[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fh2HOG0ABIiN7kKuvSe1r0xyx1TA4zAYheCiJwr9YU3k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1495,"Terve, Lukianos!","Lampén, Ernst",1865,1938,"1495-lampen-ernst-terve-lukianos","1495__Lampén_Ernst__Terve_Lukianos!",null,"tietokirja",[],[],"fi",1924,40333,262669,true,[],[],[],"Lampénin teos perehdyttää antiikin satiirikko Lukianoksen maailmaan. Se koostuu kirjailijan omista pohdinnoista sekä valikoiduista suomennoksista Lukianoksen dialogeista, joissa käsitellään ironisesti jumalia, filosofeja ja ihmiselämän turhuutta.","Ernst Lampénin 'Terve, Lukianos!' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1495. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","TERVE, LUKIANOS!\n\nKirj.\n\nErnst Lampén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Terve, Lukianos!\n  2. Lyhyt Lukianoksen elämäkerta.\n  3. Jumalien keskusteluja.\n       Hermes ja Pan.\n       Prometeuksen vapautus.\n       Dionysoksen ihmeellinen syntyminen.\n       Hermes ja Helios.\n  4. Filosofisten lahkojen huutokauppa.\n  5. Kalastaja eli jälleen ylösnousseet filosofit.\n  6. Isänmaan ylistys.\n  7. Vainajien mietteitä.\n       Aleksander ja Diogenes.\n       Nireus, Tersites, ja Menippos.\n       Karon, Menippos ja Hermes.\n       Diogenes ja Herakles.\n       Menippos ja Aiakos.\n       Kroisos, Midas, Sardanapalos, Menippoksen\n         päällekantajat, ja Pluto.\n  8. Jäälintu.\n  9. Zeus murhemielellä.\n 10. Nero.\n 11. Hetairain juttuja.\n       Ampelis ja Krysis.\n       Ioessa, Pytias ja Lysias.\n       Leontikos, Kenidas ja Hymnis.\n       Filinna ja hänen äitinsä.\n 12. Karon maailmaa tähystämässä.\n 13. Ikaromenippos eli Ilmamatka.\n 14. Kukko eli Mikylloksen uni.\n 15. Peregrinoksen hengenlähtö.\n 16. Lukianoksen uni.\n\n\n\n\nTerve, Lukianos!\n\n\nMinä poika Pohjantähden alainen tervehdän sinun jo ammoin siellä\nLibyan kuumassa hiekassa hiiltyneitä luitasi. _Oi Lukianos!_ Maasta\nolit sinä syntynyt ja maaksi olet sinä jälleen tullut, mutta sinun\nhenkesi on leijaillut tänne hyiseen Pohjolaan ja täyttänyt minun\nsieluni sanomattomalla riemulla. Vai olisiko niin, että Pytagoraan\noppi sielunvaelluksesta sittenkin olisi tosi asia, vaikka sinä siitä\npurevimmat ivasanasi olet singonnut esille? Olisiko niin, että\nsinun seemiläinen sielusi on vallannut minun sielussani asuinsijan,\nettä sinun henkesi on tunkenut sieraimistani sisään. -- Niin sinun\najatuksesi ovat minun, niin sinun henkesi sukulaishenki. Niin sinä\nolet luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani, sinä seemiläinen\nhelleeni, minä suomalainen europalainen.\n\nMaapallo on kiertänyt rataansa päivän pyörän ympärillä jo 1807 vuotta\nsinun syntymästäsi, mutta niin tuoreina sinun sanasi pulppuavat\nesille, kuin olisit oman aikani mies, kuin olisit saman seurakunnan\njäsen, seurakunnan, jolla ei ole jumalaistarustoa eikä jumaluusoppia,\nvaan jonka tunnustus on: _Jumalista me ihmiset tiedämme juuri yhtä\npaljon tai yhtä vähän. Iankaikkinen elämä on vain kaunis unelma_.\n\nEivät sanasi ole säälineet typeryyksiä ja hullutuksia, olivatpa ne\nmiten vanhoja ja pyhiä tahansa, miten korkeassa arvossa. Tekopyhien\nja itsevanhurskaitten kasvoilta olet riisunut naamarin.\n\nSinun arvostelusi mukaan ovat korkeimmat kysymykset selvittämättä,\nkorkeimmat probleemit ratkaisematta. Toisista ihmisistä tuntuvat\ntärkeiltä, suurilta ja pyhiltä monet seikat, joille toiset\nkohauttavat olkapäitään ja naureskelevat. Niin on ollut ja niin tulee\naina olemaan. Se on sinun viisautesi, se minunkin. Siis olkaamme\nnöyriä ja suvaitsevaisia! Tuhmat vain luulevat tuntevansa viimeisen\ntotuuden. Mutta suuri luoja pitää sen omana salaisuutenaan eikä\nilmoittele sitä enemmän yhdelle kuin toisellekaan kansalle. Otsansa\nhiessä ihmiskunnan viisaat vähitellen syntyjen syvien perille\npyrkivät. Luoja ei kellekään kuiskuttele korvaan maailmankaikkeuden\nlakeja. Ei Hesiodokselle eikä Homerokselle, niinkuin sinä väität\nheidän kehuneen, eikä myöskään profeettain eikä evankelistoin\nkorviin, niinkuin kristitty kirkko väittää.\n\nSinä taistelit kaikilla ivan ja leikin aseilla kansojen paksua\ntaikauskoa vastaan, sinä nauroit sille, että ylijumalan hautaa\nnäytettiin Kreetan saarella, että sitä sanottiin pyhäksi haudaksi,\nettä sinne tehtiin pyhiinvaellusretkiä. -- Mikä siitä on ollut\nseurauksena? Se, että tämä hauta on jäänyt unohduksiin, mutta\ntoinen jumalan hauta keksittiin juuri sinun aikanasi, ehkä sinun\ntietämättäsi, Jerusalemissa. Ja tälläkin haudalla on ollut ja on\nvieläkin pyhän haudan nimi, vaikka kohta kaksituhatta vuotta on jo\nkulunut hautauksesta ja sinun monista ivasanoistasi. Jerusalem on\nnyt se Hieropolis, josta sinä niin suurella ihmetyksellä kerroit\nkansakuntien kunnioittaneen siellä Eufratin laaksossa, se pyhä\nkaupunki, jonne nykyajan kansakuntien silmät kääntyvät, ja Palestina\non pyhä maa, sillä tällä maalla jumala suvaitsi siittää pojan\nnuoresta neitosesta, niinkuin muinoin teidänkin tarustoissanne\nkerrottiin. Ja jumalan haudalle tehdään tänäkin päivänä\npyhiinvaellusretkiä, kuten sinun aikanasi jumalien haudoille. Mutta\ntiedäppäs, Jerusalemin jumalan haudasta on käyty verisiä, julmia\nsotia, sillä kristittyjen jumalan hauta on ollut ja on vieläkin\nepäuskoisten hallussa. -- Siis jumalanhautakäsite on tullut vieläkin\npyhemmäksi ja tärkeämmäksi kuin sinun aikoinasi.\n\nEt ole siis mitään aikaansaanut ivallasi, sillä ivaasi voimakkaampi\non kansojen jano uskoa yliluonnollisiin ihmeisiin ja taivaallisiin\ntaruihin. Tosin suuri osa Europan sivistynyttä yleisöä on sinun\nkannallasi, mutta vielä suurempi osa on pyhän haudan palvojia.\n\nSinä ivailit sitä, että Herkules ja monet muut uroot olivat\nsamalla kertaa tosi ihmisiä ja tosi jumalia. -- Nyt he ovat\nvain taruhenkilöitä. -- Mutta tiedä, että juuri samaa väitetään\njuutalaisten Kristuksesta. Hän on vieläkin kansojen käsityksessä sekä\ntosi ihminen että tosi jumala, ja sellaisena kaksoisolentona häntä\nyhä edelleenkin palvellaan. Oikein sanot, kun panet Hermes-jumalan\nsuuhun seuraavat tositodet sanat: _Mitäpä vahinkoa siitä on, joskin\nmuutamat sivistyneet luopuvat meistä jumalista; suuri rahvasjoukko,\nmoukkien pohjasakka ja barbaarikansat ovat kaikki meidän puolellamme,\njumalien palvojia_. Juuri niin on nytkin. Kaikki ennallaan, niinkuin\nsinunkin aikoinasi.\n\nNiinkuin lapsille kuuluvat lelut, niin sivistymättömille kuuluvat\njumalaistarut.\n\nEmme ole siis päässeet edesnenmään sinun ajoiltasi. Sinun kansasi\njumalat ovat syrjäytetyt, mutta samalla tavalla syntynyt ja haudattu\njumala on vain toisella nimellä koroitettu alas-syöstyjen jumaliesi\nvaltaistuimelle. Ja jos hän joskus huudetaan alas, niin aivan\nvarmasti toinen jälkeläinen keksitään, sillä barbaarikansoja meillä\nvielä on kylliksi uskomaan vaikka mitä.\n\nMutta muistat sinä manata aikasi filosofisia lahkoja! Et niinkään\npaljon heidän opinkappaleitaan, vaan, niinkuin sinä jokseenkin\ntosissasi väität, näitten lahkojen silloisia edustajia. Lienet\nkai oikeassa, vaikka ivasi tuntuu hieman liioitetulta. Sinusta on\nsanottu, ettet itse koskaan ole asettunut varmalle kannalle missään\nasiassa. Minusta taas tuntuu siltä, kuin sinä sittenkin kallistuisit\nkyynikkojen puolelle, vaikka sinä juuri heidän pukuaan ja heidän\nesiintymistään ivallisimmin pilkkaat. Et olisi voinut panna niin\nkauniita ajatuksia Kyniskoksen ja Menippoksen suuhun, jollei sinun\nsielusi olisi ollut heidän elämänviisautensa puolella.\n\nToiselta puolen, onhan niinkin, että se, joka ei koskaan mitään\nvarmaa väitä, hän ei koskaan erehdy. Kaikki totuudet ovat vain päivän\nlapsia; mikä tänään on totta, se voi jo huomenna olla suuri erehdys.\nSenpätähden sinä olet pysynyt alati tuoreena, erehtymättömänä, kun et\nmitään totuutta ole varmana pitänyt.\n\nSinä naurat kristiaaneille. Mutta sittenkin kuultaa sinun riviesi\nvälistä kunnioitus niitä aatteita kohtaan, jotka kristitytkin ovat\nlainanneet omikseen. Sinä puolustat usein ajatuksia, jotka miltei\nsamoilla sanoilla tavataan evankelistain kirjoituksissa ja jotka on\npantu Jeesuksen suuhun. Arvattavasti sen tähden, että sekä sinä että\nkristityt olette lainanneet sananne kyynikoitten opinkappaleista.\nKristityt munkit kaavuissaan, mitäpä ne muuta ovatkaan kuin\nkyynikolta raihnaisissa viitoissaan. Molemmilla aatteet ylevät, mutta\nteot tavallisen koiran. Ja näitten tekoja ja näitten elämää sinä\npilkkaat niinkuin myöhemmin italialainen Boccaccio, mutta et heidän\nperusaatteitaan.\n\nSinä väität, että nämä lahkot riitelivät ja haukkuivat toisiaan vihan\nvimmoissa. Usein turhanpäiväisistä pikku eroavaisuuksista.\n\nVoi veikkonen! Kristityt ovat toistensa panettelemisessa lyöneet\noppi-isänsä kyynikot laudalta pois. Sinun kertomustesi mukaan\nkyynikot -- koirat herjasivat ja haukkuivat kaikkia ihmisiä, niinkuin\nkoirat ainakin, mutta he rajoittuivat pelkkään suureen äänen pitoon,\nainoastaan toisinaan käsirysyyn. Kyllä meidän katoliset pappimme\nsaarnastuoleistaan herjata taitavat, ja kaikkien aikojen suurimpia\nherjaajia on tohtori Martti Luther ollut. Meidän kristityt lahkot\nväittävät silmiään räpäyttämättä, että ainoastaan heidän oppinsa vie\nautuuteen, muitten opit kadotukseen. Oma kirkko on _\"ainoa autuaaksi\ntekevä!\"_\n\nTietäisitpä, miten kristityt lahkot ja eri kirkkokunnat ovat\ntoisiaan vainonneet? Ne eivät ole ainoastaan haukkuneet ja\nsolvanneet toisiaan, ne ovat kiduttaneet, murhanneet ja verisissä\nsodissa toisiaan sukupuuttoon hävittäneet. Sinun aikasi oli korkea\nkulttuurikausi, mutta kristittyjen valtakausi on ollut synkimmän\nbarbarian aika. Te sentään selkisitte riidoilla, mutta kristityt\novat käyttäneet polttorovioita, kidutuskoneita ja mestauspölkkyjä\nmielipiteittensä tukemiseksi. Vasta viime vuosina on saatu nämä\nhirmuaseet väännetyiksi kristittyjen käsistä, ja nyt saattaa\nihmiskunta taas hengittää vapaasti. Me olemme nousemassa sinun\naikasi tasolle, oi Lukianos! Vähitellen, mutta varmasti, sillä\nihmiskunta on alkanut tajuta, mihin taikausko vie: julmuuteen,\ntyperyyteen ja saastaan. Vielä höyryää ihmisveri maasta suurimman\nsodan jälestä, mitä milloinkaan on käyty. Sinun aikanasi ei tapeltu\nmuualla kuin barbaarikansojen rajoilla. Mutta kaksisataa vuotta sinun\nkuolemasi jälkeen juuri samaiset barbaarit tunkeutuivat Kreikankin\nsivistyksen kehtoon, ja sen ajan perästä on barbaarisuus sinun\nvihaamasi taikauskon avulla pitänyt Europaa kahleissaan. Nyt jo\nhieman valkenee; ehkä sadan vuoden perästä voit uudelleen pistäytyä\nmaailmassa. Ehkä jo silloin Europa voi tuntua sinusta kodikkaalta?\nEhkä voisit taas pitää esitelmiäsi esim. Parisissa, sen älylliselle\nhienostolle? Meidän maahamme elä tule, ennenkuin ehkä satojen vuosien\nperästä.\n\nJospa tulisit uudelleen maailmaan, tekisit varmaankin sen huomion,\nettä ihmiskunta on aivan entisensä kaltainen. Sielun syvyyksien\ntuntemisessa emme ole edistyneet rahtuakaan. Filosofia on jokseenkin\nsamalla kannalla kuin sinunkin aikanasi.\n\nMutta sittenkin voisin ylpeydellä näytellä sinulle jotakin, josta\nsinulla ei ollut aavistustakaan. Nykyinen ihmiskunta on päässyt\nmonen luonnonlain perille; se on ikäänkuin kesyttänyt luonnonvoimat\npalvelemaan itseään. Vaikka ihmiset sielultaan ovatkin samankaltaiset\nkuin sinun aikoinasi, ovat niiden elin- ja toimintatavat\nsuunnattomasti muuttuneet. Me olemme avartaneet näköpiirimme, koko\nmaailma, yksinpä avaruuskin, on meidän astinlautanamme. Tahtoisin\nnähdä sinut, oi Lukianos, ilmalaivassa, tahtoisin nähdä sinut\nAkropolis vuorella vastaanottamassa terveisiä, joita äitisi lähettää\nilmojen kautta sinulle Eufrat-virran rannoilta. Ivaisitkohan silloin\nenää luonnontieteitä, niinkuin elinaikoinasi? Eiköhän iva hyytyisi\nhuulillesi?\n\nOmituista on, että sinä, kyynikot ja evankelistat olette yksimielisiä\nrikkaitten ja rikkauksien panettelemisessa. Sinä ylvästellen\npuhut, että Atena sinun aikanasi oli yhtä kuulu filosofeistaan\nkuin köyhyydestään. Mutta vielä äänekkäämmin ovat samaa aihetta\nkäsitelleet sekä kyynikot että evankelistat. Evankelista panee\noppi-isänsä -- jota sinä suvaitset nimittää sofistaksi -- suuhun\nseuraavat sanat: helpompi on kamelin kulkea neulansilmän läpi kuin\nrikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Sinä panet kyynikon lausumaan\nsaman ajatuksen kuin evankelista Lukas tuo esille: autuaat olette\nte, jotka täällä maailmassa itkette, sillä te tulette taivaassa\nnauramaan. Siis rikkaus tekee autuuden mahdottomaksi taivaassa ja\nonnen tunteen maailmassa sangen kysymyksenalaiseksi. Minä uskallan\nolla toista mieltä kuin te kaikki kolme.\n\nEihän onni riipu rikkaudesta eikä köyhyydestä. Rikas voi olla\nonnellinen ja köyhä onneton, ja päinvastoin. Rikas voi olla mitä\nparhain ihminen ja köyhä suurin konna. Mitä iankaikkiseen autuuteen\ntulee, siitä en virka mitään, sillä sellaisen olemassaolosta olen\nyhtä vähän vakuutettu kuin konsanaan sinä, rakas aasialainen veljeni\nammoisilta ajoilta.\n\nIhmettelet kai, että sinun kirjoituksesi ovat säilyneet, silloin\nkun sinun aatetovereiltasi ei ole riviäkään jällellä. Minä ilmoitan\nsinulle selityksen. Sinä ivallasi karkoitit Olympon jumalat\ntaivaasta, ja siitä on kristillinen kirkko ollut sinulle iäti\nkiitollinen, sillä kirkon oli niin paljon helpompi nostaa omat\njumalansa tilalle, kun kansa kumminkin vaati jumalia. Sinä nauroit\nmaan tasalle sen aikuiset filosofiset lahkot. Kristityt keräsivät\nnäitten lahkojen kauniimmat ajatukset ja opit, ja niille annettiin\njumalallinen alkuperä, jotta kansa niitä tottelisi. Täten olet sinä\nollut kirkon lopullisen voiton etevimpiä aiheuttajia, vaikka kyllä\nvastoin vakaumustasi, aikomustasi ja tahtoasi. Siitä saat kiittää,\nettä sinun teoksiasi on painettu suuria nidoksia usealle Europan\nkielelle.\n\nIloitsen saadessani esitellä sinut omalle kansalleni, sinut, jonka\ntotuudenrakkaudesta ja tekopyhyyden halveksumisesta minä olen niin\npaljon oppinut ja nauttinut. Varmaankin olet kansani joukosta\nvoittava monta, jotka sinua samoista ominaisuuksistasi kunnioittavat\nja rakastavat.\n\nMyöhään syntynyt veljesi, hyperborealainen\n\n_Ernst Lampén_.\n\nElokuussa 1924.\n\n\n\n\nLyhyt Lukianoksen elämäkerta.\n\n\nSangen vähän tiedetään Lukianoksen maallisesta vaelluksesta.\nOman sielunsa hän taas on paljastanut ilmi eläväksi kootuissa\nkirjoituksissaan. Se ei siis kaipaa lisävalaistusta.\n\nLukianos syntyi Samosatan kaupungissa Eufrat-joen länsirannalla.\nKaupunki oli hänen elinaikanaan maakunnan pääpaikka, nykyään\nränstynyt kylä. Hän oli siis syntyään aasialainen, tarkemmin sanoen\nsyyrialainen, ja puhui, omien sanojensa mukaan, murteellisella\näänenpainolla kreikankieltä, vaikka hän sen kielen kirjallisessa\nkäyttämisessä oli mestari.\n\nHän oli köyhää sukua ja aikoi ensin enonsa johdolla ruveta\nkuvanveistäjäksi. Mutta suuri halu kirjallisuuden lukemiseen\nkatkaisi tämän uran. Rautaisella ahkeruudella hän tunkeutui sen ajan\ntieteelliseen kirjallisuuteen ja opiskeli sen ohella lakitiedettä.\nHän pääsi asianajajaksi. Mutta mikä lie ollut -- itse hän väittää\nkyllästyneensä tähän epäsiveelliseen toimintaan, kun oikeuden edessä\npiti koetella todistaa oikeaksi mikä väärää oli -- hän muutti\nelämänuran ja rupesi reetoriksi, s.o. puhetaidon opettajaksi.\nLukianos muutti Galliaan, nykyiseen Etelä-Ranskaan, joka siihen\naikaan oli varakkaimpia Rooman valtakunnan maakuntia ja jonka\nasukkaat niinikään olivat saman valtakunnan kaikkein sivistyneimpiä.\nTäällä hänellä oli menestystä ja hän pääsi hyviin varoihin, niin että\nloppuikänsä saattoi viettää huoletonta elämää muun muassa Atenassa,\nluennoiden siellä aineesta, joka häntä aina oli eniten huvittanut,\nnimittäin filosofisista ongelmista.\n\nLukianoksen syntymävuosi ei ole tarkoin tunnettu, mutta se lienee\nollut 116 tai 117 jälkeen Kristuksen syntymän. Hänen elämänsä\nsattui aikakauteen, joka oli Rooman valtakunnan loistavin aika.\nRauha vallitsi maassa aina valtakunnan rajoja myöten, ja sivistys\noli levinnyt laajoihin kansankerroksiin. Roomalaisetkin olivat jo\nperehtyneet kreikkalaiseen tieteeseen ja taiteeseen, vaikka Lukianos\nei voinut olla pilkkaamatta heidän nousukaseleitään ja vaikka hänestä\nRooma oli barbaarikaupunki Atenaan verraten. Sen roomalaiset myöskin\nitse tunnustivat ja kohtelivat kreikkalaisia sillä arvonannolla, mikä\ntulee aikakauden kehittyneimmälle henkiselle hienostolle.\n\nSinne Atenaan ja muihin helleenisen sivistyksen rintamaihin,\nkuten Egyptiin ja Antiokiaan, Lukianoksen mielikin paloi. Näissä\nkaupungeissa hän luennoitsi yhä kasvavalla menestyksellä, ja hänen\nmaineensa levisi kohta yli koko tunnetun sivistyneen maailman. Ja\nhänen luentojensa tarkoituksena oli varoittaa ihmisiä uskomasta\nkaikenlaisia hullutuksia, olivatpa ne tavattavissa uskonnollisen\ntaruston alalla tai filosofisten lahkojen usein hassuissa\npäätelmissä. Totuutta hän ajoi takaa, totuutta, jossa ei saanut olla\nepäilyksen varjoakaan, sillä jos vähänkin oli, hän sen heti hylkäsi.\nJa tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta hän vihasi oikein niinkuin\nvihataan pahinta vihollista ja vastustajaa. Aseenaan hän käytti\nivaa ja pilkkaa, useinkin hillittömintä leikkiä, ei suinkaan pelkän\nleikin vuoksi, vaan leikin alla piili aina vakava tarkoitus, hänen\nomaksumansa elämäntehtävä, valistaa ja auttaa kärsivää, pelonalaista\nja voihkivaa ihmiskuntaa. Hän tahtoi juurinensa repiä ylös juuri\nsiihen aikaan joka taholla versovaa taikauskoa, joka tunki Rooman\nvaltakunnan joka kolkkaan etupäässä Aasiasta, Lukianoksen kotimaasta.\nLukianos tunsi perinpohjin tuon aasialaisen hapatuksen, ja sentähden\njuuri hän kykeni iskemään ivallaan aivan sen sydänjuuriin.\n\nRooman keisari nimitti Lukianoksen hänen loppuiällään korkeaan,\njohtavaan virkaan Egyptissä, ja Lukianos kuoli sitten vanhana miehenä\nvuosisadan loppupuolella.\n\nLukianoksen kertomuksissa on vielä yksi puoli, joka antaa niille\nniin suuren arvon. Ne ovat nimittäin erittäin kuvaavia selontekoja\nkreikkalaisten senaikuisista arkiolon tavoista. Sellaiset\nkirjailijat kuin Plato ja Aristoteles liikkuivat vain korkeimmissa\nfilosofian ongelmissa eivätkä juuri koskaan laskeutuneet tämän\nmaan ja ihmiselämän tavallisia tapahtumia selittelemään. Vaikka\nLukianos aivan yhtä suuressa määrässä pysytteleksen taivaallisissa\nasioissa, joutuu hän, käyttämällä arkipäiväisiä vertauksia, myöskin\nsiten kuvaamaan itse ihmisten kaikkein jokapäiväisintä puhetapaa,\nmietiskelyjä ja kaikkein arkipäiväisimpiä oloja. Lukija pääsee\nLukianoksen kautta aivan erinomaisen hauskalla tavalla perille siitä,\nmitenkä kansa silloin asui, eli ja liikkui, paremmin kuin jos lukisi\npaksuja nidoksia myöhemmin sepitettyjä ajankuvauksia. Tällainen\ntapojen kuvaus ei suinkaan ole ollut Lukianoksen tarkoituksena, hän\non vain joutunut sen antamaan ikäänkuin kaupantekijäisiksi.\n\n\n\n\nJumalien keskusteluja.\n\n\nJos minkä kansan taruista niin kreikkalaisten ilmenee, että jumalat\novat luodut ihmisten kuviksi eikä päinvastoin, niinkuin raamattu\nolettaa. Olympon jumalat ovat siinä määrin ihmisiä, että ainoastaan\nasuntopaikka erottaa heidät tavallisista sen ajan kreikkalaisista.\nOnhan toki juutalaisten Jehova eli kristittyjen jumala ainakin\nkuningas ja hallitsija, jonka yksityiselämää ei paljasteta kaiken\nkansan nähtäväksi. Hän on hirmuvaltias, aito aasialainen despootti,\njota lähestytään pelolla ja vavistuksella, jota kumarretaan maahan\nsaakka ja jota rukoillaan otsa temppelin lattiassa kiinni. Tosin hän\nkyläilee ihmisten majoissa, syö vohlan lihaa ja sämpylää, tosin hän\ntarinoi ihmisten kanssa ja siittää pojan maalliselle immelle. Mutta\ntämä viimeksimainittu teko ei tapahdu lihallisen lemmen pakotuksesta,\nvaan korkeampaa tarkoitusta varten, pelastaakseen ihmiset muka\nsyntiin kuolemasta.\n\nToisin on ylijumala Zeun ja muitten Olympon jumalien laita. Paitsi\nettä he syövät ja juovat kuten kuolevaiset ainakin -- tosin vain\nhienoimpia herkkuja, nektaria ja ambrosiaa ja vetävät sieraimiinsa\nuhrisavua -- niin he lisäksi riitelevät kuin kuolevaiset, haukkuvat\nja ivailevat toisiaan, ja lemmenseikkailuissa he voittavat\nhuikentelevaisimmatkin ihmiset. Aivan kuin meidän Lemminkäisemme. On\nmuistettava, että kaikki kansat palvelevat jumalanaan lannistumatonta\nsiitoskykyä, siis elämän lähdettä, toisin sanoen luomiskykyä. Ja\njumalahan on juuri ensimmäinen luoja. Jumalan ensimmäinen kuva olikin\nmahtava sonni, kultainen vasikka.\n\nEihän siis ole ihmeteltävää, että kreikkalaiset uskoivat jumalistaan,\nettä he erityisen halukkaasti antautuivat suhteisiin maan impien\nkanssa. Neitsyet synnyttivätkin sitten poikia ja tyttöjä, ja niistä\nsukeutui ihmiskunnan pelastajia ja suurmiehiä, jotka olivat tosi\njumalia samalla kuin olivat tosi ihmisiä. Niin vakuutettuja olivat\nkaikki vanhan ajan ihmiset näistä jumalien ja ihmisten sekoituksista,\nettä ei minkään suurmiehen tai kuningassuvun oletettu jumalainen\nalkuperä herättänyt pienintäkään epäilystä. Kun Jeesuksesta\nväitettiin, että hän oli syntynyt Jumalasta, vaikka hänellä oli\nluonnollinen isä, ei se epäilyttänyt sen ajan ihmisiä enemmän kuin\nsadat muut samanlaiset tarut.\n\nMutta Lukianosta nämä lapselliset tarut naurattivat ja\nhuolestuttivat. Hänen jumala-käsityksensä oli ylevämpi ja korkeampi.\nEi hän uskonut, että immet tulivat raskaiksi jumalista, eikä hän\nuskonut, että jumalat söivät ja joivat, riitelivät ja kävivät kyliä.\n-- Hän ajatteli näistä seikoista jokseenkin kuin sivistynyt ihminen\nmeidän aikoinamme. Ei hän häikäillyt lasketellessaan pilaa näistä\naasialaisista taruista, niinkuin seuraavista kertomuksista selviää.\n\n\n\n\nHermes ja Pan.\n\n\n    Hermes. (Jumalien lähetti.)\n    Pan. (Pukinsorkka jumala, lemmen ja karjojen paimen.)\n\n_Pan_: Hyvää päivää, Hermes isä!\n\n_Hermes_: Päivää, päivää. Mutta milloinka meistä on tullut niin\nläheiset sukulaiset?\n\n_Pan_: Etkös sinä ole Hermes Kyllenestä?\n\n_Hermes_: Aivan varmasti! Mutta johtuukos siitä, että sinä olet minun\npoikani?\n\n_Pan_: Niinpä se sittenkin taitaa olla -- vapaan lemmen hedelmä minä\nolen.\n\n_Hermes_: Jumalan nimessä, sinähän näytät pikemminkin vuohen ja pukin\nperilliseltä. Kuinka minulle olisi syntynyt poika, jolla on sarvet ja\ntuollainen kuono ja tuollainen takkuinen partatupsu, kakskavioiset\npukin jalat ja häntä takapäässä?\n\n_Pan_: Että noin halveksivasti puhelet pojastasi, siitä ei ainakaan\nminulle lähde kunniaa; mutta vielä vähemmin sinulle itsellesi siitä\nkoituu kunniaa, että tällaisia poikia istutat maailmaan; minkä minä\nmahdan muodolleni.\n\n_Hermes_: No kukahan sinun äitisi on? Enhän vain liene joskus\nerehdyksessä lähennellyt jotakin vuohta.\n\n_Pan_: Tuskinpa niin; mutta muisteleppas, etkö kerran Arkadiassa\ntehnyt väkivaltaa jalosukuiselle immelle? Mitä sinä pureskelet\nkynsiäsi etkä ole jaksavinasi muistella? Minä puhun Ikaroksen\ntyttärestä Penelopesta.\n\n_Hermes_: Mutta mikäs pisti tytön päähän tehdä minulle näin pukin\nnäköisen pojan?\n\n_Pan_: Tahdonpa sanoa, miten äiti tämän on kertonut. Kun hän minut\nlähetti Arkadiaan, virkkoi hän minulle: Poikani, minä sinun äitisi\nolen spartalainen Penelope, mutta tiedä, että isäsi on jumala,\nZeun ja Majan poika. Muuten elä ole, poikani, milläsikään noista\nsarvistasi ja sorkistasi; se johtuu vain siitä, että isäsi muuttihe,\njottei häntä tunnettaisi, kilipukiksi, kun tuli sinun isäksesi.\n\n_Hermes_: Rupean muistelemaan, että minulle jotakin senkaltaista\nkerran on sattunut. Mutta että minun, joka aina olen huolehtinut\nulkomuodostani ja tähän päivään saakka kantanut parratonta poskea,\npitäisi käydä sinun isästäsi ja joutua kaiken kansan edessä\nnaurunalaiseksi noin ihanan sikiön takia, sitä en tahtoisi sulattaa.\n\n_Pan_: En sinulle häpeää saata, isäni; minä olen musiikkimies ja\npuhallan ruokopilliä, niin että ilo ilolle tuntuu; ja Dionysos\n(Bakkus), joka ei ilman minua enää voi elääkään, on minut valinnut\nalituiseksi kumppanikseen ja kuoronsa johtajaksi; ja jospa tahtoisit\nnähdä minun karjani, jota kaitselen vuoristossa, niin varmasti\nriemastuisit! Koko Arkadia on minulle alamainen; eikä siitä pitkiä\naikoja ole, kun minä riensin atenalaisten avuksi ja niin mainiosti\nkunnostauduin Maratonin tappelussa, että he ovat palkinnoksi\nluovuttaneet minulle luolan linnansa alla. Jospa kerran Atenaan\ntulet, saat kuulla, mikä nimi Panilla siinä kaupungissa on.\n\n_Hermes_: Koska sinä noin merkillinen henkilö olet, Pan --\nsellaiseksi kai sinua voi nimittää -- oletko jo hankkinut itsellesi\naviopuolison?\n\n_Pan_: Ei, kiitoksia paljon, herra isäni! -- Minulla on niin perin\nhellä luonto, yhden ainoan kanssa minulla on vähän vaikeaa tulla\njuttuun.\n\n_Hermes_ (nauraen): Arvattavasti sinä tyydyt yksinomattani vuohiisi?\n\n_Pan_: Sen sinä vain sanot ivataksesi? Oi voi, minulla on\nvallan toisia suhteita. Minulla on Eko, minulla on Peito\n(vuorenhaltiattaria) minulla on kaikki Dionysoksen menadit, niin\nmonta kuin heitä on, sen voin sinulle vakuuttaa.\n\n_Hermes_: No hyvä, tahdotko olla minulle mieliksi, jos sinulta\njotakin pyydän?\n\n_Pan_: Käske vain, isäni; katsokaamme, mitä voimme tehdä.\n\n_Hermes_: Tule syleilemään minua! Mutta heitä hiiteen tuo \"isän\"\nnimi, varsinkin jos muut sattuvat kuulemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin ivaili Lukianos kansansa jumalaistaruja. -- Mutta oppimattoman\nkansan korviin hänen pistelevät sanansa eivät ulottuneet. Se uskoi\nedelleenkin Paniinsa, se pelkäsi hänen sarviaan ja sorkkiaan,\nja oppimaton kansa vielä nytkin tekee samoin koko sivistyneessä\nkristikunnassa. Sarvipää kuuluu tänäkin hetkenä valtiomme ylläpitämän\nkirkon opinkappaleihin. Lystikäs se kirkonkin sarvipää voi toisinaan\nolla, mutta enimmästä päästä hän houkuttelee ihmisiä rumille teille,\nyhä edelleen, varsinkin naisia. Pukinsorkka on aina ollut priima\nkavaljeeri. Sentähden hän meidän vanhoissa alttaritauluissamme aina\nkuvataan suuri, valikoitu, avokaulainen naissakki ympärillään.\n\n\n\n\nPrometeuksen vapautus.\n\n\n    Prometeus. (Ihmisille valon tuoja jättiläinen.)\n    Zeus. (Ylijumala.)\n\nPrometeus oli jättiläinen, joka oli ihmiset maailmaan hankkinut\nja oli taivaasta ottanut valon ja tuonut sen ihmisille. Tästä\njumalat vihastuivat, ottivat jättiläisen kiinni, sitoivat hänet\nKaukasus-vuoreen ja panivat kotkan kalvamaan hänen maksaansa.\nKaikissa aasialaisissa jumalaistaruissa ja ylimalkaan kansan luulossa\noli vallalla se ajatus, että jumalat pelkäävät ja kadehtivat\nihmisten valistusta ja heidän tietojensa karttumista. Aatami ja\nEeva karkoitettiin paratiisista vain sen tähden, että he olivat\ntulleet yhtä viisaiksi kuin jumala ja osasivat erottaa hyvän pahasta.\nSe, joka ihmisille tietoja jakaa, on jumalan pahin vihollinen.\nRaamatussa se on käärme, kreikkalaisilla se oli jättiläinen. Molempia\nrangaistiin ankarasti. Valon tuoja on latinaksi Lucifer. Ja nykyisen\nkansan suussa on Luciferistä tehty paholaisen nimi. Ihmisten\nvalistaja on siis jumalan perivihollinen. Tätä suhdetta kuvaa\nmainiosti lauseenparsi: kirkko on kuin kiiltomato, kuta pimeämpi\nympäristö, sitä kirkkaammin se loistaa.\n\n_Prometeus_: Laske minut vapaaksi, Zeus, sinä olet minua kauan ja\nkauheasti kiusannut!\n\n_Zeus_: Sinutko minä laskisin irti, sinä, joka olet saanut liian\nlievän rangaistuksen, minun kun olisi pitänyt panna sinut vielä\npaljoa raskaampiin kahleisiin ja vyöryttää koko Kaukasos sinun\npääsi menoksi? Sinutko, jonka maksaa 16:n korppikotkan pitäisi\nkalvaa yhden asemesta, eikä ainoastaan maksaa vaan myöskin silmiä,\nsinua ansion mukaan rangaistakseni siitä, että sinä tuollaisia\nturkasenmoisia elukoita kuin ihmisiä hankit tähän maailmaan, varastit\ntulen taivaasta ja, mikä vielä harmillisinta on, loit naisia. (Zeus,\nsuurin naisten viettelijä, vihaa heitä samalla pirun lähetteinä,\nniinkuin kaikkien aikojen hurskaat miehet ovat tehneet; langenneet ja\nvihanneet.)\n\n_Prometeus_: Eikö minua ole kylliksi rangaistu, kuu jo niin monta\ntuhatta vuotta olen ollut kytkettynä Kaukasokseen ja ruokkinut tuota\nkirottua korppikotkaa maksallani.\n\n_Zeus_: Ja kumminkin siinä ei ole vielä kuin osaa siitä, mitä sinun\nolisi oikeutta myöten pitänyt kärsiä.\n\n_Prometeus_: En pyydä vapauttani ilman edestä; minä tahdon sinulle\njotakin ilmaista, mikä sinulle on mitä suurimman arvoista.\n\n_Zeus_: Yritätkö petkuttaa minua, Prometeus?\n\n_Prometeus_: Mitäpä hyötyä minulla siitä olisi? Sinä et kaiketi\nunohtaisi, missä Kaukasos on, eikä sinulla kahleista olisi puute, jos\nsaisit tietää, että minä olen vetänyt sinua nenästä.\n\n_Zeus_: Ensin tahdon tietää, mitä sinä voit minulle ilmaista, joka on\ntällaisen armahduksen arvoinen.\n\n_Prometeus_: Jos nyt voin sinulle sanoa, minne menet ja mikä sinulla\non mielessä, uskotko silloin, että voin sinulle jotakin ilmaista?\n\n_Zeus_: Miksikä en.\n\n_Prometeus_: Sinä riennät Tetiksen luo häntä hemputellaksesi. (Tetis\noli merenjumalatar, Akilleksen äiti.)\n\n_Zeus_: Kohti osattu! -- Mutta entä sitte? Rupeanpa vähitellen\nluulemaan, että voit minulle ilmaista totuuden.\n\n_Prometeus_: Varo sinä sitä aallotarta. Sillä jos hän käy raskaaksi\nsinusta, niin saat hänen pojastaan odottaa samaa kohtelua, minkä\nsinä osoitit isällesi Kronokselle. (Zeus oli syössyt isänsä jumalien\nvaltaistuimelta.)\n\n_Zeus_: Sitäkö tarkoitat, että hän minulta riistää hallituksen?\n\n_Prometeus_: Olkoon se kaukana sinusta! Mutta se on varma, että se\nsuhde, joka sinulla on tekeillä Tetiksen kanssa, johtaa siihen.\n\n_Zeus_: Tällaisesta hinnasta minä vähättelen kosia koko Tetistä! --.\nSinut laskekoon Hefaistos vapaaksi tämän varoituksen johdosta.\n\n\n\n\nDionysoksen ihmeellinen syntyminen.\n\n\nAtenan kuuluisa suojeluspyhimys Pallas Atene (Minerva) oli syntynyt\nZeus ylijumalan pääkallosta. Sentähden olikin tämä impi täynnä kylmää\njärkeä. Tunteitten ääni oli hänessä sammuksissa. Piti viikkoista\npyhyyttä, iän kaiken impeyttä. Yksinpä veitikkamainen lemmen poikanen\nEros (Amor) kavahti hänen pyhyyttään. Ei uskaltanut laukaista\nAteneen lemmennuoliaan, vaan kauhulla karttoi hänen seuraansa. Ei\npelännyt Aresta, sodanjumalaa, mutta tätä viisasta impeä hän lehahti\nsiivillään pakoon, niin pian kuin jumalatar joutui hänen näkyviinsä.\n\nMutta Zeus synnytti toisenkin lapsen, Dionysoksen (Bakkuksen),\nhurmion jumalan ja samalla myöskin viinin jumalan. Dionysoksen\nkultti ei suinkaan sisältänyt vain viinin ylistystä, vaan\npaljonkin enemmän sielullisen ja uskonnollisen tunteen hienointa\nkärjistymistä vastaanottamaan pyhimpiä jumalallisia vaikutteita.\nTämän suuren jumalan syntymästä antaa Lukianos seuraavan ilvehtivän\nkuvauksen; hän nauraa vanhalle tarulle, joka muuten oli yleinen\nbarbaarikansoillakin. Alussa loi nimittäin Jumala \"ihmisen\", niin\nkertoo raamattu. Ihminen oli alussa kaksineuvoinen, mies ja vaimo,\nmutta jumala eroitti miehen kylkiluusta, s.o. kupeesta, vaimon, joka\nnäin pääsi elämään omaa elämäänsä. Näin kuuluu meidän pyhä kertomus\nEevan luomisesta. Kreikkalaiset taas kuvittelivat, että ylijumalan\nkyljestä syntyi uusi, ihana jumala Dionysos. Mutta Lukianos ei\njaksanut sitä uskoa. Hän sepitti seuraavan jutun.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Poseidon. (Meren jumala, Zeun veli.)\n    Hermes. (Jumalien lähetti.)\n\n_Poseidon_: Onko Zeus tavattavissa, Hermes?\n\n_Hermes_: Ei tällä kertaa, Poseidon.\n\n_Poseidon_: No ilmoita hänelle, että tahdon häntä puhutella.\n\n_Hermes_: Elä ole tungetteleva, Poseidon; minähän sanon sinulle,\nettei nyt ole sopiva aika ja ettet sinä häntä nyt saa nähdä.\n\n_Poseidon_: Onko hän mahdollisesti sulkeutunut Heran kanssa\nhuoneeseen?\n\n_Hermes_: Ei, nyt on kysymyksessä jotakin vallan toista.\n\n_Poseidon_: Ah, ymmärrän, Ganymedes on siellä sisällä\n\n_Hermes_: Ei niinkään -- hän on pahoinvoipa.\n\n_Poseidon_: Mitäs nyt on tapahtunut, Hermes? Tämähän on\nkäsittämätöntä.\n\n_Hermes_: Se nyt on niin, että minua hävettää siitä mitään virkkaa.\n\n_Poseidon_: Minähän olen setäsi? Minultahan sinun ei tarvitse mitään\nsalata. (Poseidon oli ylijumalan, Zeun, veli ja Hermeksen setä.)\n\n_Hermes_: Hän on juuri synnyttänyt pojan.\n\n_Poseidon_: Oletko sinä hullu? Hänkö synnyttänyt? Kukas sitten on\nisä? Olisko hän siis ollut kaksineuvoinen, ilman että me siitä olemme\nmitään huomanneet? Hänen vatsastaan ei ainakaan saattanut huomata,\nettä hän oli raskaana.\n\n_Hermes_: Siinä sinä olet oikeassa; lapsi ei levännytkään siinä,\nmissä se tavallisesti lepää.\n\n_Poseidon_: Ymmärrän. Se on taas tullut sieltä, mistä Atenekin, hänen\npäästään. Hänellä mahtaa olla oikeat munasarjat siellä kallossaan.\n\n_Hermes_: Ei tällä kertaa niin, hän oli raskaana (kai nyt se täytyy\nsanoa) ylälonkassaan ja kantoi Semelen lasta.\n\n_Poseidon_: Tuhat tulimmaista! Luonto on todellakin ollut antelias\nhänelle, hänhän tulee raskaaksi mistä osasta ruumistaan tahansa!\nMutta kuka on Semele sitten?\n\n_Hermes:_ Tebatar, Kadmoksen tyttö, yksi niitä, jotka hän on tehnyt\nraskaaksi.\n\n_Poseidon_: Ja nyt hän on tämän edestä ja puolesta synnyttänyt?\n\n_Hermes_: Minä näen, että sinusta tämä asia tuntuu naurettavalta,\neikä se muuta olekaan. Minä tahdon sinulle puhua, miten kaikki\ntapahtui. Hera, jonka mustasukkaisuus ei liene sinulle tuntematon,\nlähestyi viekkaasti Semele parkaa ja viekoitteli häntä pyytämään\nZeusta, että hän kaikessa komeudessaan salamoineen ja jyrinöineen\nsaapuisi hänen luokseen. Zeus suostui tytön rukouksiin, mutta tästä\nsyttyi huone palamaan, ja Semele itse menehtyi salaman iskuun. Kun\nZeus ei voinut äitiä auttaa, pyysi hän minua leikkaamaan ainakin\nlapsen ulos äidin ruumiista ja tuomaan sen hänelle. Koska lapsi oli\nainoastaan seitsemän kuukauden vanha eikä vielä siis täysluoma, teki\nhän aukon vyötäisiinsä ja pisti lapsen sinne tuleentumaan. Nyt hän\non vihdoinkin yhdeksän kuukauden perästä lapsen synnyttänyt ja on\nsynnytystuskista hieman väsähtänyt.\n\n_Poseidon_: Missä lapsi nyt on?\n\n_Hermes_: Minun piti se viedä Nyssaan, Indiaan, ja Dionysoksen\nnimellä antaa se nymfien kasvatettavaksi.\n\n_Poseidon_: Minun herra veljeni on siis samalla isä ja äiti pikku\nDionysokselle?\n\n_Hermes_: Niinpä taitaa olla. Mutta minä en voi kauemmin viipyä.\nMinun täytyy viedä hänelle vettä ja hoitaa kaikki muut toimet, mitkä\nkätilölle kuuluvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka Lukianos uskalsi näin hillitöntä pilkkaa päästellä\ntapauksista, jotka olivat tai ainakin olivat olleet koko kansan\nkunnioittamia pyhiä legendoja? Ja kuinka tällaiset legendat koskaan\novat voineet olla pyhiä? Meidän ei tarvitse ollenkaan ihmetellä.\nHeittäkäämme silmäys kristittyjen pyhiin kertomuksiin. Mitä\nhirvittävin juttu muuttuu pyhäksi, jos lapsesta pitäen sitä kuulee\npyhäksi mainittavan ja sellaisena ylistettävän.\n\nLukianoksen aikana lienee ollut paljon sellaisia henkilöitä, jotka,\nvaikka eivät itse näihin uskoneet, kumminkin olivat sitä mieltä,\nettä kansan takia oli niistä vaiettava. Aivan niinkuin nytkin. Mutta\nse atenalainen hienosto, jolle Lukianos näitä kertomuksiaan luki,\nse ainakin oli luennoitsijan kanssa yhtä mieltä siinä, että mikä\nkerran hassutusta on, se on hassutusta, olkoonpa se miten paksun\npyhän vernissan peittämä. Sellaista yleisöä meillä ei vielä ole.\nJos joku Eevan syntymästä kirjoittaisi, ilvenäytelmän, ei sitä\nlaskettaisi julkisuuteen. Me olemme pieninä palleroisina kuulleet\ntästä Aatamin pyhästä kylkiluusta ja silloin täydellä luottamuksella\nsiihen uskoneet. Nyt on monen vaikeaa kuunnella siitä pilapuheita. Ja\nkumminkin pohjaa Dionysoksen ja Eevan syntymätaru varmasti johonkin\nvanhempaan aasialaiseen satuun, vaikka ne ovatkin yksityiskohdissaan\nniin erilaiset.\n\n\n\n\nHermes ja Helios.\n\n\n    Hermes. (Jumalien sanansaattaja.)\n    Helios. (Auringon vaunujen kuljettaja, joka oli Kronoksen,\n              Zeun isän, aikuinen jumala.)\n\n_Hermes_: Helios, sinun ei tarvitse tänään lähteä liikkeelle, sanoo\nZeus, eikä myöskään huomenna eikä ylihuomenna. Koko tällä ajalla\ntulee yksi ainoa pitkä yö vallitsemaan. Horit (taivaan haltiattaria,\njotka muun muassa riisuivat ja valjastivat auringon vaunujen hevoset)\nsaavat siis riisua jälleen hevoset, ja sinä sammuta soihtusi ja lepää\nkaikki nämä kolme päivää!\n\n_Helios_: Onpa tämä vallan uusi ja kummallinen käsky, minkä nyt\ntuot kuuluviin. Luuleeko hän todellakin, etten minä ole kulkuani\noikein suorittanut tai että minä olen laskenut hevoseni poikkeamaan\nladuiltaan, ja onko hän sentähden nyrpeissään minulle, koska hän\ntahtoo tehdä yön kolme kertaa pidemmäksi kuin päivän?\n\n_Hermes_: Ei se ole syynä; ei niin aina tule olemaan, hänellä on vain\ntällä kertaa tarpeen pitkä yö erästä hommaa varten.\n\n_Helios_: Vai niinkö? Missä hän nyt on? Mistä hän lähettää tämän\nkäskyn minulle?\n\n_Hermes_: Boiotiasta, missä hän vierailee Amfitryonin aviovaimon\nluona.\n\n_Helios_: Johon hän toisin sanoen siis on rakastunut. Mutta eikö\nyhdessä yössä ole kylliksi?\n\n_Hermes_: Ei mitenkään. Tällä kertaa on kysymyksessä laatia oikein\nsuuri ja sotaisa jumala, ja sellaisen valmistamiseen ei yksi yö riitä\nmitenkään.\n\n_Helios_: No, lykkyä tykö vain näin suurenmoiseen hommaan! Mutta --\nkoska nyt näin kahden kesken ollaan, Hermes -- Kronoksen aikaan ei\nsentään tällaisia koskaan tapahtunut. Hän ei koskaan varkain lähtenyt\nReansa vuoteesta ja taivaasta, viettääkseen yönsä Tebassa; vaan päivä\noli päivää ja yö ei milloinkaan kestänyt minuuttiakaan kauemmin kuin\nvuodenaika vaati. Nyt taas yhden ainoan naisen takia täytyy koko\nluonnon seista päälaellaan; minun hevoseni kangistuvat pitkän levon\ntakia, ja kolme päivää ajamaton tie tulee huonommaksi; ihmisparkojen\ntäytyy kolme yötä hamuilla pimeässä tuon lemmenherkän ylijumalan\ntunteitten takia, istua ja odottaa, kunnes tuo suuri voimanmies,\njosta sinä ennustelet, pitkässä pimeydessä vihdoinkin saadaan\nkypsymään.\n\n_Hermes_: Suu poikki, Helios! Elähän puhu läpiä päähäsi! Voi hyvin!\nMinä kiiruhdan ilmoittamaan kuun jumalattarelle Zeun käskyn, että hän\nliikkuisi tavallista hitaammin, ja unen jumalalle, että hän pitäisi\nihmiset uniin kiedottuina kolmen yön ajan, jotteivät mitään huomaisi\nsiitä, että yö on niin pitkäksi venynyt.\n\n\n\n\nFilosofisten lahkojen huutokauppa.\n\n\nMonet pitävät tätä Lukianoksen dialogia hänen sukkelimpanaan. Omasta\npuolestani en voi yhtyä tähän. Minusta Lukianos tässä ivassaan\nliioittelee. Vaikka hän ivallaan tähtääkin näitten ihmiskunnan\nsuurmiesten rappeutuneisiin jälkeläisiin, vetää hän kumminkin\nlokaan maailman kuuluisinten ajattelijain nimet. Sitäpaitsi hän\ntarraa kiinni sellaiseen filosofin lauseeseen, josta helposti saa\ntekaistuksi irvikuvan, ja tälle irvikuvalleen hän sitten nauraa. Eikä\nsuinkaan se kohta filosofin systeemissä, jonka Lukianos vetää esille,\nole sen keskeinen ja kantavin kohta, vaan useinkin syrjäseikka, joka\nsopii Lukianoksen tarkoitukseen naurattaa ja huvittaa tilapäistä\nkuulijakuntaa. Itsehän Lukianos oli juuri noitten suurmiesten\noppilas, heiltä kaikkensa saanut. Olisihan siis käsittämätöntä, että\nhän olisi ryhtynyt nolaamaan juuri omaa ajatteluaan. Seuraava dialogi\n\"Kalastaja eli jälleen ylösnousseet filosofit\" selittääkin tarkemmin,\nmihin Lukianos tällä kirjoituksellaan pyrkii.\n\nLukianos luettelee tässä dialogissaan Kreikan tärkeimmät\nfilosofiset oppisuunnat. En niiden järjestelmiä tässä lähde\ntarkemmin selittelemään; siitä syntyisi kokonainen pieni teos. Niin\npinnallisesti kuin Lukianos käykin ilveilyynsä käsiksi, lukija voi jo\nnäistä vuoropuheluista päästä selville eri oppisuunnista ja niiden\npäätarkoituksesta. Kaikesta leikistä huolimatta kuultaa kumminkin\nesille, kuinka syvälle ihmiselämään ja ihmisen onnen kaipuuseen nämä\najattelijat ovat osanneet tunkeutua. Ja lisäksi, tästäkin ilkkuvasta\nfarssista näemme, kuinka tyhjentävästi kreikkalaiset ajattelijat ovat\npohtineet maailman ja elämän arvoituksia ja kuinka tosiin päätelmiin\nhe ovat joutuneet ja kuinka vähän meillä on tähän lisättävää.\nJuuri näitten kuuluisien miesten oppien perustalla koko sivistynyt\nihmiskunta on arvostellut elämää halki vuosisatojen. Ja arvostelee\nvieläkin. Ja samoja oppeja Lukianoskin noudatti kirjoituksissaan,\nvaikka hän suvaitsi ilkkua niitä erilaisia johtopäätöksiä, joihin\najattelevat ihmiset eri premisseistä lähtien, eri luonteenlaadun\npakotuksesta, erilaisten kykyjensä pohjalla välttämättömästi aina\njoutuvat. Sanoohan oppinut Festuskin intoilevalle Paavalille, joka\nluuli löytäneensä ehdottoman totuuden, nämä ikipätevät sanansa: \"Mikä\non totuus?\" Tämä kysymys on vieläkin ihmiskunnalla ratkaisematta.