Kreivitär de Charny

KREIVITÄR DE CHARNY

Romaani Ranskan vallankumouksesta

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Anna Silfverblad

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VIII

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

I. Sèvresin sillan kapakka

II. Mestari Gamain

III. Cagliostro

IV. Sallimus

V. Tuileries-palatsi

VI. Neljä kynttilää

VII. Matkalla Pariisiin

VIII. Ilmestys

IX. Andréen yksityisasunnossa

X. Mies ja vaimo

XI. Makuuhuone

XII. Tuttu tie

XIII. Minne Sébastien oli joutunut

XIV. Mies Ludvig XV:n torilta

XV. Catherine

XVI. Aselepo

XVII. Kaarle I:n muotokuva

XVIII. Mirabeau

XIX. Faveas

XX. Kuningas hoitaa perheasioita

XXI. Kuningas hoitaa valtioasioita

XXII. Kuningattaren luona

XXIII. Synkkiä tulevaisuudentoiveita

XXIV. Ilman puolisoa, ilman rakastajaa

XXV. Leipuri François

XXVI. Mitä hyötyä on katkaistusta päästä

XXVII. Châtelet

XXVIII. Taas Saint-Claude-kadun varrella

XXIX. Jakobiiniklubi

XXX. Metz ja Pariisi

I

Sèvresin sillan kapakka

Jos lukija ottaa vaivakseen pikimältään katsahtaa tämän edellä ilmestyneeseen romaaniimme, nimeltä Ange Pitou, tapaa hän luvun, jonka otsikkona on: Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö. Siinä kerrotaan muutamia tapahtumia, jotka tulee palauttaa muistiinsa ennenkuin alkaa lukea tätä kirjaa, koska kertomus nyt jatkuu juuri saman kuukauden 6 päivän aamusta.

Itse lainaten tästä luvusta muutamia tärkeitä rivejä esitämme mahdollisimman suppeassa muodossa ne asiat, jotka lukijan pitää tietää, ennenkuin taas ryhdymme kertomukseemme.

Tarkoittamamme rivit ovat seuraavat:

"Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki rauhallista Versaillesissa. Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen rauhoittamana, oli poistunut.

Kaikki toivoivat, ettei mikään häiritsisi tätä rauhallisuutta.

Siinä he erehtyivät.

Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka muodostaa suurta vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää rauhalliselta, ja kaikki uskoivat voivansa nukkua turvassa.

Siinä he erehtyivät.

Niiden miesten takana, jotka panevat kaikki alkuun, on toisia, jotka odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.

Silloin tulee noiden tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin, tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa päämäärän."

Tällaisia miehiä olemme maininneet kolme siinä kirjassa, josta edelläolevat rivit on lainattu.

Nyt on näyttämölle, nimittäin Sévresin sillan korvassa sijaitsevan kapakan portille, tuotava eräs henkilö, joka oli edellisenä hirvittävänä yönä näytellyt hyvinkin tärkeätä osaa, vaikkemme ole hänestä vielä puhuneet.

Hän oli neljänkymmenen viiden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen mies, jolla oli työläisen puku, samettihousut ja nahkainen, taskuilla varustettu esiliina, jollaisia käyttävät lukkosepät ja hevosenkengittäjät. Jalassa hänellä oli harmaat sukat ja kuparisolkiset puolikengät, päässä jonkinlainen villamyssy, joka muistutti keskeltä katkaistua ulaanin päähinettä. Tavattoman tuuhea harmahtava tukka pisti esiin tämän päähineen alta varjostaen yhdessä törröttävien kulmakarvojen kanssa suuria ulkonevia silmiä, jotka olivat vilkkaat ja älykkäät ja vaihtoivat ilmettä niin nopeasti, että oli vaikea päättää, olivatko ne vihreät vai harmaat, siniset vai mustat. Muuten oli hänellä voimakkaan puoleinen nenä, täyteläiset huulet, valkoiset hampaat ja ahavoitunut iho.

Olematta kookas oli hänen vartalonsa ihmeen sopusuhtainen. Hänellä oli sirot jäsenet, pienet jalat, ja myöskin saattoi huomata, että kädetkin olivat pienet, jopa hennot, joskin niiden väri oli ruskeahko niinkuin sepäntyöntekijöillä yleensä.

Mutta jos silmäsi käsivartta ylöspäin siihen saakka, missä kääritty paidanhiha alkoi paljastaa voimakaspiirteisiä lihaksia, näki niitä peittävän ihon olevan hienon, ohuen, melkein ylimyksellisen.

Tällä miehellä, joka seisoi kapakan portilla, oli kätensä ulottuvilla kaksipiippuinen, runsaasti kullalla koristeltu pyssy. Sen piipussa saattoi lukea pariisilaisen asesepän Leclèren nimen, joka oli päässyt hyvään maineeseen ylhäisten metsästäjien kesken. Kysyttäneen ehkä, kuinka näin kaunis ase oli joutunut yksinkertaisen työmiehen käsiin. Tähän me vastaamme, että melskeisinä aikoina, jollaisia Luojan määräyksestä joskus olemme nähneet, eivät kauneimpia aseita aina pitele valkeimmat kädet.

Noin tunti sitten hän oli tullut tänne Versaillesista ja tiesi hyvinkin, mitä oli tapahtunut, sillä ravintolan isännän kysymyksiin, joita tämä oli tehnyt, tarjotessaan hänelle pullon viiniä, hän oli vastannut, että kuningatar oli tulossa kuninkaan ja perintöprinssin kanssa; että he olivat lähteneet noin puolenpäivän tienoissa, päätettyään asettua asumaan Tuileriein palatsiin, joten pariisilaisilla ei luultavasti tulisi olemaan leivän puutetta, sillä nythän he saisivat leipurin, leipurin vaimon ja leipurinpojan; ja lopuksi, että hän toivoi saavansa nähdä tämän kulkueen marssivan ohitsensa.

Viimeisessä väitteessä saattoi olla perää, vaikka oli helppo huomata, että hänen katseensa tähystivät paljon tarkkaavampina Pariisiin kuin Versaillesiin päin. Siitä saattoi päätellä, ettei hän ollut pitänyt kovin tärkeänä tehdä täyttä selkoa aikeistaan arvoisalle ravintoloitsijalle, joka oli juljennut niitä kysellä.

Muuten näyttikin jonkun hetken kuluttua hänen varsinainen toiveensa täyttyvän. Taivaanrantaa rajoittavan kukkulan laelle ilmestyi mies, joka oli puettu melkein samoin kuin hän itsekin ja näytti siis kuuluvan samaan ammattikuntaan.

Tulija läheni raskain askelin, niinkuin pitkän matkan taivaltanut, ja sitä mukaa sopi yhä paremmin eroittaa hänen piirteensä ja ikänsä. Hän oli melkein samanikäinen kuin tuntematonkin, siis rahvaan puhetavan mukaan varmasti pahalla puolella neljääkymmentä. Kasvoista päättäen hän kuului siihen alhaisoon, jolla on huonot taipumukset ja raa'at vaistot.

Pyssymies loi tulijaan utelevan katseen, jossa samalla oli omituinen ilme, ikäänkuin olisi yhdellä silmäyksellä tahtonut mitata, kuinka paljon saastaista ja kehnoa voi houkuttaa esille tuon miehen sydämestä.

Kun Pariisista tuleva työmies oli vain parinkymmenen askeleen päässä portilla seisovasta, meni jälkimäinen taas sisälle, kaatoi viiniä toiseen pöydällä olevista laseista ja palattuaan portille pidellen lasia korkealla kädessään sanoi:

– Kuulkaas, toveri! Ilma on kylmä ja tie pitkä; emmeköhän ota lasillista viiniä lämpimiksemme?

Pariisista tuleva mies katsahti ympärilleen ikäänkuin nähdäkseen tarkoittiko kutsu häntä.

– Puhutteko te minulle? – kysyi hän.

– Kenellekäs sitten, koska olette siinä yksin?

– Miksi te tarjoatte minulle viiniä?

– Siksi, että harjoitamme samaa tai ainakin melkein samaa ammattia.

Työmies katsahti toistamiseen tuntemattomaan.

– Kaikkihan saattavat harjoittaa samaa ammattia, – sanoi hän, – mutta tärkeintä on tietää, onko tekemisissä työtoverin vai mestarin kanssa.

– No niin, siitähän pääsemme selville juodessamme lasin viiniä ja jutellessamme.

– Olkoon menneeksi, – sanoi työmies suunnaten askeleensa kapakkaa kohti.

Tuntematon ohjasi hänet pöydän luo ja antoi hänelle lasin. Työmies otti sen käteensä ja katseli viiniä hieman epäluuloisesti, mutta pian hän rauhoittui, kun tuntematon oli täyttänyt itselleen toisen lasin samasta pullosta.

– Kas niin, – sanoi hän, – oletteko liian ylpeä kilistääksenne lasia kutsuvieraanne kanssa?

– Ei, kautta kunniani, päinvastoin. Eläköön kansa! Työmiehen harmaat silmät loivat terävän katseen maljan esittäjään. Sitten hän toisti:

– Niin, eläköön kansa! Se on, hitto vie, hyvin sanottu. Ja hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella, jonka jälkeen pyyhki suutansa hihallaan.

– Se tuntuu olevan Bourgognen viiniä, – sanoi hän.

– Ja kaikkein parasta, vai mitä? Minulle suositeltiin tätä kapakkaa, ja ohi kulkiessani pistäydyin sisään enkä sitä kadukaan. Mutta istukaahan, toveri; pullossa on vielä paljon jäljellä, – ja kun ei pullossa enää ole, on vielä kellarissa.

– Vai niin! sanoi työmies. – Missä toimissa te täällä liikutte?

– Nähkääs, minä tulen Versaillesista ja odotan täällä kulkuetta, seuratakseni sitä Pariisiin.

– Mitä kulkuetta?

– No tietysti kuningasta, kuningatarta ja perintöprinssiä, dauphinia, jotka palaavat Pariisiin torimatamien ja kansalliskokouksen kahdensadan jäsenen seurassa, kansalliskaartin ja Lafayetten suojeluksessa.

– Hän on siis päättänyt lähteä Pariisiin, se poroporvari?

– Hänen on kai ollut pakko.

– Sitä minäkin epäilin, kun kolmen aikaan aamulla lähdin Pariisiin.

– Ahaa, te lähditte viime yönä kolmen aikaan Versaillesista, välittämättä vähääkään siitä, mitä oli tekeillä?

– Minussa oli kyllä hiukan halua tietää, kuinka sen porvarin kävisi, varsinkin kun kerskumatta voin sanoa, että hän on tuttaviani, mutta ymmärrättehän: työ ennen kaikkea! Minulla on vaimo ja lapsia, joista on pidettävä huolta, etenkin nyt, kun kuninkaallista pajaa ei enää ole olemassa.

Tuntematon ei ollut huomaavinaankaan näitä viittauksia, vaan sanoi:

– Teillä oli siis tärkeää asiaa Pariisiin?

– Totta vie oli, kuten jo sanoin, ja hyvin siitä maksettiinkin, – vastasi toinen kiristellen kultakolikoita taskussaan, – vaikka rahat antoi vain palvelija, mikä ei ole kohteliasta, vieläpä saksalainen palvelija, niin etten voinut puhella hänen kanssaan halaistua sanaa.

– Eikä teillä olisi ollut mitään pientä pakinaa vastaan, vai kuinka?

– Mitä vielä! Sehän vain virkistää, kun ei puhuta pahaa toisista.

– Ja vaikka puhuttaisiinkin, eikö niin?

Molemmat miehet purskahtivat nauruun, tuntematon paljastaen valkean hammasrivin ja työmies pilaantuneet hampaantynkänsä.

– No niin, – jatkoi tuntematon, – te olette siis sellainen mies, joka marssii eteenpäin hitaasti, mutta jota mikään ei voi estää etenemästä, ja nyt olette käynyt suorittamassa tärkeän ja hyvin palkitun tehtävän?

– Juuri niin.

– Se oli epäilemättä vaikea tehtävä?

– Vaikea kyllä.

– Jokin konstikas lukko, vai mitä?

– Näkymätön ovi... Ajatelkaapa rakennusta rakennuksen sisässä; jollakulla olisi syytä piiloutua, eikö niin? Hän on siellä, eikä kuitenkaan ole. Ovikello soi; palvelija avaa oven: "Onko herra kotona?" – "Ei ole." – "Kyllä hän on, etsikää!" No, etsitään. Lyönpä vetoa siitä, ettei herraa löydetä. Rautainen ovi, ymmärrättekö, jonka reuna joka puolelta peittyy pienan alle, ja kaiken ylle on pantu tammilaudoitus. Sellaista ovea on mahdoton löytää.

– Mutta jos sille kohtaa koputtaisi?

– Turha vaiva! Raudan päälle levitetty tammikerros on niin paksu, että kaikkialta tulee vastaan sama ääni... Tuk-tak, tuk-tak... Nähkääs, minä itsekin erehdyin.

– Missä hitossa te olitte sitä tekemässä?

– Sepä se.

– Ettekö tahdo sanoa?

– En voi sanoa, kun en itsekään tiedä.

– Silmänne olivat siis sidotut?

– Juuri niin! Vaunut odottivat minua tulliportilla. Minulta kysyttiin: "Oletteko se ja se?" Minä sanoin: "Kyllä". – "Hyvä! Odotimme juuri teitä; nouskaa vaunuihin." – "Pitääkö minun tulla?" – "Pitää." No, minä nousin vaunuihin, silmäni sidottiin, ja sitten ajettiin noin puoli tuntia. Viimein aukeni jokin portti, hyvin iso portti; kompastuin ensi portaaseen, nousin kymmenen askelta, jouduin eteiseen; siellä tapasin saksalaisen palvelijan, joka sanoi toisille: "Hyvä on, saatte mennä, teitä ei enää tarvita." Toiset lähtivät. Hän päästi siteen ja neuvoi, mitä minun piti tehdä. Ryhdyin työhön, ja kello yhden tienoilla se oli tehty. Minulle maksettiin palkkani kiiltävissä louisdoreissa, silmäni sidottiin taas, nousin vaunuihin, ja minut tuotiin samalle paikalle, josta olin lähtenyt. Minulle toivotettiin onnellista matkaa, – ja tässä nyt olen!

– Ette siis nähnyt yhtään mitään, edes vilahdukselta? Pahus vieköön! Eihän side liene ollut niin tiukkaan vedetty, ettei olisi hiukan voinut kurkistaa puoleen tai toiseen.

– Hm! hm!

– Kas niin... kas niin, myöntäkää pois, että näitte jotakin, – sanoi vieras kiihkeästi.

– Kuulkaapa nyt: kun olin kompastua portaiden ensimmäiseen askelmaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja siirsin hiukan sidettä.

Ja siirtäessänne sidettä...? – sanoi tuntematon yhtä kiihkeästi.

– Näin vasemmalla rivin puita, mistä päättelin talon olevan bulevardin varrella; siinä kaikki.

– Siinäkö kaikki?

– Niinpä niin, sen vaikka vannon!

– Se ei ole paljon!

– Varsinkaan kun muistaa, että bulevardit ovat pitkät ja että Saint-Honorén ja Bastiljin välillä on monta taloa, joissa on iso portti ja porraskäytävä.

– Te ette siis voisi tuntea sitä taloa? Lukkoseppä mietti hetkisen.

– Ei, totta vie, siihen en pystyisi.

Tuntematon, jonka kasvot eivät yleensä näyttäneet ilmaisevan enempää kuin mitä niiden sallittiin ilmaista, näytti jokseenkin tyytyväiseltä tämän vakuutuksen johdosta.

– Vai niin! – sanoi hän ja oli siirtyvinään toiseen asiaan jatkaen: – Pariisissa ei siis enää ole lukkoseppiä, koska lähetetään heitä noutamaan Versaillesista, kun on teetettävä salaovi?

Samalla hän täytti seuralaisensa lasin ja koputti tyhjällä pullolla pöytään, jotta ravintolanpitäjä toisi tilalle uuden pullon.

II

Mestari Gamain

Lukkoseppä nosti lasin silmiensä tasalle ja katseli mielihyvin sen sisältöä. Maisteltuaan sitä tyytyväisen näköisenä hän sanoi:

– Kyllä, onhan Pariisissa lukkoseppiä. Hän joi vielä pienen kulauksen.

– Onpa mestareitakin. Hän joi vielä.

– No sitähän minäkin ensin arvelin, – sanoi tuntematon.

– Niin, mutta on mestarin ja mestarin välillä ero.

– Ahaa, nyt huomaan, että te olette kuin pyhä Eligius, ei ainoastaan mestari, vaan mestarin mestari.

– Kaikkien mestari. Oletteko te meidän ammattikuntamme jäsen?

– Likimain.

