittivät kuvapaperit. Akkunan rumat, tummat puitteet\npeittyivät valkoisten verhojen taa. Miellyttävä lämmin tuoksahti\ntulijalle vastaan huoneeseen astuessa, sillä täällä asui pelkkiä\nnaisia puhtaine elämäntapoineen. Liina oli ottanut vuokralaisikseen\nkaksi tehtaantyttöä saaden heiltä huoneensa vuokran. Muutenkin oli\nnyt toimeentulo helpompaa kuin Paavon aikana. Liina ei vaan ottanut\nreipastuakseen. Hänen suurissa sinisissä silmissään väikkyi samea\nkatse ja ryhti oli entistäkin koukkuisempi. Liikkeitten velttous ja\nsieluton hymähdys todistivat elämään kyllästymistä ja toivottomuutta.\n\nAino hiipi öisin lähelle äitiään vetäen peiton päänsä päälle.\n\n-- Kuinka sinä noin teet, -- kysyi äiti\n\n-- Minä pelkään, -- kuiskasi lapsi.\n\n-- Mitä tyhjää pelkäät, -- rauhoitti äiti, painaen lasta lähemmäksi\nitseään. Lapsen nukuttua tunsi hänkin pelon hiipivän yhä lähemmäksi,\ntoimeentulon ja nälän pelon.\n\nAhtaat raha-ajat olivat pakottaneet tehtaita vähentämään työväkeä.\nJoukottain siirtyi työttömiä ja leivättömiä toisille seuduille, mutta\njoukottain jäi heitä kaupunkiin tarjoamaan työtänsä ala-arvoisesta\nhinnasta vaikeuttaen siten toistensa toimeentuloa. Jälelle jääneitä\noli tehtaissakin vielä liian paljon, työtä ei riittänyt kylliksi;\nmoni sai odottaa tyhjin käsin päiväkaudet. Poistua ei saanut,\nsiitä oli sakko. Kuka voi sanoa millä hetkellä työtä tuotaisiin,\nmenisi vielä hukkaan sekin pieni ansio. Kyllähän siinä työttömänä\nnököttäissä sattui mieleen kaikenlaista: katkeruus ja nöyryytys,\nuhka ja suru, nuo työttömän työmiehen tutut mielialat. Vaan eihän\nsiinä muukaan auttanut, piti odottaa kärsivällisesti viikon loppuun\nsaadakseen vähintäin neljä, enintäin kymmenkunnan markkaa. Minnekäs\nmeni paremmilleen keskellä kylmää talvea.\n\nLiina istui pieniruutuisen akkunan edessä pujotellen lankoja niisiin\nja kaiteisiin, kasvavan tytön kera. Työ oli pian loppuun suoritettu.\nKalvava pelko tämänkin niukan ansiolähteen kuivumisesta oli hänen\nseuralaisensa odotustuntien hitaasti madellessa päivällisaikaan ja\niltaan. Häntä oli alkanut pistää rinnasta viime aikoina ja lyhyt,\nkuiva yskä hävisi kuulumattomiin koneitten kohinaan, saaden yhä uutta\nyllykettä tehtaan pölystä ja toivottomasta mielialasta. - Jos vielä\njoutuisi sairashuoneeseen ja lapset -- -- --! -- Hän hytkähti; joku\nseisoi vieressä.\n\n-- Te olette kalpea kuin ruumis, -- sanoi ystävällinen työnjohtaja.\nLiina ei vastannut.\n\n-- Teillä on paha, kuiva yskä, menkää lääkärille! --\n\nHieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut\ntyönjohtajan sanovan: -- Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen\ntarvita! --\n\nLiina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.\n\n-- Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on\nkevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, --\nsanoi tohtori.\n\n-- Hoitaisin itseäni! -- myhähti Liina katkerasti itsekseen; --\nkuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan\nottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille\nedes maitoon riittäisi, -- ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli\nhuuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi\ntulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden\nja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin.\nSunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut\nkunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän\nymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden\nmadolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma\nantoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen\nvapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut\nhäntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden\niskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.\n\nNäillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu\npäässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä\nse mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä\nei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi\nsyrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä\nhe ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina\ntervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja\nalkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.\n\nEräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi\nja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja\nystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla\nollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana\nkuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta\nlämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana\nuudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.\n\n-- Toin sinullekin käärön, -- sanoi Aku hämillään. -- Nyt on huonot\najat. On minulla sentään hyvä palkka. --\n\nLiina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen\neteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli\nkuin lattiaan kiinni naulattu.\n\n-- Joko sinä menet? -- huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.\n\n-- Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi\ntapasimme, tiedäthän. --\n\nKyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja\npahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.\n\nAkun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas.\nLiina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate\nkietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja\nonnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne,\ntukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin\ntunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa\nikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja\nrakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina\nmuuttui umpimieliseksi.\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi Aku.\n\n-- Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. --\n\n-- Älä sano niin. --\n\n-- Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa\nja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä\nkylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua\nnykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän\nkoskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin\npuolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes\nruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan\nponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos\nhetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen\nnäännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia\nraukkoja kuin minäkin! --\n\n-- Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään\npidä? --\n\n-- Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin,\nvarsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: -- älä jätä lapsia, ja\nse huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin\nsanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. --\n\n-- No, mutta -- --! --\n\n-- Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan\nlapsia kuolemaan? --\n\n-- Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne\novat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät.\nKyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan\ntaivaanvaltakuntaa lisäisi. --\n\n-- Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin\nne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen\nkaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin\nonnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin,\nettä sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. --\n\n-- No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä... vaan\nkaihan nuo elättääkin jaksetaan. -- Akun tukeva käsi kietoutui\nväsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän\nlämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne\nsulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana\ntuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan\nkuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:\n\n-- Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille\nvaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys\nainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään,\nkun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen... Jaa,\ntämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa\nkyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja\nnukkua -- -- nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan\nhyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni\nvoisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja\nminä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen\nja minä kauhistun muistoasi! --\n\n-- Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole\nkoskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? --\n\n-- En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole\nollut aikaa sellaiseen. --\n\n-- Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä\nsaa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän\nsurkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin\nharppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa.\nMinäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole\nsama kuin neljä vuotta sitten. --\n\n-- Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa -- voi, mitä minä sanon,\nmuutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. -- -- Neljä vuotta on\ntosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja\nepäilen kaikkea, sinuakin! -- sanoi Liina masentuneena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAkun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi\ntäydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan\nharvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä\nlohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja\npaikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa\nhiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen\nvaraa.\n\nRuskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla\ntanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien\nhaahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet,\njoita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki\nsai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen\nja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän\nastua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä\nvalkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut;\nmutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta\ntaivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä\nheittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi\ntyhjäksi jäänyttä sydäntä?\n\nKuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi\nhäntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa,\nPaavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä\nvieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.\n\nIjäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan\nmielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä\nvoidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut\ntähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa\njuoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja\nkeskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet\nkahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.\n\nJumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan\nvalonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään\nKorkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt\nJumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä\naikuisenakaan selvinnyt.\n\nToverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan.\nNe olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran\nyllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.\n\nAku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään\nloukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin\ntyöstä.\n\nLiina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä\nkesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin\nsanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja\nelänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; -- tulkoon\nja olkoon vaikka mikä! --\n\nVasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä\nHelsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus\nhänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.\n\n                                                   3 p. Syysk.\n\n    \"Rakas Aku.\n\n    Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan\n    minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.\n\n    Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino\n    ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita\n    meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia,\n    vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia\n    minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja\n    kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä\n    puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja\n    siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja\n    mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on\n    tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.