[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUfz7aiq8xPI4nNnwUXbQIissRJXxXrsGrqPLrX6lbNc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1494,"Surun tie","Hahl, Jalmari",1869,1929,"1494-hahl-jalmari-surun-tie","1494__Hahl_Jalmari__Surun_tie",null,"romaani",[],[],"fi",1922,32477,211223,false,54207,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Surun tie: Romaani\" by Jalmari Hahl is a novel likely written in the early 20th century. The story is set in a post-war setting, reflecting the societal tensions and personal struggles within a community recovering from conflict. At the heart of the narrative are the characters Hannes Borg, a doctor, and his niece Elisabet, as they navigate their complex relationships and the aftermath of their traumatic past.  The opening of the novel introduces Doctor Hannes Borg and his niece Elisabet as they return from a youth association meeting filled with political discord. They discuss the community's inability to reach consensus on rebuilding their youth center, which serves as a metaphor for the broader societal divisions following the turbulence of war. As they make their way home, they encounter Captain Julius Eversen, who represents the elite class and embodies the conflicts between different societal factions. The dialogue reveals tensions not only in the community but also within Hannes and Elisabet's personal lives, raising questions about trust, ambition, and the struggle for personal and collective healing in a fractured society. (This is an automatically generated summary.)",[],134,"Romaani sijoittuu sisällissodan jälkeiseen Suomeen, missä tohtori Hannes Borg ja hänen sisarentyttärensä Elisabet yrittävät sopeutua uuteen arkeen. Teos kuvaa sodan jättämiä jälkiä, yhteiskunnallista eripuraisuutta sekä ihmisten välisiä suhteita jälleenrakentamisen keskellä.","Jalmari Hahlin 'Surun tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1494.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","SURUN TIE\n\nKirj.\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa\nnuorisoseuran kokouksesta.\n\n-- Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa\nastuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.\n\n-- Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy\nmihinkään tulokseen.\n\n-- Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa\nvoitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta.\nMutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua\nkoskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen\nasti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä\njälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.\n\n-- Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden\nnuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?\n\n-- Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian\npaljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten\nen luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin\nepäilyttävää osaa.\n\nHe tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken,\navaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan\npäässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta,\npisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän \"metsämökin\" oli\nElisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.\n\nHe aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle,\nkun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui\nsuoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran\nhovin isäntä.\n\nElisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen\nauton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan\npysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään.\nVaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.\n\nKuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius\nEversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:\n\n-- No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa\npoltetun sijalle?\n\nHannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:\n\n-- Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan\ntätä auttamatonta saamattomuutta.\n\n-- Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.\n\nHänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.\n\n-- Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.\n\n-- Se on komea.\n\n-- Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle\nkoeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne\n-- tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?\n\n-- Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja\nminulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos\ntahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme\nkiitolliset.\n\nJulius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi\nkädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.\n\n-- Olkaa hyvä, herra tohtori!\n\nYhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha\nHenrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa\nhuomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen\noli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja\nForsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:\n\n-- Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.\n\nAutoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi\nhyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt\nvuorostaan:\n\n-- Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?\n\n-- Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin,\nettä tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen...\n\n-- Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä\nvielä odottaa hetken -- ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä\nseuraamme.\n\nEversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin\nrantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui\nviemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.\n\nElisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa\nkähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon\nkahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli\njärven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä\nupotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.\n\n-- Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen.\nNäkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna\nSarela -- anteeksi, rouva Borg -- näin hän hämilleen joutuen korjasi\nmuistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa\nsukunimen -- epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä\ntehnyt huvilan piirustuksetkin.\n\n-- Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa -- tietysti vaan\nkotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja\nrakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin\npitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria\nvaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut\nkomeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin\nalkuperäiseltä.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen\nviehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni,\nettä minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini\nkuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän\nkutsukortit -- olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin\nhovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te,\nherra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä\nkiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella,\nolisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.\n\nHän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan\nElisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän\nvälkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.\n\nHän huomautti:\n\n-- Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.\n\nSamassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.\n\nHannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän\noli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja\njo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista\nvastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista\nelostelijaa kohtaan.\n\nHän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti:\n-- Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi\nlauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.\n\nElisabet sanoi vaatimattomasti:\n\n-- Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on\nvapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.\n\nVieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:\n\n-- Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan\njonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän\nsaada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman\npersoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte\nesiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma\nsiitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla\nsoitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään,\netteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi\nmennä takuuseen.\n\nElisabet väisti:\n\n-- Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta\nhuvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt\npääharrastukseni.\n\nTeen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia.\nKuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään\nnahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.\n\n\n\n\nII\n\n\nHannes Borg muisti, että metsänhoitaja Forsgrén häntä odotti ja\nkysyi lähtiessään: -- Vieläköhän ehdimme tänä iltana käydä verkot\nkokemassa. Forsgrén viipyy tavallisesti myöhäiseen.\n\nElisabet vastasi:\n\n-- Aion valvoa tänään ja kirjoittaa muutamia välttämättömiä kirjeitä.\nVoimme tavata myöhemminkin, jos tahdot.\n\nMetsänhoitaja Forsgrénin käynnit olivat Hannes Borgille tervetulleet.\nSillä vaikka kummankin harrastusmaailma oli erilainen, oli ajatusten\nvaihto heidän välillään virkistävä.\n\nMetsänhoitaja istui puutarhanpuoleisella kuistikolla teelasinsa\nääressä. Hänellä oli yllään vihreällä kauluksella ja vihreillä\nrinnusliepeillä koristeltu takki ja päässä kapealierinen huopahattu.\nTämä ulkoasu sai hänet muistuttamaan tyrolilaista alppimetsästäjää.\n\n-- Hyvää iltaa ja terve tulemaasi pitkistä ajoista, huudahti Hannes\nBorg. -- Onpa hauska, että veli vihdoinkin on terve ja että taas saa\nnähdä sinut noin reippaana!\n\n-- Mutta kovalle se tauti otti. Ajattele, että minun täytyi\npiileskellä pari viikkoa metsässä, nukkua heinäladossa, jopa yksi yö\nladon lattian alla, kun punaiset kävivät siellä kotitarkastuksella.\n\n-- Se ei suinkaan parantanut vanhaa leiniäsi.\n\n-- No ei, totisesti. Kun pääsin jälleen ihmisten ilmoille, oli\nminulla niin kova särky niskassa ja jäsenissä, että luulin tulevani\nelinkautiseksi rammaksi. Helsingissä, yksityisessä sairaalassa,\nsitten kuitenkin paranin. Mutta yhä vielä, varsinkin huonolla säällä,\ntuntuu säärissä pahalta. Mutta viis siitä! Onhan nyt niin paljo\nsellaista, josta rehellinen suomalainen voi iloita.\n\n-- On kyllä, mutta on myös paljo sellaista, mikä tekee alakuloiseksi.\nTämä alituinen riitaisuus ja rikkinäisyys. Tuo ainainen kyseleminen,\nmihin puolueeseen se ja se kuuluu. Ja jos asianomainen kuuluu toiseen\npuolueeseen, hänellä kyselijän silmissä tuskin on oikeata ihmisarvoa.\n\n-- Antaa heidän riidellä, huudahti metsänhoitaja, sivellen lyhyttä\nharmahtavaa partaansa. Eivätköhän lopulta saane siitä tarpeekseen.\nSe on sentään pikkuseikka sen rinnalla, että maa nyt on vapaa --\najattelehan, ryssä on karkoitettu pois, eikä se enää pääse tänne\nisäntänä rehentelemään, tuo piru. Siitähän saattaa tulla vallan\nhaltioihinsa ja nuoreksi jälleen.\n\n-- Voit olla oikeassa. Ehkä minä liiaksi takerrun olojemme\nvarjopuoliin, vaikka ilon aihetta onkin olemassa runsaammin.\n\n-- Niin, sinä piintynyt pessimisti. -- Mutta etpä sinäkään,\nkuulemani mukaan, päässyt helpolla siitä jupakasta. Tietysti sinua\nsuojeluskunnan johtajana erityisesti vainottiin.\n\n-- Olin tuomittu ammuttavaksi, mutta pelastuin viime hetkellä.\n\nSamassa tuli Henrika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis. Hannes\nBorg kehoitti vierastaan käymään ruokasaliin, selittäen, että se\noli ainoa huone, joka kapinan hävityksen jälkeen oli suhteellisessa\nkunnossa.\n\n-- Muissa huoneissa vallitsee vielä hirveä epäjärjestys. Punaiset\nolivat sijoittaneet tähän asuntooni \"kansliansa\". Huoneissani he\nlisäksi panivat toimeen ampumaharjoituksiaan ja käyttivät muun muassa\nseiniä koristavia tauluja maalipilkkana. Useat niistä ovat kurjassa\ntilassa. Sitäpaitsi he jättivät joka paikkaan \"puumerkkinsä\", seinät\novat täynnä rivoja kuvia ja kirjoituksia. Kaikenlaista romua, ruuan\njätteitä, tyhjiä sardiinilaatikoita ja likaisia vaateriekaleita oli\nkasattu permannoille. Kirjoistani oli revitty lehtiä, niitä oli\ntöhritty ja heitelty sikin sokin ympäri huonetta. Vaikka siitä jo\non kulunut kuukausia, en ole jaksanut käydä käsiksi perinpohjaiseen\njärjestämistyöhön.\n\nMetsänhoitajan tavallisesti hymyilevät kasvot olivat käyneet\nvakaviksi ja hän virkkoi:\n\n-- Surullista on, että tämä kapina paljasti kansassamme niin paljon\nraakuutta ja eläimellistä julmuutta. Sanottakoon vaan, että se johtui\nvanhan aasialaisen verivihollisemme kiihoituksesta ja inhoittavasta\nesimerkistä. Vastaanottavaisuutta ja ainestakin kuitenkin piili tässä\nkansassa, ja se tietoisuus on surmannut monen ihanteelliset unelmat.\n\n-- Minut se toistaiseksi on siihen määrin lamauttanut, että henkinen\ntyö on ollut minulle vallan mahdoton. Ja olen joskus epäillyt\ntokko ponnistukseni tällä paikkakunnalla kansan sivistämiseksi\nja kohottamiseksi sanottavasti hyödyttävät. Entinen oppilas- ja\nkuulijakuntani on kuivunut vähiin, ja katkerinta on, että muutamat\niltakouluni oppilaista, joilla luulin olevan oman vakaumuksensa,\nantoivat houkutella itsensä punaisten puolelle. Olen hyvin usein\nviime aikoina itseltäni kysynyt: Voiko ihminen yleensä toisen ihmisen\nvaikutuksesta tulla paremmaksi?\n\n-- Minun käsitykseni on se, ettei ihmistä ainakaan paljoa voi muuttaa\nkasvatuksen ja hyvän esimerkin kautta. Luonnostaan hyvät pysyvät\nhyvinä ja voivat vielä vaurastua hyvässä. Mutta pahat pysyvät\npahoina, vaikka heille puhuisi kuin Herran enkeli.\n\n-- Eiköhän veli ole yksipuolinen, jakaessaan ihmiset kahteen\ntoisistaan jyrkästi eroitettuun ryhmään. Onhan väliasteita. Kaikista\npettymyksistäni huolimatta en minä puolestani vielä tahtoisi heittää\nkirvestä järveen. Ollessani ennen ammattiopettajana huomasin kuinka\nvähän tällaiselle opettajalle jää aikaa ja tilaisuutta vaikuttaa\noppilaidensa luonteen kehitykseen. Ryhdyttyäni tähän vapaaseen ja\nyleistajuiseen opetukseen olen kokeiluistani saanut rohkaisua.\nMutta sitten tuli tämä kapina, eroitti ihmiset toisistaan ja käänsi\nkaikki ylösalaisin. Ehkä sentään kapinan iskemät haavat vielä\nkerran paranevat. Täytyy alkaa alusta. Luulen, että hyvyydellä ja\nepäitsekkyydellä voi saada jotain aikaan.\n\n-- Minulla on siitä toinen käsitys ja huononlainen kokemus. Tiedät,\nettä hoidan tilani metsät itse. Mutta maanviljelykseni olen\nluovuttanut vuokralle. Arentimiehen ja minun välit eivät ole hyvät,\nsillä hän on kiero. Vuokraansa hän ei koskaan maksa säännöllisesti,\nparaikaa hänellä on melkoinen määrä rästinä. Ymmärrän, että hänellä\non vaikeutensa, ja olen sentähden odottanut ja ollut kärsivällinen.\nMutta hän väärinkäyttää lempeyttäni, tuhlaa rahaa turhuuteen. Jos ei\nhänellä olisi perhettä, olisin jo sopimusajan päätyttyä erottanut\nhänet.\n\n-- Sinun pitäisi antaa maasi osaviljelykselle. Puhumme siitä toiste\ntarkemmin.\n\n-- Niin, noista sinun uudenaikaisista maanviljelyshaaveiluistasi. Älä\nluule, että saat minua niihin houkutelluksi.\n\n-- Saammepa sitten nähdä.\n\nHe olivat lopettaneet syöntinsä ja nousivat.\n\nEnnen lähtöään sanoi metsänhoitaja:\n\n-- Olemme tässä puhuneet kaikenlaista, ja niin olin vähällä\nunhoittaa, että minulla oli sinulle asiaakin, tai oikeammin\nvaimollani. Näetkös, siellä meillä on kuukauden päivät asunut nuori\nneitonen, vaimoni serkun tytär. Hänellä on kova halu antautua\nnäyttelijäksi, ja kun tiedetään, että sinä niitä taideasioita\nharrastat ja ymmärrät, niin toivoisi hän saavansa sinulta vähän\nneuvoja.\n\n-- Kaiketi olette koettaneet saada tuon neitosen luopumaan\nteatterihaaveistaan, -- tarkoitan, olette kai selittäneet kuinka\nvaikea ja ohdakkeinen ala se on, ja että täytyy omata aivan erikoisia\nlahjoja, jos tahtoo tulla huomatuksi.\n\n-- Minä kyllä olen koettanut panna parastani. Mutta hän on vaimostani\nsaanut vahvan liittolaisen, ja tiedäthän, että kun naisväki saa\njotain päähänsä, olemme me miehet voimattomia.\n\n-- Kernaasti teen minkä voin -- teidän tähtenne. Mutta sen sanon\nsuoraan, etten lähiaikoina ehdi kiinnittää paljoa huomiota muuhun,\nminä kun taas rupean virkoamaan omille töilleni.\n\nForsgrén nousi kääseihinsä, puristettuaan moneen kertaan Hannes\nBorgin kättä ja kehoitettuaan häntä pian käymään Kuuselassa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien\niltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä\nheijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun\nkohdalla upean keltaisena.\n\nElisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis\noli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.\n\nLaskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven\nselälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku\ntaloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he\nnäillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä\njyrkkien kallioiden juurella oli kirkas \"terveyslähde\". Ylhäällä\nkallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli\nseudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä\nlöytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän\nkirkkoon tilattuun alttaritauluun.\n\n-- Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa\nkuulla sinun mielipiteesi.\n\nHannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän\npahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista\nkapinan aikana oli tärveltynyt.\n\n-- Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.\n\n-- Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt\nkankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä.\nEnimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät\nsen pienennetyn kopion, jonka teit minulle \"Atenalaisten laulusta\".\nSe oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen\nkaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään.\nSen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja\nkaiversivat puukolla kehykseen: \"Lahtarikaarti\".\n\nHannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan\nmaalausta \"Atenalaisten laulu\", ja nyt johtui hänen mieleensä, että\nsiihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.\n\nHetken kuluttua Elisabet virkkoi:\n\n-- Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta\nhävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.\n\nMyöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.\n\nSaatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa\nmukaan lähti pienelle iltakävelylleen.\n\nRob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen\nseuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.\n\nHannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä\nmiehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä\nvielä syvemmälle.\n\nHannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:\n\n-- Kuka on siellä mansikkamaassa?\n\nHitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka\nveti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.\n\nHannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen\npoika.\n\n-- Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä --\nkuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.\n\nHannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja\nkädet olivat marjoista vallan punaiset.\n\nHän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:\n\n-- En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä,\nettä olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.\n\nRob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai\nsen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi\nsiinä mulkoillen kulmiensa alta:\n\n-- Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän\ntyötä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.\n\nJunu mörähti vastaukseksi:\n\n-- En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden\nehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi\nlerppahattuaan ja aikoi poistua.\n\n-- Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.\n\n-- Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.\n\n-- Mikä häntä vaivaa?\n\n-- Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.\n\n-- Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän\nlääkkeitä?\n\n-- Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi\npoistua.\n\nHannes Borg palasi sisälle.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKoivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana\nElisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon\nkuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin\nerikseen läksivät aamukävelylle.\n\nKuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli\nHannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja\nlääkkeitä.\n\nVappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen\nrappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.\n\nOvi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä\nmitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:\n\n-- Kuka siellä kolkuttaa?\n\n-- Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.\n\nHetken kuluttua aukeni ovi.\n\nVappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi\npeitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.\n\nTervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:\n\n-- Mitä herrasväellä on asiaa?\n\nElisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta\nlöyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.\n\n-- Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi\nHannes Borg. -- Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.\n\nTyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen\nkatsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.\n\n-- Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja\ntarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.\n\n-- Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on,\nniin ettei siitä ole paljoa apua.\n\n-- Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun\nkasvot muuttuivat jäykiksi.\n\n-- Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan.\nSe puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan\nmeiningeistä...\n\nHän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:\n\n-- Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää\nsille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään\nnoukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin\nei se asia sellaista ankaruutta ansaitse... Meillä ei ole mitään.\nTuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut\nryyppäämään... ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne\nkylän pojat sitä houkuttelevat...\n\n-- Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että\nminä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän\nvaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen\npuutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö\nVappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan\nvapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti\npahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.\n\n-- Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun\nrikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä...\n\n-- Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti\nElisabet.\n\nVappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden\nkäyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:\n\n-- Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?\n\nElisabet rauhoitti häntä ja sanoi:\n\n-- Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua\nparannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.\n\nHe poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja\nhuoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta\njälleen aamunraikkaaseen luontoon.\n\nHannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:\n\n-- Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa,\nminkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat\nmyrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat\nuhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän\nvelvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.\n\n-- Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.\n\n-- Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa\nenemmän teoin kuin sanoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin\nportaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja\nhänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän\nsisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin,\nojensi Elisabetille.\n\nElisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys.\nEversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä\ntuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan\nviipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän\noli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli\nsiirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi\nElisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu\nsuomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu\nkantamaan.\n\nHän perusteli pyyntöään:\n\n-- Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan\nyläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.\n\nHän lisäsi:\n\n-- Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?\n\nEnnenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan\nistumaan.\n\nJulius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan\nihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata\nsisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen\nlähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä,\nja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen\nkotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso\nSteinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.\n\nHeidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:\n\n-- Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti\nolen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee\nkahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme\nalttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra\nkapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis\nryhtymään työhön.\n\nTyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän\noli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki\nmielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.\n\nHän huudahti kärsimättömänä:\n\n-- Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan\njoutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja\nsitten on syksy vähitellen käsissä...\n\nElisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista,\njoita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista\nkäsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis\nsovitellen:\n\n-- Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä\npoikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys.\nSen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen\nopetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama\narvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä,\nettä maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin\nkauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.\n\n-- Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?\n\n-- Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni\nluonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen\nitalialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys.\nMinä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne\nkun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei\nollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.\n\n-- Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu\nse vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti\nsuureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta.\nValistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää\nyhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.\n\n-- Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä,\nmitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu\nsydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.\n\n-- Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?\n\n-- Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.\n\n-- Siinä teitte väärin. Tuollaiset \"asiantuntijat\" pitää perinpohjin\nnolata.\n\n-- Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun\npitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä\naikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.\n\n-- Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla\nmallinanne.\n\n-- Jos niin haluatte.\n\nJotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan\nmaalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen\ntapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan\nsaapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo\nseuraavana päivänä he päättivät alkaa.\n\n\n\n\nV\n\n\nHannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:\n\n-- Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja\nForsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena,\nettä en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.\n\nSyötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin\nkääsiensä eteen ja lähti matkaan.\n\nNiittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli\nmatkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat\nherrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että\nhän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että\nmuotokuva oli hyvin lupaava.\n\nHannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.\n\nHannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse\nohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea\nkapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta\npitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen\nkurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia.\nTyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja\nsaamaan kiiltoa karvaansa.\n\nParisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin\nmäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli\nhoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä\nvaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin\nystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa.\nJa täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet\nmaanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia\nkoristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.\n\n-- Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä -- näin muisti\nHannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen -- ettei pidetä mitään\nhuolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!\n\nKun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään\nhaaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:\n\n-- Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan\nmeillä kyetään sellaiseen!\n\nErottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään\nmaatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut\nhoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.\n\nHannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan\nkohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli\nkiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi\nvirikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan,\njoka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi\nmyydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten\nsaaden sievät lisätulot.\n\nTultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti\nhevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan\npoikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko,\nyksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä\ntypistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista\ntyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja\npeittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.\n\nSisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei\ntahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua\nilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen,\nherttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä\nja hyvyyttä.