– Mikä oikeastaan on ammattinne?

– Minä olen aseseppä.

– Onko teillä mukananne jotakin omatekoista?

– Katsokaa tuota pyssyä.

Lukkoseppä otti pyssyn tuntemattomalta, tutki sitä tarkoin, koetteli jousia ja nyökkäsi hyväksyvästi kuullessaan niiden kuivan naksahduksen; luettuaan sitten piippuun kaiverretun nimen hän huudahti:

– Leclère? Mahdotonta, ystäväni! Leclère on korkeintaan kahdeksankolmatta vanha, ja me molemmat lähenemme jo viittäkymmentä. Älkää pahastuko, vaikka niin sanonkin.

– Se on totta, – sanoi toinen, – minä en olekaan Leclère, mutta melkein sama.

– Kuinka niin, melkein sama? – Varmasti, sillä minä olen hänen mestarinsa.

– Hyvä! – huudahti lukkoseppä nauraen, – silloinpa minä voisin yhtä hyvin sanoa: "En ole kuningas, mutta melkein sama."

– Kuinka niin, melkein sama? – toisti tuntematon.

– Niin, koska olen hänen mestarinsa, – vastasi lukkoseppä.

– Ahaa! – huudahti tuntematon nousten seisomaan ja tehden sotilaan tavoin kunniaa, – olisiko minulla kunnia puhutella herra Gamainia?

– Häntä itseään omassa persoonassaan, ja minä olen käytettävissänne, jos siihen kykenen, – sanoi lukkoseppä ihastuksissaan nimensä tekemästä vaikutuksesta.

– Enpä tiennyt olevani tekemisissä niin huomattavan henkilön kanssa.

– Kuinka?

– Niin huomattavan henkilön kanssa, – toisti tuntematon.

– Tarkoitatte varmaankin: niin johdonmukaisen?

– Juuri niin, suokaa anteeksi, – sanoi tuntematon nauraen, – mutta tiedättehän, ettei pelkkä aseseppä osaa ranskaa niin hyvin kuin mestari, ja millainen mestari? Ranskan kuninkaan mestari!

Sitten hän käänsi keskustelun toisaalle kysäisten:

– Ei liene kovin hauskaa olla kuninkaan mestarina?

– Kuinka niin?

– No, hitto vie, kun pitää alituisesti hansikkaat kädessä sovitella sanoiksi hyvää päivää tai hyvää iltaa.

– Ei ollenkaan.

– Kun pitää sanoa: "Teidän majesteettinne, ottakaa tämä avain vasempaan käteenne", taikka: "Sire, ottakaa tämä viila oikeaan käteenne."

– Mutta juuri siinä asiassa hän olikin viehättävä, sillä hän on oikeastaan kelpo mies. Heti kun hän oli pajassa, esiliina vyöllään, paidanhihat käärittyinä, ei kukaan olisi luullut häntä Ludvig Pyhän vanhimmaksi pojaksi, kuten häntä nimitetään.

– Olette todellakin oikeassa; on merkillistä, kuinka kuningas on toisten ihmisten kaltainen.

– Niin, eikö olekin? Jo aikoja ovat sen huomanneet ne, jotka liikkuvat kuninkaiden lähellä.

– Se ei vielä merkitse mitään, – sanoi tuntematon naurahtaen omituisesti, – mutta se alkaa jo selvitä niille, jotka ovat yhä loitompana hovista.

Gamain katseli puhetoveriaan hieman kummeksuen. Tämä ei kuitenkaan antanut hänelle aikaa punnita juuri lausutun huomautuksen varsinaista tarkoitusta, vaan käänsi keskustelun äskeiselle tolalle, sanoen:

– Siinä on yksi syy lisää; kun mies on toisten kaltainen, on minusta nöyryyttävää puhutella häntä sanoilla sire ja majesteetti.

– Minun ei tarvinnut niin puhutella. Pajassa minä sanoin häntä isännäksi, ja hän minua Gamainiksi, mutta en sinutellut kuten hän.

– Niin, mutta aterianne te saitte syödä palvelijoiden kanssa.

– Eipä niinkään. Valmiiksi katettu pöytä tuotiin pajaan, ja usein, etenkin aamiaisen aikaan, hän istuutui minun kanssani pöytään ja sanoi: "En menekään syömään aamiaista kuningattaren luo, koska minun silloin tarvitsisi pestä käteni."

– En oikein käsitä.

– Nähkääs, kun kuningas oli käsitellyt rautoja minun kanssani, niin jumaliste hänellä oli samanlaiset kädet kuin meilläkin, eikä se estä meitä olemasta kunniallisia ihmisiä, ja kuningatar sanoi hänelle nenäänsä nyrpistäen: "Hyi, sire, teillä on niin likaiset kädet!" Ikäänkuin kädet voisivat olla puhtaat, kun on työskennellyt pajassa!

– Älkää puhuko noin, se ihan itkettää.

– Oikeastaan hän ei viihtynytkään muualla kuin siellä tai maantieteellisessä lukukammiossaan, minun tai kirjastonhoitajansa seurassa. Enimmin luulen hänen kuitenkin pitäneen minusta.

– Sama se, mutta eihän voi tuntua hauskalta olla huonon oppilaan mestarina.

– Huonon oppilaan! – huudahti Gamain. – Ei, sitä ei saa sanoa. Kuulkaapa, hän on suorastaan onneton siitä, että hän on syntynyt kuninkaaksi ja että hänen on tarvinnut sekaantua kaikenlaisiin tyhmiin hommiin, jotka vievät hänen aikansa, niin ettei hän ehdi edistyä ammatissaan. Hänestä ei koskaan tule muuta kuin kehno kuningas, mutta hänestä olisi voinut tulla etevä lukkoseppä. Niiden miesten joukossa, joita kirosin, oli varsinkin eräs ajan kuluttaja: Necker. Se mies on todellakin vienyt kuninkaalta suunnattomasti aikaa.

– Tileilläänkö, vai mitä?

– Niin juuri, tileillään ja tuulentuvilla, kuten sanotaan.

– Mutta, ystäväiseni, sanokaapa...

– Mitä?

– Teillä lienee ollut suunnaton hyöty sellaisesta oppilaastanne.

– Ei laisinkaan. Se on kerrassaan erehdys. Siksi olenkin vihainen tuolle Ludvigillenne, tuolle isänmaan isälle ja Ranskan uudistajalle, sillä minua luullaan toiseksi Kroisokseksi, vaikka olen köyhä kuin Job.

– Tekö köyhä! Mitä hän sitten teki rahoillaan?

– Puolet hän antoi köyhille, toisen puolen rikkaille, niin että hänellä itsellään ei koskaan ollut kolikkoakaan. Coignyt, Vaudreuilit ja Polignacit nylkivät hänet putipuhtaaksi, miesparan! Kerrankin hän aikoi vähentää Coignyn palkkaa. Coigny tuli häntä odottamaan pajan ovelle ja kun kuningas puheltuaan hänen kanssaan viitisen minuuttia tuli takaisin, oli hän kuolemankalpea ja sanoi: "Voi, voi, luulinpa, että hän löisi minua." – "Entä palkka, sire?" kysyin häneltä. – "Jätin sen ennalleen", vastasi hän; "eihän ollut muuta keinoa". Erään kerran hän taas aikoi huomauttaa kuningattarelle rouva de Polignacin vaatekerrasta, joka maksoi kolmesataatuhatta frangia, ajatelkaahan!

– Sievoinen summa!

– No niin, siinä ei ollut tarpeeksi; kuningatar lahjoitti hänelle toisen, joka maksoi viisisataatuhatta. Niinpä olikin näillä Polignaceilla mukanaan miljoonia Ranskasta lähtiessään, vaikkei heillä kymmenen vuotta takaperin ollut kolikkoakaan! Ja jos he edes kykenisivät johonkin kaikki nuo veitikat, mutta antakaapa heille vasara ja alasin, ei yksikään heistä osaa edes hevosenkenkää takoa, puhumattakaan ruuvista tai avaimesta... mutta sen sijaan he muka ovat tehneet hänelle suuria palveluksia, kun puhuvat kauniisti ja teikkaroivat kavaljeereina, ja nyt he ovat jättäneet hänet selviämään pulasta parhaansa mukaan herrojen Baillyn, Lafayetten ja Mirabeaun avulla. Sitävastoin minä, joka olisin antanut hänelle niin hyviä neuvoja, jos hän vain olisi viitsinyt kuunnella, minä hänen opettajansa ja ystävänsä, minä, joka olen pannut viilan hänen käteensä, saan häneltä ainoastaan viisitoista sataa frangia vuotuista eläkettä!

– Niin, mutta tehän työskentelette hänen kanssaan, ja siitähän on aina jotakin lisätuloa.

– Mitä? Minäkö nyt työskentelen hänen kanssaan? Siitähän voisi johtua minulle ikävyyksiä. Bastiljin valloituksen jälkeen en ole astunut jalallani palatsiin. Pari kertaa olen kohdannut hänet ulkona: ensi kerralla oli kadulla paljon kansaa, ja hän vain tervehti minua; toisella kertaa tulin häntä vastaan Satoryn tiellä, me olimme yksin, ja hän käski pysähdyttää vaunut. "Kas vain, Gamain-parkani, hyvää päivää", sanoi hän huoaten. – "Tässä maailmassa ei aina käy niinkuin toivotaan, mutta onhan se opiksi..." – "Kuinka voivat vaimosi ja lapsesi?" – "Erinomaisesti! Pohjaton ruokahalu, siinä kaikki..." – "Kas tässä", sanoi kuningas, "anna tämä heille minun puolestani". Hän oli penkonut kaikki taskunsa ja sai kokoon yhdeksän louisdoria. "Se on kaikki, mitä minulla on mukanani, Gamain-parkani", sanoi hän, "niin että olen oikein häpeissäni halvan lahjani vuoksi". Ja myönnättehän, että hänellä oli syytä olla häpeissään: kuningas, jolla on ainoastaan yhdeksän louisdoria taskussaan, kuningas, joka antaa toverille, ystävälle, niin mitättömän lahjan!

– Ette siis ottanut niitä vastaan?

– Otinpa niinkin. Ajattelin: hän voi tavata jonkun vähemmän häveliään, joka ottaisi rahat. Mutta yhdentekevää, hän saa olla rauhassa, koskaan en enää astu jalallani Versaillesiin, ellei hän suorastaan lähetä hakemaan minua, ja tuskin sittenkään.

– Mikä kiitollinen sydän! – mutisi tuntematon hiljaa.

– Mitä sanoitte?

– Sanoin vaan, että on liikuttavaa, mestari Gamain, nähdä sellaista uskollisuutta, kuin teidän, joka kestää onnettomuudessakin. Viimeinen lasi oppilaanne terveydeksi!

– Hitto vie, sitäpä hän ei juuri ansaitsisi, mutta olkoon menneeksi! Siis hänen terveydekseen!

Hän joi.

– Kun ajattelen, – jatkoi hän, – että hänellä oli kellareissaan toistakymmentä tuhatta pulloa, joista huonoin oli kymmenen kertaa parempaa viiniä kuin tämä, ja ettei hän koskaan sanonut lakeijalleen: "Ottakaapa sieltä korillinen pulloja ja viekää ystävälleni Gamainille." Mieluummin hän juotti sen henkivartijoilleen, sveitsiläisilleen ja flanderilaiselle rykmentilleen. Paljonko hyötyä hänellä siitä oli?

– Mitäs sille mahtaa? – sanoi tuntematon tyhjentäen lasinsa pienin kulauksin. – Kuninkaat ovat siis kiittämättömiä. Mutta hiljaa! Me emme ole enää yksin.

Tällä hetkellä olikin kapakkaan astunut kaksi kansanmiestä ja ilkeännäköinen akka. He istuutuivat lähelle sitä löytää, jonka ääressä tuntematon mies ja mestari Gamain lopettelivat toista pulloaan.

Lukkoseppä loi niin tarkkaavan katseen tulijoihin, ettei tuntematon voinut olla hymyilemättä. Mutta nämä kolme uutta henkilöä olivat todella katselemisen arvoisia, toisella miehistä oli tavattoman pitkä yläruumis, toisella taas pitkät raajat. Naisesta taas ei oikein tiennyt, mikä hän oli laatuaan.

Pitkävartaloinen mies oli kooltaan kääpiö, sillä hän oli tuskin viisi jalkaa pitkä. Ehkä hän myöskin menetti pari tuumaa länkisäärisyytensä vuoksi; seistessä painuivat polvet yhteen, vaikka hän levitti jalkojaan. Hänen kasvonsa näyttivät vain tehostavan vartalon rumuutta, sillä karhea, likainen tukka valui litteälle otsalle ja harvat kulmakarvat pistivät esiin sieltä täältä. Silmät olivat tavallisesti lasimaiset ja tylsät niinkuin kilpikonnan, mutta välkähtivät kiukkuisesti kuin kiukkuisen kyykäärmeen, jos hän joutui kiihdyksiin. Hänen nenänsä oli litteä ja väärä, saattaen ulkonevat poskipäät sitä selvemmin näkyviin. Ja ikäänkuin tämän inhoittavan kokonaisuuden täydennykseksi pisti kellertävien huulien alta esiin muutama rikkinäinen, mustunut hammas. Ensi silmäykseltä näytti siltä kuin tämän miehen suonissa olisi virrannut sappea veren asemesta.

Toinen mies, joka oli lyhytsäärisen täydellinen vastakohta, muistutti puujaloilla kulkevaa haikaraa. Yhdennäköisyys mainitun linnun kanssa oli sitäkin suurempi, kun hän oli kyttyräselkäinen, joten pää katosi kokonaan olkapäiden varaan, eikä siitä oikeastaan nähnyt muuta kuin veristävän silmäparin ja pitkän terävän nenän. Olisi luullut hänen voivan haikaran tavoin venyttää kaulansakin ja puhkaista silmät keneltä vain haluaisi. Mutta joskaan näin ei ollut asian laita, näytti tämä ominaisuus sensijaan olevan hänen käsivarsillaan, sillä istuessaan tuolilla tarvitsi hänen vain ojentaa sormensa taivuttamatta vähääkään ruumistaan ottaakseen maahan pudonneen nenäliinan, jolla hän vast'ikään oli pyyhkinyt hien ja sateen kostuttamia kasvojaan.

Kolmas oli hyvin epämääräinen olento, jonka ammatista saattoi olla varmempi kuin sukupuolesta. Se oli noin viidenneljättä vanha mies tai nainen, puettuna hienoon ilonaisen pukuun, kaulassa kultaketjut ja päässä pitsimyssy. Hänen kasvonsa, mikäli niitä saattoi nähdä ihomaalin alta, olivat hiukan kuluneet, kuten turmeltuneilla roduilla. Kun kerran oli nähnyt hänet, jäi kärsimättömänä odottamaan, että hän alkaisi puhua, toivoen hänen äänensä ilmaisevan enemmän kuin ulkonäkönsä. Mutta niin ei käynytkään: hänen sopraanoäänensä jätti uteliaan tarkkaajan yhä syvempään epätietoisuuteen; korva ei kyennyt auttamaan silmää, kuulo ei täydentänyt näköä.

Naisen ja molempien miesten sukat ja kengät ilmaisivat niiden omistajien kauan kulkeneen tomuisilla teillä.

– Omituista, – sanoi Gamain, – minusta näyttää kuin tuntisin tuon naisen.

– Olkoonpa niinkin, mutta koska nuo kolme henkilöä ovat yhdessä, arvoisa herra Gamain, – sanoi tuntematon ottaen pyssynsä ja painaen lakin korvilleen, – on heillä varmaankin jotakin tehtävää; älkäämme siis häiritkö heitä.

– Te tunnette siis heidät? – kysyi Gamain.

– Kyllä, ulkonäöltä. Entä te?

– Luulen nähneeni tuon naisen jossakin.

– Hovissa, luultavasti? – sanoi tuntematon.

– Jos tunnette heidät, niin sanokaa, keitä nuo kaksi miestä ovat; se auttaisi minun tuntemaan naisenkin.

– Kumpaisenko nimen tahdotte ensiksi tietää?

– Vääräsäären.

– Jean-Paul Marat.

– Entä kyttyräselkä?

– Prosper Verrières. No, pääsettekö selville naikkosesta?

– En, kautta kunniani.

– Katsokaahan tarkkaan.

– Malttakaapas... ei, mutta sittenkin...

– Tunnetteko?

– Se on... mahdotonta!

– Kas niin, huomaan kyllä, että te ette koskaan osaisi mainita hänen nimeään. Minä siis autan teitä: ilonainen on herttua d'Aiguillon.

