[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frMWByV85PWKsgdP1aIdEkcYonXm-tDtBxxrzRX9Hf6I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1497,"Bastiljin valloitus","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1497-dumas-alexandre-bastiljin-valloitus","1497__Dumas_Alexandre__Bastiljin_valloitus",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1850,1918,73385,480452,false,54249,[24,25],"Bastille -- Fiction","France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Bastiljin valloitus\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is a historical novel written in the late 19th century. The story is set in the backdrop of the French Revolution, likely focusing on the events leading up to the storming of the Bastille, which serves as a pivotal moment in Parisian history. The main character introduced in the opening is Ange Pitou, a young man who has lost his parents and is navigating life under the care of his strict aunt while grappling with the tumultuous changes in society around him.  At the start of the narrative, readers are introduced to the setting and the protagonist, Ange Pitou, who is a seventeen-year-old orphan living with his unsympathetic Aunt Angélique. The opening chapter delves into the distinctive features of his hometown, Villers-Cotterets, and the relationship dynamics between Pitou and his aunt, marked by her bitterness and his longing for maternal care. Despite his struggles with education and authority, it becomes clear that Pitou possesses a strong sense of self-reliance, especially demonstrated through his skill in hunting and resourcefulness in the natural world. As the chapter unfolds, it hints at Pitou's aspirations and the challenges he must overcome, setting the stage for his character development amid the revolutionary fervor sweeping through France. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Finne, Jalmari",325,"Historiallinen romaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen alkuhetkiin heinäkuussa 1789. Orpopoika Ange Pitou saapuu Pariisiin juuri levottomuuksien kiihtyessä ja päätyy osallistumaan Bastiljin linnoituksen historialliseen valloitukseen.","Alexandre Dumas'n 'Bastiljin valloitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1497. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","BASTILJIN VALLOITUS\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nJalmari Finne\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit VI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Lukija tutustuu tämän kertomuksen sankariin  ja hänen\n         syntymäseutuunsa.\n     II. Todistetaan, että täti ei aina ole yhtä hyvä kuin äiti.\n    III. Ange Pitou tätinsä luona.\n     IV. Kuinka lausevirhe ja kahdeksan kielivirhettä saattaa\n         vaikuttaa ihmisen elämään.\n      V. Maalaisfilosofi.\n     VI. Paimenelämää.\n    VII. Todistetaan, että jos pitkät sääret ovat epämukavat\n         tanssiaisiin, ne ovat sitä hyödyllisemmät juostessa.\n   VIII. Miksi tummapukuinen mies oli mennyt taloon samaan\n         aikaan kun molemmat poliisit.\n    XIX. Matkalla Pariisiin.\n      X. Mitä tapahtui perille tultaessa.\n     XI. Heinäkuun 13 ja 14 päivän välinen yö.\n    XII. Mitä tapahtui heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä.\n   XIII. Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä.\n    XIV. Ranskan kolme hallitusmahtia.\n     XV. Kansan Mirabeau.\n    XVI. Bastilji ja sen kuvernööri.\n   XVII. Kukistunut suuruus.\n  XVIII. Tohtori Gilbert.\n    XIX. Kolmio.\n     XX. Sebastien Gilbert.\n    XXI. Rouva de Staël.\n   XXII. Kuningas Ludvig XVI.\n  XXIII. Kreivitär de Charny.\n   XXIV. Kuninkaallista filosofiaa.\n    XXV. Kuningattaren luona.\n   XXVI. Kuninkaan illallinen heinäkuun 14 päivänä 1789.\n  XXVII. Olivier de Charny.\n XXVIII. Aviomies ja rakastaja.\n   XXIX. Kolmisin.\n    XXX. Kuningas ja kuningatar.\n\n\n\n\nI\n\nLUKIJA TUTUSTUU TÄMÄN KERTOMUKSEN SANKARIIN JA HÄNEN SYNTYMÄSEUTUUNSA\n\n\nPicardien ja Soisonnaisin rajalla, siinä osassa kansallista maaperää,\njoka Ile-de-Francen nimisenä kuului muinaisten kuninkaittemme\nperintöalueeseen, keskellä puolikuun muotoista alaa, joka\nulottuessaan etelästä pohjoiseen leviää viidenkymmenen tuhannen\ntynnyrinalan suuruiseen metsään, on Frans I:n ja Henrik II:n\nistuttaman tavattoman laajan puiston suojassa Villers-Cotteretsin\npieni kaupunki. Tämä kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä syntyi\nCharles Albert Demoustier; kertomuksemme alkaessa hän täällä\nkirjoitti, aikakautensa kauniiden naisten iloksi \"Kirjeitä Emilielle\njumalaistarustosta\", joita kiihkeästi luettiin sitä mukaa kuin ne\nilmestyivät.\n\nLisätkäämme tämän pienen runollisen kaupungin mainetta, kaupungin,\njolle sen pilkkaajat itsepintaisesti tahtovat antaa kauppalan nimen,\nvaikkakin siinä on kuninkaallinen linna ja kaksituhatta neljäsataa\nasukasta, lisätkäämme sen runollista mainetta sillä huomautuksella,\nettä se on kahden penikulman [Ranskan penikulma oli noin\npuoliviidettä km. -- _Suom._] päässä Laferté-Milonista, missä syntyi\nRacine, ja kahdeksan penikulman päässä Château-Thierrystä, missä La\nFontaine näki päivänvalon.\n\nOttakaamme huomioon sekin, että \"Britannicuksen\" ja \"Athalien\"\nkirjoittajan äiti oli kotoisin Villers-Cotteretsista.\n\nPalatkaamme sen kuninkaalliseen linnaan ja kaupungin kahteentuhanteen\nneljäänsataan asukkaaseen.\n\nKuninkaallisen linnan perusti Frans I, jonka vaakunan salamanterit\nvieläkin koristavat sitä, ja sen valmisti lopullisesti Henrik II,\njonka nimikirjaimet näkee siellä liittyneinä Katarina di Medicin\nnimikirjaimiin ja Poitiersin Dianan kolmen puolikuun ympäröiminä.\nKun linna oli tarjonnut suojansa ritarilliselle kuninkaalle ja\nhänen lemmikilleen Estampelle ja sitten Orleansin herttualle Ludvig\nFilipille ja kauniille madame de Montessonille, jäi se melkein\nasumattomaksi jo viimemainitun prinssin kuoltua, sillä hänen poikansa\nFilip, joka myöhemmin sai nimekseen Egalité [\"Yhdenvertaisuus\". Tämän\nnimen omaksumisella prinssi turvasi itseänsä vallankumousliikkeen\nnostattamalta ylimysvainolta, -- _Suom._], alensi sen prinssillisestä\nasunnosta yksinkertaiseksi metsästyslinnaksi.\n\nTiedetään, että Villers-Cotteretsin linna ja metsä kuuluivat siihen\nlahjoitukseen, jonka Ludvig XIV antoi veljelleen, kun tämä, Anna\nItävaltalaisen nuorempi poika, meni naimisiin kuningas Kaarle II:n\nsisaren, Englannin Henrietten kanssa.\n\nMitä tulee noihin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen, joista\nolemme luvanneet - antaa lukijoillemme tietoja, niin he esiintyivät\n-- samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä on koolla kaksituhatta\nneljäsataa asukasta -- ryhmityksinä.\n\n1:ksi. Aatelisia, jotka viettivät kesänsä lähellä olevissa linnoissa\nja talvensa Pariisissa, ja jotka matkiakseen prinssejä pitivät\nkaupungissa ainoastaan sellaista huoneistoa, johon poikettiin.\n\n2:ksi. Porvareita, joiden nähtiin, oli ilma millainen tahansa,\nlähtevän asunnostaan sateenvarjo kainalossa mennäkseen joka päivä\nkävelemään leveälle kaivannolle asti, joka erotti puiston metsästä.\nTämä kaivanto oli noin neljännespenikulman päässä kaupungista, ja\nse oli saanut nimekseen Haha, ehkä sen vuoksi, että tämä huudahdus\npääsi hengenahdistusta sairastavien asukkaitten povesta heidän\nhuomatessaan, etteivät he olleet liikoja hengästyneet käveltyään näin\npitkän matkan.\n\n3:ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin\nkuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat\nkansalaiset saivat nauttia joka päivä.\n\n4:ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata\nsunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita\ntai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään\nkokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien\nviikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt\nprinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan\nmetsään.\n\nJos Villers Cotterets (_Villerii ad Cotiam-Retiase_) [Kuvattu\npikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen\nvallassa mielellään esittelee teoksissaan. -- _Suom._] olisi\nonnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat\nolisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja\nkauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen,\nniinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet\nsen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin\npuolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he\nolisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa,\noli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan\nniihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä,\npäättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle\nannettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet\nkauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin\nkeskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa.\nMuinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman\nkirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli\ntulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin\nkuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän\npäivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi\nköyhäinhuoneeksi.\n\nMutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät\nkuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet\nvielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka\nlinnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä\nmajailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään,\nsiellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi\nvälttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija,\npalomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen\nikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin,\njota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä\nseikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa\nsijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia\nsanoja.\n\nSe oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa.\nMutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin\nselkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin\nvaltaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti,\njoka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna,\nmutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän\nvaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha,\nja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden\nlatvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin\npuolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät\ntuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen\ntäyteen tuoksuvia kukkia.\n\nTämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa\nruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu,\nvaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni\neläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi\nopintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin\nseminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä\nopintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika\nja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti\nhuomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi\nepätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä\naineita joka torstai.\n\nOli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä\nmyrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani\nakaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän\nensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa\naivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin\ntoria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun\nkaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello\nlöi yksitoista.\n\nHeti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut\nkokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti\nvirran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä\noleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä\nsäntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi\nkuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä\npyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt\nliidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän\nkuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion\nniille, jotka olivat palloja heittäneet.\n\nSillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella\nasuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden\nvaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli\nreikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin\nsiivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa\nilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu\nkainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän\ntoisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu\npalkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista.\nNäiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti\nmoitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa\nkanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja\nkasvatetuissa koulutovereissa.\n\nLukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet\npelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota\nnimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet\ntoisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan,\nkoska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut \"istumaan\". Tämä\nmerkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan\nkäännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat\nleivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen\nsuorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita\neivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi -- ellei heidän\nsyyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa\ntai tukistusta.\n\nJos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät\nkoulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut\ntielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen\npihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän\npihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden\nyläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana\nhistorioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan,\nrientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin\naasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat\nkarkoittaakseen patukan kirvelyn.\n\n\"Sinä senkin pakana, senkin kirottu!\" huusi ääni, \"senkin käärme,\nmene tiehesi, lähde pois! _Vade! Vade!_ [Mene! Mene! -- _Suom._]\nMuista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta\nettä on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin\nkärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua.\nOta oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi,\nota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla\nsellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua\nnäkemään! _Vade! Vade!_\"\n\n\"Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi\", kuului portailta\nrukoileva ääni. \"Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian\nja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!\"\n\n\"Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä\npitkässä kirjoituksessa!\" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.\n\n\"Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta\ntorstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi\nhyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani?\nEttekö antaisi, herra apotti?\"\n\n\"Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle\nsamalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun\nensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä\nasettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa\nvarten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani\ntulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi,\n_Angelus Pitovius asinus est_.\"\n\nRientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla\nkohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla\ntavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.\n\n\"Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!\" vastasi oppilas epätoivoissaan.\n\n\"Minäkö sinun opettajasi!\" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta\nnimityksestä. \"Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä\nvähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne\nsinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua\nmainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. _Retro_, onneton,\n_retro_!\" [Poistu! -- _Suom._]\n\n\"Herra apotti\", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin\ntavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, \"herra apotti,\nminä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen\nainekirjoituksen vuoksi.\"\n\n\"Ahaa\", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan\ntämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange\nPitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa\npihalle, \"ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta\nkirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee,\nkun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!\"\n\n\"Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä\", vastasi\nkielivirheitten tekijä, \"teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana\npiispalle, joka kuulustelee meitä.\"\n\n\"Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!\"\n\n\"Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen\nteille anteeksi.\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan!\"\n\n\"Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen\nankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän\nviime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin\nkielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja\nminä olen jo seitsemäntoista.\"\n\n\"Tämä on toden totta typerää\", päivitteli apotti astuessaan portaita\nalas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä\nitsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. \"Niin, minä sanon,\nettä tämä on typerää\", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja\nkatsoen yrmeästi oppilaaseensa. \"Tämä on siis tulos dialektiikan\nopetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: _Noti\nminora, loqui majora volens_. Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli\nsinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin\nsinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille.\"\n\n\"Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré\nGilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään\nPilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä\", vahtasi\njärkeilevä poika surkealla äänellä.\n\nApotti Fortier katsoi Pitouhun suu supussa ja otsaa rypistäen.\n\n\"Nyt et ole yhtä typerä kuin äsken\", mutisi hän oltuaan hetken vaiti\nja tarkasteltuaan poikaa... \"Mutta tämä on vain todenmukaista eikä\ntodistettua. _Species, non autem corpus_.\"\n\n\"Jospa olisin sellaisen miehen poika, jolla on kahdeksantoista\ntuhannen markan vuotuiset korkotulot!\" jatkoi Ange Pitou huomattuaan\nvastauksensa vaikuttaneen opettajaan.\n\n\"Mutta sitä et ole. Sensijaan olet vähätietoinen, niinkuin se\nhoukkio, josta Juvenalis puhuu; lause on pakanallinen\" -- apotti\nteki ristinmerkin -- \"mutta yhtä kaikki sattuva. _Arcadius juvenis_.\nVoinpa lyödä vetoa, ettet edes tiedä, mitä merkitsee _Arcadius_?\"\n\n\"Totta kai, arkadialainen\", vastasi Ange Pitou suoristaen ylpeänä\nvartalonsa.\n\n\"Mitä muuta vielä?\"\n\n\"Mitäkö muuta?\"\n\n\"Arkadia oli seutu, missä oli paljon aaseja, ja muinaisaikoina\nmerkitsi _asinus_ samaa kuin _stultus.\"_\n\n\"En ole tahtonut selittää asioita sillä tavalla\", vastasi Pitou,\n\"sillä en voinut uskoa, että arvoisan opettajani vakava mieli\nalistuisi ivaan.\"\n\nApotti Fortier katsoi häneen toistamiseen yhtä tiukasti kuin äskenkin.\n\n\"Kautta kunniani\", mutisi hän hiukan heltyen kuullessaan oppilaansa\nimartelevan lauseen, \"toisinaan voisi uskoa, ettei tuo taulapää\nolekaan niin typerä kuin miltä hän näyttää.\"\n\n\"Hyvä herra apotti\", sanoi Pitou, joka ei tosin ollut kuullut\nopettajansa sanoja, mutta oli hämmästyksekseen huomannut armeliaan\nilmeen palanneen opettajansa kasvoille, \"antakaa minulle anteeksi,\nniin saatte nähdä, kuinka kauniin ainekirjoituksen laadin huomenna.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi apotti pistäen välirauhan merkiksi patukan\nvyöhönsä ja lähestyen Pitouta, joka opettajansa rauhaa harrastavan\nliikkeen huomatessaan jäi paikalleen.\n\n\"Oi, kiitos, kiitos!\" huudahti oppilas.\n\n\"Odotahan vielä, äläkä heti paikalla kiitä. Minä annan sinulle\nanteeksi, mutta yhdellä ehdolla.\"\n\nPitou painoi päänsä kumaraan, ja koska kaikki riippui apotin\nmielisuosiosta, odotti hän alistuvaisena.\n\n\"Nimittäin että vastaat virheettömästi sinulle tekemääni kysymykseen.\"\n\n\"Latinaksiko?\" kysyi Pitou levottomana.\n\n\"_Latine_\", vahvisti opettaja.\n\nPitou huokasi syvään.\n\nSyntyi hetkisen kestävä vaitiolo, jona aikana linnan torilla\nleikkivien koululaisten iloiset huudot kuuluivat Ange Pitoun korviin.\nHän huokasi toistamiseen vielä syvempään.\n\n\"_Quid virtus? Quid religio_?\" kysyi apotti.\n\nNämä opettajan ponnekkaasti lausumat sanat kaikuivat Pitou-raukan\nkorvissa kuin tuomiopäivän enkelin torventoitotus. Hänen silmänsä\nhimmenivät, ja sinä hetkenä hän pinnistäessään ajatuksiansa käsitti,\nettä ihminen voi tulla hulluksi.\n\nMutta vaikka tämä aivotoiminta olikin hyvin voimakas, ei se\njohdattanut mihinkään tulokseen, ja vastaus viipyi tavattoman kauan.\nKuului pitkällinen tohiseva ääni, kun kysyjä hitaasti veti nuuskaa\nnenäänsä.\n\nPitou huomasi, että hänen täytyi kiiruhtaa loppuun.\n\n\"_Nescio_\", sanoi hän, toivoen saavansa tietämättömyytensä anteeksi\ntunnustaessaan sen latinankielellä.\n\n\"Etkö tiedä mitä on hyve!\" huudahti apotti tukehtumaisillaan\nraivosta. \"Etkö tiedä, mitä on uskonto!\"\n\n\"Kyllä minä siihen osaan vastata\", sanoi Ange, \"mutta en latinaksi.\"\n\n\"Mene siis Arkadiaan, _juvenis!_ Kaikki on meidän välillämme\nloppunut, senkin epatto!\"\n\nPitou oli niin masentunut, ettei osannut paeta, vaikka apotti veti\npatukan vyöstänsä yhtä arvokkaasti kuin sotapäällikkö paljastaisi\nmiekan huotrasta taistelun alkaessa.\n\n\"Mutta miten minun sitten käy?\" kysyi poikaparka käsiensä riippuessa\nhervottomina. \"Miten minun sitten käy, ellen pääsekään seminaariin?\"\n\n\"Käyköön kuinka tahansa, se on minusta, hitto vieköön, yhdentekevää.\"\n\nKunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.\n\n\"Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä\nminut pappina.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes\nsuntioksi.\"\n\n\"Mutta, herra Fortier...\"\n\n\"Minä käsken sinua lähtemään; _limina linguae_.\"\n\n\"Olkoon siis niin!\" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen\npäätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. \"Saanko viedä mukanani\npulpettini?\" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän\nennättäisi lauhtua hellemmäksi.\n\n\"Tietysti\", lupasi apotti. \"Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää.\"\n\nPitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa\nkerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta\noli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti\npulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa\ntallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen\nvaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.\n\nPortaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen\npatukalla portaita kohti.\n\nHänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange\nkyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt,\nettä hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla\napotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä\noli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin\ntoisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia\ntuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen\nkyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden,\nmissä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja\nmenneisyydestään.\n\n\n\n\nII\n\nTODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI\n\n\nLouis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin\nkanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen\nvuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen\ntukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton\nnuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi\noikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui\nsyömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien,\nluisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät\nkuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen\npään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen\nläpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa\nvasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen\nyllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi\ntakki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja\ntarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.\n\nNyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.\n\nAnge Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän\nonnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä\noli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan,\nja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman\nmielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä\nollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään.\nOllen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä\nkaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi\ntutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia\neläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet\nyhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen\nsalakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän\noli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se\noma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle\nja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se\nantaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten\nkulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen\nsuosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän\noli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen\nnäissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla\nalallaan.\n\nKun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla\nhän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän\nkorkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja\nvarmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut\nlähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet\nsen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa\nlinnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää.\nMetsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja\nmatkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä\nkovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman\nkautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa\npaneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata\nhuuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat\nmitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä\nkeinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa\nja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita\nhuutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan\nlajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä\nne olivat siksi hyvin matkittuja.\n\nSuolla pyydystäessään Pitou käytti \"aasinsiltaa\", ja epäilemättä hän\nolisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei\nse pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin\ntätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään\npyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian\nsuurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä\nsanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen\nkaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen\nylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin\ntarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten\nsyntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.\n\nKun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä\narvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä,\ntalonpoikien keskuudessa, jotka olivat tottuneet saamaan enemmän\nkuin puolet elinkeinoistaan suorastaan luonnolta ja vaistomaisesti\nvihasivat sivistystä, nautti Pitou siksi suurta kunnioitusta, että\näiti ei voinut ajatellakaan poikansa joutuneen väärille teille ja\noivaltaa, että suurilla rahasummilla hankittava kasvatus ei ollut\nsamaa, jonka Pitou kaikesta koulutuksesta vapaana itse hankki\nitselleen.\n\nMutta kun tämä kunnon nainen sairastui, kun hän tunsi kuoleman\nsaapuvan, kun hän käsitti jättävänsä lapsensa yksinään maailmaan,\nsilloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle\norvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin\noli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen\nsylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti\njokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli\nuskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä\nsalaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä\nkuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän\nnäki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin\nkahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä,\nsanat tarkoin punnitut ja esiintyminen alussa hiukan kylmäkiskoista.\nMutta tämä päällimmäinen jääkuori katosi, kun hän näki lapsensa, sai\nnähdä hänet kauniina, terveenä ja hymyilevänä, kasvatettuna hänen\ntahtonsa mukaan luonnon keskellä. Silloin hän puristi kunnon naisen\nkättä ja sanoi hänelle vain:\n\n\"Hädän tullen turvautukaa minuun.\"\n\nSitten hän oli ottanut poikansa, tiedustellut tietä Ermenonvilleen,\npoikansa seurassa käynyt Rousseaun haudalla ja palannut sitten\nVillers-Cotteretsiin. Kun hän siellä varmaankin mieltyi seudun\nraikkaaseen ilmaan ja kuuli asianajajan kautta hyvää apotti Fortierin\nkoulusta, jätti hän pikku Gilbertin tämän kunnon miehen huostaan,\njonka filosofoivaan luonteeseen hän heti oli mieltynyt, sillä tähän\naikaan oli filosofoiminen niin voimaperäistä, että se oli päässyt\ntunkeutumaan kirkonmiestenkin piiriin.\n\nSenjälkeen hän läksi Pariisiin jättäen osoitteensa apotti Fortierille.\n\nPitoun äiti tiesi kaikki nämä seikat. Kuoleman hetkellä hän muisti\nnämä sanat: \"Hädän tullen turvautukaa minuun\" Heti hänen ajatuksensa\nkirkastuivat. Ehkä sallimus oli tämän kaiken näin järjestänyt, jotta\npikku Pitou löytäisi enemmän kuin mitä hän kadotti. Hän kutsutti\nluoksensa papin, koska hän ei itse osannut kirjoittaa. Pappi\nkirjoitti, ja samana päivänä kirje vietiin apotti Fortierille, joka\nliitti siihen osoitteen ja joudutti sen postiin.\n\nSe tapahtuikin viime hetkessä, sillä kaksi päivää sen jälkeen Pitoun\näiti kuoli.\n\nPitou oli vielä liian nuori käsittääkseen tappionsa koko laajuuden.\nHän itki, ymmärtämättä ikuista eroa, nähdessään äitinsä kylmänä,\nkelmeänä ja murtuneena. Vaistomaisesti hän käsitti, että kodin hyvä\nhenki oli lentänyt pois, että äidin poistuttua koti kävi autioksi\nja vieraaksi. Hän ei käsittänyt, millaiseksi hänen tulevaisuutensa\nmuodostuisi; ei hän edes käsittänyt, mitä hänen seuraavana päivänä\noli tehtävä. Kun hän oli saattanut äitinsä hautaan, kun multa oli\nluotu arkulle, kun kumpu oli pyöristetty, istui hän haudan partaalle,\nja vaikka häntä kuinkakin kehoitettiin poistumaan hautuumaalta,\nvastasi hän kaikkeen pudistamalla päätänsä ja sanoen, ettei hän\nkoskaan ollut jättänyt äitiään, Madeleinea, ja että hän siis tahtoi\njäädä sinne, missä tämä oli.\n\nHän vietti koko sen päivän ja seuraavan yön haudan ääressä.\n\nTäältä hänet kunnon tohtori, -- olemmeko sanoneet, että Pitoun\nvastainen suosija oli lääkäri? -- täältä kunnon tohtori hänet löysi,\nkun hän käsittäen, mihin kaikkeen tehty lupaus hänet velvoitti,\nsaapui pari vuorokautta kirjeen lähettämisen jälkeen.\n\nAnge oli ollut hyvin pieni, kun hän ensi kertaa näki tohtorin. Mutta\njättäväthän kaikenmoiset seikat nuoreen mieleen usein ikuisesti\nsäilyviä vaikutelmia, olihan tuon salaperäisen nuoren miehen\nkäynti jättänyt jotakin hänen kotiinsa. Olihan hän jättänyt sinne\ntuon pienen lapsen ja sen ohella vaurautta. Joka kerta kun Ange\nkuuli äitinsä mainitsevan Gilbertin nimen, lausui hän sen melkein\nihaillen. Kun Gilbert oli uudelleen ilmestynyt taloon, vakiintuneena\nmiehenä ja käyttäen tohtorin arvonimeä, -- kun hän entisten hyvien\ntöittensä lisäksi vielä lupasi auttaa tulevaisuudessakin, arveli\nPitou, nähdessään äitinsä kiitollisuuden, että hänenkin oli oltava\nkiitollinen, ja äitiään matkien hän oli sopertanut olevansa ikuisesti\nkiitollinen ja säilyttävänsä muiston tohtorista. Tämän tähden hän\nheti, kun huomasi tohtorin hautuumaan portin takaa ja näki hänen\nlähestyvän ruohottuneiden hautojen ja kaatuneitten ristien lomitse,\ntunsi miehen, nousi ja meni tohtoria vastaan; sillä hän ymmärsi,\nettei hän voinut vastata kielteisesti miehelle, joka sillä tavalla\nsaapui hänen luokseen äidin kehoituksesta. Hän ei siis vastustellut,\nkääntyi vain katsomaan taakseen ja itki, kun Gilbert talutti hänet\npois hautuumaalta. Komeat rattaat odottivat portilla. Hän nosti\npojan vaunuihin, jätti Pitoun asunnon onnettomuuden herättämän\nkunnioituksen turviin ja vei pojan kaupunkiin. Täällä hän meni\nsilloiseen komeimpaan hotelliin, jonka nimi oli Dauphin. Heti sinne\ntultuaan hän lähetti sanan räätälille, joka edeltäpäin annettujen\nmääräysten mukaan toi valmiita vaatteita mukanaan. Varovaisuuden\nvuoksi hän valikoi pari kolme tuumaa liian pitkät pukineet, syystäkin\nkyllä, sillä sankarillamme oli suuri taipumus kasvamiseen, eikä nämä\nvaatteet sittenkään tainneet sopia pitkäaikaisiksi. Hän läksi sen\njälkeen pojan kanssa astelemaan sitä kaupunginosaa kohden, jonka nimi\non Pleux.\n\nMitä lähemmäksi tultiin tätä kaupunginosaa, sitä hitaammin Pitou\nasteli, sillä hän huomasi joutuvansa tätinsä Angéliquen luo. Vaikka\nhän olikin vain muutaman kerran nähnyt kumminsa -- sillä täti\nAngélique oli antanut Pitoulle hänen runollisen ristimänimensä, --\nniin hänellä oli kuitenkin tästä naisesta hyvin ikävät muistot.\n\nTäti Angélique ei pienimmässäkään määrässä voinut miellyttää Pitoun\nkaltaista lasta, joka oli aina tottunut nauttimaan äitinsä hellää\nhoivaa. Täti Angélique oli tähän aikaan viidenkymmenenviiden ja\ntai -kahdeksan ikäinen vanhapiika. Hän oli surkastunut noudattamalla\ntarkoin uskonnollisia sääntöjä, ja väärin käsitetty hartaus oli\nhänessä kuihduttanut kaikki hellät säälin ja ihmisyyden tunteet,\nkehittäen niiden sijaan ahneutta, joka vain karttui jokapäiväisessä\nseurustelussa tekopyhien akkojen kanssa. Hän ei suorastaan elänyt\nalmuilla, vaan myymällä pellavalankoja, joita hän kehräsi rukillaan\nja vuokraamalla kirkossa tuoleja, minkä oikeuden hän oli saanut\nkirkkoherralta. Tämän lisäksi hän tuon tuostakin sai hurskailta\nihmisiltä, jotka uskoivat hänen teennäiseen uskonnollisuuteensa,\nlantteja, jotka hän vaihtoi hopearahaksi ja hopearahat viimein\nkultarahoiksi. Nämä kultarahat katosivat, eikä kukaan tiennyt niiden\nolemassaolostakaan eikä aavistanut minne ne hävisivät; raha rahalta\nne piiloutuivat sen lepotuolin pielukseen, jolla hän työssään istui,\nja täällä hapuillessaan kultarahat löysivät joukon tovereitaan,\njotka samalla tavalla kuin nekin olivat yksitellen joutuneet pois\nliikkeestä ja odottivat vain hetkeä, jolloin vanhanpiian kuolema ne\nsaattaisi perijän käsiin.\n\nTämän kunnianarvoisan sukulaisen asuntoa kohden siis tohtori Gilbert\nasteli taluttaen pitkää Pitouta.\n\nSanoimme pitkää Pitouta, sillä ensimmäisen syntymävuotensa jälkeen\noli Pitou aina ollut ikäisekseen liian pitkä.\n\nNeiti Rose-Angélique Pitou oli sinä hetkenä, jona ovi aukeni tohtorin\nja vanhanpiian veljenpojan astuessa sisään, hyvällä tuulella.\nSamalla kertaa kun Haramontin kirkossa vietettiin sielumessua hänen\nkälynsä kuoleman johdosta, oli Villers-Cotteretsin kirkossa häät ja\nristiäiset, jotenka tuolien vuokrasta oli yhtenä ainoana päivänä\nkerääntynyt kuusi livreä. Neiti Angélique oli sitten vaihtanut rovot\nécuiksi, liittänyt ne kolmeen aikaisemmin vaihdettuun samanlaiseen\nrahaan ja saanut siten vaihdetuksi louisdorin. Tämä kultaraha läksi\njuuri toisten rahojen luo, ja päivä, jona tällainen yhtyminen\ntapahtui, oli tietystikin neiti Angéliquelle juhla.\n\nHän oli vastikään päättänyt tämän toimituksen, avannut sen ajaksi\nteljetyn oven ja kerran vielä kiertänyt tuolinsa nähdäkseen ilmaisiko\nmikään sinne kätkettyä aarretta, kun tohtori ja Pitou astuivat sisään.\n\nTällainen kohtaaminen olisi voinut olla liikuttava, mutta siksi\ntarkan huomioidentekijän kuin tohtori Gilbertin mielestä se\noli naurettava. Kun vanhapiika huomasi veljenpoikansa, lausui\nhän muutaman sanan äsken kuolleesta rakkaasta kälystään ja oli\npyyhkivinään kyyneleen silmistään. Tohtori tahtoi tutkia vanhanpiian\nsydäntä, ennenkuin teki mitään päätöksiä hänen suhteensa, ja\nsenvuoksi hän puhui tätien velvollisuuksista veljensä poikia kohtaan.\nMutta mitä kauemmin tohtori puhui ja mitä pitemmälti kauniita sanoja\nvalui hänen huuliltaan, sitä pikemmin vanhanpiian terävä katse\nkuivasi silmään tulleen kyyneleen, piirteet jäykistyivät ja alkoivat\nyhä enemmän muistuttaa vanhaa paperia; hän kosketti vasemmalla\nkädellään terävää leukaansa ja alkoi oikean kätensä kuihtuneilla\nsormilla laskea, kuinka monta kultarahaa tuolien vuokraaminen\nvuodessa tuottaisi. Koska hänen laskelmansa sattui loppumaan samalla\nkertaa kuin tohtorin puhekin, voi hän heti vastata, että vaikka\nhänellä olikin suuri rakkaus kälyvainajaa kohtaan ja vaikka hän\nsuuresti rakastikin veljenpoikaansa, ei hän mitenkään voinut pienten\ntulojensa vuoksi ruveta lisäämään menojaan.\n\nTohtori olikin odottanut tätä vastausta; se ei siis häntä vähääkään\nihmetyttänyt. Hän oli kaikkein uusien ajatusten suuri harrastaja, ja\nkun Lavaterin teoksen ensimmäinen osa juuri äskettäin oli ilmestynyt,\nsovellutti hän tämän zürichiläisen filosofin ihmeoppia neiti\nAngéliquen laihoihin ja kellertäviin kasvoihin.\n\nTuloksena tästä tarkastuksesta oli, että vanhanpiian pitkä nenä,\npienet kiiluvat silmät, ohuet huulet todistivat samassa henkilössä\nyhtyneen ahneuden, itsekkyyden ja teeskentelyn.\n\nOlemme jo sanoneet, että saamastansa vastauksesta hän ei vähääkään\nhämmästynyt. Mutta huomiontekijänä hän tahtoi nähdä, kuinka pitkälle\ntämä tekopyhä olento kehittäisi kaikki kolme huonoa ominaisuuttaan.\n\n\"Mutta, neiti\", sanoi hän, \"onhan Ange Pitou orpo, veljenpoikanne.\"\n\n\"Mutta ajatelkaahan toki, herra Gilbert\", muistutti vanhapiika, \"hän\nlisäisi menojani kuudella soulla päivässä, vaikka laskenkin huokeiden\nhintojen mukaan, sillä tuo nulikka syö ainakin naulan leipää\npäivässä.\"\n\nPitou väänsi naamansa virniin, sillä hän söi tavallisesti puolitoista\nnaulaa jo aamiaisekseen.\n\n\"Puhumattakaan, mitä menee hänen vaatteittensa puhdistamiseen\",\njatkoi neiti Angélique, \"sillä muistan hänen likaavan niitä kovasti.\"\n\nTottahan oli, että Pitou likasi vaatteensa, kun muistaa, millaista\nelämää hän vietti, mutta se tunnustus on annettava hänelle, että hän\nrepi vielä enemmän kuin likasi.\n\n\"Hyi, neiti Angélique\", sanoi tohtori, \"tehän harjoitatte\nkristillisiä hyveitä ja teette tällaisia laskelmia, kun on\nkysymyksessä veljenpoikanne ja kummipoikanne.\"\n\n\"Puhumattakaan hänen vaatteittensa kunnossapitämisestä\", huudahti\nvanha tekopyhä, sillä hän muisti nähneensä kälynsä Madeleinen\nompelevan paljon paikkoja veljenpoikansa takkiin ja housujen polviin.\n\n\"Te siis kieltäydytte ottamasta veljenpoikaanne luoksenne\", sanoi\ntohtori. \"Tämän orvon, jonka täti ajaa kynnykseltään, täytyy siis\nmennä kerjäämään almua vieraitten luota.\"\n\nVaikka neiti Angélique olikin saita, käsitti hän varsin hyvin\njoutuvansa huonoon valoon, jos hänen kieltonsa tähden veljenpojan\ntäytyisi turvautua tähän äärimmäiseen keinoon.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"minä otan hänet luokseni.\"\n\n\"Ah!\" sanoi tohtori iloiten, löytäessään hellän tunteen tässä\nkuihtuneeksi luulemassaan sydämessä.\n\n\"Niin\", jatkoi vanhapiika, \"minä suosittelen häntä Bourg-Fontainen\naugustinilaismunkeille, jotta ne ottaisivat hänet luostariin\npalvelevaksi veljeksi.\"\n\nOlemme jo maininneet, että tohtori oli filosofi. Tietäähän jokainen,\nmitä filosofin nimi siihen aikaan merkitsi.\n\nHän päätti siis heti riistää augustinilaisilta oppilaan, ja tämän\nhän teki yhtä innokkaasti kuin augustinilaiset olisivat riistäneet\noppilaan filosofeilta.\n\n\"No siis\", lausui hän pistäen kätensä syvään taskuunsa, \"koska\nelätte niin ahtaissa oloissa, rakas neiti Angélique, että teidän on\nvarojen puutteessa pakko ajaa veljenpoikanne vieraitten hoitoon,\nniin etsin jonkun muun, joka edullisemmin kuin te voi käyttää sen\nrahaerän, jonka aion luovuttaa tämän orvon pojan hyväksi. -- Minun on\npalattava Amerikkaan. Ennen lähtöäni jätän Pitoun jonkun puusepän tai\nvaununtekijän oppiin. Hän itse saa valita työalansa. Poissaollessani\nhän kehittyy ja palatessani jo osaa ammattinsa, ja silloin saan\nnähdä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen. Syleile siis, poika, tätiäsi,\nja lähtekäämme pois.\"\n\nTuskin oli tohtori lopettanut, kun Pitou jo riensi kunnia-arvoista\ntätiään kohden, ojentaen pitkät käsivartensa. Hän tahtoi mitä\npikimmin syleillä tätiä, kun tämä suudelma vain olisi ikuisen eron\nmerkkinä heidän välillään.\n\nMutta kuullessaan tuon sanan \"rahaerän\" ja nähdessään tohtorin\npistävän kätensä taskuun, missä se vaistomaisesti kilisteli suuria\nécuita, joiden määrän voi suunnilleen laskea taskun pullistumisesta,\ntunsi vanhapiika ahneuden kuumeen nousevan sydämeensä asti.\n\n\"Tiedättehän, rakas herra Gilbert, erään seikan\", sanoi hän.\n\n\"Minkä\"? kysyi tohtori.\n\n\"No sen, hyvä Jumala, ettei kukaan koko maailmassa voi rakastaa tätä\norpo-raukkaa niin paljon kuin minä.\"\n\nJa laihoilla käsivarsillaan hän syleili Pitouta ja painoi pojan\nkummallekin poskelle suudelman, joka sai tämän värisemään kiireestä\nkantapäähän asti.\n\n\"Kyllähän minä sen tiedän\", sanoi tohtori. \"Ja niin paljon luotinkin\nteidän sukulaisrakkauteenne, että toin hänet suoraa päätä teidän,\nhänen lähimmän turvaajansa, luo. Mutta sananne ovat samalla kertaa\nilmaisseet minulle, että tahtonne on hyvä, mutta varanne pienet,\n-- te olette niin köyhä, ettette mitenkään voi auttaa teitä vielä\nköyhempää.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra Gilbert\", sanoi vanhapiika, \"onhan Jumala\ntaivaassa, ja sieltähän hän antaa ravinnon kaikille luoduilleen.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", vastasi Gilbert, \"mutta vaikka hän antaakin\nravinnon taivaan linnuille, niin hän ei orpoja ota mihinkään\nammattioppiin. Ja ammattia juuri on Ange Pitoun opittava, ja tätä te\nette voi pienten varojenne vuoksi saada toimeen.\"\n\n\"Mutta jos te annatte tuon rahaerän?\"\n\n\"Minkä rahaerän?\"\n\n\"Sen, josta juuri puhuitte, rahasumman, joka on taskussanne\", lisäsi\nvanhapiika ojentaen koukkuiset sormensa ruskean puvun taskua kohden.\n\n\"Tietysti sen annan, rakas neiti Angélique\", sanoi tohtori. \"Mutta\nilmoitan jo edeltäpäin tekeväni sen vain yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Millä?\"\n\n\"Että poika saa oppia jonkun ammatin.\"\n\n\"Hän saa sen oppia, minä vakuutan teille\", sanoi vanha tekopyhä,\nkatse yhä kiintyneenä taskuun, jonka heilahtelemista hänen silmänsä\ntarkkasivat.\n\n\"Lupaatteko sen minulle?\"\n\n\"Lupaan.\"\n\n\"Aivan vakavasti?\"\n\n\"Jumalan totuuden kautta, rakas herra Gilbert. Teen vaikka valan.\"\n\nJa neiti Angélique ojensi kyhmyiset sormensa valantekoon.\n\n\"Hyvä on\", sanoi tohtori ottaen taskustaan kiinnipauloitetun\nkukkaron. \"Niinkuin näette, olen valmis antamaan rahaa; oletteko te\nvuorostanne valmis vastaamaan pojasta?\"\n\n\"Ristin kautta, olen herra Gilbert.\"\n\n\"Älkäämme vannoko niin paljon, rakas neiti, vaan allekirjoittakaamme\nsitä enemmän.\"\n\n\"Minä allekirjoitan, herra Gilbert, minä allekirjoitan.\"\n\n\"Notaarin läsnäollessa?\"\n\n\"Notaarin läsnäollessa.\"\n\n\"Lähtekäämme siis ukko Niguetin luo.\"\n\nUkko Niguet, jolle tohtori Gilbert pitkäaikaisen tuttavuutensa\nvuoksi antoi tämän nimityksen, oli -- niinkuin _Neiti de\nTaverney_-romaaniimme tutustuneet lukijamme muistavat -- paikkakunnan\ntunnetuin notaari.\n\nNiguet oli neiti Angéliquenkin notaari, eikä tällä siis ollut\nmitään tohtorin tekemää valintaa vastaan. Vanhapiika seurasi häntä\nnotaarin luo. Täällä laadittiin asianomainen sitoumus, jossa neiti\nRose-Angélique Pitou sitoutui ottamaan huostaansa veljenpoikansa\nLouis-Ange Pitoun ja opettamaan tälle kunniallisen ammatin, saaden\ntästä korvaukseksi kaksisataa livreä vuodessa. Sitoumus tehtiin\nviideksi vuodeksi. Tohtori jätti notaarille kahdeksan sataa livreä;\nkaksisataa oli maksettava etukäteen.\n\nSeuraavana päivänä tohtori läksi Villers-Cotteretsista,\njärjestettyään muutamia tiliasioita erään tilanhoitajansa kanssa,\njosta myöhemmin puhumme. Ja neiti Pitou iski kuin haukka näihin\nedeltäpäin maksettuihin kahteensataan livreen ja kätki kahdeksan\nkaunista kultarahaa tuoliinsa.\n\nJäljelle jääneet kahdeksan livreä saivat odottaa pienessä\nsavikulhossa, jossa kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana oli ollut\nmonta lanttia, kunnes parina kolmena sunnuntaina oli kokoontunut\nkaksikymmentäneljä livreä, jolloin, niinkuin olemme kertoneet, tämä\nrahamäärä muuttui kullaksi ja siirtyi kupista tuoliin.\n\n\n\n\nIII\n\nANGE PITOU TÄTINSÄ LUONA\n\n\nOlemme nähneet, kuinka vastenmielisesti Ange Pitou jäi pitemmäksi\naikaa tätinsä Angéliquen huomaan. Poika-parka, jolla oli yhtä suuri,\nellei suurempikin vaisto kuin metsästämillään eläimillä, oli heti\naavistanut, mitä oli tulossa. Pettymyksiä hän ei pelännyt, sillä\nolemmehan nähneet, ettei hänellä ollut liian valoisia kuvitteluja,\nmutta hän tiesi saavansa kokea suruja, vaivoja ja inhoa.\n\nTohtori Gilbertin lähdettyä ei kertaakaan ollut puhetta Pitoun\npanemisesta ammattia oppimaan, ja täytyy tunnustaa, ettei poika tämän\ntähden suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätiä kohtaan. Kunnon\nnotaari oli kyllä maininnut kerran tästä nimenomaisesta sopimuksesta,\nmutta neiti Angélique oli vastannut, että hänen veljenpoikansa oli\nvielä liian nuori, hänen terveytensä niin heikko, että ammattityössä\nse voisi kokonaan pilaantua. Tämän kuullessaan notaari ihaili neiti\nAngéliquen hyvää sydäntä ja siirsi ammattiopettamisen seuraavaan\nvuoteen. Eihän vielä ollut kiirettä, poika oli vasta täyttänyt\nkaksitoista vuotta.\n\nSillä aikaa kun täti Angélique tuumi ja mietti, millä keinoin\nhän eniten voisi hyötyä veljenpojastaan, alkoi Pitou ottaa\nselkoa lähiseudun metsästä, viettääkseen Villers-Cotteretsissa\nsamanlaatuista elämää kuin Haramontissa.\n\nKoko päivän tarkasteltuaan seutua hän tuli huomaamaan, että\nparhaimmat lammikot olivat Dampleuxin tien, Compiègnen tien ja\nVivièresin tien varrella ja että linturikkain seutu oli Susilehto.\n\nSuoritettuaan tämän tarkastuksen Pitou ryhtyi tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin.\n\nHelpoimmin ja tarvitsematta käyttää mitään rahasummia saattoi\nhankkia liimaa ja liimapuikkoja. Kun survoi rautatammen kuoria ja\nsen sitten huuhtoi vedellä, sai oivallista liimaa, ja liimatikkuja\nkasvoi tuhansittain koivuissa. Kellekään mitään kertomatta Pitou\nhankki itselleen tuhatkunnan keppiä ja kulhollisen parhainta liimaa,\nja eräänä päivänä otettuaan leipurilta tätinsä laskuun neljä naulaa\nleipää hän läksi aamun koittaessa ja palasi vasta yön tultua.\n\nPitou ei ollut tehnyt tällaista päätöstä edeltäpäin laskematta,\nmihin se johtaisi. Hän oli arvannut myrskyn nousevan. Vaikka hänellä\nei ollutkaan Sokrateen viisautta, tunsi hän Angélique-tätinsä\nluonnonlaadun yhtä hyvin kuin Alkibiadeen opettaja Xantippansa sisun.\n\nPitoun otaksumiset olivat oikeita, mutta hän alkoi vastustaa myrskyä\ntarjoamalla vanhallepiialle päivän metsästyksen tuloksen. Mutta hän\nei voinut edeltäpäin aavistaa, millä kohtaa salama häneen iskisi.\n\nSalama iski hänen astuessaan sisään.\n\nNeiti Angélique oli piiloutunut oven taakse, jotta veljenpoika ei\npääsisi karkaamaan. Kun hän siis astui jalallaan huoneeseen, sai hän\ntakaraivoonsa iskun, ja lähemmin tutkimatta hän tunsi, että sen antoi\nhänen tätinsä kuiva käsi.\n\nKaikeksi onneksi Pitoulla oli kova pää. Vaikka hän lyönnin\nvaikutuksesta tuskin oli horjahtanutkaan, niin hän teeskenteli,\nhoippui huoneen toiseen päähän ja vaipui lattialle, täten\nlauhduttaakseen tätiä, jonka raivo vain oli lisääntynyt, sillä hän\noli iskiessään loukannut sormensa. Kun täti kuontalo kädessään\nlähestyi häntä, veti Pitou taskustaan sen taikaesineen, jolla hän oli\npäättänyt puolustaa metsälläkäyntiään.\n\nHänellä oli kaksi tusinaa lintuja, näiden joukossa tusina punarintoja\nja puoli tusinaa rastaita.\n\nNeiti Angélique levitti silmänsä hämmästyksestä selälleen, riiteli\nvielä muodon vuoksi, mutta riidellessään sieppasi veljenpoikansa\nmetsästyssaaliin ja astuen kolme askelta lamppua kohden sanoi:\n\n\"Mitä nämä ovat?\"\n\n\"Näettehän toki, hyvä täti Angélique, mitä ne ovat\", sanoi Pitou,\n\"nehän ovat lintuja.\"\n\n\"Voiko näitä syödä?\" kysyi heti vanhapiika, joka jumalisena tietysti\noli myös herkkusuu.\n\n\"Syödäkö!\" huudahti Pitou. \"Totta kai! Punarintoja ja rastaita! Mitä\nsitten, ellei niitä!\"\n\n\"Mistä sinä, senkin onneton, olet nämä varastanut?\"\n\n\"En minä ole niitä varastanut, vaan pyydystänyt.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Suonsilmien luota.\"\n\n\"Mitä suonsilmiä ne ovat?\"\n\nPitou katsoi tätiin ihmeissään. Hän ei voinut ajatellakaan, että\nmaailmassa olisi niin huonosti kasvatettu olento, joka ei tietäisi,\nmitä suonsilmä on.\n\n\"Suonsilmäkö?\" kysyi hän. \"Sehän on suonsilmä!\"\n\n\"On kai, mutta senkin viisastelija, enhän minä tiedä, mitä suonsilmä\non.\"\n\nPitou sääli aina tietämättömiä ihmisiä ja senvuoksi selitti:\n\n\"Suonsilmä on pikkuinen lampi. Metsässä on sellaisia noin\nkolmekymmentä. Niiden ympärille pannaan liimatikkuja, ja kun linnut\ntulevat juomaan eivätkä ymmärrä vaaraa, tarttuvat ne tyhmyydessään\nkiinni.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Liimaan.\"\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän,\" sanoi täti Angélique; \"mutta kuka sinulle antoi\nrahaa?\"\n\n\"Rahaa!\" kysyi Pitou hämmästyen, sillä eihän hänellä koskaan ollut\nropoakaan; \"rahaako, täti Angélique?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Mutta millä sinä sitten ostit liimaa?\"\n\n\"Minä valmistin sitä itse.\"\n\n\"Ja liimatikkuja?\"\n\n\"Nekin tein itse.\"\n\n\"Siis linnut...\"\n\n\"Mitä, täti?\"\n\n\"Eivät maksa mitään?\"\n\n\"Minun tarvitsi vain kumartua ottamaan ne kiinni.\"\n\n\"Ja voiko suonsilmille mennä usein?\"\n\n\"Joka päivä.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Mutta ei saa mennä...\"\n\n\"Eikö saa... mitä ei saa?\"\n\n\"Mennä joka päivä.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siten pilaa.\"\n\n\"Kenet pilaa?\"\n\n\"Tietysti suonsilmän. Ymmärrättehän, täti Angélique, että linnut,\njotka on pyydystänyt...\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Mitäkö? Nehän ovat poissa suonsilmältä.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi täti.\n\nEnsimmäisen kerran tätinsä luona oleskelunsa aikana tämä tunnusti\nveljenpoikansa olevan oikeassa; siksi tämä odottamaton tunnustus\nhurmasikin Pitouta.\n\n\"Mutta\", lausui poika, \"niinä päivinä, joina ei mene suonsilmälle,\nmenee muualle. Niinä päivinä, joina ei pyydystä lintuja, pyydystää\njotakin muuta.\"\n\n\"Mitä muuta?\"\n\n\"Tietysti jäniksiä!\"\n\n\"Jäniksiäkö?\"\n\n\"Niin. Niiden liha syödään ja nahka myödään. Jäniksennahasta saa\nkaksi souta.\"\n\nTäti Angélique katsoi veljenpoikaansa ihastuneena. Hän ei koskaan\nollut tiennyt tämän ymmärtävän niin hyvin rahan ansaitsemista. Pitoun\narvo oli kohonnut hänen silmissään.\n\n\"Mutta minä kai saan myydä jäniksennahat?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Pitou, \"samoin kuin äitini Madeleine teki.\"\n\nPojan mieleen ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että hänellä olisi\noikeuksia vaatia osuudekseen metsästyssaaliista muuta kuin ruokaa.\n\n\"Ja milloin lähdet jäniksiä pyydystämään?\" kysyi neiti Angélique.\n\n\"Kun ensin olen saanut ansat valmiiksi\", vastasi Pitou.\n\n\"No, valmista ne siis.\"\n\nPitou pudisti päätänsä.\n\n\"Olethan sinä osannut tehdä liimaa ja liimatikkujakin.\"\n\n\"Osaan kyllä valmistaa liimaa ja liimatikkuja, mutta en osaa kehrätä\nmessinkilankaa; sitä saa valmiina kauppiaalta.\"\n\n\"Paljonko se maksaa?\"\n\n\"Jos ostan neljällä soulla, niin sillä valmistan pari tusinaa.\"\n\n\"Ja montako jänistä voi saada noilla parilla tusinalla?\"\n\n\"Kuinka kulloinkin sattuu luonnistamaan, neljä, viisi, kuusi ehkä,\nja ansoja voi käyttää useamman kerran, ellei vartija satu niitä\nlöytämään.\"\n\n\"Tuossa on sinulle neljä souta\", sanoi täti Angélique, \"mene ostamaan\nmessinkilankaa Dambrunilta, ja huomenna saat lähteä jäniksiä\npyydystämään.\"\n\n\"Minä menen virittämään ne huomenna\", sanoi Pitou, \"mutta vasta\nylihuomenna aamulla saan tietää, onko niihin mennyt jäniksiä.\"\n\n\"Hyvä on, mene kauppaan.\"\n\nMessinkilanka oli kaupungissa huokeampaa kuin maaseudulla; tämä\njohtui siitä, että Haramontin kauppiaat ostivat varastonsa\nVillers-Cotteretsista. Pitou sai siis kaksi tusinaa silmukoita\nkolmella soulla. Yhden soun hän toi takaisin tädilleen.\n\nTämä veljenpojan rehellisyys melkein liikutti vanhanpiian mieltä. Hän\naikoi jo lahjoittaa pojalle tämän yhden soun, jota ei ollut käytetty.\nPitoun onnettomuudeksi se oli vasaralla takoen levennetty, niin että\nse hämärissä voi käydä kahdesta sousta. Neiti Angéliquen mielestä ei\nsopinut heittää pois rahaa, joka voisi tuottaa sata prosenttia, ja\nhän pisti sen taskuunsa. Pitou oli huomannut liikkeen, mutta ei sitä\nselvitellyt. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että täti\nvoisi antaa hänelle rahaa. Hän alkoi valmistaa ansojaan.\n\nSeuraavana päivänä hän pyysi neiti Angéliquelta säkin.\n\n\"Mitä sillä teet?\" kysyi vanhapiika.\n\n\"Minä tarvitsen\", sanoi Pitou salaperäisesti.\n\nNeiti Angélique antoi pyydetyn säkin, pisti sen pohjalle leipää ja\njuustoa aamiaiseksi ja päivälliseksi, ja Pitou läksi kiireen vilkkaa\nmetsään.\n\nTäti Angélique alkoi kyniä kahtatoista punarintaa, aikoen niistä\nvalmistaa itselleen aamiaisen ja päivällisen. Hän vei kaksi rastasta\napotti Fortierille ja neljä \"Kultaisen pallon\" ravintolan isännälle,\njoka maksoi hänelle niistä kolme souta kappaleelta, lupasipa vielä\nmaksaa saman hinnan kaikista vastedes tuotavistakin.\n\nTäti Angélique palasi säteilevänä kotiaan. Taivaan siunaus oli tullut\nhänen taloonsa Pitoun mukana.\n\n\"Toden totta\", sanoi hän syödessään punarintoja, jotka olivat lihavia\nja maukkaita, \"hyvä työ saa aina palkinnon.\"\n\nIllalla Ange palasi. Hänen säkkinsä oli kovin pullollaan. Tällä\nkertaa ei täti Angélique odotellut oven takana, vaan kynnyksellä.\nTervetuliaisiksi poika ei saanut lyöntejä, vaan irvistyksen, joka\nnäytti melkein hymyilyltä.\n\n\"Tässä minä olen!\" sanoi Pitou astuessaan huoneeseen varmasti,\nniinkuin ainakin hyvän päivätyön tehnyt.\n\n\"Sinä ja säkkisi\", sanoi täti Angélique.\n\n\"Minä ja säkkini\", vahvisti Pitou.\n\n\"Ja mitä säkissäsi on?\" kysyi täti Angélique uteliaana ojentaen\nkätensä.\n\n\"Täällä on silmuja\" [Niille lukijoillemme, jotka eivät tunne\nmetsästäjien kieltä yhtä hyvin kuin me, ilmoitamme, että näillä\ntarkoitettiin pyökin hedelmiä. Niistä tehdään jokseenkin hyvää öljyä;\nköyhille ne ovat kahtena vuoden kuukautena kuin taivaasta pudonnutta\nmannaa. -- _Tekijä_.], vastasi Pitou.\n\n\"Silmujako?\"\n\n\"Niin juuri. Ymmärrättehän, että jos ukko Lajeunesse, metsänvartija,\nolisi nähnyt minun kuljeksivan hänen alueillaan ilman säkkiä, olisi\nhän heti kysynyt: 'Mitä sinä, pikku maankiertäjä, täällä teet?' Ja\nvarmasti hän olisi epäillyt jotakin. Mutta jos hän kysyy minulta\nsilloin, kun minulla on säkkini, niin vastaan: 'Olen tullut silmuja\nkeräämään, vai onko niiden kokoaminen kiellettyä?' -- 'Ei ole.' --\n'No niin, ellei se ole kiellettyä, ei teillä ole mitään sanottavaa.'\nJos ukko Lajeunesse sanoisi jotakin, niin hän olisi väärässä.\"\n\n\"Sen sijaan, että olisit virittänyt ansat, oletkin siis keräillyt\nsilmuja, laiskuri!\" huudahti täti Angélique, joka veljenpoikansa\nvarokeinojen takia luuli menettävänsä jänikset.\n\n\"En suinkaan, minä viritin ansat kootessani silmuja, joten hän ei\nmitään tiennyt minun hommistani.\"\n\n\"Eikö hän sanonut mitään?\"\n\n\"Kyllä hän sanoi: 'Vie terveisiä tädillesi.' Eikö ukko Lajeunesse ole\nkunnon mies?\"\n\n\"Mutta jänikset?\" kysyi täti Angélique, joka ei voinut luopua\naikaisemmasta ajatuksestaan.\n\n\"Jäniksetkö? Keskiyöllä nousee kuu, ja minä menen kello yhden aikaan\nkatsomaan, ovatko ne menneet ansaan.\"\n\n\"Minne menet?\"\n\n\"Metsään.\"\n\n\"Mitä, menetkö sinä kello yhden aikaan yöllä metsään?\"\n\n\"Menen.\"\n\n\"Etkä pelkää?\"\n\n\"Mitä minä pelkäisin?\"\n\nTäti Angélique ihastui Pitoun rohkeuteen, niinkuin oli ihmetellyt\nhänen älykkyyttäänkin.\n\nPitou oli täydellinen luonnonlapsi eikä siis tiennyt mitään siitä\nteennäisestä pelosta, joka vaivaa kaupunkilaislapsia.\n\nKeskiyöllä hän lähti ja hiipi pitkin hautuumaan aitoviertä taaksensa\nkatsomatta. Viattomana lapsena hän ei ollut edes rohkeimmissa\najatuksissaan loukannut Jumalaa eikä ihmisiä; hän ei siis pelännyt\nkuolleita eikä eläviä.\n\nHän pelkäsi vain yhtä olentoa. Tämä oli ukko Lajeunesse. Senvuoksi\nhän tekikin kierroksen, jotta ei kulkisi hänen asuntonsa ohitse. Kun\novet ja ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki valot sammutetut,\ntahtoi Pitou päästä selville siitä, oliko vartija kotona vai\nmetsässä, ja alkoi haukkua niin erehdyttävällä tavalla, että\nukko Lajeunessen mäyräkoira Ronflot päästi kovan rähäkän ja tuli\nnuuskimaan portin alitse.\n\nNyt Pitou oli turvallinen. Jos Ronflot kerran oli kotona, niin oli\nukko Lajeunessekin. Ronflot ja Lajeunesse olivat erottamattomia, ja\njos näki toisen, niin voi olla varma siitä, että vähän ajan päästä\nnäki toisenkin.\n\nPitou läksi siis rauhallisena metsään. Ansat olivat toimineet hyvin:\nkaksi jänistä oli mennyt niihin ja kuristunut.\n\nPitou pisti jänikset liian väljän takkinsa taskuihin, joka vuoden\npäästä oli hänelle vallan liian pieni, ja palasi tätinsä luo.\n\nVanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän\noli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla\nviikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän\nvoinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä\npoika toi mukanaan.\n\n\"Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda\nenempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita.\"\n\nTäti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta\nvapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja\nsulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan\nollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.\n\nSitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään\nlevolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja\ntämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.\n\nKahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella.\nHän sai kolme jänistä.\n\nKaksi joutui niistä \"Kultaisen pallon\" ravintolaan ja kolmas\npappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka\ntaas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.\n\nTähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique\noli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää.\nTosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä\nVillers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan\nodottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa,\nlopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.\n\nTohtori Gilbert lähetti kirjeen New Yorkista. Amerikkaan tultuaan ei\nkunnon filosofi ollut unohtanut pientä holhokkiaan. Hän kirjoitti\nnotaari Niguetille kysyen, oliko hänen määräyksiään noudatettu, ja\nvaatien sitoumuksen täyttämistä, ellei sitä ollut tehty, tai sen\nrikkomista, ellei sitä tahdottu noudattaa.\n\nAsia oli vakava. Notaarin kunnia oli kysymyksessä. Hän tuli täti\nPitoun luo kädessään tohtorin kirje ja vaati annetun lupauksen\npikaista täyttämistä.\n\nMitään väistämiskeinoa ei ollut olemassa, sillä Pitoun huonoon\nterveyteen ei voinut vedota, koska hänen ulkomuotonsa todisti\npäinvastaista. Pitou oli pitkä ja laiha, mutta olivathan kasvavat\npuutkin metsässä pitkiä ja laihoja ja jaksoivat silti erinomaisen\nhyvin.\n\nNeiti Angélique pyysi viikon aikaa miettiäkseen, minkä toimialan hän\nvalikoisi veljenpojalleen.\n\nPitou oli yhtä alakuloinen kuin tätikin. Nykyinen ammatti oli hänen\nmielestään oivallinen, eikä hän muuta kaivannut.\n\nKoko viikkoon eivät tulleet suonsilmät eivätkä salametsästys\nkysymykseenkään. Sitäpaitsi oli talvi, ja talvella linnut saavat\njuotavaa mistä tahansa; sitten alkoi sataa lunta, eikä Pitou\nuskaltanut mennä virittämään ansojaan. Lumeen jäi jäljet, ja Pitoulla\noli sellaiset jalat, että ukko Lajeunesse vuorokauden kuluessa voisi\npäästä selville siitä, kuka ovela lintumies oli ollut tyhjentämässä\nhänen vartiopiiriänsä.\n\nTällä viikolla täti Angéliquen kynnet taas kasvoivat. Pitou tutustui\njälleen entiseen täti Angéliqueen, jota hän oli pelännyt ja jossa\nvoitonhimo, hänen tekojensa suurin vaikutin, oli joksikin aikaa\nsiloittanut käpälät.\n\nMitä pitemmälle aika kului, sitä äreämmäksi kävi eukon mieliala.\nPitou oli viidentenä päivänä pyytämäisillään tätiä valikoimaan vaikka\nminkä toimialan, samapa tuo hänestä, kun vain tämä kiusallinen\nolotila tädin seurassa päättyisi.\n\nÄkkiä sai kiusaantunut poika loistavan ajatuksen. Hän saavutti siten\nrauhan, joka tädiltä oli puuttunut näinä kuutena päivänä.\n\nHänen ajatuksensa oli päässä apotti Fortierin kouluun, päästä\nvapaaoppilaaksi, koska hän oli köyhä, ja saada hänen ylhäisyytensä\nOrleansin herttuan perustama apuraha. Tällä tavalla ei oppi\nmaksaisi mitään täti Angéliquelle, ja olihan apotti Fortierin\nvelvollisuus tädin hänelle kuuden kuukauden aikana tavantakaa tuomien\npunarintojen, rastaiden ja jänisten vuoksi tehdä jotakin hyvää\nkirkkonsa tuolien vuokraajan veljenpojalle. Tällä tavalla Ange voisi\nhyödyttää tätiään nykyhetkenä ja vastedeskin.\n\nAnge pääsikin kouluun ilmaiseksi. Apotti oli kunnon mies, jolla ei\nollut itsekkäitä vaatimuksia, -- joka jakoi tietonsa henkisesti\nja rahansa ruumiillisesti köyhille. Mutta yhdessä suhteessa\nhän oli tiukka: kielioppivirheet saivat hänet raivoihinsa, ja\nlausekompastuksista hän joutui suunniltaan. Tässä suhteessa hän\nei erottanut ystäviä eikä vihamiehiä, ei köyhiä eikä rikkaita, ei\nmaksavia eikä vapaaoppilaita. Hän iski tiukan puolueettomasti ja\nlakedaimonilaisen jyrkästi, ja kun hänellä oli vahvat kädet, löi hän\nmyös oikein lujasti. Vanhemmat tiesivät ja tunsivat tämän; he saivat\nitse valita, lähettivätkö lapsensa hänen kouluunsa vai eivätkö,\nmutta jos kerran lähettivät, niin saivat uskoa ne kokonaan hänen\nhuostaansa, sillä kaikkiin äitien valituksiin apotti vastasi sillä\nlauseella, jonka hän oli kaivertanut lätkään ja patukan varteen: \"Ken\nrakastaa, hän rankaisee.\"\n\nTätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin\noppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään\nPitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti\nAngélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo\nilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin\nvaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori\nvaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique\nhankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja\nmissä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi\nSebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.\n\nSaihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut\nilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää,\nniin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän\nharrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin\nhänen suuri opettajansa: \"Sallikaa lasten tulla minun tyköni.\" Mutta\nnäissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa\nvitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona,\njoka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina:\nlapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.\n\nUusi oppilas astui luokkaan kainalossaan laatikko, kädessään sarvinen\nmustesäiliö ja korvansa takana pari kolme hanhensulkakynää. Laatikon\ntehtävänä oli korvata jollakin tavoin pulpetti. Mustesäiliön\noli kauppias lahjoittanut, ja kynät oli täti Angélique poiminut\nkäydessään notaari Niguetin luona.\n\nAnge Pitou otettiin vastaan sillä herttaisella veljellisyydellä, joka\nlapsissa alkaa ja aikuisissa jatkuu, nimittäin pilkkahuudoilla. Koko\nluokka ilkkui. Kaksi oppilasta sai jälki-istumista Pitoun vaalean\ntukan tähden ja kaksi hänen merkillisten polviensa vuoksi, joista jo\nolemme kertoneet. Viimeksimainitut oppilaat olivat sanoneet, että\nPitoun jalat muistuttivat kaivon köysiä, joihin oli tehty solmu.\nTämä vertaus herätti iloa, kulki oppilaasta toiseen, herätti yleisen\nriemun ja siis apotti Fortierin pahastuksenkin.\n\nKun Pitou päivällisen aikaan poistui istuttuaan neljä tuntia\nluokassa, puhumatta kellekään sanaakaan, tekemättä muuta kuin\nhaukotellut laatikkonsa takana, oli hänellä jo kuusi kiivasta\nvihamiestä luokalla, ja nämä vihamiehet olivat sitä kiivaammat, kun\nhän ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. He vannoivat lieden ääressä,\njoka luokkahuoneessa edusti isänmaanalttaria, pyhän valan, että\ntoiset repisivät vaalean tukan hänen päästänsä, toiset iskisivät\nnyrkillään hänen sinisiin silmiinsä ja toiset taas oikoisivat hänen\nväärät polvensa.\n\nPitoulla ei ollut aavistustakaan näistä vihamielisistä tunteista.\nLähtiessään hän kysyi eräältä toveriltansa, miksi kuusi jäi jäljelle,\nvaikka kaikki muut poistuivat.\n\nNaapuri muljautti silmäänsä Pitouhun, sanoi häntä kantelijaksi ja\npoistui haluamatta ryhtyä hänen kanssaan keskusteluun.\n\nPitou tuumi, miten häntä voitiin sanoa kantelijaksi, kun hän koko\npäivänä ei ollut haastanut sanaakaan. Mutta hän oli koulussa\nollessaan kuullut sekä oppilaiden että apotti Fortierin puhuvan niin\npaljon käsittämättömiä asioita, että hän liitti tämänkin niihin,\njotka olivat hänen ymmärryksensä ulkopuolella.\n\nNähdessään Pitoun palaavan innostui täti Angélique tiedustelemaan,\nmillaista oli ollut opetus, jonka puolesta hän oli valmis niin paljon\nuhraamaan, ja kysyi, mitä poika oli oppinut.\n\nPitou vastasi oppineensa vaikenemaan. Vastaus oli Pytagoraan\noppilaan arvoinen. Mutta pytagoralainen olisi antanut vastauksensa\nviittilöimällä.\n\nUusi oppilas palasi ehtoopuolella kouluun jokseenkin mielellään.\nAamupäivän olivat oppilaat käyttäneet tutkiakseen Pitoun ruumiillista\nasua, iltapäivän käytti opettaja tutkiakseen hänen sieluansa.\nTarkastuksen päätettyään oli apotti Fortier varma siitä, että\nPitousta voisi tulla uusi Robinson Crusoe, mutta tuskin toista\nFontenellea tai Bossuetia.\n\nKoko tämän iltapäivän aikana, joka uuvutti vastaista seminaarilaista\nenemmän kuin aamupäivä, jälki-istumista saaneet oppilaat monta kertaa\npuivat hänelle nyrkkiä. Kaikissa sivistyneissä ja sivistymättömissä\nmaissa pidetään tätä uhkauksen merkkinä. Pitou oli siis varuillaan.\n\nSankarimme ei ollutkaan erehtynyt. Koulusta lähdettäessä oikeammin\nsanoen päästyään koulun rajojen ulkopuolelle, ilmaisivat nämä kuusi\noppilasta suoraan, että Pitou saisi maksaa heille kahden tunnin\njälki-istumisen kulut, korot ja pääoman.\n\nPitou ymmärsi, että nyt oli tulossa kaksintaistelu nyrkkikamppailuna.\nVaikka hän ei ollutkaan lukenut Aeneidin kuudetta kirjaa, missä nuori\nCares ja vanha Entellos troijalaisten pakolaisten suureksi iloksi\nryhtyvät tähän puuhaan, tunsi hän tämän homman, sillä se ei ollut\nihan vieras hänen kotikylänsä pojille. Hän selitti siis olevansa\nvalmis siihen vastustajansa kanssa, joka halusi ryhtyä ensimmäiseksi\nurakkaan, ja sen jälkeen tappelevansa kaikkien muiden kanssa. Tämä\njulistus herätti jokseenkin suurta kunnioitusta vastatullutta\noppilasta kohtaan.\n\nPitoun ehtoihin suostuttiin. Tehtiin piiri, ja taistelevat heittivät\npois liivinsä ja takkinsa ja lähestyivät toisiaan.\n\nOlemme puhuneet Pitoun kourista. Näitä kouria ei mielellään katsellut\neikä niiden voimaa suinkaan mielellään tuntenutkaan. Pitou heilutti\nkummankin käsivartensa päässä lapsen pään kokoista nyrkkiä, ja vaikka\nnyrkkeily ei vielä ollutkaan tullut käytäntöön Ranskassa eikä siis\nPitoulla ollut alkeellisimpiakaan tietoja tässä taidossa, onnistui\nhänen kuitenkin iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella\nvoimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä,\nikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.\n\nToinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä\ntaistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei\nsiis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää,\nja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla\nheti iskun pätevyyden.\n\nKolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt\nvähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.\n\nJoukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän\npalasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.\n\nKun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen\nsilmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena,\npani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat\nhyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain\nsivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan\nkouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli\nsaanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän\nhäiriön.\n\nApotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa\nsielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti\nFortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista\nkolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.\n\nNämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan\naatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun\napotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi\nehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä\nkyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi\nkaksinkertaisen rangaistuksen.\n\nMutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin\nkantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi\nhän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille,\njotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa\nymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen\nsalaperäisyyden ja yllätykset.\n\nPitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain\naamiaiseen ja illalliseen.\n\nVäärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan\ntyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin\nankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.\n\nMutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään\nilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä\nkunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat\nnyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.\n\nTästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin\ntoistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat\nyhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi\nannettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa\nenemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.\n\nMutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka\njohtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta\njääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin\njälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.\n\nKuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin\nnimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien\nosastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain\nkaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä\noli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja\nsammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän\nniiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.\n\nViikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän\ntarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin\nyleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I:n vaakunaan,\nja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet\nrakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta\nmuuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän\npäättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli\nnimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka\nrunoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina\nkaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia\nrunoilijoita.\n\nSaatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja.\nMutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen.\nTämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, että\nkameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.\n\nPäästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.\n\nLoput kaksi kolmannesta kaikista jälki-istumisistaan sai Pitou\nkirottujen kieli- ja lausevirheitten tähden, joita rehoitti hänen\nkirjoituksissaan yhtä tiheässä kuin rikkaruohoja pellossa.\n\nTorstai- ja sunnuntaipäivät olivat lupapäiviä; ne Pitou käytti\nlintujen pyydystämiseen ja salametsästykseen. Mutta kun Pitou yhä\nkasvoi, kun hän oli viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, vaikka vasta\nviidentoista vanha, tapahtui muuan seikka, joka hiukan käänsi hänen\nhuomiotansa tavallisista puuhista.\n\nMatkallaan Susilehtoon hän meni Pisseleun kylän kautta, mikä on ehkä\nantanut nimen kauniille Anne d'Heillylle, Frans I:n rakastajattarelle.\n\nTässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon\nkynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi\nsen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen,\nvirkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin\nristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.\n\nPitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi\nrohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä\ntervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa\ntämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:\n\n\"Hyvää päivää, neiti Catherine.\"\n\nCatherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa.\nVanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt\npojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine\nhuomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä\nmennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine\ntaas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou\nvuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.\n\nVähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou\nlahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset.\nSeurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle\ntämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta\nosakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen\nmennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja\ntai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa\nkiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.