\n\nHän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:\n\n-- Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa\nmehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin\nhyvin iloiseksi.\n\n-- Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. -- Ja\nsitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria\npikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää\nsiis vaivautuko, rouva Forsgrén.\n\n-- Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan\nkahvipannun tulelle.\n\nLaulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui\nparinkymmenvuotias neitonen.\n\n-- Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.\n\nHän lisäsi:\n\n-- Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä\nteatteriasioissa.\n\nHän poistui sisälle.\n\nHannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen\nihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen,\nkullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle,\nmuodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.\n\nHeidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:\n\n-- Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te\nluultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin\nvasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.\n\n-- Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman\nvuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan\nnäyttämötaidetta -- tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään\nvetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin\ntavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista\nlaatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.\n\n-- Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia\nnäyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä\noloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän\nedes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle\nehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.\n\nHänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä\nheijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan\nlapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä\nkuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen\nilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan\nnäyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:\n\n-- Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö,\nettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy\nensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti\ntyötä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta,\nesiintymishalusta...\n\nAino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden\nkauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.\n\nKotvan vaiettuaan hän virkkoi:\n\n-- Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta.\nMinulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida\nAalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta\nsittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen,\nkuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen,\nettä varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle\ntuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja\nkohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa.\nNäyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta\nsiellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan... vahvasti\nvaikuttamaan muihin...\n\n-- Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että\nsen juuret piilevät syvemmällä. -- Miten siis luulette minun voivan\naikeitanne hyödyttää?\n\n-- Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa.\nTahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada\nohjeita roolianalysiin... Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee\ntietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin\nminulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun\nmillä keinoilla tahansa päästä ulkomaille... vaikkapa kerjäämällä...\nkäyttääkseni suuren runoilijan sanoja.\n\nHannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan,\noli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen\ntäytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain\nomintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden\nmonien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat\nkäyneet häneltä neuvoja pyytämässä.\n\nHän ehdotti siis:\n\n-- Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä\nlähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille\nhyödyllisiä teoksia.\n\nAino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:\n\n-- Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka\nrohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä\nvähän opetusta tuntien muodossa.\n\n-- Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan\nhyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän\non sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin\nmieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle\nkiitollisuuttani...\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén\npuutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo\nKuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa\nkirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti\naskeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan\nkahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.\n\nSiirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.\n\nHän huudahti:\n\n-- Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne\nuhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään,\nyhteiskunta on kaikki kaikessa.\n\n-- Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. --\nMinä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.\n\n-- Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui\nmetsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä\nyksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.\n\n-- Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen\nsijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.\n\n-- Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja?\nkysyi epäröiden rouva Forsgrén.\n\n-- Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydä\nKoivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.\n\n-- Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois\nturhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.\n\n-- Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä,\nselitti Fredrika rouva.\n\n-- On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen,\njoka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta\npysytellä loitolla taiteesta.\n\nAino Vanaja innostui:\n\n-- Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain\nhuomattavaa ja suurta, tai ei mitään...\n\n\n\n\nVI\n\n\nSamaan aikaan kun Hannes Borg oli käymässä Kuuselassa, sujui\nElisabetilta maalaaminen erinomaisesti.\n\nKapteeni Eversen oli tuonut entistään isomman ja komeamman\nruusuvihon, ja kun hän tapansa mukaan suudellen Elisabetin kättä\nojensi sen hänelle, tunsi Elisabet, että hänen henkensä löyhkäsi\nväkeviltä. Kahvipaussin alussa kuistikolla Eversen siirtyi istumaan\nliian lähelle Elisabetia, joka hankki asiaa sisälle ja sieltä\npalattuaan kahvikuppineen asettui toiselle puolelle pöytää.\n\nKapteeni oli hyvällä tuulella ja kertoi puheliaasti vaikutelmiaan\nsotilasvuosiltaan Venäjällä. Vaikka hänen keskustelussaan olikin\nylhäisen maailman piireihin tottuneen miehen sileä ja hienokäänteinen\nsävy, kuulsi siitä kuitenkin esiin joltinenkin kerskuruus ja halu\nkorostaa omaa osaansa. Hän mainitsi mielellään kreivittäriä ja\nsuuriruhtinattaria, joiden kanssa oli seurustellut \"intiimisti\",\nja viehättyi värikkäästi kuvaamaan erään suuriruhtinaan palatsissa\nvietettyä orgiaa, jonka osanottajat olivat esiintyneet Aatamin ja\nEevan puvuissa. Ylhäinen orgian toimeenpanija vähän väsähti keskellä\nyöllistä hurjastelua ja otti silloin virkistyäkseen samppanjakylvyn\nmarmorialtaassa. Kylvyn aikana soitti näkymätön orkesteri\nkiihoittavaa kappaletta, jonka säestäminä tanssijattaret ammeen\nääressä harsoja heilutellen, mutta muuten tuiki puvuttomina, tekivät\nkiehtovia liikkeitä... Elisabet, jonka mielestä tällaiset realistiset\nkuvaukset paremmin soveltuivat herraseuraan, oli käynyt totiseksi ja\nsanoi hetken kuluttua:\n\n-- Tuollaiset orgiat todistavat oikeastaan suurta henkistä onttoutta\nja dekadenssia ja olivat luullakseni luhistuvan Venäjän viimeisiä\nperikadon syitä.\n\nEversen vastusti:\n\n-- Siltä voi tuntua vakavista suomalaisista, joilla on kylmempi ja\nhitaampi tempperamentti. Minusta ei. Sukuni on kotoisin Tanskasta,\nmutta äitini puolelta on suoniini valunut slaavilaista verta.\nHuumaavaa se oli, tuo elämä! Ja nuo Pietarin hovipiirien naiset\n-- niissä vasta oli intohimoa ja tulta! En silti tahdo moittia\nsuomalaisia naisia. Heillä on oma viehätyksensä, ehkä etupäässä\nsentähden, että he ovat vaikeammin valloitettavissa. Onhan heissäkin\nintohimoa, mutta se piilee syvemmällä, kova ulkokuori on ensin\npuhkaistava...\n\nEmännän tarjottua kolmatta kuppia, josta vieras kohteliaasti\nkieltäytyi, he päättivät vielä hetken jatkaa maalaamista.\n\nToinen puoli Elisabetin salia oli järjestetty maalausatelieeksi,\njonka leveistä ikkunoista ja lasikatosta sisälle tulvivaa valoa\ntarpeen mukaan saattoi lieventää vaaleilla tai tummahkoilla\nverhoilla. Elisabetin mielestä iltapäivä-aurinko heloitti\nhäikäisevänä ja hän veti esiin muutaman verhon. Sitten hän asettui\nmatkan päästä katselemaan keskeneräistä muotokuvaa. Eversen riensi\nhänen viereensä ja kysyi katsellessaan hänen yksinkertaista, mutta\naistikasta avokaulaista kesäpukuaan:\n\n-- Onko teidän muotokuvaanne koskaan maalattu, rouva Borg? Jos\nminulla olisi siveltimen taito, en voisi löytää viehättävämpää mallia\nkuin te...\n\nHän oli vallan lähellä Elisabetia, tunsi hänen ihonsa raikkaan\nja terveen tuoksun, näki hänen somasti kaarevan povensa ja\nkaunisviivaisen, hiukan ruskettuneen niskansa, ja voimatta hillitä\nkuohahtavaa intohimoaan, hän painoi tuohon niskaan hehkuvan suudelman.\n\nElisabet pakeni pelästyneenä maalausjalustan ääreen. Mutta Eversenin\nraju intohimon puuskaus siitä vaan kiihtyi. Hän riensi Elisabetin\njälkeen ja tarttui häntä voimakkaasti vyötäisistä, aikoen vetää hänet\nsyliinsä, kuiskaten:\n\n-- Te olette kiehtovin nainen, jonka koskaan olen tavannut. Mies voi\nteidän tähtenne tulla vallan hulluksi.\n\nTehden epätoivoisen ponnistuksen Elisabet kiskaisi itsensä irti\nhänen käsivarsistaan. Ja kun Eversen sittenkin lähestyi häntä,\nsilmät kiiluen hillitöntä himoa, tempasi Elisabet hädissään\nmaalausjalustalta keskeneräisen muotokuvan ja löi sillä ahdistajaansa\nvasten kasvoja.\n\nMaalattu kangas osui Eversenin otsaan, joka tahrautui tuoreesta\nmaalista, hän peräytyi ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä pois maalia,\nmutisten:\n\nIltapäivä -- Te ette aina ole ollut yhtä ankara ja pidättyväinen\nmiesten ihailuun nähden, rouva Borg.\n\nElisabet, jonka hermot olivat kovassa kiihoituksessa, paiskasi\nsameaksi tahrautuneen maalauksen jalustan juurelle ja huudahti:\n\n-- Emme siedä täällä Suomessa pietarilaisia hovitapoja, emme\nvarsinkaan nyt enää, kun Suomi on venäläisistä vapaa.\n\n-- Rouva Borg, sanoi Eversen kähisten, vain yksi henkilö on\nelämässäni solvannut minua siihen tapaan kuin te äsken... noin\nkouraantuntuvasti. Se oli eräs toverini Pietarin kadettikoulussa.\nVoin vakuuttaa, että se tuli hänelle _hyvin kalliiksi_. Mutta te\nolette nainen, en voi vaatia teiltä sellaista hyvitystä. Naiset\nsaattavat joskus käyttää heikkouttaankin puolustuskeinona.\n\n-- Ja miehet käyttävät voimaansa raakuutena.\n\nNäin sanottuaan Elisabet poistui salista, sulkien jälkeensä oven.\n\nHetken kuluttua hän makuuhuoneestaan kuuli auton jyskytyksen ja näki\nEversenin kiiltävissä ajoneuvoissaan huimaa vauhtia kiitävän pois.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden\nraatelemana. -- Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään?\nOliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko\nsiis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää\nollutkaan mikään salaisuus.\n\nJa ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.\n\nHänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka\nrajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut.\nMutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen.\nKuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli\njoutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi?\nKuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta\nkatkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja\nparjausta! -- Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut\nvetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan\nerillään muista ihmisistä.\n\nJa sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken\nrauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja\nElisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina,\nHannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen\nläheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.\n\nKun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän\nkirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan\nedessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi\nkomea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka\nparaikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö\nVahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta\nnäki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan\npysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. --\nKunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö\nVahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle.\nHannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten\nsotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä\ntietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta\nsitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera\npiti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen\nilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi\ntahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä\nkeinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin\nsotilaallinen johto paikkakunnalla, ja \"tuomioistuin\" oli tilapäinen,\nei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois\ntuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille.\nVangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta\nsiirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin\nillalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä\nkaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se\nkeskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli\nollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta\naseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle\npuolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana\nvapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja,\npoistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.\n\nTurhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö\nVahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti,\nettä nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät\nsitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:\n\n-- Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken,\nmitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä... en\nkoskaan ole ketään muuta rakastanutkaan...\n\nJa hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka\npelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö\nVahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että\nheidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet,\nettä hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän\nnyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera\npois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään,\nettä täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot\nlähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes\nBorgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät\nerääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.\n\nErotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:\n\n-- Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa.\nMutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi,\näläkä muistele minua katkeruudella...\n\nNämä jäähyväissanat olivat kuin tulikirjaimin kaiverrettuina\npainuneet Elisabetin sydämeen. Olivatko ne vilpittömät? Oliko\nYrjö Vahtera vakaumuksesta liittynyt kapinallisiin, uskoiko\nhän asiansa oikeuteen? Vai oliko hän vaan seikkailunhalusta,\nkatkeruudesta väärään suuntaan suistuneen elämänsä tähden liittynyt\nmaankavaltajiin? Turhia kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille.\nMutta yksi seikka oli Elisabetille varma: hänessä oli taas\nleimahtanut ilmiliekkiin rakkaus tuohon voimakkaaseen ja kauniiseen\nmieheen, joka uhmaili kaikkea. Mutta tämä rakkaus oli katkera, sillä\nolihan Yrjö Vahtera sillä puolella, jonka teot Elisabetin täytyi\ntuomita, se oli epätoivoinen, sillä hän ei ollut Yrjö Vahterasta\nkapinan jälkeen kuullut mitään. Oliko hän kaatunut taistelussa, oliko\nhän joutunut vangiksi ja ammuttu, vai oliko hän paennut Venäjälle?...\n\nKirvelevä haava oli taas auennut hänen rinnassaan. Joskus sen kipu\nvaimeni. Iltapäivän kohtaus Eversenin ja hänen välillään oli taas\nollut uusi veitsenväännös arpeutumattomassa haavassa...\n\nMissä viipyi Hannes Borg? Aurinko kallistui jo laskuunsa, eikä\nhäntä vielä kuulunut. Elisabet oli kahdenvaiheilla, pitikö hänen\nkertoa Hannes Borgille mitä hänen atelieessaan oli tapahtunut vai\nei. Se varmaankin suuresti olisi pahoittanut hänen enoaan, niin\nhän ajatteli. Ja mitä oikeastaan hyödytti tuon ikävän tapauksen\nmainitseminen? Luultavaa oli, ettei Eversen sitä itse kertoisi.\nOlihan hänen osansa siinä ollut siksi epäedullinen. Mutta tokko tämä\ntapaus saattoi pysyä salassa? Eikö maalaamisen keskeytys vaatinut\nselitystä?\n\nElisabet ei jaksanut sillä hetkellä ajatella sen pitemmälle.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOli jo auringonlaskun aika, eikä Hannes Borgia vielä kuulunut kotiin\nKuuselasta.\n\nElisabetin hermot olivat kiihoittuneet, hän oli alkanut soittaa\npianoa tyyntyäkseen, mutta sulki jälleen soittokoneen yhden kappaleen\nsoitettuaan. Hän päätti nyt lähteä kävelemään raittiiseen iltailmaan.\nPoiketessaan metsäpolulle hän muisti, ettei moneen päivään ollut\nsaanut tietoa Vapun tilasta. Hän palasi sentähden kotia ja otti\nmukaansa muutaman vanhan vaatekappaleen, viedäkseen ne Vapulle.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin Elisabet saapui kävelynsä päämäärään,\nVapun kurjalle mökille. Vappu istui portailla kuorien perunoita.\nHän kuivasi esiliinallaan märät kätensä, tarttuakseen Elisabetin\nojennettuun käteen. Mutta Elisabet huomasi, että hän teki sen\nvastenmielisesti, epäluuloisena.\n\n-- Tulin katsomaan, miten Vappu voi, sanoi Elisabet niin\nystävällisesti kuin suinkin.\n\n-- Niin se vanha elää, kuin märkä palaa, vastasi Vappu äreästi. --\nOlenhan tässä jo pari päivää laahustellut kotiaskareissa. Kukapa\nsitä köyhää hoitaisi, jos ei itse hoida itseään, saa nähdä nälkää ja\nkuolla kuin koira.\n\n-- Näkeehän Vapun terveydentilassa sentään edistystä, huomautti\nElisabet. -- Ilmatkin ovat käyneet lämpimämmiksi. Kenties Vappu pian\nkokonaan paranee, ja silloin tämä maailma ehkä Vapunkin mielestä\nnäyttää vähän valoisammalta.\n\n-- Mikäpä tätä minun elämääni tekisi valoisammaksi. Kun se Junukin on\nlähtenyt kiertämään maita mantereita. Eikä siitä täällä kotonakaan\nolisi ollut suurta apua, se kun on ruvennut ryyppäämään. Se oli\ntoista maata se nuorempi poikani Risto. Mutta sen herrat ampuivat\nkapinan aikana.\n\n-- Vappu tekee väärin, kun aina vetää köyhälistön kärsimykset\nsivistyneen säädyn syyksi. Kapina vaati suuret uhrinsa niin hyvin\nvalkoisilta kuin punaisiltakin. Eivätkä herrat olleet punakapinan\nalkuunpanijoita, vaan sydämettömät yllyttäjät ja kansan pettäjät. --\nMutta en ole tullut tänne väittelemään Vapun kanssa asioista, joita\nVappu ei ymmärrä, vaan tuomaan Vapulle vähän vaatteita.\n\nHän ojensi Vapulle tuomansa vaatekappaleet, hameen, villapuseron ja\nhuivin.\n\nVappu loi niihin tutkivan katseen, sieppasi ne käsiinsä ja sanoi:\n\n-- Tässä alkaakin tämä vaatteen puoli olla hyvin huonoa.\n\nJa Elisabetin äskeisestä huomautuksesta huolimatta hän jatkoi:\n\n-- Täällä kävi eilen eräs pitäjän mies, Taavi Keto, ja hän kertoi,\nettä nyt herrat aikovat laskea meidän köyhien niskoille mahdottomat\nverotaakat, että me saamme maksaa koko sen sodan kulut. Ja se Taavi\nkehoitti vaan tekemään vastarintaa ja olemaan maksamatta, sillä\nolemme jo muutenkin liiaksi saaneet kärsiä.\n\n-- Se oli ilmeisesti noita ilkeämielisiä kiihoittajia, jotka pettävät\nkansaa. Vapun ei pidä niitä kuunnella. Veroja tietysti korotetaan,\nmutta kaikille, ei vaan köyhille. Ja tämä korotus tapahtuu jokaisen\nvarojen mukaan. Siltä, jolla ei mitään ole, ei voida mitään ottaa.\nMuuten on ikävää, että Vappu aina on näin katkera. Eikö Vappu käsitä,\nettä esimerkiksi minäkin elän työlläni. Minä vaan teen toisenlaista\ntyötä, taidetyötä. Paraikaa minulla on tekeillä alttaritaulu pitäjän\nkirkkoon.\n\n-- Se sama Taavi Keto sanoi, ettei pitäisi ollenkaan olla kirkkoja,\neikä pappeja. Ja se sanoi, että ei tarvitse uskoa taivaaseen eikä\nhelvettiin.\n\n-- Jos emme usko, että ulkopuolella meitä on taivas ja helvetti,\ntulee meidän kuitenkin uskoa siihen taivaaseen ja helvettiin, joka\non omassa sydämessämme. Tarkoitan hyvään ja pahaan, joka on jokaisen\nsydämessä.\n\nVappu tuijotti tylsänä eteensä, ja Elisabet huomasi, ettei hän\nkyennyt käsittämään tällaista puhetta, ja hän sanoi lähtiessään:\n\n-- Kun Vappu täydelleen paranee, olisi meillä työtä\nvihannespuutarhassa. Ja sitten Vappu tulee ruualle ja kahville meidän\nkeittiöömme...\n\nPalatessaan Koivukosken pihalle tapasi Elisabet pojan polkupyörineen.\nHän oli tuomassa kirjettä Louhivaaran hovista Everseniltä. Poika\nsanoi siihen odotettavan vastausta.\n\nElisabet vetäytyi kuistikolle kirjettä lukemaan. Eversen kirjoitti:\n\n    'Kunnioitettava Rouva Borg!\n\n    Riennän ilmoittamaan suuren pahoitteluni tämänpäiväisen\n    menettelyni johdosta. En tahdo sitä puolustaa, vaan koetan sitä\n    selittää. Sain muutamia hyviä tovereita luokseni kaupungista.\n    Heillä oli mukanaan juomatavaroita, ja näihin aikoihin, joina\n    väkijuomien saanti on vaikeaa, tulin maistaneeksi liiaksi. Siitä\n    johtui, etten tänään voinut hillitä tulista luontoani. En rohkene\n    pyytää Teiltä anteeksi, sillä pelkään että paheksumisenne on\n    siksi suuri. En myöskään oleta, että olisitte halukas jatkamaan\n    muotokuvani maalaamista. Mutta olen jo tullut Teitä melkoisesti\n    vaivanneeksi ja kysyn sentähden, millä saan korvata vaivanne ja\n    ajanhukkanne. Uskokaa, että kaiken käytökseni alkusyynä on ollut\n    ihailu Teitä kohtaan, vaikka se valitettavasti kehittyi väärään\n    suuntaan.\n\n    Pyydän vastausta.\n\n               Syvästi valittaen ja kunnioittavimmin:\n\n                                           _Julius Eversen_.'\n\nElisabet istuutui kirjoituspöydän ääreen ja vastasi kapteeni\nEversenille:\n\n    'Kiittäen kirjeestänne saan sen johdosta mainita, että se työ,\n    jonka ehdin omistaa muotokuvanne maalaamiseen, oli niin vähäinen,\n    etten katso voivani vastaanottaa siitä mitään korvausta.\n    Puolestani valitan sitä tapaa, jolla hädissäni vastasin\n    menettelyynne.\n\n                                             Kunnioittaen\n                                               _E.B_.'\n\nHän sulki kirjeen kuoreen ja antoi sen polkupyöräilijälle.\n\n\n\n\nIX\n\n\nVasta myöhemmin illalla Hannes Borg palasi Kuuselasta. Hän oli\nhilpeällä tuulella ja riensi heti kotiin saavuttuaan Elisabetin\nasuntoon. Hänen sisarentyttärensä alakuloisuus herätti hänen\nhuomiotaan ja hän kysyi:\n\n-- Oletko sairas? Kasvosi ovat niin kalpeat. Vältellen vastasi\nElisabet:\n\n-- Olen hiukan väsynyt, olen ehkä tänään tehnyt tavallista enemmän\ntyötä. Ja illan suussa kävin Vapun mökillä. Hänen katkeruutensa ja\nkiittämättömyytensä saattaa minut aina alakuloiseksi.\n\nJa kääntääkseen huomion toisaalle hän kysyi, saiko näyttää\nalttaritaulu-luonnostaan.\n\nSe miellytti Hannes Borgia sekä sommittelultaan, että henkilökuvien\nilmeiltä. Ainoastaan Kristuksen kasvoja hän piti hieman sovinnaisina.\n\nElisabet kertoi, että kunnan asettama arvostelijalautakunta\noli vaatinut häntä käyttämään apostolien kuvia varten toisia\n-- paikkakunnalla tuntemattomia malleja. Hannes Borg piti tätä\nvaatimusta kohtuuttomana ja sanoi, ettei taideteos ole samanlainen\nkuin pukukappale, joka tilauksesta tehdään. Tilattua hametta voi\ntilaajan vaatimuksesta koeteltaessa muuttaa, voi jälkeenpäin siihen\nlisätä kaistaleen, nauhan tai pitsin. Mutta tilattu maalaus on\ntaideteos, jota ei voi ruveta muuttamaan.\n\n-- Minä sinun sijassasi en suostuisi muuttamaan luonnosta. Jos\ntahdot, puhun asiasta kirkkoherran kanssa. Hän on ennakkoluuloton\nmies ja voi arvovallallaan vaikuttaa lautakuntaan.\n\nElisabetille tämä käänne oli tervetullut, sillä kernaasti hän tahtoi\nniin pian kuin suinkin ryhtyä alttaritaulua maalaamaan, luonnostaan\nmuuttamatta. Ja sitten myöhemmin syksyllä, saatuaan palkkion taulusta\nhän aikoi pitkistä ajoista käydä ulkomailla virkistymässä ja saamassa\nuusia taiteellisia virikkeitä.\n\nHannes Borg teki lähtöä. Kun hän poistuessaan kulki maalausjalustan\nohi, hän huomasi Eversenin tärveltyneen muotokuvan.\n\nSe herätti hänen hämmästystään ja hän alkoi aavistaa pahaa. Elisabet\nhuomasi sen, eikä tahtonut kauempaa salata päivän kohtausta.\n\nKuultuaan Elisabetin lyhyen kertomuksen tapahtumasta, Hannes Borg\nlaski muotokuvan takaisin jalustan juurelle ja virkkoi:\n\n-- Minua koko tuo muotokuvakysymys arvelutti, mutta en tahtonut\nsiihen puuttua. Mutta annoitpa hänelle hyvän opetuksen. -- Ja se\nhyöty ottelustanne ehkä on, että pääsemme tiheään seurustelemasta\nEversenin kanssa.\n\nSitten Hannes Borg kertoi käynnistään Kuuselassa ja sanoi yhä enemmän\nantavansa arvoa Forsgrénin puolisoille. Ja ohimennen hän huomautti\nsaaneensa siellä oppilaan, Forsgrénien sukulaisen, neiti Vanajan,\njoka aikoi antautua näyttelijäuralle.\n\nPalattuaan kotiin ei Hannes Borgia myöhäisestä iltahetkestä\nhuolimatta haluttanut panna maata. Hän rupesi hakemaan esille\nkirjojaan, mikä ei ollut helppo tehtävä, kun punaiset olivat panneet\nylösalaisin hänen kirjastonsa. Puolisen tuntia etsittyään hän oli\nsaanut esille melkoisen kasan näyttämötaidetta käsitteleviä teoksia,\njotka järjesti työpöydälleen.\n\nHän katsoi ulos ikkunasta. Järvelle oli laskeutunut syksypuoleen\nkallistuvan kesän hämärä. Vaalea keltainen juova läntisellä\ntaivaanrannalla tiesi auringon jo aikoja sitten menneen mailleen.\n\nRauha oli laskeutunut yli hänen kotinsa. Tämä koti ei ollut säästynyt\nkapinan hävitykseltä, ja kaikki kestetyt kärsimykset, kaikki katkerat\nja järkyttävät mielenliikutukset olivat tähänasti painaneet maahan\nhänen elämänilonsa. Mutta nyt se taas alkoi elpyä ja nousta, ja\nhänestä tuntui kuin olisivat uudet keväiset nesteet ruvenneet\nkiertelemään hänen suonissaan. Ja hänessä heräsi samanlainen suuri\ntyönhalu kuin entisinä aikoina. Nyt hän aikoi jatkaa historiallisten\nerikoistutkielmiensa sarjaa, \"Luonteen ja toiminnan sankareita\".\nNäissä monografioissa hän yleistajuisessa muodossa kuvasi huomattavia\nhenkilöitä eri aikakausilta, asettaen ne kulttuurihistoriallista\ntaustaa vastaan. Vapaasti hän tulkitsi iltakouluoppilailleen näitä\nluonteita, toivoen siten edistävänsä heidän henkistä kehitystään.\nVasta myöhemmin hän aikoi ne julkaista. Ja esteettistä tutkielmaansa\n\"Kauneus\" hän tahtoi ruveta jatkamaan. Hänessä monasti heränneet\ntutkijan epäilyt olivat saaneet hänet keskeyttämään tämän työn. --\nTokkohan saattoi tietoperäisesti eritellä kauneuden olemusta ja\nmääritellä sitä yleispätevien käsitteiden avulla? -- Eikö kauneus\nolemukseltaan ole jotain _sui generis_ -- jotain niin omalaatuista\nkuin auringonvalo, rakkaus, hyvyys -- eikö kauneus ole luonnon\nsalaisuus, jota se ei ihmisille ilmaise? Mutta joskin niin oli,\nsaattoi sentään kiinnittää huomiota sen vaikutuksiin, niihin\nsielullisiin tapahtumiin, jotka heräävät kauneuden ihailijassa.\nAinakin ne ovat avoinna tutkijan tarkastelulle ja erittelylle.\n\nHannes Borg katsoi kelloa. Se osoitti puoliyötä. Kuinka nopeasti tämä\nilta oli kulunut, kuinka kevyt oli hänen mielensä. Hän viipyi vielä\nhetken kirjoituspöytänsä ääressä selaillen näyttämöhistoriallisia\nteoksia ja suunnitellen neuvoja, joita aikoi oppilaalleen antaa.\n\n\n\n\nX\n\n\nHannes Borg oli ryhtynyt antamaan Aino Vanajalle \"näyttämötunteja\".\nNiitä oli kestänyt jo viikon päivät, ja sekä opettaja että oppilas\nolivat tehtävään innostuneet. Tunnit annettiin milloin Koivukoskella,\nmilloin Kuuselassa. Hannes Borg saattoi todeta oppilaansa älyn\npirteyden ja vastaanottavaisuuden.\n\nEnsimäisellä kerralla Aino Vanaja kertoi kuinka hän edellisenä\nsyksynä eräässä maaseutukaupungissa, jossa hänellä oli ollut\nkonttoripaikka, oli seurannut sen teatterin ohjelmistoa. Ja kun\nkerran oli esitettävä \"Elinan surma\", oli nimiosan esittäjätär\npari päivää ennen näytäntöä sairastunut. Teatterin johtaja\ntunsi Aino Vanajan ja tiesi hänen eräässä juhlassa maalla\nmenestyksellä esiintyneen Elinana. Ja kun kappaleen oli määrä mennä\nhelppohintaisena uusintana, uskoi hän tuon osan esittämisen Aino\nVanajalle ja antoi hänelle pari kolme harjoitusta. Ja niin hän tuli\nensi kerran esiintyneeksi suurehkolle yleisölle. Eräs näytännössä\nollut arvostelija oli kiittävästi maininnut hänen näyttelemisestään,\nkuitenkin huomauttaen, että vasta-alkaja selvästi pilkisti esiin.\nTämä esiintyminen ja sen johdosta annettu tunnustus oli häntä\nrohkaissut jatkamaan.\n\nHannes Borg selitti aluksi oppilaalleen näyttämötaiteen aseman\nmuiden taiteiden piirissä. Sitten hän loi yleiskatsauksen suuriin\nnäyttämökausiin antiikista alkaen. Aino Vanaja näytti koko sielullaan\nseuraavan tätä esitystä, ja hänen silloin tällöin tekemänsä\nkysymykset osottivat syventymishalua.\n\nNäiden valmistavien tuntien jälkeen he päättivät ryhtyä\nosa-analyysiin, ja Hannes Borg ehdotti, että he ensiksi rupeaisivat\ntutkimaan Shakespearen \"Othelloa\".\n\n-- Mutta eikö Desdemona, tuo enkelinviaton olento, ole dramaattisesti\nepäkiitollinen? kysyi Aino Vanaja.\n\n-- Neiti hyvä, huomautti Hannes Borg hiukan ivallisesti, mutta\nsamalla ystävällisen oikaisevasti, ei nyt vielä voi olla\nkysymys dramaattisen primadonnaosan valitsemisesta. Me tutkimme\nvasta näyttämötaiteen aakkosia, tai korkeintain harjoittelemme\ntavailemista. Roolitutkimisen tulee perustua koko kappaleen\ntutkimiseen. Ei yksityinen osa ole irrallaan kappaleesta. Ja\n\"Othello\" on Shakespearen täydellisimpiä luomuksia. Mikä psykologinen\nsyvyys luonteiden erittelyssä, mikä suuremmoinen taito kasvavan\nintohimon kuvaamisessa. Joka sana on tärkeä, välttämättömänä kehittyy\ntoiminta, ja tragiikka ulottuu äärimäisiin rajoihinsa...\n\nAino Vanaja häpesi hätäisyyttään ja virkkoi:\n\n-- Kuinka typerä olenkaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana elokuun alkupäivinä Aino Vanaja ja Hannes Borg istuivat\nKoivukosken päärakennuksen puutarhakuistikolla. He olivat syventyneet\n\"Othellon\" viimeiseen näytökseen ja joutuivat pelkästä lukemisesta\nsen järkyttävän vaikutuksen valtaan.\n\nHenrika toi kuistikolle teetä ja loi salaa molempiin tutkivan katseen.\n\nTeenjuonnin aikana Aino Vanaja, joka osaksi oli voittanut ujoutensa,\nkysyi:\n\n-- Voisinkohan tohtorilta saada vähän ohjeita näyttämöplastiikassa?\n\n-- Plastiikka, vastasi Hannes Borg, on hyvin tärkeä puoli\nnäyttämötaidetta ja meillä melkoisesti laiminlyöty. Mitä minuun\ntulee, voin kyllä sanoa, mikä plastiikka on hyvä, mikä huono, mutta\nolen teoreetikko, en mikään käytännöllinen plastiikan opettaja.\nTunnen Münchenissä erään erinomaisen plastiikan opettajan, Vincenzo\nOlivan. Hänen sukunsa on italiaista juurta, itse hän on täydelleen\nmüncheniläistynyt. Jos kerran saatte tilaisuuden päästä Müncheniin,\nvoin suosittaa teitä hänelle.\n\nAino Vanajan sinisiin silmiin tuli himmeä varjo ja hän huokasi:\n\n-- Milloinkahan niin pitkälle pääsen?\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi Elisabetin tulosta. Hänellä oli\ntärkeää asiaa Hannes Borgille, ja molemmat poistuivat sisälle.\n\nKapteeni Everseniltä oli saapunut Hannes Borgille ja hänen\nsisarentyttärelleen kutsu siirrettyyn ja nyt viimein sen viikon\nlauantaina toimeenpantavaksi aiottuun juhlaan.