\nLuomakunnan ja ihmiskunnan tarkoitus on yhä vieläkin vain hämärä\narvoitus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Zeus_ (kahdelle palvelijalle)-: Paneppas sinä penkit järjestykseen\nja valmista tilaa tulijoille. -- Sinä taas tuo tavarat esille\nja aseta ne järjestykseen; mutta harjaa ja putsaa ne ensin\nhuolellisesti, jotta ne silmälle jollekin näyttäisivät ja\nhoukuttelisivat paljon ostajia. Sinä taas, Hermes, julista\nhuutokauppa alkaneeksi. Meillä on myytävänä filosofisia luonteita\nkaikkia lajia ja kaikkia lahkoja. Jos jollakin ei ole käteistä rahaa\nmukanaan heti maksaa, niin me voimme hyvää takuuta vastaan antaa\nluottoa kokonaiseksi vuodeksi.\n\n_Hermes_: Tänne on jo kerääntynyt suuri joukko ostajia, käykäämme\nsiis työhön käsiksi, ettemme turhan päiten viivyttele rahvasta.\n\n_Zeus_: Hyvä! Alkakaamme siis heti!\n\n_Hermes_: Kuka ensiksi otetaan esille?\n\n_Zeus_: Otetaan tuo joonialainen pitkine paksuine kiharoineen, sillä\nhän todellakin näyttää sangen kunnianarvoisen näköiseltä.\n\n_Hermes_: Pytagoras hoi! Astu esille ja näyttäydy näille herroille!\n\n_Zeus_ (Hermekselle): Huuda hänen ansionsa!\n\n_Hermes_: Tässä, hyvät herrat, tarjotaan varastomme paras esine,\nerinomaisen arvokas ja mainio luonne. Kuka haluaa ostaa? Kuka haluaa\noppia tuntemaan avaruuden harmonian ja kuolemansa jälkeen uudestaan\nnousta elämään?\n\n_Ostaja_: Se ei ole tavallisen ihmisen näköinen. Mitä se osaa?\n\n_Hermes_: Aritmetiikkaa, astronomiaa, taikakonsteja, geometriaa,\nmusiikkia, silmänkääntämistä. -- Se on suuri ennustaja, sen saat\nuskoa!\n\n_Ostaja_: Saanko häntä vähin itsekin tutkia?\n\n_Hermes_: Tutki jumalan nimessä.\n\n_Ostaja_: Mistä olet kotoisin?\n\n_Pytagoras_: Samoksesta.\n\n_Ostaja_: Missä olet kasvatuksen saanut?\n\n_Pytagoras_: Egyptissä, sen seudun viisailta.\n\n_Ostaja_: Jospa minä sinut nyt ostan, mitä aiot minulle opettaa?\n\n_Pytagoras_: En aio sinulle mitään opettaa, mutta aion sinulle\nuudestaan muistuttaa kaikki entiset.\n\n_Ostaja_: Miten aiot sen tehdä?\n\n_Pytagoras_: Ensin aion puhdistaa sielusi ja pestä sen kirkkaaksi\nkaikesta siihen tarttuneesta loasta.\n\n_Ostaja_: Mutta jospa kaikki tämä jo on tapahtunut, mitenkä se\nuudestaan muistutteleminen tapahtuu?\n\n_Pytagoras_: Ensiksikin pitkäaikainen sielun hiljaisuus ja sitten\nviisivuotinen vaitiolo sanomatta halaistua sanaakaan.\n\n_Ostaja_: Arvoisa herrani, ottakaa kuuromykkä oppilaaksenne: Minua ei\nhaluta leikkiä kuvapatsasta, minun täytyy saada ruukata suutani. --\nMutta kun ne viisi vuotta ovat ohi, mitäs sitten?\n\n_Pytagoras_: Sen jälkeen tulee sinun uutterasti harjoitella\nkäytännöllistä musiikkia ja tarkasti tutkia geometriaa.\n\n_Ostaja_: Tämähän on mokomaa; päästäkseni viisaaksi pitääkö minun\nensin oppia kitaran säestyksellä laulamaan?\n\n_Pytagoras_: Kun sen opit, saat oppia laskemaan.\n\n_Ostaja_: Sen osaan jo.\n\n_Pytagoras_: No mitenkä sinä lasket?\n\n_Ostaja_: Yks, kaks, kolme, neljä.\n\n_Pytagoras_: Katsoppas nyt, se, minkä sinä luulet neloseksi, onkin\nkymmenen ja täydellinen kolmikulmio ja meidän suuri taikamme.\n\n_Ostaja_: Kummallisen taikanne nimessä! Niin jumalallista ja salaista\noppia ei korvani vielä ennen ole kuulleet.\n\n_Pytagoras_: Tämän jälkeen, hyvä ystävä, tulee sinun oppia\ntuntemaan maan, ilman, veden ja tulen luonne, niiden voimat, niiden\nulkopiirteet ja niiden liikkeet.\n\n_Ostaja_: Tulella, vedellä ja ilmalla on siis omat ulkopiirteensä?\n\n_Pytagoras_: Aivan varmasti; sillä mitenkäpä ne muuten voisivat\nliikkua? Sitäpaitsi sinun täytyy oppia, että jumala on luku ja\nharmonia.\n\n_Ostaja_: Sinä puhelet ihmeellisiä asioita.\n\n_Pytagoras_: Ja sittenkään tässä ei vielä ole kaikki. Sinun täytyy\noppia esim., että sinä itse, joka olet olevinasi sinä, oletkin joku\ntoinen henkilö.\n\n_Ostaja_: Mitenkä se on ymmärrettävissä, että minä olen toinen enkä\nse, joka sinun kanssasi puhelen.\n\n_Pytagoras_: Kyllähän sinä nyt se olet, mutta aikaisemmin olet ollut\ntoisessa ruumiissa ja kantanut toista nimeä, ja ajan kuluttua sinä\ntaas muutat toiseen ruumiiseen ja kuljet toisella nimellä.\n\n_Ostaja_: Sinä siis tuumaat, että minä olen kuolematon. Mutta\nkylliksi näistä asioista! Mikä on sinun tavallinen ruokasi?\n\n_Pytagoras_: En syö mitään, jossa on ollut elävä sielu; muuten\nkaikkea, paitsi papuja.\n\n_Ostaja_: Mutta Hermeksen nimessä, tuolla miehellähän on kultainen\nkylkiluu. Mies on jumala, kuolevainen hän ei voi olla; se on\nostettava! Mitä se maksaa, herra vasaramies?\n\n_Hermes_: Kymmenen miinaa.\n\n_Ostaja_: Olkoon menneeksi, minä maksan.\n\n_Zeus_ (Hermekselle): Kirjoita ostajan nimi ja isänmaa muistiin.\nOttakoon hän hänet! -- Tuokaa esille toinen!\n\n_Hermes_: Tuoko likainen mies tuolla, Pontosta kotoisin?\n\n_Zeus_: Niin se.\n\n_Hermes_: Hei, hei, sinä konttinesi ja paljaine hartioinesi, astu\nesille ja kierrä piirissä, jotta ihmiset näkevät sinut. -- Tässä,\nhyvät herrat, tarjoan teille urhoollisen miehen, mainion miehen,\njalon, vapaan miehen. Kuka ostaa?\n\n_Ostaja_: Mitä sinä huudat, vasaramies? Sinä myyskentelet vapaata\nmiestä?\n\n_Hermes_: Niin juuri.\n\n_Ostaja_: Etkä pelkää, että sinut vedetään oikeuteen ja syytetään\nihmisryöstöstä?\n\n_Hermes_: Se on yhdentekevää hänestä, joutuipa hän myydyksi tai ei,\nsillä hän luulee kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa olevansa vapaa\nmies.\n\n_Ostaja_: No mihinkä tällaista ryysyniekkaa voi käyttää, jonka järki\non niin pimitetty, muuhun kuin ojankaivuun ja vedenkantoon.\n\n_Hermes_: Sinä voit käyttää häntä mainiosti porttivahtina; se on\nhänen ammattiaan. Sinua hän vartioi paremmin kuin uskollisin koira;\nhäntä ei sanotakaan muuksi kuin koiraksi. (Kyynillinen filosofi.\nKreikkalainen sana kynos merkitsee koira.)\n\n_Ostaja_: Mistä hän on kotoisin ja mitenkä häntä pidellään?\n\n_Hermes_: Parasta on, että kysyt häneltä itseltään.\n\n_Ostaja:_ Hän tuijottaa niin pahantuulisena ja hirvittävänä kulmainsa\nalta, että pelkään hänen puraisevan tai haukahtavan, jos lähelle\ntulen. Etkös näe, miten hän kulmakarvojaan vetää kokoon ja vihaisena\nja uhkaavana mulkoilee ympärilleen.\n\n_Hermes_: Elä pelkää, hän on kesy.\n\n_Ostaja_ (Diogenekselle): Aluksi, rakas ystävä, mistä olet kotoisin?\n\n_Diogenes_: Kaikkialta.\n\n_Ostaja_: Mitä sillä tahdot sanoa?\n\n_Diogenes_: Että olen maailmankansalainen.\n\n_Ostaja_: Etkö ole ketään pitänyt mallinasi?\n\n_Diogenes_: Herkulesta.\n\n_Ostaja_: Miks'et verhoa itseäsi leijonan taljalla?\n\n_Diogenes_: Tämä kulunut kaapu tekee leijonan taljan virkaa, ja elän\nniinkuin Herkules alituisessa sodassa hekkumaa vastaan, mutta en\njonkun toisen käskystä (niinkuin hän), vaan vapaaehtoisesti, koska\nolen päättänyt puhdistaa maailman rutosta.\n\n_Ostaja_: Luvallinen homma! Mutta mitä sinä oikeastaan osaat, tai\nmikä elinkeino sinulla on?\n\n_Diogenes:_ Minä olen ihmiskunnan vapahtaja ja sen rikkomusten\nlääkitsijä; ylimalkaan pyrin olemaan totuuden ja ilomielen profeetta.\n\n_Ostaja_: No jos sinut ostan, millä tavalla tuumaat minua opettaa?\n\n_Diogenes_: Alan sillä, että vieroitan sinut hekkumallisuudesta,\ntotutan sinut niukkuuteen ja puetutan sinut karkeaan hurstipaitaan.\nSitten saat tehdä työtä voimiesi mukaan, kovalla vuoteella\nmaata ja ryypätä ainoastaan vettä ja syödä mitä eteesi syötävää\nsattuu. Varallisuutesi täytyy sinun, jos sinulla sellaista on,\nheittää mereen ja seurata minua, sinun pitää luopuman isästäsi ja\näidistäsi, vaimostasi ja lapsistasi ja isänmaastasi; kaikesta, mitä\nihmiset halajavat ja jota he pitävät suuriarvoisena, sinun tulee\nluopua kuin narripelistä; sinä jätät isäsi kodin ja asut vaikka\nhautaholvissa tai ränstyneessä tornissa tai tynnyrissä. Muuten täytyy\nsinun konttisi pullottaa karvaspapuja ja molemmin puolin täyteen\nkirjoitettuja kirjoja. Kun kerran niin kauas pääset, olet tunteva\nitsesi onnellisemmaksi kuin Persian kuningas; ja vaikkapa sinä\njoutuisit piestäväksikin tai kidutuspenkille, niin tunnet itsesi\nvälinpitämättömäksi, niinkuin se ei sinuun ollenkaan koskisi.\n\n_Ostaja_: Mitä? Eikö minuun koske, kun minua piestään? Luuletko, että\nminulla on kilpikonnan tai kravun kuori ihonani?\n\n_Diogenes_: Sielu tuntee tuskaa, suu ei siitä virka sanaakaan.\nTärkein ominaisuus, mikä sinulla tulee olla, on sentään tämä: Sinun\npitää olla röyhkeä ja uhkamielinen, sinun pitää kaikille, yksinpä\nruhtinaillekin, ilman poikkeusta syytää ruokottomuuksia vasten\nsilmiä. Sillä se johtaa kaiken huomion sinun puoleesi ja sinä saat\nrohkeamielisen miehen nimen. Sinun puheesi tulee olla barbaarimaista,\nja sinulla pitää olla rämisevä, koiramainen ääni; sinun naamasi\npitää olla syvissä rypyissä ja astuntasi naamasi mukainen; sanalla\nsanoen, kaikki villiä ja eläimellistä. Kaikesta häveliäisyydestä,\nsäädyllisyydestä ja siivoudesta pitää sinun visusti luopuman etkä\nkoskaan saa mistään punastua. Sinä näet kaikkialla, kuinka ihmiset\ntahtovat olla seurassa toistensa kanssa; sinun taas pitää olla\nyksin ja itseksesi eikä tunnustaa ketään, ei oman maan ihmisiä eikä\nmuukalaisia, ystäviksesi; sillä tällainen tekee heti lopun sinun\nkuninkaallisesta riippumattomuudestasi. Mitä muut salassa toimivat,\ntee se julkisesti eläkä häpeile. Vihdoinkin kun sinä kyllästyt koko\ntähän narripeliin, syö silloin raaka polyyppi tai mustekala ja kuole.\nTässä on autuus, sen sinulle voin taata.\n\n_Ostaja_: Tätä minä sanoisin likaiseksi ja eläimelliseksi autuudeksi.\nHyi!\n\n_Diogenes_: Senpätähden se onkin vaivatta saavutettavissa ja kaikille\nihmisille aina ja joka paikassa tarjona. Sillä siihen sinä et\ntarvitse oppineisuutta etkä puhetaitoa etkä muitakaan eleitä, vaan\nkaikista niistä teistä, jotka maineeseen vievät, on tämä lyhyin.\nSinä saat olla kaikkein alhaisin mies, ilman oppia ja tietoa,\njoku kalakauppias, salvumies tai rahanvaihtaja, se ei sinua estä\nihmisten silmissä pääsemästä ihmemieheksi, kun vain osaat olla kyllin\nhäpeämätön ja röyhkeä ja opit ravakasti herjaamaan.\n\n_Ostaja_: Kuulehan, poikaseni, tähän kaikkeen en voi sinua käyttää;\nmutta sinulla on vankat hartiat joko soutamaan tai puutarhassa työtä\ntekemään, ja tähän toimeen tahdon sinut ostaa; mutta enemmän kuin 50\npenniä en sinusta maksa.\n\n_Hermes_: Olkoon menneeksi! Voimme olla iloisia, että pääsimme\nerillemme tuosta herjaavasta huutajasta, joka kaikkia ilman erotusta\nhaukkui ja loukkasi.\n\n_Zeus_: Huuda nyt tuo kyreneläinen purppuraviitassaan ja seppele\notsallaan esille (Aristippos, jota Lukianos erittäin väärin ja\nhäikäilemättömästi kuvaa).\n\n_Hermes_: Nyt, hyvät herrat, huomatkaa! Tässä näette kallisarvoisen\nesineen, jonka ainoastaan varakkaat miehet voivat ostaa. Kellä on\nhalua hankkia mitä suloisin ja onnellisin elämä itselleen? Kuka\nrakastaa runsautta ja hekkumaa? Kuka minulta ostaa tämän hempeän\nolennon?\n\n_Ostaja_: Tulehan lähemmäksi ja ilmoita mitä sinä osaat; pitänee kai\nsinut ostaa, jos mihin kelvannet.\n\n_Hermes_: Elkää häntä vaivatko kysymyksillä, jos saan luvan pyytää;\nnäettehän, ettei hän sopertelevalla kielellään mitään voi vastata;\nhän on juovuksissa.\n\n_Ostaja_: Kukapa noin irstaasta, hurjasta orjasta huolisi? Ah\nmiten monille voiteille ja hajuvesille hän tuoksuaakin! Miten hän\nkompastelee, tuskin pysyy jaloillaan! -- Mitä hänestä lähtee, Hermes?\nMitä hän osaa?\n\n_Hermes_: Hän on ylimalkaan mainio seuramies, erinomainen\nviinintuntija, ja nuoren elostelijan yökutsuissa hän\nhuilunsoittajattaren kanssa muodostaa kolmion, jonka vertaista saa\nhakea. Sitäpaitsi hän ymmärtää leipoa oivallisia sokerileivoksia ja\non paras köksä, minkä tavata voi; sanalla sanoen, minä suosittelen\nhäntä voittamattomana mestarina kärjistyneimmän hekkuman taidossa.\nOppiaikansa hän vietti Atenassa; sen jälkeen hän meni muutamien\nSisilian ruhtinaitten palvelukseen ja saavutti siellä mitä\nsuurimman suosion. Muuten voin lyhykäisyydessä sanoa hänen oppinsa\nperusajatuksen. Se kuuluu: halveksia kaikkea, joka paikassa osata\nkäyttäytyä, ja kaikkialta hakea tilanteen suloiset puolet.\n\n_Ostaja_: Silloin saat hakea ostajaa, jolla on rahoja heitellä minne\ntahansa; minä en ole kyllin varakas pitämään niin kevytmielistä\nveijaria.\n\n_Zeus_ (Hermekselle); Tuo tuntuu mahdottomalta kaupita; kyll' kai\nhän meille jää. Siirtäkää hänet syrjään ja antakaa noitten kahden,\ntuon nauravan abderalaisen ja tuon itkevän efesolaisen yhdessä mennä\nkaupaksi.\n\n_Hermes_: Astukaa siis esille! Tässä tarjoan kaksi mainiota luonnetta\nkaupaksi! Minä pidän heitä kaikkein viisaimpina koko makasiinissani.\n\n_Ostaja_: Suuri jumala, mikä tavaton erotus! Toinen naureskelee\nlakkaamatta, ja toiselta lienee erittäin hyvä ystävä äsken kuollut,\nsillä hän itkee aina vain. -- Hoi, hoi, poikaseni, millekkä sinä noin\nhurjasti naurat?\n\n_Demokritos_: Ja sinä vielä kysyt? Koska minusta kaikki teidän\nhommanne ja te itsekin tunnutte niin naurettavilta.\n\n_Ostaja_: Mitenkä? Sinä naurat kaikille vasten silmiä etkä pidä\nmitään tässä maailmassa minään?\n\n_Demokritos_: Aivan niin; ei missään näy mitään viisasta, kaikki on\nvain atomien tanssia äärettömässä tyhjyydessä.\n\n_Ostaja_: Sinä itse minusta näytät omistavan sangen tyhjän\naivorustingin ja lienet aimo vekkuli. Mitä hävyttömyyttä tämä on?\nEikö sinun naurustasi loppua tulekaan? -- Mutta sinä toinen siinä\nnäytät kunnon mieheltä, sinun kanssasi kai voinee jonkun järkevän\nsanan vaihtaa, miksi sinä aina itket?\n\n_Herakleitos_: Koska minä huomaan ihmisten kohtalot niin perin\nsurkeiksi ja itkua ansaitseviksi. Kaikki, pienimmästä suurimpaan,\novat sattuman ja kuoleman lain alaisia. Inhimillinen elämä on\nlakkaamaton hautajaissaatto ja maa taas aina auki ammottava\nhauta. Nykyinen elämä on miten kuten siedettävissä, mutta mitä\ntulevaisuudessa tapahtuu, se on kerrassaan kauheaa, minä tarkoitan\nmaailman loppua, joka on kaikki hävittävä. Tätä minä itken ja\nsitä, ettei mitään pysyväistä luonnossa ole, vaan kaikki kulkee\nikuisessa sekamelskassa ympäriinsä; että huvi ja tuska, tiede\nja tietämättömyys, suuri ja pieni, ylin ja alin, kaikki ovat\nperustuksiltaan samanlaista, lyhyesti, että ajan lasten leikeissä\nkaikki esineet vaihtelevat ilman suunnitelmaa tai lopputarkoitusta.\n\n_Ostaja_: Mitä on siis aika?\n\n_Herakleitos_: Lapsi, joka kivellä leikkii ja ilman aikojaan\njuoksentelee.\n\n_Ostaja_: Ja mitä ovat ihmiset?\n\n_Herakleitos_: Kuolevaisia jumalia.\n\n_Ostaja_: Entä jumalat?\n\n_Herakleitos_: Kuolemattomia ihmisiä.\n\n_Ostaja_: Sinähän puhut arvoituksia, hyvä ystävä, tai keksit\nsellaisia; sinun puheistasi ei tulle hullua hurskaammaksi enemmän\nkuin Apollonin ennustuksista.\n\n_Herakleitos_: Mitä minä teistä välitän.\n\n_Ostaja_: Niinpä ei myöskään kukaan ostaja sinusta välitä.\n\n_Demokritos_: Minun puolestani saatte mennä vaikka hiiden pisoihin,\nsekä ostajat että ei-ostajat.\n\n_Ostaja_: Mies potee pernatautia mitä suurimmassa määrässä. Omasta\npuolestani en voi kumpaistakaan käyttää.\n\n_Hermes_: Nämä jäävät siis myöskin ostamatta.\n\n_Zeus_: Huuda toinen esille.\n\n_Hermes_: Ehkäpä tuo atenalainen tuolla, tuo lörpöttelijä.\n\n_Zeus_: Olkoon menneeksi.\n\n_Hermes_: No tuleppas tänne! Tässä, herrani, tarjoan teille\nsiveellisen, viisaan ja nuhteettoman luonteen. Ostaja: Mitä sinä\nosaat parhaiten tehdä?\n\n_Sokrates_: Minä olen poikimus ja ylipäänsä mestari lemmen taidossa.\n(Lukianos tässä loittonee kaiken säädyllisyyden rajojen ulkopuolelle.)\n\n_Ostaja_: Silloinpa et sovi minulle, sillä minä tarvitsen juuri\nkauniin poikaseni kaitsijaa, jonka tulee asua luonani.\n\n_Sokrates_: Luuletko löytäväsi sopivampaa kauniin poikasi kaitsijaa\nkuin minä olen? Mistä? Sillä tietänethän, että minun lempeni ei\nkohdistu ruumiillisiin; sieluun se kohdistuu. Vaikkapa minä saman\npeiton alla makaisin poikasi kanssa, niin varmaan olet häneltä\nkuuleva, etten mitään pahaa ole hänelle tehnyt.\n\n_Ostaja_: Mitä? Poikimus ammatiltaan makaa kauniin pojan vieressä\nsaman peiton alla ja hänellä on täysi vapaus, mutta ei ole muuten\ntekemisissä kuin sielun kanssa? Uskottele sitä muille!\n\n_Sokrates_: Koira vieköön, minä vannon, että niin on kuin minä sanon.\n\n_Ostaja_: Voi olla, mutta minkälaista elämää sinä vietät?\n\n_Sokrates_: Minä asun omassa tasavallassani, jonka itse olen luonut,\nja olen itse oma lainlaatijani.\n\n_Ostaja_: Saisiko kuulla jotakin sinun lakipykälistäsi?\n\n_Sokrates_: No kuule nyt heti kaikkein tärkein, se, mitä olen\nvaimoista säätänyt. Minun tasavallassani ei yksikään nainen kuulu\nvain yhdelle miehelle, vaan niin pian kuin hän on aviovaimo, on kellä\ntahansa osaa hänestä.\n\n_Ostaja_: Merkitseekö se siis, että sinä olet poistanut rangaistuksen\naviorikoksista?\n\n_Sokrates_: Jumalan nimessä, sen olen tehnyt! Kaikki turhanpäiset\nmuodollisuudet näissä asioissa olen siirtänyt syrjään.\n\n_Ostaja_: Mutta mitenkä kauniit nuorukaiset menestyvät sinun\ntasavallassasi?\n\n_Sokrates_: Niillä palkitaan ansiot. Ken jonkin jalon ja suuren\nurotyön on tehnyt, hän saa palkinnoksi suukkosen kauniilta pojalta.\n\n_Ostaja_: No onpa mokomakin palkinto! -- Nyt vain sananen sinun\nfilosofiastasi! Mikä on oikeastaan sen ydinkohta?\n\n_Sokrates_: Idea eli olioitten alkumuoto. Sillä kaikesta, minkä näet,\ntaivaasta, maasta, merestä ja kaikesta, mikä siinä on, on olemassa\nalkumuotoja ulkopuolella maailmaa.\n\n_Ostaja_: Missä ne siis sijaitsevat?\n\n_Sokrates_: Ei missään, sillä jos ne jossain olisivat, ei niitä\nollenkaan olisi olemassakaan.\n\n_Ostaja_: Onhan se omituista, etten näitä alkumuotoja voi nähdä.\n\n_Sokrates_: Sehän on aivan luonnollista; sinun sielusi silmät ovat\nsokeat. Minä taas näen ne varsin hyvin; näen itseni ja sinut, sanalla\nsanoen, näen kaikki kaksinkertaisesti, sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti.\n\n_Ostaja_: Tuo mies on ostettava, joka niin tarkkasilmäinen on ja\nviisas. (Hermekselle.) Mitä hänestä tahdot?\n\n_Hermes_: Kahdesta talentista sen saat.\n\n_Ostaja_: Ostan kuin ostankin; maksusta pidän kyllä myöhemmin huolen.\n\n_Hermes_: Mikä on sinun nimesi?\n\n_Sokrates_: Dio Syrakusasta.\n\n_Hermes_: Ota hänet ja lykkyä tykö! -- Nyt on sinun vuorosi,\nepikurealainen! Kellä on halua ostaa tuo? Hän on tosin tuon naurajan\nja tuon juomaveikon oppilas, joita me äsken turhaan kaupittelimme;\nmutta tällä on se etu, että hän on hieman niinkuin vieläkin\njumalattomampi kuin opettajansa; muuten hyvänluontoinen poikanen ja\nensiluokan herkuttelija.\n\n_Ostaja_: Paljoko se maksaa?\n\n_Hermes_: Kaksi miinaa.\n\n_Ostaja_: Tuoss' on. Mutta minun täytynee saada tietää, mikä\noikeastaan hänen himoruokansa on?\n\n_Hermes_: Kaikki mikä makealle maistuu ja hunajalle, varsinkin\nkuivatut viikunat.\n\n_Ostaja_: Hyvä on, minä ostan; minä syötän häntä viikunoilla, että\nhalu lähtee.\n\n_Zeus_: Huuda toinen -- tuo putipuhdas, mariseva stoalainen.\n\n_Hermes_: Hyvä! Huomaan, että monet häntä haluavat ja vain häntä\nodottelevat. Tässä, hyvät herrat, minä tarjoan itse hyveen -- miehen,\njossa ei ole mitään moitetta. Kellä on halua kaikki yksin tietää?\n\n_Ostaja_: Mitä sillä tarkoitat?\n\n_Hermes_: Sillä tahdon sanoa, että tämä mies tässä on yksin viisas,\nyksin kaunis, yksin oikeutta pitävä, yksin urhoollinen, kuningas,\npuhuja, lainlaatija, lyhyesti, kaikkea mitä olla voi.\n\n_Ostaja_: Suokaa anteeksi, siis myöskin yksin kokki, ainoa seppä,\nsalvumies j.n.e.\n\n_Hermes_: Niin arvattavasti.\n\n_Ostaja_: Halloo! Tule lähemmäksi, hyvä ystävä! Minulla on halu sinut\nostaa; sano minulle, eikö sinusta ole tuskallista joutua myytäväksi\nja muuttua orjaksi?\n\n_Krysippos_: Ei millään tavalla; sillä sellaiset seikat eivät kuulu\nmeihin, ja mitkä eivät meihin kuulu, ne ovat yhdentekeviä.\n\n_Ostaja_: En ymmärrä sinua. Mutta mitä muuta sinä tiedät?\n\n_Krysippos_: Minä osaan tehdä sutkauksia, joilla tukin\nvastaväittäjäni suut aivan kuin munalukolla. Nämä taidetemput,\nystäväiseni, ovat ne maailman kuulut \"Päätelmät\".\n\n_Ostaja_: Jumalan tähden, ne mahtanevat olla hirmuisia temppuja.\n\n_Krysippos_: Heti saat kuulla yhden kokeeksi. Onko sinulla poikaa?\n\n_Ostaja_: On kyllä.\n\n_Krysippos_: Olettakaamme, että krokodiili on siepannut pojan, kun\ntämä leikitteli Niilin rannoilla, ja lupaa antaa saaliinsa takaisin,\njos voit arvata, onko hän halukas antamaan pojan takaisin vaiko ei:\nmitä sinä siihen vastaisit?\n\n_Ostaja_: Se on vaikea kysymys! Pelkään, etten saisi poikaani\ntakaisin, vastaisinpa niin tai näin. Taivaan tähden, vastaa sinä\nminun puolestani ja pelasta poikani, ennenkuin krokodiili sen syö.\n\n_Krysippos_: No elähän nyt ole huolissasi; minä opetan sinulle vielä\npaljon ihmeellisempiä asioita.\n\n_Ostaja_: No mitä esimerkiksi?\n\n_Krysippos_: Minä teen sinut noloksi ja pakotan sinut vaikenemaan ja\naikaansaan kauhean hävityksen sinun aivoissasi; niin, ja mikä vielä\npahempi on, minä tuossa tuokiossa muutan sinut kiveksi.\n\n_Ostaja_: Kiveksikö?\n\n_Krysippos_: Tässä seuraa todistus. Kivihän on esine, eikö totta?\n\n_Ostaja_: Tietysti.\n\n_Krysippos_: Elävä olento on myöskin esine?\n\n_Ostaja_: Niin.\n\n_Krysippos_: Sinä olet myöskin elävä olento?\n\n_Ostaja_: Niin luulisin.\n\n_Krysippos_: Siis sinä olet kivi -- koskas olet esine.\n\n_Ostaja_: Ei totta toisen kerran. Mutta etkös tahtoisi olla niin\nystävällinen, että taikasi peruuttaisit ja tekisit minusta taas\nihmisen.\n\n_Krysippos_: No sehän ei ole vaikea asia. Vastaa siis minulle: onko\njokainen esine elävä olento?\n\n_Ostaja_: Ei.\n\n_Krysippos_: Onko kivi elävä olento?\n\n_Ostaja_: Ei.\n\n_Krysippos_: Mutta sinä olet esine.\n\n_Ostaja_: Niin.\n\n_Krysippos_: Ja elävä olento, vaikka oletkin esine?\n\n_Ostaja_: Arvattavasti.\n\n_Krysippos_: Siis et ole kivi -- koska sinä olet elävä esine.\n\n_Ostaja_: Kiitoksia paljon. Olipa jo aikakin; minä jo tunsin, kuinka\njalkani rupesivat jäykistymään ja kovenemaan. Hyvä. Minä tahdon sinut\nostaa. (Hermekselle,) Mitä hänestä maksetaan?\n\n_Hermes_: Kakstoista miinaa.\n\n_Ostaja_: Täss' on rahat.\n\n_Zeus_: Antaa mennä vain. -- Huuda uusi esille!\n\n_Hermes_: Kuuleppas, kaunis peripateetikko, astu esille! -- Hyvät\nherrat, ostakaa tämä! Sillä on älyä! Hän tietää kaikki, sanalla\nsanoen kaikki ilman poikkeusta.\n\n_Ostaja_: Mikä on hänen laatunsa?\n\n_Hermes_: Hän on tyyni mies, joka aina tietää, mikä sopii, joka ei\nkoskaan liiaksi eikä liian vähän tee, lyhyesti, joka ymmärtää elää,\nja mikä parasta on, hän on kaksinkertainen.\n\n_Ostaja_: Mitenkä se on ymmärrettävä?\n\n_Hermes_: Se on, hän on toinen mies ulkoapäin, toinen sisältä. Kun\nsiis hänet ostat, pane merkille, että tämä on eksoteerinen puoli,\ntämä toinen taas esoteerinen puoli.\n\n_Ostaja_: Mitkä ovat hänen pääasiallisimmat perustotuutensa?\n\n_Hermes_: Hän väittää, että on kolmenlaisia ominaisuuksia;\nensimmäisillä on sijansa sielussa, toisilla ruumiissa ja kolmansilla\nulkomaailmassa.\n\n_Ostaja_: No tämähän on ihmisjärkeä. Mitä hän maksaa?\n\n_Hermes_: Kakskymmentä miinaa.\n\n_Ostaja_: Siinä on liian paljon.\n\n_Hermes_: Ei suinkaan liiaksi, rakas ystäväni; meillä on syytä\nluulla, että hän on vähän ennättänyt koota kirstun pohjalle; varmasti\net tee huonoja kauppoja. Sitäpaitsi hän voi sinulle heti paikalla\nsanoa, kuinka kauan itikka elää, kuinka syvälle auringon säteet\ntunkeutuvat mereen, ja minkälainen sielu ostereilla on?\n\n_Ostaja_: Se mahtaa todellakin olla rikkiviisas mies.\n\n_Hermes_: Mitäs sitte sanot, kun kuulet vielä paljon hienompia\nasioita hänen suustaan, kuin esim., mitä hän siemenestä ja\nsikiämisestä sanoo, ja miten sikiö äidinkohdussa kehittyy, ja että\nihminen on naurava eläin, mutta aasi taas ei ole naurava, ei huoneita\nrakentava eikä purjehtiva eläin.\n\n_Ostaja_: Nämähän ovat todellakin tärkeitä ja ylentäviä tieteitä!\nHänestä todellakin kannattaa maksaa 20 miinaa.\n\n_Hermes_: Olkoon niin. -- Kuka on vielä jäljellä? -- Ahaa! Pyrrias,\nepäilijä. -- Esille! Meidän pitää päästä sinusta äkkiä irti; rahvas\non jo lähtenyt kotiaan, kukapa tietää, eikö jäljelle jääneitten\njoukossa olisi joku, joka sinut haluaisi ostaa. -- Hei, herrani!\nTahtooko joku vielä ostaa tämän pois meiltä?\n\n_Ostaja_: Ehkäpä minä. Mutta sanohan ensin, mitä sinä tiedät?\n\n_Pyrrias_: En mitään.\n\n_Ostaja_: Mitä sillä meinaat?\n\n_Pyrrias_: Etten tiedä, onko ylimalkaan mitään olemassa.\n\n_Ostaja_: Siis emme mekään ole tässä?\n\n_Pyrrias_: En sitä ainakaan minä tiedä.\n\n_Ostaja_: Sinä et siis tiedä, oletko sinäkään olemassa?\n\n_Pyrrias_: Sitä minä kaikkein vähimmin tiedän.\n\n_Ostaja_: Mutta sehän on oikein kärjistynyttä tietämättömyyttä! Mitä\nteet tuolla vaa'alla.\n\n_Pyrrias_: Tällä minä punnitsen kaikki asiat puoleen ja toiseen, niin\ntarkasti kuin vain voin, ja kun huomaan, että vaaka on tasassa, en\ntiedä kummassako kupissa totuus sijaitsee.\n\n_Ostaja_: Mutta mitä jokapäiväisiin tehtäviin tulee, kai sinä niitä\nosaat hoitaa?\n\n_Pyrrias_: Kaikkia osaan, mutta en paennutta kiinni ottaa.\n\n_Ostaja_: Ja miksikä et?\n\n_Pyrrias_: Koska en saa sitä käsiini.\n\n_Ostaja_: Se on luonnollista; sinä tunnut todellakin olevan hidas ja\nkömpelö olento. Mutta mikä on oleellista sinun filosofiassasi?\n\n_Pyrrias_: Tietämättömyys ja näkemättömyys ja kuulemattomuus.\n\n_Ostaja_: Sinä olet siis myöskin sokea ja kuuro.\n\n_Pyrrias_: Niin ja arvostelukyvytön, tunteeton, sanalla sanoen, en\nparempi kuin onkiliero.\n\n_Ostaja_: Minunpa tekee mieleni sinut ostaa. Paljonko pitää?\n\n_Hermes_: Attilaisella miinalla sen saat.\n\n_Ostaja_: Tässä on! -- No mitäs tuumaat, ystäväni, olenko sinut\nostanut?\n\n_Pyrrias_: Se ei ole todistettu.\n\n_Ostaja_: Ohoh, se on vallan päätetty asia. Olen kovan rahan sinusta\nmaksanut.\n\n_Pyrrias_: Minä pidätyn arvostelusta, kunnes olen asiaa tarkemmin\npunninnut.\n\n_Ostaja_: Seuraahan vain minua, niinkuin orjan velvollisuus on\n\n_Pyrrias_: Kuka tietää, oletko totuuden perillä?\n\n_Ostaja_: Mylly, johon aion sinut heti viedä, on sangen tuntuvalla\ntavalla selvittävä, että minä olen sinun herrasi.\n\n_Pyrrias_: Minä muodostan mielipiteeni myöhemmin.\n\n_Ostaja_: Minä luulen kyllin selvästi selittäneeni tämän seikan.\n\n_Hermes_: Herkiä jo vastustelemasta ja seuraa ostajaasi. -- Teitä\ntaas hyvät herrat, pyydämme uudelleen huomenna saapumaan, jolloin\ntarjotaan myytäviksi oppimattomia käsityöläisiä ja talonpoikia.\n\n\n\n\nKalastaja eli jälleen ylösnousseet filosofit.\n\n\nLukianos oli arvattavasti sen herjauksen takia, jonka hän oli\nkohdistanut Kreikan kuuluisiin filosofeihin, saanut niin ankaraa\npaheksumista osakseen, että hänen täytyi jollakin tavalla selittää\ntekoansa ja pyrkiä luikertelemaan syytöksistä vapaaksi. Voi arvata,\nminkä myräkän tällainen ennenkuulumaton avosuisuus aikaansai, jos\najattelemme, mikä melu ja vihanpuuska syntyisi, jos joku ryhtyisi\nmeidän suuria miehiämme parjaamaan. Jos esimerkiksi Runebergista\nväitettäisiin, että hän oli vain juopporetku, Aleksis Kivestä,\nettä hän oli syntinen, saastainen lurjus ja Mechelinistä, että\nhän oli keikarimainen, valtiollinen suunpieksäjä, ei sellainen\nherjaaja enää kelpaisi kunniallisten ihmisten seuraan. Mutta aivan\nerinomaisen sukkelasti Lukianos suoriutui tukalasta tilastaan. Hän\nantaa loukattujen filosofien nousta ylös Hadeksesta kurittamaan\nhäntä. Hän näiden hirmustuneiden vainajien edessä puolustautuu sillä\nverukkeella, ettei hän suinkaan ollut tarkoittanut suuria vainajia,\nvaan heidän kelvottomia, tekopyhiä seuraajiansa. Hän näyttää\nlopuksi, minkälaisia hänen aikansa filosofit ovat, panemalla toimeen\nkalastuksen kultakolikoilla. Akropolis-vuorelta hän kalastelee ja\nsaa onkeensa milloin minkin filosofisen lahkon edustajan, joka\nrahanahneena on tarrannut kiinni kultasyöttiin. Kun filosofi-vainajat\nnäkevät, minkälaisia heidän jälkeentulleet uskonveljensä ovat,\nkauhistuvat he, tekevät sovinnon Lukianoksen kanssa ja myöntävät,\nettä hänellä on ollut täysi oikeus parjata tällaisia saastaisia\nolentoja.\n\nKoska tämä muuten erittäin taidokkaasti sepitetty kirjoitus sisältää\nniin paljon sellaisia kohtia, jotka kuuluvat kreikkalaisen filosofian\nsyntyihin syviin ja ovat siis suurelle yleisölle vieraita, otan tähän\nvain otteita tästä nerokkaasta dialogista.\n\nFilosofi-vainajat olivat jättäneet manalan ja kokoontuneet Atenaan\nneuvottelemaan. Lukianos oli syytettynä läsnä. Sokrates aloittaa\nhirmustuneena:\n\n_Sokrates_: Heittäkää! heittäkää! Paukuttakaa tuota häpeämätöntä\nnulikkaa kivillä vasten kalloa! Ottakaa multakokkareita ja padan\npalasia avuksi. Iskekää patukoillanne konnaa, elkääkä laskeko pakoon!\nMitä sinä siinä kuhnit, Plato? Liiku nopeasti, Krysippos! Iske, iske!\nTuohan on meidän yhteinen vihamiehemme, eikä hän ole yhtäkään meistä\nsäästänyt. Ja sinä, Diogenes, ei sulla ole koskaan ollut parempaa\ntilaisuutta käyttää leijonanuijaasi kuin nyt. Ei yhtään armoa!\nTuo herjasuu saakoon nyt kerrankin ansaitun palkkansa! -- Mitä?\nMitä tämä on? Aristippos ja Epikuros? Oletteko te jo väsyneet? Ei\nsellainen kelpaa! Reippaasti, Aristoteles! -- Ah, hyvä, hyvä! Peto\non vangittu. -- Jopas meillä on käsissämme tuo konnamainen rakki.\nKohta saat tuntea, mitä miehiä ne ovat, joita olet haukkunut. Mitä me\nnyt aluksi hänelle teemme? Meidän täytyy keksiä jokin kompliseerattu\nkuolemantapa, jotta kaikki saavat hyvitystä; sillä hän on ansainnut\nseitsemänkertaisen kuoleman jokaisen meidän kädestä.\n\n_Ensimmäinen filosofi_: Minun mielestäni hän on ristinnaulittava.\n\n_Toinen filosofi_: Niin, kunhan ensin olemme hänet lopen pieksäneet.\n\n_Kolmas filosofi_: Ensin pistäkäämme häneltä silmät puhki.\n\n_Neljäs filosofi_: Ei, kielihän siltä ensin on leikattava suusta,\nkieli, jolla hän on syntiä tehnyt.\n\n_Lukianos_: O, ei niin, säälikää minua, rukoilen teitä jumalan\nnimessä. Jos minun nyt täytyy kuolla, niin sanokaa edes, minkä\nanteeksiantamattoman rikoksen minä teitä kohtaan olen tehnyt, kun\nolette noin julmistuneita.\n\n_Plato_: Mitä? Vieläkö sinä kysyt, mitä ilkeyttä sinä olet tehnyt?\nKysy itseltäsi ja sinun omilta surkean kuuluisilta kirjoituksiltasi,\njoissa et ainoastaan meitä vaan myöskin ylimalkaan filosofiaa olet\nherjannut ja rääkännyt, niin, vieläpä olet julennut viisaita ja\nvapaita miehiä myyskennellä julkisella huutokaupalla. Täydellä\noikeudella olemme sinulle suuttuneet, niin että me kaikki, Krysippos\ntässä ja Epikuros ja minä ja Aristoteles tuolla ja vaitelias\nPytagoras ja Diogenes ja kaikki muut, joita sinä kirjoissasi olet\nsolvannut, olemme lyhyeksi ajaksi rukoilleet ja hankkineet loman\nHadeksesta ja olemme tulleet sinulle kostamaan.\n\n_Lukianos_: Minä taas voin hengittää! Varmasti annatte minun\nelää, kun ensin opitte paremmin kuin tähän asti tuntemaan minun\nkäsityksiäni teistä. Heittäkää siis kivenne pois, -- tai ei, pitäkää\nne vain, käyttääksenne niitä sellaisille, jotka niitä todellakin\nansaitsevat.\n\n_Plato_: Turhia temppuilemisia! Sinun täytyy tänään kuolla ja sillä\nhyvä.\n\n_Lukianos_: Mutta missä ja milloinka minä koskaan olen teitä\nrääkännyt? Minä, joka koko elinaikani olen ollut filosofian\nihailija, minä, joka teidät aina olen taivaaseen saakka kohottanut\nja teidän jälkeenne jättämistä kirjoituksistanne suloisimman\najankulun hankkinut? Ja keltäpä, jollen juuri teiltä, olisin\nsaanut kaiken sen, mitä olen kirjoittanut? Eivätkö ne ole juuri\nteidän kukkasianne, joista minä niinkuin mehiläiset imaisen\nsuloisimmat nesteet, joita sitte tarjoilen aikalaisilleni? Kun\nhe sitten minulle osoittavat suosiotaan, eivät teidän ansionne\nsiinä unohdu. He tuntevat jokaisen kukan ja tietävät vallan hyvin,\nmistä, keltä ja millä tavalla minä olen ne koonnut; ja kun he\nkehuvat sitä ahkeruutta ja sitä makua, millä minä olen ne valinnut\nja yhteensovittanut, niin tämä lopullisestikin kohdistuu teidän\nrikkaisiin puutarhoihinne ja teihin, jotka olette kasvattaneet niin\nmonenmoisia muotokauniita ja väririkkaita kukkia niiden poimia, jotka\nniistä sitten valikoiden sitovat vauloja ja seppeleitä niin, ettei\nmikään siinä epämiellyttävällä tavalla pistä silmään. Kuinka minä\nvoisin hyväntekijöistäni pahaa puhua, joka teiltä niin paljon hyvää\nolen saanut ja joka saan teitä kiittää kaikesta siitä vähäisestä\nmaineesta, minkä minä maailmassa olen saavuttanut.\n\n_Plato_: Eläpäs luule, hieno herraseni, loihtivasi tuollaisella\npuhujatempulla virvatulia silmiemme eteen! Mitä tässä nyt\nlatelet, sen tekosi kumoavat, ja sinun röyhkeytesi joutuu vielä\ninhoittavampaan valoon sillä, että väität meiltä lainanneesi ne\nnuolet, joilla olet ammuskellut muka hyväntekijöitäsi ja käyttänyt\nniitä vain solvaamisen tarkoituksiin. Tämäkö on kiitos siitä, että\nolemme puutarhamme avanneet sinulle selkiseljälleen, emmekä ole\nkieltäneet sinulta poimia, mitä ikinä olet halunnut, ja olemme\nantaneet sinun täysin sylyyksin niitä pois viedä. Jo tämä yksistään\non kylliksi todistus sinun kuolemantuomioosi.\n\n_Lukianos_: Katsokaapas, miten te lainaatte vain vihalle korvanne,\nja suljette ne kaikelta oikeudelta ja kohtuudelta. Enpä minä koskaan\nolisi uskonut, että niin epäjalot intohimot voisivat saada jalansijaa\nsellaisissa henkilöissä kuin Plato, Krysippos ja Aristoteles. Mutta\neikö totta, arvoisat herrat, ilman tutkimusta ja ilman päätöstä\nja oikeutta ette voi minulta henkeä ottaa. Sillä luulisin, että\nteidänkään tasavallassanne ei kaikkia asioita ratkaista vain\nväkivallalla ja umpimähkään, vaan että riitaisuudet ratkaistaan\noikeuksissa, joissa molemmat puolet, syytetty ja syyttäjä, saavat\ntuoda esille perustuksiaan ja vastaväitteitään. Valitkaa tuomari ja\ntuokaa kaikki, tai joku teistä, esille syytöksenne, niin olen minä\nvalmis puolustautumaan. Jos silloin ilmenee, että minä olen rikkonut,\nniin olen valmis kärsimään rangaistuksen; te taas pääsette siitä\nsyytöksestä, että olette minua kohtaan käyttäneet väkivaltaa. Jos\ntaas minä pääsen syytöksestä vapaaksi, niin voitte kääntää vihanne\nniitä kohtaan, jotka ovat teitä pettäneet ja usuttaneet teitä minun\npäälleni.\n\n_Plato_: Mitäs nyt teemme, Pytagoras ja Sokrates? Enpä näe syytä olla\nsuostumatta hänen pyyntöönsä saada vedota oikeuden istuimeen, kun hän\nkerran niin kiihkeästi sitä vaatii.\n\n_Sokrates_: No menkäämme sitten oikeuteen, ottakaamme itse Filosofia\ntuomariksi ja kuunnelkaamme, mitä Lukianoksella on puolustuksekseen\nsanottavaa. Sillä kyllähän niinkin on, ettei saa tuomita ketään häntä\nkuulematta; sellainen tapa on ainoastaan moukkamaisilla henkilöillä,\njotka aina pyrkivät suoriutumaan nyrkkivoimalla riitaisuuksistaan\nja antavat intohimoilleen täyden vallan. Sellainen taas ei sovi\nmeidän kaltaisille miehille. Mehän antaisimme tälle solvaajalle\nvoitetun pelin, jos me hänet kivitämme, ennenkuin hän on saanut\npuolustaa itseään. Tällainen taas ei mitenkään sopisi meidän kehutun\ntotuudenrakkautemme kanssa yhteen; ja mitäpä me vastaisimmekaan\nminun syyttäjälleni ja silloisille tuomareilleni, Anytokselle\nja Melitokselle (Sokrates tuomittiin kuolemaan uusien jumalien\npalvomisen ja nuorison turmelemisen takia ja hänen tuomariensa nimet\nolivat juuri yllämainitut), jos he sinkauttaisivat meille vasten\nkasvojamme syytöksen tällaisesta oikeuden vastaisesta ja hätäisestä\ntuomintatavasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin suostuivat vainajat kääntymään tuomarin puoleen. Päätettiin\npyytää itse Filosofia riidan ratkaisijaksi. Tosin Lukianos väitti,\nettä hän ikänsä oli sitä oikeaa Filosofiaa hakenut, mutta ei mistään\nmillään ilveellä löytänyt. Mutta kuinka olikaan, niin samassa nähtiin\nFilosofian astelevan riitelevää ryhmää kohti seurassaan muutamia\nkovin arvokkaan näköisiä naisia. Filosofia esitteli seuralaisensa; ne\nolivat Neiti Urhoollisuus, Neiti Itsensähillitseminen, Neiti Oikeus,\nNeiti Oppineisuus ja viimeisenä maalaamattomin kasvoin Neiti Totuus.\nTämä viimemainittu oli sangen vaikeasti havaittavissa, hän oli alasti\nja hävisi aina tuon tuostakin silmistä. Pyydettiin, että Neiditkin\nsaisivat ottaa osaa oikeudenkäyntiin. Varsinkin Lukianos tahtoi Neiti\nTotuutta jäämään, sillä hän halusi häntä asianajajakseen.\n\nRuvettiin sitten oikeutta istumaan. Heräsi kysymys siitä, kuka\nyleiseksi syyttäjäksi. Ehdotettiin Platoa ja Krysipposta, mutta\nmolemmat kieltäytyivät. Lopuksi suostui toimeen Diogenes, kyynikko,\njonka Lukianos oli huutokaupassa myynyt 50 penniin. Lukianokselta\nkysyi tuomari ensin hänen nimeään. Lukianos vastasi: Suorasuu,\nTotuudenrakkauden poika, Voitontoivojan lapsenlapsi.\n\n-- Sinun isänmaasi?\n\n-- Syyria, Eufratin rannalla. Mutta mitä tämä kuuluu asiaan? Onhan\ntäällä minun vastustajienikin joukossa sellaisia, jotka ovat\nbarbaarista alkujuurta niinkuin minäkin, siinähän on kylliksi, ettei\nminun kasvatukseni ja minun tapani ole kotoisin barbaarimaista\n(Diogenes itse oli kotoisin Vähästä-Aasiasta, Aristoteles\nMakedoniasta, Krysippos Kilikiasta). Ei kai sinun mielestäsi\nmurteellinen puhetapa haittaa, kunhan vain ajatukset ovat oikeita ja\ntäsmällisiä. Diogenekselle annettiin evästykseksi, että hän puhuisi\nkaikkien puolesta eikä vain oman lahkonsa nimessä.\n\nDiogenes alkoi:\n\n_Diogenes_: Mitä miehiä me eläissämme olimme, oi Filosofia, sitä\nei kukaan tiedä paremmin kuin sinä. En itsestäni tahdo mitään\nvirkkaa, mutta kellepä ei olisi tunnettua, miten paljon hyvää täällä\nläsnäolevat Pytagoras, Plato ja Aristoteles ja monet muut ovat\nsaaneet aikaan? Rajoitun vain siihen, että tuon esille, miten tuo\nrutilurjus ansioistamme huolimatta on meitä rääkännyt. Tuo ihminen,\nsaavutettuaan jonkunlaisen maineen asianajajana, jätti kaikki\nkäräjäsalit ja maineensa ja antautui notkealla ja voimakkaalla\npuhetaidollaan meitä herjaamaan. Siitä ajasta saakka me olemme aina\nhänen hampaissaan. Hän julkijulistaa meidät silmänkääntäjiksi ja\npetkuttajiksi ja yrittää kaikin voimin saada meidät roskajoukon\nnaurun ja pilkan alaisiksi. Niin kauas tuo rietas menee, että hän\nkoettaa itse sinua, oi Filosofia, saada kansan kesken vihatuksi\nkuvaten kaikkea filosofiaa lörpötykseksi ja lastenleikiksi sekä\nkääntämällä kaikkein totisimmat ja tärkeimmät asiat virnistyksillään\npelkäksi loruksi, joka hänelle hankkii kuulijain suosion ja\nkättentaputuksia, mutta meille häpeää ja pilkkaa. Sillä se on nyt\nkerta kaikkiaan roskajoukon tapa; se ei mitään niin mielellään\nkuuntele kuin herjauksia ja pilkkaa, vaikkapa olisi kysymyksessä\nkaikkein kunnioitettavimmatkin asiat; aivan niinkuin jo vanhimpina\naikoina rahvaalla oli suuri ilonsa, kun Aristofanes asetti\nmeidän kunnioitettavan Sokrateksemme näyttämölle ja mauttomissa\nilvenäytöksissään jätti hänet kansanjoukon naurun alaiseksi. Tuo\ntuossa taas on ottanut oikein ammatikseen haukkumisen ja käyttää\nkaiken sukkeluutensa meidän suurimpien miestemme herjaamiseen; ja\nniinpian kuin hän taas on saanut valmiiksi paksun kirjan, kutsuu\nhän kokoon kaupungin etevimmät henkilöt karatakseen kirkkaalla\näänellään Platon, Pytagoraksen, Aristoteleksen, Krysippoksen ja\nminun kimppuuni. Mutta inhoittavinta kaikesta sentään on, että hän\nverhoutuu sinun nimesi suojaan, oi Filosofia, ja käyttää dialogia,\nmeidän vanhaa kirjoitustapaamme, aseenaan. On siis kohtuullista,\nettä hän, tuo paha mies, saa kaikista konnantöistään ansaitun\npalkkansa. Sillä mitäpä hän voisi puolustuksekseen tuoda esille,\nkun niin monta todistajaa on olemassa, jotka voivat todeta, miten\nhän kaikkein pyhimmistäkin asioista on lasketellut rienaa. Mutta\ntälle kuulijajoukollekin voi olla hyödyllistä nähdä, kuinka\ntällainen irvistelijä kostetaan, jotta ei tulevaisuudessa kukaan\nuskalla nousta filosofiaa halveksimaan. Sillä jos me tällaisista\nsolvauksista emme pahene ja tämmöisiä karkeita loukkauksia siedämme,\nvoidaan meitä todellakin syyttää miehuuttomuudesta ja pässimäisestä\nyksinkertaisuudesta. Tai kuka voi sietää, että tuo lurjus vie\nmeidät markkinapaikalle ja antaa vasaramiehen meidät tarjota\nhuutokaupassa ostettaviksi ja, mikäli olemme kuulleet, on myynyt\nmuutamat jokseenkin korkeihin hintoihin, toiset taas vain attilaiseen\nmiinaan, mutta minut, konna, viiteenkymmeneen penniin läsnäolijoiden\nsuurimmaksi riemuksi. Tämä se meidät on katkeroina nostattanut\nmanalasta; ja nyt rukoilemme me sinulta sellaista kostoa, joka on\ntuollaisen hävyttömän pahoinpitelyn veroinen.\n\n_Ylösnousseet vainajat_: Hyvä, Diogenes! Sinä olet hyvin hoitanut\nyhteistä asiaamme ja sanonut kaikki, mikä sanottava oli.\n\n_Filosofia_: Heretkää kehumasta, ennenkuin Lukianos on saanut sanoa\nsanottavansa. -- Kiiruhda, Lukianos! Hetket rientävät.