\n\nSeurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä\nyhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.\n\nTäti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet\noveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai\npuunkoloista.\n\nSurressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä\nkaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique\niloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa\nvoisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme\nvuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma\noli päästä papin taloudenhoitajaksi.\n\nTäytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran\nolisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä\ntaloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin\npaljon hänen hyväkseen.\n\nVanhanpiian kultaisia unelmia häiritsi vain se, että hänen puhuessaan\nasiasta apotti Fortierille tämä kohautti olkapäitänsä ja sanoi:\n\n\"Rakas neiti Pitou, päästäkseen papiksi pitäisi veljenpoikanne tutkia\nvähemmän luonnontieteitä ja enemmän sellaisia teoksia kuin _De viris\nillustribus_ tai _Selectae e profanis scriptoribus._\"\n\n\"Mitä se tarkoittaa?\" kysyi neiti Angélique.\n\n\"Että hän tekee liian paljon kielivirheitä ja hirveän paljon\nlausevirheitä\", vastasi apotti Fortier.\n\nTämä vastaus herätti neiti Angéliquessa epävarmuutta ja surua.\n\n\n\n\nIV\n\nKUINKA LAUSEVIRHE JA KAHDEKSAN KIELIVIRHETTÄ SAATTAA VAIKUTTAA\nIHMISEN ELÄMÄÄN\n\n\nMeidän oli kerrottava kaikki nämä yksityiskohdat, jotta lukijamme,\nvaikkakin luotamme hänen terävään älyynsä, voisi ymmärtää, mihin\nkamalaan asemaan Pitou joutui, kun hänet oli koulusta potkittu.\n\nHänen toinen käsivartensa roikkui sivulla, toisella hän piteli\nlaatikkoaan tasapainossa päänsä päällä, ja korvissa soivat\nvielä apotti Fortierin haukkumasanat. Hän asteli Pleuxia kohden\ntäydellisesti tyrmistyneenä.\n\nLopulta muuan ajatus leimahti pojan aivoissa, ja hänen huuliltaan\npääsi kolme sanaa, jotka täydelleen kuvasivat, mitä hänen mielessään\nliikkui:\n\n\"Hyvä Jumala! Täti!\"\n\nMitä hän sanoisikaan täti Angéliquelle, jonka kaikki kauniit unelmat\nolivat kärsineet haaksirikon!\n\nAnge ei tiennyt eukon aikeista sen enempää kuin uskollinen ja viisas\nkoira tietää isäntänsä ajatuksista tarkastamalla kasvojen ilmeitä.\nVaisto on verraton opastaja, se ei koskaan vie harhaan. Järkeilyn voi\nsen sijaan mielikuvitus usein viedä väärälle tolalle.\n\nAnge Pitoun mietiskelyn lopputuloksena, minkä ilmaisuna oli hänen\nhuuliltaan puhjennut valitus, oli se, että hän varsin hyvin\ntiesi tädin tulevan peräti tyytymättömäksi saadessaan kuulla\npahat uutiset... Hän tiesi kokemuksesta, mikä oli seurauksena\nneiti Angéliquen tyytymättömyydestä. Mutta kun tällä kertaa\ntyytymättömyyden syyt olivat arvaamattoman suuret, kasvaisi\nrangaistuskin epäilemättä pelottavaksi.\n\nTällaiset kamalat tunteet mielessään Pitou saapui Pleuxiin. Hän oli\ntarvinnut melkein neljännestunnin kävelläkseen apotti Fortierin\nisolta portilta kadunkulmaan, vaikka välimatkaa oli ainoastaan\nkolmesataa askelta.\n\nTällä hetkellä kirkontornin kello löi yksi. Hän huomasi viipyneensä\nkokonaisen tunnin keskustellessaan viimeisen kerran apotti Fortierin\nkanssa ja kävellessään kotia kohden, ja että jo kolmetoista minuuttia\nsitten oli kulunut loppuun se aika, jonka kuluessa täti tarjosi\nhänelle päivällistä.\n\nOlemme kertoneet, mitä eukko oli keksinyt rangaistakseen häntä\njälki-istumisesta ja estääkseen häntä innoissaan juoksemasta jonnekin\nmuualle. Tällä tavalla hän vuoden kuluessa saattoi säästää Pitoun\npäivällisistä kuusikymmentä.\n\nMutta tällä kertaa ei koulupoika ajatellut päivällisensä\nmenettämistä. Vaikka aamiainen olikin ollut kovin laiha, niin pojan\nsydän oli niin täynnä, ettei hän tuntenut vatsansa tyhjyyttä.\n\nTietäähän jokainen koululainen, että kauhein rangaistus, mikä voi\nhäntä kohdata, on se, että hän oleilee jossakin luvattomassa sopessa,\nsaatuaan lähtöpassit koulusta. Hänen on silloin pakko lopullisesti\npysytellä koulusta poissa, vaikka toverit vihkoinensa ja kirjoineen\nmenevät tavalliseen koulutyöhönsä. Vihattu koulu alkaa sellaisina\npäivinä vaikuttaa tavattomalla voimalla. Koulupoika alkaa täydellä\ntodella pohtia läksyjä ja kirjoituksia, joista hän sitä ennen ei\nole välittänyt vähääkään. Paljon on yhteistä tällaisen karkoitetun\noppilaan ja epäuskonsa tähden kirkon pannaan julistetun henkilön\nvälillä, jolla ei ole enää oikeutta mennä kirkkoon, vaikka hän nyt\nkiihkeästi haluaa kuulla messua.\n\nMitä lähemmäksi hän tuli tätinsä asuntoa, sitä kamalammalta tuntui\nsiellä oleskelu. Siksi hänen mielestään koulu oli jonkinmoinen\nmaallinen paratiisi, josta apotti Fortier enkelinä oli hänet\nkarkoittanut, leimuavan miekan sijasta heiluttaen kädessään pamppua.\n\nVaikka Pitou astelikin verkkaan, vaikka hän aina kymmenen askeleen\npäässä seisahtui ja nämä pysähtymiset venyivät sitä pitemmiksi, mitä\nlähemmäksi hän tuli tätinsä pelottavaa asuntoa, niin täytyihän hänen\nkuitenkin viimein päätyä perille. Pitou saapui talon kynnykselle\nlaahustaen ja hieroen kättänsä housuihin.\n\n\"Minä olen niin kovasti sairas, täti Angélique\", sanoi hän\nvälttääkseen pilkkaa tai soimauksia, ehkä myös koettaen saada tädissä\nheräämään sääliä.\n\n\"Hyvä on\", sanoi täti Angélique, \"kyllä minä tuon sairauden tunnen,\nja sen voi parantaa hyvin helposti, jos siirtää kellonviisaria\npuolitoista tuntia taaksepäin.\"\n\n\"Ei se auta, hyvä Jumala\", sanoi Pitou katkerasti, \"sillä minun ei\nole vähääkään nälkä.\"\n\nTäti Angélique hämmästyi ja tuli melkein levottomaksi. Sairaus tekee\nsekä hyvät äidit että pahat levottomiksi; hyvät äidit pelkäävät\nsairauden vaaroja, pahat pelkäävät sen tuottavan menoja.\n\n\"Mikä sinun on, kerrohan?\" kysyi vanhapiika.\n\nKuullessaan nämä sanat, vaikka niitä ei lausuttukaan millään hellällä\näänellä, purskahti Pitou itkuun, ja täytyy tunnustaa, että se ilme,\njoka tuli hänen kasvoilleen, kun hän siirtyi valituksesta itkuun, oli\nrumin irvi, mitä saattaa ajatella.\n\n\"Hyvä täti, minua on kohdannut hyvin suuri onnettomuus\", sanoi hän.\n\n\"Mikä?\" hätääntyi täti.\n\n\"Herra apotti on ajanut minut pois!\" huudahti Pitou, ruveten\nankarasti pillittämään.\n\n\"Ajanut pois?\" kertasi neiti Angélique kuin ei olisi oikein\nymmärtänyt.\n\n\"Niin, täti.\"\n\n\"Ja mistä hän on ajanut pois?\"\n\n\"Koulusta.\"\n\nJa Pitou alkoi yhä kiivaammin itkeä.\n\n\"Koulustako?\"\n\n\"Niin, täti.\"\n\n\"Siis tutkinnot, kilpailut, apurahat, seminaarit ovat jääneet\nsikseen?\"\n\nPitoun niiskutus muuttui ulvonnaksi. Neiti Angélique katsoi häneen\nkuin tahtoisi veljenpoikansa sydämen pohjalta lukea poisajamisen\nsyvimmät syyt.\n\n\"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen ollut metsästämässä\", sanoi hän.\n\"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen maleksinut ukko Billotin talon\nlähettyvillä. Hyi, tuleva apotti!\"\n\nAnge pudisti päätään.\n\n\"Valehtelet!\" huudahti täti, jonka raivo lisääntyi hänen huomatessaan\njutun vakavaksi. \"Valehtelet! Viime sunnuntaina viimeksi nähtiin\nsinun kävelevän Catherinen kanssa 'Huokausten käytävää' pitkin.\"\n\nNeiti Angélique itse valehteli, mutta ainahan tekohurskaat ovat\npitäneet sitä oikeutenansa, noudattaen jesuiittain lauselmaa: \"Aina\non luvallista esittää väärää, saadakseen tietää toden.\"\n\n\"Minua ei kukaan ole nähnyt 'Huokausten käytävällä', se ei ole\nmahdollista. Me kävelimme kasvihuoneen puolella.\"\n\n\"Onneton poika, siis olit kuitenkin hänen seurassaan!\"\n\n\"Mutta, täti\", sanoi Ange punastuen, \"eihän nyt ole puhetta neiti\nCatherinesta.\"\n\n\"Niin, sano sinä häntä vain neidiksi, salataksesi riettaat aikeesi!\nMutta minä kerron kaikki tuon heiskaleen rippi-isälle.\"\n\n\"Mutta, täti, minä vannon, että neiti Catherine ei ole mikään\nheiskale.\"\n\n\"Ahaa, sinä puolustat häntä, sillä puolustaaksesi itseäsi. Hyvä, te\nolettekin siis yksissä juonissa, sitä parempi vain. Minne me, hyvä\nJumala, joudummekaan!... Kuudentoista ikäiset lapset!\"\n\n\"Emme me vedä laisinkaan yhtä köyttä, vaan Catherine ajaa minut aina\npois.\"\n\n\"Huomaatkos, kuinka sinä ilmaiset kaikki! Nyt jo sanot häntä vain\nCatherineksi. Senkin tekopyhä, hän ajaa sinut pois... silloin kun\nmuut näkevät.\"\n\n\"Kas\", sanoi Pitou äkkiä ilahtuen, \"kas sitä en tullut koskaan\najatelleeksi.\"\n\n\"Siinä näet!\" sanoi täti käyttäen hyväkseen veljenpoikansa viatonta\nhuudahdusta, voidakseen hänelle todistaa, että niissä väleissä oli\njotakin luvatonta tekeillä, \"mutta odotetaanhan, kyllä minä tämän\njärjestän. Apotti Fortier on hänen rippi-isänsä. Minä pyydän häntä\ntoimittamaan sinut telkien taakse kahdeksi viikoksi vedelle ja\nleivälle. Ja mitä neiti Catherineen tulee, niin joutukoon vaikka\nluostariin, hillitäkseen kiihkoansa sinua kohtaan. Ja sinne hän vielä\njoutuukin. Me lähetämme hänet Saint-Rémyhyn.\"\n\nEukko lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, että\nPitou värisi.\n\n\"Hyvä täti\", sanoi hän pannen kätensä ristiin, \"erehdytte kokonaan\nluullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua\nkohdanneen onnettomuuden.\"\n\n\"Irstaus on kaikkien paheiden äiti\", keskeytti juhlallisesti neiti\nAngélique.\n\n\"Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden,\nettä olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon\nlausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä\naina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut\nkaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen.\"\n\n\"Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan\napurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään\nsinun taloudenhoitajattareksesi?\"\n\n\"Ette, hyvä täti.\"\n\n\"Ja mitä sinusta sitten tulee?\" kysyi täti kauhuissaan.\n\n\"En tiedä.\" Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. \"Mitä sallimus\nmäärää!\" lisäsi hän.\n\n\"Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu\" huudahti\nneiti Angélique. \"Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi,\nkuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa.\"\n\n\"Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia,\nennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt\nsinne asti.\"\n\n\"Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta.\nSenkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin\nfilosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissut\n_Nunnan_.\"\n\nNeiti Angélique teki ristinmerkin.\n\n_\"Nunnan?\"_ kysyi Pitou; \"mikä se on?\"\n\n\"Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!\"\n\n\"Vannon, etten ole lukenut!\"\n\n\"Senvuoksi et välitä kirkosta.\"\n\n\"Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta.\"\n\n\"Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee.\"\n\n\"En suinkaan, täti, minä vain vastaan.\"\n\n\"Hän on hukassa!\" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja\nvaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.\n\nHänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä\nolen hukassa!\n\nVaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin\npontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan\nasiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.\n\nPitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua\nhän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa\nkyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti\naikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.\n\nNeljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti\nkäyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut.\nHän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja\notti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten\nhän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä,\nsillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.\n\nTämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen\näitinsä saapuisi.\n\nNeiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan\nhän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun\npäästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu\nkummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän\noli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.\n\nNuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle\nja jatkoi matkaansa.\n\nPitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.\n\nTätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika\najatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt\nneiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin\nluota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.\n\nAnge heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen,\njoka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa\ntäti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä\nkauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja\nkerros valkoista juustoa.\n\nNeiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan.\nAngélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan.\nAngélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivän\nja läksi juoksemaan mitään selittämättä.\n\nNämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät,\nettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.\n\nNeiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli\nlukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän\njoudutti pakoaan.\n\nTästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei\nmitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.\n\n\n\n\nV\n\nMAALAISFILOSOFI\n\n\nPitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen\nkintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin\nulkopuolelle.\n\nKääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään\nhevosen takapuoleen.\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi,\n\"minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä\ntulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte.\"\n\n\"Voi, neiti Catherine\", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen,\neikä nuoren tytön kysymykseen. \"Voi, neiti Catherine, mikä\nonnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!\"\n\n\"Jeesus, ihanhan te peloitatte minua\", sanoi nuori tyttö seisauttaen\nhevosensa keskellä tietä. \"Mitä on tapahtunut, herra Ange?\"\n\n\"Se\", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden,\n\"ettei minusta tulekaan pappia.\"\n\nMutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuin\nPitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.\n\n\"Vai ei teistä tulekaan pappia?\";\n\n\"Ei\", kertasi typertynyt Pitou, \"se näyttää mahdottomalta.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi\", sanoi Catherine.\n\n\"Soturiko?\"\n\n\"Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua\nepätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä\nkuolleen.\"\n\n\"Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän\najaa minut pois\", sanoi Pitou heltyen.\n\n\"Sepä vahinko\", virkkoi neiti Billot nauraen; \"ette siis saakaan\njäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen.\"\n\nJa Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui\nloukkaavalta.\n\n\"Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!\" jatkoi hän\nepätoivoissaan.\n\n\"Kuulin kyllä, sitä parempi\", sanoi vain Catherine.\n\n\"Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti\nBillot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten\nvastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää.\"\n\n\"Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos\ntodellinen onnettomuus kohtaisi teitä?\"\n\n\"Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis\ntiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!\"\n\n\"Sitä parempi vain!\" sanoi Catherine.\n\nPitou ei käsittänyt tästä yhtään mitään.\n\n\"Mistä saan ruokaa!\" sanoi hän. \"Ja ihmisenhän täytyy saada syödä,\nainakin minun, jota aina vaivaa nälkä.\"\n\n\"Ettekö siis halua tehdä työtä, herra Ange?\"\n\n\"Tehdä työtä! Mitä työtä? Herra Fortier ja tätini ovat senkin\nseitsemän kertaa vakuuttaneet minulle, etten kelpaa mihinkään. Jospa\nolisivat panneet minut puusepän tai vaunusepän oppiin, sensijaan että\nkoettivat minusta tehdä pappia! Katsokaahan, neiti Catherine, toden\ntotta\", sanoi Pitou tehden epätoivoisen liikkeen, \"toden totta minua\npainaa kirous.\"\n\n\"Kyllähän\", sanoi nuori tyttö, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin\nmuutkin Pitoun surullisen elämäntarinan, \"kyllähän kaikessa tuossa,\nmitä sanotte, herra Ange, on totta, mutta... mutta miksi ette\nmenettele määrätyllä tavalla?\"\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi Pitou takertuen neiti Billotin aloittamaan\nehdotukseen samoin kuin hukkuva tarttuu rantapajun oksaan. \"Millä\ntavalla?\"\n\n\"Olihan teillä suosija.\"\n\n\"Tohtori Gilbert.\"\n\n\"Olittehan hänen poikansa luokkatoveri, koska hän kävi samoin kuin\ntekin koulua apotti Fortierin luona.\"\n\n\"Niin kylläkin, ja monta kertaa olen pelastanut hänet saamasta\nselkäänsä.\"\n\n\"No, miksi ette siis käänny hänen isänsä puoleen? Hän ei suinkaan\njätä teitä pulaan.\"\n\n\"Miksen sitä tekisi, jos tietäisin, minne hän on joutunut. Mutta ehkä\nisänne, neiti Billot, sen tietää, koska tohtori Gilbert on hänen\ntilansa omistaja.\"\n\n\"Minä tiedän, että hän lähetti osan vuokrasta Ameriikkaan ja toisen\nosan eräälle asianajajalle Pariisiin.\"\n\n\"Oi\", huokasi Pitou, \"Ameriikkaan, se on kovin kaukana.\"\n\n\"Lähtisittekö Ameriikkaan?\" virkahti nuori tyttö hätkähtäen tästä\nmahdollisuudesta.\n\n\"Minäkö, neiti Catherine? En koskaan, en koskaan! En. Jos vain\ntietäisin, mistä saan ruokaa, niin viihtyisin oikein hyvin Ranskassa.\"\n\n\"Se on hyvä\", lausui neiti Billot.\n\nPitou loi katseensa maahan. Nuori tyttö oli vaiti. Tätä vaitioloa\nkesti jonkun aikaa. Pitou oli vaipunut unelmiin, jotka olisivat\nsuuresti hämmästyttäneet niin loogillista miestä kuin apotti\nFortieria.\n\nNäiden unelmien alku oli hämärä, mutta sitten ne kirkastuivat,\nsenjälkeen ne uudelleen himmenivät, vaikka leimauttivat välkettä kuin\nsalamat, joiden alkua ei tiedä, joiden lähde pysyy salassa.\n\nCadet oli lähtenyt astelemaan eteenpäin, ja Pitou käveli Cadetin\nvieressä nojaten toisella kädellään sen selässä olevaan vasuun. Neiti\nCatherinekin oli mietteissään samoin kuin Pitou hän antoi ohjasten\nriippua pelkäämättä, että hevonen riistäytyisi karkuun. Tiellä\nei ollutkaan mitään peloittavia kummituksia, eikä Cadet kuulunut\nHippolytoksen hevosen luokkaan.\n\nPitou seisahtui koneellisesti, kun hevonenkin seisahtui. He olivat\nsaapuneet maatilalle.\n\n\"Kas, sinäkö se oletkin, Pitou!\" huudahti kookkaan näköinen mies\nseisoessaan lätäkön luona, josta hän juotti hevostaan.\n\n\"Minä tässä olen, hyvä Jumala, minä juuri.\"\n\n\"Pitou-parkaa on jälleen onnettomuus kohdannut\", ilmoitti nuori\ntyttö hypätessään hevosen selästä, välittämättä siitä, että hame\nkohotessaan näytti hänen sukkanauhojensa värin.\n\n\"Täti ajaa hänet kotoaan pois.\"\n\n\"Ja mitä pahaa hän on tehnyt sille tekopyhälle akalle?\" kysyi\nmaanviljelijä.\n\n\"Minä en näy olevan oikein etevä kreikankielessä\", vastasi Pitou.\n\nSenkin hupakko, hän kerskaili! Hänenhän olisi pitänyt sanoa olevansa\nlatinassa puutteellinen.\n\n\"Etkö ole kylliksi etevä kreikankielessä?\" sanoi leveäharteinen mies.\n\"Ja miksi tahtoisit olla etevä kreikankielessä?\"\n\n\"Selittääkseni Theokritosta ja kääntääkseni Iliadia.\"\n\n\"Ja mitä hyötyä sinulla siitä olisi, että selittäisit Theokritosta ja\nkääntäisit Iliadia?\"\n\n\"Se auttaisi minua papiksi.\"\n\n\"Joutavia\", sanoi Billot, \"osaanko minä kreikkaa? Osaanko minä\nlatinaa? Osaanko minä ranskaa? Osaanko minä kirjoittaa? Osaanko\nminä lukea? Estääkö se minua kylvämästä, leikkaamasta ja latoon\nkokoamasta?\"\n\n\"Ei suinkaan, herra Billot, mutta ettehän te olekaan pappi, te olette\nmaanviljelijä, _agricola_, niinkuin Vergilius sanoo. _O fortunatos\nnimium_...\"\n\n\"No, sanohan, eikö maanviljelijä ole mustatakkisen vertainen, sinä\nepäkelpo kuoripoika! Varsinkin silloin, kun maanviljelijällä on\nkuusikymmentä tynnyrinalaa maata näkyvissä ja tuhannen kultarahaa\nkätkössä.\"\n\n\"Minulle on aina sanottu, että pappina oleminen on kauneinta\nmaailmassa. Tottahan on\", lisäsi Pitou hymyillen herttaisimmalla\ntavallaan, \"etten ole aina ottanut kuullakseni, mitä minulle on\nsanottu.\"\n\n\"Ja siinä onkin viisaus syvä, poika hyvä. Huomaathan, että minä\nrunoilen yhtä hyvin kuin muutkin, kun vain käyn toimeen. Minun\nmielestäni on sinussa aineksia joksikin paremmaksi kuin pappi\nolisikaan, ja onnesi vain on, ettet mene tälle alalle, ainakaan tähän\naikaan. Katsohan, kun olen maanviljelijä, olen myös sääntuntija, ja\nnyt ei sää ole sovelias papeille.\"\n\n\"Mitä vielä!\" sanoi Pitou.\n\n\"Kohta nousee myrsky\", ennusti maanviljelijä. \"Usko siis minua. Olet\nkunnollinen, oppinut...\"\n\nPitou kumarsi mielissään, kun kuuli ensi kertaa elämässään saavansa\noppineen nimen.\n\n\"Voithan sinä elatuksesi ansaita muutenkin\", jatkoi maanviljelijä.\n\nNeiti Billot laskiessaan maahan kanat ja kyyhkyset kuunteli\ntarkkaavana Pitoun ja isänsä välistä keskustelua.\n\n\"Ansaita elatukseni\", sanoi Pitou; \"juuri se tuntuu minusta\nvaikealta.\"\n\n\"Mitä sinä osaat tehdä?\"\n\n\"Osaanhan minä virittää ansoja ja laatia koukkuja. Matkin jokseenkin\nhyvin lintujen ääntä, eikö totta, neiti Catherine?\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin hän visertää kuin rastas.\"\n\n\"Mutta eihän tuo ole mikään toimiala\", jatkoi ukko Billot.\n\n\"Sitä minäkin sanon, hitossa!\"\n\n\"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia.\"\n\n\"Mitä, kirosinko minä\", sanoi Pitou. \"Pyydän anteeksi, herra Billot.\"\n\n\"Ei kannata pyytää\", tuumi maanviljelijä, \"sattuu sitä minullekin\ntuon tuostakin. Saakeli\", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, \"etkö\nsiinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina\nsaada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan\", jatkoi hän\nkääntyen Pitoun puoleen, \"oletko sinä laiska?\"\n\n\"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja\nlatinaa, ja...\"\n\n\"Ja mitä?\"\n\n\"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään\nkunnollisesti.\"\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Billot; \"se todistaa, ettet olekaan vielä niin\ntyperä kuin luulin.\"\n\nPitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan\ntällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut\ntähän asti kuulla.\n\n\"Minä kysyn\", pitkitti Billot, \"oletko niin laiska, että sinua aina\nväsyttää?\"\n\n\"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia\", sanoi Pitou.\n\n\"Minä voin marssia kymmenen penikulmaa uupumusta tuntematta.\"\n\n\"Hyvä, onhan sekin jo jotakin\", arveli Billot; \"kun vielä laihdut\nmuutaman naulan, niin sinusta tulee oivallinen juoksija.\"\n\n\"Laihtua\", sanoi Pitou katsellen hoikkaa varttansa, pitkiä luisevia\nkäsivarsiaan ja vääriä pitkiä sääriään, \"olenhan mielestäni jo\nnäinkin kylliksi laiha.\"\n\n\"Toden totta\", virkahti maanviljelijä puhjeten nauruun, \"sinä,\nystäväiseni, olet todellakin oikea aarre.\"\n\nEnsi kertaa sai Pitou näin suurta tunnustusta. Senvuoksi hän\nhämmästyikin yhä uudelleen.\n\n\"Kuulehan nyt\", sanoi maanviljelijä. \"Minä kysyn sinulta, oletko\nlaiska työtä tehdessäsi.\"\n\n\"Mitä työtä?\"\n\n\"Työtä yleensä.\"\n\n\"En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä.\"\n\nNuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä\nkertaa vakavalta kannalta.\n\n\"Senkin heittiöt, nuo papit\", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin\npäin. \"Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja\ntyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi\nhyödyttää veljiään?\"\n\n\"Ei paljoakaan\", myönsi Pitou, \"kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi\nei minulla olekaan veljiä.\"\n\n\"Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä\", selitti Billot.\n\"Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?\"\n\n\"Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin.\"\n\n\"Ja yhdenvertaisia\", jatkoi maanviljelijä.\n\n\"Se on toinen asia\", väitti Pitou. \"Jos minä olisin ollut apotti\nFortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun\nmaistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet\nyhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua.\"\n\n\"Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia\", vakuutti\nmaanviljelijä, \"ja me todistamme sen kohta tyranneille.\"\n\n\"_Tyrannis!_\" tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.\n\n\"Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni\", jatkoi\nBillot.\n\n\"Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko\nleikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?\"\n\n\"En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?\"\n\n\"Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä.\"\n\n\"Ja leivän ohella?\"\n\n\"Hiukan voita ja juustoa.\"\n\n\"No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä\npidän sinut ruuassa.\"\n\n\"Herra Pitou\", sanoi Catherine, \"eikö teillä ole mitään muuta\nisältäni pyydettävänä?\"\n\n\"Minullako, neiti? Ei suinkaan.\"\n\n\"Ja miksi siis tulitte tänne?\"\n\n\"Siksi, että te tulitte.\"\n\n\"Sepä oli kohteliaasti sanottu\", lausui Catherine. \"Mutta minä en\nanna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee.\nOlettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia\nsuosijastanne.\"\n\n\"Sehän on totta\", sanoi Pitou. \"Kummallista, kun sen unohdin.\"\n\n\"Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?\" sanoi\nmaanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä\nkunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.\n\n\"Juuri niin\", sanoi Pitou. \"Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä\ntehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa\nhänen paluutansa Ameriikasta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa,\nsillä hän on palannut.\"\n\n\"Oho!\" sanoi Pitou. \"Ja milloin?\"\n\n\"En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko\nsitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan\ntultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on\ntodistuksena siitä, että hän on Ranskassa.\"\n\n\"Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?\"\n\n\"Perhana, koska sen sisällä oli kirje.\"\n\n\"Suokaahan anteeksi, isä\", huomautti Catherine nauraen, \"mutta\nminä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että\nkerskailitte taitamattomuudellanne.\"\n\n\"Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot\nei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on\nluonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että\nminusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan\nsantarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan.\"\n\n\"Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin,\neikö olekin?\"\n\n\"Päätä itse.\"\n\nJa maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi\ntyttärelleen.\n\nCatherine luki:\n\n    'Rakas herra Billot!\n\n    Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja\n    onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita,\n    mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti,\n    ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo\n    paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot,\n    tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon\n    työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin\n    kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen\n    ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on\n    yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan\n    ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille\n    pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat\n    mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei\n    olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden\n    periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina.\n    Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin\n    ravintoa.\n\n    Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden\n    maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee\n    vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun\n    mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan\n    ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.\n\n                                            _Honoré Gilbert_,\n                                        Filadelfian kansalainen.'\n\n\"Ohoo\", sanoi Pitou, \"siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu.\"\n\n\"Eikö olekin?\" lausui Billot.\n\n\"On kyllä, rakas isä\", myönsi Catherine, \"mutta minä en usko\nsantarmien luutnantin olevan samaa mieltä teidän kanssanne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minusta tuntuu, että tämä kirje voi syöstä vaaraan sekä tohtori\nGilbertin että teidät.\"\n\n\"Joutavia\", sanoi Billot, \"sinä pelkäät aina. Ei se estä, että tässä\non kirja, ja sinun toimesi on keksitty, Pitou. Tänä iltana saat lukea\nsitä ääneen.\"\n\n\"Ja mitä teen päivällä?\"\n\n\"Päivällä paimennat lampaita ja lehmiä. Tässä on kirjasi.\" Ja\ntilanomistaja veti taskustaan tuollaisen pienen punakantisen kirjan,\njommoisia siihen aikaan julkaistiin suuret määrät, joko esivallan\ntieten tai tietämättä.\n\nJälkimäisessä tapauksessa oli kirjoittaja vaarassa joutua\nkaleerivangiksi.\n\n\"Luehan kirjan nimi, Pitou, jotta saan puhua nimestä siihen asti,\nkunnes voin puhua sen sisällöstä. Loput luet minulle myöhemmin.\"\n\nPitou luki kirjan ensimmäiseltä lehdeltä seuraavat sanat, jotka\nkäytön kautta ovat tulleet epämääräisiksi ja vähäpätöisiksi, mutta\nsiihen aikaan herättivät tavatonta vastakaikua jokaisen sydämessä:\n_Ihmisen riippumattomuudesta ja kansakuntien vapaudesta_.\n\n\"Mitä sinä tästä sanot, Pitou?\" kysyi tilanomistaja.\n\n\"Minä sanon, herra Billot, että riippumattomuus ja vapaus ovat minun\nmielestäni sama asia. Herra Fortier ajaisi suosijani luokalta pois,\nkun hän käyttää tällaista liikasanaisuutta.\"\n\n\"Liikasanaisuutta tai ei, se on oikein miehen kirjoittama kirja\",\nsanoi maanviljelijä.\n\n\"Olkoon kuinka tahansa\", intti Catherine naisen ihmeellisellä\nvaistolla, \"mutta piilottakaa se, isä, rukoilen sitä! Se voi tuottaa\nteille ikävyyksiä. Minä vapisen jo nähdessänikin sen.\"\n\n\"Ja mistä syystä se minua vahingoittaisi, minua, koska se ei ole\nvahingoittanut sen kirjoittajaa?\"\n\n\"Mistä sen tiedätte, isä? Tämä kirje on kirjoitettu viikko sitten,\neikä käärö ole voinut tarvita viikkoa tullakseen Havresta tänne.\nMinäkin sain tänä aamuna kirjeen.\"\n\n\"Ja keltä?\"\n\n\"Sebastien Gilbertiltä, joka omasta puolestaan kirjoitti. Hän käskee\nsanoa paljon terveisiä rintaveljelleenkin, Pitoulle, vaikka olen sen\nunohtanut.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Entäkö sitten! Hän sanoo Pariisissa jo kolme päivää odotetun hänen\nisäänsä, jonka piti tulla, mutta joka ei olekaan saapunut.\"\n\n\"Neiti on oikeassa\", sanoi Pitou. \"Minutkin se viipyminen tekee\nlevottomaksi.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, pelkuri, ja lue tohtorin kirja\", sanoi\nmaanviljelijä. \"Silloin ei sinusta tule ainoastaan oppinut mies vaan\noikea mies.\"\n\nTällä tavalla puhuttiin siihen aikaan, sillä oli uudistumassa\nsuurenmoinen kreikkalainen ja roomalainen historiallinen hetki,\njonka Ranskan kansa jäljensi kymmenenä vuonna kaikkine jaksoineen --\nuhrautumisinensa, karkoituksineen ja orjuutuksinensa.\n\nPitou pisti kirjan kainaloonsa niin juhlallisesti, että sillä voitti\nlopullisesti maanviljelijän sydämen.\n\n\"Nyt\", muisti Billot, \"oletko saanut päivällistä?\"\n\n\"En\", vastasi Pitou pysytellen puoliksi hartaana, puoliksi\nsankarillisena, mikä hänessä ilmeni senjälkeen, kun oli ottanut\nvastaan kirjan.\n\n\"Hän oli juuri aloittamaisillaan päivällisensä, kun sai lähteä\nkotoaan\", sanoi nuori tyttö.\n\n\"Mene siis pyytämään emännältämme talon tavallista ruokaa\", kehoitti\nBillot. \"Ja huomenna ryhdyt työhösi.\"\n\nPitou kiitti ilmehikkäällä katseella Billotia ja meni Catherinen\nseurassa keittiöön, missä emäntä Billot yksinvaltiaana hallitsi.\n\n\n\n\nVI\n\nPAIMENELÄMÄÄ\n\n\nTalon valtiatar oli kookas kolmenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen\nemäntä, pyöreä kuin pallo, tuore, mehevä ja sydämellinen. Hän\nliikuskeli taukoamatta kyyhkyslakasta kanakoppiin, lammastarhasta\nnavettaan, tarkasteli kattiloitaan, uuniansa ja paistejaan kuin\nkenraali, joka tarkoin tuntee kenttävarustuksensa. Hän näki\nyhdellä ainoalla katseella, oliko kaikki paikallaan, ja päätti\npaljaasta hajusta, oliko ajuruohoa tai laakereita pantu kylliksi\nkuhunkin keitokseen. Hän oli tottunut torailemaan, tarkoittamatta\nvähääkään sillä, että hän sanoillaan loukkaisi miestänsä, jota hän\nkunnioitti kuin kaikkein korkeinta hallitsijaa, tytärtänsä, jota hän\nvarmasti rakasti enemmän kuin rouva de Sévigné rouva de Grignania,\npäivätyöläisiään, joita hän ruokki paremmin kuin kukaan muu kymmenen\npenikulman lähistöllä. Senvuoksi kaikki kilvan koettivatkin päästä\nBillotille työhön. Mutta pahaksi onneksi, samoin kuin taivaassakin,\nolivat työhön tulleiden joukossa monet kutsutut, mutta harvat valitut.\n\nOlemme saaneet nähdä, että Pitou tuli valituksi, vaikka hän ei\nollutkaan kutsuttu. Hän osasikin antaa sille oikean arvon, nähdessään\nkullankeltaisen leipäviipaleen, joka pantiin hänen vasemmalle\npuolelleen, ja omenaviinimaljan, joka laskettiin hänen oikealle\npuolelleen, ja hiukan suolatun lihakimpaleen, joka tuotiin hänen\neteensä. Siitä ajasta asti, jolloin hänen äitinsä oli kuollut, ja\nsiitä oli jo viisi vuotta, ei Pitou ollut edes juhlapäivinä saanut\nnähdä sellaista ateriaa.\n\nKiitollisena ahmiessaan leipää, pureskellessaan lihaa, jonka\npaineeksi ryyppäsi viiniä, Pitou tunsikin ihailunsa yhä kasvavan\nmaanviljelijää kohtaan samoin kuin kunnioituksensa tämän vaimoa\nja rakkautensa näiden tytärtä kohtaan. Yksi ainoa seikka kiusasi\nhäntä, se, että hänen täytyi ryhtyä niin ala-arvoiseen työhön kuin\nlampaitten ja lehmien paimentamiseen, tämä kun ei vähääkään ollut\nsopusoinnussa sen tehtävän kanssa, joka illalla häntä odotti, kun\nhänen oli ihmiskunnalle opetettava sosialisuuden ja filosofian\nkorkeimpia periaatteita.\n\nTätä Pitou mietiskeli päivällisen syötyään. Mutta näissäkin\nmietteissään hän tunsi oivallisen aterian vaikutuksen. Pitou alkoi\nkatsella asioita toiselta kannalta kuin nälkäisenä ollessaan.\nLammas- ja lehmipaimenen virkaa, jota hän piti arvoansa alentavana,\nolivat jumalat ja puolijumalat hoitaneet.\n\nApollo oli melkein samanlaisissa olosuhteissa kuin hänkin,\nnimittäin silloin kun Jupiter hääti hänet Olymposta, niinkuin\nPitoun oli karkoittanut Pleuxista hänen tätinsä Angélique: hän oli\nruvennut paimeneksi ja kainnut Admeteen karjaa. Admetes tosin oli\npaimenkuningas, mutta olihan Apollo myös jumala.\n\nHerkules oli ollut melkein paimenena, koska hän tarinan mukaan oli\nvetänyt Geryonin lehmiä hännästä, ja jos kuljettaa lehmiä hännästä\ntai päästä, riippuuhan se vain siitä, mihin kukin on tottunut, siinä\nkaikki. Eihän siis mikään estänyt häntä olemasta lehmien ohjaajana,\nsiis paimenena.\n\nOli sitäpaitsi olemassa Tityros, jota Vergilius ylistää ja joka\nperin kaunein säkein kiittää sitä onnea, jonka Augustus hänelle oli\nvalmistanut, ja hänkin oli paimen. Olihan sitäpaitsi vielä paimen\nMelibeos, joka runollisin sanoin valittaa kodistaan lähtemistä.\n\nKaikki nämä ihmiset puhuivat kyllä niin hyvin latinaa, että olisivat\nvoineet tulla apoteiksi, ja kuitenkin he mieluummin näkivät vuohiensa\nsyövän maukasta ruohoa kuin lukivat rukouksia tai lauloivat messuja.\nKun asiaa oikein punnitsi, oli paimenessa ololla omat viehätyksensä.\nMikään ei sitäpaitsi estänyt Pitouta antamasta sille runollisuutta,\njonka se oli kadottanut. Mikä esti Pitouta vaatimasta lähikylien\nMenalkoksia tai Palemoneja ryhtymään kanssansa laulukilpailuun? Ei\nkai kukaan. Olihan hän kerran laulanut messupulpetin ääressä, ja\nellei hän olisi mennyt maistelemaan apotti Fortierin messuviiniä,\njolloin hän heti oli menettänyt kuoripojan paikan, olisi hän sillä\nalalla voinut kehittyä hyvin eteväksi Hän ei osannut soittaa huilua,\nse oli kyllä totta, mutta hän osasi soittaa minkälaista sorapilliä\ntahansa, ja samahan se oli. Tosin hän ei laatinut eripaksuisista\nkaisloista soittokonettaan, niinkuin teki Syrinxin rakastaja, mutta\nhän valmisti pajusta; ja kastanjapuusta torvia, joiden täydellisyyttä\nhänen toverinsa monasti olivat ylistäneet. Pitou saattoi siis\nhäpeämättä olla paimenena. Hän ei alentunut siihen huonoon asemaan,\njoka paimenilla nykyaikana oli, vaan hän kohotti tämän toimialani\narvoisekseen.\n\nPaimentaminen oli sitäpaitsi neiti Billotin johdon alaisena, eikä\nkäskyjen kuuleminen hänen suustansa tuntunut laisinkaan vaikealta.\n\nMutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi\nmuutenkin.\n\nIllalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan\naamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:\n\n\"Ette te lähde.\"\n\n\"Miksi en?\" kysyi Pitou hämmästyneenä.\n\n\"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut\nhänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon.\"\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Pitou. \"Sittenhän en menetäkään seuraanne.\"\n\nTämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta\ntuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia\nmyöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.\n\n\"Anteeksi, neiti\", pyysi Pitou, \"se tuli sydämestäni vastoin tahtoa.\nTe ette saa suuttua siitä.\"\n\n\"En suutukaan, herra Pitou\", sanoi Catherine, \"eikä siinä ole pahaa,\njos mielellänne jäätte minun seuraani.\"\n\nHe olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat\nlapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!\n\n\"Mutta enhän voi jäädä taloon ja oleksia täällä mitään tekemättä\",\nlausui sitten Pitou. \"Mitä minä teen talossa?\"\n\n\"Te teette sen, mitä minä tein; hoidatte kirjanpitoa, laaditte laskut\npäivätyöläisille, tilit tuloista ja menoista. Osaattehan luvunlaskun?\"\n\n\"Tunnen kaikki neljä laskutapaa\", vastasi Pitou ylpeästi.\n\n\"Siis yhtä laskutapaa enemmän kuin minä\", sanoi Catherine. \"Minä en\nole koskaan päässyt kolmea pitemmälle. Huomaattehan itsekin, että\nisälleni on hyödyllisempää pitää teitä tilien hoitajana. Ja kun minä\nsillä tavoin jään voiton puolelle ja te jäätte voiton puolelle, ovat\nkaikki tyytyväisiä.\"\n\n\"Ja miten te, neiti, jäätte tässä voiton puolelle?\" kysyi Pitou.\n\n\"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi.\"\n\n\"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin\",\nvirkkoi Pitou.\n\n\"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne\", sanoi\nnuori tyttö nauraen. \"Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin\ntanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän\nylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta\ntukkaansa, mennä avopäin.\"\n\n\"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä\nolisi jauhetta\", sanoi Pitou.\n\n\"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia.\"\n\n\"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut.\"\n\n\"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?\"\n\n\"Tanssimaanko?\" kysyi Pitou ihmeissään.\n\n\"Niin tanssimaan.\"\n\n\"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti... Kaikkea\nvielä, tanssimaan!\"\n\n\"Te ette siis osaa tanssia?\" kysyi Catherine.\n\n\"En\", sanoi Pitou.\n\n\"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja\nkatselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten\nkaikista lähiseudun nuorista miehistä.\"\n\n\"Kuka tuo herra de Charny on?\" kysyi Pitou.\n\n\"Bourbonnen linnan herra\"\n\n\"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?\"\n\n\"Aivan varmasti\"\n\n\"Ja kenen kanssa?\"\n\n\"Minun kanssani.\"\n\nPitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.\n\n\"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen\nkanssaan?\"\n\n\"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa.\"\n\n\"Paitsi ette minun kanssani.\"\n\n\"Miksi en teidän kanssanne?\"\n\n\"Koska minä en osaa tanssia.\"\n\n\"Te opettelette.\"\n\n\"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin\nparemmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille.\"\n\n\"Sen näemme myöhemmin\", sanoi Catherine. \"Mutta nyt on jo aika mennä\nlevolle. Hyvää yötä, Pitou.\"\n\n\"Hyvää yötä, neiti Catherine.\"\n\nSiinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä\nhyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta\nkirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de\nCharny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin\nkukaan muu.\n\nPitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn\ntanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.\n\nSeuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan\nseikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien\nopastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän\ntarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.\n\n\"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin\nsijasta\", sanoi hän, \"niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä.\"\n\n\"Ja teistä olisi tullut pappi?\"\n\n\"Ja minusta olisi tullut pappi\", sanoi Pitou.\n\n\"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa\ntulla...\"\n\n\"Kas\", sanoi Pitou, \"en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neiti\nCatherine... Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle.\"\n\nKello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle\nennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan\nvuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä\nläksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään\nasti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä.\nKello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä.\nKello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului\ntarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet\nmenestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä\ntynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa.\nJa luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi\nlaskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä,\nolisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää\nsiihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.\n\nAamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin\nkirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla\nvajassa.\n\nPitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla\noli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan\ntunnustellakseen työläistensä mielialaa.\n\nOlemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.\n\nHän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun\nhän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän\nsitä kiireesti hyväkseen.\n\nRouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia,\nmutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan,\njos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten,\nmutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai\nlähteä hänen talostaan.\n\nFilosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella\nyksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen\npäätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi\nCatherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.\n\nMutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä\nnoustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita\nkauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä\nvaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin,\nsillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä\noppilaittensa edessä.\n\nBillot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteista\nVillers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.\n\nCatherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään\nylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori\nGilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä\nalkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi,\nvaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella\ntuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet\njo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen\nmekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.\n\nPitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan\ntuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä\nei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua\nensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa\nlähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.\n\nMutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja\noli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, --\nsenjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi\nlisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa,\npeilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä\nasuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä\nkohottaisi hänen ulkonaista asuaan.\n\nPahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään\nvastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta\nsaadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut\nomistanut ropoakaan.\n\nOlihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa\nja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän\najatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin\nhänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden\nhuomattavammaksi.\n\nPitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen\nmiettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui\nja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset\nvalkoiset liivit.\n\nJa samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja\nkaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa\npuoli tusinaa samanlaatuisia.\n\nToinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui\nhatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla\noli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla,\nVillers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.\n\nHän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset\nsoljet.\n\nPitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että\ntämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei\nolisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden\nkyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin\nsopertaa: \"Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda,\nmitä olette tehnyt hyväkseni!\"\n\nKaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan\nkengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut\nmitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.\n\nHuomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi,\nylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin\nhänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman\nkenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet\nsopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt\nkauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko\nBillotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso\njalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei\ntuntisi itseään nöyryytetyksi.\n\nPitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi\nPitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät\nsuortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien\njäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen\n\"koirankorvat\" -- niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä\nsille mahtoi.\n\nTunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään\nsiniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja\nleveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan\nkatsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään,\nja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut\nmaan päälle.\n\nHän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot\nkainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:\n\n\"Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!...\"\n\nJa totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja\npaimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.\n\nSeuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti\ntavatonta huomiota.\n\n\"Oi, katsokaahan, äiti\", huudahti Catherine, \"kuinka Pitou on nyt\nsoma!\"\n\n\"Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi\", sanoi\nemäntä Billot.\n\nPahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta\ntarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan\nniin hyvät kuin kokonaisuus.\n\n\"Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on\", sanoi Catherine.\n\n\"Niin onkin\", sanoi Pitou, \"eikö olekin minulla komeat kädet?\"\n\n\"Ja isot polvet.\"\n\n\"Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä.\"\n\n\"Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou.\"\n\n\"Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja\npuolen vuoden vanha.\"\n\n\"Eikä teillä ole pohkeita.\"\n\n\"Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät.\"\n\n\"Toivottavasti\", sanoi Catherine. \"Olkoon kuinka tahansa, pulska te\nolette.\"\n\nPitou kumarsi.\n\n\"Ohoo\", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen\nvuorostaan Pitouta. \"Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi\nnäkevän sinut tuollaisena.\"\n\n\"Samaa minäkin toivoisin\", sanoi Pitou.\n\n\"Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi\", lausui maanviljelijä.\n\n\"Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta.\"\n\n\"Mutta, isä\", virkkoi Catherine hiukan levottomana, \"eikö hänellä ole\noikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?\"\n\n\"Poishan hän hääti pojan.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi\", huomautti Pitou, \"ne viisi vuotta ovat kuluneet\numpeen.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Catherine.\n\n\"Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia.\"\n\n\"Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?\"\n\n\"Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin.\"\n\n\"Siinäpä vasta mies!\" sanoi maanviljelijä. \"Ja joka päivä saan kuulla\nsamanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä\", hän teki\nkädellään liikkeen, \"elämässä ja kuolemassa.\"\n\n\"Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin.\"\n\n\"Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan.\nHän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä\nammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin\npoika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä\nseminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Tätisi.\"\n\n\"Ei hän maksanut mitään.\"\n\n\"Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan\ntaskuunsa?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä\ntätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen\noljista, kukkakuuruista.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Pitou.\n\n\"Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan\nkätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa,\njonne piilottaisi säästönsä.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka\ntulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla\ntohtori Gilbertin kirja?\"\n\n\"Se on taskussani.\"\n\n\"Isä\", sanoi Catherine, \"oletteko ajatellut asiaa tarkoin?\"\n\n\"Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi\",\nsanoi maanviljelijä. \"Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä\nolevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään.\"\n\n\"Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?\" kysyi Catherine arasti.\n\n\"Menkää messuun\", myönsi Billot, \"tehän olette naisia. Me olemme\nmiehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou.\"\n\nPitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää\nylpeänä saamastansa miehen nimestä.\n\n\n\n\nVII\n\nTODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE\nOVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA.\n\n\nVajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki\nkunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki\nhän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.\n\nJokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen\nkehoituksestaan.\n\nTähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää\nkansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen\nasti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka\neivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus,\nriippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut\nrahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja\nkansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.\n\nLännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista,\nkunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko,\njoka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja\nsen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun\nsanan: Tasavalta.\n\nSenvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista\nasioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden\nkotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman\njumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen\nkaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut\nsokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa\nsitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista\nhankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa.\nVastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä\nkäsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä,\nsen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun\nse oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden\naavisti voimatta ottaa sitä kiinni.\n\nKaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat\nBillotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.\n\nBillot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki\nheiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat\nvalmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.\n\nBillot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea,\noli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori\nGilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja\nnäistä oli Billotin hoitama suurin.\n\nEsilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle\nväliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.\n\nMaalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat\nsitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen\npääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille\nitselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin\nsalamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden\nja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki\ntaputtivat käsiään, kuului huutoja: \"Eläköön tohtori Gilbert!\" Noin\nkolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena\nsunnuntaina.\n\nKuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja\njokainen lupasi saapua.\n\nPitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin\nmenestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka\nkohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään\nheräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta\nkohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti\nkasvanut kymmenen tuumaa.\n\nYhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen\nmenestystään.\n\nMutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin\nkirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen\nja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut\nkaukonäköinen nainen.\n\nMutta Catherine hymyili alakuloisesti.\n\n\"No, mikä nyt vaivaa?\" kysyi vuokratilallinen.\n\n\"Isä! Isä!\" varoitti Catherine. \"Olen varma siitä, että syöksette\nitsenne vaaraan.\"\n\n\"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle,\nettä rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa.\"\n\n\"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä\npidetään silmällä.\"\n\n\"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan.\"\n\n\"Muuan ystävä.\"\n\n\"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle\ntuon ystävän nimi. Kuka hän on?\"\n\n\"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki.\"\n\n\"Mutta kuka?\"\n\n\"Kreivi Isidor de Charny.\"\n\n\"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten\nminun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava?\nMinun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista.\"\n\n\"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin\nhyvässä tarkoituksessa.\"\n\n\"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun\npuolestani.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä\nherroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan\nKansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista.\nOlkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa\nvaruillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä\nitävaltalaisten kanssa.\"\n\n\"Isä\", sanoi Catherine, \"te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman\nmielenne mukaan.\"\n\n\"Sen minäkin sanon\", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli\nvarmistunut. \"Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!\"\n\nCatherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.\n\nPäivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen\nvielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä\nnäyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti\nCatherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja\nhän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.\n\nKello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava.\nHän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja\nnotkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin\nnoutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä\nluontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä\nparemmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut,\nniinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.\n\nTanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan.\nNeljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta\ntässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa\nkustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset\n\"Huokausten käytävällä\", josta täti Angélique oli maininnut; toiset\nkatselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat\npallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan\nylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia\npidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja\nkorttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella,\njonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.\n\nPitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi\njäänyt \"Huokausten käytävälle\". Mutta Catherine ei suinkaan ollut\nkaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.\n\nNaiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet\nvarjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja\nkeinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa\nauringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.\n\nOrvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin\nrunoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.\n\nCatherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun\nkäsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme\nsanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi\nyhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan,\nkuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.\n\nEräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen\nhänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei\ntuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin\nkomeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli\nsaapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana,\nehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin\nmokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan.\nHän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein\ntuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen\napotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa\ntoisilleen:\n\n\"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?\"\n\nTämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat\nväittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat\nulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun\nastelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän\nottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:\n\n\"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi.\"\n\nMolemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli\nkilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys\noli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden\nääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan\npitäen sitä parhaimpana.\n\nVähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:\n\n\"Paikoillenne! Alkakaa!\"\n\nPelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja\nkoettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti\nohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja\npunastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka\nlepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.\n\nJonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.\n\n\"Eikö se ollut herra de Charny?\" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.\n\n\"Oli\", vastasi Catherine. \"Tunnetteko siis hänet?\"\n\n\"En tuntenut\", vastasi Pitou, \"mutta aavistin sen häneksi.\"\n\nPitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata,\ntämän nuoren miehen de Charnyksi.\n\nCatherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen\ntai -neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja\nsiroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat\nsaaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä,\njoita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka,\nIsidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi\nniitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun\npalvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman\naistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut\nkäyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin\nsanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä\nniin luontevasti.\n\nTänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de\nCharnyn [Päähenkilöitä \"Rouva de la Motte\"- ja \"Kuningattaren\nkaulanauha\"-romaaneissa. -- _Suom._] nuorempi veli, laittautunut\nhuolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset,\nruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot\nja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten\npunakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta\nmuhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset\nliivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija\nkäsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.\n\nPelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka\nkahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet\npitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon\nasti jatkuva kortinpeluu.\n\nMikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota,\nmutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja\njalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet\nvoiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto\nolisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia,\njoista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut\nkaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa,\ntehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut\noikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin\njäreyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.\n\nPitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi Catherine.\n\nPitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.\n\nPeli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa,\nmikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen\ntervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou\nhuomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.\n\nVarakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin\nsen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai\nnuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen\nhäntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies\nkiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi\nCatherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.\n\nPitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka\npuhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.\n\nVaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de\nCharnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou\nymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.\n\nJos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän\nolisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.\n\nCatherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot\nkutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten\nhän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun\ntänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei\ntahtonut.\n\nHerra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli\npallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja\nhän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa\nlupauksesta.\n\nSe, mitä Pitou tunsi nuoren tytön käsivarren irtautuessa hänen\nkäsivarrestaan ja Catherinen punastuvana mennessä tanssivien piiriin,\noli kai vastenmielisin elämys, mitä hänellä tähän asti oli ollut.\nKylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja maailma pimeni silmissä. Hän\nojensi kätensä ja nojasi kaidepuuhun, sillä vaikka hänellä olikin\ntukevat jalat, tunsi hän niiden nyt herpaantuvan allansa.\n\nCatherinella ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja ehkei todella\nollutkaan siitä, mitä tapahtui Pitoun sydämessä. Hän oli samalla\nkertaa onnellinen ja ylpeä, onnellinen siitä, että sai tanssia, ylpeä\nsiitä, että se tapahtui seudun komeimman aatelisen kanssa.\n\nJos Pitoun oli ollut pakko ihailla vain kreivi de Charnytä\npallopelissä, niin hänen oli tunnustettava varakreivin suuret\nlahjat tanssimiehenäkin. Tähän aikaan ei ollut vielä tullut\nmuodiksi käveleminen tanssiessa. Tanssi oli taidetta, joka kuului\nkasvatukseen. Lukuunottamatta kreivi de Lauzunia, joka sai\nmenestyksestään kiittää sitä tapaa, millä hän suoritti osuutensa\nkuninkaallisessa katrillissa, oli moni aatelismies päässyt hovin\nsuosioon sen perusteella, miten hän taivutti jalkaansa ja ojensi\nkenkänsä kärjen eteenpäin. Tässä suhteessa oli varakreivi sirouden\nja täydellisyyden esikuva, ja hän olisi voinut Ludvig XIV:n tavoin\ntanssia näyttämöllä, saaden osakseen suosionosoituksia, vaikka hän ei\nolisi ollut kuningas eikä näyttelijä.\n\nTaaskin katseli Pitou sääriänsä, ja hänen täytyi tunnustaa, että\nellei niissä tapahtuisi perinpohjaista muutosta, ei hänen auttaisi\nkoettaa saavuttaa sellaista menestystä, joka tänä hetkenä oli\nvarakreivi de Charnyllä.\n\nTanssi päättyi. Catherinen mielestä sitä oli kestänyt ainoastaan\nhetkisen, Pitoun mielestä iankaikkisuuden. Kun Catherine palasi\nseuralaisensa luo ja tarttui hänen käsivarteensa, huomasi hän\nmuutoksen, joka oli tapahtunut hänen ilmeissään. Nuorukainen\noli kalpea, hiki virtasi otsalta, ja kosteissa silmissä kiilsi\nmustasukkaisuuden nostattama kyynel.\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi Catherine, \"mikä teitä vaivaa, Pitou?\"\n\n\"Se\", vastasi poika-parka, \"etten koskaan uskalla tanssia teidän\nkanssanne, kun olen nähnyt teidän tanssivan varakreivi de Charnyn\nkanssa.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi Catherine. \"Ei noin pienen seikan vuoksi kannata\nvaipua epätoivoon. Te tanssitte niinkuin osaatte, ja minä nautin\nsiitä yhtäkaikki.\"\n\n\"Tämän te sanotte lohduttaaksenne minua\", väitti Pitou. \"Mutta minä\nosaan arvostella itseäni, ja te nautitte aina enemmän tanssista tuon\nnuoren aatelismiehen kanssa.\"\n\nCatherine ei vastannut mitään, sillä hän ei tahtonut valehdella.\nMutta kun hänellä oli ystävällinen luonne ja kun hän näki\npoika-raukan sydämessä liikkuvan jotakin outoa, oli hän tätä kohtaan\nerittäin ystävällinen. Tämä ystävällisyys ei kuitenkaan voinut\nuudelleen herättää Pitoussa kadonnutta iloa. Ukko Billot oli ollut\noikeassa: Pitou alkoi kehittyä mieheksi -- hän kärsi.\n\nCatherine tanssi vielä viisi tai kuusi tanssia, joista yhden\nvarakreivi de Charnyn kanssa. Vaikka Pitou tällä kertaa kärsikin\nyhtä paljon, niin ulkonaisesti hän oli tyynempi. Hän seurasi\nkatseillaan Catherinen ja hänen tanssitoverinsa jokaista liikettä.\nPitäen silmällä heidän huultensa eleitä hän koetti arvata, mistä\nhe puhuivat, ja kun tanssissa heidän kätensä liittyivät yhteen,\nkoetti hän arvata, kohtasivatko ne toisensa vain tavallisesti vai\npuristivatko toisiaan.\n\nEpäilemättä nuori tyttö oli odottanut vain tätä toista tanssia, sillä\nheti sen päätyttyä hän ehdotti kotimatkaa. Harvoin on mihinkään\nesitykseen suostuttu niin innokkaasti. Mutta isku oli isketty, ja\nastellen kiivaasti, Catherinen toisinaan häntä pidättäessä, hän pysyi\nkoko ajan vaiti.\n\n\"Mikä teitä oikeastaan vaivaa?\" kysyi Catherine, \"ja miksi ette sano\nminulle halaistua sanaa?\"\n\n\"Minä en puhu teille senvuoksi\", sanoi Pitou, \"etten osaa puhua\nsamalla tapaa kuin herra de Charny. Mitä minä osaisin teille sanoa\nsen jälkeen, kun hän on tanssiessaan haastanut teille kaikenlaista\nkaunista?\"\n\n\"Nyt teette ihan vääriä päätelmiä\", sanoi Catherine; \"me puhuimme\nteistä.\"\n\n\"Minustako, neiti, ja mitä te minusta puhuitte?\"\n\n\"Hyväinen aika, herra Pitou, ellei suosijaanne löydy, niin täytyyhän\nteidän hankkia itsellenne toinen.\"\n\n\"Minä en siis enää kelpaakaan hoitamaan talon kirjanpitoa?\" kysyi\nPitou huoaten.\n\n\"Päinvastoin, herra Pitou, minä arvelen, että talon kirjanpito ei ole\nteille kylliksi hyvä toimi. Sillä kasvatuksella, jonka olette saanut,\nvoitte päästä paljoa pitemmälle.\"\n\n\"Minä en tiedä, kuinka pitkälle pääsen. Sen vain tiedän, etten tahdo\npäästä minnekään, ellei se ole mahdollista ilman varakreivi de\nCharnytä.\"\n\n\"Miksi ette huolisi hänen kannatuksestaan? Sen mukaan, mitä\nkerrotaan, on hänen veljensä, kreivi de Charny, hyvin suuressa\nhovisuosiossa ja on mennyt naimisiin kuningattaren parhaimman\nystävättären kanssa. Hän sanoi, että jos sillä voi ilahduttaa minua,\nniin hän hankkii teille paikan suolatulliin.\"\n\n\"Kiitos kaunis, neiti, mutta olenhan jo sanonut, että minun on hyvä\nolla näin kuin on, ja ellei isänne minua aja pois, niin jään taloon.\"\n\n\"Ja miksi hiidessä minä sinut ajaisin pois?\" tokaisi karkea ääni,\njosta Catherine vapisten tunsi isänsä.\n\n\"Rakas Pitou\", pyysi Catherine hiljaa, \"älkää puhuko mitään herra\nIsidorista.\"\n\n\"Häh! Vastaahan toki.\"\n\n\"Enhän minä tiedä\", sanoi Pitou hämillään, \"ehkä ette pidä minua\nkylliksi oppineena, käyttääksenne minua apunanne.\"\n\n\"Vai en kylliksi oppineena! Sinähän osaat laskea kuin paras\nlaskutaituri ja luet niin, että voitat meidän koulumestarimme, joka\nkuitenkin pitää itseään hyvin etevänä mestarina. Ei, Pitou, Jumala\njohdattaa minun luokseni ne ihmiset, jotka tulevat talooni, ja he\npysyvät siellä niin kauan kuin Jumala, sen sallii.\"\n\nPitou palasi taloon kuultuaan tämän vakuutuksen. Mutta vaikka se\nmerkitsikin paljon, niin se ei sittenkään merkinnyt kylliksi.\nSuuri muutos oli tapahtunut sen jälkeen kun hän talosta läksi.\nHän oli kadottanut jotakin, mitä ei kadotettuaan enää löydä --\nluottamuksen omaan itseensä. Sentähden nukkuikin Pitou huonosti.\nValvoessaan hän muisti tohtori Gilbertin kirjan; se oli kirjoitettu\naatelisia vastaan, se soimasi etuoikeutettuun luokkaan kuuluvia\nväärinkäytöksistä ja leimasi pelkureiksi niitä, jotka näihin\nalistuivat. Nyt vasta Pitou alkoi mielestään ymmärtää kaikki ne\nkauniit asiat, joista hän aamulla oli lukenut, päätti aamulla\nherättyään tutkistella hiljaa itsekseen tuota teosta, jota oli\nlukenut ääneen jo kaikille.\n\nMutta kun Pitou oli nukkunut huonosti, heräsi hän myöhään. Yhtäkkiä\nhän päätti panna päätöksensä täytäntöön ja lukea kirjan. Kello oli\nseitsemän. Isäntä ei palaisi kotia ennen yhdeksää. Ja vaikkapa hän\npalaisikin aikaisemmin, ei hän voinut muuta kuin hyväksyä askartelun,\njohon itse oli kehoittanut.\n\nHän kiipesi portaina käytettäviä tikapuita alas ja istuutui\nCatherinen ikkunan alle. Olikohan sattuma johdattanut Pitoun juuri\ntälle paikalle, vai tiesikö hän, missä yhteydessä voisivat olla tämä\npenkki ja Catherinen ikkuna?\n\nPitou oli ottanut ylleen tavallisen pukunsa, jota ei vielä ollut\nennätetty vaihtaa toiseen. Hänellä oli mustat housut, vihreä\ntallitakkinsa ja kuluneet kenkänsä. Hän otti kirjan taskustaan ja\nalkoi sitä katsahtaa.\n\nEmme rohkene väittää, että hän alussa olisi lukenut yhteen menoon,\nvaan katse siirtyi tuontuostakin kirjasta ikkunaan. Mutta kun\nikkunaan ei ilmestynyt mitään nuoren tytön päätä kukkien keskelle,\nkiintyivät Pitoun silmät kirjaan.\n\nTotta on, että hänen kätensä ei aina muistanut kääntää kirjan lehtiä.\nMitä enemmän hän näytti vaipuvan mietteisiinsä, sitä harvemmin käsi\nliikkui. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja lukemisen sijasta hän\nuneksi.\n\nÄkkiä Pitou huomasi varjon painuvan kirjan lehdille, joita siihen\nasti oli valaissut aamuaurinko. Kun tämä varjo oli siksi tumma,\nettei sitä voinut luoda mikään pilvi, täytyi syynä olla jokin\nläpikuultamaton esine. Jakun on olemassa sellaisia läpikuultamattomia\nesineitä, joita hyvin mielellään katselee, kääntyi Pitou hyvin äkkiä\nnähdäkseen, kuka oli tullut hänen ja päivän väliin.\n\nHän erehtyi. Läpikuultamaton esine, joka riisti häneltä sen valon,\njota Diogenes vaati Aleksanterilta, ei ollutkaan mikään suloinen\nolento, vaan jokseenkin vastenmielinen.\n\nSe oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies, joka oli Pitouta\npitempi ja laihempi, puettu melkein yhtä ryysyiseen pukuun kuin\nhänkin, ja kumartuessaan hänen olkansa yli mies näytti lukevan yhtä\ntarkkaavaisesti kuin Pitou oli lukenut hajamielisesti.\n\nPitou hämmästyi suuresti. Tummapukuisen miehen huulille ilmestyi\nhymy, jolloin hänen suussaan näkyi neljä hammasta, kaksi yläleuassa\nja kaksi alaleuassa, mennen toistensa lomaan kuin villisian hampaat.\n\n\"Amerikkalainen painos\", sanoi mies puhuen nenäänsä, \"neljänneskokoa:\n_Ihmisten vapaudesta ja kansojen riippumattomuudesta_. Painettu\nBostonissa 1788.\"\n\nMiehen puhuessa Pitoun silmät aukenivat hämmästyksestä yhä\nsuuremmiksi, niin että miehen päätettyä lukemisensa hänen silmänsä\nolivat niin selällään kuin suinkin. \"Bostonissa, 1788. Mitä siitä?\"\nkysyi Pitou. \"Se on tohtori Gilbertin teos\", sanoi tummapukuinen\nmies. \"Niin on\", vastasi Pitou kohteliaasti.\n\nHän nousi, sillä hän oli aina saanut kuulla, että oli epäkohteliasta\npuhutella itseään korkeampia istualtaan, ja niin lapsellinen oli\nvielä Pitou, että hänen mielestään jokainen oli hänen yläpuolellaan.\n\nMutta noustessaan huomasi Pitou jotakin ruusunpunaista liikkuvan\nikkunassa ja iskevän hänelle silmää. Se oli neiti Catherine. Nuori\ntyttö katsoi häneen kummallisesti ja viittoi omituisella tavalla.\n\n\"Tahtomatta olla tungetteleva\", vastasi tummapukuinen mies, joka\nseisoi selin ikkunaan eikä siis laisinkaan huomannut mitä tapahtui,\n\"sanokaa, kuka tämän kirjan omistaa?