\n\n    Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli\n    'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä\n    vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki\n    tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin\n    puhutaan.\n\n    Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!\n\n    En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni\n    harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus\n    tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus.\n    Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko\n    milloinkaan!\n\n    Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys':\n    -- mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua\n    pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi?\n    Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä\n    olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin\n    se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.\n\n    Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä;\n    silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka\n    raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä\n    miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi\n    sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta\n    vain. Ei mitään minua ja sinua varten.\n\n    En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa\n    asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä\n    minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan\n    minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen\n    sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi\n    vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.\n\n    Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä\n    niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen\n    vaimoon!\n\n    Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin\n    surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän\n    vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.\n\n    Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!\n\n                                                   Liinasi.\"\n\n\n                                                H:ssä 15 p. Syysk.\n\n    \"Oma Liinani!\n\n    Sinun kirjeesi saa minut murheelliselle mielelle, vaikka kerrot\n    niissä eläväsi rauhassa ja turvassa. Ajattelen, näes, omia pahoja\n    töitäni. Olisihan minun pitänyt pysyä siivona miehenä, vaan sepä\n    ei näytä olevankaan minun vallassani. Siellä jo sekoitin itseni\n    sen päiväiseen pyykkiin. Ne miehet, senkin roikaleet, puhuivat\n    isästäni ja valittivat työnjohtajalle, kun heille sydämistyin. Ei\n    ole toveruutta eikä sitä yhteenliittymystä, josta sinä kerroit.\n    On sitä sentään pullon ääressä. Täällä olen kyllä joutunut\n    juomaveikkojen pariin majataloissa ollessani. Olen kuitenkin\n    jaksanut pysyä humaltumatta. Ainahan sitä tyrkytetään ja tuodaan\n    ihan nenän alle ja parjataan jos joksikin, ellei ota.\n\n    Sinua on ollut ikäväni. Ihan itku tuppaa miehisen miehen. Yöni\n    ovat vallan kamalat. Kurjasti, hyvin kurjasti olen sinua kohtaan\n    menetellyt. Mutta helkkarissa, kaihan tästä kerran selviää! Jos\n    sinun olisi niinkuin luulet, niin älä työlästy. Ethän sinä ole\n    mikä tahansa tyttö, vaan minun vaimoni. Ja kyllä se pappikin\n    vielä ehtii ammenen sanoa.\n\n    Paperi on hiukan rasvasta. En raaskinut ostaa oikeata. Tässä\n    lähetän sinulle viisi markkaa.\n\n    Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten\n    elää ja ulkosalla haukkuen.\n\n    Voi'os hyvin, eläkä sure.\n\n                                                 Akusi.\"\n\n\n                                               -- -- -- 5 p. lokak.\n\n    \"Rakas Aku!\n\n    En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin,\n    vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan\n    olet odottanutkin kirjettä.\n\n    Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä\n    suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja\n    iltamassa.\n\n    Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää,\n    eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena\n    ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi\n    pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi\n    ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin,\n    jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin\n    vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei\n    ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut\n    pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on\n    tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.\n\n    Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen\n    ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii.\n    Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan.\n    -- -- Jestas sentään mitä kirjoitan, -- vaan sinä et usko, kuinka\n    selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille\n    kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni,\n    vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun\n    sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että\n    luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten\n    se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän\n    sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni,\n    joka vaanii ja etsiskelee.\n\n    Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei\n    minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan\n    oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en\n    ole ennen näin rakastanutkaan.\n\n                                             Liinasi.\"\n\n\n                                              H:ssä lokak. 20 p.\n\n    \"Rakas Liina!\n\n    Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden\n    viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin\n    elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa\n    uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on.\n    Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan,\n    syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä\n    pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et\n    pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.\n\n    Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja\n    pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu\n    olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa\n    päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi\n    maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli\n    tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen\n    kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen.\n    Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu;\n    voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että\n    kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani,\n    olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä\n    katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt,\n    harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla\n    aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai\n    tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia\n    ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin\n    halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani\n    ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella\n    roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta\n    minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän\n    herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä\n    syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni.\n    En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä\n    olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis\n    hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo\n    portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera.\n    Kerroin hänelle nälästäni.\n\n    -- No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!\n\n    -- Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita\n    ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja\n    olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän\n    elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä\n    näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta\n    ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.\n\n    Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa;\n    silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!...\n\n                                               Akusi.\"\n\nKirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa\nmuodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. -- Ei, vielä tänä\npäivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä\nkapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla\nmennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. -- Vaan rahaa ei ollut, eikä\npaperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa\nsattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta.\nParasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän\nodotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin\nei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin\nkului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan\nturhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja\nkerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi\nmiestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs\nAku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella\nlempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi\nheidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien\nheidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.\n\nKaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat\nvarovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja\npettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa\nniiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen,\nsillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan\nsaivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja\nviimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen,\nei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä\nusvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja\nLiina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui\nilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.\n\n                                               H:ssä marrask. 18 p.\n\n    \"Rakas Liinani!\n\n    En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun\n    rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun?\n    Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi\n    ja selvittää.\n\n    En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on\n    tapahtunut:\n\n    Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka\n    tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei... no, olkoon,\n    sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt\n    minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on\n    noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina,\n    muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.\n\n    Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani\n    kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli\n    sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi\n    ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä\n    tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko\n    ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi\n    ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui\n    kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä.\n    Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti\n    olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet\n    kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään,\n    kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.\n\n    Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin\n    lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni\n    sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen\n    aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka\n    tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne\n    tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu\n    olevan huonona.\n\n    Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja\n    poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! -- Silloin puristui\n    nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani\n    en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin\n    rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta,\n    että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen\n    muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et\n    aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.\n\n    Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi.\n    Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni?\n    Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli\n    vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä\n    minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan\n    sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen\n    minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä\n    välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo:\n    työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu.\n    Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat;\n    sinulle yksin olen väärin mitannut.\n\n    Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja\n    neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä\n    vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin\n    pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!\n\n    Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni,\n    ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa\n    houkutellut.\n\n    Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä\n    pimeyteen. Se on toivoni.\n\n                                                Akusi.\"\n\nLuettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein.\nSiinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina\nsieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti\npalavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä\ntakaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.\n\nAika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana\nuhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa\npäivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla\nkuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä\nheijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa\nhäämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja -- -- häpeäksi. Voi,\nmitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea\noli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään.\nIhmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia\nsanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin\nhäitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina\noli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat\nviimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä\ntahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi\nsyömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen\nelämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. -- Tulkoon\nmitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa\nja silloin... Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! -- Nämä\najatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon\nluokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien\nhaihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein\nnauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli\nmatonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä\nehkä lentää hänestä näin jonnekin... Siunatkoon sentään, minä tulen\nvarmaan hulluksi, -- sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat\nnyt peloittaa.\n\nEräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle\nkatselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista\nheijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen\nhuuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen.\nLiina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. -- Saanko tulla neitiä\nsaattamaan? -- sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse\npuistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta\nja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois\nkiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi\nrappusille rennoksi ja itki, -- itki hiljaa sydämen kyllyydestä;\nkyyneleet tulvivat lähteistänsä. -- Hän ei siis sentään ollut huono,\nei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa\ntytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen.\n-- Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla\nvilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:\n\n-- Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun\nAku tulee, menemme naimisiin ja... jos kuolisin tai ellei hän pian\ntulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja\nAinokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! -- Molemmat tytöt itkivät\nvuoteissansa.\n\n-- Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu.\nÄlä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä\nole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. --\n\n-- Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, -- sanoi toinen\ntyttö; -- olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena\nmyötäistä raatamista kestä! --\n\n-- Ja nyt pannaan maata, -- sanoi toinen haukotellen.\n\nLiina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös\nyrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti\nyhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän\nnäköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi\ntahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen\nsuurilla silmillään pitkään. -- Missä hän lie nähnyt tuon miehen?\n\n-- Täytyykö minun? -- kysyi hän toiselta herralta, joka oli\nvaivaishoidon esimies.\n\n-- Ei, -- sanoi tämä, -- mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni\npäästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla\nhoitajaksi. --\n\n-- Ei nyt, mutta kun paranen. --\n\n-- Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo\nkuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse\nmitenkään hänelle voi toimittaa, -- sanoi esimies.\n\nLiina kävi kalmankarvaiseksi.\n\n-- Minä, minä en anna! -- huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta\nselästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.\n\n-- Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja\nhänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. -- Liina\nveti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja\nsuojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin\nlattialle.\n\n-- Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja\nhoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, -- ja Liina vaipui tajuttomana\nvuoteelleen.\n\nMiehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen\nhenkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.\n\nEsimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.\n\nLiina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan:\n-- älä jätä lapsia! -- Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä\ntoiselle. -- Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! --\n\nPikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän\nsipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla\noli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle\noven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata\npannessa tuli äitiä ikävä.\n\n-- Minä menen totiin, äitini vieleen, -- nyyhki hän, uinahtaen kesken\nsurujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.\n\n-- Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa\ntoisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska\nsinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä\npaimen karitsan. --\n\n-- Itsehän tahdoit. --\n\n-- Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten\nanna. --\n\n-- Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin\näitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä.\nHuomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! -- nauroi Hile\nkaupungille lähteissään.\n\nAnnia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei\ntämä nyt ollut hänen tapaistaan.\n\nNukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan\nentisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan\nluota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika\nja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka\nhyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. -- Miksi Aku\ntakertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti\nkaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! --\n\nPikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli\nkamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona\nja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli\nnyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt\nhänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi\nhoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä\nkammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut\ntyttösen kotiinsa.\n\n-- Nyt on kaikki järjestetty, -- sanoi Hile seuraavana päivänä. --\nTänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. --\n\n-- Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? --\n\n-- Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen\nvuoksi. --\n\n-- Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin\nisällinen, -- nauroi Anni herttaisesti.\n\n-- Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se\nkallistaisi maksuja, -- selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja\nsitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä\nkatseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:\n\n-- Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään\nkoukkuja. Jätä ne kerrankin! --\n\nHile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.\n\nAino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni\nsuu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.\n\n-- Minne sinä nyt? --\n\n-- Äitini tytö. --\n\n-- Pysy kauniisti täällä! -- ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä\nasettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin\ntottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei\nenempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.\n\n-- Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään\nviedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, -- sanoi\nAnni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään\nepäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu\nkauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan,\nhuomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja\npuhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän\nolet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. --\n\n-- Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, -- varotti Anni.\n\n-- Minunko nimeni? --\n\n-- Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. --\n\n-- Lyhyt tiunas ja nutu, -- sopersi lapsi Annin nauraessa.\n\n-- Tahtoitin äitiä halia, -- sanoi Aino, hetken ääneti oltuaan.\n\n-- Minä olen äitisi; etkö minua tahtoisi halia! -- sanoi Anni painuen\nlähemmäksi, vaan tyttö veti suunsa mutruun, siirtyi poispäin eikä\nliikahtanut. -- Äitiä halitin, -- sanoi hän vaan itsepäisesti.\n\n-- Sinä olet sellainen itsepäinen pässi kuin äitisikin. Kas niin,\npeiton alle! -- huudahti Anni kärsimättömästi. Hetken päästä kuului\nnyyhkytystä:\n\n-- Äitin tytö menitin. --\n\n-- Ellet nyt ole hiljaa, niin tukistan ja piiskaan! -- huusi Anni,\nsuuttuneena mennen lapsen luo ja uhaten häntä kädellään. Aino nousi\näkkiä istumaan ja tuijotti häneen pelokkain silmin. Annin käsi\nvaipui, tuntui kuin joku olisi nykäissyt häntä käsivarresta. --\nLiinako katseli lapsen silmillä? --\n\n-- Älä itke, Aino, saat nuken. Katsos, eihän sekään itke, painaa\nsilmät kiinni noin. Paina sinäkin! -- Anni taivutteli häntä\nhellyydellä, jonka lapsen oma sulous ja avuttomuus vähitellen istutti\nkorskeaan naiseen.\n\nIllalla Anni kertoi miehelleen Liinasta tuntien kiitollisuutta\nmiestään kohtaan hänen ihmistymisestään, niinkuin hän luuli.\n\n-- Kyllähän sinulla ystäviä sitten olikin! -- hymähti Hile\nhalveksuvasti.\n\n-- Vai on se niin merkillistä sinusta? Olinhan minä piian hameissa,\nsilloin kuin sinä nait minut herra asioitsijan housuissa; mutta nyt\nonkin tapa sellainen, että moni piika puhdistaa likaisen herran\ntahraiset vaatteet, vaan mikään herra ei tee sitä palvelusta piialle.\nPikemmin sysää senkaltaiset lokaan, jos vaan ylettyy. Älä sinä puhu\nhalveksuen minun ystävistäni; sinun ystäväsi istuvat Kakolassa! --\npuhui Anni suuttuneena.\n\n-- No, joko nyt taas tuo vanha jaaritus? Minkä minä sille mahdan,\nettä tuhmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin. --\n\n-- Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään\nirti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta\nuunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! -- nauroi Anni, mutta\nvaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.\n\n-- Ellet kitaasi tuki, niin...! --\n\n-- Lyö, -- sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen\nmiestään, seisoessaan hänen edessään. -- Sinulla on siihen oikeus ja\ntilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt\nminusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe,\nvaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! --\n\nHile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.\n\nPikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt...! Silloin hän\nusein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa\nkylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli\näitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili\nsuljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino\nhuuteli peloissaan hiljaisella äänellä: -- Äitii, minun on tylmä,\nminä peltään, avaa ovi! -- Anni ei useinkaan raaskinnut jättää\nlämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. -- Olihan tyttö\nopetettava pysymään yöllä hiljaa. --\n\nEräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää\nliikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja\ntuijotti suurin silmin sopertaen: -- Minä peltään! -- Annia kiukutti\ntämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja\nriepoitti lapsen keittiöön.