\n\n_Lukianos_: Diogenes ei ole sanonut kaikkea, mitä hän voisi\nsanoa, enkä minä käsitä, miksi hän kaikkein enimmät ja tärkeimmät\non jättänyt pois. Olkoon se minusta kaukana, että minä mitään\nkieltäisin tai ajattelisin minkäänlaista puolustusta, päinvastoin\nolen päättänyt kaikki vastustajani syytökset hyväksyä. Siitä\nsaat sinä, oi Filosofia, nähdä, mitä väkeä minä todellisuudessa\nolen kaupitellut ja keitä minä olen kuvannut kerskujoiksi ja\nsilmänkääntäjiksi. Ennenkuin sentään pääasiaan käyn käsiksi, olen\npakotettuna hieman koskettelemaan omaa elämäkertaani. -- En ollut\nkauankaan virallisen asianajajan virkaa hoitanut, kun jo pääsin\nsiihen kokemukseen, että petos, valhe, hävytön häikäilemättömyys,\nhäpäisy, juoru ja tuhannet sellaiset rumat seikat kuuluvat tähän\nammattiin. Minä siis tempauduin siitä elinkeinosta irti, ja\nhurmaantuneena kaikkeen siihen jaloon ja kauniiseen, mikä sinusta,\nFilosofia, säteilee, päätin loput elinvuosistani viettää sinun\nsiipiesi suojassa, niinkuin se, joka myrskystä ja aallokosta pujahtaa\ntyyneen satamaan. Mutta kun minä näin, miten monet kehnot miehet\neivät suinkaan rakkaudesta filosofiaan, vaan kaikenlaisista muista\nsyistä, luullen sillä saavuttavansa arvonantoa ja kunnioitusta,\nantautuivat todellisia filosofeja matkimaan, kasvattamalla\npukinpartaa, kävelemällä kuin oppineet ainakin ja pukeutumalla heidän\ntapaansa, en voinut enää pidättää vihastumistani, sillä kaikessa he\nolivat teidän vastakohtianne ja saastuttivat teidän elämänoppinne\narvoa. Tätä kaikkea en näin ollen voinut sietää kauemmin; riisuin\nnaamarin heidän kasvoiltaan ja näytin miten vähän heillä oli\nyhteistä teidän kanssanne; ja kiitokseksi tästä olette minut tänne\noikeuden eteen retuuttaneet. Tämähän on vallan epäoikeutettua.\nMuuten, voiko järjettömämpää ajatella kuin että nuo miehet, jotka\nsuurimmaksi osaksi ahkeruudella pyrkivät teidän ajatuksienne ja\noppienne perille, kumminkin viettävät ihan päinvastaista elämää.\nKaikki, mitä he esimerkiksi rikkauden ja kunnian halveksumisesta\nsaarnaavat, ja että se ei ole hyvä, mikä ei ole oikeaa, ja että\ntäytyy taltuttaa intohimoja ja kiihtymistä, ja ettei saa kumarrella\nylhäisiä ja rikkaita herroja, vaan kohdella kaikkia samalla tavalla,\nkaikki tämähän on vallan mainiota, viisasta ja ylistettävää. Mutta\ntätä kaikkea he vain saarnaavat -- palkan takia, he imarrellen\nkumartelevat rikkaita, isoovat ja janoovat kultaa, ovat kiukkuisempia\nkuin pienet rakit, pelkurimaisempia kuin jänikset, tungettelevampia\nkuin apinat, irstaampia kuin aasit, näpisteleväisempiä kuin kissat,\nriidanhaluisempia ja toraisampia kuin suokukot. Onko ihmettä, että\nheitä halveksitaan, kun he joka hetki joutuvat toistensa kanssa\ntukkanuottasille, toisiaan rikkaitten ovilla töykkivät pois edestään,\njokaisissa kemuissa tahtovat olla mukana, ja kun he kesteissä ovat,\nkäyttäytyvät kuin hävyttömimmät kuokkavieraat, juovat itsensä pahka\nhumalaan, pelkäävät että toinen aina saa enemmän kuin he, viinit\njuotuaan alkavat ikävällä ja tökeröllä tavalla viisastella ja pikarin\ntoisensa perästä tyhjentävät, vaikka eivät viiniä siedä. Tietysti\nmaallikot naureskelevat tällaista käyttäytymistä, ja filosofia joutuu\nheidän kesken halveksituksi, kun sillä on mokomia helmalapsia.\n\nJos tuollainen filosofi jotakin teiltä tahtoo saada, niin alkaa hän\npitkän saarnan siitä, miten kaikilla ihmisillä omaisuus pitäisi\nolla yhteistä, miten rikkaus on maailman kaikkein jonninjoutavin\nasia, miten kulta ja hopea on samassa arvossa kuin meren rannan\nkivisirpaleet; mutta jos joku avuntarpeessa oleva vanha toveri ja\nmonivuotinen ystävä tulee ja puhelee hädästään tälle mainiolle\nmiehelle ja pyytää häneltä vähän apua, silloin hän suu auki\nkuuntelee, ei ole niinä miehinäänkään, on unohtanut kaiken\nfilosofiansa ja peruuttaa kaikki omat mielipiteensä; kaikki heidän\nkauniit lausuntonsa ystävyydestä, hyveestä ja siveellisesti kauniista\novat silmänräpäyksessä kuin pois puhalletut ja lentäneet jumala ties\nmihin; sillä toden totta, opit olivatkin vain onttoja sanoja, joilla\nhe oppitunneillaan leikittelivät kuin lelupalloilla.\n\nMutta jos näille herroille näyttää edes markkasen, niin rauha on\nrikottu, kaikki on riitaa ja kapinaa, kirjat opetuksineen unohtuneet,\nhyve lentänyt tiehensä. Silloin käyttäytyvät he kuin koirat, joille\nluunikama on heitetty; he kavahtavat pystyyn, pureskelevat toisiaan\nsuurimmalla raivolla ja haukuskelevat sitä, joka on nikamoineen\npäässyt livistämään tiehensä. Kerrotaan erään egyptiläisen kuninkaan\nkerran leikillään opettaneen apinansa tanssimaan sotatanssia.\nApinat, jotka helposti oppivat matkimaan ihmisten tapoja, oppivatkin\ntämän taidon niin hyvin, että ne voivat purppurapuvussa ja naamarit\nkasvoillaan esiintyä julkisella näyttämöllä. Kun ne nyt kaikkien\nkatselijani suurimmaksi ihastukseksi tanssivat uljasta tanssiaan,\njuolahti muutaman vekkulin mieleen heittää kourallinen pähkinöitä\nlavalle. Samassa oli tanssi unohtunut, apinoista tuli taas\nsotasankarien asemesta apinat, joita ne todellisuudessa olivatkin,\nne tappelivat ja purivat toisiaan pähkinöitten takia, ja muutamissa\nsilmänräpäyksissä olivat naamarit hävinneet jalkoihin, sotisovat\nolivat siekaleina, ja tanssista tuli äkkiä loppu katselijain täyttä\nääntä nauraessa.\n\nTämä on muutamin sanoin meidän jälkifilosofiemme historia. Ja\nainoastaan näistä herroista olen pahoja puhunut ja niitä tulen\nvastakin haukuskelemaan niinkauan kuin elän. Että minä taas teistä\nja teidän tapaisistanne (sillä vielä nytkin elää filosofeja, jotka\novat tieteelle uskollisia ja elävät korkeitten oppiensa mukaan),\nettä teistä ja näistä jotakin sopimatonta ja halventavaa puhuisin,\nsellaiseen höperyyteen en luule koskaan vajoovani. Ja mitäpä minulla\nolisi teistä sanottavaa? Mistä löytäisin mitään teidän elämässänne\nmoitittavaa? Että tätä hävytöntä ja jumalten vihaamaa sakkia taas\nvihaan, siinä luulen tekeväni vallan oikein. Vai olisiko mahdollista,\nettä sinä Plato, sinä oi Pytagoras, tai te Aristoteles ja Krysippos,\ntahtoisitte tunnustaa minkäänlaista sukulaisuutta tai perhesuhteita\ntuollaisen joukon kanssa? Vai tahtoisitteko te tunnustaa nuo miehet\nteidän veroisiksenne vain sen tähden, että he kantavat partaa ja\novat miettivinään ja mulkoilevat synkkinä eteensä. Antaisin asiain\nmennä menojaan, jos heidän ilveilynsä tapahtuisi edes jotakuinkin\nsäädyllisesti ja sukkelasti. Mutta paremmin korppikotka voi esiintyä\nsatakielenä kuin nuo ihmiset filosofeina.\n\nTässä on mitä puolustuksekseni minulla on sanottavaa. Ja nyt, Neiti\nTotuus, vetoan sinun tuomioosi, onko tämä kaikki totta?\n\n_Totuus_: Minä puolestani olen sinun puheesi aikana ollut aivan\nihmetyksissäni, niin totta on kaikki ollut, mitä olet kertonut.\nVaikka et ole ketään nimeltä maininnut, olen kaikki tuntenut,\njoista olet puhunut. Lyhyesti, sinä olet nämä ihmiset niin elävästi\nmaalannut esille, aivan kuin he tuossa edessämme istuisivat.\n\n_Filosofia_: Myöskin minä olen heidän puolestaan hävennyt.\n(Ylösnousseille:) Entä te, mitä sanotte tästä?\n\n_Ylösnousseet_: Ei mitään muuta, kuin että hän on syytöksestä\nvapautettava ja julkisesti meidän ystäväksemme ja hyväntekijäksemme\njulistettava. Annetaan hänen yhä edelleenkin toitotella ja tuo sakki\nasettaa nähtäväksi lavalla niin usein ja millä tavalla hän vain\nhaluaa.\n\n_Diogenes_: Minäkin, oi Filosofia, olen aivan hänen mieltään;\nperuutan syytökseni, tunnustan hänet kelpo mieheksi ja teen hänestä\nhyvän ystäväni.\n\n_Filosofia_: No niin, Lukianos, me vapautamme sinut syytöksestä;\nsinä olet kaikilla äänillä voittanut, ja lisäksi me julistamme sinut\nomaksi mieheksemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukianos oli siis voittanut riita-asian. Mutta siihen ei vielä\ntyydytty. Tahdottiin nähdä myöskin joitakin näistä sen ajan\nfilosofeista.\n\nEnsin huudettiin esille kaikki filosofit Atenasta. Mutta harva\nsaapui. Se ei siis vedellyt. Lukianos esitti, että luvattaisiin\nantaa kaikille rahaa ja ruokaa, jotka saapuisivat. Päätettiin\nmyöskin heittää onkia, täkyinä kultarahoja, alas Akropolis-vuorelta.\nNyt saapuivat kaikkien lahkojen edustajat. Kun vanhat Hadeksesta\nylösnousseet filosofit näkivät jälkeläisensä, kauhistuivat he,\nnolasivat nämä jälkeläisensä heidän huonon moraalinsa takia.\nLukianoksen maine vain kasvoi ja Filosofia antoi hänelle luvan yhä\nvain jatkaa paljastuksiaan.\n\nYlösnousseet filosofit taas riensivät kiireimmän kaupalla takaisin\nHadekseen, tyytyväisinä ja iloisina. Loma-aika heiltä olikin jo aivan\nloppumassa.\n\n\n\n\nIsänmaan ylistys.\n\n\nEttä ihmiselle ei mikään ole suloisempaa kuin hänen isänmaansa, on\njo ammoisista ajoista muuttunut sananparreksi. Mutta, ei myöskään\nmitään kunniakkaampaa tai pyhempää? -- Epäilemättä täytynee\najatella niin, koska kaikkeen, mitä me ihmiset kunniakkaana ja\npyhänä pidämme, meidän synnyinkaupunkimme on ensimmäisen sysäyksen\nantanut, sillä se se on, joka meidät on synnyttänyt, kasvattanut ja\nsivistänyt. Ihaillaan kyllä suuria, komeita, kauneilla rakennuksilla\nja taideteoksilla täytettyjä kaupunkeja, mutta jokainen rakastaa\nsynnyinkaupunkiaan, olkoonpa se kuinka pieni ja mitätön tahansa. Ja\nyksinpä niidenkin joukossa, jotka komeudesta ja prameudesta enimmän\nnauttivat, tuskin lienee ketään, joka olisi niin tästä kiihkostaan\nsoaistu, että hän täysin olisi unohtanut synnyinkaupunkinsa niiden\nihanuuksien lumoamana, mitä muilla seuduilla on nähtävänä.\n\nJos joku panee liian suuren arvon siihen, että hän on syntynyt\nkaupungissa, joka asemansa, suuruutensa ja muitten etujen puolesta\nerityisesti on suosittu, niin minusta ei hän tajua, mitä kunniaa\nsynnyinkaupunki ansaitsee, ja selvää on, että sellainen kärsii siitä,\nettä kohtalo on hänen osakseen määrännyt vähäpätöisen synnyinpaikan.\nMinusta on suurin nautinto jo siinä hyvän tunteessa, minkä pelkkä\nnimi Synnyinmaa suopi, välittämättä kaikista muista paikkakunnista;\njos on kysymyksessä kaupunkeja toisiinsa verrata, niin ymmärrän\nhyvin, että suuruudella, kauneudella ja kaikella yltäkylläisyydellä,\nmikä rahalla saatavissa on, on viehätyksensä; mutta jos taas\nkysytään, minkä kaupungin tahtoisimme valita synnyinkaupungiksemme,\nniin tuskinpa kukaan valitsisi loistavampaa, syrjäyttämällä sen, mikä\ntodellakin hänen omansa on; hän mahdollisesti haluaisi, että hänen\nomansa olisi niin lähellä parasta kuin mahdollista, mutta sittenkin\nhän pitää omaansa rakkaimpana, olipa se minkälainen tahansa.\n\nAivan samoin tekevät kunnialliset lapset ja hyvät vanhemmat.\nJalomielinen nuori ihminen ei koskaan kunnioita toista ihmistä\nenemmän kuin omaa isäänsä, eikä isä halvenna poikaansa ja rakasta\ntoisen miehen poikaa enemmän kuin omaa lastansa; päinvastoin,\nvanhemmat ovat tässä kohdin niin heikkoja, että heillä omista\nlapsistaan on liiankin hyvät käsitykset eikä heidän silmissään\nmuitten lapset hetikään ole niin kauniita, niin suuria ja kaikilla\nmahdollisilla eduilla varustettuja kuin heidän omansa. Ja toden\ntotta, sillä isällä, joka ei pojastaan tällaista ajattele, ei minun\nmielestäni olekaan isän silmiä.\n\nMitäpä sanaa me useammin lapsuudessamme mainitsemme ja mikä sana on\ntutumpi ja rakkaampi kuin sana Isä? Joka isäänsä niin kunnioittaa\nkuin luonto ja porvarillinen laki vaativat, hän myöskin kunnioittaa\nisänmaatansa ylitse kaiken; sillä sekä isä että isoisä ja kaikki\nesi-isät kuuluvat isänmaahan, ja niin vie tämä nimi, kun yhä\nkauemmaksi taapäin siirrymme, vihdoin itse isällisiin jumaliin saakka.\n\nMyöskin jumalat riemuitsevat synnyinkaupungeistaan. Sentähden\npidetäänkin jumalien synnyinkaupunkeja pyhempinä kuin muita (huom.\npyhä kaupunki Jerusalem kristityillä), ja ne saaret, joissa muutamien\njumalien syntymäjuhlia vietetään, ovat pyhempiä kuin muut. Sillä\nuskotaan, että ei mikään uhri ole jumalille niin otollinen kuin se,\nmikä toimitetaan juuri siinä paikassa, mikä heille on ikäänkuin\nkotoinen, ja hartauden harjoittaminen siinä on edullisinta. Kun siis\njumalille itselleen isänmaan nimi niin paljon merkitsee, kuinka\npaljon enemmän siis meille ihmisille?\n\nSillä isänmaassaan ihminen ensi kerran on päivän valon nähnyt.\nTäällä hän on ensimmäisellä selvällä äänellä, mikä hänen suustaan\non päässyt, alkanut oppia kotimaansa kieltä, täällä on hän oppinut\njumalansa tuntemaan. Jos hänelle sellainen kotikaupunki on\ntullut osaksi, että hänen on täytynyt korkeampia opinnoltaan ja\ntäydellisempää sivistystä varten hakeutua toiseen, niin kiittäköön\nhän tästäkin edusta kotikaupunkiaan; sillä mistäpä hän olisi oppinut\nedes tuntemaan sen toisen kaupungin nimen, jollei hän siitä olisi\nkotikaupungissaan kuullut?\n\nMuuten, sen vuoksihan me kokoamme opillisen tiedon varastoja, jotta\nsen kautta kävisimme isänmaallemme hyödyllisiksi; niinkuin koetamme\nvarallisuutta kerätä, jotta lahjoituksilla voisimme helpottaa\nsynnyinkaupunkimme julkisia menoja. Ainakin niin pitäisi kunkin\ntoimia. Olisi kovin kunniatonta, että se, joka suurimpia hyviä\ntekoja on saanut osakseen, näyttäisi kiittämättömyyttä; ja kun me\nyksityisille henkilöille, jotka ovat meitä auttaneet, koetamme\nmikäli mahdollista olla kiitollisia; eikö vielä enemmän kuuluisi\nmeille palkita synnyinkaupungillemme, mitä sille olemme velkapäät.\nUseimmissa kaupungeissa on lakeja säädetty kiittämättömille lapsille;\nmutta nythän isänmaamme on meidän yhteinen äitimme, jolle me siitä,\nettä se meidät ravitsi ja kasvatti ja antoi meidän sen lakien\nturvissa kehittyä, tuskinpa kyllin kiitollisia voimme olla.\n\nTuskinpa tavattaneen ihmisiä, jotka vieraissa maissa täysin olisivat\nunohtaneet kotimaataan. Jos kelle käy onnettomasti vieraassa maassa,\nsilloin juolahtaa hänen mieleensä: ei ole maailmassa suurempaa hyvää\nkuin on kotimaa; jos taas hyvin käy, niin tuumailee hän: puuttuuhan\nmeiltä sittenkin kaiken onnemme keskellä paras; emmehän ole\nkotimaassamme, vieraassa maassahan elämme. Sillä sanaan muukalainen,\nvierasmaalainen, siihen kätkeytyy aina jotakin halventavaa. Usein\nhuomataan, että miehet, jotka joko suuren kerätyn varallisuuden\ntai erinomaisen opin tai urhoollisuuden kautta ulkomailla ovat\npäässeet huutoon, eivät muuta niin kiihkeästi halua, kuin rientää\ntakaisin kotimaahansa, koska heistä tuntuu, etteivät he missään voisi\nonnestaan enemmän ja parempien ihmisten seurassa nauttia kuin juuri\nsiellä. Kuta korkeampaa mainetta ihminen vieraalla maalla nauttii,\nsitä suurempi koti-ikävä häntä vaivaa.\n\nIsänmaa ei edes aivan nuorillekaan ole ilman suloa ja kiihoitinta;\nmutta vissillä iällä, kuta enemmän ihminen loittonee nuoruuden\nharrastuksista ja hommista, käy tämä kodin kaiho yhä väkevämmäksi.\nKuta vanhemmaksi muuttuu, sitä kiihkeämmin pyrkii toteuttamaan\nhaluaan saada lopettaa elämänsä kotimaassaan, jotta saisi laskeutua\nmaaäidin helmaan siinä seudussa, missä elämänsä alkanutkin on\nja saada hautapaikkansa esi-isiensä kupeella. Ei ole ketään\nihmistä, jota ei kauhistaisi ajatus joutua ikäänkuin siirtymisensä\nrangaistukseksi lepäämään vieraaseen multaan.\n\nVierasmaalaiset, jotka niin sanoakseen ovat äpärälapsia\npaikkakunnalla, eivätkä sitä kotimaakseen nimitä, eivätkä sitä\nkotimaanaan rakasta, jättävät sen kaihotta ja asettuvat asumaan mihin\nmilloinkin, toivoen saavansa sieltäkin välttämättömät tarpeensa;\nonhan kaikkialla leipää syödäksemme, sanovat he, ja hehän ovat\nvallan oikeassa, siinä tapauksessa, että he onnen mitaksi asettavat\nsen, että vatsa vain saa tyydytyksensä. Ne taas, joilla isänmaa on\näitinään, rakastavat sitä maata, missä syntyneet ovat, myöskin maalla\nvierahalla, olkoonpa se miten vähäinen, karu ja hedelmätön ja miten\nvähän sillä voisi muitten maitten rinnalla kehuskella; heiltä ei\nkoskaan puutu aihetta jotakin oman maansa ylistykseksi tuoda esille.\nKehukoot vain muut silmänkantamattomilla lakeuksillaan, vihreillä,\npuita kasvavilla niityillään ja suurilla hedelmävainioillaan, siitä\nhuolimatta näillä riittää jotakin omasta maastaankin kehuskeltavaa.\nOlkoonpa Argos ylpeä ruusuistaan, Odysseus ylistää kivikoista\nItakaansa, joka uljaita nuorukaisia kasvattaa. Niin kukin kiitää\nkotimaahansa, vaikkapa se pieni viheliäinen saari olkoon; ja\nvaikkapa hänellä muilla mailla olkoon elämä kuin jumalalla, hän\nkuolemattomuudestaankin luopuu ja mieluummin kotimaassaan tahtoo\ntulla haudatuksi, ja oman maan sauhu hänen silmissään kirkkaammalta\nhohtaa kuin muitten maitten loimuavat tulet.\n\nParas todistus siitä, miten kaikille ihmisille kotimaa kallis on,\nnäyttää minusta se olevan, että lainsäätäjät kaikkialla eivät ole\nkeksineet raskaampaa rangaistusta karkeimmillekaan rikoksille\nkuin maasta-karkoitus on. Eivätkä ainoastaan lainsäätäjät vaan\nmyöskin sotapäälliköt ajattelevat samaa tästä asiasta, sillä kun he\ntahtovat tappelun alkaessa rohkaista sotamiehiään, eivät he tiedä\nheitä tehokkaammin kiihoittaa, kuin vetoamalla, että he taistelevat\nisänmaansa puolesta; niin pian kuin tämä sana kajahtaa, ei kukaan\nenää tahdo raukka olla, ja pelkuriinkin palaa rohkeus, kun hän saa\nkuulla isänmaataan mainittavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukianos, joka laskettelee hirtehisen leikkiä kaikesta taikauskosta\nja haihattelevista maailmankatsomuksista, on tässä kirjoituksessaan\ntotinen kuin jumala. Mutta hän kosketteleekin tässä tunnetta,\njoka kaikissa ihmisissä piilee sydämen syvimmissä kätköissä. Eikä\nainoastaan ihmisissä vaan myöskin eläinkunnassa. Sanotaanhan\nvanhan sudenkin, kun se tuntee kuolemansa hetken lähestyvän,\nvähitellen hakeutuvan synnyinmetsiinsä heittämään henkeään.\nMutta vielä ihmeellisempää on, että tuo syyrialainen oppinut,\njoka eleili Atenassa, joka taisi kreikan kielen yhtä hyvin kuin\nsynnynnäiset sen maan asukkaat, joka oli samonnut yltympäri koko\ntunnetun maailman, joka siis oli maailmankansalainen kiireestä\nkantapäähän saakka, sittenkin sisimmässään oli syyrialainen Eufratin\nrannoilta, pienen vähäisen Samosatan kaupungin poika. Ei ihminen\ninternatsionalismistaan huolimatta koskaan pääse rauhaan niistä\nkuvista ja tapauksista, mitkä hänen aivoihinsa ovat syöpyneet\nlapsuusvuosina. Ne ovat jättäneet syvimmät arvet ja ne arvet tuntuvat\naina kuolinhetkeen saakka.\n\nKuka on voittanut Lukianoksen kotiseudun ja isänmaan ylistyksessä? --\nHänen kuvansa olisi ripustettava jokaisen kotiseutuseuran seinälle!\nRunebergin \"Maamme lauluhan\" on ikäänkuin runollinen muunnos\nLukianoksen ajatuksia. Lukianos sanoo: \"vaikka elämämme vieraalla\nmaalla olisikin jumalallista autuutta, niin luovumme autuudesta\nja palaamme karuun kotimaahamme\". Runeberg: \"och fördes vi att bo\ni glans bland guldmoln i det blå, till detta arma land ändå vår\nlängtan skulle stå\". (En käännä tätä suomeksi runomitalla vaan\nsuorasanaisesti: ja vaikkapa meidät vietäisiin asumaan loistoisten\nrusopilvien sekaan sinitaivaalle, niin sittenkin tähän karuun\nmaahamme halajaisimme.) Ajatus siis aivan sama kuin Lukianoksella.\n\nSuomalaiset sananlaskut lausuvat Lukianoksen ajatukset yhtä\nytimekkäästi mutta lyhyemmin kuin hän. Lukianoksen kirjoituksen eteen\nsopisi mottona:\n\n    Oma maa mansikka, muu maa mustikka.\n\nJa loppulauseeksi sopisi:\n\n\"Parempi omalla maalla vetonenkin virsun alta, kuin on maalla\nvierahalla kultamaljasta metonen.\"\n\nLukianos ei ole tätä kertomustaan lukenut Atenan hienostolle. Sen\nmuotokin on aivan toisenlainen kuin heille aiotuissa dialogeissa.\nSe on laadittu yksinkertaisemman kansan kuultavaksi. Tiedetäänkin,\nettä Lukianos toisinaan pistäytyi kotikaupunkiinsa lyhyemmäksi\najaksi. Voihan ajatella, että hän tämän kirjoitelman luki Samosatan\nhelleeniläistyneille syyrialaisille kotona käydessään. Lukianoksen\nsanat eivät siis ole teeskenneltyjä; kyllä ne ovat aito isänmaallisia\ntunteita, joista edellä luemme. Aito tunteen leimakin sanoilla on.\n\nJo Homeros lausuu samoja ajatuksia Odyssejan viidennessä luvussa,\njoita Lukianoskin tässä käyttää, mainiten Odysseuksenkin ja hänen\nrakkautensa Itakaan. Samaahan meidänkin suuri kansallisepoksemme\nlaulaa:\n\n    Ohoh kultaista kotia,\n    Armasta isän sioa.\n    Tuoss' on lehto, jossa liikuin,\n    Kivet tuossa, joilla kiikuin,\n    Tuossa nurmet nukkeroimat,\n    Pientarehet piehtaroimat.\n\nLemminkäinen ei tuntenut isänmaa-käsitettä, hän tunsi vain\nkoti-käsitteen.\n\n\n\n\nVainajien mietteitä.\n\n\nEvankelista kertoo rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta, että\nedellinen voihki ja valitti, mutta jälkimäinen lekotti Abrahamin\nhelmassa ja nautti olemassaolostaan. Maailmassa taas oli Lazarus\nollut kerjäläinen, joka kulki talosta taloon ja söi niitä murusia,\nmitkä rikkaitten pöydiltä putosivat. Siis vietti prikulleen\nsamanlaista elämää kuin kyynilliset filosofit. Yhtäläisyys on aivan\nsilmiinpistävä.\n\nLukianos antaa Diogeneksen ja Menippoksen kuljeskella ilomielellä\nHadeksessa, silloin kun muut valittelivat, varsinkin juuri rikkaat.\nKun lautalla kuljettiin manalaan, pitivät köyhät kyynikot kovaa\nmelua, ilosta ja onnen toivosta riemastuneina, kun nyt heidän\nautuuden aikansa muka alkaisi. Rikkaat ja mahtavat taas kiemurtelivat\ntuskissaan ja olivat onnettomia. Mutta yhtä vähän kuin rikas mies sai\napua tuskiinsa Lazarukselta, yhtä vähän kreikkalaisessa manalassa\nrikkaita hyviteltiin. Päinvastoin niitä haukkuivat ja nuhtelivat\nköyhyyden esitaistelijat tässä maallisessa elämässä, kyynilliset\nfilosofit.\n\nEvankelistan kertomus on yksinkertainen, mutta aivan erinomaisesti\nkerrottu; Lukianoksen köyhät esiintyvät sydämettömämmin ja julmemmin.\nOn sentään otettava huomioon, että kreikkalaisten Hades oli paljoa\nlievempi olinpaikka kuin kristittyjen helvetti, joka on raivohullun\naivossa syntynyt, jonkun persialaisen, auringonpistoksesta järkensä\nmenettäneen profeetan houreita. Kristittyjen helvetissä ei enää voi\ntuskaa suurempaa kuvitella. Kreikkalaisten Hadeksessa voi ajatella,\nettä Menippoksen haukkumiset eivät paljoakaan järkyttäneet Kroisoksen\ntunteita; ehkä ei enemmän kuin rakkikoiran rähinä sivukulkijaa.\n\n\n\n\nAleksander ja Diogenes.\n\n\n    Aleksander Suuri. (Makedonian kuningas. Helleeniläisen\n                      valtakunnan kuulu hallitsija.)\n    Diogenes. (Kyynillisen filosofian isä ja luoja.)\n\n_Diogenes_: Mitenkä, Aleksanderko? Sinun on siis myöskin täytynyt\nkuolla niinkuin meidän muittenkin ihmisten?\n\n_Aleksander_: Niinkuin näet, Diogenes. Mikäs siinä on ihmeellistä,\nettä kuolevainen kuolee?\n\n_Diogenes_: Jupiter Ammon (kuuluisa jumala Ammonin kosteikossa\nEgyptin erämaan liepeillä) on siis valehdellut, kun hän sinut\npojakseen julisti, vaikka sinä todellisuudessa olit Filippon poika.\n\n_Aleksander_: Ei sitä voi kieltää; enhän minä toki olisi kuollut, jos\nolisin ollut Ammonin poika.\n\n_Diogenes_: Kaikissa tapauksissa oli sellaisia kaskuja kiertelemässä\nsinun äidistäsi Olympiasta; sillä oli muka ollut salaisia suhteita\nerään hengen kanssa, henki oli nähty hänen vuoteessaan, sanottiin, ja\nsinä olit sen yhdessäolon hedelmä, ja Filippos oli pettyneenä luullut\nsinua pojakseen.\n\n_Aleksander_: Tämä huhu on myöskin minun korviini tullut niinkuin\nsinunkin; mutta nyt huomaan, ettei äitini eikä Ammonin pappien\nväitteissä ollut siteeksikään totta.\n\n_Diogenes_: Kaikissa tapauksissa on tästä valheesta sinulle ollut\nsuurta hyötyä, sillä monet alistuivat sinun valtasi alle vain\nsentähden, että pitivät sinua jumalana. -- Mutta sano minulle,\nkellekä jätit valtakuntasi?\n\n_Aleksander_: En sitä itsekään tiedä, hyvä Diogenes, en ollut siitä\nmitään määrännyt, paitse että viimeisilläni annoin Perdikkaalle\nsinettisormukseni. -- Mitä sinä naurat, Diogenes?\n\n_Diogenes_: Miksipä en nauraisi, kun sinut näin nähdessäni muistelen\nkaikkia niitä tyhmyyksiä, joita kreikkalaiset sinusta ovat tekaisseet\nsinun mieliksesi; kuinka he sinua mairittelivat jo valtaistuimelle\nnoustuasi, kuinka he sinut valitsivat korkeimmaksi päällikökseen\nbarbaareja vastaan, kuinka he sinut julistivat yhdeksi kahdestatoista\nkorkeimmasta jumalastaan ja luulotellulle hengen pojalle temppeleitä\nrakensivat ja uhrasivat. Mutta anteeksi, mihinkä makedonialaiset\nsinut hautasivat?\n\n_Aleksander_: Tänään on vasta kolmas päivä, ja minä lepään vielä\nBabylonissa. Kumminkin lupaa Ptolemeus, kunhan hän ensin saa\nvähän asiat järjestettyä, viedä minut Egyptiin haudatakseen minut\negyptiläisten jumalien viereen.\n\n_Diogenes_: Enkö minä siis saisi nauraa, Aleksander, kun sinut näen\ntäällä läntystelemässä, vaikka voisit olla joku Anubis tai Osiris?\nMutta elä luulottele mitään sellaista, kuninkaallinen herrani! Ken\nkerran meidän järvemme yli on tullut ja Tartaroksen portit ovat\njääneet taakse, ei hän pääse koskaan palaamaan takaisin. Aiakos pitää\ntarkan vaarin ja Kerberoksen kanssa ei käy leikitteleminen. Mutta\neikö sinusta tunnu kummalliselta ajatella, kun katselet ympärillesi,\nminne ovat joutuneet kaikki seuralaisesi, minne satraappisi, minne\naarteesi, minne polvillaan rukoilevat kansat, minne suuri Babylon ja\nBaktra kaikkine elefantteineen -- ja suuret triumfivaunut, joissa\nsinä loistit kuin meteori ja sinua ihmetellen ihailtiin? Kuinka\nihmeteltiin sinun kultaista otsakoristettasi ja syvissä laskoksissa\nalasvaluvaa purppuravaippaasi? Lyhyesti, kun sinä muistelet ihanaa\nelämääsi, ylhäisyyttäsi ja mainettasi, mitkä sinun on täytynyt\njättää, eikö tämä vähän kirvele? -- Mitäs itket, hullu? Eikö sinun\nviisas opettajasi sinulle neuvonut, miten häilyväisiä kaikki onnen\nlahjat ovat?\n\n_Aleksander_: Oi, voi, tuo sinun sanojesi mukaan viisas oli kaikkein\nonnettomuutta tuottavin kaikista minun mairittelijoistani. Annappas\nkun minä sanon, mikä Aristoteles minulle on ollut? Sillä minä\nparhaiten tiedän, kuinka suuria hän minusta toivoi, mitä kirjeitä\nhän minulle kirjoitti, kuinka hän minun tiedonhaluani väärinkäytti\nja milloin minun kauneuttani (niinkuin sekin olisi tosi hyve)\nylisti, milloin rikkauttani ja urotöitäni, sillä nämäkin hän julisti\nhyveiksi. Hyvä Diogenes, tuo mies oli puoskari, joka roolinsa\nmainiosti suoritti, eikä mikään viisas. Ainoa etu, mikä minulla hänen\nopistaan on, on se, että nyt kaipaan kaikkia näitä asioita, jotka\nkadottanut olen, koskapa hän opetti minua pitämään näitä maailman\nsuurimpina hyveinä.\n\n_Diogenes_: Tiedätkö mitä? Koskapa täällä ei aivastusheiniä kasva,\nniin neuvon sinulle toisen keinon päästäksesi harmistasi. Mene\nLete-joelle (unhotuksen vettä sisältävä joki) ja ryyppää ahkerasti\njoen vettä, niin varmaan pääset kärsimästä tuskia Aristoteleksen\noppeja muistelemalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAristoteleksen suuret ansiot inhimillisen tiedon kartuttamiseksi,\nvarsinkin logiikan ja luonnontieteitten, joitten tutkimista juuri\nAleksanteri Suuri niin auliisti avusti, eivät kyynikkojen eivätkä\nstoalaisten arvostelu-vaa'assa painaneet yhtään mitään. Hän oli vain\npuoskari, kaikki ajatteleminen vain hassutusta, kaikki maallinen\ntavara, jota koi syö ja ruoste raiskaa, suorastaan ihmiselle ja hänen\nautuudelleen vahingollista. Kuinka ihmeen väkevästi kyynikoitten ja\nevankelistain ajatukset pitävätkään yhtä! Diogeneshan lausuu julki\nsaman ajatuksen, mikä on pantu Jeesuksen suuhun: missä ihmisen\naarteet ovat, siellä ovat myöskin hänen ajatuksensa. Diogenes eli 300\nvuotta ennen Jeesusta.\n\nOliko Lukianos samaa mieltä kuin Diogenes maallisesta kunniasta,\nmaallisesta tavarasta ja maallisesta tiedosta? Mene tiedä! Siltä\nse tuntuu. Ei tästä yltiöpäisestä satiirikosta kaikin ajoin pääse\nselville. Lukianosko moraalin kannalta katsottuna siis intomielinen\nkristitty, mutta dogmatiikan kannalta maailman kirjallisuuden suurin\nrienaaja? Tällainenkin voi olla mahdollista.\n\nLukianos antaa kyynillisten filosofien herjata Kreikan kuuluisimpia\nmiehiä, ihmiskunnan suurimpia ajattelijoita niin julkeasti, että\npakostakin tulee ajatelleeksi, oliko Lukianos samaa mieltä?\nLukianosko järjen ja tutkimisten pilkkaaja? Senkö tähden kirkkoisät\nhänen kirjojaan jäljentivät ja säilyttivät, kun taas Celsuksen kirjat\naivan tyystin hävittivät?\n\nAleksanteri Suuri ja Diogenes tapasivat toisensa jo kerran\nmaallisessa elämässäkin. Kerrotaan Aleksanterin Atenassa käydessään\nhalunneen tavata tätä merkillistä filosofia tynnyrissään, jossa hän\nasusteli Atenan ulkopuolella. Aleksanteri vietiin sinne. Jutellessaan\nDiogeneksen kanssa Aleksanteri lausui muun muassa:\n\n-- Mitä, oi Diogenes, voisin tehdä sinun hyväksesi?\n\n-- Väisty, suuri kuningas, hiukan syrjään, jotta aurinko vapaasti saa\npaistaa minuun.\n\nEi muuta mitään hän toivonut, sillä hänen opinkappaleensa kuului:\n\"Olla mitään tarvitsematta on jumalallista.\"\n\nLukija on huomannut, miten yhtäpitävä taru Aleksanterin syntymästä on\nJeesuksen syntymäkertomuksen kanssa. Kuningas Filippos = Jooseppi,\nJeesuksen isä. Kuningatar Olympia = Jeesuksen äiti Maaria!\n\n\n\n\nNireus, Tersites ja Menippos.\n\n\n    Nireus. (Kaunein kreikkalainen nuorukainen Trojan sodassa.)\n    Tersites. (Pahasuinen kreikkalainen sotilas edellämainitussa\n              sodassa.)\n    Menippos. (Kyynillinen filosofi.)\n\n_Nireus_: Tuollahan on Menippos. Hän päättäköön, kumpi meistä on\nkauniimpi. Suoraan sanoen, Menippos, eikö sinusta näytä, että minä\nolen kauniimpi?\n\n_Menippos_: Ketä te olette? Se on minun ennen kaikkea tiedettävä.\n\n_Nireus_: Minä olen Nireus, tuo on Tersites.\n\n_Menippos_: On hyvä tietää, sillä silmilläni en voi sitä erottaa.\n\n_Tersites_ (kreikkalainen sotasankari Trojan sodassa, yhtä kuulu\nrumuudestaan kuin pahasta suustaan): Olenpas siis jo niin paljon\nvoittanut, että minua pidetään sinun näköisenäsi, eikä sinun\netevämmyytesi niinkään suuri voi olla, kuin mitä sokea Homeros\nväittää, kun hän sinua mainitsee kauneimpana kaikkien kreikkalaisten\njoukossa; tarvitaanko enää parempia todistuksia, kun minä terävästä\npääkallostani ja harvoista haivenistani huolimatta tuomarin mielestä\nolen yhtä kauniisti varustettu kuin sinäkin? Mutta tarkastelehan\nvielä visummin, Menippos, ja sano sitten, kumpaistako pidät\nkauniimpana?\n\n_Nireus_: Varmasti toki minua, Karopsin ja Aglajan poikaa, minua\nmiesten kauneinta, joka Ilioniin lähti.\n\n_Menippos_: Et varmaankaan ole kaunein manalaan tulleista, niin\nminusta tuntuu. Luunikamat ovat samanlaiset, sinun pääkallosi ja\nTersiteksen pääkallon välillä ei ole muuta erotusta, kuin että sinun\ntuntuu olevan mureampaa lajia; sillä se näyttää kovin heikolta ja\nnaiselliselta.\n\n_Nireus_: Kysy nyt Homerokselta, minkä näköinen minä olin, kun\nakaijalaisten kanssa läksin Trojan sotaan.\n\n_Menippos_: Unelmia vain, hyvä Nireus! Minä en muuta tiedä kuin minkä\nnäen ja minkänäköinen sinä nyt olet; minkälainen sinä silloin olit,\nsiitä ne päättäkööt, jotka silloin elivät.\n\n_Nireus_: Enkö minä siis täällä manalassa ole sen kauniimpi kuin\nmuutkaan, Menippos?\n\n_Menippos_: Täällä ei kukaan ole kaunis, et sinä eikä kukaan muukaan;\nkuolleitten valtakunnassa ovat kaikki samannäköisiä.\n\n_Tersites_: Minä en omasta puolestani kaipaa mitään muuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikkalaisten kauneudenkaipuu ei näy Lukianoksessa saavan\nvastakaikua. Kreikan kansan luonteeseen kuului hakea kauneutta\nkaikkialta. Kauneuden tavoittelu oli elämän tarkoitus. Mutta\nkyynilliset filosofit olivat taas asettaneet rumuuden, likaisuuden ja\nraihnaisuuden elämän tarkoitukseksi. -- Sentähden Jumalan poikakin\nusein vanhoina aikoina kuvattiin maailman rumimpana miehenä.\n\n\n\n\nKaron, Menippos ja Hermes.\n\n\n    Karon. (Manalan lautturi.)\n    Menippos. (Filosofi, koira.)\n    Hermes. (Jumalien sanansaattaja.)\n\n_Karon_: Maksa pois piletti, konna!\n\n_Menippos_: Huutanet mitä huutanet, en maksa!\n\n_Karon_: Maks' pois, minä sanon; luuletko sinä, että minä sinut tästä\nilmaiseksi vien.\n\n_Menippos_: Kellä ei mitään ole, eihän se mistä maksa.\n\n_Karon_: Kukapa maailmassa niin köyhä on, ettei se omista\nviiskolmattapennistä?\n\n_Menippos_: En tiedä onko sellaista; itsestäni tiedän, ettei minulla\nsitä ole.\n\n_Karon_: Saatana soikoon, tukin sulta suun, jollet maksa.\n\n_Menippos_: Niinpä minä sauvallani murskaan sinun kallosi.\n\n_Karon_: Aiotko sinä näin pitkän merimatkan tehdä maksamatta\npenninpyörää?\n\n_Menippos_: Hermes, joka minut tänne kuljetti, maksakoon minun\npuolestani.\n\n_Hermes_: Jumalan nimessä! Kyllä kai tämä virka kannattaisi, jos\nvielä kuolleitten puolesta rupeaisin makselemaan.\n\n_Karon_ (Menippokselle): En päästä sinua paikoiltasi.\n\n_Menippos_: Olkoon menneeksi, vedä sitte lauttasi maihin ja odottele\naikasi, mutta mitenkä tahdot, että minä maksaisin, minulla kun ei\nmitään ole?\n\n_Karon_: Etkös tiennyt, että sinulla piti olla raha mukanasi?\n\n_Menippos_: Tiesin kyllä, mutta minulla ei ollut mitään. Mitä? Enkö\nminä köyhyyteni takia olisi saanut kuollakaan?\n\n_Karon_: Sinäkö saisit ylvästellä, että pommilla olet manalaan\npäässyt?\n\n_Menippos_: Enhän nyt aivan ilmaiseksikaan, hyvä herraseni; autoinhan\npumppuamisessa ja soutamisessa ja olin ainoa matkustaja, joka en\nvoivotellut.\n\n_Karon_: Ei tällä ole mitään tekemistä maksun kanssa; sinun täytyy\nviiskolmattapenninen päästää, ei muuten parane.\n\n_Menippos_: En tiedä muuta neuvoa kuin että lasket minut takaisin\nelävien joukkoon.\n\n_Karon_: No se se vielä puuttuisi; saisin selkääni Aiakokselta\n(manalan portinvahti).\n\n_Menippos_: No jätä minut rauhaan.\n\n_Karon_: Näytä nyt edes, mitä sinulla on eväskontissasi?\n\n_Menippos_: Härkäpapuja ja talkkunaa.\n\n_Karon_: Mistä turkasesta sinä olet tuon koirankuonolaisen,\nhävyttömän miehen kopannut, Hermes? Niin kauan kuin ylikulkua kesti,\nei hän hetkeäkään pitänyt suutaan; hän haukuskeli kaikkia muita\nmatkustavaisia ja lauleskeli hulluja lauluja, silloin kun muut\nvoivottelivat.\n\n_Hermes_: Etkö tiedä, Karon, minkä suuren miehen sinä olet tästä yli\nkuljettanut? Hän on \"vapaaherra\" sanan ahtaimmassa merkityksessä,\neikä välitä kestään tään taivahallista; sanalla sanoen: hän on\nMenippos.\n\n_Karon_ (Menippokselle): Outahan, kun sinut kerran vielä tapaan --\n\n_Menippos_: Niin kerran! Milloinka luulet minut toisen kerran\ntapaavasi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin yleinen oli tuo vanha luulo, että lautalla mentiin tuonelaan\nja että lauttaraha piti maksettaman, että se kristikunnassakin\nsai jalansijaa. Ruotsissa on kaivettu esille hautoja 1600-luvun\nloppupuolelta, joista on löydetty pieni hopearaha ruumiin hampaitten\nvälistä.\n\n\n\n\nDiogenes ja Herakles.\n\n\n    Diogenes. (Kyynillisen filosofian isä ja luoja.)\n    Herakles. (Kreikkalaisten kansallissankari.)\n\n_Diogenes_: Eikös tämä ole Herakles? Totta vieköön, hän se on, eikä\nkukaan muu! Tuossa on hänen jousensa, hänen leijonannahkansa, hänen\nkomea vartalonsa. Mutta mitenkä voi jumalan poika kuolla? -- Suo\nanteeksi, oi sinä ihanimpien voittojen voittaja, oleppas hyvä ja\nsano minulle, oletko todellakin kuollut. Kun minä vielä armon ajassa\nelelin, uhrasin sinulle aivan kuin jumalalle. --\n\n_Herakles_: Ja siinä teit vallan oikein; sillä todellinen Herakles\nelää jumalten luona taivaassa, minä vain olen hänen kuvansa.\n\n_Diogenes_: Mitenkä on ymmärrettävä tuo jumalan kuva? Ja mitenkä on\nmahdollista, että ihminen toiselta osaltaan on jumala ja toinen osa\nsaattaa kuolla?\n\n_Herakles_: Vallan mahdollista se on, sillä ei hän ole kuollut, vaan\nainoastaan minä, hänen kuvansa.\n\n_Diogenes_: Nyt ymmärrän. Plutolle (kuoleman herra) hän on tuonut\nvaramiehensä omalle sijalleen, ja sinä olet se varamies. Sinä olet\nniin sanoakseni hänen nimessään kuollut?\n\n_Herakles_: Suunnilleen niin.\n\n_Diogenes_: Mutta Aiakos (manalan porttivahti) on muuten mies, joka\nei hutiloi toimissaan. Mitenkä on sattunut, ettei hän huomannut\npetosta vaan antoi vale-Herakleen päästä sisään oikean asemesta.\n\n_Herakles_: Tämä johtui siitä, että minä olen vallan sen oikean\nkaltainen.\n\n_Diogenes_: Sinulla on oikein; niin perin samankaltainen että voisit\nolla hän itse. Mutta pidä varasi, voisihan olla aivan päinvastoin,\nnimittäin, sinä olet Herakles ja sinun kuvasi nauttii kaikkia taivaan\nriemuja.\n\n_Herakles_: Sinä olet nokkaviisas kloppi ja ivailija. Jollet heti\nherkiä viisastelemasta, niin saat tuossa paikassa todeta, mikä jumala\nse on, jonka kuva minä olen.\n\n_Diogenes_: Huomaan että olet valmis laukaisemaan uhkauksia; mutta\nmitä minulla on sinun puoleltasi pelättävää, kun kerran jo olen\nkuollut. Mutta sano minulle, vannotan sinua Herakleen nimessä\n(kreikkalaisten oli tapana kirota ja vannoa Herakleen nimessä\nniinkuin kristityt vannovat Jeesuksen nimeen), kun hän vielä\nmaailmassa eli, olitko sinä, hänen haamunsa, myöskin hänen luonansa.\nVai muodostitteko te maailmassa ainoastaan yhden henkilön ja\nerositteko vasta kuolemassa, jolloin hän lensi jumalien luo ja sinä,\nhänen haamunsa, vaelsit tänne manalaan, niinkuin oikeus ja kohtuus\nvaativat.\n\n_Herakles_: Minun ei olisi pitänyt noin vastahakoisen ilvehtijän\nkanssa ryhtyä puheisiin. Tahdon kumminkin sinulle tämän sanoa:\nkaikki, mikä Herakleessa oli Amfitryonista (Herakleen maallinen isä,\nniinkuin Josef oli Kristuksen isä), se kuoli ja tämä osa olen minä;\nmutta mikä jumalasta oli, se on jumalien luona taivaissa.\n\n_Diogenes_: No nytpäs asia selveni minulle. Alkmene (Herakleen\näiti) on samalla hetkellä kaksi Heraklesta synnyttänyt, toisen\nAmfitryonista ja toisen Zeusta; te olitte siis oikeastaan kaksoisia,\nkahdesta isästä mutta yhdestä äidistä; ja tästä ei ole tähän asti\nmitään tiedetty.\n\n_Herakles_: Loruja lasket, pöllöpää! Me molemmat muodostimme hänen\nitsensä, yhden ainoan Herakleen.\n\n_Diogenes_: Mutta tämähän ei ole niinkään helppoa ymmärtää; kuinka\nsaattoi kaksi Heraklesta niin olla kokoonpantuja, että he yhden\nainoan muodostivat, kai ne sitte olivat jonkunlainen kentauri\n(olentoja, joissa pääpuoli oli ihmistä ja ruumis eläintä), ihminen ja\njumala yhteen kasvaneina.\n\n_Herakles_: Etkö huomaa, että kaikki ihmiset ovat samalla tavalla\nkokoonpantuja kahdesta osasta, sielusta ja ruumiista. Mikä siis\nestäisi, että sielu pääsisi taivaaseen ja minä, kuolevainen puoli,\njäisin kuolleitten joukkoon.\n\n_Diogenes_: Olisihan sangen ihanaa, jalo amfitryonilainen, jos sinä\nolisit ruumis, mutta sinähän et ole muuta kuin ruumiiton haamu. Nyt\nhuomaan, että sinusta paloittuu lopuksi kolminkertainen Herakles.\n\n_Herakles_: Ja millä tavalla kolminkertainen?\n\n_Diogenes_: No näin: Yksi osa on taivaissa; sinä haamu olet meidän\nluonamme; ja ruumis paloi poroksi Oita-vuorella. Katsele siis\ntarkkaan, mistä ruumiillesi kolmannen isän hankit.\n\n_Herakles_: Siinäpä on topakka sofistinen nuorukainen. -- Ja mikäs\nolet itse mielestäsi?\n\n_Diogenes_: Olen Sinopelaisen Diogeneksen haamu; minä en sentään,\njumalan nimessä, liiku kuolemattomien jumalien parissa, mutta\nkumminkin parhaitten vainajien kanssa, ja täällä pidän lystiä\nHomeroksen ja hänen hassujen tarujensa kustannuksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerakles eli Herkules oli kreikkalaisten jaloin sankari. Hänellä oli\nmaallinen isä ja äiti, mutta taru väitti, että hän sittenkin oli\njumalasta syntynyt. Siis aivan samaa, mitä väitetään Jeesuksesta,\njosta muutamat luettelevat hänen vanhempiensa sukupuun, toiset\nkertovat hänen syntyneen Jumalasta. Herakles, niinkuin Kristuskin,\nkuoli ja haudattiin, mutta molemmat nousivat taivaaseen.\n\nKauan aikaa käytiin kristikunnassa taistelua siitä, oliko Kristus\nsamanlainen vaiko sama olento kuin Jumala. Viljalti vuoti verta tässä\nriidassa. Viimeinen mielipide voitti ja pääsi lopullisesti vallalle\nlänsimaitten monissa toistensa kanssa riitelevissä kirkoissa.\nAreiolaisella kannalla, että Kristus vain oli samanlainen olento kuin\nJumala, tuskin enää on kannattajia missään.\n\nSuorastaan hämmästyttävää on huomata, miten jo Lukianos pohtii tätä\nihmisjärjelle niin perin vaikeasti tajuttavaa oppia. Näyttää siltä,\nkuin koko tuo oppi \"todellisesta Jumalasta ja todellisesta ihmisestä\nsamassa henkilössä Kristuksessa\" olisi tarkka jäljennös Herakleen\ntaruista. Jos Herakles-sanan asemesta käytämme Kristus-sanaa, niin\ntässä vuoropuhelussahan luemme armottoman arvostelun ja kiihkeän\npuolustuksen kristinopin perustotuudesta, opista, että vapahtaja oli\nsyntynyt äidistä ja jumalasta, oli siis tosi jumala ja tosi ihminen\nsamalla kertaa. Tämä samainen taistelu on vielä nytkin käymässä ja\noikeastaan vasta nyt uudelleen. Lukianoksen epäilykset palaavat vasta\nparin tuhannen vuoden pimeyden jälkeen takaisin ja vaativat selitystä\nja ratkaisua.\n\n\n\n\nMenippos ja Aiakos.\n\n\n    Menippos. (Kyynillinen filosofi.)\n    Aiakos. (Manalan valtias.)\n\n_Menippos_: Oleppas hyvä, rakas Aiakos, ja näytä minulle kaikkea,\nmitä manalassa on katsottavaa.\n\n_Aiakos_: Kaikkea, hyvä Menippokseni, ei ole niinkään helppoa nähdä;\nmutta pääasiat tahdon kyllä näyttää. Kerberoksen sinä kai jo tunnet\nja lautturin, joka sinut tänne kuljetti.\n\n_Menippos_: Kyllä tunnen ja tiedänpä, että sinä olet manalan\nporttivahti; kuninkaatkin olen jo nähnyt. Jos tahtonet minulle\nmieliksi tehdä, näytä minulle ne vanhan kansan miehet, joista\nmaailmassa eniten puhellaan.