Tämän nimen kuullessaan nainen hätkähti, ja kaikki kolme kääntyivät katsomaan. Sitten he nousivat seisomaan, niinkuin on tapana tehtäessä kunniaa päällikölle. Mutta tuntematon nosti sormen huulilleen ja poistui. Gamain seurasi häntä, luullen näkevänsä unta. Ovessa hän törmäsi erästä henkilöä vastaan, joka näytti pakenevan ja jota kansanjoukko ajoi takaa, huutaen:

– Kuningattaren kähertäjä! Kuningattaren kähertäjä! Tämän huutavan joukon edellä kulki kaksi miestä, kummallakin verinen pää keihään kärjessä.

Ne olivat kahden kovaonnisen henkivartijan, Varicourtin ja Deshuttesin, päät, jotka iso Nicolas niminen mies oli irroittanut ruumiista.

– Kah, tekö siinä, herra Léonard? – sanoi Gamain.

– Vaiti, älkää mainitko nimeäni! – huudahti kähertäjä syösten kapakan ovesta sisälle.

– Mitä he hänestä tahtovat? – kysyi lukkoseppä tuntemattomalta.

– Kukapa sen tietää? Ehkäpä he tahtoisivat, että hän kähertäisi nuo kaksi päätä. Ihmisillä on kummallisia päähänpistoja vallankumouksen aikoina.

Ja tuntematon katosi väkijoukkoon, jättäen Gamainin, jolta hän nähtävästi oli saanut kaikki haluamansa tiedot, jatkamaan yksin matkaansa takaisin Versaillesiin.

III

Cagliostro

Tuntemattoman oli perin helppo hävitä väkijoukkoon, sillä se oli kovin lukuisa. Tämä oli kuninkaallisen saattueen etuvartiosto.

Versaillesista oli lähdetty noin yhden tienoissa päivällä. Kuningatar, kruununprinssi, tämän sisar, kuninkaallinen prinsessa, Provencen kreivi, prinsessa Elisabet ja Andrée olivat nousseet kuninkaan vaunuihin.

["Neiti de Taverney"-romaanin lukijoille on tunnettua, että ylevä ja ylpeä Andrée de Taverney, josta tuli kreivitär de Charny oli ollut kuningatar Marie-Antoinetten kamarineito. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef Balsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut hypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta herättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan syntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon ja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti rakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen uhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut avioliittoon loukkaajansa kansa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseensa Sébastieniin, mutta Gilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet ja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.

Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Amerikkaan; matkalla luuli hänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen veli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti rakastunut kuningattareen. "Rouva de la Motte" ja "Kuningattaren kaulanauha" -romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin, mistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier de Charnyn luvaton harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut kreivi anoi Andrée Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut kreiviin, sai tietää että kreivi pelkästään kuningattaren pulan vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman pariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. – Suom.]

Kansalliskokouksen jäsenet olivat ilmoittaneet, etteivät he tahtoneet erota kuninkaasta, ja seurasivat häntä ajoneuvoissa.

Kreivi de Charny ja Billot olivat jääneet Versaillesiin tehdäkseen viimeisen palveluksen parooni Georges de Charnylle, joka oli murhattu kauheana yönä lokakuun 5 ja 6 päivän välillä, ja suojellakseen hänen ruumistaan väkivallalta.

Etuvartiosto, josta olemme puhuneet, oli lähtenyt Versaillesista pari tuntia ennen kuningasta ja oli nyt noin neljännestunnin matkan verran hänen edellään, lippunaan nuo kaksi keihästettyä päätä.

Kun päät pysähtyivät Sèvresin sillan korvassa olevan kapakan portille, pysähtyi joukkuekin, johon pääasiallisesti kuului vain kurjia puolijuopuneita kerjäläisiä. Äkkiä syntyi tässä joukossa hirmuinen melu. Oli huomattu tiellä kansalliskaartin pistimet ja Lafayetten valkoinen hevonen, jotka kulkivat kuninkaan vaunujen edellä.

Lafayette piti paljon kansanjoukoista, sillä Pariisin kansan suosikkina hänellä oli suuri vaikutusvalta joukkoihin. Mutta hän ei sietänyt alhaisoa eikä etenkään sen toimeenpanemia kuolemantuomioita. Siksipä olikin joukkue verisine voitonmerkkeineen kulkenut kaukana hänen edellään. Mutta kapakassa olivat lipunkantajat nähtävästi keksineet keinon välttääkseen Lafayetten silmiä, sillä he kieltäytyivät jatkamasta matkaa toveriensa kanssa, selittäen, että koska hänen majesteettinsa ei tahtonut erota uskollisista henkivartijoistaan, he odottaisivat häntä täällä liittyäkseen sitten kulkueeseen. Levähdettyään jatkoi roskaväki siis matkaansa.

Tätä joukkoa, joka samosi Versaillesin ja Pariisin välisellä tiellä – paisuneen likaviemärin lailla, joka on pyyhkäissyt mustiin, liejuisiin aaltoihinsa matkallaan kohtaamansa ja vimmaisesti kukistamansa palatsin asukkaat – reunusti molemmin puolin naapurikylien uteliaiden katsojien parvi. Jotkut näistä liittyivät huutaen ja meluten ohikulkevaan laumaan, toisten ja useimpien jäädessä liikkumattomina ja äänettöminä paikoilleen. Tällä emme tarkoita, että he olisivat olleet suopeampia kuninkaalle ja kuningattarelle, sillä kaikki, vieläpä porvaritkin, kärsivät kauheaa nälänhätää, joka oli levinnyt yli koko Ranskan. Vaikka he siis eivät häväisseet kuningasta, kuningatarta ja perintöprinssiä, niin he silti pysyivät vaiti, ja kansan vaikeneminen on ehkä pahempaa kuin sen puhkeaminen herjaamaan.

Sensijaan huusi tämä marssiva roskajoukko täyttä kurkkua: "Eläköön Lafayette!" joka tuon tuostakin otti hatun päästään ja heilutti oikealla kädellä miekkaansa, ja "Eläköön Mirabeau!" joka vähän väliä pisti päänsä ulos täyteen ahdettujen vaunujen ikkunasta vetääkseen väkeviin keuhkoihinsa raitista ilmaa.

Onneton Ludvig XVI, joka otettiin vastaan ääneti, kuuli siis kansanjoukon tervehtivän hyvä-huudoin niitä miehiä, joista toisella oli hänen itsensä menettämä kansansuosio, toisella taas älykkäisyys, häneltä itseltään aina puuttunut ansio.

Gilbert kulki tapansa mukaan muun väen mukana jalkaisin oikeanpuolisen vaununoven kohdalla, siis kuningattaren vieressä.

Marie-Antoinette, joka ei koskaan ollut käsittänyt Gilbertin omituista epäitsekkäisyyttä, kun tämän käytökseen vielä oli tullut jonkinlaista amerikkalaista jäykkyyttä, katseli ihmeissään tätä miestä, joka olematta erikoisesti kiintynyt hallitsijoihinsa, tehden yksinkertaisesti vain sen, mikä hänen mielestään oli velvollisuus, oli kuitenkin valmis heidän puolestaan uhraamaan kaikkensa, ikäänkuin alttiista rakkaudesta.

Kuninkaallisten vaunujen kahden puolen kulki – paitsi jalkamiehiä, joista toiset tungeksivat niiden ympärille uteliaisuudesta, toiset auttaakseen ylhäisiä matkustajia tarpeen vaatiessa – tien molemmilla sivuilla puolen jalan paksuisessa liejussa kahlaten ruokahallien matameja ja kantajia, joiden kirjavien, nauharuusukkeilla koristeltujen pukujen välitse vilahteli silloin tällöin jotakin tummaa ja raskasta.

Nämä olivat kanuunia ja ampumatarverattaita, täpötäynnä kirkuvia ja laulavia naisia. He lauloivat tunnettua vanhaa kansanlaulua:

    Leipurinvaimon taskut täynnä
    on kultaa melkein ilmaiseksi.

Tämä merkitsi heidän uutta toivettaan: "Nyt ei meillä enää ole leivänpuutetta, sillä tässä tulevat leipuri, leipurin vaimo ja pikku oppipoika."

Kuningatar näytti kuuntelevan tätä kaikkea lainkaan ymmärtämättä. Perintöprinssi seisoi äitinsä polviin nojaten ja katseli säikähtyneenä kansaa, niinkuin kuninkaan lasten on tapana – vallankumouksen aikoina – ja niinkuin olemme myöhemmin nähneet Rooman kuninkaan, Bordeauxin herttuan ja Pariisin kreivin sitä katselevan. Mutta nykyaikainen rahvas on sentään laupiaampi, sillä se ymmärtää uskaltavansa armahtaa.

Kuningas puolestaan katseli ympärilleen himmein ja tylstynein silmin. Hän oli nukkunut huonosti edellisenä yönä ja syönyt huonon aamiaisen eikä ollut ehtinyt oikein siistitä ja jauhota tukkalaitettaan; hänen partansa oli pitkä ja paitansa rypistynyt, mikä kaikki pilasi pahasti hänen ulkoasuaan. Eipä hän tosiaan sopinut vaikeihin tilanteihin. Niinpä hänen päänsä olikin aina painuksissa, kun tuli pulma eteen. Yhden ainoan kerran hän sitä kohotti: mestauslavalla, hetkistä ennen kuin se vieri maahan.

Prinsessa Elisabet oli yhä sama suloinen ja nöyrä enkeli, jonka Jumala oli lähettänyt näiden kahden tuomitun tueksi, lohduttamaan kuningasta Temppelitornissa, kuningattaren poissaollessa, ja lievittämään vankilassa kuningattaren surua puolison kuoltua.

Kuninkaan veljellä, Provencen kreivillä, oli tapansa mukaan kiero ja petollinen katse; hän tiesi, ettei hänellä itsellään ainakaan toistaiseksi ollut mitään vaaraa. Hän oli tällä hetkellä koko perheestä ainoa, jolla vielä oli kansansuosiota – miksi? Sitä ei tiedetä, mutta ehkä oli syynä se, että hän oli jäänyt Ranskaan, vaikka hänen veljensä Artoisin kreivi, oli lähtenyt.

Jos kuningas olisi voinut katsahtaa Provencen kreivin sydämeen, saanee pitää varmana, ettei hän olisi pysynyt yhtä kiitollisena tälle veljelleen siitä, mikä hänestä oli näyttänyt uskollisuudelta.

Andrée oli kuin marmorista veistetty; hän ei ollut nukkunut enempää kuin kuningatarkaan eikä syönyt enempää kuin kuningas, mutta se ei näyttänyt koskevan tähän poikkeukselliseen olentoon. Hänkään ei ollut ehtii nyt järjestää hiuksiaan tai muuttaa pukua, mutta ainoakaan hiussuortuva tai puvun laskos ei ilmaissut äkillisen matkan tuottamaa häiriötä. Ympärillään tungeksivassa ihmislaumassa, johon hän tuskin kiinnitti mitään huomiota, hän näytti entistä sileämmältä ja valkoisemmalta. Ilmeisesti oli tällä naisella mielessään jokin erikoinen loistava ajatus, joka piti häntä yllä. Hän oli kuin varjo elävien mailla; vain yksi asia ilmaisi, että hän eli, silmien välkähdys niiden kohdatessa Gilbertin katseen.

Kulkue pysähtyi noin sadan askeleen päähän kapakasta, josta olemme puhuneet; huudot kiihtyivät pitkin koko linjaa.

Kuningatar kurotti itseään hiukan ulos vaununikkunasta, ja tämä liike, joka muistutti tervehdystä, herätti kansanjoukossa pitkällistä muminaa.

– Monsieur Gilbert! – sanoi hän.

Gilbert lähestyi ikkunaa, pidellen kädessä hattuaan, kuten oli tehnyt Versaillesista asti.

– Madame? – sanoi hän kunnioittavasti.

Tämän sanan äänenpaino ilmaisi Gilbertin olevan kokonaan kuningattaren käytettävissä.

– Monsieur Gilbert, – toisti Marie-Antoinette, – mitä oikeastaan laulaa ja puhuu ja huutaa teidän kansanne?

Tämän lauseen muodostakin jo huomasi, että se oli ennakolta valmistettu ja että kuningatar oli kauan toistellut sitä itsekseen ennenkuin sinkosi sen vaununikkunasta vasten roska väen naamaa.

Gilbert huokasi, ikäänkuin olisi ajatellut: kuningatar on aina sama!

Sitten hän sanoi, äänessään syvä alakuloisuus:

– Voi, madame, tämä kansa, jota te sanotte minun kansakseni, oli kerran teidänkin, ja tuskin kaksikymmentä vuotta takaperin osoitti eräs viehättävä hovimies, herra de Brissac, jota täältä turhaan etsin, kaupungintalon parvekkeelta teille tätä samaa kansaa, kun se huusi: "Eläköön perintöprinsessamme!" ja hän sanoi teille: "Madame, tuolla teillä on kaksisataa tuhatta rakastajaa."

Kuningatar puri huultaan; tämä mies ei jäänyt vastausta vaille eikä toisaalta osoittanut kunnioituksen puutetta.

– Niin, se on totta, – vastasi kuningatar. – Se vain todistaa, että ihmiset muuttuvat.

Tällä kertaa Gilbert kumarsi, mutta ei vastannut.

– Tein teille erään kysymyksen, monsieur Gilbert, – jatkoi kuningatar itsepäisesti, kuten hänen tapansa oli niissäkin asioissa, joista hänelle oli tulossa pelkkää kiusaa.

– Aivan oikein, madame, – myönsi Gilbert, – ja vastaan siihen, koska teidän majesteettinne niin tahtoo.

Kansa laulaa:

    Leipurinvaimon taskut täynnä
    on kultaa melkein ilmaiseksi.

Tiedättekö, ketä kansa nimittää leipurin vaimoksi?

– Kyllä, monsieur, tiedän, että se suo minulle sen kunnian; olen jo tottunut näihin pilanimiin: ennen he sanoivat minua rouva Vajaukseksi. Onko näillä nimillä mitään yhteistä?

– Kyllä, madame, teidän tarvitsee vain punnita kahta ensimmäistä säettä:

    Leipurinvaimon taskut täynnä
    on kultaa melkein ilmaiseksi.

Kuningatar toisti:

– "Taskut täynnä kultaa melkein ilmaiseksi..." En ymmärrä.

Gilbert pysyi vaiti.

– No, – sanoi kuningatar kärsimättömästi, – ettekö kuullut, etten ymmärrä?

– Ja teidän majesteettinne vaatii yhä selitystä?

– Tietysti.

– Se merkitsee, madame, että teidän majesteetillanne on ollut hyvin myöntyväisiä ministereitä, etenkin rahaministerejä, herra de Calonne esimerkiksi; kansa tietää, että teidän majesteettinne on vain tarvinnut pyytää saadaksenne mitä tahdoitte, ja koska kuningattaren pyyntö on sama kuin käsky, sanotaan laulussa, että kultarahat tulevat leipurinvaimolle melkein ilmaiseksi, koska ei ole muuta vaivaa kuin pyytää.

Kuningattaren valkea käsi, joka lepäsi punaisella samettiverholla, puristui nyrkkiin.

– No niin, – sanoi hän, – nyt siis tiedän, mitä he laulavat. Mutta selittäkääpä, koska niin hyvin tunnette kansan ajatukset, mitä he puhuvat.

– He sanovat, madame: "Meiltä ei enää puutu leipää, kun olemme saaneet haltuumme leipurin, leipurinvaimon ja pikku oppipojan."

– Selitätte kaiketi tämän toisen hävyttömyyden yhtä hyvin kuin edellisenkin, vai mitä? Luotan siihen.

– Madame, – sanoi Gilbert yhtä sävyisästi, – jos punnitsisitte enemmän kansan mielipidettä kuin sanoja, ei teillä ehkä olisi niinkään paljon valittamisen syytä kuin luulette.

– Saammepa nähdä, – vastasi kuningatar hermostuneesti hymyillen. – Tiedättehän, että tahdon olla selvillä asioista, herra tohtori. No niin, minä kuuntelen ja odotan.

– En tiedä, onko asiassa perää vai ei, madame, mutta kansalle on kerrottu, että Versaillesissa harjoitetaan laajaa jauhokauppaa ja että pariisilaiset senvuoksi saavat olla ilman jauhoja. Kuka ruokkii tätä kansa-parkaa? Kunkin korttelin leipuri ja hänen vaimonsa. Kenen puoleen kohottaa isä, puoliso, poika rukoilevat kätensä, kun lapsi, vaimo tai isä on kuolemaisillaan nälkään? Ketä hän rukoilee, paitsi Jumalaa, joka kypsyttää viljan? Niitä, jotka jakelevat leipää. Ettekö te, madame, ja kuningas, vieläpä tämä kuninkaallinen lapsikin, ole Jumalan leivän jakelijoita? Älkää siis ihmetelkö sitä suloista nimeä, jonka kansa on teille antanut, vaan olkaa kiitollisia siitä, sillä se toivoo, että saatuaan kuninkaan, kuningattaren ja perintöprinssin keskuuteensa sen ei enää tarvitse nähdä nälkää.