\"\n\nPitou aikoi vastata, että kirja oli isäntä Billotin, kun hän kuuli\nsanat, jotka kuiskattiin melkein rukoilevalla äänellä: \"Sanokaa, että\nse on teidän.\"\n\nTummapukuinen mies, jonka huomio oli kiintynyt katselemiseen, ei\nkuullut tätä supatusta.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Pitou juhlallisesti, \"tämä on minun.\"\nTummapukuinen mies kohotti päätänsä, sillä hän oli havainnut, että\nPitoun kummastunut katse oli tuon tuostakin kohdistunut määrättyyn\nsuuntaan. Hän näki ikkunan, mutta Catherine oli aavistanut\ntummapukuisen miehen liikkeen ja kadonnut nopeasti kuin lintu.\n\n\"Mitä te tuonnepäin katsoitte?\" kysyi mies.\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa\", sanoi Pitou hymyillen, \"että te olette\nliian utelias. _Curiosus_ eli paremmin _avidus cognoscendi_, niin\nkuin opettajani apotti Fortier määritteli.\"\n\n\"Te siis sanotte\", lausui kysyjä vähääkään näyttämättä säikähtyvän\ntästä tietomäärästä, jonka Pitou oli ilmaissut nimenomaan\nherättääkseen tummapukuisessa miehessä hiukan parempia ajatuksia, \"te\nsiis sanotte, että kirja on omanne?\"\n\nPitou vilkutti silmää, katsahtaen ikkunaan päin. Catherinen pää\nilmestyi siihen ja nyökkäsi.\n\n\"Niin sanon\", lausui Pitou. \"Haluatteko ehkä lukea sen? _Avidus\nlegendi libri_ tai _legendae historiaa_.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi tummapukuinen mies, \"kaikesta päättäen on\nasemanne paljoa korkeampi kuin mihin pukunne viittaa. _Non divus\nvestitu, sed ingenio_. Siinä tapauksessa vangitsen teidät.\"\n\n\"Mitä! Vangitsetteko minut?\" äännähti Pitou ällistyneenä.\n\n\"Niin, sen teen. Olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua.\"\n\nPitou ei enää katsonut ilmaan, vaan ympärilleen ja näki kaksi\npoliisia, jotka näyttivät odottavan tummapukuisen miehen määräyksiä.\nNämä molemmat poliisit olivat ilmestyneet kuin maan alta.\n\n\"Laatikaamme pöytäkirja, hyvät herrat\", sanoi tummapukuinen mies.\n\nPoliisi sitoi nuoralla Pitoun kädet ja otti tohtori Gilbertin kirjan\nhuostaansa.\n\nSitten hän kytki Pitoun renkaaseen, joka oli kiinnitetty seinään\nikkunan alle.\n\nPitou aikoi kiljaista, mutta hän kuuli tuon saman äänen, jolla oli\ntenhoinen vaikutus häneen, kuiskaavan: \"Antakaa heidän toimia!\"\n\nPitou salli siis heidän toimia, ja alistuvaisuus ilahdutti poliiseja\nja varsinkin tummapukuista miestä. Mitään epäluuloa tuntematta\nhe astelivat taloon, molemmat poliisit hankkimaan pöytää ja\ntummapukuinen mies... kohta saamme nähdä, miksi hän sinne meni.\n\nTuskin olivat nuo nuuskijat ennättäneet mennä taloon, kun ääni taas\nkuului.\n\n\"Nostakaa kätenne\", sanoi se.\n\nPitou kohotti sekä kätensä että päänsä ja näki Catherinen kalpeat\nkasvot. Hänen kädessään oli puukko, \"Vielä... vielä...\" sanoi hän.\n\nPitou kohottautui varpailleen.\n\nCatherine kumartui ikkunasta. Puukko viilasi narua, ja Pitou sai\nkätensä vapaiksi.\n\n\"Ottakaa puukko\", sanoi Catherine, \"ja leikatkaa vuorostanne poikki\nnuora, joka on sidottu renkaaseen.\"\n\nSitä ei tarvinnut Pitoulle sanoa kahta kertaa. Hän leikkasi nuoran\npoikki ja oli vapaa.\n\n\"Nyt\", sanoi Catherine, \"tässä on kaksi kultarahaa. Olette hyvä\njuoksija, paetkaa. Menkää Pariisiin ja ilmoittakaa tohtorille.\"\n\nHän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, poliisit tulivat, ja\nkultarahat putosivat Pitoun jalkojen juureen.\n\nHän sieppasi ne sukkelasti. Poliisit olivat juuri astuneet kynnyksen\nyli ja seisoivat portailla hämmästyneinä katsellen, kuinka henkilö,\njonka he äsken perin huolellisesti olivat sitoneet kiinni, nyt oli\nvapaana. Se näky sai Pitoun hiukset nousemaan pystyyn, ja hän muisti\nEumenidein _in crinibus angues_.\n\nPoliisit ja Pitou seisoivat nyt samoin kuin hirvi ja koira\nliikkumattomina katsellen toisiaan. Mutta samoin kuin heti koiran\nvähänkin liikahtaessa hirvi karkaa, teki Pitou poliisien lähtiessä\nliikkeelle suuren loikkauksen ja oli pensasaidan toisella puolella.\n\nPoliisit päästivät huudon, jolloin saapui heidän päällysmiehensä,\nkainalossaan pieni laatikko. Päällysmies ei heittänyt aikaa hukkaan,\nvaan alkoi juosta Pitoun jäljestä. Molemmat poliisit seurasivat hänen\nesimerkkiään. Mutta he eivät Pitoun tavalla pystyneet hyppäämään\nkolmen ja puolen jalan korkuisen aidan yli; heidän täytyi siis tehdä\nkierros.\n\nMutta päästyään aidan kulmaukseen he näkivät Pitoun jo\nsadanviidenkymmenen askeleen päässä tasangolla, suuntautuen suoraa\npäätä metsää kohden, jonne oli matkaa tuskin neljännes penikulmaa ja\njonne hän siis pääsisi muutaman minuutin kuluttua.\n\nKun Pitou tänä hetkenä kääntyi ja huomasi poliisien lähtevän ajamaan\ntakaa rauhoittaakseen omaatuntoaan eikä suinkaan toivoen saada\nkarkuria kiinni, lisäsi hän vauhtia ja katosi piankin metsän reunaan.\n\nNeljännestunnin ajan Pitou vielä juoksi tällä tavoin. Hän olisi\ntarpeen tullen kipittänyt vaikka kaksi tuntia. Hänellä oli hirven\nkeuhkot, niinkuin hänellä oli sen nopeuskin.\n\nMutta neljänneksen kuluttua, vaistomaisesti arvellen olevansa\nvaarasta vapaa, hän seisahtui, huohotti ja kuunteli. Kun hän oli\nvarma siitä, ettei kukaan ajanut häntä takaa, sanoi hän:\n\n\"Tuskin voisi uskoa, että näin monta tapausta voi sattua kolmena\npäivänä.\"\n\nJa katsellen vuoroin kultarahojaan ja puukkoaan hän jatkoi:\n\n\"Olisin tahtonut ensin vaihtaa kultarahat pieniksi ja antaa pari\nkolikkoa neiti Catherinelle, sillä pelkään, että tämä puukko\nkatkaisee meidän ystävyytemme. Mutta\", lisäsi hän, \"koska hän on\ntänään käskenyt mennä Pariisiin, niin mennään siis sinne.\"\n\nJa kun Pitou oli tarkastellut metsää, huomasi hän olevansa Boursonen\nja Yvorsin välillä. Hän jatkoi matkaa pientä polkua myöten, joka vei\nCondrevillen kankaalle; sen poikki johti Pariisiin maantie.\n\n\n\n\nVIII\n\nMIKSI TUMMAPUKUINEN MIES OLI MENNYT TALOON SAMAAN AIKAAN KUIN\nMOLEMMAT POLIISIT\n\n\nPalatkaamme nyt taloon ja kertokaamme tapauksista, joiden loppuna oli\nkaikki se, mitä Pitoulle tapahtui.\n\nKello kuuden aikaan aamulla oli pariisilainen poliisiasiamies\nkahden konstaapelin seuraamana saapunut Villers-Cotteretsin\npoliisikomisariuksen luo, esittänyt tälle valtuutensa ja kysynyt,\nmissä maanviljelijä Billot asui.\n\nViidensadan askeleen päässä talosta päällysmies tapasi lampuodin,\njoka oli pellolla työssä. Tältä hän tiedusti, oliko herra Billot\nkotona. Lampuoti vastasi, ettei herra Billot milloinkaan tullut\nkotiaan ennen kello yhdeksää, jolloin hän söi aamiaistaan. Mutta\njuuri samalla lampuoti sattui katsomaan toisaanne ja näki noin\nkymmenen minuutin matkan päässä ratsumiehen keskustelevan paimenen\nkanssa.\n\n\"Tuolla juuri onkin etsimänne henkilö.\"\n\n\"Siis herra Billot?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tuoko ratsumies?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Hyvä on! Ettekö, ystäväiseni, tahtoisi tehdä isännällenne\npalvelusta?\"\n\n\"Hyvin mielelläni.\"\n\n\"Menkää siis sanomaan hänelle, että talossa odottaa häntä Pariisista\ntullut herra.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi lampuoti. \"Eihän vain tohtori Gilbert ole saapunut?\"\n\n\"Rientäkäähän ilmoittamaan\", kehoitti päällysmies.\n\nLampuotia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän läksi astelemaan\npeltojen poikki, jotavastoin päällysmies ja molemmat poliisit\nkätkeytyivät puoliksi raunioina olevan muurin taakse melkein\nvastapäätä talon porttia.\n\nVähän ajan päästä kuului ratsastusta. Billot palasi.\n\nHän saapui talon pihamaalle, antoi ohjakset tallirengille ja riensi\nkeittiöön varmana siitä, että tapaisi sinne tullessaan tohtori\nGilbertin seisomassa lieden suuren katoksen alla. Mutta hän ei\ntavannutkaan muita kuin emäntä Billotin, joka istui keskellä huonetta\nkynimässä hanhiaan niin huolellisesti kuin tämä vaikea toimi vaatii.\n\nCatherine oli omassa huoneessaan poimuttelemassa päähinettä seuraavaa\nsunnuntaita varten. Niinkuin huomaa, piti Catherine ennakolta huolta\npuvustaan, mutta naisillehan on melkein yhtä suuri nautinto pitää\nhuolta koristuksistaan kuin koristella itseään.\n\nBillot astui oven kynnykselle ja katsoi ympärilleen.\n\n\"Kuka on tullut minua tapaamaan?\" tiedusti hän.\n\n\"Minä se olen\", vastasi sulava ääni hänen takanaan.\n\nBillot kääntyi ja huomasi tummapukuisen miehen sekä molemmat hänen\napulaisensa.\n\n\"Oho!\" sanoi hän astuen pari askelta taaksepäin. \"Mitä asiaa teillä\non?\"\n\n\"Ei juuri mitään\", sanoi sulavaääninen mies. \"Panemme talossa toimeen\nkotitarkastuksen, emme mitään muuta.\"\n\n\"Kotitarkastuksenko?\" äimistyi Billot.\n\n\"Kotitarkastuksen\", kertasi päällysmies.\n\nBillot loi katseen pyssyynsä, joka oli naulassa tulisijan yläpuolella.\n\n\"Sen jälkeen kun saimme Kansalliskokouksen\", sanoi hän, \"en olisi\nenää luullut kansalaisen joutuvan tällaisiin kiusoihin, jotka\nkuuluvat toiseen aikaan ja toiseen hallitusmuotoon. Mitä te tahdotte\nminusta, joka olen rauhallinen mies ja uskollinen kansalainen?\"\n\nKoko maailman poliisit ovat siinä suhteessa toistensa kaltaisia,\netteivät he koskaan vastaa uhriensa kysymyksiin. Tarkastaessaan\nheidän taskujaan, vangitessaan heidät, sitoessaan heidän kätensä\nmuutamat vain puhuvat sääliväisesti; ne ovat kaikkein vaarallisimmat,\nvaikka näyttävätkin kaikkein parhaimmilta.\n\nMaanviljelijä Billotin luokse ilmestynyt mies kuului Tapinin\nja Desgrésin luokkaan, siis miehiin, jotka ovat aina valmiit\nvuodattamaan kyyneleen uhriensa puolesta, mutta eivät milloinkaan\nkäytä käsiään näiden kyynelten kuivaamiseen.\n\nNiin tämäkin huokasi syvään, mutta samalla viittasi molemmille\nkonstaapeleille, jotka lähestyivät Billotia. Silloin tämä ponnahti\ntaaksepäin ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen pyssyyn. Mutta käden\nesti tarttumasta tähän aseeseen -- joka nyt juuri oli kaksin verroin\nvaarallinen, koska se olisi voinut tänä hetkenä surmata sekä sen,\njoka sitä käytti, että sen, jota kohden se oli suunnattu, kaksi\npientä ja väkevää kättä.\n\nCatherine oli tullut sisään juuri parahiksi estääkseen isäänsä\ntekemästä rikosta taistelemalla tuomioistuinta vastaan.\n\nEnsimmäisen puuskan mentyä ohitse Billot ei enää vähääkään\nvastustellut. Päällysmies määräsi, että hänet oli pantava säilöön\nerääseen alikerran huoneeseen, Catherine toisen kerroksen huoneeseen,\nmutta mitä tuli rouva Billotiin, niin häntä poliisit pitivät niin\nvaarattomana, että jättivät hänet keittiöön. Päästyään tällä tavalla\ntalon herraksi alkoi päällysmies tarkastaa kaappeja, laatikoita ja\nkirjoituspöytiä.\n\nKun Billot oli jäänyt yksin, aikoi hän paeta. Mutta niinkuin\nuseimmissa talon alikerran huoneissa, oli tämänkin ikkunassa\nrautaristikot. Päällysmies oli heti ensi hetkessä huomannut ristikot,\njotavastoin Billot, joka ne oli teettänyt, ei niitä muistanut.\n\nAvaimenreiästä katsoessaan hän näki päällysmiehen apulaisineen\npöyhivän kaikkea talossa.\n\n\"Mitä tämä on!\" huudahti hän. \"Mitä te nyt teette?\"\n\n\"Näettehän itse, rakas herra Billot\", sanoi päällysmies. \"Me etsimme\nsellaista, mitä emme ole vielä löytäneet.\"\n\n\"Mutta tehän olettekin ehkä varkaita, rosvoja ja ryöväreitä.\"\n\n\"Kuinka te niin voitte sanoa!\" lausui päällysmies oven takaa.\n\n\"Mehän olemme yhtä kunniallisia ihmisiä kuin tekin, mutta me\nolemme hänen majesteettinsa palveluksessa ja senvuoksi velvolliset\nnoudattamaan hänen määräyksiään.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa määräyksiä!\" huudahti Billot. \"Onko kuningas\nLudvig XVI antanut teille määräyksen pöyhiä minun pöytälaatikoissani\nja panna kaikki mullinmallin kaapeissani ja kirstuissani?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Hänen majesteettinsako?\" kysyi Billot uudelleen. \"Kun viime vuonna\noli niin kova nälänhätä, että aioimme syödä hevosemme, -- kun kaksi\nvuotta sitten heinäkuun 13 päivänä rae pieksi viljamme ihan piloille,\nsilloin hänen majesteettinsa ei välittänyt meistä. Mitä tekemistä\nhänellä tänään on minun taloni kanssa, jota hän ei koskaan ole\nnähnytkään, ja minun kanssani, jota hän ei edes tunnekaan?\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi päällysmies varovasti raottaen ovea ja\nnäyttäen poliisipäällikön allekirjoittaman määräyksen, joka tavan\nmukaan alkoi sanoilla: \"Kuninkaan nimessä. Hänen majesteettinsa\non kuullut puhuttavan teistä. Vaikka hän ei mieskohtaisesti teitä\ntunnekaan, niin älkää hylkikö kunniaa, jonka hän teille tuottaa, vaan\nottakaa soveliaalla tavalla vastaan henkilöt, jotka tulevat hänen\nnimessään luoksenne.\"\n\nJa päällysmies kumarsi kohteliaasti, vilkutti ystävällisesti\nsilmäänsä, sulki oven ja jatkoi tarkastustaan.\n\nBillot vaikeni ja pani käsivartensa ristiin, kävellen huoneessa edes\ntakaisin kuin leijona häkissään. Hän tunsi joutuneensa ansaan ja\nolevansa näiden miesten mielivallasta riippuvainen.\n\nTarkastusta jatkettiin sanaakaan hiiskumatta. Nämä miehet näyttivät\npudonneen taivaasta. Kukaan muu ei ollut heitä nähnyt kuin lampuoti,\njoka oli näyttänyt tietä. Pihalla eivät koirat olleet haukkuneet.\nPäällysmies oli varmaankin alallaan hyvin taitava eikä ensimmäistä\nkertaa tällaisella retkellä.\n\nBillot kuuli Catherinen valitukset huoneesta, joka oli hänen\nhuoneensa yläpuolella. Hän muisti tyttärensä ennustuksen, sillä\nvarmaankin kotitarkastus johtui tohtori Gilbertin kirjan vuoksi.\n\nKello löi yhdeksän, ja ristikkoikkunan kautta Billot saattoi nähdä\nkaikki hommistansa palaavat työmiehet. Silloin hän ymmärsi, että\nvaaran hetkenä ainakin ylivoima, jollei oikeus, oli hänen puolellaan.\nTämä varmuus sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei enää voinut hillitä\nitseään, vaan tarttui molemmin käsin oveen ja ravisti sitä niin\nkovasti, että parin sysäyksen jälkeen lukko irtaantui.\n\nPoliisit näkivät silloin oven aukenevan ja isännän astuvan\nkynnykselle uhkaavan näköisenä. Kaikki oli talossa sikinsokin.\n\n\"Mutta sanokaahan\", huudahti Billot, \"mitä te talostani etsitte?\nHitto vieköön, sanokaa se heti, tai minä pakotan teidät sanomaan.\"\n\nTyömiesten paluuta ei ollut huomaamatta niin tarkka silmä kuin\npoliisitarkastajan. Hän oli laskenut talon miehet ja varmistunut\nsiitä, että hän ei vaaran hetkenä pysyisi voittajana. Hän siis\nlähestyi Billotia tavallista imelämpänä ja kumarsi maahan asti:\n\n\"Minä sanon teille sen, rakas herra Billot, vaikka se sotii tapojamme\nvastaan. Etsimme luotanne kapinallista julkaisua, yllyttävää\nlentokirjasta, jonka kuninkaallinen painohallitus on määrännyt\nhävitettäväksi.\"\n\n\"Kirjaa talonpojan luota, joka ei osaa lukea!\"\n\n\"Eihän se mitään merkitse, jos olette kirjan kyhääjän ystävä ja hän\non sen teille lähettänyt.\"\n\n\"Minä en ole mikään tohtori Gilbertin ystävä\", vastasi Billot, \"vaan\nhänen nöyrä palvelijansa. Minun kaltaiselleni halvalle talonpojalle\nolisi hänen ystävyytensä liian suuri kunnia.\"\n\nAjattelemattomuudessaan ei Billot ainoastaan tunnustanut, että hän\ntunsi kirjan tekijän, mikä olikin luonnollista, koska tämä oli hänen\ntalonsa omistaja, vaan hän ilmaisi tuntevansa kirjankin. Nyt tunsi\npoliisitarkastaja itsensä varmaksi. Hän oikaisi vartalonsa ja omaksui\nherttaisimman ilmeensä koskettaessaan Billotin käsivarteen, ja hänen\nsuunsa venyi sellaiseen hymyyn, että se näytti jakavan hänen kasvonsa\nkanteen osaan.\n\n_\"Sa hänet mainitsit\"_, sanoi hän; \"tunnetteko tätä säettä, hyvä\nherra Billot\"?\n\n\"Minä en tiedä mitään runoudesta.\"\n\n\"Sen on sepittänyt herra Racine, hyvin suuri kirjailija.\"\n\n\"No, mitä siis tuo säe tarkoittaa?\" kysyi Billot kärsimättömänä.\n\n\"Sitä että paljastitte itsenne.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Te itse.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Mainitsemalla tohtori Gilbertin nimen, jota me\nhienotunteisuudessamme emme olleet lausuneet.\"\n\n\"Se on totta\", mutisi Billot.\n\n\"Tunnustatte siis?\"\n\n\"Teen enemmänkin.\"\n\n\"Oh, herra Billot, sepä tavatonta suosiollisuutta! Mitä siis teette?\"\n\n\"Jos etsitte tuota kirjaa ja jos sanon, missä se on\", jatkoi\nBillot kykenemättä täydellisesti salaamaan levottomuuttansa, \"niin\ntaukoatteko silloin pöyhimästä täällä joka paikassa?\"\n\nPäällysmies viittasi apulaisilleen.\n\n\"Ehdottomasti\", sanoi hän, \"koska me etsimme juuri tuota kirjaa.\nMutta ehkä te annattekin meille vain yhden kappaleen\", lisäsi hän\nhymyillen, \"vaikka teillä olisi niitä kymmenen?\"\n\n\"Minulla ei ole muuta kuin yksi\", sen vannon.\n\n\"Meidän täytyy saada siitä varmuus, rakas herra Billot, tarkastamalla\nkoko talo\", päätti päällysmies. \"Odottakaa siis kärsivällisesti\nvielä viisi minuuttia. Mehän olemme ainoastaan apulaisia, jotka\nolemme saaneet esimieheltämme määräyksen, ettekä te kai aio estää\nkunniallisia miehiä -- kaikilla aloilla on sellaisia, herra Billot --\nette kai aio estää kunniallisia miehiä täyttämästä velvollisuuttaan.\"\n\nTummapukuinen mies oli löytänyt oikean tavan. Siten piti puhutella\nBillotia.\n\n\"Tehkää se siis\", sanoi hän, \"mutta pitäkää kiirettä.\"\n\nJa hän käänsi heille selkänsä.\n\nPäällysmies sulki varovasti oven ja vielä varovampana väänsi sen\nlukkoon. Billot kohautti olkapäitänsä, tietäen varsin hyvin, että hän\nvoi survaista oven auki milloin vain tahtoi.\n\nTummapukuinen mies viittasi apulaisilleen, jotka ryhtyivät uudelleen\ntoimeensa. Kaikki kolme ryhtyivät entistä innokkaammin penkomaan,\nja kiireesti avattiin, tutkittiin, leviteltiin kirjat, paperit ja\nliinavaatteet.\n\nÄkkiä ilmestyi eräästä kaapista, josta kaikki tavarat oli viskattu\npois, pieni raudoitettu, tamminen laatikko. Päällysmies iski siihen\nkuin haukka saaliiseen. Heti kun hän sen näki, sitä tunnusteli, tunsi\nhän sen etsimäkseen esineeksi, piilotti sen sukkelaan viittansa alle\nja viittasi molempia apulaisiaan lopettamaan tarkastuksensa.\n\nJuuri tänä hetkenä Billot kävi kärsimättömäksi. Hän seisahtui\nsuljetun oven eteen.\n\n\"Mutta minä sanon teille, että te ette sitä löydä, ellen ilmoita,\nmissä se on\", huusi hän. \"Suotta te sekoitatte kaikki tavarani.\nEnhän minä ole mikään salaliittolainen! Kuuletteko? Vastatkaa,\ntai menen Pariisiin ja teen siellä valituksen kuninkaalle,\nKansalliskokoukselle, koko maailmalle.\"\n\nTähän aikaan mainittiin vielä kuningas ennen kansaa.\n\n\"Kyllä kuulemme, rakas herra Billot, ja me alistummekin heti\ntahtoonne. Sanokaahan nyt meille missä se kirja on, ja kun nyt olemme\nvarmat siitä, ettei teillä ole muuta kuin tämä yksi, niin otamme sen\nhuostaamme ja lähdemme pois.\"\n\n\"Se kirja on erään kunnon pojan huostassa\", lausui Billot, \"jolle sen\nuskoin tänä aamuna vietäväksi eräälle ystävälle.\"\n\n\"Ja mikä sen kunnon pojan nimi on?\" kysyi tummapukuinen mies\nherttaisesti.\n\n\"Ange Pitou. Hän on orpo poika parka, jonka säälistä olen ottanut\nluokseni, eikä hän edes tiedä, mitä kirja käsittelee.\"\n\n\"Kiitos, herra Billot\", sanoi päällysmies, heittäen liinavaatteet\nkaappiin ja sulkien sitten kaapin, mutta säilyttäen laatikon\nkainalossaan. \"Ja sanokaahan, missä tuo verraton poika on?\"\n\n\"Olin huomaavinani hänen istuvan pihalla. Menkää ottamaan häneltä\nkirja, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa.\"\n\n\"Pahaa, me! Ettehän te, herra Billot laisinkaan tunne meitä! Me emme\ntahto tehdä pahaa kärpäsellekään.\"\n\nJa he lähestyivät paikkaa, joka oli heille mainittu. He näkivät\nPitoun, joka pituutensa vuoksi näytti peloittavammalta kuin hän\nolikaan. Arvellen silloin, että molemmat poliisit tarvitsisivat\nhänen apuaan saadakseen nuoren miehen vangiksi, riisui päällysmies\nviitan yltään, kääri siihen laatikon ja kätki erääseen nurkkaan\nlähettyvilleen.\n\nMutta Catherine oli kuunnellut painaen korvansa oveen ja epäselvästi\nerottanut sanat: _kirja, tohtori_ ja _Pitou_. Kun hän siis huomasi\nodottamansa myrskyn puhkeavan, oli hän koettanut lieventää sen\ntuhoa. Silloin hän oli kuiskannut Pitoulle, että tämän piti sanoa\nkirjaa omakseen. Olemme kertoneet, mitä tapahtui, miten Pitoun kädet\nsidottiin, miten päällysmies ja hänen apulaisensa kytkivät Pitoun\nkiinni ja miten Catherine vapautti hänet käyttäen hyväkseen sitä\naikaa, jolloin poliisit läksivät etsimään pöytää ja tummapukuinen\nmies viittaansa ja laatikkoa. Olemme niinikään kertoneet, kuinka\nPitou pakeni hypäten aidan yli, mutta emme ole kertoneet, miten\ntummapukuinen mies ovelana miehenä käytti hyväkseen tätä pakoa.\n\nKun poliisitarkastaja oli suorittanut hänelle määrätyt tehtävät,\ntarjosi Pitoun pako hänelle ja hänen apulaisilleen oivallisen\npakotilaisuuden.\n\nTummapukuinen mies ei mitenkään voinut toivoa saavansa Pitouta\nkiinni, mutta hän kiihotti apulaisiaan sekä esimerkeillä että\nsanoilla. Kun hän näki heidän juoksevan poikki apilaniittyjen ja\nviljapeltojen, olisi luullut heitä Pitoun verivihollisiksi, vaikka he\nsydämessään siunasivatkin tämän pitkiä sääriä.\n\nHeti kun Pitou oli kadonnut metsään ja hekin olivat päässeet sen\nsuojaan, seisahtuivat he erään pensaan taakse. Juoksuretkellä oli\nheihin liittynyt kaksi muuta apulaista, jotka olivat lymyilleet talon\nläheisyydessä ollakseen päällikön käskystä valmiit rientämään apuun.\n\n\"Toden totta\", sanoi päällysmies, \"olipa onni, että tuolla nuorella\nmiehellä oli kirja eikä laatikkoa. Meidän olisi muutoin ollut pakko\ntavoittaa häntä kiinni kievarinratsuilla. Hitto vieköön, sillä\nmiehellä ei olekaan ihmisen sääriä, vaan hirven jäntereet.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi eräs poliisi, \"mutta hänellä ei ollut\nlaatikkoa, vaan se on teillä, eikö olekin, herra Pas-de-Loup?\"\n\n\"Niin on, ja tässä se on\", sanoi mies, jonka nimen ensi kertaa\nkuulimme. Tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan lisänimi, jonka hän\noli saanut astuntansa kepeyden ja hiiviskeleväisyyden vuoksi.\n\n\"Meillä on siis oikeus saada luvattu palkinto.\"\n\n\"Kas tässä\", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja\nojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä,\njotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.\n\n\"Eläköön herra luutnantti!\" huusivat poliisit.\n\n\"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!\" sanoi\nPas-de-Loup. \"Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti\nei suorita palkkiota.\"\n\n\"Vaan kuka?\"\n\n\"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka\ntahtoo pysyä tuntemattomana.\"\n\n\"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon\",\nvirkahti toinen apuri.\n\n\"Ringoulot, ystäväiseni\", myönsi tummapukuinen mies, \"olenhan aina\nsanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme\ntämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän\nparasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä\nolla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän\nusuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että\nvoivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa\nhenkivartiostolainen.\"\n\nTämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia\njatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja\njoutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.\n\nTämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt\ntumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka\nnopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei\njotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä,\njotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä,\nvaikka eivät tienneetkään mitä se oli.\n\nMiehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli\nvapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.\n\nBillot näytti olevan mietteissään. Hän ei rynnännyt huoneesta, vaan\nasteli epäluuloisena ja ovelle tultuaan palasi keskilattialle. Olisi\nvoinut luulla, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen, mutta ei myöskään\nrohjennut nähdä poliisien rikkomia ja avaamia huonekaluja.\n\n\"No\", kysyi Billot, \"he siis ottivat pojalta kirjan, eikö niin?\"\n\n\"Sen kyllä uskon, isä, mutta häntä itseään he eivät saaneet kiinni.\"\n\n\"Ketä, häntäkö?\"\n\n\"Pitouta. Hän pääsi pakoon. Ja jos he yhä vielä juoksevat hänen\njäljessään, niin he lienevät jo Cayollesissa ja Vauciennessa.\"\n\n\"Sitä parempi! Poika-parka! Minä olen tämän saanut aikaan.\"\n\n\"Isä hyvä, älkää siitä olko huolissanne, ajatelkaamme vain itseämme.\nVoimme pitää varmana, että Pitou kyllä suoriutuu kaikesta. Mutta,\nhyvä Jumala, millainen epäjärjestys täällä on! Katsokaahan, äiti!\"\n\n\"Voi minun liinakaappiani!\" huudahti rouva Billot. \"He eivät ole\nsäästäneet liinakaappiani. Senkin ryövärit!\"\n\n\"Ovatko he pöyhineet liinakaappia?\" huudahti Billot.\n\nHän riensi sen kaapin luo, jonka päällysmies, niinkuin olemme\nkertoneet, oli huolellisesti sulkenut, ja pisti kätensä sikin sokin\nolevien vaatteiden sisään.\n\n\"Tämä ei voi olla mahdollista!\" sanoi hän.\n\n\"Mitä etsitte, isä?\" kysyi Catherine.\n\nBillot katsoi säikähtyneenä ympärilleen.\n\n\"Katso, katso, löydätkö sitä mistään. Se ei ole täällä, ei tässäkään\nkaapissa, ei tämän pöydän laatikossa; ja sehän olikin tuolla...\nItsehän sen sinne panin. Minä näin sen vielä eilen. Nuo konnat eivät\netsineetkään kirjaa, vaan lipasta.\"\n\n\"Mitä lipasta?\" kysyi Catherine.\n\n\"Kyllähän sinä sen tiedät.\"\n\n\"Tohtori Gilbertin lipastako?\" kysäisi rouva Billot, joka tärkeinä\nhetkinä pysyi vaiti, antaen toisten toimia ja puhua.\n\n\"Niin, tohtori Gilbertin lipasta!\" huudahti Billot haroen sormillaan\ntuuheata tukkaansa. \"Tuota kallisarvoista lipasta!\"\n\n\"Te kauhistutatte minua, isä\", sanoi Catherine.\n\n\"Minua onnetonta!\" huudahti Billot raivoissaan. \"Minähän en\naavistanutkaan tätä! En muistanutkaan lipasta! Mitähän tohtori sanoo?\nMitä hän ajattelee tästä? Että olen petturi, pelkuri, viheliäinen\nvätys!\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, mitä siinä lippaassa sitten olikaan, isä?\"\n\n\"En tiedä. Sen vain tiedän, että olin luvannut tohtorille suojella\nsitä hengelläni, ja minun olisi pitänyt antaa surmata itseni\npuolustaessani sitä.\"\n\nJa Billot teki sellaisen epätoivoa ilmaisevan liikkeen, että vaimo ja\ntytär säikähtyneinä peräytyivät.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuletteko hulluksi, isä?\" sanoi Catherine\npurskahtaen itkuun. \"Vastatkaahan minulle!\" huusi hän. \"Taivaan\nnimessä, vastatkaa minulle!\"\n\n\"Pierre, ystäväiseni\", sanoi rouva Billot, \"vastaahan toki\ntyttärellesi, vastaa vaimollesi.\"\n\n\"Hevoseni! hevoseni!\" huusi maanviljelijä. \"Tuokaa tänne hevoseni!\"\n\n\"Minne lähdette, isä?\"\n\n\"Ilmoittamaan tohtorille. Tohtorin täytyy saada tästä tieto.\"\n\n\"Mutta mistä hänet löydätte?\"\n\n\"Pariisista. Näithän kirjeestä, jonka hän meille lähetti, että hän\naikoi Pariisiin. Hänen pitäisi nyt olla siellä. Minä menen Pariisiin.\nHevoseni! Hevoseni!\"\n\n\"Ja tällä tavalla jätätte meidät, isä! Jätättekö meidät tällaisena\nhetkenä? Mehän jäämme epätoivon ja tuskan valtaan!\"\n\n\"Minun täytyy lähteä\", sanoi maanviljelijä, \"minun täytyy.\"\nJa hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli häntä.\n\"'Jos kadotat tämän lippaan', sanoi tohtori minulle, 'tai jos se\nsinulta varastetaan, niin heti sen huomattuasi riennä ilmoittamaan\nminulle, olen missä tahansa. Mikään ei saa sinua pidättää, ei edes\nihmishenki.'\"\n\n\"Kaikkivaltias Jumala! Mitähän tuossa lippaassa onkaan?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että se jätettiin minun huostaani ja\nettä se on varastettu. Kas, tuossahan on hevoseni. Koulussa olevan\npojan kautta saan kyllä tietää, missä isä on.\"\n\nJa viimeisen kerran syleillen vaimoaan ja tytärtään hän hyppäsi\nsatulaan ja läksi peltojen halki kiitämään Pariisia kohden.\n\n\n\n\nIX\n\nMATKALLA PARIISIIN\n\n\nPalatkaamme Pitoun luo.\n\nPitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja\nrakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:\n\n\"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!\"\n\nTämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle\nsanonut Catherinen suun kautta: \"Pelastakaa itsenne joutuin, rakas\nPitou!\" Ja Pitou oli karannut.\n\nNämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan\nhän lensi.\n\nJumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.\n\nPitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta\ntanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun\npelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!\n\nEi herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja\nsäännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.\n\nPitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia\nkoipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi\non saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä,\nettä oli halveksinut kinttujaan.\n\nPitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen\nja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai\npikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut\nnähnyt mitään -- takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta\nolivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen\naskeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.\n\nMiksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut\nosaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut\nturvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea\nkultaomenaa.\n\nOlemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen\nolivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa\nPitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.\n\nKun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.\n\nMustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä,\njosta ihminen tulee laiskaksi.\n\n\"Juokse, juokse!\" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja\nkilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. \"Juokse, miekkonen,\nkyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme.\"\n\nSivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua,\nvaan täyttä totta.\n\nJa Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien\nsyrjähuomautukset.\n\nKun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät\njohdattaakseen metsämiehen harhaan, -- kun hän oli sotkenut jälkensä\nsellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä\nselville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen\nVillers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin\nGondrevillen kankaan kohdalla.\n\nTehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan\noikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet\nsen molemmin puolin ja puut tien varrella.\n\nTunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän\nkuninkaallisella maantiellä.\n\nHän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää\nei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.\n\nHän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.\n\nHän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.\n\nPikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa.\nTähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.\n\nOlympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon\nkasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän\noli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja\njoutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären\nkanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä\neriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa\npoliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut\nnähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin\nkorvat -- ja hän oli kuningas -- ja hän sai mielensä mukaan\nkaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa\nnelijalkaisten nahkoja kokonaisina.\n\nRauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä,\nmitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi\nhihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili\ntäydessä levossa.\n\nMutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa\nemäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa\nleivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian\nalkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan\nneljä ja puoli souta naula, -- yletön hinta, joka vastaa nykyisen\nraha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko\nRanskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan\nleivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin\nneuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.\n\nPitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman\njalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman\nylellisin palatsi.\n\nSamoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten\nkatseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.\n\nHuokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy\nsaada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.\n\nPitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien\najatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.\n\n\"Miksi\", tuumi hän silloin, \"onkaan minulle tapahtunut näin paljon\nmerkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on\nsattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu\nsiitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani.\"\n\nJa hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt,\nmistä kaikki onnettomuudet johtuivat.\n\n\"Niin kyllä\", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, \"mutta tämä ei ole\nsitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki\nnämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta\nkissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän\nenää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole\nvaruillasi'. _Cave, somniasti_.\"\n\n\"_Somniasti_\", toisti Pitou sitten kauhuissaan; \"jokohan taas\nhorjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen;\nkieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoa _somniavisti_.\"\n\n\"Tämäpä ihmeellistä\", keksi Pitou ihaillen itseään, \"kuinka hyvin\nosaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia.\"\n\nJa täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.\n\nPitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän\nsaattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.\n\nTuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli\nsivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.\n\nÄkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.\n\n\"Oho\", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:\n\n\"_Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum_.\"\n\nJa hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.\n\nOlivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin\nluona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä\nsiellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun\naasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain\nsenvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja\nCrespyn välillä.\n\nHän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.\n\nKeitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä,\nsitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein\noli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?\n\nMistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset\nnuuskijat?\n\nMitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei\nkoskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?\n\nVaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat\nhänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin\nja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan\nneljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa\nneljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi\nkahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun\nverran säästäväinen.\n\nOtaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme\nkuukautta talosta poissa?\n\nÄkkiä Pitou sävähti.\n\n\"Oho!\" sanoi hän. \"Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!\"\n\nHän seisahtui.\n\n\"Tällä kertaa en erehdy\", tuumi Pitou, \"tuo ääni johtuu siitä, että\nhevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä.\"\n\nTuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle\nkukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan\naskeleen päähän.\n\nPitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi,\nkäsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään\nsaadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko,\njoka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja\nteki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia\naikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä\nkäytteli.\n\nPitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan\npakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi\nmaantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki\nErmenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän\nnäki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli:\njos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän\nreunassa, niin olen pelastettu.\n\nJa hän kiiti Ermenonvilleä kohden.\n\nTällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei\nenää ollut sääriä, vaan siivet.\n\nPäästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan\nja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren\nhyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.\n\nTästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä\ntakaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei\nhukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden\nkapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan\nhuutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä _huu!\nhuu!_ kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi\nPitou kiiti.\n\nMutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi\ntukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla\nkuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti\npaisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän\nkompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki\nkengännaulat näkyivät.\n\nLopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin\nkaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo\nselvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!\n\nYhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat\nkäyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän\nriensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui,\nkaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.\n\nMutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin\nolla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun.\nHänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:\n\n\"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä\nCadetin?\"\n\nHevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut\nkasvot maata vasten, vaan selällään. \"Sehän on herra Billotin ääni.\"\n\nSe oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka\nhänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.\n\nMaanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena\nvaahdosta.\n\n\"Rakas herra Billot\", huudahti Pitou, \"kuinka hyvä olettekaan, kun\ntällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että\nolisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat\nolisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa\nkultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme\ntaloon.\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista!\" sanoi Billot. \"Niinkuin nyt olisi puhe\ntalosta! Missä ne urkkijat ovat?\"\n\n\"Urkkijatko?\" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä\nsanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut\nkäytäntöön.\n\n\"Niin, urkkijat!\" sanoi Billot, \"ne tummapukuiset miehet, kyllähän\nsinä ymmärrät.\"\n\n\"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten\nminä halunnut jäädä heitä odottamaan.\"\n\n\"Hyvä! He ovat siis takanamme.\"\n\n\"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä\nsillä lailla.\"\n\n\"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?\"\n\n\"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen\nhevosen takaa-ajoonsa.\"\n\n\"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on\nvapaa, niin heipä hei, Dammartiniin.\"\n\n\"Mitä! Heipä hei!\"\n\n\"Niin, nouse ja lähde kanssani.\"\n\n\"Me lähdemme siis Dammartiniin?\"\n\n\"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän\nCadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä\niltana Pariisiin.\"\n\n\"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!\"\n\n\"No niin, -- heipä hei!\"\n\nPitou koetti totella.\n\n\"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse\",\nsanoi hän.\n\n\"Etkö voi nousta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi.\"\n\n\"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni.\nMutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne,\nja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän\nminua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä\npalavissaan kuin minäkin.\"\n\nPitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli\nopettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen\nheltymään.\n\n\"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi\", sanoi hän\nPitoulle. \"Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään.\"\n\n\"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti\", sanoi Pitou.\n\n\"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona.\"\n\n\"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun\ntulla ukko Lefrancin luo.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole.\"\n\n\"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin.\nMinulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen\nvarma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa.\"\n\n\"Ahaa, niinkö arvelette?\" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan\nmiellyttänyt.\n\nHän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.\n\nMaanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja\npolviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti\npäässyt Dammartiniin.\n\nBillot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta.\nHän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja\nriensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä\ntarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.\n\n\"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi\", sanoi hän ennen kuin\ntoinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.\n\n\"Se on Margot\", sanoi Lefranc. \"Se on juuri satuloituna, kun aioin\nlähteä ratsastamaan.\"\n\n\"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että\nvoin ajaa sen kuoliaaksi.\"\n\n\"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?\"\n\n\"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa\", sanoi\nBillot synkän näköisenä.\n\nJa hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.\n\n\"Aja sitten Margot piloillekin\", sanoi ukko Lefranc; \"siinä\ntapauksessa otan Cadetisi.\"\n\n\"Sovittu asia.\"\n\n\"Juot kai lasin viiniä?\"\n\n\"Kaksikin.\"\n\n\"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?\"\n\n\"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on\nniin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle\njotakin virkistävää.\"\n\n\"Heti, heti\", sanoi isäntä.\n\nKymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa\nja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen\nsyödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla\nniinkuin lempi-hevosta.\n\nNäin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen\nviiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin\npian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään,\nja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.\n\nOiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia\nkohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla\nhännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä\nsekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät\npaljaina sukkien mentyä lättään.\n\n\n\n\nX\n\nMITÄ TAPAHTUI PERILLE TULTAESSA\n\n\nDammartinista Pariisiin on vielä kahdeksan penikulmaa. Ensimmäiset\nneljä päästiin jokseenkin hyvin, mutta Bourgetista alkaen Margotin\nkoivet, vaikkakin Pitou polvillaan elvytteli hevosta, alkoivat\njäykistyä. Alkoi jo tulla pimeä.\n\nVilletteen saapuessaan oli Billot näkevinään suuren loimun kajastavan\nPariisissa päin ja huomautti Pitoulle taivaanrannan oudosta\npunerruksesta.\n\n\"Ettekö näe, että siellä on sotilaita, jotka ovat majoittuneet\nleirituliensa ääreen?\" virkkoi Pitou.\n\n\"Mitä! Sotamiehiäkö?\" sanoi Billot.\n\n\"Kun niitä on täällä, niin miksi ei niitä olisi sielläkin?\"\n\nTarkaten oikealle puolelleen Billot näkikin Saint-Denisin tasangolla\nmustia osastoja, jotka hämärässä liikkuivat eteenpäin; siellä oli\njalkaväkeä ja ratsuväkeä. Heidän aseensa välkkyivät toisinaan tähtien\nhimmeässä hohteessa.\n\nPitou, joka yöllisillä matkoillaan metsissä oli tottunut näkemään\npimeässä, huomautti isännälleen kanuunoistakin, joiden pyörät olivat\npuoliväliin asti vaipuneet pehmeään multaan.\n\n\"Oho\", sanoi Billot. \"Tuolla tapahtuu siis jotakin uutta.\nKiirehtikäämme, poika, kiirehtikäämme.\"\n\n\"Niin, niin, siellä palaa tuli\", vahvisti Pitou kohottautuen Margotin\nselässä ylemmäksi. \"Ettekö näe kipinöitä?\"\n\nMargot seisahtui. Billot hyppäsi maahan ja sanoi lähestyessään\nsinisiin ja keltaisiin asuihin puettuja sotilaita, jotka olivat\nleiriytyneet tien varrella olevien puiden suojaan:\n\n\"Toverit, voitteko sanoa minulle, mitä uutta Pariisista kuuluu?\"\n\nMutta sotilaat vastasivat ainoastaan muutamilla saksankielisillä\nkirouksilla.\n\n\"Mitä hittoa he sanovat?\" kysyi Billot Pitoulta.\n\n\"Ei se ainakaan ole latinaa, hyvä herra Billot\", vastasi Pitou\nvapisten. \"Muuta en voi teille sanoa.\"\n\nBillot mietti ja katsoi tarkemmin miehiä.\n\n\"Kylläpä minä olin typerä\", sanoi hän; \"menin puhuttelemaan\nkeisarillisia.\"\n\nJa uteliaana hän jäi keskelle tietä seisomaan.\n\nMuuan upseeri lähestyi häntä.\n\n\"Mengä etipäi\", sanoi hän, \"mengä bigaan.\"\n\n\"Anteeksi, kapteeni\", vastasi Billot, \"mutta minähän olen matkalla\nPariisiin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ja kun näen teidän asettuneen keskelle tietä, niin epäilen, ettei\npääsekään kaupungin rajalle asti.\"\n\n\"Kyllä bääse.\"\n\nBillot nousi hevosensa selkään ja jatkoi kulkuaan. Mutta nyt hän\njoutui keskelle Berchenyn husaareja, jotka täyttivät La Villetten.\n\nTällä kertaa hän oli joutunut tekemisiin ranskalaisen kanssa ja\nkyseli heiltä paremmalla menestyksellä.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"mitä uutta kuuluu Pariisiin?\"\n\n\"Sitä, että kirotut pariisilaisenne tahtovat saada Neckerinsä\",\nvastasi muuan husaari, \"ja ampuvat meitä kohden, ikäänkuin se asia\nkuuluisi meihin.\"\n\n\"Saada Neckerin!\" huudahti Billot. \"Ovatko he siis menettäneet hänet?\"\n\n\"Ovat kyllä, koska kuningas on erottanut hänet virasta.\"\n\n\"Kuningas erottanut Neckerin!\" huudahti Billot kuin innostunut\nkansanmies, joka kuulee puhuttavan pyhyyden häpäisemisestä. \"Onko\nkuningas erottanut tuon suuren miehen?\"\n\n\"On kyllä, hyvä mies, ja tuo suuri mies on vielä päällepäätteeksi\nmatkalla Brysseliin.\"\n\n\"Silloin tästä tulee hauska juttu!\" huusi Billot peloittavalla\näänellä, välittämättä vähääkään vaarasta, jonka alaiseksi hän voi\njoutua ilmaistessaan kapinallisia mielipiteitään tällä tavoin\nkeskellä viittätoista tuhatta aseistettua kuningasmielistä.\n\nJa hän nousi jälleen Margotin selkään kiihoittaen sitä kovasti\nkäyttämällä kannuksiaan. Näin hän saapui kaupungin muurien luo.\n\nMitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki tulipalon\npunerruksen. Pitkä liekkipylväs nousi etuvarustuksesta ilmaan. Itse\nporttivarustus paloi.\n\nKarjuva, raivoisa joukko, mukana naisia, jotka tapansa mukaan\nuhkasivat ja huusivat äänekkäämmin kuin miehet, lietsoi tulta\nheittämällä siihen lautoja, huonekaluja ja tullihuoneeseen kuuluvia\nesineitä.\n\nMaantiellä seisovat unkarilaiset ja saksalaiset sotilaat katselivat\nkiväärit jalalla vähääkään liikkumatta.\n\nBillot ei jäänyt palavan varustuksen luo, vaan kannusti Margotia\nliekkeihin päin. Margot syöksyi uljaasti hehkuvan pätsin läpi. Mutta\ntultuaan varustuksen toiselle puolelle täytyi Billotin seisahtua,\nsillä keskikaupungilta virtasi suuri kansanjoukko etukaupunkia\nkohden, toiset laulaen, toiset huutaen:\n\nAseisiin!\n\nBillot näytti siltä, mitä hän olikin, kunnon maalaiselta, joka\nasioissaan tuli Pariisiin. Ehkä hän liian kovaa huusi: \"Pois tieltä!\"\nMutta Pitou lausui hänen takanaan niin kohteliaasti: \"Antakaa tietä!\nOlkaa niin hyvä ja väistykää!\" että toinen lause sovitti toisen. Ei\nkukaan tahtonut estää Billotia menemästä asioitaan hoitamaan, vaan\njokainen jätti hänet rauhaan.\n\nMargot oli saanut entiset voimansa. Tuli oli kyllä kärventänyt sen\nkarvoja; oudot huudot lisäksi kiihoittivat sitä. Billotin täytyi nyt\nsitä hillitä, jotta se ei tallaisi jalkoihinsa niitä lukemattomia,\njotka olivat uteliaina keräytyneet oviensa edustalle, ja niitä yhtä\nlukemattomia, jotka juoksivat tulliporttia kohden.\n\nBillot eteni niin hyvin kuin voi, kääntäen Margotin milloin oikealle\nmilloin vasemmalle, kunnes saapui puistokadulle. Mutta siellä hänen\ntäytyi seisahtua. Suuri kulkue tuli Bastiljista päin astellen\nKalustusrakennusta kohden; nämähän kaksi kivisolmua siihen aikaan\nliittivät vyönsä Pariisin kylkiin.\n\nTämä kulkue, joka täytti koko puistokadun, seurasi paareja, joilla\noli kaksi kuvapatsasta; toinen oli verhottu suruharsoon, toisen\npäässä oli kukkaseppele.\n\nHarsoon verhottu esitti Neckeriä, ministeriä, joka ei ollut\njoutunut epäsuosioon, mutta yhtäkaikki saanut eronsa. Toinen,\nkukilla koristettu, esitti Orleansin herttuaa, joka oli hovissa\njulkisesti puolustanut geneveläistä talousneroa. Billot tiedusteli,\nmitä tämä kulkue merkitsi, ja sai kuulla, että kansa osoitti täten\nkunnioitustaan Neckerille ja hänen herttualliselle puolustajalleen.\n\nBillot oli syntynyt maakunnassa, missä Orleansin herttuan nimeä\noli kunnioitettu puolitoista vuosisataa. Hän kuului salaiseen\nfilosofiseen seuraan ja piti siis Neckeriä sekä suurena\nrahaministerinä että ihmiskunnan apostolina.\n\nTämä saattoi Billotin ihan haltioihinsa. Hän hyppäsi hevosensa\nselästä tietämättä oikeastaan, mitä teki, ja huutaen: \"Eläköön\nOrleansin herttua! Eläköön Necker!\" liittyi joukkoon.\n\nKun kerran on liittynyt suureen joukkoon, katoo yksilöllinen vapaus.\nTietäähän jokainen, että ihminen silloin menettää määräämisvallan,\ntahtoo samaa kuin joukko ja tekee niinkuin se tekee. Billotin oli\nsitä helpompi lyöttäytyä mukaan, kun hän oli sen etupäässä eikä\nhännässä.\n\nJoukko huusi täyttä kurkkua: Eläköön Necker! Alas ulkomaalaiset\nsotilaat! Pois ulkomaalaiset joukot!\n\nBillot liitti vahvan äänensä toisten huutoihin.\n\nOlkoon etevämmyys millainen tahansa, suuri joukko antaa sille arvon.\nPariisin etukaupunkilaiset, joilla oli nälän vaimentamat tai viinin\nsortamat, käheät ja heikot äänet, ihailivat Billotin täyttä, raikasta\nja sointuvaa ääntä ja antoivat hänelle tilaa. Senvuoksi Billot\ntyrkkimättä, liikoja lykkimättä tai joutumatta puristukseen pääsi\npaarien luokse asti.\n\nMuutaman minuutin päästä muuan kantaja, jonka innostus ei\nvastannutkaan hänen voimiaan, jätti hänelle paikkansa.\n\nNiinkuin huomaamme, oli Billot edistynyt hyvin joutuisasti.\nEdellisenä päivänä hän oli ollut vain tohtori Gilbertin kirjoitusten\nlevittäjänä; nyt hän oli ministeri Neckerin ja Orleansin herttuan\nmaineen kohottajana.\n\nMutta heti kun hän oli päässyt etupäähän heräsi hänessä eräs ajatus:\nMinne Pitou oli joutunut? Miten oli käynyt Margotin?\n\nPaareja kantaessaan Billot katsahti taakseen, ja kulkuetta\nvalaisevien soihtujen ja ikkunoista riippuvien lyhtyjen valossa hän\nnäki keskellä kulkuetta jonkinmoisen liikkuvan röykkiön, viisi tai\nkuusi huutavaa ja huitovaa miestä. Keskellä huutoja ja huitomista\nerotti selvästi Pitoun äänen ja liikkeet.\n\nPitou teki voitavansa puolustaakseen Margotia, mutta siitä huolimatta\nhevonen vallattiin. Margotin selässä ei enää ollut vain Billotia\nja Pitouta, joka paino jo oli ollut kylliksi eläinraukalla. Sen\nkannettavaksi kasautuivat kaikki, jotka siinä pysyivät, sen selässä,\nlautasilla ja kaulalla.\n\nMargot muistutti yön hämärässä, joka muuttaa kaikki satumaiseksi,\nnorsua, joka metsästäjineen lähtee ajamaan tiikereitä. Sen leveässä\nselässä istui viisi tai kuusi hurjaa miestä, jotka karjuivat: Eläköön\nNecker! Eläköön Orleansin herttua! Alas ulkomaalaiset!\n\nSiihen Pitou vastasi:\n\n\"Te tapatte Margotin!\"\n\nHuumaus oli yleinen.\n\nBillot aikoi ensin mennä auttamaan Pitouta ja Margotia, mutta sitten\ntuli ajatelleeksi, että jos hän hetkeksikään luovuttaisi paarien\nkantamisen, ei hän enää uudelleen saisi paikkaansa. Ja sitten hän\ntuumi, että kun kerran ukko Lefranc oli pannut sen ehdon, että Margot\nvaihdettiin Cadetiin, kuului Margot hänelle, ja käyköön kuinka\ntahansa Margotille, ei se ollut muuta kuin kolmen tai neljänsadan\nlivren vahinko, ja Billot oli siksi rikas, että voi uhrata kolme tai\nneljäsataa livreä isänmaan hyväksi.\n\nTällä välin kulkue yhä eteni. Se oli kääntynyt oikealle ja joutunut\nMontmartre-kadun kautta Voittotorille asti. Palais-Royalin luo\ntultaessa esti sitä etenemästä suuri kansanjoukko, jolla oli vihreät\nlehvät hatuissaan ja joka huusi: Aseisiin!\n\nNyt oli päästävä toisistaan selville? Olivatko Vivienne-kadun\ntäyttäneet ihmiset ystäviä vai vihollisia? Vihreä oli Artoisin\nkreivin väri. Miksi heillä oli vihreä tunnus hatussaan?\n\nHetkisen neuvottelun jälkeen selvisi kaikki. Kuultuaan Neckerin\nerottamisesta oli muuan nuori mies lähtenyt Foy-kahvilasta, noussut\npöydälle, vetänyt pistoolin esiin ja huutanut: Aseisiin! Tämä huudon\nkuullessaan olivat kaikki kävelijät liittyneet häneen huutaen:\nAseisiin!\n\nOlemme jo kertoneet, että kaikki ulkomaalaiset rykmentit oli koottu\nPariisin ympärille. Olisi luullut itävaltalaisten hyökkäävän\nkaupunkiin. Näiden rykmenttien nimetkin raivostuttivat pariisilaisia.\nNe olivat: Reinach, Salis-Samade, Diesbach, Esterhazy ja Römer.\nKun vain mainitsikin heidän nimensä, ymmärsi kansa heti, että\npuhuttiin vihollisista. Nuori mies mainitsi nuo nimet ja ilmoitti,\nettä sveitsiläiset olivat leiriytyneet Champs-Elyséesille, mukanaan\nneljä kanuunaa, että niiden samana iltana piti tulla Pariisiin\nLambesqin herttuan ratsumiesten karauttaessa heidän edellään. Hän\nehdotti hattumerkkiä, joka eroaisi heidän merkistään, otti lehvän\nkastanjapuusta ja kiinnitti sen hattuunsa. Heti kaikki matkivat\nhäntä. Kolmetuhatta ihmistä oli kymmenessä minuutissa taittanut oksat\nPalais-Royalin puista.\n\nAamulla ei kukaan tuntenut tämän miehen nimeä; illalla se oli\njokaisen suussa.\n\nTämän nuoren miehen nimi oli Camille Desmoulins.\n\nMielipiteet yhtyivät; liityttiin toisiinsa. Sitten kulkue jatkoi\nmatkaansa.\n\nTämän pysähdyksen aikana, jolloin uteliaat eivät voineet nähdä mitä\ntapahtui, vaikka olisivat varpailleenkin nousseet, kiipesivät he\nMargotin päälle, nousivat sen selkään, riippuivat sen kaulassa,\nroikkuivat sen jalustimista; liikkeelle lähdettäessä oli sellainen\ntaakka eläinparalla kannettavanaan, että se suorastaan lyyhistyi sen\nalla.\n\nRichelieu-kadun kulmassa Billot katsoi taakseen; Margot oli kadonnut.\nHän huokasi ajatellen eläinraukan kohtaloa; sitten hän kokosi\nkaikki äänivaransa ja huusi kolme kertaa Pitoun nimen, samoin kuin\nroomalaiset tekivät omaistensa hautajaisissa. Hän oli joukon keskeltä\nkuulevinaan äänen, joka vastasi hänen huutoonsa. Mutta tämä huuto\nhukkui siihen meluun, joka syntyi kansanjoukon päästäessä milloin\nuhkaavia, milloin riemuitsevia huutoja.\n\nKulkue eteni yhä.\n\nKaikki kaupat oli suljettu, mutta ikkunat olivat auki, ja niistä\nkaikui rohkaisevia lauseita, jotka yhä kiihoittivat rivejä.\n\nTällä tavoin tultiin Vendôme-torille. Mutta siellä pidätti kulkueen\nodottamaton este.\n\nNiinkuin hirret, joita vuolas virta kuljettaa, kohdatessaan sillan\nponnahtavat taaksepäin töykkien jäljestä tulevia, niin kohtasi kansan\narmeija nyt Vendôme-torille osaston kuninkaalliseen saksalaiseen\narmeijaan kuuluvia sotilaita.\n\nNämä ulkomaalaiset sotilaat olivat rakuunoita. Kun he näkivät\nhyökylaineen saapuvan pitkin Saint-Honoré-katua ja alkavan tulvehtia\nVendôme-torille, päästivät he viisi tuntia levottomina odottaneiden\nhevostensa ohjakset valloilleen ja hyökkäsivät täyttä karkua kansaa\nvastaan.\n\nPaarien kantajat joutuivat ensimmäisen hyökkäyksen uhreiksi, ja\nkaatuivat taakkansa alle. Muuan savoijilainen, joka asteli Billotin\nedessä, nousi ensimmäiseksi, otti maasta Orleansin herttuan kuvan ja\nkiinnittäen sen kepin nenään nosti sen korkealle huutaen: \"Eläköön\nOrleansin herttua!\" -- jota hän koskaan ei ollut nähnytkään, tai:\n\"Eläköön Necker!\" -- jota hän ei tuntenutkaan.\n\nBillot aikoi tehdä Neckerin kuvalle samoin, kun toinen ennätti ennen\nhäntä. Muuan nuori neljän- tai viidenkolmatta vanha, niin hienosti\npuettu herrasmies, että hän varsin hyvin ansaitsi keikarin nimen,\noli silmillään seurannut paareja, mikä hänelle olikin helpompaa kuin\nBillotille, joka niitä sai kantaa, ja heti kun kuva putosi, hyökkäsi\nhän ottamaan sen.\n\nMaanviljelijä etsi siis turhaan sitä maasta. Neckerin kuva oli jo\neräänlaatuisen pistimen nenässä ja asettuen herttuan kuvan viereen\nkokosi ympärilleen suuren osan kulkuetta.\n\nÄkkiä valaisi leimahdus torin. Samassa kuului pamaus; kuulat\nvinkuivat. Jokin raskas esine osui Billotin otsaan; hän kaatui ja\nluuli ensin kuolevansa. Mutta kun hän ei mennyt tainnoksiin eikä,\nlukuunottamatta kovaa kivistystä otsassaan, tuntenut tuskaa, käsitti\nhän pian, että hän oli vain haavoittunut, ja päästäkseen selville\nhaavansa laadusta nosti kätensä otsalleen ja huomasi saaneensa vain\nnaarmun ja kätensä olevan täynnä verta.\n\nNuori mies, joka oli ennen Billotia siepannut kuvan, sai kuulan\nkeskelle rintaansa. Vuotanut veri olikin hänen vertaan. Isku, jonka\nBillot oli tuntenut, olikin johtunut siitä, että Neckerin kuva oli\nmenettänyt tasapainonsa ja pudonnut hänen päähänsä.\n\nBillot karjaisi puolittain kauhusta, puolittain raivosta. Hän siirtyi\nloitommaksi nuoresta miehestä, joka vääntelehti kuolemantuskissa.\nYmpärillä olevat väistyivät samoin kuin hänkin, ja Billotin huudon\nkertasi joukko; se levisi kuin hautausvalitus, kunnes saavutti\nSaint-Honoré-kadun etäisimmät parvet.\n\nTämä huuto oli uusi kapinallisuuden ilmaisu. Uusi laukaus kuului,\nja heti tuli joukkoon syviä vakoja, ilmaisten, minne kuulat olivat\nosuneet.\n\nVimmastus valtasi Billotin, ja ensimmäisen hetken kiihkossa hän\nsieppasi kuvan, jonka kasvot olivat veriset, nosti sen korkealle\npäänsä yläpuolelle ja päästi miehekkäällä äänellään uhkauksia,\nvaikkakin se vaara oli ilmeinen, että hän voisi saada kuulan\nrintaansa samoin kuin nuorimieskin, jonka ruumis virui hänen\njalkojensa juuressa.\n\nMutta samassa laskeutui voimakas ja leveä käsi maanviljelijän\nolkapäälle ja painoi sellaisella voimalla, että hänen oli pakko\nnotkistaa polvensa. Billot aikoi päästä vapaaksi tästä puristuksesta,\nkun toinen yhtä vankka käsi painui hänen toiselle olkapäälleen. Hän\nkääntyi karjaisten nähdäkseen, millaisen vastustajan kanssa hän oli\ntekemisissä. \"Pitou!\" huudahti hän.\n\n\"Niin olen\", vastasi Pitou, \"kumartukaahan hiukan niin saatte nähdä.\"\n\nJa voimiaan ponnistaen sai Pitou vastustelevan maanviljelijän\nlyyhistymään.\n\nTuskin hän oli saanut Billotin painamaan kasvonsa maata vasten, kun\ntaaskin kajahti yhteislaukaus. Savoijilainen, joka kantoi herttuan\nkuvaa, horjahti vuorostaan, sillä hän oli saanut luodin reiteensä.\n\nSitten kuului kavioiden kapsetta kivitykseltä. Rakuunat hyökkäsivät\nuudelleen. Hurjistunut ja raivoisa hevonen, kuin Ilmestyskirjan peto,\nravasi onnettoman savoijilaisen yli, joka tunsi kylmän peitsen osuvan\nrintaansa. Hän kaatui Billotin ja Pitoun päälle.\n\nMyrsky kiiti kadun päähän asti; siellä se seisahtui jätettyään\ntaaksensa kauhua ja kuolemaa! Ruumiita vain oli jäänyt kivitykselle.\nKaikki pakenivat sivukaduille. Ikkunat suljettiin. Peloittava\nhiljaisuus seurasi innostuneita huutoja ja raivon karjuntaa.\n\nBillot odotti hetkisen, varovaisen Pitoun yhä pidätellessä häntä. Kun\nvaara oli loitonnut melun ohella, nousi hän polvilleen, jotavastoin\nPitou, samoin kuin hirvet piilopaikassaan, alkoi kuulostella.\n\n\"No, Billot\", sanoi Pitou, \"taisitte olla oikeassa; me tulimme\ntodellakin parahiksi.\"\n\n\"Autahan minua.\"\n\n\"Millä tavoin? Pakenemaanko!\"\n\n\"Ei. Tuo nuori keikari näyttää kuolleen, mutta savoijilainen tuntuu\nvain pyörtyneen. Auta minua nostamaan hänet selkääni. Emmehän voi\njättää häntä tänne, jotta nuo saksalaiset saavat hänet surmata.\"\n\nBillotin sanat osuivat suoraan Pitoun sydämeen. Hän ei voinut vastata\nmitään, ei muuta kuin totella. Hän otti tajuttoman ja verta vuotavan\nsavoijilaisen ja nosti hänet kuin säkin rotevan isännän selkään, joka\nnähdessään Saint-Honoré-kadun olevan ainakin näennäisesti tyhjän,\nläksi Pitoun seurassa astelemaan Palais-Royalia kohden.\n\n\n\n\nXI\n\nHEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ\n\n\nBillotista ja Pitousta oli katu ensin näyttänyt tyhjältä, sillä\ntakaa-ajavat rakuunat olivat kääntyneet Saint-Honorén kauppahallille\npäin ja menneet Louis-le Grand- ja Gaillon-kaduille. Mutta mitä\npitemmälle Billot pääsi Palais-Royalia kohden mutisten vaistomaisesti\npuoliääneen koston sanoja, sitä enemmän ilmestyi miehiä katujen\nkulmiin, puistokujien päihin, porttien suihin; vaiti ja kauhuissaan\nnämä ensin katselivat ympärilleen, mutta kun he näkivät rakuunain\npoistuneen, seurasivat he tätä synkkää kulkuetta, lausuen ensin\npuoliääneen ja sitten yhä kovempaa ja viimein täyteen ääneen huutaen:\n\nKostoa! Kostoa!\n\nPitou asteli maanviljelijän jäljestä, kädessään savoijilaisen hattu.\n\nTämä synkkä ja peloittava kulkue saapui viimein Palais-Royal-torille,\nmissä suuri kansajoukko vimmoissaan piti neuvottelua, pyytäen\nranskalaisia sotilaita avukseen ulkomaalaisia vastaan.\n\n\"Mitä nämä univormupukuiset miehet ovat?\" kysyi Billot tullessaan\nkomppanian eteen, joka seisoi kiväärit jalalla Palais-Royal-torilla\npalatsin suurella portilta Chartres-kadulle asti.\n\n\"Ne kuuluvat ranskalaiseen kaartiin!\" huusivat useat.\n\n\"Vai niin!\" -- sanoi Billot lähestyen heitä ja näyttäen\nsavoijilaista, joka ei enää ollut muuta kuin ruumis. \"Vai niin, te\nolette ranskalaisia ja sallitte saksalaisten surmata meitä!\"\n\nKaartilaiset astuivat vaistomaisesti askeleen taaksepäin.\n\n\"Surmata!\" mutisivat muutamat rivissä seisovat.\n\n\"Niin, surmata. He ovat surmanneet tämän ja monta muuta.\"\n\n\"Kuka sen on tehnyt?\"\n\n\"Kuninkaalliset saksalaiset rakuunat. Ettekö kuulleet huutoja,\nlaukauksia, kavioiden kopsetta?\"\n\n\"Kyllä kuulimme!\" huusi pari kolme sataa miestä. \"Vendôme-torilla\nsurmattiin ihmisiä.\"\n\n\"Ja, tuhannen tulimmaista, te kuulutte samaan kansaan!\" huusi Billot\nkääntyen sotilaiden puoleen. \"Te olette siis raukkoja, kun sallitte\nsurmata veljiänne.\"\n\n\"Raukkoja!\" mutisi muutama rivissä seisova.\n\n\"Niin... raukkoja! Sen sanoin ja sen sanon kerran vielä.\"\n\n\"Vai niin\", jatkoi Billot astuen pari kolme askelta niitä kohden,\njotka olivat uhkaavalla tavalla huudahtaneet, \"aiotte kai surmata\nminut todistaaksenne, ettette ole raukkoja?\"\n\n\"Jo riittää!... Jo riittää...\" sanoi eräs sotilas. \"Te olette\nurhoollinen mies. Mutta te olette porvari ja voitte tehdä mitä\nhaluatte. Mutta sotilas on sotilas, ja vala sitoo häntä.\"\n\n\"Ja siis\", huudahti Billot, \"jos teitä käskettäisiin ampumaan meitä,\nmeitä aseettomia, niin tekisitte sen, te Fontenayn sankareitten\nseuraajat, jotka tarjositte englantilaisille etua laukaista ensiksi!\"\n\n\"Minä en ampuisi\", sanoi eräs sotilas.\n\n\"En minäkään, en minäkään\", vakuuttivat useat.\n\n\"Estäkää siis toisiakin tekemästä sitä\", vaati Billot. \"Kun annatte\nsaksalaisten surmata meitä, on se samaa kuin itse tappaisitte.\"\n\n\"Rakuunat! Rakuunat!\" huusi monta ääntä, samalla kun torille\nkokoontunut kansa alkoi väistyä Richelieu-kadulle päin. Ja etäältä\nkuului yhä lähenevää ratsuväen hevosten töminää.\n\n\"Aseisiin! Aseisiin!\" huusivat pakenevat.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" koveni Billot, heittäen maahan savoijilaisen\nruumiin, jota hän siihen asti oli kantanut, \"antakaa meille edes\nkiväärinne, ellette itse tahdo niitä käyttää.\"\n\n\"Hitto vieköön, käytämme kyllä!\" innostui sotilas, jonka puoleen\nBillot oli kääntynyt siepaten maanviljelijän kädestä kiväärin,\njonka tämä jo oli temmannut itselleen. \"Hei, patruunat esille, ja\njos itävaltalaiset hiiskuvat sanankaan näille kunnon miehille, niin\nsaavat nähdä.\"\n\n\"Niin, niin, he saavat nähdä\", huusivat sotilaat tarttuen\nlaukkuihinsa ja siepaten niistä patruunia valmiiksi hampaisiinsa.\n\n\"Kirottua\", sanoi Billot polkien jalkaansa, \"etten muistanut ottaa\nmetsästysluikkuani. Mutta kai joku noista itävaltalaisista roistoista\nheittää henkensä, ja minä otan hänen pyssynsä.\"\n\n\"Sitä odottaessanne\", virkkoi muuan ääni, \"ottakaa tämä karbiini, se\non panostettu.\"\n\nJa tuntematon mies pisti komean ratsupyssyn Billotin käteen.\n\nSamassa hetkessä rakuunat hyökkäsivät torille, syytäen tieltään\nihmisiä ja lyöden miekoillaan jokaista, johon vain osasivat.\n\nUpseeri, joka komensi ranskalaisia kaartilaisia, astui pari askelta\neteenpäin.\n\n\"Seis, herrat rakuunat\", huusi hän. \"Seis! Seis!\"\n\nJoko rakuunat eivät kuulleet tätä huutoa tai eivät tahtoneet kuulla,\ntai vauhti oli niin kova, etteivät voineet pysähtyä: he kääntyivät\ntorin oikealle puolelle ja kaatoivat erään vaimon ja vanhuksen, jotka\nkatosivat hevosten jalkoihin.\n\n\"Ampukaa siis, ampukaa!\" huusi Billot.\n\nKun Billot oli upseerin vieressä, saattoi luulla upseerin näin\nkomentavan. Kaartilaiset nostivat kiväärinsä ja laukaisivat, jolloin\nrakuunain hyökkäys heti pysähtyi.\n\n\"Mitä, herrat kaartilaiset\", sanoi saksalainen upseeri astuen\nhajaantuneen komppaniansa eteen, \"tiedättekö, että ammutte meitä?\"\n\n\"Totta kai me sen tiedämme!\" vastasi Billot ja ampui tähdäten\nupseeriin, joka kaatui.\n\nSilloin kaartilaiset laukaisivat toisen kerran. Saksalaiset\nhuomasivat nyt joutuneensa tekemisiin hyökkäykseen valmiina\nolevien sotilaiden eikä porvareiden kanssa, jotka lähtivät pakoon\nheti kun miekalla iskettiin; he käänsivät ratsunsa ja palasivat\nVendôme-torille. Katsojat päästivät sellaisen riemuhuudon, että\nmonet hevoset pillastuivat ja murskasivat päänsä suljettuihin\nikkunaluukkuihin.\n\n\"Eläköön ranskalainen kaarti!\" huusi kansa.\n\n\"Eläkööt isänmaan sotilaat!\" huusi Billot.\n\n\"Kiitos\", vastasivat nämä; \"olemme saaneet nyt tulikasteemme.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Pitou.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Billot.\n\n\"Entäkö sitten! Ei se minun mielestäni olekaan niin kamalaa kuin\nkuvittelin.\"\n\n\"Mutta nyt\", sanoi Billot, joka oli joutunut tarkastamaan karbiinia\nja huomannut sen oivalliseksi aseeksi, \"kenen onkaan tämä pyssy?\"\n\n\"Minun isäntäni\", sanoi sama ääni, joka oli aikaisemmin puhunut hänen\ntakanaan. \"Mutta isäntäni mielestä te käytätte sitä niin hyvin, ettei\nhän tahdo ottaa sitä takaisin.\"\n\nBillot kääntyi ja tunsi Orleansin herttuan metsästyspalvelijan asun.\n\n\"Ja missä isäntäsi on?\" kysyi hän.\n\nMetsästyspalvelija osoitti muuatta ikkunaa, jonka raollaan olevien\nluukkujen takaa herttua oli tarkkaillut tapausten kulkua.\n\n\"Isäntäsi on siis meidän puolellamme?\" kysyi Billot.\n\n\"Hän on kaikesta sydämestään ja sielustaan kansan puolella\", vastasi\nmies.\n\n\"Siinä tapauksessa eläköön kerran vielä Orleansin herttua!\" huusi\nBillot. \"Ystävät, Orleansin herttua on meidän puolellamme, eläköön\nherttua!\"\n\nJa hän viittasi ikkunaan, jonka luukkujen takana herttua seisoi.\n\nSilloin luukut aukenivat kokonaan, ja herttua kumarsi kolme kertaa.\nSitten luukut jälleen sulkeutuivat.\n\nVaikka tämä näky olikin lyhyt, kohotti se innostuksen korkeimmilleen.\n\n\"Eläköön Orleansin herttua!\" huusi pari kolme tuhatta ääntä.\n\n\"Murtautukaamme asekauppiaitten myymälöihin\", huusi muuan ääni\njoukosta.\n\n\"Menkäämme Invalidi-hotelliin!\" [Invalidi-hotellissa valtio elätti\nrammoiksi tulleita sotilaita. _Suom._] huusi eräät vanhat sotilaat,\n\"Sombreuilillä on kaksikymmentä tuhatta kivääriä.\"\n\n\"Invalidi-hotelliin!\"\n\n\"Kaupungintalolle!\" huusivat useat. \"Kauppiaiden esimiehellä\nFlessellesillä on kaartin asevaraston avaimet; hän antaa ne meille.\"\n\n\"Kaupungintalolle\", huusi yhä isompi ryhmä.\n\nJa kaikki läksivät niihin kolmeen eri suuntaan, joista oli puhuttu.\n\nTällä välin rakuunat olivat kerääntyneet parooni de Bezenvalin ja\nLambesqin herttuan luo Ludvig XV:n torille.\n\nTätä eivät tienneet Billot ja Pitou, jotka eivät olleet seuranneet\nmitään ryhmää, vaan jääneet melkein kahden kesken Palais-Royalin\ntorille.\n\n\"No, rakas herra Billot, minne me menemme, sanokaahan?\" kysyi Pitou.\n\n\"Kyllähän mieleni tekisi seurata noita kunnon miehiä\", tuumi Billot.\n\"Ei suinkaan asekauppiaitten luo, koska minulla on oivallinen\nkarbiini, vaan Invalidi-hotelliin tai Kaupungintalolle. Mutta koska\nen ole tullut Pariisiin tappelemaan, vaan ottamaan selkoa tohtori\nGilbertin osoitteesta, pitäisi minun kai mennä Louis le Grandin\nopistoon, missä hänen poikansa on, voidakseni tohtorin tavattuani\nkokonaan heittäytyä tähän metakkaan.\"\n\nJa maanviljelijän silmät leimusivat.\n\n\"Siis ensin kouluun, se on loogillisinta\", sanoi Pitou, \"koska olemme\ntulleet Pariisiin sitä varten.\"\n\n\"Ota siis kivääri, miekka tai mikä ase tahansa joltakulta noista\nmaassa makaavilta joutilailta\", sanoi Billot osoittaen viittä kuutta\nrakuunaa, jotka viruivat maassa, \"ja lähtekäämme sitten opistolle.\"\n\n\"Mutta eiväthän nuo aseet ole minun omiani\", sanoi Pitou.\n\n\"Kenenkä ne siis ovat?\" kysyi Billot.\n\n\"Nehän ovat kuninkaan.\"\n\n\"Ne ovat kansan\", sanoi Billot.\n\nKun Pitou oli saanut tällaisen selityksen maanviljelijältä, jonka\nhän tiesi niin rehelliseksi, ettei hän tekisi kellekään vääryyttä,\nuskalsi hän hyvin varovasti lähestyä lähinnä olevaa rakuunaa. Ja\nvarmistuttuaan siitä, että mies oli ihan hengetön, hän otti miekan,\nkiväärin ja patruunalaukun.\n\nPitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut\nvarma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä\nvain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.\n\nMutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteli\nVendôme-torille päin.\n\n\"Ooho\", sanoi hän, \"minä luulen kuninkaallisten saksalaisten\npalaavan.\"\n\nTodellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta.\nPitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näki\nSaint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyi\nkiväärit ojossa.\n\n\"Pian, pian pois\", sanoi Pitou, \"he palaavat.\"\n\nBillot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan.\nTori oli melkein autio.\n\n\"Pois tosiaan täältä\", päätti hän.\n\nJa hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli\nkiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa\nsäiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.\n\n\"Tuhannen pentelettä\", noitui Billot, \"sinähän näytät\nrautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi.\"\n\n\"Mihin?\" kysyi Pitou.\n\n\"Ka, lempo, tähän!\" selitti Billot.\n\nJa häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen\npääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia\nsaanut ilman tuollaista apukeinoa.\n\nSeikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta\nsiellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt\nInvalidi-hotelliin ja tavannut esteen.\n\n\"Mitä täällä on?\" kysyi Billot.\n\n\"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli.\"\n\n\"Entä rantakatua myöten?\"\n\n\"Ei sitäkään kautta.\"\n\n\"Champs-Elyséesin poikki sitten.\"\n\n\"Ei sieltäkään.\"\n\n\"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki.\"\n\nEhdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia,\nvalmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan\nTuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita\noli sulkenut rantakadun.\n\n\"Noita kirottuja on kaikkialla!\" mutisi maanviljelijä.\n\n\"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan\", arveli Pitou.\n\n\"Joutavia\", sanoi Billot. \"Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida\nottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran.\"\n\nRantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta\nlähestyivät yhtäkaikki.\n\n\"Jäljelle jää Royale-katu\", sanoi Billot. \"Menkäämme sitä tietä,\nPitou.\"\n\nMutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.\n\n\"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni\", myönsi nyt\nBillot.\n\n\"Hm!\" äännähti vain Pitou.\n\nMutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou\noli siitä, ettei ollut erehtynyt.\n\nHuudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä\ntyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.\n\nTaitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi\ntai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n\nsillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut.\nHän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen\njänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea\nkavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton\nmurtaa.\n\nBillot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni,\nkylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja\nsanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:\n\n\"Olen keksinyt keinon. Tule tänne.\"\n\nPitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.\n\nMaanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle\nvain: \"Autahan minua.\"\n\nPitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti,\nsillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän\nkanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat\ntuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.\n\nUkko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi\ntoiseen.\n\nKaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi\nollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.\n\nJoukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi\nse antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.\n\nKun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää\nkaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: \"Pois tieltä, pois\ntieltä!\"\n\n\"Sanokaahan, isäntä\", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta\nkuljettuaan, \"onko meillä pitkäkin matka?\"\n\n\"Me menemme Tuileriein ristikkoportille.\"\n\n\"Ohoo!\" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.\n\nJa se väistyi entistä nopeammin tieltä.\n\nPitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan\nkolmekymmentä askelta.\n\n\"Jaksan!\" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.\n\nTehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä\nmiestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri\ntoiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat\nTuileriein portilla.\n\n\"Ja nyt yhteisvoimin\", sanoi Billot.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Pitou, \"kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen.\nRoomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi.\" Ja liikkeeseen\npantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.\n\nTuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät\nvastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti\naukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun\nsyöksyi koko joukko.\n\nLambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet\npakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin\ntarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn\nannetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä\nvauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla\nkärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.