\n\n_Aiakos_: Tämä tässä on Agamemnon, tuo tuolla Akilles; hänen\nvieressään Odysseus; sitten seuraa Ajax, Diomedes ja muut sen ajan\nkreikkalaisten johtajat.\n\n_Menippos_: Voi, voi, suuri Homeros! Kuinka on käynyt sinun runojesi\nsankareille! Miten viheliäisinä ne tuossa maassa matelevat,\ntuntemattomina, kaikkea kauneutta ja voimaa vailla, todellakin\nvoimattomia päälliköitä, niinkuin sinä heitä nimität! niin heikkoja,\nettä heidät voi yhdellä henkäyksellä tuhkaksi puhaltaa! Mutta kuka\ntuo tuolla on?\n\n_Aiakos_: Se on Kyyros, ja tuossa on Kroisos, heidän vieressään on\nSardanapalos, heidän takanaan on Midas, tuo tuolla on Xerxes.\n\n_Menippos_: Mitenkä? Tuollainen houkkioko pani koko Kreikanmaan\nvapisemaan ja kauhistumaan (tarkoittaa Xerxestä, joka vanhan\najan suurimmalla sotajoukolla uhkasi tuhota koko Kreikanmaan)\npäähänpistollaan rakentaa silta Hellesponton yli. Mikä surkea\nulkomuoto Kroisos paralla onkaan (Lyydian kuningas, maailman rikkain\nhallitsija). Ja entäs Sardanapalos: minulla olisi suuri halu antaa\nhänelle aimo korvapuusti, jos sen sallinet.\n\n_Aiakos_: Elä sentään. Sinä voisit lyödä mäsäksi hänen hauraan,\nnaisellisen aivokoppansa.\n\n_Menippos_: Mutta enkös saisi sentään sylkäistä tuota akkamaista\nmiestä?\n\n_Aiakos_: Etkö tahtoisi katsella vähän viisaita miehiä?\n\n_Menippos_: Tietysti, vallan kernaasti.\n\n_Aiakos_: Tämä ensimmäinen on Pytagoras (kuuluisa oppinut, joka\nväitti sielujen vaeltavan ruumiista toiseen vieläpä ihmisen sielun\npujahtavan matkallaan eläintenkin ruumiisiin).\n\n_Menippos_: Ole tervehditty Pytagoras, eli Euforbos, eli Apollo, tai\nmillä nimellä sinä tahdot mieluimmin tätä nykyä liikkua.\n\n_Pytagoras_: Samoin sinä, Menippos, ole tervehditty!\n\n_Menippos_: Montako kierrosta sinun sielusi on tehnyt, ennenkuin\ntänne jouduit?\n\n_Pytagoras_: Ei niistä mitään. Mutta mitä sinulla on syötävää tuolla\neväspussissasi? Annappas kun katsotaan?\n\n_Menippos_: Ei kuin papuja, mutta niitähän sinä et saa syödä.\n\n_Pytagoras_: Annahan pois vain. Ollessani täällä varjojen\nvaltakunnassa olen hiukan muutellut opinkappaleitani; täällä olen\noppinut, että pavuilla ja esi-isiemme pääkalloilla ei ole mitään\nyhteistä.\n\n_Aiakos_: Tässä on Solon ja tässä Tales.\n\n_Menippos_: Kaikkien vainajien joukossa ovat nuo ainoat, joilla\non iloiset ja hauskat ulkomuodot. -- Mutta, hyvä Aiakos, missä on\nSokrates?\n\n_Aiakos_: Hän rupattelee tavallisesti Nestorin ja Palamedeksen kanssa\nja harjoittaa yhä edelleenkin vanhoja kujeitaan.\n\n_Menippos_: Tahtoisinpa häntä kernaasti nähdä, jos hän kerran näin\nlähettyvillä on.\n\n_Aiakos_: Näetkö tuon kaljupäisen tuolla?\n\n_Menippos_: En täällä näe muita kuin kaljupäitä; sehän on kaikkien\nvainajien tuntomerkki.\n\n_Aiakos_: Meinaan tuota tylppine apinan-nenineen.\n\n_Menippos_: Mutta kaikilla vainajillahan on apinan nenät.\n\n_Sokrates_: Haetko minua, Menippos?\n\n_Menippos_: Haen kyllä, Sokrates.\n\n_Sokrates_: Mitenkäs Atenassa jaksetaan?\n\n_Menippos_: Siellä on yhälleen joukko nuoria miehiä, jotka sinun\nesimerkkiäsi noudattaen filosofeeraavat; ja jos heidän puvuistaan\nja liikkeistään saa päätellä, niin kyllä he ovat sangen suuria\nfilosofeja.\n\n_Sokrates_: Minäkin olen semmoisia paljon nähnyt.\n\n_Menippos_: Silloinpa sinä varmaan olet nähnyt, luulen minä, missä\nkunnossa Aristippos, niin yksinpä Platokin olivat, kun he tänne\ntulivat. Aristippos hajusi jo loitolta pomadalle, ja Plato oli\nSisiliassa oppinut tyrannien seurassa hovitapoja.\n\n_Sokrates_: Mutta mitä ihmiset minusta ajattelevat?\n\n_Menippos_: Sinä olet onnellisin kaikista kuolevaisista! Koko maailma\nluulee, että sinä olit ihmeen viisas mies ja että sinä kaikki tiesit,\nvaikka sinä (saanee kai sanoa totuuden) et mitään tiennyt.\n\n_Sokrates_: Senhän minä heille aina olen sanonut, mutta he vain\npitivät sitä leikkinä (ironiana).\n\n_Menippos_: Ketäs nuo ovat, jotka tungettelevat sinun ympärilläsi?\n\n_Sokrates_: Karmides, Faidros ja Alkibiades.\n\n_Menippos_: Aivan oikein, Sokrates, minä huomaan, että yhä harjoitat\nentistä hantvärkkiäsi; ihanat nuorukaiset ovat aina edelleenkin\nsinulle mieleisiä.\n\n_Sokrates_: Milläpä voisin paremminkaan hupailla? Ehkäpä sinäkin\nliityt meihin.\n\n_Menippos_: Suo anteeks', en. Minä hakeudun Kroisoksen ja\nSardanapaloksen luo, sillä luulen, että minulle tuottaa suurta huvia,\nkun kuulen heidän valittelevan ja voihkavan.\n\n_Aiakos_: Ja minä palaan portilleni takasin, jotteivät haamut pääse\nlivahtamaan tiehensä, kun liian kauas olen poistunut. Toisen kerran\nsaat enemmän nähdä.\n\n_Menippos_: Mene vain, kyllä tämäkin jo riittää.\n\n\n\n\nKroisos, Midas, Sardanapalos, Menippoksen päällekantajat, ja Pluto.\n\n\n    Kroisos. (Lydian kuningas, muinaisajan rikkain valtias.)\n    Midas. (Kreikkalaisten tarujen kulta-aarteen omistaja.)\n    Sardanapalos. (Persian kuningas.)\n    Pluto. (Manalan jumala.)\n\n_Kroisos_: Pluto, me emme kauemmin kärsi tuota koiramaista miestä,\ntuota Menipposta, luonamme; siis joko sinä toimitat hänet pois täältä\ntai täytyy meidän katsella itsellemme toista olopaikkaa.\n\n_Pluto_: Mitä pahaa hän voi teille tehdä, onhan hän yhtä kuollut kuin\ntekin?\n\n_Kroisos_: Kun me kuninkaat olemme yhdessä ja muistelemme maallisia\nmenoja tuolla ylhäällä, Midas kultakasojaan, Sardanapalos hekkumataan\nja minä aarrekammioitani, ja kun tämä tuskaksi alkaa käydä ja\nkoetamme voihkinalla ja huokauksilla tuskiamme lieventää, silloin\ntuo miehen votkale tulee ja naureskelee surujamme ja haukkuu meitä\norjiksi ja tyhjäntoimittajiksi; joskus hän päälle päätteeksi\nlauleskelee meidän voivotellessamme -- sanalla sanoen, hän käy meille\ntuskaksi.\n\n_Pluto_: Mitä minä kuulen, Menippos?\n\n_Menippos_: Puhtaan totuuden, Pluto. Minä vihaan noita epäjaloja,\nkelvottomia sällejä, jotka eivät tyydy siihen että ovat huonosti\neläneet, vaan vielä kuolemansakin perästä tahtoisivat sitä jatkaa\nja sentähden alinomaa vain ajattelevat, mitä porhoja he siellä\nmaailmassa olivat. Minä todellakin iloitsen saadessani heitä hieman\nvaivata.\n\n_Pluto_: Sitä ei sinun tulisi tehdä! Noilla ihmisillä on täysi\nsyy olla murheellisia, sillä heiltä ei maailmaan jäänyt mitään\nvähäpätöisiä aarteita.\n\n_Menippos_: Kuinka sinä noin hupsuttelet; hyväksytkö sinäkin heidän\ntyperän vinkumisensa, Pluto?\n\n_Pluto_: En ollenkaan, mutta minä en suvaitse mitään kapinan touhua\nteidän kesken. (Hän lähtee pois.)\n\n_Menippos_: Kuulkaa siis te joutavimmat kaikkein lyydialaisten,\nfryygialaisten ja assyyrialaisten joukossa, minä en teitä tule\njättämään; minne ikinä menette, sinne seuraan minäkin teitä\nkiusaamaan, teidän korviinne lauleskelemaan ja teille nauramaan.\n\n_Kroisos_: Eikö tuo ole sietämätöntä ylimielisyyttä?\n\n_Menippos_: Ei, mutta se oli sietämätöntä ylimielisyyttä, kun te\nsallitte ihmisten teitä polvillaan kunnioittaa ja kohtelitte vapaita\nihmisiä huonosti ja niin vähän kuolematanne ajattelitte, ikäänkuin\nsellaista aina tulisi jatkumaan. Nyt, kun teiltä kaikki tämä on\nriistetty, ulvotte te.\n\n_Kroisos_: Oi jumalat, kuinka suuria tiluksia mulla oli!\n\n_Midas_: Mitkä kasat kultaa!\n\n_Sardanapalos_: Mitkä harvinaiset hekkumat!\n\n_Menippos_: Mainiota! Hyvin ulvottu. Minä en tule lakkaamaan\nuutterasti ja väsymättömästi laulamasta teille vastaukseksi kultaista\nelämän ohjetta: \"gnoti seauton\" = tunne itsesi. Se tekee niin\nerinomaisen vaikutuksen, kun sillä säestää teidän ikuista ähkinäänne\nja voihkinaanne.\n\n\n\n\nJäälintu eli metamorfoosi (muodonmuutos).\n\n\n    Kairefon, Sokrates. (Molemmat seisten Faleronin satamassa.)\n\n_Kairefon_: Mitähän ääniä lienevät nuo, Sokrates, jotka kaukaa\nrantakallioitten takaa korviimme kajahtelevat? Miten suloisilta ne\nkuuluvatkaan! Mikähän olento noin kauniita säveliä päästelee? Sillä\nkaikkihan, mitkä vedessä elävät, ovat tavallisesti mykkiä.\n\n_Sokrates_: Se on vesilintu, Kairefon, Halkyon nimeltä, joka aina\nsuree ja valittaa; vanha kansansatu kertoo siitä: Halkyone, Aioloksen\ntytär, kihlaantui nuoruutensa kukkeudessa kauniin isän kauniin\npojan, Kointähden Hesperoksen pojan Keyksin kanssa, ja kun tytölle\ntapahtui se onnettomuus, että hän kadotti sulhasensa ennenaikaisen\nkuoleman kautta, harhaili tyttönen lohduttomana yli koko maailman,\nturhaan toivoen hänet kerran tapaavansa, kunnes jumalat hänet vihdoin\nsäälistä muuttivat linnuksi, jossa muodossa se nyt lentää liipottelee\nmeriä pitkin hakien rakasta sulhoaan, jota sen ei ollut onnistunut\nkoskaan maan päällä tavata.\n\n_Kairefon_: Vai se se nyt on Halkyon, josta niin paljon ihmeellisiä\nkerrotaan. En ole hänen ääntään milloinkaan elämässäni ennen kuullut,\nja se miellytti minua niin ihmeellisesti, siinä kun on niin haikean\nvalittava sävel. Kuinka suuri on tuo lintu?\n\n_Sokrates_: Ei se suuri ole; mutta pienuudestaan huolimatta ovat\njumalat hänet suurenmoisesti palkinneet hänen ihmeellisen rakkautensa\ntakia; sillä sen pesimisaikana nauttii koko maailma merenkulkijoille\nniin suloisia Halkyonin päiviä, jotka keskellä talvea tarjoavat mitä\nsuloisimpia ilmoja, ja joista tämänpäiväinen on kaikkein ihanimpia.\nKatseleppas, miten puhdas ja päivänpaisteinen koko avaruus on ja\nmiten tyyni ja aalloton meri, aivan kuin kuvastin, mistä ihana taivas\nkatselee kuvaansa.\n\n_Kairefon_: Tosiaankin, nyt on Halkyonin päivä, ja eilinen oli\nyhtä kaunis. Mutta, jumalien nimessä, mitä on uskottava tuosta\nmuuttumiskertomuksesta, jonka äsken kerroit? Onko uskottava,\nettä linnuista sukeutuu naisia ja naisista lintuja? Minun täytyy\ntunnustaa, että kaikki sellaiset jutut tuntuvat minusta mahdottomilta.\n\n_Sokrates_: Rakas Kairefon, me ihmiset emme toden totta ole niin\nvarustettuja, että voisimme pitää itseämme erittäin tarkkanäköisinä\ntuomareina sellaisissa asioissa kuin mikä on mahdollista ja mikä ei.\nMeillä ei ole tällaisten seikkojen ymmärtämiseksi mitään muuta kuin\njärkemme, joka niin usein ei kykene näkemään, ei käsittämään eikä\nuskomaan. Kuinka usein pidämmekin sellaista vaikeana, mikä sangen\nhelpoksi osoittautuu, ja mahdottomana sitä, mikä tarpeellisilla\nvoimainponnistuksilla varsin helposti on saavutettavissa? Useissa\ntapauksissa lienee syy tähän meidän kokemattomuuteemme: mutta sangen\nusein on syy järkemme heikkoudessa ja lapsekkuudessa. Sillä ihminen\nnäkyy jäävän korkeastakin iästään huolimatta aina jonkin verran\nlapseksi; ja onkopa se kummallista, kun hänen elämänsä verrattuna\nmaailmankaikkeuden ikuisuuteen on niin sanomattoman lyhyt, noin\nvain silmänräpäys syntymisen ja kuoleman välillä. Kun me niin\nvaillinaisesti tunnemme jumalien ja haltioitten voimia, mitenkä\nvoisimme sanoa, mitkä tällaiset seikat ovat mahdollisia, mitkä eivät.\nMikä sinusta on ihmeellisempää: muuttaa raivoava myrsky kirkkaimmaksi\ntaivaaksi ja tyynnyttää luonto hurjimmasta riehunnasta tällaiseksi\nsuurenmoiseksi rauhaksi, vaiko muuttaa tyttö linnuksi? Eivätkö\nlapsemmekin, jotka jonkin verran ovat perehtyneet muovailuun, kykene\nsavi- tai vahapalasesta kokoonpanemaan tuhansia erilaisia esineitä.\nOnhan oikeutettua uskoa, että Jumala, jolla on paljoa suurempi kyky\nja voima meidän kykyihimme verraten, kaikki tämmöiset asiat käden\nkäänteessä tekaisee. Sillä kuinka paljon luulet jumalien olevan sinua\nkyvykkäämpiä?\n\n_Kairefon_: Minäkö, Sokrates? Eihän ihminen edes ajatuksillaan voi\nnäitä käsittää, saati sitten sanoilla ilmaista.\n\n_Sokrates_: Minulle ja sinulle ja tuhansille meidänarvoisille ovat\nmonet seikat mahdottomat, jotka toisilta sujuvat vallan helposti.\nKuinka moni ihminen taitaakin kirjoittaa ja huilua soittaa? Ja\nkumminkin on kirjoittaminen ja huilunsoitto oppimattomalle yhtä\nmahdotonta, kuin tehdä vaimoista lintuja ja linnuista vaimoja. Mutta\nmitä ihmeellisiä seikkoja luonto voi saada aikaan, siitä meillä on\npäivittäin todistuksia. Tarkasteleppas tuota matoa ilman jalkoja ja\nsiipiä mehiläisen kennossa. Luonto laatii sille jalat ja siivet,\nkoristaa sen ihanimmilla väreillä ja tekee tästä pienestä eläimestä\nmaailman taitavimman ambrosiasiman valmistajan.\n\nKun nyt kuolemattomien voimat ovat niin suuria, kuinka voisivat niin\nkatoavaiset olennot kuin me -- me, jotka emme edes lähestulkoonkaan\nvoi silmäillä luonnon kokonaisuutta, vieläpä joudumme ymmälle joka\nhetki siitä, mitä pienessä piirissämme ympärillämme tapahtuu,\nja meidän on pakko tunnustaa tietämättömyytemme -- kuinka me\nrohkenisimme jäälinnusta ja satakielestä mitään varmuudella päätellä.\n(Tarun mukaan oli satakielikin aikaisemmin nainen, Filomele,\nattikalaisen kuninkaan Pandionin tytär.)\n\nMinä puolestani, oi sinä sulosointuinen, kärsivä Halkyone, tulen\nkertomaan sinun viehkeän valitustarinasi lapsilleni siinä muodossa,\nmissä sen esi-isiltäni olen kuullut, usein tulen ylistämään sinun\nhurskasta ja uskollista rakkauttasi sulho-vainajaasi kohtaan\nmolemmille vaimoilleni Xantipalle ja Myrtolle, enkä ole unohtava\nmainita, minkä kunnian jumalilta olet saanut osaksesi. Etkö sinäkin\nniin tule tekemään, rakas Kairefon?\n\n_Kairefon_: Sinäpä sen sanoit, Sokrates. Mikä ihana siveysoppi onkaan\nmiehelle ja vaimolle kätketty tähän taruun.\n\n_Sokrates_: Ottakaamme nyt hyvästit hurskaalta Halkyonelta; sillä\nonhan aika lähteä liikkeelle, jos mieli ennen yön tuloa ehtiä\nkaupunkiin.\n\n_Kairefon_: Valmis olen, Sokrates.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäälintu (alcedo ispida) on meidän allimme läheinen sukulainen.\nAllin tieteellinen nimi onkin Halkyon eli Harelda hiemalis. Sen\nlemmenlaulu kuulostaa ihmisen korviin lapsen tai nuoren naisen\nitkulta, voihkinalta ja valitukselta. Väkevästi tämä allin vikinä ja\nniiskuttaminen on vaikuttanut kaikkien kansojen mielikuvitukseen,\nväkevästi allin laulu vielä nytkin tehoaa kuuntelijaan, kun\nlintuparvi sisäjärvien sulapaikoissa tyynenä kevätiltana virittää\nitkuvirtensä. Se on nuorena leskeksi joutuneen aviovaimon toivotonta\nvalitusta. Suomen kansanrunot vertaavat surun äänekkäitä ilmauksia\nallien ajatuksiin Tuonen mustassa joessa. Alli aina edustaa\nkatkerinta surua.\n\nHurskas ja nöyrä on tämä Lukianoksen suloinen jutelma, niin hurskas,\nettä moni tiedemies on epäillyt sen tekijäksi jotakin toista\nkreikkalaista kirjailijaa. Ehkäpä tällainen lyyrillinen sävy on\nvieras aina järkeilevälle Sokrateellekin. Jos kertomus on Lukianoksen\nkynästä vuotanut, niin kai hänen mielipiteensä ilmenee sanoista,\nettä tällaisten tarujen merkitys on niiden siveysopillisessa\npuolessa. Vaikk'ei taruja uskoisikaan, niin voihan niiden kauniille\ntendenssille antaa kunnioituksensa ja niitä ihailla suloisina\nrunoelmina.\n\nMuodonmuutokset (metamorfoosit) olivat kreikkalaisten\nkirjallisuudessa usein esiintyviä runoaiheita. Jumalat muuttuivat\nihmisiksi, ihmiset jumaliksi, eläimet olivat usein muotonsa\nmuuttaneita ihmisiä. Ani harvat sellaisten muutosten mahdollisuutta\nepäilivät. Jos siis jotkut uskonnon perustajat väittivät, että\njumalat olivat muuttaneet muotonsa ja ottaneet orjanmuodon\n\"päällensä\", niin sellainen väitös kohtasi herkän kaikupohjan ja\nmetamorfoosit pidettiin tavallisina, tosina tapahtumina, joista\nkaikki olivat lapsena kuulleet lukemattomia kertomuksia. Aito\nkreikkalainen on tuo ex analogia todistus: koska toukka voi muuttua\nkauniiksi perhoseksi, niin voi tyttökin muuttua linnuksi ja lintu\ntytöksi.\n\nOmasta mielestäni tästä kertomuksesta tuoksuaa esille evankelistain\nhenki, kreikkalaisen lääkärin, apostoli Luukkaan lempeä tarinatapa\npaljoa suuremmassa määrässä kuin Lukianoksen. Molemmat melkein\nsaman ajan miehiä, mutta Luukas satujen ja tarujen uskoja ja\nsuloinen kertoja, Lukianos taas samojen satujen ja tarujen uupumaton\npilkkaaja. Ei Sokrateskaan ole kuvattu sellaiseksi, miksi Xenofon ja\nPlato, hänen oppilaansa, kerta kaikkiaan ovat hänet ikuistuttaneet.\nEivätkä nämä kaksi rehellistä miestä tiedä kertoa Sokrateella olleen\nmuuta kuin Xantippansa, siis vain yksi vaimo eikä kahta, niinkuin\nmyöhempi taru tahtoo väittää. Ja tuskinpa Xantippa olisi ollut\nhuvitettu tällaisista suloisista, hentomielisistä kertomuksista, eikä\nole ollenkaan sanottu, että hän olisi sallinut Sokrateen noin vain\nmilloin tahansa luennoida itselleen lasten taruja. Sillä Sokrateshan\noli paljoa enemmän kuin moni muu aviomies Xantippansa tuulista\nriippuvainen.\n\n\n\n\nZeus murhemielellä.\n\n\nZeus kulki taivaassa alla päin pahoilla mielin. Muut jumalat\nkiiruhtivat luokse ja kyselivät korealla runokielellä, mikä taivaan\nherraa vaivaa. Zeus vain pudisteli päätään eikä ruvennut virkkamaan\nmitään. Mutta Hera, hänen korkea puolisonsa, oli heti tietävinään\nsyyn.\n\n-- Tiedän kyllä, mikä sinua vaivaa. Sinä olet taas rakastunut\njohonkin ihmistyttäreen. Nuo huokaukset, nuo puuskitukset, nuo\nkyyneleet ilmaisevat oikean asian laidan. Muutu nyt vain häräksi, tai\nmiksi tahtonet ja lähde kosimaan; minä olen jo niin tottunut sinun\nyöjalkareissuihisi, etten niistä enää välitä.\n\n-- Voi rakas puolisoni, vastasi Zeus. Nyt on kovemmat kysymyksessä.\nMeitä jumalia ei enää uskota maailmassa eikä meihin luoteta eikä\nmeille enää uhrata. Hera kysyi:\n\n-- Joko jättiläiset taas aikovat rynnistää taivaaseen tuhotakseen\nmeidät?\n\n-- Ei jättiläiset, mutta nuo kirotut, rikkiviisaat ihmiset. Minä\nkerron:\n\n\"Niinkuin tietänette, olimme me muutamat jumalat eilen iltana\nhieman uhria tuhrimassa ja ahmimassa, sillä eräs laivanvarustaja\nPireoksessa oli valmistanut uhrijuhlat palkinnoksi siitä, että hänen\nlaivansa oli pelastunut uhkaavasta haaksirikosta Euboian niemen\nnokassa. Haisteltuamme ja maisteltuamme teurasta, hajaannuimme me\njumalat toinen sinne toinen tänne. Minä läksin harmissani Atenaan\nkävelemään, sillä minua kismitti, että tuo saita laivuri, joka hengen\nhädässään oli luvannut uhrata meille sata härkää, nyt oli kutsunut\n16 jumalaa uhrille, jossa hän poltti sitkeää kukkoa, joka juuri sitä\nennen ikäkuluna vielä kiekui käheällä äänellään. Ja niin homeisista\naineksista hän valmisti suitsutuksen, että ne sammuivat alttarilla\neikä niistä lähtenyt nokkaamme minkäänlaista sauhun tapaista.\n\n\"Kävelin Akropolis-kukkulalle ja poikkesin Poikileen pylväskäytävälle.\nTäällä näin suuren ihmisjoukon kerääntyneen kuuntelemaan kahta hyvin\nriitaisaa filosofia. Minä päätin mennä kuuntelemaan, mistä oli\nkysymys. Peityin sankkaan pilveen, käärin kaavun ylleni ja kiinnitin\npukinparran leukaani, jotta olisin oppineen filosofin näköinen. Ei\nkukaan huomannut, kuka minä olin. Mistä luulette heidän puhuneen,\nhyvät jumalat? Ei sen vähemmästä kuin, onko jumalia ollenkaan\nolemassa ja huolehtivatko he ollenkaan maallisista asioista, vai\neivätkö?\n\n\"Stoalaiset filosofit ovat aina pitäneet meidän puoltamme. Siellä oli\nnytkin stoalainen Timokles, joka ärjyi ja haukkui vastustajataan,\nepikuurolaista filosofia Damista. Mutta ystävämme Timokles oli\npauhannut niin kiivaasti, että hän oli jo aivan käheä, niin että\ntuskin sai ääntänsä kuuluviin. Mutta Damis pakana, hän pysyi koko\najan kylmänä ja oli sitten ylen nokkava ja todistuksillaan kietova.\nSuurin osa yleisöä osoitti hyväksyvänsä Damiksen kannan, vaikka\nolihan siellä muutamia harvoja, jotka meitäkin puolustivat. Kun\ntämän suuren vaaran tajusin, komensin yön laskeutumaan tienoilla ja\nniin sain riidan loppumaan. Mutta yleisö tahtoi kuulla lisää, ja\nniin päätettiin, että huomenna väittelyä jatketaan. Siis tänäiltana\nkansa taas kokoontuu kuuntelemaan tuon ilkeän rienaajan, Damiksen,\nhävyttömyyksiä. Mitä nyt tehdä? Vaara on suuri, oi jumalat! Jos\nihmiset lakkaavat meihin uskomasta ja meitä kunnioittamasta ja meitä\nrukoilemasta, mihin joudumme? Temppelit jäävät autioiksi ja me jäämme\ntänne taivaaseen ypöyksiksemme värjöttelemään ja nälinkuoliaina\ntoisiimme tuijottamaan, kun ei kukaan enää meille uhraa edes käheitä\nkukkojaan. Ei auta muu kuin heti kutsua kokoon kaikki jumalat, jotta\ntämäniltaisessa väittelyssä hurskas Timokles saisi voiton ja tuo\nröyhkeä Damis häpeällä ja kunniattomana karkoitettaisiin maan ääriin.\nHermes, huuda jumalat kokoon, ei vain kreikkalaiset, mutta myöskin\nnuo aasialaiset kultakoristeilla kirjaillut taivaalliset valtiaat.\nHermes, tee tehtäväsi!\"\n\nHermes huusi jumalat kokoon mitä nuhteettomimmalla heksametrillä,\nlainattuna Homeroksen kertomarunoista.\n\nJumalat kokoontuivat, ja Zeus kertoi heille, mitä oli nähnyt ja\nkuullut. Jumalat ehdottivat mitkä mitäkin. Toiset tahtoivat, että\nDamis oli tapettava, että Zeus salamallaan hänet musertaisi. Tätä\nehdotti varsinkin Poseidon, meren jumala. Mutta Zeus oli hermostunut\nja pyysi meren jumalaa tällaiset tuumansa säästämään valaskaloilleen;\noppineitten ja viisasten ihmisten kanssa täytyi toimia toisin\ntavoin. Pyydettiin suurelta ennustaja-jumalalta, Apollolta,\ntietoa siitä, miten väittely päättyisi. Mutta Apollo luikertelihe\nvapaaksi tekosyyllä, ettei hänellä täällä taivaassa ollut pyhää\nkolmijalkaa kuten Delfoissa, eikä pyhää lähdettä, eikä tarvittavia\nsuitsutusaineita. Mutta Apollo pakotettiin ennustamaan. Ennustus oli,\nniinkuin ainakin tässä maailmassa, puhdasta höpötystä.\n\nMomos-jumala ratkesi hillittömään nauruun ja hohotti: \"tuo ennustus\non niin päivän selvä, ettei se mitään tulkitsijaa kaipaa. Se osoittaa\nmeille selvää selvemmin, että ennustaja itse on täysi hupakko ja\nettä me, jotka häntä uskomme, olemme, Jumala paratkoon, suuria\nmyllärinaaseja ja kuonoturpia, eikä meillä ole enemmän järkeä\nkalloissamme kuin heinäsirkoilla.\" Lopuksi Zeus puhkesi sanoihin ja\nvirkkoi:\n\n-- Mikäpä meille lopullisesti muu jää neuvoksi, kuin täältä taivaasta\nkauniisti katsella ja kiltisti kuunnella väittelyä?\n\n-- Hei, tyrkätkää kaikki taivaan luukut auki, puhaltakaa pois edestä\nkaikki pilvet ja taivaan portit selki selälleen! (Näköala avaantuu\nja jumalat kurkistavat alas maailmaan.) -- Voi turkanen, mikä sankka\nihmisparvi siellä on kuuntelemassa väittelyä! -- Voi, voi, voi,\nTimokles parka näyttää perin heikolta; hän tutisee ja mielenmaltti on\nmennyt. Tuo mies pilaa meiltä koko pelin! Näkeehän selvästi, ettei\nhän jaksa Damikselle pitää puoliaan. -- Koskapa emme mahda millään\ntavalla häntä auttaa -- rukoilkaamme kumminkin kaikin voimin hänen\npuolestaan, mutta näin hiljaa vain keskenämme, ettei Damis vain\nkuulisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Timokles_ (siellä alhaalla maailmassa): Mitä sinä sanot,\ntemppelinhäpäisijä Damis? Sinä sanot, ei ole jumalia eivätkä ne\nihmisistä välitä.\n\n_Damis_: Niin sinnepäin; mutta vastaappas sinä ensin, mitä syitä\nsinulla on jumaliin uskoa?\n\n_Timokles_: En minä alistu sinun tutkittavaksesi, hassu; sinun tulee\nminun kysymyksiini vastata!\n\n_Damis_ (levollisena): Ei suinkaan! Vastaaminen kuuluu sinulle.\n\n_Zeus_: Tähän mennessä on meidän miehellä huutamisessa ja\nhaukkumisessa ehdoton voitto. Hyvä, hyvä, Timokles! Hauku vain\nvahvasti, siinä on sinun voimasi. Jos rupeat järkisyihin vetoamaan,\nniin kohta hän tekee sinusta kalaa mykemmän.\n\n_Timokles_: Atenen nimessä! Minä en rupea sinulle vastailemaan.\n\n_Damis_: No kysy sitten sinä; mutta jos voit olla haukkumatta, niin\nhyvä olisi.\n\n_Timokles_: Sinä et siis usko, jumalaton ihminen, että jumalat meistä\nhuolen pitävät?\n\n_Damis_: En millään ilveellä.\n\n_Timokles_: Mitä lörpöttelet? Tapahtuuko sitten kaikki ilman mitään\nkaitselmusta.\n\n_Damis_: Tapahtuu.\n\n_Timokles_: Eikö mikään jumalallinen olento järjestele ja ohjaa\nkaikkea?\n\n_Damis_: Ei.\n\n_Timokles_: Kaikkiko kulkee ilman suunnittelua ja tarkoitusta\nsokeassa mylläkässä ympäriinsä?\n\n_Damis_: Niin.\n\n_Timokles_ (kansalle): Ja te voitte tätä kuunnella heittämättä\nkivillä kuoliaaksi tuon jumalattoman rienaajan.\n\n_Damis_: Miksis kiihoitat kansaa minua vastaan, Timokles. Tai mikä\nsinä olet, joka joudut noin kiihdyksiin jumalien tähden, jotka itse\neivät näy suuttuvan. He eivät ole minulle mitään pahaa tehneet,\nvaikka ovat useasti kuulleet, mitä minä heistä olen puhunut -- jos he\nnyt ollenkaan kuulevat?\n\n_Timokles_: Kyllä he kuulevat ja ennemmin tai myöhemmin he tulevat\nsinua kurittamaan.\n\n_Damis_: Mitenkä heillä olisi aikaa minua ajatella, heillä kun on\nniin armottoman paljon ajattelemista, kun kaikki maailman asiat\nheidän niskoillansa lepäävät. Sentähden kai he eivät ole sinuakaan\nrangaisseet monien väärien valojesi ja muitten rikkomustesi takia.\nMutta näkeehän sen, että he eivät ole kotonaan, vaan mahdollisesti\novat tehneet matkan kirottujen maurilaisten luo; sillä heillähän on\ntapana joskus vierailla näittenkin mainiossa sakissa, syödä ja juoda\nniiden pöydässä ja kutsua niitä vastavierailulle.\n\n_Timokles_: Mitä voin tuollaiseen kauhistuttavaan hävyttömyyteen\nvastata?\n\n_Damis_: Et mitään muuta kuin mitä jo aikoja sitten olen pyytänyt\nsaada kuulla; mikä on sinut saattanut uskomaan, että jumalat meistä\nhuolehtivat?\n\n_Timokles_: Pidätkö Homerosta suurimpana runoilijana?\n\n_Damis_: Tietysti.\n\n_Timokles_: Miten voisin olla häntä uskomatta, kun hän niin kiven\nkovaan väittää, että jumalat meistä huolen pitävät.\n\n_Damis_: Oi ihailtava herra; että Homeros todellakin on ollut\netevä runoilija, sen kaikki sinulle kernaasti myöntävät; mutta ei\nkukaan, että runoilijat tällaisissa asioissa ovat syyntakeisia\ntotuuden todistajia. En luule, että heidän tarkoituksenaan on\nlausua totuuksia; heidän tarkoituksenaan on lumota ja ihastuttaa\nkuulijoitaan; sentähden he laulavat runomitalla, sentähden he\nsirottelevat teoksiinsa taruja ja kaskuja, sentähden heidän\nsilmämääränään on tarjota lukijalle aina vain jotakin suloista ja\nmiellyttävää. Kaikissa tapauksissa tahtoisin kuulla, mitkä paikat\nHomeroksen runoissa sinua eniten ovat varmistaneet siihen uskoon,\nettä jumalat aina pitävät hyvän huolen siitä, että kaikki käy\noikeuden ja kohtuuden mukaan tässä maailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraa pitkä luettelo sellaisista tapauksista jumalien\nedesottamisissa, jotka eivät suinkaan ole mairittelevia heille.\nMutta koska nämä esimerkit olettavat perinpohjaista kreikkalaisen\nmytologian tuntemusta, joka kuulijoilla kyllä oli, mutta joka\nsuomalaiselta lukijalta puuttuu, jätän ne tässä kääntämättä.\nEttä Timokles vetoaa Homeroksen lausuntoihin, ei suinkaan\nilmaise typeryyttä, sillä on muistettava, että Homeroksen runot\nkreikkalaisten silmissä olivat samassa arvossa kuin kristityillä\nraamattu. Sekä Homeros että Hesiodos väittävät nimittäin, että he\neivät suinkaan omasta päästään taruilleet jumalista, vaan että\nrunottaret kuiskuttelivat heidän korviinsa, mitä heidän piti\nkirjoittaa, aivan niinkuin väitetään, että raamatun kirjoittajat\npanivat muistiin ainoastaan sitä, mitä jumala heidän korviinsa\nsupatteli. Sentähden kirkko on julistanut opinkappaleeksi, että\njokainen raamatun sana on jumalan inspiroima ja siis ehdottomasti\npidettävä kaiken arvostelun yläpuolella. Ja voi sitä ihmistä, joka\nyhdenkään sanan tästä muuttaa! Siitä huolimatta ovat raamatun\ntoisinnot, jotka useinkin sisältävät aivan vastakkaisia väitteitä,\nlukemattomat. Kun Timokles siis haukkuu Damista ja kehoittaa\nkansaa kivittämään häntä, niin sehän ei ole mitään muuta, kuin\nmitä kristityt ovat sananmukaisesti toimeenpanneet kaikkien niiden\nsuhteen, jotka ovat uskaltaneet epäillä raamatun totuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Zeus_: Tuhat tulimmaista, oi jumalat! Minkä huudon väkijoukko\nkorottaakaan lausuakseen myötätuntonsa Damikselle. Näyttää siltä,\nkuin meidän miehemme jo olisi taistelussa hävinnyt; hän pelkää ja\nvapisee ja muistuttaa sellaista, joka on heittämäisillään kilpensä\npois ja vain katselee, miten hän voisi huomaamatta livistää tiehensä\nkoko taistelusta.\n\n_Timokles_: Sinun mielestäsi siis Euripideskin (kuuluisa\nnäytelmänkirjoittaja) on tuhmasti tehnyt, kun hän antaa näytelmissään\njumalien esiintyä henkilökohtaisesti suojellen hurskaita sankareita,\npahoja taas ja jumalattomia murskaten kuoliaiksi?\n\n_Damis_: Oi Timokles, sinä kaikkein jaloin kaikkien filosofien\njoukossa! Jos murhenäytelmien kirjoittajat esittäessään jumalia\nkappaleissaan ovat saaneet sinut uskomaan jumaliin, niin kuuleppas,\nmitä Euripides ajattelee, niin pian kuin hän selkiää saduista, joita\non kappaleissaan muodostellut, ja omat mielipiteensä lausuu aivan\nilman minkäänlaista pelkoa:\n\n\"Katsele korkeaa, ääretöntä avaruutta, joka maata allansa hellästi\nsyliinsä sulkee, pidä sitä Zeuna, nimitä sitä jumalaksi! Ja toisessa\npaikassa: Oi Zeus -- kuka on Zeus, sillä minä, minä tunnen häntä vain\nnimeltä.\" Ja paljon muuta samanlaista hän sanoo.\n\n_Timokles_: Siis kaikki ihmiset ja kansat, jotka jumaliin uskovat ja\nheitä juhlien kunnioittavat, ovat siis erehtyneet.\n\n_Damis_: Vallan oikein, että sinä minua kansanuskoista muistutat;\nsillä juuri niistä nähdään, miten vähän varmaa ja luotettavaa\njumalista saa tietää. Sekasotku voi tuskin suurempi olla, ja\nkullakin kansalla on niistä oma mielipiteensä. (Damis luettelee\ntässä kokonaisen sarjan eri kansojen jumalia, näyttäen toteen,\nmiten moninaisia ja hullunkurisia ne ovat. -- Samoinhan on laita\nkristikunnassakin. Kuka voi luetella kaikki uskonlahkot, eri\nkirkkokunnat, jotka tulella ja miekalla ovat toisiaan vastaan\nsotineet, väittäen kukin omistavansa ainoan autuaaksi tekevän opin?\nPuhumattakaan niin sanotuista pakanallisista uskonnoista. Asia siis\naivan sama kuin Lukianoksen aikaan.) Miten naurettavaa kaikki tämä\nonkaan, jatkaa Damis.\n\n_Momos_ (Olympon jumala, yön pojaksi sanottu): Enkö ole jo ennen\ntästä teille sanonut, oi jumalat: kaikki nämä seikat tulevat vielä\npäivän valoon ja joutuvat tarkan arvostelun alaisiksi.\n\n_Zeus_: Sinä kyllä olet sen sanonut ja siitä meitä haukkunut; minä\naion ryhtyä näitä epäkohtia korjaamaan, kunhan vain tästä vaarasta\npäästään.\n\n_Timokles_: Mutta, sinä jumalien vihollinen, kenenkä luulet voivan\nlausua oraakkeleita ja ennustuksia muitten kuin jumalien.\n\n_Damis_: Elä minulle puhu ennustuksista, tai minä kysyn, mitä\nennustusta sinä pidät eniten todistuksen arvoisena; sitäkö, jonka\nDelfoin Apollo antoi onnettomalle Lydian kuninkaalle, Kroisokselle,\nja joka oli niin kaksipäinen kuin ennustus olla osaa -- sillä miten\nvoi Kroisos tietää, kenenkä armeija häviäisi, hänenkö vai Kyroksen,\nkun oraakkelin sanat kuuluvat: \"jos Kroisos menee Halys-virran yli,\non hän hävittävä suuren armeijan\". Ja kaikissa tapauksissa tuo\nonneton Lydian kuningas maksoi tästä kaksipäisestä ennustuksesta\nmonta talenttia.\n\n_Momos_: Mies sanoo sanasta sanaan ne sanat, mitkä minä pelkäsin\nhänen sanovan. Missäs olet nyt, kaunis kitaransoittajamme Apollo?\nAstu alas puolustamaan itseäsi.\n\n_Zeus_: Ja sinä, Momos; pidä nyt suusi kiinni noilla turhilla\nmuistutuksillasi!\n\n_Timokles_: Katso nyt mitä teet, sinä jumalaton ihminen! Ei paljoa\npuutu, että yksinpä jumalten päämiehet ja heidän alttarinsa tahdot\nkumota.\n\n_Damis_: En suinkaan kaikkia alttareita! Sillä eihän siitä nyt\nvahinkoakaan ole, vaikkapa ne uhrisavua ja hyvää hajua ympärilleen\nlevittävätkin. Mutta Dianan alttarin Tauriissa tahtoisin suurimmalla\nmielihyvällä perustuksiaan myöten tuhota, sillä sillä alttarilla tuo\nneitseellinen jumalatar virkisti itseään ihmisuhreilla.\n\n_Zeus_: Tämäpä vasta suonsilmä on, johon olemme vajonneet! Tuo mies\nei säästä ainoatakaan meistä!\n\n_Momos_: Valitettavasti kyllä et tavanne meidän joukostamme yhtään\nsyytöntä. Kohta ehkä tulee kaikkein korkeinten jumalien vuoro.\n\n_Timokles_: Etkö kuule, kun Zeus jyrisee, rienaaja?\n\n_Damis_: Miksikä minä en kuulisi ukkosta, mutta Zeusko siellä\njyrisee, sen kai sinä parhaiten tietänet, sinä kun kaikesta päättäen\nnäyt suoraa päätä tulevan jumalien luota. Ne taas, jotka Kreetasta\ntulevat, sanovat vallan toista; he vakuuttavat, että siellä näytetään\nerästä hautaa, jonka patsaassa seisoo, että tässä on Zeus haudattu,\njoten hän siis ei enää voi jyristä.\n\n_Momos_: Olen kauan odottanut, että mies sen sanoisi. No Zeus, miksis\nvapiset ja miksi haahmosi muuttuu, niin että hampaasi kalisevat?\nTäytyy toipua ja ihmisten pilkkaa kärsiä ylenkatseella!\n\n_Zeus_: Ylenkatseellako, Momos; etkö näe, miten monta kuulijaa\nhänellä on ja mitenkä hänen on onnistunut kiihoittaa heitä meitä\nvastaan? Katso, mitenkä Damis heidän korvansa valtaa?\n\n_Timokles_: Sanoppas minulle, riiviö, oletko koskaan tehnyt\nmerimatkaa?\n\n_Damis_: Sangen usein, Timokles.\n\n_Timokles_: Ja etkö ole huomannut, että tuuli, kun se täydellä\nvoimalla puhaltaa purjeisiin, kiidättää laivaa hurjasti eteenpäin ja\nettä laiva ainoastaan sen kautta suoriutuu pulmasta, että perämies\nseisoo ruotelissa ja ohjaa laivaa?\n\n_Damis_: Tietysti.\n\n_Timokles_: Laiva ei siis olisi ilman perämiestä voinut suoriutua; ja\nsinä voit luulla, että maailmankaikkeus ilman perämiestä ja kapteenia\nkulkee umpimähkään minne vain.\n\n_Zeus_: Saipas se Timokleskin kerran jotakin viisastakin suustaan.\nTuo vertaus varmaankin taas nostaa hänet jaloilleen.\n\n_Damis_: Ah sinä jumalien ystävä ja lemmikki, Timokles, sinä lienet\nhuomannut, että perämies huolehtii kaikesta, mikä laivan varustuksiin\nja matkan menestymiseksi on tarpeen; että hän pitää kaikki\nedeltäkäsin valmiina hädän tullessa, ja että hän matruuseille tästä\non antanut käskyn, lisäksi, ettei laivassa mitään hyödytöntä eikä\nepätarkoituksenmukaista ole, ei muuta kuin mitä välttämättömimmin\npurjehdukseen kuuluu ja tarvitaan. Mutta sinun perämiehesi ja sinun\njumalasi, jotka sinun mielestäsi ovat arvolliset ohjaamaan tätä\nmaailman suurta alusta, ne eivät toden totta pidä kaikkea täydessä\njärjestyksessä. Laivamiehistön kesken näet usein, että laiska ja\nkykenemätön mies usein komentaa laivassa, toinen taas, joka on\nerinomaisen ketterä mastoissa kapuamaan ja muuten on kaikissa\nvaaroissa kekseliäs, hän komennetaan pumppuamaan. Matkustajien laita\non aivan sama. Siellä istuu usein häpeämättömin hirtehinen perämiehen\nrinnalla kunniapaikalla, raiskaajat, isänmurhaajat ja ryöstäjät\nvaraavat itselleen mukavimmat paikat laivassa, ja heitä kohdellaan\nsuurimmilla kunnianosoituksilla. Kunnialliset miehet taas sullotaan\nruumaan ja miehet, jotka oikeastaan ovat heidän suhteensa orjan\nasemassa, kömpivät heidän ruumiittensa yli. Ajatteleppas, minkälainen\nkohtalo meidän omilla viisailla miehillä on ollut. Heidät on pantu\npumppuamaan ja he ovat saaneet makuupaikan kostealla kannella pumpun\nvieressä, silloin kun kaikenlaiset elostelijat ovat saaneet nauttia\nylellisyyttä ja mukavuutta ja kohdelleet huonosti juuri näitä kunnon\nmiehiä. -- Niin sinun laivassasi eletään; ja mistä muuten tulevatkaan\nniin monet haaksirikot? Jos ohjaajaa olisi, niin varmaan ei näin\nkävisi, vaan hyvät saisivat palkinnon, huonot oman kohtelunsa;\nparhaimmat istuisivat perämiehen rinnalla paraimmilla paikoilla ja\nhuonot heidän alapuolellaan; virkut matruusit saisivat ensimmäiset\nkomentajan paikat, laiskansitkeät taas saisivat maistella köyden\npäästä. -- Näyttää siltä, kuin sinun vertauksesi laivasta olisi\nkaatumassa kumoon, kun olet sen varustanut niin huonolla perämiehellä.\n\n_Momos_: Tähän saakka on Damis kulkenut täysin purjein ja\nmyötätuulessa kohti voittoaan.\n\n_Zeus_: Siltä näyttää, Momos. Tuo Timokles ei näy keksivän mitään\nviisasta, vaan takertuu asioihin, jotka tuota pikaa heitetään\nhumppuruisiaan.\n\n_Timokles_: No, koska sinua laivan vertaus ei näy miellyttävän, niin\nkuule minun viimeinen todistukseni. Se on niin sanottu hätäankkuri,\njota sinä varmaankaan et kaikkine mahtinesi ja taitoinesi paikalta\nsaa järkytetyksi.\n\n_Zeus_: Annappas kuulua, mitä sieltä nyt tulee!\n\n_Timokles_: Kuunteleppas, oletko poikaa horjuttamaan tätä päätelmää,\nvai eikö se sido sinua? Jos alttareita kerran on, niin täytyy myöskin\njumalia olla; nyt on alttareita olemassa; siis on myöskin jumalia.\nMitäs voit tähän vastata?\n\n_Damis_: Anna minun ensin nauraa kyllältäni.\n\n_Timokles_: Sinähän naurat, että olet tikahtaa. Tahtoisin kumminkin\nensin tietää, mikä sinua niin naurattaa minun päätelmässäni?\n\n_Damis_: Se, ettet sinä huomaa, miten heikkoon naruun olet ankkurisi,\nvieläpä hätäankkurisi, kiinnittänyt. Sinä siis luulet kietoneesi\npaksun köyden kahdesta narusta, jumalien ja alttarien olemassa\nolosta? Oman tunnustuksesi mukaan sinulla ei siis ole mitään\nsitovampaa esille tuotavaa; meidän väittelymme on siis lopussa, kukin\nmenköön näin ollen kotiinsa.\n\n_Timokles_: Sinä siis tunnustat hävinneesi, kun sinä pyrit kotiasi?\n\n_Damis_: Mikäpä minulle muu neuvoksi jää, kun sinä turvaudut\nalttareihin, niinkuin se, joka on joutunut väkivallan alaiseksi. Minä\nsiis vannon sinun pyhän ankkurisi nimessä, että olen valmis tämän\nankkurin ääressä sinun kanssasi tekemään sopimuksen, ettemme enää\nmilloinkaan riitele näistä seikoista.\n\n_Timokles_: Sinä tahdot minua vielä herjata, sinä jumalien rienaaja,\nsyljettävä, hassu, inhoittava hirtehinen! Tiedämmehän, että sinun\nisäsi oli hamppari ja sinun äitisi portto, että olet veljesi\nmurhannut ja olet aviorikkoja, sinä herkkusuu, sinä hävytön lurjus!\nOdotappas, et pääse niinkään ilman selkäsaunaa minun kynsistäni!\nTahdon tällä tiilikiven palasella sinun kallosi musertaa, sinä konna,\nsinä hylkiö!\n\n_Zeus_: Damis lähtee nauraen pois, ja tuo toinen juoksee Damiksen\nsuututtamalla haukkuen perästä ja on aikeissa häntä tulikivellä\nheittää kalloon. -- Mitäs nyt on tehtävä, kun asia on sellaisen\nkäänteen saanut?\n\n_Hermes_: Minusta komedian kirjoittajalla Menanderilla on oikein\nkun hän sanoo: \"Elä tee mitään, kun sinulle jotakin sattuu, niin\nsinulle ei ole mitään tapahtunut.\" Sillä mitäpä suurta vahinkoa\nsiitä on, joskin muutamat harvat ihmiset poistuvat vakuutettuina,\nettä Damis on oikeassa. Ne, jotka ovat vastakkaista mielipidettä,\nmuodostavat kumminkin enemmistön; useimmat kreikkalaiset, nimittäin:\nsuuri rahvasjoukko, moukkien pohjasakka ja barbaarikansat ovat kaikki\nmeidän puolellamme, jumalien palvojia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin lapsille kuuluvat lelut, niin sivistymättömille kuuluvat\njumalaistarut.\n\n\n\n\nNero eli Korinton kannaksen puhkaisemisen suunnittelu.\n\n\nTässä keskustelussa esiintyvä Musonius oli stoalainen tiedemies,\njoka enemmän neuvoi ihmisiä hyvillä esimerkeillään kuin opillaan.\nMutta koska stoalainen filosofia oli joutunut Neron halveksimisen\nalaiseksi, kohteli hän stoalaisia tiedemiehiä julmasti. Musoniuksen\nhän lähetti karulle Gyaros-saarelle, jossa hän eleli suuressa\nkurjuudessa. Kun Nero päätti kaivattaa kanavan Korinton kannaksen\npoikki, joutui Musonius muitten orjien mukana lapiomieheksi\nkaivantoon. Lukianos antaa tässä kertomuksessaan nuorten miesten,\nniiden joukossa Menekrateksen, saapua Musoniusta tervehtimään ja\nsaamaan häneltä opetusta, sikäli kuin tämä orjantyönsä lomassa voi\nsellaista antaa.\n\nKoska tämä kertomus mainiosti valaisee sekä Neron taiteellisia\nlahjoja että hänen kautta aikojen huudettua julmuuttaan, ja\nkoska se on tasapuolisesti kirjoitettu ja senaikuista laulu- ja\nmusiikkitaidetta erinomaisesti valaiseva, käännän sen tähän. Kuinka\nkehittynyt laulu- ja näytelmätaide tähän aikaan oli, sen huomaamme\ntästä lyhyestä selonteosta.\n\nTämän arvostelun mukaan, josta ei suinkaan hieno, säädyllinen iva\npuutu, Nero sentään ilmenee enemmän ihmisenä ja taiteilijana kuin\nmonessa muussa jälkimaininnassa.\n\n\n\n\nMenekrates, Musonius.\n\n\n_Menekrates_: Aikomus katkaista Korinton kannas, jota tyranni\ntouhusi, oli siis sinunkin mielestäsi kyllin harkittua lähteneeksi\nvaikkapa isänmaallisen kreikkalaisen aloitteesta.\n\n_Musonius_: Ihmetteletkö sinä, että Nerollakin joskus oli valoisia\nhetkiä? Korinton kaksi stadiota leveän kannaksen puhkaiseminen\nolisi tietysti säästänyt merimiehiltä koko Peloponnesoksen pitkän\nkiertämisen (nykyään on kannaksen läpi kaivettu kanava).\n\n_Menekrates_: Jollei sinulla ole mitään tärkeämpää tehtävää, olisimme\nsinulle erittäin kiitollisia, jos suvaitsisit meille kertoa, miten\ntämän suunnittelun laita oikeastaan oli.\n\n_Musonius_: Kernaasti, jos niin tahdotte; en voi teitä kyllin\nkiittää siitä, että olette minua tulleet haastattelemaan näin\nepämiellyttävään luentosaliin.\n\nMikä Neron Akaiaan ajoi, oli hänen intohimoinen laulunhalunsa ja\nkuvittelunsa ja päähänpistonsa, että itse muusat eivät voineet\ntaidokkaammin laulaa kuin hän. Lyhyesti, hän tahtoi laulaa itselleen\nvoitonseppeleen myöskin olympialaisissa kisoissa, jossa voittoa\npidetään niin aivan erinomaisen kunniakkaana. Ja mitä taas soittoon\ntulee, niin luuli hän siinä olevansa enemmän perillä kuin itse\nApollo; niin vakuutettu hän oli, että taidossa kitaraa soittaa ja\nsen säestyksellä laulaa ei itse tämä jumalakaan uskaltaisi hänen\nkanssaan kilpailla etevämmyydestä. Korinton kannaksesta hän alussa\nkaikkein vähimmin välitti, mutta kun hän itse kannakselle saapui,\npälkähti äkkiä hänen päähänsä, että nyt hän ryhtyy johonkin vallan\nsuurenmoiseen. Hän ajatteli Dareiosta ja Xerxestä, jotka niin vallan\nkuuluisia tekoja näillä mailla olivat toimittaneet. Sitäpaitsi lienee\nhän kuvitellut voivansa näin vähäisen esteen poistamalla kaikin\npuolin helpottaa kreikkalaisten kaupunkien yhteyttä muun maailman\nkanssa ja myöskin heidän keskinäistä liikettään. Sillä miten juopunut\nja hurjisteleva tämän tyrannin oikullinen luonne olikaan, niin oli\nhetkiä, jolloin häntä miellytti saada jotakin mainittavaa aikaan.