\n\n-- Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! -- ja\nluudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan\nAino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli\ntottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut\nlämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa\nteki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja \"äititäti\", joksi\nAino Annia nimitti, paistoi lättyjä.\n\n-- Onko Aino kipeä? -- kysyi Hile.\n\n-- Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, -- sanoi Anni levottomana\nkatuen yöllistä suuttumustaan. -- Ole sinä kotona, minä käyn\ntohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, -- sanoi Anni, ennen lähtöään\ntunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran\nenkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi\nlempeydellä.\n\nAnni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa\nlattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria,\npyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä\nhän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton\npois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä\nvetää peittoa takaisin.\n\nRaitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti\nsuudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia\nkäsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin\ntäristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän\nsulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa\nja Anni tuli kotiin.\n\n-- Jestas, kuinka siellä on kylmä, -- puhui Anni, kiireesti riisuen\npäällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä\ntultuaan huomannut huoneen viileyttä. -- Hui, ihan päälakea karmii ja\notsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka\nonkaan... lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset.\nTaivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni!\nKas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin\nja sitten saat lääkettä. -- Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään\nvuoteeseensa.\n\nHile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen\nja meni ulos.\n\nAnnia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen\novea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin\noli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita\nsiivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä\näsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan.\nLumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. -- Akkuna on ollut auki!\n-- huudahti Anna ehdottomasti. -- Se konna, se julmuri! Taivas\narmahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. --\nAnnia pöyristytti. -- Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino\nnyt kuolee! --\n\nAino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti\nhän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja,\nvaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se\noli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti\njonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä,\nmuodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni\nruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot\nvääntyivät.\n\nLapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi\npolvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: -- Voi sinua\npikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua\nlöin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise\nminua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun\nen ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en\nhyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise\nminua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut\nhyvä, aina hyvä! --\n\nHiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.\n\n-- Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, -- sanoi\nlääkäri...\n\n-- Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka -- -- -- Niin, eihän Anni\nitsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle\nvasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa\nuskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen\nvakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin\nkaikui.\n\nKoko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli\nkuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino\nsammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.\n\nIllalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja\npäätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne?\nSitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin\nrutto.\n\nHile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa.\nHän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi\nkiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka\narvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen\nnähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää\npovelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen\nsydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan\nhänet kovuuden uhriksi joutumasta.\n\nKaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta.\nHile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä,\nvaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois\nkoko saatosta.\n\nAnni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken\naikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi\nAinon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt.\nSilloin hänelle selvisi juonen kamaluus.\n\n-- Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, -- myönsi\nhän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.\n\n-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? --\n\n-- Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! --\n\n-- Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. --\n\n-- Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen!\nJulkeatko sinä puhua minulle poliisista? -- Annin silmät säkenöivät\nsuuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa\nojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen\nlattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.\n\n-- Sinä, sinä -- -- -- -- julkeasti valehtelet. Näes, -- -- -- kun\nsinä, kun tulit -- -- -- Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin\nyöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka\ntappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on\noma synti... Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! -- Hile\nreuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.\n\n-- Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta\npidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin\ntehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta\nkun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin\nmenen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat\nrangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä,\nminä en voi muuta -- -- minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka\nsinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! --\n\nHile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa,\nvilkkuen Anniin sivulta.\n\n-- Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä\ntahdot! -- sanoi Hile ja lähti pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä\nlepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden\nkynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä\nliiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa\nhän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä\nkuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse\ntullut häntä tapaamaan. -- Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi\nhän oli tahtonut Ainon? -- Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa\nluonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina\nrakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin\nhämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.\n\nTytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:\n\n-- Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä,\nmutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! --\n\nToinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti\nilmassa ja luki:\n\nR. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?\n\n-- Ehkä Anni. --\n\n-- Arvaa paremmin. --\n\n-- Kuka se sitten olisi. --\n\n-- Katsokaas tuota, kuinka petollinen sydän, unohtaa...\n\n-- Ei suinkaan Aku. --\n\n-- Entäs jos olisi. --\n\n-- Onko se kortti minulle? --\n\n-- Osaatko lukea kirjoitusta. Liina Hartikkahan siinä seisoo tai\nistuu, kuinka sen vaan katsot. --\n\n-- Älä piinaa, hän on jo ihan punanen onnesta, -- sanoi toinen toveri.\n\nLiina tunsi tosiaan kuinka puna nousi ja laski hänen kasvoillaan ja\nihonsa tuoksui virkistävän lämmön ja hien noustessa. Oi, se tiesi\nelämää!\n\n-- Anna nyt! -- huudahti hän kärsimättömästi.\n\n-- Tuossa, syö se! -- tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä\nleikillisyydellä.\n\n-- Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään\n-- -- -- mitä kello on? --\n\n-- Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta\non.\n\nIlta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi\nlöytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.\n\n-- Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani,\nkun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt\nollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! --\n\n-- Miksi et kirjoittanut ennen? --\n\n-- Vasta sain vapauteni. --\n\nLiinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja\nvartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin\ntapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.\n\nKun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi\nAku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla\ntapaamaan.\n\nMitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin\njalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi,\nvalaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina\nkestämään iloja ja suruja.\n\nAku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin\nonkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan\nmurtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää\nsokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.\n\n\n\n\nPELIÄ.\n\n\nSiinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät\nylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten\npiiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset\nhuiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko\nmaan teollisuuden valtimo.\n\nMaa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet\nkoneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin\nvuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.\n\nIhmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti\nkohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan\nhuippuunsa.\n\nTässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien\nvuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä\nliikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina\nnoudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan\nei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden\nhalua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät.\nKukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat\nsieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa\ntarvitsivat.\n\nVaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin\nsuurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä\npäivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien\nvuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti\nonnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.\n\nVanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa,\nmutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua\nlepoaan vanhuuden päivinä.\n\nVäsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen\nyläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä\nkantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia\n-- tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.\n\nVanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut\nesineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen\nkammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes\npysähtyivät tyttären ovelle.\n\nToaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli\nkristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi\nkuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla\nkasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon\naavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa\nkristallilippaaseen.\n\n-- Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun\nkanssani? --\n\n-- Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä\ntehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta,\npaljon huolta! --\n\n-- Kuinka niin isä? -- Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.