\n\nHerttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja\nantoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja\nlasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.\n\nYön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin,\ntulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten\nryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli\ntuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä\nja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi\nsyytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus\nkaatui maahan.\n\nBillot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.\n\nSamassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti\nvalojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa\njuuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai\nluodin kaulaansa ja kaatui.\n\nLuultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät\nTuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.\n\nMutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden\nsuojaan, päästyään väljille tiloille.\n\nBillot panosti rauhallisesti karbiininsa.\n\n\"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa\", virkkoi hän; \"olemme tulleet\nihan parahiksi.\"\n\n\"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen\", sanoi Pitou, laukaisten\nmuskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. \"Ei se tunnukaan niin\nvaikealta kuin luulin.\"\n\n\"Ei kai\", sanoi Billot. \"Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan\nmitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi\nsotkeudu miekkaan.\"\n\n\"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne\nmenen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan\nennen käynyt.\"\n\n\"Tule, tule\", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle\npengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat\njoukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen\ntullen Lambesqin herttuan rakuunoita.\n\nPäästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja\nhyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.\n\n\n\n\nXII\n\nMITÄ TAPAHTUI HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ 1789\n\n\nKerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, että\nTuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukon\naseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivat\nSeine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.\n\nPäästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien\nsuojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot\nja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.\n\nOli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä\nsiinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan\nosaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.\n\nLausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.\n\nVuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut.\nEilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana\nosoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta\nei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon\nmaanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.\n\n\"Herra Billot\", sanoi hän, \"epäilemättä te olette rohkeampi ja minä\nvähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan\nsuurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti\npois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla\non muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että\nolen Horatiusta urhoollisempi.\"\n\n\"No, mihin sinä tällä tähtäät?\"\n\n\"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti\nsurmata.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi maanviljelijä.\n\n\"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle\nasialle...\"\n\n\"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, -- tuon lippaan vuoksi.\"\n\n\"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?\"\n\n\"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden.\"\n\n\"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne\nsaavuitte, ei tulekaan mitään.\"\n\n\"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou.\"\n\n\"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?\" jatkoi Pitou\nvarmistuen sävyltään. \"Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin\nhamppu.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou.\"\n\n\"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin\nkiukkuisella päällä\", rohkeni Pitou huomauttaa.\n\n\"Kuningasko? Kuinka niin?\"\n\n\"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä\nnimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin,\non kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia\nmääräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?\"\n\n\"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille\nhuomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi\nsuustanne tuollaista väitettä.\"\n\n\"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät.\"\n\n\"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena.\"\n\n\"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue,\njoka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa\nitävaltalaisia.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar\nitävaltalainen\", täydensi Pitou.\n\n\"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker,\nkuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma\nherransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille.\nKuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit.\nTästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on\nmadame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään\nsotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on\nselvä seikka.\"\n\n\"Anteeksi, herra Billot, mutta _deficit_ on latinankielinen sana ja\nmerkitsee: _puuttuu_. Mitäs siis puuttuu?\"\n\n\"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren\nsuosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen\nmadame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar.\nKuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi Pitou. \"Mutta se lipas?\"\n\n\"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni\nkauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet\noikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme\npalata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä.\"\n\n\"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus\", vahvisti Pitou.\n\n\"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert\non\", päätti Billot.\n\n\"Lähtekäämme vain\", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut\nlevätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä.\nIllan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien\npuhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä\nkunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.\n\nBillot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.\n\n\"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan\", sanoi\nBillot.\n\n\"Varmasti onkin\", lausui Pitou.\n\n\"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia\nOikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet\noikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa.\"\n\nJo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo\nihmisylpeydelle mieluisat sanat: \"Olet oikeassa.\"\n\nPitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. \"Olette\noikeassa\", lausui hän laskeutuen nurmikolle. \"Ei teitä saa tappaa,\nherra Billot.\"\n\nJa lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun. _Vox faucibus haesit_, olisi\nhän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.\n\nBillot ei sitä huomannut.\n\n\"Sainpa aatoksen!\" sanoi hän.\n\n\"Aah!\" kuorsasi Pitou.\n\n\"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon,\nniin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä\nkuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou,\ntäytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi\nkiinni.\"\n\nPitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.\n\n\"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet\npuolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle... kuuletko,\nPitou?\" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, \"ja\nsanot hänelle... Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!\"\n\nBillotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.\n\n\"Nukkukaamme siis\", sanoi hän.\n\nJa hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka\nvuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja\nillan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.\n\nJa päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin\nsanoen, maanneet horroksissa.\n\nHeidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään\neilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään,\nsen sijaan kansaa kaikkialla.\n\nKansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä,\npyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan\nampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta\nsommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään\nniiden koneistoa.\n\nHeti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa\nkuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.\n\nHätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja\nkaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi -- mistä, sitä ei kukaan tiennyt\n-- katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä\nja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat:\nAseisiin!\n\nSynkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä\nkuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti\nvallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin,\nniinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.\n\nTänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka\nmaakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen:\n\"Anna meille vapaus!\" ja Jumalalleen: \"Anna meille ruokaa!\"\n\nBillot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he\nlähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat\nympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän\nhe lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier\nlatin, -- kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan,\npyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä\nuseammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan\nkatusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin\nsuuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä,\nmurskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi\neksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.\n\nTuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat\nkoonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman\nnopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat\nharjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä\nkäyttämään.\n\nBillot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden\nkapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet\nopettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin\neteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa,\njoka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.\n\nMaanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten\näkkiä kaikuvalla äänellä:\n\n\"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?\"\n\n\"Minä\", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen\nkaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut\nnoustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.\n\n\"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!\"\n\n\"Mitä minusta tahdotte?\" kysyi nuori Sebastien Billotilta.\n\n\"Aiotteko ryöstää hänet?\" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä\nmolemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen\nkasvot olivat veressä.\n\nPoika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen\nturhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut\nsen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään\ntutulta sotilaallisessa asussaan.\n\n\"Ryöstää hänet!\" huudahti Billot, \"ryöstää herra Gilbertin poika,\nviedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia\niskuja. Ei suinkaan!\"\n\n\"Siinä näet, Sebastien\", sanoi johtaja, \"ystäväsi eivät edes\ntahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin\nystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani,\nkuulkaahan lapset, -- totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa,\nminä rukoilen sitä.\"\n\n_\"Oro obtestorque_\", sanoi Pitou.\n\n\"Hyvät herra\", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti,\nollakseen niin nuori, \"pidättäkää toverini täällä, jos haluatte,\nmutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!\"\n\nHän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla\npojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa\notsatukkaansa:\n\n\"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin\ntoiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien\nvallassa!\"\n\n\"Tyrannien vallassa!\" huudahti Billot. \"Puhu, lapsi, sano, mitä sillä\ntarkoitat?\"\n\n\"Se on totta\", huusivat lapset, \"Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä\non otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän,\nettä hänenkin isänsä vankila avataan.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia;\n\"tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine\noli siis oikeassa!\"\n\n\"Niin\", sanoi pikku Gilbert, \"isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon\npaeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!\"\n\nJa näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä\nkurkkua:\n\n\"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!\"\n\nHuudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui\ntästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen\nkoululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja\nhyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.\n\n\"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!\" huusi hän, \"kunnioittakaa näitä\nlapsia!\"\n\n\"Totta kai me heitä kunnioitamme!\" sanoi muuan ranskalainen\nkaartilainen; \"tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja\noppivat asetemput kuin enkelit.\"\n\n\"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän\nvanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun,\nolen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää\nriistäkö minulta lapsia!\"\n\nBillot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia,\nkansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:\n\n\"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt\nsurman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää\nsiementä tulevaisuutta varten.\"\n\nVastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.\n\n\"Kuka tässä mukisee?\" huusi Billot. \"Ei se ainakaan liene isä. Minä,\njoka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän\nverensä on vaatteillani. Katsokaa!\"\n\nJa hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella\neleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.\n\n\"Eilen\", jatkoi Billot, \"minä taistelin Palais-Royalin luona ja\nTuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei\nole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies.\"\n\nJa hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.\n\n\"Tänään\", jatkoi Billot, \"minä taas taistelen, mutta älköön kukaan\nsanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan\nmuukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen.\"\n\n\"Se on totta, se on totta!\" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten\nhuutoja. \"Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa\nBillotin kättä.\n\n\"Ja ennen kaikkea\", sanoi tämä, \"pitäkää hyvää huolta Sebastienista.\"\n\n\"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää\nhuolta!\" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden\nkanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.\n\n\"Päästäkää minut sisään\", sanoi Billot, \"niin kyllä rauhoitan hänet.\"\n\nJoukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta,\nja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja\nkymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita\nlähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen\nkyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:\n\n\"Sebastien, tunnetko minut?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja.\"\n\n\"Nyt minä tunnen teidät.\"\n\n\"Ja tunnetko tätä poikaa?\" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.\n\n\"Sehän on Ange Pitou\", sanoi poika.\n\n\"Niin, Sebastien, minä se olen.\"\n\nJa Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa\nkaulaan.\n\n\"Ja mitä nyt sitten?\" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.\n\n\"Mitäkö nyt?... Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä\nannan hänet sinulle takaisin.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani.\nPerhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja\nolemme nähneet heidän patruunalaukkunsa.\"\n\n\"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on\", vahvisti Pitou.\n\n\"Vapautammehan hänen isänsä?\" huusi Billot kansanjoukolle.\n\n\"Sen teemme\", karjui joukko. \"Me vapautamme hänet!\" Sebastien pudisti\npäätänsä.\n\n\"Isäni on Bastiljissa\", sanoi hän alakuloisesti.\n\n\"Entä sitten!\" huudahti Billot.\n\n\"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!\" vastasi lapsi.\n\n\"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?\"\n\n\"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut\nvankilan ristikkojen takaa.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä\nkoululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt\nisäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja\nhuutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!\"\n\n\"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?\"\n\n\"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä.\"\n\n\"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun\nmenisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta\nvankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka\nsinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha\nsydän.\"\n\nJa maaviljelijä ravisti poikaa.\n\n\"Niin on, niin on, paha sydän\", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.\n\nSebastien ei vastannut mitään.\n\nJa pojan vaipuessa synkkiin mietteisiin Billot ihaili hänen kalpeita\nja hienoja kasvojaan, hehkuvia silmiään, hienoa ja ivallista\nsuutansa, kotkannenäänsä ja voimakasta leukaansa, joka samalla kertaa\nilmaisi sielun ja veren aateluutta.\n\n\"Sanoitko, että isäsi on Bastiljissa?\" lausui viimein maanviljelijä.\n\n\"Sanoin.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Siksi, että isäni on Lafayetten ja Washingtonin ystävä, siksi, että\nisäni on ollut miekoin taistelemassa Amerikan vapauden puolesta ja\nkynällään Ranskan vapauden puolesta -- siksi, että koko maailma\ntuntee isäni tyrannien vihaajaksi, siksi, että hän on kironnut\nBastiljia, jossa toiset kärsivät... Siksi hän on sinne joutunut.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Kuusi päivää sitten.\"\n\n\"Ja missä hänet vangittiin?\"\n\n\"Havren tienoolla, juuri kun hän astui maihin.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Sain kirjeen häneltä.\"\n\n\"Havrestako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Itse Havressako hän joutui vangiksi?\"\n\n\"Lillebonnessa.\"\n\n\"Kuulehan, poika, älä ole minulle ynseä, vaan kerro minulle kaikki\ntarkoin. Minä vannon ennen jättäväni luuni Bastiljin torille kuin\nolen vapauttamatta isääsi.\"\n\nSebastien katsoi maanviljelijään ja huomatessaan hänen puhuvan\nsydämensä kyllyydestä heltyi.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"Lillebonnessa. Hänellä oli sen verran aikaa, että\nennätti kirjoittaa nämä sanat erääseen kirjaan:\n\n    \"Sebastien, olen vangittu, ja minut viedään Bastiljiin.\n\n    Malttia. Toivo ja ahkeroitse!\n\n    Lillebonne, heinäkuun 7 päivänä 1789.\n\n    J.K. Minut on vangittu vapauden tähden.\n\n    Poikani on Pariisissa Louis-le-Grandin opistossa. Tämän kirjan\n    löytäjää pyydetään ihmisyyden nimessä viemään kirja pojalleni.\n    Hänen nimensä on Sebastien Gilbert.\"\n\n\"Ja tuo kirja?\" kysyi Billot läähättäen jännityksestä.\n\n\"Hän pani kirjan sisään kultarahan, sitoi sen nuoralla kiinni ja\nheitti ulos ikkunasta.\"\n\n\"Ja...?\"\n\n\"Ja kauppalan pappi löysi sen. Hän valitsi seurakuntalaisistaan\nvankan nuoren miehen ja sanoi: 'Jätä kaksitoista frangia perheellesi,\njolla ei ole leipää, ja loput kaksitoista saat mennäksesi Pariisiin\nviemään tämän kirjan eräälle poika-raukalle, jonka isä on vangittu\nsen vuoksi, että hän rakasti liian paljon kansaa.' Nuori mies saapui\neilen keskipäivän aikaan. Hän antoi minulle isäni kirjeen. Tällä\ntavalla olen saanut tietää hänen joutuneen vangiksi.\"\n\n\"Toden totta\", sanoi Billot, \"tämän kuultuani alan ajatella hiukan\nparempaa papeista. Valitettavasti he eivät kaikki ole samanlaatuisia.\nJa missä se kunnon nuori mies on?\"\n\n\"Hän läksi eilisiltana. Hän toivoo säästävänsä perheelleen vielä\nviisi livreä niistä kahdestatoista, jotka hän sai mukanansa.\"\n\n\"Kaunista, kaunista!\" kiitti Billot itkien ilosta. \"Kansa on\nhyväsydämistä, eikö olekin, Gilbert?\"\n\n\"Nyt te tiedätte kaikki.\"\n\n\"Niin tiedän.\"\n\n\"Olette luvannut hankkia minulle isäni takaisin, jos kerron kaikki.\nOlen puhunut, alkakaa nyt ajatella lupaustanne.\"\n\n\"Olen sanonut, että vapautan hänet tai annan surmata itseni. Näytä\nnyt minulle se kirja\", sanoi Billot.\n\n\"Tässä se on\", vastasi poika ottaen taskustaan Rousseaun teoksen\n_Yhteiskuntasopimuksesta_.\n\n\"Ja missä on isäsi kirjoitus?\"\n\n\"Tässä\", sanoi poika näyttäen noita rivejä.\n\nVuokratilallinen suuteli kirjoitusta.\n\n\"Nyt\", sanoi hän, \"pysy vain tyynenä. Minä menen etsimään isääsi\nBastiljista.\"\n\n\"Te onneton!\" sanoi johtaja tarttuen Billotin käsiin; \"millä tavoin\nte voisitte päästä valtiovangin luo?\"\n\n\"Valloittamalla Bastiljin, tuhat tulimmaista!\"\n\nMuutamat kaartilaiset alkoivat nauraa. Vähän ajan päästä oli\npilkkanauru levinnyt yleiseksi.\n\n\"Mutta\", ärähti Billot luoden ympärilleen vihasta säkenöiviä\nkatseita, \"mitä se Bastilji siis on, sanokaahan?\"\n\n\"Kiveä\", vastasi muuan sotilas.\n\n\"Rautaa\", lisäsi toinen.\n\n\"Ja tulta\", täydensi kolmas. \"Olkaahan, miekkonen, varuillanne,\nmuutoin poltatte hyppysenne.\"\n\n\"Niin, niin, siinä voi polttaa hyppysensä!\" huusi joukko kauhuissaan.\n\n\"Senkin pariisilaiset\", karjui tilanomistaja. \"Teillä on kivikuokkia,\nja te pelkäätte kiviä; teillä on lyijyä, ja pelkäätte rautaa, --\nruutia, ja pelkäätte tulta. Pariisilaiset pelkureita, pariisilaiset\nhalpamaisia, pariisilaiset orjia: tuhannen paholaista! Missä on\nrohkea mies, joka lähtee minun ja Pitoun seurassa valloittamaan\nkuninkaan Bastiljia? Nimeni on Billot, maanviljelijä Ile-de-Francesta. Eteenpäin!\"\n\nBillot oli intoutunut huimaavan urhoolliseksi.\n\nYmpärillä joukko jo innosta vapisten ja leimuten huusi:\n\n\"Bastiljiin! Bastiljiin!\"\n\n\"Poika\", kysyi hän, \"mikä oli isäsi viimeinen sana?\"\n\n\"Ahkeroitse!\" vastasi Sebastien.\n\n\"Siis, _ahkeroitse_ sinä täällä, me menemme _ahkeroimaan_ tuolla.\nMutta meidän työmme vaatii hävitystä ja surmaamista.\"\n\nPoika ei vastannut sanaakaan. Hän peitti käsillään kasvonsa,\npuristamattakaan Pitoun kättä, joka syleili häntä, ja sai sellaisen\nkouristuskohtauksen, että hänet oli pakko viedä opiston sairaalaan.\n\n\"Bastiljiin!\" huusi Billot.\n\n\"Bastiljiin!\" huusi Pitou.\n\n\"Bastiljiin!\" kertasi joukko.\n\nJa niin lähdettiin Bastiljia kohden.\n\n\n\n\nXIII\n\nKUNINGAS ON NIIN HYVÄ, KUNINGATAR ON NIIN HYVÄ\n\n\nNyt lukijamme sallikoot meidän selittää tärkeimmät valtiolliset\ntapahtumat, jotka olivat sattuneet sen jälkeen, kun viimeisessä\njulkaisussamme jätimme Ranskan hovin.\n\nNe, jotka tuntevat tämän aikakauden historian tai joita pelkkä\nhistoria kauhistuttaa, voivat sivuuttaa tämän luvun, sillä tätä\nseuraava jatkaa juuri sitä, mihin edellinen loppui. Tämä luku on\nainoastaan niitä varten, jotka tahtovat tietää kaikki.\n\nVuoden tai parin ajan oli jotakin tuntematonta, ennenkuulumatonta,\nmenneisyydestä saapuvaa ja tulevaisuuteen johtavaa ollut ilmassa. Se\noli vallankumous.\n\nVoltaire oli hetkiseksi toipunut kuolinkamppailussaan ja kohoten\nistualleen nähnyt tämän loistavan aamuruskon paistavan sen yön\nsyvyyksissä, missä se vielä uinui.\n\nVallankumous, samoin kuin Kristuskin, jonka ajatuksen se oli\nomistanut, tuli tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.\n\nKun Anna Itävaltalainen tuli holhoojahallitsijaksi, sanoivat\nkardinaali de Retzin kertomuksen mukaan kaikki: _Kuningatar on niin\nhyvä!_\n\nKun eräänä päivänä madame de Pompadourin lääkäri Quesnoy, joka asui\nhoidokkinsa luona, näki Ludvig XV:n astuvan sisään, valtasi hänet\nkaiken syvän kunnioituksen syrjäyttävä tunne niin täydellisesti, että\nhän vapisi.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi häneltä madame de Housset.\n\n\"Se\", vastasi Quesnoy, \"että joka kerta kun näen kuninkaan,\najattelen: Tuossa on kuitenkin mies, jonka vallassa on katkaisuttaa\nkaulani!\"\n\n\"Siitähän ei ole vaaraa\", sanoi madame de Housset, _\"kuningas on niin\nhyvä!\"_\n\nNäillä kahdella puhetavalla: _Kuningas on niin hyvä! Kuningatar on\nniin hyvä!_ luotiin Ranskan vallankumous.\n\nKun Ludvig XV kuoli, hengähti Ranska helpotuksesta. Olihan päästy\nsamalla kertaa Pompadoureista, Dubarryistä ja Hirvipuistosta.\n\nLudvig XV:n huvitukset tulivat kansalle kalliiksi: ne yksinään\nmaksoivat yli kolme miljoonaa vuodessa.\n\nOnneksi oli uusi kuningas nuori, siveellinen, hyväätekeväinen,\nmelkein filosofi.\n\nTämä kuningas oli samoin kuin Jean-Jaques Rousseaun Émile, oppinut\nammatin tai oikeammin kolmekin ammattia.\n\nHän oli lukkoseppä, kelloseppä ja mekanikko.\n\nKauhistuen sitä kuilua, jonka partaalla hän seisoo, hylkääkin\nkuningas aluksi kaikki suosionanomukset. Hoviherrat vapisevat.\nKaikeksi onneksi muuan asia lohduttaa heitä: kuningas ei hylkää\nanomuksia omassa nimessään, vaan Turgot, ja kuningatar ei vielä ehkä\nolekaan täydelleen kuningatar, joten hänellä ei tänä iltana ole samaa\nvaikutusvaltaa kuin toivottavasti huomenna.\n\nVuoden 1777 tienoissa hän saavuttaa tämän kauan odotetun\nvaikutusvallan: kuningatar tulee äidiksi. Kuningas, joka tätä ennen\njo oli niin hyvä kuningas ja puoliso, tulee kaiketi nyt hyväksi\nisäksi.\n\nKuinka voisikaan hän nyt enää kieltää mitään siltä, joka on\nlahjoittanut kruununperillisen.\n\nEikä siinä vielä kaikki; kuningas on hyvä velikin. Tunnettehan,\nkuinka Beaumarchais uhrattiin Provencen kreivin vuoksi, vaikka\nkuningas ei rakastanutkaan tätä kuivakiskoista lukumies-veljeänsä.\n\n_Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä_ 121\n\nMutta sen sijaan hän rakastaa paljon Artoisin kreiviä, nuorinta\nveljeä, komeaa ranskalaisen aatelismiehen esikuvaa.\n\nHän rakastaa tätä niin paljon, että jos hän joskus kieltää\njotakin kuningattarelta, Artoisin kreivin tarvitsee vain liittyä\nkuningattareen, eikä kuningas voi enää mitään evätä.\n\nTämän vuoksi pääsevätkin herttaiset henkilöt hallitsemaan. Herra\nde Calonne, maailman kaikkein herttaisin mies, on valtionvarain\nylijohtaja. Hän sanoo kuningattarelle:\n\n\"Madame, jos se on mahdollista, niin se on jo kuin toteutunut; jos\nmahdotonta, niin sen pitää toteutua.\"\n\nTästä päivästä alkaen, jolloin tämä ihastuttava vastaus kiertää\nPariisin ja Versaillesin salongeissa, avataan jälleen punainen kirja,\njonka jo pelättiin pysyvän suljettuna.\n\nKuningatar ostaa Saint-Cloudin. Kuningas ostaa Rambouilletin.\n\nKuninkaalla ei enää ole suosikkeja, vaan kuningattarella: sisarukset\nDiane ja Jules de Polignac maksavat Ranskalle yhtä paljon kuin\nPompadour ja Dubarry.\n\n_Kuningatar on niin hyvä!_\n\nEhdotetaan hovin talouden suuria menoeriä vähennettäviksi. Muutamat\nsuostuvat siihen, mutta muuan linnan vakituisia toimihenkilöitä\nkieltäytyy jyrkästi vähennyksestä, nimittäin herra de Coigny. Hän\ntapaa kuninkaan eräässä käytävässä, panee toimeen suuren kohtauksen.\nKuningas pakenee ja illalla sanoo nauraen:\n\n\"Olen melkein varma siitä, että ellen olisi myöntynyt, olisi Coigny\nlyönyt minua.\"\n\n_Kuningas on niin hyvä!_\n\nJa toisinaan kuningaskunnan kohtalo riippuu pienen pienistä\nseikoista, esimerkiksi hovipojan kannuksista.\n\nLudvig XV kuolee. Kuka pääsee Aiguillonin herttuan seuraajaksi?\n\nKuningas Ludvig XVI kannattaa Machautia. Hän on niitä ministereitä,\njotka ovat kannatelleet jo huojuvaa valtaistuinta. _Mesdames_ --\nkuninkaan tädit nimittäin -- puoltavat herra de Maurepasia, joka\non perin huvittava ja kirjoittaa somia runoja. Hän on kyhännyt\nPontchartrainissa kolme nidosta, joita hän nimittää muistelmiksensa.\n\nTässä ratkaisee vain kilpajuoksu. Kuka ennättää ensimmäiseksi antaa\nsanan -- kuningas ja kuningatarko Arnouvilleen vai _mesdames_\nPontchartrainiin?\n\nKuninkaalla on käsissään valta, hänen puolellaan siis on\nmahdollisuudet. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan:\n\n\"Lähtekää heti Pariisiin. Odotan.\"\n\nHän pistää tämän viestin kuoreen ja kirjoittaa osoitteeksi:\n\n\"Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa.\"\n\nKutsutaan hovipoika päätallista, annetaan hänelle kuninkaallinen\nkirje. Hän saa määräyksen lähteä täyttä laukkaa ratsastamaan.\n\nNyt kun hovipoika on lähtenyt, voi kuningas ottaa vastaan prinsessat.\n\n_Mesdames_, samat, joille heidän isänsä oli antanut nimeksi --\nniinkuin olemme nähneet _Josef Balsamo-romaanissa_. -- Riepu, Rääsy\nja Varis, kolme varsin hienoa nimitystä, odottavat oven takana,\njoka on vastapäätä sitä, mistä hovipoika läksi, -- odottavat hänen\nlähtöänsä.\n\nKun hovipoika on poistunut, sopii prinsessain astua sisälle.\n\nHe tulevat, vetoavat kuninkaaseen herra de Maurepasin puolesta.\nKysymys on vain ajasta, kuningas ei tahdo suotta evätä tädeiltään.\n_Kuningas on niin hyvä!_\n\nHän aikoo myöntyä silloin, kun hovipoika on kylliksi kaukana, jotta\nhäntä ei enää voitaisi tavoittaa.\n\nHän taistelee muodon vuoksi tätejään vastaan, pitäen kelloa silmällä;\npuoli tuntia on ihan tarpeeksi -- kello ei voi näyttää väärin, sillä\nhän on itse sen tarkistanut.\n\nKahdenkymmenen minuutin päästä hän suostuu:\n\n\"Tavoitettakoon hovipoika\", sanoo hän, \"niin asia on sillä hyvä!\"\n\nMesdames rientävät. Mies ratsun selkään; hän saa ajaa kuoliaaksi\nhevosen, kaksi hevosta, kymmenen hevosta, mutta hovipoika on saatava\nkiinni.\n\nSe on tarpeetonta; ei käy pakolliseksi ajaa hevosta kuoliaaksi.\n\nLähtiessään on hovipoika kompastunut portaissa ja taittanut toisen\nkannuksensa. Eihän voi yhden kannuksen avulla karauttaa täyttä\nlaukkaa.\n\nPäätallin päällikkönä on sitäpaitsi ritari d'Abzac, eikähän päästäisi\nkuriiria hevosen selkään (sillä hänhän tarkastaa kuriirit),\nellei kuriiri lähde sellaisella tavalla, joka tuottaa kunniaa\nkuninkaalliselle tallille.\n\nHovipoika ei pääse taipaleelle, ennenkuin on saanut molemmat\nkannukset.\n\nSeurauksena siitä on, että hovipoikaa ei pidätetäkään Arnouvillen\ntiellä, täyttä laukkaa ajamassa, vaan kuninkaallisen linnan pihassa.\nHän on satulassa ja valmiina lähtemään moitteettomassa asussa.\n\nHäneltä otetaan kirje. Kirje jätetään silleen, sillä sehän sopii\nkelle tahansa. Sen sijaan että kirjeen kuoressa oli osoite: \"Herra\nkreivi de Machaut, Arnouvillessa\", prinsessat kirjoittavatkin: \"Herra\nkreivi de Maurepas, Pontchartrainissa.\"\n\nKuninkaallisen tallin kunnia on pelastettu, mutta yksinvalta on\nsyösty häviön tielle.\n\nMaurepasin ja Calonnen avulla kaikki luonnistuu hyvin, toinen laulaa,\nja toinen maksaa. Hoviherrojen ohella on vielä valtion verotulojen\nvuokraajat, jotka myös tekevät tehtävänsä hyvin.\n\nLudvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa\nColbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren\nrakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei\nmaksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi\nlemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.\n\nSitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistä\nRanskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.\n\nNiinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert\nsanookin puhuessaan vuodesta 1698:\n\n\"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä\nlampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa.\"\n\nMitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, -- kun\nDubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu\nkansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä\nkaikki!\n\nJa tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.\n\nEnnen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit,\njoiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä.\nToisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta\ntoisella rakentavat sille sairashuoneita.\n\nMuuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä\nsadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti,\ntullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä\nprosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin,\neikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:\n\n\"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä.\"\n\nSe kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon.\nJokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.\n\nHovi määräsi säätyjen kokoontumispäiväksi toukokuun ensimmäisen\npäivän 1789.\n\nElokuun 24 päivänä 1788 herra de Brienne erosi. Hänkin oli varsin\nkepeästi hoidellut valtion raha-asioita. Mutta erotessaan hän ainakin\nantoi viisaan neuvon: piti kutsua Necker jälleen toimeen.\n\nNecker palasi ministeristöön, ja jälleen heräsi luottamus kaikissa.\nMutta Ranskan suurena väittelykysymyksenä pysyi yhä kansakunnan\nedustaminen kolmisäätyisenä.\n\nSiéyès julkaisi kuuluisan lentokirjasen \"kolmannesta säädystä.\"\n\nDauphinén maakunta, jonka eduskunta kokoontui hovin tahtoa vastaan,\npäätti, että kolmas sääty olisi yhtä suurella vallalla edustettu kuin\naateli ja papitkin.\n\nPantiin toimeen arvohenkilöiden kokous, jota kesti kolmekymmentäkaksi\npäivää, marraskuun kahdeksannesta joulukuun yhdeksänteen päivään 1788.\n\nTällä kertaa Jumala sekaantui asiaan. Kun kuninkaitten ruoska ei\nsaanut mitään aikaan, vinkui Jumalan ruoska sensijaan ilmassa ja pani\nkansan liikkeelle.\n\nTuli talvi ja nälänhätä. Nälkä ja pakkanen avasivat vuoden 1789 ovet.\n\nPariisi oli tulvillaan sotaväkeä, kadut täynnä vartiostoja. Pari\nkolme kertaa panostettiin aseet väkijoukon edessä, joka oli\nkuolemassa nälkään.\n\nSitten, kun aseet ovat panostetut, ei niitä käytetäkään, silloin kun\nniitä pitäisi käyttää.\n\nEräänä aamuna, huhtikuun 26 päivänä, viisi päivää ennen säätyjen\nkokoonkutsumista, on muuan nimi kaikkien huulilla. Tähän nimeen\nliitetään mitä pahimmat kirosanat, sitäkin vihaisemmin, kun se\nkuuluu työmiehelle, joka on rikastunut. Réveillon, niin vakuutetaan,\nRéveillon, Saint-Antoinen esikaupungissa olevan kuuluisan\npaperitehtaan johtaja, Réveillon on sanonut, että työmiesten\npäiväpalkka pitäisi alentaa seitsemäänkymmeneen viiteen centimeen.\nSe olikin totta. Hovi, lisättiin, aikoi antaa hänelle mustan nauhan,\nPyhän Mikaelin ritarikunnan merkin. Se taasen oli järjetöntä puhetta.\nMellakoihin liittyy jokin hupsu juttu. Ja huomattava on, että etenkin\ntällaisista huhuista saa suoranainen vallankumous yllykkeensä ja\nvoimansa.\n\nKansa tekee nuken, antaa sille nimeksi Réveillon, koristaa mustalla\nnauhalla, sytyttää sen tuleen Réveillonin oman oven edessä ja polttaa\nsen lopullisesti Kaupungintalon torilla, kunnallisten viranomaisten\nsilmien edessä, heidän katsellessaan.\n\nKun tästä ei koidu rangaistusta, käy kansa uskaliaammaksi. Se\njulistaa, että seuraavana päivänä, kun Réveillon ensin on kuvan\nmuodossa tuomittu, kansa ottaa hänet itsensä käsiteltäväkseen.\n\nTämä on suoranainen haaste hallitusvallalle.\n\nHallitusvalta lähetti kolmekymmentä ranskalaista kaartilaista, tai\nniitäkään ei hallitusvalta lähettänyt, vaan eversti de Byron.\n\nNämä kolmekymmentä kaartilaista saivat katsella tätä suuripiirteistä\nkaksintaistelua, jota eivät kyenneet estämään. He näkivät, kuinka\ntehdas ryöstettiin, huonekalut heiteltiin ikkunoista, kaikki\nrikottiin, kaikki poltettiin. Tässä sekamelskassa varastettiin 500\nkulta-louisdoria.\n\nJuotiin viinit kellareista, ja kun ei enää ollut viiniä,\nryypiskeltiin tehtaan värit, joita luultiin viiniksi.\n\nKoko 27 päivä kului tähän hurjuuteen.\n\nNoiden kolmenkymmenen sotilaan avuksi lähetettiin ranskalaisesta\nkaartista muutamia komppanioita, jotka ensin ampuivat tyhjiä\nlaukauksia ja sitten täysiä. Kaartilaisiin liittyivät illalla herra\nde Bezenvalin sveitsiläiset.\n\nSveitsiläiset eivät ota vallankumousta leikin kannalta. He unohtivat\nluodit patruunoihin, ja kun sveitsiläiset ovat luonnostaan\nmetsästäjiä, ammuttiin parikymmentä ryöstäjää kuoliaaksi.\n\nMuutamilla oli taskuissaan osa edellämainituista kultarahoista, jotka\nRéveillonin kirjoituspöydän laatikosta olivat joutuneet ryöstäjille\nja tätä kautta sveitsiläisille.\n\nBezen vai oli kaikki tehnyt omalla vastuullaan. Kuningas ei häntä\nkiittänyt, mutta ei moittinutkaan. Mutta kun kuningas ei kiitä, on se\nsama kuin moite.\n\nParlamentti pani toimeen tutkimuksen. Kuningas keskeytti sen.\n_Kuningas oli niin hyvä!_\n\nKuka sitten oli sytyttänyt kansan tuleen? Kukaan ei voinut sanoa.\n\nOnhan tosiaan nähty kuumina kesäpäivinä, että tulipalo syttyy ihan\nsyyttä.\n\nSyytettiin Orleansin herttuaa. Syytös oli järjetön; se jäi sikseen.\n\n29 päivänä Pariisi oli rauhallinen -- ainakin näytti siltä.\n\nTuli toukokuun 4 päivä. Kuningas ja kuningatar menivät koko hovin\nseurassa Notre-Dameen kuulemaan messua _Veni Creator_.\n\nHuudeltiin paljon: \"Eläköön kuningas!\" ja vielä enemmän: \"eläköön\nkuningatar!\" _Kuningatar oli niin hyvä!_\n\nSe oli viimeinen rauhanpäivä.\n\nSeuraavana päivänä ei enää huudeltu niin paljon \"eläköön kuningatar\",\nmutta sensijaan sitä enemmän: \"eläköön Orleansin herttua.\"\n\nTämä huuto koski kipeästi kuningattareen, joka halveksi siihen\nmäärään herttuaa, että syytti häntä pelkuriksi. Ikäänkuin milloinkaan\nolisi ollut pelkuria Orleansin suvussa, alkaen hänestä, joka voitti\nCasselin taistelun, Chartresin herttuaan asti, joka vaikutti\nJemmapesin ja Valmyn voittoihin!\n\nSe oli niin voimakas isku, että nais-parka oli pyörtymäisillään;\nhänen päänsä oli jo riipuksissa, häntä täytyi tukea. Madame Campan\nkertoo tämän muistiinpanoissaan.\n\nMutta tämä riipuksissa oleva pää nousi jälleen ylpeänä ja korskeana\npystyyn. Ne, jotka näkivät hänen silloisen ilmeensä, eivät enää\nmilloinkaan sanoneet: _Kuningatar on niin hyvä!_\n\nOn olemassa kolme kuningattaren muotokuvaa; eräs on maalattu vuonna\n1776, toinen 1784 ja muuan 1788. Olen nähnyt ne kaikki kolme\nVersaillesissa. Katselkaa te niitä vuorostanne, jos nämä kolme kuvaa\nkerran pannaan samaan saliin, voi niistä lukea Marie-Antoinetten koko\nelämänkerran.\n\nKolmen säädyn kokoontumisesta piti tulla sovinto, mutta siitä tulikin\nsodanjulistus.\n\n\"Kolme säätyä!\" huudahti Siéyès; \"ei, vaan kolme eri kansakuntaa!\"\n\nToukokuun 3 päivänä, päivää ennen Pyhän Hengen messua, otti kuningas\nedusmiehet vastaan Versaillesissa.\n\nMuutamat kehoittivat häntä panemaan sydämellisyyden hovisääntöjen\nsijaan.\n\nKuningas ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän otti ensiksi\nvastaan papiston. Sitten aateliston. Lopulta kolmannen säädyn.\n\nKolmas sääty oli odottanut kauan ja murisi. Entisten säätykokousten\naikana se piti puheensa polvistuneena.\n\nNyt ei voitu saada kolmannen säädyn puheenjohtajaa polvistumaan.\nPäätettiin, ettei kolmas sääty pitäisikään puhetta.\n\nToukokuun 5 päivän istunnossa kuningas pani hatun päähänsä ja\naatelisto myös. Kolmas sääty tahtoi menetellä samaten, mutta silloin\nkuningas paljasti päänsä. Mieluummin hän oli avopäin kuin näki\nkolmannen säädyn hattupäisenä edessään.\n\nKesäkuun 10 päivänä Siéyès tuli kokoukseen. Hän näki siellä olevan\nmelkein yksinomaan kolmanteen säätyyn kuuluvia. Papisto ja aatelisto\nkokoontuivat muualla.\n\n\"Leikatkaamme köysi poikki\", sanoi Siéyès; \"on jo aika.\"\n\nJa Siéyès ehdotti, että aateliston ja papiston oli saavuttava\nehdottomasti tunnin kuluessa.\n\n\"Elleivät he saavu, niin poissaolevat saavat tyytyä läsnäolevien\npäätökseen.\"\n\nSaksalainen ja sveitsiläinen armeija ympäröi Versaillesin. Kokonaisen\npatterin kanuunat oli suunnattu kokousta kohden.\n\nSiéyès ei tästä piitannut. Hän välitti vain siitä, että kansa\nnäki nälkää. \"Mutta eihän kolmas sääty yksinään voi muodostaa\nsäätykokousta\", huomautti joku Siéyèsille.\n\n\"Sitä parempi\", vastasi Siéyès, \"silloin se muodostaa\nkansalliskokouksen.\"\n\nPoissaolevat eivät saavu. Siéyèsin ehdotus hyväksytään; kolmas sääty\nnimittäytyy kansalliskokoukseksi 400 äänen enemmistöllä.\n\nKesäkuun 19 päivänä kuningas määrää Kansalliskokouksen salin\nsuljettavaksi. Mutta tehdäkseen sellaisen valtiokaappauksen tarvitsee\nkuningas verukkeen. Salissa piti muka tehdä valmistuksia suurta\nkuninkaallista istuntoa varten seuraavaksi maanantaiksi.\n\nKesäkuun 20 päivänä kello seitsemän aamulla saa Kansalliskokouksen\npuheenjohtaja tiedon, että sinä päivänä ei olekaan kokousta.\n\nKello kahdeksalta hän menee istuntosalin ovelle lukuisain jäsenten\nseurassa. Ovi on suljettu ja vartijat ovella.\n\nSataa kaatamalla. Tahdotaan murtaa ovet auki.\n\nVartiosotilaille on annettu jyrkät määräykset; he panevat painettinsa\nristiin oven eteen.\n\nMuuan ehdottaa kokoonnuttavaksi Asetorille. Toinen Marlyssa.\nGuillotin ehdottaa Pallohuonetta.\n\nGuillotin! Mikä kummallinen sattuma, että se osuu olemaan juuri\nGuillotin, mikä nimi tulee neljää vuotta myöhemmin niin perin\nkuuluisaksi, kun siihen on lisätty _e_-kirjain. Mikä kummallinen\nsattuma, että juuri Guillotin ehdottaa Pallohuonetta!\n\nTämä Pallohuone on tyhjä, rappiolle jätetty, kaikille tuulille avoin.\nSe on Kristuksen sisaren seimi! Se on vallankumouksen kehto!\n\nKristus oli neitsyen poika. Vallankumous oli raiskatun kansan tytär.\n\nTähän suureen mielenosoitukseen vastaa kuningas kuninkaallisella\nsanallaan: _Veto_ (epään)!\n\nHerra de Brézé lähetetään niskuroitsijain luo käskemään heidän\nhajaantua. \"Me olemme täällä kansan tahdosta\", sanoo Mirabeau,\n\"emmekä lähde täältä muutoin kuin painetti mahassamme.\"\n\nHän ei sanonut, niinkuin väitetään: \"Vain painettien pakottamina.\"\nMiksi onkaan jokaisen suuren miehen takana pikkuinen puheniekka, joka\npilaa lauselmat muka siloitellessaan niitä?\n\nMiksi tällainen oli Mirabeaun takana Pallohuoneessa? Tai\nCambronnen takana Waterloon luona? [Cambronnen epäävä vastaus\nantautumisvaatimukseen epätoivoisessa asemassa on mahdoton painattaa\ntavallisiin kirjoihin. Victor Hugo on loistavasti tulkinnut, kuinka\nsuurta oli hienosti sivistyneen miehen karkeasanaisuus tänä uljaana\nkuolonhetkenä. -- _Suom._]\n\nTämä vastaus mentiin ilmoittamaan kuninkaalle.\n\nHän käveli vähän aikaa kiusaantuneen näköisenä.\n\n\"Eivätkö he aio lähteä?\", kysyi hän.\n\n\"Eivät, sire.\"\n\n\"Annettakoon heidän sitten olla.\"\n\nNiinkuin näemme, kuninkuus jo taipui kansan käden painaessa ja\npainuikin hyvin alas.\n\nKesäkuun 23 päivästä heinäkuun 12 päivään asti näytti kaikki\ntyyneltä, mutta se oli sitä raskasta ja tukahduttavaa tyyneyttä, joka\nennustaa myrskyä. Se oli huonon nukkumisen pahaa unta.\n\nHeinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren,\nArtoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin\nkovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen\nleviää Pariisiin.\n\nOlemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13\npäivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi\noli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: \"Bastiljiin\"!\nja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko\nväestön yhteiseksi.\n\nOlihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan\nkansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.\n\nMutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei\nollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.\n\nTämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti,\noli Bastilji.\n\nKuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa,\nkuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.\n\nKun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin,\noli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes\nkuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia\nasioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.\n\nEikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä oli\nkaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie,\nVincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret,\nPignerolles j.n.e.\n\nMutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästään\nBastiljiksi [_Bastille_ = linnavankila. -- _Suom._], samoin kuin\nRoomaa nimitettiin Kaupungiksi.\n\nSe oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita\nyhteensä.\n\nVuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.\n\nNäiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi\npoikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen\npojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.\n\nKaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman\nosan Ludvig XV:n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä\nvangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli\nviisikymmentä tuhatta.\n\nVangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka\ntahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat\nsuoriutua miehistään.\n\nMitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat\nvangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin\nkesken suopeuden vaihto.\n\nLudvig XIV:n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat,\nBastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.\n\nVankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.\n\nJesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.\n\nVielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit\ntoisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin\nMarchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14\nvuotta. Latude 30 vuotta.\n\nMutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.\n\nRautanaamio, olipa hän Ludvig XIV:n veli tai ei, oli niin Ludvig\nXIV:n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on\nolla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta\nsen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta \"Bragelonnen\nvarakreivissä\". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti\ntodistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku\nvehkeilystä näin ankarasti rangaistu. -- _Suom._]\n\nLauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa.\nAjattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII:n läheisen\nsukulaisen, Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa.\n\nMutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua\nmademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan\nrakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen\nolisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour\nlähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin\nkiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä\nvuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.\n\nEipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin\nelävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka\narmottomasti nieli ihmisiä kitaansa.\n\nYmmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen\nkuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että\ntohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.\n\nYmmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi:\n\"Bastiljiin!\"\n\nMutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet,\najatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita,\nkanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta\nneljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de\nLaunay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia\nkellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja\nsen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.\n\n\n\n\nXIV\n\nRANSKAN KOLME HALLITUSMAHTIA\n\n\nBillot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli\nihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan\nheihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten\nhäntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.\n\nKun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan\nkolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua\nmiestä. Kaikki huusivat: \"Bastiljiin, Bastiljiin!\"\n\nBillot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka\nmekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen\ninnostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä\najatuksissaan.\n\nAie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki,\nmikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka\nkuulivat huudon: \"Bastiljiin!\"\n\nSitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi\nmyös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan\nolevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin\nvarokeinoihin.\n\nBillot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän\nnimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, -- koiria, jotka\npitäisivät laumaa koossa.\n\n\"Ranskassahan on hallitusmahti\", tuumi nyt Billot; \"niitä on\nkaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin.\"\n\nHän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen\npäämies.\n\nHänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra de\nFlesselles.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, \"aatelismies, siis kansan\nvihollinen.\"\n\n\"Ei suinkaan\", sai hän kuulla vastaukseksi, \"vaan henkevä mies.\"\n\nBillot nousi Kaupungintalon portaita ylös. Etusalissa hän tapasi\nvartijan.\n\n\"Tahtoisin puhutella herra de Flessellesiä\", ilmoitti Billot\nhuomatessaan vartijan lähestyvän tiedustaakseen, mitä hän etsi.\n\n\"Mahdotonta!\" vastasi vartija; \"hän täyttää parhaillaan luetteloja\nporvarimiliisiä varten, jota kaupunki tänä hetkenä järjestää.\"\n\n\"Sehän sattuu oivallisesti\", sanoi Billot. \"Minäkin järjestän\nmiliisiä, ja kun minulla on jo kolmetuhatta miestä, olen pitemmällä\nkuin herra de Flesselles, jolla ei ole vielä ainoatakaan sotilasta\njalkeilla. Ilmoittakaahan se heti hänelle. Katsokaa ikkunasta, jos\nmielenne tekee.\"\n\nVartija vilkaisi rantakadulle ja näki Billotin joukon. Hän riensi\nsiis ilmoittamaan kauppiaitten esimiehelle ja viittasi viestinsä\ntodisteeksi noihin kolmeentuhanteen mieheen.\n\nSe herätti esimiehessä jonkinmoista kunnioitusta sitä henkilöä\nkohtaan, joka halusi häntä puhutella. Hän läksi neuvostosta, tuli\neteissaliin ja etsi katseillaan.\n\nHän huomasi Billotin, arvasi hänet kysyjäksi ja hymyili.\n\n\"Te olette tahtonut puhutella minua\", sanoi hän.\n\n\"Olette varmaankin herra de Flesselles, kauppiaitten esimies?\" kysyi\nBillot.\n\n\"Niin olen. Miten voin teitä palvella? Ilmoittakaa pian, sillä\nminulla on paljon työtä.\"\n\n\"Herra esimies\", kysyi Billot, \"montako hallitusmahtia Ranskassa on?\"\n\n\"Hitto, se riippuu siitä, millä tavalla asian käsittää\", vastasi\nFlesselles.\n\n\"Sanokaahan, miten te asian käsitätte.\"\n\n\"Jos kysytte herra Baillylta, niin hän sanoo, että on\nolemassa ainoastaan yksi: Kansalliskokous. Jos kysytte herra de\nDreux-Brézéltä, niin hän vastaa, että on olemassa ainoastaan yksi;\nkuningas.\"\n\n\"Ja mikä näistä kahdesta mielipiteestä on teidän käsityksenne, herra\nesimies?\"\n\n\"Minunkin mielipitein on, että tänä hetkenä ei ole olemassa muuta\nkuin yksi.\"\n\n\"Kansalliskokousko vai kuningas?\"\n\n\"Ei kumpikaan, vaan kansa\", vastasi Flesselles rypistäen\nkaularöyhelöänsä.\n\n\"Vai niin, vai kansa!\" sanoi maanviljelijä.\n\n\"Niin, nuo jotka odottavat torilla puukkoineen ja peitsineen.\nKansalla tarkoitan kaikkia kansalaisia.\"\n\n\"Voitte kylläkin olla oikeassa, herra de Flesselles\", sanoi Billot,\n\"eikä minulle syyttä suotta sanottukaan, että te olette henkevä mies.\"\n\nDe Flesselles kumarsi. \"Minkä hallitusvoiman puoleen näistä kolmesta\nte aiotte kääntyä?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Totta puhuen\", vastasi Billot, \"kun tahtoo pyytää jotakin oikein\ntärkeää, kääntyy Jumalan eikä hänen pyhimyksiensä puoleen.\"\n\n\"Te siis käännytte kuninkaan puoleen?\"\n\n\"Niin tekisi mieleni.\"\n\n\"Ja olenko epähieno kysyessäni, mitä aiotte pyytää kuninkaalta?\"\n\n\"Päästämään vapaaksi tohtori Gilbertin, joka on Bastiljissa.\"\n\n\"Tohtori Gilbertin?\" sanoi Flesselles pilkallisesti. \"Hänhän lienee\njoku lentolehtisten kirjoittaja?\"\n\n\"Sanokaa mieluummin filosofi.\"\n\n\"Sehän on yhdentekevää, hyvä herra Billot. Epäilen suuresti, tokko\nsaatte kuningasta suostumaan sellaiseen.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Ensiksi sen vuoksi, että jos kuningas on lähettänyt tohtori\nGilbertin Bastiljiin, on hänellä siihen syynsä.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Billot; \"sanokoon hän minulle syynsä, niin minä\nsanon silloin hänelle omani.\"\n\n\"Hyvä herra Billot, kuninkaalla on paljon työtä. Hän ei jouda\nottamaan teitä vastaan.\"\n\n\"No, ellei hän jouda ottamaan minua vastaan, niin kyllä keksin keinon\npäästä sisään hänen luvattaan.\"\n\n\"Ja jos pääsettekin sisään, niin tapaatte ensiksi monsieur de\nDreux-Brézén, joka heitättää teidät ovesta ulos.\"\n\n\"Jokako heitättää minut ovesta ulos?\"\n\n\"Niin, hän aikoi heitättää koko Kansalliskokouksenkin. Tosin hän\nei siinä onnistunut, jonkavuoksi hän epäilemättä on raivoissaan ja\npurkaa suuttumuksensa teihin.\"\n\n\"Hyvä on. Siinä tapauksessa käännyn Kansalliskokouksen puoleen.\"\n\n\"Tie Versaillesiin on suljettu.\"\n\n\"Lähden sinne kolmentuhannen mieheni saattamana.\"\n\n\"Olkaahan varuillanne, tiellä kohtaatte neljä- tai viisituhatta\nsveitsiläistä sekä kaksi- tai kolmetuhatta itävaltalaista, jotka\nhaukkaavat teidät ja kolmetuhatta miestänne yhdeksi suupalaksi;\nolette silmänräpäyksessä kadonneet.\"\n\n\"Hitto soikoon! Mitä siis tehdä?\"\n\n\"Mitä hyvänsä, mutta tehkää minulle palvelus ja viekää pois nuo\nkolmetuhattanne, jotka kivääreillä takovat kivitystä ja tupakoivat.\nKellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja\nyksi ainoa kipinä voi sen sytyttää.\"\n\n\"Siinä tapauksessa järjestänkin toisin\", oivalsi Billot; \"en käänny\nkuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me\nvalloitamme Bastiljin.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra\nesimies, annatte minulle.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi Flesselles ivallisesti.\n\n\"Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet.\"\n\n\"Mitä! Lasketteko leikkiä?\" sanoi esimies.\n\n\"En, minä en laske leikkiä\", vakuutti Billot.\n\nHän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:\n\n\"Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni.\"\n\nFlesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa\nkouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut,\nvaan säilytti ivallisen sävynsä.\n\n\"Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon\nruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan\nvain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa\ntekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä\nolisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis\nehdottomasti saada tuon ruudin?\"\n\n\"Tahdon\", vastasi Billot.\n\n\"Ja itsekö sen ja'atte?\"\n\n\"Minä itse.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Ihan heti.\"\n\n\"Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin\ntarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan,\ntoivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt.\nMinulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta\nkovin vastenmielisesti lennän ilmaan.\"\n\n\"Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen\npyynnön.\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Tahdon saada teidät kansan suosioon.\"\n\n\"Kiitos. Millä tavoin?\"\n\n\"Saattepahan nähdä.\"\n\nBillot vei esimiehen ikkunan ääreen.\n\n\"Ystävät\", huusi hän, \"tekeehän teidän yhä mielenne valloittaa\nBastilji?\"\n\n\"Tekee, tekee!\" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.\n\n\"Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?\"\n\n\"Ei ole. Ruutia! Ruutia!\"\n\n\"No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille\nKaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä,\nystäväni!\"\n\n\"Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!\" huusi koko\nkansanjoukko.\n\n\"Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!\"\n\n\"Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden\nkesken eikä kaikkien nähden\", sanoi Billot. \"Ellette nyt anna meille\nruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi.\"\n\n\"Tässä on avaimet\", sanoi esimies; \"teidän pyytämistapanne on\nsellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni\", sanoi Billot, joka näytti\nkeksineen uuden tuuman.\n\n\"Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?\"\n\n\"Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?\"\n\n\"Herra de Launayn?\"\n\n\"En tiedä, mikä hän on nimeltään.\"\n\n\"Hänen nimensä on de Launay.\"\n\n\"Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?\"\n\n\"Hän on ystäviäni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi\nmitään pahaa.\"\n\n\"Sitä todella toivon.\"\n\n\"Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin\ntai ainakin tohtorin.\"\n\n\"Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa,\nettä hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?\"\n\n\"Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin\nsuosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen.\"\n\n\"Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsette\nBastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne.\"\n\n\"Hyvä niinkin!\"\n\n\"Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette\npalaa sieltä laisinkaan.\"\n\n\"Vaikkapa vain!\"\n\n\"No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin.\"\n\n\"Odotan sitä.\"\n\n\"Mutta yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Ja mikä se on?\"\n\n\"Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun.\nIlmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään.\"\n\n\"Flesselles! Flesselles!\" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten\nesimiehen takana, \"jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa,\njoista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin\nennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne\npääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa.\"\n\nEsimies kääntyi väristen.\n\n\"Kuka siten puhuu?\" kysyi hän.\n\n\"Minä, Marat.\"\n\n\"Filosofi Marat! Lääkäri Marat!\" huudahti Billot.\n\n\"Niin filosofi Marat, lääkäri Marat\", sanoi Flesselles, \"jonka\nlääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän\nvoisi tänään saada hyvin paljon potilaita.\"\n\n\"Herra de Flesselles\", jatkoi synkkä puhuttelija, \"tuo kunnon\nkansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn\npuheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään\nodota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan.\"\n\n\"Hyvä on, hän saa sen.\"\n\nFlesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja\ntoisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.\n\n\"Tässä on suosituksenne\", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.\n\n\"Lukekaa\", sanoi Marat.\n\n\"Minä en osaa lukea\", pahoitteli Billot.\n\n\"Antakaa siis tänne, niin minä luen.\"\n\nBillot ojensi paperin Maratille.\n\nTämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;\n\n    'Herra kuvernöörille.\n\n    Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herra\n    Billotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.\n\n    Heinäkuun 14 päivänä 1789.\n\n                                               _de Flesselles_.'\n\n\"Hyvä on!\" sanoi Billot; \"antakaahan tänne.\"\n\n\"Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?\" kysyi Marat.\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka\ntekee sen vielä paremmaksi.\"\n\nJa hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten\nnyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä\nja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle\nmuskettiinsa nojautuneena.\n\nTämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis\nnoudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia\ntahansa.\n\n\"Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee\nparemmaksi, on seuraava\", sanoi Marat Flessellesille.\n\n\"Sanelkaa, herra Marat.\"\n\nMarat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon\nFlessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: \"Kansalainen Billot\nesiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän\nkunnianne huostaan.\"\n\nFlesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman\nhän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen\nvaatimukseensa.\n\n\"Epäröittekö?\" kysyi Marat.\n\n\"En\", sanoi Flesselles, \"sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään\nmuuta kuin sellaista, mikä on oikein.\"\n\nJa hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.\n\n\"Mutta, hyvät herrat\", virkkoi hän, \"painakaa mieleenne, etten vastaa\nherra Billotin turvallisuudesta.\"\n\n\"Ja minä vastaan siitä\", sanoi Marat, \"sillä teidän vapautenne saa\nolla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas\ntässä, kunnon Billot, suosituksenne.\"\n\n\"Labrie!\" huusi de Flesselles, \"Labrie!\"\n\nKomeapukuinen lakeija astui sisään.\n\n\"Vaununi!\" käski de Flesselles.\n\n\"Ne odottavat herra esimiestä pihalla.\"\n\n\"Lähtekäämme siis\", sanoi esimies. \"Haluatteko vielä mitään muuta?\"\n\n\"Ei muuta\", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.\n\n\"Saako antaa hänen mennä?\" kysyi Pitou.\n\n\"Ystäväiseni\", sanoi Flesselles, \"minun täytyy huomauttaa teille,\nettä olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa\nminun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne,\nniin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä\nkiinni.\"\n\n\"Saako antaa hänen mennä?\" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka\nhän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään\nnauttinut tämän leikinlaskusta.\n\n\"Saa!\" vastasi Billot.\n\nPitou väistyi syrjään.\n\n\"Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua\", arveli Marat;\n\"hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän\nmissä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän.\"\n\n\"Labrie\", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, \"täällä\njaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en\ntahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!\"\n\nVaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-,\nkuusituhatta miestä mutisten odotti.\n\nFlesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja\nkatsoa yhtä hyvin paoksi.\n\nHän kurkoittautui ulos vaunuista.\n\n\"Kansalliskokoukseen!\" huusi hän ajajalle.\n\nSilloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.\n\nMarat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin\nviime sanat.\n\n\"Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan\", sanoi Marat,\n\"ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo.\"\n\n\"Pitääkö meidän vangita hänet?\" kysyi Billot.\n\n\"Ei\", sanoi Marat julmasti hymyillen. \"Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon\nhän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt\nruutia jakamaan!\"\n\n\"Niin, ruutia jakamaan\", toisti Billot.\n\nJa he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.\n\n\n\n\nXV\n\nKANSAN MIRABEAU\n\n\nNiinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa\nkahdeksantuhatta naulaa ruutia.\n\nMarat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty,\njonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.\n\nRuuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä\nasetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin\nsiirtää.\n\nAlussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi\nkaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta\nBillotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako\ntoimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen\nsai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin\nkolme- tai neljäkymmentä panosta.\n\nMutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä\noli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.\n\nRuudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään\nsiihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat\njärjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut\nBillotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi\nneljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla\nkuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän\nväittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli\nitse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui\nainoastaan aseita.\n\nTänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei\nollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen,\njolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt\nväkivalloin Kaupungintaloon takaisin. \"Aseita! Aseita!\" kuului\nkaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.\n\n\"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!\" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai\nkuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli\ntyhjä.\n\nHe palasivat kiroillen Kaupungintalolle.\n\nEsimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa.\nVäkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon\nChartreuxiin.\n\nMunkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt\npistooliakaan.\n\nTällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja\nMarat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä\ntoimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä\npoistamaan kanuunansa.\n\nEdellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa\nkanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista.\nFlesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi\nsiihen ja hajaantuisi.\n\nLähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.\n\nKuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.\n\nFlesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa\nkansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat\nmääräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli\nsuostumaisillaan tähän.\n\n\"Aivan varmasti tuo mies on petturi\", sanoi Marat.\n\nSitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:\n\n\"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän\nsinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy.\"\n\nBillot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi\noli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes\ntiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli\npihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten\nkeralla: \"Bastiljiin, Bastiljiin!\" Billot ei pitänyt papeista, mutta\ntämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista.\nApotti suostui toimeen.\n\nSilloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä\nhälinää.\n\n\"Hiljaa\", jyräytti hän, \"minä olen Marat ja tahdon puhua.\"\n\nIkäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät\nkatseensa häneen.\n\n\"Tahdotteko aseita?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdomme, tahdomme!\" vastasivat tuhannet äänet.\n\n\"Valloittaaksenne Bastiljin?\"\n\n\"Niin, niin, niin!\"\n\n\"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä.\nInvalidi-hotelliin!\"\n\n\"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!\" huusivat kaikki. \"Nyt\", sanoi\nMarat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, \"te siis menette\nBastiljiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette\napua.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Billot; \"niin saattaa kyllä käydä.\"\n\nMarat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä\nseuraavat sanat:\n\n\"Maratin nimessä.\"\n\nSitten hän piirsi erään merkin paperille.\n\n\"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä\nosoitetta, kelle sen annan\", lausui Billot.\n\n\"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole\nmitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu.\nKysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan\nMirabeauta.\"\n\n\"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou.\"\n\n\"Gonchon eli _Gonchonius\"_, sanoi Pitou. \"Kyllä minä sen muistan.\"\n\n\"Invalidiin! Invalidiin!\" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.\n\n\"Lähde, mene\", sanoi Marat Billotille, \"ja vapauden hengetär\nohjatkoon tietäsi. -- Invalidiin!\" huusi hänkin vuorostaan.\n\nJa hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä\ntuhatta miestä.\n\nBillot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.\n\nSinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa\nja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten\nesimies ikkunan ääreen.\n\n\"Rakkaat ystävät\", huusi hän, \"miksi teidän hatussanne on vihreä\ntunnus?\"\n\nHeillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet\nolivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä\nse merkitsi.\n\n\"Se merkitsee toivoa!\" huusivat muutamat.\n\n\"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te\nkantaa prinssin värejä?\"\n\n\"Emme, emme\", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.\n\n\"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa,\nniin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen\näidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista.\"\n[Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen\nyhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen,\nlausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään\nvastaan: \"Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman.\"]\n\n\"Niin, niin!\" huusivat kaikki; \"sininen ja punainen!\"\n\nTämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati\nitselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat,\nja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti\ntuskin tuhannelle hengelle.\n\nHeti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot.\nNiistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.\n\nTämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.\n\nTaipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin\njokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.\n\nHe saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun\nkohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina,\ntoiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava\naurinko paistoi.\n\nKun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta\ntaholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja\npitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen\ntai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti,\narat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.\n\n\"Pois kanuunat! Pois kanuunat!\" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä\npuiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät\nvallitusten aukkojen välistä.\n\nJuuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut\nrahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät\nniitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.\n\nRahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän\nuhkauksiaan toteltiin.\n\nVartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja\nsveitsiläiset astelivat vuorottain.\n\nKun äsken oli huudettu: \"Pois kanuunat!\" karjuttiin nyt:\n\n\"Pois sveitsiläiset!\" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: \"Alas\nsaksalaiset!\"\n\nMutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.\n\nMuuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä,\nkiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden\nja laukaisi.\n\nLuoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa\nalemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki\nilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes\nkääntänyt päätänsä.\n\nTämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään,\nennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä\nhuudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä,\nettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava\nrikos.\n\nBillot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti\nsuomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat\nvoivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit,\njotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja\nmuisti Flessellesin sanat.\n\n\"Me emme koskaan pääse tuonne\", mutisi hän. \"Miksi emme sinne\npääsisi?\" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan\nnäköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät\nkuin kaksi tähteä.\n\n\"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista\nkivilinnaa.\"\n\n\"Bastiljin valloittaminen\", sanoi mies, \"ei olekaan mikään\nsotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut.\"\n\n\"Malttia!\" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään;\n\"malttia!\"\n\nMies erehtyi hänen aikeistaan.\n\n\"Malttia!\" sanoi hän. \"Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet\nvarmaankin maanviljelijä.\"\n\n\"Niin olenkin\", myönsi Billot.\n\n\"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina\nsaanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet,\nmillaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan,\nlue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä,\nymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee.\"\n\n\"Tuo mies puhuu hyvin\", supatti Pitou, \"mutta hän peloittaa minua.\"\n\n\"Minua hän ei peloita\", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.\n\n\"Niin, malttia\", sanoi hän, \"mutta ainoastaan vielä neljännestunti.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi mies hymyillen; \"neljännestunti! Se ei ole todellakaan\nliikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?\"\n\n\"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa\nsiitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista\nselville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä.\"\n\n\"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois.\"\n\n\"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä\nheltiämään.\"\n\n\"Ja kuka se on?\"\n\n\"Gonchon, kansan Mirabeau.\"\n\nMies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.\n\n\"Tunnetko häntä?\" kysyi hän.\n\n\"En\"\n\n\"Kuinka siis?\"\n\n\"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle\nsanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin\naukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie\nminut hänen luokseen.\"\n\n\"Mitä hänestä tahdot?\"\n\n\"Tahdon antaa hänelle tämän paperin.\"\n\n\"Kuka on sen lähettänyt?\"\n\n\"Lääkäri Marat\"\n\n\"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?\" kysyi mies.\n\n\"Tulen juuri hänen luotansa.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Kaupungintalolta.\"\n\n\"Mitä hän tekee?\"\n\n\"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle\nmiehelle aseet.