\n\nHän astui siis suurella prameudella teltastaan esille, korotti ensin\nhymnin merenjumalan kunnioiksi ja sitten ylistyslaulun Leukotealle\nja Melikertekselle. Senjälkeen ojensi Kreikan prefekti hänelle\nkultaisen lapion; hän lähestyi laulun kaikuessa ja suunnattoman\nihmisjoukon riemuitessa paikkaa, mistä kaivaminen oli alkava,\nlöi kultaisella lapiollaan muistaakseni kolme kertaa maahan, ja\nsittenkuin hän lyhyessä puheessa oli kehoittanut työnjohtajia\nväsymättömästi ryhtymään työhön, hän palasi juhlakulkueessa\nKorintoon, niin tyytyväisenä itseensä, ikäänkuin hän vähintään\nkaksitoista Herkuleksen urotyötä olisi suorittanut. Ja nyt täytyi\njulkisiin töihin tuomittujen vankien ruveta kallioita louhimaan\nja raskaimpia töitä suorittamaan, pretoriaanit taas (keisarin\nhenkikaarti) loivat tasangoilta mullan pois ja kuljettivat muuanne.\nMe olimme noin 5 tai 6 päivää ahertaneet aivan kuin kannakseen kiinni\njuotettuina, kun äkkiä huhu alkoi levitä, että Nero oli luopunut\npäätöksestään. Sanottiin, että egyptiläiset viisaat olivat väittäneet\nmeren länsipuolella salmea olevan korkeammalla kuin itäpuolella, ja\nettä jos kannas katkaistaan, koko Peloponnesoksen niemi joutuu veden\nalle. Mutta tämä oli vain tekosyy, sillä meri on toki yhtä korkealla\nmolemmin puolin kannasta. Oikea syy piili aivan muissa seikoissa.\nLännessä oli uhkaavia päällehyökkäyksiä odotettavissa ja sisällisiä\nkapinoita oli myöskin tekeillä. Nämä seikat kutsuivat Neron pois\nKreikasta ja Korintosta. Rooman ympäristössä oli myöskin rauhatonta;\nsen oli eräs vasta laivalla saapunut tribuuni kertonut keisarille.\n\n_Menekrates_: Mutta sanoppas, rakas Musonius, minkälainen se tyrannin\nääni oikeastaan on, koskapa hän on niin raivokkaan musiikki-innon ja\nesiintymishalun riivaama, että hän pyrkii sekä olympialaisissa että\npyytialaisissa kisoissa kilpailemaan? Ne vieraat, jotka Lemnokseen\ntulivat, antoivat ristiriitaisia arvosteluja siitä; toiset ihailivat\nhänen lahjojaan, toiset ivailivat niitä.\n\n_Musonius_: Oikeastaan, rakas Menekrates, hänen äänensä ei ansaitse\ntoista eikä toista arvostelua. Luonto on hänelle antanut äänen, joka\nei siedä juuri moitetta, mutta ei myöskään kiitosta. Vika on vain\nsiinä, että hän mataloista ja korkeista äänistä koettaa saada esille\nsuurempaa laveutta, kuin mitä hänen luontainen keskirekisterinsä\nsallisi. Sentähden on hänen syvissä äänissään jotakin pingoitettua,\nkumeata ja tummaa, ja sentähden kaikuu hänen äänensä melkein niinkuin\nkuulisi kokonaisen parven mehiläisiä ja vapsahaisia surisemassa.\nKumminkin tämä kumeus jonkin verran tasoittuu hänen musikaalisen\nesityksensä ja säestyksensä kautta. Kun hän vaatimattomampia\nlauluja esittää, niin luontainen sulous, kitaran säestys, jossa\nhän osoittaa suurta näppäryyttä ja aistia, kasvojen ilme, joka\naina sopii laulettavaan kappaleeseen, kromaattiset modulatsionit\nja melodinen taito auttavat häntä suoriutumaan kuta mitenkin\njokaisesta esityksestä. Ainoa, mitä hänen tulisi hävetä, on, että\nhän niin ylhäiseksi hallitsijaksi osoittaa liian suurta mestaruutta\nnäissä seikoissa. Mutta jos hän tahtoo täydestä mestarista käydä,\noi taivas, mihin nauruun kuulijaparat silloin vasten tahtoaan\npyrskähtävätkään. (Historiallisesti totta ja tunnettuahan ovat\nNeron viimeiset sanat ennen murheellista kuolemaansa: Qvalis\nartifex pereo = minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!\nKeisarin kuolema, Neron mielestä, oli korvattavissa, mutta ei\ntaiteilijan.) Niin hirvittävää kuin onkin nauraa, silloin kun Nero\nodottaa yleistä ihailua. Sillä silloin kaikki menee nurin, kun hän\nkoettaa pidättää hengitystään kauemmin kuin olisi tarpeen, kun hän\nnousee varpaittensa nenille pystyyn ja tekee sellaisia irveitä ja\nmulkoiluja kuin pahantekijäkidutuskoneessa; ja kun hänellä vaikeihin\ntehtäviin on liian vähän henkeä, niin muuttuu hänen luonnostaankin\npunakka kasvojensa väri väkivaltaisen pinnistyksen takia kerrassaan\nkuparikastrullin karvaiseksi.\n\n_Menekrates_: Mutta mistä johtuu, että kaikki, jotka hänen kanssaan\nkilpailevat, aina joutuvat alakynteen? Arvattavasti he ovat siksi\nvarovaisia, että osaavat salata taitonsa kohteliaisuudesta häntä\nkohtaan.\n\n_Musonius_: Tietysti he tekevät niin kuin painijat, jotka tahtovat\nantaa voiton toiselle. Ja voi sitä, joka tällaisessa tilaisuudessa\nkunnianhimosta tai kateudesta panee parastaan! Sinä kait muistat,\nmiten traagillinen näyttelijä äskettäin istmolaisissa kisoissa pääsi\nhengestään?\n\n_Menekrates_: Mikä kertomus se on? En ole halaistua sanaa siitä\nkuullut.\n\n_Musonius_: Niin kuule koko asia, joka tuntuu uskomattomalta,\nvaikka se tapahtui koko Kreikanmaan silmien edessä. Säännöistä\nhuolimatta, jotka sulkivat pois istmolaisista kisoista koomillisten\nja traagillisten näyttelijäin kilpailut, halusi Nero kumminkin\nmyöskin näissä kisoissa voittaa palkinnon traagillisessa lausunnassa.\nIlmoittautui siis näihin kisoihin useampia ammattimiehiä, niiden\njoukossa eräs epirolainen, jolla sangen hyvä ääni olija siitä syystä\noli sangen kuuluisa ja ihailtu. Tämä näyttelijä ei salannut, että\nhänellä oli suuri halu tällä kertaa riistää voiton seppele ja ettei\nhän aikonut väistyä kilpailusta, ellei Nero hänelle maksaisi kymmentä\ntalenttia. Nero joutui tästä vihan vimmoihin; lisäksi epirolainen\ntästä piti niin suurta suuta juuri ennen kilpailun alkua, että\nsen kaikki kuulivat, jotka kuulla tahtoivat. Kun kreikkalaiset\nhänelle suurella äänellä huusivat: hyvä, bravo, lähetti Nero erään\nsihteerinsä hänen luokseen sanomaan, että hän laskisi äänensä\nalemmaksi keisarin ääntä. Mutta tämä vain korotti ääntään ja intoili\ndemokraattisen vapauden nojalla haluavansa saada kaikin mokomin\nvoitonpalkinnon. Kun Nero tämän huomasi, lähetti hän histrioninsa\n(näyttelijät, jotka tekivät eleitä, jotka sopivat päänäyttelijän\nlausuntaan), ikäänkuin heillä mitään olisi ollut tekemistä tässä\nkilpailussa. Nämä hyökkäsivät norsunluisine, kaksiosaisine\nkirjoitustauluineen epirolaisen kimppuun, painoivat hänet lähintä\npatsasta vastaan ja pistelivät taulujensa kärjillä niin kauan miehen\nkurkkuun, kunnes hän heitti henkensä.\n\n_Menekrates_: Ja tuo mies, joka sellaisen hurjan työn julkeni\ntehdä kaikkien kreikkalaisten silmien edessä, vei sittenkin voiton\ntraagillisessa lausunnassa?\n\n_Musonius_: Nuorelta ruhtinaalta, joka oman äitinsä oli murhannut,\noli tällainen teko vain lapsenleikkiä. Hän raivasi tieltään\nkilpailijansa riistämällä häneltä sekä äänen että hengen. Mutta\nmitäs siitä ihmettelee, kun tiedetään, että hän väkiseltä tahtoi\nsulkea sen luolan, josta Delfoin jumala oraakkelinsa lausuu, vain\ntukahduttaaksensa itse Apollon äänen, vaikka jumala oli sen kunnian\nhänelle suonut, että hän asetti hänet samalle tasolle kuin Oresteksen\nja Alkmaionin. Arvattavasti Neron mielestä jumala oli vain tällä\nvertailulla tahtonut häntä häväistä, vaikka jumala oikeutta myöten\noli totuuden kustannuksella hänestä liikoja lausunut.\n\nMutta mikä laiva se tuolta rantoja lähestyy näin meidän puhellessamme\nkeskenämme? Eikö näytä siltä, kuin se toisi meille hyviä uutisia?\nMiehistö on kukkasilla koristettu, niinkuin murhenäytelmän kuoro, kun\nse hyviä sanomia aikoo lausua. Näen etukannella miehen, joka meille\nhuutaa, että iloisia ja hyvällä mielellä olisimme. -- Eikö hän huuda,\nNeroa ei enää ole olemassa!\n\n_Menekrates_: Niin hän huutaa; se kuuluu yhä selvemmältä, kuta\nlähemmäksi rantoja he tulevat.\n\n_Musonius_: Oi jumalat, nyt olette hyvän työn tehneet!\n\n_Menekrates_: Antakaamme hänen huutaa, vaikkapa ei olekkaan, niinkuin\nsanotaan, kaunista kuolleille pahaa toivottaa.\n\n\n\n\nHetairain juttuja.\n\n\nHetairat muodostivat Atenassa hyvin lukuisan yhteiskuntaryhmän. Ne\nolivat nuoria, kauniita naisia, jotka olivat saaneet vakituisen\nkasvatuksen hetairalta vaadittavaan elämään. Niiden täytyi opetella\nsoittoa, laulua ja tanssia, niiden täytyi myöskin lukea jonkin\nverran kansalliskirjallisuutta, jopa itsekin sepitellä runoja, jotta\nvoisivat seurata miehisten toveriensa keskusteluja. Suuri puhuja\nDemostenes lausuu julki eräässä puheessaan seuraavat ajatukset,\njotka ehkä paremmin kuin pitkät selitykset kuvaavat hetairain\nasemaa ja tehtävää atenalaisessa yhteiskunnassa: aviovaimot otamme\nkartuttaaksemme sukua, hetairat taas sulostuttavat meidän elämäämme.\n\nKristityissä yhteiskunnissa ei hetairoilla ole ollut laillista\nolemassaolon oikeutta. Yhteiskunnissa, joissa saarnataan, että\nihminen sekä sikiää että syntyy synnissä, joissa siis avioelämäkin\non vain välttämätön pahe, sellaisissa yhteiskunnissa ei hetairain\nkevyellä elämällä ole ollut mahdollisuutta kukoistaa ja menestyä.\nEipä niin, että kristillisissä yhteiskunnissa sukupuolielämä silti\nolisi ollut siistimpää; päinvastoin se juuri näissä yhteiskunnissa\non ollut raaempaa ja naisia enemmän halventavaa kuin konsanaan\npakanamaailmassa. Hetairain vapaa elämä on kristillisissä\nyhteiskunnissa muuttunut pakolliseksi, todellakin synnilliseksi\nelämäksi hirvittävissä \"ilohuoneissa\". Hetairat eivät suinkaan olleet\ntavallisia ilotyttöjä, jotka kautta aikojen ovat olleet yhteiskunnan\nhalveksimia ja kaiken kunniansa menettäneitä naishenkilöltä, vaan\nsensijaan kreikkalaisessa maailmassa suvaittuja, usein kadehdittuja,\nvieläpä usein aikansa nerokkaimpia naisia. Maailmankuuluisan\nkuninkaan Perikleen jalkavaimo oli hetaira, nimeltä Aspasia.\nSiinä hyvän maun, terävän järjen ja lahjakkuuden seurapiirissä,\njoka ryhmittyi tämän loisteliaan, sivistyneen kuninkaan ympärille\nAtenassa, piti emännyyttä Aspasia sillä menestyksellä, että hänen\nnimensä on kuuluisimpia, mitä naisilla maailman historiassa on. Eikä\nsuinkaan surullisen kuuluisa.\n\nJos haemme hetairain vastineita muista maista, niin meidän täytyy\nniitä etsiä n.s. pakanamaista. Indian bajadeerit olivat ja ovat\nehkä vieläkin juuri hetairoja. Nekin sekä lahjakkaita, lahjojaan\nkehittäviä, että tietysti ensi sijassa kauniita tyttöjä. Myöskin\nkadehdittuja, keijukaisten elämää viettäviä neitosia. Japanin geishat\novat myöskin luettavat samaan ryhmään. Nekin naissulouden edustajia\njapanilaisessa yhteiskunnassa. Geisha voi kohota aviovaimona mille\nkunnian kukkuloille tahansa, aivan niinkuin Aspasia, tai kuuluisa\nrunoilijatar Sappho Lesbos-saarella.\n\nNämä hempeät Lukianoksen hetairain jutut ovat niin uudenaikaisia,\nettä ne kelpaisivat minkä nykyajan novellin tahansa keränpohjaksi,\nsanon keränpohjaksi, sillä nehän eivät ole pituudella pilatut. Jonkin\nsivun pituisia vain. Mutta silti niissä on sama juoni suppeassa\nmuodossa kuin nykyajan novelleissa, jopa pitkissä romaaneissa. Ne\nsisältävät nimittäin kiihkeitä rakkauden tunnustuksia, raivoavinta\nmustasukkaisuutta, onnetonta rakkautta, aivan samaa siis, mitä\ntavataan kaikkien aikojen lemmentarinoissa. Myöskin meidän aikamme.\nKun näitä lukee, tunkee ajatus mieleen: Muuttuuko ihmissuku\nmilloinkaan muunlaiseksi kuin se harmaasta muinaisuudesta saakka on\nollut? Tavat muuttuvat hieman, mutta ihmisyksilö pysyy aina samana.\n\nNiinkuin hetairat luonteiltaan muistuttavat meidän aikojemme\nnuoria tyttöjä ja nuoria aviovaimoja, niin heidän äitinsäkin ovat\naivan meidän äitiemme tapaisia. Äidit tahtovat hyötyä tyttäriensä\nsuhteista. Ei Lukianoksen jutuista huomaa, että vanhemmat koskaan\npahastuisivat poikansa suhteista hetairaan, jollei poika tuhlaa\nliikoja rahasummia hetairalleen ja jollei vanhemmilla ole jokin\navioliitto tiedossa pojalleen, josta voisi koitua rahallista hyötyä\nkoko perheelle. Vanhemmat materialisteja, nuoret idealisteja,\nniinkuin vanhat ja nuoret useimmiten ovat.\n\nKreikkalaisen nuoren miehen oli miltei mahdotonta päästä\nperhetuttaviensa nuorten naisten seuraan. Ne viettivät nimittäin\nsulkeutunutta elämää kotiseinien sisällä. Hetairat taas tarjosivat\nheille naisseuraa, joka ei ollut ankaran etiketin alaista.\n\nOlen tässä käyttänyt kreikkalaista hetaira-sanaa, koska\nsuomenkielessä ei ole tämän käsitteen vastinetta. Hetairos merkitsee\nkreikankielessä hyvää ystävää tai toveria, hetaira on feminiini-muoto\ntästä sanasta ja merkitsee siis naisystävää tai naistoveria. --\nMutta toveriksihan Itä-Suomessa aina sanotaan aviopuolisoa. --\nHetairat kuuluivatkin Afrodite-Venuksen erityisen suojeluksen alle\nja Afroditen liikanimi Afrodite-Hetaira antoi koko heidän ryhmälleen\njumalallisen loiston ja pyhityksen. Hetairoja ei saa verrata\nalempiin papittariin eikä Jerusalemin temppelin neitosiin, jotka\nolivat kaikkien pyhiinvaeltajien käytettävinä ja ansaitsivat rahaa\npyhätöilleen ja papeilleen. Ne olivat vain pyhiä ilotyttöjä.\n\n\n\n\nAmpelis ja Krysis.\n\n\n    Ampelis. (Hetaira.)\n    Krysis. (Hetaira.)\n\n_Ampelis_: Mitä? Sellaistako miestä, joka ei ole mustasukkainen eikä\nsinuun suutu, joka ei milloinkaan sinulle anna tillikoita tai revi\nsinua tukasta, sellaistako sinä sanot rakastajaksi?\n\n_Krysis_: Toivottavasti eivät sentään nuo ole ainoita rakastajan\ntunnusmerkkejä?\n\n_Ampelis_: Varmasti ainakin tulisen rakastajan. Kaikki muut, kuten\nsuutelot, kyyneleet, ikuisen rakkauden valat ja sellaiset, ne ovat\naina tavattavissa tuoreessa lemmessä; mutta todellisen tulen sytyttää\nvasta mustasukkaisuus. Jos siis Gorgias, niinkuin sinä sanot, sinua\nkunnollisesti aina pieksää ja on mustasukkainen kuin louhikäärme,\nniin ole siitä vain iloinen ja toivo, ettei hän milloinkaan olisi\ntoisenlainen.\n\n_Krysis_: Mitenkä? Mitä? Ettäkö hän minua aina antaisi selkään?\n\n_Ampelis_: No ei juuri sitäkään; mutta ettei hän voisi kärsiä, että\nsinä vilkuilet muita miehiä. Jollei hän sinua rakastaisi, ei hän niin\nraivostuisi tietäessään sinun istuvan toisen sylissä.\n\n_Krysis_: Mutta minullahan ei ole toista. Hän taas on saanut sen\npäähänsä, että minä olen kiintynyt erääseen rikkaaseen mieheen, kun\nkerran sattumoilta lausuin hänen nimensä.\n\n_Ampelis_: Sehän on mainio asia, että hän luulee rikkaan miehen\nhakkailevan sinua. Tämä häntä sitä kipeämmin kaivelee, ja hän\nvarmaankin tulee pitämään kunnia-asianaan voittaa kilpailijansa\nlahjojen runsaassa antamisessa.\n\n_Krysis_: Hänkö sellaista tekisi? Hän kyllä herjaa, jyrisee ja\nruoskii, mutta lahjojen antamisessa hän on sangen pidättyvä.\n\n_Ampelis_: Se kyllä kohta paranee. Mustasukkaiset ovat helpoimmat\nsaada anteliaiksi.\n\n_Krysis_: Mutta minä en sinua ymmärrä, kun sinä aina vain tahtoisit,\nettä minun pitäisi saada selkääni.\n\n_Ampelis_: En sitä tahdo. Minä vain tarkoitan, että sinä suuremmalla\nnokkeluudella voisit saada hänestä maailman suloisimman miehen.\nMinä puhun sinulle henkilönä, joka jo kaksikymmentä vuotta olen\nharjoittanut tätä ammattia; sinähän et ole ollut maailmassa edes\nkahdeksaatoista. Sinä olet pilannut rakastajasi liian suurella\nhellyydellä ja hänen mustasukkaisuutensa pelolla. Sinun pitäisi\npäinvastoin antaa hänelle enemmän syytä mustasukkaisuuteen ja näyttää\nhänelle, että hän mahdollisesti voi menettää sinut. Sillä niin\nkauan kuin hän on varma, että hän yksin sinut omistaa, niin rakkaus\nriutuu ja sinusta tulee hänen orjattarensa, vaikka voisit olla hänen\npalvomisensa esine. Jos suvaitset, niin kerron sinulle, mitä minulle\ntapahtui joku vuosi sitten.\n\nDemofantos, pankkimies, joka Poikileen takana asuu, oli silloin minun\nystäväni. Hän ei ollut minulle koskaan antanut kuin viisi drakmaa\nkerrallaan, mutta luuli kumminkin voivansa leikkiä herraa minun\nkanssani. Lemmen nuoli ei ollut tunkenut syvälle tämän pankinjohtajan\nsydämeen; ei juuri syvemmälle kuin kynnen-naarmu; ei hän huokaillut\neikä itkenyt, ei tullut myöhäiseen yöhön tuiskussa ja tuprakassa\nminun ovieni eteen; lyhyesti, siihen se kutistui, että hän joskus\nmajaili minun luonani ja teki sitäkin ylen harvoin. Sattui niin,\nettä hän taas kerran tuli, kun taidemaalari Kallides oli minun\nluonani, joka oli avannut oveni kymmenellä drakmalla. Pankkiherra\nkäännytettiin pois; hän haukkui hurjasti, mutta lopuksi hänen täytyi\nsittenkin luikkia tiehensä. Hän kuvitteli mielessään, että minä\nlähettäisin häntä hakemaan; johan nyt! Mutta kun hän vihdoin huomasi\nerehtyneensä, tuli hän monen päivän perästä takaisin. Kallides oli\ntaas ennättänyt ennen häntä. Nyt pankkiherra lopuksikin lämpeni ja\nhänen lempensä paloi ilmitulessa, niin että hän odotti niin kauan\nkuin ovi vihdoinkin hänelle avattiin. Ja nyt syöksyi mies sisään,\nulvoi ja pauhasi, uhkasi murhalla ja tapoilla, karkasi minun\nkimppuuni, repi vaatteeni siekaleiksi, lyhyesti, käyttäytyi kuin\nhullu konsanaan, ja ilvenäytelmän loppu oli, että hän pulitti pöytään\nkokonaisen talentin (suuriarvoisin raha Kreikassa) saadakseen minut\nomaksensa kahdeksaksi kuukaudeksi. Hänen vaimonsa höpisi kaikille,\nettä minä olin saanut hänet hullaantumaan itseeni lemmenjuomalla.\nMutta lemmenjuoma olikin vain tavallinen mustasukkaisuus.\nTätä samaista taikajuomaa minä kehoittaisin sinunkin antamaan\nGorgiakselle. Sopisihan sinun koettaa; sillä tuo nuori mies perii\nkohta suuren omaisuuden, jahka isälle käy kuin vanhoille tavallisesti\nkäy.\n\n\n\n\nIoessa, Pytias ja Lysias.\n\n\n    Ioessa. (Hetaira.)\n    Pytias. (Edellisen hyvä ystävä.)\n    Lysias. (Sulhanen.)\n\n_Ioessa_: Sinä olet siis minuun kyllästynyt, koska sinua niin\nhellästi rakastin, Lysias. Niin toden totta! En parempaa kohtelua\nansaitsekaan, koska en milloinkaan ole sinulta rahaa pyytänyt,\nen koskaan sinulta oveani sulkenut sulosanomalla, \"paikka on jo\nvarattu\", koska en, niinkuin minun kaltaisillani on tapana, ole\npakottanut sinua pettämään isääsi ja varastamaan äidiltäsi tuodaksesi\nrahat minulle, vaan olen tuttavuutemme alusta saakka sinuun kiintynyt\nja ilman palkan toivoa sinut onnelliseksi tehnyt. Sinä tiedät, kuinka\nmonta rakastajaa minä olen sinun tähtesi hylännyt, Eteokleksen, joka\nnyt on korkeimmassa hallituksessa -- laivanvarustajan Pasionin --\nsinun toverisi Melissoksen, vaikka hän äskettäin isänsä kuoleman\nkautta pääsi suuren omaisuuden haltijaksi. Minä olen ainoastaan\nsinulle antautunut, sinusta tehnyt ihanteeni, olen ollut niin sinun\nomasi, etten edes ole kehenkään muuhun katsahtanutkaan, saati sitte\ntoista suosinut. Minä hullu tyttö uskoin sinun valoihisi, riipuin\nsinussa kiinni Penelopen rakkaudella, vaikka äitini minua ääneen\nnuhteli ja siitä kaikille ystävilleni valitteli. Ja sinä, niin\npian kuin sinä sait minut, rakastuneen tyttöhoukkion, valtoihisi,\nvälitit minusta viis. Milloin sinä minun silmieni edessä Lykainan\nkanssa kuiskuttelit mieltäni pahoittaaksesi, milloin vieressäni\nlevätessäsi et löytänyt sanoja, joilla kyllin kehuisit laulajatar\nMagidionia, ilman että minun tuskani tällaisesta loukkauksesta ja\nminun viljavat kyyneleeni sinua mitenkään liikuttivat. Et liene\nunohtanut, miten sinä tuonoin kekkereissä, jotka pidit ystävillesi\nTrasolle ja Difilokselle, käyttäydyit, ja joissa minun viholliseni\nhuilunsoittajatar Kymbalion ja Pyrallis olivat mukana. Että sinä\nsuutelit viisi kertaa tuota elukkata Kymbalionia, siitä en vähääkään\nvälitä, sinä vain sillä itseäsi halvensit; mutta että te, vaikka\ntiesit minkälaiset välit meillä on Pyralliksen kanssa, hänen kanssaan\nyksistä maljoista aina vain ryyppäsitte, ettekä muista ollenkaan\nvälittäneet, -- se minua harmittaa. Ja mitäs sinä vielä teit? Sinä\npuraisit omenasta ja heitit sen Pyrallikselle, silloin kun ystäväsi\nDifiloksen silmä vältti, ja Pyrallis otti sen helmastaan, suuteli\nsitä ja pisti rintojensa väliin kaulaliinansa alle.\n\nOlenko minä antanut sulle syitä tällaiseen kohteluun? Olenko\nvähässä vai suuressa sinua vastaan rikkonut? Milloinka olen sinulle\nsaattanut ikävyyksiä? Enkö ainoastaan sinulle elä? Totta puhuen,\nLysias, on kaikkea muuta kuin mairetyötä tällä tavalla kiusata tyttö\nparkaa, joka hulluuteen saakka sinua rakastaa. Mutta onhan taivaassa\nhaltiatar, joka tämän näkee ja sinulle kostaa. Sillä sinä saat kohta\nkuulla, että minä olen hirttäytynyt tai hypännyt kaivoon; kyllä minä\nkeinon keksin päästä pois tästä maailmasta ja vapauttaa sinut minua\nnäkemästä. Riemuitse sitte vain, ikäänkuin olisit suuren urotyön\ntehnyt. Mitä sinä minuun tuijotat ja kiristelet hampaitasi? Jos\nsinulla mitä on minusta valittamista, niin anna kuulua. Tämä Pytias\ntässä on meidän tuomarimme -- Mitä? Hän lähtee tiehensä eikä pidä\nminua edes vastauksen arvoisena? -- (Hän itkee.) Sinä näet, miten hän\nminua rääkkää, Pytias!\n\n_Pytias_: Voi miten tunteeton ihminen! Ei edes tytön kyyneleet häntä\nliikuttaneet! Hän on kivi eikä ihminen! -- Mutta jos sinulle totuuden\nlausun, sinä itse olet hänet pilannut ylenpalttisella rakkaudellasi,\njota et ole edes koettanut peitellä. Sinun ei olisi pitänyt hänelle\nnäyttää, että olit niin häneen kiintynyt. Sellainen tekee miehet\nylimielisiksi. -- Elä itke noin kiivaasti, tyttö rukka! Jos neuvoni\nvarteen otat, niin sulje hänen nokkansa edessä pari kolme kertaa\nhuoneesi ovi; olet näkevä, miten hän taas leimahtaa tuleen, ja anna\nsitten hänen vuorostaan tulla lemmestä puolihulluksi.\n\n_Ioessa_: Mene hiiteen neuvoinesi! Minäkö Lysiakselta oven sulkisin?\nVoisihan sattua, että hän minut ikipäiviksi jättäisi istumaan.\n\n_Pytias_: Kyllä hän palaa takaisin!\n\n_Ioessa_: Sinä olet huonon neuvon antanut, Pytias. Hän on varmaankin\nkuullut, että sinä minua neuvoit oven sulkemaan.\n\n_Lysias_: En tuon elukan takia, joka ei edes ansaitse minun\nsilmäystänikään, vaan sinun takiasi, Pytias, tulen takaisin, jottet\nminua kuulematta tuomitsisi etkä voisi sanoa, että Lysias on\nkovasydäminen mies.\n\n_Pytias_: Sen sanoin juuri äsken.\n\n_Lysias_: Sinä siis pyydät, että minä tuota Ioessaa sietäisin,\njoka tuossa itkeä tihertää, mutta jonka minä aivan tuonoin omilla\nsilmilläni näin nuoren miehen vieressä makaavan, ja siis sain kiinni\nuskottomuudesta.\n\n_Pytias_: Siihen tahdon lyhyesti vastata: onhan hän hetaira! Mutta\nkuinka pitkä aika siitä on, kun sinä tapasit hänet tuossa tilanteessa?\n\n_Lysias_: Tänään on kuudes päivä. Isäni oli saanut tietää, että olin\nsilmittömästi rakastunut tähän siviäheimoon, ja sentähden sulki\nhän minulta ovensa ja kielsi ovenvartijaa minulle avaamasta. Mutta\nminä, jolle aika kävi sietämättömäksi, kun en saanut häntä tavata,\ntulin orjani Dromin kanssa tänne tytön kodin muurin ulkopuolelle, ja\nsiitä, mistä se matalin oli, kiipesin orjani hartioilta muurin yli\nja saavuin onnellisesti tänne. Tapasin oven visusti suljettuna. Kun\njo kumminkin oli keskiyön seutu, en tahtonut kolkuttaa, vaan nostin\noven ylös saranoiltaan, niinkuin niin useasti olin tehnyt ennenkin,\nja saavuin kolisematta sisään. Kaikki nukkuivat. Hamuilin kauan\nhuoneessa, kunnes vihdoin löysin vuoteen.\n\n_Ioessa_: Mitähän tästä mahtanee tulla? Minulla on tuskan hiki\npäässäni.\n\n_Lysias_: Kun huomasin, että tässä nyt makasi kaksi henkilöä, luulin\naluksi, että hän makasi palvelijattarensa, Lydin, kanssa. Mutta Lydi\nse ei ollut, Pytias. Sillä kun minä haparoin käsilläni, huomasin,\nettä se oli parraton, parfymeerattu, nuori poikanen, jolta tukka\noli keritty aivan lyhyeksi. Olisipa minulla ollut tikarini mukana,\nniin on helposti ymmärrettävissä, etten kauan olisi siekaillut. --\nNo, mitä tämä on? Miksi nauratte? Onko tämä asia sinusta naurettava,\nPytias?\n\n_Ioessa_: Tämäkö se sitten on tehnyt sinut noin julmaksi? Sehän oli\njuuri tuo --\n\n_Pytias_ (sulkien kädellään hänen suunsa): Ioessa kulta, elä sano\nsitä hänelle.\n\n_Ioessa_: Ja minkä tähden en saisi sitä sanoa? Pytias, minun paras\ntoverini, tuo tuossa, tässä läsnäoleva Pytiashan se makasi minun\npyynnöstäni vieressäni, minulle kun tuli niin ikävä, kun sinä et\nluokseni tullut.\n\n_Lysias_: Mitä? Pytiasko oli se nuorukainen, se leikkotukka\nnuorukainen? Kuinkas hänelle kuudessa päivässä noin sankka harja on\nennättänyt kasvaa?\n\n_Ioessa_: Tukat olivat häneltä eräässä taudissa lähteneet siinä\nmäärin irti, että hänen täytyi ne täydelleen leikkauttaa pois; ja\nnyt hän pitää peruukkia. Näytä hänelle pääsi, Pytias, jotta hän omin\nsilmin saa tulla vakuutetuksi totuudesta. (Pytias riisuu valetukkansa\npäästään.) Saanko luvan tässä esitellä sinulle sen suloisen,\nparrattoman nuorukaisen, johon kävit niin mustasukkaiseksi?\n\n_Lysias_: Mutta sano nyt sinä itse, eikö minulla ollut syytä\nmustasukkaisuuteeni, kun omin kourin koettelin hänen kaljua päätänsä?\nEnhän sinua olisi kunnollisesti rakastanut, jos olisin vähemmin\nmustasukkainen ollut.\n\n_Ioessa_: Olet siis nyt tyytyväinen? Eiköpä nyt olisi minun vuoroni\nleikkiä loukattua, ja eikö minulla olisi parempi syy olla nyreissäni\nja olla mustasukkainen kuin äsken sinulla?\n\n_Lysias_: Elä tee niin, rakas Ioessa! Juokaamme nyt yhdessä ja\npitäkäämme iloa, ja Pytiaan tulee auttaa meitä juhlimaan tätä uutta\nliittoamme!\n\n_Ioessa_: Se hänen täytyy tehdä, sillä miten paljon olenkaan saanut\nkärsiä sinun tähtesi, sinä jalo nuorukainen, Pytias!\n\n_Pytias_: Senpätähden olenkin teidät jälleen yhteensovittanut ja\nteidän rakkautenne on kostunut siinä määrin minun kauttani, ettet\nsinä saa minuun missään tapauksessa suuttua. Mutta vielä yksi seikka,\nLysias -- elä puhu peruukista kellekään mitään!\n\n\n\n\nLeontikos, Kenidas ja Hymnis.\n\n\n    Leontikos. (Uljas upseeri.)\n    Kenidas. (Hänen toverinsa.)\n    Hymnis. (Hetaira.)\n\n_Leontikos_: Mutta galatalaiset tulivat tulen väkenä hyökäten --\ntämän kertokoon Kenidas, miten minä kaikkien ratsumiesten edessä\najaa karautin valkoisella ratsullani, ja galatalaiset, vaikka he\nmuuten ovatkin pelkäämättömiä, minut nähtyään rupesivat vapisemaan,\neikä yksikään mies jäänyt paikoilleen riviinsä, vaan kaikki\nlähtivät käpälämäkeen. Nyt sinkautin keihääni ja lävistin ratsuväen\npäällikön yhdellä heitolla. Oli semmoisiakin, jotka yrkäilivät\nvielä vastarintaa, vaikka koko falangi oli murtunut, mutta niiden\nkimppuun hyökkäsin paljastetuin miekoin niin raivoisasti, että pelkkä\nhevoseni töytäys syöksi seitsemän etumaista miestä mullin mallin\nmaahan, samalla kuin minä kalvallani yhdellä sivalluksella halkaisin\nratsumestarilta kallon kahtia. -- Kohta sen jälkeen hyökkäsivät minun\nomatkin mieheni esille, mutta niillä ei ollut muuta tekemistä kuin\ntuijottaa pakeneviin.\n\n_Kenidas_: Ja mitä ihmeitä sinä Leontikos teitkään jo aikaisemmin\nkaksintaistelussa satraapin kanssa Paflagonian rajoilla?\n\n_Leontikos_: Olipas hyvä, ettäs minua siitä muistutit! Minun täytyy\ntodellakin tunnustaa, ettei se suinkaan ollut pienimpiä urotöitäni.\nSatraappi, mies jätinkokoinen ja paras miekkailija koko vihollisen\narmeijassa ja sitäpaitsi kaiken kreikkalaisen suuri halveksija, oli\nratsastanut rintaman eteen ja oli haastanut jokaisen meistä, kellä\nvain rohkeutta oli rinnassa, kaksintaisteluun kanssansa. Kaikki\nhätkähtivät tätä haastetta: everstit, kenraalit ja ylipäällikkö --\naitolialainen nimeltä Aristaikos, mies, jolta ei puuttunut rohkeutta\nja joka oli paras peitsenheittäjä koko armeijassa -- minä komensin\nsilloin vain tuhatta miestä; mutta minun sydämeni silloin täyttyi,\ntyökkäsin syrjään toverini, jotka tahtoivat minua pidättää -- sillä\nhe pelkäsivät minun puolestani nähdessään tuon jättiläismäisen\nbarbaarin, joka kullatussa sotisovassaan tuolla pöyhkeili ikäänkuin\nsäteitä ympärilleen heittäen, jolla oli hulmuava töyhtö kypärässään\nja joka uhmaten huiskutteli keihästään. Todellakin kauhistuttava näky!\n\n_Kenidas_: Minun täytyy todellakin tunnustaa, että silloin vavahdin\npuolestasi, Leontikos. Muistatko, miten sinua rukoilin ja käytin\nväkivaltaa pidättääkseni sinua antautumasta vaaraan muitten takia!\nSillä mitäpähän minulle elämästä olisi ollut, jos sinä olisit kuollut.\n\n_Leontikos_: Mutta niinkuin sanottu, sydänvereni kiehahti, ja minä\nastuin molempien sotajoukkojen keskiväliin, en huonommin asestettuna\nkuin paflagonialainenkaan, vaan myöskin kiireestä kantapäähän\nsaakka kullassa. Samassa nousi suuri huuto sekä meidän miesten että\nbarbaarien suusta; sillä myöskin nämä tunsivat minut heti pyöreästä\nkilvestäni, asetakistani ja kypärätöyhdöstäni. Kehenkä silloin kaikki\nminua vertasivat, Kenidas?\n\n_Kenidas_: Kehenkäs muuhun, jumalan nimessä, kuin Tetiksen ja\nPeleuksen kuuluisaan poikaan, suureen Akillekseen. Olisin voinut\nvannoa, että sinä olit hän itse, niin sankarimainen ulkomuoto\nsinulla oli kypäreinesi, purppuranpunaisine takkeinesi ja säihkyvine\nkilpinesi käsivarrellasi!\n\n_Leontikos_: Nyt kävimme toisiimme käsiksi, ja barbaarin onnistui\nraapaista minuun pienehkö haava vähän yli polven, mutta minä\nvuorostani syöksin keihääni hänen kilpensä läpi suoraan hänen\nsydämeensä; hän kaatui, minä juoksin luo, iskin leveällä miekallani\nhäneltä pään poikki ja palasin riemuiten omieni luo, hänen aseensa ja\nkerskujan pää keihääni kärjessä, yltyleensä hänen verensä tahraamana.\n\n_Hymnis_: Herra varjelkoon! Mitä kauhistuttavia ja inhoittavia\njuttuja kerrotkaan tehneesi, Leontikos? Kukapa tahtoisi tuollaista\nmiestä katsella, saati sitten hänen kanssaan syödä ja juoda ja hänen\nviereensä mennä levolle.\n\n_Leontikos_: Maksan sinulle kaksinkertaisesti.\n\n_Hymnis_: En mitenkään saata tuollaisen murhamiehen vieressä maata!\n\n_Leontikos_: Elä pelkää tyhjiä! Kaikki tuohan on tapahtunut\nPaflagoniassa; tätä nykyä olen mitä rauhallisin ihminen.\n\n_Hymnis_: Mutta sinähän olet murhan tahraama! Barbaarin päästä,\njota keihääsi kärjessä kuljetit, on verta tippunut päällesi, ja\nsellaistako miestä minun tulisi syleillä ja suudella? Tällaisesta\nsulottaret minua varjelkoot! Ethän sinä ole parempi tavallista\npyöveliä.\n\n_Leontikos_: Kyllä minä sinua miellyttäisin, jos näkisit minut\ntäysissä tamineissani.\n\n_Hymnis_: Kun vain kuulen tuollaisia puhuttavan, niin kaikki\nsisukseni kiertyvät kokoon, ruumistani puistattaa ja minusta tuntuu,\nniinkuin näkisin murhattujen haamuja, varsinkin tuon onnettoman\nratsumestarin, jolta sinä pään halkaisit. Miltähän olisi tuntunut,\njos olisin nähnyt omin silmin noin paljon verta ja niin monta\nruumista yltympäri. Siitä olisi minulle kuolema koitunut, minulle,\njoka en siedä nähdä edes kukkoa tapettavan.\n\n_Leontikos_: Oi, voi, Hymnis! Oletko sinä todellakin niin säikkyisä\nja niin pienisieluinen? Luulin kertomuksillani tuottavani sinulle\nsuurta huvitusta.\n\n_Hymnis_: Sinä saat lemnottaria ja danaideja (Lemnos-saaren\nvaimoista kerrotaan, että he tappoivat kaikki miehensä eräänä yönä,\nja Danaos-kuninkaan 50 tytärtä tappoivat niinikään miehensä isänsä\nkäskystä jo hääyönä) kosia, tai muita heidän kaltaisiaan, minä\nlivistän äitini luo näin vielä päiväiseen aikaan -- tule pois mukaan,\nGrammis (palvelijatar). Ja sinä, kaikkein urhoollisin kiliarkkos, voi\nhyvin ja listi niin paljon päitä poikki kuin sinua haluttaa; minäpä\nkorjaan omani talteen. (Juoksee pois.)\n\n_Leontikos_: Hei, hei. Minnekkä sinä karkaat, Hymnis? Elä mene! --\nTotisesti hän livisti tiehensä.\n\n_Kenidas_: Sinä säikytit kauniin immen liehuvalla kypäritöyhdölläsi\nja uskomattomilla murhajutuillasi. Minä näin heti, kuinka hän\nkalpeni, kun sinä ratsumestaria ahdistit ja kuinka hän lusahti\nkokoon, kun sinä ratsumestarilta kallon halkaisit.\n\n_Leontikos_: Minä kuvittelin käyväni yhä miellyttävämmäksi hänen\nsilmissään. Mutta sinä olet syypää kaikkeen, Kenidas. Miksi sinä\ntyrkytit minulle tuon peevelinmoisen kaksintaistelun suuhuni?\n\n_Kenidas_: Minunhan täytyi auttaa sinua valehtelemisessa, kun\nhuomasin, että olit kerskumapäällä. Mutta sinä liikuit liian rajuissa\nkäänteissä. Jospa paflagonialais-parka selkisikin päästään, niin\nmitä varten sinä sen päätä läksit kuljettelemaan peitsesi nenässä ja\nrähjäsit vaatteesi sen veressä.\n\n_Leontikos_: Taisipa tulla vähän liikoja, olet oikeassa, Kenidas.\nMutta eihän se muu niin aivan hullulta kuulunut. Juokse perästä ja\nmuuta hänen mielensä, jotta tämän yön saan olla hänen kanssaan.\n\n_Kenidas_: Sanonko minä, että kaikki oli vain silkkaa valhetta, jotta\nsinä pääsisit parempiin kirjoihin tytön arvostelussa.\n\n_Leontikos_: Siitä ei minulle lähde kunniaa, Kenidas; ei se käy\npäinsä.\n\n_Kenidas_: Muutoin ei tyttö palaa sinun luoksesi. Valitse siis,\nmitä mieluummin tahdot, joko hänen inhonsa sen perustuksella, että\nolet suuri sotaporho, tai tunnustat, että olet valehdellut kaikki\nsaadaksesi maata Hymniksen vieressä?\n\n_Leontikos_: Vaali on vaikeaa -- mutta Hymnis merkitsee enemmän! Mene\nsiis ja sano hänelle -- mitä tahdot; elä sentään, että kaikki oli\nvaletta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnko kukaan kerskuvasta sotaporhosta koskaan kirjoittanut purevampaa\nkuvausta kuin Lukianos?\n\nMutta se mikä nykyajan tytöille on outoa, se on tuo inho\nsotilassäätyä vastaan, mikä niin väkevänä ilmenee ihanassa\nHymniksessä. Sotilaathan meidän aikoinamme ovat tyttöjen ihanteita.\nEntä tuo korean sotilaspuvun halveksiminen! Kiiltävät asetakin\nnapithan meidän aikomamme panevat useimman tytön pään pyörälle.\n\nOn kumminkin huomattava, että Hymnis oli kulttiveeratumman ajan tyttö\nkuin nykyajan. Rooman valtakunnassa vallitsi rauha vuosina 100-200\njälkeen Kristuksen. Ainoastaan valtakunnan kaukaisilla rajoilla\ntaisteltiin. Sotilaat eivät merkinneet sitä, mitä nyt, maailmansodan\njälkivuosina.\n\nJa hetairat olivat Atenan ehkä sivistyneimmät naiset, soittajia,\ntanssijoita, henkevän keskustelun taitajia. Muistelkaamme, että\nAspasia oli hetaira ja runoilijatar Sappho niinikään.\n\nAviovaimojen osaksi joutui vain kukkojen tappaminen.\n\n\n\n\nFilinna ja hänen äitinsä.\n\n\n_Äiti_: Oletkos kadottanut järkesi, Filinna, vai mikä sinua vaivasi,\nkun sinä eilisessä kekkerissä niin tyhmästi esiinnyit. Difilos (tytön\nsulhanen) tuli tänä aamuna luokseni ja kertoi itkien, miten huonosti\nsinä olit kohdellut häntä. Sinä olit ollut niin päissäsi, että,\nvaikkapa hän mitä olisi tehnyt sinua hillitäkseen, olit karannut\npystyyn ja tanssinut koko seurueen edessä; senjälkeen olit Lampriasta\nmuiskannut, ja kun Difilos siitä oli suuttunut, olit hänet jättänyt\nja karannut Lampriaksen kaulaan sekä syleillyt häntä, niin että\nDifilos mustasukkaisuudesta oli ollut menehtymäisillään. Niin, sinä\net ollut edes suostunut hänen kanssaan menemään vuoteeseen, vaan olit\nmennyt pitkäksesi yksiksesi lähimmälle sohvalle etkä muuta tehnyt,\nkuin koko yön lauleskelit vain saattaaksesi hänelle kiusaa. Onko tämä\nnyt laitaa?\n\n_Filinna_: Mutta miten hän käyttäytyi, äitiseni, siitä hän\nvarmaankaan ei ole virkkanut mitään, muuten et pitäisi tuon\nepäkohteliaan ihmisen puolta, hänen, joka antoi minun istua ja\nTaiksen, Lampriaksen ystävättären, kanssa, Tamprias kun ei ollut\nläsnä, niin tuttavallisesti seurusteli, ikäänkuin he olisivat\nolleet ypöyksin maailmassa. Kun hänelle iskin silmää näyttääkseni,\nmiten suuttunut olin, mitä luulet hänen tehneen. Eikös tuo juutas\ntarttunut Taiksen korvannipukkaan, taivutti hänen päätään taaksepäin\nja suudella mokkasi häntä niin tulisesti, että huulet olivat siihen\npaikkaan kiinni tarttumaisillaan. Itkin kiukusta; mutta kyyneleeni\nvain häntä huvittivat, ja hän vain supatteli Taiksen korvaan\nalinomaan jotakin -- arvattavasti minusta -- sillä Tais tirkisteli\nminuun ja naureskeli. Kun he kuulivat Tampriaksen vihdoin tulevan ja\nolivat kyllältään toisiaan suudelleet, kiepsahdin minä Difiloksen\nviereen pöytään riistääkseni häneltä mahdollisuuden minua enemmältä\nkiusata. Aterian aikana kavahti Tais pystyyn ja pisti tanssiksi\nkohottaen hameensa korkealle ylös yläpuolelle nilkkansa, ikäänkuin\nvain hänellä olisi kauniit jalat. Kun hän vihdoin lopetti, ei\nLamprias virkkanut sanaakaan, mutta Difilos sen sijaan ei tahtonut\nlöytää kyllin kehuvia sanoja ylistääkseen hänen siroa tanssiaan,\nmiten tarkasti hän tahtia noudatti, miten kaikki hänen liikkeensä\nsulivat yhteen musiikin säveliin, miten ihmeen ihanat jalat hänellä\noli ja tuhat muuta imarrusta. Ei voinut muuta kuvitella, kuin että\ntässä oli kysymyksessä Kalamiin Sosandra (kuuluisa kuvapatsas)\neikä tuo Tais, jonka sinä hyvin tunnet, me kun niin usein olemme\nyhdessä olleet kylpylaitoksessa. Mutta eipä Taiskaan malttanut olla\npistelemättä. Nyt tulkoon toinen vuorostaan tanssimaan, huudahti hän,\njollei häntä hiukan arveluta näyttää hoikkia kinttujaan. Mitäs minä\nsiihen sanoisin, äiti. Mitäs muuta kuin että minä myös nousin pystyyn\nja tanssin. Vai olisiko minun pitänyt siinä kärsivällisenä istua ja\nsietää, että Taiksesta tehtiin juhlan kuningatar?\n\n_Äiti_: Kylläpä sinä vähästä närkästyt, tyttöseni; viisainta olisi\nollut olla mistään välittämättä. Mitäs sitten tapahtui?\n\n_Filinna_: Sain lämpimiä suosionosoituksia; Difilos vain venyi\nnojaten patjaansa ja tuijottaen peittoonsa ikäänkuin ikävissään,\nkunnes vihdoin väsyin ja lakkasin.\n\n_Äiti_: Mutta onko se totta, että suutelit ja syleilit Lampriasta --\nsinä vaikenet -- Tällainenhan on anteeksi antamatonta.\n\n_Filinna_: Sen tein vain Difilosta harmittaakseni.\n\n_Äiti_: Ja vielä päälle päätteeksi et tahtonut hänen viereensä mennä,\nvaan rallattelit lauluja hänen itkiessään. Etkö tiedä, tyttöseni,\nettä me olemme köyhiä, vai oletko unohtanut, kuinka paljon jo olemme\nhänestä hyötyneet; ja mistä olisimme menneenä talvena eläneet, jollei\nAfrodite-jumalatar olisi lähettänyt tätä ystävää meille?\n\n_Filinna_: Ja senkö tähden minun täytyy antaa itseäni noin\nhävyttömästi kohdella ja kaikkia häneltä kärsiä?\n\n_Äiti_: Suutu sinä vain pois, mutta elä mene liiallisuuksiin.\nPitihän sinun tietämän, että rakastuneet, jos he ovat hairahtuneet,\naivan kohta tulevat takaisin ja tuskin itse itselleen anteeksi\nantavat. Sinä olet aina ollut liian ankara ihmisille, mutta oleppas\nvaruillasi, ettemme sananlaskun mukaan jousta niin kireälle pingoita\nettä se rapsahtaa poikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukianoksesta olisi varmaankin tullut aikansa suurin filmiregissööri.\nMikä kiitollinen aihe valkoiselle kankaalle. Mustasukkaisuutta, kaksi\nsoolotanssia, juomingit, suuteloja, syleilyjä.\n\nPikkuinen, siro novelli, mutta suoraan elämästä valokuvattu. Kuinka\nmonta miljoonaa samanlaista kohtausta on tapahtunut ihmiskunnan\nelämässä? Kuinka monta samanlaista tulee tapahtumaan? Mustasukkaisuus\non ikuista, sillä se on niin puhtaasti eläimellistä. Tuskinpa on\nrunoilijaa, joka ei olisi käsitellyt tätä aihetta, ihme kyllä, niin\nusein sitä puolustaen. Vanhat lait antoivat miehelle oikeuden tappaa\nuskottoman aviovaimonsa. Muka pyhän mustasukkaisuuden takia!\n\nSillä mustasukkaisuus on niin eläimellistä, että se lainlaatijani\nsilmissä on muuttunut suorastaan \"pyhäksi\". Nimittäin miesten\nmustasukkaisuus!\n\n\n\n\nKaron maailmaa tähystämässä.\n\n\nKaron, lautturi siinä laivassa, jolla kuolleet kuljetettiin Hadekseen\neli kreikkalaisten manalaan, oli kerran jättänyt lauttansa saadakseen\nnähdä minkälainen se maailma oli, jota kaikki vainajat niin haikeasti\nkaipasivat kulkiessaan hänen lautallaan tuonelaan. Karon ei nimittäin\nkoskaan ennen ollut käynyt maailmassa, vaan oli aina ollut lauttaansa\nsidottuna velvollisuutensa ja virkansa takia. Hänet kohtasi\nmaailmaan noustessaan Hermes-jumala, jota Karon heti tahtoi mukaansa\nnäyttämään maailmaa, koska Karon oivalsi, että hän tästä jumalten\nsanansaattajasta saisi sekä kykenevän että kokeneen oppaan. Mutta\nHermes teki ensin verukkeita, koskapa hänellä oli niin paljon hommaa\nja hääräämistä ylijumalan oikullisten komennuksien takia. Vihdoin\nhän suostui, kun Karon viittasi siihen, että he olivat työtovereja\nhaamujen kuljetuksissa tuonelan joen yli mentäessä sekä että hän\npuolestaan aina oli ollut avulias Hermeksen toimiin kuuluvissa\nurakoissa.\n\nNähdäkseen laajalti ja tarkasti päättivät nämä jumalat kasata neljä\nkorkeinta tunnettua vuorta, Ossan, Oitan, Pelionin ja Parnassoksen\npäällekkäin ja kavuta ylimmäisen huipulle, josta sitte näkyi koko\ntunnettu maailma. Kaikki tämä tapahtui muutamien Homeroksen runojen\navulla, aivan niinkuin meidän kirkollisissa kirjoissamme raamatun\npyhillä sanoilla oli ihmeitä tekevä vaikutus.\n\nKaron ei niin paljon välittänyt näköaloista, hän tahtoi vain sekä\nnähdä miten ihmiset elivät ja olivat että kuulla, mitä he keskenään\npuhuivat. Kaikki tämäkin tapahtui saman pyhän kirjan, Homeroksen\nkoottujen teosten avulla, Lukianoksen kaikkein hienoimman hymyn\nsäestyksellä. Vihdoin he näkivät ja kuulivat kaikki täsmällisesti ja\ntäysin selvästi. Karon näki miehen, joka oli kaikkia muita väkevämpi,\njoka oli päätänsä pitempi kaikkea kansaa, ja jonka hartiat olivat\nleveämmät kuin kenenkään muun. Hän kysyi Hermekseltä, kuka mies oli?