\n\nHannes Borg kävi vakavaksi, ja hän kysyi:\n\n-- Mitä _sinä_ aiot tehdä?\n\n-- Minua luonnollisesti ei haluta sinne lähteä. Mutta eikö näytä\nparemmalta, että sinä noudatat kutsua?\n\n-- Hauskaa se kylläkään ei ole. Mietinpä tarkemmin asiaa.\n\nHannes Borg aikoi palata oppilaansa luo, mutta Elisabet pidätti häntä\nja kertoi, että hän oikeastaan oli keskeyttänyt heidän tuntinsa\ntoisen asian vuoksi. Kapteeni Eversen oli Elisabetille lähettänyt\nrenesanssityylisen lippaan, joka oli koristettu taotusta kullasta\ntehdyillä vanteilla ja jalokivillä. Lipasta seurasi kirje:\n\n    'Kunnioitettava Rouva Borg.\n\n    Kun ette salli minun rahan muodossa korvata ajanhukkaanne,\n    toivon, että ette kieltäydy vastaanottamasta tätä lipasta,\n    joka on perhe-esine suvussamme, ja jonka tyyliasu ehkä Teitä\n    taiteilijana miellyttää. Luulen tämän lahjan avulla osaksi\n    voivani luoda hartioiltani sitä kiitollisuudentaakkaa, joka\n    muuten jäisi ainaiseksi niitä painamaan.\n\n                                           Kunnioittavimmin:\n                                           _Julius Eversen_.'\n\n-- Neuvo minua, mitä minun pitää tehdä, pyysi Elisabet luettuaan\nääneen tämän kirjeen.\n\n-- Se on hyvin kaunis ja kallisarvoinen esine, sanoi Hannes Borg. En\nhaluaisi vaikuttaa päätökseesi, mutta minun mielipiteeni on se, että\nvastaanottamalla tämän kalliin lahjan sinä jäisit niin sanoakseni\ntaloudelliseen kiitollisuudenvelkaan Eversenille.\n\nElisabet mietti hetken ja Hannes Borgin palattua oppilaansa luo hän\nistuutui kirjoittamaan:\n\n    'Herra Kapteeni Julius Eversen,\n\n    En voi vastaanottaa lahjaa, jonka olette minulle lähettänyt,\n    sillä se on liian suuriarvoinen korvaamaan minun muutaman tunnin\n    kestänyttä työtäni. Onhan se sitäpaitsi perhekalleus, josta\n    Teidän epäilemättä on vaikea luopua. Vakuutan, että ystävällinen\n    aikomuksenne täydellisesti korvaa hyödyttömän työni, jonka pyydän\n    Teidän unhoittamaan.\n\n                                            Kunnioittaen:\n                                              _E.B._'\n\nHän asetti lippaan takaisin koteloon, jonka kirjeen mukana jätti\nodottavalle autonkuljettajalle.\n\nHannes Borg oli aikaisemmin käskenyt panna hevosen valjaihin,\nhänellä oli asiaa kirkonkylään ja hän tarjoutui samalla kyyditsemään\noppilaansa Kuuselaan.\n\nKun hän oli istuutunut kääseihin Aino Vanajan viereen ja tarttunut\nohjiin, kuiskasi Henrika Elisabetille:\n\n-- Oikeinkohan se meidän tohtori nyt viimeinkin aikoo ottaa itselleen\nrouvan?\n\n-- Mitä Henrika nyt sellaisia puhuu! soimasi Elisabet. -- Antaahan\ntohtori hänelle vaan opetusta.\n\n-- Niin, se meidän tohtori on niin hirveän oppinut mies ja kaikille\nse vaan sitä suurta oppiansa ilmaiseksi jakelee.\n\n\n\n\nXI\n\n\nLouhivuori, Eversenin komea kartano, kohosi Louhijärven ylhäisellä\nrannalla. Mitä avarin näköala avautui siitä saaririkkaalle järvelle\nja ympäröiville viljelysmaille.\n\nKapteeni Julius Eversenin isoisä, Adam Eversen, oli tullut Suomeen\nköyhänä, mutta ahkerana ja kyvykkäänä koneenkäyttäjänä. Hänen oli\nonnistunut koota itselleen pieni omaisuus, jonka jätti perinnöksi\npojalleen, Sören Eversenille. Tämä, joka ei isältään perinyt\nainoastaan varoja, vaan myös hänen tarmonsa ja yritteliäisyytensä,\noli perustanut pienen paperitehtaan, jota myöhemmin laajensi ja jonka\nvuorostaan jätti perinnöksi pojalleen Juliukselle. Pääasiallisesti\nsiitä johtuivat kapteeni Julius Eversenin tulot, joita hän\nruhtinaallisen suurenmoisesti tuhlaili.\n\nEversenin odotettujen kemujen ilta oli viimeinkin tullut. Paljon oli\nniistä pitäjällä puhuttu, ja vallan mahdottomia oli kerrottu niitä\nvarten tehdyistä valmistuksista.\n\nVieraita oli kutsuttu runsaasti, sekä pitäjäläisiä että\nhelsinkiläisiä. Viimemainittujen joukossa oli vanha parooni\nvon Stackelbom, Eversenin kaupunkilaisia juomatovereita,\nelähtäneisyydestään huolimatta ryhdikäs ja hännystakkiaan\nmoitteettomasti kantava entinen upseeri. Pitäjän väestä olivat\nhuomattavimmat kirkkoherran, kappalaisen, tohtorin, apteekkarin\nja maanmittarin perheet, aviopuolisot Forsgrén ja neiti Vanaja.\nHannes Borg oli niinikään saapunut, mutta Elisabet oli häntä myöten\nlähettänyt kiitoksensa ja pyytänyt sanoa saaneensa esteen. Keskellä\njuhlapukuisia vieraita pisti räikeästi silmään kauppias Herhilä.\nHänellä oli yllään smoking-takki, tummansiniset sheviotti-housut,\nvalkoiset liivit, vaaleanpunainen kravatti ja jalassa ruskeat kengät.\nParoni von Stackelbom, joka vanhan tapansa mukaan kapteeni Eversenin\nkanssa puhui ranskaa, varsinkin silloin, kun ei tahtonut, että muut\nhäntä ymmärtäisivät, rypisti nenäänsä nähdessään kauppias Herhilän\nja sanoi Eversenille: \"Comme il est drôle ce bonhomme-là!\" Eversen\nselitti, että hän tehtaansa asioissa oli ollut vähän tekemisissä\nkauppias Herhilän kanssa, ja ettei hän valitettavasti ollut voinut\njättää häntä kutsumatta.\n\nIso sali oli juhlaa varten erityisesti koristettu. Keskeltä kattoa\nriippuvasta vanhasta kristallikruunusta lähtien oli pingoitettu\nvalkoisia silkkinauhoja säteittäin yli katon seiniin asti. Näihin\nnauhoihin oli kiinnitetty tummanpunaisia ruusuja. Ruusukoristusta oli\nmuutenkin tuhlaillen käytetty. Olihan puutarhan terasseilla ruusuja\nloppumattomat varastot.\n\nAlkoholikiellosta huolimatta oli taloon hankittu melkoiset määrät\njuomatavaroita, ja jo kemujen alussa vuoti laseihin runsaasti jaloja\nviinejä.\n\nKun tuliaismaljat oli juotu, ehdotti isäntä, että lähdettäisiin\nkatsomaan Louhivaaran kartanon nähtävyyksiä, puistoa, ruusutarhaa,\nuutta hevostallia, kasvihuonetta, y.m. Jo matkan päästä tuntui\nruusuterasseilta vahva tuoksu. Läheltä se oli huumaava. Talli,\nEversenin hartaimman huolenpidon esine ja ylpeys, oli vieraiden\nmielestä suuremmoinen. Permanto oli sileä ja puhdas kuin salin\nlattia. Kiiltävät, hyvin syötetyt hevoset, joiden joukossa kalliita\nkilpajuoksijoita, seisoivat itsetietoisina kahden puolen pitkää\nkeskikäytävää olevissa pilttuissaan, eivätkä ollenkaan näyttäneet\nhämmästyvän, kun talli vierasten sisään astuessa sähköllä valaistiin\nhäikäisevän kirkkaaksi.\n\nKun lopuksi oli käyty kasvihuoneessa, jossa Eversen muun\nmuassa englantilaisten ylimysten tavoin kasvatti harvinaisia\nkämmekkä-lajeja, palattiin sisälle. Useat vieraista imartelivat\nEverseniä sen johdosta, mitä oli nähty, ja joku mainitsi, että tästä\nuudenasuisesta Louhivaarasta sai käsityksen ruhtinaallisten hovien\nkomeudesta.\n\nKapteeni Eversen oli säkenöivän henkevä ja kohtelias isäntä, hovimies\nkiireestä kantapäähän. Emännän tehtäviä hoiti talossa leskirouva\nAgathe Wigge, Eversenin \"serkku\", neljänkymmenen vaiheilla oleva\nnainen, hyvin hienosti puettu ja vielä hyvin kiehtova.\n\nEversen alotti hänen kanssaan juhlan tanssiosaston.\n\nHannes Borg oli liittynyt Forsgrénin perheen seuraan, ja hänen\nhuomionsa kiintyi Aino Vanajan pukuun. Se oli tehty vaaleanpunaisesta\nharsokankaasta. Useimmat muut naiset olivat silkissä, mutta Aino\nVanajan yksinkertaisen aistikas hame oli Hannes Borgin mielestä\npukevampi kuin kaikki muut. Se päästi hänen solakan vartalonsa\nsopusuhtaiset viivat täysiin oikeuksiinsa. Ja Hannes Borg totesi,\nettä vaikka Aino Vanaja ei ollutkaan mikään säännöllinen kaunotar,\nhänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vastustamatonta suloa ja\nnuorekasta viehätystä.\n\nKun Eversen \"serkkunsa\" kanssa oli avannut tanssikemut, hän riensi\nAino Vanajan luo ja tanssi hänen kanssaan kauan. Hannes Borg seurasi\nheidän tanssiaan, ja hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että he\nolivat komea pari. Mutta heti kun Eversen oli pyytänyt Aino Vanajaa\ntanssimaan, oli Hannes Borgissa herännyt epämääräisen tuskallinen\ntunne, jota hän ei voinut itselleen selvitellä. -- Aikookohan tuo Don\nJuan pyydystää tämänkin nuoren naisen pauloihinsa? näin hän sitten\najatteli.\n\nHannes Borg, joka ei osannut uudenaikaisia tansseja, vetäytyi herrain\nhuoneeseen, missä juomingit olivat täydessä vauhdissa. Innokkain\nBakkon palvelija oli kauppias Herhilä. Hän kaatoi ahkerasti viiniä\nlasiinsa, jonka viipymättä tyhjensi yhdellä siemauksella.\n\nHänen heikkoutensa oli esiintyä herrasmaisesti ja pyrkiä \"lähempään\ntuttavuuteen\" herrassäätyisten henkilöiden kanssa. Hän ei kuitenkaan\nkehdannut itse suorastaan ehdottaa \"arvonimien poisheittämistä\".\nMutta kautta rantain hän huomautti, että muut sen tekisivät ja\nettä se hänelle olisi ollut mieluisaa. Ja tässä tarkotuksessa hän\neri henkilöille kertoi, kuinka vanha kirkkoherra-vainaja oli ollut\nharvinaisen ystävällinen, oikein \"kansan mies\", ei yhtään ylpeä. Hän\nseurusteli hänen, kauppias Herhilän, kuin vertaisensa kanssa ja oli\nheti alussa pitäjään tultuaan ehdottanut lähempää tuttavuutta. Eikä\nhän pitänyt siitä, että häntä \"karahteerattiin veljeksi\"; _sinuksi_\nhäntä muitta mutkitta täytyi sanoa.\n\nHuolimatta tästä viittailusta, ei kukaan näyttänyt olevan halukas\nseuraamaan kirkkoherra-vainajan esimerkkiä.\n\nHerhilä teki nyt toisenlaisen hyökkäyksen, suunnaten sen Hannes\nBorgiin. Imarteleva hymy huulilla hän virkkoi:\n\n-- Kirkkoherra puhui tässä eräänä päivänä arvostelulautakunnan\nkanssa, johon minäkin kuulun, ja hän arveli, että voisimme hyväksyä\nsen teidän sisarentyttärenne alttaritaulun. Ja kun niin valistunut\nmies kuin meidän kirkkoherramme on sitä mieltä -- Herhilä kohotti\ntässä ääntään ja katsoi merkitsevästi kirkkoherraan -- niin emme\nmekään pane vastaan. Niin että maalatkoon vaan sen taulun valmiiksi,\nkyllä rahat sitten heti maksetaan.\n\n-- On hyvä, huomautti Hannes Borg, että arvostelulautakunta\nkirkkoherran vaikutuksesta on asettunut näin järkevälle kannalle.\n\n-- Se on hauskaa, jatkoi Herhilä, että näin suuri taiteentuntija\non samaa mieltä kuin kirkkoherra. Ja tämän asian päälle kannattaa\nkilistää laseja ja juoda maljat pohjaan, sillä olemmehan me jo sangen\nvanhoja tuttavia...\n\nHannes Borg ymmärsi yskän, mutta ei ollut halukas juomaan\nveljenmaljaa, kilisti lasiaan ja kasteli hiukan huuliaan.\n\nHerhilä oli ilmeisesti hyvin pettynyt ja siirtyi maanmittari\nHaaviston luo paremman onnen toivossa.\n\nJuomahuoneessa oli ilma ummehtunut ja läkähdyttävän tupakansavun\ntäyttämä. Hannes Borg poistui sieltä ja palasi saliin. Siellä\nparaikaa taukosi tanssi, ja parit hajaantuivat eri tahoille,\nmitkä istumaan salin rococo-sohville ja nojatuoleihin, mitkä\nisolle kuistikolle ja puutarhaan. Aino Vanaja kulki käsi Eversenin\nkainalossa, ja molemmat istuutuivat kuistikolle, lähelle lasiovea.\n\nHannes Borg aikoi mennä puutarhaan, mutta kuistikon ovella pidätti\nhäntä hetkeksi maanmittarin rouva Haavisto, hienosti puettu ja\narvonsa tunteva nainen. Hän uhkui paheksumista ja sanoi puoliääneen\nHannes Borgille:\n\n-- Tietääkö tohtori, että minä ja moni muu tämän pitäjän rouvista\nolisimme odottaneet sellaiselta hovimieheltä kuin kapteeni Eversen\nhieman ritarillisempia seurustelutapoja. Sillä onhan täällä muitakin\ntanssitaitoisia neitosia kuin tuo neiti Vanaja. Vaan kerran\ntanssittuaan muutamien muiden kanssa, ei kapteeni Eversen suvaitse\nkunnioittaa heitä katseellakaan. Ja mikä on tuo neiti Vanaja?\nTuntematon suuruus, konttorineiti jostain maaseutukaupungista...\n\nHannes Borg huomautti tähän ohimennen:\n\n-- Kapteeni Eversenilla on tunnetusti kaikessa oma päänsä ja makunsa.\n\nJa hän siirtyi kuistikolle.\n\nEversen istui hyvin lähellä Aino Vanajaa, ja Hannes Borg, joka\noli asettunut kuistikon sohvalle vilvoittelemaan, kuuli selvästi\nkapteenin soinnukkaan äänen.\n\n-- Te tanssitte jumalaisesti, neiti Vanaja, hän huudahti. Liikkeenne\novat harvinaisen sulavat ja ruumiinne niin joustava, että se kykenee\nilmaisemaan pienimmätkin tunneväreenne. Sanoitte, että aiotte ruveta\nnäyttelijättäreksi. Minä puolestani kehoitan teitä antautumaan\ntaidetanssin alalle. Tätä alaa varten teillä on kaikki edellytykset,\nja kauniille ja etevälle tanssittajattarelle on tätä nykyä koko\nmaailma avoinna. Onhan se kieli, jota hän esiintyessään puhuu,\nkansainvälinen.\n\nHannes Borgissa heräsi hänen kuullessaan tätä houkuttelevaa puhetta\nomituinen levottomuus, ja hänen teki mieli astua esiin ja vastustaa\nEverseniä. Mutta luontainen ujous ja vastenmielisyys sekaantua toisen\npuheeseen hänet siitä pidätti.\n\nEversen oli innostunut ehdotukseensa ja jatkoi hiukan hengästyneenä:\n\n-- Näin kerran Wienissä esiintyvän tanssijatar Grit Hegesan. Te\nolette hänen näköisensä, tai hänen kasvonsa vivahtavat teihin, sillä\nte olette häntä paljon kauniimpi. Mutta tanssiessaan hänkin oli\nkaunis. Hän esiintyi silloin eräänlaisessa Pierrot-puvussa, joka\npäästi hänen vartalonsa edulliset puolet esille. Minulla on hänen\nkuvansa. Jos teitä huvittaa nähdä se, käyn sen noutamassa...\n\nEversen riensi sisälle.\n\nHannes Borg meni Aino Vanajan luo ja varoitti:\n\n-- Älkää langetko viettelykseen. Tanssitaide -- mikäli sitä voi\ntaiteeksi sanoa -- on näyttämötaidetta vähäarvoisempi.\n\n-- Kapteeni Eversen on kohtelias hovimies, sanoi Aino Vanaja, hän\nnäkee minun tanssitavassani etevyyttä, jota siinä luultavasti ei ole.\nMuuten ei teatteri-intoni niinkään helposti ole tukahutettavissa.\n\nKapteeni Eversenin palatessa tanssijatar Grit Hegesan kuva kädessään,\nilmestyi hännystakkisia tarjoilijoita kutsumaan vieraita illalliselle\nLouhivaaran avaraan ruokasaliin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nJuhlaillallinen oli ollut tuhlailevan ylellinen. Sitä oli kestänyt\nlähes kolme tuntia. Kauppias Herhilä, joka jo aikaisemmin\nnauttimistaan väkijuomista oli kohonnut intoilevaan mielentilaan,\nviljeli illallisen aikana samppanjalasinsa sisällystä niin\nuutterasti, että hän aterian lopulla muuttui suorastaan\nhäiritseväksi. Lasi kädessä hän meni eri henkilöiden luo ja ehdotti\nmuitta mutkitta lähempää tuttavuutta. Lopulta hän teki tällaisen\nehdotuksen maanmittari Haaviston rouvalle. Tämä ylpeä nainen, joka\nomalta suvultaan oli aatelia ja joka jo muutenkin oli katkera\nsiitä, että kapteeni Eversen tanssin aikana oli laiminlyönyt hänen\ntytärtään, tiuskaisi:\n\n-- Näissä kemuissa on totisesti sietämättömän sekalainen seurakunta!\n\nHän sanoi tämän tahallaan niin kovaa, että Eversen, joka paraikaa\nkeskusteli rouva Forsgrénin kanssa, sen kuuli.\n\nEversen meni Herhilän luo ja kuiskasi hänelle pari sanaa korvaan,\nkehoittaen häntä tulemaan viereiseen huoneeseen. Herhilä oli siksi\njuopunut, että Eversen toivoi saavansa hänet nukkumaan johonkin\ntoisella puolella rakennusta olevaan huoneeseen. Mutta hän oli\nerehtynyt. Herhilässä oli vielä hereillä järjen kipinä, ja hän huusi\nkapteenin puoleksi väkisin vetäessä häntä pois ruokasalista:\n\n-- Tämä voi käydä teille kalliiksi, herra kapteeni!\n\nVielä useiden huoneiden kautta pöytävieraat kuulivat hänen rähisevän,\nkunnes Eversen erään rotevan tarjoilijan avulla sai hänet nousemaan\nautoon, joka vei hänet kotia.\n\nUlkonaisesti tyynenä, mutta sisässään raivoten Eversen palasi\nvieraidensa luo ja sanoi:\n\n-- Olen kauppias Herhilän kautta tilannut tavaroita hovin\nkorjaustöihin. Sentähden kutsuin hänet tänne täksi illaksi.\nKadun sitä nyt ja toivon, että vieraani unhoittavat tämän ikävän\nvälikohtauksen.\n\nJälkiruuan syötyään vieraat kiittelivät isäntää ja hajaantuivat\nsaliin ja sisähuoneisiin.\n\nJotenkin pian kahvin jälkeen alkoivat useimmat heittää hyvästiä,\nmaanmittarin rouva ensimäisenä. Hän ojensi itsensä suoraryhtiseksi,\nnosti pään kenoon ja sanoi jäykästi:\n\n-- Saan kiittää tästä illasta.\n\nEversen kehoitti vieraitaan vielä jäämään.\n\n-- Näin aamuhämärässä pieni huviretki moottorissa ja veneissä\nlähimpään saareen saattaisi aterian jälkeen virkistää -- hän\nhuomautti.\n\nMutta runsaan kestityksen saaneiden vierasten lähtöinto ei ollut\nhillittävissä. Toinen toisensa jälkeen hyvästeli isäntää ja poistui.\nForsgrénien ja Aino Vanajan hyvästiä jättäessä sanoi Eversen:\n\n-- Toivon, neiti Vanaja, että pian taas tapaamme. Kiitän teitä vielä\nkerran notkeasta tanssistanne.\n\nKun metsänhoitaja Forsgrén ja hänen vaimonsa istuutuivat\najoneuvoihinsa ja Aino Vanaja alkoi nousta kuskilaudalle, huomautti\nEversen:\n\n-- Neidillä on siinä epämukava istua. Jos maltatte odottaa hetken,\nkunnes autoni palaa, on minulla kunnia viedä teidät sillä kotia.\n\nHannes Borg, joka samalla teki lähtöä, kuuli tämän ja ehätti sanomaan:\n\n-- Onhan se turha vaiva. Minun ajoneuvoissani on hyvä tila, ja tieni\nvie Kuuselan ohi, jos neiti Vanaja tyytyy näihin vaatimattomampiin ja\nhidaskulkuisempiin ajoneuvoihin.\n\n-- Tohtori on kovin ystävällinen, virkkoi Aino Vanaja. Mutta voisin\naivan hyvin istua tuossa kuskilaudalla.\n\nHannes Borg kehoitti: -- Olkaa hyvä vaan, neiti. Ja hän ojensi\nkätensä auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin.\n\nKapteeni Eversen loi Hannes Borgiin terävän katseen ja näytti\nloukkaantuneelta. Mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vaan ja palasi\nsisälle.\n\nViimeisten vieraiden lähdettyä riensi \"leskirouva\" Agathe Wigge\nkiihoittuneena Eversenin luo ja tiuskaisi:\n\n-- Sinun pitäisi hiukan pitää vaaria hovimiesmaineestasi, eikä\nesiintyä niin poikamaisena kuin tänä iltana!\n\n-- Anteeksi, rakkaani, virkkoi Eversen ivallisesti, ole hyvä ja\nmotivoi tarkemmin tuo mainesanasi \"poikamaisena\".\n\n-- Niinkuin se olisi tarpeellista! Niinkuin et itse tietäisi, kuinka\ntänä iltana olet suututtanut pitäjän \"noblessin\" rouvat ja neidit\ntanssimalla koko illan tuon tyttöletukan kanssa.\n\n-- Hovimiesmaineestani en välitä rahtuakaan ja tämän pitäjän\n\"noblessista\" en maksa viittä penniä. Tuossa nuoressa naisessa, jota\nsuvaitsit mainita tyttöletukaksi, on jotain teeskentelemätöntä ja\nluonnonraikasta. Minua huvitti seurustella etupäässä hänen kanssaan,\nse oli pikanttia, siinä kaikki...\n\n-- Sinun \"nonchalancesi\" on suorastaan häikäilemätön.\n\n-- Oletko mustasukkainen, Agathe? Se olisi lapsellista. Unhoitat,\nettä molemmat olemme pidättäneet toisillemme täyden vapauden.\nAinoastaan täydellinen vapaus voi sitoa. -- Miksi nyt otat näin\nmitättömän seikan niin traagillisesti?\n\nEversen lähestyi häntä ja tahtoi painaa suudelman hänen paljaalle\nkaulalleen. Mutta Agathe Wigge väisti häntä, riensi huoneeseensa ja\nlukitsi sen oven.\n\nTämä vastustus kiihoitti Everseniä, ja hän kolkutti ovelle sanoen:\n\n-- Agathe, älä nyt ole vihainen, olkaamme ystäviä niinkuin ennenkin.\n\nAgathe Wigge ei suvainnut vastata mitään. Samassa kuului auton\njyskytys pihalta. Se palasi kyyditsemästä Herhilää.\n\n-- No hyvä, huusi Eversen. Kyllä minä saan muualta seuraa. Lähden\nkarjatalolle.\n\nHän riensi makuuhuoneeseensa, riisui juhlavaatteensa ja puki ylleen\nurheilupuvun. Tätä tehdessään hän avasi ikkunan ja käski kuljettajan\npitää auton lähtövalmiina.\n\nKun hän muutettuaan vaatteet kulki Agathen oven ohi, oli se raollaan\nja hänen \"serkkunsa\" sanoi:\n\n-- Aiotko todella lähteä karjatalolle tähän vuorokauden aikaan?\nSinäpä olet lapsellinen.\n\n-- Olemme siis molemmat lapsellisia. Kaipaan muuten nyt hauskaa\nseuraa. Hyvää yötä, Agathe.\n\nHän alkoi astua pihalle, noustakseen autoon.\n\n-- Jos nyt lähdet karjatalolle, tiedän _millaista_ seuraa haet\nitsellesi. Jos et muuta päätöstäsi, käännän minä huomenna selkäni\nLouhivaaralle.\n\n-- Eläköön täydellinen vapaus.\n\n-- Sen sanon vaan, että et koskaan ole antanut minulle tunnustusta\nsiitä työstä, jonka olen uhrannut talosi hoitoon. Saammepa nähdä,\nkuinka pitkälle pääset tämän niskoittelevan ja epärehellisen\nväen kanssa, kun itse ryhdyt ohjiin. Epäkäytännöllisyytesi,\nvälinpitämättömyytesi ja tuhlailusi ovat tunnetut. Minä...\n\n-- Tuskallisinta, mitä tunnen, on kiitollisuuden taakka. En suinkaan\ntahdo jäädä sinulle liian suureen kiitollisuuden velkaan. Hyvästi,\nAgathe.\n\nHän nousi autoon ja käski kuljettajan ajaa karjatalolle.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nAuringon nousuun ei enää ollut monta hetkeä. Linnut lauloivat\nriemukkaasti uuden päivän ylistystä, ja tienviereisellä niityllä\nliiteli ohuita sumukaistaleita. Kauempana, punaisen ladon kohdalla ne\nnäyttivät keinuvalta keijujen utupiiriltä.\n\nHannes Borg palasi Kuuselasta saattamasta Aino Vanajaa.\n\nHän istui ajoneuvoissaan unelmiin vaipuneena. Höllästi hänen kätensä\npitelivät ohjia, mutta tie oli tuttu Toverille, ja se juoksi omin\npäin vinhaan kotia kohti.\n\nHannes Borg tunsi, että hänen sisällään oli tapahtunut suuri ja\nihmeellinen muutos: hän rakasti voimakkaasti ja syvästi. Aino\nVanajan valoisa ja nuorekas kuva päilyi hänen mielessään: solakka,\njoustava varsi... kullankeltainen tukka, oikealle ohimolle valuva\nkiharatöyhtö... ruiskukansiniset silmät, joiden ilmeet ihmeellisesti\nvaihtuivat tunnevivahduksien mukana.\n\nHän tunsi samantapaista elämänriemua kuin ylioppilasvuosina,\njolloin mieli aukeni kauneudelle ja elämä hymyili edessä suurena,\nkoettelemattomana, mutta täynnä kiehtovia lupauksia ja suloista hymyä.\n\nHän saapui niityn laidassa olevan punaisen ladon kohdalle. Aurinko\nnousi paraikaa ja kultasi hänen kotinsa. Kuinka hän sitä nyt rakasti,\nhänestä tuntui, kuin olisi se käynyt hänelle entistään kalliimmaksi.\n\nKaikki nukkuivat vielä Koivukoskella. Ainoastaan Rob Roy oli\nvalveilla ja riensi häntäänsä heiluttaen herraansa tervehtimään.\n\nHannes Borg riisui hevosen valjaista ja päästi sen niitylle syömään.\nHän oli niin pirteä, ettei häntä haluttanut vielä lähteä levolle...\nniin, tokko hän yleensä panisi maata ollenkaan? Olihan yö jo ohi ja\noli valjennut kultainen päivä täynnä ihanuutta ja uutta elämää.\n\nHän meni puutarhan kautta rannalle. Kukkalavojen kastepisarat\nkimmelsivät jalokivillä ja lennättivät hänen sieraimiinsa tuoksujaan.\nRob Roy seurasi isäntäänsä ja meni hänen kanssaan veneeseen. Hannes\nBorg souti järven vastakkaiselle rannalle ja nousi näköalakalliolle.\nKaukaa havumetsän takaa pisti esiin Kuuselan kartanon torni. Siellä\nasui hän, jonka valoisa kuva täytti Hannes Borgin mielen ja jonka\nmuisteleminen sai hänen povensa rajusti sykähtelemään. Ja tämä uusi\ntunne oli puhjennut selvänä ja voimakkaana hänen tietoisuuteensa\nkuluneen yön kemuissa.\n\nSanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi\nonnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten\nkuolleensa sellaisille tunteille. --\n\nHän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden\noli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet\nvastenmieliset... nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen\nnaiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen\nvaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen\nkilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa\nja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden\nikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt... ei vielä harmaata\nhiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen.\nMutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä,\npulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja\nkiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas\nja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa\ntämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi,\nettä Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän\nkatkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien\nkiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli\nsyvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni\ntai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen\nEversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino\nVanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään\ntämän keinon. -- Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen -- ollenkaan\ntietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.\n\nJa lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto\naikaisemmilta vuosilta -- hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon\nhän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka\ntuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli\ntarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen\nsynkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon\nnaisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt\nolikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli\nturhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja\nsittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg,\ntämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen\neteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota\nentisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen...\nja saattoiko hän häntä rakastaa?\n\nNämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin\näskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt,\nollut kaunis ja kirkas.\n\nHän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi\nsalin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAino Vanaja ja Hannes Borg olivat palatessaan Eversenin kemuista\nsopineet, etteivät seuraavana päivänä pitäisi osa-analysituntia.\nNeiti Vanaja oli huomauttanut, ettei hän väliintulleen juhlan vuoksi\nollut tarpeeksi ehtinyt valmistautua. Ja \"osaamatta läksyään\" hän ei\nkehdannut tulla tohtorin luo tunnille. Hannes Borg oli sanonut hyvin\nymmärtävänsä sen, mutta että he silti seuraavana päivänä tapaisivat\ntoisensa, sillä hänellä oli asiaa Forsgrénille.\n\nHerättyään ja muutettuaan pukua Hannes Borg läksi tervehtimään\nsisarentytärtään. Elisabet oli ollut varhain ylhäällä. Hän näytti\nalakuloiselta ja sanoi ikävystyneensä Hannes Borgin poissaollessa.\n\n-- Minulla on tunnonvaivoja siitä, että jätin sinut tänne yksiksesi,\nsanoi Hannes Borg, ja että läksin noihin ikäviin kemuihin. Mutta...\n\nHän keskeytti puheensa, epäröiden mitä sanoa. Oikean lähtönsä syyn\nhän hyvin tiesi, mutta vältti sitä koskettelemasta, jatkaen:\n\n-- Olisi epäilemättä herättänyt huomiota, jos me molemmat olisimme\nloistaneet poissaolollamme. Se olisi antanut aihetta monenlaisiin\narveluihin ja juoruihin...\n\nSitten hän kertoi, että kunnan arvostelulautakunta oli päättänyt\nsuostua alttaritaulun maalauttamiseen alkuperäisen muuttamattoman\nluonnoksen mukaan, ja tämä tieto ilahutti Elisabetia. Hän sanoi\nryhtyvänsä työhön ja saatuansa sen valmiiksi matkustavansa ulkomaille.\n\nHannes Borg ehdotti, että he yhdessä lähtisivät Kuuselaan, ja\nElisabet suostui siihen kernaasti, hän kun kaipasi vaihtelua ja\nvirkistystä. Ja hänen enonsa virkkoi hetken vaiettuaan:\n\n-- Minulla olisi vielä toinenkin ehdotus, tai oikeastaan se onkin\ntilaus. Luuletko, että levätessäsi alttaritaulun maalaamisesta voisit\ntehdä muotokuvaluonnoksen. Tiedän, että et kernaasti tee kahta työtä\nsamaan aikaan. Mutta ajattelin... että kun varsinainen taideaihelma\non valmis, ei tällainen pieni sivutyö kenties häiritsisi.\n\n-- Ei suinkaan. Sinun \"tilauksesi\" eivät minua yleensä häiritse.\nMutta olenpa utelias kuulemaan mitä saan sinulle maalata.\n\nUjoudestaan huolimatta Hannes Borg rohkaisi itsensä ja virkkoi:\n\n-- Tahtoisin maalauttaa Aino Vanajan kuvan. Ne tunnit, jotka olen\nhänelle antanut, ovat olleet mielenkiintoisemmat, kuin mitä alussa\nodotin. Oppilaani on hyvin lahjakas, ja jos hän vaan pääsee hyvään\nalkuun, luulen, että hänestä tulee jotain huomattavaa. Hänellä oli\ntutkiessamme Desdemonan osaa traagillinen ilme, joka minuun vaikutti\nsyvästi. Hänen kasvolihaksensa ovat hyvin joustavat ja tottelevat\nhänen eri tunnelmiaan, joita silmät ihmeellisesti kuvastavat.\nOlisipa mielenkiintoista, jos saisit juuri tuon ilmeen kiinnitetyksi\nkankaalle.\n\n-- Minusta on hauskaa maalata neiti Vanajan kuva. Hänen kasvonsa ovat\ntodella mielenkiintoinen malli. -- --\n\nSaapuessaan Kuuselaan he huomasivat, että oli tapahtunut jotakin,\nmikä oli painanut alas isäntäväen muuten tasaiset ja rauhalliset\nmielet.\n\nKun oli vaihdettu tervehdykset ja istuuduttu vanhanaikuisesti\nkalustettuun saliin, valitti Forsgrén, että hänellä arentimiehensä\ntakia taas oli ollut ikävyyksiä, että tämä mies oli ruvennut juomaan\nja että hänen perheensä asiat ja vuokralle ottamansa tilan hoito\nolivat joutuneet rappiolle:\n\n-- Minun oli pakko sanoa hänet irti vuokrasopimusajan päättyessä.\nEnhän voi sallia, että viljelysmaani joutuvat hunningolle, ja etten\nmaakamarastani saa irti edes puoltakaan siitä, mitä sen pitäisi\ntuottaa.\n\n-- Tekisitpä nyt osaviljelyssopimuksen, johon niin usein olen sinua\nkehoittanut, huomautti Hannes Borg.\n\n-- Mikä se oikein on tuo kuuluisa osaviljelyssopimuksesi? kysyi\nForsgrén puoleksi epäilevänä, puoleksi ivallisena.\n\n-- Siitä voisi paljonkin sanoa. Onhan olemassa runsas osaviljelystä\nkäsittelevä kirjallisuus. Mutta lyhyesti sanoen on osaviljelyssopimus\nsellainen, että maanomistaja luovuttaa maansa viljeltäväksi niin\nsanotulle osaviljelijälle, samalla myöntäen hänelle vapaan asunnon ja\ntyökalut. Osaviljelijä viljelee hänen maatansa ja korjaa sadon, jonka\nomistaja ja viljelijä keskenään jakavat tasan.\n\n-- Ja siinäkö kaikki?\n\n-- Siinä lyhyesti kaikki, mikä koskee sopimuksen aineellista puolta.\nMutta sen siveellinen puoli on paljon laajempi ja painavampi. Se\nhenkilö, jolle osaviljelyssopimuksen mukaan olet maasi viljeltäväksi\nantanut, ei ole työorjasi, ei ole palvelijasi, vaan on etutoverisi.\nKuta suurempaa huolta hän omistaa viljelystyölleen, sitä suurempi\non hänen osuutensa sadosta ja siis myös hänen työnsä palkka. Siinä\npaljon suurempi molemminpuolisen tyytyväisyyden lähde. Arentimies\ntekee pakollista työtä, ja kun tulee huono vuosi, on hänen kuitenkin\nsuoritettava sinulle sovittu maksu. Tämä saattaa arentimiehen\nkyvyttömäksi maksamaan sinulle vaadittua vuokramaksua. Se taas\naiheuttaa tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Mutta osaviljelystä\nharjoittaessanne te molemmat huonon sadon tultua kärsitte vahingon.\nTämä on omansa synnyttämään luottamusta ja tyytyväisyyttä.\n\n-- Tuo kuulostaa lupaavalta. Jospa se vaan olisi meidän oloissamme\ntoteutettavissa. Mutta tahdonpa joka tapauksessa punnita asiaa.\n\n-- Se minua ilahuttaa. Osaviljelys on lempituumani, ja kun rupean\nviljelemään suotani, noudatan osaviljelysaatetta. Ja sinulta, joka\nolet suoviljelyksen erikoistuntija, tulen sitten pyytämään neuvoja.\n\nRouva Forsgrén, jota tämä keskustelu ilmeisesti ei ollut huvittanut,\noli odottanut sen päättymistä ja puhkesi heidän vaiettuaan puhumaan:\n\n-- Tietääkö tohtori, että meillä eilisten kemujen tähden on ollut\nikävyyksiä. Kävin aamupäivällä kirkonkylän puodissa ja tapasin\nsiellä maanmittari Haaviston rouvan. Hän oli huonolla tuulella ja\ntervehti minua jäykästi. Hän oli katkera Eversenin sukulaisellemme\nAino Vanajalle osoittamasta huomaavaisuudesta. \"Onhan tässä\npitäjässä muitakin tanssitaitoisia nuoria naisia. Esimerkiksi\nmeidän tyttäremme, joka on ollut vuoden Sveitsissä ja läpikäynyt\nuudenaikaisen salonkitanssikurssin\"... näin hän selitti ja sitten\nhän kähisten jatkoi: \"Mutta se kuuluu olevan hyvin lyhytaikainen se\nkapteeni Eversenin suosio. Näkeehän sen siitäkin, että rouva Agathe\nWigge muuttaa pois Louhivaarasta, tänä aamuna hän soitti minulle ja\nsanoi tulevansa jäähyväisille...\"\n\nRouva Forsgrénin ystävälliset lapsensilmät hohtivat surullisina ja\nhän huokasi syvään sanoen:\n\n-- Mitä me sille voimme, että kapteeni Eversen tanssi enemmän Ainon\nkanssa kuin muiden.\n\nSyntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka Hannes Borg viimein keskeytti:\n\n-- Kapteeni Eversenillä on päähänpistonsa ja oikkunsa, eikä hän huoli\nsiitä, jos hän niillä loukkaa muita.\n\nAino Vanaja tuli nyt saliin vieraita tervehtimään. Hänen kasvoissaan\noli jotain outoa ja uhmaavaa. Hän koetti kuitenkin esiintyä iloisena\nja löi leikiksi pitäjän naisten suuttumuksen:\n\n-- Minun tasapainoani tämä vähäpätöinen seikka ei saa horjumaan.\nMinua vaan pahoittaa, että tädillä sentähden on ollut ikävyyksiä.\n\nHannes Borgia ei miellyttänyt se, että Aino Vanaja otti asian niin\nkevyeltä kannalta. Tuo uhma ja toisten mielipiteen ylenkatsominen oli\nhänestä vastenmielinen. Ja sitten hän ajatteli: oliko neiti Vanaja\nsisimmässään iloinen Eversenin osoittamasta huomaavaisuudesta?\n\nHän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta selittämätön vaisto esti\nhäntä sitä tekemästä.\n\nFredrika rouva tajusi, että tilanteessa oli jotain väkinäistä,\nja haihduttaakseen ikävän tunnelman hän ehdotti, että kahvia\nodotettaessa naiset lähtisivät kävelylle puutarhaan, jotta Elisabet\nnäkisi sen paikan, mistä rouva Forsgrén halusi saada heidän talonsa\nmaalatuksi, ja että Forsgrén sillä aikaa näyttäisi tohtori Borgille\nmehiläisiään.\n\nEhdotukseen suostuttiin kernaasti. Mutta heidän astuessaan\npihanpuoleiselle kuistikolle, ajoi Eversenin auto portaiden eteen.