\"\n\n\"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon.\"\n\nBillot peräytyi askeleen.\n\n\"Oletko sinä Gonchon?\" kysyi hän.\n\n\"Ystävät\", sanoi ryysyinen mies, \"tässä on muuan, joka ei tunne minua\nja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon.\"\n\nJoukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta\najatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.\n\n\"Eläköön Gonchon!\" huusi pari kolme tuhatta ääntä.\n\n\"Tässä on\", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.\n\n\"Ystävät\", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle,\n\"tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis\nluottaa. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Billot.\" [_Billot_ merkitsee (teurastus)pölkkyä. -- _Suom._]\n\n\"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin\naikaan.\"\n\nJoukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.\n\n\"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan\", hälistiin.\n\n\"No, mitä nyt teemme?\" kysyivät jotkut äänet.\n\n\"Hitto vieköön\", sanoi Gonchon, \"me valloitamme Bastiljin.\"\n\n\"Hyvin lausuttu\", virkkoi Billot, \"tätä minä sanon suoraksi puheeksi.\nKuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?\"\n\n\"Lähes kolmekymmentätuhatta.\"\n\n\"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne\nInvalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin\nkuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme.\"\n\n\"Me onnistumme\", vakuutti Gonchon.\n\n\"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä\nmenen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu,\nniin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu\nveri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri\ntuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta.\"\n\n\"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?\"\n\n\"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen\ntarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on\nmahdollista.\"\n\n\"Päätetty asia.\"\n\n\"Et epäile minua?\" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Minäkö!\" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen\nvoimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista\njäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa\nruumiissa. \"Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin\nvain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen\nja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden\ntornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka\nsinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet\nmeihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin\nkuin hän luottaa Billotiin.\"\n\nBillot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden,\npuhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa:\n\"Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!\"\n\n\"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau\", sanoi Pitou Billotille,\n\"mutta ainakin meidän on ruma.\"\n\n\n\n\nXVI\n\nBASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI\n\n\nEmme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää\nikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.\n\nTyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli\nBastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat\nyhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.\n\nBastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä\nvahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.\n\nKun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen\npihaan, jossa kuvernööri asui.\n\nTästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.\n\nTälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen\nristikkoportti.\n\nHeti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän\nnäytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.\n\nBillot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt\nottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi\nmennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.\n\n\"Pysy ulkopuolella\", käski Billot. \"Ellen palaa, niin hyvä on jonkun\nolla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Pitou, \"Kuinka pitkän ajan päästä muistutan\nsiitä?\"\n\n\"Tunnin päästä.\"\n\n\"Ja lipas?\" kysyi Pitou.\n\n\"Totta tosiaan! Ellen palaa, -- ellei Gonchon valloita Bastiljia,\ntai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava\ntohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä,\njotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi\nvuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin\npäästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa\nBastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle.\"\n\n\"Hyvä on, isäntä\", sanoi Pitou. \"Mutta se on pitkä läksy, ja minä\npelkään sen unohtavani.\"\n\n\"Senkö, mitä sanoin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä kertaan sen.\"\n\n\"Ei\", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, \"parasta on se\nkirjoittaa.\"\n\n\"Minä en osaa kirjoittaa\", sanoi Billot.\n\n\"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari.\"\n\n\"Vai olette te vahtimestari?\" kysyi Billot.\n\n\"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari.\"\n\nHän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja\nmustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.\n\nHän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen,\nkokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.\n\n\"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa\", mutisi Pitou.\n\n\"Te siis sanotte\", kysyi vahtimestari rauhallisesti, \"että Pariisista\ntulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli\nteille uskonut?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sehän on rikos.\"\n\n\"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen.\"\n\n\"Senkin hävyttömät varkaat!\" mutisi Maillard.\n\nSitten hän antoi paperin Pitoulle.\n\n\"Kas tässä, nuori mies\", sanoi hän, \"on tarvitsemanne paperi. Jos hän\nsaa surmansa\" -- hän osoitti Billotia -- \"jos sinä saat surmasi, niin\ntoivottavasti en minä joudu samaten hengiltä.\"\n\n\"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?\" kysyi Pitou.\n\n\"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Billot.\n\nHän ojensi kätensä vahtimestarille.\n\nVahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi\nluullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.\n\n\"Voin siis luottaa teihin?\" kysyi Billot.\n\n\"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Pitou; \"siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani\nparatiisissa.\"\n\nSitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.\n\n\"Olkaahan varovainen, isäntä!\"\n\n\"Pitou\", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei\nolisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, \"älä\nkoskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina\nurhoollisuus!\"\n\nJa hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa\naukiolle.\n\nNostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.\n\nBillot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko\navattiin.\n\nRistikon takana oli kuvernööri.\n\nTämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä\nkävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei\nainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt\npaistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut\nolevansa hirveän ison kaivon pohjalla.\n\nTässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän\nkannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat\nsäännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat\npisarat putoilevat alas.\n\nKun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla\nollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua\npäästä tyrmäänsä.\n\nTähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme\nmaininneet, herra de Launay.\n\nKuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen.\nTänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli Pyhän\nLudvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.\n\nHerra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet\nhänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin\nhänen vankilaansakin.\n\nSamoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit\nperivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin\nLaunaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.\n\nSillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan\nvirkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä\nkeittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan\njonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä,\njoka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä\nja lahjusten ottamisella.\n\nTäytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.\n\nHerra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin\nedeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja\naavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.\n\nHän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt\nlämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän\nhuonekaluistaan.\n\nHänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä.\nHän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuotti\nPariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sitten\nosti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.\n\nBastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus.\nTämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle.\nSiellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta,\nkukista, ilmasta, luonnosta yleensä.\n\nHän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja\nviidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli\nriistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.\n\nRikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään\nvangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle\nnaiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään\nmaksamaan.\n\nLukekaa kirja \"Paljastettu Bastilji\", niin löydätte sieltä tämän\ntapauksen ja vielä monta muutakin.\n\nTästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo\nedellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään.\nEilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine\nloiskui hänen linnansa muuria vastaan.\n\nHän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.\n\nOlihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään\nsveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään\nvain aseeton mies.\n\nSillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle.\nHän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle\nvaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.\n\nBillot pani heti merkille kaikki -- kuvernöörin melkein uhkaavan,\nlevollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien\nhuipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien\nsäiliöitä kuulilla.\n\nVartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.\n\nKuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen\nasti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi\nrämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.\n\n\"Mitä asiaa teillä taas on minulle?\" kysyi de Launay.\n\n\"Taas?\" sanoi Billot. \"Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran\neikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun.\"\n\n\"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta.\"\n\n\"Se on totta, sieltä minä tulen.\"\n\n\"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön.\"\n\n\"Mitä se tahtoi?\"\n\n\"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista.\"\n\n\"Ja lupasitteko?\"\n\n\"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä.\"\n\n\"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin.\"\n\n\"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?\"\n\n\"Totta kai\", sanoi Billot, \"ainakin näytti siltä.\"\n\n\"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat\", virkkoi Launay kääntyen\nupseerien puoleen. \"Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla\nsuuriksi pelkureiksi?\"\n\nSitten hän kääntyi Billotin puoleen:\n\n\"Ja kenen nimessä te tulette?\"\n\n\"Kansan nimessä!\" vastasi Billot ylpeästi.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Launay hymyillen. \"Mutta kai teillä on joku muukin\nsuositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi\npäässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita.\"\n\n\"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus.\"\n\n\"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni\", jatkoi Launay katsoen\nBillotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa\npohjalle; \"mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?\"\n\n\"Otaksuin hänen olevan.\"\n\n\"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta.\"\n\nBillot ojensi hänelle paperin.\n\nLaunay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä\nnähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta\nja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä\njotakin kirjoitusta.\n\n\"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?\" kysyi hän.\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Aivan varma.\"\n\n\"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Kummallista!\" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa\naukiolle.\n\n\"Mitä siis odotitte hänen sanovan?\" kysyi Billot.\n\nLaunay heilautti kättään.\n\n\"En mitään\", vastasi hän, \"en mitään. Sanokaa, mitä teillä on\nsanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire.\"\n\n\"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin.\"\n\n\"Mitä sanoittekaan?\" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut\nväärin. \"Mitä sanoittekaan...\"\n\n\"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meille\nBastiljin.\"\n\nLaunay kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Kansa on todellakin kummallinen otus\", sanoi hän.\n\n\"Häh!\" huudahti Billot.\n\n\"Ja mitä se Bastiljilla tekee?\"\n\n\"Se tahtoo sen hävittää.\"\n\n\"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu\nrahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan\nkiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin?\nFilosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis\nkansan vihollisia.\"\n\n\"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi Launay hieman sääliväisesti, \"kyllä kaikesta\nhuomaa, ettette ole sotilas.\"\n\n\"Olette oikeassa, olen maanviljelijä.\"\n\n\"Ettekä ole pariisilainen.\"\n\n\"Maalta olenkin kotoisin.\"\n\n\"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia.\"\n\n\"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis\nulkomuurit.\"\n\n\"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on.\"\n\n\"Oho!\" tuumi Billot; \"hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka\naukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot.\"\n\nMutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan\nvalmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.\n\n\"Ensiksi sanon teille\", selitti Launay, \"että kellarissani on niin\npaljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen\nohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista.\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän\", vastasi Billot rauhallisesti.\n\n\"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa.\"\n\n\"Näenhän nuo.\"\n\n\"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä\nsen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei\npääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on\nrautaristikko suojana.\"\n\n\"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu\", vastasi\nBillot rauhallisesti, \"vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi.\"\n\n\"Jatkakaamme\", sanoi Launay.\n\nBillot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.\n\n\"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti\", sanoi kuvernööri.\n\"Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat.\"\n\n\"Lähes neljäkymmentä jalkaa.\"\n\n\"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa.\nHuomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet\ntahansa, ne eivät tähän pysty.\"\n\n\"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen\nvalloittamista\", lausui Billot, \"vaan sanon, että se hävittää sen\nvalloitettuaan.\"\n\n\"Menkäämme ylemmäksi\", esitti Launay. \"Mennään vain.\"\n\nHe nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri\nseisahtui.\n\n\"Katsokaahan\", sanoi hän, \"tässäkin on aukko, josta näkyy se\npuoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy\npuolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla\ntavallaan. Tunnettehan laulun:\n\n    \"Oi mun armas huilusein,\n    jota aina hellin.\"\n\n\"Kyllä sen tunnen\", sanoi Billot, \"kyllä sen tunnen. Mutta minun\nluullakseni ei nyt sovi sitä laulaa.\"\n\n\"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä\nhuilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti.\nTämä on pieni historiallinen kasku.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Billot.\n\n\"Mennään ylemmäksi.\"\n\nHe pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.\n\n\"Ahaa!\" äännähti Billot.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Launay.\n\n\"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia.\"\n\n\"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä.\"\n\n\"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan.\"\n\n\"Sanokaa vain!\"\n\n\"Ette siis aio viedä niitä pois?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Se on päätöksenne?\"\n\n\"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä\njoudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä.\"\n\n\"Herra de Launay\", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja\nvoimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, \"herra de Launay: oikea\nkuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla.\"\n\nHän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli\nverinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä\nvälkytellen aseitansa auringonpaisteessa.\n\n\"On mahdollista\", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, \"että\nte tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri,\ntunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut\nnimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen\nmiehiä ja tehtäviä.\"\n\n\"Ettekö siis ole kansalainen?\" huudahti Billot suuttuneena.\n\n\"Olen ranskalainen aatelismies\", sanoi kuvernööri.\n\n\"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi.\"\n\n\"Siinä osasitte oikeaan sanaan\", vastasi Launay kumartaen. \"Olen\nsoturi ja täytän saamani määräykset.\"\n\n\"Ja minä\", virkkoi Billot, \"olen kansalainen, ja kun minun\nvelvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen\nmeistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai\nsen, joka täyttää velvollisuutensa.\"\n\n\"Hyvin luultavasti.\"\n\n\"Olette siis päättänyt ampua kansaa?\"\n\n\"En suinkaan -- niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen\nantanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän,\nettä kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa\naukiolta linnaani kohti...\"\n\n\"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?\"\n\n\"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän\nsen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä\nsytyttimellä.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen...\"\n\n\"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset.\"\n\n\"Siis\", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen\nvuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja\nbulevardille, \"nuo antavat teille vastedes määräyksiä.\"\n\nJa hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka\njohtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat\njättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset\nkiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.\n\nJa koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.\n\nSiellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaan\nBastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.\n\nKahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen\npeloittavia huutoja.\n\nLaunay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.\n\n\"Kanuunoittenne luo!\" huusi hän.\n\nSitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.\n\n\"Ja te, onneton\", sanoi hän, \"te tulette tänne muka neuvottelemaan\ntoisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?\"\n\nBillot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta\nja vyötäisiltä.\n\n\"Ja te ansaitsisitte\", huusi hän, \"että heittäisin teidät muurin\nyli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion\ntaistella toisella tavalla.\"\n\nTänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta\nylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin\nmajuri, ilmestyi torninhuipulle.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän Billotille, \"hyvä herra, näyttäkää toki\nitsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii\nteitä nähdäkseen.\"\n\nBillotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä\nhuutoja.\n\nBillot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.\n\nSitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului\nuhkaus- ja kirohuutoja.\n\n\"Näyttäkäähän itsenne\", sanoi Launay, \"ei sen vuoksi, että pelkäisin\nnoita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies.\"\n\nSilloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.\n\nTämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan\npisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka\nensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Launay. \"Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut.\nTeillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne\nalas. Menkää.\"\n\nBillot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies,\njonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita\nalas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.\n\nMajuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.\n\nKaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että\nneuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.\n\nBillot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki\ntykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen\npäässä.\n\nBillot seisahtui heidän eteensä.\n\n\"Ystävät!\" sanoi hän heille; \"muistakaa, että olen tullut pyytämään\npäällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni\nhyljännyt.\"\n\n\"Kuninkaan nimessä\", käski Launay jalkaa polkien, \"poistukaa täältä!\"\n\n\"Olkaa varuillanne\", lausui Billot; \"jos ajatte minut pois kuninkaan\nnimessä, voin palata kansan nimessä.\"\n\nSitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.\n\n\"Sanokaa\", lausui hän, \"kenen puolella olette?\"\n\nSveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia.\nBillot tahtoi vielä koettaa parastaan.\n\n\"Kansan nimessä, kuvernööri\", sanoi hän, \"veljienne nimessä!\"\n\n\"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas\nBastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta\neivät suinkaan minun!\"\n\n\"Ihmisyyden nimessä siis!\"\n\n\"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana\ntänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!\"\n\n\"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä.\"\n\n\"Ja menetän oman kunniani.\"\n\nBillot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen\njohdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten\nja invalidien puoleen sanoen:\n\n\"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on\nliian myöhäistä.\"\n\n\"Ellette aivan heti lähde täältä\", ärjäisi de Launay vuorostaan,\n\"niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi.\"\n\nBillot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi\nkerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.\n\n\n\n\nXVII\n\nKUKISTUNUT SUURUUS\n\n\nHeinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja\nhuumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin.\nSaint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen\nSaint-Marceaun esikaupungin miehet.\n\nGonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.\n\nNäky aukiolla oli peloittava.\n\nBillotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.\n\n\"Kuinka kävi?\" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.\n\n\"Hän on urhoollinen mies\", vastasi Billot.\n\n\"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?\" kysyi Gonchon.\n\n\"Että hän on itsepäinen.\"\n\n\"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?\"\n\n\"Kuolemaan asti.\"\n\n\"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon.\"\n\n\"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!\" sanoi Billot\nepäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka\nkenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat\netuoikeutettuja vuodattamaan verta.\n\n\"Turhaa puhetta!\" sanoi Gonchon. \"Ihmisiä on maailmassa liian paljon,\nkoska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?\"\njatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.\n\n\"On, on!\" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.\n\n\"Mutta vallihauta?\" kysyi Billot.\n\n\"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta\", vastasi\nGonchon, \"ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi\nruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?\"\n\n\"On, on!\" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.\n\n\"Olkoon siis menneeksi!\" sanoi Billot kauhuissaan.\n\nTänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa\neräälle vallitukselle.\n\n\"Alas!\" huusi Gonchon kuvernöörille.\n\nTämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.\n\nGonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt\nhalveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin\nseuralaisista kaatui.\n\nSata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki\nolisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia\npiirtoja linnan harmaihin torneihin.\n\nMuutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin\nkansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.\n\nSitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen.\nKuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta\nsäestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen\nveri vuoti. Taistelu oli alkanut.\n\nSe, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti\npelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä\npuolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli\nepäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana\nsuoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.\n\nKansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin\njättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.\n\nHyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin\nkorokkeelta, seurasi heti.\n\nSitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto,\nmuutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.\n\nSenjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa\nkokosi haavoittuneet ja kuolleet.\n\nMutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se\nkehdannut suuren lukumääränsä tähden.\n\nBulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin\nvain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä\nleimuavat silmät ja uhkaava suu.\n\nHeti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia,\nniihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.\n\nJos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai\nsveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade\nrikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.\n\nMutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää\nlihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun\npölyävän.\n\nJokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.\n\nPuhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa\nmahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.\n\nJoku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen,\njommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla\njymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.\n\nMuutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan\nsammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät,\nvaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua\nlähimainkaan muurien korkeuteen.\n\nMuuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja\njonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että\nsytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja\nlaventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.\n\nBillot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän\nsieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien\nsadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka\nseisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle\nvartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien\nrapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti\nsillan alas.\n\nJoukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin\nneljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen\nuskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain\ntuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous\nhuikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.\n\nTämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että\npuolustamista ei yritettykään.\n\nHurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan\nei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut\nraskaan puusillan romahduksessa.\n\nSilloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt\nBillotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten\nyhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.\n\nRautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai\nkaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta\noli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.\n\nBillot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun,\njoka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla\noli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän\nhuomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui\nBillotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin\nkulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.\n\nTästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy\nhirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan\nyhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille\nkuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä\nkanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.\n\nKamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka\ntietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan\nvoi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä\nkorvat lukkoon.\n\nBastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan;\nhe tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.\n\nTänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon\nkarjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä\nruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy\nensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita.\nHe raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina\nuhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa\nja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.\n\nSe on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet\ntietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja\npakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.\n\nNämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay\nlopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman\nhenkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.\n\nMatkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä\nitsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita\nkannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä.\nJos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy\npuolinaiseen voittoon.\n\nHeidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan\nastumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä,\nharppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.\n\nHeidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain\non jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.\n\nLinnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen\nsaada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet.\nPortilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen\nvaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.\n\n\"No\", kysyi hän Billotilta, \"miten on lähetystön käynyt?\"\n\n\"Se on tullut Bastiljiin\", vastasi Billot. \"Lopettakaa ampuminen.\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala\nantanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. \"Ei hän suostu mihinkään.\"\n\n\"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska\nolemme sotilaiksi ryhtyneet.\"\n\n\"Olkoon niin\", mukautui Gonchon.\n\nSitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen\nkerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.\n\n\"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään.\"\n\nMolemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja\nvähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni\nkokonaan.\n\nSyntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden\nhoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai\nneljäänkymmeneen.\n\nTämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli\nalkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.\n\nBillot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.\n\nHän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä\noli ilmeinen.\n\n\"Mikä teidän on?\" kysyi häneltä Billot.\n\n\"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki\nhukassa\", vastasi toinen.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää\nBezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme\nkahden tulen väliin.\"\n\nBillotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla\nperää.\n\nNeuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki,\netteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.\n\n\"No\", lausui Gonchon iloissaan, \"mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy,\nkirottu linna on tuomittu sortumaan.\"\n\nKysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan\nulkopuolelle huutaen:\n\n\"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!\"\n\nKun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen\nkasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:\n\n\"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian\nmyöhään!\"\n\nNeuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä\nonnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut\nkuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa,\nmitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.\n\n\"Menkää tai käsken ampua teidät.\"\n\nJa neuvottelijat läksivät.\n\nTällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman\nkiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua,\nvisersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui:\nyksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.\n\nNämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi\nneuvottelijoista.\n\nKun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka\ntehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.\n\nGonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta\nkummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen\ntosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.\n\nHullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten\nmarkiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen\nlakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.\n\nElie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut\nsen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun\nsaattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.\n\nAmpuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.\n\nTänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä.\nHän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt\ntavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja\nvielä oli tapahtumassa.\n\n\"Herra kuvernööri\", sanoi hän, \"meillä ei ole ruokavaroja,\ntiedättehän sen.\"\n\n\"Kyllä tiedän\", vastasi Launay.\n\n\"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita.\"\n\n\"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitää\nBastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet.\"\n\n\"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten.\nÄlkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi\npelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana\npäivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat\nuutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten\noli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme\nvaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon,\nettä he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin.\"\n\n\"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme.\"\n\n\"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa\nei ole antanut meille mitään toimintaohjeita... sanon, että kun\nkauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen,\nkehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne\nkaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen.\"\n\n\"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto\nsiis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?\"\n\n\"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista\nmääräystä ei ole tullut.\"\n\n\"No niin\", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan,\n\"lukekaa tämä, herra de Losme.\"\n\nJa hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.\n\nMajuri luki:\n\n    'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja\n    lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.\n\n                                            _de Flesselles_.'\n\n\"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?\" kysyi majuri.\n\n\"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He\nluulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat\npuolustusmääräyksen.\"\n\nMajurin pää painui kumaraan.\n\n\"Menkää paikallenne, herra majuri\", sanoi de Launay, \"älkääkä lähtekö\nsieltä ennen kuin toisin määrään.\"\n\nMajuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti\nsen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä\ntarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli\nalistunut.\n\nMutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima\nei olisi voinut estää sen täyttymistä.\n\nJokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: \"Me tahdomme Bastiljin!\"\n\nJa äänien vaatiessa kädet toimivat.\n\nInnokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien\njoukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.\n\nMutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.\n\nBillot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen\nlaukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain\nammuksista.\n\nPitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa\nitsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan\nmääräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen\nsitä.\n\nHän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti\nkanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli\nlopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat\nampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.\n\nKun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro\npitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.\n\nOlkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei\nollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien\nmaaliksi.\n\nTällaisina hetkinä ei Pitousta -- pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä\nlaiha hän oli vain koiviltaan -- ollut jäljellä paljoa muuta kuin\nmittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.\n\nHän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti\nulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen\njonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien\nulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas\npolvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat\nniin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan\njokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.\n\nNurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa,\nhän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen\nedessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja.\nMutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:\n\n\"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!\"\n\nHän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:\n\n\"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!\"\n\nTai:\n\n\"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, --\ntuo tykin pakana on suunnattu teihin.\"\n\nJa tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat,\nkun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen\npaikkaan.\n\nKaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia\nvoiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut\nvuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän\nhikeä suurina pisaroina.\n\nSenkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja\npainoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade\nolisi hänet pyyhkäissyt pois.\n\nMutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä\nvoimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin\nmielessään.\n\nSellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta\npitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat\nkiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.\n\nSilloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää,\nja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän\npiilopaikastaan ja voivotteli:\n\n\"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte\nsurmanne.\"\n\nJa nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat\nkiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa\nheidän siltansa.\n\nToisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan\npohjalautoja, mutta silloin \"huilu\" alkoi soida, kanuunamiehet\nperäytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou\ntaaskin intoutui esille turvapaikastaan.\n\n\"Herra Billot\", huusi hän, \"herra Billot, neiti Catherinen nimessä\najatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman\nsuuhun.\"\n\nJa Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä\npätevämmältä kuin edellinen.\n\nLopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen,\nkeinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: \"Rattaat! Rattaat!\"\n\nPitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin\nverroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: \"Kahdet rattaat! Kahdet\nrattaat!\"\n\nHeti tuotiin kymmenet rattaat.\n\n\"Olkia ja kuivia heiniä!\" huusi Billot.\n\n\"Olkia ja kuivia heiniä!\" kertasi Pitou.\n\nJa heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita.\nToiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.\n\nTäytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin\ntarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi\ntullut Bastiljin korkuinen kasa.\n\nBillot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei\nvetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.\n\nPitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että\nviisainta oli matkia maanviljelijää.\n\nElie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin\ntarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.\n\nTuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti\nheidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen\npyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.\n\nTuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä\nkärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät\nnostosillan lähettyville.\n\nSilloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia\nsytytti sen palamaan.\n\nRuuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.\n\nJokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat\nyhtaikaa liekkeihin.\n\nTulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se\nolisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.\n\nRoihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli\neteenpäin puuristikkoja pitkin.\n\nRiemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva\njoukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi,\nettä jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.\n\nPunaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta\nromahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja\nkipinöiden.\n\nRuiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua,\nmutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat.\nMutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.\n\nMutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan\nkanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula\nmurskasi ristikkoportin.\n\nKuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko\nluvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin\nhän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.\n\nInvalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten\nristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.\n\nLaunay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt\nollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut\nsitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin\nraunioihin.\n\nHuomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen\neräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet\nolivat.\n\n\"Ruuti!\" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; \"ruuti,\nruuti!\"\n\nPalava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti\nhänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi\npistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. \"Te voitte\nminut surmata\", sanoi Launay, \"mutta te ette ennätä tehdä sitä niin\npian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja\nsilloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan.\"\n\nSotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän\nyhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli\nhänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi.\nPiirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät\npihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.\n\n\"Kuulkaahan minua\", sanoi Launay, \"niin totta kuin teidän kaikkien\nhenki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu\ntähän pihaan.\"\n\nNe, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän\njalkainsa alla.\n\n\"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?\" huusi monta ääntä kauhuissaan.\n\n\"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista.\" Hyökkääjät\neivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista\nepätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot\njohti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori\nGilbertin.\n\nNiin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos\nBastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin\ntäytyi kaikin mokomin saada elää.\n\n\"Seis!\" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, \"seis,\nvankien nimessä!\"\n\nJa nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta,\nperäytyivät vaaleten.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki\naikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.\n\n\"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois\", vastasi Launay.\n\n\"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras on\nBastiljin alueella.\"\n\n\"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen\nkuntoon?\" kysyi Billot.\n\n\"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää\nte tuolle portille, minä jään tälle.\"\n\n\"Annatteko meille sananne?\"\n\n\"Aatelismiehen sanan!\"\n\nMuutamat pudistivat päätänsä.\n\n\"Aatelismiehen sanan!\" lausui Launay uudelleen. \"Epäileekö täällä\njoku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?\"\n\n\"Ei, ei, ei kukaan!\" huusi viisisataa ääntä.\n\n\"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta.\"\n\nKuvernöörin määräys täytettiin heti.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi Launay.\n\nSitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.\n\n\"Ja nyt te saatte vetäytyä pois.\"\n\nBillot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat\nensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.\n\nLaunay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa\nantautumisehtoja.\n\nInvalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan\nkysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun\nvallassa.\n\nLaunay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.\n\nVähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella\ntapahtui.\n\nNiinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta:\nBastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut\nainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain\nmiehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki\nhuusivat.\n\nSiellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen,\njoka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.\n\nNe olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja,\njoilta Bastilji oli niellyt puolison.\n\nMutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei\nnäkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti\nkuin hauta.\n\nTurhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen\nmuureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien\nnäkyväistä tunnusmerkkiä.\n\nKun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen\nkuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä\nuskoakseen.\n\nKaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina\nodoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.\n\nMutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta\nleveänä, syvänä, täynnä vettä.\n\nBillot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian\nlyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.\n\nBillot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle\nhuojuvalle sillalle.\n\nKaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen,\nkun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti\nTuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki\npäänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.\n\nÄkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta,\nlankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi\nvallihautaan.\n\nPitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa\nherraansa.\n\nSilloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut.\nEpäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas\nMaillard, Châteletin vahtimestari.\n\nTultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa,\nkatsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti\npääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.\n\nPuolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti\nhänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.\n\nSitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa\ntietä, jota oli mennytkin.\n\nMutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen\nlukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla\nkuului kamala räjähdys.\n\nYksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan\nkostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.\n\n\"Ei saa luottaa tyranneihin!\" kiljaisi Gonchon.\n\nJa välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia,\nmuistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta,\npyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei\nenää sadottain, vaan tuhansittain.\n\nKansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan\nporttien ahtaus.\n\nTuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet\nlähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas\nsieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui\nmiekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä\nlävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.\n\nHän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin\nodottaa: hän odotti.\n\nKansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji\nvallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.\n\nSadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan\nkuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja\nkansa oli astunut sisään aukosta.\n\nMitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta,\naselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan\nhyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja\npani toimeen.\n\nOn hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu\nkohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo\npäämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen\nvaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu\neikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!\n\n\n\n\nXVIII\n\nTOHTORI GILBERT\n\n\nKansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin\npihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.\n\nPitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän\nei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan\npökerryttänyt kunnon vuokratilallista.\n\nHeille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.\n\nPitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä\nheitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin\nolivatkin.\n\nJoku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja\nviiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.\n\nÄkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto.\nHän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.\n\n\"Vankien luo\", huusi hän juostessaan; \"vankien luo!\"\n\n\"Niin, vankien luo!\" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.\n\nKansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti\najatellessaan niiden uhreja.\n\nKaikki kiljuivat yhtaikaa: \"Niin, niin, vangit!\"\n\nJa uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän\nlinnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.\n\nSilloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja,\nvimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen\ntielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.\n\nGonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha\non kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen\nvuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.\n\nElie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta.\nHe rukoilivat, pyytelivät, sanoivat -- mikä jalo valhe! --\nluvanneensa vapauden piiritetyille.\n\nBillotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.\n\nBillotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut\nedes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla,\nsiinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut\ntapahtunut.\n\nErikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet\nottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai\nvangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa\nsyöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille\nolivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa\nverille koettaessaan kiskoa niitä irti.\n\nKun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille,\npäästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan\nhuudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan\nkuin vahvasiipinen lintu:\n\nBastilji on valloitettu!\n\nSen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit\navautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä\nyhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä,\nkaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili\ntoisiaan.\n\nBillot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He\neivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.\n\nMennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen,\njoka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli\nkuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai\nviholliset iskisivät häneen.\n\nNähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä\nkohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen\nristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:\n\n\"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi.\"\n\nBillot ymmärsi ja pysähtyi.\n\n\"Jos puhun hänelle\", tuumi hän, \"niin toiset tuntevat hänet, ja hän\non kuoleman oma.\"\n\nMutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä\ntätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka\noli suljettu sen pimentoihin?\n\nTämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan\nkäsitti.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän puoliääneen Billotilta.\n\n\"En mitään\", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia,\nilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, \"en mitään.\nKyllä minä löydän tohtori Gilbertin.\"\n\n\"Kolmas Bertaudière\", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä\näänellä ja jäi paikalleen.\n\nÄkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:\n\n\"Kas, tuossa on kuvernööri!\"\n\nTämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja\nkuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka\noli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.\n\nKuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman\nhuumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät\nLaunayn ja ryntäsivät häntä kohti.\n\n\"Pelastakaa hänet\", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse,\n\"muutoin hän on hukassa.\"\n\n\"Auttakaa minua\", vastasivat molemmat miehet.\n\n\"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies.\"\n\nSilmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne\nnostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.\n\n\"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä.\"\n\nSe ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta\njalomielisestä sydämestä.\n\nSilmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana,\nkatosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: \"Kaupungintalolle!\nKaupungintalolle!\"\n\nMuutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu,\nmutta hengetön Bastilji.\n\nOmituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa\nneljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja\nsynkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi\nsen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti\nkivirakennuksen melulla ja pauhinalla.\n\nBillot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu,\nvaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon\nyläpuolella.\n\nMutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli\nympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:\n\n\"Kolmas Bertaudière.\"\n\nVapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.\n\n\"Missä on kolmas Bertaudière?\" kysyi Billot.\n\n\"Täällä\", vastasi vartija, \"mutta minulla ei enää ole avaimia.\"\n\n\"Missä ne ovat?\"\n\n\"Ne vietiin minulta.\"\n\n\"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi\", sanoi Billot eräälle\nesikaupunkilaiselle.\n\n\"Minä lahjoitan sen sinulle\", vastasi tämä. \"Enhän enää sitä\ntarvitse, kun Bastilji on valloitettu.\"\n\nBillot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan\nohjaamana.\n\nVartija pysähtyi erään oven eteen.\n\n\"Onko tämä kolmas Bertaudière?\" kysyi Billot.\n\n\"On. Se on tämä.\"\n\n\"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert.\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"Siis otan siitä selon\", sanoi Billot.\n\nJa hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.\n\nSe oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä\nalkoivat pirstaleet lennellä.\n\nVähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.\n\nBillot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä\nkammioon.\n\nTornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki\nmiehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä\nvuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.\n\nTämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan\nkuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja\nlyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori\nGilbert.\n\n\"Tohtori! Tohtori!\" huusi Billot; \"tekö se olette?\"\n\n\"Kuka minua huutaa?\" kysyi vanki.\n\n\"Minä, minä, Billot, ystävänne.\"\n\n\"Tekö, Billot.\"\n\n\"Niin, niin, hän, hän, me, me!\" huusi parikymmentä miestä, jotka\nolivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän\nkirveellä oveen.\n\n\"Ketkä te?\"\n\n\"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette\nvapaa!\"\n\n\"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!\" huudahti tohtori. Ja pistäen\nmolemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat\nja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli\niskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.\n\n\"Odottakaa, odottakaa\", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki\nolikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän\ntoisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; \"odottakaa.\"\n\nJa hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.\n\nOven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu\noli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan\nvaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää\nBastiljia.\n\n\"Billot! Billot!\" sopersi hän.\n\n\"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun,\njonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu\nvapauttamaan teidät.\"\n\n\"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!\" huusi tohtori.\n\n\"Ette, ette!\" huusivat kaikki! \"Odottakaa!\"\n\nKaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon\nmuurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon\nkohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin\ntammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran\ntavoin vankilan sisään.\n\nGilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.\n\nGilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka\njätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle [\"Neiti de\nTaverney\"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. -- _Suom._],\noli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri\noli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja\nvoimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen\nkääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen,\njoka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja\nsilmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora\nja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva,\nja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan\nvalkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja\narvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui\nkorkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan\nyli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa\ntulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat\nmennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai\nsuuttumuksesta.\n\nVaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän\npitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka\nvankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään\nosoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan\njohtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään\nollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.\n\nSyleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon\npuoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan\nkaikki hänen henkiset voimansa.\n\n\"Ennustamani päivä on koittanut!\" lausui hän. \"Kiitos teille,\nystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden\npuolesta!\"\n\nHän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan\nja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista\netevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.\n\nTyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun\nja vapauttajiensa seuratessa.\n\nEnsi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja\nkiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa\noppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja\nvapauttamaan tulleen joukon välillä.\n\nUlko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka\nosui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi\nkatseensa taivasta kohden.\n\n\"Terve sinulle, kaunis vapaus!\" sanoi hän. \"Olen nähnyt sinun\nsyntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve\nsinulle, kaunis vapaus!\"\n\nJa tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen\nkansan huudot olleet hänelle vieraita.\n\nSitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.\n\n\"Billot\", sanoi hän, \"kansa on siis voittanut hirmuvallan?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Ja te olette saapunut taistelemaan?\"\n\n\"Vapauttamaan teidät.\"\n\n\"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?\"\n\n\"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna.\"\n\n\"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?\"\n\n\"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan.\"\n\n\"Onko hän sairas? Houraileeko hän?\"\n\n\"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi tohtori.\n\nJa riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.\n\n\"Te siis sanoitte...\" lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.\n\n\"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin\nvalloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei\nvielä ole kaikki.\"\n\n\"Mitä vielä?\" kysyi tohtori.\n\n\"Lipas on varastettu.\"\n\n\"Lipas, jonka uskoin huostaanne?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja kuka sen varasti?\"\n\n\"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä,\nettä he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat\nvarastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät\nsen mukanaan.\"\n\n\"Minä päivänä?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden\nkanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on\nmyös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen\nvangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. -- Missä on arkisto?\"\nkysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.\n\n\"Hallituspihan varrella\", vastasi tämä.\n\n\"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!\" huusi tohtori.\n\n\"Sallikaa minun tulla seurassanne\", sanoi vanginvartija pysäyttäen\nhänet; \"sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon\nmiehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi\nminua.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Gilbert.\n\nSitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja\nkunnioittavana.\n\n\"Ystävät\", sanoi hän, \"uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti\nvelvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä\nvangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa.\"\n\n\"Ei, ei\", huudettiin joka taholta. \"Ei hänen tarvitse mitään pelätä,\nei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme.\"\n\n\"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan\", huudahti Gilbert,\n\"rientäkäämme arkistoon!\"\n\nJa hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka\netunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.\n\n\n\n\nXIX\n\nKOLMIO\n\n\nArkiston oven edessä paloi suuri rovio papereita.\n\nPahaksi onneksi oli joukon ensimmäisenä huolena voiton saatuaan\nhävitys. Se oli hyökännyt Bastiljin arkistoon.\n\nTämä oli suuri sali, jossa oli luetteloita ja kirjelmiä. Sinne oli\nkoottu kaikkien sadan vuoden aikana Bastiljiin tuotujen vankien\nsyytöspaperit ja henkilötiedot.\n\nKansa repi raivoissaan näitä papereita: se kai kuvitteli tällä\ntuhoamisella päästävänsä kaikki vangit vapaiksi.\n\nGilbert astui sisään Pitoun seuraamana. Hän tutki heti hyllyillä\nolevia luetteloja. Kuluvan vuoden luettelo oli poissa.\n\nTohtori, joka muuten oli tyyni ja rauhallinen mies, polki kiivaana\njalkaansa.\n\nTänä hetkenä Pitou huomasi erään pojan, jommoisia aina esiintyy\nsuurten joukkojen voitonhetkinä, kantavan päänsä päällä samalla\ntavalla sidottua kirjaa kuin ne, joita tohtori selaili, ja rientävän\nroviota kohden.\n\nHän juoksi pojan jäljestä ja oli pitkillä säärillään piankin saanut\nhänet kiinni.\n\nSe oli vuoden 1789 luettelo.\n\nNeuvottelua ei kestänyt kauan. Pitou mainitsi olevansa valloittajia\nja selitti, mitä varten muuan vanki halusi tämän luettelon, jonka\npoika luovutti hänelle lohduttaen itseään sanomalla:\n\n\"Samapa tuo! Minä poltan jonkun toisen.\"\n\nPitou avasi luettelon, etsi, selaili, luki ja löysi viimeiseltä\nsivulta nämä sanat:\n\n\"Tänään, heinäkuun 9 päivänä 1789 tuotiin herra G., filosofi ja hyvin\nvaarallinen kirjailija. Suljettava täydellisesti salatuksi.\"\n\nHän vei luettelon tohtorille.\n\n\"Kas tässä, tätä kai te etsitte, herra tohtori?\"\n\n\"Juuri tätä!\" huudahti tohtori tarttuen luetteloon. Hän luki äsken\nmainitsemamme sanat.\n\n\"Ja nyt katsokaamme, mistä vangitsemiskäsky on tullut.\"\n\nJa hän etsi reunakirjoitusta.\n\n\"Necker!\" huudahti hän; \"minut on vangittu ministerin\nallekirjoittaman käskyn mukaan, ystäväni määräyksestä! Tässä piilee\nvarmasti jotakin.\"\n\n\"Onko Necker ystäviänne?\" kysyi joukko kunnioittavasti, sillä\nmuistammehan, millainen vaikutus tällä nimellä oli kansaan.\n\n\"On, on, ystäväni, sen väitän\", sanoi tohtori, \"ja olen varma siitä,\nettä Necker ei tiennyt minun olevan vankilassa. Mutta minä menen\nhäntä tapaamaan, ja...\"\n\n\"Tapaamaanko? Minne?\" kysyi Billot.\n\n\"Versaillesiin tietysti.\"\n\n\"Herra Necker ei ole Versaillesissa, hän on maanpaossa.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Brysselissä.\"\n\n\"Mutta hänen tyttärensä?\"\n\n\"Hänestä en tiedä\", vastasi Billot.\n\n\"Tytär asuu maalla Saint-Ouenissa\", vastasi muuan ääni joukosta.\n\n\"Kiitos\", sanoi Gilbert tietämättäkään, ketä hän kiitti.\n\nSitten hän kääntyi polttajien puoleen.\n\n\"Ystävät\", lausui hän, \"historian nimessä, joka tästä arkistosta\nlöytää tyrannien tuomion, riittää jo tämä hävitys. Tuhotkaa Bastilji\nperustuksiaan myöten, jotta siitä ei jää jälkeäkään, ei merkkiäkään,\nmutta pitäkää arvossa papereita, pitäkää arvossa luetteloja, sillä\nniissä on tulevaisuuden valaistus.\"\n\nKuultuaan nämä lauseet kansa älysi heti asian laadun.\n\n\"Tohtori on oikeassa\", huusi sata ääntä. \"Ei saa hävittää!\nKaupungintaloon kaikki paperit!\"\n\nMuuan palokuntalainen, joka viiden kuuden toverinsa kanssa oli\npumpun kera tullut pihaan, johdatti suihkun rovioon, joka samoin\nkuin Aleksandrian rovio oli hävittämäisillään maailman arkiston, ja\nsammutti sen.\n\n\"Ja kenen toimesta teidät on vangittu?\" kysyi Billot.\n\n\"Juuri sitä etsin, juuri sitä en tiedä. Nimen kohta on jätetty\navoimeksi.\"\n\nSitten hän lausui hetkisen mietittyään:\n\n\"Mutta minä otan siitä selon.\"\n\nJa repien lehden, joka koski häntä, hän käänsi sen neljään osaan\nja pisti taskuunsa. Sitten hän lausui kääntyen Billotin ja Pitoun\npuoleen:\n\n\"Ystävät, lähtekäämme, meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää.\"\n\n\"Lähtekäämme\", sanoi Billot. \"Mutta helpompi on niin sanoa kuin\ntehdä.\"\n\nKansa, joka uteliaana tungeksi Bastiljin pihoihin, seisoi taajana\njoukkona portin edustalla. Bastiljin portilla oli nimittäin muita\nvankeja.\n\nKahdeksan vankia, niiden joukossa Gilbert, oli vapautettu.\n\nHeidän nimensä olivat: Jean Bechade, Bernard Laroche, Jean Lacaurège,\nAntoine Pujade, de White, kreivi de Solage ja Tavernier.\n\nEnsiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä\noli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei\nollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi.\nHe olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.\n\nMuut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.\n\nKreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli\niloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin\nheidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty\nvuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman\nvangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin\nBastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan\ntuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin\noli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei\nBastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan\nmuistanut hänen olevan olemassa.\n\nDe White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat\nmuukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka\ntaholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli\nollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri\nde Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti\nmuisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan\nsaadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta\nvanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.\n\nTavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta\nSainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän\noli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset.\nSilmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi.\nKun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli\ntarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän\npäätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta,\nlausui hän: \"Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de\nPompadour ja herttua La Vrillière?\"\n\nTavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo\nkokonaan sammunut.\n\nNäiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin\nsuuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan\nkuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä\neiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet\nuseamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat\ntottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien\nläpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän\nkellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.\n\nGilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja\nkuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti\nyhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta\nvapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja\nPitoun.\n\nKuului huutoja: \"Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!\" Ja Gilbert\ntunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.\n\nTurhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat\ntaistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli\ntehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit,\npyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily\nja vain lisäsi heidän huumaustaan.\n\nGilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä \"kilvelle\". Tämä\noli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa\nkannettava saisi siitä tukea.\n\nTohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui\nBastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri,\njonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja\nkaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.\n\nMutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti\ntoistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.