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Hermes_: Se on painija Milo Krotonista, ja kreikkalaiset\ntaputtavat hänelle käsiään, kun hän juuri on nostanut kokonaisen\nhärän hartioilleen ja kantanut sen yli stadionin. (Kreikkalaiset\nhistorioitsijat kertovat, että samainen Milo myöskin päivässä söi\ntämän härän, ennätys, jota meidän aikalaisemme voimamiehet tuskin\nsaavat koskaan lyöneeksi.)\n\n_Karon_: Kuinka paljoa kovemmin taputtanevatkaan ihmiset minulle,\nkun minä kohta nostan itse tuon Milon hartioilleni ja kannan hänet\nlauttaani, kun hän voittamattomimman vastustajan lannistamana meidän\nluoksemme saapuu, käsittämättä, mitenkä on ollut mahdollista, että\ntuoni on saanut hänet jalkakammillaan maahan kaadetuksi. Miten\nalakuloisena hän tuleekaan voihkamaan ja valittelemaan, kun hän\nmuistelee näitä voitonseppeleitään ja kättentaputuksia, tuo, joka nyt\nniin ylpeänä tepastelee tuolla nähdessään, miten häntä jumaloidaan.\nMitä tuumaat, luuletko, että tuon miehen kalloon edes juolahtaa, että\nhänen kerran kuoleman pitää?\n\n_Hermes_: Mitenkäpä hän nyt tuossa voimansa täydellisimmässä tunnossa\nmuistelisi kuolemaansa?\n\n_Karon_: Jättäkäämme hänet! Hän vielä meitä naurattaa, kun hän minun\nlautassani kulkee, eikä hänessä ole miestä kantamaan edes hyttystä\nsaati sitte härkää. No sanoppas minulle, kuka tuo ruhtinaallinen mies\ntuolla on? Puvusta päättäen ei suinkaan kreikkalainen.\n\n_Hermes_: Se on Kyros, Kambyseksen isä, joka ensin hankki\npersialaisille medialaisten suuren valtakunnan, sitte valtasi koko\nAssyrian ja valloitti Babylonian, ja nyt parasta-aikaa hyökkää Lydian\nkimppuun kukistaaksensa Kroisos-kuninkaan siten päästäkseen koko\nAasian herraksi.\n\n_Karon_: Ja Kroisos, missä hän on?\n\n_Hermes_: Katsele tuonne, tuohon linnaan, jota kolminkertainen\nmuuri ympäröi. Se on Sardes; ja Kroisoksen sinä näet istuvan\nkultaisessa nojatuolissa, ollessaan juuri Solon atenalaisen kanssa\nkeskusteluissa. Kuunnelkaammepa, mitä he juttelevat!\n\n_Kroisos_: Muukalainen Atenasta, nyt olet nähnyt kaikki minun\nrikkauteni ja aarteeni, nuo mittaamattomat röykkiöt leimaamatonta\nkultaa ja koko hovini loiston; sanoppas nyt minulle, kuka sinusta on\nmaailman onnellisin mies?\n\n_Karon_: Mitähän Solon tähän vastaa?\n\n_Hermes_: Voit olla varma siitä, Karon, ei suinkaan mitään typerää.\n\n_Solon_: Oi Kroisos, onnellisia on harvakseen, mutta niiden joukosta,\nmitkä tunnen, pidän Kleobista ja Bitonia, papittaren poikia,\nonnellisimpina.\n\n_Karon_: Tarkoittaako hän niitä kahta veljestä, jotka äskettäin\nsamassa silmänräpäyksessä heittivät henkensä, valjastettuaan itsensä\näitinsä vaunujen eteen ja vedettyään hänet temppelin kynnykselle?\n\n_Kroisos_: Niillekö siis annat ensimmäisen paikan onnellisten\njoukossa. Mutta kelle annat seuraavan sijan?\n\n_Solon_: Tellokselle Atenasta, joka eli elämänsä onnellisena ja\nkaatui isänmaansa puolesta taistellen.\n\n_Kroisos_: Minua siis et pidä onnellisena, lurjus!\n\n_Solon_: Sitä en voi sanoa, ennenkuin sinä olet elänyt elämäsi\nloppuun asti. Sillä kuolema on taatuin tuomari näissä asioissa,\nja minä kehun ainoastaan sitä onnelliseksi, joka viimeiseen\nhengenvetoonsa pysyy sellaisena.\n\n_Karon_: Mainiota, Solon, ettet meitä unohtanut, vaan pidät Karonin\nlauttaa ainoana paikkana, missä tämä kysymys ratkaistaan. -- Mutta\nmitä väkeä se Kroisos nyt lähettää liikkeelle, ja mitä kantavat ne\nhartioillaan?\n\n_Hermes_: Kultaisia tiiliä, jotka hän on lahjoittanut uhrilahjaksi\nDelfoin Apollolle ennustuksesta, joka kumminkin hänet on kohta\ntuhoava; sillä tuolla miehellä on vahva usko senkaltaisiin.\n\n_Karon_: Tuoko kiiltävä, kalpeankeltainen aine tuolla siis on kultaa!\nOnpa hauskaa kerrankin saada nähdä tuota esinettä, josta olen niin\npaljon kuullut puhuttavan. Minä en toden totta voi huomata siinä\nmitään erinomaista, muuta kuin että sen kantajat vaipuvat maahan sen\npainosta.\n\n_Hermes_: Etkö sinä tiedä, miten moneen sotaan, väärään valaan,\nkapinaan, rosvouteen ja murhaan se on vikapää? Miten monta\nvaaranalaista matkaa sen takia tehdään; etkö tiedä, että se on\nkiihoittimena kaikissa kauppaliikkeissä ihmisten kesken ja että se\nihmiset orjuuttaa.\n\n_Karon_: Enpä luulisi sen ansaitsevan tuollaista lempeä, kun se niin\nvähäisessä määrässä eroaa kuparista. Sillä kuparia minä kyllä osaan\narvossa pitää, tiedäthän nimittäin, että minä kannan jokaiselta\nmanalan haamulta kuparirahan ylimenosta lautan maksua.\n\n_Hermes_: Kuparia on kosolta, ja sentähden se on vähäarvoista, kulta\ntaas on sangen harvinaista ja nostetaan esille suurista syvyyksistä,\nvaikka se kumminkin tulee maasta niinkuin lyijy tai muut metallit.\n\n_Karon_: Miten pöllöjä ne ihmiset sentään ovat, kun tuntevat noin\nsuurta rakkautta tuohon kelmeänkeltaiseen kokkareeseen.\n\n_Hermes_: Ei Solon ainakaan näytä olevan tuon esineen lempijä;\nnäethän, että hän vain naureskelee Kroisokselle kaikkine kultineen\nja typerine barbaarin koppavuuksineen. Mutta kuunnellaanpas, näyttää\nsiltä, kuin hän ryhtyisi kuninkaalta jotakin kysymään.\n\n_Solon_: Rohkenenko kysyä sinulta, oi Kroisos, luuletko, että Apollo\nkultiasi kaipaa?\n\n_Kroisos_: Tietysti. Sillä kaikista, mitä hänen temppeliinsä on\nuhrina maksettu, ei millään vielä ole ollut tämän vertaista arvoa.\n\n_Solon_: Sinä uskot siis tekeväsi jumalan onnelliseksi, kun hän\nkaiken lisäksi omistaa kultaisia tiilikiviä.\n\n_Kroisos_: Miksikä ei?\n\n_Solon_: Niinpä mahtaa taivaassa vallita suuri köyhyys, kun sinne\nkulta on hankittava Lydiasta, silloin kun he sitä muka tarvitsevat.\n\n_Kroisos_: Ja missäpä maailmassa enemmän kultaa olisikaan kuin meillä?\n\n_Solon_: Suo anteeksi, onko rautaakin Lydiassa?\n\n_Kroisos_: Eipä paljon.\n\n_Solon_: Teiltä puuttuu siis tärkein metalli.\n\n_Kroisos_: Mitenkä rauta olisi kultaa tärkeämpi?\n\n_Solon_: Jollet pahastu, niin tahdon sen sinulle selittää.\n\n_Kroisos_: Puhu suusi puhtaaksi.\n\n_Solon_: Mikä on parempaa, se, joka toista suojelee, vai se, jota\ntäytyy suojella?\n\n_Kroisos_: Tietysti se, joka toista suojelee.\n\n_Solon_: Jospa Kyros nyt, niinkuin huhutaan, hyökkää Lydiaan,\nteettäisitkö sinä sotamiehillesi kultaiset vaiko rautaiset aseet?\n\n_Kroisos_: Rautaiset, sehän on selvää.\n\n_Solon_: Jospa nyt et saa kylliksi rautaa, niin joutuu sinun kultasi\npersialaisten saaliiksi.\n\n_Kroisos_: Jumala varjelkoon! Elä laskettele noin huonoja\nennustuksia, mies parka.\n\n_Solon_: Olkoon se kaukana, että sellaista tapahtuisi! Sinä näyt\nkumminkin nyt myöntävän, että rauta on parempaa kuin kulta.\n\n_Kroisos_: Mitä? Tarkoitatko, että hakisin pois kultaiset tiilikivet\ntemppelistä ja veisin rautaisia niiden sijalle?\n\n_Solon_: Ei jumala sinun rautojasikaan kaipaa. Jos kerran kultiasi\nja rautojasi lahjoittelet, niin et jumalaa niillä rikastuta, vaan\nkaikenlaisia tyranneja ja rosvoja tai delfolaisia ja muita kansoja;\nApollo viis välittää sinun kultakaluistasi.\n\n_Kroisos_: Aina sinä vain hammastelet minun kultaröykkiöitäni,\narvattavasti kateudesta, niin minusta tuntuu.\n\n_Hermes_: Sinä kuulet, tuo lydialainen ei kärsi kuulla totuutta. Hän\nkumminkin on kerran tuskalla muisteleva tuota Solonia, kun Kyros,\njonka vankeuteen hän joutuu, kuljettaa hänet polttoroviolle. Sillä\nminä kuulin äskettäin Kloton (kohtalottaren jumalatar) lukevan\nkohtaloiden kirjasta, mikä näitä molempia kuninkaita odottaa:\nKroisoksen vangitsee Kyros, ja Kyroksen surmaa tuo massagettiläinen\nrouva, jonka näet tuolla kaukana ratsastavan valkoisella hevosella.\n\n_Karon_: Näen hänet aivan selvään.\n\n_Hermes_: Niin, se on Tomyris. Tämä on hakkaava hänen päänsä poikki,\nja heitättää pään verellä täytettyyn säkkiin. -- Näetkö tuon\nnuorukaisen tuolla. Se on Kambyses, Kyroksen poika. Tämä on häntä\nseuraava hallitusistuimella ja tuhansien onnettomuuksien perästä\nLibyassa ja Ethiopiassa on hän kuoleva raivohulluna, koskapa hän\ntappoi egyptiläisten Apis-härän.\n\n_Karon_: Miten naurettavia elukoita ne ihmiset sentään ovat! Onhan\nvastenmielistä nähdä, miten ylpeinä he katselevat toisiaan yli\nolkain. Tai kuka voisi uskoa, että tuo kohdakkoin joutuu rautoihin,\nja tuolta toiselta kohta pää heitetään veriseen säkkiin. Päät poikki\nvain ja koppavat kerskujat ristinpuuhun! Jotta he tajuaisivat, että\novat vain ihmisiä. Siihen asti ylvästelkööt miten paljon tahansa,\nsyvemmälle he vain lankeavat. Minua vasta naurattaa, kun minä\nkerrankin saan ne lautalleni, ja näen ne alastomina ja tyhjinä ilman\npurppurakaapuja, kultakruunuja ja ilman kultaisia vuoteita.\n\n_Hermes_: Sepä todellakin taitanee tulla näitten maailman herrojen\nkohtaloksi. Mutta Karon veikkoseni, käännäppäs myöskin silmäsi\nsyvien rivien ja heidän hommiensa puoleen. Katsoppas tuossa\nmerimiehiä, täällä taas taistelevia sotajoukkoja, etempänä tuolla\nkäräjänkävijöitä, tuolla vainiolla työmiehiä, täällä rikkaita\nkoronkiskureita ja kerjäläisiä.\n\n_Karon_: Ah, mikä vilinä! Miten levottomina he tuolla häärivät!\nHeidän kaupunkinsahan muistuttavat mehiläiskekoja, jossa kullakin on\noma kekonsa ja kukin koettaa pistää toistaan, ja muutamat lentelevät\nkuin vapsahaiset ja ajavat heikompiaan edessään. Mutta mitä ovat nuo\nvarjot, jotka heitä joka taholla saartavat?\n\n_Hermes_: Ne ovat toiveita, Karon, ja huolet ja väärät\nmielikuvitukset, tietämättömyys ja typeryys, hekkuma, viha, kateus\nja kaikenmoiset intohimot. Nämä viimemainitut, typeryyden ja\ntietämättömyyden ohella, elävät ihmisten alituisina seuralaisina\nja huonetovereina; pelko ja toiveet taas kaikkine seuralaisineen\nliitelevät heidän yllänsä. Toiveet taas liehuvat aina aivan heidän\nlähettyvillään, mutta niin pian kuin he yrittävät niitä tavoittaa,\npujahtavat ne tipotiehensä ja he haparoivat tyhjää ilmaa. Jos\noikein tarkkaan tähystät, niin näet kohtalon jumalattarien kutovan\nlankojaan, elämän lankoja, jotka määräävät heidän elämänsä pituuden.\nEtkö näe joukkoa hämähäkin verkkoja kunkin ihmisen ympärille\nkudotuksi?\n\n_Karon_: Kyllä näen kunkin ihmisen riippuvan tavattoman ohuen langan\nnenässä, joka on sitäpaitsi kiedottuna toisen ihmisen elämänlankaan.\n\n_Hermes_: Sinä näet sangen tarkkaan, rakas perämies! Sinä näet,\nmiten tavattoman ohuet nuo langat ovat. Tuossa näet kuinka yksi\nnousee korkeuteen ja roikkuu muita ylinnä, mutta kun lanka ei enää\njaksa kantaa taakkaansa, rapsahtaa se poikki, ja lankeemus aikaansaa\naikamoisen paukkeen; sensijaan toinen, joka ainoastaan vähän on\nmaasta koholla, lankeaa niin kevyesti, että tuskin kukaan naapureista\nsitä kuulee. (Suomalainen sananlasku sanoo: Ei köyhä korkeelta\nputtoo, luuan päältä lattiaan.)\n\n_Karon_: Hassuja juttuja todellakin, Hermes.\n\n_Hermes_: Todellakin, ei sanoin voi kuvata, kuinka naurettavia nämä\nseikat ovat, varsinkin kun ottaa huomioon, millä hämmästyttävällä\nvaivalla ja kiihkolla he himojensa pyyteitä tavoittelevat; ja\nyhden äkin hyvä ystävä tuoni tulla tupsahtaa ja riistää heidät\npois keskeltä toiveitaan. Ja kuolemalla on, niinkuin näet,\nsuunnaton joukko palvelijoita ja lähettejä, jotka heidän edessään\nmarssivat, kuume ja horkka, näivetystauti ja keuhkotauti, miekka\nja tikari ja myrkkypikari, tuomari ja tyranni. Näitä he eivät\nmuistele voimainsa päivinä; mutta niin pian kuin he kompastuvat\nnokalleen, silloin ei voihkimisesta ja voivottelemisesta tahdo\nloppua tulla. Jospa he alunpitäen olisivat muistelleet, että he\novat syntyneet kuollakseen ja että ovat vain kuten matkustavaiset\nvähän aikaa täällä poistuakseen niinkuin unesta ja että kaikki,\nmitä he täällä omistavat, on jätettävä jäljelle, niin varmaankin\nhe ymmärtäväisemmin eläisivät ja vähemmällä tuskalla kuolisivat.\nSillä varmaankin mahtaa sellaista miestä sapettaa, joka on tehnyt\nkaikkensa saadakseen mukavan, kestävän kotirakennuksensa valmiiksi,\non hoputtanut työmiehiään kiirehtimään, ja hän yhtäkkiä saa tuomion\npoistua maailmasta, ennenkuin hän on edes ehtinyt nostaa kurkihirren\nrakennuksensa katolle, ja hänen täytyy jättää perillisille kaikki\nehtimättä edes yhtäkään ateriaa syödä ystäviensä kanssa uudessa\ntalossaan. Entä toinen, jonka vaimo on synnyttänyt pojan ja joka\nihastuksissaan kutsuu ystävänsä herkullisiin pitoihin. Olisiko hän\nniin riemastuksissaan, jos tietäisi, että poika seitsemän vuoden\nvanhana kuolee. Mutta hän on iloissaan, ajatellen, että hänen\npoikansa vielä kerran palaa olympialaisista kisoista voiton seppele\npäässään. Hän ei huomaa, miten ohuessa langassa pojan elämä riippuu.\nJa miten monta ihmistä näetkään, jotka tilojensa rajoista riitelevät\ntai jotka kokoovat rahakasoja rahakasan päälle, ja ennenkuin he\nehtivät edes hiemankaan niistä nauttia, tulee kutsu: lähde pois\nmaailmasta.\n\n_Karon_: Näen kaikki. Yksin kuninkailla, joita pidetään\nonnellisimpina, ovat elämän epämiellyttävät hetket miellyttäviä\npaljon lukuisammat; sillä pelko ja levottomuus, omat tuulet ja\nsisäiset intohimot, viha ja kateus ja imartelut ovat sen arvoisten\nmiesten jokapäiväiset seuralaiset. Kuinka paljoa onnettomampia\novat yksityisten ihmisten kohtalot. -- Sanonpa sinulle, Hermes,\nmiltä minusta ihmiset ja heidän elämänsä tuntuvat. Sinä kai olet\nusein nähnyt koskessa kuplia, joista vaahto syntyy? Näistä kuplista\novat useat niin pieniä, että ne tuossa tuokiossa katoavat ja\nhäviävät. Toiset kestävät kauemmin, niihin yhtyy useampia yhdeksi\nkuplaksi ja niin voi yhdestä syntyä aikamoinen pallo. Mutta kohta\nsekin lupsahtaa kokoon, sillä sellainen on kuplien luonto. Aivan\nsamanlaista on ihmisten kohtalo. Kaikki saavat hetkeksi ilman henkeä\nsisäänsä, toinen enemmän, toinen vähemmän; muutamilla kestää tätä\nhenkeä kauemmin, toiset särkyvät heti synnyttyään, mutta rikki ne\nrapsahtavat kaikki. -- Kuule, Hermes, mitähän jos minä huutaisin,\nkun kerran näin korkealla ollaan, niin kovasti kuin vain voin ja\nkehoittaisin heitä jättämään kaikki turhat rehkimiset ja elämään\nniin, että aina pitäisivät kuolemaa silmäinsä edessä. Jospa minä\nsanoisin esim. näin: Voi te hassut, mitenkä voitte noin kiihkeästi\ntavoitella hullutuksia! Heretkää vaivaamasta itseänne; ettehän\nelä iankaikkisesti; ei mikään, mikä täällä maailmassa on arvossa\npidetty, ole kestävää; ei kukaan teistä voi mitään viedä mukaansa\nmanalaan; teidän täytyy yhtä alastomina poistua täältä kuin olette\ntänne tulleetkin; teidän rakennuksenne, teidän omaisuutenne, teidän\nkultanne, kaikki on liukuva toiselta toiselle ja ikuisesti muuttava\nomistajaa. -- Jos minä tämän ynnä muuta tämänkaltaista huutelen\nheille korvaan, etkö luule, että siitä koituisi ihmiskunnalle suurta\nhyötyä ja he rupeisivat paljoa järkevämmin elämään.\n\n_Hermes_: Hyvä veliseni, sinä et tiedä, että he ovat niin\nymmärtämättömyydellä ja erehdyksillä täyteen ahdetut, ettet niiden\nkorvia saa millään poralla auki puhkaistuksi. Heillä on enemmän vahaa\nkorvissaan kuin Odysseyn laivamiehillä, kun ne kulkivat seireenein\nsaaren ohitse. Kumminkin heidän joukossaan on muutamia, joilla ei ole\nvahaa korvissaan ja jotka luonnollisen totuuden taipumuksen avulla\nkaikkia asioita sangen tarkkaan ja oikein osaavat arvostella.\n\n_Karon_: No niille minä sitten huudan.\n\n_Hermes_: Mutta onhan joutavaa heille sanoa, mitä he jo tietävät.\nEtkös näe, kuinka he suuresta joukosta tykkänään eroavat ja kuinka\nhe muitten typeryyksille naureskelevat, niin, kuinka he sangen\nselvästi näyttävät, että heillä olisi halua sinun luoksesi paeta,\nsitä suuremmalla syyllä, kun he, lähimmäistensä typeryyttä alinomaan\nmoittien, ovat yleisesti vihattuja.\n\n_Karon_: Hyvää väkeä. Vahinko vain, että heitä on niin vähäisen.\n\n_Hermes_: Täytyy tyytyä näihin muutamiinkin. Mutta eikö nyt jo ole\naika lähteä laskeutumaan alas?\n\n_Karon_: Odota vielä vähän, rakas Hermes! Saadakseni täydellisen\nkäsityksen ihmisten elintavoista anna minun katsella, miten he\nhautaavat kuolleensa.\n\n_Hermes_: He laskevat ruumiit hautoihin tai luoliin tai kumpuihin.\nNäetkö tuolla jokaisen kaupungin ulkopuolella pieniä multakumpuja\nmonine hautakivineen ja pyramideineen? Kaikki on sitä varten, että\nruumiit niissä säilyvät ja suojellaan.\n\n_Karon_: Mitä varten he voitelevat hautakiviään ja koristelevat niitä\nkukilla, miksi heittelevät ruokaa tuleen ja miksi he vuodattavat\nviiniä ja hunajaa hautoihin?\n\n_Hermes_: Auttaako se heitä tulevassa elämässä, sitä en tiedä; mutta\nväki lujasti luottaa siihen, että vainajien sielut tulevat takaisin\nja virvoittelevat itseään poltetun ruoan katkulla ja härppivät\nmesiviiniä haudoista.\n\n_Karon_: Vielä vähät! Kaljut kuolleitten kallotko söisivät ja\njoisivat? Sinullehan on joutavaa sanoa, kuinka hullu tuo käsitys on.\nKen maanalaiseksi kerran on joutunut, ei hän koskaan nouse ylös.\nOi te pöllöt raukat, kun ette tiedä, miten kerrassaan toisenlaiset\nolosuhteet kuolleilla ja elävillä on. -- Näytä minulle suuria\nkaupunkeja, joitten maineesta olen niin paljon kuullut.\n\n_Hermes_: Ninive, hyvä perämies, on niin hävitetty, ettei edes voi\nsanoa varmaan, missä se on sijainnut. Tuo suuri kaupunki tuolla\nkorkeine torneineen, muureineen on Babylon, jonka paikkaa kerran\nvielä saa hakemalla hakea kuten nyt Niniveä. Troijaa en ilkeä\nsinulle näyttää; sillä minä olen varma siitä, että sinä Homeroksen\nmurskaat, kun pääset takaisin valtakuntaasi, koska hän niin paljon\nääntä on pitänyt moisesta pikku rähjästä. Kumminkin ne olivat\nmuinoin kukoistavassa tilassa; mutta nyt ne ovat kuolleet; sillä\nmyöskin kaupungit kuolevat, rakas Karon, niinkuin ihmisetkin, ja,\nmikä vielä omituisempaa on, joetkin kuolevat; sentähden kuuluisasta\nInakos-joesta Argoksessa tuskin enää voi erottaa, edes sen uomaakaan.\n\n_Karon_: Mutta, en tahdo sinua keskeyttää, mitä sotamiehiä nuo ovat,\njotka käyvät toistensa kimppuun, ja minkä tähden he sen tekevät?\n\n_Hermes_: Mitä tuolla näet, ne ovat argolaisia ja lakedaimonilaisia,\njotka ovat taistelleet, niin ettei edellisistä ole jäljellä kuin\nkaksi miestä, jälkimmäisistä vain yksi.\n\n_Karon_: Mistä syttyi sota heidän kesken?\n\n_Hermes_: Sen kentän takia, jolla nyt kuolleena makaavat.\n\n_Karon_: Voi noita hölmöjä! He eivät siis tiedä, että, vaikkapa\njokainen heistä omistaisi koko Peloponnesoksen, eivät he saa\ntuonelassa edes neliömetrin sijapaikkaa, mutta tätä kenttää tulevat\naina vain uudet ihmiset viljelemään, ja enemmän kuin yhden kerran he\ntulevat tätä voittotannerta auroillaan kyntämään.\n\n_Hermes_: Niin varmasti käy. Laskeutukaamme jo alas ja pankaamme\nvuoret taas paikoilleen ja lähtekäämme tiehemme, minä lähetin toimia\nhoitamaan, sinä taas ruuhellesi; enkä minä kauan kuhni, vaan tuon\nsinulle taas koko ruuhkan vainajia.\n\n_Karon_: Sinä olet minulle suuren ilon tuottanut, Hermes, sentähden\nmerkitsen sinun nimesi muistikirjaani suurena hyväntekijänäni. Sillä\nsinua minun tulee kiittää siitä, että olen matkallani niin paljon\noppinut. -- (Poismennessään itsekseen mutisten:) Miten houkkamaisilla\nasioilla nuo ihmisparat lyhyen elämänsä pilaavatkaan, -- Karonista\nvain ei kukaan puhu.\n\n\n\n\nIkaromenippos eli Ilmamatka.\n\n\nMenippos oli se henkilö, jota Lukianos dialogeissaan käyttää\nilmaisemaan omia mielipiteitään. Hän aina viisauksillaan lyö\nlaudalta kaikki muut vastaväittäjät. Menippos se haudantakaisessa\nelämässä esiintyy alituisena nalkuttajana. Hän se kiusaa maailman\nmahtavia vainajia, näyttää kuinka heidän valtansa ja mahtinsa vain\nolivat tyhjää turhuutta. \"Vanitas vanitatum vanitas.\" Tämä samainen\nMenippos oli kyynikko tai kristitty tai millä nimellä sellaista\nmainittaneenkaan, joka maallisen elämän makeasta pyrkii luopumaan.\nKristitty hän oli vain siveellisiltä mielipiteiltään, muuten\nmaailmankatsomukseltaan täysi ateisti. Aivan niinkuin Lukianos\nitsekin.\n\nTässä dialogissa Menippos kertoo ystävälleen, kuinka häntä oli\nruvennut vaivaamaan maailmankaikkeuden arvoitukset. Hän pyrki\npääsemään niiden perille, kääntyi kaikkien tunnettujen filosofien\npuoleen saadakseen opetusta. Kääntyi kaikkein vanhimpien, kaikkein\narvokkaimpien ja kaikkein pitkäpartaisimpien puoleen, sellaisten,\njoilla oli synkin ulkomuoto ja kalpein ihonväri, sillä juuri\nsellaisilta hän luuli syvimmän totuuden saavansa. Mutta yksi sanoi\nyhtä, toinen toista, eikä Menippos tullut hullua hurskaammaksi. Sen\nlisäksi toinen filosofi aina morkkasi toisen oppia ja manasi sen\nalimmaiseen Hadekseen.\n\nMenippoksen kertomukset filosofien käsityksistä maailman avaruuteen\nnähden ovat siinä suhteessa niin mielenkiintoiset, että saamme\nhuomata kuinka lähelle kreikkalaiset viisaat olivat päässeet sitä\nnykyaikaista kantaa, johon me kivenkovaan uskomme. Menippos-Lukianos\nniitä kyllä luettelee vain ilkkuakseen, mutta ilkkumisen syytä\nniissä ei toden totta olisi ollut. Mitä sanotte esim. sellaisista\nväitteistä, kuin että aurinko on hehkuva taivaankappale? Sehän on\nmeidänaikainen oppi. Menippos kertoo, että eräs filosofi väittää\navaruudessa olevan monta samanlaista maata kuin meidänkin maamme.\nToinen, ettei maailmalla ole alkua ei loppua, että kaikki me ihmiset\nkäsitämme ulkomaailman vain ajan ja paikan puitteissa. Siis samaa,\nmitä Kantkin väitti. Aivan ällistyy, kun lukee, miten selvillä\nkreikkalaiset olivat avaruuden olennosta. Kuinka paljoa raaempi\nja yksinkertaisempi olikaan se virallinen maailmankatsomus, mikä\nkristinopin valtaanpääsemisen kautta painoi maailmaa yli tuhannen\nvuotta. Sen mukaanhan maailma oli luomakunnan keskus, ja maan\nasukkaat ainoat sielulliset olennot avaruudessa, joille jumala\nlähetti oman poikansa pelastajaksi ja vapahtajaksi. -- Kreikkalaiset\nolivat kyllä voittaneet persialaiset Termopylain tappelussa,\nmutta takaportista aasialaisuus tunki Europaan ja valloitti sen\nkristillisyyden nimessä. --\n\nMitä taas jumaliin tulee, niin kertoo Menippos, etteivät siinäkään\nfilosofit ole päässeet yksimielisyyteen. Toiset sanovat, että on\nuseampia jumalia, toiset taas, ettei ole muuta kuin yksi ainoa\njumala, joka on maailman luonut ja joka sitä hallitsee ja johtaa.\nOn sellaisiakin, jotka väittävät, ettei ole jumalia ollenkaan,\nettä kaikki kulkee vain omaa lakiaan noudattaen, etteivät he\nihmisistä välitä tään taivaallista. Muutamat taas väittävät, että on\neriarvoisia jumalia, yksi on pääjumala, toinen ja kolmas vain siinä\nsivulla, että jumaluus on ilman ruumista ja muotoa, vaikka toiset\ntaas pitävät kiinni jumalan ruumiillisesta olemuksesta.\n\nKun kaikki näin oli ristiriitaista, päätti Menippos itse pyrkiä\ntaivaaseen omin silmin nähdäkseen, minkälainen komento siellä\ntodellakin oli. Sitä varten hän hankki itselleen siivet,\noikeanpuolisen kotkalta, vasemman taas korppikotkalta. Kauan aikaa\nharjoiteltuaan oppi hän näillä siivillä lentämään senverran, että\nuskalsi ohjata suuntansa kuuhun. -- Daidalos ja Ikaros olivat\ntaruhenkilöitä, jotka olivat koettaneet tehdä samoin, valmistamalla\nitselleen siivet vahasta. Mutta kun Ikaros vahasiipineen lähestyi\ntaivasta, sulivat siivet auringossa ja hän tupsahti alas mereen, jota\nnyt sanotaan Ikariseksi mereksi. Tästä Ikaros-sanasta Lukianos on\nsepittänyt Ikaromenippos nimen.\n\nKuussa hän tapasi filosofi Empedokleksen, joka neuvoi Menippokselle,\nmiten hän voisi hankkia itselleen sellaisen näön, että hän voisi\nseurata, mitä maailmassa tapahtui ja mitenkä siellä ihmiset elivät.\nMenippos kertoo, mitä kaikkea hän näki. Menippos näkee vain häijyyttä\nmahtavien elämässä.\n\nMenippos saarnaa kuin paras kristitty pappi:\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Menippos_: Näin aivan selvästi katsellessani alas maahan\nkaupunkeja ja ihmisiä ja kaikkea, mitä nämä tekivät ei ainoastaan\navoimen taivaan alla, vaan myöskin mitä he huoneissaan hommasivat,\ntietäessään, ettei kukaan voinut heitä silmillään seurata. Näin\nkuningas Ptolomeoksen makaavan sisarensa vieressä, Lysimakoksen,\nAleksanteri Suuren jälkeläisen Makedoniassa, myrkyttävän vanhimman\npoikansa toisen vaimonsa kehoituksesta ja Antiokoksen, Seleukoon\npojan, salaa pujahtavan anoppinsa vuoteeseen, Attaloksen\ntyhjentävän myrkkypikarin, jonka hänen oma poikansa hänelle ojensi.\nSamankaltaisia tapauksia näin Afrikassa ja skyyttain tykönä\nkuninkaitten palatseissa: kaikkialla ei muuta kuin raiskaajia,\nmurhamiehiä, myrkyn sotkijoita, rosvoja, vääränvalan tekijöitä,\nmurheesta raskautettuja ja omaistensa pettureita. Tällä tavoin\nseurustelin kuninkaitten kanssa hetkisen. Yksityisissä piireissä\ntapahtui vieläkin lystikkäämpiä seikkoja; siellä nimittäin näin\nepikurolaisen Hermodoroksen tuhannesta drakmasta tekevän väärän\nvalan, stoalaisen Agatokleksen oppilaansa kanssa käyvän käräjiä\nlukukausimaksusta, reetori Kliniaksen varastavan Asklepioksen\ntemppelistä uhrimaljan ja Herofiloksen, kyynikon, yönsä viettävän\nporttolassa, ynnä kaikenlaista muuta saastaa. Lyhyesti, minusta se\noli sangen vaihteleva ja huvittava näky.\n\n_Ystävä_: Tarkempia yksityiskohtia tuskin voinetkaan häpeämättä\nkertoa; kumminkin se näkyy tuottaneen sinulle aika paljon huvia.\n\n_Menippos_: Kaikkea järjestään kertoa lienee mahdotonta, varsinkin\nkun minua lopulta rupesi väsyttämään koko meininki. Mutta sanoakseni\nkaikki yhdellä kertaa, niin pyydän sinua kuvittelemaan, että joku\nasettaisi suuren joukon laulajia lavalle ja pyytäisi heitä kutakin\nlaulamaan omaa lauluaan välittämättä ollenkaan siitä mitä muut\nlaulavat. Nyt alkavat kaikki yhtaikaa laulaa kukin omaa melodiaansa\nja kilpailevat keskenään, kuka kovimmin jaksaa ääntä pitää:\nminkälaisen laulun luulet siitä syntyvän? Varmaankin siitä tulisi\nyhtä naurettava kuin hirvittävä konsertti.\n\nJa kumminkin ovat kaikki ihmiset sellaisia kuorolaisia ja sellaisesta\nkakofoniasta on ihmiselämä kokoonpantu; näytelmä, jossa henkilöt sekä\nulkonaisesti että sisällisesti poikkeavat toisistaan, ovat erilaisia\nkielen, ulkomuodon, ihonvärin ja elintapojen puolesta, eivätkä\nmilloinkaan ajatukset eivätkä taipumukset lyö yhteen; kunnes vihdoin\nsuuri regissööri vihdoinkin tuskastuu ja ajaa toisen toisensa perästä\npois näyttämöltä. Nyt hetkeksi he vaikenevat, ja tuo mieletön ja\ntolkuton pärinä lakkaa. -- Ylimalkaan tuntui minusta tämä ihmisten\nkirjava ja päätön touhu sangen naurettavalta; mutta en millekään niin\nsydämestäni nauranut kuin noille mainioille miehille, jotka kävivät\nsotia muutamista maatilkuista. Mikä hullutus, kun satoja miehiä\nkaatuu yhdessä päivässä jonninjoutavan pienen maapalstan takia.\n\n_Ystävä_: Oi sinä onnen poika, Menippos, jolle sellainen ihmeellinen\nnäky on suotu. Mutta kerroppas, miltä kaupungit ja ihmiset\nsellaiselta korkeudelta näyttivät?\n\n_Menippos_: Sinähän olet usein nähnyt muurahais-yhteiskunnan, --\nkuinka kaikki toistensa ympärillä kihisevät, toiset syöksyvät ulos,\ntoiset palaavat, tuo vie pois sopimattoman esineen, tuo laahaa\nmukanaan jotakin havunneulasta tai jyvän puolikasta: kuka tietänee,\neikö heidän joukossaan tapaa myöskin rakennusmestareita, puhujia,\nraatimiehiä, taiteilijoita ja filosofeja heidän oman mallinsa mukaan.\nMiten lieneekään, minusta tuntui että suuri yhtäläisyys vallitsi\ntällaisen muurahaiskeon ja kaupunkien välillä; muistappas mitä\ntessalialainen jumalaistaru kertoo Myrmidoneista, että he nimittäin\nmuurahaisista olivat muuttuneet ihmisiksi ja vielä sangen sotaisiksi\nsellaisiksi.\n\nKatseltuani kaikkea kyllikseni ja naureskeltuani sonnustin itseni ja\nlensin palatsiin, jossa Zeus muitten kuolemattomien kanssa asustaa.\nEn ollut vielä kovinkaan pitkälle ehtinyt, niin Kuutar hienolla,\nnaisellisella äänellään minulle huusi:\n\n-- Pyydän sinua, Menippos, niin totta kuin sinulle onnellinen matka\ntaivaaseen suotakoon, oleppas hyvä ja toimita minulta pikkuinen asia\nZeulle.\n\n-- Aivan kernaasti, vastasin minä, jos vain sen voin hoitaa.\n\n-- Ei se sen kummempi ole, kuin että viet Zeulle erään pyynnön\nminulta. Minä jo tuskaannun, rakas Menippos, aina olla noitten\nfilosofien hampaissa. Luulisi, että heillä olisi muutakin tekemistä\nkuin minun asioistani huolehtia ja kysellä, kuka minä lienen ja\nkuinka suuri, pitkä ja leveä, ja miksi minä toisinaan olen puolikkaan\nlautasen näköinen tai kannan sarvia. Toinen sanoo, että minussa\non asukkaita, toinen, että minä roikun kuin peili meren päällä;\nlyhyesti, kukin sanoo, mitä hänen päähänsä pälkähtää; niin, ja mikä\nvielä hävyttömämpää on, he uskottelevat ihmisille, ettei minulla\nole omaa valoa, vaan että minä varastan sen auringosta; koettavatko\nhe sillä tavalla tehdä minut epäluulon alaiseksi veljeni auringon\nsilmissä ja herättää epäsopua meidän välillemme; niinkuin ei siinä\nolisi kylläksi, mitä he auringosta väittävät, että hän muka olisi\nkivi ja hehkuva massa. Heillä ei todellakaan ole syytä minua näin\npahasti kohdella! Sillä mitä inhoittavia juttuja minä voisin heistä\nkertoa, mitä he öillä harjoittavat, vaikka he päivisin niin totisina\nja miehekkäinä tepastelevat, niin mahtavasti herrastelevat ja\ntyhmälle kansalle ymmärtävät esiintyä niin kunnioitusta herättävinä.\nJa kumminkin katselen kaikkia heidän edesottamisiansa aivan vaieten,\nkoska minusta ei tunnu säädylliseltä paljastaa erotusta heidän\nyöllisen ja päiväisen vaelluksensa välillä ja nostaa kaikkea päivän\nvaloon. Päinvastoin, kun minä näen jonkun tekevän aviorikoksen tai\nvarastavan tai muita pimeyden töitä harjoittavan, verhoudun paksuun\npilveen, jottei maailma näkisi, miten nuo vanhat miehet häpäisevät\npitkää partaansa ja sitä hyvettä, jota he aina pitävät huulillaan.\nHe taas puolestaan eivät herkiä pahoja minusta puhumasta ja minua\nkaikin tavoin rääkkäämästä, niin että minä jo usein, Yönjumalattaren\nnimessä, olen aikonut vetäytyä pois koko pelistä, jotta pääsisin\nrauhaan heidän nokkaviisailta tutkimuksiltaan. Elä siis unohda kertoa\nZeulle kaikkea tätä ja sanoa hänelle, että minun on mahdoton hoitaa\ntehtävääni, jollei hän noitten fyysikoitten päitä muserra murskaksi,\ndialektikoilta tuki suuta, hävitä stoalaisia, sytytä akademiaa paloon\nja kiellä peripateetikoilta kaikkia tutkimisia, sanalla sanoen,\njolleivät nuo mokomat herrat jätä minua rauhaan mittauksiltaan ja\nlaskemisiltaan.\n\nLupasin hänelle kaikki, mitä hän pyysi, ja ohjasin suoraa päätä\nkulkuni kohti taivaanlakeuksia, jossa ei konsanaan saa nähdä juhdan\neikä auran jälkeä.\n\nEipä aikaakaan, niin alkoi kuukin näyttää pieneltä pallolta ja maa\npeittyi tykkänään sen taakse. Jätin auringon oikealle, lensin tähtien\nvälistä ja saavuin kolmantena päivänä taivaan ulkosatamaan. Koska\nen luullut tuon korppikotkan siiven takia voivani pimittää heitä\nluulemaan minua Zeun linnuksi (Zeus liikkui usein ilmassa kotkan\nhaamussa), en hirvinnyt lentää suoraa päätä Jumalienlinnaan, niinkuin\nalussa olin tuuminut, vaan kolkutin höylisti porttia.\n\nHeti tuli Hermes esille ja kysyi nimeäni ja läksi minua ilmoittamaan\nZeulle. Ei viipynyt kauankaan, niin minut kutsuttiin sisään. Vavisten\nastuin juhlasaliin, johon kaikki jumalat jo olivat kokoontuneet\nhieman hämillään matkastani, arvattavasti pelosta, että kohta koko\nihmiskunta tällä tavalla pyrkii lentämään heidän luoksensa. Zeus\ntaas heitti hirvittävän tuikean, giganttisen silmäyksen minuun ja\ntiuskaisi: Sano, kuka olet? Missä isänmaasi? Kutka sinun vanhempasi?\nEipä paljosta puuttunut, etten kauhusta ollut heittämäisilläni\nhenkeäni. Seisoin hätkähtäneenä ja äänen juhlallisuudesta\nmasentuneena siinä paikassani; kumminkin toinnuin vähitellen ja\nkerroin koko jutun alusta loppuun saakka: kuinka suuri minun janoni\noppia tuntemaan ylimaalliset asiat on ollut; kuinka olin joutunut\nepätoivoon; kuinka päähäni oli pälkähtänyt hankkia siivet; ja lopuksi\nkoko matkakertomukseni. Lopuksi lisäsin, mitä Kuutar oli antanut\nminulle perille vietäväksi Jumalan jalkojen juureen. Nyt Zeus antoi\nkulmakarvansa vähän jo vaipua alemmaksi ja sanoi naurahtaen: No nyt\nollaan ihmeissään, kun Menippoksellakin on ollut rohkeutta nousta\ntaivaaseen. Olkoon menneeksi, jatkoi Hänen Majesteettinsa, täksi\npäiväksi jäät meidän vieraaksemme. Ne asiat, joita varten olet tänne\nsaapunut, otetaan huomisessa istunnossa käsiteltäviksi, ja sitten\nsaat armossa taas lähteä.\n\nNäin sanottuaan hän poistui mennäkseen siihen osaan linnaa, missä\nhänen oli tapana kuunnella kuolevaisten rukouksia. Sivumennen hän\nkysäisi, mitenkä tätä nykyä maailmassa jaksetaan? Oliko talvi ollut\nankara, ja tarvitsivatko viljat mahdollisesti vähän enemmän sadetta?\nLisäksi, oliko vielä Feidiaksen jälkeläisiä tavattavissa (Feidias\noli muovaillut Zeus-jumalan patsaan, jota pidettiin kreikkalaisen\nveistotaidon mestarinäytteenä), ja miksi eivät atenalaiset enää\nviettäneet erästä hänen juhlaansa? Oliko Dodonan temppelin rosvot jo\nkiinnisaatu?\n\nKun olin kaikkiin näihin kysymyksiin vastannut, jatkoi hän: No\nniin, Menippos, sanoppas minulle oikein avomielisesti, mitä ihmiset\noikeastaan minusta ajattelevat?\n\n-- Mitäs muuta kuin että sinä, armollisin Herra, olet kaikkein\nuskonnollisinta, mitä he ajatella taitavat, ja että sinä olet\nkaikkien jumalien kuningas.\n\n-- Sitä elä minulle juttele, keskeytti Zeus. Minä kyllä huomaan,\nettä tahdot peitellä sitä, että ihmiset kaikissa asioissa pyrkivät\nuutuuksiin. Oli todellakin aikoja, jolloin, minä olin heidän\nuskottunsa, heidän lääkärinsä, heidän kaikki kaikessa, jolloin vielä\nsanottiin: \"täynnä ovat kadut Zeun nimiä\". Silloin loisti vielä\nDodonan temppeli yli kaikkien maailman muiden temppelien; kaikkien\nihmisten katseet olivat tännepäin suunnatut ja minulle tehtiin niin\nmonta suitsutus-uhria, että savun takia silmäni olivat soeta. Mutta\nsittenkuin Apollo avasi ennustuskojunsa Delfoissa ja Asklepios\napteekkinsa Pergamossa; sittenkuin Dianalle pystytettiin temppeli\nEfesokseen ja Anubikselle Egyptiin, siitä asti kaikki ryntäävät\nsinne; heille vietetyt juhlat eivät tahdo milloinkaan loppua ja\nhärkiä heille kärvennetään sadoittain; minua taas kohdellaan kuin\nvanhaa, raihnaista ukkoa, ja ihmiset luulevat tekevänsä kylliksi,\nkun he minun kunnioikseni uhraavat joka viides vuosi kaksi sonnia\nOlympiassa. Tästä voit huomata, etteivät edes Platon lait tai\nKrysippoksen syllogismit voi olla kylmempiä kuin minun alttarini.\n\nNäitä puhellessamme saavuimme paikkaan, missä hänellä oli tapana\nvastaanottaa ihmisten rukouksia. Sinne oli järjestetty koko joukko\naukkoja, tavallisen kaivon aukon tapaisia, joissa oli kannet ja\njokaisen aukon kohdalla oli kultainen nojatuoli. Zeus istuutui nyt\nlähimmälle tuolille, avasi kannen ja lainasi rukoileville korvansa.\nNyt nousi joka maailman kolkalta rukouksia jumalalle. Minä kumarruin\nmyöskin sivulta päin aukon yli ja kuuntelin. Sieltä kuului:\n\n-- Oi Zeus, anna minun päästä kuninkaaksi! Oi Zeus, anna minun\nsipulini ja nauriini loistaa! Oi Zeus, anna minun isäni vihdoinkin\npoistua maailmasta! -- Toinen huusi: jospa jo kohta saisin periä\nrouvani! Vielä toinen: jospa juoneni veljeäni vastaan onnistuisi!\nKolmas pyysi saada voiton riita-asiassa, neljäs seppelettä\nOlympialaisissa kisoissa. Merimies rukoili pohjoistuulta, toinen\netelätuulta; talollinen sadetta, mutta vanuttaja poutaa. Zeus\nkuunteli kaikkea tarkalleen, ja kun hän kutakin rukousta oli tyystin\ntutkinut, sanoi hän toisille \"juu\", toisille vilkutti \"eeh\".\n\nOikeat rukoukset laskettiin aukosta sisälle ja asetettiin oikealle\nkädelle; väärät ja turhat rukoukset hän taas puhalsi pois silmiltä,\nennenkuin ne edes pääsivät aukosta sisään. Erään rukouksen suhteen\nnäin hänen epäröivän. Kaksi puoluetta halusi samaan aikaan\nvastakkaisia asioita ja lupasi yhtä suuria uhreja. Kun häneltä näin\nollen puuttui perustusta päätökselleen, niin hänelle kävi kuin\nakadeemikoille; hän ei tiennyt, kelle hän sanoisi 'jaa', kelle\n'ei', ja sentähden hän sanoi: Me tahdomme punnita asiaa tarkemmin,\nennenkuin teemme päätöksemme.\n\nKun hän näitten rukouksien kanssa oli sangen pitkän ajan tuhrinut,\nnousi hän pystyyn ja väistyi seuraavan aukon kohdalle seuratakseen\nvalantekoja. Täältä hän sivumennen sinkosi nuolensa epikurolaisen\nfilosofin Hermodoroksen niskaan ja musersi hänet kuoliaaksi, ja\nväistyi sitten kolmannelle aukolle, jossa aavistukset, enteet ja\nennustukset saivat audienssin. Tästä hän muutti neljänteen aukkoon,\njosta uhrisavu kohosi esille, ja kuunteli supatuksia siitä, kutka\nolivat valmistaneet kunkin uhrin. Kun tämäkin oli toimitettu,\notettiin tuulet ja säät esille ja kullekin annettiin käsky, mitä\ntehdä; näin: tänään on Skytiassa satava, Afrikassa on salamoiva\nja Kreikassa lunta satava! Sinä, pohjoistuuli, puhalla Lydiassa,\nsinä, etelätuuli, saat pitää rokulia! Länsituuli saa myrskytä\nAdrianmerellä! Kappadokiaan saa muutamia tuhansia tonneja rakeita\nsadella! -- ja niin eteenpäin.\n\nHänen toimitettuaan kaikki nämä askareensa oli aika jo mennä\naterioimaan. Hermes, joka taivaassa hoitaa ylihovimarsalkan\nammattia, osoitti minulle paikan Panin, pukinsorkan ja puolijumalien\nviereen, aivan Attiksen ja Sabazioksen väliin, noitten vasta\njumaliksi julistettujen, hieman arveluttavien jumalien sakkiin.\nMinulle tarjosivat Demeter leipää, Dionysos viiniä, Herkules lihaa,\nAfrodite myrttiä ja Poseidon silakoita. Minä salaa kättä härpin\nvähän ambrosiaa ja nektaria; sillä kaunis Ganymedes oli niin\nihmisystävällinen, että hän, kun Zeun silmä vältti, tarjosi minulle\nmaljan nektaria. Mutta jumalat, niinkuin Homeros laulaa, joka\nvarmaankin niinkuin minäkin omin silmin oli nähnyt, miten täällä\neletään, eivät itse syöneet leipää eivätkä juoneet purppuraista\nviiniä, vaan elivät ambrosiasta ja päihtyivät nektarista; kaikkein\nmieluimmin he sentään ahmivat polttouhreja ja sitä käryä, mikä\nteuraitten verestä nousi, kun se alttarille vuodatettiin.\n\nAterian aikana soitteli Apollo kitarallaan, Silenos tanssi julkeaa\nkordakstanssia, Muusat kohosivat seisaalleen ja esittivät Pindaroksen\nensimmäisen hymnin. Vihdoin, kun kaikki olimme kylläisiä, mentiin\nhienossa hiprakassa levolle.\n\nRauhassa nukkuivat nyt jumalat ja inehmot maan päällä, mutta minä\nvähättelin unen suloista nautintoa, niin olin pyörällä kaikesta\nnäkemästäni. Erittäinkin mietiskelin sitä, miksi Apollolle ei ollut\nkasvanut partaa, ja mitenkä taivaaseen voi tulla yö, vaikka aurinko\nomassa persoonassaan oli läsnä ja oli yhdessä meidän kanssamme ollut\nryyppysillä. Vähitellen vaivuin uneen, koiran uneen. Mutta aamulla\nani varahin nousi Zeus vuoteeltaan ja käski airuen kutsua kokoon\njumalien neuvoston; ja niin pian kuin kaikki olivat koolla, piti hän\nseuraavan puheen:\n\n-- Olen jo kauan tuuminut neuvotella teidän kanssanne noista\nfilosofeista; nyt kun tämä vieras on tuonut terveiset Kuuttarelta,\nen enää tahdo lykätä asiaa. Tietäkää siis, että aivan viime aikoma\neräs laji ihmisiä uiskentelee kuten vaahto ihmisten yhteiskuntien\npinnalla; he sanovat itseään filosofeiksi, vaikka eivät muuta\nole kuin laiskoja, kunnianhaluisia, kiukkuisia, toheloita ja\nsivistymättömiä vekkuleita ja, käyttääkseni Homeron sanoja,\nmuodostavat hyödyttömän taakan maan päällä. Nämä miehet, joilla\nmuuten ei ole mitään muuta tekemistä kuin keksiä kaikenlaisia\najatuksen sokkeloita, joihin koettavat toisiaan eksyttää, ovat\njakautuneet eri rotuihin, jotka ovat tunnetut eri nimillä, niinkuin\nStoalaiset, Akademikot, Epikurolaiset, Peripateetikot ja monet\nmuut vielä hullummilla nimillä varustetut. Kiedottuina hyveen\nkunniakkaaseen nimitykseen kiertelevät he ympäriinsä kohotetuin\nkulmakarvoin ja roikkuvine partoineen ja kätkevät roistomaisimpia\ntapojaan ohuen valkorappauksen alle, ja juuri nämä ihmiset katselevat\nhalveksien kaikkia muita, jumalista kertovat he kaikenlaisia\nhalventavia piirteitä ja luennoivat murheellisilla eleillä\nkokoonhaalitun, tylsän poikasakin edessä maankuulusta hyveestään,\nsekä opettavat heille, miten ihmisjärjen voi petospäätelmillä\nahdistaa umpikujaan. Kyllä he oppilailleen saarnaavat\nkärsivällisyydestä ja pidättyväisyydestä mitä ihanimmalla tavalla\nja mustaavat rikkautta ja hekkumaa aivan halveksittavina asioina;\nmutta ketä ei hävettäisi kertoa, mitä he salaisuudessa tekevät? Miten\nhe siellä mässäävät, miten himoissaan köllehtivät; miten ahneesti\nhe kurkottavat jokaiseen oboliin (kolikko). -- Sietämättömältä\non kumminkin, että nuo ihmiset, jotka eivät ole käyttökelpoisia\njulkisessa eivätkä yksityiselämässä, vaan joka suhteessa kaikkein\njoutavimmat ihmisten joukossa, eli Homerokseen vedoten: joita ei\nvoi ottaa lukuun taistelussa enempää kuin neuvotteluissakaan, että\nnämä ihmiset aina ovat lähimmäistensä pahimmat morkkaajat ja vedoten\njulkisen tapaintuomarin virkaansa sinkauttavat koko maailmalle\nhävyttömyyksiään. Jospa tuollaiselta kirkujalta kysyttäisiin: Mitä\nsinä oikeastaan teet? Mitä sinä tuot yhteiseen pesäämme? -- niin\ntäytyisi hänen, jos totuuden tahtoisi lausua, vastata: En pidä\nvälttämättömänä peltoja kyntää, en kauppaa käydä enkä sotapalvelusta\nsuorittaa, en mitään taidetta harjoittaa; mutta sentähden juuri\nhuudan ihmisille, elän liassa, kylven kylmässä vedessä, astun\ntalvella paljain jaloin ja arvostelen kaikkea, mitä muut ihmiset\ntekevät. Jos joku rikas on loistavan kutsun toimeenpannut tai pitää\njalkavaimoa, niin kimmastun minä ja nostan suuren mölinän; jos taas\nminun toverini on sairastunut ja tarvitsee minun apuani, en ole\nsiitä tietävinänikään. -- Sellainen, oi jumalat, on tämä sakki.