\n\n-- Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä,\npelkkää peliä! -- Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi\npunninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti\ntoiminimen ja piteli suuria rahasummia.\n\nHänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.\n\n-- Viimeinen on mun! Akan peli ja yks' pieti! Maksakaas ämmät! --\nsanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.\n\n-- Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! -- huudettiin\nhetken kuluttua kaupungin arkitehdille.\n\n-- Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään\ntähän peliin? -- kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen\nsivuhuoneeseen.\n\n-- Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. --\n\n-- Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini\npois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, -- sanoi taas nuori kauppias.\n\n-- Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle\nkyljelleen, -- nauroi vanha pankinjohtaja.\n\n    -- Ai, jai, jai, kun sydämen' on pois\n    ja kuka sen mulle takaisin tois? --\n\n-- rallatteli apteekkari.\n\n-- Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa\nja nyt yksi lisää ja ämmiltä! --\n\n    -- Joudu, joudu, ota varas kii,\n    hällä on minun sydämenii. --\n\n-- Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden\ntikin vetää. --\n\n-- Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, -- huudahti uuden\ntehtaan kirjanpitäjä. -- Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle\nhiukan asiaa, ennenkuin menen, -- sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi\nolevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan\nliiketoveri tukkiasioissa.\n\nKangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan\nja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin\nosakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan.\nHämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.\n\nHämäläinen kävi hakemassa Kanervan.\n\n-- Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos\ntarkastamaan kassaa, -- sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. -- Minun\npitää nyt mennä. --\n\nMiehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä\nkortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät\nrasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja\nahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina,\njulmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä\npaljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.\n\nAamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus\nhiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän\npäästä verhottuun akkunaan.\n\nMaisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt\nhän äkkiä nosti verhon.\n\nValon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen,\nhaihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina\nhervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina\ninhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa\nheidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos\nraittiiseen säähän.\n\nKasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui\nväsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin\nsuhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan\nvälähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan\nrohkeilla iskuillaan.\n\n-- Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli\noli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle\nsirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, -- puhui\nKangas asuintoverilleen.\n\n-- Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken\naikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja\nheikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa?\nLuulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen\nmäärääjiä. --\n\n-- Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat\nsyistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin\nminun taipumukseni vaativat. --\n\n-- Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli\nrautaa, on muuttunut ruosteeksi? --\n\n-- Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on\njuuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien\njännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa!\nToisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä\nja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen,\nkudon verkkoja, kiedon ja vedän... Olkoon se ruostumista! Minä\ntunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden\nulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. --\n\n-- Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan,\nettä Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! --\n\nSyntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten\nKanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.\n\n-- Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää\nnyt vaivaa? -- Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. --\nNo, kyllä minä...! -- sanoi hän purren hammastansa. -- Kyllä he\nkassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.\n\nMelkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.\n\n-- Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta.\nKaiketi sinulla on summa saatavissa? --\n\nJuho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei\njäänyt toverilta huomaamatta.\n\n-- Se on suuri summa, -- sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan,\n-- eikä minulla taida olla...\n\n-- Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon\nenemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on\nkuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua\nkumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin,\nettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän\nmiten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla,\nkuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät\nsaha-osakkeensa. --\n\n-- No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. -- Hämäläinen puki\nhitaasti ja haki kassakaapin avaimet. -- Tuossa on pakka silkkaa\nrahaa, -- sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. -- Niillä on kuitenkin\nkiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa.\n--\n\n-- Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. --\n\n-- Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan\nhyvällä kaupalla virolaisilta, -- sanoi Hämäläinen.\n\n-- Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö\nole? --\n\n-- Kaihan se sitä on. --\n\n-- Ja siellä se raakattiin, ei idä, -- tiesi Juho Kangas pistäen\nrahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.\n\n-- Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa.\nViljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan\nmielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs\nveit. Helkkarin sukkela temppu! -- Hämäläinen nauroi herttaisesti.\n\n-- Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan,\nvanha kettu! --\n\n-- Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen\nharmissaan.\n\nKangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.\n\n-- Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin\nymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet\nhankkia todisteita viljan itävyydestä? -- Kankaan silmät välähtivät\nkoston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.\n\n-- Kyllähän ne hämeenlinnalaiset...\n\n-- Niin, anna heidän todistaa, -- riensi Juho Kangas lisäämään.\n\n-- Mutta, jos sinä luulet --?\n\n-- No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle,\nihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi\ntakista koko juttu hänelle, -- sanoi Kangas kevyesti viitaten\nkädellään.\n\n-- Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! -- intti Hämäläinen, mutta hänen\nvastustuksensa oli vaan näennäinen.\n\n-- Aijothan sinäkin ne myydä! -- tokaisi Kangas.\n\n-- Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten...\n\n-- Ja saisit runsaasti takkiisi! --\n\n-- Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että...\n\n-- Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta\nkuullut. --\n\n-- Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset\nvirolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta\nlaivassa, -- huokasi Hämäläinen helpotuksella.\n\n-- Tietysti en voinut olla näkemässä. --\n\n-- No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en\ntarjoa, jos olisi jotain jutkua... tahdon selkäni vapaaksi, -- sanoi\nHämäläinen puhtaalla omallatunnolla.\n\nJuho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.\n\nOli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään\nja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia\nvyyhtiään kesäksi.\n\nHämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli\npäättynyt.\n\n-- Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? -- Juho toivoi nyt\nasian raukeamista.\n\n-- Eihän tuota peruakaan voine, -- luuli Hämäläinen.\n\n-- Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä\nrettelöitäkin. --\n\n-- Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat\ntaakseni jääneet perään huutelematta, -- saneli mies.\n\n-- Kauppa on siis valmis? --\n\n-- Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen.\nHämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja\nmaalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä --\n\n-- Kylläpä te opereeraatte! -- puristi Juho Kangas hampaittensa\nvälistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat\najatukset ja lunta.\n\nLiikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.\n\nKauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi,\nselkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?\n\n-- Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, --\nkuiskattiin. -- Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot\nkiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. --\n\nEi riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen\nkorvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu\nrunkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä\nuhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli\niskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.\n\nKauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken\ntahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän\nparjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten\nrikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha\nliike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.\n\nVanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun\nolisi tarvinnut vanhuudenlepoa.\n\nJuho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli\nkokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea\nmyymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja\nheidänkin piti saada nauttia vapautta.\n\nVarsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies,\njonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta.\nAlahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia'\ntyövoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin\nherrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa\nmies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja\nmonet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka\ntuskin osasi nimeään kirjoittaa.\n\n-- Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema,\n-- sanoi hän moittiville.\n\nJuho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä\npuheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen\nkunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman\nnäitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja\n'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho\nputkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.\n\n-- Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen\nkasööri Kangas. --\n\n-- Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea...\n\nSitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.\n\nVaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin\npuheenjohtajaksi Gräsin sijaan.\n\nKokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta\npuheenjohtajaa 'fiiraamaan'.\n\n-- Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, --\nsorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut,\nolisihan yhdistys saanut hänetkin valita.\n\nJuhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki\nyhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut\nlyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta\nhän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen\nnojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa\nistunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti\nja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä\npeli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin\nnaulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä;\nellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä\nsinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.\n\n-- Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta\nja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku\nMaija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli\nunhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. --\n\nÄkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se\noli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa\nlyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli\nmuuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.