\n\nTämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen\nympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä,\njoka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet\nriemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.\n\nGilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.\n\nKaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt\nhenkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä\npilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt\nsammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.\n\nTavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun\najaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet\nhenkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.\n\nMutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut\nnähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja,\njotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on\närsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät\nvoiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen\ntaisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.\n\nHe ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.\n\nBastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.\n\nElie, joka oli ottanut vastatakseen de Launayn hengestä, marssi\nedellä. Häntä suojasi univormunsa, ja kansa ihaili häntä, nähtyään\nhänen ensimmäisten joukossa ottavan osaa taisteluun. Miekkansa\nkärjessä hän piti kirjettä, jonka de Launay oli Bastiljin\nampuma-aukosta pistänyt kansalle ja jonka Maillard oli Elielle\nantanut.\n\nHäntä seurasi kuninkaallisten verojen valvoja, pitäen kädessään\nlinnoituksen avaimia, sitten Maillard kantaen lippua; heidän\njäljestään tuli nuori mies, joka pistimensä nenässä piti koholla\nBastiljin ohjesääntöä, kirottua määräystä, jonka tähden oli virrannut\nniin paljon kyyneleitä.\n\nSitten asteli kuvernööri Hullinin ja parin kolmen muun suojaamana,\nmutta he ihan hukkuivat keskellä uhkaavia nyrkkejä, heiluvia miekkoja\nja kiiluvia peitsiä.\n\nTämän ryhmän ohella ja melkein sen kohdalla kulki pitkin sitä suurta\nSaint-Antoine-kadun valtaväylää, joka bulevardit yhdistää virtaan,\ntoinenkin yhtä uhkaava, yhtä peloittava ryhmä, joka kuljetti majuri\nde Losmea. Olemme nähneet, kuinka hän hetkisen koetti taistella\nkuvernöörin tahtoa vastaan ja taipui nähdessään tämän päättäneen\npuolustautua viimeiseen asti.\n\nMajuri oli urhoollinen, hyvä, kunnon mies. Monien kärsimyksiä hän\nsaikin lieventymään tultuansa nimitetyksi Bastiljiin. Mutta kansa ei\ntästä tiennyt. Se piti loistavaan asuun puettua miestä kuvernöörinä.\nKuvernööri oli harmaassa puvussa; hän oli riistänyt rinnastaan Pyhän\nLudvigin ritarikunnan nauhan, ja kun ainoastaan ne, jotka hänet\ntunsivat, voivat varmasti sanoa, kuka hän oli, niin hän oli jossakin\nmäärin turvassa.\n\nTämän kaiken sai nähdä Gilbertin synkkä katse, joka aina oli tutkiva\nja tyyni keskellä häntä itseäänkin uhkaavia vaaroja. Bastiljista\nlähtiessään oli Hullin kutsunut luokseen varmimmat ja hartaimmat\nystävänsä, tänä päivänä urhoollisimmin esiintyneet sotilaat, ja\nneljä viisi oli noudattanut hänen käskyään, toteuttaakseen hänen\njalon aikeensa, pelastaakseen kuvernöörin. Kolmen miehen nimen on\npuolueeton historia säilyttänyt. He olivat Arné, Chollat ja de Lépine.\n\nNämä miehet joiden edellä kulkivat Hullin ja Maillard, koettivat\nvarjella miestä, jonka kuolemaa satatuhatta vaati.\n\nHeidän ympärilleen oli ryhmittynyt muutamia ranskalaiseen kaartiin\nkuuluvia krenatöörejä, joiden univormut olivat viimeisen kolmen\npäivän kuluessa saavuttaneet kansan suosion ja herättäneet sen\nihailua.\n\nLaunay saattoi välttää iskut niin kauan kuin hänen ylevämieliset\nsuojelijansa olivat hänen ympärillään, mutta hän ei päässyt\nsolvauksista ja uhkauksista vapaaksi.\n\nJouy-kadun kulmassa ei kaartin krenatööreistä, jotka Bastiljista\nlähdettyä olivat liittyneet joukkoon, ollut ainoatakaan enää\njäljellä. Innostunut kansa tai laskelmiaan tekevät murhaajat olivat\nriistäneet heistä toisensa toisen jälkeen, ja Gilbert oli nähnyt\nheidän katoavan niinkuin rukousnauhan helmet putoilevat.\n\nSilloin hän käsitti, että voitto päättyisi verisesti. Hän tahtoi\npäästä korokkeena käytetyltä pöydältä, mutta rautaiset kädet\npidättivät häntä siellä. Voimattomuudessaan hän lähetti Billotin\nja Pitoun kuvernöörin avuksi, ja nämä ponnistivat kaikki voimansa\npäästäkseen ihmislaineiden läpi sinne asti.\n\nPuolustajien ryhmä kaipasikin jo apua. Chollat, joka koko päivänä ei\nollut syönyt mitään, tunsi voimiensa loppuvan ja vaipui pyörtyneenä\nmaahan. Suurella vaivalla saatiin hänet nostetuksi ja estettiin\ntoiset tallaamasta häntä jalkoihinsa.\n\nMutta muuriin oli syntynyt aukko, pato oli saanut halkeaman.\n\nMuuan mies ryntäsi tästä aukosta ja tarttuen pyssynsä piippuun\ntähtäsi sen tukilla kaikin voimin kuvernööriä päähän.\n\nMutta Lépine näki aiotun iskun, heittäytyi käsivarret levällään\nLaunayn suojaksi, ja saikin itse otsaansa sen lyönnin, joka oli\naiottu kuvernöörille.\n\nIskun huumaamana, veren sokaisemana hän horjuen nosti kätensä\nkasvoilleen, ja kun hän jälleen saattoi nähdä, oli hän jo\nkahdenkymmenen askeleen päässä kuvernööristä.\n\nTänä hetkenä Billot saapui hänen luokseen vetäen Pitouta jäljessään.\nHän huomasi kuvernöörin tulevan tunnetuksi siitä, että hän yksinään\noli avopäin. Billot otti oman hattunsa, ojensi kätensä ja pani hatun\nkuvernöörin päähän. Launay kääntyi ja tunsi Billotin.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän, \"mutta teette mitä tahansa, ette voi minua\npelastaa.\"\n\n\"Kun vain pääsemme Kaupungintalolle\", sanoi Hullin, \"vastaan kyllä\nkaikesta.\"\n\n\"Sen uskon\", vastasi Launay, \"mutta pääsemmekö sinne asti?\"\n\n\"Jumalan avulla ainakin koetamme\", sanoi Hullin.\n\nOli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon\ntorille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he\nheiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut\nBastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin\nkoiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä\nhampaitaan.\n\nHeti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.\n\nHullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän\nvain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin\npelastua.\n\n\"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!\"\nhuusi hän. \"Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!\"\n\nElie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa\nvastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän\ntakanaan.\n\nElie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse\neivät päässeet takaisinkaan.\n\nJoukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin.\nJättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot\nkiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle.\nPitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin\nkompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui.\nHän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay\nkaatui hänen kerallaan.\n\nKuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut\narmoa, vaan huusi kovalla äänellä:\n\n\"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla.\"\n\nTuskin koskaan on mitään määräystä täytetty niin täsmällisesti kuin\ntätä. Silmänräpäyksessä kumartui suuri joukko kaatuneen Launayn\npuoleen, ja aseelliset kädet kohosivat iskuun. Vähään aikaan ei\nnähnyt mitään muuta kuin koukkuisia käsiä ja iskeviä aseita. Sitten\nnousi ilmaan ruumiista irroitettu pää verisenä peitsen kärjessä.\nKasvoille oli jäänyt kylmä ja halveksiva hymy.\n\nHän oli ensimmäinen.\n\nGilbert oli nähnyt tämän kaiken. Tälläkin kertaa hän oli tahtonut\nrientää avuksi, mutta parisataa kättä pidätti häntä. Hän kääntyi\npoispäin ja huokasi syvään.\n\nTämä pää kohosi kuin tervehtiäkseen viimeisellä katseellaan juuri sen\nikkunan kohdalle, jonka ääressä Flesselles valtuusmiesten suojaamana\nseisoi.\n\nÄkkiä kuului kamala huuto siltä kohtaa, missä Launayn ruumis\nmakasi. Hänen taskujaan tyhjennettäessä oli löydetty kirje, jonka\nkauppiaitten esimies oli hänelle lähettänyt ja jota hän oli näyttänyt\nde Losmelle.\n\nTämä kirje oli tällainen, niinkuin muistamme:\n\n    'Kestäkää paikallanne! Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja\n    lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.\n\n                                               _de Flesselles_.'\n\nHirveätä sadattelua kuului kadulta, kohoten Kaupungintalon ikkunaa\nkohti, jonka ääressä Flesselles oli.\n\nTietämättä syytä tähän hän tajusi uhkauksen ja vetäytyi kiireesti\ntaaksepäin.\n\nMutta kansa oli hänet nähnyt ja tiesi, missähän oli. Kaikki riensivät\nportaita ylös, ja tällä kertaa oli ryntäys niin yleinen, että\nGilbertiä kantavat miehet jättivät hänet seuratakseen tulvaa, joka\nnousi vihanvimman vaikutuksesta.\n\nGilbertkin pyrki Kaupungintaloon, ei suinkaan uhatakseen, vaan\nsuojellakseen Flessellesiä. Hän oli jo ennättänyt nousta pari kolme\nastuinta, kun tunsi jonkun vetävän häntä voimakkaasti taaksepäin. Hän\nkääntyi vapautuakseen tästä viimeisestä kahleesta, mutta tällä kertaa\nhän tunsi Billotin ja Pitoun.\n\n\"Oi\", sanoi hän, joka ylempänä olevalta paikaltaan näki, mitä\ntapahtui torilla, \"mitä tuolla tehdään!?\"\n\nJa hän osoitti kädellään Tixeranderie-katua.\n\n\"Tulkaa, tohtori, tulkaa\", pyysivät Billot ja Pitou yhtaikaa.\n\n\"Niitä murhaajia!\" huusi tohtori. \"Niitä murhaajia!\"\n\nSiinä hetkenä näet kaatui majuri de Losme kirveen iskusta. Vihassaan\nkansa sekoitti itsekkään ja julman kuvernöörin, joka oli ollut\nonnettomien vankien vainooja, ja jalon miehen, joka aina oli\nkoettanut niitä suojata.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"lähtekäämme pois, sillä minua alkaa\nhävettää, että tuollaiset miehet ovat minut vapauttaneet.\"\n\n\"Tohtori\", sanoi Billot, \"olkaa siitä varma, että siellä taistelleet\neivät täällä tee murhia.\"\n\nSamassa kun tohtori astui portaita alas, joita hän oli aikonut nousta\nauttaakseen Flessellesiä, syöksyi ovesta mennyt joukko takaisin.\nKeskellä tätä ihmisvirtaa rimpuili muuan mies.\n\n\"Palais-Royaliin! Palais-Royaliin!\" huusi kansa.\n\n\"Niin, hyvät ystävät, niin, ystävät, Palais-Royaliin!\" kertasi mies.\n\nJa hän vyöryi virtaa kohden, niinkuin ihmishyöky ei olisikaan\ntahtonut viedä häntä Palais-Royaliin, vaan suoraan Seine-jokeen.\n\n\"Siinä on jälleen mies, jonka he aikovat teurastaa!\" huudahti\nGilbert. \"Koettakaamme pelastaa ainakin tämä.\"\n\nMutta tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, kun kuului\npistoolin laukaus ja Flesselles katosi savuun.\n\nGilbert peitti molemmin käsin silmänsä karvaan suuttumuksen vallassa.\nHän kirosi tätä kansaa, joka suuruudestaan huolimatta ei voinut pysyä\npuhtaana, vaan tahri voiton kolminkertaisella murhalla.\n\nKun hän jälleen avasi silmänsä, näki hän kolme päätä peitsien nenässä.\n\nEnsimmäinen oli Flessellesin, toinen de Losmen ja kolmas de Launayn.\n\nYksi oli kaupungintalon portaiden yläpäässä, toinen keskellä\nTixeranderie-katua ja kolmas Pelletier-rantakadun keskellä.\n\nTäten ne muodostivat kolmion.\n\n\"Oi, Balsamo, Balsamo!\" lausui tohtori huoaten, \"tuollainenko kolmio\nsiis edustaa vapautta?\"\n\nJa hän pakeni Vannerie-kadulle, vieden mukanaan Billotin ja Pitoun.\n\n\n\n\nXX\n\nSEBASTIEN GILBERT\n\n\nBlanche-Mibray-kadun kulmassa tohtori tapasi ajurin, jota hän\nviittasi seisahtumaan, ja nousi vaunuihin. Billot ja Pitou saivat\nmyös sijansa niissä.\n\n\"Louis-le-Grandin opistolle!\" käski Gilbert istahtaen vaunujen\ntakaistuimelle syviin mietteisiin vaipuneena; Billot ja Pitou eivät\ntahtonet niitä häiritä.\n\nHe kulkivat Seine-virran yli, poikkesivat Cité-kadulle, sieltä\nSaint-Jacques-kadulle ja saapuivat koulun edustalle.\n\nPariisi oli kiihkoissaan. Uutinen oli levinnyt kaikkialle.\nGrève-torilla tapahtuneet murhat liittyivät loistaviin kuvauksiin\nBastiljin valloituksesta. Kasvoilla näkyi erilaisia ilmeitä, riippuen\nsiitä, mitä kukin tunsi -- sielun salamoita, jotka välkähtelivät\nnäkyviin.\n\nGilbert ei ollut katsonut vaunujen ikkunasta, eikä lausunut\nainoatakaan sanaa. Suuren joukon kunnianosoituksissa on aina\njotakin naurettavaa, ja hän näki oman voittokulkunsa siinä valossa.\nSitäpaitsi hänestä tuntui, että olipa hän tehnyt mitä tahansa\nestääkseen verta vuotamasta, oli muutama pisara siitä pärskynyt\nhänenkin päällensä.\n\nTohtori astui vaunuista koulun portilla ja viittasi Billotia mukaansa.\n\nPitou jäi hienotuntoisena vaunuihin.\n\nSebastien oli vielä sairashuoneessa. Saatuaan tietää tohtori\nGilbertin saapuneen, vei johtaja itse hänet tapaamaan poikaansa.\n\nVaikka Billot ei ollutkaan mikään erikoinen huomioiden tekijä, niin\nhän tuntiessaan isän ja pojan luonteet, silmäili tarkkaavana kaikkea\nnäkemäänsä.\n\nYhtä heikko, ärtyinen, hermostunut kuin lapsi oli ollut\nepätoivossaan, yhtä tyyni ja hillitty hän oli ilossaan.\n\nNähdessään isänsä hän kalpeni kykenemättä hiiskumaan sanaakaan.\nHuulet värähtivät hiukan.\n\nSitten hän heittäytyi Gilbertin kaulaan päästäen ilonhuudahduksen,\njoka tuntui tuskan huudolta, ja piti häntä lujasti syliinsä\nsuljettuna.\n\nTohtori vastasi yhtä syvällä vaitiololla tähän äänettömään syleilyyn,\nmutta syleiltyään poikaansa katsoi häneen kauan, ja siinä katseessa\noli yhtä paljon kaihomieltä kuin iloakin.\n\nBillotia taitavampi tarkkaaja olisi sanonut, että tämän lapsen ja\nisän välillä oli joko suuri onnettomuus tai rikos.\n\nLapsi ei ollut yhtä hillitty Billotin seurassa. Kun hän sai nähdä\nmuitakin kuin isänsä, joka oli kääntänyt kaiken hänen huomionsa\npuoleensa, juoksi hän kunnon maanviljelijän luo, kietoi kätensä hänen\nkaulaansa ja sanoi:\n\n\"Te olette kelpo mies, olette pitänyt lupauksenne, ja minä kiitän\nteitä.\"\n\n\"Olipa siinä hiukan vaivaakin\", sanoi Billot. \"Isänne oli monien\nlukkojen takana, ja täytyi panna toimeen kaikenlaista hävitystä,\nennenkuin hänet sai sieltä selville.\"\n\n\"Sebastien\", kysyi tohtori hiukan levottomana, \"kai terveytesi on\nhyvä?\"\n\n\"On, isä\", vastasi poika, \"vaikkakin tapaatte minut sairashuoneesta.\"\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Kyllä tiedän, miksi olet täällä\", sanoi hän.\n\nPoika hymyili vuorostaan.\n\n\"Sinulta ei kai puutu mitään täällä?\" jatkoi tohtori.\n\n\"Ei mitään, ja siitä saan kiittää teitä.\"\n\n\"Minä annan saman neuvon kuin ennenkin, saman ja ainoan: ahkeroitse.\"\n\n\"Kyllä, isä.\"\n\n\"Tiedän, että tämä sana ei ole sinulle mikään tyhjänpäiväinen\nkehoitus. Ellen sitä tietäisi, en sitä lausuisikaan.\"\n\n\"Isä, sen johdosta en voi teille vastata mitään\", virkkoi Sebastien.\n\"Herra Bérardier, oivallinen johtajamme, voi antaa siihen vastauksen.\"\n\nTohtori kääntyi johtajan puoleen, joka viittasi haluavansa puhua pari\nsanaa isän kanssa.\n\n\"Odota, Sebastien\", sanoi tohtori.\n\nJa hän lähestyi johtajaa.\n\n\"Onko Pitoulle tapahtunut joku onnettomuus\", kysyi Sebastien\nlevottomana. \"Eikö se kunnon poika olekaan teidän seurassanne?\"\n\n\"Hän on portin edustalla vaunuissa.\"\n\n\"Isä\", sanoi Sebastien, \"antakaa herra Billotille lupa tuoda tänne\nPitou. Olisin niin iloinen saadessani hänet nähdä.\"\n\nGilbert nyökkäsi. Billot poistui.\n\n\"Mitä aiotte sanoa minulle?\" kysyi Gilbert apotti Bérardieriltä.\n\n\"Sitä vain, että tälle lapselle ei pitäisi suositella yksinomaan\ntyötä, vaan pikemmin huvittelua.\"\n\n\"Kuinka niin, herra apotti?\"\n\n\"Hän on lahjakas lapsi, jota jokainen rakastaa täällä kuin omaa\npoikaansa tai veljeään, mutta...\"\n\nApotti vaikeni.\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi isä rauhattomana.\n\n\"Mutta ellei olla varuillaan, niin muuan seikka voi tuottaa hänelle\nkuoleman.\"\n\n\"Mikä niin?\" kysyi Gilbert kiihkeästi.\n\n\"Työ, jota hänelle suosittelette.\"\n\n\"Työkö?\"\n\n\"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret\nrinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä...\"\n\n\"Ahkeroiden vai haaveillen?\" kysyi Gilbert. \"Tehden työtä, etsien\njotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta,\nkreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia.\nJa katsokaahan tänäkin hetkenä...\"\n\nVaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, -- vaikka Billot\ntöintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut\nunelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.\n\n\"Onko hän useinkin tuollainen?\" kysyi Gilbert levottomana. \"Voisin\nmelkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka\nhän etsii jotakin.\"\n\n\"Olette oikeassa, herra apotti\", sanoi Gilbert, \"ja kun näette hänen\ntuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava.\"\n\n\"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka\njonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika\nkolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa.\"\n\n\"Olkaa varuillanne\", sanoi tohtori; \"tuollainen ajatuksiin\nvaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin\nheikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette\noikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön,\ntai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta.\"\n\n\"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä.\"\n\n\"Ollessaan tuossa tilassa?\"\n\n\"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina\nvalmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa\nliikkuvat. Hän kertaa läksyjään.\"\n\n\"Kun hän tuolla tavalla kertaa läksyjään, on hänen ajatuksensa\njohdettava muuanne, herra apotti. Kyllä hän silti osaa läksynsä yhtä\nhyvin ja voi paremmin.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Kaipa te sen asian ymmärrätte pätevämmin\", lausui kunnon apotti,\n\"te, jota Condorcet ja Dabanis väittävät maailman viisaimpiin\nkuuluviksi.\"\n\n\"Mutta kun herätätte hänet tuollaisista unelmista, menetelkää\nvarovaisesti\", neuvoi Gilbert. \"Puhukaa hänelle ensin hiljaa ja\nsitten vasta kovempaa.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Palauttaaksenne hänet vähitellen tähän maailmaan, jonka hän on\njättänyt.\"\n\nApotti katsoi kummastuneena tohtoriin. Eipä paljoa puuttunut, ettei\nhän pitänyt tätä hulluna.\n\n\"Saatte kohta nähdä, että olen väitteessäni oikeassa\", sanoi tohtori.\n\nBillot ja Pitou astuivat sinä hetkenä sisään. Parilla harppauksella\nPitou oli Sebastienin luona.\n\n\"Sinä kutsuit minua, Sebastien\", sanoi Pitou tarttuen lapsen\nkäsivarteen. \"Siinä teit herttaisesti.\"\n\nJa hän painoi ison päänsä pojan väritöntä otsaa kohden.\n\n\"Katsokaa\", sanoi Gilbert tarttuen apotin käsivarteen.\n\nKun Sebastien heräsi unelmistaan Pitoun sydämellisen kosketuksen\njohdosta, muuttuivat hänen värittömät kasvonsa kalmankalpeiksi; hän\nhorjui, pää painui alas, ikäänkuin ei jaksaisi sitä enää kannattaa.\nTuskainen huokaus nousi hänen rinnastaan; sitten helakka puna kohosi\nhänen poskilleen.\n\nHän pudisti päätänsä ja hymyili.\n\n\"Sinäkö se oletkin, Pitou?\" lausui hän. \"Niin, minä lähetin noutamaan\nsinua tänne.\"\n\nHän katsoi Pitouhun ja jatkoi:\n\n\"Sinä olet siis ollut taistelemassa?\"\n\n\"Niin on ollut, oikein urhoollisena poikana\", tokaisi Billot.\n\n\"Miksi ette vienyt minua mukananne?\" sanoi poika moittivalla äänellä;\n\"minäkin olisin taistellut ja silloin tehnyt jotakin isäni hyväksi.\"\n\n\"Sebastien\", huomautti Gilbert vuorostaan lähestyen ja painaen\npoikansa pään rintaansa vasten, \"sinä voit tehdä paljoa enemmän isäsi\nhyväksi muutoin kuin taistelemalla: kuunnellen hänen neuvojaan,\nseuraten niitä ja tulemalla eteväksi ja kuuluisaksi mieheksi.\"\n\n\"Samanlaiseksiko kuin te?\" kysyi poika ylpeästi. \"Sellaista minä\ntoivonkin.\"\n\n\"Sebastien\", sanoi Gilbert, \"kun nyt olet syleillyt Billotia ja\nPitouta, tahdotko tulla vähäksi aikaa puutarhaan keskustelemaan minun\nkanssani?\"\n\n\"Mielelläni, isä. Pari kolme kertaa olen saanut olla kahdenkesken\nseurassanne, ja nämä hetket ovat kaikkine yksityiskohtineen painuneet\nmieleeni.\"\n\n\"Sallittehan, herra apotti?\" kysyi Gilbert.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Billot, Pitou, ystäväni, te kai kaipaatte jotakin ravintoa.\"\n\n\"Toden totta kaipaankin\", myönsi Billot. \"En ole sitten aamun syönyt\nmitään ja uskon, että Pitoukin on yhtä nälkäinen.\"\n\n\"Sepä se\", sanoi Pitou. \"Olen kyllä syönyt yhden vehnäleivän ja\npari makkaraa, juuri vähää ennen kuin kiskoin teidät vedestä, mutta\nuiminen lisää ruokahalua.\"\n\n\"Tulkaa siis ruokasaliin\", kehoitti apotti Bérardier, \"niin teille\ntarjotaan päivällistä.\"\n\n\"Oho!\" äännähti Pitou.\n\n\"Pelkäätte kai saavanne koulun tavallista ruokaa\", sanoi apotti.\n\"Olkaa huoletta, teitä kohdellaan vieraina. Mutta minusta tuntuu\",\njatkoi johtaja, \"että teidän vatsanne yksinään ei ole huonossa\nkunnossa, rakas herra Pitou.\"\n\nPitou katsahti ulkoasuansa ja häpesi.\n\n\"Ja jos teille tarjotaan housut samalla kertaa kuin päivällinen...\"\n\n\"Niin otan vastaan, herra apotti\", sanoi Pitou.\n\n\"Tulkaa siis, housut ja päivällinen odottavat teitä.\"\n\nJa hän vei Billotin ja Pitoun toisaanne, Gilbertin ja Sebastienin\nmennessä toiselle taholle, viitattuaan kädellään toisille\ntervehdykseksi.\n\nMolemmat menivät huvittelupihan poikki ja saapuivat opettajia varten\nvarattuun pieneen puutarhaan, joka oli vihanta ja varjoisa. Täällä\noli apotin tapana lukea Tacitustaan ja Juvenalistaan.\n\nGilbert istuutui penkille, jota elämänlanka- ja villiviiniköynnökset\nvarjostivat. Sitten hän veti Sebastienin luoksensa ja sanoi\nsiirrettyään tukan syrjään hänen otsaltaan:\n\n\"Kas niin, lapsi, olemme siis jälleen toistemme luona.\"\n\nSebastien kohotti katseensa taivasta kohden.\n\n\"Jumalan suoman ihmeen kautta.\"\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Jos tässä on ihme tapahtunut\", sanoi hän, \"niin Pariisin kunnon\nväestö on sen saanut aikaan.\"\n\n\"Isä\", vastasi lapsi, \"älkää erottako Jumalaa siitä, mitä on\ntapahtunut, sillä Jumalaa minä teidät nähdessäni vaistomaisesti\nkiitin.\"\n\n\"Ja kai Billotia.\"\n\n\"Billot tuli Jumalan jäljestä, samoin kuin pyssy tuli hänen\njärjestään.\"\n\nGilbert mietti.\n\n\"Olet oikeassa, lapsi\", sanoi hän. \"Jumala on kaiken takana. Mutta\npalatkaamme sinuun ja puhelkaamme hiukan sinusta ennen eroamme.\"\n\n\"Joko me siis jälleen eroamme, isä?\"\n\n\"Luultavasti emme pitkäksi aikaa. Mutta eräs tärkeitä papereita\nsisältävä lipas on kadonnut Billotin luota samaan aikaan kuin jouduin\nBastiljiin. Minun täytyy saada tietää, kuka minut on heittänyt\nvankilaan, kuka on varastanut lippaan.\"\n\n\"Odotan siis tapaavani teidät, isä, senjälkeen kun olette\ntutkimuksenne päättänyt.\"\n\nPoika huokasi.\n\n\"Oletko murheellinen, Sebastien?\" kysyi tohtori.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja miksi olet murheellinen?\"\n\n\"En tiedä. Mielestäni ei elämä ole luotu minua varten samanlaiseksi\nkuin toisia lapsia varten.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat, Sebastien?\"\n\n\"Sitä, mikä on totta.\"\n\n\"Selitä.\"\n\n\"Kaikilla muilla on huvituksia, ajanviettoa, minulla ei.\"\n\n\"Eikö sinulla siis ole huvituksia?\"\n\n\"Tarkoitan sillä, että ikäisteni huvit eivät miellytä minua.\"\n\n\"Ole varuillasi, Sebastien. Olisin kovin pahoillani, jos luonteesi\nolisi sellainen. Sebastien, olennot, jotka lupaavat tulla\nkuuluisiksi, ovat samanlaisia kuin hyvät hedelmät kasvuaikanaan, --\nne ovat katkeria, kirpeitä, vihantia, ennenkuin heidän sisustansa\ntäyttyy mehevällä kypsyydellä. Usko minua: hyvä on, kun ihminen on\nollut nuori.\"\n\n\"Ei ole minun syyni, ellen ole sellainen\", vastasi nuorukainen\nalakuloisesti hymyillen.\n\nGilbert jatkoi pusertaen molemmin käsin hänen käsiään ja katsoen\nhäntä silmiin:\n\n\"Tämä ikäsi on kylvön ikäkausi; vielä ei näy mitään siitä, mikä\nopetuksella sinne on kylvetty. Neljäntoista vuoden iässä on\nliiallinen vakavuus joko ylpeyttä tai sairautta. Kysyin onko\nterveytesi hyvä, ja sinä vastasit myöntävästi. Kysyn, oletko ylpeä;\nkoeta vastata siihen kieltävästi.\"\n\n\"Isä\", sanoi poika, \"olkaa siinä suhteessa rauhallinen. Ei ylpeys\neikä sairaus tee minua murheelliseksi, vaan suorastaan suru.\"\n\n\"Suru, lapsi-parka! Ja mikä suru voi sinua tuolla iällä vaivata?\nSanohan.\"\n\n\"Ei nyt, isä, ei nyt, sitten myöhemmin. Sanoittehan, että teillä\non kiire. Te ette jouda viettämään muuta kuin neljännestunnin\nseurassani. Puhukaamme jostakin muusta kuin minun hupsuuksistani.\"\n\n\"Ei, Sebastien, sillä muutoin lähden levottomana luotasi. Sano\nminulle, mistä surusi johtuu?\"\n\n\"En toden totta uskalla sanoa, isä.\"\n\n\"Mitä pelkäät?\"\n\n\"Pelkään teidän pitävän minua näkyjen näkijänä tai kertovani\nasioista, jotka tuottavat teille mielipahaa.\"\n\n\"Sinä tuotat minulle suurempaa mielipahaa, jos olet kertomatta\nsalaisuuttasi, rakas lapsi.\"\n\n\"Tiedättehän, ettei minulla ole mitään salaisuuksia teidän edessänne,\nisä.\"\n\n\"Puhu siis.\"\n\n\"En todellakaan uskalla.\"\n\n\"Sebastien, sinä, joka jo tahdot olla mies!\"\n\n\"Juuri sentähden.\"\n\n\"Rohkaise mielesi!\"\n\n\"No siis, kaikki johtuu unelmasta!\"\n\n\"Ja unelmako sinua peloittaa?\"\n\n\"Peloittaa eikä peloita, sillä kun saan sen unelman, en ole\nkauhistunut, vaan kuin siirtynyt toiseen maailmaan.\"\n\n\"Selitähän.\"\n\n\"Jo lapsena näin näkyjä. Tiedättehän, että pari kertaa eksyin siihen\nsuureen metsään, joka oli sen kylän lähellä, missä olen kasvanut.\"\n\n\"Niin olen kuullut kerrottavan.\"\n\n\"Minä seurasin silloin jonkinmoista näkyä.\"\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi Gilbert katsoen poikaansa niin kummastuneena,\nettä se muistutti kauhua.\n\n\"Tällaista minulle tapahtui. Leikin toisten kylän lasten kanssa,\nja niin kauan kuin olin kylässä, niin kauan kuin ympärilläni oli\ntoisia lapsia, ei minulle tapahtunut mitään. Mutta jos erkanin\nheistä, jos loittonin kylän viimeisten puutarhojen ulkopuolelle,\ntunsin kuin hameiden kahinaa vieressäni. Ojensin käteni tarttuakseni\nsiihen ja syleilinkin vain ilmaa. Mutta mitä loitommalle se näky\nmeni, sitä selvemmäksi se kävi. Se oli usvaa, ensin läpikuultavaa\nkuin pilvi; sitten tiivistyi ja sai ihmishahmon. Se oli naisen\nmuotoinen, se liiteli pikemmin kuin käveli ja tuli sitä selvemmäksi,\nmitä kauemmaksi se loittoni metsän synkimpiin kohtiin. Silloin\nouto, vastustamaton voima pakotti minut seuraamaan tuota naista\",\njatkoi poika. \"Menin hänen jäljestään käsivarret ojennettuina, vaiti\nniinkuin hänkin, sillä monasti olen koettanut huutaa hänelle, mutta\nsuustani ei ole lähtenyt ääntäkään. Ja minä seurasin häntä, eikä\nhän pysähtynyt, -- seurasin kunnes ihme, joka oli ilmoittanut hänen\nsaapuvan, ilmoitti hänen katoavan. Tämä nainen haihtui vähitellen,\naines muuttui varjoksi, varjo vaihtui, ja kaikki oli häipynyt.\nSieltä Pitou minut toisinaan löysi samana päivänä, toisinaan vasta\nseuraavana.\"\n\nGilbert katseli poikaansa yhä levottomampana. Hänen sormensa\ntunnustelivat Sebastienin valtimoa. Sebastien ymmärsi tohtorissa\nliikkuvan tunteen.\n\n\"Älkää olko rauhaton, isä\", sanoi hän; \"kyllähän minä tiedän, ettei\ntässä ole mitään todellista. Tiedänhän, että se on ainoastaan näky.\"\n\n\"Ja minkä näköinen se nainen oli?\" kysyi tohtori.\n\n\"Ylväs kuin kuningatar.\"\n\n\"Ja oletko joskus nähnyt hänen kasvojaan?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mistä ajasta alkaen?\" kysyi Gilbert vapisten.\n\n\"Siitä asti kun jouduin tänne\", vastasi poika.\n\n\"Mutta eihän täällä Pariisissa ole Villers-Cotteretsin suuria puita\nsalaperäisenä ja tummana lehtikupuna. Pariisissa ei ole hiljaisuutta,\nyksinäisyyttä, jollaista moiset ilmestykset edellyttävät.\"\n\n\"On kyllä täälläkin.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tässä.\"\n\n\"Tässäkö? Eikö puisto ole varattu opettajia varten?\"\n\n\"On kyllä, isä. Mutta pari kolme kertaa olin näkevinäni sen naisen\nliitelevän pihalta tänne puistoon. Tahdoin seurata häntä, mutta\nsuljettu portti esti minua siitä. Kun siis eräänä päivänä apotti\nBérardier, joka oli hyvin tyytyväinen kirjoituksiini, kysyi mitä\ntoivoisin, pyysin päästä joskus kävelemään hänen kanssaan puutarhaan.\nHän suostui siihen. Minä tulin tänne, ja täällä, täällä, isä, näky\nilmestyi jälleen minulle.\"\n\nGilbert värisi.\n\n\"Kummallinen näky\", jupisi hän; \"mutta sellainen voi olla mahdollista\nhänen kaltaiselleen herkkähermoiselle olennolle.\"\n\n\"Ja oletko nähnyt hänen kasvojaan?\"\n\n\"Olen, isä.\"\n\n\"Muistatko, millaiset ne ovat?\" Poika hymyili.\n\n\"Oletko koskaan koettanut lähestyä häntä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ojentaa häntä kohden kättäsi?\"\n\n\"Silloin hän katoaa.\"\n\n\"Ja kuka sinun arvelujesi mukaan se nainen on?\"\n\n\"Minun mielestäni se on minun äitini.\"\n\n\"Äitisi!\" huudahti Gilbert kalveten.\n\nJa hän painoi kätensä sydämelleen kuin estääkseen verta vuotamasta\nkipeästä haavasta.\n\n\"Mutta tämähän on vain unta\", sanoi hän, \"ja minä olen melkein yhtä\nhullu kuin sinäkin.\"\n\nPoika vaikeni ja katsoi isäänsä pitkään.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Gilbert.\n\n\"Se voi kyllä olla unelma, mutta unelmieni todellisuus on olemassa.\"\n\n\"Mitä sanotkaan?\"\n\n\"Sanon, että viime pääsiäisen aikaan vietiin koko koulu kävelemään\nSatoryn metsään lähelle Versaillesia, ja kun siellä ollessani\nerilläni muista haaveilin...\"\n\n\"Niin sama näky ilmestyi?\"\n\n\"Niin, mutta tällä kertaa vaunuissa, joita oli vetämässä neljä komeaa\nhevosta... tällä kertaa todellisena, elävänä. Olin vähällä pyörtyä.\"\n\n\"Miksikä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ja mikä vaikutelma jäi sinulle tästä uudesta näystä?\"\n\n\"Että näyssäni ei ilmestynytkään minulle äitini, sillä tämä oli\nsama nainen kuin unelmissani, ja äitinihän on kuollut.\" [\"Neiti de\nTaverney\" -romaanin lukijoille on tunnettua, että Sebastienin äiti\noli kuningatar Marie-Antoinetten hovineito, ylevä ja ylpeä Andrée\nde Taverney. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef\nBalsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut\nhypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta\nherättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan\nsyntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon\nja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti\nrakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen\nuhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut\navioliittoon loukkaajansa kanssa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä\ntekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseen, mutta\nGilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet\nja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.]\n\n[Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Ameriikkaan; matkalla luuli\nhänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen\nveli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti\nrakastunut kuningattareen. \"Rouva de la Motte\"- ja \"Kuningattaren\nkaulanauha\"-romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin,\nmistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier\nde Charnyn harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa\nyllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti\nmieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut\nkreivi anoi Andrée de Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät\ntapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut\nkreiviin, sai tietää, että kreivi pelkästään kuningattaren pulan\nvuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman\npariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. Pelkkien kärsimysten\nkoettelema kreivitär de Charny esiintyy sitten yhtenä päähenkilönä\nDumas'n myöhäisemmissäkin vallankumous-romaaneissa.]\n\nGilbert nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maailma pimeni\nomituisesti hänen silmissään.\n\nPoika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.\n\n\"Siinä näette, isä\", sanoi hän, \"että tein väärin kertoessani teille\nnäitä hullutuksiani.\"\n\n\"Et, lapsi, et, päinvastoin\", sanoi tohtori. \"Puhu siitä minulle\nusein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut.\"\n\nSebastien pudisti päätänsä.\n\n\"Parantaa minut, miksikä?\" sanoi hän. \"Olen tottunut tähän näkyyn,\nse on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin\nja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää\nparantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen\nmatkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan\nyksinäni.\"\n\n\"Et olekaan!\" sanoi tohtori itsekseen.\n\nHän painoi Sebastienin rintaansa vasten.\n\n\"Näkemiin asti, lapsi\", sanoi hän; \"toivon, ettemme enää eroa, sillä\njos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua.\"\n\n\"Oliko äitini kaunis?\" kysyi poika.\n\n\"Oli, oli, hyvin kaunis!\" vastasi tohtori käheällä äänellä.\n\n\"Ja rakastiko hän teitä yhtä paljon kuin minä teitä rakastan?\"\n\n\"Sebastien, Sebastien! Älä milloinkaan puhu minulle äidistäsi!\"\nhuudahti tohtori.\n\nJa suudellen viimeisen kerran poikaansa otsalle hän poistui kiireesti\npuistosta.\n\nPoika ei seurannut häntä, vaan vaipui alakuloisena ja masentuneena\npenkille istumaan.\n\nPihalla Gilbert tapasi täydellisesti ravitut Gillotin ja Pitoun,\njotka apotille kertoivat yksityiskohtia Bastiljin valloituksesta. Hän\nantoi vielä kerran johtajalle neuvoja Sebastien hoitamisesta ja meni\nmolempien seuralaistensa kanssa vaunuihin.\n\n\n\n\nXXI\n\nROUVA DE STAËL.\n\nIstuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja\nPitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella\nvälkkyi hikipisara.\n\nMutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään\nmielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja\npainoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen\ntakaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä\notsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet\nkasvot.\n\n\"Te siis sanoitte, rakas Billot\", lausui hän, \"että kuningas on\nerottanut parooni de Neckerin.\"\n\n\"Niin, herra tohtori.\"\n\n\"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?\"\n\n\"Paljonkin.\"\n\n\"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?\"\n\n\"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä\nhän oli matkalla Brysseliin.\"\n\n\"Onko hän siellä nyt?\"\n\n\"Pitäisi ainakin olla.\"\n\n\"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?\"\n\n\"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar\nde Staëlille.\"\n\n\"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?\"\n\n\"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa\nseurassa.\"\n\n\"Ajuri\", sanoi Gilbert, \"pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan\nluona.\"\n\n\"Aiotteko muuttaa pukua?\" kysyi Billot.\n\n\"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä\ntällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo.\nEtsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja.\"\n\n\"Oho\", sanoi maanviljelijä, \"te näytte jättäneen kukkaronne\nBastiljiin.\"\n\n\"Se kuuluu vankilan sääntöihin\", sanoi Gilbert hymyillen. \"Kaikki\narvoesineet jätetään linnan kansliaan.\"\n\n\"Ja jäävät sinne\", lisäsi maanviljelijä.\n\nHän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.\n\n\"Ottakaa tuosta, tohtori\", sanoi hän.\n\nGilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut\npysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.\n\nGilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan,\nhyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty\nkäytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja\ntäydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin\nulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.\n\nGilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa\njuuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.\n\nTässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty\nyhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain\nGilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa\nvaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden\nasumukset.\n\nPortit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen\npois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.\n\nLinnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin\navoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi\nhäntä paroonin väreihin puettu lakeija.\n\nSilloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:\n\n\"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?\"\n\n\"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin.\"\n\n\"Ja rouva paroonitar?\"\n\n\"Seurasi paroonia.\"\n\n\"Mutta rouva de Staël?\"\n\n\"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan,\nsillä tähän aikaan hän on kävelemässä.\"\n\n\"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle\ntohtori Gilbert.\"\n\n\"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän\nottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut\nmääräyksen olla häntä häiritsemättä.\"\n\n\"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä.\"\n\nLakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.\n\nSulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin,\njoilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin\ntovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä\nmitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä\nhän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.\n\nViiden minuutin päästä lakeija palasi. \"Paroonitar on kävelemässä\",\nilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta\ntohtori ei luopunut aikeistaan.\n\n\"Ystäväiseni\", sanoi hän, \"pyydän teitä poikkeamaan saamistanne\nmääräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen\nmarkiisi de Lafayetten ystävä.\"\n\nTohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan\nkultaraha, joka solui hänen käteensä.\n\n\"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua\", sanoi lakeija.\n\nGilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä\nrakennukseen, vaan puutarhaan.\n\n\"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu\", sanoi\nmies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. \"Olkaa hyvä ja\nodottakaa täällä.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja\nkolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin\nsievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi\nhämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli\nodottanut tapaavansa keski-ikäisen.\n\nGilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi\nheti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme\nhuomaavaisuutta.\n\nHarvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon\nvaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit\nmustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet\nja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka\non nuoruuden viehätyksiä.\n\nSyvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen\nsalaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät\nmietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian\nvarhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden,\nmitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.\n\nOtsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin\ntukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu\nvalkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia\nja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen\nopettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi\nelämää ilmaiseva valo.\n\nVaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi \"Corinnen\"\nvastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja\ntätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä\npienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.\n\nParoonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.\n\nGilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi\nkveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon,\nmutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.\n\nSitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta\nnuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan\npuuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen\nmiehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.\n\nRouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan\npureskeli.\n\n\"Tekö olette tohtori Gilbert?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, rouva paroonitar.\"\n\n\"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai\nkuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle\nsukulaiselle?\"\n\n\"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy,\nniinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua\nse.\"\n\n\"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne\nluokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän\nloppumattomia tietojanne.\" Gilbert kumarsi.\n\n\"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi\",\njatkoi paroonitar, \"kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen\nkemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt\nelämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin.\"\n\n\"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen\njonkinmoinen taikuri\", lausui Gilbert hymyillen, \"ja jos hän on sen\nsanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille\nvoinut todistaakin.\"\n\n\"Hän on todellakin kertonut teidän ihmeellisellä tavalla\nparantaneen toivottomia tapauksia sekä taistelukentällä että\nameriikkalaisissa sairaaloissa. Kenraali kertoi teidän vaivuttaneen\nheidät keinotekoiseen uneen, joka siinä määrin oli oikean kuoleman\nkaltaista, että saattoi erehtyä.\"\n\n\"Tämä keinotekoinen kuolema on tulos tieteestä, joka tähän asti on\nvielä melkein tuntematon muille kuin muutamille valituille, mutta\njoka kyllä ajan mittaan tulee yleiseksi.\"\n\n\"Se on mesmerismiä? Eikö olekin?\" kysyi rouva de Staël hymyillen.\n\n\"Niin juuri, mesmerismiä.\"\n\n\"Oletteko ehkä ollut sen mestarin oppilaana?\"\n\n\"Mesmer ei valitettavasti ollut itsekään muuta kuin oppilas.\nMesmerismi eli magnetismi oli muinaisaikuinen tiede, jonka jo\nkreikkalaiset ja egyptiläiset tunsivat. Se hukkui Keskiajan mereen.\nShakespeare aavistaa sen _Macbethissaan_. Urbain Grandier löysi sen\nja sai sen johdosta, kuolemantuomionsa. Mutta suuri mestari, minun\nopettajani, on kreivi de Cagliostro.\"\n\n\"Tuo puoskari!\" virkahti rouva de Staël.\n\n\"Rouva paroonitar, älkäähän tuomitko aikalaistenne tavoin, vaan\narvostelkaa niinkuin jälkimaailma tuomitsee. Tiedoistani saan kiittää\ntuota puoskaria ja maailma ehkä vapauttaan.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi rouva de Staël hymyillen. \"Minä puhun\ntuntematta mitään, te puhutte tuntien kaiken alkusyyn; luultavaa siis\non, että te olette oikeassa ja minä väärässä... Mutta palatkaamme\nmeihin. Miksi olette ollut niin kauan poissa Ranskasta? Miksi ette\nole tullut ottamaan paikkaanne Lavoisierin, Cabanisin, Condorcetin,\nBaillyn ja Louisin seurassa?\"\n\nTämän viimeisen nimen kuullessaan Gilbert punastui hiukan.\n[Hovilääkäri Louis tunsi kreivitär de Charnyn ja Gilbertin\nnuoruudenaikaisen salaisuuden. -- _Suom._]\n\n\"Minun täytyy vielä paljon tutkia; en voi heti asettua mestarien\nrinnalle.\"\n\n\"Olette siis nyt kuitenkin saapunut tänne, mutta sopimattomaan\naikaan. Isäni, joka mielellään olisi tahtonut edistää asioitanne, on\njo kolme päivää ollut kuninkaan epäsuosiossa.\"\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Rouva paroonitar\", sanoi hän keveästi kumartaen, \"kuusi päivää\nsitten jouduin parooni Neckerin määräyksestä Bastiljiin.\"\n\nRouva de Staël punastui vuorostaan.\n\n\"Sanotte sellaista, mikä minua suuresti ihmetyttää. Oletteko ollut\nBastiljissa?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Mitä olitte tehnyt?\"\n\n\"Ainoastaan ne, jotka minut sinne ovat toimittaneet, voivat sen\nminulle sanoa.\"\n\n\"Mutta olette siis päässyt sieltä pois?\"\n\n\"Olen, sillä Bastiljia ei ole enää olemassa.\"\n\n\"Mitä, eikö Bastiljia ole olemassa?\" sanoi rouva de Staël\nteeskennellen hämmästystä.\n\n\"Ettekö ole kuullut kanuunain pauketta?\"\n\n\"Olen kyllä, mutta sellainen pauke ei vielä ilmaise mitään.\"\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa, että rouva de Staël, parooni de\nNeckerin tytär, ei tänä hetkenä voi olla tietämättä, että kansa on\nvalloittanut Bastiljin.\"\n\n\"Vakuutan teille\", vastasi paroonitar hiukan hämillään, \"että isäni\nlähdettyä en ole kuullut mitään näistä tapauksista ja olen vain\nsurrut hänen lähtöään.\"\n\n\"Rouva paroonitar\", sanoi Gilbert, \"valtion kuriirit ovat siksi\npaljon tottuneet käymään Saint-Ouenin linnassa, että näinä neljänä\ntuntina, jotka ovat kuluneet Bastiljin valloituksesta, ainakin yhden\non täytynyt eksyä tänne.\"\n\nParoonitar huomasi, ettei hän voinut vastata mitään valehtelematta\nsuoraan. Valehteleminen oli hänelle vastenmielistä. Hän siirsi\nkeskustelun toisaanne.\n\n\"Ja mikä saattaa teidät kunnioittamaan minua käynnillänne?\" kysyi hän.\n\n\"Haluaisin saada puhutella parooni Neckeriä.\"\n\n\"Tiedättehän, ettei hän ole enää Ranskassa.\"\n\n\"Minusta paroonin lähtö tuntui siksi mahdottomalta, siksi\nepäpoliittiselta, sillä täytyihän hänen seurata olojen kehitystä...\"\n\n\"Että...?\"\n\n\"Että uskoin varmasti teidän, rouva paroonitar, ilmaisevan minulle,\nmissä hän on.\"\n\n\"Te tapaatte hänet Brysselissä.\"\n\nGilbert loi paroonittareen tutkivan katseen.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän kumartaen. \"Lähden siis Brysseliin, koska minulla\non hänelle ilmoitettavana hyvin tärkeitä asioita.\"\n\nRouva de Staël näytti hiukan epäröivän, sitten hän sanoi:\n\"Kaikeksi onneksi tunnen teidät ja tiedän teidät hyvin vakavaksi\nmieheksi, sillä noiden asioiden merkitys voi vähetä, jos toinen\non välittäjänä... Mitä tärkeätä voi ollakaan enää isälleni hänen\njouduttuansa epäsuosioon, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"On tulevaisuus. Ja kenties minä en voi olla kokonaan vaikuttamatta\ntulevaisuuteen. Mutta onhan tämä tarpeetonta. Pääasia on minulle\ntavata parooni de Necker... Te siis sanotte hänen olevan Brysselissä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tarvitsen kaksikymmentä tuntia tätä matkaa varten. Tiedättekö,\nmitä merkitsee kaksikymmentä tuntia vallankumouksen aikaan\nja kuinka paljon voi tapahtua kahdessakymmenessä tunnissa?\nKuinka ajattelemattomasti parooni menettelikään järjestäessään\nkahdenkymmenen tunnin välimatkan itsensä ja tapausten, käden ja\npäämäärän välille!\"\n\n\"Te kauhistutatte minua\", sanoi rouva de Staël, \"ja alan todellakin\nuskoa, että isäni on menetellyt ajattelemattomasti.\"\n\n\"Minkä sille mahtaa, kun kerran näin on tapahtunut. Minulla ei ole\nsiis enää muuta tehtävää, kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen\nhäirinnyt. Hyvästi, madame.\"\n\nMutta paroonitar pidätti häntä.\n\n\"Johan sanoin, että säikytätte minua\", jatkoi hän. \"Teidän täytyy\nselittää kaikki, sanoa jotakin rauhoittavaa.\"\n\n\"Tänä hetkenä täytyy minun ajatella niin paljon mieskohtaisia\netujani\", sanoi Gilbert, \"etten mitenkään voi ajatella toisten\nhuolia. Nyt on kysymyksessä henkeni ja kunniani, samoin kuin olisi\nollut parooni de Neckerin laita, jos hän olisi voinut heti kuulla\nkaiken sen, mitä sanon hänelle vasta kahdenkymmenen tunnin kuluttua.\"\n\n\"Hyvä herra, sallikaa minun muistaa eräs seikka, jonka jo kauan aikaa\nolen unohtanut, -- ettei tällaisia asioita saa pohtia taivasalla,\npuistossa, missä jokainen voi meitä kuunnella.\"\n\n\"Olen teidän talossanne\", sanoi Gilbert, \"ja sallikaa siis minun\nhuomauttaa, että te itse olette valinnut paikan, missä olemme. Mitä\ntahdotte? Noudatan määräyksiänne.\"\n\n\"Että suvaitsette lopettaa tämän keskustelun työhuoneessani.\"\n\n\"Ahaa\", tuumi Gilbert, \"jos tahtoisin saattaa hänet hämilleen, niin\nkysyisin, onko hänen työhuoneensa Brysselissä.\"\n\nMutta mitään kysymättä hän alkoi seurata paroonitarta, joka kiireesti\nläksi astumaan linnaa kohden.\n\nLinnan edustalla odotti sama palvelija, joka oli saattanut Gilbertin\npuistoon. Rouva de Staël viittasi hänelle ja avaten itse ovet vei\nGilbertin työhuoneeseensa, -- miellyttävään olinpaikkaan, -- missä\noli pikemmin miehekäs kuin naisekas leima; toinen ovi ja kaksi\nikkunaa olivat puistoon päin, joten yksikään vieras ei voinut sinne\ntulla eikä edes katsoakaan.\n\nSinne tultuaan paroonitar sulki oven ja kääntyi Gilbertin puoleen.\n\n\"Ihmiskunnan nimessä\", lausui hän, \"ilmaiskaa minulle, mikä tärkeä\nseikka teillä on isälleni ilmoitettavana ja miksi siis olette tullut\nSaint-Oueniin.\"\n\n\"Jos isänne voisi kuulla sanani\", virkkoi Gilbert, \"jos hän voisi\ntietää, että olen sama mies, joka olen lähettänyt kuninkaalle\nsalaiset, mietelmäni _Ajatusten ja edistyksen tilanteesta_, niin\nolen varma siitä, että parooni de Necker ilmestyisi heti ja sanoisi:\n'Tohtori Gilbert, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa, minä\nkuuntelen.'\"\n\nTuskin oli Gilbert lopettanut tämän lauseen, kun Vanloon maalaaman\nseinätäytteen taakse kätketty ovi aukeni hiljaa ja parooni Necker\nastui hymyillen kapeille kiertoportaille, joiden yläpäästä hohti\nlampun valo.\n\nSilloin rouva de Staël kumarsi Gilbertille, suuteli isäänsä otsalle,\npoistui samaa tietä kuin tämä oli tullut, nousi portaita, sulki\nseinätäytteen ja katosi.\n\nNecker lähestyi Gilbertiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n\"Tässä olen, tohtori Gilbert. Mitä asiaa teillä on minulle? Olen\nvalmis kuuntelemaan.\"\n\nMolemmat istuutuivat.\n\n\"Herra parooni\", aloitti Gilbert, \"ilmaisen teille salaisuuden, joka\npaljastaa kaikki ajatukseni. Minä se neljä vuotta sitten toimitin\nkuninkaalle kirjan, joka selosti Euroopan nykyistä tilaa; ja minä\nsittemmin olen lähettänyt hänelle Yhdysvalloista teoksia, jotka\nkäsittelevät kaikkia sovitteluja ja sisäisiä hallintojärjestelmiä,\njoista on ollut puhe Ranskassa.\"\n\n\"Joista kirjoista hänen majesteettinsa aina on puhunut minulle\nmitä suurimmalla ihastuksella ja syvällä kauhulla\", sanoi parooni\nkumartaen.\n\n\"Niin, sillä ne ilmaisivat hänelle totuuden. Silloin oli\nkauhistuttavaa kuulla totuutta, ja kun kaikki tänään on muuttunut\ntodellisuudeksi, on sitä kai vielä kauhistuttavampaa katsella?\"\n\n\"Ehdottomasti\", sanoi Necker.\n\n\"Onko kuningas antanut teille näitä kirjoja?\"\n\n\"Ei kaikkia. Kaksi ainoastaan. Toinen koski valtion varoja, ja te\nolitte paria pientä kohtaa lukuunottamatta samaa mieltä kuin minäkin.\nNäinkin se on ollut minulle hyvin suuri kunnia.\"\n\n\"Ei siinä kaikki. Muuan kirja ennusti hänelle kaikki ne asiat, jotka\nnyt ovat täyttyneet.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mitkä asiat? Sanokaahan.\"\n\n\"Mainitsen kaksi. Toinen oli se, että hänen eräänä päivänä täytyy\nmuiden sitoumustensa vuoksi erottaa teidät.\"\n\n\"Ennustitteko hänelle minun joutuvan epäsuosioon?\"\n\n\"Ennustin.\"\n\n\"Siinä on toinen asia. Mutta mikä oli toinen?\"\n\n\"Oletteko ennustanut Bastiljin valloituksen?\"\n\n\"Herra parooni, Bastilji ei ollut enää vain kuninkaallinen vankila,\nse oli tyranniuden tunnuskuva. Vapaus alkoi tunnuskuvan tuhoamisella.\nVallankumous täydentää kaiken muun.\"\n\n\"Oletteko punninnut sanojenne kantavuutta?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Ettekä pelkää lausua ääneen tuollaista teoriaa?\"\n\n\"Miksi sen tekisin?\"\n\n\"Teillehän voisi käydä huonosti.\"\n\n\"Herra Necker\", sanoi Gilbert hymyillen, \"kun tulee juuri\nBastiljista, ei pelkää enää mitään.\"\n\n\"Tuletteko Bastiljista?\"\n\n\"Tulen, juuri tänään.\"\n\n\"Ja miksi olitte Bastiljissa?\"\n\n\"Sitä kysyn teiltä.\"\n\n\"Minultako?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Ja miksi minulta?\"\n\n\"Siksi, että te minut sinne toimititte.\"\n\n\"Minäkö toimitin teidät Bastiljiin?\"\n\n\"Kuusi päivää sitten. Eihän siitä ole kovin pitkää aikaa, joten\nteidän pitäisi se muistaa.\"\n\n\"Se on mahdotonta.\"\n\n\"Tunnetteko nimikirjoitustanne?\"\n\nJa Gilbert näytti entiselle ministerille Bastiljin luettelon lehteä\nja siihen liitettyä vangitsemiskäskyä.\n\n\"Tunnen kyllä\", vastasi Necker, \"tämä on oikea vangitsemiskäsky.\nTiedättehän, että olen kirjoittanut mahdollisimman harvan alle ja\nettä tämäkin mahdollisimman pieni määrä nousi neljään tuhanteen\nvuodessa. Huomasin jättäessäni virkani, että minut oli pantu\nkirjoittamaan nimeni muutamien avointenkin lomakkeiden alle.\nValitettavasti on juuri tämä teidän ollut niiden joukossa.\"\n\n\"Minä en siis mitenkään voi syyttää teitä vangitsemisestani?\"\n\n\"Ette suinkaan.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Gilbert hymyillen, \"ymmärrättehän uteliaisuuteni.\nTäytyyhän minun saada tietää, ketä minun on kiitettävä\nvangitsemisestani. Olkaa siis niin hyvä ja ilmoittakaa se minulle.\"\n\n\"Se on hyvin helppoa. Varovaisuuden vuoksi en milloinkaan jättänyt\nkirjeitäni ministeristöön, vaan toin ne tänne joka ilta. Tämän kuun\nkirjeet ovat tämän kaapin B-laatikossa. Etsikäämme G-kirjaimen\nkohdalta.\"\n\nNecker avasi laatikon ja selaili suurta kirjepinkkaa, jossa saattoi\nolla viisi- tai kuusisataa kirjettä.\n\n\"En säilytä muita kuin ne kirjeet, joiden avulla voin puolustautua\njoutuessani edesvastuuseen\", sanoi entinen ministeri, \"Pannessani\ntoimeen vangitsemisen hankin itselleni vihamiehen. Olen siis varmasti\ntorjunut iskun. Ihmettelisin, ellen sitä olisi tehnyt. G... G...,\ntässä se on, Gilbert. Se isku on teitä kohdannut kuningattaren\nhovipiiristä.\"\n\n\"Vai kuningattaren hovipiiristä?\"\n\n\"Niin, pyydetään vangitsemiskäsky erään herra Gilbertin\npidättämiseksi. Ei mainita mitään ammattia. Mustat silmät, musta\ntukka. Sitten tuntomerkit. Matkustaa Havresta Pariisiin. Tuo Gilbert\nolitte siis te?\"\n\n\"Minä. Voitteko luovuttaa minulle tuon kirjeen?\"\n\n\"En, mutta voin ilmaista teille, kenen nimi on sen alla.\"\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Kreivitär de Charny.\"\n\n\"Kreivitär de Charny\", lausui Gilbert. \"En tunne häntä. En ole\nhänelle tehnyt mitään.\"\n\nJa hän kohotti päänsä kuin etsiäkseen muistoistaan.\n\n\"Tähän liittyy vielä pieni lisäys, ilman allekirjoitusta, mutta\nkäsialan tunnen. Katsokaa.\"\n\nGilbert kumartui ja luki kirjeen reunasta sanat: \"Toimitettava\nviipymättä se, mitä kreivitär de Charny pyytää.\"\n\n\"Kummallista\", sanoi Gilbert. \"Kuningattaren sekaantumisen minä vielä\nvoisin ymmärtää, sillä kirjassani oli puhe hänestä ja Polignaceista.\nMutta tuo kreivitär de Charny...\"\n\n\"Ettekö tunne häntä?\"\n\n\"Se on varmaankin tekonimi. Mutta enhän muutenkaan tunne Versaillesin\naatelistoa, kun olen ollut viisitoista vuotta poissa Ranskasta. Olen\nkäynyt sillä välin täällä vain kaksi kertaa, ja viimeksi lähdin neljä\nvuotta sitten. Sanokaahan, kuka tuo kreivitär de Charny on?\"\n\n\"Kuningattaren ystävätär, uskottu. Kreivi de Charnyn ihailtu puoliso,\nkaunotar ja hyve samalla kertaa, siis oikea ihmeolento.\"\n\n\"Mutta minä en tunne sitä ihmeolentoa.\"\n\n\"Jos niin on asian laita, hyvä tohtori, niin uskokaa siis, että\nolette jonkun valtiollisen juonen uhri. Puhuittehan kreivi de\nCagliostrosta?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Olette tuntenut hänet?\"\n\n\"Hän on ollut ystäväni, enemmän kuin ystäväni, -- opettajani, enemmän\nkuin opettajani, -- pelastajani.\"\n\n\"Siis on joko Itävalta tai paavinistuin vaatinut teidän\nvangitsemistanne. Olettehan kirjoittanut kirjoja.\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Aivan oikein. Kaikki nämä pikkumaiset kostonhankkeet kiertävät\nkuningatarta, joutuvat hänen läheisyyteensä niinkuin kompassin neula\nkääntyy pohjoiseen, kun magneetti vetää rautaa puoleensa. Teitä\nvastaan on tehty liitto, teitä on seurattu. Kuningatar on pannut\nkreivitär de Charnyn kirjoittamaan kirjeen, poistaakseen kaikki\nepäluulot. Siinä on salaisuuden selitys.\"\n\nGilbert mietti hetkisen.\n\nTällöin hän muisti sen varastetun lippaan, jonka kanssa ei\nItävallalla, ei paavillisella istuimella eikä kuningattarella ollut\nmitään tekemistä. Tämä asia johdatti hänet oikealle tolalle.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"se ei ole syynä, ei voi olla. Mutta samapa tuo,\nsiirtykäämme toisiin asioihin.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Teihin?\"\n\n\"Minuun? Mitä asiaa teillä on minulle?\"\n\n\"Se, jonka itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, -- että kolmen\npäivän päästä olette jälleen virassanne ja että silloin saatte\nhallita Ranskaa niin itsevaltiaasti kuin haluatte.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi Necker hymyillen.\n\n\"Niin tekin, koska ette ole Brysselissä.\"\n\n\"Mikä on lopputulos?\" virkkoi Necker. \"Meidänhän on päästävä\nlopputulokseen.\"\n\n\"Ja se on tämä. Ranska on teitä rakastanut, pian se jumaloi teitä.\nKuningatar oli jo väsynyt siihen, että teitä rakastettiin; kuningas\nväsyy siihen, että teitä jumaloidaan. He tavoittelevat silloin kansan\nsuosiota teidän kustannuksellanne, ettekä te sitä salli. Te joudutte\nsilloin vuorostanne kansan epäsuosioon. Rakas parooni Necker, kansa\non nälkäinen leijona, joka nuolee vain ravitsevaa kättä, olkoon tämä\nkäsi kenen tahansa.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sittenkö? Te joudutte unohduksiin.\"\n\n\"Minäkö? Unohduksiin!\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Ja mikä minut siihen saattaa?\"\n\n\"Olot ja tapaukset.\"\n\n\"Kautta kunniani, tehän puhutte kuin profeetta.\"\n\n\"Pahaksi onneksi olenkin hiukan sellainen.\"\n\n\"Mitä siis tapahtuu?\"\n\n\"Mitä tapahtuu, sitä ei ole vaikea arvata, sillä se jo itää\nKansalliskokouksessa. Esiin astuu puolue, joka nyt nukkuu, --\nerehdyin, joka valvoo, mutta pysyy piilossa. Tämän puolueen\npäällikkönä on periaate, sen aseena ajatus.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän. Te puhutte orleansilaisesta puolueesta.\"\n\n\"En. Siitä olisin sanonut, että sen päällikkönä on mies ja aseena\nkansansuosio. Puhun puolueesta, jonka nimeä minulle ei vielä ole edes\nmainittukaan, tasavaltalaisesta puolueesta.\"\n\n\"Tasavaltalaisesta puolueestako? Jopa nyt jotakin!\"\n\n\"Ettekö usko sitä?\"\n\n\"Haaveilua!\"\n\n\"Niin, haaveilua tulen kidassa, joka nielee teidät kaikki.\"\n\n\"No, lyöttäydynpä siis tasavaltalaiseksi! Olenkin jo sitä.\"\n\n\"Geneveläinen tasavaltalainen, aivan oikein.\"\n\n\"Mutta onhan minun mielestäni tasavaltalainen aina tasavaltalainen.\"\n\n\"Siinä on erehdys, herra parooni. Meidän tasavaltalaisemme\neivät muistuta laisinkaan muiden maiden tasavaltalaisia.\nMeidän tasavaltalaisemme nielaisevat ensin kaikki etuoikeudet,\nsitten aateliston ja sitten kuninkuuden. Te liitytte meidän\ntasavaltalaisiimme, mutta he joutuvat perille ilman teitä, sillä te\nette tahdo seurata heitä sinne, minne he menevät. Ei, parooni de\nNecker, te erehdytte, ette te ole tasavaltalainen.\"\n\n\"Jos sillä käsitätte tuota kaikkea, niin en todellakaan ole. Minä\nrakastan kuningasta.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Gilbert, \"ja kaikki ihmiset tänä hetkenä\nrakastavat samoin kuin mekin. Jos sanoisin tämän kaiken teitä\ntyhmemmälle ihmiselle, niin minulle vihellettäisiin, minua\npilkattaisiin. Mutta uskokaa sanojani, herra parooni.\"\n\n\"Sen kyllä tahtoisinkin tehdä, jos tämä olisi otaksuttavaa, mutta...\"\n\n\"Tunnetteko salaiset seurat?\"\n\n\"Olen paljon kuullut niistä puhuttavan.\"\n\n\"Uskotteko niihin?\"\n\n\"Uskon niiden olemassaoloon, mutta en niiden kaikkivoipaisuuteen.\"\n\n\"Kuulutteko mihinkään sellaiseen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oletteko edes vapaamuurari?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta, herra ministeri, minä olen!\"\n\n\"Olette siis jäsen?\"\n\n\"Kaikkien seurojen jäsen. Herra ministeri, olkaa varuillanne, sillä\nsuunnattoman suuri verkko kietoo kaikki valtaistuimet. Näkymätön\ntikari uhkaa kaikkia hallitsijoita. Meitä on kolme miljoonaa veljeä,\nkaikissa maissa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Meillä on ystäviä\nrahvaan keskuudessa, porvaristossa, aatelistossa, prinsseissä, jopa\nhallitsijoissakin. Olkaa varuillanne, herra de Necker; hallitsija,\njonka edessä kiivastutte, on ehkä jäsen. Palvelija, joka teille\nkumartaa, on ehkä jäsen. Henkenne ei ole turvassa, omaisuutenne ei\nole turvassa, ei edes kunnianne ole turvassa. Kaikkea vallitsee\nnäkymätön voima, jota vastaan ette voi taistella, kun ette tunne\nsitä, ja joka voi teidät tuhota, sillä se tuntee teidät. Katsokaahan,\nnämä kolme miljoonaa ihmistä ovat jo saaneet aikaan ameriikkalaisen\ntasavallan, ne koettavat nyt saada aikaan ranskalaisenkin tasavallan,\nsitten ne koettavat muodostaa euroopalaisen tasavallan.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Necker, \"Yhdysvaltojen tasavalta ei minua säikytä:\nomaksun hyvin mielelläni sen ohjelman.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta Ameriikasta meihin on olemassa syvä kuilu.\nAmeriikka on uusi maa, ilman ennakkoluuloja, ilman etuoikeuksia,\nilman kuninkuutta, hedelmällinen maa, raiskaamaton metsä. Ameriikan\ntoisella puolen on meri, joka sille avaa kaupan, ja toisella puolen\naukeus, joka tarjoo kaikki mahdollisuudet sen asukkaille. Mutta\nRanska!... Mitä kaikkea saakaan hävittää Ranskassa, ennenkuin se\nmuistuttaa Ameriikkaa!\"\n\n\"Mihin te tällä kaikella tähtäätte?\"\n\n\"Siihen, minne ehdottomasti joudumme. Mutta tahdon päästä siihen\nsuuremmitta kolauksitta, asettamalla yrityksen etunenään kuninkaan.\"\n\n\"Lipuksiko?\"\n\n\"Ei, vaan kilveksi.\"\n\n\"Kilveksi!\" sanoi Necker hymyillen. \"Ette te tunne kuningasta, jos\ntahdotte saada hänet näyttelemään sellaista osaa.\"\n\n\"Tunnen kyllä. Hyvä Jumala, hänhän on sellainen mies, jommoisia olen\nnähnyt tuhansia pienten ameriikkalaisten piirikuntien etunenässä,\nkunnon mies, vailla majesteettiutta, vailla vastustamiskykyä, vailla\naloitekykyä, mutta eihän sille mahda mitään. Vaikkapa hänellä ei\nolisi mitään muuta kuin hänen pyhä kuninkaallinen arvonimensä, niin\nsekin on aina vallituksena äsken mainitsemiani miehiä vastaan, ja\nolkoon vallitus kuinka heikko tahansa, niin se on sentään parempi\nkuin ei mitään. -- Muistan taistellessani Pohjois-Ameriikan villejä\nheimoja vastaan\", jatkoi hän, \"viettäneeni kokonaisia öitä pienen\npensaikon takana. Vihollinen oli virran toisella puolen ja ampui\nmeitä kohden. Pensaikko ei merkitse suurtakaan, vai mitä? Mutta\nsen sanon teille, että sydämeni sykki rauhallisemmin tuollaisen\npensaikon takana, jonka oksat kuula taittoi kuin ne olisivat olleet\nlankoja, kuin aukealla tasangolla. Kuningas on minun pensaikkoni.\nHänen takanaan näen vihollisen, mutta vihollinen ei näe minua. Tämän\ntähden, oltuani New Yorkissa tai Filadelfiassa tasavaltalainen, olen\nRanskassa kuningasmielinen. Siellä meidän diktaattorimme nimi oli\nWashington. Herra ties, mikä sen nimeksi täällä tulee: tikari vaiko\nmestauslava.\"\n\n\"Te näette kaikki verenkarvaisena, tohtori!\"\n\n\"Te näkisitte kaikki samanvärisenä, jos olisitte minun kerallani\nollut tänään Grève-torilla!\"\n\n\"Se on totta. Olen kuullut siellä surmatun ihmisiä.\"\n\n\"Katsokaahan, rahvas on kyllä sinänsä hyvä... mutta kun sen voima\nkerran...! Oi te ihmismyrskyt\", huudahti tohtori Gilbert, \"kuinka\nheikkoja teidän rinnallanne ovat taivaan myrskyt!\"\n\nNecker kävi miettiväiseksi.\n\n\"Ikävä, etten saa pitää teitä rinnallani\", sanoi hän. \"Tarpeen tullen\nte voisitte olla hyvänä neuvonantajana.\"\n\n\"Teidän rinnallanne, herra parooni, en olisi niin hyödyllinen, en\nainakaan Ranskalle, kuin siellä, minne aion päästä.\"\n\n\"Mihin siis pyritte?\"\n\n\"Kuulkaahan. Valtaistuimen lähellä on suuri valtaistuimen vihollinen,\nkuninkaan luona suuri kuninkaan vihollinen: se on kuningatar.\nNaisparka, joka unohtaa, että hän on Maria Teresian tytär, taikka\njoka ei muista sitä muutoin kuin ylpeilläkseen siitä. Hän uskoo\npelastavansa kuninkaan, ja hän syöksee turmioon muutakin kuin\nkuninkaan, koko kuninkuuden. Meidän, jotka rakastamme kuningasta,\njotka rakastamme Ranskaa, meidän täytyy liittyä yhteen ja kukistaa\ntämä mahti, hävittää tämä vaikutusvoima.\"\n\n\"Tehkää siis niinkuin sanoin teille: jääkää luokseni. Auttakaa minua.\"\n\n\"Jos jään luoksenne, niin meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa\ntoimintamuoto; te olisitte minä, minä olisin te. Meidän täytyy erota,\nja silloin me painamme kaksin verroin enemmän.\"\n\n\"Ja mihin tällä kaikella pääsemme?\"\n\n\"Voimme viivästyttää lopputurmaa, mutta emme suinkaan sitä estää,\nvaikkakin olen varma sellaisesta apulaisesta kuin markiisi de\nLafayettesta.\"\n\n\"Onko Lafayette tasavaltalainen?\"\n\n\"Sen verran kuin joku markiisi voi olla. Jos meidän ehdottomasti\ntäytyy alistua tasa-arvoisuuteen, niin valitkaamme ainakin\nsuuraatelisten rinnallaolo. Minä rakastan tasa-arvoisuutta, joka\nkohottaa, mutta en sitä, joka alentaa.\"\n\n\"Ja te siis vastaatte Lafayettesta?\"\n\n\"Ellei häneltä vaadita muuta kuin kuntoa, urhoollisuutta ja\nuhrautumista, niin vastaan hänen mukanaolostaan.\"\n\n\"Sanokaa, mitä siis tahdotte?\"\n\n\"Suosituskirjettä hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XVI:lle.\"\n\n\"Teidän vertaisenne mies ei kaipaa suosituskirjettä, vaan pääsee\nilman sitäkin minne tahtoo.\"\n\n\"Ei, tahdon esiintyä teidän kätyrinänne, se on edullisempaa.\nAikeisiini kuuluu juuri se, että te suosittelette minua.\"\n\n\"Ja mitä tavoitatte?\"\n\n\"Tahdon päästä kuninkaan ylimääräiseksi lääkäriksi.\"\n\n\"Se on helppoa. Mutta kuningatar?\"\n\n\"Kun kerran olen päässyt kuninkaan luo, niin se on minun asiani.\"\n\n\"Mutta jos hän vainoo teitä?\"\n\n\"Silloin teen kuninkaan lujatahtoiseksi.\"\n\n\"Kuninkaan lujatahtoiseksi? Jos sen saatte aikaan, niin olette\nenemmän kuin ihminen.\"\n\n\"Se, joka saa ruumiin hoidettavakseen, on epäkelpo, ellei hän pääse\njohtamaan sieluakin.\"\n\n\"Mutta ettekö arvele tavoittaessanne kuninkaan lääkärin paikkaa\nhäiritseväksi entisyydeksenne sitä, että olette ollut vankina\nBastiljissa?\"\n\n\"Sitä parempi vain minulle. Onhan minua, teidän oman arvelunne\nmukaan, vainottu filosofina.\"\n\n\"Sitä pelkään.\"\n\n\"Kuningas kohottaa arvoaan, saavuttaa kansan suosion, ottamalla\nlääkärikseen Rousseaun oppilaan, uusien oppien levittäjän,\nBastiljista vapautuneen vangin. Kun ensi kerralla tapaatte kuninkaan,\nhuomauttakaa tästä.\"\n\n\"Olette yhä oikeassa. Mutta kun kerran olette päässyt kuninkaan\nlähettyville, voinko luottaa teihin?\"\n\n\"Täydellisesti, niin kauan kuin pysytte siinä valtiollisessa\njärjestelmässä, jonka omaksumme.\"\n\n\"Mitä lupaatte minulle?\"\n\n\"Ilmoittaa teille ennakolta täsmälleen hetken, jolloin teidän on\nerottava virasta.\"\n\nNecker katsoi Gilbertiin ja sanoi sitten synkällä äänellä:\n\n\"Se on todellakin suurin palvelus, minkä ystävä voi osoittaa\nministerille, sillä se on viimeinen.\"\n\nJa hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kuninkaalle.\n\nTällävälin Gilbert luki kirjeen uudelleen pohtien: \"Kreivitär de\nCharny! Kukahan se on?\"\n\n\"Tässä\", sanoi Necker ojentaen vähän ajan päästä Gilbertille\nkyhäämänsä kirjeen. Gilbert otti ja luki sen. Sisältö oli seuraava:\n\n    'Sire!\n\n    Teidän Majesteettinne varmaankin kaipaa luotettavaa miestä, jonka\n    kanssa voitte puhella asioista. Viimeisen lahjan, viimeisen\n    palveluksen, jättäessäni kuninkaan, teen antamalla hänelle\n    tohtori Gilbertin. Sanon kylliksi Teidän Majesteetillenne, kun\n    ilmoitan, että tohtori Gilbert on maailman lahjakkain lääkäri\n    ja että hän on kirjoittanut hallinnosta ja politiikasta ne\n    muistelmat, jotka ovat herättäneet Teidän Majesteettinne suurta\n    huomiota.\n\n                           Teidän Majesteettinne jalkojen juuressa\n                                        parooni _de Necker_.'\n\nNecker ei päivännyt kirjettä. Hän ojensi sen uudelleen tohtorille\nsinetillä suljettuna.\n\n\"Ja nyt olen Brysselissä, eikö niin?\" sanoi hän.\n\n\"Tietysti, suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen. Huomisaamuna muuten\nsaatte minulta kuulla uutisia.\"\n\nParooni naputti erityisellä tavalla seinätäytteeseen, ja rouva de\nStaël tuli huoneeseen. Mutta tällä kertaa oli hänellä kukkaoksan\nsijasta kädessään tohtori Gilbertin kirja.\n\nHän näytti sen nimilehteä tohtorille keikailevasti.\n\nGilbert sanoi hyvästi paroonille ja suuteli paroonittaren kättä,\ntämän saattaessa häntä työhuoneen ovelle asti.\n\nJa hän palasi ajoneuvojen luo, missä Pitou ja Billot nukkuivat\netuistuimellaan, ajaja kuskipukillaan ja hevoset seisoen veltoilla\njaloillaan.\n\n\n\n\nXXII\n\nKUNINGAS LUDVIG XVI\n\n\nGilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli\nkestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin\nneljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi\nhevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät\nlepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot\nPariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä\nlaukkaa Versaillesia kohden.\n\nOli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen\nluonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan\nsattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki\nturhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on\nepävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.\n\nHän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan\nolisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei\nkukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin\ntapahtumista.\n\nRanskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset\nseisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen\njoko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden\nkuningasmielisyydestä he olivat varmoja.\n\nSillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä\nkuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten\nsydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat\neläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa\nvarjossa, -- kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet\nkullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla\nkasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat\nrakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan\nhieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin\non ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus\nalkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin\nhaudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi\nitseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi\nylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen\nrunollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.\n\nNiinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15\npäivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla\nkuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa\nkolhaisuun.\n\nVastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta\nsuoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä\nsuoraan sydämeen.\n\nMutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian\nhyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat\nvain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä\nPariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja\nkahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten\nylpeyden ja voittoisan raivon.\n\nEi koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui\nmielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat:\n\n\"Asiahan on perin yksinkertainen.\" -- Onhan huomattu, että kaikkein\nvaikeimmissa tilanteissa käytetään meidän maassamme tätä puhetapaa.\n--\"Asiahan on aivan yksinkertainen\", sanoivat he. \"Ensiksi pyydetään\nKansalliskokousta hyväksymään toimenpiteet, jota pyyntöä se ei\nkiellä. Sen esiintyminen on viime aikoina rauhoittanut kaikkia,\nse ei tahdo, että rahvas tekee väkivaltaisuuksia, niinkuin se\nei tahdo ylhäisön menettelevän omavaltaisesti. Kansalliskokous\nselittää suoraan, että kapinallisuus on rikos, että kansa, jolla\non edustajansa tuodakseen kuninkaan tiedoksi kaikki toivomukset,\nja kuningas, joka harjoittaa oikeutta, että kansa tekee väärin\ntarttuessaan aseisiin ja vuodattaessaan verta. Kun kuningas saa\nvarmasti aseekseen tämän Kansalliskokouksen selityksen, voi hän\nhyvänä isänä iskeä Pariisia, siis iskeä ankarasti. Silloin myrsky\nloittonee, ja kuninkuus käyttää korkeinta oikeuttaan. Rahvas palaa\nvelvollisuuteensa, johon kuuluu tottelevaisuus, ja kaikki kulkee\ntotuttua latuaan.\"\n\nSillä tavalla asiat yleensä järjestettiin palatsin pihoilla ja\npuistokaduilla.\n\nMutta asetorilla ja kasarmien edustoilla puhuttiin toisin.\n\nSiellä näki paikkakunnalla vieraita olentoja, miehiä, joilla oli\nälykkäät kasvot ja verhotut katseet. He siroittivat kaikkialle\nsalaperäisiä sanomia, liioittelivat jo muutoinkin vakavia uutisia ja\nmelkein julkisesti levittivät kapinallisia mielipiteitä, jotka jo\nkahden kuukauden aikana olivat kuohuttaneet Pariisia ja nostaneet\netukaupungit toimintaan.\n\nNäiden miesten ympärille kerääntyi synkkiä, vihamielisiä,\nkiihkeitä ryhmiä. Sellaisiin ryhmiin kuului henkilöitä, joille\nmuistutettiin heidän kärsimyksiään, heidän kurjuuttaan ja kuninkuuden\nvälinpitämättömyyttä rahvasta kohtaan. Heille sanottiin:\n\n\"Kahdeksan vuosisataa on jo kansa taistellut; mitä se on siten\nvoittanut? Ei mitään. Ei yhteiskunnallisia oikeuksia, ei valtiollisia\noikeuksia; se on ollut vain kuin maanviljelijän lehmä, jolta otetaan\nvasikat vietäviksi teurastajalle, maito vietäväksi markkinoille, liha\npaloitellaan ja nahka toimitetaan parkitsijalle. Hädän ahdistamana\non hallitus taipunut ja kutsunut koolle säädyt. Mutta kun nyt\nsäädyt ovat koolla, mitä tekee hallitus? Niiden kokoonkutsumisesta\nasti se harjoittaa painostusta säätyjä kohtaan. Kansalliskokous on\nkyllä toimessa, mutta vastoin hallituksen tahtoa. No niin, koska\npariisilaiset veljemme ovat antaneet meille voimakkaan sysäyksen,\nlykätkäämme me Kansalliskokousta eteenpäin. Jokainen askel, jonka\nse pääsee eteenpäin valtiollisella taistelukentällä, on vain\nvoitto meille, ja meidän taistelukenttämme laajentuminen merkitsee\nvarallisuutemme lisääntymistä, oikeuksiemme kunnioittamista.\nEteenpäin, eteenpäin, kansalaiset! Bastilji ei ollut muuta kuin\ntyrannien etuvarustus! Bastilji on valloitettu, jäljelle jää vielä\npohja!\"\n\nSynkimpiin kolkkiin kerääntyi toisia joukkoja, ja niissä lausuttiin\ntoisia sanoja. Ne puhujat kuuluivat ilmeisesti ylempään luokkaan, ja\nvaikka he olivat ottaneet ylleen rahvaan vaatteet, niin valkoiset\nkädet ja sivistynyt puhetapa ilmaisivat, mitä he oikeastaan olivat.\n\n\"Kansa\", sanoivat nämä miehet, \"molemmin puolin johdetaan sinua\nharhaan. Toiset vaativat sinua kääntymään takaisin, toiset lykkäävät\nsinua eteenpäin. Sinulle puhutaan valtiollisista oikeuksista,\nyhteiskunnallisista oikeuksista. Oletko yhtään onnellisempi sen\njälkeen kun olet saanut äänestää edusmiestesi kautta? Oletko\nvähääkään varakkaampi sen jälkeen kun olet saanut edustajat? Etkö\nkärsi yhtä paljon nälkää sen jälkeen kun Kansalliskokous laatii\nsäädöksiä? Ei, jätä politiikka ja teoriat niille, jotka osaavat\nlukea. Et sinä nyt tarvitse lauselmaa tai kirjoitettua päätelmää.\nLeipää sinä tarvitset, yhä leipää. Sinä tahdot, että lapset voivat\nhyvin ja että vaimosi saa elää turvassa. Kuka kaiken sen sinulle\nantaa? Kuningas, jolla on luja luonne, nuorekas sielu ja jalo sydän.\nSellainen ei ole Ludvig XVI, jota hallitsee vaimonsa, kovasydäminen\nitävallatar. Etsi valtaistuimen lähettyviltä sitä, joka voi tehdä\nRanskan onnelliseksi ja jota kuningatar juuri sen vuoksi vihaa, että\nhän erottautuu muista, rakastaa ranskalaisia, niinkuin ranskalaiset\nrakastavat häntä.\"\n\nSellaiset mielipiteet vallitsevat Versaillesissa; siten vaikutti\nkansalaissota kaikkialla.\n\nGilbert liittyi puhelemaan parin kolmen ryhmän kanssa. Päästyänsä\nselville yleisestä mielipiteestä hän astui suoraan palatsia kohden,\njota vartioivat suuret joukot. Ketä vastaan? Sitä ei kukaan tiennyt.