\nMuuten ovat epikurolaiset kieltämättä kaikkein kevytmielisimmät;\nsillä he ahdistavat erityisesti meitä jumalia väittäessään, ettemme\nollenkaan välitä ihmisten edesottamisista ja ettei meillä ole mitään\ntekemistä sen kanssa, mitä maailmassa tapahtuu. On siis jo aika, että\nme näytämme heille päinvastaista; sillä jos heidän onnistuu saada\nsuuri yleisö omalle puolelleen, niin joudumme me jumalat kohta sangen\nniukoille ruoille. Kukapa meille enää viitsii uhrata, kun kerran ei\nkukaan enää meiltä mitään toivo? Mitä valituksia Kuutar tämän vieraan\nkautta on meille ilmoittanut, sen eilen kuulimme. Neuvotelkaamme\nsiis, mikä näin ollen ihmisille on hyödyllisintä ja mikä meille\njumalille varminta!\n\nTuskin oli Zeus puheensa lopettanut, niin alkoivat kaikki jumalat\nyhdestä suusta huutaa: Salamoi! Polta ja poista jäljettömiin!\nMurskaa heidät! Jyrinälläsi syökse ne Tartarokseen niinkuin teit\njättiläisille! -- Hiljaa siellä! huusi Zeus; teidän tahtonne\ntapahtukoon, oi jumalat! Heidät muserretaan kaikki yhdessä heidän\nviisastelunsa kanssa! Kumminkin täytyy minun täytäntöönpanossa vielä\nvähän viipyä, niinkuin tiedätte, meillä ei ole neljään kuukauteen\nlakimääräisiä käräjiä, eikä välikäräjiä nyt pidetä. Heillä on vielä\ntämä talvi odotusaikaa! Mutta seuraavana keväänä minä nuo konnat lyön\nmaahan!\n\nNäin puhui Zeus ja nyökkäsi päätöksensä vahvistukseksi.\n\n-- Mitä taas Menippokseen tulee, jatkoi hän, niin minusta tuntuu\nparhaimmalta, että nipistämme häneltä siivet poikki, jottei hän\ntoista kertaa enää pääse tänne lentämään, ja Hermes saa hänet vielä\ntänä päivänä viedä maan päälle.\n\nMinua Hermes tarttui oikeasta korvastani kiinni ja laski minut\neilisiltana alas tänne Kerameikoskadulle Atenaan. Ja nyt olen\nsinulle kertonut kaikki, mitä uutta taivaassa näin. Nyt lähden heti\nfilosofeille, jotka Poikileessa pasierailevat, kertomaan tämän hyvän\nsanoman.\n\n\n\n\nKukko eli Mikylloksen uni.\n\n\nMikyllos oli köyhä paikkasuutari, joka aina vain uneksi rikkauksista.\nHän kadehti rikkaita ja luuli, että rikkaat elävät alituisessa\nonnen hurmiossa. Varsinkin kadehti hän vanhaa ystävätään ja entistä\nvirkatoveriaan Simonia, joka sattumalta sai suuren perinnön eräältä\nsukulaiseltaan, heitti suutarinammattinsa ja rupesi elämään rikkaan\nmiehen loisteliasta, ylellistä elämää. Häntä harmitti, että vanha\nystävänsä ei häntä enää aina ollut tuntevinaan, että hän ei sallinut\nMikylloksen sanoa häntä entisellä tuttavallisella nimellä Simon, vaan\nlähetti palvelijansa sanomaan Mikyllokselle, että hänen nimeään ei\nsaa lyhentää, vaan että Mikylloksen tästä lähtien täytyy kutsua häntä\njuhlallisemmalla nimellä Simonides.\n\nKerran oli eräs toinen niinikään rikastunut vanha tuttava kutsunut\nMikylloksen loistaviin kekkereihin, sillä eräältä kutsuvieraalta\noli saapunut viime hetkessä sana, ettei hän sairauden takia\nvoinut ottaa osaa juhliin. Mikylloksen piti saada hänen paikkansa\npöydässä. Mikyllos joutui istumaan erään filosofin viereen,\njoka häntä vaivasi kaikenlaisilla Mikyllokselle varsin oudoilla\nkeskusteluaiheilla. Kaikissa tapauksissa korvasi hän tämän ikävän\nnaapurinsa pitkäveteiset keskustelut ahkerasti nauttimalla sekä\nruokaa että juomaa, tuli huitturissa kotiaan ja laskeutui levolle\nyksinkertaiselle vuoteelleen. Hän vaipui sikeään uneen ja pääsi\nerinomaisen suloisen unennäön tuuditeltavaksi.\n\nMikyllos uneksi, että hänen eilinen isäntänsä oli kuollut ja\njättänyt koko suuren omaisuutensa hänelle perinnöksi, koska hänellä\nei ollut yhtään rintaperillistä. Hän peri niin suuret kulta- ja\nhopearöykkiöt, että vaikka hän niitä mittaili suurella kaukalolla, ei\nhän tahtonut niitä saada lasketuksi. Sitäpaitsi hän sai kaikenlaista\ntavaraa, kuten pukuja, pöytiä, ruoka-astioita, orjia ja mitä vain\najatella saattoi. Hän ajeli loistovaunuissa maidonvalkeat oriit\nedessä, kaikki jäivät häntä katselemaan ja kadehtimaan. Vaunujen\nedessä juoksi joukko palvelijoita, sivulla ratsasti vieläkin\nenemmän, ja suurin joukko riensi perässä. Hän itse oli puettuna\nkuin kuningas, kulta-esineitä roikkui hänen pukunsa joka paikasta,\nlisäksi 16 raskasta sormusta oli pujoitettu jokaiseen sormeen.\nOnnensa ylenpalttisuudessa hän pani toimeen kutsut, joissa pöydät\nnotkuivat ruokia ja maljat kuohuivat juomia, ja hän korotti äänensä\ntoivottaakseen ystävänsä ja vieraansa tervetulleiksi pitoihin,\nkun samassa hänen oma kukkonsa kiekahti niin äänekkäästi, että\nMikyllos heräsi keskellä iloaan. Rikkaudet hävisivät sillä kertaa\nkaiken maailman teitä, ja Mikyllos loi tuskaisen katseen vanhoihin\nlesteihinsä ja pikilankavyyhteihinsä, jotka roikkuivat hänen\nränstyneessä majassaan. Raivostuneena hän karkasi ylös vuoteestaan,\npuhkesi ääneen ja sanoi:\n\n-- Voi sinä kirottu kukko, musertakoon suuri jumala sekä sinut että\nsinun toitotustorvesi palasiksi, sinä kateellinen elukka! Sinä\nminut herätit maailman ihanimmasta unesta, unesta, joka oli tehnyt\nminusta rikkaan miehen, tuolla läpitunkevalla yövahdin äänelläsi,\nniin etten tästä kirotusta köyhyydestä pääse irti edes unissanikaan,\nköyhyydestä, jota vihaan vieläkin enemmän kuin sinua. Kaikkialla\nvallitsevasta hiljaisuudesta päättäen, ja koskapa aamuvilu ei\nminua vielä vaivaa, joka muuten on paras aamunairut minun köyhässä\nmajassani, nyt lienee vielä keskiyö. Mikä sitä unetonta kiusanhenkeä\nvaivaakaan, kun hän jo näin aikaisin rupeaa kiekumaan? Mutta odotahan\nvain, kyllä minä kohta sinut opetan. Niin pian kuin päivä koittaa,\nnappaan sinulta pään poikki.\n\nNäin raivosi Mikyllos, mutta ällistyi kohta vieläkin\nperusteellisemmin, kun kukko korotti äänensä ja vastasi selvällä\nkreikankielellä. Asian laita oli nimittäin se, että kukko ei\nollutkaan tavallinen kukko, vaan hän olikin sielunvaelluksessa\noleva ihminen. Niinkuin tiedämme, oli eräs Kreikan kuuluisimpia\nfilosofeja, vanha Pytagoras, väittänyt, ettei ihmisen sielu häviä,\nvaan se muuttaa johonkin toiseen elävään, joko ihmiseen tai\nvarsinaiseen elukkaan. Tämä Mikylloksen kukko ei ollutkaan kukaan\nvähempi henkilö kuin itse Pytagoras. Ihmeissään jatkoi tietysti\nMikyllos keskusteluaan omituisen kukkonsa kanssa, ja kukko neuvoi\nhänelle kaikenlaisia hyviä elämäntapoja, ja varsinkin hän painosti\nsitä, ettei kenenkään tule pyrkiä keräämään tavaraa, jota koi syö ja\nruoste raiskaa. Sekä Lukianos että evankelistat eivät näy väsyvän\ntätä oppia tyrkyttämästä aina tuon tuostakin. Kristityt väittävät,\nettä tämä oppi on jumalasta. Näistä ei-jumalallisista kertomuksista\nselvästi näemme, kuinka puhtaasti inhimillinen tällainen ajatus\non, kuinka siihen elämän viisauteen ei suinkaan tarvita jumalan\nkuiskutuksia, niinkuin ei mihinkään muuhunkaan pyhän kirjan oppiin.\nEi mikään opetus raamatussa kohoa tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle,\nei muut kuin oppi ihmetöistä. Mikyllos on aluksi hieman hämillään,\npitikö hänen nimittää kukkoaan Pytagorakseksi vaiko Aspasiaksi vai\nsammakoksi, vaiko miksi, sillä kukon sielu oli käynyt vieraisilla\njos jonkinlaisten olioitten ruumiissa. Kukko pyysi, että häntä\nsanottaisiin nykyisellä arvonimellään, siis yksinkertaisesti kukko\nvain.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kukko_: Oletko todellakin niin suuri kullan ja rikkauden ihailija,\nettei sinun silmissäsi mitään muuta arvossa pidettävää ole, ja että\nluulet täysin onnelliseksi tulevasi, niin pian kuin sinä saat oikein\npaljon rahaa.\n\n_Mikyllos_: Varmasti, rakas Pytagoras, en ole ainoa, joka näin\najattelen. -- Mihinkä kaikkeen se kulta kelpaakaan! Sehän tekee\njokaisen, jolla sitä on, tuossa paikassa kauniiksi, urhoolliseksi\nja viisaaksi. Vaikkapa hän miten huomaamaton ja mitätön olisikaan\nennen ollut, kun hän kultaa omistaa, heti hänet kruunataan maineella\nja ansioilla, ja kaikista paikoista hän hankkii itselleen ystäviä\nja kunnioittajia. Tunnethan naapurini ja käsityötoverini, suutari\nSimonin, sillä eihän siitä vielä pitkiä aikoja ole, kun hän eräissä\nKronos-juhlissa söi minun luonani papupuuroa, johon oli pari palasta\npaistettua makkaraa pistetty uiskentelemaan.\n\n_Kukko_: Tunnen hyvinkin tuon nylppynokkaisen tasseron, joka kestin\nkiitokseksi pimitti meiltä ainoan savimaljakon ja ruoan jälkeen aivan\nhissuksiin vei sen matkoihinsa. Minä näin sen aivan selvästi.\n\n_Mikyllos_: Hän on sittenkin varas, vaikka hän kaikkien taivaan\nmahtien nimessä vannoi olevansa syytön. Mutta miksi et sinä, herra\nKukkonen, hälyyttänyt, kun näit että meiltä varastettiin?\n\n_Kukko_: Minähän kieuin kaikin voimin; enempää en silloin jaksanut.\n-- Mutta sinunhan piti jotakin kertoa Simonista?\n\n_Mikyllos_: Sinähän jo kuulit, että hän peri rikkaan serkkunsa\nja elelee pohatan huoletonta elämää. -- Mutta mikä harmillisinta\non, kaikki kauneimmat neitosetkin ovat häneen rakastuneet; ja tuo\nentinen likainen, ryysyinen paikkasuutari on näyttävinään näille\nihanille naisille kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, ja sen täytyy\npitää itseään onnellisena, johon hän suvaitsee hellästi vilkaista,\nja toiset, joille hän on kylmäkiskoinen, uhkaavat tuottaa turmiota\nitselleen. Tästä sinä näet, mitä ihmeitä kulta aikaansaa, niin että\nse tasseroistakin tekee naishemppuja. Sentähden kuulet runoilijainkin\nlaulavan: \"Oi kulta, paras omaisuus maailmassa\", ja: \"Kulta se tässä\nmaailmassa komentaa\". -- Mutta mitä sinä naureskelet siinä, herra\nKukkonen.'\n\n_Kukko_: Kun sinä tässä kysymyksessä yhtä perusteellisesti erehdyt\nkuin muukin suuri ihmisjoukko. Tiedäppäs, että rikkaat viettävät\npaljoa kurjempaa elämää kuin sinä ja sinun arvoisesi. Minä sen voin\ntodistaa, minä kun olen ollut sekä rikas että köyhä ja siis molemmat\nelintavat tunnen omasta kokemuksestani, josta kohta seikkaperäisesti\nsaat kuulla.\n\n_Mikyllos_: Onpa todellakin aika, että sinä juttelet lupauksesi\nmukaan muunnoksiesi historian.\n\n_Kukko_: Kuuntele siis! Aluksi täytyy minun sentään sanoa, etten ole\nkoskaan tavannut ihmistä, joka olisi ollut niin onnellinen kuin sinä.\n\n_Mikyllos_: Kuin minäkö? Sinä tuota lienet onnellinen. -- Mutta\nalahan kertoa. Euforboksesta Pytagorakseen ja Pytagoraksesta kukkoon\nsaakka. Mahtanet sinä niin monenmoisessa elämässä jotakin olla\nkokenut!\n\n_Kukko_: Aivan alusta en sentään viitsi puhua, se kävisi liian\npitkäveteiseksi, mutta kun olin Euforbos --\n\n_Mikyllos_: Sanohan ensin, mikä minä itse olen ollut. Olenko minäkin\nmuuttunut kuin sinäkin?\n\n_Kukko_: Tietysti.\n\n_Mikyllos_: Mikä minä olen ollut? Voitko sanoa?\n\n_Kukko_: Intialainen kusiainen erästä erikoista lajia, jolla on\ntapana kaivaa esille kultaa maasta.\n\n_Mikyllos_: Mikähän laiska peto minä lienenkään ollut, kun en\npienintäkään kullankokkaretta ole saanut mukaani otetuksi tähän\nelämään, jossa sitä niin kipeästi kaipaan. -- Mutta kun sinä niin\npaljon näyt tietävän, mikä minusta tulee toisessa elämässäni? Jos\nse jotakin onnellista elämää on, otan heti ja hirtän itseni tuohon\nsamaiseen orteen, jossa sinä istut ja kukut.\n\n_Kukko_: Sitä et saa koskaan tietää! -- Siis, kun minä olin Euforbos,\ntaistelin minä Trojan edustalla ja kaaduin Menelaoksen käden kautta.\nSiitä ajasta saakka harhailin pitkät ajat ilman päämäärää, kunnes\npääsin kortteeriin Menesarkoksen luo ja minusta tuli Pytagoras.\n\n_Mikyllos_: Elitkö tämän ajan ilman ruokaa ja juomaa?\n\n_Kukko_: Tietysti; enhän sitä tarvinnut niin kauan kuin olin\nruumiiton.\n\n_Mikyllos_: Ennenkuin jatkat, sano minulle, tapahtuiko kaikki Trojan\nsodassa, niinkuin Homeros on kertonut.\n\n_Kukko_: Mistäpähän Homeros olisi kaikkea tiennyt, hän kun siihen\naikaan oli kamelina Baktriassa. Sen verran voin kumminkin sanoa,\nettä kaikki tapahtui vallan luonnollisesti aivan kuin nykyäänkin\nsodassa. Ajax ei suinkaan ollut niin suuri eikä Helena niin kaunis\nkuin ihmiset luulevat. Minä näin Helenan enemmän kuin yhden kerran.\nHän oli jokseenkin vaalea ja pitkäkaulainen kyllä, kun kerran oli\njoutsenen lapsi (Helena oli Zeun tyttö; Zeus joutseneksi muuttuneena\nkosi Eedaa, Helenan äitiä), siihen aikaan jo vanhanpuoleinen mummo,\neipä paljoa nuorempi kuin vanha Hekuba; eikähän Helena muuta voinut\nollakaan, sillä Teseus jo aikoinaan Helenan vietteli ja eleli hänen\nkanssaan Afidnessä. Mutta Teseushan oli Herakleen aikuinen, ja hän\nensimmäiseksi valloitti Trojan jo silloin kun meidän esivanhempamme\ntuskin olivat syntyneet. Minun isäni kertoo pienenä poikana nähneensä\nHerakleen.\n\n_Mikyllos_: Mutta mitenkä oli Akilleen laita, oliko hän todellakin\nniin uljas ja komea kuin kerrotaan, vai onko sekin vain satua?\n\n_Kukko_: Hänen kanssaan en koskaan sattunut yhteen, minähän toimin\nvihollisten puolella.\n\n_Mikyllos_: No, kylliksi näistä. Siis mitenkä oli olla Pytagoraksena?\n\n_Kukko_: Totuutta puhuen olin sofisti, samanlainen kuin kaikki\nmuutkin. Kumminkin olin saanut huolellisen sivistyksen ja olin\njaloimmissa tieteissä hyvinkin perillä. Tein matkustuksen Egyptiin\nsaadakseni opetusta sen puolen profeetoilta; hankin itselleni pääsyn\ntemppelien sisimpiin paikkoihin ja tutkin siellä Horuksen ja Isiksen\nkirjoituksia. Sieltä läksin laivalla Italiaan ja siellä hommasin,\nettä sen puolen kreikkalaiset julistivat minut jumalaksi.\n\n_Mikyllos_: Kaiken tämän olen kuullut, sekä että luullaan, että sinä\nkuoltuasi jälleen ylösnousit (tämä Kristuksen ylösnousemista niin\nsuuresti muistuttava teko kerrottiin Pytagoraksesta, mutta myöskin\nhänen palvelijastaan Salmoxisiksesta, josta siten tuli getalaisten\nvapahtaja, ja joka myöskin otettiin Olympoon jumalien joukkoon). --\nMutta sano minulle, mitä ajattelit, kun kielsit lihan ja papujen\nsyönnin?\n\n_Kukko_: Elä kysele sellaisia asioita, Mikyllos.\n\n_Mikyllos_: Miksikä en, Kukkonen?\n\n_Kukko_: Koska minua hävettää sinulle siitä totta puhua.\n\n_Mikyllos_: En tiedä, miksis häpeilisit minua, samassa leivässähän me\nollaan; enhän enää voi sanoa itseäni sinun herraksesi.\n\n_Kukko_: Ei siinä paljoakaan viisautta piile. Mutta kun minä\nhuomasin, että suuri joukko ei minun asetuksiani korkealle\narvostelisi, jos niissä vain olisi tavallisia sääntöjä, siitä syystä\npanin niihin muutamia eriskummallisia säännöksiä enkä niiden syitä\nlähemmin selitellyt, jotta syntyisi pään vaivaa ja toinen arvaisi\nsinne, toinen tänne, ilman että kukaan koskaan pääsisi arvoituksen\nperille; niinkuin hämärien oraakkelinlausuntojen tavallisesti käy.\nKuta kummallisempia minun säännökseni olivat, sitä erinomaisempi\nmaine siitä minulle koituisi. (Niinhän evankeliumeissakin Jeesuksen\nkaunis oppi peittyy aasialaisiin ihmetaruihin, sillä suuri,\najattelematon ihmisjoukkio ei oppia muutoin kunnioittaisi, jollei\nitse opettaja olisi etevä poppamies.)\n\n_Mikyllos_: Sinähän olet aika lailla petkuttanut uskovaisiasi. --\nMutta kenenkä haamun sitten vetäisit päällesi, kun olit riisunut\nPytagoraksen housut jaloistasi.\n\n_Kukko_: Aspasian, kuuluisan Miletoksen hetairan.\n\n_Mikyllos_: No sepäs vasta sattui! Pytagoras on siis kerran ollut\nnainenkin. Ja siis on sellainenkin aika ollut, että sinä, oi kaikkein\njaloin kukkokiekuu -- munitkin? Sinä siis, kun olit Aspasia, makasit\nPerikleen kupeessa kiinni, tulit hänestä raskaaksi, kehräsit villoja,\nkudoit ja pidit kauniille tytöille ilohuonetta?\n\n_Kukko_: Kaikkea sitä tein, mutta ovat sitä tehneet muutkin, niin\nettä elä siis yksin minua ivaa.\n\n_Mikyllos_: Näin meidän kesken sanoen, mikä tuntui sinusta\nmakeammalta, ollako itse mies, vai joutua Perikleen hyväiltäväksi?\n\n_Kukko_: On vaarallista vastata tällaiseen kysymykseen;\nHeta-jumalatar voi sellaisesta rangaista silmän näön riistämisellä.\n\n_Mikyllos_: Jos et minulle sitä tahdo tunnustaa, niin onhan Euripides\nsiitä laulanut: \"Mieluummin kuin yhden kerran synnyttää tahdon kolme\nkertaa seista asestettuna tappelutantereella.\"\n\n_Kukko_: Sinä sen kyllä kokemuksesta kohta saat tuntea, sillä\nvarmasti sinäkin vielä kerran muutut naiseksi ja ehkä useammankin\nkerran, ennenkuin vaelluksesi on loppunut.\n\n_Mikyllos_: Hirteen tuollaisilla ennustuksillasi! Sinusta muuten\nkerrotaan, että sinä nuorella iälläsi olet leikkinyt Samoksen\ntyrannille Aspasiaa. -- Mutta mikä sinusta tuli päästyäsi tuosta\nhetairasta?\n\n_Kukko_: Kyynillinen filosofi Krates.\n\n_Mikyllos_: Oi Kastor ja Pollux! Mikä harppaus, hienohelmasta\nrouvasta filosofi!\n\n_Kukko_: Senjälkeen minusta tuli kuningas, sitten kerjäläinen,\nsitten taas persialainen satraappi; sitten hevonen, naakka ja\nsammakko ja tuhannen muunlaista; kävisi liian pitkäksi kertoa koko\nsarja muunnoksia. Kukkona olen useimmiten ollut, minä pidän siitä\nammatista. Nyt elän sinun luonasi ja naureskelen sinulle, kun olet\nniin yksinkertainen ja luulet, että tarvitaan paljon rahaa ollakseen\nonnellinen.\n\n_Mikyllos_: Siis, rakas Pytagorakseni, vai millä nimellä sinua on\nmainittava, ettei syntyisi väärinkäsityksiä.\n\n_Kukko_: Voithan sanoa minua Euforbokseksi tai Pytagorakseksi, tai\nAspasiaksi tai Kratekseksi, tai kaikkein mieluimmin yksinkertaisesti\nvain kukoksi.\n\n_Mikyllos_: No niin, rakas kukkoni, kun sinä nyt melkein kaikki\nelämänlaadut tunnet, sano minulle avoimesti, mitä sinä pidät\nrikkaudesta ja köyhyydestä toisiinsa verrattuina, jotta tietäisin,\noletko oikeassa väittäessäsi, että minä köyhä raukka olen\nonnellisempi köyhänä kuin jos olisin rikas.\n\n_Kukko_: Katselkaammepa asiaa vähän tarkemmin. Jos sota syttyy, olet\nsinä kaikin puolin onnellisemmassa asemassa kuin rikas. Sinä luikit\npakoon ja sillä hyvä. Ei sinulta jää viinitarhoja eikä palatseja,\njoita vihollinen voi hävittää ja polttaa. Rikas voihkaa muurien\nharjalla, kun näkee, miten vihollinen elämöi hänen tiluksillaan.\nJos vihollinen paloveroa vaatii, on rikkaan se maksettava; jos\npäällehyökkäys tehdään, täytyy rikkaan joko johtajana tai ainakin\nratsumiehenä kulkea etunenässä ja antautua vaaroihin. Sinun taas\nkevyen kilpesi takana on hyvä ollaksesi; jos hullusti käy, puikahdat\npakoon, jos taas voitetaan, olet heti valmis astumaan pöytään, kun\nsotaherra viettää kiitosjuhlaa voitostaan.\n\nRauhan aikana on taas kaikki etu sinun puolellasi. Sinä tavallisena\nporvarina korotat äänesi kansankokouksessa ja haukut rikkaita;\nnämä taas vapisevat ja pelkäävät sinua ja koettavat pitää sinua\nhyvällä tuulella. Nehän saavat pitää huolen siitä, että sinulla\non käytettävänäsi kylpyjä, sirkuksia ja teattereita. Sinä vain\nsaat morkata heitä mielin määrin. Ei sinun tarvitse pelätä, että\nmurtovarkaat tunkevat sinun huoneisiisi ja ryöstävät sinun kultiasi,\neikä sinun tarvitse vaivautua laskemalla varojasi ja läpikäymällä\nlaskujasi, eikä sinun tarvitse haukuskella keljua voutia, joka\nsinua pettää. Vapaana kaikista sellaisista suruista valmistat sinä\nkenkiäsi, ansaitset minkä ansaitset, ja kun ilta tulee, otat kylvyn,\njos haluttaa, ostat silakan tai anjoviksen ja sipulia lisäksi, syöt\nsuurella ruokahalulla ja rallattelet ilosta. Lyhyesti, sinä elät kuin\noikea filosofi, joka voi olla tyytyväinen vähään.\n\nSenpä tähden oletkin terve ja voimakas ja voit kärsiä kylmää ja\nkuumuutta sairastumatta. Mitenkäs on noitten rikasten vetelyksien\nlaita. Aina heissä on tauteja, milloin luuvaloa, milloin\nkeuhkokuumetta, milloin vesitautia, milloin näivetystautia.\nSellaiset taudit syntyvät juuri pitkillä juhlapäivällisillä. Jos\nsinä sairastut, et muuta lääkäriä kaipaa kuin omaa itseäsi, mutta\nsanoppas, mitkä taudit eivät vaivaa rikkaita. Et edes tunnekaan niitä\nmonimutkaisia tauteja, mitkä rikkaita vaivaavat. Elä pyri lentämään\nkorkealle yli-ilmoihin, sieltä voi tipahtaa alas kuin Ikaros, jonka\nvahasiipiä aurinko sulatteli. Lennä matalalla, niin et korkealta\nputoa, jos putoamaan ruvennet.\n\n_Mikyllos_: Noin vakavia ja ymmärtäväisiä ihmisiä harvassa tapaa.\n\n_Kukko_: Huonosti vain rikkaille ja mahtaville käy, niinkuin\nKroisokselle, joka joutui polttoroviolle seisoskelemaan j.n.e.\n\n_Mikyllos_: Kesken kiireen! Lienet kai sinä kirjavassa elämässäsi\nollut kuningaskin; miltä sinusta se ammatti tuntui? Silloin kai\nsinä olit täysin onnellinen, kun kerran saavutit tämän kaikkien\ninhimillisten toivomusten huipun.\n\n_Kukko_: Elä siitä minua muistuttele, Mikyllos! En koskaan ole\nollut niin onneton kuin kuninkaana. Vaikka minä ulkonaisesti nautin\nmelkeinpä jumalallista kunnioitusta, kärsin sisällisesti tuhannet\ntuskat.\n\n_Mikyllos_: Kuinka niin? Tätä en käsitä.\n\n_Kukko_: Minä hallitsin sangen suurta ja hedelmällistä valtakuntaa,\njolla tuskin oli vertaistaan väenrikkaudessa ja kauniitten kaupunkien\nluvussa, jossa kulki haaksikululle sopivia jokia ja jolla oli\noivallisia satamia.\n\nMinulla oli mahtava armeija, ravakka ratsujoukko, lukuisa\nlaivasto, loistava hovi, mahdottoman paljon puhdasta kultaa,\npaljon kultaesineitä, lyhyesti, kaikkea, mitä kuninkaalle kuuluu,\noli minulla yllinkyllin. Kun näyttäydyin julkisuudessa, lankesi\nkansa maahan ja luuli näkevänsä jumalan. Kaikki, jotka kynnelle\nkykenivät, juoksivat tätä autuuttani katselemaan. Minä taas,\njoka parhaiten tiesin miten paljon murhetta ja tuskaa minun piti\nkantaa, säälin tavallaan itseäni ja vertasin itseäni Feidiaksen,\nMyronin ja Praksiteleksen tekemiin suunnattoman suuriin jumalten\nkuvapatsaisiin, elefantinluulla ja kullalla koristettuihin; ulkoapäin\nne ovat ylen komeita, mutta katseleppas sisältä, niin näet joukon\nkiiloja, poikkipuita ja nauloja, näet liimansekaista pihkaa, vipuja\nja lankunpätkiä, -- hirvittävä näky kerrassaan. Entä se hiirien\nja rottien paljous, joka perheineen patsaitten sisällä mellastaa.\n(Raamatussa tämä paikka kuuluu: ulkoapäin ovat valkoisiksi sivellyt,\nmutta sisältä ovat täynnänsä kuolleitten luita.)\n\n_Mikyllos_: Sinun vertauksesi sopivat mainiosti siihen, mitä\nulkonaisesta elämästä puhuit, mutta mitkä ne kuninkaan surut sitten\noikeastaan ovat?\n\n_Kukko_: Voi hyvä Mikkoni, niitä on niin paljon, etten arvaa, mistä\npäin alkaisin. Aina vaivaa pelko, omantunnonvaivat, viha ja niitten\nihmisten juonet, jotka kuningasta lähinnä ovat. Kaiken tämän takia\nvähän unta ja sekin rauhatonta, pahojen unennäköjen, hajanaisten\najatusten ja tulevaisuuden tuskan keskeyttämää. Päivällä ei levon\nhetkeä kabinettitöiden, vastaanottojen, oikeudenhoidon, sotajoukon\ntarkastuksen ja johdon, neuvottelujen ja tilien takia y.m. -- Et\nvoi kuvitella kiusallisempaa elämää kuin on kuninkaalla. Niinhän\nHomeroskin laulaa: \"Sillä kun monta tuhatta akaialaista antautui\nunen helmaan, silloin oli Agamemnon ainoa, joka hempeän unen\nheittää, koska tuhannet ajatukset, toistensa päälle sulloutuneina,\ntungeskelevat hänen sielussaan.\" Tähän vielä lisäksi tulevat\nperheonnettomuudet. Sinähän sanomattakin tiedät, että Kroisoksella\noli mykkä poika, Aleksanteri Suurta vaivasi, kun Parmeniota\nkiitettiin j.n.e. -- Mutta pahinta kaikesta on, kun ei uskalla\nluottaa sukulaisiin eikä parhaimpiin ystäviin, sillä kuinka usein\nkuuleekaan, että juuri nämä sekoittavat kuninkaan maljaan myrkkyä.\n\n_Mikyllos_: Riittää, riittää, rakas kukkoni, nämähän ovat\nkauhistuttavia asioita. En tahdo enää kuulla. Jos kerran niin on,\ntahdon mieluummin kumartua lestini yli ja neuloa remmejä, kuin\nkultamaljoista juoda terveydekseni kaikenlaisia myrkkysekoituksia.\nPahinta, mikä minulle voi sattua, on, että naskali pistää sormeen;\nkuninkaat taas eivät näy koskaan olevan varmoja hengestään. Ne ovat\nkuin traagilliset näyttelijät, jotka ovat mitä komeimmin puettuina.\nMutta annappas että he kompastuvat näyttämöllä, silloin kaikki\ntämä koreus tipahtaa pois heidän päältään, ja he ovat raukkoja,\ntavallisia, huonosti palkattuja näyttelijöitä. -- Kuningas-homma\nei siis sinun mielestäsi ollut kaikkein parhainta käsityötä. Mutta\nkun olit hevonen, kala, koira tai sammakko, miten viihdyit niissä\nhommissa?\n\n_Kukko_: Nyt joudut alalle, joka vie meidät liian pitkälle. Kuitenkin\ntäytyy minun tunnustaa, ettei huonoinkaan eläimen ammatti ole\nikävämpi tai vaivalloisempi kuin ihmiselämä; sillä eläimet pysyvät\nluonnollisten viettiensä ja halujensa piireissä; eihän hevosten\njoukossa koskaan tavata veronkantajia, sammakoitten joukossa\nsykofantteja, eikä naakkojen joukossa sofisteja, eikä kukkojen\njoukossa poikimuksia.\n\n_Mikyllos_: Olkoonpa kaikki niinkuin sinä sanot, niin sittenkään en\nhäpeä tunnustaa, etten voi tukahduttaa haluani päästä rikkaaksi,\nsillä se on vaivannut minua lapsesta saakka. Yhäti on vain unennäköni\nsilmissäni ja paljot kullat vain vilkkuvat mielessäni. Erittäinkin\nharmittaa minua tuo Simon, joka yhden äkin pääsi rikkaaksi ja nyt\nniin mainiosti elelee.\n\n_Kukko_: Tästä taudista minä sinut kohta parannan, Mikyllos, ja koska\nvielä yö on, niin nouse ylös ja seuraa minua. Minä tahdon viedä sinut\nmainitun Simonin ja muutamien muitten rikkaitten huoneisiin, niin\nsaat omin silmin nähdä, miten siellä eletään.\n\n_Mikyllos_: Mitenkä se on mahdollista, kun tähän vuorokauden aikaan\nkaikki ovet ovat suljetut? Vai aiotko sinä murtautua huoneisiin?\n\n_Kukko_: En ollenkaan, vaan Hermes, jolle kukot ovat pyhitetyt,\non minulle antanut erityisen kyvyn, että jos pisin minun pyrstöni\nsulista, joka hieman taipunut on --\n\n_Mikyllos_: Mitähän on kaksi, hyvä kukkoseni.\n\n_Kukko_: No oikeanpuolinen sitten; jos joku minun luvallani vetäisee\nsen irti, niin voi hän sillä avata suljettuja ovia ja nähdä kaikki\njoutumatta itse näkyviin.\n\n_Mikyllos_: Sitä en ota uskoakseni, että sinä myöskin osaat loihtia.\nJos lainaat tuon sulan minulle hetkeksikään, niin saat nähdä, että\nkaikki, mitä Simon omistaa, tuossa paikassa lähtee kävelemään tänne\nminun luokseni, ja hän joutuu taas kengänpohjia paikkaamaan kuten\nennen muinoin.\n\n_Kukko_: Se ei käy päinsä. Hermes on minulle nimenomaan teroittanut,\nettä minun tulee, jos kuka sellaista yrittää tehdä, heti kiekua, ja\nsiten joutuu sen tekijä itse toimessa kiinni tavatuksi.\n\n_Mikyllos_: Sitä tuskin voin uskoa, että niin suuri rosvo kuin\nHermes itse on, olisi kade muille rosvoille. Kumminkin lähtekäämme!\nMinä lupaan olla koskematta mihinkään kultaan -- jos voin olla sitä\ntekemättä.\n\n_Kukko_: No repäise pois sulkani. -- Mitä? Mitä teet? Sinähän\ntempasit pois molemmat sulat.\n\n_Mikyllos_: Se tapahtui varmuuden vuoksi ja ettet tulisi\nmuodottomaksi etkä toista pyrstön puolta ontuisi.\n\n_Kukko_: No olkoon menneeksi! -- Simoninko vai jonkun toisen\nkultapussin luo ensin menemme?\n\n_Mikyllos_: Simonin, joka kaksitavuisesta, kun hän köyhä oli, on\nmuuttunut nelitavuiseksi, nyt kun hän on rikastunut. -- Tässä on\nhänen porttinsa. Mitäs nyt tehdään?\n\n_Kukko_: Kosketa ovea sulalla.\n\n_Mikyllos_: Oi Herkules! Ovihan avautuu aivan niinkuin avaimella.\n\n_Kukko_: Näetkö hänen tuolla istuvan laskemassa rahojaan?\n\n_Mikyllos_: Minä näen hänet istuvan himmeän, tuikkavan lampun\nvalossa. -- Miksikä niin kalpea ja kuihtunut? -- Murheet mahtavat\nhäntä riuduttaa; että hän sairas olisi, siitä en koskaan ole kuullut\npuhuttavan.\n\n_Kukko_: Kuunteleppas mitä hän itsekseen mutisee; ehkä se valaisee\nasiaa.\n\n_Simon_ (itsekseen, luullen olevansa yksinään): Seitsemäntoista\ntuhatta taalaria on siis varmassa tallessa vuoteeni alla; sillä varma\nolen, ettei kukaan nähnyt, kun minä ne kätkin. Mutta kuustoista\ntuhatta, ne minä luulen tallimestari Sosyloksen kätkeneen kaapunsa\nalle. Miehellä on aina olevinaan tallissa tekemistä, vaikka hän\non huolimaton, laiska nahjus. Arvattavasti he ovat paljoa enemmän\nminulta varastaneet; sillä mistäpä orjani Tibios olisi saanut suuren\nlohensa illalliseksi. He vielä sanovat hänen ostaneen vaimolleen\nparin korvarenkaita neljällä kovalla kultarahalla. Tuo jumalaton väki\nvie minut lopultakin sekä kodistani että konnultani. -- Minun monet\nmaljani ja juoma-astiani eivät myöskään ole varmassa tallessa. Minä\naina pelkään, että he murtavat reiän muuriin ja vievät kaikki yhdellä\nkertaa. Minulla on paljon vihollisia ja kadehtijoita; varsinkaan\ntuohon naapuriini Mikyllokseen en ollenkaan luota.\n\n_Mikyllos_ (hiljaa): Minäkö muka olen sinun kaltaisesi ja lähden\nmalja kainalossani sinun luotasi?\n\n_Kukko_: Ole vaiti! Muuten hän voi huomata, että joku on huoneessa.\n\n_Simon_: Parasta on, koska ei kerran nukuta, että teen kierroksen\nhuoneissani (Töyttää kuvapatsaaseen.) Kuka siellä? Voi sinä\nmuurinmurtaja, joko minä sinut yllätin. (Hän tarttuu kuvapatsaaseen\nja huomaa erehtyneensä.) Kun sinä kerran kivestä olet, et ole\nvaarallinen. -- Minä sentään kaivan uudelleen esille kulta-aarteeni,\nehkä minä äsken laskin väärin? (Hän kaivaa kullan esille vuoteensa\nalta ja laskee uudelleen.) Taas jokin liikahti aivan minun lähelläni.\nJumalan tähden, minä olen kerrassaan piiritetty. Yleinen salaliitto\non solmittu minua vastaan. -- Missä on tikarini? -- Jospa minä\nsaisin hänet kiinni siepatuksi! -- Nyt jälleen piilopaikkaasi, rakas\nkultasäkki!\n\n_Kukko_: Tuossa sen nyt näet, miten Simonin laita on. Nyt toisen luo,\nkun vielä yötä vähän piisaa!\n\n_Mikyllos_: Voi tuota mies rukkaa! Minkälaista elämää hän\nviettääkään! Tulkoot vain minun pahimmat viholliseni tuolla tavalla\nrikkaiksi! -- Tahdon hänelle läksiäisiksi antaa pienen korvapuustin\nja sitten eteenpäin.\n\n_Simon_: Voi, voi! Kuka minua löi? Huoneissa on ryöväreitä. --\nMinulta on varastettu!\n\n_Mikyllos_: Ulvo sinä ja valvo, kunnes tulet yhtä keltaiseksi kuin\nkultasi ja sulat sen kanssa yhdeksi kimpaleeksi! -- Lähtekäämme nyt\nkoronkiskuri Gnifonin luo, hän asuu tässä aivan lähellä.\n\n_Kukko_: Ovi on auki. Ei häntäkään murheet jätä rauhaan. Tuossa näet\nhänet saiturin koukkuisilla sormilla laskevan, kuinka paljon korkoja\nhän tänään saa nostaa tietämättä, kuinka lyhyen ajan perästä hänen\ntäytyy jättää kaikki kultasäkkinsä ja muuttua itikaksi, näkinkengäksi\ntai kärpäseksi.\n\n_Mikyllos_: Miten kuihtuneelta tuo mies näyttääkin! Tuo narri, joka\ntuskin parempaa elämää viettää kuin mäkärä tai merenraakku. Myös tuo\non paljaasta laskemisesta aivan luurangoksi muuttumaisillaan. --\nKiiruusti toisen luo!\n\n_Kukko_: Eukrateksen luo, jos mielesi tekee. -- Katso, sekin ovi\nmeille aukenee, menkäämme sisälle!\n\n_Mikyllos_ (huoaten): Tämä kaikki oli viime yönä minun.\n\n_Kukko_: Mitä? Uneksitko sinä vielä sittenkin, kaiken sen perästä,\nmitä nähnyt olet, aina vain rikkauksista? -- Näetkö, mitä eräs hänen\norjistaan hänelle tekee. -- Hänen ikäisensä mies!\n\n_Mikyllos_: Jumalan nimessä! Mitä saastaa näenkään, mitä kiimaa, mitä\nluonnotonta himoa! Ja tuolla nurkassa, hänen aviovaimonsa -- kokin\nkanssa yhdessä!\n\n_Kukko_: Tahtoisitko periä Eukrateksen kaikkien rikkauksien mukana\nmyöskin kaikki hänen tapansa?\n\n_Mikyllos_: Mieluummin kuolen nälkään kuin tuollaiseen ruumiiseen\npujahdan! Hitto vieköön hänen kultansa ja juhla-ateriansa! Ennemmin\nolkoon kaksi obolia minun ainoana omaisuutenani, kuin että minun\npalvelijani tuolla tavalla minut pettäisi.\n\n_Kukko_: Takaisin kotia, Mikyllos! Päivä jo koittaa -- toisen kerran\nsaat nähdä enemmän.\n\n\n\n\nPeregrinoksen hengenlähtö.\n\n(Lukianoksen kirje ystävälleen Kroniukselle.)\n\n\nLukianos kirjoittaa ystävälleen kirjeen sen johdosta, että hän\noli sattumalta joutunut näkemään omin silmin tapauksen, joka mitä\nsyvimmin outoudellaan oli hänen mieltään kiinnittänyt. Mies,\nPeregrinos nimeltään, hyppäsi nimittäin palavaan pätsiin ja lopetti\nsiten elämänsä suuren katsojajoukon läsnäollessa. Tämä merkillinen\ntapaus sattui Olympialaisten kisojen yhteydessä juuri muutama päivä\nkisojen loputtua, niin että suuri kansanjoukko vielä oli koolla,\nsillä pois matkustavien suunnaton määrä pakotti ihmisiä odottamaan,\nkunnes tiet sen verran avautuivat, että tungos hiukan väheni.\n\nTämä merkillinen tapaus on historiallisesti tosi, sillä ei ainoastaan\nLukianos vaan myöskin monet muut historioitsijat puhuvat siitä.\nNiinpä kirkkoisä Tertullianus, Eusebius ja kirjailija Atenagoras\nmainitsevat sen teoksissaan yleisesti tunnettuna tosiseikkana.\n\nTämä Lukianoksen kertomus ei ole ainoastaan psykologisena tapahtumana\nsangen mielenkiintoinen, vaan myöskin sen takia, että Lukianos tässä\nkertomuksessaan koskettelee sivumennen myöskin kristittyjen oppia ja\nelämää. Olisi todellakin ollut suotavaa, että hän olisi syventynyt\nkristittyjen kuvaukseen perusteellisemmin, koska hän on niitä harvoja\npakanoita, joitten kuvaukset kristityistä ovat säilyneet meidän\naikoihimme saakka. Kristityt ovat pitäneet tarkan huolen siitä,\nettei mitään mainintaa ole jälkimaailmalle säilynyt, joka on ollut\nepäedullinen kristityille. Tiedetään, että Celsus kirjoitti hyvin\nankaran arvostelun silloisten kristittyjen opista ja elämästä, mutta\nsen ovat kristityt saaneet niin tyystin hävitetyksi, ettei siitä ole\nsäilynyt muuta kuin vähäisiä otteita kirkkoisien apologioissa.\n\nMutta Lukianoksen tieto kristityistä oli kai hyvin hataraa,\njohtuen arvattavasti siitä, että hän syyrialaisena varmasti oli\nkuullut heistä mainittavan, mutta kuullut, että Ristiinnaulitusta\nkerrottiin samanlaisia ihmeitä, joita hän sadottain oli kuullut\nsekä aasialaisten että kreikkalaisten kertovan omista jumalistaan\nja puolijumalistaan. Se liike ei siis häntä millään tavalla\nkiinnostanut, hän kai piti sitä vain eräänä Palestiinan juutalaisten\nlahkona. Että Lukianos oli käynyt Palestiinassa, on vallan\ntodennäköistä, koska hän sanoo käyneensä Byblos-kaupungin suuressa\njumalattaren temppelissä, jonka pyhätössä hänenkin hiussuortuvansa\nriippui; ja Byblos-kaupunkihan oli Foinikiassa aivan Palestiinan\nrajoilla.\n\nMitä Lukianos kertoo \"kristiaaneista\", ei ole erittäin mairittelevaa\nlaatua, mutta ei Lukianos kerro tätä morkatakseen kristittyjä, hän\nvain välinpitämättömästi ilmoittaa, mitä hän oli kuullut. Juuri tämä\nseikka olisi antanut laajemmalle maininnalle niin suuren arvon,\nsillä kristittyjen omista apologioista ei kuulla totuus läpi, vaan\nsen sijaan halu selittää kaikki kaunistelemalla vain \"ad majorem dei\ngloriam\" = jumalan suuremmaksi kunniaksi.\n\nEttä alkukristittyjen joukkoon liittyi suuri joukko kaikenlaista\nainesta, seikkailijoita ja suorastaan hulttioita, sen saa lukea\njo Paavalin kirjeistä, joissa hän valittaa kuulleensa, että monin\npaikoin uusissa seurakunnissa vietetään huonoa elämää. Tätähän\nkristityt eivät voineet välttää; sellaista aina uusissa liikkeissä\nsattuu. Sitä suuremmaksi kunniaksi heille on, että sen tapainen mies\nkuin juuri Peregrinos erotettiin heidän joukostaan, vaikka hän oli\nehtinyt jo saavuttaa suurta luottamusta ja päästä suorastaan lahkonsa\njohtoon.\n\nPeregrinos oli syntyjään Parion kaupungista, joka sijaitsi\nHellesponton rannalla, siis hän oli tavallaan barbaari niinkuin\nLukianos itsekin. Lukianos taas, syntyään syyrialainen, oli omansa\ntutkimaan ja ymmärtämään juuri näitä aasialaisia taikauskoja. Hän\noli nauranut kreikkalaisten hassuille ajatuksille jumalistaan;\nnehän oikeastaan olivat kepeitä, hauskoja juttuja, joita Olympon\njumalista kerrottiin, mutta toista oli aasialaisen taikauskon laita.\nSe oli totista aina kamaluuteen saakka, niinkuin vanha ja uusi\ntestamenttikin ovat. Niistä kirjoista ei hevillä löydä leikin puhetta\ntai huumoria. Samanlaisia olivat muutkin aasialaiset uskonlahkot.\nMutta juuri näitä Lukianos hartaasti tutki. Hän teki suorastaan\nvakituisia matkustuksia, kun kuuli jonkun uuden hassutuksen\nilmestyneen jossakin maan ääressä. Henkensä kaupalla hän muun muassa\npaljasti erään suuren uskonnollisen veijarin Paflagoniassa, nimeltä\nAleksander. Tästä liikkeestä hän on kirjoittanut pitkän kertomuksen\njuuri Celsukselle, joka oli hänen aikalaisensa ja tuttavansa.\nLukianoksen sangen opettavainen kertomus kyllä on säilyssä, mutta\nCelsuksen meille vielä paljoa tärkeämpi selonteko kristityistä\non ikipäiviksi hävitetty. -- Kristittyjen silmitön vimma kaikkea\nihmistietoa, tieteitä ja tutkimuksia kohtaan on sanomattomasti\nestänyt ihmishengen pyrkimystä totuuteen, sivistykseen ja hyvin\ntapoihin. -- Peregrinokselle taas, joka hurmahenkisyydessään\noli suorastaan nöyrämielinen, Lukianos koettaa nauraa. Minusta\nnauru tällaisessa tapauksessa on hieman teeskenneltyä. Enemmän\nkai tässä sittenkin olisi itku paikoillaan, niinkuin tekisi\nmieli surra, kun vielä meidän päivinäkin saadaan lukea, mihinkä\nhullutuksiin yltiöpäiset ihmiset voivat houkutella heikkojärkisiä\nja ajattelemattomia kansanjoukkoja. Eihän meidänkään aikana tarvita\nmuuta, kuin että joku hullu nainen rupeaa profetissaksi, heti hänen\nympärilleen kokoontuu sankka parvi kaikenlaista joukkoa, joka on\nvalmis tekemään vääriä valoja, valmis tekemään murhia ja mitä\nrikoksia tahansa, tämän hurjistuneen naisen komennuksen mukaan. Kun\nvain jumalan sanaa viljalti käytetään opetuksessa ja saarnoissa,\nei muuta kysytä. Tuhma kansa tarttuu onkeen. Juuri samalla tavalla\nkuin Lukianoksen aikoina. Ei mikään petä ihmisiä niin kuin pyhyyden\nnaamari, eivätkä ihmiset mitään niin kavahda kuin sanaa \"siveys\",\nvaikka naamarin käyttäjä ja siveyssaarnaaja voi olla maailman\nepäpyhin ja epäsiveellisin henkilö, niinkuin esim. Peregrinos. Ei\nmikään estä tällaista konnaa puhumasta enkelien kielillä, puhua\nvieläpä loistavasti; sehän ei ole rasittavaa; oppi sovellettuna\nelämään on raskaampi toteuttaa. Ei ainakaan Peregrinokselle se\nonnistunut, vielä vähemmin nykyajan uskonnollisille intoilijoille.\n\nOn omituista huomata, miten syvälle Lukianos ja ehkäpä muutkin hänen\naikalaisensa olivat syventyneet tuohon kummalliseen tautiin, joka\nvaivaa muutamia henkilöitä ja jonka tunnusmerkkinä on sairaalloinen\nmaineen ja huomion herättämisen halu. Se on niin useasti yhtyneenä\nuskonnolliseen sairauteen. Meilläkin pietistit tahtovat käydä\nunivormussa herättääkseen huomiota, ainakin se halu oli heränneitten\njohtajalla ja esimiehellä, Paavo Ruotsalaisella. Vaikka tämä\ntalonpoika Nilsiästä ei koskaan ollut kuullut kyynikoitten\nraihnaisista pukimista, niin tauti neuvoi häntäkin pukeutumaan\nhurstipaitoihin, lapikkaisiin ja karkeihin mekkoihin. Ja heränneillä\npukukysymys oli ainakin yhtä tärkeä kuin konsanaan kyynikoilla.\nPeregrinos oli ensin kristiaani, mutta kun hänet erotettiin heidän\njoukostaan, väistyi hän vain hiukan vasemmalle, sukulaislahkoon,\nkyynikoitten eli koirien kuuluisaan, sangen monissa kohdin\nerinomaisen järkevään sakkiin. Peregrinos erotettiin kristiaanein\njoukosta arvattavasti siitä syystä, että hän ei totellut, vaan\notti osaa pakanallisiin uhreihin -- ehkäpä vain lämpimän lihan\nhimosta. Lukianos ainakin väittää, että kyynikko usein oli, opistaan\nhuolimatta, seutukunnan kaikkein suurin ahmatti ja ylensyöjä.\n\nNäitten huomautusten jälkeen annetaan Lukianokselle sananvuoro.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä heti saavuttuani Elis-maakuntaan kuljin paikkakunnan\nkymnaasion ohi, kuulin kyynikon mahtavalla, rämisevällä äänellään\ntemmeltävän tavallisella kisakentällään, s.o. hän piti juhlasaarnaa\nheidän joka maantielläkin toitotetun siveytensä ylistämiseksi ja sen\nlisäksi haukkui ilman eroitusta kaikkia ihmisiä.\n\nVihdoinkin, kun hän oli haukkunut tarpeekseen, ryhtyi hän puhumaan\nPeregrinoksesta eli Proteuksesta, niinkuin tämä myöskin nimitti\nitseään, ja minä koetan mikäli voin sanasta sanaan hänen puhettaan\nselostaa. Sinähän olet niin usein kuullut näitä räyhääjiä, että\nsinä nämä linnut tunnet jo pelkästä äänestään. -- Ja kumminkin\nuskalletaan väittää, hän huusi, että Peregrinosta kiihoittaisi halpa\nmaineenhalu. Oi te taivaan, maan, jokien ja merien jumalat, ja sinä,\noi kantaherra, Herakles! Mitä? Tätä Peregrinostako, joka Syyriassa\nkahleissa venyi, häntäkö, joka synnyinkaupungilleen lahjoitti\nviisituhatta talenttia, häntäkö, jonka roomalaiset heittivät ulos\nkaupungistaan, häntäkö, joka kirkkaammin loistaa kuin aurinko\nja joka olympialaisten jumalien veroinen on? Häntäkö syytetään\nturhamaisuudesta, sentähden että hän tulen avulla tahtoo heittää\nhenkensä? Eikö Herakles tehnyt juuri samaa?\n\nKun Teagenes (se oli huutajan nimi) oli tämän sanonut, kysyin\neräältä naapuriltani, mitä hän tulellaan tarkoitti? -- Etkö tiedä,\nettä Peregrinos heti Olympialaisten kisojen perästä aikoo poltattaa\nitsensä? -- Polttaako itsensä? mitä sillä tarkoitetaan? ja miksi hän\ntahtoo palaa?