Kuningatar sulki hetkeksi silmänsä, ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät, ikäänkuin hän olisi koettanut niellä kiukkunsa yhdessä katkeran nesteen kanssa, joka poltti hänen kurkkuaan.

– Ja pitääkö meidän myöskin kiittää heitä siitä, mitä he huutavat edellämme ja takanamme, samoin kuin herjausnimistä, joita he antavat, ja lauluista, joita laulavat?

– Kyllä, madame, ja sitäkin hartaammin, kun siinä ilmenee kansan hyväntuulisuus, sillä herjausnimet ovat sen toiveiden ilmaisuja, samoin kuin huudot halujen.

– Mutta kansa toivottaa menestystä Lafayettelle ja Mirabeaulle.

– Niin, madame, – sanoi Gilbert, – sillä Lafayette ja Mirabeau, vaikka heitä nyt erottaa kuilu, jonka yläpuolella te riiputte, voivat yhtyä ja yhdessä pelastaa yksinvallan.

– Tarkoitatte siis, – huudahti kuningatar, – että yksinvalta on niin löyhällä pohjalla, että vain nämä kaksi miestä voivat sen pelastaa?

Gilbert oli juuri vastaamaisillaan, kun väkijoukosta kuului kauhunhuudahduksia, joihin sekoittui raakaa naurunhohotusta, ja hänet työnnettiin vaunujen ovea vasten. Hän tarrautui siihen kiinni, ikäänkuin aavistaen, että jotakin oli tekeillä ja että kuningatar ehkä tarvitsisi hänen suojelustaan ja apuaan.

Ne olivat nuo kaksi päiden kantajaa, jotka pakotettuaan onnettoman Leonardin ne jauhoamaan ja kähertämään, halusivat valmistaa itselleen julman nautinnon tuomalla ne kuningattaren nähtäviksi. Kauhuissaan väistyi kansanjoukko syrjään antaakseen heille tilaa.

– Taivaan nimessä, madame, – huudahti Gilbert, – älkää katsoko oikealle!

Kuningatar ei ollut se nainen, joka olisi totellut moista kieltoa ottamatta selkoa, miksi se lausuttiin. Ensi työkseen hän siis kääntyi katsomaan mainittuun suuntaan. Hän kirkaisi kauhusta.

Mutta äkkiä hänen silmänsä kääntyivät poispäin tuosta hirveästä näytelmästä, ikäänkuin ne olisivat havainneet jotakin vielä kauheampaa, mihin ne jäivät tuijottamaan kuin Medusan päähän. Tämä Medusan pää oli sen tuntemattoman, jonka olemme nähneet juttelevan ja juovan mestari Gamainin kansaa Sèvresin sillan kapakassa, ja joka seisoi, kädet ristissä rinnalla, nojaten erästä puuta vasten.

Kuningattaren käsi päästi samettisen oviverhon ja nojautuen Gilbertin olkapäähän puristi sitä hetkisen, niin että kynnet painuivat syvälle lihaan. Gilbert kääntyi ja nähdessään kuningattaren kalpeat, värisevät huulet ja tuijottavat silmät olisi ehkä luullut tämän hermostuneen kiihtymyksen johtuneen äskeisestä näystä, jollei olisi huomannut hänen katseensa suuntautuvan suoraan eteenpäin. Gilbert seurasi hänen silmiensä suuntaa ja huudahti hämmästyksestä. Sitten molemmat kuiskasivat yhtaikaa:

– Cagliostro!

Puuhun nojaava mies saattoi puolestaan selvästi nähdä kuningattaren. Hän antoi kädellään merkin Gilbertille, ikäänkuin sanoakseen: "Tule!"

Samalla vaunut lähtivät liikkeelle; koneellisesti, vaistomaisesti kuningatar silloin sysäsi Gilbertiä syrjään, jottei hän joutuisi vaununpyörien alle. Tämä luuli kuningattaren työntäneen häntä tuntematonta kohti. Ja joskaan kuningatar ei olisi sitä tehnyt, ei hän olisi voinut olla menemättä, sillä hän ei enää ollut oman itsensä herra. Jääden seisomaan paikalleen hän antoi kulkueen mennä ohitse; sitten, lähtien seuraamaan tuntematonta, joka tuontuostakin katsahti taakseen nähdäkseen seurattiinko häntä, hän joutui pienelle, Bellevuetä kohti ylenevälle kujalle ja katosi erään seinän suojaan samalla hetkellä, jolloin kulkue Pariisin tiellä häipyi näkyvistä vuorenrinteen taakse, ikäänkuin maa olisi sen nielaissut.

IV

Sallimus

Gilbert seurasi opastaan, joka kulki noin parikymmentä askelta hänen edellään, kunnes he saapuivat mäen puoliväliin. Ison ja kauniin talon edustalla veti edelläkulkija avaimen taskustaan ja avasi pienen oven, josta tämän talon isäntä saattoi kulkea ulos ja sisään palvelijoittensa huomaamatta. Hän jätti oven puoleksi auki, mistä selvästi näkyi, että hän kutsui seuralaistaan tulemaan perästä. Gilbert teki niin ja veti kiinni oven, joka kääntyi hiljaa saranoillaan ja sulkeutui äänettömästi. Tuollainen lukko olisi ihastuttanut mestari Gamainiakin.

Gilbert joutui käytävään, jonka seiniä peittivät miehen pään tasalle taiteellisesti valetut pronssilevyt, jollaisilla Ghiberti aikoinaan oli koristanut Firenzen kastekappelin oven. Lattiaa verhosi pehmeä turkkilainen matto. Vasemmalla oli muuan ovi auki.

Arvellen, että tämäkin ovi oli jätetty auki häntä varten, hän astui salonkiin, jonka seinät ja huonekalut olivat päällystetyt intialaisella silkillä. Kattoa peitti omituinen kulta- ja sinisiipinen lintu, jollaisia kiinalaiset maalaavat tai ompelevat, ja kannatti kynsissään kattokruunua taiteellisine liljanmuotoisine kynttilänjalkoineen. Huonetta koristi yksi ainoa maalaus, esittäen Raphaelin madonnaa.

Gilbert ihaili parhaillaan tätä taideteosta, kun kuuli tai paremmin arvasi oven takanaan aukenevan. Hän kääntyi katsomaan ja näki Cagliostron tulevan jonkinlaisesta pukuhuoneesta. Hetkisessä hän oli ehtinyt pestä lian käsistään ja kasvoistaan, antaa vielä mustalle tukalleen ylhäisemmän leiman ja perinpohjin vaihtaa pukua. Hän ei enää ollut työläisen näköinen, vaan sama ylhäinen ja hieno herra, jonka olemme tavanneet edellisissä romaaneissamme.

Hänen runsaasti kirjailtu pukunsa ja jalokivistä säihkyvät kätensä olivat jäykkänä vastakohtana Gilbertin mustalle puvulle ja yksinkertaiselle kultasormukselle, jenka hän oli saanut lahjaksi Washingtonilta.

Cagliostro astui häntä kohti hilpeänä ja hymyilevänä ja levitti hänelle sylinsä. Gilbert painui hänen rintaansa vasten.

– Rakas mestari! – huudahti hän.

– Malttakaa hiukan, – sanoi Cagliostro nauraen; – senjälkeen kun erosimme, olette edistynyt niin suuresti, etenkin filosofiassa, että te nyt olette mestari, jonka oppilaaksi tuskin olen kelvollinen.

– Kiitän kohteliaisuudesta, – vastasi Gilbert, – mutta jos olisin edistynyt, niin kuinka te sen tiedätte? Kahdeksaan vuoteen emme ole nähneet toisiamme.

– Luuletteko siis, rakas tohtori, kuuluvanne niihin ihmisiin, joista ei mitään tiedetä, kun he eivät ole näkyvissä? Tosin en ole nähnyt teitä kahdeksaan vuoteen, mutta voisin melkein sanoa, mitä tämän ajan kuluessa kunakin päivänä olette tehnyt.

– Esimerkiksi?

– Epäilettekö siis yhä kaksoisnäköäni?

– Tiedättehän, että olen matemaatikko.

– Toisin sanoen epäuskoinen... Kuulkaa siis: ensi kerralla tulitte Ranskaan perheasioiden vuoksi; perheasianne eivät kuulu minulle, siis...

– Ei, – sanoi Gilbert, luullen saattavansa Cagliostron pulaan. – Sanokaa vain, rakas mestari.

– No niin, tällä kertaa oli teillä mielessä ryhtyä kasvattamaan poikaanne Sébastienia, sijoittaa hänet erääseen kouluhoitolaan pieneen kaupunkiin, kymmenkunnan peninkulman päähän Pariisista, ja järjestää raha-asioita tilanhoitajanne kanssa, jota vastoin hänen tahtoaan pidätätte Pariisissa, vaikka hän kaikin mokomin haluaisi päästä vaimonsa luo.

– Mestari, te olette ihmeellinen!

– Odottakaahan... Toisella kertaa tulitte Ranskaan valtiollisissa asioissa, niinkuin niin monet muutkin; sitten kirjoititte muutamia vihkosia ja lähetitte ne Ludvig XVI:lle, ja koska teissä vielä on hieman jäljellä vanhaa luontoanne ja olette ylpeämpi kuninkaan hyväksymisestä kuin minua aikaisemman kasvattajanne Jean-Jacques Rousseaun, joka kuitenkin olisi toista kuin kuningas, jos hän vielä eläisi, halusitte tietää, mitä Ludvig XIV:n, Henrik IV:n ja Ludvig pyhän jälkeläinen ajattelisi tohtori Gilbertistä. Mutta kovaksi onneksi olitte unohtanut erään vanhan pikku asian. Senvuoksi tapasin teidät kerran vertavuotavana, rinta kuulan lävistämänä, eräässä luolassa Azorien saarilla, jonne laivani sattumalta poikkesi. Tämä pikku juttu koski neiti Andrée de Taverneyta, josta sitten tuli kreivitär de Charny ja joka nyt on kuningattaren palveluksessa. Koska kuningatar ei tahtonut kieltää mitään kreivi de Charnyn puolisolta, pyysi hän ja saikin teitä varten kuninkaallisen vangitsemiskäskyn; teidät vangittiin Havresta Pariisiin vievällä tiellä ja vietiin Bastiljiin, jossa vieläkin viruisitte, ellei kansan käsi olisi pyyhkäissyt sitä maan tasalle. Kelpo kuningasmielisenä te tietysti heti liityitte kuninkaaseen, jenka henkilääkäri te olette. Eilen tai oikeammin tänä aamuna te voimakkaasti edistitte kuninkaallisen perheen parasta herättäessänne kelpo Lafayetten, joka nukkui vanhurskaan unta, ja äsken, kun näitte minut, luullessanne kuningattaren – joka ohimennen sanoen, rakas Gilbert, inhoaa teitä – olevan vaarassa, valmistauduitte suojaamaan häntä ruumiillanne. Eikö näin ole laita? Olenko unohtanut jonkun vähemmän tärkeän yksityisseikan, niinkuin esimerkiksi magnetismia koettelevan istunnon kuninkaan läsnäollessa tahi erään lippaan takaisin hankkimisen, jonka muuan henkilö oli anastanut Pasdeloupin ministeristön toimesta? Olenko erehtynyt tai unohtanut jotakin? Jos niin on käynyt, lupaan korjata vikani.

Gilbert oli jäänyt hämmästyneenä katselemaan tätä omituista miestä, joka osasi niin hyvin harkita keinonsa tehota toiseen, että hänen saattoi uskoa kykenevän Jumalan tavoin käsittämään koko maailmankaikkeuden ja sen yksityiskohdat ja lukemaan ihmissydämen ajatukset.

– Olette oikeassa, – huudahti hän. – Te olette yhä sama taikuri, noita ja lumooja Cagliostro!

Cagliostro hymyili tyytyväisenä; ilmeisesti hän oli ylpeä Gilbertiin tekemästään vaikutuksesta, joka heijastui tämän kasvoista.

Gilbert jatkoi:

– Koska varmaan rakastan teitä yhtä paljon kuin te minua ja koska haluaisin saada tietoja elämästänne siltä ajalta, jonka olemme olleet erossa, pyytäisin teitä kertomaan, missä päin maailmaa neronne on näinä vuosina vaikuttanut ja osoittanut voimaansa, ellei kysymykseni ole millään tavalla sopimaton.

Cagliostro hymyili.

– No niin, – sanoi hän, – minä olen, samoin kuin tekin, tavannut kuninkaita, vieläpä useitakin, mutta toisessa tarkoituksessa. Te lähestytte heitä pitääksenne heidän valtaansa yllä, minä kukistaakseni heidät; te koetatte luoda perustuslaillisen kuninkuuden ettekä siinä onnistu; minä luon keisareista, kuninkaista ja ruhtinaista filosofeja ja onnistun siinä.

– Todellako? – keskeytti Gilbert epäilevän näköisenä.

– Täydellisesti! On kyllä totta, että Voltaire, d'Alembert ja Diderot, ylväät jumalten halveksijat, olivat ihailtavasti valmistaneet maaperää, samoin kuin myös esimerkillään rakas kuningas Fredrik, jonka olemme valitettavasti menettäneet. Mutta olemmehan, niinkuin tiedätte, lukuunottamatta minua ja kreivi de Saint-Germainia, kaikki kuolevaisia. Toisaalta on varmaa, että kuningatar on kaunis ja värvää sotilaita, jotka taistelevat heitä itseään vastaan, ja että jotkut kuninkaat hyökkäävät valtaistuinten kimppuun kiivaammin kuin Bonifacius XIII, Clemens VIII tai joku Borgia konsanaan on yrittänyt alttaria kukistaa. Keisari Josef II, rakastetun kuningattaremme veli, hävittää kolme neljännestä luostareista, anastaa kirkon omaisuutta, karkoittaa kopeistaan karmeliittamunkitkin ja lähettää sisarelleen Marie-Antoinettelle maalauksia, jotka esittävät päähineettömiä nunnia koettelemassa uusia muoteja ja kaavuttomia munkkeja käherryttämässä hiuksiaan. Sitten meillä on Tanskan kuningas, joka ensi töikseen surmauttaa lääkärinsä Struenseen ja joka seitsentoistavuotiaana sanoi varhaiskypsän filosofin lailla: "Herra de Voltaire on tehnyt minusta miehen, sillä hän on opettanut minut ajattelemaan." Meillä on keisarinna Katariina, joka edistyy siinä määrin filosofiassa, samalla kun hän tietysti silpoo Puolaa, että Voltaire kirjoitti hänelle: "Diderot, d'Alembert ja minä pystytämme teille alttareita." Meidän puolellamme on Ruotsin kuningatar ja lopuksi useita keisarikunnan ja koko Saksan ruhtinaita.

– Paavi yksin on siis vain käännyttämättä, rakas mestarini, ja koska uskon kaiken olevan teille mahdollista, toivon teidän onnistuvan siinäkin.

– Mitä häneen tulee, on se hyvin vaikeata! Olen juuri päässyt hänen kynsistään; kuusi kuukautta sitten olin San Angelon linnassa, niinkuin te kolme kuukautta sitten Bastiljissa.

– Mutta minä luulin, että joka kerran on joutunut San Angelon linnaan, ei palaisi sieltä koskaan...

– Pääsihän sieltä Benvenuto Cellini.

– Oletteko siis hänen tavallaan tehnyt itsellenne parin siipiä ja uutena Ikaroksena lentänyt yli Tiberin?

– Se olisi ollut kovin vaikeata, varsinkin kun minut oli evankeliumin turvallisuuden vuoksi sijoitettu syvälle maanalaiseen komeroon.

– Ja sittenkin pääsitte sieltä!

– Nähtävästi, koska kerran olen tässä.

– Varmaankin lahjoitte vartijan?

– Onnettomuudeksi oli vartijani lahjomaton.

– Lahjomaton? Hitto vieköön!

– Niin, mutta onneksi ei kuolematon: sattuma, jota uskovaisempi kuin minä sanoisi kaitselmukseksi, salli hänen kuolla seuraavana päivänä senjälkeen kun hän kolmannen kerran kieltäytyi avaamasta minulle vankilan portteja.

– Hän kuoli kai äkkiä?

– Niin.

– Ah!

– Hänen sijaansa oli pantava toinen, ja niin tehtiinkin. – Eikä tämä ollut lahjomaton?

– Samana päivänä, jolloin hän astui toimeensa, hän sanoi illallista tuodessaan: "Syökää hyvin ja koettakaa voimistua, sillä tänä yönä on pitkä taival edessänne." Totta vie, se kunnon mies ei valehdellut. Samana yönä me ajoimme kuoliaaksi kolme hevosta ja matkasimme toistakymmentä peninkulmaa.