\nSiinä istui ainoastaan kuljettaja, joka toi neiti Vanajalle kapteeni\nEverseniltä ison ruusuvihon ja kirjeen.\n\nAino Vanaja siirtyi kuistikon kulmaan ja luki itsekseen kirjeen:\n\n    'Kunnioitettava Neiti.\n\n    Kun eilisissä kutsuissani sattui pieniä epäsointuja ja vierailla\n    oli niin kiire, ettei ehditty panna toimeen mitään intiimimpää\n    ohjelmaa, olen aikonut täydentää sen mikä jäi vajanaiseksi.\n    Aikomukseni on järjestää ravunpyyntiretki karjatalolleni, jonka\n    ohi virtaa rapurikas joki. Tahdon tällä kertaa kutsua pelkkää\n    nuorta väkeä. Siitä on tuleva nuoruuden ja kauneuden juhla.\n    Ei varsin paljo vieraita: ahdas, valittu piiri. Eivätkä kai\n    kaikki pitäjän neitoset olisikaan halukkaita tulemaan. Monet\n    ovat, mikäli olen kuullut, loukkaantuneet siitä, että viehätyin\n    tanssimaan etenkin Teidän kanssanne.\n\n    Ehkä saamme ilon nähdä Teidän soihtujen valossa tanssivan\n    tarantellaa. Minulla on naamiopukuvarastossani etelämaalaisia\n    kansallispukuja. Kenties suvaitsette niistä valita jonkun. Olen\n    ajatellut täksi huviretkeksi huomisiltaa. Toivon, että voitatte\n    ennakkoluulot ja tulette, sillä ilman Teitä huviretki menettäisi\n    pääviehätyksensä.\n\n    Autoni tai vaununi ovat milloin tahansa käytettävissänne. Teidän\n    tarvitsee vaan käyttää puhelinta.\n\n    Pyydän vastaustanne.\n\n                                             Kunnioittavimmin:\n                                             _Julius Eversen_.'\n\nLuettuaan kirjeen Aino Vanaja kertoi Everseniltä saaneensa\nkutsun huviretkelle hänen karjatalolleen.\n\n-- Se vielä puuttuisi, huudahti Forsgrén. Ethän toki aio lähteä\nsinne? Tuo karjatalo on hänen pahimpien orgioidensa pesäpaikka.\n\n-- Miksi en lähtisi, vastasi Aino Vanaja. Aion uhmailla tämän\npitäjän naisten pikkumaista suuttumusta.\n\n-- Te nuoret olette niin valmiit uhmailemaan. Ja uhmailkaa\nvaan minun puolestani, kun uhmanne on oikeutettua. Mutta se,\nmitä sinä sanot pikkumaiseksi suuttumukseksi, on itse asiassa\nsuureksi osaksi oikeutettua loukkautumista Eversenin ylimielisen\nkäytöksen johdosta.\n\n-- Se on totta, että kapteeni Eversen suvaitsi tanssia enemmän\nminun kuin muiden kanssa. Ja se voi olla hänen asiansa. Mutta se\nei ollut minun syyni, en minä häntä siihen kehoittanut.\n\nFredrika rouva puuttui nyt puheeseen:\n\n-- Minusta on kyllä ikävä, että verrattain pienestä seikasta on\nnostettu suurta melua, ja se voi vielä kiihtyä, jos Aino lähtee\nhuviretkelle. Mutta paha on myös suututtaa kapteeni Everseniä.\nHän on rikas ja aulis auttamaan. Hän ehkä lainaisi Ainolle\nrahoja hänen opintoihinsa.\n\nForsgrén nuhteli närkästyneenä:\n\n-- Sinä, Fredrika, olet joskus vallan sokea teatteri-innossasi.\nEversen on viimeinen henkilö, jonka puoleen on käännyttävä\nraha-asioissa. Hän vaatii aina erityisen korvauksen antamastaan\navusta.\n\n-- Mutta setä näyttää pitävän minua lapsena, jota voi kohdella\nmielivaltaisesti. Minä en pelkää kapteeni Everseniä, olenhan\njo nuoresta saanut tulla omin neuvoin toimeen ja osaan pitää\nvarani. Te nähtävästi pidätte Everseniä hirviönä. Minulle hän on\nnäyttänyt ainoastaan ritarilliset puolensa.\n\n-- Hän osaa olla ritarillinen ja rakastettava, silloin kun\ntahtoo ja niin kauan kuin se häntä itseään miellyttää. Toiste\nhän taas voi olla häikäilemätön, jopa raakakin, huomautti\nElisabet.\n\nAino Vanaja loi Elisabetiin pitkän, kysyvän katseen.\n\n-- Minä en salli, että lähdet tuolle huviretkelle, huudahti\nForsgrén, kun sinne yksinomaan tulee nuoria ja kun pidot ovat\nsyrjäisellä karjatalolla.\n\n-- Minua ei erityisesti huvita lähteä sinne, mutta minusta\ntuntuu omituiselta kieltäytyä ja vaikealta keksiä siihen syy.\n\n-- Sen sanon vaan, virkkoi Forsgrén, että niin kauan kuin\nasut minun talossani, en hyväksy lähtöäsi tuon elostelijan\npietarilaiseen orgiaan.\n\nMetsänhoitaja oli käynyt vallan punaiseksi kasvoiltaan. Ja\npeläten, ettei voisi hillitä itseään vieraiden läsnäollessa, hän\npoistui sisälle.\n\nTilanne oli kehittynyt lopen tuskalliseksi, ja Elisabet ja\nHannes Borg eivät tietäneet mitä sanoa, miten suhtautua siihen.\n\nRouva Forsgrén näytti surulliselta ja ehdotti toistamiseen, että\nlähdettäisiin kävelylle puutarhaan.\n\n\n\n\nXV\n\n\nNaapuritilalliselta Hannes Borg oli polkuhinnasta ostanut\nlaveahkon suon, joka oli molempien tilojen rajalla. Niinä parina\nvuotena, joina hän oli sen omistanut, hän ei ollut siihen\nkajonnut, eikä ollut siitä hyötynyt muuten kuin mikäli siitä oli\npoimittu karpaloita ja muuramia. Mutta siihen suohon liittyi\nhänen tulevaisuudentuumiaan.\n\nKulkiessaan kirkkaana elokuun aamuna pitkin sen laitaa hän\npäätti vielä sinä syksynä ruveta kaivauttamaan siihen ojia ja\nsiten panna alkuun suoviljelyksensä.\n\nHänen siihenastinen viljelyksensä oli ollut siksi vähäinen,\nettä se juuri tyydytti hänen pienen taloutensa tarpeet. Siinä\nhän ei ollut voinut toteuttaa lempituumaansa, osaviljelystä.\nMutta tämän suon hän aikoi viljelyttää osaviljelysperiaatteiden\nmukaan. Ja kun hän katseli tätä mutaista, osaksi sammalen\npeittämää vetelää maa-aluetta, hän ajatteli, että meillä vielä\non niin paljo muokkaamatonta maaperää, sekä aineellista että\nhenkistä, että vielä on niin paljo raivaustyötä suorittamatta.\nMiten saada tähän työhön innostusta ja sovinnollisuutta? Yhdeltä\naineellisen työn sovinnollisuuden edistäjältä hänestä tuntui\nosaviljelys. Ja hänessä heräsi halu puutarhaviljelyksensä ohella\nitse ottaa osaa tuohon suonraivaukseen.\n\nTiheän männikön kautta hän teki laajan kierroksen ennenkuin\npalasi kotia. Silloin sukeltautuivat eilispäivän tapaukset\nhänen mieleensä. Eversenin uudet kutsut häntä huolestuttivat.\nOliko hänen puuttuminen asiaan? Kehottaisiko hän Aino Vanajaa\njäämään niistä pois? Se tuntui perin vaikealta. Sekaantuminen\ntoisten ihmisten asioihin oli aina ollut hänen luonteelleen\nvastenmielistä. Mutta toiselta puolen, katsoisiko hän kädet\nristissä miten tuo hurjimus pyytäisi pauloihinsa sen naisen,\njota hän ihaili ja rakasti, joka oli muuttanut ja nuorentanut\nkoko hänen olemuksensa? Ei, ja tuhannesti ei! Jo sinä iltana\nsaattoi tuo onnettomuus tapahtua. Se oli estettävä millä\nkeinoilla tahansa.\n\nKun hän palasi kotiin kävelyltään, odotti häntä poika, joka toi\nkirjeen neiti Vanajalta. Hannes Borg avasi kuoren ja luki:\n\n    'Kunnioitettava Herra Tohtori!\n\n    Eilinen kohtaus, jonka todistajaksi Te jouduitte, kärjistyi\n    lähdettyänne, ja setä Forsgrénin ja minun välillä vaihdettiin\n    sanoja, jotka kummaltakaan puolelta kenties eivät olleet niin\n    pahasti tarkoitettuja, mutta jotka kuitenkin saattavat minulle\n    mahdottomaksi kauempaa nauttia sukulaisteni vieraanvaraisuutta.\n    Ja vaikka olen päättänyt olla lähtemättä kapteeni Eversenin\n    huviretkelle, ovat setä Forsgrénin lausumat paheksumissanat\n    siksi ankarat, että en voi tehdä muuta kuin jo huomispäivänä\n    lähteä pois Kuuselasta. Konttoripaikastani Tampereella olen\n    aikaisemmin sanoutunut irti, ja kun ei minulla tällä haavaa ole\n    muuta toimeentuloa, aion toistaiseksi lähteä auttamaan äitiäni,\n    joka on postinhoitajattarena pienessä syrjäisessä sisämaan\n    postikonttorissa. Mutta en voi lähteä seudulta, ennenkuin olen\n    saanut Teitä kiittää ja sanoa Teille hyvästi. Sillä olenhan\n    elinikäni Teille kiitollinen harvinaisesta ystävällisyydestänne\n    ja niistä uusista avaroista näköaloista, jotka olette aukonut\n    minulle taiteen maailmassa. Saanko tulla jo tänään iltapäivällä?\n    Olen kiitollinen, jos pojan mukaan lähetätte minulle vastauksen.\n    Mutta pelkään, että Tekin olette minuun suuttunut. Voin kuitenkin\n    vakuuttaa, etten ole tarkoittanut pahaa. Mutta luonteessani on\n    jotain itsepäistä ja päättäväistä, joka vastustuksesta yltyy\n    jyrkäksi.\n\n                                      Kunnioittavin terveisin:\n                                          _Aino Vanaja_.'\n\nTämä kirje sai Hannes Borgin ensin levottomaksi, mutta sitten se\nhäntä rauhoitti. Levottomuus aiheutui siitä, että ratkaiseva tapaus\noli edessä, rauhoittava vaikutus taas siitä, että neiti Vanaja\noli päättänyt jäädä pois Eversenin kutsuista ja että tämän miehen\nturmiollinen vaikutus ainakin toistaiseksi oli torjuttu.\n\nMutta millaisiksi olot nyt muodostuivatkaan? Olihan Hannes Borgista\nvaikea se ajatus, että Aino Vanaja poistuisi sinne kauas sydänmaahan.\nKatkeaisihan siten heidän seurustelunsa, ja kuka takaisi, etteikö\nEversen ottaisi selvää hänen uudesta olinpaikastaan.\n\nMitä siis tehdä? Hannes Borg kulki kauan edestakaisin työhuoneessaan.\nViimein hänelle selvisi tuuma. Hän pyysi kirjeentuojaa odottamaan\nja riensi Elisabetin luo. Hänen tekemänsä päätös oli niin luja,\nja hän piti asiaansa niin kiireellisenä, että hän epäröimättä ja\nvalmistuksitta ryhtyi siihen.\n\n-- Olen saanut neiti Vanajalta kirjeen -- näin hän alkoi. Kuuselassa\nnäyttää lähdettyämme olleen kuuma ottelu hänen ja Forsgrénin välillä,\nja ukko tuntuu lausuneen niin kovia sanoja, että neiti Vanaja katsoo\nvälttämättömäksi lähteä pois Kuuselasta. Hän sanoo matkustavansa\näitinsä luo kauas sisämaan seudulle. En tahdo, että oppilaani näin\nhautautuu sinne syrjäseudun unhoitukseen, en tahdo, että hänen\nopetuksensa katkeaa, sillä hänellä on todella erinomaiset lahjat.\nOlen siis päättänyt toistaiseksi tarjota neiti Vanajalle tyyssijan\ntäällä Koivukoskella. Pihakamarin, jossa itse asuin, kuten muistanet,\nennenkuin päärakennus valmistui, voi helposti järjestää asuttavaan\nkuntoon. Ottaisitko sinä hänet niin sanoakseni suojelukseesi,\nElisabet?\n\nHän oli puhunut kaiken tämän melkein kuin yhteen hengenvetoon, ja\nhengästyneenä hän jäi odottamaan sisarentyttärensä vastausta.\n\nElisabet tuntui epäröivän muutaman silmänräpäyksen. Huomattuaan,\nmiten voimakkaasti hänen enonsa oli kiintynyt Aino Vanajaan, hän oli\nruvennut pelkäämään tätä kiintymystä. Mutta silti hän ei katsonut\nolevansa oikeutettu lausumaan arvelultaan. Hän vastasi:\n\n-- On luonnollista, että teen kaiken voitavani, jos vaan saatan\nsinulle tehdä palveluksen, ja jos tuo nuori nainen hyväksyy minut\nsuojelijaksensa. Mutta minusta tuntuu sopivammalta, että hän muuttaa\nasumaan minun ullakkohuoneeseeni, joka on kunnossa ja kodikkaampi. Ja\nihmisillä on vähemmän aihetta puheisiin, kun voin sanoa, että neiti\nVanaja on minun mallinani ja seuranani.\n\nHannes Borg painoi Elisabetin kättä ja sanoi:\n\n-- Sinulla on aina niin paljo ymmärtämystä, Elisabet!\n\nHän riensi työhuoneeseensa ja kirjoitti:\n\n    'K. Neiti Vanaja!\n\n    Kirjeenne antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta\n    tahdon heti vakuuttaa, että minä en ole suuttunut ja toivon,\n    että vanha ystäväni Forsgrén leppyy, kun olen puhunut hänen\n    kanssaan, ja että hyvät välit palaavat. Olette hyvin tervetullut\n    Koivukoskelle, jo tänään, niin pian kuin ehditte. Meillä on paljo\n    puhuttavaa, etenkin tulevaisuudestanne. Tulkaa siis empimättä, ja\n    kuta pikemmin tulette, sitä iloisempi olen.\n\n    Terve tuloa!\n\n                                                 _Hannes Borg_.'\n\n\n\n\nXVI\n\n\nAino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin\nullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut\njäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi.\nEikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen\nkehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä\nrakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille\noli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen.\nJa hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut\njotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja\nvirkkanut: -- Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan\nliikuta minua.\n\nAino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin\ntarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes\nBorg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun\nmuassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan\nnaisseuraa. Ja lisäksi -- näin oli Hannes Borg huomauttanut --\nneiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle\nkeskeyttäisi hänen opintonsa...\n\nVasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: -- Minkähän neiti\nVanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous\nja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi\nsanoin tulkitsemasta.\n\nKaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä\nsiitä, että hänen näin oli onnistunut -- ainakin toistaiseksi --\nturvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka\npäivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.\n\nHeidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja\nElisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei\nyleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus\nElisabet lähetti häntä kutsumaan \"paussikahville\". Ja kerran Hannes\nBorgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan\nkeskeneräistä muotokuvaansa:\n\n-- Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana,\nvarmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi\nja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan\nsaavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.\n\nTähän huomautti Hannes Borg:\n\n-- Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se\nvaatii myös uupumatonta työtä.\n\nJa Elisabet lisäsi puolestaan:\n\n-- Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi\nvoittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi.\nEi kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa\naivan \"valmis\". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua\nmestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen\ntaas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on\neteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä\njatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse\nlamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen\non vasta alkutaipaleella, siinä ero...\n\nPalvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä\nmäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.\n\n-- Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.\n\nAino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:\n\n-- Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat\novat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme\ntohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen,\nettä hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.\n\nHetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän\njäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen,\ntietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.\n\nElisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:\n\n-- Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?\n\nVappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli\naikaisemmin tottunut:\n\n-- Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja\nkun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.\n\n-- Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä\nsitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.\n\n-- Enhän minä toki näin hienossa paikassa... kelpaahan se minulle\nkyökkikin...\n\n-- Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet\nkahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi\nhänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja\nsöi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen\nympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin\nkahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:\n\n-- Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut\nhuono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se\nansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas\nkertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi...\n\nVappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan\nmaininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja\nehätti lieventämään:\n\n-- En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä\nja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele,\nettä puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin\nsanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy\nliikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja\nolen elänyt puutteessa...\n\nElisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän\nkokemuksen hänelle opetukseksi:\n\n-- Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule\nherrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että\nolette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset\nihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen\ntahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.\n\nHannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa\nnäytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista\nkirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.\n\nKun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:\n\n-- En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin\npunikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja\ntulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi\nvankejaan.\n\nHannes Borg huomautti:\n\n-- Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia\nkohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän\nkiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme\nparantaa ja auttaa.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nEräänä aamuna saapui Koivukoskelle odottamaton vieras: kauppias\nHerhilä. Hän tuli ilmoittamaan Elisabet rouvalle, että kirkko kapinan\nhävityksestä oli kärsinyt siksi paljon, että se oli perinpohjin\nkorjattava ja sisältä maalattava. Uuden alttaritaulun paljastajaiset\nsaattoivat sen vuoksi tapahtua vasta joulun jälkeen, kevätpuolella.\nTästä oli Herhilä tahtonut tulla kertomaan, jotta taiteilijatar ei\nturhaan pitäisi kiirettä.\n\nHän lisäsi:\n\n-- Ehkäpä se tulee vielä parempi, kun ei tarvitse maalata niin\njoutuin. Mutta kyllä rahat maksetaan heti kun taulu on valmis, että\nei se meille mitään merkitse; ne rahat on jo siihen tarkoitukseen\nvarattu.\n\nElisabet huomautti, ettei hän ollut riippuvainen palkkion\nkiireellisestä suorittamisesta ja että hän kevääseen mennessä\nvalmistaisi tilatun maalauksen.\n\nHerhilä sanoi, että hänellä vielä oli asiaa tohtori Borgille, teki\nkiireisesti lähtöä ja riensi Hannes Borgin rakennukseen.\n\nNeiti Vanaja oli parhaillaan tohtori Borgin luona tunnillaan.\nAstuttuaan saliin ja tervehdittyään tohtori Borgia Herhilä alkoi\nkiihkeästi selittää tulonsa aihetta.\n\n-- Kun oli asiaa sille taiteilijattarelle, päätin samalla\nkäväistä tohtorin puheilla ja kysyä, mitä tohtori ajattelee siitä\nloukkauksesta?\n\n-- Mitä loukkausta tarkoitatte?\n\n-- Sitä kunnianloukkausta siellä kapteeni Eversenin pidoissa. Olihan\nse hyvin suuri loukkaus, kun kapteeni vieraiden nähden ajoi minut\npois pidoista, joihin oli minut kutsunut. Olen aikonut nostaa siitä\nkanteen häntä vastaan, sillä olihan monia kymmeniä todistajia, niiden\njoukossa herra tohtori itse. Mitä tohtori tästä asiasta oikein meinaa?\n\n-- En saata puolestani käsittää, että kapteeni Eversen olisi tehnyt\nitsensä syypääksi kunnianloukkaamiseen.\n\n-- Vai ette, kiljaisi Herhilä kiivastuen. Enkös minä ole auttanut\nhäntä lainaamalla hänelle rahoja, melkoisen summan! Sillä eivät\nsen miehen ahväärit ole niin hyvät, kuin miltä ulkoapäin näyttää.\nJa miten hän elää? Se nainen, joka oli emännöitsijänä Louhivaaran\nhovissa ja jota Eversen sanoi leskirouvaksi ja serkukseen, ei\nse ollut mikään rouva eikä serkku. Se oli yksi monia kapteenin\nlyhytaikaisia heiloja, ja se suuttui pahasti kun kapteeni niin\nhurjasti hakkaili sitä neiti Vanajaa, pani pillit pussiin ja pötki\ntiehensä.\n\n-- Nuo ovat asioita, joihin minä en tahdo sekaantua. Ja kun kauppias\nHerhilä kysyi mielipidettäni, niin on vakaumukseni se, että ette\nmitään voita, jos nostatte kanteen kapteeni Everseniä vastaan, sillä\nolitte liiaksi maistanut väkeviä ja siinä tilassa tarvitsitte lepoa.\nKapteeni teki teille päinvastoin palveluksen.\n\n-- Vai niin, kiivastui Herhilä, se minun olisi pitänyt tietää, että\nemme me kansanmiehet saa tukea ja puolustusta herroilta. Herrat\nvetävät kaikki yhtä köyttä, se on tunnettu asia.\n\n-- Erehdytte, jos luulette minua tässä asiassa puolueelliseksi; minä\nen puolusta kapteeni Everseniä, mutta kun olette kääntynyt minun\npuoleeni, olen sanonut mielipiteeni.\n\nLoukkaantuneena siitä, ettei ollut saanut kannatusta, poistui\nHerhilä. Kun hän nousi ajoneuvoihinsa, ajoi Eversen autossaan\nportaiden eteen.\n\nHerhilä ei tervehtinyt häntä, vaan loi häneen vihamielisen katseen,\nläimäytti hevostaan piiskalla ja ajoi tiehensä.\n\nEversen tuskin kiinnitti häneen huomiota.\n\nHenrika toi tohtorille kapteenin käyntikortin. Hannes Borgista tämä\nkapteenin äkillinen tulo oli ikävä yllätys. Hän pahoitteli Aino\nVanajalle, että heidän tuntinsa toistamiseen keskeytyi, mutta lupasi\npalata niin pian kuin suinkin.\n\nHe olivat istuneet ryijyn peittämällä sohvalla vastapäätä salin ovea,\nja Hannes Borgin avatessa oven saattoivat Aino Vanaja ja Eversen\nvilaukselta nähdä toisensa.\n\nKapteeni oli hienossa siviilipuvussa. Hänen moitteettoman pitkän\ntakkinsa reunusliepeen napinlävessä oli valkoinen ruusu. Hän oli\nriisunut toisen kermanvärisistä käsineistään ja leikitteli sillä\nhuolettomasti.\n\nHän mainitsi käyntinsä lähimmäksi aiheeksi tohtori Borgin\nranskankieliset kirjat, joita oli saanut lainaksi ja joita\nvalitettavasti oli tullut liian kauan pitäneeksi. Nyt vasta hän oli\nne kaikki lukenut ja oli rientänyt tuomaan ne takaisin.\n\nHannes Borg sanoi, ettei hän niitä ollut tarvinnut eikä kaivannut.\n\nSitten Eversen ilmoitti haluavansa tutustua osaviljelyksen\nperiaatteisiin, joihin tiesi tohtori Borgin olevan perehtyneen. Ehkä\nLouhivaaran laajoilla viljelysmailla osaksi saattaisi niitä toteuttaa.\n\nHannes Borg sanoi olevansa valmis antamaan haluttuja tietoja, mutta\nettä hän sillä hetkellä ei joutanut, hänellä kun paraikaa oli luonaan\noppilas.\n\nEversen ymmärsi häiritsevänsä ja nousi, kuitenkaan pitämättä\nerityistä kiirettä, ja sanoi:\n\n-- Tiedän, että esitätte neiti Vanajalle draamallista estetiikkaa.\nMinä olen sitä mieltä, että neiti Vanajalla on kaikki edellytykset\ntullakseen kuuluisaksi tanssijattareksi.\n\n-- Minä puolestani en ole tanssitaiteen ihailija. Eihän se mitenkään\nkohoa draamallisen taiteen tasolle. Useimmiten se on etupäässä\naistillisuuden kiihoitusta.\n\n-- Mutta sitähän oikeastaan kaikki taide on. Kuvataiteet ovat\nnäköaistin, musiikki kuuloaistin, runous \"sisäisen aistin\" ja\nmielikuvituksen kiihoitusta.\n\n-- Eikö mitään muuta? Herra kapteeni suvaitsee laskea leikkiä. -- No\nniin, väitteleminen näistä asioista on turha, ovathan käsityskantamme\nsiksi erilaiset.\n\nHannes Borg lausui nämä sanat kuivahkosti, ja Eversen oivalsi, että\nhän häntä jo häiritsi. Ja hän virkkoi hieman ivallisesti:\n\n-- Minähän olenkin maallikko näissä kysymyksissä. Ja olen jo liian\nkauan kuluttanut tohtorin aikaa.\n\nHän teki lähtöä, mutta sanoi ojentaessaan Hannes Borgille kättään\nikäänkuin ohimennen:\n\n-- Olen kiitollinen, jos ennen lähtöäni saan sanoa neiti Vanajalle\npari sanaa.\n\nHannes Borg säpsähti. Siinä nyt oltiin. Oli ilmeisen selvää, että\nkirjojen palauttaminen ja osaviljelysharrastus olivat pelkkiä\nverukkeita, ja että Eversenin käynnin päätarkoitus oli tavata neiti\nVanaja.\n\nVaikka se olikin vastenmielistä Hannes Borgista, ei hän voinut\nkieltäytyä täyttämästä kapteenin pyyntöä. Saattoihan muuten olla\nmielenkiintoista kuulla, mitä asiaa Eversenillä oli Aino Vanajalle,\nsillä Hannes Borg katsoi oikeudekseen olla läsnä. Ei kukaan voinut\nvaatia, että hän omassa kodissaan tarjoaisi kilpailijalleen\ntilaisuuden kahdenkeskiseen kohtaukseen.\n\nHän naputti työhuoneensa ovelle, avasi sen ja sanoi:\n\n-- Neiti Vanaja, kapteeni Eversen haluaisi tavata teitä.\n\nJoustavin askelin neiti Vanaja astui saliin ja tervehti kapteenia.\n\nHannes Borg vetäytyi syrjään selaillen ikkunan ääressä Eversenin\ntuomia ranskalaisia romaaneja. Silti hän ei päästänyt heitä\nkatseistaan. Hän pani merkille, että Eversen melkein hypnotisoiden\nloi Aino Vanajaan läpitunkevia silmäyksiä.\n\n-- Muistatte kaiketi, neiti Vanaja -- näin alkoi kapteeni, että\nolen intohimoinen tanssitaiteen ihailija. Ulkomaanmatkoillani olen\nkoonnut kuuluisien tanssijattarien kuvia. Minulla on niitä sievoinen\nkokoelma. Lupasin lähettää ne teille. Kysyin teitä puhelimitse\nKuuselasta, ja sieltä vastattiin, että olitte matkustanut pois.\nSaanko kysyä, millä osoitteella voin lähettää nuo kuvat?\n\n-- Asun toistaiseksi täällä Koivukoskella rouva Elisabet Borgin\nluona, joka maalaa muotokuvaani.\n\n-- Minulla on siis kunnia lähettää nuo kuvat sinne.\n\nEversen nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Hannes Borg huomasi, että\nkapteeni hyvästellessään Aino Vanajaa kauan -- liian kauan -- painoi\nhänen kättään. Koko heidän keskustelunsa aikana Hannes Borg oli\nsyrjästä tarkannut Aino Vanajaa, nähdäkseen minkä vaikutuksen Eversen\nhäneen teki. Mutta hän ei ollut voinut huomata mitään erikoista.\nJa Hannes Borg ajatteli: -- Jos hän peittää mielenkiintonsa tai\nmieltymyksensä tunteet, hän näyttelee hyvin. Eversen sitävastoin ei\nollut ilmeillään ja esiintymisellään salannut tunteitaan. Kiihkeä\nintohimo kiilui hänen silmistään ja hän virkkoi lopuksi, hellittäen\nneiti Vanajan käden:\n\n-- Näkemiin, neiti Vanaja.\n\nHän hyvästeli jäykän kohteliaasti Hannes Borgia ja poistui.\n\nKapteenin lähdettyä Hannes Borg oli hyvin kiihoittunut. Eversenin\nmenettely tuntui hänestä sovinnaisen seurustelutottumuksen\nverhoamalta julkeudelta. Hän selitti neiti Vanajalle, että nämä\nkeskeytykset olivat vieneet häneltä siksi aamupäiväksi oikean\ntyöskentelytuulen, että hän nyt katsoi parhaaksi keskeyttää tunnin ja\njatkaa vasta seuraavana päivänä.\n\nKapteeni Eversenin käynti Koivukoskella ei jättänyt Hannes\nBorgia vähääkään epätietoiseksi siitä, että Eversen aikoi jatkaa\ntuttavuuttaan Aino Vanajan kanssa. Hänen entinen rakastajattarensa,\ntuo tanskalainen \"serkku\" oli suuttunut ja poistunut. Eversen kaipasi\nuutta rakastajatarta. Häikäilemättä hän oli tunkeutunut tähän\ntaloon, jossa aikaisemmin oli esiintynyt loukkaavasti, eikä Hannes\nBorg muuten olisi ottanut häntä vastaan, ellei olisi käynyt hänen\nkemuissaan. Eversen tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä kosketuksiin\nneiti Vanajan kanssa, ja olihan hän taitavasti osannut perustella\nkäyntinsä. Ja ulkonaisesti hän kyllä oli ollut \"korekti\". Mistä hän\nolikaan saanut tietää Aino Vanajan uuden olinpaikan? Palvelijoilta,\npostikonttorista -- vaiko itse neiti Vanajalta?\n\nKuta kauemmin Hannes Borg ajatteli tilannetta, sitä pulmallisemmalta\nse hänestä tuntui. Eversen oli luultavasti uudistava kutsunsa\nhuviretkelle. Miten Aino Vanaja nyt oli suhtautuva näihin kutsuihin?\nJos hän vielä olisi yhtä päättäväinen kuin Kuuselassa, voisivatko\nElisabet ja Hannes Borg mahtisanoin pidättää häntä menemästä\nEversenin luo? Ja saattoihan tuo ovela mies keksiä muitakin keinoja\ntavatakseen uuden intohimonsa esineen. Eihän Hannes Borg ollut\nviehättävän oppilaansa holhooja. Miten valvoa, miten suojella häntä?\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nHannes Borg ei ollut löytänyt mitään ratkaisua, kun hän myöhemmin\nsamana päivänä läksi Elisabetin luo asiasta keskustelemaan.\n\nElisabet oli alakuloinen ja kertoi ottaneensa esille maalauksensa,\n\"Atenalaisten laulun\", tehdäkseen siitä Hannes Borgille pienen\njäljennöksen. Silloin olivat kaikki hänen viehkeät ja haikeat\nmuistonsa elpyneet. Yrjö Vahtera oli taas kuin ilmielävänä kohonnut\nhänen eteensä, ja hänet oli vallannut vastustamaton kaiho tietää,\nmikä kohtalo heidän eronsa jälkeen oli tullut tuon miehen osaksi,\njoka oli tuottanut hänelle hänen elämänsä suurimman riemun, mutta\nmyös katkerimman surun.\n\nAinoastaan muutamin sanoin hän tähän viittasi, mutta Hannes Borg\naavisti, että hänen sisarentyttärensä vanha sydänhaava jälleen oli\nauennut.\n\nHe vaikenivat hetken.\n\nSitten Elisabet kertoi Herhilän käynnistä ja että alttaritaulua vasta\nkevätpuoleen tarvittaisiin.\n\n--Tämä uutinen onkin minulle oikeastaan tervetullut, jatkoi Elisabet.\nPääsen aikaisemmin lähtemään ulkomaille, heti kun neiti Vanajan\nmuotokuva on valmistunut. Tarvitsen vaihtelua ja virkistystä. Ja\ntotta puhuen olen osaksi tyytymätön siihen alttaritaulu-luonnokseen.\nEhkä ulkomailla löydän paremman Kristusmallin. En tahtoisi maalata\npelkkää tilaustaulua, soisin, että siitä tulisi taideteos, joka\nitseäni tyydyttäisi. Enhän ole riippuvainen palkkiosta, voin\nkustantaa matkani säästöistäni.\n\nHannes Borg kertoi, että Eversen oli kunnioittanut häntä käynnillään.\n--\n\n-- Tai oikeastaan tämä käynti ei tarkoittanut minua, sillä oli,\nniinkuin voit arvata, vallan toinen tarkoitus. Hän näyttää\ntahtovan, maksoi mitä maksoi, saada tuon nuoren naisen valtaansa.\nJa mitkä seuraukset siitä olisivat, sen sinä hyvin tiedät. Tulin\nneuvottelemaan kanssasi, mitä olisi tehtävä.\n\n-- Niin kauan kuin minä olen kotona, hän voi olla täällä, mutta minun\nlähdettyäni ulkomaille hänen luonnollisesti on mahdotonta jäädä\ntänne ihmisten puheiden tähden. Mutta mitä arvelet siitä, jos minä\nmuotokuvan valmistuttua lähtisin saattamaan häntä hänen äitinsä luo?\nVoisin varsin hyvin tehdä sen sillä verukkeella, että lähden pienelle\nvirkistysmatkalle.\n\n-- Se ei luullakseni asiaa parantaisi. Eversenillä olisi kyllä\nkeinonsa ottaa selville Aino Vanajan olinpaikka, ehkä hän jo\ntietääkin, missä hänen äitinsä asuu. Ja ennen pitkää Aino Vanaja\nikävystyisi syrjäisellä sydänmaan seudulla, tuntisi pettymystä\ntaidetuumiensa raukeamisesta ja voisi silloin olla altis lankeamaan\nEversenin pauloihin.\n\nHetkeksi Hannes Borg vaipui mietteisiin ja sai äkkiä tuuman, joka loi\nilonvälkkeen hänen kasvoihinsa.\n\n-- Kuulehan, hän huudahti. Kun sinä tarjouduit saattamaan neiti\nVanajaa, heräsi minussa ajatus, jonka ehkä voit hyväksyä. Etkö\nsuostuisi siihen, että hän sinun seurassasi ja suojeluksesi alaisena\nlähtisi ulkomaille näyttämöopintojaan jatkamaan? Onhan minullakin\nsäästöjä puutarhaviljelykseni tuottamista varoista. Voisin kustantaa\nhänen matkansa.\n\nElisabet karkoitti epäröimisensä ja vastasi:\n\n-- Luonnollisesti, jos minä vaan olen oikea henkilö häntä saattamaan\nja suojelemaan. Hän on ikäisekseen harvinaisen itsenäinen, kuuntelee\ntosin toisen mielipiteitä, mutta menettelee enimmäkseen oman päänsä\nmukaan. Mutta ehkä hänellä sentään saattaa olla jotain hyötyä\nminusta, ja sinä voit minulta saada tietoja hänen opintojensa kulusta.\n\nTäynnä kiitollisuutta Hannes Borg puristi Elisabetin kättä ja sanoi:\n\n-- Olen äärettömän iloinen siitä, että hän saa matkustaa juuri sinun\nkanssasi. Sen paremman oppaan huostaan en voisi häntä uskoa.\n\nHän kävi äkkiä vakavaksi ja jatkoi:\n\n-- Kunhan hän vaan itse on halukas lähtemään. He kuulivat askeleita\nullakkohuoneen portaista ja seuraavassa tuokiossa Aino Vanaja astui\nsisälle. Hänen tarkka silmänsä huomasi jotain erikoista opettajansa\nkasvoissa.\n\nHannes Borg päätti heti ilmaista hänelle ehdotuksensa. Elisabet\nvetäytyi hienotunteisesti viereiseen huoneeseen.\n\n-- Sisarentyttäreni -- näin alkoi Hannes Borg -- on päättänyt siirtää\nalttaritaulun maalaamisen tuonnemmaksi ja heti teidän muotokuvanne\nvalmistuttua lähteä ulkomaille. Tästä heräsi minussa se ajatus, että\nteillä nyt olisi hyvä tilaisuus matkoihin tottuneen sisarentyttäreni\nseurassa lähteä ulkomaille opiskelemaan. Olette epäilemättä\nhuomannut, kuinka lämpimästi... harrastan... taidepyrkimyksiänne.\nToivon siis, että ette pahastu, jos tarjoudun kustantamaan matkanne\nja kuuden kuukauden kestävän oleskelunne ja opintonne Münchenissä.\n\nHeleä riemu kuvastui Aino Vanajan sinisissä silmissä, jotka loistivat\nkuin kaksi tähteä.\n\n-- Onko tämä totta, vai onko se unta! hän viimein huudahti. -- Mutta\nei, se ei ole mahdollista, enhän ole ansainnut sellaista hyvyyttä.\n\n-- Emme puhu sellaisista. Teette minut hyvin iloiseksi, jos suostutte\nehdotukseeni. Kun palaatte ulkomailta, ei teidän liene vaikeata\npäästä työskentelemään jollakin huomatuista näyttämöistämme.\n\nAino Vanaja näytti hetken miettivän. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Ainoastaan yhdellä ehdolla saatan vastaanottaa jalomielisen\ntarjouksenne: että saan nuo rahat lainana ja että annan teille niistä\ntakaajien nimillä varustetun velkakirjan.