\n\nMutta kun naapurini aikoi vastata, parkaisi kyynikko niin\nvihovietävästi, etten toisen puheesta kuullut sanaakaan. Taas hän\nlateli ylitsevuotavia kehumisiaan Peregrinoksesta. Diogeneksellekin\nsuodaan liian suuri kunnia, kun häntä verrataan tähän Peregrinokseen.\nSiihen vertailuun tuskin Sokrateskaan kelpaa; lyhyesti hän vaati itse\nZeun kilpasille suosikkinsa kanssa. Puheensa hän lopetti seuraavilla\nsanoilla: Sanalla sanoen, maailman suurimmat ihmeet ovat Olympon\nZeus ja tämä Peregrinos; edellisen muovaili kuvanveistäjä Feidias,\njälkimmäisen luonto itse; ja nyt aikoo tämä ihanne-ihminen nousta\ntulisissa vaunuissa jumalten luo ja jättää meidät orvoiksi! -- Mies\nhikoili kuin paisti, kun hän nämä pöllömäiset sanat oli päästänyt\nsuustaan. Lopuksi hän pyrskähti voihkavaan itkuun, repi hiuksiaan,\nkunnes muutamat muut kyynikot hellävaroen tarttuivat häneen kiinni ja\nveivät hänet lohduttaen pois.\n\nMutta tuskin oli hän puhujalavalta poistunut, kun jo toinen puhuja\nnousi lavalle, pärskäytti vuorostaan helakan naurun ja sanoi:\nTuo räyhääjä Teogenes on lopettanut puheensa kyynelillä, minä\ntaas tahdon alkaa omani pitkällä naurulla -- ja taas hän puhkesi\nniin hillittömään nauruun, että suurin osa kuuntelijoita yhtyi\nhänen iloonsa. Vihdoin hän herkesi ja jatkoi: Jos tahdotte tätä\nihanneihmistä lähemmin tuntea, niin kuunnelkaa, mitä minulla on\nkerrottavaa, minä kun tunnen hänet pitkiltä ajoilta ja olen hänen\nelämäänsä tarkoin seurannut ja tutkinut.\n\nTämä maailman mestariteos ja ihme joutui Armeniassa jo kasvavana\nnuorukaisena kiinni aviorikoksesta ja oli pakotettu hyppäämään\nkatolta alas, jotta säilyisi tappavalta selkäsaunalta. Kumminkin\nhän teki heti sen jälkeen väkivaltaa eräälle nuorukaiselle, mutta\npääsi syytteeseen joutumasta, kun hyvitti pojan köyhät vanhemmat\n3:lla tuhannella drakmalla. Jättäkäämme sentään kaikki hänen\nharha-askeleensa nuoruutensa aikoina! Ihanne-ihminen hänessä ei vielä\nsilloin ollut kehittynyt täyteen kukkaansa. Mutta mitä hän isälleen\nteki, se ei ole sivuutettava. Hän kuristi isänsä kuoliaaksi, koska\nisä suvaitsi elää liian vanhaksi, 60-vuotiaaksi. Kun siten asia tuli\ntunnetuksi, oli hän pakoitettuna lähtemään käpälämäkeen ja samosi\nnäin pitkät ajat pakolaisena maasta maahan ja paikasta toiseen.\n\nNäihin aikoihin tapahtui, että hän tunkeutui kristiaanein\nihmeelliseen viisauteen, kun hän Palestiinassa sai tilaisuuden\ntutustua heidän pappeihinsa ja kirjanoppineisiinsa. Hän onnistui\ntässä hommassaan niin hyvin, että heidän omat oppineensa kohta\nolivat vain lapsia hänen rinnallaan. Hänestä tulikin aivan pian\nheidän profeettansa, tiasarkkinsa ja synagoogan päämiehensä, sanalla\nsanoen hän oli kaikki kaikessa heidän luonaan. Hän selitteli ja\nvarusti lisäyksillä heidän kirjojaan ja sepitteli itsekin suuren\njoukon sellaisia; hän pääsi niin kauaksi, että he pitivät häntä\njumalanaan, ottivat vastaan häneltä asetuksia ja tekivät hänestä\njohtajansa. Vielä tänäänkin he kunnioittavat erästä suurta miestä,\nPalestiinassa ristiinnaulittua ihmistä, syystä, että hän tämän\nuuden mysteerion toi maailmaan. Silloinpa Peregrinos joutui tämän\nuuden opin takia pidätetyksi ja heitettiin linnaan, seikka, joka\nsangen suuresti vaikutti siihen, että hän koko elinajakseen sai\nsuurinta kunnioitusta osakseen ja hänessä syttyi rakkaus ihmeellisiin\nasioihin, joka siitä lähtien jäi hänen valtavimmaksi intohimokseen.\nSillä sen ajan kun hän kahleissa kitui, koettivat kristiaanit,\njotka pitivät hänen kohtaloaan sangen suurena onnettomuutena\nkaikille hengenheimolaisille, kaiken voitavansa pelastaakseen hänet\nvankeudesta; ja kun tämä ei heille onnistunut, pitivät he huolen\nsiitä, ettei häneltä pitänyt mitään puuttuman vankeudessa. Jo\naamun koittaessa nähtiin suuri joukko vanhoja vaimoja, leskiä ja\nnuoria naisia hänen vankilansa edessä odottelemassa; niin, johtavat\nmieshenkilöt heidän lahkostaan lahjoivat vartijat ja viettivät monta\nyötä hänen luonaan kopissa. Myös pidettiin upeita aterioita hänen\ntykönään ja heidän pyhiä sananparsiaan harjoiteltiin; lyhyesti,\nhurskas Peregrinos oli heidän silmissään toinen Sokrates.\n\nMonista Aasian maakunnista saapui miehiä, jotka paikkakunnan\nseurakunnat olivat lähettäneet puolustamaan häntä oikeudessa ja\nhäntä lohduttamaan. Sillä nämä ihmiset ovat kaikissa sellaisissa\ntapauksissa, jotka koskevat yhteistä asiaa, sangen nopsia toimissaan\neivätkä säästä vaivojaan eivätkä varojaan. Niinpä lähettivät he\nPeregrinokselle vankeuteen suuren joukon rahaa, ja tämä hankki\nnäin ollen itselleen sievoisen omaisuuden. Sillä nämä ihmisparat\nolivat saaneet päähänsä päntätyksi, että he sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti ovat kuolemattomia; tästä johtuu, että he kuolemaa\neivät pelkää ja monet heistä sentähden vapaaehtoisesti antautuvat\nkuolemaan. Sitäpaitsi on heidän ensimmäinen lainlaatijansa\n(mahdollisesti tarkoitetaan apostoli Paavalia) opettanut, että\nhe kaikki ovat veljeksiä keskenään, niin pian kuin he ovat sen\nsuuren askeleen ottaneet, että kieltävät kreikkalaiset jumalat ja\npolvistuvat tuon ristiinnaulitun sofistin eteen ja pitävät hänen\nkäskynsä. Kaikkea maallista halveksivat he ja pitävät sitä turhuutena\nja jonninjoutavana, tuomatta esille yhtään syytä, miksi he niin\narvelevat. Kun siis liittyy heihin joku ovela konna, joka oikeat\nmetkut ymmärtää, käy hänelle helpoksi vetää noita yksinkertaisia\nihmisiä nenästä ja pian heidän kustannuksellaan päästä äveriääksi\nmieheksi.\n\nMuutoin Syyrian silloinen maaherra, kun asia joutui oikeuden\nkäsiteltäväksi, laski Peregrinoksen vapauteen. Niin pian kuin\nmaaherra, joka harrasti filosofiaa, huomasi, miltä tuon miehen\nkallossa näytti, ja että hän oli kyllin suuri narri turhamaisuudesta\nja jälkimaineen halusta menemään kuolemaan, lähetti hän miehen\ntipotiehensä, pitämättä häntä edes kurituksen ansainneena.\n\nPeregrinos palasi siis kotiaan, mutta huomasi pian, että huhu isän\nmurhasta ei vielä ollut sammunut, ja että monilla oli aikomus nostaa\noikeudenkäynti häntä vastaan tästä murhasta. Puolet isän perinnöstä\noli hänen pakolaisuutensa aikana varastettu, ja loput olivat\nkiinteimistöissä, arvoltaan 15 talenttia; sillä koko isän omaisuus\noli ollut arvoltaan 30 talenttia eikä 5 tuhatta, niinkuin tuo\nsuurräyhääjä Teagenes tässä kehuskeli; niin suurta summaa ei saisi\nkokoon, vaikkapa myisi koko hänen kotikaupunkinsa Parionin ja viisi\nnaapurikaupunkia miehineen ja karjoineen ja kaikkine kapistuksineen\nlisäksi. Niinkuin sanottu on, epäluulo isän murhasta oli vielä\nvireillä, ja hän tiesi, että syyttäjä oli valmis nostamaan jutun\ntästä kamalasta murhasta. Varsinkin olivat kaupungin viranomaiset\nkuohuksissaan ja valittivat, että niin kunnon mies kuin isä vainaja\noli ollut, oli saanut noin inhoittavan kuoleman. Nyt näyttäytyi,\nmiten ovelalla tavalla viisas Peregrinos tästä rumasta työstään\nsuoriutui.\n\nHän oli kasvattanut itselleen pitkän tukan ja kulki tavallisesti\nlikaisessa, hurstisessa mekossa, kontti selässä ja sauva kädessä.\nTässä murheellisessa puvussa ilmestyi hän nyt julkiseen pariaanein\nkokoukseen ja ilmoitti, että hän täten jättää koko isiltä perityn\nomaisuutensa kaupungin viranomaisille. Tämä lahja teki köyhään\nkansanjoukkoon mitä valtavimman vaikutuksen, niin että se suurella\näänellä toi esille kiitoksensa ja kunnioituksensa lahjoittajalle.\nSiinä se vasta filosofi on, huusivat he, sellainen se oikea\npatriootti on, aito Diogeneksen ja Krateksen seuraaja. Näin oli hän\ntukkinut vihamiestensä suut, ja jospa ken olisi uskaltanut edes\nynähtää isänmurhasta, hän olisi joutunut kivitetyksi.\n\nNiinpä ei hänelle tämän lahjoituksen jälkeen jäänyt mikään muu\nneuvoksi kuin lähteä uudelleen maantielle, sillä hän saattoi kyllä\nodottaa rikkaita lahjoja kristiaaneilta, jotka aina seurasivat häntä\nja pitivät huolen siitä, ettei häneltä mitään puuttunut. Tällä\ntavalla hän pitkät ajat pääsi eteenpäin tässä matoisessa maailmassa.\n\nMutta ajan pitkään hän näittenkin kanssa riitautui -- oli näet\nhuomattu hänen jotakin syöneen, joka heidän asetustensa mukaan oli\nkielletty -- (mahdollisesti uhrilihaa, \"läkähtynyttä tai verta\",\njoka oli apostolien mukaan ankarasti kielletty, vai tarkoittaisiko\nLukianos tässä paikassa sian lihaa, joka juutalaisilta oli\nkielletty), ja sentähden eivät he enää sietäneet häntä seurassaan.\nNyt joutui hän niin suureen hätään, että hän ryhtyi vaatimaan\ntakaisin Parionin kaupungilta niitä lahjoituksia, jotka hän\naikaisemmin oli tehnyt sille. Mutta vaikka hän kääntyi keisarinkin\npuoleen, tuli päätökseksi, että minkä hän kerran vapaasta tahdosta\noli lahjoittanut, se pysyköön.\n\nSitten hän matkusti Egyptiin, jossa hän esiintyi sangen merkillisiä\nhyveitä harjoittaen: hän leikkautti tukkansa toiselta puolen kalloa\naivan paljaaksi, voiteli kasvonsa liimalla ja suuren kansanjoukon\nedessä ruoski itseään ja antoi toisten piiskata mäsäksi takapuolensa\nja teki vieläkin hullumpia temppuja, saadakseen mainetta aivan\nerinomaisena ihmisenä. Näitten mokomien valmistusten perästä hän\nmuutti Italiaan, jossa hän, tuskin maihin päästyään, rupesi kaikkia\nhaukkumaan ja halventamaan, kaikkein enin keisaria, jota kohtaan hän\nrajusti hyökkäsi, hyvin tietäen, että tämä oli mitä ihmisystävällisin\nja rauhallisin hallitsija. (Hyväntahtoinen Antonius Pius.) Niinkuin\nhelposti voi käsittää, välitti keisari viis panettelemisista ja piti\narvoaan alentavana rangaista ihmistä, joka harjoitti filosofiaa\nammattinaan, varsinkin kun hän panettelua ja halventamista hoiti\nelämäntehtävänään. Kumminkin nousi hänen maineensa tästä; on\nnimittäin aina typeriä ihmisiä, jotka tällaista hassutusta pitävät\nsuurenmoisena, niin että vihdoinkin eräs viisas kaupungin virkailija,\nkun Peregrinos rupesi aivan hurjasti hulluttelemaan, karkoitti\nhänet kaupungista, sillä selityksellä, että Roomassa ei tarvita\nsellaisia filosofeja. Mutta tämä kohotti hänen mainettaan, sillä\nnyt kansa rupesi vertailemaan häntä moneen todellakin suureen\nedelläkävijään, jotka olivat karkoitetut isänmaastaan jonkun tyrannin\nmielivaltaisuuden takia.\n\nKun hän Kreikkaan saapui, antoi hän haukkumisensa vyöryä\nElis-maakunnan yli; milloin hän taas yllytti kreikkalaisia kapinaan\nroomalaisia vastaan, milloin taas nolaili erästä sangen oppinutta ja\narvossapidettyä miestä, joka monen muun ansion ohella oli kustantanut\nvesijohdon Olympiaan, jotteivät katselijat kisoissa nääntyisi\njanoon. Peregrinos väitti nimittäin, että tämä mies tahtoi tehdä\nkreikkalaisista naisellisia miehiä, ja toiselta puolen hän virkkoi,\nettä välipä tuosta, jos muutamat ihmiset nääntyvätkin janoon. Itse\nhän mielihyvällä latki vesijohdon vettä. Mutta nyt kansa vihastui\nja aikoi kivittää miehen, mutta tämä pakeni Zeun temppelin turviin.\n-- Seuraavissa kisoissa ilmestyi hän uudelleen kreikkalaisille ja\nsaarnasi nyt sen miehen ylistystä, joka vesijohdon oli kisoihin\nhankkinut, sekä pyysi entiset puheensa anteeksi. Mutta kukaan ei\nenää kuunnellut häntä; hän alkoi käydä hieman yksitoikkoiseksi ja\nsai olla ja mennä ilman että kukaan häntä enää huomasi. Tätä ei\nmies jaksanut sietää; silloin lienee hänen päähänsä pälkähtänyt tuo\npolttoroviojuttu.\n\nHän julisti kreikkalaisille Olympiassa, että seuraavissa kisoissa hän\nhyppää polttorovioon surmatakseen itsensä. Ja tässä nyt ovat hänen\nvarustuksensa, hauta ja sen päällä halkoja. Hän tahtoo antaa meille\nnäytöksen sielun yliluonnollisesta voimasta. Todistaako tällainen\nelämästä poislivahtaminen, aivan niinkuin orja karkaa talostaan,\nsielun lujuutta?\n\nMutta jospa hän nyt tahtoo tehdä itsemurhan, miksi sen täytyy\ntapahtua juuri tulen kautta. Entä joskin hänellä on taipumista\nkuolla liekeissä, miksi hän ei voi hakeutua jonkin metsäisen vuoren\nharjulle ja kaikessa hiljaisuudessa siellä polttaa itsensä, tai jos\nniin mielii, ottaa joku hyvä ystävä auttajaksi ja todistajaksi. Mutta\ntätähän ei kukaan näkisi; ei, hän pyrkii Olympiaan paistamaan itseään\nkuoliaaksi suunnattoman ihmisjoukon edessä, niin melkeinpä itse\nkilpakentällä -- ja siten saada sen rangaistuksen, minkä hän, jumalan\nnimessä, todellakin on ansainnut. Sillä mikä on kohtuullisempaa kuin\nettä isänmurhaaja ja jumalankieltäjä saa ansaitun palkkansa? Eikä\ntuleen kuoleminen niin kiusallista olekkaan. Sillä olen monilta\nkuullut, että kun vain pitää suunsa auki, tappaa tulen liekki\nihmisen nopeammin kuin mikään muu kuoleman tapa. Mutta varmaankin\non hän tämän kuolemantavan keksinyt, koska maineenhaluisen ihmisen\nturhamaisuus häntä vaivaa, niin että hänen täytyy tulla poltetuksi\nniin pyhässä paikassa, ettei sinne edes ruumiita saa haudata. Te\nolette kuulleet siitä miehestä, Herostratoksesta, joka saadakseen\nmainetta poltti Efesoksen kuuluisan Artemiksen eli Dianan temppelin.\nTällainen maineen halu se varmaankin vaivaa Peregrinostakin.\n\nTahtooko Peregrinos tällä kuolemalla houkutella muita seuraamaan\nhänen esimerkkiään? Jos niin on, miksi eivät hänen lähimmät\ntoverinsa, esim. tuo Teagenes, joka on hänen silmitön ihailijansa,\nseuraa häntä kuolemaan? Tai miksi eivät muut hänen uskolaisensa\nja oppilaansa tee niinkuin tuo onneton Peregrinos? Jos niin\ntekisivät, silloinhan Peregrinoksen vaikutus olisi kantanut edes\njonkunlaisen hyvän hedelmän. -- Muutamat sanovat, että hän ei tahdo\nolla bramaaneja huonompi. Kuka on sanonut, ettei bramaanienkin\njoukossa tapaa hulluttelijoita ja maineenhaluisia houkkioita? Mutta\nbramaanit eivät hyppääkään suin päin liekkeihin, he antavat ihonsa\nkärventyä vähitellen heikon tulen ääressä, jotta kivut tulisivat yhä\ntuskallisemmiksi.\n\nKaikista huolimatta, kuka menee takaamaan, eivätkö hänen\nopetuslapsensa vielä kerran rakenna kappelia tämän Peregrinoksen\npalopaikan kohdalle ja koeta laatia tästä oraakkelipaikkaa.\nVarmastikin tulevat heidän pappinsa kiduttamaan itseään ruoskimalla,\npolttelemalla ruumistaan ja muilla samankaltaisilla hullutuksilla.\n\nTähän tuntematon puhuja lopetti ja lähti nauraen tiehensä yleisön\näänekkäästi huutaessa: antakaa hänen palaa, hän todellakin on\ntulen arvoinen! Mutta kun Teagenes sai kuulla tämän, karkasi hän\njuoksujalkaa takaisin, nousi uudelleen lavalle ja syöksi kokonaisen\nvyöryn hävyttömyyksiä edellisen puhujan silmille, joka jo oli\npoistunut ja jonka nimestä en tiennyt. Minä annoin miehen mylviä\nhaljetakseen asti, minä läksin painijoita katselemaan, sillä olin\nkuullut, että palkintotuomari jo oli saapunut arenalle. Kaikki tämä,\nystäväni, tapahtui Elis-maakunnassa.\n\nKun Olympiaan saavuimme, tapasimme temppelin takana olevan hallin\ntäynnä ihmisiä, jotka osaksi kehuen, osaksi moittien keskustelivat\nPeregrinoksen aikomuksesta, ja vieläpä niin kiihkeästi, että useimmat\nolivat joutumaisillaan käsirysyyn. Vihdoin saapui suunnattoman suuren\nväkijoukon seuraamana itse Peregrinos paikalle, missä airuiden oli\ntapana kilpailla, ja aloitti puheensa kansalle, jossa hän juurta\njaksain selosti oman elämäkertansa ja kertoi, mitä seikkailuja hänen\neteensä on sattunut, ja mitä kaikkea hän oli kärsinyt filosofiansa\ntakia. Hän puheli kauan, mutta koska minä väen tungoksen takia en\npäässyt kyllin lähelle kuullakseni, vetäydyin tykkänään syrjään\npelosta joutua kansan jalkoihin. Annoin siis sofistin pitää oman\nhautajaispuheensa kaikessa rauhassa ja antautua kohtaloonsa, jota hän\nniin hartaasti halusi. Kumminkin kuulin hänen sanovan: Minä tahdon\nkultaisen elämäni päähän asettaa kultaisen kruununkin; sillä minun\nmoiselle miehelle kuuluu, joka niinkuin Herakleskin olen elänyt,\nmyös niinkuin Herakleskin kuolla ja huveta eetteriin, josta olen\ntullutkin. Tarkoitukseni on myöskin, sanoi hän, näyttää ihmisille,\nmiten kuolemaa täytyy halveksia; uskallan toivoa, että kaikki\nihmiset seuraavat minun esimerkkiäni. Viimeiset sanat saivat aikaan\nsuurenmoisen vaikutuksen; yksinkertaisimmat purskahtivat itkuun ja\nhuusivat: pysy kreikkalaisena! Toiset, joilla enemmän voimaa oli,\nhuusivat: pane toimeksi, mitä päättänyt olet! Tämä huuto tuntui\nsaavan vanhan miehen pois tolaltaan, sillä hän lienee toivonut, että\nkaikki läsnäolijat olisivat karanneet häneen kiinni ja pakottaneet\nhänet vastoin tahtoaan jäämään elämään. Mutta tuo huuto: tee, mitä\npäättänyt olet, tuli hänelle niin odottamatta, että hän kävi vieläkin\nkalpeammaksi kuin hän ennestään oli, ja hänet valtasi sellainen\nvavistus, että hänen täytyi heretä puhumasta.\n\nVoit arvata, miten naurettavalta koko tämä temppuileminen minusta\nrupesi tuntumaan. Sillä niin kunnoton maineen himoitsija kuin tämä\nei todellakaan ansainnut surkuttelua. Hänen itserakkautensa sai\nerinomaista yllykettä, kun hän huomasi miten suunnattoman suuri\nväkijoukko oli kokoontunut hänen ympärilleen; mutta tuo hupsu ei\najatellut, että paljoa suurempi väkijoukko seuraa ristiinnaulittavaa\nhänen viimeiselle retkelleen.\n\nOlympialaiset kisat olivat nyt lopussa, kauneimmat mitkä milloinkaan\nolen nähnyt, vaikka olen ollut mukana jo neljässä. Peregrinos,\njoka kuolemansa oli lykännyt päivästä toiseen, julisti eräänä\npäivänä, että seuraavana yönä hän tarjoaisi meidän nähtäväksemme\nsurullisen hengenlähtönsä. Minä siis läksin erään ystäväni seurassa\nkeskiyöhön mennessä suoraa päätä Harpinaan, jossa polttorovio jo\noli odottamassa. Kun tulimme perille, huomasimme halkoröykkiön\nolevan syvässä kuopassa. Se oli pienistä haloista kyhätty ja kuivia\nrisuja oli myöskin kerätty siihen, jotta se sitä pikemmin syttyisi\nilmituleen.\n\nNiin pian kuin kuu oli noussut, ilmestyi Peregrinos tavallisessa\nasussaan ja hänen mukanaan koirien (kyynikoitten) päällikkö, tuo\njalo Teagenes, joka kantoi tulista soihtua kädessään ja hoiti\nilvenäytelmän toista roolia varsin mainiosti. Myös Peregrinoksella\noli soihtu kädessä. Molemmat lähestyivät roviota eri puolilta,\nsytyttivät sen, ja kuivat risut leimahtivat sillä kertaa täyteen\ntuleen. Peregrinos riisuutui paitasilleen; hänen paitansa oli\njokseenkin likainen. Hän otti vastaan vähän suitsutussavua ja\nhuusi kasvot etelään käännettyinä: \"Ah, te äidilliset ja isälliset\nhaltiat, ottakaa ystävällisesti minut vastaan!\" Ja näin sanoen hän\nhyppäsi tuleen ja hävisi näkyvistä yltympäri kiertelevien ja ylös\ntupsahtavien liekkien helmaan.\n\nNäen sinun tätä lukiessasi naureskelevan, rakas Kronios. Minulla\nei ole mitään muistuttamista äidillisiä haltioita vastaan; miksi\nhän myöskin mainitsi isällisiä haltioita, sitä en ymmärrä, sillä\nmuistui mieleeni, mitä olin kuullut hänen tekemästään isänmurhasta,\nja silloin en voinut pidättää nauruani. Polttorovion ympärillä\nseisoskelevat kyynikot eivät tosin itkeneet, katselivat vain\neräänlaisella hiljaisen juhlallisella murheella liekkeihin, kunnes en\nenää voinut pidättyä, vaan sanoin heille:\n\n-- Miksi jäämme enää tänne, eihän ole mitään erinomaista silmäruokaa\nnähdä vanhaa miestä paistettavan ja vetää sieraimiinsa palaneen\nrasvan innoittavaa käryä. Vai odotatteko te maalaria, joka\nikuistuttaisi tämän kohtauksen kuten Sokrateen kuoleman.\n\nTämä ei miellyttänyt herroja; he alkoivat hurjasti herjata ja\nmuutamat nostivat sauvansa minua kohtaan. Mutta kun minä uhkasin\nheittää heidät toisen toisensa perästä mestarinsa luo tuliseen\npätsiin, tyyntyivät he ja antoivat minun rauhassa kulkea.\n\nPaluumatkalla juolahti kaikenlaisia ajatuksia päähäni maineenhimon\nkiihkeydestä. Ajattelin itsekseni, mikä valtava mahti se lieneekään,\nkun sellaisetkin miehet, jotka ansaitsevat meidän suurinta\nkunnioitustamme, ovat sille alttiita (miten sanomattoman terävä\nLukianoksen huomio; sellaisia omituisuuksiahan tavataan aivan\nyleisesti nykyajan kuuluisien miesten joukossa), ja nyt älysin,\netteihän kummallista ollutkaan, että tuollainen mies ei sitä voinut\nvastustaa, mies, joka oli antanut tuhansia esimerkkejä puolihulluista\naivoistaan ja jonka koko elämä oli tällaisen kuoleman ansainnut.\n\nMuutamat saapuivat liian myöhään paikalle, sillä he olivat luulleet,\nettä juhlan piti alkaman vasta auringon noustessa, jotta itsemurhaaja\nkuten bramaanit saisi lähettää sille viimeiset terveisensä. Kun he\nkuulivat, että kaikki jo oli lopussa, palasivat muutamat kotiaan,\nmutta toiset riensivät palopaikalle noutamaan jotakin muistoesinettä\npalavasta pätsistä. Mutta tuskin voit kuvitella, ystäväni, mikä\nurakka minulla oli selitellessäni uteliaille, millä tavalla kaikki\ntapahtui. Jos huomasin kysyjän valistuneeksi mieheksi, annoin\ntapauksesta samanlaisen arvostelevan selostuksen kuin sinullekin,\nmutta kun pöllöpekan tapasin, joka töllisteli suu auki ja oli halukas\nkuulemaan jotakin aivan ihmeellistä, silloin otin murheellisen naaman\npäälleni ja laskettelin huvikseni vallan totisena omia keksinnöitäni:\n\n-- Niin pian kuin polttorovio oli syttynyt ja Peregrinos oli hypännyt\nsiihen, alkoi maa väkevästi järistä ja kumean äänen kaikuessa\nnousi liekeistä korppikotka, joka suuntasi lentonsa kohti taivasta\nja kaikuvalla ihmisäänellä huusi: näin jätän maailman ja kohoan\ntaivaaseen! (Miten tarkkaan Lukianos tunsikaan tavalliset aasialaiset\ntarut suurten puolijumalien kuolemantapauksista, maanjäristyksistä ja\nlintujen haamuista jumalan poikien päitten päällä, jotka tarut myös\novat kerätyt halventamaan Jeesuksenkin elämää ja hengenlähtöä.) Tätä\nkuullessaan pöllöt ihmettelivät, hupsahtivat kokoon ja lähettivät\nsalaa hurskaita, palavia rukouksia tälle uudelle puolijumalalle,\nkyselivät, nousiko kotka iltayöstä vai aamuyöstä ylös liekeistä? Minä\nheille vastasin, mitä sylki suuhun toi.\n\nVähän jälkeenpäin, kun saavuin suurelle kokouspaikalle, kuulin vanhan\nharmaaparran, joka kaikesta arvokkuudestaan päättäen oli uskottava\ntodistaja, puhuvan Peregrinoksen kuolemasta tulessa, miten hän\njuuri vähää tätä ennen näki Peregrinoksen ylösnousseena kävelevän\nhailissa valkoisissa vaatteissa ja öljypuunseppele ohimoillaan\nerinomaisen iloisella päällä (ilmeinen yhtäläisyys Kristus-tarujen\nkanssa); lopuksi hän lisäsi kertomukseen kotkankin, jonka minä,\nhullutellakseni tyhmien moukkien kanssa, juuri äsken olin laskenut\nlentoon, ja vakuutti pyhällä valalla, että hän omin silmin näki sen\nkohoavan ylös liekeistä. Sinä voit kuvitella, mitä ihmetöitä hänestä\nvielä vastaisuudessa kerrotaan. Siitä olen varma, että sekä erilaiset\nettä muut kreikkalaiset, joille hän on lähettänyt epistoloita, kohta\npystyttävät hänelle patsaita joukoittain. Sillä vakuutetaan, että\nhän on kaikille suuremmille kaupungeille lähettänyt kaikenlaisia\nkehoituksia ja uusia lakeja jonkinlaisena viimeisenä tahtonaan ja\ntestamenttinaan ja käyttänyt opetuslapsiaan tähän hommaansa. (Miten\ntutulta kaikki tämä kuulostaa epistoloineen ja testamentteineen.\nOlisikohan Peregrinos sepittänyt jonkin väärennetyn Paavalin\nepistolan?)\n\nTämä oli siis tuon kurjan Peregrinoksen loppu, joka ei koskaan\ntotuudesta välittänyt eikä sitä kunnioittanut, vaan kaikkea, mitä\nmaailmassa puhui ja teki, vain sen tähden teki, että hankkisi\nitselleen nimeä ja joutuisi suuren yleisön silmissä ihanneltavaksi,\nja jota tämä intohimo niin hallitsi, että hän tuleen hyppäsi\nhankkiakseen mainetta, jonka nautinnon hän kuolemallaan ikiajoiksi\nriisti itseltään.\n\nMutta ennenkuin lopetan, tahdon sinulle vielä kertoa erään jutun,\njosta varmaankin tulet nauttimaan. Muistanet vielä, mitä tultuani\nSyyriasta sinulle kerroin, että matkustin samassa laivassa kuin\ntämä samainen mies, ja mitä kerroin hänen upeasta elämästään tällä\nmerimatkalla ja siitä kauniista pojasta, jonka hän oli viekoitellut\nkynismiin, omistaakseen hänkin Alkibiadeksensa (Sokrateen\nlemmikki); ja minkä murheellisen muodon hän otti päällensä, kun\nyöllä hirmumyrsky meidät yllätti keskellä Egean merta, ja miten hän\nkauhussaan ryömi akkojen seuraan ja heidän kanssaan voihki tuulen\narmottomuutta, tuo suuri mies, joka niin ylpeän halveksivasti puhui\nkuoleman pelosta. -- Tästä saat lisäksi lyhyen esimerkin, joka tähän\nkuuluu. Noin yhdeksän päivää ennen kuolemaansa kohtasi häntä yöllä\nankara kuume sitä seuraavine oksennuksineen, arvattavasti, koska hän\noli syönyt vatsansa liian täyteen. Lääkäri Aleksander kutsuttiin\ntautivuoteen ääreen, ja mitä nyt sinulle kerron, sen olen kuullut\nhänen omasta suustaan. Hän vakuutti minulle, että kun hän tuli\nPeregrinoksen luo, oli tämä piehtaroinut lattialla kuumeen tuskissa,\nja rukoillut, kuten rakastunut ainakin rakastetultaan tuskansa\nlievitystä, saadakseen lasillisen kylmää vettä. Hän, lääkäri, oli sen\nhäneltä kieltänyt ja sanonut: koska hän nyt kerran tahtoo kuolla,\nniin olkoon iloinen, että kuolema itsestään tulee kolkuttamaan\nhänen oveaan; hänen sopii nyt vain odottaa, niin ei hän muuta tulta\nkaipaakaan. Mutta, oli Peregrinos vastannut, tuollainen tavallinen\nkuolemantapa ei sinnepäinkään ole niin maineikas.\n\nNäin puhui lääkäri Aleksander. Minä taas tapasin Peregrinoksen\nmuutamia päiviä ennen kuolemaansa voitelemassa silmiään väkevällä\nvoiteella, sillä häntä vaivasi vaikea silmätulehdus. Niinkuin\nhuomaat, ei manala ota vastaan tihrusilmäisiä! Onhan tämä melkein\nsamaa, kuin jos mies, jonka täytyy nousta hirsipuuhun, ensin tahtoo\nleikkauttaa kipeän sormensa.\n\nMitä luulet Demokritoksen (nauravien filosofien lahkon perustaja)\ntehneen, jos hän olisi nähnyt tällaisen tapauksen? Kyllä hän olisi\nnauranut katketakseen, ja vaikka hän onkin ammattinauraja, ei hän\nsittenkään koskaan pääsisi tästä naurunaiheesta, sillä niin paljon\nsiinä on hymynalaista. Naura sinäkin omasta puolestasi, ystäväni,\nvaikkapa kuulisit toisten häntä ihailevankin.\n\n\n\n\nLukianoksen uni.\n\n\nLukianos piti tämän esitelmän kotonaan käydessään jo mainehikkaana\nmiehenä. Kuulijat olivat Samosatan, maakunnan pääkaupungin,\nkansalaisia, hänen sukulaisiaan ja tuttaviaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin juuri äskettäin lopettanut käyntini julkisessa oppilaitoksessa\nja olin siinä iässä, jossa pojasta sukeutuu nuorukainen, kun isäni\nrupesi neuvottelemaan ystäviensä kanssa, mihin ammattiin hän\nminut panisi. Useimmat vastustivat lukutietä; siihen vaaditaan,\ntuumivat he, paljon vaivaa, pitkää valmistusaikaa ja melko\nlailla kustannuksia; pitäisi siis olla jokseenkin loistavat\nvarallisuussuhteet; meikäläiset taas olivat köyhiä ja tarvitsivat\npikemminkin nopeaa avustusta pojaltaan. Jos jotakin käsityötä\nopetteleisin, niin kohta voisin taidollani elättää itseni eikä minun\ntarvitsisi suurena pojanvolkkina isäni leipää syödä; eikä kuluisi\npitkiä aikoja, niin voisin tukea isääni ja häntä tuloillani auttaa.\n\nNyt nousi kysymys, mihinkä oppiin minut pantaisiin, joka olisi sekä\nvapaasyntyiselle säädyllinen että helposti opittava, vaatisi vähimpiä\nkustannuksia ja varustuksia, mutta kumminkin elättäisi ihmisen.\nToisten neuvoessa kokemuksensa ja tietojensa mukaan mikä yhtä mikä\ntoista, kääntyi isäni myöskin läsnäolevan enoni puoleen, jolla oli\ntaitavan kuvanveistäjän maine ja joka kivenhakkaajien joukossa oli\nmeidän kaupungissamme ehdottomasti ensimmäinen. Ei ole sallittua\nsinun läsnäollessasi pitää mitään muuta ammattia etevämpänä, ota\nsiis poikanen luoksesi ja tee hänestä kunnollinen kivenhakkaaja ja\nkuvanveistäjä; taipumuksia hänellä kyllä on niinkuin tiedät. -- Tällä\nhän tarkoitti muutamia vahakuvia, joita poikana olin laitellut.\nSillä niin pian kuin minä olin päässyt opettajani kynsistä, haalasin\nminä kokoon jonkin verran vahaa ja sommittelin siitä härkiä, hevosia\nja, jumala paratkoon, myöskin ihmisiä, ja vielä hyvin näköisiä,\nniinkuin isäni tuumi. Nämä toherrukset, joista monta tillikkata sain\nopettajaltani, olivat muka todistuksina minun sopivaisuudestani\ntähän ammattiin; ja toivottiin varmasti, että minä näine luontaisine\nlahjoineni ennen pitkää kehittyisin sangen kauas taiteessani.\n\nNiin pian kuin sitte luultiin sopivan päivän koittaneen minun urani\nalkajaisiksi, vietiin minut enoni luo, eikä tämä toimi minusta\nerittäin ikävältä tuntunutkaan, päinvastoin kuvittelin sangen\nhauskaksi valmistella jumalia ja muita pieniä esineitä sekä itselleni\nettä tovereilleni, joista pidin, puhumattakaan siitä, mikä maine\nminulle toverien kesken siitä syntyisi.\n\nSilloin antoi enoni, niinkuin vasta-alkaville ainakin, meisselin\nkäteen ja käski minua sillä hiljalleen kihnuttaa erästä maassa\nolevaa taulua edes ja taakse; hän lausui samassa sananlaskun: hyvin\nalettu on puoleksi tehty, ja jätti täten minut oman taitoni varaan.\nKoska kokemattomuuttani liian kovasti painoin, meni taulu kahdeksi\nkappaleeksi. Siitä hän suuttui, tarttui lähellä olevaan keppiin ja\nantoi minulle sellaisen löylytyksen, että minusta sillä kertaa lähti\nkaikki halu tähän taiteeseen. Juoksin pakoon, saavuin itkien ja\nulvoen kotiani, kerroin koko jutun vanhemmilleni, näytin kepin jäljet\nselässäni ja valittelin kovalla äänellä enoni väkivaltaa; varmasti\nhän näin minua kohteli kateudesta, sillä hän kai pelkäsi minusta\nvielä kerran tulevan suuremman taiteilijan kuin hänestä itsestään,\nsanoin minä. Äitini vihastui tästä pahoinpitelystä suuresti ja moitti\nankarasti veljeään. Vähitellen tuli yö. Minä vietin yöni hyvin\nmurheellisena ja ajattelin vain kohtaloani, kunnes vesissä silmin\nnukuin.\n\nTähän asti, ystäväni, on kertomukseni vain turha lapsenjuttu;\nmutta mikä nyt seuraa, on jo vähemmin merkityksetön ja sitä\nkuunnelkaa täysin tarkkaavasti. Tapahtui nimittäin, puhuakseni\nHomeroksen sanoilla, \"että unessa jumalallinen näky valtasi minut\nambrosilaisessa yössä\" ja päälle päätteeksi niin selvä ja elokas,\nkuin jos olisin valvonut; siihen määrin, että vielä nyt näin pitkän\najan perästä kaikki, mitä näin, ovat elävinä silmieni edessä, ja mitä\nkuulin kaikuu nytkin vielä korvissani.\n\nKaksi naista tarttui minuun samalla kertaa ja kiskoi minua puoleensa\nniin rajusti, että olin kahdeksi kappaleeksi revetä, sillä ei\nkumpikaan tahtonut sitä häpeää itselleen, että hän olisi hävinnyt.\nMilloin toinen voitti ja sai minut valtoihinsa, milloin taas toinen.\nMolemmat pitivät suurta ääntä ja huusivat: minulla on vanhempi oikeus\nhäneen enkä luovu hänestä. Toinen huusi: hän ei kuulu sinulle,\nturhaan yrität häntä minusta vieroittaa. Ensimmäinen oli toimeliaan\nja miehekkään näköinen, hänen tukkansa oli likainen, kädet täynnä\nkäsniä, koko olento kalkkitomun peittämä; hän oli juuri enoni\nnäköinen, kun hän kiilloitti kiveä. Toinen nainen taas oli erittäin\nhienopiirteinen, jalonnäköinen ja hienosti puettu. Vihdoin sopivat he\nsiitä, että minä itse saisin valita, kenenkä luokse tahtoisin jäädä.\nAluksi alkoi se rohkea, miehekäs nainen:\n\nRakas poikani, minä olen kuvanveistotaito, jolle eilen jo antauduit\nja joka jo kauan on ollut sinun perheessäsi kotiutunut ja melkeinpä\nkuin sinun heimolaisesi. Sillä sinun äitisi isä oli kivenhakkaaja\nja sinun molemmat enosi ovat suuressa maineessa meidän joukossamme.\nJos sinä nyt hylkäät tuon teeskentelevän naisen joutavat lörpötykset\nja suostut minuun, niin lupaan sinulle hyvän toimeentulon ja vahvat\nhartiat; kateuden tuskat jäävät sinulta tuntematta; sinun ei tarvitse\nkoskaan jättää isänmaatasi eikä perhettäsi; maine hakee sinut\nkäsiinsä omassa maassasi ja yleinen mieltymys sinuun syntyy. Elä\npahene näihin likaisiin ja halpoihin pukuihini. Tuo suuri Feidias,\njoka on meille näyttänyt ylijumalan (Zeun kuvapatsas Olympiassa),\nPolykleitos, joka sai niin paljon mainetta Hera-patsaallaan, kuuluisa\nMyron ja ylistetty Praksiteles, kaikilla näillä ei ollut parempia\nvaatteita yllänsä, vaikka kohta ihmiset heitä kunnioittaen kumarsivat\nkuin jumalia. Jos siis heidän tasoille pääset, ei sinun nimeltäsi\nmainetta tule puuttumaan. Sinä tulet tekemään isäsi kadehdittavaksi\nmieheksi, ja maailman silmät kääntyvät sinun kotikaupunkiisi.\n\nTällaista ja muutakin, josta suurimman osan jo olen unohtanut,\nkuvanveistotaide toi esille änkyttävällä ja maalaisella murteellaan.\nNaisparka oli sangen kiihkeä minua maanitellessaan, eikä hänen\nhoukutuksistaan tahtonut loppua tullakaan. Kun hänen kumminkin\nvihdoin täytyi lopettaa, alkoi toinen seuraavalla tavalla:\n\nMinä, poikaseni, olen oppineisuus. Myöskin minussa näet tutun\nhenkilön kasvot, vaikka paljon vielä puuttuu, ennenkuin minut täysin\nopit tuntemaan. Parhaan, mitä kivenhakkaajana voit toivoa, sen olet\ntältä tässä kuullut. Nimittäin, lopuksikaan ei sinusta tule muuta\nkuin tavallinen käsityöläinen, joka kaiken menestymisensä toivon saa\nlaskea käsiinsä, ilman arvoa, ainoastaan hieman paremmin palkattu\nkuin tavallinen päiväläinen, ajatuspiiriltäsi alhainen ja rajoitettu,\nyhteiskunnassa aivan huomaamaton, et voi auttaa ystäviäsi etkä\ntuottaa pelkoa vihollisillesi, sanalla sanoen, pelkkä käsityöläinen,\nyksi suuresta laumasta, jonka täytyy jokaista ylhäisempää kumartaa\nja imarrella, viettää todellista jäniksen elämää ja aina olla\nmahtavampien saaliina. Olkoonpa että sinusta tulisi Feidias tai\nPolykleitos ja sinä olisit ihmeellisiä töitä suorittanut, niin\nvarmasti kaikki, jotka sinun teoksiasi näkevät, ylistävät niitä,\nmutta ei kukaan sentään tahtoisi sinun elämääsi viettää. Sillä miten\nsuuri olisitkaan omalla alallasi, et sittenkään pääse kuulumasta\nsiihen luokkaan, joka elatuksensa on pakotettu omilla käsivarsillaan\nhankkimaan. (Tässä ilmenee kreikkalaisten omituinen käsitys\nkäsitöiden ala-arvoisuudesta. Tämäkö se vaikutti siihen, ettei heidän\naikanaan mitään suuria keksinnöitä tehty? Sielun tutkimuksen alalla\nhe olivat meidän aikamme tasolla, mutta mekaniikan, fysiikan ja\nluonnontieteitten aloilla taas meihin verraten jokeltavia lapsia.\nTällaiselta jokellukselta koko tämä kohta, missä Lukianos antaa\nnaisen puhua käsitöistä, tuntuu, ja juuri tämä hullu arviointi teki\nsen, että sekä kreikkalaiset että heidän jälkeläisensä kristityt\nelivät, liikkuivat ja seistä tömistivät samoilla tökeröillä\npuujaloilla kuin heidän esi-isänsä olivat tehneet tuhansia vuosia\nheitä ennen.) -- Jos taas minua seuraat, niin perehdytän sinua\nkaikkeen, mitä jaloimmat ihmiset ovat puhuneet, tehneet tai\nkirjoittaneet, ja ylimalkaan kaikkeen, mikä tietämisen arvoista\non; etupäässä kumminkin aion koristaa sinun jalointa puoltasi,\nsinun sydäntäsi kohtuullisuudella, viisaudella, oikeudentunteella,\nhurskaudella, lempeydellä, uljuudella ja pyrkimyksellä kaikkeen\ntäydellisyyteen; sillä nämä hyveet ovat sielun todelliset,\nhäviämättömät koristukset. Sinulta ei mikään jää salaan, mitä ennen\nmuinoin muistettavaa on tapahtunut tai mitä vastakin on tapahtuva;\nniin, sinä saat minun avullani vielä tuleviinkin tutustua; lyhyesti\nminä opetan sinulle ja vieläpä aivan lyhyessä ajassa kaikki jumaliset\nja maalliset tiedot. Sinä nykyinen köyhä raukka, maineettoman miehen\npoika, joka vielä näyt epäröivän, antautuako sellaiseen epäjaloon\nkäsityöhön, tulet kohta kaikkien kadehtimaksi; sillä kaikkialla\ntulevat yksin nekin, jotka ovat syntyperänsä tai rikkautensa puolesta\nsinua etevämmät, sinua kunnioittamaan ja ylistämään sinua erinomaisen\nlahjakkaana miehenä. Sinä et joudu kulkemaan huonommissa puvuissa\nkuin mitä tässä näet minun käyttävän, ja sinulle ei ainoastaan\nkotimaassasi tarjota ensimmäisiä istuimia, vaan myöskin ulkomailla\nsinut tunnetaan ja pidetään arvossa; sillä minä varustan sinut\nsellaisilla tuntomerkeillä, että jokainen, joka sinut näkee, töytäsee\nnaapuriaan kupeeseen ja sanoo: katsoppas, tuossa on kuuluisa...!\n-- Niin pian kuin sinun ystäväsi tai koko kaupunki jotakin tärkeää\nkysymystä pohtivat, kaikki sinun puoleesi kääntyvät; ja kun sinä\nnouset puhumaan, kuuntelevat ihmiset sinua avosuin ja ihailevat\nsinua, ja sinun loistavan kaunopuheisuutesi takia julistavat sinut\nja sinun isäsi, joka sellaisen pojan on synnyttänyt, autuaiksi.\nMinä aion toteuttaa tuon yleisen tarun, että jotkut ihmiset perivät\nkuolemattomuuden, sinuun nähden; sillä vaikkapa sinä tästä elämästä\nerkanetkin, et sittenkään lakkaa oppineitten kesken elämästä ja\njaloimpien ihmisten kanssa seurustelemasta. Ajatteleppas, kenenkä\npoika Demostenes oli, ja minkälaisen miehen minä hänestä olen tehnyt.\n(Demostenes, vanhan ajan suurin puhuja, oli asesepän poika.) Eikö\nAiskines ollut helyrumpalin tekijättären poika? Kumminkin minä\nsain aikaan, että sellainen kuningas kuin Filippos häntä suuresti\nkunnioitti. (Aiskines oli Demosteneksen vaarallisin vastustaja,\nmakedonialaisen puolueen päämies ja kuningas Filippoksen paras\nauttaja ja hänen loistavasti palkitsemansa.) Itse Sokrates oli\nniinkuin sinäkin aluksi kuvanveistäjän opissa; mutta kun hän aikaisin\nälysi lopettaa ja muutti tästä ammatista minun luokseni, kuuletko,\nmiten kaikki ihmiset häntä kunnioittavat? Ja niin suuret ja mainiot\nmiehet, joiden veroiseksi viisaudessa ja hyveissä sinä voit kohota,\n-- tahdotko sinä luotasi lykätä elämän täynnänsä arvoa, mainetta\nja kunniaa, lyhyesti, kaikki ne edut, jotka eivät tule puuttumaan\nminun luonani, sen yleisen kunnioituksen ja ihailun, jonka olet\nhankkiva kaunopuheisuudellasi ja tiedoillasi, vain ryömiäksesi tuohon\nkurjaan, karkeaan vaippaasi, orjan muodon ottaaksesi, heiluttaaksesi\nvipuja ja kairoja, vasaroita ja meisseleitä, aina nuokkuaksesi\ntyösi ääressä, ruumiinesi ja henkinesi maassa madellaksesi ja joka\nsuhteessa alhainen mies ollaksesi, jolla ei koskaan ole rohkeutta\nnostaa päätänsä, niinkuin vapaan miehen tulee, eikä koskaan niinkuin\nvapaa mies ajatella, vaan joka päinvastoin, saadakseen teoksilleen\nsopusointua ja kauneutta, ei mitään niin vähän ajattele, kuin että\nsaisi juuri näitä ominaisuuksia itsessään näkymään, ja lopultakin\njoutuu yhtä halpaan arvoon kuin se kivi, jota hän muovailee.\n\nHän oli aikeissa jatkaa puhettaan, kun minä, odottamatta sen\nlopettamista, kavahdin pystyyn, käänsin selkäni tuolle arvottomalle\npäiväläiselle ja kavahdin suurella ilolla Oppineisuuden kaulaan;\ntähän päätökseen vaikutti kai eniten se tyly vastaanotto, minkä minä\nheti ensimmäisenä päivänä sain enoni kepistä. Hylätty nainen joutui\nsiitä häpeästä, minkä hän minun päätökseni kautta joutui kärsimään,\naivan pois tolaltaan; hän löi käsiään yhteen ja kiristeli hampaitaan;\nniin, lopuksi hän muuttuikin kiveksi; tapaus, jonka epätodenmukaisuus\nei langenne minun kertomukseni viaksi; tehän tiedätte, että unennäöt\novat ihmeittentekijöitä.\n\nNyt on jo aika, että sinä saat ansaitun palkkasi oikeasta\npäätöksestäsi liittyä minuun, sanoi Oppineisuus. No niin, tule ja\nastu näihin vaunuihin (samassa kuin hän tämän sanoi, seisoivat vaunut\nhänen vieressään, siivekkäät hevoset edessä, Pegasosta muistuttavat)\nja saat nähdä, miten paljon tietoja sinulta vielä puuttuu. Minä\nnousin vaunuihin, ja hän tarttui ohjaksiin ja hoputti hevosia; me\nlensimme ilmojen kautta, ja kulkiessamme siellä näin suunnattoman\njoukon kaupunkeja, kansoja ja valtakuntia allani. Minä sivumennen\njotakin sirotin maahan. Mitä se oikeastaan oli, sitä en enää muista;\nsen vain tiedän, että väki allani iloitsi siitä ja joka taholta\nminulle kohotettiin mieltymyksen ja voitontoivon huutoja.\n\nNähtyäni kaikki vei nainen minut jälleen takaisin; mutta en enää\nollut vanhassa puvussani; vaan minusta tuntui, kuin olisin saanut\nuudet, hienot vaatteet ylleni. Näin myöskin isäni, joka tuntui hiukan\nniinkuin häpeilevän, kun hän oli minua niin huonosti neuvonut. --\nTässä nyt on kerrottuna, mitä unennäöstäni muistan, ja se taisi\nsyntyä sen rajun tuskan tähden, johon olin joutunut enoni kovan\nkurituksen takia.\n\nTätä kun kerron, olen kuulevinani jonkun sanovan: No, jumala nähköön,\nolipa siinä pitkä ja hulmuava uni! -- Arvattavasti se oli talvinen\nuni, virkkaa toinen, sillä silloinhan yöt ovat kylliksi pitkät nähdä\ntällaisia unia. Mutta mikä miehelle tuli, kun hän piti meidät kyllin\narvokkaina kuuntelemaan tuollaisia leikkipuheita? Ja päällepäätteeksi\ntuollaista lapsellista yöjuttua kertomaan, joka unikin jo vanhuuttaan\non harmentunut? -- Todellakin haljua ajanviettoa! Vai pitäneekö hän\nmeitä unenselittäjä-ammattilaisina?\n\nEi niin, ystäväni! Minulla on tällä kertomuksellani oma\ntarkoitukseni. Minä tahdon sillä kehoittaa kaikkia nuoria miehiä\nlukuja harjoittamaan ja kiihoittamaan kaikkia pyrkimään tavoittamaan\nelämän kauneimpia ja jaloimpia puolia; varsinkin jos teidän\njoukossanne on joku hyväpäinen, joka vain vähävaraisuuden takia\nkääntyy halpaan ammattiin ja siten panee vaaranalaiseksi hyvien\nlahjojensa kuihtumisen. Olen varma siitä, että tällainen saa\nminun kertomuksestani yllykettä koettamaan. Ottakoon hän minusta\nesimerkin ja ajatelkoon, minkälaisissa olosuhteissa minä läksin opin\nteille, ja masentumatta köyhyydestäni olen kumminkin ponnistellut\nkauneuden ja jalouden tavoittamiseksi; lyhyesti, mikä minä muinoin\nolin ja minkälaisena nyt olen teidän tykönne palannut; en ainakaan\nhuonommalla maineella kuin mikä muu aikamme kuvanveistäjä tahansa.\n\n\n\n"]