\n\nSeuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn\nkuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset\nulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen\nsurumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin\nhautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.\n\nAlakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin\nja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa\nsaatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he\npolviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen\nitselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden\nperillä taivaan ovet.\n\n-- Kuuleppas, Kanerva, -- sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. --\nNyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se\nmikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. --\n\n-- Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. --\n\n-- Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy\npois. --\n\n-- Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. --\n\nJoulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui\neteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän.\nKäsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa\nsilmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut\nomistajalleen. -- Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä\nedelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan,\nterveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana.\n--\n\nNuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.\n\nPikku Maija Gräs tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.\n\n-- Joko te pian lähdette? --\n\n-- Ylihuomenna. --\n\n-- Minulla on teille jotakin annettavaa. -- Juho katsoi häneen kysyen.\n\n-- Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.\n\nHän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta\nsypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.\n\n-- Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin\npyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi\nteidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. --\n\nNuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.\n\n-- Nämä olen minä pelissä voittanut, -- sanoi hän Kanervalle. --\nNämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan\nelämääni. --\n\n\n\n\nHARMAA NAINEN.\n\n\nYstäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta.\nHänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja\nturvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden\nmielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä\nkäsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä\nsuloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on,\nen ole milloinkaan tavannut.\n\nAinahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi\ntoivomuksia.\n\nYstävälläni ei ole lasta.\n\nHän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa\nsydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen\nja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin\nkantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.\n\nMinä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy\npitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat\nihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan\nvieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy\nvanhaksi ja taas ostetaan uutta.\n\n-- Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä,\netten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini.\nEnkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä\nkojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä\nhuonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka\nniitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? --\n\n-- Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia\nmaalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa.\n--\n\n-- Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista\ntaideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään,\nnöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan\nsen, jos voin. --\n\n-- Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta,\nkuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut\npäähäsi. --\n\n-- Taikka koko olentooni, -- sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.\n\nTiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia\nihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä\nalakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita\nnoitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne\nolivat.\n\nEräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.\n\n-- Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, -- sanoi hän,\nistuttuaan pöytäni ääreen. -- Kun tulin aamulla ostoksilta, astui\neräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen\naivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi:\n-- auttakaa, hyvä rouva! -- ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen\nkulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan\nharmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät\nja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin\nhämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä\nmissään.\n\n-- Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden\njohdattajaa, sillä muuten -- --\n\n-- Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä\nvaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin\nvoinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan.\nSiellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi\nväkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.\n\n-- Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa,\nha, ha, -- nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa\nammolleen.\n\n-- Miksi te häntä hupsuksi sanotte? -- kysyin minä suuttuneena. Akan\nröyhkeä muoto äköitti minua.\n\n-- No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken\nmaailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina\nkotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi.\n-- Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. --\nTietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi\nMariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä\nkuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle.\n--\n\nMinä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan\nalla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon\nvaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa\nnainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja\nväännellen käsiään tuskassa.\n\n-- Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on\npiiskannut lapsen kuoliaaksi! -- sanoi hän osoittaen ovella seisovaa\nakkaa, joka oli seurannut minua. -- Katsokaa tätä veristä selkää! --\nsanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en\nvoinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja\ninhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi.\nHarmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut\njättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus\ntodisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon\nlapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen\nhänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän\ntuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli\nniinkuin lapsi.\n\nHänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän\nkatsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän\nminusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen\nolento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.\n\nHuone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone\nakkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan\npeitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän\nnäiden edessä.\n\n-- Onko teillä koulu? -- kysyin minä emännältä, mutta hän ei\nnäyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:\n\n-- Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! --\n\n-- Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? -- Hän ei nytkään välittänyt\nkysymyksestäni.\n\n-- Mari oli minun tyttöni, -- jupisi hän, ikäänkuin minä olisin\nväittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa,\nettä Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta\nsamassa Sero kääntyi minuun päin.\n\n-- Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo\nkuolemaan? --\n\n-- Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai\npidentää kenenkään elämää, -- sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän\nnäytti epäilevän.\n\n-- Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja\ntoivonut sitä kaikesta sydämestään? --\n\nEnhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen\nkiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut\nsanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.\n\n-- Katsokaas nyt! -- huudahti hän hurjalla katkeruudella. -- Ettehän\ntekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan!\n--\n\nMinua hämmästytti tämä johtopäätös.\n\n-- Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. --\n\n-- Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa\nlapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen\nsyntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä,\njolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi,\nniin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi\nsen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä\ntiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois,\netten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä\nlasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut,\ntiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin.\nÄitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin\ntänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin\nkyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja\npihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset\nsilmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä\notin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi\nsitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua -- -- luulkoot mitä\ntahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin\nkuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy\naina elää vankina! --\n\n-- Vankina, -- se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.\n\n-- Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? -- kysyin minä\nuteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa,\nvaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:\n\n-- Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole\nhupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia,\nsillä paha ajatus on jo rikos. --\n\n-- Mitä tuoleja teillä on täällä? -- kysyin.\n\n-- Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä\nkoko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos\nolisin ystävällinen kaikille lapsille, -- sanoi hän salaperäisesti\nhymyillen. -- Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri\nsellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan\nminunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen\npiti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --\n\nHänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt\nmitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen\najatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut\npieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua\nminua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida:\n-- Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --\n\n-- Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? -- sanoin\nystävälleni.\n\n-- Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat\najatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat\nlapset!\n\nMinä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin\nkauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan\ntuomituista pienokaisista.\n\n\n\n\nNIINKUIN UNTA.\n\n\nRiehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään\npidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet\ntytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet\nmuuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle\nkoskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten\nsyöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle.\nVielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon\nsuunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi\npieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat\njaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä\nnykäyksellä veti kamarin oven auki.\n\n-- Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka\nhajalla ja hattu kallellaan, -- huudahti Ellin huonetoveri, jykevä\nkankurityttö, ja toinen toveri jatkoi:\n\n-- Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi\nvanhat kengät jalassa? --\n\n-- Ei, vaan nämä! -- Elli veti kainalostaan somat tanssikengät,\nsiveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. -- Arvatkaas,\nmiksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas\nkoskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja\nirvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen,\nmutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. -- Elli\nnauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta\nkirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.