\n\n-- Emme puhu lainoista ja velkakirjoista. Pääasia on, että\nnyt sopivan tilaisuuden tarjouduttua voitte tutustua ulkomaan\nnäyttämötaiteeseen ja suurempiin oloihin. Münchenissä saa nähdä\nhyvin hyvää taidetta, ja toivon, että ystäväni Vincenzo Oliva ottaa\nteidät oppilaakseen. Silloin epäilemättä näette taiteen vallan\nuudessa valossa. Hän on itse ihmeellinen taiteilija ja erinomainen\nnäyttämötekniikan opettaja.\n\nEnsi kerran huomasi Hannes Borg Aino Vanajassa suurta, välitöntä\nmielenliikutusta. Hän riensi opettajansa luo ja painoi lämpimästi\nhänen kättään, voimatta saada lausutuksi ainoatakaan kiitollisuuden\nsanaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hannes Borg mieli täynnä tyydytystä poistui Elisabetin\nrakennuksesta, ajoi kapteeni Eversenin auto pihaan. Siinä istui\nainoastaan kuljettaja, joka kysyi neiti Vanajaa. Hänellä oli paperiin\nkääritty iso kirjapinkka ja kirje, jotka hän pyysi jättämään neiti\nVanajalle.\n\nHannes Borg lupasi toimittaa ne perille. Tuo kirje tuntui polttavan\nhänen kättänsä, ja hän olisi uhrannut paljon saadakseen tietää, mitä\nse sisälsi.\n\nAino Vanaja sanoi vastaanottaessaan tämän lähetyksen\nvälinpitämättömänä:\n\n-- Ne ovat kapteeni Eversenin lupaamat tanssikirjat. Enpä niitä nyt\ntarvitse, enkä edes ehdi katsella.\n\nHannes Borg poistui, ajatellen: Vieläkö Eversen ennen heidän lähtöään\nehtii virittää ansojaan.\n\nTuota matkaa täytyi jouduttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikutusvaltaisten saksalaisten välityksellä, joihin Hannes Borg\nvapaussodan lopulla oli tutustunut, hän sai nopeasti hankituksi\nAino Vanajalle ja Elisabetille ulkomaanpassit. Ja kun Aino\nVanajan onnistunut muotokuva oli valmis ja molemmat naiset olivat\nsuorittaneet matkavalmistuksensa, he pääsivät lähtemään. Hannes Borg\nsaattoi heidät Helsinkiin. Ja syyskuun alussa he Turun ja Tukholman\nkautta matkustivat Saksaan.\n\nMieli kaihoavana, mutta samalla tyytyväisenä Hannes Borg palasi\nasemalta heitä saattamasta ja matkusti vielä samana iltana takaisin\nKoivukoskelle.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKun Hannes Borg myöhään illalla palasi Helsingistä Koivukoskelle,\ntuntui hänen kotinsa autiolta ja kolkolta. Hän käveli edestakaisin\nsalissa ja työhuoneessaan, unhoittaen illallisensa, jonka Henrika\nhänelle oli huolellisesti valmistanut. Tuontuostakin hän pysähtyi\nkatselemaan seinällä riippuvaa Aino Vanajan muotokuvaa. Ja nuo\nsilmät näyttivät seuraavan häntä minne hän asettuikin huoneessaan.\nKuinka hän rakasti noita piirteitä, kullanhohteista tukkaa ja\nihmeellisiä sinisilmiä. Nyt oli tullut hänen elämänsä suuri tunne,\njoka oli kietonut valtaansa koko hänen olemuksensa. Alussa se oli\nollut melkein taidepalvontaan vivahtavaa harrasta ihailua. Nyt se\noli kasvanut suureksi vastustamattomaksi intohimoksi, joka kaipasi\nvastakiintymystä ja vaati omistamista.\n\nHän tiesi, että Aino Vanaja ja Elisabet aikoivat viipyä pari päivää\nBerlinissä ja sieltä matkustaa suoraa päätä Müncheniin. Jos hän\nnyt kirjoittaisi heille, saisivat he perille tultuaan häneltä\ntervehdyksen. Hän päätti jo sinä iltana kirjoittaa molemmille. Hän\nistuutui työpöytänsä ääreen ja tarttui kynään. Kummalleko hän ensin\nkirjoittaisi? Mietittyään hetken hän päätti rauhoittaa tunteitaan\nkirjoittamalla ensin Elisabetille:\n\n    'Rakas Elisabet!\n\n    Vaikea on minun sanoin kuvailla kuinka hylätyksi tunnen itseni\n    Teidän molempien lähdettyä. Koivukoski on vallan kuin autio.\n    Helsingistä palattuani kuljin iltapimeässä pihalla ja tein\n    kierroksen Sinun pienelle huvilallesi. Oli outoa, kun ikkunoista\n    eivät pilkoittaneet tuttavalliset tulet. Ja nyt istun tässä,\n    hiljaisessa työkammiossani, ja ajattelen, että kuusi kuukautta\n    on pitkä aika -- ylen pitkä sille, joka odottaa. Mutta teen\n    väärin, kun näin valitan, sillä tiedänhän, miten tärkeä tämä\n    matka on Sinulle, sekä mielesi tasapainolle että taiteellesi.\n    Ja toivottavasti jonkun ajan kuluttua totun ja opin mukautumaan\n    yksinolooni. Olisipa hauska, jos Münchenissä pääsisitte asumaan\n    Weilerin täysihoitolaan. Rouva ja herra Weiler ovat herttaisia\n    ihmisiä. He osaavat täysihoitolaisissaan herättää viihdyttävän\n    kodintunteen. Kirjoita minulle usein, en odota pitkiä kirjeitä,\n    kirjekorttikin riittää, niin että näen, miten voitte ja\n    viihdytte. Ja luonnollisesti olen kiitollinen, jos annat minun\n    seurata neiti Vanajan opintoja, edistymistä ja hänen elämäänsä\n    suurkaupungissa. Kuinka onnellinen olen tietäessäni, että Sinä\n    olet siellä häntä tukemassa.\n\n    Levottomasti odottaen ja lämpimästi tervehtien\n\n                                                   _Hannes_.'\n\nNyt hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi ryhtyä kirjoittamaan Aino\nVanajalle:\n\n    'Kunnioitettava Neiti!\n\n    Yksinäni työhuoneessani myöhäisenä iltahetkenä muistelen elävästi\n    niitä draamallisia keskusteluja, joita minulla oli Teidän\n    kanssanne tässä samassa huoneessa. Ne antoivat paljon uutta\n    sisällystä elämääni ja saivat minut toivorikkaasti odottamaan\n    niitä taiteellisia saavutuksia, joihin lahjanne selvästi\n    viittaavat. Nämä \"tunnit\" kävivät minulle rakkaiksi, ja niiden\n    keskeytys on luonut elämääni tyhjyyttä, jota en voi millään\n    täyttää.\n\n    Toivotan Teille hartaasti kaikkea menestystä ja pitäisin erittäin\n    onnellisena tapauksena sitä, että pääsisitte ystäväni Vincenzo\n    Olivan oppilaaksi. Silloin saisitte varman pohjan tulevalle\n    taidetoiminnallenne. Jos sattuisi niin ikävästi, ettei hän enää\n    olisi Münchenissä, tai että sota olisi aiheuttanut mullistavia\n    muutoksia hänen oloissaan, pyydän Teitä viipymättä sähköttämään\n    minulle, niin että voin kääntyä toisten henkilöiden puoleen.\n\n    Suuresti kärsimättömänä jään odottamaan tietoja matkanne\n    onnistumisesta ja siitä, miten olonne järjestyvät Münchenissä\n    perille tultuanne. Toivon siis, ettei odotukseni ole liian pitkä.\n\n                                      Kunnioittavin terveisin:\n                                           _Hannes Borg_.'\n\nMatkansa varrelta olivat Elisabet ja Aino Vanaja lähettäneet\npostikortteja. Viimeiset olivat päivätyt Berlinissä. Sitten\nseurasi parin päivän pysähdys. Ilokseen sai Hannes Borg niiden\nkuluttua Elisabetilta seuraavan sähkösanoman: \"Glückliche Ankunft\nMünchen Pension Weiler\". -- He olivat siis saavuttaneet matkansa\npäämäärän ja päässeet asumaan Weilerin täysihoitolaan. Se oli\nsuuresti rauhoittavaa. Mutta nyt seurasi kirjeiden odottaminen,\nolihan sodanaikainen postinkulku hidas, ja odotus saattoi paisua\nviikkokausien pituiseksi. Mutta jo kymmenen päivää sähkösanoman\nsaapumisen jälkeen Hannes Borg ihmetellen sai Elisabetilta ja Aino\nVanajalta kirjeen.\n\nHän sulkeutui huoneeseensa niitä lukemaan.\n\nElisabet kirjoitti:\n\n    'Matkamme on käynyt kaikin puolin onnellisesti, ja olemme\n    perillä tässä miellyttävässä taidekaupungissa. Hilpeät ja\n    rehdit baierilaiset eivät sodan vaikutuksesta ole sanottavasti\n    menettäneet hyvää tuultaan. Asumme siis Weilerin täysihoitolassa.\n    Weilerin puolisot ovat todella herttaisia ja kohtelevat meitä\n    melkein kuin omia lapsiaan. He lähettävät Sinulle sulimmat\n    terveisensä.\n\n    Paljoa en vielä ole ehtinyt täällä kokea, sillä tahdoin\n    viipymättä kirjoittaa. Sattui näet niin hyvin, että nuori maalari\n    Teuvo Kaisla lähti täältä Berliniin ja lupasi toimittaa kirjeemme\n    kuriiria myöten Suomeen.\n\n    Tunnen kuitenkin jo nyt, että olen päässyt virkeään taiteelliseen\n    ilmakehään. Huomenna aion lähteä nuorten maalaajien klubiin. Älä\n    silti pelkää, että eksyn futuristisiin ja ekspressionistisiin\n    hullutuksiin. Mutta väritykseen nähden toivon heiltä oppivani\n    jotain uutta.\n\n    Jotta elämämme täällä tulisi halvemmaksi, asumme Aino Vanajan\n    kanssa samassa huoneessa. Minä saan sitäpaitsi käyttää pientä\n    lasikattoista ullakkokamaria maalaushuoneenani. Samaan aikaan\n    saapuvassa kirjeessään Aino Vanaja epäilemättä kertoo käynnistään\n    herra Vincenzo Olivan luona.\n\n    Toivon, että et pahasti ikävysty yksinäsi Koivukoskella. Olen\n    usein siellä ajatuksissani luonasi. Totta puhuen olen jo\n    ehtinyt saada koti-ikävän. Kaipaan Sinun henkisesti avartavaa\n    ja rikastuttavaa seuraasi. Nyt täällä kaukana osaan antaa sille\n    oikean arvon.\n\n                                           Lämpimin terveisin\n                                              _Elisabet_.'\n\nHannes Borg oli tahallaan säästänyt Aino Vanajan kirjeen viimeiseksi.\nJa vieläkin hän viivähti, ennenkuin aukaisi sen. Hän teki sen\nsitten nopealla saksien leikkauksella, kuin teon ainakin, joka oli\npäättäväisesti ratkaistava. Hän luki:\n\n    'Kunnioitettava Tohtori!\n\n    Monet uudet ja voimakkaat vaikutelmat ovat täällä suuressa\n    maailmassa täyttäneet mielen. Mutta olen huono kynäilijä niistä\n    näin kirjeessä kertomaan. Tahdon kaikkein ensiksi mainita, että\n    professori Vincenzo Oliva oli erittäin ystävällinen ja hyväksyi\n    minut oppilaakseen. Hän haavoittui sodassa ja ontuu lievästi\n    vasemmalla jalallaan. Mutta mikä oivallinen plastiikanopettaja\n    hän silti yhä vielä on. Olen ihastunut hänen opetukseensa,\n    ja hän on mairittelevasti puhunut näyttämöedellytyksistäni.\n    Hänen oppilaansa ovat jaetut kahteen ryhmään, vasta-alkajiin\n    ja edistyneihin. Olen saanut katsojana olla läsnä jälkimäisten\n    harjoituksissa, ja nähdessäni kuinka paljon he jo osaavat, on\n    kunnianhimoni paisunut entistään suuremmaksi. Tahdon taiteen\n    alalla aikaansaada jotain etevää ja tunnustusta ansaitsevaa.\n    Onhan kaikki toistaiseksi vaan alulla, mutta kun pääsen\n    pitemmälle, toivon voivani siitä Tohtorille jotain kertoa.\n\n    Kaikesta tästä odottamattomasta ja mielenkiintoisesta, joka on\n    tullut osakseni, saan yksinomaan kiittää Teitä, herra Tohtori.\n    Enkä tiedä, miten koskaan saatan palkita luottamuksenne ja\n    tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani.\n\n    Professori Oliva lähettää parhaat terveisensä ja lupaa pian\n    kirjoittaa.\n\n                                 Kunnioittaen ja kiitollisena:\n                                         _Aino Vanaja_.'\n\nTämä kirje, muuten niin ilahuttava sisällykseltään, herätti Hannes\nBorgissa jonkunlaista pettymystä. Aina vaan tuota ylenpalttista\nkunnioitusta ja kiitollisuutta! Hän olisi toivonut jotain hellää\nsanaa, jotain viittausta kaihoon, jommoista hän itse Müncheniin\nkirjoittamassaan kirjeessä oli ilmaissut. Mutta kun hän oli hetken\nasiaa ajatellut, johtui hänen mieleensä, ettei neiti Vanaja\ntodennäköisesti tätä ensimäistä kirjettään kirjoittaessaan vielä\nollut ehtinyt saada Hannes Borgin kirjettä, hän kun ei siitä\nmaininnut mitään, ja ettei Hannes Borg suoranaisesti ollut ilmaissut\nhänelle tunteitaan, joten tällä nuorella naisella ei ollut aihetta\nhellien tunteiden esille tuomiseen.\n\n\n\n\nXX\n\n\nSaadakseen vastapainoa henkiselle työlleen ja ikävälleen\nHannes Borg oli alkanut ottaa osaa suon ojittamiseen. Lisäksi\nhän köyhille ojankaivajille tahtoi siten todistaa, ettei hän\nylenkatsonut sellaista työtä. Ojankaivajien joukossa oli pari hänen\niltakoululaistaankin. Vapun Junulle, joka taas oli ilmestynyt\npaikkakunnalle, hän niinikään oli tarjonnut tätä työtä. Mutta Junu\noli ylimielisesti vastannut, että muka metsätöissä oli ansainnut niin\nhyvin, ettei hänen pitkiin aikoihin tarvinnut olla työn orja. Hänellä\noli uusi tummansininen sheviotti-puku, kiiltonahkaiset pitkävartiset\nsaappaat, kaulassa räikeänpunainen silkkihuivi ja päässä harmaa\nBorsalino-hattu. Hän ei asunut äitinsä mökissä, vaan oli vuokrannut\nitselleen huoneen kirkonkylästä. Hän seurusteli kaiken ajan, joka\njäi yli salaisesta pirtu-kaupasta, pahamaineisen torpantytön, Heti\nVaaksan kanssa. Äitiään hän harvoin kävi tervehtimässä, ja Vappu,\njoka usein kävi töissä Koivukoskella, valitti tohtori Borgille, että\nhänen oma poikansa, joka nyt oli tullut hyviin varoihin, vaan silloin\ntällöin antoi köyhälle äidilleen rovon.\n\n-- Enkä minä niitä hänen rahojaan rukoile, oli Vappu sanonut,\npitäköön ne itse, kun on niin kitsas. Kyllä minä sentään, vaikka\nvähän vaivaisesti, itseni elätän, kun nyt taas kykenen työhön. --\n\nPitäjällä jo yleisesti kerrottiin, millaista salaista ammattia\nJunu harjoitti. Ja vaikka nämä huhut joutuivat viranomaistenkin\nkorviin, he eivät puuttuneet asiaan, jopa kerrottiin, että moni\nheistäkin kuului Junun ostajapiiriin. Kauppias Herhilä, joka julkisen\nkauppaliikkeensä ohella harjoitti samallaista salaista sivuhommaa\nja joka karsain silmin katseli tätä paikkakunnalle ilmestynyttä\nkilpailijaa, puhui Junusta ympäri pitäjää, tuomiten hänen \"rikollisen\nammattinsa\". Hän toivoi täten kääntävänsä pois epäluulon ja huomion\nomasta laajalle levinneestä salakaupastaan ja mahdollisesti saavansa\nkilpailijansa syrjäytetyksi.\n\nPantuaan alulle suoviljelyksensä Hannes Borg päätti lähteä\ntervehtimään metsänhoitaja Forsgrénia, jota ei ollut pitkään\naikaan tavannut. Kirkkaana syyspäivänä, hevosen ollessa ajossa,\nhän läksi jalan kulkemaan Kuuselaan. Metsä molemmin puolin tietä\noli jo verhoutunut erivivahteisiin keltaisiin väreihin. Ilma oli\nkuulakka, aurinko paistoi iloisena. Hannes Borgin kaiho, joka raskaan\nruumiillisen työn kestäessä oli hellittänyt, virisi taas kalvavaksi\nkivuksi. Vastattuaan Elisabetin ja Aino Vanajan kirjeisiin ei hän\nvielä ollut saanut heiltä tietoja, vaikka jo oli kulunut viikkoja\nhänen kirjeidensä lähettämisestä. Verhotuin sanoin hän oli tulkinnut\nhehkuvat tunteensa. Minkä vaikutuksen ne olivat tehneet? Mitä oli\nAino Vanaja vastaava? Mutta eihän Elisabetiltakaan vielä ollut\nsaapunut toista kirjettä. Sellaista tilaisuutta kuin viimeksi,\nlähettää kirjeet kuriirin mukana, ei tietysti joka päivä tarjoutunut.\n\nKun hän näitä miettien astui tietä edelleen, tuli metsänhoitaja\nForsgrén ajaen häntä vastaan. Forsgrén oli matkalla Koivukoskelle, ja\nmolemmat naurahtivat tälle yhteensattumalle.\n\n-- Koivukoskelle on lyhyempi matka, huomautti Hannes Borg. Lähdemme\nsinne, eikö niin? Ehkä voimme käväistä suollanikin, niin saan sinulta\nlupaamasi neuvot.\n\nHannes Borg nousi rattaille ja he alkoivat yhdessä ajaa köröttää\nKoivukoskelle. Forsgrén kertoi nyt lopullisesti tehneensä\nosaviljelyskontrahdin erään nuoren pehtorin kanssa.\n\n-- Olen tehnyt tämän välikirjan vaan vuodeksi -- varovaisuuden\nvuoksi. Tahdon kokeilla. Jos olen tehnyt tyhmyyden, syytän sinua.\n\n-- Enpä luule, että osaviljelyksellä voit hävitä enempää kuin\narentimiehesi kautta, joka ei suorittanut vuokraansa.\n\n-- Tiedät, että olen vanha koiranhammas. Luonnollisesti otan tämän\nkokeilun kokonaan omalle vastuulleni. Minä kyllä olen etupäässä\nkäytännön mies, ja niinkuin sinun veroisesi idealisti kai ajattelee:\nkuivasti erittelevä järjenmies. Mutta silti on minussakin pisara\nidealismia tai oikeammin mielikuvitusta.\n\n-- Se pisara on melkoinen, veliseni. En koskaan ole pitänyt sinua\nkuivana järkeilijänä; luulen että tuo järkeilysi etupäässä koskee\npintaa. Syvemmällä sinussakin käyvät tunne-elämän aallot, vaikka\nne eivät ole niin herkät liikehtimään kuin minulla. Ja suorastaan\nkadehdin tuota luonteesi tasaisuutta ja tyyntä harkintaasi elämän eri\ntiloissa.\n\nHe olivat saapuneet asemalle kääntyvän tien haaraan. Asemalle päin\nsujahti siitä ohi kapteeni Eversenin auto. Kapteeni oli matkapuvussa\nja hänellä oli mukanaan matkalaukku.\n\n-- Eversenillä on ollut selkkauksia paperitehtaallaan, kertoi\nForsgrén. Hänen tapansa kohdella väkeänsä on kursailematon, ja\nniinpä se eräänä päivänä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta,\nteki lakon. Kun tapahtuma oli ilmoitettu Eversenille ja hän saapui\ntehtaaseen, huomattiin, että yksi tärkeimmistä koneista oli pahasti\nvioitettu. Tehdas on nyt pysähdyksissä, ja kun kapteenia on kohdannut\ntaloudellisia vaikeuksia, sanotaan hänen matkustavan Tanskaan\nkoettamaan saada apua sukulaisilta.\n\n-- Minua ei ihmetytä, sanoi Hannes Borg, että kapteenille lopulta\ntulee suuriakin vaikeuksia, kun tietää, miten tuhlailevasti hän elää.\n\nSaapuessaan punaisen ladon kohdalle he näkivät pieneltä metsäpolulta\npoikkeavan ajotielle nuoren naisen ja miehen. He kulkivat käsi\nkädessä. Nuorella miehellä oli räikeänpunainen kaulahuivi. Hannes\nBorg tunsi nyt parin: Vapun Junun ja Heti Vaaksan. Heidän kasvonsa\npunoittivat ja saattoi selvästi huomata, että molemmat olivat\nryypiskelleet.\n\nJunu tuijotti uhmailevasti vastaantulijoihin, tervehtimättä.\n\nNyt Forsgrénkin tunsi Junun ja virkkoi heidän kuljettuaan ohi:\n\n-- Siinä pitäjän uusi pirtu-trokari, Herhilän kilpailija.\n\n-- Olen kuullut siitä, sanoi Hannes Borg. Tuo Junu on muuten\npaikkakunnan ikävimpiä punaisia. Hänessä on jotain häijyä ja\ntaipumatonta. Häneen ei toistaiseksi mikään hyvä sana tehoa.\n\n-- Yhäkö sinä haaveilet ihmisten parantamisesta ja jalostamisesta?\nMilloinka silmäsi aukeavat näkemään, että on turha vaiva koettaa\nkohottaa ihmisiä? He ovat mitä ovat. Ei heitä voi muuttaa.\n\n-- Minä taas uskon, että jos he joutuvat erityiseen elämänkohtaan,\njoka voimakkaasti valtaa ja hellyttää heidät, voi toisen ihmisen\nvaikutus heihin tehota ja aikaansaada heissä mielenmuutoksen. Tosin\non minulla ollut pettymyksiä. Mutta toisinaan olen taas huomannut\nkokeistani hyviäkin tuloksia. Eikä aina vaadita edes mullistavia\nkoettelemuksia. Esimerkkinä mainitsen vanhan mäkitupalaisen, Vapun,\näsken kohtaamamme Junun äidin. Vielä joku aika sitten hän oli lopen\nkatkera ja syytti herroja sorrosta. Nyt, kun hän on käynyt meillä\ntöissä ja minä melkein joka päivä olen puhunut hänen kanssaan,\nselittäen hänelle asioita ja elämän menoa, hän jo on muuttunut paljon\nsovinnollisemmaksi.\n\n-- Mahdollisesti. En tahdo vähentää sinun persoonallisuutesi\nkehittävää vaikutusta enkä haihduttaa harhaluulojasi. Mutta mitä\ntuohon vaimoon tulee, oletko ottanut huomioon, että hänen poikansa on\nhurja elostelija, joka ei auta äitiään, ja että tuon naisen puute ja\nhätä on pakoittanut hänet myöntyväisemmäksi ja nöyremmäksi. Onkohan\ntällä muutoksella syvempiä juuria?\n\n-- Täytyy ainakin koettaa syventää niitä. --\n\nHe saapuivat pihaportille.\n\nSamuli Aura, hiukan kumarassa kulkeva renki, tuli ottamaan haltuunsa\nhevosen. Hän kertoi, että eräs naapuripitäjän mies odotti kyökissä\ntohtoria.\n\n-- Onko hänellä kiire? kysyi tohtori Borg.\n\n-- En luule, sanoi ehtivänsä odottaa. Hannes Borg meni vieraansa\nkanssa sisälle.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nMetsänhoitaja oli tohtori Borgin kanssa käynyt suota katsomassa ja\nantanut ensimäisen neuvonsa:\n\n\"Älkää tehkö ojia lähelle toisiaan, älkääkä kaivako niitä kovin\nsyviksi. Vaikka suossa onkin vettä, voisi se siitä kuivua liian\nvähiin\".\n\nKun he päivällisen syötyään siirtyivät Hannes Borgin työhuoneeseen\nkahville, näki metsänhoitaja siellä Aino Vanajan muotokuvan.\n\n-- Se on aika elävästi maalattu, hän virkahti. -- Kuulehan, sinä\ntaidat olla oikein pikiintynyt tuohon tyttöön.\n\nHannes Borgia ei miellyttänyt tuo Forsgrénin käyttämä sana\n\"pikiintynyt\" eikä hänen huomautuksensa leikillinen sävy. Olihan\ntunne, joka hallitsi häntä, siksi vakava.\n\nHetken kuluttua hän vastasi:\n\n-- Voinhan sen sinulle, vanhalle ystävälleni, tunnustaa. Minä,\nneljäkymmentäviisi-vuotias mies, olen häneen rakastunut hehkuvasti\nkuin nuorukainen.\n\n-- Koska nyt puhumme asiasta avoimesti, ehkä et pahastu, jos sanon\nmielipiteeni suoraan. En luule, että tämä tunne saattaa sinua\nonnelliseksi.\n\n-- Se on mahdollista. Mutta se on elämäni tähänastinen voimakkain\ntunne.\n\n-- Siksipä sitä vielä enemmän pelkään. Epäilemättä tunnet Aino\nVanajaa puutteellisesti. Hänellä on vallan erikoinen luonne,\nhän on itsepäinen ja lujatahtoinen. Et muuten ehkä tiedä, että\nhän on avioton lapsi. Hänen äitinsä oli tyttönä harjoittelijana\nmaaseutukaupungin postikonttorissa. Tiedettiin, että hänellä oli\nsuhde kaupunkiin majoitetun venäläisen varusväen ylhäiseen upseeriin.\nPuhuttiin kreivistä tai ruhtinaasta. Heti suhteen alettua hän alkoi\nkäydä hienosti puettuna. Viimein tuo ylhäinen upseeri kyllästyi\nlemmittyynsä ja siirtyi Venäjälle. Köyhälle postineidille syntyi\ntyttölapsi. Se oli Aino Vanaja. Äiti, vaimoni serkku, on hiljainen,\nmiellyttävä ihminen, hyväsydäminen, mutta heikko luonteeltaan.\nHänellä ei ole muuta vikaa, kuin että hän on koreilunhaluinen\nja tuhlaa vieläkin pienistä tuloistaan melkoisen osan hienoihin\nvaatteisiin. -- Tämä piirre -- elämänkoreuden tavoittelu -- on ainoa,\njonka Aino Vanaja on äidiltään perinyt. Muut ominaisuudet: kaunis\nulkomuoto, hyväpäisyys, tahdonlujuus, lienevät perintöä isältä, jota\nhän ei ole nähnyt. Tuo mies ei koskaan ole tiedustellut entisen\nlemmittynsä olinpaikkaa ja suhteensa seurauksia.\n\n-- Se on mielenkiintoinen, romantillinen tarina. Jos olet kertonut\nsen minulle siinä tarkoituksessa, että tunteeni muuttuisivat, olet\nosunut väärään.\n\n-- Ethän toki ajattele pyytää Aino Vanajaa vaimoksesi?\n\n-- Se on luja aikomukseni. Jo ennen hänen lähtöään ulkomaille aioin\nilmaista sen hänelle. Mutta pelkäsin, että hän katsoisi tuttavuutemme\nliian lyhytaikaiseksi. Mutta suurin syy tunnustukseni siirtämiseen on\nnuoruuteni onneton suhde.\n\n-- Oletko viime aikoina kuullut mitään pojastasi?\n\n-- En. Tuo poloinen oli sekaantunut kapinaan punaisten puolella.\nAsiamies, jonka kautta olen hänen olojaan tiedustellut, on saanut\nselville, että hänet oli pakoitettu punakaartiin, ettei hän\nkuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta, mutta että hän jonkun\naikaa oli istunut vangittuna, ja että hänet päästettiin vapaaksi,\nkun tutkimus ei todennut mitään raskauttavaa. Hänen nykyisestä\nolinpaikastaan en toistaiseksi ole saanut tietoa. Ja minussa on\nherännyt kovia tunnonvaivoja siitä, etten näinä viime vuosina enempää\nole häntä etsinyt saadakseni hänet takaisin luokseni.\n\n-- Olithan aikaisemmin tehnyt kaiken häntä nostaaksesi. Mutta hän oli\nja on luultavasti parantumaton renttu. Muistatko millaisessa tilassa\nhän takavuosina tuli tänne, juopuneena, repaleisena, uhkaavana?\n\n-- Sen muistan. Ja juuri silloin, huolimatta hänen kurjasta tilastaan\nja uhkamielisyydestään, olisi minun pitänyt sulkea hänet isän syliini\nja pidättää hänet täällä. Että en sitä tehnyt, se oli rikokseni. Ja\nminun täytyy koettaa, jos se vielä suinkin on mahdollista, korjata\nlaiminlyöntini. Siinä pääsyy, joka on estänyt minua pyytämästä Aino\nVanajan kättä.\n\n-- Ne arvelut ovat turhat Aino Vanajaan nähden. Jos hän kiintyy\njohonkin ihmiseen -- jos hän yleensä voi kiintyä -- en luule, että\nsinun entisyytesi saisi häntä epäröimään. Päinvastoin luulen, että\nhän pitäisi sellaista mielenkiintoisena ja \"pikanttina\". Mutta\ntoistan vielä kerran: onnea se avio ei sinulle tuota. -- Luulen, että\nvoimakas kiintymys matkaansaa enemmän kärsimystä kuin onnea -- jos\nkaksi suuresti erilaista luonnetta liittyy toisiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hannes Borg illan suussa oli saattanut metsänhoitajaa hänen\najoneuvoihinsa, kohtasi hän pihakuistikon portailla miehen, jonka\nulkomuoto herätti hänen huomiotaan. Nyt hän muisti, että Samuli Aura\noli maininnut erään naapuripitäjän miehen odottavan keittiössä. Tuo\nmies oli noin kolmikymmenvuotias, hyvin kalpea ja kärsivän näköinen.\nHänen nimensä oli Veikko Aavikko ja hän sanoi, että hänellä oli asiaa\nrouva Elisabet Borgille, jonka asuinpaikkaa hän kauan oli hakenut.\n\n-- Rouva Elisabet Borg, sisarentyttäreni, on tätä nykyä ulkomailla\nja palaa kotiin vasta joulun jälkeen, sanoi Hannes Borg. --\nMutta kenties voitte ilmaista asian minulle, hänen läheiselle\nsukulaiselleen.\n\nMies näytti joutuvan ymmälle. Hetken mietittyään hän vastasi:\n\n-- Se on vähän sellaista yksityistä asiaa, joka minun on toimitettava\nsille rouvalle itselleen.\n\nJa kääntääkseen puheen toisaalle hän jatkoi:\n\n-- Olisin samalla tilannut häneltä kuvan, kun hän kuuluu olevan niin\ntaitava kuvien tekijä. Nuori veljeni sai surmansa kapinassa. Minulla\non mukana hänen valokuvansa, että jos sen mukaan voisi suurentaa\nkuvan ja tehdä siitä oikein värikuvan, kun minä hyvin muistan\nmillainen tukka ja minkäväriset silmät hänellä oli.\n\nHän oli puhunut hengästyneesti, mielenliikutus oli moneen kertaan\ntukahuttanut hänen äänensä.\n\nNyt vasta Hannes Borg oikein huomasi, kuinka syvästi surulliset tuon\nmiehen kasvot olivat ja hän virkkoi:\n\n-- Puhun siitä sisarentyttärelleni, kun hän joulun jälkeen palaa\nkotiin, jos ette katso voivanne minulle sitä asiaanne ilmaista. Ehkä\nsaan osoitteenne, niin ilmoitan teille milloin voitte tulla häntä\ntapaamaan.\n\nVeikko Aavikko kaivoi esiin povitaskustaan pienen repaleisen\nmuistikirjan, kirjoitti osoitteensa, repäisi irti lehden ja ojensi\nsen Hannes Borgille.\n\n-- Millä puolella velivainajanne oli? kysyi Hannes Borg.\n\n-- Valkoisella. Ja minä onneton kun jouduin punaisten puolelle ja kun\nminun täytyi nähdä miten he hänet ampuivat.\n\nNyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun,\npeittäen käsillään kasvonsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän\nnyyhkytti rajusti.\n\nHannes Borg pyysi häntä sisälle ja koetti rauhoittaa häntä. Vasta\npitkän hetken kuluttua hän senverran tyyntyi, että saattoi jatkaa\npuhettaan:\n\n-- Elinikäni kadun, että menin sille puolelle. Luulin, että he\ntuottaisivat kansalle onnea, mutta kun näin, kuinka he omilta\nkansalaisilta ryöstivät, kuinka polttivat taloja ja kiduttivat\nkuoliaaksi viattomia ihmisiä... silloin silmäni aukenivat ja kirosin\nsen hetken, jona jätin vaimoni ja lapseni ja yhdyin punaisiin.\n\n-- Te olette siis vakavasti katunut tätä tekoanne?\n\n-- Antaisin henkeni, jos saisin sen teon tekemättömäksi. En koskaan\nsaa mielestäni veliparan epätoivoista katsetta, kun he laahasivat\nhänet ammuttavaksi. Se näky vaivaa minua yöt ja päivät. Maatessani\nnäen pahoja unia, ja usein veljeni kalpeat kasvot ilmestyvät eteeni\nsyyttäen minua. Kun kuulin, että tässä asuu tohtori, päätin jäädä\nodottamaan ja kysyä, että kun ne tohtorit parantavat ruumiin tauteja,\nniin eivätkö ne osanne parantaa sielunkin tauteja.\n\nHannes Borg selitti hänelle olevansa \"viisauden tohtori\" ja ettei hän\nosannutkaan ruumiin tauteja parantaa. Mutta sielun tautien hän luuli\nkeventyvän puhumisesta ja lohdutuksesta.\n\nVeikko Aavikko valitti vielä, että monet hänen kotikylässään\nvieroivat häntä \"punikkina\" ja että hänen oma vaimonsakin oli käynyt\nhänelle kylmemmäksi.\n\n-- Siinä he tekevät väärin, sanoi Hannes Borg. Jos katumuksenne\non vilpitön, ja sitä en epäile, tulisi heidän päinvastoin teitä\nkunnioittaa. Jos tahdotte, käyn paikkakunnallanne ja puhun vaimonne\nkanssa.\n\nVeikko Aavikon alakuloisille kasvoille tuli ilonväike ja hän virkkoi:\n\n-- Se olisi liian suuri vaiva herra tohtorille! Millä minä sen voisin\npalkita?\n\n-- Emme puhu palkinnosta. Minulle on suuri ilo, jos voin teitä auttaa.\n\nIlta oli heidän keskustellessaan pimennyt ja tohtori Borg kehoitti\nAavikkoa jäämään Koivukoskelle yöksi. Hiukan kursailtuaan tämä\nsuostui tarjoukseen. Ylikamari lämmitettiin ja siihen valmistettiin\nVeikko Aavikolle vuode. Illallisen jälkeen tohtori Borg saattoi\nvieraansa yläkertaan ja sanoi toivotettuaan hyvää yötä:\n\n-- Jos ette saa unta, ja jos nuo pahat ajatukset ja muistot teitä\nahdistavat, voitte tulla herättämään minut. Nukun kevyesti, herään\nhelposti, ja sitten karkoitamme synkät näkynne.\n\nVeikko Aavikko vastasi:\n\n-- Enpä luule, että minun tarvitsee tohtorin yörauhaa häiritä. Enhän\npitkiin aikoihin ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nLausuen monet tuhannet kiitokset hyvästeli Veikko Aavikko seuraavana\naamuna tohtori Borgia ja pyysi häntä käymään luonaan.\n\nAamupäiväpostissa Hannes Borg sai Vincenzo Olivalta Münchenistä\nkirjeen. Oliva kirjoitti:\n\n    'Arvoisa ystäväni,\n\n    Nyt vasta olen saanut senverran levollista aikaa, että voin\n    lähettää Teille tämän tervehdyksen. Valitettavasti sota keskeytti\n    kirjeenvaihtomme. Minäkin olin rintamalla ja sain jalkaani\n    vamman, joka ei koskaan täydelleen parane. Minun täytyy ontua\n    loppuikäni. Silti koetan kykyni mukaan ylläpitää tasapainoani,\n    mikä kylläkin on tarpeellista meille kaikille tässä kaaoksessa.\n\n    Kiitän Teitä vilpittömästi kaikista ystävällisistä\n    sanoista, jotka kirjeessänne suvaitsitte mainita minusta ja\n    taidepyrkimyksistäni. Mutta varmasti Te arvioitte kykyni\n    liian suureksi. Niinikään kiitän Teitä luottamuksestanne,\n    jota osoititte minulle lähettämällä luokseni oppilaanne\n    neiti Vanajan. Hän on viehättävä nuori nainen ja hyvin\n    lahjakas. Alussa hän hartaan innokkaasti otti osaa ohjaamiini\n    harjoituksiin. Mutta äskettäin hän on alkanut käydä eräässä\n    taiteellisessa tanssiopistossa, ja tämä tuntuu niin jakavan hänen\n    harrastustaan, että näyttämötaide jää vähäosaisemmaksi. Olen\n    hänelle huomauttanut siitä aiheutuvasta vahingosta. Olen myös\n    katsonut velvollisuudekseni puhua siitä Teille, koska olen Teidän\n    edessänne vastuunalainen hänen kehityksestään.\n\n    Olen hyvin iloinen, jos pian taas saan Teiltä tietoja, rakas\n    tohtori. Tällä kertaa sulkeudun parhaiten suosioonne.\n\n                                               Ystävänne\n                                            _Vincenzo Oliva_.'\n\nTämä kirje herätti Hannes Borgissa sekalaisia tunteita. Pitkään\naikaan hän ei ollut saanut Aino Vanajalta muita tietoja kuin lyhyen\nilmoituksen ja kiitoksen rahalähetyksestä. Ei Elisabetkaan ollut\nkirjoittanut. Oliko tuo Aino Vanajan harrastuksen kääntyminen\ntanssiopintoihin Elisabetia niin syvästi pahoittanut, ettei hän\nsentähden ollut tahtonut kirjoittaa? Ja oliko tuohon uuteen\nharrastukseen syynä Eversenin vaikutus? Ehkä Eversen oli ulotuttanut\nmatkansa Müncheniin asti ja ehkä suorastaan sitoutunut maksamaan Aino\nVanajan tanssiopinnot.\n\nHannes Borgille selveni selvenemistään, että hänen oli otettava\nratkaiseva askel ja avoimesti tunnustettava Aino Vanajalle\nrakkautensa. Hän yritti alkaa kirjettä, mutta kynä ei kulkenut\npaperilla, lauseet takertuivat alkuunsa. Hän tunsi itsensä\nepävarmaksi ja hermostuneeksi ja läksi kävelemään metsään. Raju tuuli\npuhalsi ja raastoi puista ja pensaista viimeisiä lakastuneita lehtiä,\njotka hurjina tanssivat kuolintanssiaan. Ahdistus valtasi hänen\nsydämensä, ja hän tunsi entistä kipeämmin elämänsä yksinäisyyden\nja kaihon. Tästä yksinäisyydestä ja kaihosta hänen täytyi pyrkiä\nvapautumaan, se jääti, se musersi hänet. Hänen täytyi koettaa saada\ntähän kotiinsa ja itseensä lujin sitein kiinnitetyksi se olento, jota\nhän rajattomasti ihaili.\n\nRaitis syysilma virkisti häntä hänen pitkällä kävelyllään, ja kun hän\npalasi työhuoneeseensa, hän oli saavuttanut sen sisäisen tasapainon,\njota tarvitsi kirjoittaakseen ratkaisevan kirjeen.\n\nHän tarttui kynään ja kirjoitti:\n\n    'Kunnioitettava Neiti!\n\n    Se, mitä Teille tässä kirjoitan, ei ehkä tule Teille täydellisenä\n    yllätyksenä.\n\n    Jo tutustumisemme ensi päivistä alkaen olen Teitä kohtaan\n    tuntenut ihailua ja kiintymystä, joka on kehittynyt elämääni\n    hallitsevaksi voimakkaaksi tunteeksi, jonka rinnalla kaikki\n    muu tuntuu vähempiarvoiselta. Tunnustan nyt suoraan, että olen\n    pettänyt itseäni ja Teitä luulotellen, että harrastus tulevaan\n    taiteilijauraanne olisi ollut pääsyynä lähentymiseeni Teihin. Ei,\n    tämän lähentymiseni on aiheuttanut Teidän harvinainen, muista\n    eroava persoonallisuutenne, koko lumoava keväinen olentonne,\n    jonka pelkkä muisteleminen saa vereni virtaamaan suonissa\n    vilkkaasti kuin nuorukaisen ja nostaa minussa elämäntuntemuksen\n    aallot korkealle. Rohkenenko toivoa Teiltä vastakaikua näihin\n    tunteisiini? Kirjoittakaa minulle heti vastauksenne. Siitä\n    riippuu paljon: kohtaloni, elämäni onni.\n\n                                         Ihaillen, odottaen\n                                           _Hannes Borg_.'\n\nKun tämä kirje oli kirjoitettu, tuntui Hannes Borgista, kuin olisi\nraskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Hän tiesi astuneensa\nensimäisen tärkeän askeleen ratkaisua kohti. Hän tiesi samalla\nasettaneensa painavan kysymyksen kohtalon vastattavaksi. Mikä oli sen\nvastaus oleva?\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nViikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.\nSilloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle\nnaapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken\niäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan\nhän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana\nvangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu\nammuttavaksikin.