\n\nKaikista näistä vartioista huolimatta Gilbert helposti pääsi\netupihojen poikki ja tuli eteiskäytäville asti kenenkään kysymättä,\nminne hän meni.\n\nN.s. \"Häränsilmä\"-salissa pidätti hänet muuan henkivartiolainen.\nGilbert otti taskustaan parooni Neckerin kirjeen ja näytti sen\nnimikirjoitusta. Aatelismies katsahti siihen. Hän oli saanut jyrkät\nmääräykset, mutta kun jyrkät määräykset ovat juuri niitä, joita\ntäytyy eniten selvitellä, sanoi hän Gilbertille:\n\n\"On nimenomaan ankarasti kielletty päästämästä ketään kuninkaan\nluokse. Mutta epäilemättä ei ole silloin otettu varteen parooni\nNeckerin lähettilästä, ja koska varmastikin tuotte hänen\nmajesteetilleen tärkeitä tietoja, otan poikkeuksen vastuulleni.\"\n\nGilbert astui sisään.\n\nKuningas ei ollut omissa huoneissaan, vaan neuvostosalissa. Hän\noli ottamassa vastaan kansalliskaartin lähetystöä, joka vaati\nsotajoukkojen hajoittamista, porvarikaartin perustamista ja kuninkaan\nsaapumista Pariisiin.\n\nLudvig kuunteli kylmäkiskoisena; sitten hän vastasi, että asiaa piti\npohtia ja että hän aikoi keskustella tästä neuvostonsa kanssa.\n\nHän keskusteli siis.\n\nTällä välin lähetystö odotti galleriassa, ja kiilloitettujen\nlasiovien kautta he näkivät kuninkaallisten neuvosherrojen yhä\nkiihtyvät varjot ja heidän uhkaavat liikkeensä.\n\nKatsellen tätä varjojen leikkiä he saattoivat päätellä, että vastaus\ntulisi kielteiseksi.\n\nKuningas sovittikin vastauksensa sellaiseksi, että hän lupasi\nnimittää porvarikaartin johtajat ja käskeä Mars-kentällä olevia\njoukkoja siirtymään pois. Mitä tuli hänen läsnäoloonsa Pariisissa,\nniin hän ei tahtonut osoittaa sellaista suosiota kapinoivalle\nkaupungille, ennenkuin se kokonaan oli alistunut.\n\nLähetystö rukoili, kehoitti, pyytämällä pyysi. Kuningas vastasi, että\nhänen sydämensä vuoti verta, mutta ettei hän voinut enempää tehdä.\n\nJa tyytyväisenä siitä, että oli tällä tavoin saanut ilmaista mahtia,\njota hänellä ei enää ollut, kuningas palasi huoneisiinsa.\n\nSiellä hän tapasi Gilbertin. Henkivartiolainen oli hänen seurassaan.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi kuningas.\n\nSoturi lähestyi ja selitti kuninkaalle, miksi hän oli toiminut\nvastoin määräyksiä. Gilbert, joka moniin vuosiin ei ollut nähnyt\nkuningasta, tarkasteli ääneti tätä miestä, jonka Jumala oli antanut\nRanskan perämieheksi kaikkein ankarimman myrskyn aikana.\n\nKuningas oli lihava ruumiiltaan ja lyhytkasvuinen, vailla\njoustavuutta ja majesteettiutta; kasvojen piirteet olivat pehmeät,\nja niistä puuttui ilmeikkyys. Veretön nuoruus taisteli hänessä\nliian varhain tulevaa vanhuutta vastaan, liiallinen lihavuus\nkeskinkertaisten älynlahjojen kanssa, ja hänen asemastaan johtuva\nylpeys vain antoi hänelle jonkinmoisen ohimenevän arvokkuuden. Kun\nhäntä tähysteli kasvojen tutkija, joka oli työskennellyt yhdessä\nLavaterin kanssa, hypnotismin taituri, joka Balsamon kanssa oli\nnähnyt tulevaisuuteen, filosofi, joka oli haaveillut Rousseaun\nkanssa, matkailija, joka oli tarkastanut kaikkia ihmisrotuja,\nilmaisivat nämä seikat suvun huonontumista, heikkenemistä,\nvoimattomuutta, rappeutumista. Gilbert masentui, ei nöyrästä\nkunnioituksesta, vaan mielenkarvaudesta, katsellessaan tätä surkeata\nnäkyä.\n\nKuningas astui häntä kohden.\n\n\"Tekö tuotte minulle herra de Neckerin kirjeen?\" kysyi hän. \"Niin,\nsire.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti kuningas ikäänkuin olisi sitä epäillyt. \"Antakaa se\npian tänne!\"\n\nJa hän sanoi nämä sanat sillä äänellä kuin hukkuva, joka huutaa:\n\"Köysi!\"\n\nGilbert ojensi kirjeen kuninkaalle. Ludvig tarttui siihen heti, luki\nsen kiireesti ja tehden liikkeen, jossa ilmeni hiukan komentamisen\naateluutta, sanoi henkivartiolaiselle:\n\n\"Jättäkää meidät, herra de Varicourt.\"\n\nGilbert jäi kahdenkesken kuninkaan kanssa. Huonetta valaisi\nainoastaan yksi lamppu. Kuningas näytti kuin tahallaan vähentäneen\nvaloa, jotta hänen pikemmin ikävystymistä kuin huolta kuvastavilta\nkasvoiltaan ei olisi voinut lukea hänen ajatuksiaan.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän luoden Gilbertiin kirkkaamman ja tarkkaavamman\nkatseen kuin tämä oli odottanutkaan, \"monsieur, oletteko todellakin\nniiden kirjojen tekijä, jotka ovat tehneet minuun niin syvän\nvaikutuksen?\"\n\n\"Olen, sire.\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kolmenkymmenenkahden, sire. Mutta tutkimukset ja onnettomuudet\nlisäävät ikää. Kohdelkaa minua vanhuksena.\"\n\n\"Miksi olette viipyneet näin kauan, ennenkuin olette tullut luokseni?\"\n\n\"Siksi, sire, ettei minun tarvinnut ääneen sanoa teidän\nmajesteetillenne sitä, minkä paljoa vapaammin ja helpoimmin sain\nlausutuksi kirjallisesti.\"\n\nLudvig XVI mietti.\n\n\"Eikö teillä ole muita syitä mainittavana?\" kysyi hän epäluuloisena.\n\n\"Ei, sire.\"\n\n\"Mutta olisihan, ellen väärin muista, eräiden erikoisten seikkojen\npitänyt teille todistaa, että olin teitä kohtaan suopea.\"\n\n\"Teidän majesteettinne puhuu varmaankin siitä jonkinmoisesta\nkohtaamisesta, jota rohkenin ehdottaa kuninkaalle, kun viisi vuotta\nsitten lähetettyäni ensimmäisen kirjani, pyysin asettamaan kynttilän\nlähelle ikkunaa kello kahdeksan aikaan illalla saadakseni tietää,\nettä kirjani oli luettu.\"\n\n\"Ja...\" äännähti kuningas tyytyväisenä.\n\n\"Ja määräpäivänä ja määrähetkenä ilmestyi kynttilä siihen paikkaan,\njohon olin rohjennut pyytää teitä sen asettamaan.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Ja sitten näin sitä kohotettavan ja laskettavan kolme kertaa\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Ja sitten luin nämä rivit _Gazettesta:_ 'Se, jota kynttilä on\nkolmasti kutsunut, voi tulla sen luokse, joka sen on kolmasti\nnostanut, ja hän saa palkkionsa.'\"\n\n\"Nuo sanat olivat todellakin ilmoituksessa\", vahvisti kuningas.\n\n\"Ja tässä on sanomalehtikin\", ilmoitti Gilbert ottaen taskustaan\nlehden, johon tämä ilmoitus oli painettu viisi vuotta sitten.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi kuningas, \"olen teitä kauan odotellut. Saavutte\nsilloin, kun olen lakannut teitä odottamasta. Tervetuloa, sillä\nsaavutte hyvien sotilaitten tavoin taisteluhetkenä.\"\n\nSitten hän jatkoi katsoen entistä tarkkaavammin Gilbertiin:\n\n\"Tiedättekö, että kuningas ei ole tottunut näkemään sen miehen\npysyvän loitolla, jota on odotellut viisi vuotta ja jolle on sanonut:\ntulkaa ottamaan palkkionne, mutta joka ei saavukaan?\"\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Miksi ette tullut, sanokaahan?\" kysyi Ludvig XVI.\n\n\"Koska en ansainnut mitään palkintoa, sire.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen\nmenestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan\nmaanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni,\ntyöskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon\narvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs.\"\n\n\"Tuo on puheenkäänne, -- teillä oli joku toinen syy.\"\n\nGilbert ei vastannut.\n\n\"Puhukaa, minä haluan sitä.\"\n\n\"Ehkä, sire, olette arvannut oikein.\"\n\n\"Eikö se ollut tämä?\" kysyi kuningas levottomana. \"Piditte tilannetta\nvakavana ja säästitte, itseänne.\"\n\n\"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on\narvannut oikein.\"\n\n\"Rakastan suoruutta\", sanoi kuningas, joka ei voinut salata\nhämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. \"Te siis\nennustitte kuninkaalle turmiota\", jatkoi Ludvig XVI, \"ja pelkäsitte\njoutuvanne liian keskelle raunioita.\"\n\n\"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn\nvaaraa.\"\n\n\"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin.\nVaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja\nmissä Necker on?\"\n\n\"Luullakseni likellä, ollakseen valmis noudattamaan teidän\nmajesteettinne määräyksiä.\"\n\n\"Sitä parempi, tarvitsen häntä\", sanoi kuningas huoaten.\n\"Politiikassa ei saa olla itsepäinen. Uskoo tekevänsä hyvin ja\ntekeekin pahoin, -- toimiikin hyvin, ja oikukkaat tapaukset\nturmelevat kaiken tuloksen; aikeet olivat hyvät ja kuitenkin huomaa\nerehtyneensä.\"\n\nKuningas huokasi jälleen. Gilbert riensi häntä auttamaan.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"teidän majesteettinne lausuu ajatuksensa hyvin\nselvästi. Mutta tänä hetkenä on nähtävä selvemmin tulevaisuuteen kuin\non koskaan ennen nähty.\"\n\nKuningas kohautti päätänsä, ja Gilbert huomasi, että hänen\nilmeettömät silmäkulmansa hiukan rypistyivät.\n\n\"Sire, suokaa minulle anteeksi\", virkkoi Gilbert, \"olen lääkäri. Kun\nvaara on suuri, olen lyhytsanainen.\"\n\n\"Panette siis suuren painon tämänpäiväiselle kapinalle?\"\n\n\"Se ei ole mikään kapina, sire, se on vallankumous.\"\n\n\"Ja haluatte minun ryhtyvän sovitteluihin noiden kapinallisten,\nnoiden murhaajien kanssa? Sillä hehän ovat väkivalloin ottaneet\nBastiljin, ja se on kapinaa; he ovat tappaneet Launayn, Losmen ja\nFlessellesin, ja se on murhaa.\"\n\n\"Tahtoisin teidän erottavan nämä asiat toisistaan, sire. Bastiljin\nvalloittajat ovat sankareita; Losmen, Launayn ja Flessellesin\nsurmaajat ovat murhamiehiä.\"\n\nKuningas punastui hiukan, ja tämä punastus katosi melkein samassa;\nhuulet tulivat kelmeiksi, ja muutama hikipisara kimalteli hänen\notsallaan.\n\n\"Olette oikeassa. Olette lääkäri tai oikeammin sanoen kirurgi, sillä\nte leikkaatte verekseltä. Mutta palatkaamme meihin. Kutsuttehan\nitseänne tohtori Gilbertiksi, eikö niin? Ainakin sitä nimeä olette\nkäyttänyt kirjoissanne.\"\n\n\"Sire, olen hyvin onnellinen siitä, että teidän majesteetillanne\non niin hyvä muisti, vaikka oikeastaan olen väärässä, kun tästä\nylpeilen.\"\n\n\"Miksikä?\"\n\n\"Koska nimeni on mainittu teidän majesteettinne kuullen ihan\näskettäin.\"\n\n\"En ymmärrä teitä.\"\n\n\"Kuusi päivää sitten jouduin vangiksi ja Bastiljiin. Olen kuullut\nsanottavan, ettei mitään tärkeätä vangitsemista panna täytäntöön\nkuninkaan siitä tietämättä.\"\n\n\"Te Bastiljissa!\" virkahti kuningas kummastuen.\n\n\"Tässä on todistukseni siitä, sire. Kun kuusi päivää sitten, niinkuin\nminulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, kuninkaan\nmääräyksestä jouduin vankilaan, olen tänään kansan armosta sieltä\npäässyt.\"\n\n\"Tänäänkö?\"\n\n\"Niin, sire. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut kanuunain\npauketta?\"\n\n\"Olen yllä.\"\n\n\"Se avasi vankilani.\"\n\n\"Olisin tyytyväinen siitä\", jupisi kuningas, \"ellei kanuunoita olisi\nsamalla suunnattu kuningasvaltaakin kohden.\"\n\n\"Oh, sire, älkää tehkö vankilasta periaatteen tunnuskuvaa. Sanokaa\npikemmin, että olette tyytyväinen Bastiljin valloittamisesta, sillä\ntästälähin ei enää tehdä sellaista vääryyttä, jonka alaiseksi minä\nolen joutunut, kuninkaan tietämättä.\"\n\n\"Mutta onhan vangitsemisellanne ollut jokin syy?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni, sire. Palatessani Ranskaan jouduin vangiksi ja\nsitten tyrmään, siinä kaikki.\"\n\n\"Sanokaahan\", lausui Ludvig XVI säveästi, \"etteköhän ole hiukan\nitsekäs tullessanne minulle puhumaan itsestänne nyt, kun pitäisi\npuhua minusta?\"\n\n\"Sire, minun täytyy vain saada teidän majesteettinne vastaus yhteen\nkysymykseen.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Onko teidän majesteettinne vai eikö ole millään tavoin osallinen\nvangitsemiseeni?\"\n\n\"En tiennyt paluustanne Ranskaan.\"\n\n\"Olen onnellinen kuullessani tämän vastauksen, sire. Voin siis\navoimesti sanoa, että teidän majesteettinne vaikutusta on käytetty\nväärin siinä, missä tapahtuu väärinkäytöstä. Ja jos joku sellaista\nepäilee, voin mainita itseni esimerkkinä.\"\n\nKuningas hymyili.\n\n\"Lääkärinä\", sanoi hän, \"panette voidetta haavaan.\"\n\n\"Sire, tarjoon sitä molemmin käsin. Ja jos teidän majesteettinne\ntahtoo, niin parannan tuon haavan, -- sen vakuutan.\"\n\n\"Epäilemättä tahdon.\"\n\n\"Mutta teidän tulee tahtoa sitä oikein lujasti, sire.\"\n\n\"Minä lupaan tahtoa lujasti.\"\n\n\"Ennenkuin menette pitemmälle, sire, lukekaa nämä rivit, jotka ovat\nkirjoitetut vangitsemisluettelon reunaan\", sanoi Gilbert.\n\n\"Mitkä rivit?\" kysyi kuningas levottomana.\n\n\"Katsokaa.\"\n\nGilbert ojensi kuninkaalle paperin. Kuningas luki: \"Kuningattaren\nvaatimuksesta...\"\n\nHän rypisti silmäkulmiaan.\n\n\"Kuningattaren!\" sanoi hän. \"Oletteko jotenkin joutunut kuningattaren\nepäsuosioon?\"\n\n\"Olen varma siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar tuntee minut\nvielä huonommin kuin teidän majesteettinne.\"\n\n\"Mutta olette toki tehnyt jonkun rikoksen; eihän Bastiljiin joudu\nsyyttä suotta.\"\n\n\"Näyttää joutuvan, koska juuri pääsin sieltä.\"\n\n\"Mutta herra Necker lähettää teidät minun luokseni, ja\nvangitsemiskäskyn alla oli hänen nimensä?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Selittäkää siis paremmin. Muistelkaa entistä elämäänne. Ehkä siellä\non jokin kohta, jonka itsekin olette unohtanut.\"\n\n\"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma\nsiitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti\ntehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja\nWashingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään\nvääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa\nhaavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa\njokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska\nJumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta\nihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni\npotilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina\nollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut\nviisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt\nuseimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet\nkättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon\nteille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin\nRanskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää.\"\n\n\"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja\nkirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa.\"\n\n\"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen\najatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta.\"\n\nKuningas vaikeni.\n\n\"Sire\", jatkoi Gilbert, \"nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä\nhaavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen\nteidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu.\"\n\n\"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että\nvangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?\"\n\n\"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut.\"\n\n\"Siinä näette itse\", sanoi Ludvig iloissaan.\n\n\"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa\nhän samalla käskee.\"\n\n\"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!\"\n\n\"Tässä se on, sire\", sanoi Gilbert, \"katsokaa!\"\n\nJa hän ojensi vangitsemiskäskyn.\n\n\"Kreivitär de Charny!\" huudahti kuningas. \"Hänkö teidät\non toimittanut vankeuteen! Mutta mitä pahaa olette tehnyt\nkreivitär-paralle?\"\n\n\"En edes tunne sitä naista, sire.\"\n\nLudvig painoi kädellään otsaansa.\n\n\"Charny!\" mutisi hän; \"Charny: lempeys, hyvyys, siveys itse!\"\n\n\"Siinä näette, sire\", sanoi Gilbert nauraen, \"että nuo kolme\nkirkollista hyvettä ovat toimittaneet minut Bastiljiin.\"\n\n\"Minä tahdon tästä päästä selville\", päätti kuningas.\n\nHän veti kellonnauhasta.\n\nPalvelija tuli sisään.\n\n\"Katsokaa, onko kreivitär de Charny kuningattaren luona\", käski\nLudvig.\n\n\"Sire\", vastasi palvelija, \"kreivitär meni juuri äsken gallerian\nkautta. Hän on astumassa vaunuihinsa.\"\n\n\"Juoskaa hänen järjestään\", sanoi Ludvig, \"ja pyytäkää häntä tulemaan\ntyöhuoneeseeni erään tärkeän asian vuoksi.\"\n\nSitten hän kääntyi Gilbertin puoleen.\n\n\"Sitäkö tahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, sire\", vastasi Gilbert, \"ja olen teidän majesteetillenne\ntuhannesti kiitollinen.\"\n\n\n\n\nXXIII\n\nKREIVITÄR DE CHARNY\n\n\nKun palvelija läksi kutsumaan kreivitär de Charnytä, vetäytyi Gilbert\nerään ikkunan syvennykseen.\n\nKuningas asteli salissa, milloin ajatellen valtiollisia asioita,\nmilloin Gilbertin itsepintaisuutta. Tahtomattaan hän oli tämän miehen\nvaikutuksen alainen hetkenä, jona hänen ei olisi pitänyt ajatella\nmuuta kuin uutisten saamista Pariisista.\n\nÄkkiä työhuoneen ovi avautui. Palvelija ilmoitti kreivitär de\nCharnyn, ja yhteen vetämiensä verhojen raosta Gilbert näki naisen,\njonka väljän silkkihameen laahus kahisi ovenpuoliskojen välissä.\n\nTällä naisella oli sen ajan muodin mukainen puku. Röijy oli harmaata\nsilkkiä, jossa oli monivärisiä raitoja, hame samanlainen, ja kaulassa\noli pitkä huivi, joka rinnalla meni ristiin ja oli sidottu taakse,\nniin että komea ja täyteläinen povi esiintyi edukseen.\n\nPieni hattu oli sirosti asetettu korkean tukkalaitteen päälle,\nkorkeakantaiset kengät paljastivat kauniin nilkan, kädessään hän\npiti hienoa keppiä, jonka nupilla hansikoidun käden hoikat, pitkät,\ntäydellisesti ylhäiset sormet leikkivät. Tällainen oli Gilbertin\nkiihkeästi odottama henkilö, joka astui Ludvig XVI:n eteen.\n\nKuningas läheni muutaman askeleen häntä kohden.\n\n\"Aiotte kai poistua, kreivitär?\"\n\n\"Niin, sire\", vastasi kreivitär, \"olin juuri astumassa vaunuihini,\nkun sain kuulla teidän majesteettinne käskyn.\"\n\nTämän soinnukkaan äänen kuullessaan tunsi Gilbert korvissaan kovaa\nkohinaa. Veri syöksyi äkkiä hänen poskiinsa; hänen ruumiinsa värisi.\n\nHän astui vaistomaisesti muutaman askeleen piilopaikastaan, missä oli\nverhojen taakse kätkettynä.\n\n\"Hän\", sopersi hän, \"hän... Andrée!\"\n\n\"Madame\", jatkoi kuningas, joka ei ollut sen paremmin kuin\nkreivitärkään huomannut varjossa olevan Gilbertin mielenliikutusta,\n\"olen pyytänyt teitä saapumaan luokseni, saadakseni selon eräästä\nasiasta.\"\n\n\"Olen valmis vastaamaan teidän majesteetillenne.\" Kuningas kumartui\nGilbertiin päin kuin varoittaakseen tätä. Tohtori käsitti, että vielä\nei ollut tullut se hetki, jolloin hänen oli astuttava esiin, ja\nperäytyi verhojen suojaan.\n\n\"Kahdeksan tai kymmenen päivää sitten\", sanoi kuningas, \"kirjoitti\nparooni de Necker vangitsemiskäskyn...\"\n\nGilbert kiinnitti katseensa Andréehen verhojen tuskin huomattavasta\nraosta. Nuori nainen oli kalpea, kiihoittunut, levoton, kuin salaisen\ntaikavoiman vallassa, jota hän ei itsekään aavistanut.\n\n\"Kuulettehan, mitä sanon, kreivitär?\" jatkoi Ludvig XVI nähdessään\nkreivitär de Charnyn hidastelevan.\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä aion sanoa, ja voitteko vastata kysymykseeni?\"\n\n\"Koetan muistaa\", sanoi Andrée.\n\n\"Sallikaa minun auttaa muistianne, kreivitär. Te pyysitte\nvangitsemiskäskyä, ja kuningatar vahvisti sen.\"\n\nKreivitär ei vastannut; sen sijaan hän vaipui yhä enemmän tuohon\nkuumeiseen sieluntilaan, joka näytti irroittavan hänet todellisesta\nelämästä.\n\n\"Mutta vastatkaahan toki\", tiukkasi kuningas, joka alkoi käydä\nkärsimättömäksi.\n\n\"Se on totta\", vastasi hovinainen vapisten, \"se on totta. Olen\nkirjoittanut tuon kirjelmän, ja hänen majesteettinsa kuningatar on\nsen vahvistanut.\"\n\n\"Ilmaiskaa minulle siis se rikos, jonka vuoksi se mies joutui\nsellaisen toimenpiteen alaiseksi?\"\n\n\"Sire\", lausui Andrée, \"en voi ilmoittaa hänen rikostansa, mutta sen\nvoi sanoa, että hänen syyllisyytensä oli suuri.\"\n\n\"Ette siis voi sitä ilmaista minulle?\"\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Kuninkaalle?\"\n\n\"En. Teidän majesteettinne antakoon sen minulle anteeksi; minä en voi\nsitä tehdä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa sanotte sen hänelle itselleen\", päätti kuningas,\n\"sillä sitä, minkä epäätte kuningas Ludvig XVI:lta, ette voi kieltää\ntohtori Gilbertilta.\"\n\n\"Tohtori Gilbertilta!\" huudahti Andrée; \"hyvä Jumala, missä hän siis\non?\"\n\nKuningas väistyi antaakseen tietä Gilbertille. Verhot avautuivat, ja\nGilbert astui esiin melkein yhtä kalpeana kuin Andrée.\n\n\"Tässä hän on\", virkkoi kuningas.\n\nNähdessään Gilbertin kreivitär horjui. Hänen jalkansa huojuivat.\nHän hoippui taapäin kuin pyörtymäisillään, eikä pysynyt pystyssä\nmuutoin kuin nojautumalla tuolinselkään. Hän oli melkein turtunut,\nälynvoimiltaan puutunut kuin Eurydike sinä hetkenä, jolloin käärmeen\nmyrkky tunki hänen sydämeensä.\n\n\"Madame\", lausui Gilbert kumartuen nöyrän kohteliaasti, \"sallikaa\nminun kerrata, kysymys, jonka hänen majesteettinsa teille teki.\"\n\nAndréen huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut niiltä.\n\n\"Mitä olen tehnyt teille, jotta hankkimanne määräyksen nojalla\nheitätitte minut kamalaan vankeuteen?\"\n\nTämän äänen kuullessaan Andrée ponnahti kuin olisi tuntenut sydämensä\nkudoksien repeytyvän. Sitten hän äkkiä vastasi luoden Gilbertiin\nkylmän silmäyksen:\n\n\"Minä en tunne teitä, monsieur!\"\n\nMutta hänen tätä virkkaessaan oli Gilbert katsellut kreivitärtä\nniin voimakkaasti, karkaissut silmänsä sellaisella sähköisellä\nrohkeudella, että kreivitär painoi katseensa alas ja hänen silmiensä\nhehku sammui.\n\n\"Kreivitär\", huomautti kuningas ystävällisesti moittien, \"näettehän\nminne johtaa tämä nimikirjoituksen liiallinen käyttäminen. Tässä\non herrasmies, jota ette laisinkaan tunne, -- tunnustattehan sen\nitsekin, -- suuri käytännöllinen parantaja, etevä lääkäri, mies, jota\nette voi mistään moittia...\"\n\nAndrée kohotti päätänsä ja loi Gilbertiin kuninkaallista\nhalveksumista säkenöivän katseen. Mutta toinen pysyi tyynenä ja\nylpeänä.\n\n\"Sanon siis\", jatkoi kuningas, \"että kun teillä ei ollut mitään\ntohtori Gilbertiä vastaan, niin vainotessanne toista henkilöä\nosasittekin syyttömään. Kreivitär, siinä teitte pahasti.\"\n\n\"Sire!\" lausui Andrée.\n\n\"Oh\", sanoi kuningas, joka pelkäsi pahoittavansa vaimonsa suosikin\nmieltä, \"tiedän, että teillä on hyvä sydän ja että jos jotakuta\nvainositte vihallanne, niin hän ansaitsi sen; mutta ymmärrättehän,\nettä vastaisuudessa ei saa tällaista erehdystä tapahtua.\"\n\nSitten hän pitkitti kääntyen Gilbertin puoleen:\n\n\"Minkä sille mahtaa, siihen on enemmän aika kuin ihmiset syypää.\nOlemme syntyneet keskellä turmelusta ja kuolemme keskellä sitä, mutta\ntahdomme edes puhdistaa tulevaisuuden jälkimaailmaa varten, ja toivon\nteidän, tohtori Gilbert, auttavan minua siinä.\"\n\nJa Ludvig vaikeni arvellen sanoneensa jo riittävästi molempien\nriitapuolueiden mieliksi.\n\nKuningas-parka! Jos hän olisi sellaisen lauseen virkkanut\nKansalliskokouksessa, olisi hänelle taputettu käsiä ja hänen sanansa\nolisivat seuraavana päivänä olleet painettuina kaikkiin hovin\nlehtiin. Mutta nämä kiivaat vihaajat eivät paljoakaan välittäneet\nhänen sovittavasta filosofiastaan.\n\n\"Teidän majesteettinne luvalla\", sanoi Gilbert, \"pyydän rouva\nkreivitärtä kertaamaan sen, mitä hän jo äsken sanoi, ettei hän muka\ntunne minua.\"\n\n\"Kreivitär\", sanoi kuningas, \"tahdotteko tehdä, mitä tohtori pyytää?\"\n\n\"Minä en tunne tohtori Gilbertiä\", vakuutti Andrée lujalla äänellä.\n\n\"Mutta tunnette kai samannimisen henkilön, jonka rikos painaa minun\nelämääni?\"\n\n\"Tunnen\", sanoi Andrée, \"ja pidän häntä kurjana konnana.\"\n\n\"Sire, minun ei sovi kuulustella rouva kreivitärtä\", sanoi Gilbert.\n\"Mutta suvaitkaahan kysyä, mitä se mies on tehnyt.\"\n\n\"Kreivitär, ettehän toki voi kieltäytyä vastaamasta niin oikeutettuun\nkysymykseen?\"\n\n\"Mitä hän on tehnyt\", sanoi Andrée. \"Epäilemättä kuningatar sen\ntietää, koska hän kirjoituksellaan vahvisti vangitsemispyyntöni.\"\n\n\"Mutta\", muistutti kuningas, \"eihän riitä, että kuningatar on asiasta\nvakuutettu; minunkin pitää olla vakuutettu. Kuningatar on kuningatar,\nmutta minä olen kuningas.\"\n\n\"No niin, sire, vangitsemiskäskyssä mainittu Gilbert on kuusitoista\nvuotta sitten tehnyt kamalan rikoksen.\"\n\n\"Teidän majesteettinne suvaitkoon kysyä rouva kreivittäreltä minkä\nikäinen se mies tänä hetkenä on.\"\n\nKuningas kertasi kysymyksen.\n\n\"Kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenkahden vanha\", sanoi Andrée.\n\n\"Sire\", vastasi Gilbert, \"jos rikos on tehty kuusitoista vuotta\nsitten, niin sitä ei tehnyt mies, vaan lapsi, ja jos kuudentoista\nvuoden kuluessa mies on sovittanut lapsen rikoksen, niin eikö sitä\nmiestä kohtaan voisi osoittaa hiukan lempeämielisyyttä?\"\n\n\"Mutta, herra tohtori\", kysyi kuningas, \"te siis tunnette tuon\nkyseessä olevan Gilbertin?\"\n\n\"Tunnen kyllä, sire\", vastasi Gilbert.\n\n\"Eikä hän ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon yhden\nnuoruudessaan?\"\n\n\"Minun tietääkseni ei sen päivän jälkeen, jona hän teki tuon -- en\nsano erehdyksen, sire, sillä olen ankarampi, vaan rikoksen, kellään\nkoko maailmassa ole ollut syytä häntä soimata mistään.\"\n\n\"Ei, ellei siksi lasketa sitä, että hän on kastanut kynänsä myrkkyyn\nja sepittänyt katalia kirjoja.\"\n\n\"Sire, kysykää kreivittäreltä\", esitti Gilbert, \"eikö koko\nvangitsemiseni perussyynä ollut antaa tilaisuus miehen vihollisille\ntai viholliselle saada käsiinsä muuan lipas, jossa on eräälle\nylhäiselle -- hovinaiselle -- arveluttavia papereita?\"\n\nAndrée vapisi kiireestä kantapäähän asti.\n\n\"Monsieur!\" mutisi hän.\n\n\"Kreivitär, mikä se lipas on?\" kysyi kuningas, joka oli huomannut\nkreivittären kalpeuden ja vapisemisen.\n\n\"Madame\", sanoi Gilbert, joka tunsi olevansa tilanteen valtias, \"pois\nkaikki kiertely ja peittely. Jo riittävät nämä valheet. Minä olen se\nrikollinen Gilbert, kirjojen sepittäjä Gilbert, lippaan omistaja. Te\nolette se ylhäinen nainen, hovinainen. Otan kuninkaan tuomariksi.\nSuostukaa siihen, ja me sanomme tuomarillemme, kuninkaalle,\nJumalalle, sanomme kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, ja hän\ntuomitkoon siihen asti, kunnes Jumala tuomitsee.\"\n\n\"Sanokaa mitä tahdotte\", lausui kreivitär, \"minä en voi mitään sanoa,\nsillä minä en tunne teitä.\"\n\n\"Ettekä tunne sitä lipastakaan?\"\n\nKreivitär puristi kätensä nyrkkiin ja puri huuliaan, niin että niistä\nvuoti verta.\n\n\"En\", sanoi hän, \"yhtä vähän kuin teitäkään.\"\n\nMutta ponnistaessaan voimiansa lausuakseen nämä sanat hän horjui\nniinkuin maanjäristyksen aikana kuvapatsas jalustallaan.\n\n\"Madame\", virkkoi Gilbert, \"olkaa varuillanne, olen sen miehen\noppilas, jota nimitettiin Josef Balsamoksi. Teihin saamansa\nvaikutusvallan hän on luovuttanut minulle. Ensimmäisen kerran,\nvastaatteko minulle? Missä se lipas on?\"\n\n\"En\", sanoi kreivitär selittämättömän mielenkuohunnan vallassa ja\naikoen syöksyä huoneesta pois. \"En, en, en!\"\n\n\"Siis!\" sanoi Gilbert kalveten vuorostaan ja nostaen uhkaavana\nkätensä. \"Siis rautainen luonne, timanttisydän, taivu, halkea,\nmurskaannu tahtoni voiman vaikutuksesta! Etkö siis tahdo puhua,\nAndrée?\"\n\n\"En, en!\" huusi kreivitär kuin mielettömänä. \"Auttakaa minua, sire,\nauttakaa!\"\n\n\"Sinä puhut vielä\", vakuutti Gilbert, \"eikä kukaan, ei kuningas,\nei Jumala, riistä sinua minun vallastani! Sinä puhut vielä, sinä\navaat sielusi tämän yksinäisen hetken korkealle kuuntelijalle. Ja\nkaiken sen, mikä piiloutuu omantuntosi laskoksiin, kaikki, mitä\nJumala yksinään voi lukea sielusi pimennoista, kaiken sen hän, joka\nnyt kieltäytyy, ilmoittaa itse teille, sire. Nukkukaa, kreivitär de\nCharny, nukkukaa ja puhukaa; minä tahdon!\"\n\nTuskin olivat nämä sanat kaikuneet kun kreivittären aloittama\nkirkaisu jäi kesken; hän ojensi käsivartensa ja tuntien jalkojensa\npettävän etsi tukea, jolloin hän kuin turvapaikkaan kaatui kuninkaan\nsyliin. Kuningas vapisi itsekin ja vei hänet istumaan nojatuoliin.\n\n\"Olen kyllä kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta en milloinkaan\nole tätä nähnyt\", sanoi Ludvig XVI. \"Tämä hänen unensa lienee\nmagneettista unta, eikö olekin?\"\n\n\"On, sire. Tarttukaa kreivittären käteen ja kysykää häneltä, miksi\nhän toimitti minut vankeuteen\", sanoi Gilbert.\n\nLudvig XVI oli sekaisin tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja hän\nastui pari askelta eteenpäin, ollakseen varma siitä, ettei hän\nitsekin nukkunut ja ettei näkemänsä ollut mitään unta. Ja sitten hän\ninnostui kuin laskutieteilijä uuden tehtävän suorittamiseen, lähestyi\nkreivitärtä ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Tunnustakaahan, kreivitär\", sanoi hän, \"että toimititte tohtori\nGilbertin vankilaan.\"\n\nMutta vaikka kreivitär olikin unessa, niin hän ponnisti vielä\nvoimansa, riisti kätensä irti kuninkaan kädestä ja huusi täydellä\nvoimalla:\n\n\"En, minä en puhu.\"\n\nKuningas katsoi Gilbertiin kuin kysyäkseen, kumpaisen tahto tässä\npääsisi voitolle.\n\nGilbert hymyili.\n\n\"Ettekö aio puhua?\" sanoi hän.\n\nJa kiinnittäen katseensa nukkuvaan Andréehen hän astui pari askelta\nnojatuolia kohden.\n\nAndrée vavahti.\n\n\"Ettekö aio puhua?\" jatkoi hän ja astui toisen askeleen, jolloin\nvälimatka hänen ja Andréen välillä yhä pieneni.\n\nAndrée ponnisti viimeisen kerran kaikki voimansa, ja hänen ruumiinsa\njäykistyi.\n\n\"Ettekö aio puhua\", sanoi Gilbert astuen kolmannen askeleen, jolloin\nhän tuli Andréen viereen ja ojensi kätensä tämän pään päälle. --\n\"Ettekö aio puhua!\"\n\nAndréen ruumis vääntyi kovien kouristusten vallassa.\n\n\"Olkaa varuillanne\", huudahti Ludvig XVI, \"olkaa varuillanne, te\nsurmaatte hänet.\"\n\n\"Älkää pelätkö, sire, olen tekemisissä ainoastaan sielun kanssa.\nSielu taistelee, mutta taipuu viimein.\"\n\nSitten hän laski kätensä alemmaksi.\n\n\"Puhukaa!\" käski hän.\n\nAndrée ojensi kätensä, teki liikkeen hengittääkseen, niinkuin olisi\npneumaattisen koneen puserruksessa.\n\n\"Puhukaa!\" sanoi Gilbert uudelleen ja painoi kätensä vielä alemmaksi.\n\nNäytti siltä kuin kaikki nuoren naisen lihakset olisivat\npingoituksesta katkeamaisillaan. Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen,\nja suonenvedon alkuväristys ilmeni kautta ruumiin.\n\n\"Tohtori, tohtori!\" pyysi kuningas. \"Olkaa varuillanne!\"\n\nMutta tämä ei kuunnellut, antoi vain kätensä vaipua alas ja kosketti\nsen peukalolla kreivittären päälakea.\n\n\"Puhukaa!\" sanoi hän. \"Minä vaadin!\"\n\nTuntiessaan tämän käden kosketuksen Andrée huokasi syvään; hänen\nkätensä vaipuivat sivulle. Taapäin taipunut pää hervahti eteenpäin\nja vaipui hiljaa rintaa kohden, runsaiden kyynelten virratessa\nsuljettujen silmäluomien alta.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" sopersi hän.\n\n\"Kutsukaa vain Jumalaa avuksenne. Se, joka toimii Jumalan nimessä, ei\nkammoksu Jumalaa.\"\n\n\"Oi, kuinka minä teitä vihaan!\" sanoi kreivitär.\n\n\"Vihatkaa vain, kunhan puhutte!\"\n\n\"Sire, sire!\" huudahti Andrée, \"sanokaa hänelle, että hän polttaa,\nettä hän tuhoo, että hän surmaa minut!\"\n\n\"Puhukaa!\" sanoi Gilbert.\n\nSitten hän viittasi kuningasta tekemään kysymykset.\n\n\"Siis, kreivitär, se henkilö, jonka tahdoitte vangituttaa ja joka\nvangittiin, oli todellakin tohtori?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eikä siis tapahtunut mitään erehdystä tai sekaannusta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja se lipas?\" kysyi kuningas.\n\n\"Onko se siis jätettävä hänen huostaansa?\" sopersi kreivitär.\n\nGilbert ja kuningas katsoivat toisiinsa.\n\n\"Oletteko ottanut sen?\" lausui Ludvig XVI.\n\n\"Lähetin toiset ottamaan.\"\n\n\"Oho!\" sanoi kuningas unohtaen kaikki hovisäännöt ja polvistuen\nAndréen eteen. \"Kertokaa minulle kaikki. Te siis lähetitte toiset\nottamaan.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minne ja kuinka?\"\n\n\"Olin saanut tietää, että tuo Gilbert, joka on käynyt Ranskassa jo\nkaksi eri kertaa, aikoi tulla kolmannen kerran, jäädäkseen tänne.\"\n\n\"Mutta lipas?\" tiukkasi kuningas.\n\n\"Sain poliisipäälliköltä, herra de Crosnelta kuulla, että hän viime\nmatkallaan oli ostanut tiluksia Villers-Cotteretsin lähettyviltä ja\nettä hänen vuokratilallisensa nautti hänen täyttä luottamustaan, ja\narvelin silloin lippaan olevan sen miehen luona.\"\n\n\"Kuinka sitä voitte aavistaa?\"\n\n\"Kävin Mesmerin luona. Annoin vaivuttaa itseni uneen, ja minä näin\nsen.\"\n\n\"Ja se oli...?\"\n\n\"Suuressa kaapissa, talon alikerrassa, liinatavaroitten alla\npiilossa.\"\n\n\"Ihmeellistä!\" sanoi kuningas. \"Entä sitten? Entä sitten?\"\n\n\"Palasin herra de Crosnen luo, joka kuningattaren kehoituksesta antoi\nkäytettäväkseni taitavimman apulaisensa.\"\n\n\"Mikä sen apulaisen nimi oli?\" kysyi Gilbert.\n\nAndrée vapisi kuin tulikuuman raudan koskettamana.\n\n\"Kysyn teiltä hänen nimeään\", toisti Gilbert.\n\nAndrée koetti vastustella.\n\n\"Hänen nimensä, tahdon sen tietää!\" sanoi tohtori.\n\n\"Pas-de-Loup\", vastasi kreivitär.\n\n\"Mitä sitten tapahtui?\" kysyi kuningas.\n\n\"Eilisaamuna se mies sieppasi lippaan. Siinä kaikki.\"\n\n\"Ei, siinä ei vielä ole kaikki\", sanoi Gilbert. \"Nyt on kuninkaalle\nilmaistava, missä lipas on?\"\n\n\"Te kysytte liian paljon\", sanoi Ludvig XVI.\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Mutta voimmehan sen saada tietää tuolta Pas-de-Loupilta tai herra de\nCrosnelta...\"\n\n\"Me saamme kaikki tietää paremmin ja pikemmin kreivittären kautta...\"\n\nSuonenvedon tapaisesti Andrée puristi hampaansa yhteen, niin että ne\nolivat taittumaisillaan, epäilemättä täten koettaakseen estää sanoja\nkirpoamasta huuliltaan.\n\nKuningas huomautti tästä kouristusliikkeestä tohtorille.\n\nGilbert hymyili, kosketti peukalollaan ja etusormellaan Andréen\nkasvojen aliosaa, ja heti kaikki lihakset veltostuivat.\n\n\"Sanokaa ensiksi, rouva kreivitär, kuninkaalle, että se lipas oli\ntohtori Gilbertin oma.\"\n\n\"Se oli hänen, se oli hänen\", myönsi nukkuva raivoissaan.\n\n\"Ja missä se tänä hetkenä on?\" kysyi Gilbert. \"Puhukaa pian, sillä\nkuninkaalla ei ole aikaa odottaa.\"\n\nAndrée epäröi hiukan.\n\n\"Pas-de-Loupin luona\", sanoi hän.\n\nGilbert huomasi tämän heikon epäröimisen,\n\n\"Te valehtelette!\" huudahti hän, \"tai oikeammin sanoen, te yritätte\nvalehdella. Missä on lipas? Tahdon sen tietää!\"\n\n\"Minun asunnossani Versaillesissa\", sanoi Andrée puhjeten itkemään,\nkoko ruumiinsa hermostuneesti vapistessa. \"Minun luonani, missä\nPas-de-Loup odottaa minua sopimuksen mukaan tänä iltana kello\nyksitoista.\"\n\n\"Kello löi kaksitoista.\"\n\n\"Ja hän odottaa yhä?\"\n\n\"Odottaa.\"\n\n\"Missä huoneessa hän on?\"\n\n\"Hänet on viety salonkiin.\"\n\n\"Missä paikassa salonkia hän on?\"\n\n\"Hän seisoo nojaten lieteen.\"\n\n\"Ja lipas?\"\n\n\"On pöydällä hänen edessään. Oi!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jouduttakaamme hänet pois. Herra de Charny, jonka piti palata\nvasta huomenna, palaakin tänä yönä levottomana viimeisten tapausten\njohdosta. Näen hänet. Hän on Sèvresissä. Jouduttakaa hänet pois,\njotta kreivi ei tapaa häntä kotona.\"\n\n\"Teidän majesteettinne kuulee. Missä asuu kreivitär Versaillesissa?\"\n\n\"Missä asutte, kreivitär?\"\n\n\"Reinen bulevardin varrella, sire.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne kuuli. Tuo lipas kuuluu minulle.\nMäärääkö kuningas, että se on annettava minulle?\"\n\n\"Heti paikalla.\"\n\nJa kuningas veti verhon kreivittären eteen, jotta kukaan ei näkisi\nhäntä, kutsui palveluksessa olevan upseerin ja antoi hiljaa hänelle\nmääräyksen.\n\n\n\n\nXXIV\n\nKUNINKAALLISTA FILOSOFIAA\n\n\nTällä tavoin kuningas, jonka valtaistuinta alamaiset yrittivät\nkaataa, oli uteliaana tiedemiehenä kiintynyt tarkastamaan fyysillistä\nerikoisilmiötä juuri samaan aikaan, kun kaikessa vakavuudessaan\nkehittyivät Ranskan tärkeimmät valtiolliset ilmiöt, kuningasvallan\nmuuttuessa kansanvallaksi. Jos aikakauden viisaat miehet, jotka\nkolmen kuukauden ajan olivat koettaneet ratkaista vaikeita\npäätelmiään, olisivat nähneet kuninkaan unohtavan itsensä keskellä\nvaarallisinta myrskyä, niin he varmasti olisivat hymyilleet.\n\nKapinan riehuessa Ludvig unohti päivän peloittavat tapahtumat,\nBastiljin kukistumisen, Flessellesin, Launayn, ja Losmen murhaamisen,\nKansalliskokouksen, joka oli valmistautunut nousemaan kuningastansa\nvastaan. Lugvig vaipui yksityisiä asioita koskeviin mietelmiin, ja\ntämä kumman outo näkemys häivytti hänen muististaan hallituksen\nsyvimmät asiat.\n\nNiinpä hän annettuansa upseerilleen määräyksen palasi Gilbertin\nluo, joka vetäytyi loitommalle kreivittärestä vapauttaakseen hänet\nsuonenvetoisen somnambulismin sijasta rauhalliseen uneen.\n\nVähän ajan päästä kreivitär hengitti tyynesti ja tasaisesti kuin\nlapsi. Silloin Gilbert yhdellä ainoalla käden liikkeellä avasi hänen\nsilmänsä ja vaivutti hänet haltioitumistilaan.\n\nSilloin sai koko loistossaan nähdä Andréen ihmeellisen kauneuden.\nKaikki häiritsevät maalliset seikat olivat kadonneet; veri, joka\nhetkeksi oli tulvehtinut hänen kasvoilleen ja punannut posket,\npalasi sydämeen, jonka lyönnit kävivät tasaisiksi. Kasvot olivat\nkalvenneet, mutta se oli itämaisten kaunotarten kalpeutta. Silmät\nolivat tavallista enemmän auki, katse oli kääntynyt taivasta kohti,\nja silmäterä ui loistavassa valkuaisessa. Sieraimet olivat hiukan\nauki ja näyttivät hengittävän tavallista puhtaampaa ilmaa. Huulet,\njoissa puna oli säilynyt, vaikkakin se oli kadonnut poskilta, olivat\nhiukan raollaan, ja niiden välistä näkyi helmikirkas hammasrivi,\njonka loistoa lisäsi niiden kosteus.\n\nPää oli taipunut hiukan taaksepäin sanomattoman viehkeästi, melkein\nenkelimäisen kauniisti.\n\nOlisi luullut, että tämä katse, jonka kirkkautta lisäsi sen\nliikkumattomuus, tunkeutui Jumalan valtaistuimen luokse.\n\nKuningas oli kuin lumottu. Gilbert käänsi päänsä huoaten syrjään.\nHän ei ollut voinut välttää kiusausta, vaan oli antanut Andréelle\ntämän melkein yliluonnollisen kauneuden. Ja nyt hän Pygmalionin\ntavoin, Pygmalionia onnettomampana, sillä hän tiesi kauniin patsaansa\ntunteettomaksi, kauhistui omaa luomustaan.\n\nHän teki liikkeen Andréeta kohti, kääntymättäkään häneen päin, ja\nsilmät sulkeutuivat heti.\n\nKuningas pyysi Gilbertiä selittämään tätä ihmeellistä tilaa, jolloin\nsielu irtaantuu ruumiista ja leijailee vapaana, onnellisena,\njumalaisena kaikkien maallisten surkeuksien yläpuolella.\n\nGilbert osasi todella etevien henkilöiden tavoin lausua ne sanat,\njotka keskinkertaisille ovat niin perin vaikeita: \"Minä en tiedä.\"\nHän tunnusti kuninkaalle oman tietämättömyytensä. Oli tapahtunut\nilmiö, jota hän ei voinut selittää. Ilmiö oli olemassa, mutta ilmiön\nselitystä ei ollut olemassa.\n\n\"Tohtori\", sanoi kuningas, \"tässä on jälleen sellainen salaisuus,\njonka selvityksen luonto on säilyttänyt tuleville sukupolville ja\njoka kerran kirkastuu samoin kuin monet muut ongelmat, joita on\npidetty selvittämättöminä. Me sanomme niitä salaisuuksiksi, mutta\nesi-isämme olisivat puhuneet taikuudesta tai loihtimisesta.\"\n\n\"Niin sire\", vastasi Gilbert hymyillen, \"ja minut olisivat\ntietämättömät tiedemiehet ja uskottomat papit Grève-torilla\npolttaneet väärinkäsitetyn uskonnon kunniaksi.\"\n\n\"Ja kenen johdolla olette tätä tiedettä tutkinut?\" kysyi kuningas.\n\"Mesmerinkö?\"\n\n\"Sire\", vastasi Gilbert, \"olen nähnyt nämä ilmiöt kymmenen vuotta\nennen Mesmerin tuloa Ranskaan.\"\n\n\"Sanokaahan, oliko se Mesmer, joka sai koko Pariisin kuohuksiin,\nilvehtijä vai eikö? Minun mielestäni te menettelette\nyksinkertaisemmin kuin hän. Olen kuullut Deslonin ja Puységurin\nselittävän kokeilujaan. Tiedättehän, mitä kaikkea tästä asiasta on\npuhuttu, sekä jonninjoutavaa että järkevää.\"\n\n\"Sire, olen seurannut tätä väittelyä kokonaisuudessaan.\"\n\n\"Sanokaahan, mitä ajattelette tuosta kuuluisasta vesisoikosta?\"\n[Mesmerin parannelaitos, kuvattu \"Rouva de la Motte\"-romaanissa. --\n_Suom._]\n\n\"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, että olen\nepäluuloinen kaiken sen suhteen, mitä sanotaan magnetismiksi.\nMagnetismi ei vielä ole mitään taitoa.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Se on vain voima, peloittava voima, koska se hävittää vapaan\npäättämisvallan, koska se erottaa sielun ruumiista, koska se jättää\nuneen vaipuneen ruumiin magnetisoijan valtaan eikä ruumis kykene\nitseään puolustamaan. Omalta osaltani olen nähnyt kummallisia\nilmiöitä. Olen itsekin saanut niitä aikaan, ja sittenkin epäilen.\"\n\n\"Mitä, epäilettekö! Saatte aikaan ihmeitä ja epäilette!\"\n\n\"En, en epäile, en epäile. Tänä hetkenä olen saanut nähdä\ntäydellisen, ennentuntemattoman todistuksen erikoisesta voimasta.\nMutta kun tämä todiste on haihtunut, kun olen jälleen yksin\nkirjastossani, kaiken sen edessä, mitä ihmistieto on kolmena\ntuhantena vuonna tästä kirjoittanut, kun tiede vastaa kielteisesti,\nkun järkeni vastaa kielteisesti, kun älyni vastaa kielteisesti,\nsilloin epäilen.\"\n\n\"Ja epäilikö opettajanne?\"\n\n\"Ehkä. Mutta kun hän ei ollut yhtä avomielinen, ei hän sitä\ntunnustanut.\"\n\n\"Oliko hän Deslon? Oliko hän Puységur?\"\n\n\"Ei, sire, ei. Opettajani oli kaikkia noita mainitsemianne paljoa\netevämpi. Olen nähnyt hänen varsinkin haavojen parantamisessa\nsaavan aikaan ihmeitä. Hän tunsi kaikki tieteet. Hän oli\nammentanut egyptiläiset tiedot. Hän oli syventynyt muinaisen\nsyyrialaisen sivistyksen salaisuuksiin. Hän oli syvämietteinen\ntieteilijä, peloittava filosofi, jossa elämänkokemus oli liittynyt\njärkähtämättömään tahtoon.\"\n\n\"Olenko hänet tuntenut?\" kysyi kuningas.\n\nGilbert epäröi hetkisen.\n\n\"Kysyn, olenko hänet tuntenut?\"\n\n\"Olette, sire.\"\n\n\"Hänen nimensä...?\"\n\n\"Sire\", vastasi Gilbert, \"jos mainitsen tämän nimen kuninkaan\nkuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä,\njona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi\nheittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on\ntunnettava teidän majesteettianne kohtaan.\"\n\n\"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja\nolkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä\nfilosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken\nhäväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille.\"\n\nTästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas\nlähestyi häntä.\n\n\"Herra tohtori\", sanoi hän hymyillen, \"mainitkaa saatanan nimi,\njos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän\ntieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla\nehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto\nnimittäin!\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se\non totta\", myönsi Gilbert.\n\n\"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä,\nihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte;\ntiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää\nminut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet\njumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut\nhiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen\nhyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen\nmies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla.\"\n\n\"Sire\", sanoi Gilbert ihaillen, \"kiitän teidän majesteettianne noista\nsanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän\nluottamuksella.\"\n\n\"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin\", sanoi ujo\nLudvig XVI. \"Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys\non sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon.\"\n\nViimeinen lause, joka osoitti, kuinka kuninkaassa usko kuninkuutensa\ntaivaalliseen kutsumukseen oli tullut ärsytetyksi, alensi Ludvig\nXVI:n arvoa Gilbertin silmissä.\n\nHän siis vastasi säälimättömästi:\n\n\"Sire, koska niin tahdotte, niin opettajani oli kreivi Cagliostro.\"\n\n\"Oh\", vastasi Ludvig punastuen, \"se empirikko!\"\n\n\"Se empirikko... niin, sire. Teidän majesteettinnehan tietää,\nettä se sana on ylevimpiä, mitä tieteessä käytetään. _Empirikko_\ntarkoittaa miestä, joka _kokeilee_. Kokeilla aina, sire, se merkitsee\najattelijalle ja käytännön ihmiselle, siis yleensä ihmiselle, että\ntekee kaiken sen, mitä Jumala on sallinut kuolevaisille suurinta ja\nkauneinta. Kun ihminen vain koko elämänsä kokeilee, täyttyy hänen\nelämänsä.\"\n\n\"Tuo Cagliostro, jota puolustatte\", sanoi Ludvig XVI, \"oli suuri\nkuninkaitten vihollinen.\"\n\nGilbert muisti kaulanauha-jutun. [Dumas'n kahdessa edellisessä\nromaanissa esitetään Cagliostron osuus tähän häväistysjuttuun, jossa\nMarie-Antoinette syyttömästi joutui kansan halveksimaksi. -- _Suom._]\n\n\"Teidän majesteettinne kai tarkoittaa kuningattarien?\"\n\nLudvig vavahti tämän pistoksen tuntiessaan.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Hän käyttäytyi siinä Ludvig de Rohanin jutussa\nkauttaaltaan sopimattomasti.\"\n\n\"Sire, siinä, niinkuin kaikessa muussakin, Cagliostro vain täytti\nkutsumuksensa ihmisenä; hän kokeili. Tieteessä, moraalissa,\npolitiikassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei muuta kuin varmennettuja\nilmiöitä, saavutettuja tosiseikkoja. Suon teille kuitenkin kantanne,\nsire. Sanon vielä, että ihminen voi useinkin ansaita moitetta, ja\nsellainen moitekin saattaa kerran muuttua hänelle kiitokseksi, sillä\njälkimaailma monasti korjailee ihmisten arvosteluja. Mutta minä en\nole opiskellessani pitänyt lukua ihmisestä, sire, vaan filosofista ja\ntiedemiehestä.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", sanoi kuningas, joka tunsi vielä tuskaa, saatuaan\nhaavan sekä ylpeyteensä että sydämeensä, \"hyvä on. Unohdamme\nkreivittären, joka ehkä kärsii.\"\n\n\"Herätän hänet, sire, jos teidän majesteettinne tahtoo, mutta olisin\nkuitenkin suonut lippaan tulevan tänne hänen nukkuessaan.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Säästääkseni häneltä liian kovan läksytyksen.\"\n\n\"Tuossa se tuodaan\", sanoi kuningas. \"Odottakaa.\"\n\nKuninkaan tahto oli tarkoin täytetty. Lipas, joka oli löydetty\nCharnyn hotellista Pas-de-Loupin huostasta, ilmestyi nyt kuninkaan\ntyöhuoneeseen kreivittären eteen, joka ei sitä nähnyt.\n\nKuningas ilmaisi kädenliikkeellä upseerille tyytyväisyytensä. Upseeri\npoistui.\n\n\"No!\" virkahti Ludvig XVI.\n\n\"Tämä on sama, joka minulta varastettiin.\"\n\n\"Avatkaa se\", pyysi kuningas.\n\n\"Sire, avaan sen kyllä, jos teidän majesteettinne tahtoo. Minun on\nvain edeltäpäin ilmaistava eräs seikka teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Sire, niinkuin jo mainitsin, tässä lippaassa on vain helposti\nluettavia ja helposti varastettavia papereita, joista riippuu naisen\nkunnia.\"\n\n\"Ja se nainen on kreivitär?\"\n\n\"Niin, sire. Tämä kunnia ei pilaannu, vaikka kaikki tuleekin teidän\nmajesteettinne tietoon. Avatkaa, sire\", sanoi Gilbert lähestyen\nlipasta ja ojentaen avaimen.\n\n\"Viekää lipas pois\", vastasi Ludvig XVI kylmästi, \"se kuuluu teille.\"\n\n\"Kiitos, sire ja mitä teemme kreivittärelle?\"\n\n\"Älkää häntä ainakaan täällä herättäkö. Tahdon välttää yllätyksiä ja\ntuskia.\"\n\n\"Sire\", sanoi Gilbert, \"rouva kreivitär herää vasta siellä, minne\nkatsotte parhaaksi hänet toimittaa.\"\n\n\"Siis kuningattaren luona.\"\n\nLudvig soitti. Upseeri astui sisään.\n\n\"Herra kapteeni\", sanoi kuningas, \"rouva kreivitär on pyörtynyt\nkuullessaan Pariisin uutisia. Toimittakaa hänet kuningattaren luo.\"\n\n\"Paljonko aikaa tarvitaan tähän siirtämiseen?\" kysyi Gilbert\nkuninkaalta.\n\n\"Noin kymmenen minuuttia\", vastasi tämä.\n\nGilbert ojensi kätensä kreivitärtä kohden.\n\n\"Valveutukaa neljännestunnin päästä\", sanoi hän.\n\nUpseerin viittauksesta tuli kaksi sotilasta, jotka kantoivat\nkreivittären kahden tuolin varassa.\n\n\"Nyt, tohtori, mitä vielä tahdotte?\" kysyi kuningas.\n\n\"Sire, suosiota, jonka nojalla voin lähestyä teidän majesteettianne\nja samalla hyödyttää teitä.\"\n\nKuningas mietti.\n\n\"Selittäkää tarkemmin\", pyysi hän.\n\n\"Tahtoisin olla kuninkaan ylimääräisenä lääkärinä\", sanoi Gilbert.\n\"En olisi siten kenenkään tiellä. Se on kunniavirka, pikemmin\nluottamustoimi kuin arvoasema.\"\n\n\"Suostun\", sanoi kuningas. \"Hyvästi, herra Gilbert. Viekää parooni\nNeckerille paljon terveisiä. Hyvästi!\"\n\nSitten mennessään kuningas huusi:\n\n\"Illalliseni!\"\n\nLudvig ei missään tilanteessa unohtanut illallistaan.\n\n\n\n\nXXV\n\nKUNINGATTAREN LUONA\n\n\nSillä aikaa kun kuningas valmistautui filosofisesti taistelemaan\nvallankumousta vastaan, ottaen selkoa salatieteistä, oli kuningatar\ntoisella tavalla perusteellisena ja syvänä filosofina koonnut\nympärilleen suureen työhuoneeseensa kaikki ne, joita nimitettiin\nuskollisiksi, ehkä sen vuoksi, että kuningatar ei vielä ollut antanut\nheille tilaisuutta uskollisuutensa osoittamiseen.\n\nKuningattarenkin luona kerrottiin kamalan päivän kaikki\nyksityiskohdat. Hän oli ensimäisenä saanut kaikesta tiedon, sillä kun\ntunnettiin hänen uhkarohkeutensa, ei kukaan arkaillut kertoa hänelle\nvaarasta.\n\nKuningattaren luona oli kenraaleja, hoviherroja, pappeja ja naisia.\n\nOvilla ja näiden ovien eteen ripustettujen verhojen takana oli ryhmä\nnuoria upseereja. He olivat urhoollisia ja innostuneita, sillä he\nnäkivät tässä kauan aikaa odotetussa kapinassa tilaisuuden käyttää\nturnajaisten tavoin aseitaan naisten edessä.\n\nKaikki kuningasvallan ystävät ja palvelijat olivat jännittyneinä\nkuunnelleet Pariisin uutisia, joita Lambescq kertoi. Ruhtinasherttua\noli ottanut tapauksiin osaa ja rientänyt Tuilleriein taistelusta\nvielä tomuisen rykmenttinsä kanssa Versaillesiin, kertoakseen\njonkinmoisena lohdutuksena tosiseikat henkilöille, jotka\nliioittelivat kylläkin suuren vaaran vielä suuremmaksi.\n\nKuningatar istui pöydän ääressä.\n\nHän ei ollut enää lempeä ja kaunis morsian, Ranskan suojelusenkeli,\njommoisena olemme hänet nähneet tämän kertomussarjan alussa astuvan\nrajan yli oliivinlehvä kädessään. Hän ei edes enää ollut tuo kaunis\nja siro prinsessa, jonka olemme nähneet prinsessa de Lamballen kanssa\nastuvan eräänä iltana Mesmerin salaperäiseen asuntoon nauravana ja\nepäilevänä tarkkaamaan taiturin ihmesoikkoa, kysyäkseen millaiseksi\nhänen tulevaisuutensa muodostuisi.\n\nEi! Hän oli ylpeä ja päättäväinen kuningatar, joka rypisti\nsilmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti. Hän oli nainen, jonka sydän\noli menettänyt osan rakkaudestaan, saaden hellän ja elävöittävän\ntunteen sijalle ensimmäiset pisarat sappea, jota sittemmin\ntaukoamattomasti valui vereen.\n\nHän oli se nainen, joka vastasi Versaillesin kuvagallerian kolmatta\ntaulua, ei enää Marie-Antoinette, ei enää Ranskan kuningatar, vaan\nse, jota alettiin yleisesti nimittää Itävallattareksi.\n\nHänen takanaan oli puolittain lojuvassa asennossa nuori liikkumaton\nnainen, jonka pää oli taivutettu taaksepäin sohvapielukselle, toinen\nkäsi otsalla. Se oli rouva de Polignac.\n\nNähdessään Lambescqin herttuan teki kuningatar sellaisen epätoivoista\niloa ilmaisevan liikkeen kuin sanoakseen: \"Vihdoinkin saamme tietää\nkaikki.\"\n\nRuhtinas kumarsi, samalla viitaten pyytävänsä anteeksi, että hänen\nsaappaansa olivat tomuiset, vaatteensa tahraiset ja miekkansa\nkäyristynyt, niin ettei se ollut kokonaan mennyt tuppeen.\n\n\"No, herra de Lambescq\"; aloitti kuningatar, \"te tulette siis\nPariisista?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Mitä kansa tekee?\"\n\n\"Surmaa ja polttaa.\"\n\n\"Huumauksen vai vihan vallassa?\"\n\n\"Julmuuden riivaamana.\"\n\nKuningatar mietti kuin aikoen olla samaa mieltä kansasta. Sitten hän\njatkoi pudistaen päätänsä:\n\n\"Ei, ruhtinas\", sanoi hän, \"kansa ei ole julma, ei ainakaan syyttä.\nÄlkää siis peitelkö minulta mitään. Onko se hulluutta? Onko se vihaa?\"\n\n\"Minä luulen, että se on hulluuteen asti menevää vihaa.\"\n\n\"Vihaa ketä kohtaan? Nyt te jälleen epäröitte, ruhtinas. Jos\nkerrotte tuolla tavoin, en tiedustelekaan teiltä, vaan toimitan\njonkun Pariisiin ottamaan selkoa. Hän tarvitsee matkaan tunnin,\nkuulustellakseen tunnin ja palatakseen tunnin. Kolmen tunnin päästä\nhän kertoisi Pariisin tapahtumat yksinkertaisesti ja selvästi kuin\nHomeroksen sanansaattajat.\" Herra de Dreux-Brézé lähestyi hymyhuulin.\n\n\"Mutta, madame\", huomautti hän, \"mitä te välitätte Pariisin rahvaan\nvihasta! Eihän se mitenkään koske teihin. Rahvas voi vihata mitä\nmuuta tahansa, mutta ei teitä.\"\n\nKuningatar ei ollut edes huomaavinaankaan tätä kohteliaisuutta.\n\n\"Kertokaa, kertokaa, ruhtinas\", pyysi hän Lambescqilta.\n\n\"No siis! Kansa toimii vihan vallassa.\"\n\n\"Vihaten minuako?\"\n\n\"Kaikkea, mikä sitä vallitsee.\"\n\n\"No niin, siinä toki totuus, tunnen sen!\" sanoi kuningatar\npäättäväisesti.\n\n\"Olen soturi, teidän majesteettinne\", lausui ruhtinas.\n\n\"Hyvä, hyvä! Puhukaa siis meille soturin tavoin. Mitä meidän siis on\ntehtävä?\"\n\n\"Ei mitään, madame.\"\n\n\"Mitä! Ei mitään\", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa,\njonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja\nkultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, \"-- ei mitään! Te,\nlotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle\nhetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te\nsanotte, ettei ole mitään tehtävänä.\"\n\nUusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi\nMarie-Antoinetten sanoihin.\n\nHän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden\nhehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli,\nluullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.\n\n\"Ei mitään!\" vakuutti ruhtinas; \"sillä jos annetaan pariisilaisten\ntyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin\närsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme\nkamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä\nei Pariisissa enää ole mistään puhetta.\"\n\n\"Mutta Bastilji, monsieur!\"\n\n\"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet,\nsuljetaan sinne, siinä kaikki.\"\n\nÄäneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua.\nKuningatar jatkoi:\n\n\"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi.\" Ja\nmiettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva\nde Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut\nomiin ajatuksiinsa.\n\nKreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa.\nHän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä\nja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin\nkuoleva kukka.\n\n\"No, kreivitär\", kysyi kuningatar, \"mitä te sanotte tästä kaikesta?\"\n\n\"En mitään\", kuului vastaus.\n\n\"Mitä? Ette mitään?\"\n\n\"En.\"\n\nJa hän pudisti päätänsä tavattoman masentuneen näköisenä.\n\n\"Kas, kas\", sanoi kuningatar hiljaa kumartuen kreivittären korvaa\nkohden, \"Diane-ystävättäremme pelkää.\"\n\nSitten hän lisäsi hiljaa:\n\n\"Mutta missä on uskalias rouva de Charny? Tunnen tarvitsevani hänen\napuaan rauhoittuakseni.\"\n\n\"Kreivitär aikoi poistua\", sanoi rouva de Misery, \"kun hän sai käskyn\nmennä kuninkaan luokse.\"\n\n\"Vai kuninkaan luo!\" vastasi Marie-Antoinette hajamielisesti.\n\nVasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli\nsyntynyt hänen ympärilleen.\n\nNämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot\nolivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat\nherättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon\nmasennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä\nlannistuneet mielet virkistymään.\n\n\"Eikö kukaan siis neuvo minua?\" kysyi hän. \"Ellei, niin sitten neuvon\nitse itseäni.\"\n\nJokainen lähestyi Marie-Antoinettea.\n\n\"Kansa ei ole paha\", sanoi hän, \"sitä on vain johdettu harhaan. Se\nvihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä.\"\n\n\"Siis rangaistaksemme heitä\", virkahti muuan ääni, \"sillä se on\nepäillyt hallitustansa, ja se on rikos.\"\n\nKuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni\nde Bezenvalin.\n\n\"Tekö se olettekin, herra parooni\", sanoi hän; \"annatteko meille\njonkun hyvän neuvon?\"\n\n\"Neuvo on jo lausuttu, madame\", vastasi Bezenval kumartaen.\n\n\"Kuningas siis rangaiskoon\", sanoi Marie-Antoinette, \"mutta hyvän\nisän tavoin.\"\n\n\"Ken rakastaa, hän rankaisee\", vahvisti parooni.\n\nSitten hän jatkoi kääntyen Lambescqin ruhtinaan puoleen:\n\n\"Ettekö ole samaa mieltä kanssani, ruhtinas? Kansahan on tehnyt\nmurhia...\"\n\n\"Joita se itse valitettavasti sanoo vain vastatoimeksi\", lausui\nlempeä ja kirkas ääni, jonka kuullessaan kuningatar käännähti.\n\n\"Olette oikeassa, prinsessa. Ja juuri siinä kansa erehtyykin, rakas\nLamballe. Siksi olemmekin anteeksiantavia.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi prinsessa aralla äänellään, \"ennenkuin päättää,\npitääkö rangaista, olisi kai harkittava, kyetäänkö voittamaan.\"\n\nKaikki huudahtivat vastustaen totuutta, joka kuului tämän ylevän\nolennon suusta.\n\n\"Voittamaan! Entä sveitsiläiset?\" sanoi muuan.\n\n\"Ja saksalaiset?\" muistutti toinen.\n\n\"Ja kaarti?\" esitti kolmas.\n\n\"Epäillään armeijaa ja aatelistoa!\" huudahti nuori mies, joka oli\npuettu Berchenyn husaarien luutnantin asuun. -- \"Olemmeko ansainneet\nsellaisen häpeän? Ajatelkaahan, madame, että huomispäivänä, jos\nkuningas vain tahtoo, hän voi koota neljäkymmentä tuhatta miestä,\nlähettää ne Pariisiin ja hävittää Pariisin. Ajatelkaa, että\nneljäkymmentä tuhatta uskollista sotilasta vastaa puolta miljoonaa\nkapinoitsevaa pariisilaista.\"\n\nTäten puhunut nuori mies olisi epäilemättä voinut virkkaa monta muuta\ntällaista painavaa perustetta, mutta hän vaikeni äkkiä nähdessään\nkuningattaren katseen kiintyneen puoleensa. Hän oli puhunut keskeltä\nupseeriryhmää ja innostuksessaan mennyt pitemmälle kuin hänen\nsotilasarvonsa ja hovisäännöt sallivat. Hän siis vaikeni, kuten\nmainitsimme, häpeissään sanojensa vaikutuksesta. Mutta se oli jo\nmyöhäistä: kuningatar oli tarttunut lauseisiin.\n\n\"Tunnetteko siis tilanteen?\" kysyi hän ystävällisesti.\n\n\"Tunnen, teidän majesteettinne\", vastasi nuori mies punastuen; \"minä\nolin Champs-Elyséesilla.\"\n\n\"Puhukaa siis pelkäämättä, puhukaa.\"\n\nLambescqin ruhtinas ja parooni de Bezenval peräytyivät yhtaikaa\naskeleen taaksepäin, ikäänkuin pitäen arvolleen sopimattomana ottaa\nosaa tällaiseen neuvotteluun. Kuningatar ei huomannut tai ei tahtonut\nhuomata tätä väistymistä.\n\n\"Sanotte siis, että kuninkaalla on neljäkymmentä tuhatta sotilasta?\"\nlausui kuningatar.\n\n\"Niin, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Pariisin lähistöllä?\"\n\n\"Saint-Denisissä, Saint-Mandéssa, Montmartrella ja Grenellessä.\"\n\n\"Selittäkää yksityiskohtaisesti\", huudahti kuningatar.\n\n\"Madame, ruhtinas de Lambescq ja parooni de Bezenval voivat sen tehdä\npaljoa paremmin kuin minä.\"\n\n\"Jatkakaa. Kuuntelen mielelläni teidän puhuvan noista\nyksityiskohdista. Kuka komentaa näitä neljääkymmentä tuhatta miestä?\"\n\n\"Ensiksikin herrat de Lambescq ja de Bezenval. Sitten Condén prinssi,\nherra de Narbonne-Fritzlar ja herra de Salkenaym.\"\n\n\"Onko se totta, ruhtinas?\" kysyi kuningatar kääntyen ensiksimainitun\npuoleen.\n\n\"On\", myönsi tämä kumartaen.\n\n\"Montmartrella on kokonainen kanuunaosasto\", jatkoi nuori mies.\n\"Kuudessa tunnissa voidaan koko Montmartren läheinen esikaupunki\ntuhota. Kun Montmartre antaa ampumismerkin, kun Vincennes vastaa\nsiihen, kun kymmenen tuhatta miestä tulee Champs-Elyséesin kautta,\ntoiset kymmenen tuhatta Enfer-vallituksen kautta, kymmenen tuhatta\nSaint-Martin-portista, kymmenen tuhatta Bastiljin kautta, kun Pariisi\nkuulee laukauksia kaikilta neljältä taholta, ei se voi puolustautua\nkahtakymmentäneljää tuntia kauempaa.\"\n\n\"Ainakin yksi siis selittää ihan suoraan. Tuossa on täydellinen\nsuunnitelma. Mitä te siihen sanotte, herra de Lambescq?\"\n\n\"Minä vastaan\", lausui ruhtinas halveksivasti, \"että\nhusaariluutnantti on täydelleen kenraali.\"\n\n\"Hän on ainakin\", sanoi kuningatar, joka huomasi nuoren upseerin\nkalpenevan suuttumuksesta, \"hän on ainakin soturi, joka ei vaivu\nepätoivoon.\"\n\n\"Kiitos, madame\", lausui nuori mies kumartaen. \"En tiedä, mitä teidän\nmajesteettinne päättää tehdä, mutta pyydän saada kuulua niihin, jotka\novat valmiit kuolemaan teidän tähtenne. Näin tehdessäni täytän vain\nvelvollisuuteni, jonka neljäkymmentä tuhatta sotilasta on valmiina\ntäyttämään samaten, päälliköistämme puhumattakaan.\"\n\nJa viime sanat virkkaessaan nuori mies kumarsi kohteliaasti\nruhtinaalle, joka oli häntä melkein solvaissut.\n\nTämä sävyisyys herätti kuningattaren huomiota vielä enemmän kuin sen\nedellä lausuttu uskollisuuden vakuutus.\n\n\"Mikä on nimenne, monsieur?\" kysyi hän nuorelta upseerilta. \"Parooni\nde Charny, madame\", vastasi tämä kumartaen. \"De Charny!\" huudahti\nMarie-Antoinette punastuen vastoin tahtoaan. \"Oletteko kreivi de\nCharnyn sukulainen?\"\n\n\"Olen hänen veljensä, madame.\"\n\nJa nuori mies kumarsi sirosti vielä syvempään kuin äsken.\n\n\"Minun olisi pitänyt tuntea\", sanoi kuningatar voittaen häminsä ja\nluoden varman katseen ympäristöönsä; \"ensimmäisistä lausumistanne\nsanoista muuan uskollisimpia palvelijoitani. Kiitos, parooni. Mistä\njohtuu, että nyt vasta näen teidät ensi kertaa hovissani?\"\n\n\"Madame, vanhempi veljeni, joka on astunut täyttämään isämme\ntehtäviä, määräsi minut jäämään rykmenttiin, ja niinä seitsemänä\nvuonna, joina minulla on ollut kunnia kuulua kuninkaan armeijaan, en\nole käynyt muuta kuin kaksi kertaa Versaillesissa.\"\n\nKuningatar katsoi pitkään nuoren miehen kasvoihin.\n\n\"Olette veljenne näköinen\", sanoi hän. \"Aion torua häntä siitä, että\nhän on antanut teidän itse pitää huolta tulostanne hoviin.\"\n\nKuningatar kääntyi ystävättäreensä kreivittäreen päin, joka koko\ntämän kohtauksen aikana oli ollut liikkumattomana.\n\nMutta niin ei ollut muun seurueen laita. Kun upseerit innostuivat\nkuningattaren nuorelle miehelle osoittaman ystävällisyyden johdosta,\nsuurensivat he parhaimpansa mukaan tunteitaan kuningasvaltaa kohtaan,\nja joka ryhmän kuuli nyt sanoissaan osoittavan sellaista sankaruutta,\nettä sillä olisi luullut voivan voittaa vaikka koko Ranskan.\n\nMarie-Antoinette käytti hyväkseen tätä mielialaa, joka\nsilminnähtävästi mielisteli hänen salaisia ajatuksiaan. Hän tahtoi\nmieluummin taistella kuin alistua, kuolla kuin väistyä. Saatuaan\nkuulla ensimmäiset pariisilaiset uutiset, hän oli heti päättänyt\nryhtyä itsepäiseen toimintaan tätä kapinallisuutta vastaan, joka\nuhkasi niellä kaikki Ranskan yläluokan etuoikeudet.\n\nMikä sokea, mikä järjetön voima onkaan numeroissa ja toiveissa!\nNumero, jonka jälkeen liitetään nollia, sivuuttaa piankin kaikki\nmahdollisuuden rajat.\n\nSamanlaisia ovat salavehkeilijän tai tyrannin toiveet. Perin\nheikoille toiveille perustuu ensin innostus, tälle rakentuu\njättiläismäisiä ajatuksia, jotka sitten yhdestä ainoasta\ntuulenhenkäisystä haihtuvat pikemmin kuin olivat paisuneet.\n\nKun nuori varakreivi de Charny oli lausunut muutaman sanan, kun\nympärillä kaikui innostuneitten seuralaisten hurraahuutoja, kuvitteli\nMarie-Antoinette jo olevansa suuren armeijan etunenässä. Hän oli\nkuulevinaan vaarattomien kanuunoittansa jyskeen ja iloitsi siitä\nkauhusta, jonka nämä saivat aikaan pariisilaisissa, kuin todellisesta\nvoitosta.\n\nHänen ympärillään miehet ja naiset, nuoruuden, luottamuksen\nja rakkauden huumaamina, kerskuivat loistavista husaareista,\nmuhkeista rakuunoista, peloittavista sveitsiläisistä, jyrisevistä\nkanuunaväkijoukoista ja pilkkasivat rahvaan kömpelöitä seipäännenään\nkiinnitettyjä peitsiä, joiden kärkiin kuitenkin kerran oli pistettävä\nRanskan aateliston kuuluisimpien jäsenten päät.\n\n\"Minä pelkään enemmän peistä kuin pyssyä\", sopersi prinsessa de\nLamballe.\n\n\"Siksi, että se näyttää rumemmalta, rakas Thérèse\", vastasi\nkuningatar nauraen. \"Mutta ole rauhassa. Eivät meikäläiset\npariisilaiset piikkimiehet vastaa Moratin kuuluisia sveitsiläisiä\npiikkimiehiä, ja nykyajan sveitsiläisillä ei ole olemassa ainoastaan\npiikkejä, vaan myös musketit, joilla he osaavat, Jumalan kiitos,\nerinomaisen hyvin ampua.\"\n\n\"Siitä minä kyllä vastaan!\" sanoi parooni de Bezenval.\n\nKuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen\nnähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet\nhäntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.\n\nHellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi\nkuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.\n\nNuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin\najatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin\nsuretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä\nsuurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren\ntoverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan\ntaistelusuunnitelmaa.\n\nKeskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään,\nkenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen.\nKuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään\ninnostuksesta, riensi häntä kohden.\n\nHeti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen\nhiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan,\njoka sähköttää ja alistaa.\n\nKun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin\nsysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat\nkuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta\nkohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan\nsuusta.\n\n\"Madame\", lausui Ludvig XVI, \"kaikkien näiden tapausten keskellä on\nunohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa\nminun aterioida omalla puolellanne.\"\n\n\"Täällä!\" huudahti kuningatar hämmästyneenä.\n\n\"Jos teille vain sopii.\"\n\n\"Mutta... sire...\"\n\n\"Keskustelitte, se on kyllä totta. Mutta syödessä minä kyllä\npuhelenkin.\"\n\nYksi ainoa sana, illallinen, oli jäähdyttänyt kaiken innostuksen.\nMutta kuullessaan nuo viimeiset sanat: \"Syödessäni minä kyllä\npuhelenkin\", ei nuori kuningatarkaan voinut uskoa muuta kuin että\nnoin suuren rauhallisuuden takana oli hiukan sankarillisuutta.\n\nKuningas tahtoi epäilemättä levollisuudellaan osoittaa olevansa\njärkkymätön näiden kamalien tapausten edessä.\n\nNiin kyllä! Maria Teresian tytär saattoi uskoa, että Ludvig Hurskaan\njälkeläinen ei tällaisena hetkenä ollut riippuvainen jokapäiväisen\nelämän aineellisista huolista.\n\nMarie-Antoinette erehtyi. Kuninkaan oli nälkä, siinä kaikki.\n\n\n\n\nXXVI\n\nKUNINKAAN ILLALLINEN HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ 1789\n\n\nMarie-Antoinette antoi määräyksen, ja kuninkaalle tarjottiin\nillallinen pienessä pöydässä kuningattaren omassa työhuoneessa.\n\nMutta kävikin toisin kuin kuningatar oli odottanut. Ludvig XVI pysyi\nvaiti, jotta mikään ei häiritsisi häntä aterioidessa.\n\nMarie-Antoinetten koettaessa saada innostusta leimuamaan kuningas\nahmi ruokaa suuhunsa.\n\nUpseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan\njälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä\nollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.\n\nKuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa\nliikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei\nvoinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi\nkuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä\nloittonivat.\n\n\"Sire\", lausui hän, \"eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?\"\n\n\"Mitä määräyksiä?\" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. \"Ettekö tahdo\ntänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?\"\n\nJa näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn\npyyhyn.\n\n\"Sire\", sanoi kuningatar. \"Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta\ntänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja\njos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei\nteidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena.\"\n\nKuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui\nautuaallisuudelta.\n\n\"Ovatko nuo herratkin sotaisia?\" kysyi hän.\n\nJa hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt\nhänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti\nurhoollisuus.\n\n\"Olemme, sire!\" huusivat kaikki yhtaikaa. \"Me emme vaadi muuta kuin\nsotaa!\"\n\n\"Hyvät herrat, hyvät herrat!\" sanoi kuningas. \"Toden totta tuotatte\nminulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen\ntullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto\nettä vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen,\nmitä teen.\"\n\nHän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan\njätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen\nja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut\nvalmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.\n\nKuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas\nastui hänen luokseen.\n\n\"Katsokaahan, madame\", sanoi hän; \"hänen majesteettinsa ajattelee\nepäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on\nvarovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on\ntällaisina aikoina välttämätön ominaisuus.\"\n\n\"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus\", lausui kuningatar purren\nhuultansa.\n\nJa peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten,\nkatse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.\n\nKuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen.\nKuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi\nhyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.\n\nVähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin\npäivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä\ntäällä musta, kasvuton maa.\n\nKun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli\ntäydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan,\nkuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja\namalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.\n\nHän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin\nlempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin\nkanssa.\n\nTämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen\ntulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen.\nLuotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin\nkymmenen kuningaskuntaa.\n\n\"Oh, sinä, sinä\", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä,\n\"minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä.\"\n\nJa kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään,\nvirtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä\nkyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet,\nvaan kohottivat rintaa.\n\nHetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi\nkreivittären rintaansa vasten.\n\nHerttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.\n\n\"Madame\", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi\nhävettänyt lausua ajatuksiaan, \"en usko hänen majesteettinsa hylkivän\nehdotusta, jonka aion tehdä.\"\n\n\"Mitä ehdotusta?\" kysyi kuningatar; \"puhukaa, herttuatar, puhukaa.\"\n\nJa valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui\nsuosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.\n\n\"Madame\", jatkoi herttuatar, \"ajattelemani ehdotuksen on tehnyt\nhenkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa:\nhänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti.\nOlot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän\nsuvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä\njaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi\nkunnioittavimmasta uskollisuudestamme.\"\n\n\"Mutta, herttuatar\", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua,\n\"enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti\npuolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa,\nkuningasta vastaan?\"\n\n\"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi\npuolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan\nvastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin,\nolisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja\nhuonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta.\"\n\n\"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!\" virkkoi Marie-Antoinette\nsyleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut\npoveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin\nkättä.\n\nMutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä\nkohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.\n\nRouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä,\nmutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.\n\n\"Mutta\", sopersi rouva Diane de Polignac, \"teidän majesteettinne ei\nkai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne\niskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä\njuuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa\ntuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on\nsiihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä.\"\n\nNämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän\ntunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin\npelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.\n\n\"Puhukaa suoraan\", sanoi hän. \"Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte\ntuolla uhrauksella?\"\n\n\"Uhraus koskee yksinomaan meitä\", vastasi tämä. \"Jumala tietää, miksi\nmeitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa\nse entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka\nmeidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt.\"\n\n\"Aiotteko poistua?\" huudahti kuningatar kiihkeästi. \"Kuka sen on\nsanonut? Kuka sitä on vaatinut?\"\n\nJa hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi\nhätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.\n\n\"En minä\", sanoi kreivitär Jules. \"Minä en tahdo muuta kuin jäädä\ntänne.\"\n\nMutta hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut lausua:\nKäskekää minun lähteä, madame ja minä lähden.\n\nOi, pyhä ystävyys, pyhä side, joka voi liittää kuningattaren ja\nalamaisen eroamattomasti toisiinsa! Oi pyhä ystävyys, joka on\nsankarillisempi kuin rakkaus ja kunnianhimo, nuo kaksi ihmissydämen\njaloa tautia! Kuningatar kaasi kumoon alttarin, jonka hän sinulle oli\nsydämeensä rakentanut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin luoda yksi ainoa\nkatse nähdäkseen sen, mitä hän kymmeneen vuoteen ei ollut huomannut:\nkylmyyttä ja omanvoitonpyyntöä; ovathan ne puolustettavissa, ovat\nehkä oikeutettuja, anteeksiannettavia, mutta voiko tätä menettelyä\npuolustaa, pitää oikeutettuna, antaa anteeksi se, joka vielä\nrakastaa, kun toinen jo on lakannut rakastamasta?\n\nMarie-Antoinette kosti tämän tuntemansa tuskan luomalla vain\njääkylmän katseen ystävättäreensä.\n\n\"Vai tämä on teidän mielipiteenne, herttuatar Diane!\" sanoi hän\npainaen kuumeisen kätensä rintaansa vasten.\n\n\"Valitettavasti en itse ole tätä määrännyt\", vastasi Diane, \"ei oma\ntahtoni ole tähän pakoittanut, vaan kohtalo.\"\n\n\"Niin, kyllä, herttuatar\", sanoi Marie-Antoinette,\n\nJa hän kääntyi kreivitär Julesin puoleen lausuen:\n\n\"Ja mitä te, kreivitär, sanotte?\"\n\nKreivitär vastasi vuodattamalla omantunnon soimauksen synnyttämän\npolttavan kyyneleen; hän oli täysin herpaantunut.\n\n\"Hyvä on\", sanoi kuningatar, \"hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka\npaljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä\nvaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette\noikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä,\nuhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa\nvastaan tätä uhrautuvaisuutta.\"\n\nKreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei\nlukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.\n\n\"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?\" jatkoi kuningatar.\n\nJa hän korosti erikoisesti sanaa \"te.\"\n\n\"Niin olen, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Ehkä jollekin maatilallenne... kauas... hyvin kauas...\"\n\n\"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä\npaljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin.\"\n\n\"Lähdette siis ulkomaille?\"\n\n\"Niin kyllä, madame.\"\n\nHuokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Ja minne lähdette?\"\n\n\"Reinin varrelle, madame.\"\n\n\"Hyvä. Puhuttehan saksaa, kreivitär\", sanoi kuningatar sanomattoman\nsurullisesti, \"sillä minähän sitä olen teille opettanut.