\n\nToiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten\ntakana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.\n\n-- Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään\nleivänpalaakaan? --\n\nÄiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä\nkatseillaan.\n\n-- Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? --\n\n-- Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! --\nivasivat tytöt.\n\n-- Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä\ntuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko\nviikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole\nkummallekaan. --\n\n-- Tik, tik, tik, tiktaak! -- visersi Elli, jotta huone täyttyi\nriemulla.\n\n-- Kyllä sinä hoilata osaat. --\n\n-- Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä\nluulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja\nhuusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi\nmennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä!\nKun siellä lauletaan:\n\n    \"Jos sydän sulla puhdas on\",\n\nunohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä\npujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan\nmyötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette\ntiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! -- -- -- Voi, voi\nminun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! --\n\n-- Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi.\nTiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä\nruuasta. --\n\n-- Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy\nsaada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli?\nMinä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla\nja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli\nniinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö,\n-- iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi\nminuun. Juuri näin ja sitten, -- niin sitten se pujahti minuun.\nSe oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut\nkummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. --\n\nTytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.\n\n-- Voi, voi, kuinka minun on nälkä! --\n\n-- Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! --\n\n-- Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää\nmennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? --\n\n-- Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. --\n\n-- Sinä olet hullu! --\n\n-- Ja tulkoon hallat ja harmit ja muut, -- lauloi Elli. -- Äiti,\njaetaan tämä leipä. Ehkä sitten jaksat huomenna nousta. --\n\n-- Syö sinä vaan, en minä...\n\nKäsi nousi kuitenkin tavottamaan kannikkaa, jota Elli tarjosi.\n\nOvelle koputettiin hiljaa, varovasti.\n\nSäikähtyneinä lähentelivät tytöt toisiaan oudon, salaperäisen\nkoputuksen uudistuessa. Tuijottavin katsein he odottivat joko iloisen\ntytön ilmestymistä tai koskipedon sisään hyökkäämistä.\n\nHuoneen kynnykselle ilmestyi hieno herra ja kysyi oliko hän nyt\n\"laululinnun luona\".\n\n-- Kyllä, jos minua tarkoitatte, -- sanoi Elli rohkeasti. Hän tunsi\nherran teatterin johtajaksi.\n\n-- Asiani on lyhyesti tämä: olen kuullut teidän laulavan ja\nnäyttelevän muutamin illoin, tämän päiväisessä viiden näytöksessä\nviimeksi ja tahtoisin kehoittaa tulemaan teitä teatterimme\noppilaaksi. Oletteko vanhakin? --\n\n-- Seitsemäntoista. --\n\n-- Oletteko koulua käynyt? --\n\n-- Kaksi vuotta. --\n\n-- Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus.\nNo...? --\n\n-- Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, -- uskalsi toinen tytöistä\nsanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.\n\n-- Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te\nette sano mitään! -- sanoi hän yhä Elliä tähystellen.\n\n-- Kyllä minä sanon. Saanko minä -- -- -- saanko näytelläkin? Minä en\ntahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. --\n\n-- Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. --\n\n-- No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko\ntämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. --\n\n-- Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? -- Johtaja ojensi\nvalkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat.\n-- Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku\nruno ja joku laulu, niin saamme kuulla. -- Johtaja kätteli vielä\nElliä ja kumarsi toisille ja läksi.\n\nHuoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin\nunta.\n\n-- Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän\nkyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta\nhoilaamisesta...\n\n-- Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa\nnökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! --\n\n-- Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla\nsidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! --\n\nSeuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa\nillan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen\novella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään,\nkuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan\näänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi\nkuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.\n\nKotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään\nnäkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun\npalkan etukäteen.\n\n-- Miksi et nyt naura? -- kysyivät toverit.\n\n-- Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. --\n\n\n\n\nPOMMITUS.\n\n\nEi vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä\nkutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä\nansainnut kuin hän.\n\nMinkä vuoksi?\n\nNo, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva\nnainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt\neikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa,\nvaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina\nvalmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he\nolisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa\nkamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.\n\nSe kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa\nkaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen\npumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen\nkirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa\nsellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja\nhiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja\ntalvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista\nniiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin\njaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän\npäissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella\nnaksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli\nhuoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.\n\nAivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa\n\"krantissa\" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä.\nOvea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut\nkirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena.\nLikainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa\nkuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja\npaistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän\nei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja\npeitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää\nkoko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä\nsiivottomuudesta.\n\nTällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta\npojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua,\npuhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.\n\nVanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit\nkouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja\nkantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.\n\nMistä tämä hyvyys tuli?\n\nHyvät ystävät, hernerokasta.\n\n-- Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, --\nvakuuttivat pojat.\n\n-- Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, -- sanoi kerran\npikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä\nkamarissa.\n\n-- Mitä, sokeria, pyh! -- mutisivat pojat sellaisella\nhalveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.\n\n-- Nyt, työväki, syömään, -- kehotti vanha emäntä, levitti liinan\npöydälle ja latoi siihen viisi pienoista kivivatia. Kauhalla hän oli\najanut padasta kypsän kypsäksi keitettyä hernerokkaa vadit täyteen ja\npistänyt niihin hohtavan valkoiset puulusikat.\n\n-- Voi kuinka on hauskaa syödä puulusikalla! -- sanoi pikkuinen Mia.\nSe käy sileästi kuin rasvattu suussa eikä ollenkaan polta. --\n\nHernerokkaa meni lasten suuhun kuin hongan koloon. Naamat punoittivat\ntyytyväisyydestä vatien tyhjentyessä. Viisi lusikkaa on niin\nahkerassa työssä, ettei sivulle joudeta vilkaisemaan. Vanha emäntä\nseisoo patansa vieressä tyytyväisyydestä hymyillen yhä uudestaan\ntäyttäessään tyhjennettyjä vateja.\n\n-- No, Urho, Aimo, Yrjö ja Väinö, ovatko nyt vatsat täynnä? -- kysyi\nvanha emäntä, kun ei enää vateja tuotu padalle.\n\n-- Pannaan nyt kädet ristiin ja kiitetään Jumalaa ruuasta, -- kehotti\nemäntä.\n\nPojat katsoivat hämillään toisiinsa, sillä tämä oli perin outo\ntemppu, mutta ilman ei pälkähästä päässyt, täytyi tehdä kuten\nkäskettiin. Sitten siepattiin lakit lattiasta ja rynnättiin ovelle.\n\n-- Työväki saa ensin kiittää emäntää! -- huusi vanha emäntä. Pojat\ntaas vilkaisivat toisiinsa ja tekivät kömpelön kumarruksen.\n\n-- Nyt, Mia, huuhdotaan vadit ja lusikat ja pannaan paikoilleen\nhyllylle. --\n\nPojat kerääntyivät kaikki yhteen sikermään hevosvajaan, pihan\näärimmäiseen kolkkaan, tyrkkien toisiaan ja painiskellen, sillä\nhernerokka oli elvyttänyt heidän miehuuttaan vallan peloittavassa\nmäärässä.\n\nÄkkiä tuli hiljaisuus. Aimo veti taskustaan paperossin. Sitä\nkuletettiin suusta suuhun ja kukin sai imaista kaksi kertaa.\n\n-- Mennäänkö mekin mukaan ensi yönä? -- kysyi Aimo, salaperäisellä\näänellä.\n\n-- Mutta jos siellä on poliisi, -- epäili Urho.\n\n-- Aimo, sinä pelkäät. Meitähän on suuri lauma. Mitä meille poliisi\n-- purraan siltä kintut poikki! --\n\n-- Mennään, mennään! -- huusivat pojat unohtaen salaperäisyyden. --\nMistä saadaan kiviä? Meillä pitää olla kaikki taskut täynnä, vaikka\nmiljoona kiveä! -- huusi Väinö, jolle vielä miljoona oli sama kuin\nhousun taskut täynnä.\n\n-- Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus!\n-- uhmaili Urho heitellen lakkiaan.\n\n-- Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta.\nOdotattehan? -- kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.\n\n-- Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat -- noh! -- Tallin\novi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.\n\n-- Mene pois täältä plikka! -- sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.\n\n-- En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, -- huusi Mia niin\nylpeästi kuin taisi.\n\n-- Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, -- sanoi\nAimo.\n\n-- Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, --\nvakuutti Yrjö.\n\n-- Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! -- puuskui\nAimo.\n\nMia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:\n\n-- Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan\nakkunat. --\n\nPispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa.\nSillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle,\njoka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen\nmustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman\nsotaintoa ja hävityksen halua.\n\n-- Mitä sinä sanot? Kutka pojat? -- kysyi vanha emäntä levottomana.\n\n-- Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! --\n\n-- Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla\nmokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? --\n\n-- Luetaan \"Neljäkymmentä ryöväriä\" loppuun tänä iltana, -- ehdotti\nMia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi \"me\".\n\n-- Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri\njoukko...! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään\npojat kello kuudeksi tänne lukemaan. --\n\n-- Tänä iltana luetaan loppuun \"Neljäkymmentä ryöväriä\"! -- huusi Mia\njo kaukaa pojille.\n\n-- Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, -- sanoi Aimo mahtavasti.\n\n-- Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, --\nsätti Väinö.\n\n-- Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, -- houkutteli Mia.\n\n-- Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta...\n\n-- No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin\nälä lörpötä taikka...! --\n\nPoliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli\ntavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi\nkymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.\n\n-- Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi\ntietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se\npoliisikamariin piiskattavaksi. --\n\nAimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.