\n\nMiten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin,\ntoisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo\nuusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.\n\nKun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan\nohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran\nnähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui\nylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli\nosoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten\nkäsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen.\nHeidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen\nperustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne -- Vahtera\nmiehekkään luja ja häikäilemätön...\n\nHannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:\n\n-- Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä\nmasentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.\n\n-- Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen\nymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.\n\n-- Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken\ntohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä\nnuoruuteni asioista.\n\nHän keskeytti puheensa epäröiden.\n\nHannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena\noli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että\nhänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen\npohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.\n\n-- Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin\nomaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden\ntunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon\nlieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies\nesiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei\nollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman\nveren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä\nrangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?\n\n-- Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee\nkipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.\n\n-- Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä\nsaa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.\n\n-- Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan\ntuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden...\n\nHe olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä\noli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri\ntahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko\nAavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään\nsitä.\n\nHänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka\npalasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen\njohtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin\ntyöstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan.\nHän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui\nsuoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla\nepätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki\nviimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle,\nsanoi Hannes Borg:\n\n-- Päivää, Väinö!\n\nNuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua\nhän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:\n\n-- Päivää.\n\nMuiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:\n\n-- Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen\nhyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on\npaljo puhuttavaa kanssasi.\n\nVäinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:\n\n-- Minulla on vähän kiire... on tilipäivä ja... tuolla talossa\nmaksetaan palkkoja.\n\n-- Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja\nsaamme sitten puhua enemmän.\n\n-- Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi\nVäinö vältellen.\n\n-- Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani\nKoivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.\n\n-- Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.\n\n-- Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken.\nSitten hän virkkoi:\n\n-- Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla\nsiellä kävin.\n\nHannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja\njuopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä,\nmutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet\npois. Hän selitti:\n\n-- Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja\nlupaan, ettei sellaista enää tapahdu.\n\n-- Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten\npuolelle.\n\n-- Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen\npakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.\n\nSyntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei\nhänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi\nmyös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä\noli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen\näänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:\n\n-- Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä\naina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut,\nsinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi.\nMutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata\ntulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja\nsitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran\nmuutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.\n\nNuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja\nhän sanoi aikoessaan mennä:\n\n-- Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten...\n\nHannes Borg kehoitti lämpimästi:\n\n-- Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.\n\nHän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän\nvoinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja\nsanoi:\n\n-- Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.\n\nVäinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.\n\nKun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat\nmatkaansa.\n\nHeidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle,\njosta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli\nsyvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen\nsilmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka\nhänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt\nhäneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut\nsaapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi\nrauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin.\nAlempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli\npengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen\npienempi.\n\n-- Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti\nja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää\nvettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut\nkoettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? -- Mutta nythän hän\ntiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.\n\nHän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo\noli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.\n\nAuran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle\ntupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin\ntalon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He\nherkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta\nvierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:\n\n-- Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?\n\n-- Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan.\nHän on karjapihalla työssä.\n\n-- Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen\nmiehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.\n\nAavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja\noletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.\n\nHän yltyi valittamaan:\n\n-- Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään,\neikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä... haaveilee vaan itsekseen\nja suree... ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen\nhäpeän koko talon yli... vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se\nlähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin\nsanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi\nsyössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä\nsilmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan...\n\nHän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni,\npuuttui tohtori Borg puheeseen:\n\n-- Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne\njoutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen\nvakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä\naukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti\nsovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä\ntuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle\nanteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee.\nKun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet\nasiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.\n\nVaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein\njaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.\n\nHetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta\nperemmälle istumaan, sanoen:\n\n-- Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli\nvallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me\nyksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.\n\n-- Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on\npääasia.\n\nVeikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen\npoissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin,\nkanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä\noli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin\nkysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän\ntuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi\niloiseksi.\n\nKun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti\ntyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.\n\nHän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:\n\n-- Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle.\nHerra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli\nkauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä\nsovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin\ninhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän\nkeskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa,\nhevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen\nmaanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun\nitse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli\nkaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että\nhän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.\n\nVeikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat\nsille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla\noli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui\nmielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä\nsanoen:\n\n-- Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja... ja tuohon\nerään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen...\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nLunta oli satanut jo aikaisemmin, marraskuun lopulla ja joulukuun\nalussa. Mutta se oli sulanut. Jouluun oli nyt vaan muutama päivä, ja\nluonto oli sitä vastaanottaakseen verhoutunut puhtaaseen lumipukuun,\njoka tällä kertaa tuntui pysyvältä.\n\nHannes Borg oli hartaasti odottanut poikansa Väinön tuloa\nKoivukoskelle. Jopa hän kärsimättömänä pitkästä odotuksesta oli\naikonut lähteä naapuripitäjän Ahtialan taloon poikansa olinpaikkaa\ntiedustelemaan. Mutta hän hylkäsi tämän tuuman, ajatellen, ettei\npakko auttaisi, ellei hänen poikansa vapaasta tahdostaan tulisi.\n\nJouluaatto oli tullut, eikä odotettua vieläkään kuulunut.\n\nForsgrénin puolisot olivat kutsuneet Hannes Borgin Kuuselaan\njouluaattoillaksi. Iltapäivällä hän vietti lyhyen hartaushetken\npalvelusväkensä kanssa. Ennen hänen lähtöään Kuuselaan saapui\npostissa Aino Vanajalta kirje.\n\nHannes Borg luki:\n\n    'Arvoisa Tohtori!\n\n    Pyydän anteeksi, että Tohtori näin kauan on saanut odottaa\n    vastaustani viime kirjeeseenne. Se, mitä siinä puhuitte,\n    oli minulle odottamatonta ja on antanut minulle niin paljon\n    ajattelemista, etten vieläkään ole siitä selvillä. Antakaa\n    minulle vielä aikaa selvitellä tunteitani. Mutta suokaa minun\n    nyt jo tunnustaa, että heti tutustumishetkestämme asti olen\n    asettanut Teidät hyvin korkealle. Teidän persoonallisuutenne,\n    älynne ja laaja sivistyksenne ovat minussa herättäneet sekä\n    syvää kunnioitusta että teihin verrattuna oman persoonani\n    vähäarvoisuuden tietoisuutta. Ja minun on tunnustaminen, etten\n    kykenisi tyydyttämään sitä ihannetta, joka syvällä mielessänne\n    kytee. Pidän itseäni arvoituksena. Ihmiset sanovat minua\n    kylmäksi. Ehkä en sentään ole kylmä, niinkuin pinnalta päättäen\n    saattaa luulla. Mutta kieltämättä luonteessani on paljon\n    ristiriitaista.\n\n    Laskelmieni mukaan olen jo 15 päivänä tammikuuta kotimaassa.\n    Opintosuunnitelmani on hiukan muuttunut. Kaikesta tästä on\n    helpompi suullisesti keskustella, jos Tohtori silloin tahtoo\n    minua tavata.\n\n    Ilmoitan Teille vielä varmemmin tulopäiväni ja toivon sitten\n    saavani tietää, missä haluatte minut tavata, Helsingissä vaiko\n    Koivukoskella. Silloin teen Teille tiliä opintoajastani täällä\n    ulkomailla.\n\n    Syvästi kiitollisena ja kunnioittaen:\n\n                                               _Aino Vanaja_.'\n\nTämä kirje ei ollut erityisen rohkaiseva. Tuo \"miettimisaika\"\nvaikutti tympäisevältä. Oliko Hannes Borgin viime kirjeen sisällys\ntodella ollut odottamaton, vai oliko puhe siitä ainoastaan\nkohteliaasti verhottua epäystä?\n\nTäytyi siis taas malttaa mielensä ja odottaa. Kohtaamiseen ei enää\nollut kuin kolmisen viikkoa. Silloin hän oli saava varmuuden, joka,\nvaikkakin se olisi kuinka musertava tahansa, kuitenkin oli parempi\nkuin tämä kiusallinen epätietoisuus.\n\nAlakuloisena hän läksi Kuuselaan ja tavallista vaiteliaampana\nhän otti osaa yksinkertaisen jouluaaton viettoon. Tarkalla\nnaisvaistollaan Fredrika rouva tajusi, että Hannes Borg\noli suruissaan ja arvasi, että hän ajatteli Aino Vanajaa.\nHienotunteisesti hän vältti koskettelemasta kaikkea, mikä olisi\njohtanut ajatukset ja puheen hänen ulkomailla olevaan serkkunsa\ntyttäreen.\n\nMutta kursailemattoman suoraan kuin aina metsänhoitaja Forsgrén\nillallispöydässä virkahti:\n\n-- Oletpa sinä, Hannes, suuresti muuttunut. Enpä olisi luullut, että\nsinä, vakava mies ja filosofi, vielä todenteolla rakastuisit.\n\nRouva Forsgrén, joka katsoi miehensä huomautuksen sopimattomaksi,\nkoetti sovitella:\n\n-- Mieheni laskee joskus leikkiä. Tohtorin ei pidä pahastua hänen\npuheistaan.\n\nJa Forsgrén, joka Hannes Borgin ilmeestä huomasi, että asia oli\nvakava, rupesi kertomaan Eversenistä:\n\n-- Siellä Louhivaaran hovissa alkoivat asiat jo käydä huonosti,\nkun ei kapteeni Everseniä kuulunut. Hänen pehtorinsa, jolta varat\njuokseviin tarpeisiin loppuivat, kierteli pitäjällä koettaen lainata.\nHän kävi minunkin luonani. Tässä vähää ennen joulua kapteeni viimein\npalasi Tanskasta. Maanmittari Haavisto kertoi minulle, että kapteeni\ntämän matkan jälkeen on muuttunut. Hän on käynyt vakavammaksi, ei\nenää järjestä hurjia juominkejaan ja on alkanut harrastaa tilansa ja\ntehtaansa hoitoa.\n\nKohta illallisen jälkeen Hannes Borg kiitti ja hyvästeli Forsgrénin\npuolisoja. Paluumatkalla renkipoika itsekseen ihmetteli tohtorin\nvaiteliaisuutta, hän kun aina ennen tällaisilla ajoretkillä oli ollut\npuhelias...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapanin päivän illansuussa, kun Hannes Borg valmistautui lähtemään\npappilaan tavanmukaisiin joulukemuihin, tuli Henrika ilmoittamaan,\nettä outo nuori mies odotti keittiössä ja pyysi päästä tohtorin\npuheille. Hannes Borg aavisti, kuka se oli, ja hänen sydämensä sykki\nilosta.\n\nHenrikalle hän aikaisemmin oli puhunut pojastaan ja hänen\nmahdollisesta tulostaan, jotta se ei olisi ollut liian suuri\nyllätys. Tähän vanhaan uskolliseen palvelijattareen oli tohtorin\nnuoruuden salaisuuden ilmaiseminen tehnyt mullistavan vaikutuksen.\nEttä tohtorilla, jota hän oli tottunut pitämään vakavuuden ja\nitsehillinnän esikuvana, oli sellainen entisyys, että hänellä oli\navioton poika, joka päällepäätteeksi oli maankulkija, se oli hänelle\nkatkera kokemus, johon hän vasta vähitellen tottui. Eikä Hannes Borg\nollut asiaa kaunistellut, päinvastoin hän oli sanonut, että hän oli\nheikko ihminen niinkuin monet muutkin.\n\nTullessaan keittiöön hän näki poikansa Väinön istuvan tuolilla oven\nsuussa. Hänellä oli yllään huononlainen puku ja hän oli hiukan\nlaihtunut.\n\nHannes Borg tervehti häntä sydämellisesti ja pyysi häntä käymään\nsisälle.\n\nHeidän molempien istuessa Hannes Borgin työhuoneessa ei puhe tahtonut\nheiltä sujua. Väinö oli ujo ja tunsi itsensä vieraaksi tässä\nympäristössä. Kun hänen isänsä kysyi häneltä, miksi hän ei ollut\ntullut pikemmin, hän vastasi:\n\n-- En oikein tiedä. Se tuntui niin oudolta.\n\nMyöhemmin, heidän syödessään illallista, Väinö tuli puheliaammaksi ja\nkertoi, että metsätöissä oli syntynyt \"pomon\" kanssa erimielisyyttä\nja että Väinö oli poistunut työstä. Sitten hänen ei ollut onnistunut\nsaada uutta työmaata ja hänen oli ollut pakko myydä parempi pukunsa.\n\nHannes Borg huomasi kaikesta, että Väinö pitkän eron aikana oli\nvieraantunut isästään ja järjestyneistä oloista, ja hän päätti\nvarovasti ja vähitellen palauttaa hänet sivistyneen henkilön tapoihin\nja sitten alottaa hänen luonteensa kasvattamisen.\n\nHän sai illallisen jälkeen perinpohjin peseytyä ja koetella erästä\nisänsä pukua, joka sopi hänelle hyvin, isä ja poika kun olivat\nkasvultaan aivan samankokoiset.\n\nSaatettuaan Väinön myöhemmin illalla yläkerran huoneeseen Hannes Borg\nsanoi hyvää yötä toivottaessaan:\n\n-- Nyt olet kotonasi, Väinö, isäsi luona, joka tahtoo parastasi.\n\nVäinö oli vieraantunut sovinnaisesta kiittämisestä ja\nkohteliaisuuslauseista, eikä sanonut muuta kuin:\n\n-- Hyvää yötä!\n\nAstuessaan portaita alakertaan Hannes Borg tunsi sisällään\nvärähtelevän lämpimän tunteen, jommoista hän ei vuosikausiin ollut\nkokenut.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nEnsi päivinä Hannes Borg antoi Väinön elää täydessä vapaudessa,\ntutustutti hänet Koivukosken vähäisiin nähtävyyksiin ja näytti\nhänelle sukset, sen varalta että hän aikansa kuluksi tahtoisi\nlähteä hiihtämään. Hän pyysi häntä vapaasti oleskelemaan talossa\nja liikkumaan eri huoneissa, kuin omassa kodissaan ainakin, ja toi\nhänen huoneeseensa huvittavia kirjoja. Hän pani merkille, että Väinö\nkernaimmiten pysytteli yläkerran huoneessa, missä hän vahvasti\ntupakoi.\n\nEräänä päivänä Hannes Borg palasi navetasta, missä oli käynyt\nkatsomassa sairasta lehmää, ja kun hän astui salin läpi mennäkseen\ntyöhuoneeseensa, riensi Väinö sieltä pois ja kiiruhti ilmeisen\nlevottomana yläkertaan. Hannes Borg ei ollut tätä huomaavinaan,\nmutta kun hän mentyään huoneeseensa silmäili kirjoituspöydälleen,\nhän huomasi, että Havanna-sikari-laatikon kansi oli auki ja että\nmelkoinen osa sen sisällyksestä oli poissa. Kuka muu olisi voinut\nviedä sikarit kuin Väinö? Siihen viittasivat hänen säikähtyneet\nkasvonsa ja kiireellinen poistumisensa. Hannes Borg joutui ymmälle,\neikä ensin tietänyt, mitä hänen tuli tehdä. Mutta tilannetta\npunnittuaan hän ei katsonut voivansa olla asiaan kajoamatta, ja\nhän nousi yläkertaan. Väinö oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle.\nIsän astuessa sisään, hän nousi ja asettui nolona seisomaan ikkunan\nääreen. Hannes Borg tiesi ennestään, että Väinö oli heikko hetken\nvaikutuksille, hyvälle ja pahalle altis, mutta samalla herkän\ntunteellinen. Hän päätti vedota hänen tunteellisuuteensa ja sanoi:\n\n-- Se, mitä juuri teit alhaalla huoneessani, pahoittaa minua\nsuuresti. Mutta olen valmis antamaan sinulle anteeksi, jos\npeittelemättä tunnustat tekosi ja lupaat tästälähin sellaista karttaa.\n\nVäinö kumarsi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.\n\nHänen isänsä jatkoi:\n\n-- En sure niitä sikareja, jotka otit. En itse niitä polta, vaan\ntarjoan niitä tuttavalleni metsänhoitaja Forsgrénille, joka niistä\npitää. Olen pahoillani siitä, että olet tehnyt teon, joka on ruma,\nettä olet omin lupinesi salaa anastanut toisen omaisuutta. Sellainen\nteko jää painamaan omaatuntoasi. Tahtoisin, että luopuisit siitä,\nmikä sinussa on pahaa, ja että sinusta tulisi kunnon mies.\n\nVäinö seisoi yhä allapäin ikkunan ääressä, ja Hannes Borg näki, että\nhän häpesi. Hetken kuluttua Väinö pisti kädet taskuihinsa, kahmaisi\nesille ottamansa sikarit ja laski ne vaieten pöydälle.\n\n-- Kadutko tekoasi? kysyi Hannes Borg.\n\nVäinö nyökäytti päätään.\n\n-- No niin, se on siis unhoitettu. Saathan riittävästi muuta\ntupakkaa. Ja kun nyt olet tunnustanut, voit pitää nämä sikarit.\n\n-- Ei, viekää ne pois, en voi niitä ottaa, virkkoi Väinö laskeutuen\nistumaan tuolille ja peittäen käsillä kasvonsa.\n\n-- Kaikki on sovittu ja unhoitettu, ole nyt siis taas iloinen, sanoi\nHannes Borg.\n\nVäinö katsahti isäänsä surullisena, ja Hannes Borg muisti taas hänen\näitivainajansa kauniit silmät.\n\n-- Etkö lähde alakertaan, Väinö? Saamme heti kahvia, kysyi isä.\n\n-- Minun on niin paha olla, vastasi Väinö. Antakaa minun lähteä\nhiihtämään. Se minua virkistäisi.\n\n-- No niin, miten tahdot. Mutta tule ajoissa kotiin päivälliselle.\n\nVäinö läksi hiihtämään. Ikkunasta hänen isänsä näki, miten tuo\njäntevä nuori mies voimakkain liikkein suksillaan kiiti tasaisen\nniityn poikki ja katosi punaisen ladon kohdalla metsään.\n\nHannes Borg istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi merkitä\npaperille esitelmän pääkohtia, jonka hän aikoi pitää seuraavassa\nnuorisoseuran iltamassa. Mutta -- tämä työ ei luistanut. Hän laski\nkynän pöydälle ja jäi miettimään, tokko hän pystyisi kasvattamaan\npojastaan kunnon ihmistä, karsimaan pois hänen pahat taipumuksensa ja\nkiinnittämään hänet isäänsä ja kotiinsa.\n\nKeskitalven iltapäivä pimeni, ja Henrika tuli ilmoittamaan, että\npäivällinen oli valmis. Väinöä ei kuulunut. Tohtori Borg käski\nHenrikan vielä odottaa jonkun aikaa, ennenkuin toi ruuan pöytään.\nMutta kun ei odotettua ollenkaan näkynyt, Hannes Borg istuutui yksin\nsyömään. Päivällisen jälkeen hän muutaman kerran kävi katsomassa\npihanpuolisesta ikkunasta, eikö hiihtäjää näkyisi. Mutta turhaan.\nIkävissään hän otti esille viulunsa, johon ei ollut pitkiin aikoihin\nkajonnut. Hän alkoi soittaa nuoruutensa aikuisia kappaleita. Välillä\njousi vaipui alas, ja hän ajatteli: -- Oliko Väinö tämän lyhyen\noleskelun jälkeen taas jättänyt kotinsa? Eikö hän täällä viihtynyt?\nOliko kulkurielämä painanut häneen liian syvät jäljet? -- Ei, se ei\nvoinut olla mahdollista. Olihan hänessä heikkoutta ja pahaa, mutta\nmyös herkkää ja hyvää, Borgin suvusta periytyneitä ominaisuuksia...\n\nHuomaamattaan hän alkoi soittaa kansanlauluja, ja niiden joukossa oli\nmuutamia harvinaisia, jotka hän nuorena ylioppilaana jalkamatkoillaan\noli kuullut sydänmailla.\n\nKun hän viimein herkesi ja katsahti taakseen, hän näki Väinön istuvan\ntuolilla ovensuussa. Nuorukaisen kasvoilla oli soiton herättämä\nharras ilme.\n\nHannes Borg meni iloisena hänen luokseen ja huomasi hänen silmissään\nliikutuksen kostean väikkeen.\n\nVäinö nousi ja mutisi:\n\n-- Tulin hiihtäneeksi liian kauas, jalkojani paleli ja poikkesin\nkirkonkylään lämmittelemään.\n\n-- Odotin sinua jonkun aikaa päivälliselle. Sinun on kai nyt kova\nnälkä. Saamme heti illallista.\n\nSeisoessaan Väinön vieressä hänestä tuntui kuin pojan henki olisi\nlöyhkännyt väkijuomille. Mutta hän ei sanonut mitään ja toivoi\nerehtyneensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ennen lähtöänsä nuorisoseuran iltamaan Hannes Borg\nsanoi Väinölle:\n\n-- Etkö tule mukaani, minä pidän siellä esitelmän. Soisin, että\nsaisit hyviä ja hauskoja tovereita, joita on useitakin kuulijoiden\njoukossa. Viihtyisit sitten paremmin tällä seudulla.\n\n-- En oikein tiedä, vastasi Väinö. Kun metsätöissä ollessani kävin\niltamassa, näyttivät minua sormella ja sanoivat punikiksi.\n\n-- Tämän pitäjän nuorisoseuralaiset eivät sitä tee, sen takaan. He\novat siksi valistuneita.\n\n-- Kun ehdin enemmän perehtyä tähän kaikkeen... se on alussa niin\noutoa.\n\n-- Niinkuin tahdot. Mutta miten saat iltasi kulumaan minun\npoissaollessani?\n\n-- Onhan minulla ne kirjat, jotka teiltä sain.\n\n-- Niin, jospa todella niitä lukisit. Henrika valmistaa sinulle\nillallisen. Sinun ei tarvitse minua odottaa, jos sattuisin viipymään.\n\nHevonen oli pihaportaiden edessä, ja Hannes Borg läksi kirkonkylään.\nNuorisoseuran uutta taloa ei oltu vielä rakennettu erimielisyyksien\ntähden, ja kokoukset ja iltamat pidettiin toistaiseksi erään\nvarakkaan talon isossa tuvassa.\n\nVäkeä oli kokoontunut tavallista runsaammin. Kauppias Herhiläkin oli\nsiellä, ja hän tuli imartelevana tervehtimään tohtori Borgia eteiseen\nsanoen:\n\n-- Jos tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, jään minäkin\nkuuntelemaan esitelmäänne. Tosin tohtori puhuu etupäässä nuorille,\nmutta saattaa näin keski-ikäisellekin olla siitä oppimista, kun\ntohtori on niin perehtynyt kirjallisuuteen ja taideasioihin, vaikka\nkyllä minäkin luen kirjoja, mikäli monet hommani sallivat, mutta\neihän se meikäläinen voi olla niihin niin perehtynyt kuin sellainen\npesialisti kuin tohtori...\n\n-- Tällä kertaa en aio puhua kirjallisuudesta, vaan\nsovinnollisuudesta ja nuorisoseurojen tehtävästä sen edistämiseksi --\nnäin keskeytti tohtori Borg Herhilän puheen.\n\nKauppias Herhilän kasvot kuvastivat pettymystä, ja hän huomautti:\n\n-- Sovinnollisuus olisi kyllä hyvä olemassa, mutta eipä sitä löydä\ntästä matoisesta maailmasta. Esimerkiksi kapteeni Eversen. Olenhan\nsitä miestä auttanut, mutta onkos se siitä kiitollinen. Kaikkea\nmuuta. Ylpeä se vaan on ja katselee meikäläistä vaan noin yli olkain.\nSanovat, että se nyt on tullut säästäväisemmäksi, mutta luulen, että\nse jo voi olla liian myöhäistä...\n\n-- Kuulijani odottavat minua, sanoi Hannes Borg ja siirtyi tupaan.\n\nHetken aikaa puhuttuaan hän huomasi, että Herhilä, joka oli\nistuutunut lähelle ovea, livahti tiehensä, eikä häntä sinä iltana sen\nenempää näkynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuorisoseuran illanvietto kesti kauan. Oli jo myöhäinen, kun Hannes\nBorg palasi Koivukoskelle. Väinön ikkuna yläkerrassa oli pimeä. --\nHän on jo makuulla, ajatteli Hannes Borg. Henrika tuli häntä vastaan\neteisessä ja ilmoitti tapansa mukaan, että oli säästänyt tohtorille\niltaruokaa. Hän lisäsi:\n\n-- Se nuori herra söi illallista ja sanoi sitten lähtevänsä\nkävelylle. Siitä on nyt kolmatta tuntia aikaa, eikä se vieläkään ole\npalannut.\n\nHannes Borg söi kiireisesti illallisensa, puki jälleen yllensä\npäällystakin ja läksi ulos. Sukset olivat paikoillaan. Hän läksi\nastumaan niityn poikki punaiselle ladolle vievää ajotietä, toivoen\nkohtaavansa poikansa. Mutta saavuttuaan tien mutkaan, hän kääntyi\nkatsahtaen pihalle päin. Navetan päässä olevan pesutuvan ikkunasta\npilkoitti valoa. Tämä tuntui omituiselta, kun Henrika oli ainoa, joka\nsiellä kävi ja askarteli, ja hän tiesi Henrikan jääneen keittiöön.\nHän päätti ottaa asiasta selvän, palasi pihalle ja riensi pesutupaan.\nTultuaan lähelle hän kuuli sisältä ääniä ja naisen laulunloilotusta.\nHän astui pesutuvan eteiseen ja tempasi oven auki. Sisällä istui\nVapun Junu, käsi Heti Vaaksan kaulassa. Heidän edessään pöydällä oli\nviinapullo, ja kahvikuppi teki juomamaljan virkaa. Lähellä heitä\nistui Väinö, ihaillen tätä hellää idylliä. Kaikki kolme olivat jo\nvahvasti ryypiskelleet.\n\nHannes Borg tiesi, että Heti Vaaksa kapinan aikana oli toiminut\nilmiantajana, jonka vääristä kanteluista moni kunnon mies ja\nnuorukainen oli joutunut punaisten uhriksi. Nähdessään oman poikansa\ntässä huonossa seurassa Hannes Borg ei voinut hillitä itseään, vaan\nsanoi vihoissaan:\n\n-- Sinun pitäisi hävetä, Junu, kun tulet vieraaseen taloon\njuopottelemaan ja houkuttelet toisen samaan paheeseen.\n\nJunu karkasi pystyyn ja sanoi röyhkeästi:\n\n-- Eipä tässä ole tarvinnut houkutella, kun hänellä itsellään on\nollut niin hyvä halu. Mutta voidaan lähteä muuallekin, ei meidän ole\npakko jäädä tänne.\n\nHannes Borg huudahti:\n\n-- Sinun mittasi, Junu, alkaa jo olla täysi. Liian moni tietää,\nmillaista ammattia näillä seuduilla harjoitat. Kiellän sinua\nankarasti tästälähin seurustelemasta poikani kanssa ja tarjoamasta\nhänelle väkijuomia, muuten asetan sinut viranomaisten valvonnan\nalaiseksi.\n\n-- Enpä minä kaipaa herraskaisten poikien seuraa, ärjäisi Junu. Enkä\nniitä teidän viranomaisianne pelkää.\n\nHän veti mielenosoituksellisesti tupesta ison puukkonsa ja työnsi sen\ntakaisin tuppeen, lyöden pari kertaa nyrkillään sen varren päähän.\n\nHän tiuskaisi:\n\n-- Lähdetään, Heti.\n\nHe poistuivat pesutuvasta. Väinö oli noussut, hän näytti\nkiihoittuneelta ja aikoi seurata heitä.\n\n-- Sinä et saa lähteä heidän seuraansa, sanoi Hannes Borg, luja kaiku\näänessä, ja kiellän sinua koskaan seurustelemasta heidän kanssaan.\n\nVäinö ei välittänyt tästä kiellosta, vaan lähestyi ovea, mutisten:\n\n-- En ole tähän taloon pyrkinyt, eikä minun ole pakko jäädä tänne,\nkyllä minä muuallakin itseni elätän.\n\nHannes Borg tarttui hänen käsivarteensa ja virkkoi:\n\n-- Sinä et lähde mihinkään. Näen, ettei sinuun lempeys ja hyvyys\nvaikuta, sinä olet kiittämätön, ja sinussa piilee vielä pahankurinen\nnulikka.\n\nNuori mies tempautui rajusti irti ja juoksi ulos.\n\nHannes Borg tyyntyi sen verran, että huomasi kiivaudessaan menneensä\nliian pitkälle. Hän riensi poikansa jälkeen ja sanoi jo paljoa\nlempeämmin:\n\n-- Väinö, viivy vielä hetkinen, puhukaamme tyynesti, ja kaikki voi\nvielä kääntyä hyvin päin.\n\nVäinö ei antanut itseään pidättää ja huusi mennessään:\n\n-- Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.\n\nHän kiiruhti Junun ja Heti Vaaksan jälkeen ja saavutti heidät\najotiellä vähän matkaa portista, ja kaikki kolme poistuivat\nkirkonkylään päin nopein askelin.\n\nHannes Borg katsoi kotvan heidän jälkeensä ja oivalsi, ettei ainakaan\nsinä hetkenä ollut mitään tehtävissä, ja raskain mielin hän palasi\nsisälle.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nPari päivää Hannes Borg oli turhaan odottanut Väinön paluuta. Mökin\nVapulta ja useilta muilta henkilöiltä hän oli tiedustellut Junun\nolinpaikkaa, olettaen, että hänen poikansa yhä oli hänen seurassaan.\nHänelle kerrottiin, että Junu ja Heti ja heidän seurassaan eräs nuori\nmies olivat yhdessä poistuneet kirkonkylästä, eikä heitä sen koommin\noltu nähty. Junu oli ilmeisesti pelästynyt tohtori Borgin uhkauksesta\nja oli päättänyt lähteä pois paikkakunnalta.\n\nVäinön poistuminen koski kipeästi hänen isäänsä. Hän ajatteli\nkatkerana, että kulkurielämä ehkä jo oli painanut poikaan niin syvät\njäljet, etteivät ne enää olleet poistettavissa.\n\nOlivatko hänen nuoruutensa intohimoinen kiintymys ja sen seuraukset\nniin suuri rikos, että hänen koko elämänsä yksinäisyydellä täytyi\nniitä sovittaa?\n\nHän vaipui usean päivän ajaksi vaiteliaaseen synkkämielisyyteen.\nSitten hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että hänen oli\nalistuminen kohtaloonsa, että hänen poikansa voittopuolisesti tuli\näitiinsä, että hän perinnäisominaisuuksien ja aikaisemman elämänsä\nvaikutuksesta kenties oli tavallaan onnellisempi siinä maailmassa,\njohon oli tottunut, ja että ehkä on tehotonta koettaa muuttaa toisen\nihmisen luontoa. Jos ei Väinö vapaaehtoisesti palaisi ja elleivät\nhänen elintapansa olleet muutettavissa, oli kai parasta, niin\nsurullista kuin se olikin, että isä ja poika elivät erossa, kumpikin\nomassa maailmassaan.\n\nHannes Borgin mieleen muistui, että tammikuun viidenteentoista\npäivään tuskin oli viikkoa jäljellä, ja taas leimahti hänen\nintohimoinen kiintymyksensä Aino Vanajaan ilmiliekkiin. Ja tuntui\nsiltä, kuin hän jälleen hillittömästi antautumalla tämän tunteen\nvaltaan olisi hakenut viihdytystä poikansa suhteen kokemastaan\npettymyksestä. Hän päätti kohdatessaan Aino Vanajan käyttää kaiken\nvaikutusvaltansa ja vakuuttavasti ja lämpimästi tulkita tunteensa,\nkehoittaa häntä, jos mahdollista, jättämään taiteilijauran ja\ntulemaan hänen vaimokseen.\n\nAino Vanajan vastaanoton hän aikoi tehdä juhlalliseksi, viettää\nsitä Helsingissä tai Koivukoskella. Huomatessaan pukunsa jo\nvanhanpuoleiseksi hän päätti lähteä Helsinkiin tilaamaan uuden puvun\nja samalla tekemään ostoksia.