– Ja mitä hallitus sanoi, kun karkaamisenne huomattiin?

– Se ei sanonut mitään. Se puki kuolleen vanginvartijan niihin vaatteisiin, jotka olin jättänyt jälkeeni; ampui kuulan hänen otsaansa; pudotti pistoolin hänen vierelleen, selitti, että hankittuani itselleni aseen olin päättänyt päiväni, totesi virallisesti kuolemani ja hautautti vartijan minun nimelläni, niin että olen säällisesti kuollut ja kuopattu, rakas Gilbert. Minun olisi siis turha väittää olevani elossa, sillä vastaukseksi näytettäisiin kuolemantodistusta ja todistettaisiin, että olen kuollut; mutta sitä minulle ei tarvitse vakuuttaa; tällä kertaa olen hyvin mielelläni kateissa maailmalta. Olen siis sukeltanut syvyyksien pohjalle, niinkuin oppinut apotti Delille sanoo, ja noussut ihmisten ilmoille uudella nimellä.

– Ja mikä nyt on nimenne, jotta en menettelisi varomattomasti?

– Minä olen parooni Zannone, genualainen pankkiiri, ja lainailen rahaa ruhtinaille; hyvä toimi, vai mitä, samanlainen kuin kardinaali de Rohanilla? Mutta onneksi minun ei tarvitse välittää rahojeni koroista. Kuulkaahan, rakas Gilbertini, tarvitsetteko rahaa? Tiedätte hyvin, että sydämeni ja kukkaroni ovat nyt kuten ennenkin käytettävinänne.

– Kiitos.

– Pelkäätte ehkä saattavanne minut pulaan, koska tapasitte minut köyhän työmiehen vaatteissa? Älkää siitä välittäkö, sehän oli vain valepuku. Muuten tiedätte hyvinkin, miltä kannalta minä katselen elämää: se on pitkä karnevaali, jossa ihmisen tulee olla paremmin tai huonommin naamioitu. Mutta olkoon kuinka tahansa, rakas Gilbert, jos joskus olette puutteessa, löydätte rahaa tästä erikoisesta kassastani, ymmärrätte hän? Pääkassani on Pariisissa, Saint-Claude-kadun varrella. Siis, joko olen kotona tai ei, voitte pujahtaa tänne. Minä näytän teille, kuinka tuo pikku ovi avataan; painatte tätä jousta näin ja tapaatte täältä aina noin miljoonan verran.

Cagliostro painoi jousta; kirjoituspöydän etuosa painui itsestään alas ja paljasti kasan kultaa ja monta tukkua valtiorahaston velkaseteleitä.

– Te olette todella ihmeellinen mies, – sanoi Gilbert nauraen, – mutta tiedättehän, että kun minulla on kahdenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, olen rikkaampi kuin kuningas. Ettekö muuten pelkää joutuvanne ikävyyksiin Pariisissa!

– Tuon kaulanauha-jutunko vuoksi? Olkaa huoleti, siihen ei uskalleta kajota. Mielten ollessa näin kuohuksissa saisin yhdellä sanalla aikaan mellakan; te unohdatte, että olen hyvissä väleissä kansan suosikkien kanssa, sellaisten kuin Lafayetten, Neckerin, kreivi de Mirabeaun ja teidän.

– Mutta mitä varten olette tullut Pariisiin?

– Kukapa sen tietää? Luodakseni ehkä samaa, mitä te Yhdysvalloissa: tasavallan.

Gilbert pudisti päätänsä.

– Ranskalaisilla ei ole ollenkaan tasavaltalaista mieltä, – sanoi hän.

– Me herätämme heissä sen mielen, siinä kaikki.

– Kuningas nousee sitä vastustamaan, ja aatelisto tarttuu aseisiin.

– Se on mahdollista.

– No, mitä silloin teette?

– Silloin emme tee tasavaltaa, vaan vallankumouksen. Gilbertin pää painui rintaa vasten.

– Jos niin käy, on se kauheaa, – sanoi hän.

– Kauheaa kyllä, jos tapaamme tiellämme paljon yhtä voimakkaita miehiä kuin te olette, Gilbert.

– Minä en ole voimakas, – sanoi Gilbert. – Olen vain rehellinen, siinä kaikki.

– Ah, se on paljon pahempaa; siksipä tahtoisinkin saada teidät uskomaan, että pyrkimyksemme on oikeudenmukainen.

– Mutta minulla on oma vakaumukseni.

– Sekö, että voitte estää yrityksemme?

– Tahi ainakin, että saamme sen jäämään kesken.

– Te olette mieletön, Gilbert. Ette ymmärrä Ranskan tehtävää; Ranska edustaa koko maailman aivoja. Ranskan pitää osata ajatella, vieläpä vapaasti, jotta maailma voisi vapaasti toimia. Tiedättekö, kuka hävitti Bastiljin?

– Sen teki kansa.

– Ette ymmärrä minua. Te pidätte seurausta syynä. Viidensadan vuoden aikana on Bastiljiin teljetty kreivejä, ruhtinaita ja ylhäisiä herroja, ja Bastilji on pysynyt pystyssä. Kerran erään mielettömän kuninkaan päähän pälkähti sulkea sinne ajatus, joka tarvitsee tilaa, vapautta ja äärettömyyttä! Ajatus räjähdytti Bastiljin hajalle, ja kansa tulvahti sisään halkeamasta.

– Se on totta, – mutisi Gilbert.

Kreivitär de Charny – Muistatteko, mitä Voltaire kirjoitti de Chauvelinille, maaliskuun toisena päivänä 1764, siis lähes kaksikymmentäkuusi vuotta takaperin?

– Kertokaahan!

– Voltaire kirjoitti: "Näen vallankumouksen tekevän kylvöään ja kypsyvän, joskaan minulla ei ole onnea nähdä sen täyttymistä. Ranskalaiset pääsevät hitaasti perille, mutta he pääsevät kuitenkin. Valo on vähitellen levinnyt; milloin tahansa voi tulla räjähdys, ja siitä syntyy aika melu. Nuoret ovat onnellisia, sillä he saavat nähdä ihmeellisiä asioita!" Mitä sanotte eilisestä ja tämänpäiväisestä mellakasta?

– Kauheaa!

– Mitä pidätte näkemistänne ilmiöistä?

– Ne olivat peloittavia.

– No niin, Gilbert, se on vasta alkua.

– Te olette onnettomuuksien ennustaja!

– Kuulkaahan, tapasin kolme päivää sitten etevän lääkärin, ihmisystävän; tiedättekö, mitä hän puuhailee nykyisin?

– Hän etsii kaiketi lääkettä jotakin parantumattomaksi luultua tautia vastaan?

– Aivan oikein, hän koettaa parantaa ihmisiä, ei kuolemasta, vaan elämästä.

– Mitä tarkoitatte?

– Leikki sikseen! Tarkoitan, että hän on laskenut olevan runsaasti viisisataa kuolettavaa tautia, jollaisia ovat rutto, kolera, keltakuume, rokko ja aivotaudit, ja noin tuhatkunta sellaista keinoa, jotka hyvin käsiteltyinä voivat tuottaa kuoleman, kuten tykki, pyssy, miekka, tikari, vesi, tuli, katonharjalta putoaminen, hirsipuu, teilaus, mutta hänen mielestään ei vielä ole tarpeeksi välineitä päästä tästä elämästä, ja hän koettaa siis keksiä nerokasta konetta, jonka hän aikoo lahjoittaa kansalleen ja joka vähemmässä kuin tunnissa lopettaisi noin viiden-, kuuden-, jopa kahdeksankymmenen ihmisen hengen. No niin, hyvä Gilbert, koska niin tunnettu lääkäri ja jalo ihmisystävä kuin tohtori Guillotin koettaa keksiä tuollaista konetta, myönnätte varmaankin sen olevan tarpeen vaatiman? Minäkin tunsin jo ennen tuon koneen, sillä se ei suinkaan ole uusi, vaan unohdettu, ja sen todisteeksi voin mainita, että ollessani eräänä päivänä parooni de Taverneyn luona – teidänkin pitäisi se muistaa, kun olitte itsekin läsnä, mutta silloin te katselitte vain erästä pikku tyttöä, nimeltä Nicole – ja kuningattaren tultua sinne sattumalta – hän ei tosin silloin vielä ollut muuta kuin kruununprinssin puoliso tai oikeastaan ei sitäkään – niin, silloin näytin hänelle tuollaista konetta vesikarahvissa, ja hän pelästyi niin, että kirkaisi ja menetti tajuntansa. No niin, rakas ystävä, jos tahdotte joskus nähdä sen koneen toimivan, joka silloin oli niin sanoakseni vasta kapalossa, niin uskokaa minua, että sitä piakkoin koetellaan, ja te olette sokea, jollette silloin huomaa huolehtivaa kaitselmusta, joka tietää pyövelin kerran saavan liiaksi työtä, jos turvaudutaan vanhoihin keinoihin, ja on senvuoksi keksinyt uuden, jotta tultaisiin toimeen.

– Kreivi, kreivi, te puhuitte Amerikassa iloisemmista asioista.

– Sen kyllä uskon, hitto vie, sillä olinhan siellä vaurastuvan kansan keskuudessa, mutta täällä menee koko yhteiskunta loppuaan kohti. Meidän vanhassa maailmassamme on kaikki haudan partaalla, aateli ja kuninkuus, ja se hauta on perikato.

– Minun puolestani menköön aatelisto, mutta pelastakaamme kuninkuus, kansakunnan tuki.

– Suuria sanoja, rakas Gilbert! Luuletteko olevan helppoa pelastaa kuninkuus, jos kuningas on tuollainen?

– Mutta hän polveutuu mahtavasta suvusta.

– Kotkista, joista vihdoin tulee papukaijoja. Jotta teidänlaisenne haaveilijat voisivat pelastaa kuninkuuden, pitäisi kuninkuuden itsensä edes koettaa pelastautua. Tehän olette nähnyt Ludvig XVI:n, te näette hänet usein, ja te varmaankin myös arvostelette nähdessänne. Sanokaa suoraan, voiko kuninkuus elää tuollaisen kuninkaan edustamana? Vastaako hän käskystänne valtikan kantajasta? Luuletteko, että Kaarle Suuri, Ludvig Pyhä, Filip August, Frans I, Henrik IV ja Ludvig XIV olivat noin velttoja, riippuhuulisia, laimeasilmäisiä ja epäröiviä? Ei, he olivat miehiä, joiden kuninkaallisen vaipan alla virtasi verta ja elämää, ja jotka eivät vielä olleet rappeutuneet läheisten sukunaimisten vuoksi. Säilyttääkseen eläimien, vieläpä kasvienkin elinvoiman, on luonto itse järjestänyt ristisiitoksen ja sukujen sekoituksen. Samoin kuin kasvimaailmassa ymppäystä käytetään lajin kauneuden ja hyvyyden säilyttämiseksi, johtuu ihmisissä liian läheisten sukulaisten avioliitoista yksilöiden huonontuminen. Luonto kärsii, kuihtuu ja heikkenee, jos useiden sukupolvien läpi virtaa samaa verta, mutta sensijaan se uudistuu ja voimistuu saatuaan hedelmällistä vierasta ainesta. Millaisia ovat sankarit, joista suuret suvut polveutuvat, ja millaisia miehet, joihin ne päättyvät. Meillä on Henrik III, viimeinen Valois; Gaston, viimeinen Medici; Yorkin kardinaali, viimeinen Stuart; Kaarle VI, viimeinen habsburgilainen! Suvun rappeutuminen, joka johtuu läheisistä avioliitoista, ilmenee selvemmin Bourboneissa kuin muissa. Jos menemme ajassa taaksepäin Ludvig XV:stä Henrik IV:een ja Maria de Mediciin, niin Henrik IV on viidellä eri tavalla Ludvig XV:n kantaisä ja Maria de Medici samoin viidesti hänen kantaäitinsä neljännessä polvessa; samoin on Espanjan Filip III hänen esi-isänsä kolmea sukujohtoa myöten ja Itävallan Margareta hänen esiäitinsä myös kolmella eri tavalla. Olen tehnyt seuraavan laskelman: Ludvig XV:n kolmenkymmenenkahden esi-isän ja esi-äidin joukossa on kuusi Bourbon-sukuista, viisi Medici-sukuista, yksitoista Itävallan Habsburg-sukuista, kolme savoijalaista, kolme Stuartia ja yksi tanskalainen prinsessa. Jos alistetaan parhain koira ja puhdasverisin hevonen saman menettelyn alaiseksi, niin neljännessä polvessa saadaan mitätön rakki ja hevoskaakki. Kuinka luulette meidän voivan kestää moista, meidän, jotka olemme vain ihmisiä? Mitä arvelette laskelmastani, tohtori, te, joka olette matemaatikko?

– Rakas taikuri, – sanoi Gilbert nousten ja ottaen hattunsa, – laskelmanne kauhistuttaa minua sitäkin enemmän kun paikkani on kuninkaan läheisyydessä.

Gilbert astui muutaman askeleen ovea kohti. Cagliostro pysähdytti hänet.

– Kuulkaahan, Gilbert, – sanoi hän, – te tiedätte, että pidän teistä ja että voisin panna itseni alttiiksi tuhansille suruille säästääkseni teitä niiltä... No niin, uskokaa minua... annan teille erään neuvon...

– Minkä?

– Että kuningas pelastaisi itsensä ja lähtisi Ranskasta niin kauan kuin vielä on aikaa! Kolmen kuukauden, vuoden, ehkä puolen vuoden kuluttua se on liian myöhäistä.

– Kreivi, – sanoi Gilbert, – neuvoisitteko sotilasta jättämään paikkansa siksi, että se on vaarallinen?

– Jos se sotilas olisi niin saarrettu, puristettu, aseista riisuttu, ettei hän voisi puolustautua, ja etenkin jos hänen hengenvaaransa panisi alttiiksi puolen miljoonan ihmisen hengen... niin minä kehoittaisin häntä karkaamaan. Ja te, Gilbert, te juuri saatte sen sanoa kuninkaalle. Kuningas ottanee sen huomioonsa, mutta älkää viivytelkö liiaksi. Älkää odottako huomiseen; sanokaa se hänelle tänään. Älkää odottako iltaan, vaan sanokaa se hänelle tällä tunnilla!

– Kreivi, tehän tiedätte, että minä uskon sallimukseen. Tulkoon mitä tahansa, niin kauan kuin minulla on vähänkään vaikutusvaltaa kuninkaaseen, jää hän Ranskaan, ja minä jään hänen vierelleen. Hyvästi, kreivi; tapaamme toisemme taistelussa ja ehkä nukahdamme vierekkäin kiistakentälle.

– Näyttää siltä, – mutisi Cagliostro, – kuin ei älykkäinkään mies voisi paeta häijyä kohtaloaan... olin etsinyt teitä saadakseni sanoa, mitä nyt olen sanonut, ja te olette sen kuullut. Niinkuin Kassandran, niin on minunkin ennustukseni hyödytön... Hyvästi!

– Sanokaahan suoraan, kreivi, – virkkoi vielä Gilbert pysähtyen salongin kynnykselle ja katsoen tiukasti Cagliostroon, – koetatteko täällä, niinkuin Amerikassakin, uskotella voivanne miehen kasvoista lukea hänen tulevaisuutensa?

– Gilbert, – vastasi Cagliostro, – yhtä varmasti kuin sinä luet tähtien radat taivaalla, yksinkertaisten ihmisten luullessa niiden olevan liikkumattomia tahi harhailevan ilman määrää.

– No niin, kuulkaahan... mutta joku koputtaa ovelle...

– Se on totta.

– Sanokaa minulle sen henkilön kohtalo, joka koputtaa ovelle, olkoon hän kuka tahansa; sanokaa minulle, minkälaisen kuoleman hän saa ja milloin.

– Olkoon menneeksi, – sanoi Cagliostro. – Avatkaamme ovi.

Gilbert poistui sen käytävän päähän, josta olemme puhuneet, eikä voinut hillitä sydämensä levotonta sykähtelyä, vaikka vakuutti itselleen, että oli järjetöntä ottaa tätä puoskarimaista uskottelua vakavalta kannalta.

Ovi aukeni.

Kynnykselle ilmestyi hienon näköinen, kookas mies, jonka kasvoista kuvastui tahdonlujuutta ja joka loi Gilbertiin nopean, levottomuutta ilmaisevan katseen.

– Hyvää päivää, markiisi, – sanoi Cagliostro.

– Hyvää päivää, parooni, – vastasi toinen.