\n\nIllalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt\ntulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä\nsellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen\nomia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä,\nunohtui heidän oma pommitusjuttunsa.\n\nMian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: \"ei vielä\",\nastui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän\njännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten\nMian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki\nyhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen\nympärillään.\n\nVanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.\n\n-- Se oli kostoa, -- sanoi Yrjö.\n\n-- Aimo on häijy, -- päättivät toiset. -- Hyvä oli, ettei menty\npommitukseen. Poliisi olisi vienyt. --\n\n-- Mitä vielä, olisi juostu karkuun, -- uhmaili Väinö.\n\n-- Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? -- kysyi Urho,\nroikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän\nleikkaamatta.\n\n-- Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. -- Pojat lähtivät rottaa\npiilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja\nlaittoi lapsille teetä.\n\n-- Eikö Aimo ole tullut? -- kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi\nMiaan.\n\n-- Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, -- sanoi\nemäntä.\n\nSinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat\naina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian\nunessa.\n\nSeuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.\n\n-- Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä\npaljon? -- sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari\npelkureihin. -- Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? --\n\n-- Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? --\n\nSamassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan\nvalkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat\nsisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.\n\n-- Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä\nhuvihuoneen pommituksesta? --\n\n-- Täällä, -- sanoi vanha emäntä.\n\n-- Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat\npoikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä\nvahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet.\nNo, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? --\n\n-- Kotona olivat, -- sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon,\njoka pysyttelihe toisten poikien takana.\n\n-- Eikö kukaan ollut poissa? -- kysyi poliisi vielä uudestaan.\n\n-- Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, -- sanoi emäntä.\nPojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.\n\n-- Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, -- uskalsi\nYrjö selittää. --\n\nMian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia\nkatseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli\nkovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin...\nMian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa\npois Aimon rukoilevista silmäyksistä.\n\n-- Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta\nselkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee\nusean selkä pehmitettäväksi, -- uhkasi poliisi.\n\nIllalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti\npienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi\nsitä ja katsoi poikaa.\n\n-- En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! --\n\n-- Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö.\nEthän sinä poliisillekaan sanonut. -- Aimo oli vallan onneton Mian\nkovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti\nsaippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:\n\n-- No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. --\nOikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.\n\n\n\n\nVANHA TARINA.\n\n\nMinä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä\nkamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten\njoukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa\nlastulaivoja uittanut.\n\nMinua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:\n-- Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. --\n\nVanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja\nhuoaten sanoi:\n\n-- Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. -- Tietysti minä kysyin,\nmillainen oli ruusu rikkaruohostossa.\n\nJa hän kertoi:\n\n-- Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja\norjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti\nihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli:\n-- Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä\nkukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi.\nMinä otan sinut ja pistän povelleni. --\n\nHän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä\npainaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista\ntuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa\nja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet.\nNe putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät\nlehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin\nkulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla\nhuulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan,\nsaadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun\nvarsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei\njaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä\nsillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi\nkantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. --\n\nNäin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi\nvapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi\noman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän\nsilitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.\n\nJa minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous\non haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää\nharmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.\n\nNyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin\njonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen\nentisen lumotun ihmisen elämä.\n\nMinä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä\nhieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun\nminulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät\nolentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni\nsomempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka\nme nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä\niltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja\nhypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin\naaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa\noman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten\nkuningatar ja riemu lauloi rinnassani.\n\nSitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet\nkyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja\nsäälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui\nkunkin sydämessä.\n\n-- Miksi, miksi? -- kysyimme me nuoret ja pienet.\n\nNiin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja\nsaavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta\nymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin\ntangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen\ntoisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.\n\nSilloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja\nsurut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen\nolivat sykähdelleet tanssin sävelissä.\n\nSilloin se alkoi minunkin tarinani.\n\nMe näyttelimme rakkautta.\n\nHänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet\nja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti\nkädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli\nomanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin\nyksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani,\npuodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.\n\nMinä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti\nja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin\nhänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta\nvähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli\nminulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa\nkuljin kuin unessa kävijä.\n\nIllan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä.\nEi kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle,\nemmekä me välittäneet ihmisistä.\n\nKerran hän kävi luonani.\n\n-- Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat\nkuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä\nveljeäkään ole minulla. -- Minä nielin kyyneleeni häveten itseni\nsurkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne\npöydälle ja syleili minua kuumasti.\n\n-- Niin olet sinä minun, yksin minun! --\n\nHänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.\n\n-- Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi\nkuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä\njanoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi,\nlempileikkisi, puhutaan niistä. --\n\n-- Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. --\n\n-- Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin?\nMinä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät,\nhimmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla.\nOi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde\nsiellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata\nkoskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin\nrauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne\nhiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä.\n--\n\n-- Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja\nlellivauvani. Hankitaan sellainen koti! --\n\n-- Sano vietämmekö pian häitä? --\n\n-- Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. --\n\n-- Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa\nkodissa. --\n\n-- Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? --\n\nMinä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani\npuhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat\najatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä\nkäsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen\nvallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt\npovelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.\n\nHän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan\nja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.\n\nVaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen\nja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden\nhahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti\nsiipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.\n\nVoi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni\ntuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman\nlikaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi,\nrukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin\nsiihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää.\nOi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin,\nettä se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä\nja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin\nollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja\ntulevaisuuteni toivontähti.\n\nVoi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä,\njotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan\noman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: -- tämä on minun ja\nhänen, jota rakastan! --\n\nJa kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä\ntaluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen\nkatseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!\n\nOi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?\n\nKuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn\nheitetty korsi on lapsi ilman kotia.\n\nArkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on\nrakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka\nhoukuttelee hyppyyn ja iloon.\n\nSen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan\nrakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.\n\nHän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä\npuristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän\nsydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja\nsielunsa puhtaalla hehkulla.\n\nVaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni\ntuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut\nliian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä\npyhittämään kotiin.\n\nIloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni\najatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni\netäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.\n\nMinä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa\nmuussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa\nkuin ijäisyysajatuksissa.\n\nSairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni\nlopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä\nijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.\n\n\n\n"]