\n\nEnnen lähtöään hän teroitti Henrikan mieleen, että hän kohtelisi\nVäinöä hyvin, jos tämä sillä aikaa palaisi Koivukoskelle, ja\nälykkäälle renkipojalle hän antoi toimeksi kirkonkylästä puhelimitse\nheti ilmoittaa Helsinkiin matkustajakotiin, jos Väinö tulisi.\n\nItsekseen hän ajatteli sitä vaikeutta, joka syntyisi, jos Väinö\npalaisi juuri samaan aikaan kuin Aino Vanaja -- siitähän aiheutuisi\npitkiä selittelyjä, jotka häiritsisivät Aino Vanajan vastaanottoa.\n\nHelsinkiin tultuaan hän poikkesi rauhalliseen matkustajakotiin,\njossa ennenkin oli asunut. Vapaussodan jälkeen hän vaan pari kertaa\npikimmiltään oli käynyt pääkaupungissa. Uudet olot, muutamien\nhyvien tuttavien tapaaminen ja jonkun tunnin työskentely Yliopiston\nkirjastossa tuottivat hänelle virkistystä niistä levottomista\najatuksista ja polttavista tunteista, jotka hänen sisällään\ntemmelsivät.\n\nNeiti Vanaja oli viime kirjeessään maininnut olevansa Helsingissä\ntammikuun 15. päivänä. Siihen oli vielä aikaa kolme päivää, mutta\nHannes Borg odotti jälleennäkemishetkeä yhtä kärsimättömänä ja\nkuumeisena, kuin olisi se tapahtuva jo sinä päivänä.\n\nTammikuun aikainen iltapäivähämärä laskeutui yli kaupungin. Hannes\nBorgilla oli asiaa asemalle. Hän oli unhoittanut antaa Samuli\nAuralle eräitä määräyksiä ja vei kirjeen asematalon postilaatikkoon.\nPalatessaan asemalta hän poikkesi kulkemaan Kaivokatua. Vähää\nennenkuin hän saapui Seurahuoneen ovelle, näki hän siitä tulevan ulos\nkookkaan upseerin ja naishenkilön. Hannes Borg ei ensin kiinnittänyt\nheihin erityistä huomiota. He astuivat hitaasti, ja tultuaan\nlähemmäksi Hannes Borg tunsi, että tuo upseeri oli kapteeni Eversen.\nHänen vieressään kävelevä nainen oli hienosti puettu, hänellä\noli yllään upea kärpännahkakauluksinen sametti-kappa ja päässä\nleveälaitainen hattu, jota koristi tuuhea valkoinen sulka.\n\n-- Joku näyttelijätär tai ulkomaalainen primadonna, hän ajatteli.\n\nMutta katseltuaan tuota naista tarkemmin, hän huomasi, että se oli\nAino Vanaja. Mutta oliko se mahdollista? Noin ruhtinaallisen upeasti\npuettuna ja jo kotimaassa aikaisemmin kuin oli ilmoittanut.\n\nTämä sai Hannes Borgin tyrmistyksen ja äärimäisen levottomuuden\nvaltaan. Kiireissään hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Mennäkö\nmuitta mutkitta heitä tervehtimään ja pyytää neiti Vanajalta\nselitystä, miksi hän oli saapunut aikaisemmin? Mutta miten eroittaa\nnuo molemmat toisistaan? Se, että Aino Vanaja ja Eversen tulivat\nSeurahuoneelta ja yhdessä läksivät kaupungille, viittasi siihen, että\nhe aikaisemmin olivat sopineet kohtaamisesta. Eikö siis ollut turhaa\ntunkeutua heidän välilleen? Eikö ollut parasta, että Hannes Borg oli\nheitä puhuttelematta ja ainaiseksi käänsi selkänsä heille molemmille?\n\nNiin hän ensin katkeruutensa yllyttämänä aikoikin tehdä. Mutta\nseuraavassa tuokiossa ääni hänen sisällään vaatimalla vaati häntä\npuhuttelemaan Aino Vanajaa ja saamaan varmuutta. Mutta oliko se\nsaavutettavissa? Ehkä he jo kauankin, ehkä jo ulkomailla olivat\nolleet suhteissa, ja sen he kyllä osaisivat peittää. Vaistomaisesti\nhän kuitenkin seurasi heitä ja aikoi sopivassa kadunkulmassa\ntervehtiä heitä, jos ei muun vuoksi, niin todistaakseen neiti\nVanajalle, että oli nähnyt hänet Eversenin seurassa.\n\nHe eivät olleet häntä huomanneet, vaan kulkivat edelleen, ja\ntultuaan Heikin puistoon he alkoivat astua keskikaupungille päin. He\nkääntyivät Etelä-Esplanaadikadulle vilkkaasti keskustellen.\n\nHannes Borg seurasi heitä yhä, tietoisena siitä, että tämä menettely\noli jotain nöyryyttävää ja alentavaa. Mutta hänen sisällään kaiveleva\nkatkeruus ja hurja mustasukkaisuus saivat hänet hylkäämään kaikki\nsovinnaisuuden vaatimukset, ja hän seurasi heitä hellittämättä kuin\nsalaurkkija.\n\nHe poikkesivat oikealle kulkemaan Fabianinkatua, ja Hannes Borg\npäätti heidän tultua syrjemmälle toteuttaa aikeensa. Mutta joka\nkerta kun hän joudutti askeleitaan, tuntui salainen voima häntä\npidättävän. He olivat saapuneet Kasarmintorin kulmaan ja poikkesivat\nkulkemaan sen vasenta laitaa pitkin Tähtitorninmäelle päin. Heidän\nkääntyessään kadunkulmassa Hannes Borg luuli huomaavansa, että\nEversen vilahdukselta hänet näki, mutta hän ei ollut siitä varma. He\nolivat nyt alkaneet astua nopeammin.\n\nHeidän saavuttuaan lähelle Fabianinkadun päätä Hannes Borg, joka oli\npysytellyt toisella puolen katua, joudutti askeleitaan, kulki kadun\npoikki, meni heidän luokseen, tervehti ja sanoi:\n\n-- Anteeksi, että häiritsen. Neiti Vanaja on siis saapunut kotimaahan\naikaisemmin kuin mitä minulle ilmoititte viime kirjeessänne.\n\nHänen äkillinen ilmestymisensä ja huomautuksensa saattoi neiti\nVanajan niin ymmälle, ettei hän muutamaan silmänräpäykseen osannut\nsanoa mitään. Mutta pian hän tointui ja virkkoi:\n\n-- Tärkeä sähkösanoma kutsui minut kotia muutamia päiviä aikaisemmin\nkuin aikomukseni alun pitäen oli ollut. On kyseessä kiireiset\nneuvottelut opintojeni jatkamisesta.\n\n-- Olen sattumalta käymässä Helsingissä, huomautti Hannes Borg.\nPalaan huomenna Koivukoskelle, mutta minulla olisi ylen tärkeää\npuhuttavaa kanssanne, neiti Vanaja. Saanko tavata teidät mitä\npikimmin?\n\nEversen, joka tämän keskustelun aikana oli näyttänyt kärsimättömältä\nja odottanut sopivaa tilaisuutta keskeyttääkseen sen, sanoi:\n\n-- Neiti Vanaja on lupautunut syömään päivällistä minun kanssani\ntänään. Pidän ehdottomasti kiinni tästä lupauksesta.\n\n-- Luulen, että osottamani harrastus neiti Vanajan ulkomaanmatkaan ja\nopintoihin antaisi minulle etusijan... mutisi Hannes Borg.\n\nEnnenkuin Aino Vanaja ehti vastata, ehätti Eversen huomauttamaan:\n\n-- Neiti Vanaja on muuttanut taidealaa. Minulla on kunnia kuulua\nniihin, jotka järjestävät hänen tulevien opintojensa taloudellisen\npuolen.\n\nOttamatta huomioon tätä keskeytystä Hannes Borg virkkoi:\n\n-- Minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne, neiti Vanaja,\njo tänään ja niin pian kuin suinkin.\n\nAino Vanajan kasvot kävivät jäykiksi ja hän sanoi:\n\n-- Huomenna olen valmis keskustelemaan kanssanne, herra tohtori, ja\ntekemään tiliä kaikesta.\n\n-- Kieltäydyttekö siis myöntämästä minulle kohtaamista tänä\niltapäivänä, vaikka vakuutan, että siitä riippuu kohtaloni ratkaisu.\n\n-- En voi tänään, sanoi Aino Vanaja lyhyesti. Hannes Borgin sisällä\nalkoi kiehua sanomaton katkeruus noita molempia kohtaan, jotka\nraatelivat hänen sisimpäänsä, ja jotka seisoivat niin kylminä ja\narmottoman taipumattomina hänen edessään. Hän ei voinut hillitä\nitseään, vaan huudahti:\n\n-- En siis tahdo tästälähin häiriten tunkeutua elämäänne, neiti\nVanaja, ja kadun, että olen uhrannut harrastusta niin kylmälle ja\nkiittämättömälle henkilölle kuin te.\n\n-- Saan huomauttaa, virkkoi neiti Vanaja, etten ole pyytänyt teidän\nharrastustanne enkä suoraan sanoen taloudellista avustustanne. Voin\nvakuuttaa, että niin pian kuin suinkin maksan teille velkani takaisin.\n\nTähän Eversen lisäsi loukkaava sävy äänessä:\n\n-- Huomispäivänä lähetän teille shekin, herra tohtori. Neiti\nVanajalta toivon saavani tietää suorittamanne rahamäärän suuruuden.\n\n-- Minä en ole halukkaampi kuin sisarentyttärenikään vastaanottamaan\n_teiltä_, herra kapteeni, rahallista korvausta tai maksumääräyksiä.\n\nNäin sanottuaan Hannes Borg nosti lakkiaan ja poistui heidän luotaan.\n\nHe olivat tämän kiihkeän keskustelun kuluessa saapuneet\nTähtitorninmäen huipulla olevalle pyöreälle leikkikentälle. Ennenkuin\nHannes Borg alkoi laskeutua sen laidassa olevia kiviportaita alas\npalatakseen kaupungille hän katsahti taakseen ja näki heidän astuvan\nKaivopuistoon vievää tietä. Hän muisti kuulleensa, että Eversenillä\nKaivopuistossa oli vuokrattuna huoneusto, jossa hän tiheillä\nkäynneillään pääkaupungissa asui ja jossa toimeenpani herkullisia\naterioita ja hurjia juominkeja.\n\n-- Menkööt, ajatteli Hannes Borg. Tuo nainen on säälimättä iskenyt\nveitsen sydämeeni. Menköön siis vihamieheni luo.\n\nHän riensi kaupunkia kohti, aikoi käydä matkustajakodissa, maksaa\nlaskunsa ja heti palata maalle. Mutta tultuaan matkustajakotiin,\nhän oli niin väsynyt ja lamautunut, että päätti siirtää matkansa.\nHän heittäytyi rentona sohvalle, tuntien sisällään epätoivoista\nahdistusta. Mikäli veren kuohunta tyyntyi, hän alkoi täysin tajuta\nhäntä kohdanneen iskun vakavuutta. Miksi hän olikaan kiihoittanut\ntuon itsenäisen ja ylpeän naisen uhmaa, miksi hän oli antanut tuon\ntuskallisen kohtauksen kärjistyä huippuunsa? Eikö vielä ollut\nmahdollista aikaansaada sovintoa? Hän olisi nyt ollut valmis uuteen\nja suurempaankin nöyryytykseen, jos vielä olisi saanut tavata\nAino Vanajan ja pyytää anteeksi äskeistä tungettelevaisuuttaan ja\nkiihkeyttään. Mutta hän huomasi, että oli myöhäistä korjata, mitä\näsken tapahtui. Olihan melkein mahdotonta ainakaan sinä päivänä\npäästä Aino Vanajan yhteyteen. Eversen osasi kyllä häntä vankasti\nvartioida.\n\nJa tyynnyttääkseen itseään hän ajatteli Eversenin töykeätä\nesiintymistä ja Aino Vanajan välinpitämättömyyttä. Mutta kaikki vaan\nturhaan. Intohimo oli syöpynyt liian syvälle sydän juuriin.\n\nKipeästi hän nyt kaipasi ihmistä, jolle olisi uskonut surunsa. Mutta\najatellessaan niin sanottuja ystäviään ei hän muistanut ainoatakaan,\njolle olisi tahtonut täydesti avata sydämensä. Hänellä oli se\nkokemus, että ani harvat osottavat toisen kipeälle kärsimykselle\nsellaista ymmärtämystä, joka lohduttaisi. Useimmiten, näin hän\najatteli, saa kuulla yleisiä lauseita, sellaisia kuin: \"aika parantaa\nkaikki haavat\" ja \"kunhan ehdit tyyntyä, näet kaikki toisessa\nvalossa\", tai \"se henkilö ei varmaankaan ansaitse, että hänen\ntähtensä noin suret\".\n\nHänen muististaan sukelsi kuitenkin esille yhden tuttavan nimi,\njonka seura olisi häntä viihdyttänyt. Se oli Reino Ahti, eräs\n\"originaali\", konttoristi ammatiltaan ja huomaamaton syrjässä\neläjä, mutta sivistynyt, aikaansa seuraava ja hienotunteinen\nmies. Hannes Borg haki hänen puhelinnumeroaan luettelosta. Hän ei\nsitä löytänyt ja muisti nyt, ettei Ahti koskaan ollut kodissaan\nkärsinyt puhelinta. Vieläkö hän asui samassa paikassa, siellä\nHermannissa? -- Katua Hannes Borg ei muistanut. Hän aikoi soittaa\npoliisilaitoksen osoteosastoon, mutta hylkäsi tämän aikeen, tuntien\nsinä hetkenä olevansa vailla kaikkea toimintatarmoa. Mutta kolkkoon\nmatkustajakodin huoneeseen hän ei voinut jäädä. Ilma siellä\ntuntui tukahuttavalta. Hänen täytyi päästä ulos, lähteä pitkälle\nkävelylle. Se vähän rauhoittaisi. Kaupungin katuja hän karttoi. Nuo\nvälinpitämättömät tai turhanpäiväisestä naureskelevat ohikulkijat\nhäntä häiritsivät. Hän suuntasi kulkunsa Kaisaniemeen ja sieltä\nEläintarhaan. Rautatien yli vievälle sillalle hän pysähtyi. Etäällä\nkiilsivät saapuvan junan veturilyhdyt. Huumaus nousi hänen päähänsä.\nJos hän heittäytyisi alas sillalta ja antaisi eteenpäin kiitävän\njunan pyörien murskata itsensä! Silloin kaikki olisi lopussa.\n\nMutta hän oli kuin jähmettynyt paikalleen, kuin horrokseen vaipunut,\nnojatessaan sillan kaiteisiin, ja vasta kun veturin höyry alhaalta\nsyöksyi hänen kasvoihinsa, hän heräsi ja alkoi astua eteenpäin,\nAlppilaa kohti. Kauempana hän tunsi outoa raukeutta jäsenissään ja\nlaskeutui istumaan tien laidassa olevalle penkille. -- Miksi hän ei\nvapaussodassa saanut kuolla, kun kuolema jo katsoi häntä suoraan\nsilmiin? Silloin häneltä olisi säästynyt tämä raateleva tuska.\n\nHän oli istunut siinä puolisen tuntia vaipuneena horrostilaan.\nKaksi sotilasta kulki ohi lemmittyineen. He olivat iloisia,\ntupakoivat ja naurattivat naisiaan. Hannes Borg heräsi horroksesta\nja tunsi viiltävän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän nousi ja alkoi\npalata kaupunkiin. Lyhdyn kohdalla hän katsoi kelloaan: vielä noin\npuolitoista tuntia viimeisen junan lähtöön. Jos hän kiiruhti, ehti\nhän käydä majatalossa, järjestää laskunsa ja joutua junaan. Hän\ntakertui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pois hänen\ntäytyi päästä kaupungista, sieltä, missä hänen onnensa sinä yönä\nmurskattiin, pois omaan pieneen kotiinsa, joka sentään viihdytti ja\njossa hän saattoi puhua hyväätarkoittavien ihmisten kanssa. Ja hän\nalkoi joutuin astua takaisin kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla hän kyytihevosella pieneltä asemalta saapui\nKoivukoskelle. Hän oli jo senverran rauhoittunut, että päätti olla\nHenrikaa ja Samuli Auraa herättämättä. Renkituvasta ja talosta ei\nnäkynyt valoa. Hän asetti matkalaukkunsa pihanpuolisille portaille.\nSilloin hän kuuli Rob Royn, uskollisen talonvahdin, haukunnan\nsisältä eteisestä, avasi oven ja tervehti iloa uhkuvaa koiraansa.\nVaistomaisesti tajuten herransa alakuloisuuden viisas eläin hiljensi\nintoansa ja nuoleskeli hellästi hänen kättänsä.\n\nOli tähtikirkas kuutamoyö. Hannes Borg tiesi, ettei hän sinä\nyönä saisi unta, ja kun ei ketään talon väestä näkynyt, hän\npäätti lähteä kävelemään jäälle ja vastakkaisen rannan kalliolle,\njonka huipulta hän usein oli katsellut tähtiä. Hän oli lukenut\nyleistajuisia tähtitieteellisiä teoksia ja tunsi tärkeimmät tähdet ja\ntähtisikermät. Rob Roy seurasi häntä, hiipien hänen vieressään.\n\nPakkanen oli kiihtynyt ja lumi narskahteli jalkojen alla. Taivaalla\nkiiti harvoja läpikuultavia valkoisia untuvapilviä ja jäinen tuuli\nlakaisi kuivaa löysää lunta, joka kahisten solui jäätä pitkin,\njopa se väliin pyyhkäisi sitä niin korkealle, että se hiveli hänen\nkasvojaan. Silloin hän tunsi, kuinka hänen ohimonsa polttivat ja\nkuinka virkistävä tuo kylmä hyväily oli.\n\nTie vei avannon ohi. Sen ääressä oli varrellinen sanko. Avannosta oli\nilmeisesti äskettäin otettu vettä, sitä peitti vaan ohut jääkuori.\nHannes Borg puhkaisi sen sangon varrella, täytti sangon vedellä ja\nalkoi himokkaasti juoda jääkylmää vettä. Kuinka se jäähdytti hänen\nverensä hivuttavaa hehkua. Jospa hän olisi saanut yhtä tehoisan\nsammutuksen sielunsa poltolle!\n\nHän joi sitä ylenmäärin, kunnes taas tunsi väristystä ruumiissaan,\nlaski sangon avannon reunalle ja jatkoi kävelyään.\n\nYlhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä\nkirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti\nkuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa\ntornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.\n\nHänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä\nesiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä\nsyrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut\nlevätä syvän kinoksen peittämänä...\n\nVihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat\nhumisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä\nne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet.\nJärkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan,\nvalonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän\naurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin,\nmissä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä.\nMikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen\ntarkoitus? -- Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää\ntoisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon\nvastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi\nsamaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!\n\nHän ajatteli itsekseen:\n\n-- Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan\nhe ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä\nhuokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee\nmitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se\nvaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka\nahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän\nkatsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön,\njota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän\nlaskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.\n\nSamuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:\n\n-- Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan -- ne naishenkilöt ovat aina\nniin levottomia -- se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin\nmenevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se\npelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori\non mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta\ntahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.\n\n-- Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori\nBorg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin\nkävelemään.\n\nAuran tarkka silmä oli huomannut, että Hannes Borgin kasvot olivat\nkärsivät ja kuumeiset, ja hän virkkoi:\n\n-- Kovin sairaaltapa tohtori näyttää. Tohtorin pitäisi joutua tästä\npakkasesta lämpimään vuoteeseen.\n\n-- Välistä sielun sairaus on ankarampi ruumiin kipua. Silloin ei auta\nvuode eikä uni.\n\nAura vaikeni hetken. Sitten hän koetti lohduttaa murheellista\nisäntäänsä:\n\n-- Se on totta se. Minähän olen vaan yksinkertainen kansanmies,\nenkä kykene lieventämään sellaisen miehen surua kuin tohtorin.\nMutta olen omassa halvassa elämässäni tullut huomaamaan, että suru\non kestettävä. Sitten vasta sydän rauhoittuu tai puutuu ja tuska\nhellittää raadellun ihmisrinnan.\n\n-- Samuli on oikeassa. Ja alussa suru on haikein kestää. Kun siihen\ntottuu, sitä on helpompi kantaa.\n\nHänen uskollisen palvelijansa osanotto teki hänelle hyvää.\n\nSaavuttuaan sisälle ja riisuttuaan päällystakkinsa, Hannes Borg\ntunsi itsensä niin heikoksi, että hänen viipymättä täytyi paneutua\nvuoteeseen. Hänellä oli kova kuume, ja hän pyysi Henrikalta usein\nkylmää vettä juodakseen. Aamuyöstä hän alkoi hourailla. Hänellä oli\nnäky, joka sai hänet levottomasti kääntymään vuoteessaan. Hän oli\nvielä seisovinaan jäällä. Mutta se oli paljoa avarampi, se ulottui\nsilmänkantamattomiin. Tähdet säteilivät entistään kirkkaammin. Hänen\neteensä tälle jäälakeudelle ilmestyi paljasjalkainen nainen, joka oli\npukeutunut ohueeseen jalokivillä siroitettuun harsohameeseen. Hänen\nsirot jäsenensä ja solakka vartalonsa kuulsivat sen läpi. Hänellä oli\nkullanhohteinen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Kiihoittava soitto\nalkoi kaikua etäällä. Se läheni vihurin mukana. Siinä lauloivat\ntuhannet viulut vienosti, siinä pauhasi välistä ukkosen jylinä.\nJa nainen alkoi tanssia kiehtovin liikkein. Lunta pyrytteli hänen\nympärillään, mutta hänen ihania paljaita jalkojaan ei palellut. Hän\nlähestyi tanssijatarta ja aikoi poimia yhden jalokiven hänen hameensa\nhelmasta, mutta kun hän tarttui siihen, se poltti hänen käteensä\nsyvän haavan.\n\nHannes Borg päästi voihkinan ja heräsi.\n\nHenrika, joka valvoi viereisessä huoneessa, meni herättämään\nrenkipojan ja käski hänen lähteä kirkonkylään lääkäriä hakemaan.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nViikon ajan Hannes Borg sairasti, loppupäivinä liikkuen ylhäällä\nhuoneessaan. Hänen vilustumisensa oli ollut ankaraa laatua, mutta\nvahva luonto oli sen voittanut ja ruumiinvoimat alkoivat palata.\nHän oli melkein tyytyväinen tästä väliin tulleesta sairaudestaan,\nhän kun oli lääkäriltä saanut unilääkettä ja oli täten pelastunut\npitkistä unettomista yöhetkistä ja raskaista ajatuksista. Ja hänen\nveres sydänhaavansa oli tällä ajalla menettänyt pahimman kirpeytensä.\nSe hellitti joskus, toisinaan se taas ärtyisämmin muistutti kivusta.\nTämä kipu tuntui joskus vallan sietämättömältä. Hän tiesi, että hänen\nhenkinen tilansa oli sairautta ja hän taisteli sitä vastaan kaikella\ntarmolla, kuitenkaan voimatta siitä vapautua.\n\nEräänä päivänä hän hämmästyksekseen sai Louhivaaran hovista kirjeen,\njonka kuoressa oleva osote oli Aino Vanajan käsialaa. Kuoreen\noli suljettu shekki, johon merkitty summa vastasi Hannes Borgin\nneiti Vanajan ulkomaanmatkaa varten antamaa rahamäärää ja sen\npuolivuotiskorkoja. Shekkiä seurasi kirje:\n\n    'Kunnioitettava herra Tohtori!\n\n    Saatuani taloudelliset asiani järjestetyiksi, palautan Teille\n    korkoineen sen rahasumman, jonka hyväntahtoisesti tarjositte\n    minulle ulkomaanmatkaani varten. Kiitän Teitä parhaiten\n    uhrautuvasta avustanne ja pyydän Teitä unhoittamaan ne ikävyydet,\n    jotka olen, vaikkakin epätahallisesti, Teille aiheuttanut.\n\n                                                Kunnioittaen:\n                                               _Aino Vanaja_.'\n\nHän oli siis Louhivaaran hovissa Eversenin luona! Saadakseen rahoja\ntanssiopintojensa jatkamiseen ja upeaan elämään hän oli alentunut\nEversenin rakastajattareksi! Hän ei ollut välittänyt säädyllisyyden\nvaatimuksista, ei ihmisten tuomiosta, hän oli katsonut nuorella\nelämällään voivansa uhmata kaikkea tätä. Katkeruus täytti Hannes\nBorgin mielen. \"Ikävyyksiä\" hän siis vaan luuli aiheuttaneensa.\nEikö tuo nainen tietänyt, vai eikö ollut tietävinään, että hän\noli syynä toisen ihmisen syvään onnettomuuteen?... Hän oli saanut\n\"taloudelliset asiansa\" järjestetyiksi... kenen avulla, sen Hannes\nBorg hyvin tiesi. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään Everseniltä,\nvihamieheltään, ei jäädä hänelle kiitollisuuden velkaan. Hän tarttui\nheti kynään ja kirjoitti:\n\n    'K. Neiti Vanaja!\n\n    Tarjotessani Teille rahallisen avustukseni ulkomaanmatkaanne\n    varten, tein sen omasta vapaasta aloitteestani, asettamatta\n    ehtoja ja tarkoittamatta takaisinmaksamista. Te olette myöhemmin\n    valinnut toisenlaisen, tosin minun harrastuksilleni vieraan\n    alan. Tämä ei muuta asiaa, _silloin_ oli aikomuksenne vakavasti\n    antautua näyttämötaiteen palvelukseen.\n\n    Palautan siis nämä rahat, joita en voi katsoa minulle kuuluviksi.\n    Toivon, että valitsemallanne uudella uralla saavutatte\n    tavoittelemanne tyydytyksen.\n\n                                                 Kunnioittaen:\n                                                _Hannes Borg_.'\n\nHän sulki tämän kirjeen ja shekin kuoreen ja jätti sen Louhivaaran\nautonkuljettajalle, joka vielä viipyi portilla, keskustellen\nrenkipojan kanssa. Senjälkeen hän tunsi sisällään kolkkoa tyhjyyttä.\nLopputili oli tehty, kummallakaan ei enää tuntunut olevan toiselle\nmitään lisättävää.\n\nIllalla tuo tyhjyydentunne kävi sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä\nKuuselaan. Hänen tullessaan perille oli Fredrika rouva yksin kotona.\nHän sanoi miehensä olevan neuvottelemassa osaviljelystoverinsa kanssa\nja pian palaavan kotia.\n\nTalonemäntä vastaanotti tohtori Borgin herttaisesti kuin aina, mutta\nhän oli alakuloinen, ja hänen syvissä silmissään oli kostea väike.\n\n-- Olen kovin pahoillani, hän sanoi, että tohtori serkkuni tyttären\nkautta on saanut niin suuren surun. Kuka olisi uskonut, että Aino\nvoisi olla tohtorille niin kiittämätön ja että hän voisi antautua\nsellaiseen elämään!\n\n-- Minun syytäni on ollut, virkkoi Hannes Borg, että olen odottanut\nhänessä olevan sellaisia tunteita, joita hän ei ole minua kohtaan\ntuntenut.\n\n-- En puolestani sentään tuomitse Ainoa, sillä en luule, että hänen\nluonteensa on huono. Hän on heikkoudessaan langennut Eversenin\npauloihin.\n\n-- Heikko hän ei ole, päinvastoin hyvin lujatahtoinen. Hän kyllä\ntietää, mitä tahtoo, ja mitä hän tahtoo, sen hän järkähtämättä\ntoteuttaa.\n\nMetsänhoitaja Forsgrén astui sisään ja huudahti:\n\n-- Tervetuloa! Miten se potilas nyt jaksaa? Kuulimme sairaudestasi,\nja aioin juuri tänä iltana käydä sinua katsomassa. Mutta olethan\njalkeilla, siis vaara on ohi.\n\nHän kertoi sitten olevansa tyytyväinen osaviljelystoveriinsa, joka\noli rehellinen ja viljelysuudistuksia harrastava mies.\n\nHän katsahti vaimoonsa ja huomasi hänen surullisen ilmeensä.\nKursailemattomaan tapaansa hän jatkoi:\n\n-- Fredrika on ylen suruissaan sen serkkunsa tyttären tähden. Minä\npuolestani olen sitä mieltä, ettei se tyttö ansaitse, että kukaan\nmeistä on hänen tähtensä pahoillaan. Muuttaa Louhivaaraan asumaan\nja ruveta Eversenin rakastajattareksi... se osottaa, ettei hänellä\nenää ole häpeän tunnetta. Niin, ja siitä elämästä Louhivaaran hovissa\nkerrotaan somia juttuja. Siellä kuulemma vietetään taas lopen\nohutpukuisia orgioita suuriruhtinasten malliin.\n\n-- Mutta kuinka voitkaan puhua noin, soimasi Fredrika rouva miestään.\n\n-- Minä puhun vaan, mitä olen kuullut maanmittari Haavistolta. Ja kun\ntuntee Eversenin, se ei ole uskomatonta.\n\nHannes Borg oli käynyt kalpeaksi ja ehdotti:\n\n-- Jos sallit, tutustuisin kernaasti osaviljelystoveriisi. Hauskaa\nolisi puhua hänen kanssaan ja kuulla hänen mielipiteitään.\n\n-- Kutsumme hänet tänne, sanoi Forsgrén.\n\nSamassa tuli palvelijatar sisälle ja kertoi, että Koivukosken\nrenkipoika oli keittiössä ja tahtoi tavata tohtori Borgia.\n\nHannes Borg muisti, että hän sinä päivänä oli antanut renkipojalle\nluvan lähteä iltamaan työväentalolle, ja hän aavisti pahaa. Hän\nriensi keittiöön, ja siellä renkipoika hengästyneenä kertoi, että\ntohtorin poikaa, Väinöä, työväentalon iltamassa oli puukotettu\nrintaan.\n\n-- Se makaa siellä työväentalon eteisessä henkitoreissaan ja sylkee\nverta, näin kertoi poika edelleen.\n\nHuolimatta kovasta säikähdyksestään Hannes Borgilla oli sen\nverran mielenmalttia, että puhelimitse kutsui kirkonkylästä\nlääkärin työväentalolle, mainiten, että hänen poikaansa siellä oli\nvaarallisesti puukotettu. Hän pyysi lääkäriä kirkonkylästä lainaamaan\nauton, jotta mitä pikimmin pääsisi perille.\n\nKiireessä hän Forsgrénille kertoi, mitä oli tapahtunut, jätti hyvästi\nja alkoi renkipojan kanssa täyttä laukkaa ajaa työväentalolle, jonne\noikotietä yli jään oli noin kilometrin matka.\n\nRenkipoika kertoi tapauksesta lähemmin. Väinön ja Vapun Junun\nvälille oli syntynyt riita -- Heti Vaaksan tähden -- ja Junu oli\nsen kestäessä vetänyt puukkonsa ja iskenyt Väinöä rintaan. Poliisi\noli vanginnut Junun, joka oli tehnyt sitkeää vastarintaa. Tämä\njärjestyksenvalvoja ja paikalle osunut suojeluskuntavääpeli olivat\nvaatineet iltaman keskeyttämistä, mutta heidän vaatimustaan ei oltu\notettu huomioon. Saapuessaan perille Hannes Borg kuuli sisältä\ntanssin töminää.\n\nHän riensi eteiseen. Väinö oli laskettu pitkäkseen penkille, ja\nhänen päänsä alle oli asetettu kokoonkääritty likainen vaatekappale.\nHänen kasvonsa olivat sinervän kalpeat ja hänen rintaansa isketystä\nhaavasta kohisi esille ilmaa. Hän näytti hyvin heikolta, mutta\noli vielä niin tajuissaan, että tunsi isänsä. Hän soperteli\nkäsittämättömiä sanoja, mutta oli silloin tukehtumaisillaan, ilma\nkohisi rajummin esiin haavasta, ja suusta valui verta.\n\nHannes Borg piti tätä kaikkea arveluttavana, mutta ei tietänyt mitä\ntehdä ja odotti levottomana lääkäriä. Ennen pitkää tämä saapuikin\nautolla, ja nähtyään potilaan hän totesi, että haava ulottui\nkeuhkoon. Kun hän painoi kätensä haavaa vastaan, lakkasi ilma\nvirtaamasta esiin, ja sairas näytti hengittävän helpommin.\n\nViipymättä lääkäri ompeli haavan kiinni, ja kun tämä oli suoritettu,\ntahtoi horroksestaan herännyt Väinö taas puhua, mutta samassa valui\ntaas suusta verta.\n\n-- Älkää puhuko, kehoitti lääkäri. Täytyy jonkun aikaa olla aivan\npuhumatta.\n\nLääkäri kääntyi Hannes Borgin puoleen, joka henkeään pidättäen oli\nseurannut haavan ompelemista, ja sanoi hänelle hiljaa:\n\n-- Jumalan kiitos, ettei keuhko ole sen pahemmin vioittunut, kun\nverta ei tule sen enempää. Ja olipa onni, että tulin näin pian.\n\n-- Luuletteko, että hän voi parantua? kysyi Hannes Borg.\n\n-- Toivon sitä, jos vaan ei tule mitään käännettä pahempaan. Mutta\nminne viemme hänet? Tähän hän ei voi jäädä. Kaupunkiin häntä ei voi\nlähettää, ei ainakaan heti.\n\n-- Eikö häntä voisi paareilla kantaa Koivukoskelle?\n\n-- Se käy päinsä. Ruiskutan häneen ensin morfiinia.\n\nSaatuaan tämän ruiskutuksen sairas vaipui syvään uneen; järjestettiin\ntilapäiset paarit, ja suojeluskuntavääpelin välityksellä saatiin\nkantajat. Hannes Borg vuorotteli itse matkalla heidän kanssaan,\nosottaen mielenliikutuksestaan huolimatta väsymätöntä sitkeyttä.\nYöksi lääkäri jäi Koivukoskelle ollakseen saapuvilla sen varalta,\nettä sairaan tilassa tapahtuisi odottamaton käänne.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nMuutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi\ntoivoa poikansa paranemista.\n\nVäinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan\neräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut\nnojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla\noli asettunut, hän sanoi:\n\n-- Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.\n\nIsäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan,\nja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet\njälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.\n\nPari päivää myöhemmin Väinön tila äkkiä paheni. Hänen kuumeensa nousi\nillalla, ja lääkäri, joka kiireisesti kutsuttiin kirkonkylästä,\ntotesi sairasta tutkiessaan, että haavaan oli tullut mätää. Leikkaus\noli välttämätön. Levottomana Hannes Borg ajatteli, oliko potilas,\njonka sydämen toiminta oli heikko, kestävä leikkauksen.\n\nHelsingistä oli kutsuttu tottunut sairaanhoitajatar, jonka tuloa\nodotettiin. Väinö oli edellisen yön houraillut, eikä ollut tuntenut\nisäänsä.\n\nAamupäiväpostissa saapui Elisabetilta sähkösanoma, joka\nilmoitti, että hän oli paluumatkalla. Sama posti toi myös\nkirjeen Aino Vanajalta. Kuoressa ei ollut muuta kuin pitäjän\nsuojeluskuntapäällikön antama kuitti, jossa hän tunnusti, että neiti\nAino Vanaja oli suojeluskunnalle lahjoittanut suurehkon rahasumman.\nTämä rahamäärä vastasi sitä summaa, jonka Hannes Borg oli antanut\nhänen ulkomaanmatkaansa varten.\n\n-- Hän on ylpeä, ajatteli Hannes Borg. Mutta tämä kuitin lähettäminen\nei tehnyt Hannes Borgia katkeraksi, ja hänen poikansa sairauden ja\ntulevan leikkauksen aiheuttama jännitys sai hänet pian unhoittamaan\nsen.\n\nHannes Borg oli varovasti ilmoittanut pojalleen, että leikkaus oli\nvälttämätön. Väinö otti tämän tiedon levollisesti ja sanoi:\n\n-- Jos minut nukutetaan ja jos en enää herää, niin ettekö muistele\nminua katkerasti.\n\n-- En luule, että sinua nukutetaan täydellisesti. Lääkäri arveli,\nettä ainoastaan paikalliskuoletus on tarpeen. Ja toivon vahvasti,\nettei leikkaus ole vaarallinen. Enkä sinua koskaan muistele\nkatkerasti. Mielenmuutoksesi tuottaa minulle suurta iloa ja saa minut\nunhoittamaan kaiken sen surun, jota olen sinun tähtesi tuntenut.\n\nVäinö tarttui isänsä käteen ja painoi sitä.\n\n-- Jos kuitenkin pahin tapahtuisi, jos voimat eivät riittäisi...\nettekö näyttäisi minulle äitini valokuvaa. Tahtoisin viimeisen kerran\nnähdä hänen kuvansa...\n\nHannes Borg pelkäsi, että äidin kuvan näkeminen voisi aiheuttaa\nmielenliikutusta ja heikentää hänen vastustuskykyään, ja hän sanoi:\n\n-- Näyttäisin sen sinulle kernaasti, mutta pelkään, että se saa sinut\nliiaksi heltymään...\n\n-- Olen aivan tyyni...\n\nHannes Borg haki esille valokuvan. Väinö katseli sitä kauan, painoi\nsen povelleen, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mutta hän\nnäytti muuten rauhalliselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuheensa mukaan lääkäri käytti leikkausta varten ainoastaan\npaikalliskuoletusta. Hannes Borg päätti olla läsnä\nleikkaustilaisuudessa, ollen levoton sen onnistumisesta. Mutta se\nkävi onnellisesti, nuori mies kesti sen sankarillisesti. Kun märkä\noli valunut ulos ja siteet asetettu haavalle, vakuutti tohtori, että\npahin vaara oli ohi. Hannes Borgin ilo oli suuri ja syvä. Hän oli\nvalvonut viime yöt ja oli jännityksestä lisäksi niin rasittunut, että\nhän sen lauettua tunsi raskasta uupumusta. Lääkärin kehotuksesta hän\npani pitkäkseen työhuoneensa leposohvalle ja vaipui uneen.\n\nSeuraavana päivänä Väinön kuume oli melkoisesti laskenut, puna oli\npoissa poskilta, silmät olivat kirkkaammat, kieli oli kosteampi, ja\nhänen oli helpompi olla. Iltapuolella hän jo tunsi hiukan ruokahalua.\nJa vaikka hän seuraavina päivinä yhä vielä oli heikko, arveli\nlääkäri, että kaikki viittasi paranemiseen.\n\nVäinön toipuminen edistyikin jatkuvasti, ja kun oli kulunut pari\nviikkoa leikkauksesta, hän jo oli niin voimistunut, että hänen isänsä\nsaattoi häntä rasittamatta keskustella hänen kanssaan ja alkaa\nkohottavan ja kasvattavan vaikutuksensa. Hän sai Väinön käsittämään\nja tunnustamaan, että hänen aikaisempi elämänsä oli ollut kehno,\nettei se ollut voinut tuottaa hänelle onnea, ja että ainoastaan työ\nja säännöllinen elämä voi ihmistä tyydyttää.\n\nMutta Hannes Borg ei tahtonut yksistään keskustelun ja vakuuttavan\npuheen muodossa aikaansaada hänen sielussaan parannusta, hän koetti\nmyös uhrautuvalla huolenpidolla ja hoidolla lujasti kiinnittää hänet\nitseensä. Hän oli lääkäriltä ja sairaanhoitajattarelta oppinut\npotilaan hoitamisen, ja minkä suinkin saattoi itse siitä suorittaa,\nsen hän teki, säästämättä itseään, lähettäen sairaanhoitajattaren\nnukkumaan ja itse valvoen potilaan vuoteen ääressä.