Huomatessaan tulijan katselevan Gilbertiä Cagliostro esitteli:

– Tämä on tohtori Gilbert, hyvä ystäväni. Rakas Gilbert, tässä on herra markiisi de Favras, jonka kanssa olen asioissa.

Miehet tervehtivät toisiaan.

Sitten Cagliostro sanoi vieraan puoleen kääntyen:

– Markiisi, tahdotteko siirtyä salonkiin ja odottaa hetkisen; viiden sekunnin kuluttua olen taas luonanne.

Markiisi kumarsi toistamiseen, astuessaan molempien miesten ohi, ja katosi.

– No? – kysyi Gilbert.

– Tahdotte siis tietää, millaisen kuoleman tuo markiisi saa?

– Senhän lupasitte minulle sanoa.

Cagliostron kasvoille ilmestyi omituinen hymy; sitten todettuaan, ettei kukaan syrjäinen kuunnellut, hän sanoi:

– Oletteko koskaan nähnyt aatelismiestä hirsipuussa?

– En.

– No niin, koska se on omituinen näytelmä, voitte tulla Grève-torille sinä päivänä, jolloin markiisi de Favras hirtetään.

Saattaessaan sitten Gilbertiä katuovelle hän lisäsi:

– Kun tahdotte tulla luokseni soittamatta, muiden näkemättä, siirtäkää tätä nappulaa oikealta vasemmalle ja alhaalta ylös, kas näin... Hyvästi, suokaa anteeksi, ei sovi antaa niiden odottaa, joilla ei ole pitkää elonaikaa jäljellä.

Ja hän meni sisälle, jättäen Gilbertin hämmennyksiin tämän vakuutuksen johdosta, joka kuitenkaan ei pystynyt kumoamaan hänen epäuskoaan.

V

Tuileries-palatsi

Tällä välin jatkoivat kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe matkaansa Pariisia kohti.

Kulku oli hidasta, sillä sitä viivyttivät jalkaisin marssivat henkivartijat, ratsastavat haarniskoidut toriakat, nauharuusuilla koristettujen tykkien päällä hajareisin istuvat kaupustelijat, kansanedustajat satoine vaunuineen, muutamat sadat Versaillesista otetut kuormat jyviä ja jauhoja, joita peittivät syksyn kellastuneet lehdet, niin että kuninkaalliset vaunut, joiden sisällä oli niin paljon tuskaa, vihaa, intohimoja ja viattomuutta, vasta kuuden tienoissa saapuivat tulliportille.

Matkalla oli nuorelle prinssille tullut nälkä, ja hän oli pyytänyt ruokaa. Kuningatar oli silloin katsellut ympärilleen; mikään ei olisi ollut helpompaa kuin hankkia vähän leipää prinssille, sillä joka mies kantoi leipää pistimensä kärjessä.

Hän etsi silmillään Gilbertiä.

Niinkuin tiedämme, oli Gilbert seurannut Cagliostroa. Jos hän olisi ollut läsnä, ei kuningatar olisi epäillyt pyytää häneltä leipäpalaa. Mutta kuningatar ei tahtonut pyytää mitään kansan miehiltä, joita hän kammosi.

Painaen prinssiä rintaansa vasten hän sanoi itkien:

– Lapseni, meillä ei ole leipää; odota iltaan asti, silloin ehkä saamme.

Prinssi viittasi pienellä kädellään miehiin päin, jotka kantoivat leipiä pistimiensä kärjissä, ja sanoi:

– Noillahan on leipää.

– Kyllä, lapseni, mutta se on heidän leipäänsä eikä meidän, ja he ovat tulleet hakemaan sitä Versaillesista, sillä he sanovat, ettei Pariisissa ole kolmeen päivään ollut leipää.

– Kolmeen päivään! – huudahti lapsi. – Eivätkö he siis ole syöneet kolmeen päivään, maman?

Tavallisesti vaati hovitapa prinssiä nimittämään äitiään madameksi, mutta lapsiparalla oli nälkä niinkuin köyhän lapsella, ja nälissään hän käytti hellää nimitystä maman.

– Eivät ole, lapseni, – vastasi kuningatar.

– Silloin heillä varmaankin on kova nälkä, – sanoi lapsi huoaten.

Ja lakaten valittamasta hän koetti nukkua.

Useamman kuin kerran ennen kuolemaansa sai tämä poloinen kuninkaallinen lapsi pyytää, niinkuin nyt, leipää turhaan!

Tulliportin luona kulkue pysähtyi uudelleen, mutta ei tällä kertaa levähtääkseen, vaan juhliakseen kaupunkiin tuloa laulaen ja tanssien.

Kummallinen pysähdys, melkein yhtä uhkaava ilossaan kuin edelliset kauhussaan!

Toriakat laskeutuivat maahan kaartilaisten hevosten selästä, missä olivat istuneet takana, ja kiinnittivät aseensa satulannuppeihin; kauppahallien väki siirtyi tykkien päältä, jotka nyt näyttäytyivät peloittavassa alastomuudessaan.

Sitten asetuttiin piiriin kuninkaan vaunujen ympärille, jotka täten eristettiin kansalliskaartista ja edustajista; se oli hirveä enne kohtalosta, joka oli tulossa yhä lähemmäksi. Ilman mitään pahaa tarkoitusta, tahtoen vain osoittaa kuninkaalliselle perheelle iloaan, alkoi tämä joukko nyt laulaa, huutaa, kirkua ja ulvoa, naisten syleillessä miehiä ja miesten hypittäessä naisia ilmassa.

Synkkä, sateinen ilta oli pimentynyt melkein yöksi, ja soihtujen ja ilotulitusten häilyvässä valossa nämä olennot näyttivät aavemaisilta hornanhengiltä.

Puoli tuntia kestäneen meluamisen, kirkumisen ja tanssin jälkeen kulkue päästi hirveän riemuhuudon: kellä vain oli ladattu pyssy, laukaisi sen ilmaan, välittämättä vähääkään luodeista, jotka hetkisen kuluttua putoilivat räiskyen vesilätäkköihin kuin raskaat rakeet.

Prinssi ja hänen sisarensa itkivät; he olivat niin peloissaan, etteivät enää tunteneet nälkää.

Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle rantakatuja pitkin ja saavuttiin kaupungintalon torille.

Täällä oli järjestetty sotaväkeä neliöksi estämään pääsy kaikilta muilta, paitsi kuninkaallisen perheen ja kansalliskokouksen jäseniltä.

Kuningatar huomasi silloin Weberin, luotettavan kamaripalvelijansa, jonka äiti oli häntä imettänyt ja joka oli seurannut häntä Wienistä, pyrkivän kaikin mokomin vartioketjun läpi, päästäkseen myös kaupungintaloon, ja kutsui häntä luokseen. Weber riensi heti vaunujen viereen.

Nähdessään Versaillesissa, että kansalliskaartilla sinä päivänä oli kunniatoimi, oli Weber, voidakseen esiintyä mahtavampana ja olla kuningattarelle hyödyksi, pukeutunut kansalliskaartilaiseksi ja lisännyt yksinkertaiseen vapaaehtoisen pukuun esikuntaupseerin arvomerkit. Kuningattaren tallimestari oli antanut hänelle ratsun. Välttääkseen epäluuloja hän oli koko matkan pysytellyt loitolla, aikoen vasta tarvittaessa rientää kuningattaren avuksi. Kuningattaren nyt kutsuessa hän siis kiiruhti paikalle.

– Miksi koetat murtautua ketjun läpi? – kysyi kuningatar häneltä, sinutellen tapansa mukaan.

– Ollakseni lähellä teidän majesteettianne.

– Sinusta ei ole minulle mitään hyötyä kaupungintalolla, Weber, – sanoi kuningatar, – mutta sensijaan muualla.

– Missä siis, madame?

– Tuilerieissa, rakas Weberini, missä kukaan ei odota meitä ja missä emme tapaa vuodetta, huonetta eikä leivänpalaa, jollet sinä mene edeltä.

– Ahaa, sepä on oiva ajatus, madame, – sanoi kuningas.

Kuningatar oli puhunut saksaa, ja kuningas, joka ymmärsi, mutta ei puhunut tätä kieltä, oli vastannut englanniksi.

Rahvaskin oli kuullut, mutta ei ymmärtänyt. Tämä vieras kieli, jota kohtaan se tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä, herätti vaunujen ympärillä nurinaa, joka uhkasi yltyä raivoksi, kun ketju avautui vaunujen edessä ja sulkeutui niiden jälkeen.

Bailly, yksi tämän aikakauden kolmesta suosikista, jonka jo olemme tavanneet kuninkaan ensimmäisellä matkalla – pistimien, pyssyjen ja tykinsuiden ollessa kukkavihkojen alle peittyneinä – odotti kuningasta ja kuningatarta tilapäisesti kyhätyn valtaistuimen juurella, joka natisi liitoksissaan sametin alla. Todellakin tilapäinen valtaistuin!

Pariisin pormestari tervehti kuningasta melkein samoin lauseparsin kuin edelliselläkin kerralla. Kuningas vastasi:

– Minä tulen aina mielihyvän ja luottamuksen tuntein hyvän Pariisini asukkaiden keskuuteen.

Kuningas oli puhunut hiljaa, väsymyksen ja nälän uuvuttamalla äänellä. Bailly toisti tämän lauseen äänekkäästi, jotta jokainen voisi sen kuulla.

Mutta joko tahallaan tai tahtomattaan hän unohti nuo kaksi sanaa ja luottamuksen.

Kuningatar huomasi sen. Hän oli onnellinen saadessaan purkaa ilmoille katkeruutensa.

– Suokaa anteeksi, herra pormestari, – sanoi hän tarpeeksi kovaa, jotta ei sanaakaan jäänyt hänen ympärillään olevilta kuulematta, – joko te olette kuullut huonosti tahi muistinne on lyhyt.

– Mitä suvaitsette, madame? – sopersi Bailly, luoden kuningattareen tähtitieteilijän katseen, joka näki niin hyvin avaruudessa, mutta niin huonosti maan päällä.

Kuningatar toisti:

– Kuningas lausui tulevansa aina mielihyvän ja luottamuksen tuntein hyvän Pariisinsa asukkaiden keskuuteen. Mutta kun voitaisiin epäillä, tuleeko hän tänne mielihyvin, tiedettäköön ainakin, että hän tulee luottavana.

Sitten hän nousi valtaistuimen kolme askelmaa ja istuutui kuninkaan viereen kuuntelemaan valitsijamiesten keskusteluja.

Tällä välin onnistui Weberin, jonka ratsun tieltä kansanjoukko väistyi syrjään, koska hänellä oli upseerinpuku, tunkeutua Tuileries-palatsiin saakka.

Jo kauan aikaa oli tämä Tuileriein kuninkaallinen asunto, niinkuin sitä muinoin nimitettiin – jonka oli rakennuttanut Katariina de Medici ja jonka Kaarle XV, Henrik II, Henrik IV ja Ludvig XIII olivat hylänneet muuttaakseen Louvreen, samoin Ludvig XIV, Ludvig VI ja Ludvig XVI muuttaakseen Versaillesiin – ollut vain kuninkaallisten palatsien lisäkkeenä, jossa asui hoviväkeä, mutta johon kuningas ja kuningatar tuskin koskaan olivat astuneet jalallaan.

Weber tarkasti sen eri huoneistoja ja tuntien kuninkaan ja kuningattaren tavat valitsi niistä kaksi: toisessa asui kreivitär de la Marck, toisessa marsalkat de Noailles ja de Mouchy. Edellisessä huoneistossa oli se hyvä puoli, että se oli täysin valmis vastaanottamaan kuningattaren; madame de la Marck luovutti sen heti ja myi Weberille kaluston ja liinavaatteet.

Kello kymmenen tienoissa kuului heidän majesteettiensa vaunujen jyrinää. Kaikki oli silloin kunnossa, ja rientäen ylhäisiä vieraitaan vastaan Weber huusi:

– Tuokaa ruoka kuninkaan pöytään.

Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi, madame Elisabet ja Andrée astuivat sisään.

Kuningas katsahti levottomana eri tahoille, mutta astuessaan salonkiin hän näki eräästä pylväsparvekkeen puolisesta, raollaan olevasta ovesta valmiiksi katetun illallispöydän. Samassa ovi aukeni, ja kynnykselle ilmestyi lakeija sanoen:

– Teidän majesteettiinne ruoka on pöydässä.

– Oi, mikä kelpo mies se Weber onkaan, – huudahti kuningas iloissaan. – Madame, sanottehan hänelle minun puolestani, että olen perin tyytyväinen häneen.

– Sitä en jätä tekemättä, sire, – vastasi kuningatar. Ja vastaten huokauksella kuninkaan ilonpurkaukseen hän astui ruokasaliin.

Pöytä oli katettu kuninkaalle, kuningattarelle, kuninkaalliselle prinsessalle, kruununprinssille ja madame Elisabetille.

Andréeta varten ei ollut lautasta. Nälän vaivaamana kuningas ei ollut huomannut tätä laiminlyöntiä, jossa ei ollutkaan mitään loukkaavaa, sillä se oli täsmällisesti hovitavan mukaista. Mutta kuningatar, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki sen ensi silmäyksellä.

– Kuningas sallinee kreivitär de Charnyn syödä illallista kanssamme? – sanoi kuningatar.

– Kuinkas muuten! – huudahti kuningas. – Tänäänhän syömme perheen keskuudessa, ja kreivitär kuuluu perheeseen.

– Sire, – sanoi kreivitär, – tuleeko minun pitää tätä käskynä?

Kuningas loi ihmettelevän katseen kreivittäreen.

– Ei, madame, – sanoi hän, – vaan kuningas pyytää sitä teiltä.

– Siinä tapauksessa pyydän kuningasta suomaan minulle anteeksi, mutta minun ei ole nälkä.

– Kuinka? Teidän ei muka ole nälkä? – kummasteli kuningas, joka ei voinut käsittää, ettei ollut tullut nälkä vielä kello kymmenenkään aikaan illalla niin väsyttävän päivän ja aamulla syödyn huonon aterian jälkeen.

– Ei, sire, – sanoi Andrée.

– Ei minunkaan ole nälkä, – sanoi kuningatar.

– Eikä minun, – sanoi madame Elisabet.

– Mutta te olette väärässä, madame, – sanoi kuningas.

– Vatsan hyvästä tilasta riippuu ruumiin, vieläpä hengenkin hyvinvointi; tästä aiheesta on Titus Livius kirjoittanut tarinan, jota sittemmin Shakespeare ja Lafontaine ovat jäljitelleet ja jota kehoitan teitä mielessänne punnitsemaan.

– Tunnemme sen kyllä, sire, – sanoi kuningatar. – Sen sadun kertoi vanha Menenius kapinoiville roomalaisille. Olette oikeassa, sire, sama satu sopii erinomaisesti nykyiseen tilanteeseen.

– No niin, – sanoi kuningas, ojentaen lautasensa saadakseen toistamiseen lientä, – eikö historiallinen yhtäläisyys saata teitä muuttamaan mieltänne, kreivitär?

– Ei, sire, ja häpeän todella sanoa teidän majesteetillenne, että vaikka tahtoisinkin totella, en voisi.

– Olette väärässä, kreivitär, tämä liemi on todella erinomaista! Miksi minulle tarjotaan sitä nyt vasta ensi kertaa?

– Siksi, että te olette saanut uuden kokin kreivitär de la Marckilta, jonka huoneistossa me nyt asumme.

– Minä pidätän hänet tästä hetkestä lähtien palveluksessani... Weber on todellakin ihmeellinen mies, madame!

– Kyllä, – myönsi kuningatar hiljaa ja surullisesti.

– Vahinko vain, ettei hänestä voi tehdä ministeriä! Kuningas ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan; mutta nähdessään Andréen seisovan kalpeana, vaikka kuningatar ja madame Elisabet, jotka tosin eivät mitään syöneet, kuitenkin istuivat pöydässä, hän kääntyi taas kreivitär de Charnyn puoleen ja sanoi:

– Madame, jollei teidän olekaan nälkä, ette voine kieltää olevanne väsynyt, ja vaikka kieltäydytte syömästä, ette kieltäytyne nukkumasta?

Sitten hän sanoi kuningattarelle:

– Madame, pyydän teitä suomaan kreivitär de Charnylle luvan poistua; ellei ruokaa, niin ainakin unta.

Senjälkeen hän kääntyi pöytäpalveluansa puoleen ja sanoi:

– Toivoakseni kreivitär de Charnyn vuoteen laita ei ole samoin kuin lautasen, vai onko unohdettu valmistaa hänelle kuntoon jokin huone?

– Oi, sire, – sanoi Andrée, – kuinka voittekaan vaatia, että minusta olisi pidetty huolta tällaisen levottomuuden hetkellä? Nojatuoli riittää minulle.