\nKuningattarenne ystävyys on siis ainakin tässä suhteessa hyödyttänyt\nteitä, ja siitä olen onnellinen.\"\n\nHän kääntyi sitten kreivitär Julesin puoleen sanoen:\n\n\"En tahdo erottaa teitä. Tahdotte jäädä ja annan täyden arvon teidän\naikomuksellenne. Mutta minä pelkään teidän puolestanne, minä tahdon\nteidän lähtevän, minä käsken tiedän lähteä!\"\n\nJa tällä kohtaa hän vaikeni, -- kaikista urhoollisista\nponnistuksistaan huolimatta hän ei olisi jaksanut mielenliikutustaan\nhillitä, ellei kuningas, joka ei ollut ottanut osaa tähän\nkeskusteluun, olisi alkanut puhua.\n\nHänen majesteettinsa oli ennättänyt jälkiruokaan.\n\n\"Madame\", virkkoi kuningas, \"täällä on muita. Olkaa varovainen.\"\n\n\"Mutta, sire\", huudahti kuningatar syrjäyttäen kaikki muut tunteet\nkuninkaallisen arvokkuutensa tieltä, \"ensinhän teidän on annettava\nmääräyksiä. Näettehän, täällä ei ole enää muita kuin kolme henkilöä,\nmutta juuri niiden kanssa olette tekemisissä: herrat de Lambescq, de\nBezenval ja de Broglie. Antakaa määräykset!\"\n\nKuningas kohotti epäröiden katseensa.\n\n\"Mitä te, herra de Broglie, ajattelette tästä kaikesta?\" kysyi hän.\n\n\"Sire\", vastasi vanha marski, \"jos poistatte armeijan pariisilaisten\nnäkyvistä, niin sanotaan, että pariisilaiset ovat sen voittaneet. Jos\npidätte sen näkyvissä, täytyy armeijan voittaa heidät.\"\n\n\"Hyvin sanottu!\" lausui kuningas, puristaen marskin kättä.\n\n\"Hyvin sanottu!\" yhtyi herra de Bezenval.\n\nLambescqin ruhtinas yksinään pudisti päätänsä.\n\n\"Mitä siis on tehtävä?\" kysyi kuningas.\n\n\"Komentakaa: eteenpäin!\" sanoi vanha marski.\n\n\"Niin... eteenpäin!\" huudahti kuningatar.\n\n\"Koska siis tahdotte: eteenpäin!\" sanoi kuningas.\n\nTänä hetkenä ojennettiin kuningattarelle kirjelippu, jossa oli\nseuraavat sanat: \"Taivaan nimessä, madame, älkää hätäilkö! Odotan\npääseväni teidän majesteettinne puheille.\"\n\n\"Hänen käsialaansa!\" jupisi kuningatar.\n\nSitten hän kääntyi kirjeentuojan puoleen sanoen:\n\n\"Onko kreivi de Charny huoneessani?\" sanoi hän.\n\n\"Hän saapui perin tomuisena ja luulenpa verisenäkin\", vastasi uskottu.\n\n\"Odottakaa hetkinen, hyvät herrat\", sanoi kuningatar de Bezenvalille\nja de Broglielle, \"odottakaa minua täällä; palaan kohta.\"\n\nJa hän riensi omaan huoneeseensa. Kuningas ei ollut liikauttanutkaan\npäätänsä.\n\n\n\n\nXXVII\n\nOLIVIER DE CHARNY\n\n\nKun kuningatar tuli omaan huoneeseensa, tapasi hän siellä henkilön,\njoka oli kirjeen lähettänyt.\n\nHän oli kolmenkymmenenviiden ikäinen kookasvartaloinen mies, jonka\nkasvot kuvastivat voimaa ja päättäväisyyttä. Harmaansinisten silmien\nkatse oli terävä kuin kotkan, nenä oli suora ja leuka hyvin ulkoneva.\nTämä kaikki teki hänet sotilaallisen näköiseksi, mitä vielä lisäsi se\nryhti, jolla hän kantoi henkikaartin upseerin univormua.\n\nHänen kätensä vapisivat rikkirevittyjen hihojen ja tahraantuneiden\nkalvosimien alla. Miekka oli käyristynyt eikä oikein mennyt huotraan.\n\nKuningattaren tullessa tämä henkilö mitteli lattiaa kiivain askelin\ntuhanten kuumeisten ajatusten vallassa. Marie-Antoinette astui\nsuoraan häntä kohden.\n\n\"Herra de Charny!\" huudahti hän. \"Herra de Charny, te täällä!\"\n\nJa nähdessään puhuttelemansa henkilön kumartavan hovisääntöjen mukaan\nsyvään hän viittasi kamarineitoansa poistumaan ja sulkemaan oven.\n\nKuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli mennyt kiinni, ja huudahti\ntarttuen voimakkaasti de Charnyn käteen:\n\n\"Kreivi, miksi olette täällä?\"\n\n\"Siksi, että pidin velvollisuutenani saapua, madame\", vastasi kreivi.\n\n\"Ei, teidän velvollisuutenne oli paeta Versaillesista, tehdä se,\nmistä olimme sopineet, totella minua, menetellä samoin kuin kaikki\nystävänikin, jotka pelkäävät kohtaloani. Teidän velvollisuutenne oli\nolla uhraamatta mitään minun hyväkseni, velvollisuutenne oli poistua\nluotani.\"\n\n\"Poistua luotanne!\" virkahti toinen.\n\n\"Niin, paeta minua.\"\n\n\"Paeta teitä! Ja kuka siis pakenee teitä?\"\n\n\"Ne, jotka ovat järkeviä.\"\n\n\"Pidän itseäni varsin järkevänä, madame, ja siksi olen tullut\nVersaillesiin.\"\n\n\"Ja mistä tulette?\"\n\n\"Pariisista.\"\n\n\"Kapinoivasta Pariisista?\"\n\n\"Kuohuvasta, hurjasta, verisestä Pariisista.\"\n\nKuningatar peitti molemmin käsin kasvonsa.\n\n\"Oi\", sanoi hän, \"ei siis ainoakaan, ette edes te saavu tuomaan\nminulle hyviä uutisia.\"\n\n\"Madame, tällaisina aikoina älkää viestintuojilta pyytäkö muuta kuin\nyhtä seikkaa: totuutta.\"\n\n\"Ja sitäkö tulette minulle tuomaan?\"\n\n\"Nyt samoin kuin aina ennenkin?\"\n\n\"Olette kunnollinen ystävä, urhoollinen mies.\"\n\n\"Olen uskollinen alamainen, madame, siinä kaikki.\"\n\n\"Ei enää sanaakaan siitä, älkää sanoko minulle mitään. Saavutte juuri\nhetkenä, jolloin sydämeni on murtumaisillaan. Ystäväni vasta tänään\nheittävät eteeni totuuden, jonka te aina olette sanonut. Kreivi,\ntätä totuutta ei enää voitu minulta salata. Se näkyi kaikkialla,\npunahohteisella taivaalla, synkästi kohisevassa ilmassa, hovinaisten\nkasvoilla, jotka ovat vakavia ja kalpeita. Ei, ei herra kreivi, ensi\nkertaa elämässänne älkää sanoko minulle totuutta.\"\n\nKreivi katsoi vuorostaan kuningattareen.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi kuningatar, \"te joka tunsitte minut\nurhoolliseksi, hämmästytte, eikö niin? Hämmästyksenne ei vielä ole\ntäydellinen.\"\n\nKreivi de Charny teki vasten tahtoaan kysyvän liikkeen.\n\n\"Kyllä kohta sen huomaatte\", sanoi kuningatar hermostuneesti\nhymyillen.\n\n\"Teidän majesteettinne siis kärsii?\" kysyi kreivi.\n\n\"En, en! Tulkaa istumaan tänne viereeni, eikä enää sanaakaan tuosta\nkamalasta politiikasta... Koettakaa saada minut se unohtamaan.\"\n\nKreivi totteli alakuloisesti hymyillen. Marie-Antoinette laski\nkätensä hänen otsalleen.\n\n\"Otsanne on kuuma\", sanoi hän.\n\n\"Niin on, päässäni on kokonainen tulivuori.\"\n\n\"Kätenne on kylmä.\"\n\nJa hän puristi kreivin kättä molempien käsiensä väliin.\n\n\"Kuoleman kylmyys on koskenut sydämeeni\", sanoi kreivi.\n\n\"Olivier-parka! Olinhan sanonut teille, unohtakaamme. En ole enää\nkuningatar, en ole enää uhattu, en ole enää vihattu. Ei, en ole enää\nkuningatar. Olen nainen, siinä kaikki. Maailmankaikkeus, mitä se\nmerkitsee minulle? Minulle riittää rakastava sydän.\"\n\nKreivi laskeutui polvilleen ja suuteli kuningattaren jalkoja samalla\nhartaudella, jota egyptiläiset osoittivat Isis jumalattarelle.\n\n\"Oi, kreivi, ainoa ystäväni\", huoahti kuningatar koettaen nousta.\n\"Tiedättekö, mitä herttuatar Diane tekee?\"\n\n\"Muuttaa maasta pois\", vastasi Charny arkailematta.\n\n\"Te aavistitte sen\", huudahti Marie-Antoinette. \"Te aavistitte sen!\nSellaista saattoi siis aavistaa?\"\n\n\"Hyvä Jumala, saattoi kyllä\", vastasi kreivi. \"Tänä hetkenä voi\naavistaa mitä tahansa.\"\n\n\"Mutta te ja omaisenne\", huudahti kuningatar, \"miksi te ette muuta\nmaasta pois, koska se on niin helppoa?\"\n\n\"Minä en muuta sen vuoksi, että olen teidän majesteetillenne\ntäydellisesti uskollinen ja että olen luvannut -- en teille, vaan\nitselleni, -- etten jätä teitä koko tämän alkavan myrskyn aikana.\nVeljeni eivät muuta pois, sillä menettelyni on heille esimerkkinä,\nja he sovittavat omansa sen mukaan. Rouva de Charny ei taas muuta\nmaasta pois, sillä uskon hänen rehellisesti rakastavan teidän\nmajesteettianne.\"\n\n\"Niin, Andréella on jalo sydän\", myönsi kuningatar huomattavan\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Sentähden hän ei lähdekään Versaillesista\", vastasi de Charny.\n\n\"Saan siis aina pitää teidät luonani\", jatkoi kuningatar äskeisellä\njääkylmällä äänellään, joka tuntui ilmaisevan mustasukkaisuutta ja\nhalveksimista.\n\n\"Teidän majesteettinne kunnioitti minua nimittämällä minut\nhenkikaartin luutnantiksi\", sanoi kreivi de Charny; \"minun\npaikkani on Versaillesissa. En olisi poistunutkaan, ellei teidän\nmajesteettinne olisi asettanut minua johtamaan Tuilleriein kaartia.\nSe on välttämätön maanpako, lausui minulle kuningatar, ja minä läksin\ntuohon välttämättömään poissaoloon. Näissä asioissa ei rouva de\nCharny, niinkuin teidän majesteettinne tietää, ole sanonut mitään,\nkoska hänen mielipidettään ei ole kysyttykään.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi kuningatar samalla kylmäkiskoisella äänellä.\n\n\"Mutta tänään\", jatkoi kreivi uskaliaasti, \"ei paikkani ole enää\nTuillerieissa, vaan Versaillesissa. Älköön kuningattareni suuttuko,\nkun olen rikkonut määräykset ja tullut tänne. Kreivitär de Charny\npelatkoon tapauksia, jos tahtoo, muuttakoon maasta pois tai olkoon\nmuuttamatta, minä jään kuningattareni luo... ellei kuningatar\ntaita miekkaani, jolloin, kun en enää saisi taistella ja kuolla\npuolestanne, saisin ainakin antaa surmata itseni teidän portillanne\ntai pihallanne.\"\n\nNuori mies lausui nämä yksinkertaiset ja sydämestään lähteneet\nsanat niin urhokkaasti ja vakuuttavasti, että kuningatar menetti\nylpeytensä, jonka taakse hän oli paennut salatakseen enemmän\ninhimillisen kuin kuninkaallisen tunteen.\n\n\"Kreivi\", kielsi kuningatar, \"älkää milloinkaan lausuko kuolevanne\npuolestani, sillä toden totta tiedän teidän tekevän sen yhtä uljaasti\nkuin sen vakuutattekin.\"\n\n\"Päinvastoin sanon sen aina\", huudahti kreivi de Charny. \"Sanon sen\nkaikille ja kaikkialla, sillä pelkään sen ajan koittaneen, jolloin\nkaikkien hallitsijoitaan rakastavien täytyy kuolla.\"\n\n\"Kreivi, kreivi, miksi aavistelette noin kamalia?\"\n\n\"Madame\", sanoi Charny pudistaen päätänsä, \"Ameriikan vapaussodan\naikana minäkin jouduin tuon vapausajatuksen kuumeen valtaan, joka\nsilloin tarttui yhteiskuntaluokkiin. Minäkin tahdoin ottaa osaa\norjien vapauttamiseen, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ja liityin\nvapaamuurareihin, liityin sellaiseen seuraan yhdessä Lafayetten ja\nLamethin kanssa. Tiedättekö, mikä tämän seuran tarkoituksena oli?\nKukistaa valtaistuin. Tiedättekö, mikä oli sen tunnusmerkkinä? Kolme\nkirjainta _L.P.D._\"\n\n\"Ja mitä ne kolme kirjainta merkitsevät?\"\n\n\"_Lilia pedibus destrue_. Tallaa liljat [Bourbon-suvun tunnus. --\n_Suom._] jalkoihisi.\"\n\n\"Mitä siis teitte?\"\n\n\"Vetäydyin seurasta kaikella kunnialla, mutta yhden poistuneen sijaan\nilmestyi kaksikymmentä uutta. Nykyiset tapahtumat ovat vain alkuna\nsiihen suureen murhenäytelmään, jota kaksikymmentä vuotta on salassa\nvalmisteltu, -- jota johtavat miehet kuohuttavat nyt Pariisia,\nhallitsevat Kaupungintalolla, valtaavat Palais-Royalin, niinkuin ovat\nvalloittaneet Bastiljin. Näin väen seassa entisiä veljiäni tuosta\nseurasta. Älkää erehtykö, madame, nämä tapaukset eivät ole sattuman\nmääräämiä, vaan kaikki on valmistettu jo aikoja sitten.\"\n\n\"Oi, niinkö luulette, niinkö luulette, hyvä ystävä!\" huudahti\nkuningatar puhjeten itkemään.\n\n\"Älkää itkekö, madame, vaan ymmärtäkää asia\", sanoi kreivi. \"Pitääkö\nminun ymmärtää, pitääkö minun ymmärtää\", jatkoi Marie-Antoinette,\n\"minun, kuningattaren, kahdenkymmenenviiden miljoonan kansalaisen\nvaltiattaren, että nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa alamaista, joiden\nolisi pitänyt totella minua, nousevatkin kapinaan ja surmaavat\nystäviäni! Ei, en koskaan ymmärrä sitä.\"\n\n\"Teidän täytyy kuitenkin käsittää, madame, että sinä hetkenä, jona\nnäille tottelemaan luoduille kahdellekymmenelleviidelle miljoonalle\nalamaiselle totteleminen käy raskaaksi, olette muuttunut heidän\nvihollisekseen. Odottaessaan, kunnes he pystyvät teidät nielemään,\njota varten he jo hiovat hampaitaan, he nielevät ystävänne, joita\nkohtaan he ovat vielä katkerampia.\"\n\n\"Ja ehkä teidän, filosofin, mielestä he vielä ovat oikeassakin?\"\nhuudahti kuningatar korskeasti, silmät suurina, ja hänen sieraimensa\nvärisivät.\n\n\"He ovat todellakin oikeassa\", sanoi kreivi hellällä ja\ntunteellisella äänellään, \"sillä kun ajelen pitkin bulevardia\nenglantilaisine kauniine hevosineni, kullalla kirjaillussa asussani\nja kerallani palvelijat, joiden puvuissa on enemmän hopeaa kuin\nkokonaista kolme perhettä tarvitsisi elannokseen, kysyy kansa, juuri\nnuo kaksikymmentäviisi miljoonaa nälkää näkevää ihmistä, millä kaiken\nsen olen ansainnut, koska olen heidän vertaisensa.\"\n\n\"Te olette ansainnut sen tällä, kreivi\", huudahti kuningatar tarttuen\nkreivin miekankahvaan, \"tällä miekalla, jota isänne heilutti sankarin\ntavoin Fontenoyn taistelussa, isoisänne Steinkerquen luona, hänen\nisänsä Lensin ja Rocroyn luona, esi-isänne Ivryn, Marignanon ja\nAzincourtin taisteluissa. Aatelisto palvelee kansaa sotimisella,\nsotureina on aatelisto verellään ansainnut kullan, joka kimaltelee\nsen puvuissa, ja hopean, joka hohtaa sen palvelijain livereissä.\nÄlkää siis, Oliver, enää kysykö, kuinka te palvelette kansaa, te,\njoka vuorostanne sankarin tavoin heilutatte tätä miekkaa, jonka\nisänne ovat teille lahjoittaneet!\"\n\n\"Madame, madame\", sanoi kreivi päätänsä pudistaen, \"älkää puhuko\nniin paljon aateliston verestä. Kansankin suonissa on verta. Menkää\nkatsomaan, kuinka sitä virtaa Bastiljin lähellä ojissa. Menkää\nlukemaan verisellä kadulla makaavat kuolleet ja tietäkää, että\nheidän sydämensä ovat sykkineet yhtä jalosti kuin aatelismiehenkin\ntänään, kun kanuunat ampuivat kansaa. Tänään, kun he tottumattomina\nheiluttivat asetta, he kuulien sadellessa lauloivat, mitä eivät\naina tee rohkeimmatkaan krenatöörinne. Madame, kuningattareni,\nälkää katsoko minuun tuolla tavalla silmäkulmianne rypistäen. Mitä\non krenatööri? Sininen, kirjailtu puku, joka peittää mainitsemani\nsydämen. Mitä surmaava luoti siitä välittää, onko sydämen peittona\nsininen verka vai ryysy, mitä välittää läväisty sydän siitä, suojaako\nsitä rintalevy vai palttina. Jo on teidän, madame, aika tätä kaikkea\najatella; ei teillä ole enää kahtakymmentäviittä miljoonaa orjaa\nRanskassa, ei kahtakymmentäviittämiljoonaa alamaista, ei edes sitä\nmäärää miehiäkään, vaan kaksikymmentäviisi miljoonaa sotilasta.\"\n\n\"Jotka taistelevat minua vastaan, niinkö?\"\n\n\"Niin, teitä vastaan, sillä he taistelevat vapauden puolesta, ja te\nolette heidän ja vapauden välissä.\"\n\nPitkä vaitiolo seurasi kreivin sanoja. Kuningatar katkaisi sen\nensimmäisenä.\n\n\"Siis olette sanonut tuon totuuden, jota pyysin teidän olemaan\nminulle lausumatta\", huomautti hän.\n\n\"Madame\", vastasi Charny, \"mihin muotoon uskollisuuteni sen\nsalaakin, minkä harson taakse kunnioitukseni sen tukahduttaakin,\nniin tahtomattani, tahtomattanne, katsokaa, kuunnelkaa, tuntekaa,\nkosketelkaa, ajatelkaa, uneksikaa! Totuus on esillä, ikuisesti\nesillä, ettekä te enää voi sitä itsestänne irroittaa, vaikka\nponnistatte voimianne kuinka tahansa! Nukkukaa, nukkukaa\nunohtaaksenne sen; se istuu vuoteenne viereen, on unienne\nkummituksena ja heräämisenne todellisuutena.\"\n\n\"Kreivi\", vastasi kuningatar ylpeästi, \"tiedän erään unen, jota se ei\nhäiritse.\"\n\n\"Minä pelkään sitä unta yhtä vähän kuin teidän majesteettinnekin\",\nsanoi Oliver, \"ja ehkä minä sitä toivonkin.\"\n\n\"Oi\", lausui kuningatar epätoivoissaan, \"se on siis ainoana\npelastuksenamme?\"\n\n\"Niin on, mutta älkäämme kiirehtikö, älkäämme astuko vihollisiamme\nnopeammin, sillä me kuljemme suoraan tuota unta kohden, johon\nvaivumme väsyneinä monien myrskypäivien jälkeen.\"\n\nJa uusi vaitiolo, entistä raskaampi, painosti näitä molempia.\n\nHe istuivat vieretysten. He koskettivat toisiaan, ja kuitenkin oli\nheidän välillään tavaton kuilu: heidän ajatuksensa, jotka kulkivat\neri suuntiin tulevaisuuden aalloilla.\n\nKuningatar palasi ensimmäisenä keskusteluaiheeseen, mutta syrjätietä.\nHän katsoi terävästi kreiviin ja aloitti:\n\n\"Vielä viimeinen sana meistä, herra kreivi, ja... ja sitten saatte\nsanoa kaikki, kaikki, kuuletteko?\"\n\n\"Kuulen kyllä, madame.\"\n\n\"Vannotteko, että tulitte tänne minun tähteni?\"\n\n\"Epäilettekö sitä?\"\n\n\"Vannotteko, ettei rouva de Charny ole kirjoittanut teille?\"\n\n\"Hänkö?\"\n\n\"Kuulkaahan. Minä tiedän, että hän aikoi lähteä ulos, että hänellä\noli jotakin ajatuksissaan... Vannokaa minulle, ettette ole palannut\nhänen tähtensä.\"\n\nTänä hetkenä kolkutettiin tai oikeammin sanoen raapaistiin ovelle.\n\n\"Sisään\", käski kuningatar.\n\nKamarineito ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Madame\", ilmoitti hän, \"kuningas on lopettanut illallisensa.\"\n\nKreivi katsoi hämmästyneenä Marie-Antoinetteen.\n\n\"Mitä kummallista siinä on?\" vastasi tämä olkapäitään kohauttaen.\n\"Täytyyhän kuninkaan saada syödä.\"\n\nOlivier rypisti silmäkulmiaan.\n\n\"Sanokaa kuninkaalle\", vastasi kuningatar paikaltaan liikkumatta,\n\"että kuuntelen paraillaan uutisia Pariisista ja että tulen hänen\nluokseen heti, kun olen saanut ne kuulla.\"\n\nSitten hän kääntyi Charnyn puoleen kehoittaen:\n\n\"Jatkakaamme, nyt kun kuningas on aterioinut täytyy hänen saada\nsulattaa ruokaansa.\"\n\n\n\n\nXXVIII\n\nAVIOMIES JA RAKASTAJA\n\n\nTämä häiritseminen ei saanut aikaan muuta kuin hetkellisen\nkeskeytyksen keskustelussa. Se ei millään tavoin lieventänyt sitä\nmustasukkaisuutta, jota kuningatar tunsi, mustasukkaisuutta naisena\nja kuningattarena.\n\nSeurauksena oli, että haastelu, joka näytti päättyneen, olikin\nvain vasta päässyt hiukan alulle ja puhkesi entistä kiihkeämmäksi,\nniinkuin taistelussa ensi ammunnan tauottua, joka oli suunnattu\nmäärättyyn kohtaan, voimien koetus käykin päättävän voimakkaasti\npitkin linjaa.\n\nKreivikin, asioiden jouduttua tälle asteelle, tahtoi selitystä yhtä\nkiihkeästi kuin kuningatar. Oven sulkeuduttua hän siis ensimmäisenä\nalkoikin puhua.\n\n\"Kysyitte, tulinko tänne kreivitär de Charnyn tähden\", sanoi hän.\n\"Onko teidän majesteettinne siis unohtanut, että olemme tehneet\nsopimuksen ja että olen kunnon mies?\"\n\n\"Niin\", sanoi kuningatar painaen päänsä kumaraan, \"olemme tehneet\nsopimuksen; niin, te olette kunnon mies, olette vannonut uhraavanne\nitsenne minun onneni tähden, ja juuri tämä minua painaakin, sillä\nuhratessanne itsenne minun onneni tähden uhraatte samalla kauniin ja\njaloluontoisen naisen... teette siis yhden rikoksen lisää.\"\n\n\"Madame, nyt te liioittelette syytöstänne. Tunnustakaa vain, että\nolen pitänyt sanani kunnon miehenä.\"\n\n\"Se on totta; olen mieletön, antakaa minulle anteeksi...\"\n\n\"Älkää sanoko rikokseksi sitä, mikä on syntynyt sattuman ja\nvälttämättömyyden pakosta. Olemme molemmat surreet tätä avioliittoa,\njoka yksinään saattoi turvata kuningattaren maineen. Ei auta mikään\nmuu kuin alistua tähän liittoon, niinkuin olenkin tehnyt neljän\nvuoden ajan.\"\n\n\"Niin\", huudahti kuningatar. \"Mutta luuletteko, etten näe tuskaanne,\netten ymmärrä suruanne, joka ilmenee mitä syvimpänä kunnioituksena?\nEttekö luule minun näkevän sitä kaikkea?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, madame\", pyysi kreivi kumartaen, \"ja ilmaiskaa\nminulle, mitä näette, jotta, ellen ole vielä kylliksi itse kärsinyt\ntai tuottanut toisille kärsimyksiä, voin kaiken tuskan määrän tehdä\nkaksinkertaiseksi sekä itselleni että ympäristölleni, varmana siitä,\netten milloinkaan saavuta sitä, mitä olen velkapää teidän suhteenne.\"\n\nKuningatar ojensi kätensä kreiviä kohden. Tämän miehen sanoilla\noli vastustamaton voima, niinkuin aina on sillä, mikä lähtee\navomielisestä ja intohimoisesta sydämestä.\n\n\"Määrätkää siis, madame\", sanoi kreivi; \"minä anon sitä, määrätkää\npelkäämättä.\"\n\n\"Niin, niin, niin, tiedän kyllä olevani väärässä. Antakaa minulle\nanteeksi. Olette oikeassa. Jos teillä jossakin on kätkössä salainen\nihanne, jolle uhraatte, jos tämän maailman jossakin kolkassa on\nrakastamanne nainen... Oi, en rohkene lausua sitä sanaa, se peloittaa\nminua, ja epäilykseni herää, kun tavut, joista tämä sana muodostuu,\nkaikuvat ilmassa ja osuvat korvaani. Jos sellainen on kaikilta\nsalassa, niin älkää unohtako, että teillä on kaikkien silmien edessä\nja itsenikin edessä julkisesti kaunis ja nuori nainen, jolle olette\nkohtelias ja huomaavainen, nainen, joka nojautuu käsivarteenne, ja\njoka samalla kun hän nojautuu käsivarteenne, nojautuu sydäntännekin\nvasten.\"\n\nOlivier rypisti silmäkulmiaan, ja hänen kasvojensa kauniit piirteet\nmuuttuivat hetkiseksi.\n\n\"Madame, mitä siis vaaditte?\" sanoi hän. \"Pitääkö minun toimittaa\nkreivitär de Charny kauas pois? Olette vaiti, siis sitä tahdotte?\nHyvä, olen valmis noudattamaan määräyksiänne, mutta tiedättehän,\nettä hän on yksinään maailmassa. Hän on orpo, hänen isänsä parooni\nTaverney kuoli viime vuonna arvokkaana entisajan aatelismiehenä, joka\nei tahdo nähdä, mitä meidän aikanamme tapahtuu. Tiedättehän, että\nhänen veljensä Maison-Rouge ilmestyy korkeintaan kerran vuodessa\ntervehtimään häntä ja sitten katoaa tietymättömiin.\"\n\n\"Tuon kaiken tiedän kyllä.\"\n\n\"Ajatelkaa, madame, että tämä kreivitär de Charny, jos Jumala\nkutsuisi minut luokseen, voisi ottaa entisen tyttönimensä,\neikä taivaan puhtainkaan enkeli voisi hänen unelmistaan, hänen\najatuksistaan löytää sanaa, nimeä, muistoa, joka kuuluu naidulle\nnaiselle.\"\n\n\"Oh, niin\", virkkoi kuningatar, \"kyllä tiedän, että teidän Andréenne\non enkeli maan päällä ja että häntä kannattaa rakastaa. Sentähden\nuskonkin, että tulevaisuus kuuluu hänelle, mutta että minä sen\nkadotan. Oi, ei ei! Kreivi, minä vakuutan teille, ei enää sanaakaan\ntästä. Antakaa minulle anteeksi, en puhu teille kuningattarena.\nOlen unohtanut arvoni, mutta minkä sille mahdan?... Sielussani on\nääni, joka aina laulaa onnesta, ilosta, rakkaudesta noiden kamalien\näänien rinnalla, jotka sorisevat onnettomuutta, sotaa ja kuolemaa.\nNuoruuteni ääni minua siten elvyttää. Charny, antakaa minulle\nanteeksi, heitän pois nuoruuden, hymyilyt ja rakkauden.\"\n\nJa naisparka peitti soukilla ja laihtuneilla sormillaan polttavat\nsilmänsä ja kuningattaren kyynel, timantti, valui jokaisen sormen\nlomitse.\n\nKreivi vaipui uudestaan polvilleen.\n\n\"Madame, käskekää minun lähteä luotanne, paeta, kuolla\", huudahti\nhän, \"mutta älkää antako minun katsella kyyneleitänne.\"\n\nJa kreivikin oli nyyhkyttämäisillään lausuessaan nämä sanat.\n\n\"Se on jo loppunut\", sanoi Marie-Antoinette nousten ja hymyillen\npudistaen hiukan päätänsä.\n\nJa sirolla liikkeellä hän siirsi taaksepäin jauhotetut hiuksensa,\njotka olivat valuneet hänen joutsenvalkoiselle kaulalleen.\n\n\"Niin, niin, se on loppunut\", jatkoi kuningatar, \"en enää vaivaa\nteitä. Saakoon jokainen pitää omat mielettömyytensä. Hyvä Jumala,\nkuinka minussa nainen onkaan heikko, vaikka kuningattaren minussa\npitäisi pysyä voimakkaana. Tulette siis Pariisista? Puhelkaamme.\nKerroitte minulle asioita, jotka jo olen unohtanut. Ne olivat kai\nhyvin vakavia? Eivätkö olleetkin, kreivi de Charny?\"\n\n\"Palatkaamme siis tähän, madame. Aivan oikein sanoitte, minulla on\nteille hyvin vakavista asioista puhuttavaa. Niin, tulen Pariisista ja\nolen nähnyt kuningasvallan sortumisen.\"\n\n\"Olipa hyvä, että käytin sanaa vakava, sillä te puhuitte toden\ntotta arkailematta, kreivi de Charny. Onnistunutta kapinahyökkäystä\nsanotte kuningasvallan sortumiseksi. Onko Bastiljin valloittamisen\nkautta kuningasvalta hävitetty? Ette ajattele sitä, että Bastilji\nperustettiin Ranskaan vasta neljännellätoista vuosisadalla,\njotavastoin kuningasvalta on maailmassa ollut jo kuusituhatta vuotta.\"\n\n\"Soisin voivani kuvitella itselleni, madame\", vastasi kreivi, \"enkä\nsilloin surettaisi teidän majesteettinne mieltä, vaan kertoisin\nlohduttavia uutisia. Pahaksi onneksi ei soitin soinnu toisella\ntavalla kuin sillä, mitä varten se on laadittu.\"\n\n\"Kuulkaahan, minä tahdon tukea teitä, vaikka olenkin vain nainen.\nTahdon johdattaa teidät oikealle tielle.\"\n\n\"En muuta toivoisikaan.\"\n\n\"Pariisilaiset ovat nousseet kapinaan, eikö niin?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Kuinka suuri osa väestöstä?\"\n\n\"Kaksitoista viidettätoista osaa.\"\n\n\"Millä perusteella teette sen laskelman?\"\n\n\"Sen teen yksinkertaisesti näin: kansa edustaa kahtatoista\nviidettätoista osaa koko asukasluvusta, jää siis kaksi osaa\naatelistoa ja yksi pappeja varten.\"\n\n\"Laskelmanne on oikea, kreivi, ja näytte osaavan läksynne hyvin.\nOlette kai lukenut herra ja paroonitar Neckerin kirjoitelmia?\"\n\n\"Herra Neckerin teoksia kylläkin.\"\n\n\"Sananlasku on todellakin oikeassa\", virkkoi kuningatar hilpeästi;\n\"ainoastaan läheiset voivat pettää. Nyt minä esitän teille\nlaskelmani. Tahdotteko sen kuulla?\"\n\n\"Mitä suurimmalla kunnioituksella.\"\n\n\"Noista kahdestatoista viidestoistaosasta on kuusi naisia eikö\nolekin.\"\n\n\"On, teidän majesteettinne. Mutta...\"\n\n\"Älkää keskeyttäkö minua. Kuusi pois kahdestatoista, jää kuusi. Kaksi\nosaa kykenemättömiä vanhuksia tai välinpitämättömiä. Onko se liikaa?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Jää siis jäljelle neljä viidettätoista osaa, joista kai tunnustatte\nkaksi osaa pelkureiksi ja penseiksi. Minähän asetan Ranskan\nkansan hyvin korkealle. Jää siis jäljelle kaksi viidettätoista\nosaa. Ne saatte pitää, ne ovat raivoisia, kestäviä, voimakkaita,\nsotilaallisia. Arvioikaamme nämä kaksi viidettätoista osaa\nPariisissa, sillä maaseutua ei tarvitse ottaa lukuun, eikö niin?\nOnhan nyt vain kysymys Pariisin valloittamisesta.\"\n\n\"Niin on, madame, mutta...\"\n\n\"Yhä vain mutta... Odottakaa, kohta saatte vastata.\"\n\nKreivi de Charny kumarsi.\n\n\"Lasken siis nuo kaksi viidettätoista osaa pariisilaista\nsadaksituhanneksi mieheksi. Onko se oikein?\"\n\nTällä kertaa ei kreivi vastannut. Kuningatar jatkoi:\n\n\"No niin, näitä huonosti aseistettuja, komentoon tottumattomia,\nsotaan harjaantumattomia, väärän asian puolesta arkailevia miehiä\nvastaan panen viisikymmentä tuhatta miestä, jotka ovat tunnetut koko\nEuroopassa urhoollisuudestaan, ja upseerit teidän kaltaisianne,\nkreivi de Charny. Ja kaiken tämän lisäksi sen pyhän asian, jota\nnimitetään jumalaiseksi oikeudeksi, ja sieluni, jonka voi helposti\nhellyttää, mutta jota on vaikea musertaa.\"\n\nKreivi oli yhä vielä vaiti.\n\n\"Uskotteko\", jatkoi kuningatar, \"että tällaisissa oloissa\ntaistellessa kaksi rahvaan miestä vastaa minun soturiani?\"\n\nCharny pysyi äänettömänä.\n\n\"Vastatkaa, uskotteko sitä?\" huudahti kuningatar kärsimättömänä.\n\n\"Madame\", vastasi kreivi lopettaen kuningattaren vaatimuksesta\nvaitiolonsa, \"jos nämä satatuhatta miestä ilmestyisivät\ntaistelukentälle muista erillään, puutteellisesti aseistettuina ja\nvailla komentajia, niin sotilaanne voittaisivat heidät puolessa\ntunnissa.\"\n\n\"Olen siis oikeassa\", lausui kuningatar.\n\n\"Odottakaa. Mutta asian laita ei ole niin kuin ajattelette.\nEnsiksikin on Pariisissa kapinallisia viisisataa tuhatta.\"\n\n\"Viisisataa tuhattako?\"\n\n\"Sinnepäin. Laskelmissanne unohditte naiset ja lapset. Oi, Ranskan,\nkuningatar, oi urhea ja ylpeä nainen, laskekaa nuo Pariisin naiset\nyhtä moneksi mieheksi, sillä vielä koittaa päivä, jona teidän pitää\nne laskea yhtä moneksi pedoksi.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, kreivi?\"\n\n\"Madame, tiedättekö, mikä osa naisella on kansalaissodassa? Ette.\nMinä sen teille selitän ja saatte nähdä, että kaksi miestä ei riitä\nvastustamaan yhtä naista.\"\n\n\"Kreivi, oletteko hullu?\"\n\nCharny hymyili alakuloisesti.\n\n\"Oletteko nähnyt heitä Bastiljin luona\", kysyi hän, \"keskellä\nkuulasadetta, huutaen aseisiin, uhaten nyrkeillään sotaan\nvarustettuja sveitsiläisiänne, huutaen ruumiiden ääressä kostoa\nsillä äänellä, joka saa elävät syöksymään eteenpäin? Oletteko nähnyt\nniiden keittävän pikeä, raahaavan kanuunia, tarjoavan hurjille\ntaistelijoille patruunia ja pelokkaille patruunan ja suudelman?\nTiedättekö, että Bastiljin nostosillan yli meni yhtä monta naista\nkuin miestäkin ja että jos tänä hetkenä Bastiljin kivet alkavat\nputoilla, niin naiset silloin käyttävät kankia? Madame, ottakaa\nlaskuun Pariisin naiset, ottakaa ne laskuun, ottakaa myös lapset,\njotka valavat luoteja, jotka heiluttavat miekkoja, heittävät kiviä\nkuudennesta kerroksesta. Ottakaa ne laskuun, sillä lapsen valama\nluoti voi surmata parhaimman kenraalinne, hänen hiomansa miekka\nvoi leikata sotaratsujenne jäntereet poikki, ylhäältä satavat\nkivet voivat murskata rakuunanne ja kaartilaisenne. Ottakaa lukuun\nvanhukset, madame, sillä elleivät he enää jaksakaan miekkaa\nheiluttaa, niin he kelpaavat kilviksi. Bastiljin luona oli vanhuksia;\ntiedättekö, mitä he tekivät, nämä vanhukset, joita ette ota lukuun?\nHe asettuivat nuorten miesten eteen, jotta nämä saisivat nojata\npyssyjään heidän olkapäihinsä. Sveitsiläistenne ammukset surmasivat\nvoimattoman vanhuksen, joka sitten tuli taistelukykyisen miehen eteen\nvallitukseksi. Ottakaa lukuun nämä vanhukset, sillä he kolmensadan\nvuoden aikana ovat seuraaville sukupolville kertoneet, mitä\nhäväistystä äidit ovat saaneet kärsiä, kuinka aateliston metsänriista\non turmellut heidän peltonsa, kuinka koko heidän säätyluokkansa on\nsaanut taipua läänitysherrojen oikeuksien alle, ja silloin nuoret\ntarttuvat kirveisiin, nuijiin, pyssyihin, kaikkiin löytämiinsä\ntuhovälineihin ja lähtevät surmaamaan, ollen näin vanhuksien\nkirouksilla panostettuja aseita, samoin kuin kanuuna on panostettu\nruudilla ja raudalla. Pariisissa tänä hetkenä miehet, naiset,\nvanhukset, lapset vaativat vapautta. Ottakaa kaikki nämä huutavat\nlaskuun, ja määrätkää summaksi kahdeksansataa tuhatta olentoa\nyksistään Pariisissa.\"\n\n\"Kolmesataa spartalaista voitti Xerxeen armeijan, kreivi de Charny.\"\n\n\"Voitti kyllä, mutta tänään on sparttalaisten sijalla nuo\nkahdeksansataa tuhatta ja Xerxeen armeijaa edustaa teidän\nviisikymmentätuhatta sotilastanne.\"\n\nKuningatar kohotti nyrkkinsä, kasvot vihasta ja häpeästä punaisina.\n\n\"Mieluummin kukistun valtaistuimelta\", sanoi hän, \"mieluummin annan\nnoiden viidensadan tuhannen pariisilaisenne silpoa minut kappaleiksi\nkuin kuulen Charnyn, luottamustani nauttivan henkilön, puhuvan tuolla\ntavalla!\"\n\n\"Jos puhun teille näin, madame, teen sen siksi, että minun täytyy\npuhua, sillä tämän Charnyn suonissa ei ole pisaraakaan verta, joka ei\nolisi esi-isiensä arvoinen ja joka ei kuuluisi teille.\"\n\n\"Marssikoon hän siis minun kanssani Pariisia vastaan, ja me kuolemme\nyhdessä.\"\n\n\"Häpeällisellä tavalla\", sanoi kreivi, \"voimatta edes taistella. Me\nemme pääse edes ryntäämään, me katoamme samoin kuin filistealaiset\ntai amalekilaiset. Marssia Pariisia vastaan! Ette siis tiedä\nlaisinkaan erästä seikkaa? Sitä, että Pariisiin tullessamme talot\nkaatuisivat päällemme ja hautaisivat meidät samoin kuin faraon\nsotajoukon, että te jättäisi Ranskaan muuta kuin kirotun nimen, ja\nlapsenne tapettaisiin kuin sudenpenikat.\"\n\n\"Millä tavalla minun siis pitää sortua, kreivi?\" sanoi kuningatar\nylpeästi. \"Olkaa niin hyvä ja opettakaa se minulle.\"\n\n\"Uhrin lailla, madame\", vastasi kreivi kunnioittavasti.\n\"Kuningattaren tavoin, hymyillen ja antaen anteeksi niille, jotka\nhäneen ovat iskeneet. Jos teidän käytettävänänne olisi viisisataa\ntuhatta minun kaltaistani miestä, niin sanoisin: lähtekäämme,\nlähtekäämme tänä yönä, heti paikalla ja huomenna te hallitsette\nTuilerieissa, huomenna olette valloittanut valtaistuimenne uudelleen.\"\n\n\"Olette siis vaipunut epätoivoon\", huudahti kuningatar, \"te, johon\nkaikkein varmimmin luotin!\"\n\n\"Olen kyllä vaipunut epätoivoon, madame, sillä koko Ranska ajattelee\nsamoin kuin Pariisikin: vaikka armeijanne voittaisikin Pariisin,\nniin Lyon, Rouen, Lille, Strassbourg, Nantes ja sadat muut raivoisat\nkaupungit nielisivät sen. Rohkeutta, madame, miekka huotraan!\"\n\n\"Tämän tähden siis\", sanoi kuningatar, \"olisin koonnut ympärilleni\nniin suuren määrän urhoollisia miehiä, tämän tähden olisin heihin\nlietsonut rohkeutta!\"\n\n\"Ellei teillä ole samaa mielipidettä kuin minulla, madame, niin\nmäärätkää vain, ja tänä yönä marssimme Pariisia kohden. Määrätkää.\"\n\nKreivin tarjous säikytti kuningatarta paljoa enemmän kuin hänen\nsuora kieltäytymisensä olisi tehnyt. Hän heittäytyi epätoivoissaan\nsohvalle, missä hän kauan taisteli ylpeyttään vastaan. Viimein hän\nkohotti päänsä ja sanoi:\n\n\"Kreivi, toivotteko minun pysyvän toimettomana?\"\n\n\"Minulla on kunnia neuvoa sitä teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Minä teen siis siten.\"\n\n\"Madame, olen pahoittanut varmaankin mieltänne?\" sanoi kreivi katsoen\nkuningattareen, surullisessa ilmeessään sanomatonta rakkautta.\n\n\"Ette. Antakaa minulle kätenne!\"\n\nKreivi ojensi kumartaen kätensä kuningattarelle.\n\n\"Minun täytyy torua teitä\", sanoi Marie-Antoinette koettaen hymyillä.\n\n\"Miksi, madame?\"\n\n\"Teillä on sotaväessä veli, ja vain sattumalta saan sen tietää.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Olen nähnyt tänä iltana erään nuoren Berchenyn husaareihin kuuluvan\nupseerin.\"\n\n\"Georges-veljeni!\"\n\n\"Miksi ette ole koskaan puhunut minulle tästä nuoresta miehestä!\nMiksi hänellä ei ole rykmentissään korkeampaa arvoasemaa?\"\n\n\"Siksi, että hän on vielä nuori ja kokematon, siksi, että hän ei\nvielä ansaitse määrääjän asemaa; vaikka teidän majesteettinne\nonkin suvainnut luoda katseenne minuun, jonka nimi on Charny, ja\nkunnioittaa minua ystävyydellään, se ei oikeuta minua asettamaan\nomaisiani, veljiäni, arvokkaampien aatelismiesten edelle.\"\n\n\"Teillä on siis vielä toinenkin veli?\"\n\n\"On, madame, valmiina kuolemaan teidän majesteettinne puolesta samoin\nkuin me toisetkin.\"\n\n\"Hän ei tarvitse mitään?\"\n\n\"Ei mitään, madame. Me voimme laskea henkemme ja vielä\nomaisuutemmekin teidän majesteettinne jalkojen juureen.\"\n\nNäiden viimeisten sanojen aikana, kun kuningatar oli hurmaantunut\nnäin suuresta kunnokkuudesta ja kreivi sykkivin sydämin katseli\nkuningatartaan, kuului viereisestä huoneesta huokaus, joka sai heidät\nmolemmat sävähtämään.\n\nKuningatar nousi, juoksi ovelle, avasi sen ja kiljaisi.\n\nHän näki naisen vääntelehtivän lattialla hirveissä kouristuksissa.\n\n\"Kreivitär!\" sanoi hän hiljaa Charnylle, \"hän on varmaankin kuullut\nkeskustelumme!\"\n\n\"Ei, madame\", vastasi kreivi, \"sillä siinä tapauksessahan olisi\nilmoittanut teidän majesteetillenne, että joku voi meitä kuunnella.\"\n\nJa hän riensi Andréen luo nostaen hänet syliinsä.\n\nKuningatar pysytteli parin askeleen päässä, kylmänä, kalpeana, tuskan\nvaltaamana.\n\n\n\n\nXXIX\n\nKOLMISIN\n\n\nAndrée alkoi tointua tietämättä, kuka häntä auttoi; vaistomaisesti\nhän vain käsitti, että häntä hoivattiin. Hänen vartalonsa kohosi,\nkädet takertuivat odottamatta ilmestyneeseen apuun.\n\nMutta tajunta ei toipunut ruumiin ohella. Hän horjui ja oli\nhorroksissa muutaman minuutin ajan.\n\nKun Charny oli koettanut saada hänen ruumistansa tointumaan, yritti\nhän herättää hänessä tajunnankin. Mutta vastaukseksi hän vain sai\nkamalan ja kiihkeän hourailun.\n\nAndrée avasi viimein silmänsä; hänen katseensa kiintyi kreiviin, ja\nhäiriön vallassa, tuntematta, kuka häntä tuki, hän kiljaisi ja työnsi\nmiehensä pois.\n\nKoko tämän kohtauksen aikana loi kuningatar katseensa toisaanne.\nVaikka hän oli nainen, jonka siis olisi pitänyt lohduttaa, jätti hän\ntoisen naisen oman onnensa nojaan.\n\nVoimakkailla käsivarsillaan Charny nosti Andréen pystyyn, vaikka\ntämä koettikin vastustella, ja kääntyen kylmänä ja jäykkänä seisovan\nkuningattaren puoleen lausui:\n\n\"Anteeksi, madame, mutta jotakin erikoista on tapahtunut. Rouva de\nCharny ei tavallisesti pyörry; ensi kertaa näen hänet tainnoksissa.\"\n\n\"Hän kärsii siis tavattoman suuria tuskia\", lausui kuningatar palaten\näskeiseen ajatukseensa, että Andrée oli kuullut koko edellisen\nkeskustelun.\n\n\"Epäilemättä hän kärsii\", vastasi kreivi, \"ja sen vuoksi pyydänkin\nteidän majesteetiltanne lupaa saada viedä hänet huoneistoonsa asti.\nHän tarvitsee kamarineitojensa hoitoa.\"\n\n\"Tehkää se\", sanoi kuningatar ojentaen kätensä soittaakseen kelloa.\n\nMutta kuullessaan kellon soivan Andrée oikaisi ruumiinsa ja\nhorroksissaan huusi:\n\n\"Voi, Gilbert, tuo Gilbert!\"\n\nTämän nimen kuullessaan kuningatar vavahti ja kreivi laski\nvaimonsa sohvalle. Samassa saapui palvelija, joka oli noudattanut\nkellonsoittoa.\n\n\"Ei tarvitse\", sanoi kuningatar viitaten häntä poistumaan.\n\nPalvelijan mentyä kuningatar ja kreivi katsoivat toisiinsa. Andrée\noli sulkenut silmänsä ja näytti saaneen uuden kohtauksen.\n\nKreivi de Charny oli polvillaan sohvan luona ja koetti pidättää häntä\nsohvalla.\n\n\"Gilbert\", lausui kuningatar, \"kuka hän on?\"\n\n\"Meidän pitäisi tiedustella.\"\n\n\"Luulenkin tuntevani hänet\", sanoi Marie-Antoinette. \"Muistaakseni ei\nkreivitär ensi kertaa mainitse tuota nimeä.\"\n\nMutta ikäänkuin tämä kuningattaren muisteleminen olisi häntä uhannut,\nikäänkuin tämä uhkaus olisi tullut häntä noutamaan suonenvedon\nkeskeltä, Andrée avasi silmänsä, kohotti kätensä taivasta kohden ja\nnousi seisaalleen.\n\nHänen ensi katseensa, joka tällä kertaa oli täysin tajuinen,\nsuuntautui kreivi de Charnyyn. Tämän hän tunsi ja loi häneen\nhymyilevän silmäyksen.\n\nMutta sitten, ikäänkuin ei olisi pitänyt tätä ajatuksensa ilmaisua\nspartalaiselle mielelleen sopivana, hän käänsi silmänsä pois ja\nkatsoi kuningattareen. Hän kumarsi silloin heti.\n\n\"Mikä teitä, vaivaa, madame\", kysyi kreivi de Charny, \"tehän oikein\nsäikytitte minua? Te voimakas, urhoollinen, vaivutte tuolla tavalla\npyörryksiin?\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Andrée, \"Pariisissa tapahtuu sellaista, että kun\nmiehet kerran vapisevat, voivat naiset ainakin pyörtyä. Olette\npalannut Parisista, siinä teitte oikein.\"\n\n\"Hyvä Jumala\", lausui Charny epäilevällä äänellä, \"minunko tähteni te\nsiis olisitte noin paljon kärsinyt?\"\n\nAndrée katsoi taaskin mieheensä ja kuningattareen eikä vastannut\nmitään.\n\n\"Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?\" virkahti\nMarie-Antoinette. \"Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus\nolla peloissaan miehensä puolesta.\"\n\nCharny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.\n\n\"Madame\", lausui hän, \"olen varma siitä, että kreivitär oli vielä\nenemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta.\"\n\n\"Mutta mistä johtuu, kreivitär\", kysyi Marie-Antoinette, \"että\ntapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?\"\n\n\"Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä\ntiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme\npäivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin\nhelposti ainakin minun mielestäni pyörtyä.\"\n\n\"Se on totta\", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée\nhalunnut ilmaista kaikkea.\n\n\"Mutta\", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys,\nmikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman\ntahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin\nhaitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja\nainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, \"mutta ovathan teidän\nmajesteettinnekin silmät kosteina.\"\n\nJa tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa\nlauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.\n\n\"Madame\", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi,\nettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, \"onhan luonnollista,\nettä kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa\nkansaansa, ja kansa verta on vuotanut.\"\n\n\"Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä\", sanoi Andrée yhä vielä\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Niin, kyllä, mutta nyt ei olekaan puhe kuningattaresta, madame, vaan\nteistä. Palatkaamme siis meihin, kuningatar sallii sen kyllä.\"\n\nMarie-Antoinette nyökkäsi suostumuksensa merkiksi.\n\n\"Te pelkäsitte, eikö totta?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Te kärsitte, älkää sitä kieltäkö. Teille on tapahtunut jotakin.\nMitä, sitä en tiedä, mutta te saatte sen kertoa minulle.\"\n\n\"Erehdytte.\"\n\n\"Olette ainakin syyttänyt jotakuta, erästä miestä.\"\n\nAndrée kalpeni.\n\n\"Minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Tulen kuninkaan luota.\"\n\n\"Suoraanko?\"\n\n\"Suoraan. Teidän majesteettinne voi tiedustaa.\"\n\n\"Jos niin on asian laita\", sanoi Marie-Antoinette, \"niin kreivitär\non oikeassa. Kuningas rakastaa häntä suuresti ja tietää myös kuinka\nsyvästi minä olen kiintynyt häneen. Hän ei siis ole millään tavoin\nvoinut pahoittaa kreivittären mieltä.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Charny, \"te lausuitte kuitenkin erään nimen.\"\n\n\"Nimenkö?\"\n\n\"Niin, tointuessanne.\"\n\nAndrée katsoi kuningattareen kuin kutsuakseen häntä apuun. Mutta joko\nkuningatar ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, vaan vastasi:\n\n\"Niin kyllä, te lausuitte Gilbertin nimen.\"\n\n\"Gilbertin! Olenko minä lausunut Gilbertin nimen!\" sanoi Andrée\nsellainen kauhunväre äänessään, että se vaikutti kreiviin syvemmin\nkuin pyörtyminen oli tehonnut.\n\n\"Kyllä\", vahvisti hän, \"te lausuitte hänen nimensä.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi Andrée. \"Sepä kummallista!\"\n\nJa vähitellen, niinkuin taivas sulkeutuu salaman jälkeen, nuoren\nnaisen äsken vääntyneet kasvot seestyivät, ja vain muutamat lihakset\nenää värähtivät hänen kasvoillaan, kuten myrskyn loitotessa taivaan\nrannalla vielä välkähtelee.\n\n\"Gilbert\", lausui hän; \"minä en tiedä sellaisesta mitään.\"\n\n\"Niin, Gilbertin\", sanoi kuningatar. \"Muistelkaahan, rakas Andrée.\"\n\n\"Mutta, madame\", huomautti kreivi Marie-Antoinettelle, \"jos kaikki\nonkin vain sattumaa, jos se nimi onkin kreivittärelle outo?\"\n\n\"Ei\", tokaisi Andrée, \"se ei ole minulle outokaan. Hän on eräs\noppinut mies, taitava lääkäri, joka on saapunut Ameriikasta, missä\nhän on liittynyt Lafayetten seuraan.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi kreivi.\n\n\"Entäkö sitten?\" lausui Andrée luonnollisella äänellä; \"en tunne\nhäntä persoonallisesti, mutta hän kuuluu olevan hyvin arvossapidetty\nmies.\"\n\n\"Mutta miksi siis olette ollut tuollaisen mielenliikutuksen\nvallassa?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Mielenliikutuksenko? Olenko siis ollut sen vallassa?\"\n\n\"Olette; näytti siltä kuin tuota nimeä lausuessanne teitä olisi\nkidutettu.\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Minulle tapahtui seuraavaa: Kuninkaan huoneessa\ntapasin mustapukuisen, juhlallisen näköisen miehen, joka kertoi\nminulle synkkiä ja kamalia asioita. Hän kertoi kaikkine hirveine\nyksityiskohtineen Launayn ja Flessellesin surmaamisen. Kauhistuin\nsiitä ja pyörryin, niinkuin näitte. Ehkä silloin mainitsin tohtori\nGilbertin nimen.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", virkkoi kreivi de Charny, joka näytti jättävän\nkyselyt sikseen, \"mutta olettehan nyt jo taas rauhoittunut?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Pyydän siis teiltä, kreivi, erästä asiaa\", lausui kuningatar.\n\n\"Noudatan kaikessa teidän majesteettinne tahtoa.\"\n\n\"Menkää siis Bezenvalin, Broglien ja Lambescqin luo ja käskekää\nheidän jättää joukkonsa siihen, missä ne nyt ovat; neuvostossa\nkuningas huomenna määrää, mitä on tehtävä.\"\n\nKreivi kumarsi, mutta lähtiessään hän loi katseen Andréehen. Tässä\nkatseessa kuvastui herkkä levottomuus. Kuningatar huomasi sen kyllä.\n\n\"Kreivitär\", kysyi kuningatar, \"ettekö palaa minun seurassani\nkuninkaan luo?\"\n\n\"En, madame, en\", sanoi Andrée kiihkeästi.\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada palata asuntooni. Tunnen\nnäiden mielenliikutusten jälkeen kaipaavani lepoa.\"\n\n\"Puhukaahan suoraan, kreivitär\", sanoi kuningatar; \"onko teille\ntapahtunut jotakin pahaa kuninkaan luona?\"\n\n\"Ei mitään, madame, ei kerrassaan mitään.\"\n\n\"Jos jotakin on ollut, niin ilmaiskaa se. Kuningas ei aina kohtele\nystäviäni hellävaroen.\"\n\n\"Kuningas oli nyt, niinkuin aina ennenkin, minulle peräti hyvä,\nmutta...\"\n\n\"Mutta mieluummin olette häntä uudelleen tapaamatta, eikö niin? Aivan\nvarmaan, kreivi, on jotakin tämän kaiken takana\", sanoi kuningatar\nteeskennellyn hilpeästi.\n\nAndrée loi kuningattareen niin rukoilevan, ilmeikkään katseen, että\ntämä huomasi parhaaksi lopettaa tämän pikkuisen taistelun.\n\n\"Kreivitär\", sanoi hän, \"päästäkäämme kreivi de Charny toimittamaan\nasiansa, ja palatkaa te omaan huoneistoonne tai jääkää tänne, miten\nvain itse haluatte.\"\n\n\"Kiitos, madame\", sanoi Andrée.\n\n\"Lähtekää siis, kreivi de Charny\", jatkoi Marie-Antoinette huomaten\nkiitollisuuden ilmeen Andréen kasvoilla.\n\nMutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän\ntarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien\npalaamisen johdosta.\n\nSitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja\npoistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen.\nSe sanoi: \"Palatkaa pian.\" Kreivin silmäys vastasi: \"Niin pian kuin\nmahdollista.\"\n\nTuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä\nliikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta\nja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän\nkreiviä huoneesta.\n\nHeti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli\nkoonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat,\njalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen\nkuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.\n\nKuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen\nsitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä\nkuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.\n\nNäiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar\nnäytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta\nkuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät\nenää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan\nvihollisilta.\n\nNiinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa\nkannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään\nkuningattaren käden ja lausui kumartaen:\n\n\"Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin\nhuoneisiini...\"\n\n\"Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär\", vastasi\nkuningatar; \"te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen\nlähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?\"\n\n\"Minullako, madame?\" sanoi Andrée.\n\n\"Niin, juuri teillä.\"\n\n\"Ei. Kuinka niin?\"\n\n\"Tohtori Gilbertistä, jonka näkeminen vaikutti teihin niin\nvoimakkaasti.\"\n\nAndrée vavahti, mutta pudisti vain kielteisesti päätänsä.\n\n\"Siinä tapauksessa en enää teitä pidätä, rakas Andrée. Olette vapaa.\"\n\nJa kuningatar astui askeleen mennäkseen viereiseen huoneeseensa.\n\nKun Andrée oli niiannut hovitapojen mukaan syvään, alkoi hän\nastua toista ovea kohden. Samassa kuului, kuinka Ludvig XVI antoi\nyömääräyksiä kamaripalvelijalleen.\n\n\"Kuningas, madame!\" äännähti Andrée peräytyen useita askelia\ntaaksepäin. \"Kuningas!\"\n\n\"Niin kyllä, kuningas\", sanoi Marie-Antoinette. \"Säikyttääkö hän\nsiinä määrin teitä?\"\n\n\"Madame, taivaan nimessä!\" huudahti Andrée. \"En tahdo nähdä\nkuningasta, en olla hänen edessään, en ainakaan tänä iltana, tai\nmuutoin kuolen häpeästä.\"\n\n\"Mutta sanokaahan viimeinkin...\"\n\n\"Kaikki, kaikki, jos teidän majesteettinne sitä vaatii. Mutta\nkätkekää minut.\"\n\n\"Menkää minun huoneeseeni\", neuvoi Marie-Antoinette; \"saatte lähteä\nsieltä, kun kuningas on poistunut. Olkaa rauhassa, vankeutenne ei\ntule pitkäaikaiseksi. Kuningas ei koskaan viivy täällä kauan.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" huudahti kreivitär.\n\nJa rientäen toiseen huoneeseen hän katosi ovesta samassa, kun\nkuningas avasi toisen oven ja ilmestyi kynnykselle.\n\nKuningas astui sisään.\n\n\n\n\nXXX\n\nKUNINGAS JA KUNINGATAR\n\n\nKuningatar katsahti ympärilleen ja sitten vastasi ystävällisesti\npuolisonsa tervehdykseen, ojentaen kätensä.\n\n\"Ja mitä onnellista sattumaa saan kiittää tänne tulostanne?\" kysyi\nhän.\n\n\"Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin\nCharnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään\ntaistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös\ntuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne\nohitse poikkeamatta kiittämään teitä.\"\n\n\"Niin\", lausui kuningatar, \"olen punninnut asiaa ja arvellut\nviisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä\nsisäiseen sotaan.\"\n\n\"Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne\",\nsanoi kuningas. \"Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät\najattelemaan siten.\"\n\n\"Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä\nsiihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen.\"\n\n\"Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen\nteille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti\njärkevä.\"\n\n\"Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni\ntarpeettomia.\"\n\n\"Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän,\nettä vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme.\nEttekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista,\nniinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?\"\n\nViime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI:n oli tapa\nkotioloissaan.\n\n\"Oh, hyvin mielelläni kyllä\", vastasi kuningatar. \"Mutta onkohan\nhetki hyvin valittu?\"\n\n\"Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri\näsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?\"\n\n\"Niin sanoin.\"\n\n\"Mutta ette ole ilmaissut minulle perusteitanne.\"\n\n\"Ette ole niitä kysynyt.\"\n\n\"Kysyn siis nyt.\"\n\n\"Me olemme kykenemättömiä tehokkaaseen taisteluun!\"\n\n\"Ahaa, niinkö asia onkin? Jos siis olisimme mielestänne\nvoimakkaampia, niin te sotisitte.\"\n\n\"Jos tietäisin olevani voimakkaammalla puolella, niin poltattaisin\nPariisin.\"\n\n\"Kuinka varma olinkaan siitä, että tahdoitte välttää sotaa muulla\nperusteella kuin minä!\"\n\n\"Mitkä siis ovat teidän syynne?\"\n\n\"Minunko?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niin\", vastasi Marie-Antoinette, \"juuri teidän.\"\n\n\"Minulla on vain yksi.\"\n\n\"Sanokaa se.\"\n\n\"Sanon heti. En tahdo ryhtyä sotaan kansan kanssa, koska kansa on\nmielestäni oikeassa.\"\n\nMarie-Antoinette teki hämmästystä ilmaisevan liikkeen.\n\n\"Oikeassako!\" huudahti hän. \"Onko kansa oikeassa noustessaan\nkapinaan?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Oikeassa valloittaessaan Bastiljin, tappaessaan kuvernöörin,\nsurmatessaan kauppiaitten esimiehen, tuhotessaan sotilaanne?\"\n\n\"Tosiaankin.\"\n\n\"Tätä te siis olette ajatellut\", huudahti kuningatar, \"ja siitä\ntulitte minulle ilmoittamaan!\"\n\n\"Ja sanon teille vielä senkin, kuinka olen johtunut näin\najattelemaan.\"\n\n\"Syödessännekö?\"\n\n\"Kas niin, nyt me joudumme ruokakysymykseen. Ette voi antaa minulle\nsitä anteeksi, että syön, vaan tahtoisitte nähdä minut runollisena ja\nhaaveilevana. Minkä minä sille voin, että minun suvussani syödään?\nHenrik IV ei ainoastaan syönyt, vaan hän joikin runsaasti. Suuri\nja runollinen Ludvig XIV söi niin, että punastuu sitä ajatellessa.\nKuningas Ludvig XV paistoi itse pannukakkunsa, saadakseen ne\nmieleisikseen, ja antoi rouva Dubarryn valmistaa kahvinsa. Minkä minä\nsille mahdan, että nälkäisenä tahdon syödä? Täytyyhän minun noudattaa\nesi-isieni Ludvig XV:n, Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n esimerkkiä. Jos\nse on minulle välttämätöntä, niin olkaa suvaitsevainen; jos se on\nvika, niin antakaa se anteeksi.\"\n\n\"Sire, tunnustakaa toki...\"\n\n\"Että minun ei pitäisi nälissäni syödä, sitä en tee\", sanoi kuningas\nrauhallisesti pudistaen päätänsä.\n\n\"Minä en enää puhu siitä, vaan kansasta.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Te saatte tunnustaa minulle, että kansa on väärässä.\"\n\n\"Nostaessaan kapinan, ei suinkaan. Tarkastakaamme kaikkia\nministereitämme. Hallituksemme alusta alkaen, kuinka moni heistä\non todella katsonut kansan parasta? Kaksi, Turgot ja Necker. Te ja\nhovipiirinne pakotitte minut ajamaan heidät pois. Toisen tähden\nnostettiin kapina, toisen tähden pannaan ehkä toimeen vallankumous.\nPuhukaamme hiukan toisista. Ovathan he herttaisia ihmisiä, eivätkö\nolekin? Herra de Maurepas, tätienne holhokki, viisujen tekijä!\nMinisterien ei pitäisi laulaa, vaan kansan. Herra de Calonne? Hän\nsanoi teille hyvin kauniin lauseen, joka tulee ehkä ikuisesti jäämään\nihmisten muistoon. Eräänä päivänä, jolloin pyysitte häneltä jotakin\nmahdotonta, vastasi hän: Jos se on mahdollista, on se jo tehty; jos\nse on mahdotonta, niin se tapahtuu. Tämä lause on kansalle maksanut\nehkä sata miljoonaa. Älkää ihmetelkö, ettei se pidä häntä niin\nhenkevänä kuin te pidätte. Toden totta, käsittäkäähän, madame, että\njos säilytän ne, jotka nylkevät kansaa, ja erotan ne, jotka sitä\nrakastavat, en sillä tavalla rauhoita kansaa ja saa sitä kiintymään\nhallitukseemme.\"\n\n\"Kas niin! Siis kapinallisuus on luvallista? Julistakaa se periaate!\nToden totta, olen iloinen siitä, että tällaista puhuessanne olemme\nkahden kesken. Mitähän sanottaisiin, jos muut tämän kuulisivat!\"\n\n\"Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että\nPolignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne\nkohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän\nPolignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin\nkertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä\nkaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt\njo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren\neläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä;\nprinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan\nyhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista\nvarten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat\nsaavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen;\nCoignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin\nvähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi\nepäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa.\nNämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka\nette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat\nolleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut\nsitä.\"\n\n\"Ooh!\" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.\n\n\"Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita\", väitti Ludvig XVI\nrauhallisesti.\n\n\"Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni,\nsillä he lähtevät maanpakoon.\"\n\n\"Lähtevätkö he!\" huudahti kuningas.\n\n\"Lähtevät.\"\n\n\"Polignac? Naiset?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sitä parempi\", huudahti kuningas, \"sitä parempi! Jumalan kiitos!\"\n\n\"Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa\nheitä?\"\n\n\"En! Jos heiltä puuttuu matkarahoja, niin annan ne heille. Niitä\nrahoja ei käytetä huonoon tarkoitukseen, siitä vastaan. Onnellista\nmatkaa, hyvät herrat, onnellista matkaa, hyvät naiset!\" sanoi\nkuningas herttaisesti hymyillen.\n\n\"Niin, niin\", huokasi kuningatar; \"minä huomaan teidän kannattavan\nheidän raukkamaista menettelyään.\"\n\n\"Koettakaamme päästä sovintoon. Nythän te jo arvostelette heitä\noikein?\"\n\n\"He eivät lähde\", huudahti kuningatar, \"he karkaavat!\"\n\n\"Vähät siitä, kun he vain poistuvat!\"\n\n\"Ja kun ajattelen, että teidän sukunne kehoittaa heitä tällaiseen\nhalpamaisuuteen!\"\n\n\"Kehoittaako minun sukuni kaikkia teidän suosikkejanne lähtemään?\nEn luullut sukuani niin viisaaksi. Sanokaahan, ketkä sukuni jäsenet\ntekevät minulle tämän palveluksen, voidakseni heitä kiittää?\"\n\n\"Tätinne Adélaïde, veljenne Artoisin kreivi.\"\n\n\"Veljeni Artois! Luuletteko hänen noudattavan sitä neuvoa, jonka hän\nantaa toisille? Luuletteko hänenkin lähtevän?\"\n\n\"Miksi hän ei lähtisi?\" huudahti Marie-Antoinette koettaen iskeä\nkuningasta sillä.\n\n\"Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!\" huudahti Ludvig XVI. \"Menköön\nArtoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin:\nonnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!\"\n\n\"Oma veljenne!\" huudahti Marie-Antoinette.\n\n\"Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta\nja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee\nkuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII:n aikuinen\nhienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille,\nCaesarin puolisolle.\"\n\n\"Caesarin!\" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.\n\n\"Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän\", vastasi kuningas,\n\"sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar.\"\n\nKuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen\ntyyneys sai hänet ihan ymmälle.\n\n\"Claudius\", jatkoi kuningas, \"koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin\nCaesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana\npakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen\nläksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän\nläksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa\nArtoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään,\nsiinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä\nmitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä\nvähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä\nkaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!\"\n\n\"Hän ei puhu mitään matkastaan.\"\n\n\"Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin\nlatinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen\nitse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme\nBeaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai\nFort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän\nkuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha\nkyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä\nen pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä.\"\n\nKuningatar punastui ja kääntyi poispäin.\n\n\"Puhelimme äsken Bastiljista\", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon\njälkeen, \"ja te pahoittelitte sen valloittamista.\"\n\n\"Mutta istukaahan toki, sire\", sanoi kuningatar, \"koska teillä vielä\nnäyttää olevan minulle paljon sanottavaa.\"\n\n\"Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni\nhoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin\nhyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan:\nkuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. -- Näettehän,\nkuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa\nruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä\nsovitan!...\"\n\n\"Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?\"\n\n\"Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen\nsyntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn,\nHirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut\nkolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi.\nHänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia!\nMies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla\ntoisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja,\nekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua\nrakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa\nja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun,\ntuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte\nhänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka\noli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies.\nJos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat\nja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä\netsimään...\"\n\n\"Niin mitä sitten?\" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.\n\n\"Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan _Savoijalaisoppia_\neikä _Yhteiskuntasopimusta.\"_\n\n\"Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette\", sanoi\nMarie-Antoinette. \"Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne\nsamoin kuin koira pelkää isäntäänsä.\"\n\n\"En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo\npaljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen\nMédorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran\nkanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta\nellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan\nminut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se\nnuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä.\"\n\n\"Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää\nniille leivoksia.\"\n\n\"Niin juuri aionkin tehdä. Vakuutan teille, ettei minulla ole mitään\nmuita aikeita. Olen päättänyt koota hiukan rahaa ja kohdella noita\nherroja kuin verikoiria. Ajatelkaahan esimerkiksi Mirabeauta...\"\n\n\"Kannattaa todellakin puhua tuosta petoeläimestä.\"\n\n\"Kun annan hänelle viisikymmentä tuhatta livreä kuukaudessa, niin\nhänestä tulee Médor; jos odotamme, tarvitsee hän ehkä puoli miljoonaa\nkuukaudessa.\"\n\nKuningatar nauroi säälien.\n\n\"Herra Bailly\", jatkoi kuningas, \"herra Bailly sopisi\ntaideministeriksi. Tekisi mieleni muodostaa uusi ministeristö, ja\nBaillystä tulisi toinen Médor. Suokaa anteeksi, madame, että olen\ntoista mieltä kuin te, mutta minä ajattelen esi-isäni Henrik IV:n\ntavoin. Hänen politiikkansa vetää vertoja mille muulle politiikalle\ntahansa, ja muistan varsin hyvin, mitä hän sanoi.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Ei kärpäsiä pyydetä etikalla.\"\n\n\"Sancho sanoi samaa, tai jotakin sinnepäin.\"\n\n\"Mutta Sanchohan olisi tehnyt Baratarian kansan hyvin onnelliseksi,\njos Barataria olisi ollut olemassa.\"\n\n\"Sire, esi-isänne Henrik IV, johon vetoatte, pyysi susia yhtä hyvin\nkuin kärpäsiäkin; siitä on todistuksena marski Biron, jonka kaulan\nhän katkaisutti. Hän saattoi siis sanoa mitä halusi. Ajatellessanne\nhänen tavallaan ja toimessanne omalla tavallanne te riistätte kaiken\narvon kuningasvallalta, joka elää juuri tämän arvon varassa; te\nunohdatte perusajatuksen: miten käy majesteettiuden? Majesteettius\non kyllä vain sana, sen tiedän; mutta tähän sanaan liittyvät kaikki\nkuninkaalliset hyveet, ken kunnioittaa, hän rakastaa; ken rakastaa,\nhän tottelee.\"\n\n\"Puhukaamme majesteettiudesta\", keskeytti kuningas hymyillen, \"niin,\npuhelkaamme siitä. Te esimerkiksi olette niin majesteetillinen kuin\nsuinkin ajatella saattaa. Ei kukaan Euroopassa, ei edes äitinne\nMaria-Teresia ole niin pitkälle kehittänyt majesteettiutta.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, tahdotte täten sanoa, että majesteettiudesta\nhuolimatta ei ketään kammota koko Ranskassa niinkuin minua.\"\n\n\"En puhu kammoamisesta, rakas Antoinette\", virkkoi kuningas\nlempeästi, \"mutta te ette ehkä ole niin rakastettu kuin ansaitsisitte\nolla.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi kuningatar syvästi loukkaantuneena, \"te kertaatte\nkaikenlaisia juoruja. Enhän ole tehnyt pahaa kenellekään, päinvastoin\nolen tehnyt useinkin hyvää. Miksi minua vihattaisiin, niinkuin\nsanotte? Miksi minua ei rakastettaisi, vaikka monet huutavat kaiken\npäivää: _Kuningatarta ei rakasteta!_ Tiedättekö, että jos yksikin\nääni vain sen lausuu, niin sata sen kertaa, ja sadasta äänestä tulee\nkymmenen tuhatta. Näiden kymmenentuhannen väitteen mukaan kaikki\nhuutavat: _Kuningatarta ei rakasteta!_ Ja kuningatarta ei muka\nrakasteta vain sen vuoksi, että yksi ihminen on sanonut: Kuningatarta\nei rakasteta!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" mutisi kuningas.\n\n\"Hyvä Jumala\", keskeytti kuningatar, \"en minä suurtakaan välitä\nkansansuosiosta, mutta minun mielestäni liioitellaan epäsuosioon\njoutumistani. Eihän kiitoksia satele, se on kyllä totta, mutta onhan\nminua ihan jumaloitukin, ja liiallisesta jumaloimisesta siirrytään\nnyt huutamaan liiallista nurjamielisyyttä.\"\n\n\"Madame, te ette vielä tunne totuutta täydelleen, ja te kuvittelette\nvielä. Mehän puhuimme Bastiljista, eikö niin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No niin! Bastiljissa oli suuri huone, joka oli täynnä teitä vastaan\nkirjoitettuja kirjoja. Toivottavasti ne on poltettu.\"\n\n\"Ja mistä minua niissä syytetään?\"\n\n\"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin\ntuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko\npainokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan\ntuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä\",\nsanoi kuningas lyöden taskuaan, \"sellainen ja se on ihan hirveä.\"\n\n\"Näyttäkää se minulle\", huudahti kuningatar.\n\n\"En voi\", sanoi kuningas; \"siinä on kuvia.\"\n\n\"Ja sellainen te olette\", sanoi kuningatar, \"niin sokaistu, niin\nheikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä\nsaavat alkunsa?\"\n\n\"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki\npoliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa.\"\n\n\"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?\"\n\n\"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on\nhänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti.\nJos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele.\"\n\n\"Mutta toiset! Toiset!\"\n\n\"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat\nEnglannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin\netsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo\ntappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin\nvähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän\nsitä tappaa.\"\n\n\"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka\nne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on\naurinkona.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi kuningas taputtaen käsiään, \"ahaa, nyt olemme siinä,\nOrleansin herttuassa! Jatkakaa, jatkakaa, koettakaa saada minut\nepäsopuun hänen kanssaan.\"\n\n\"Saada teidät epäsopuun vihollisenne kanssa, sire? Todellakin\nverraton lause!\"\n\nKuningas kohautti olkapäitään.\n\n\"Tässä nyt näkee\", sanoi hän, \"kuinka kaikki voidaan selittää.\nOrleansin Filip! Te hyökkäätte häneen, joka riensi noudattamaan\nkäskyjäni taistellakseen kapinallisia vastaan! Joka lähti Pariisista\nja riensi Versaillesiin. Orleansin herttua minun vihamieheni! Teillä,\nmadame, on Orleansin sukua vastaan käsittämätön nurjamielisyys!\"\n\n\"Tiedättekö miksi hän saapui? Siksi, että hän pelkäsi muiden\nrientäessä luoksenne poissaolonsa tulevan huomatuksi. Hän saapui\nsiksi, että hän on raukka.\"\n\n\"Mehän aloitamme taas alusta\", sanoi kuningas. \"Se, joka tuon\non keksinyt, on itse raukka. Te, joka olette sanomalehtiinne\nkirjoituttanut, että hän pelkäsi Ouessantin luona, olette tahtonut\nhäntä häväistä. Mutta tuo syytös olikin valheellinen. Filip ei\npelännyt. Ei paennut. Jos hän olisi paennut, ei hän kuuluisi\nsukuumme. Orléansilaiset ovat urhoollisia. Onhan se tunnettua.\nSuvun päämies, joka näytti pikemmin polveutuvan Henrik III:sta kuin\nHenrik IV:stä, oli miehuullinen, vaikka hänellä olikin Effiat ja\nlotringilainen ritarinsa. Hän uhmasi kuolemaa Casselin taistelussa.\nSijaishallitsijalla oli tosin muutamia moitittavia moraalisia vikoja,\nmutta hän taisteli Steinkerquen, Nervinden ja Almanzan luona kuin\nparhain sotilas. Älkäämme lausuko muuta kuin puolet mahdollisista\nhyvistä puolista, mutta älkäämme sanoko pahaa, jota ei ole\nolemassakaan.\"\n\n\"Teidän majesteettinne alkaa pestä puhtaaksi kaikkia\nvallankumouksellisia. Kyllä vielä näette, mitä kaikkea hän saa\naikaan. Jos minä suren Bastiljin valloitusta, niin se tapahtuu hänen\ntähtensä. Niin, suren sitä, että sinne pistettiin rikollisia, kun hän\nkulki vapaana.\"\n\n\"Jos hän olisi ollut Bastiljissa, niin kylläpä olisimme tänään\nkauniissa tilanteessa\", sanoi kuningas.\n\n\"Mitä tämän pahempaa olisi vielä voinut tapahtua?\"\n\n\"Tiedättehän varsin hyvin, madame, että kansa kuljetti hänen ja\nNeckerin kukilla seppelöityjä kuvapatsaita pitkin katuja.\"\n\n\"Tiedän kyllä.\"\n\n\"Jos hänet olisi vapautettu Bastiljista, niin heti porttien\nulkopuolelle päästyään hän olisi tullut Ranskan kuninkaaksi.\"\n\n\"Ja ehkä sekin olisi teidän mielestänne ollut oikein?\" lausui\nMarie-Antoinette katkeran ivallisesti.\n\n\"Toden totta olisikin. Kohautelkaa olkapäitänne niin paljon kuin\ntahdotte, Voidakseni arvostella toisia oikein, asetun heidän\nkannalleen. Ei korkealta valtaistuimelta näe kansaa selvästi. Minä\nlaskeudun sen tasalle ja kysyn, olisinko porvarina tai maalaisena\nsuvainnut, että ylhäinen herra laskee minut kanojensa ja lehmiensä\njoukkoon maantuotteena! Olisinko maanviljelijänä kärsinyt sitä,\nettä ylhäisen herran kymmenen tuhatta kyyhkystä syö joka päivä\nkukin kymmenen rukiin, vehnän tai kauran siementä, mikä yhteensä on\nnoin kaksi kappaa, juuri sen määrän, jonka tahdoin hyötyä; olisinko\nkatsellut, kuinka hänen jäniksensä ja hirvensä raiskaavat niittyni,\nhänen metsäsikansa tonkivat perunani, veronkantajat kiskovat\nomaisuuteni ja hän itse hyväilee vaimoani ja tytärtäni ja kuningas\nriistää poikani sotaan ja papit tuomitsevat kiivaudessaan sieluni\nkadotukseen!\"\n\n\"Ottakaa siis, monsieur\", keskeytti kuningatar luoden vihasta\nleimuavan katseen kuninkaaseen, \"kuokka käteenne ja menkää\nhävittämään Bastiljia.\"\n\n\"Luulette sanovanne jotakin hauskaa\", lausui kuningas. \"No niin,\nminä menisin todellakin, ellei olisi naurettavaa kuninkaan tarttua\nkuokkaan, kun hän yhdellä kynänvedolla voi saada saman aikaan. Niin,\nottaisin kuokan, ja minua kiitettäisiin, samoin kuin minä kiitän\nniitä, jotka voivat tämän tehtävän suorittaa. Bastiljin hävittäjät\ntekevät minulle tavattoman suuren palveluksen, ja teille he tekevät\nvieläkin suuremman, sillä nyt te ette enää voi ystävienne oikkujen\nmukaan heittää tyrmään kunniallisia ihmisiä.\"\n\n\"Kunniallisia ihmisiä! Minäkö toimitan sinne kunniallisia ihmisiä?\nOnko ehkä herra de Rohan kunniallinen ihminen?\"\n\n\"Älkää puhuko hänestä, koska minäkään en hänestä puhu. Meidän\nei onnistunut toimittaa häntä sinne, koska parlamentti vapautti\nhänet. Sitäpaitsi se ei ollut kirkkoruhtinaalle oikea paikka, koska\nBastiljiin nykyaikaan pantiin vääränrahantekijöitä. Kysyn toden\ntotta, mitä tekemistä vääränrahantekijöillä ja varkailla on siellä?\nOnhan minulla Pariisissa vankiloita, joissa näiden elättäminen tulee\nminulle hyvin kalliiksi. Mutta olkoot nyt vielä vääränrahantekijät ja\nvarkaat siellä; pahinta on, että sinne pantiin kunniallisia ihmisiä.\"\n\n\"Kunniallisiako ihmisiä?\"\n\n\"Niin juuri. Tänään tapasin kunnon miehen, joka pistettiin sinne ja\njuuri äsken pääsi sieltä pois.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Tänä aamuna.\"\n\n\"Oletteko tänä iltana nähnyt miehen, joka aamulla pääsi Bastiljista?\"\n\n\"Tulen juuri hänen luotansa.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Muuan teidän tuttavanne.\"\n\n\"Minunko tuttavani?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mikä tuon tuttavan nimi on?\"\n\n\"Tohtori Gilbert.\"\n\n\"Gilbert! Gilbert!\" huudahti kuningatar. \"Hänkö, joka nimen Andrée\nmainitsi tointuessaan?\"\n\n\"Juuri hän. Varmasti se on sama. Voisin vaikka vannoa.\"\n\n\"Oliko se mies Bastiljissa?\"\n\n\"Voisipa melkein luulla, ettette sitä tiedä, madame.\"\n\n\"En tiedä laisinkaan.\"\n\nJa kuningatar lausui, huomatessaan kuninkaan kasvoilla kummastusta\nkuvaavan ilmeen:\n\n\"Ainakin olen sen jostakin syystä unohtanut...\"\n\n\"Ahaa, juuri niin\", huudahti kuningas. \"Kun tehdään tuollaista\nvääryyttä, silloin aina jostakin syystä se unohdetaan. Mutta jos te\nolette unohtanut sekä syyn että tohtorin, niin rouva de Charny ei ole\nhäntä unohtanut, siitä olen varma.\"\n\n\"Sire, sire!\" huudahti kuningatar.\n\n\"Heidän välillään on tapahtunut jotakin...\" jatkoi kuningas.\n\n\"Sire, minä pyydän teitä vaikenemaan\", pyysi kuningatar katsoen\npelokkaasti huoneeseensa päin, missä Andrée oli piilossa ja voi\nkuulla kaikki, mitä puhuttiin.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi kuningas nauraen. \"Te pelkäätte Charny-paran\nsaavan tästä tiedon ja saapuvan tiedustelemaan Charny-parka!\"\n\n\"Sire, minä rukoilen teitä. Rouva de Charny on moitteeton nainen, ja\nsuoraan sanoen uskon pikemmin tuon tohtori Gilbertin...\"\n\n\"Syytättekö te sitä kunnon miestä?\" lausui kuningas. \"Minä tiedän\nmitä tiedän ja pahinta on, että tietäessäni paljon en vielä tiedä\nkaikkea.\"\n\n\"Te saatte minut tuolla varmuudella ihan jähmettymään\", sanoi\nkuningatar katsoen sivuhuoneeseen päin.\n\n\"Mutta minä olen rauhallinen\", pitkitti Ludvig XVI; \"enhän menetä\nmitään pysyessäni rauhallisena. Alku viittaa hauskaan loppuun,\nja tämän lopun saan kyllä tietää Gilbertiltä, koska hän nyt on\nlääkärini.\"\n\n\"Lääkärinne! Onko tuo mies lääkärinne? Uskotteko kuninkaallisen\nhenkenne minkä vastatulijan huostaan tahansa!\"\n\n\"Minä luotan terävään silmääni\", vastasi kuningas kylmästi, \"ja minä\ntakaan nähneeni sen miehen sielun syvyyksiin.\"\n\nKuningatar vavahti vihan ja halveksimisen vallassa.\n\n\"Olkaapa vain ylenkatseellinen\", sanoi kuningas. \"Te ette voi estää\nsitä, että Gilbert on oppinut mies.\"\n\n\"Sokeutta!\"\n\n\"Tahtoisinpa nähdä teidät minun sijassani. Tahtoisin tietää, eikö\nMesmer tehnyt mitään vaikutusta teihin ja prinsessa de Lamballeen.\"\n\n\"Mesmerkö?\" sanoi kuningatar punastuen.\n\n\"Niin, kun neljä vuotta sitten menitte valepukuisena hänen\nistuntoonsa. Minulla on hyvä poliisi, ja minä tiedän kaikki.\"\n\nJa näitä sanoja lausuessaan kuningas hymyili ystävällisesti\nMarie-Antoinettelle.\n\n\"Te tiedätte kaikki!\" sanoi kuningatar. \"Olette siis hyvin peitellyt\nkaikki, koska ette milloinkaan ole puhunut tästä.\"\n\n\"Miksi suotta! Olivathan sanomalehdet ja kaikenlaiset kyhäilijät\nmoittineet teitä kylliksi tämän ajattelemattomuuden johdosta. Mutta\npalaan Gilbertiin ja Mesmeriin samalla kertaa. Mesmer asetti teidät\nvesiastian eteen, kosketti teihin teräsvitsalla, teki kaikenlaisia\ntemppuja, koska hän oli temppujen tekijä. Gilbertillä ei ole\ntällaisia keinoja. Hän ojentaa kätensä naista kohden; nainen nukkuu\nheti ja nukkuessaan puhuu.\"\n\n\"Puhuu!\" sopersi kuningatar kauhuissaan.\n\n\"Niin\", vastasi kuningas, joka tahtoi lisää kiduttaa puolisoansa.\n\"Niin, Gilbertin nukuttamana hän puhuu, ja uskokaa minua, hyvinkin\nkummallisia asioita.\"\n\nKuningatar kalpeni.\n\n\"Puhuiko rouva de Charny kummallisia asioita?\" sopersi hän.\n\n\"Hyvin kummallisia\", vastasi kuningas. \"Hänen omaksi onnekseen...\"\n\n\"Vaiti! Vaiti!\" keskeytti Marie-Antoinette.\n\n\"Miksi sanotte vaiti! Sanon vain, että hänen omaksi onnekseen minä\nyksin olin kuuntelemassa.\"\n\n\"Sire, olkaa armias, ei enää sanaakaan.\"\n\n\"En puhukaan, sillä olen kaatumaisillani väsymyksestä. Ja samoin kuin\nsyön nälissäni, menen unisena nukkumaan. Hyvää yötä siis, madame.\nJääköön teihin terveellinen vaikutus koko tästä keskustelustamme.\"\n\n\"Mikä vaikutus?\"\n\n\"Kansa on ollut oikeassa purkaessaan kaiken sen, mitä me ja\nystävämme olemme saaneet aikaan, ja todistuksena siitä on tohtori\nGilbert-parka. Hyvästi, madame; olkaa varma siitä, että näyttäessäni,\nmissä vika on, uskallan myös vastustaa sitä. Nukkukaa hyvin,\nAntoinette!\"\n\nKuningas meni huoneen ovea kohden.\n\n\"Tahdon vain vielä sanoa\", lausui hän palaten ovelta, \"että\nkehoittaisitte rouva de Charnytä solmimaan rauhan tohtori Gilbertin\nkanssa, jos se vielä käy päinsä. Hyvästi.\"\n\nJa hän poistui hitaasti ja sulki itse oven tyytyväisenä kuin\nmekanikko, joka tuntee hyvän lukkokoneiston toimivan kätensä\nvaikutuksesta.\n\nKuningas ei ollut astunut kymmentä askelta käytävää pitkin, kun\nkreivitär riensi sisään, juoksi ovelle, telkesi sen ja veti verhot\nikkunoiden eteen.\n\nTämän kaiken hän teki nopeasti, kiivaasti, mielettömyyden ja raivon\nvallassa.\n\nKun hän sitten oli varma siitä, ettei kukaan voinut nähdä eikä\nkuulla, palasi hän kuningattaren luo ja vaipui hänen eteensä\npolvilleen sydäntä vihlovan huokauksen päästessä hänen huuliltaan:\n\n\"Pelastakaa minut, madame, taivaan nimessä, pelastakaa!\"\n\nHetkisen oltuaan vaiti hän huokasi ja jatkoi:\n\n\"Ja minä kerron teille kaikki!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Jatkona ilmestyy romaani \"Ange Pitou\"._\n\n\n\n"]