\n\nEräänä päivänä Väinö sanoi:\n\n-- Te rasitatte itseänne liiaksi minun tähteni, isä. Millä voin\nhyvyytenne koskaan palkita?\n\nHannes Borgista tämä hänen poikansa henkinen ja siveellinen\ntoipuminen oli kuin kaunis elämän antama lahja, jota hän ei ollut\nrohjennut toivoakaan.\n\nJa toisena päivänä Väinö kertoessaan puukotuksesta työväentalolla\nmainitsi, että hänen ja Junun välillä oli syntynyt riita\nvähäpätöisestä seikasta. Väinö oli pyytänyt Heti Vaaksaa tanssimaan,\nja Junu oli temmannut tytön pois hänen käsikoukustaan sanoen, että\nHeti oli hänen heilansa. Molemmat nuoret miehet olivat illan kuluessa\njuoneet Junun pirtua. Väinö oli vedonnut Hetiin ja kysynyt, aikoiko\nhän koko illan tanssia Junun kanssa. Heti oli vastannut, että\nvoihan sitä toki myös muidenkin kanssa, ja siiloin oli Junu vetänyt\npuukkonsa ja iskenyt sen Väinön poveen. Väinö huomautti isälleen,\nettä hän, joka oli riidan alkaja, tahtoi antaa Junulle anteeksi,\nniin että hän pääsisi vankilarangaistuksesta. Hannes Borg lupasi\npuhua tuomarin kanssa, mutta tiesi, ettei rangaistuksen täydellinen\nanteeksiantaminen voinut tulla kysymykseen, vaikka puukotettu sitä\nhalusikin. Mutta rangaistuksen lievennystä Junu voisi saada.\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nHannes Borg oli matkalla asemalle vastaanottamaan Elisabetia.\nHän aikoi poiketa kirkonkylässä apteekkiin ja näki sen edustalla\nauton. Siinä istui Aino Vanaja. Hän oli nostanut turkinkauluksensa\nsuojellakseen itseään kylmältä. Hannes Borg, joka tahtoi välttää\nEversenin kohtaamista -- epäilemättä kapteeni oli sisällä apteekissa\n-- päätti toiste tehdä ostoksensa apteekissa. Mutta hänen tiensä\njohti apteekkitalon ohi, ja sivuuttaessaan auton hän tervehti neiti\nVanajaa, joka hänestä näytti entistään kauniimmalta, mutta jonka\nkasvoilla oli surumielinen varjo. Samassa kapteeni Eversen tuli ulos\napteekin ovesta ja alkoi astua alas portaita. Hän näytti vakavalta ja\ntervehti tohtori Borgia juhlallisen kohteliaasti.\n\nPoiketessaan asemalle vievälle tielle, Hannes Borg tunsi, että\näskeinen lyhyt kohtaaminen oli liikuttanut hänen sisimpäänsä. Syvällä\npiilevä haava ei vielä ollut ummessa, se alkoi kirveliä vähäisestäkin\nkosketuksesta...\n\nElisabetin ja Hannes Borgin jälleennäkeminen asemalla oli mitä\nherttaisin, niinkuin aina heidän oltua jonkun aikaa erossa.\n\nElisabet ei matkalla Koivukoskelle ollenkaan kosketellut enonsa\nvälejä neiti Vanajaan, eikä Hannes Borg niihin kajonnut. Hän kertoi\nsensijaan pojastaan Väinöstä kaiken, mitä oli tapahtunut siitä asti\nkuin hän hänet näki naapuripitäjässä.\n\nElisabetin huvilan huoneita oli viikon päivät ahkeraan lämmitetty,\nja saapuessaan illan suussa Koivukoskelle, hän näki tuttavallisten\nvalojen tuikkivan ikkunoista, ja seuraavassa tuokiossa hänen pieni\nkotinsa sulki hänet lämpimään syliinsä.\n\nSeuraavina päivinä Hannes Borg mielihyväkseen näki, miten\nystävällisesti Elisabet kohteli Väinöä, joka alussa oli ujo ja\nharvapuheinen, mutta vähitellen kävi avomielisemmäksi. Ja ennen\npitkää Hannes Borg saattoi havaita tämän vaalivan hienon naiskäden\nhyväntekevän vaikutuksen nuoren miehen koko olemukseen.\n\nKuultuaan, että Väinöllä poikana oli ilmennyt jonkunverran\npiirustuslahjoja -- perintö Borgin suvulta -- Elisabet lupasi antaa\nhänelle piirustustunteja, ja tämä lupaus ilahutti poikaa ja isää.\nVäinö saattoi jo liikkua huoneissa ja kävi eräänä päivänä Elisabetin\nhuvilassa katselemassa hänen maalauksiaan.\n\nHänen paranemisensa edistyi yhä, niin että sairaanhoitajatar saattoi\nmatkustaa takaisin Helsinkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltapäivänä Elisabet näytti Hannes Borgille ulkomailla\nmaalaamiaan luonnoksia ja valmiita kankaita. Hannes Borg katseli\nniitä kauan ja huudahti:\n\n-- Olenpa iloinen, että olet oppinut siellä suuressa maailmassa\njotain uutta, silti eksymättä kubistisiin ja ekspressionistisiin\nliioitteluihin.\n\nVähän myöhemmin heidän istuessaan takkavalkean ääressä, Elisabet\nepäröiden otti puheeksi olonsa neiti Vanajan kanssa ulkomailla.\n\n-- En ole aikaisemmin tahtonut puhua siitä -- näin hän alkoi --\nkun tiedän, että se asia on sinulle tuskallinen. Samasta syystä en\nulkomailta tahtonut kirjoittaa sinulle hänestä tarkemmin.\n\n-- Aavistin jo itse pahaa. On luultavaa, että minun silloin niin\nsuuren etäisyyden päässä ja pitkän eron vallitessa olisi ollut perin\nvaikea kestää koko totuutta.\n\nElisabet jatkoi:\n\n-- Ei ollut kulunut kuin kuukauden aika, kun Aino Vanajan alussa\nlämmin harrastus näyttämötaiteeseen alkoi heiketä. Sensijaan hän\nintohimoisesti antautui tanssitaidetta opiskelemaan. Hän kävi joka\npäivä kuuluisan tanssiplastiikan opettajattaren, Signora Sembrinin,\nluona. Hänen näyttämöopettajansa Vincenzo Oliva valitti minulle siitä.\n\n-- Tiedätkö, ylläpitikö hän kirjevaihtoa kapteeni Eversenin kanssa?\n\n-- Jo melkein alussa oli Everseniltä ruvennut tulemaan tiheään\nkirjeitä. Aino Vanajan ja minun välillä oli suuri kohtaus. Huomautin,\nmiten väärin hän menetteli sinua kohtaan muuttamalla opintoalaa,\nkuitenkin edelleen käyttäen sinun uhraamiasi varoja. Siihen hän\nhuomautti, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, että nyt vasta oli\nhuomannut oikean alansa, ja että hänellä oli takeita siitä, että\nennen pitkää saisi nuo rahat sinulle takaisin maksetuiksi. Samaan\naikaan hän alkoi käydä upeasti puettuna, ja kun hän huomasi, että\nminä tätä kaikkea paheksuin, hän muutti asumaan toiseen, erittäin\nhienoon täysihoitolaan.\n\n-- Luuletko, että hän Münchenissä ollessaan antautui kevytmieliseen\nelämään?\n\n-- Sitä en luule. Hän kävi minua joskus tervehtimässä, ja näin hänet\nsilloin tällöin taidetilaisuuksissa ja kahviloissa. Mutta hänen\nmukanaan oli aina joku hänen täysihoitolansa perhejäsenistä.\n\n-- Tapasivatkohan hän ja Eversen toisensa jo ulkomailla?\n\n-- Eivät, ainakaan minun tietääkseni. Mutta Aino Vanaja läksi\nBerliniin jo pari viikkoa ennen paluutaan kotimaahan. Hänen olostaan\nsiellä en voi sanoa mitään.\n\nHeidän keskusteluunsa tuli pysähdys, ja Hannes Borg tunsi\nvaistomaisesti, että Elisabet aikoi jotain kysyä, mutta että\nhienotunteisuus esti häntä sitä tekemästä. Hän arvasi tuon kysymyksen\nsisällyksen ja virkkoi:\n\n-- Tahdot ehkä tietää, mitkä välimme nyt ovat.\n\n-- En tahdo tietää muuta, kuin minkä itse haluat kertoa. Jos se on\nsinulle vastenmielistä, emme enää puhu tästä.\n\n-- Saatan nyt jo puhua siitä intohimottomasti. Yllätin neiti Vanajan\nja kapteeni Eversenin Helsingissä, ja kun neiti Vanaja muutti asumaan\nLouhivaaran hoviin, olin ensi ajat epätoivoisessa, sairaaloisessa\nmielentilassa. Mutta poikani sairaus, hänen häälymisensä elämän\nja kuoleman välillä -- ainakin mikäli minusta tuntui -- ja hänen\nparanemisensa ovat tyynnyttäneet mieltäni. Nyt liikkuu sisälläni\netupäässä myötätuntoa ja surua tuon naisen nykyisen tilan johdosta.\nKun viimeksi näin hänet Eversenin seurassa, molemmat näyttivät\nvakavilta. Ajattelin, ett& Eversen ehkä jo alkaa kyllästyä ja hylkää\nhänet... niinkuin hän on tehnyt ennenkin.\n\n-- Ja silloin?\n\n-- Silloin koetan tukea hyljättyä.\n\nElisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:\n\n-- Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?\n\n-- Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on\nvelvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun\ntulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon...\n\n\n\n\nXXX\n\n\nOli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut\nsaamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri\noli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo\najanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.\n\nHän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi,\nmiten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä\najassa käynyt.\n\nHannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö,\njoka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan.\nPostikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli\nVäinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:\n\n-- On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?\n\n-- En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.\n\n-- Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut\nkutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että\nhenki oli lähtenyt.\n\nTämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin\ntyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten\noli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä.\nLääkäri jatkoi:\n\n-- Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi,\nniinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat\nhänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain\npieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea\nkapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa\nsuuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä,\nmutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu,\nadministration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan\nmyymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle\nluonteelle. Hän teki itsestään lopun.\n\nHannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, mutta\nkapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt.\nHänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neiti\nVanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.\n\nErottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät\npostikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti,\nettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.\n\nHannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime\nkuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti\nhänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella.\nHänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa\nElisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo\noli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita\nVeikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina\nolleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat\njääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin\nmuutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden\njoukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät\npaperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin\nisän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet\nkiintyneet isäntäänsä.\n\nHannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin\nvai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan\nmuistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.\n\nHän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.\n\nLääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi\nmaksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli\nollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla\nolleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi\nesiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan,\nettä neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan\nvainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava\nsyytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen\nkuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin\nalakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli\nmuuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.\n\nTuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja\nHannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä\ntiedot.\n\nNe tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä\nkotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa.\nHän ajatteli: -- Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä.\n-- Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt\nunhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.\n\nMutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi\nkatsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää,\nja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.\n\nTultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean\naiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta\nhänen ajatuksensa olivat raskaat.\n\n-- Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin\ntulo olisi hänestä kiusallinen!\n\nTuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana\ntyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt\njärjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui\nhänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli\nostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan\njunaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli:\n_Amore del paria_ -- Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan,\nlukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: --\nNuori paaria -- ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva\nhindulainen -- oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä\noli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin\nunelma: _bella come un sogno_. Ja ajattelematta seurauksia hän\noli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi\nkuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli\nrohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin\nja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua\nuseita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja\njulistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa\ntultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti\nhänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava\nsyöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa,\nettä prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä\nsaastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle\ntämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja\nhylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja.\nUseimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset\nantoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:\n\n-- Hän on tuo onneton kuninkaantytär.\n\nEräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän\nrakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan.\nJa hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen\nsilmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi\nja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein\narmottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti\nveripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja\npaaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden\nvoimakkaaseen tuoksuun --.\n\nTämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia.\nJa hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt\npaaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen\nsaastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen\ntuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja\nsalainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan\nvielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista\npyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja\nkohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä,\nhän aikoi pyytää hänen kättään.\n\nTämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin\nolisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut\nhäntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.\n\nHän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle\nkirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.\n\nSitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä.\nElisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui\nsenverran, että sai sanotuksi:\n\n-- Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö\nvoisi siirtää päätöksesi täyttämistä?\n\n-- Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.\n\n-- Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo\nnainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut\nrikkaudesta ja suuren maailman humusta.\n\n-- Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet\nnöyräksi.\n\n-- Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.\n\n-- Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun\nvelvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.\n\n-- Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat -- etkö\npelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi\ntaas vieroittaa hänet kodista?\n\nElisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi\nonnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli\nosunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen\nsisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:\n\n-- Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen.\nJos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai\nhänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.\n\n-- Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja\njaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne\nsinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan\nsinulta niin suurta anteeksiantamusta.\n\n-- Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on\nsinua vielä paljoa raskaammin loukannut.\n\nElisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.\n\nHannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa,\njoka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle\nkirjeen:\n\n    'Kunnioitettava herra Tohtori!\n\n    Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen\n    itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan\n    ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte\n    lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen\n    päivän.\n\n                                               Kunnioittaen:\n                                              _Aino Vanaja_.'\n\n\n\n\nXXXI\n\n\nLähtiessään seuraavana päivänä kirkonkylään, Hannes Borg ei käynyt\nElisabetin luona. Hän tahtoi välttää enempää tehotonta ja kiusallista\nkeskustelua.\n\nMajatalon eteisessä Aino Vanaja tuli häntä vastaanottamaan ja pyysi\nhäntä käymään pieneen huoneeseen, johon ovi johti suoraan porstuasta.\nSisällä hän kehotti vierastaan istumaan, mutta Hannes Borg ei\nmielenliikutukseltaan huomannut hänen kehotustaan. Ja molemmat\nseisoivat matkan päässä toisistaan.\n\nAino Vanajan kauniisiin kasvoihin oli suru painanut varjonsa ja hänen\nsilmissään oli ihmeellinen hohde.\n\nHannes Borgin sydän oli niin täysi, hän olisi tahtonut sanoa niin\npaljon, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa alottaakseen\npuhettaan. Hänellä oli se vaistomainen tietoisuus, ettei tuo nainen\nollut häpeän ja ylenkatseen ruhjoma, vaan että raskas kohtalonisku\noli häntä kohdannut. Ja kun hän seisoi siinä suorana ja solakkana,\nkeltainen tukka kiiltäen kullanhohteisena ja ruiskukansiniset\nsilmät kirkkaina ja syventyneinä, hän näytti Hannes Borgista\nsurevalta ruhtinattarelta, suruunsa ylpeänä sulkeutuneelta ja\nsaavuttamattomalta. Viimein soperteli Hannes Borg:\n\n-- Olen ajatellut... että teillä yksinäisenä naisena näiden\nasianhaarojen vallitessa voisi olla vaikeuksia... tarkoitan\nkäytännöllisiä tehtäviä, joissa ehkä kaivattaisiin mieshenkilöä.\nJos minä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää, olen valmis teitä\npalvelemaan.\n\n-- Olen syvästi kiitollinen ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta\nolen jo saanut kaikki asiani järjestetyiksi. Eilen kävi täti Forsgrén\nminua tapaamassa ja postissa sain äidiltäni kirjeen, jossa hän pyytää\nminua tulemaan luokseen. Vielä tänään iltapäivällä lähden matkalle.\n\nHannes Borgilta oli mennyt melkein kaikki rohkeus jatkaa. Mitä\nhänellä oikeastaan enää oli täällä tekemistä? Houkkio hän oli ollut,\nkun oli tahtonut esiintyä lohduttajana ja kohottajana. Ylpeänä ja\nitsetietoisena, joskin surun painamana, tuo nainen seisoi hänen\nedessään. Hannes Borg aikoi heittää hyvästit ja poistua, mutta sitten\nhänen mieleensä johtui, että hänellä nyt oli ainoa mahdollisuus saada\ntäysi selvyys kohtalostaan.\n\nHän noudatti Aino Vanajan toistunutta kehotusta istuutua ja sanoi:\n\n-- Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Sallitteko minun ennen eroamme\ntehdä teille muutamia kysymyksiä?\n\n-- Hyvin kernaasti. Olenhan kauan tahtonut puhua tohtorin kanssa.\n\n-- Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte\njulma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja\npoistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?\n\n-- Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita...\n\nHän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.\n\n-- Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen?\nTiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren\nnaisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.\n\n-- Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut\nminulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti\nlupauksensa.\n\n-- Ja te... lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut\nkustantaa opintonne?\n\n-- Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui\nylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä\nriippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se\nei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla\nminulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä\nsiihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin\nkutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän\njätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi... silloin\ntunteemme sointuivat yhteen... kihlauduimme muutama päivä ennen hänen\nsurullista loppuaan...\n\nHannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä\nkysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden.\nMutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.\n\nLuodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä\nköyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän\nmuisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet\nja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä\nodotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.\n\nHannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi:\n\n-- Kiitän teitä suoruudestanne. Toivon, että elämä auttaa teitä\nkantamaan suruanne.\n\nAino Vanajan silmissä oli myötätuntoon vivahtava ilme. Hannes Borg\nkäänsi pois katseensa ja läksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin Hannes Borg oli kirkonkylän majatalossa, saapui\nVeikko Aavikko Koivukoskelle. Hän kysyi tohtori Borgia, ja\nkuultuaan, että tämä oli käymässä kirkonkylässä, hän jäi odottamaan.\nOdottaessaan hän muisti, että tohtori kirjeessään oli maininnut\nrouva Elisabet Borgin palanneen ulkomailta. Ja saatuaan Henrikalta\ntietää hänen asuntonsa, Aavikko lähti hänen puheilleen. Hänen tulonsa\noli Elisabetille yllätys, siksi vähän oli Hannes Borg hänestä\nkertonut, jotta ei Elisabet odottaessaan hänen tuloaan olisi käynyt\nlevottomaksi.\n\nVeikko Aavikko istuutui Elisabetin pyynnöstä. Ja kun tuo hänen kauan\nodottamansa hetki viimein oli tullut, oli hänen kiire täyttää hänelle\nuskottu tehtävä. Hän kaivoi esille lompakostaan kirjeen, jonka\nkuori oli likainen ja rypistynyt, ojensi sen Elisabetille ja sanoi\njuhlallisesti:\n\n-- Tuntuu kuin raskas kivi lankeaisi hartioiltani, kun saan antaa\nrouvan omiin käsiin tämän kirjeen. Vannoin toimittavani sen perille,\njos jäisin eloon ja löytäisin asuinpaikkanne.\n\nElisabet repi kuoren auki ja luki:\n\n    'Rakas Elisabet!\n\n    Kun kirjoitan tätä, ei minulla ole muuta kuin tunnin verran\n    elonaikaa. Sen kuluttua on minut määrätty ammuttavaksi.\n    Vartijani, Veikko Aavikko, on luotettava mies, ja hän on luvannut\n    tuoda tämän kirjeen perille.\n\n    Vihamieheni, Simo Myyrä, oli seurannut minua matkan päässä\n    silloin, kun autoin Sinut ja enosi pakenemaan. Hän ilmiantoi\n    minut tästä, hankki lisäksi vääriä todistajia, että minä muka\n    olin kavaltanut punakaartin varoja, antanut tietoja valkoisille,\n    y.m. Hän kadehti johtavaa asemaani ja tiesi, että hän\n    syrjäyttämällä minut pääsisi sijalleni. Olin joskus kiivaudessani\n    tullut häntä loukanneeksi, niin että hän kantoi minulle vanhaa\n    kaunaa. Mainitsen tämän sentähden, että tietäisit kuolemani syyn.\n\n    En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan\n    silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan\n    kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni\n    elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta\n    lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on\n    pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.\n\n    Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni\n    viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen\n    omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa,\n    tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään,\n    antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani\n    ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti,\n    kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta\n    sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä\n    sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi,\n    silloin kun lepään maan povessa.\n\n    Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.\n\n    Sinua viimeiseen henkäykseen ihaileva ja rakastava\n\n                                             _Yrjö Vahtera_.'\n\nMoneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen\nja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän\nkasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi\nrajuihin nyyhkytyksiin.\n\nVeikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen\nsuruaan.\n\nSaatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:\n\n-- Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?\n\nVeikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä\nhänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä:\n\n-- Voitte kertoa minulle kaiken, täytyyhän minun saada tietää koko\nhänen kohtalonsa.\n\n-- Olenhan todella velvollinen tekemään sen vainajankin tähden,\nvirkkoi Aavikko. No niin, minä poloinen olin joutunut punaisten\npuolelle ja Yrjö Vahteran vartijaksi. Niin masentunut olin, kun\nsaapuneiden lisävartijoiden kanssa saatoin hänet ampumapaikalle, että\njalkani tuskin kannattivat minua pystyssä. Mutta minulle uskottu\nkirje rohkaisi mieltäni, sillä tahdoin täyttää kuolemaan tuomitun\nviimeisen tahdon.\n\nKun hänet jo oli asetettu seinää vastaan ammuttavaksi, tuli Simo\nMyyrä paikalle ja käski, että Yrjö Vahtera pakkasesta huolimatta oli\nriisuttava alasti. Sitten hänet sidottiin puuhun, ja ensimäisenä Simo\nMyyrä rääkkäsi häntä pistimellään ja käski sotilaidensa tehdä samoin.\nYrjö Vahtera kesti tämän kidutuksen kuin sankari, valittamatta,\narmoa anomatta. Vasta kun eräs ilkeä nainen, Kerttu Huhta, oli häntä\nrivosti silponut puukolla ja raiskannut hänen miehuutensa, nousi\nhänen povestaan hirvittävä korina ja hän kuoli verenvuotoonsa. Kerttu\nHuhta huusi:\n\n-- Mene nyt rakastelemaan lahtarin naisia, petturi!\n\nHe jättivät ruumiin siihen. Sain illalla lomaa pistäytyäkseni\nläheiseen kotitalooni, otin pimeän tultua ruumiin kelkassa mukaani ja\nhautasin sen talomme maalle lähelle omaa punaisten ampumaa veljeäni.\n--\n\nElisabet oli tästä Aavikon kertomuksesta kuin kivettynyt, eikä hän\nenää saanut kyyneliltä hoivaa, vaan tuijotti mielettömin katsein\neteensä. Mutta vähitellen alkoi hänen silmistään loistaa sisäinen\nvalo, Yrjö Vahteran kirkastunut kuva kohosi hänen eteensä, ja hän\nriensi ottamaan esille piilosta ison maalauksensa, \"Atenalaisten\nlaulun\", jonka huomattavin nuorukaishahmo kantoi Yrjö Vahteran\nmiehekkään kauniita piirteitä. Hän asetti sen jalustalle ja leikkasi\nsisäkasveistaan oksia, joilla koristi sen kehyksen.\n\nKun Hannes Borg palasi kotia kirkonkylän majatalosta ja meni\nElisabetille ilmoittamaan käyntinsä tulosta, ja kun hän näki siellä\nVeikko Aavikon ja kukilla koristetun maalauksen, hän aavisti\nElisabetin saaneen tietoja Yrjö Vahterasta. Luettuaan Yrjö Vahteran\nkirjeen, hän virkkoi:\n\n-- Hän pelasti meidät ja sai omalla hengellään maksaa kauniin\ntekonsa. Hän sortui veljesvihan marttyyrina, jättäen meille\nelinajaksi nöyräksi tekevän muiston.\n\n\n\n\nXXXII\n\n\nToukokuun lopulla nuori suvi heloitti kukkeana.\n\nElisabet oli palannut Veikko Aavikon tilalta, missä hän oli kukin\nkoristanut Yrjö Vahteran ja Veikko Aavikon nuoren veljen haudat. Hän\naikoi pystyttää Yrjö Vahteran haudalle kiven ja aitauksella ympäröidä\ntämän paikan, johon hän oli lunastanut itselleen omistusoikeuden.\nAavikon talo ja perhe oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli päättänyt\nkasvattaa ja sivistää hänen molemmat poikansa.\n\nTästä talosta ja tuosta haudasta oli tuleva hänen toivioretkiensä\npäämäärä.\n\nVeikko Aavikkoon tutustuttuaan Elisabet oli saanut hänen kärsivistä\nkasvoistaan soveliaan mallin alttaritaulunsa Kristuskuvaan.\n\nTämä taulu oli nyt valmis ja asetettu kehykseensä hävityksen jälkeen\nkorjatussa ja uudestaan maalatussa kirkossa.\n\nNuorisoseuran jäsenet olivat kukilla ja köynnöksillä koristaneet\nHerran huoneen.\n\nOli lauantai-aamupäivä. Uuden alttaritaulun paljastajaisia vietettiin\nhartaushetkellä.\n\nAlttaritaulun kuva: Kristus Getsemanessa, antoi kirkkoherralle aiheen\npuhua kärsimyksestä. Kosketeltuaan sitä raamatun kohtaa, joka esittää\nKristuksen kärsimystä Getsemanessa, hän jatkoi:\n\n\"Kärsimys on elämän laki, siitä ei kukaan pääse vapaaksi. Mutta\ntoisten hartioille elämä luo kevyemmän kärsimystaakan, toisten\nhartioille raskaamman. Meidän tulee koettaa kantaa kärsimystämme\nniin, että siitä syventyisimme ja tulisimme kykeneviksi lohduttamaan\nja tukemaan toisia kärsiviä.\n\n\"Joskus inhimillinen kärsimys on niin suuri, että se murtaa, että se\nmusertaa. Se katkaisee nuoren kukoistavan elämän, se tuhoaa täysissä\nvoimissa olevan toimitarmoisen miehen, se kukistaa vanhuksen, joka\nhyvyydellään ja viisaudellaan olisi voinut lämmittää ja valistaa\nmuita.\n\n\"Sellaisen kärsimyksen edessä on meidän nöyrtyminen.\n\n\"Vuosisatoja oli synnyinmaamme kantanut vieraan sortajan raskasta\norjuudentaakkaa. Tämä sortaja oli vähitellen soaissut ja myrkyttänyt\nosan kansastamme. Suuret maailmanhistorialliset tapahtumat toivat\nmeille sellaisen hetken, jona pieni sorrettu maamme tunsi voimakasta\ntarvetta ja toivoa vapautua tuosta kärsimystaakasta. Ja monet\nveljistämme ottivat kantaakseen entistä suurempia kärsimyksiä. Useat\nuhrasivat henkensä, joka eläville olennoille on kaikkein rakkainta.\nJa ylenmääräisen kärsimyksensä ja kuolemansa hinnalla he lahjoittivat\nmaalleen suurimman lahjan, minkä orjuudessa kitunut kansa voi\nvastaanottaa: vapauden.\n\n\"Nöyrrymmekö tällaisen uhrauksen edessä, tunnemmeko sen velvoittavana\nvoimana?\n\n\"Emme sitä tee. Ylläpidämme yhä edelleen kansallispahettamme,\neripuraisuutta. Mielemme mataa maassa, takerrumme pieniin näkökohtiin\nja pyyteisiin, eikä katseemme kohoa ylös seesteisiin kevätilmoihin.\nEikö suvinen kauneus meitä hellytä, eikö keväinen sulous saa\nisänmaanrakkauttamme leimuamaan? -- -- --\"\n\nSitten kirkkoherra vielä puhui kauneudesta inhimillisen kärsimyksen\nlieventäjänä, hän puhui taiteen merkityksestä ihmismielien avartajana\nja kiitti lopulta taiteilijatarta, joka taideteoksellaan oli\nkaunistanut Herran huonetta.\n\nPeite lankesi alttaritaulun edestä, ja koolla oleva yleisö sai\nkatsella Elisabet Borgin viime taideluomusta. Ymmärtäjät ihailivat\nsen silmiä hiveleviä värisoinnoksia, ja useita liikuttivat\nKristuskuvan kärsivät kasvot.\n\nNuorisoseuran sekakuoro lauloi urkujen säestämänä hymnin, ja tämä\nlyhyt juhlahetki oli päättynyt.\n\nElisabet ja Hannes Borg olivat pyytäneet siksi lauantai-illaksi\nKoivukoskelle kirkkoherran, Forsgrénin puolisot, useita nuorisoseuran\njäseniä ja Aavikon perheineen, jotka olivat saapuneet alttaritaulun\npaljastajaisiin.\n\nVeikko Aavikon, hänen puolisonsa ja poikiensa, Elisabetin ja Väinön\nseurassa Hannes Borg palasi kirkosta Koivukoskelle.\n\nKeskipäivän aurinko säteili lämpöä hehkuen, peipot lauloivat\nraikassävelisiä vuorolaulujaan. Nuoren nurmen ja kevätkukkien tuoksu\ntunki sieraimiin ja puhdas ilma täytti keuhkot.\n\nVaikka Hannes Borg tunsi, että hänen sydämensä pohjalle oli\nlaskeutunut herkeämätön surumielisyys hänen kauniina kangastaneen\nonnensa saavuttamattomuudesta, vallitsi hänen mielessään sentään nyt\ntyven intohimojen rajujen myrskyjen jälkeen.\n\nJa hän aikoi tavoitella sitä tyydytystä, jonka tarjoaa mielien\nvalistaminen, haavojen parantaminen, kärsimysten huojentaminen.\n\nJa niitä seudun nuoria, joille hän oli koettanut selvitellä\nelämänkatsomustaan, ja lähinnä omaa poikaansa, hän tahtoi innostaa\nyhtymään hänen liittolaisikseen.\n\n\n\n"]