– Ei, ei suinkaan, – väitti kuningas. – Viime yönä nukuitte vähän tai ette ollenkaan, mutta tänä yönä pitää teidän nukkua oikein hyvin. Kuningatar ei tarvitse ainoastaan omia voimiaan, vaan ystäviensäkin.

Tällä välin oli kamaripalvelija käynyt tiedustamassa asiaa ja palasi nyt ruokasaliin.

– Monsieur Weber, – sanoi hän, – on tietäessään kuningattaren osoittavan suurta suosiotaan rouva kreivittärelle luullut täyttävänsä hänen majesteettinsa toivomuksen varaamalla kreivittärelle huoneen, joka on kuningattaren oman huoneen vieressä.

Kuningatar vavahti ajatellessaan, että jos Andréelle oli varattu vain yksi huone, siis ei olisi muuta kuin yksi huone kreivitärtä ja kreiviä varten. Andrée näki väristyksen, joka puistatti kuningatarta. Mikään mielenliikutus, joka koski jompaakumpaa näistä kahdesta naisesta, ei jäänyt toiselta huomaamatta.

– Täksi yöksi, mutta vain täksi yöksi – voin siihen suostua, madame, – sanoi hän. – Teidän majesteettinne huoneisto on liiaksi ahdas voidakseni anastaa huonetta teidän mukavuutenne kustannuksella; linnan ullakolla lienee jokin pieni kolkka minulle.

Kuningatar sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

– Olette oikeassa, kreivitär, – sanoi kuningas, – asia järjestetään huomenna, ja teidät sijoitetaan mahdollisimman mukavasti.

Kreivitär kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle, kuningattarelle ja madame Elisabetille ja lähti salista seuraten palvelijaa.

Kuningas silmäili hetken aikaa hänen jälkeensä, pitäen haarukkaa suunsa kohdalla.

– Tuo nainen on todellakin ihastuttava, – sanoi hän. – Kuinka onnellinen onkaan kreivi de Charny löydettyään hovista tuollaisen helmen.

Kuningatar taivutti päänsä nojatuolin selustalle salatakseen kalpeutensa, jota kuningas ei olisi huomannut, mutta joka olisi ollut omiaan pelästyttämään madame Elisabetia.

Hän oli vähällä tuntea pahoinvointia.

VI

Neljä kynttilää

Kohta kun lapset olivat syöneet, pyysi kuningatar lupaa vetäytyä omaan huoneeseensa.

– Hyvin kernaasti, madame, – sanoi kuningas, – sillä varmaankin olette väsynyt; mutta koska on mahdotonta, ettei teidän tulisi nälkä ennen huomista, käskekää toimittaa varalle jotakin syötävää.

Mitään vastaamatta poistui kuningatar huoneesta vieden molemmat lapset mukanaan.

Kuningas jäi lopettamaan illallistaan. Madame Elisabet, jonka kiintymystä ei voinut järkyttää edes Ludvig XVI:ssa joskus ilmenevä hienotunteisuuden puute, pysyi kuninkaan luona tehdäkseen hänelle pikku palveluksia, jotka jäävät huomaamatta harjaantuneimmiltakin lakeijoilta.

Päästyään huoneeseensa kuningatar huoahti helpotuksesta; ei ainoakaan kamarineitsyt ollut seurannut häntä, sillä kuningatar oli kieltänyt heitä lähtemästä Versaillesista, ennenkuin hän ilmoittaisi heille.

Hän päätti siis etsiä nukkumatilakseen leposohvan tai ison nojatuolin, aikoen sijoittaa molemmat lapset omaan vuoteeseensa.

Pieni kruununprinssi nukkui jo; tuskin oli lapsi-parka tyydyttänyt nälkänsä, kun uni voitti hänet.

Kuninkaallinen prinsessa ei nukkunut eikä olisi ummistanut silmiään koko yönä, jos olisi tarvinnut valvoa, sillä hän oli monessa suhteessa samanlainen kuin kuningatar.

Kun pieni prinssi oli laskettu nojatuoliin, ryhtyivät kuninkaallinen prinsessa ja kuningatar etsimään, mitä nyt aluksi oli tarpeen.

Kuningatar lähestyi ensin erästä ovea: hän oli juuri avaamaisillaan sen, kun kuuli oven takaa jotakin kahinaa. Hän jäi kuuntelemaan ja erotti sieltä huokauksen; sitten hän kumartui katsomaan avaimen reiästä ja näki Andréen olevan polvillaan matalalla jakkaralla ja rukoilevan. Hän peräytyi hiljaa, katsellen yhä omituinen tuskan ilme kasvoillaan.

Tätä ovea vastapäätä oli toinen ovi. Kuningatar avasi sen ja astui suloisen lämpimään ja yölampun valaisemaan huoneeseen, jossa hän suureksi ilokseen näki kaksi valkoista ja raikasta vuodetta, ikäänkuin kaksi alttaria.

Silloin hänen sydämensä suli, ja kyynel kostutti hänen kuivaa ja polttavaa silmäluomeaan.

– Oi, Weber, Weber, – kuiskasi hän, – kuningatar sanoi kuninkaalle olevan ikävää, ettei sinusta voi tehdä ministeriä, mutta äiti sanoo sinulle, että ansaitset paljon parempaa!

Koska pieni prinssi jo nukkui, kehoitti hän ensiksi kuninkaallista prinsessaa käymään vuoteeseen. Mutta tämä, joka aina oli suuresti kunnioittanut äitiään, pyysi saada auttaa häntä, jotta hän itse vuorostaan pääsisi niin pian kuin suinkin makuulle.

Kuningatar hymyili surullisesti; hänen tyttärensä luuli hänen voivan nukkua sellaisten kauhujen täyttämän yön ja yhtämittaisesti nöyryyttävän päivän jälkeen! Hän ei tahtonut riistää tyttäreltään tätä suloista uskoa.

Ensiksi pantiin siis kruununprinssi vuoteeseen. Sitten prinsessa tapansa mukaan polvistui hänen vuoteensa viereen ja luki rukouksensa.

Kuningatar odotti.

– Minusta tuntuu kuin rukouksesi kestäisi tavallista kauemmin, Thérèse? – sanoi kuningatar nuorelle prinsessalle.

– Se johtuu siitä, että veljeni on nukahtanut muistamatta lukea omaansa, lapsi-parka, – vastasi prinsessa, – ja koska hän joka ilta on tottunut rukoilemaan teidän ja kuninkaan puolesta, luin hänen rukouksensa omani jälkeen, jotta ei mitään puuttuisi siitä, mitä meidän on pyydettävä Jumalalta.

Kuningatar otti prinsessan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten. Kyynelvirta, jenka hyvän Weberin huolenpito oli päästänyt alkuun ja jota tyttären hurskaus yllytti, tulvahti nyt runsaana hänen silmistään ja vieri hänen poskiaan pitkin. Hänen itkussaan oli syvää surua, mutta ei katkeruutta.

Hän jäi seisomaan nuoren prinsessan vuoteen ääreen liikkumattomana kuin äitiyden enkeli, kunnes näki hänen silmiensä sulkeutuvan ja tunsi hänen käsiensä unen raukaisemina heltiävän omistaan, joita ne olivat puristaneet niin hellästi tyttärellisessä rakkaudessa.

Sitten kuningatar sovitti kädet hiljaa hänen vierelleen ja peitti ne, jotta prinsessan ei tulisi kylmä, jos huone viilenisi yön kuluessa, ja painettuaan tulevan marttyyrin otsalle suudelman, keveän kuin henkäys ja lempeän kuin unelma, hän palasi toiseen huoneeseen.

Tätä huonetta valaisi neljä kynttilää, joiden yhteinen, haarautuva jalka seisoi punaisen liinan peittämällä pöydällä.

Kuningatar istuutui pöydän ääreen ja jäi, pää käsiin nojattuna, tuijottamaan edessään olevaan punaiseen liinaan. Pari kolme kertaa hän pudisti koneellisesti päätänsä katsellessaan sen veripunaista heijastusta; hänestä tuntui kuin hänen silmänsä olisivat alkaneet veristää ja hänen ohimonsa kuumeisesti jyskyttää, samalla kun korvissa humisi.

Ja ikäänkuin leijailevan sumun läpi hän näki koko kuluneen elämänsä.

Hän muisti syntyneensä marraskuun 2 päivänä 1755, Lissabonin maanjäristyksen päivänä, joka oli surmannut yli viisikymmentätuhatta henkeä ja hävittänyt kaksisataa kirkkoa.

Hän muisti, että ensimmäisessä huoneessa, missä hän oli nukkunut Strassburgiin saavuttuaan, olivat seinäverhot kuvanneet Viattomien lasten murhaa, ja että samana yönä, yölampun häilyvässä valossa, hänestä oli näyttänyt siltä kuin verta olisi vuotanut kaikkien lapsiraukkain haavoista, heidän murhamiestensä kasvojen näyttäessä niin hirmuisilta, että hän oli kauhuissaan huutanut apua ja määrännyt lähdettäväksi heti aamun koittaessa tästä kaupungista, joka jätti niin kauhean muiston ensimmäisestä Ranskassa vietetystä yöstä.

Hän muisti, että matkalla Pariisiin oli pysähdytty parooni de Taverneyn talossa; että hän oli siellä ensi kerran kohdannut kurjan Cagliostron, jolla sittemmin oli ollut kaulanauha-jutun aikana niin peloittava vaikutus hänen kohtaloonsa, ja että tämän pysähdyksen aikana – joka hänen muistissaan oli niin lähellä kuin se olisi tapahtunut eilen, vaikka siitä olikin kulunut kaksikymmentä vuotta, – tuo mies oli näyttänyt hänelle, hänen hartaasta pyynnöstään, vesikarahvissa jotakin hirvittävää, kauhean ja oudon teloituskoneen ja tämän koneen juurella ruumiista irtautuneen pään, joka selvästi oli hänen omansa!

Hän muisti, että madame Lebrun, maalatessaan hänen viehättävän muotokuvansa silloin, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja onnellinen, varmaankin erehdyksestä, mutta julmana enteenä oli antanut hänelle saman asennon kuin Englannin Henriettellä, Kaarle I:n puolisolla, on muotokuvassaan.

Hän muisti, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kertaa oli tullut Versaillesiin ja laskeuduttuaan maahan vaunuista astunut tämän marmorisen pihan synkälle kiveykselle, jolle hän edellisenä päivänä oli nähnyt vuotavan niin paljon verta, oli hirmuinen ukkosenjyrähdys tärisyttänyt ilmaa, jota hetkistä ennen oli halkonut salama, vieläpä niin peloittavasti, että marsalkka de Richelieu, jota ei ollut niinkään helppo säikähdyttää, oli sanonut päätään ravistaen: "Huono enne!"

Hän muisteli kaikkea tätä, nähden silmiensä edessä leijailevan punaisen usvan, joka yhä tiheni. Hämärtyminen oli niin tuntuva, että kuningatar nosti katseensa kynttilöihin, ja huomasi yhden niistä sammuneen ilman mitään aihetta.

Hän hätkähti; kynttilä savusi vielä, eikä mikään ilmaissut syytä, miksi se oli lakannut palamasta.

Hänen siinä ihmetellen katsellessaan haaraista kynttilänjalkaa näytti hänestä siltä kuin olisi sammuneen kynttilän viereinenkin hitaasti kalvennut ja sen liekki muuttunut valkoisesta punaiseksi ja punaisesta sinertäväksi; sitten liekki oheni ja piteni, näytti irtautuvan sydämestä ja lähtevän lentoon; lopuksi se häilyi hetkisen ikäänkuin näkymättömän olennon henkäyksestä ja sammui.

Kuningatar oli katsellut kynttilän kuolinkamppailua tuijottavin silmin ja raskaasti hengittäen, kurottaen käsiään kynttilänjalkaa kohti yhä lähemmäs sitä mukaa kuin kynttilän valo heikkeni. Kun se viimein sammui, oli hän sulkenut silmänsä, nojautunut tuolin selustaa vasten ja pyyhkäissyt otsaansa, josta hiki valui virtanaan.

Hän jäi hetkiseksi istumaan silmät suljettuina, ja kun hän avasi ne jälleen, huomasi hän kauhukseen kolmannen kynttilän valon alkavan muuttua samoin kuin kahden edellisenkin.

Marie-Antoinette luuli ensin uneksivansa tai olevansa jonkin kaamean harhanäyn vallassa. Hän koetti nousta seisaalle, mutta hänestä tuntui kuin hänet olisi sidottu tuoliinsa. Sitten hän koetti huutaa luokseen prinsessaa, jota ei olisi kymmenen minuuttia sitten herättänyt toisen kruunun hinnastakaan, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän yritti kääntää päätään, mutta se oli jäykkä ja liikkumaton, ikäänkuin tämä kolmas kuoleva kynttilä olisi vetänyt puoleensa hänen katseensa ja hengityksensä. Viimein kolmaskin kynttilä muutti väriä, kalpeni, piteni, häilähti oikealta vasemmalle, sitten vasemmalta oikealle ja sammui.

Silloin pakotti kauhu kuningattaren tekemään sellaisen ponnistuksen, että hän tunsi puhekykynsä palaavan; puhumalla hän tahtoi rohkaista itseään.

– En ollenkaan välitä noiden kolmen kynttilän kohtalosta, – sanoi hän ääneensä, – mutta jos neljäs sammuu niinkuin toisetkin, voi minua onnetonta!

Äkkiä, ilman valmistuksia, liekin vaihtamatta väriä, pitenemättä, häilymättä, kuin kuoleman siiven pyyhkäistessä sitä ohimennen, sammui neljäs kynttilä.

Kuningatar kirkaisi kauhusta, nousi pystyyn, pyörähti kahdesti ympäri huitoen pimeässä käsillään ja kaatui pyörtyneenä.

Sillä hetkellä, jolloin kuului kolahdus, aukeni väliovi, ja Andrée ilmestyi kynnykselle batistinen yöpuku yllään, valkeana ja äänettömänä kuin varjo. Hän pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin olisi nähnyt sumun leijailevan hämärässä, ja kuunteli, kuvitellen erottaneensa käärinliinan poimujen kahinaa ilmassa. Katsahtaessaan alemmaksi hän näki kuningattaren makaavan taintuneena lattialla.

Hän peräytyi askeleen, ikäänkuin hänen ensi aikeenaan olisi ollut poistua, mutta malttaen mieltään, lausumatta sanaakaan, kysymättä – mikä olisikin ollut hyödytöntä – hän nosti kuningattaren käsivarsilleen ja kantoi hänet huoneestaan ulottuvan valojuovan opastamana vuoteeseen.

Sitten hän otti taskustaan hajusuolapullon ja piteli sitä kuningattaren sierainten likellä. Tämän suolan tehokkuudesta huolimatta kesti kymmenisen minuuttia, ennenkuin Marie-Antoinette huoahti, sillä niin syvä oli ollut hänen tajuttomuutensa.

Kuullessansa tämän huokauksen, joka ilmaisi valtiattaren alkavan tointua, Andrée tunsi jälleen houkutusta poistua, mutta tälläkin kertaa oli hänen velvollisuudentuntonsa niin voimakas, että se pidätti häntä. Hän veti vain käsivartensa pois Marie-Antoinetten pään alta, jota hän oli kannattanut ylhäällä estääkseen ainoankaan pisaran tätä syövyttävää ainetta, johon suola, oli liuotettu, tipahtamasta kuningattaren kasvoille tai rinnalle. Samalla hän tuli siirtäneeksi pulloa kauemmaksi.

Mutta silloin painui kuningattaren pää jälleen pielukselle; hän näytti vaipuneen entistä syvempään tainnostilaan.

Yhä kylmäverisenä, melkein liikkumattomana Andrée kohotti jälleen hänen päätänsä ja lähensi toistamiseen hajusuolapulloa, joka teki vaikutuksensa.

Heikko väristys kävi kuningattaren ruumiin läpi. Hän huokasi, ja hänen silmänsä avautuivat; hän muisti äskeiset ajatuksensa, tuon kauhun enteen, ja huomatessaan vierellään naisen hän kietoi käsivartensa tämän kaulaan, huutaen:

– Voi, puolustakaa minua! Pelastakaa minut!

– Teidän majesteettinne ei tarvitse puolustamista ollessaan ystävien ympäröimänä, – vastasi Andrée, – ja minusta näyttää äskeinen pyörtyminen menneen jo ohitse.

– Kreivitär de Charny! – huudahti kuningatar, päästäen irti Andréen, jenka kaulaan oli kiertänyt kätensä ja jonka hän nyt ensi hämmästyksessä melkein työnsi luotaan.

Tämä liike tai se tunne, joka sen oli aiheuttanut, ei jäänyt Andréelta huomaamatta. Mutta aluksi hän jäi liikkumatta paikalleen.

Sitten hän kysyi, peräytyen askeleen:

– Haluaako kuningatar, että autan häntä riisuutumisessa?

– Ei, kreivitär, kiitän teitä, – vastasi kuningatar rasittuneella äänellä; – minä riisun yltäni itse... Menkää huoneeseenne, tarvitsette varmaankin unta.

– Menen huoneeseeni, en nukkumaan, vaan valvomaan teidän majesteettinne unta, – vastasi Andrée.

Ja tehtyään kuningattarelle syvän kumarruksen hän poistui huoneesta hitain, juhlallisin askelin, niinkuin kuvapatsas astuisi, jos kykenisi kävelemään.

VII

Matkalla Pariisiin

Samana iltana, jolloin äsken kertomamme tapahtumat sattuivat, oli yhtä vakava ilmiö pannut apotti Fortierin koko oppilaitoksen kuohuksiin.

Sébastien Gilbert oli kadonnut noin kuuden tienoissa illalla, eikä häntä, apotti Fortierin ja hänen sisarensa, neiti Alexandrine Fortierin, huolellisesta etsiskelystä huolimatta, ollut vielä sydänyönkään aikana löydetty. Oli kyselty kaikilta, mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään.

Täti Angélique yksin, palatessaan noin kahdeksan aikaan kirkosta, jossa hän oli ollut tuoleja järjestämässä, luuli nähneensä hänen kääntyvän pienelle kadulle, joka sivuuttaa vankilan kirkon, ja lähtevän juoksemaan Kukkatarhaan päin.

Tämä tiedonanto ei suinkaan tyynnyttänyt, vaan päinvastoin lisäsi apotti Fortierin levottomuutta. Hän tiesi Sébastienin joskus joutuvan omituisten harhanäkyjen valtaan, kun hänelle ilmestyi se nainen, jota hän sanoi äidikseen, ja useammin kuin kerran, heidän ollessaan kävelyllä, oli apotti, varuillaan tämän hourailun vuoksi, seurannut lasta silmillään, jos huomasi hänen painuvan liian syvälle metsään, ja peläten kadottavansa hänet näkyvistä lähettänyt hänen kintereilleen opiston parhaat juoksijat.

Nämä olivat aina tavanneet lapsen hengästyneenä, melkein taintuneena, puuta vasten nojaten tai maaten pitkänään tämän uhkean metsän vihreällä sammalmatolla. Mutta koskaan ei tämä hourailu ollut yllättänyt Sébastienia illalla; koskaan ei ollut tarvinnut lähteä hänen jälkeensä yöllä.

Oli siis täytynyt tapahtua jotakin erikoista; mutta apotti Fortier vaivasi turhaan päätään: hän ei voinut arvata, mitä oli tapahtunut.

Päästäksemme onnellisempaan tulokseen kuin apotti Fortier seuraamme nyt Sébastien Gilbertiä, koska hyvin tiedämme, minne hän oli mennyt.

Angélique-täti ei ollut lainkaan erehtynyt: hän oli todellakin nähnyt Sébastien Gilbertin hiipivän varjossa ja juoksevan voimainsa takaa sitä puiston osaa kohti, jota sanotaan Kukkatarhaksi. Sieltä hän oli juossut Fasaanitarhaan ja sitten sille pienelle kadulle, joka vie suoraan Haramontiin. Kolmen neljännestunnin kuluttua hän saapui kylään.

Saatuamme tietää Sébastienin matkan päämääränä olleen Haramontin kylän ei meidän ole vaikea arvata, ketä hän etsi tästä kylästä. Sébastien oli rientänyt tapaamaan Pitouta. Mutta kovaksi onneksi lähti Pitou kylästä toista tietä juuri Sébastienin saapuessa sinne. Sillä Pitou, joka oli Haramontin kansalliskaartin toimeenpaneman juhlan lopussa, kuten lukija muistanee, yksin jäänyt pystyyn niinkuin muinaisajan painija, vaikka kaikki muut oli lyöty maahan, oli ryhtynyt etsimään Catherinea ja, niinkuin lisäksi muistamme, löytänyt hänet pyörtyneenä Villers-Cotteretsin tiellä Pisseleussä, ainoana lämpönään Isidoren viimeinen suudelma.

Gilbert ei tiennyt siitä mitään; hän meni suoraan Pitoun majalle, jonka ovi oli auki.

Elämänsä yksinkertaisuudessa Pitou ei pitänyt tarpeellisena sulkea oveaan, joko hän oli poissa tai kotonaan. Mutta vaikka hänellä olisi ollut tapana huolellisesti lukita ovensa, oli hänellä tänä iltana niin raskaita huolia, että hän varmaan olisi unohtanut tämän varokeinon.

Sébastien tunsi Pitoun asunnon kuin omansa: hän haki käsiinsä taulan ja piikiven, löysi veitsen, jota Pitou käytti iskurautana, iski tulta taulaan, sytytti sillä kynttilän ja odotti.

Sébastien oli kuitenkin liiaksi kiihtynyt voidakseen odottaa hiljaa, etenkään kauan. Hän käveli lakkaamatta uunin luota ovelle ja ovelta tien käänteeseen; mutta kun hän, samoin kuin Vergiliuksen runoelmassa Anna-sisar ei nähnyt ketään tulevan, palasi hän majalle varmistuakseen siitä, ettei Pitou ollut tullut kotiin hänen poissa ollessaan. Viimein, huomatessaan ajan kuluvan, hän astui ontuvan pöydän luo, jolla oli mustetta, kyniä ja paperia.

Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu niiden kolmenkymmenenkolmen miehen nimet, etunimet ja ikä, jotka kuuluivat Haramontin kansalliskaartiin ja joiden johtaja Pitou oli.

Sébastien irroitti huolellisesti tämän lehden, oivallisen näytteen kaartinpäällikön kaunokirjoituksesta, jossa hän ei ollut hävennyt välistä turvautua niin alhaisen miehen kuin majoitusmestarin apuun saadakseen luettelon parempaan kuntoon. Sitten hän kirjoitti seuraavalle lehdelle:

    'Rakas Pitou.

    Tulin kertomaan sinulle, että kuulin viikko sitten apotti
    Fortierin ja Villers-Cotteretsin kappalaisen välisen keskustelun.
    Apotti Fortier näyttää olevan salaisessa yhteydessä Pariisin
    aateliston kanssa; hän sanoi kappalaiselle, että Versaillesissa
    oli tekeillä vastavallankumous.

    Samasta asiasta on kuulunut huhuja myös kuningattaren taholta;
    hänen sanotaan polkeneen maahan kolmivärisen nauharuusukkeen ja
    kiinnittäneen sen sijalle mustan.

    Tämä vastavallankumouksen uhka ynnä se, mitä sitten saimme kuulla
    juhlaa seuranneista tapahtumista, oli jo tehnyt minut hyvin
    levottomaksi isäni vuoksi, joka, niinkuin tiedät, on ylimystön
    vihollinen; mutta se, mitä tänään olen kuullut, on vielä pahempaa.

    Kappalainen tuli jälleen apotin luo, ja koska pelkäsin isäni
    puolesta, en pitänyt sopimattomana jäädä vartavasten kuuntelemaan
    jatkoa siihen, mitä ennen olin sattumalta kuullut.

    Näyttää siltä kuin kansa olisi hyökännyt Versaillesiin; siellä on
    murhattu paljon ihmisiä, niiden joukossa herra Georges de Charny.

    Apotti Fortier lisäsi:

    "Puhukaamme hiljaa, ettemme pelästyttäisi pientä Gilbertiä,
    jonka isä on Versaillesissa ja kenties on joutunut surman omaksi
    niinkuin muutkin."

    Ymmärräthän, rakas Pitou, etten jäänyt kuuntelemaan sen enempää.

    Hiivin siis hiljaa piilopaikastani, kenenkään huomaamatta,
    juoksin puutarhan poikki, pääsin linnan torille ja saavuin
    yhä juosten sinun luoksesi, pyytääkseni sinua viemään minut
    Pariisiin, kuten mielelläsi olisit tehnytkin, jos vain olisit
    ollut kotona.

    Mutta koska et ole kotona ja voit viipyä kauankin poissa,
    luultavasti mentyäsi virittämään pyydyksiä Villers-Cotteretsin
    metsään, etkä siinä tapauksessa tule kotiin ennen aamua, olen
    liian levoton jäädäkseni odottamaan sinua.

    Lähden siis yksin; ole huoleti, kyllä minä tunnen tien. Muuten on
    isäni antamista rahoista vielä jäljellä kaksi louisdoria, ja minä
    nousen ensimmäisiin vaunuihin, jotka tapaan tiellä.

    J.K. Kirjeeni on näin kovin pitkä, ensiksikin sen vuoksi, että
    tahdoin selittää sinulle lähtöni syyn, ja toisaalta toivoin sinun
    tulevan kotiin, ennenkuin olisin sen lopettanut.

    Nyt se on valmis, sinä et ole palannut, minä siis lähden. Hyvästi
    tai oikeastaan näkemiin; jos isälleni ei ole tapahtunut mitään ja
    jollei hän ole vaarassa, tulen vielä takaisin.

    Muussa tapauksessa olen päättänyt pyytää häneltä hartaasti, että
    hän pitäisi minut luonaan.

    Rauhoita apotti Fortieria lähtöni johdosta; mutta älä tee sitä
    ennen huomista, jotta olisi liian myöhäistä lähettää ajamaan
    minua takaa.

    No niin, koska et tule, ei auta muu kuin lähteä. Hyvästi tai
    oikeastaan näkemiin.'

Ja tämän jälkeen Sébastien Gilbert, tuntien ystävänsä Pitoun säästäväisyyden, sammutti kynttilän, painoi oven kiinni ja lähti.

Jos sanoisi, ettei Sébastien Gilbert ollut vähääkään levoton lähtiessään yöllä niin pitkälle retkelle, olisi se todellakin valhetta; mutta tämä mielenliikutus ei ollut lainkaan sitä, mitä joku muu lapsi olisi tuntenut, nimittäin pelkoa. Se johtui yksinomaan siitä tietoisuudesta, että hän oli menetellyt vastoin isänsä käskyjä, mutta hänen tekonsa oli samalla kauniina todistuksena lapsenrakkaudesta, ja jokainen isä antaisi varmaan anteeksi tällaisen tottelemattomuuden.

Muuten oli Sébastien varttunut siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme hänet. Hän oli nyt lähes viidentoista vanha, hiukan kalpea ja hento, myös jonkun verran hermostunut ikäisekseen. Tällä iällä, kun nuorukaisella on Sébastienin luonnonlaatu ja hän on Gilbertin ja Andréen poika, on hänestä jo pian tulossa mies.

Tuntematta muuta mielenliikutusta kuin aikomukseensa ehdottomasti liittyvää levottomuutta, nuorukainen lähti siis juoksemaan Largnya kohti, jonka hän pian saikin näkyviinsä tähtien kalpeassa valossa, niinkuin vanha Corneille sanoo. Hän sivuutti kylän ja joutui laajaan syvänteeseen, joka ulottuu sieltä Vauciennesin kylään ja jossa sijaitsevat Waluen lammikot; Vauciennesissa hän tapasi valtamaantien ja alkoi marssia rauhallisemmin.

Sébastien, joka oli hyvin järkevä poika ja oli puhunut latinaa tullessaan Pariisista Villers-Cotteretsiin ja jolta oli tähän matkaan mennyt kolme päivää, ymmärsi kyllä, ettei Pariisiin ehtinyt takaisin yhdessä yössä, eikä hän nyt hengästyttänyt itseään mitään kieltä puhumalla.

Hän laskeutui Vauciennesin ensimmäiseltä kukkulalta ja nousi toiselle kävellen; saavuttuaan sitten tasaiselle maalle hän alkoi kulkea vähän nopeammin. Tämä kiirehtiminen johtui ehkä siitä, että hänen mieltään kiihoitti eräs tällä reitillä oleva kiusallinen taipale, jota siihen aikaan pidettiin väijytyspaikkana, mutta jolta se maine on nykyään tyystin hävinnyt. Tämän ilkeän kohdan nimi on "Kirkkaan veden lähde", sillä läpikuultava lähde pulppuaa kahdenkymmenen askeleen päässä kahdesta kivilouhimosta, jotka helvetin luolien tapaisina synkin kidoin ammottavat tielle päin.

Pelkäsikö Sébastien vai eikö mennessään tämän paikan poikki, sitä on vaikea sanoa, sillä tällä kohtaa hän ei enää jouduttanut kulkuaan, ja vaikka hän olisi voinut kävellä tien toista reunaa pitkin, ei hän poikennut keskitieltä; vieläpä hän hiljensi käyntiään vähän edempänä, mutta siihen oli kaiketi syynä pieni vastamäki, ja sitten hän saapui viimein Pariisin ja Crespyn teiden risteykseen.

Tässä hän äkkiä pysähtyi. Pariisista tullessaan hän ei ollut huomannut, kumpaa tietä oli kulkenut; sinne palatessaan hän ei tiennyt, kumpi näistä oli valittava. Pitikö jatkaa vasemmalle vai oikealle päin? Molempia teitä reunustivat samanlaiset puut, molemmat olivat yhtäläisesti kivetyt. Eikä ketään ollut vastaamassa Sébastienin kysymykseen.

Nämä tiet suuntautuivat selvästi hyvinkin eri tahoille; tästä oli seurauksena, että jos Sébastien oikean tien asemesta valitsisi väärän, olisi hän seuraavana aamuna joutunut varsin kauas päämäärästään. Sébastien pysähtyi epäröiden.

Hän koetti jostakin tuntomerkistä saada selville, kumpaa tietä oli tullut; mutta sellaista merkkiä, jota hän ei olisi keksinyt päivällä, oli sitäkin mahdottomampi löytää yön hämärässä.

Hän oli masentuneena juuri istuutunut teiden risteykseen, puoleksi levähtääkseen, puoleksi miettiäkseen, kun luuli kuulevansa kaukaa Villers-Cotteretsin puolelta yhden tai kahden hevosen laukkaamista.

Kohottaen itseään suoremmaksi hän kuunteli tarkkaavasti. Se ei ollutkaan erehdystä, hevosten kavioiden kapse oli yhä selvempää.

Sébastien uskoi saavansa pian tietää, mitä halusi. Hän aikoi pysähdyttää ratsastajat, kysyäkseen heiltä tietä.

Vähän ajan päästä hän näki heidän varjojensa häämöittävän etäällä, hevosten rautakavioiden iskiessä maasta kipinöitä. Silloin hän nousi seisaalle, hyppäsi ojan poikki ja jäi odottamaan.

Ratsastajia oli kaksi miestä, joista toinen ajoi kolme tai neljä askelta toisen edellä. Sébastien päätteli aivan oikein, että edellinen oli isäntä, jälkimäinen palvelija.

Hän astui siis esille, kääntyäkseen ensimmäisen puoleen.

Tämä oli nähnyt hänen loikkaavan tielle, ikäänkuin ojan piilosta putkahtaen, ja luullen joutuneensa väijytykseen tapaili pistoolikoteloltaan.

Sébastien huomasi, mitä hänellä oli mielessä.

– Monsieur, – sanoi hän, – minä en ole rosvo, vaan lapsi, jota Versaillesin äskeiset tapahtumat houkuttavat Pariisiin etsimään sieltä isäänsä. En tiedä kumpaa näistä kahdesta tiestä minun pitää seurata. Jos neuvotte Pariisiin vievän tien, teette minulle suuren palveluksen.

Sébastienin säädyllinen puhetapa ja hänen äänensä nuorekas sointu, joka ratsastajan mielestä ei kuulostanut ihan vieraalta, saattoivat hänet, ilmeisestä kiireestään huolimatta, pysähdyttämään hevosensa.

– Poikaseni, – sanoi hän hyväntahtoisesti, – kuka te olette, ja kuinka olette uskaltanut lähteä tähän aikaan vuorokaudesta valtamaantielle?

– Minäkään en kysy teiltä, kuka te olette, monsieur... kysyn teiltä vain tietä, jonka päässä saan selville onko isäni kuollut vai elossa.

Vielä melkein lapsellisessa äänessä oli lujuutta, joka hämmästytti ratsastajaa.

– No niin, nuori ystäväni, mekin olemme matkalla Pariisiin, – sanoi hän; – omasta puolestani tunnen tien huonosti, sillä olen käynyt vain kahdesti Pariisissa, mutta kuitenkin olen varma siitä, että olemme oikealla tiellä.

Sébastien väistyi syrjään kiittäen. Hevosten oli tarpeen hengähtää, ja se ratsastaja, joka näytti olevan isäntä, ryhtyi jatkamaan matkaansa, mutta verkalleen. Lakeija seurasi häntä.

– Herra kreivi, – sanoi hän, – tunsitteko tuon pojan?

– En, mutta minusta tuntuu kuitenkin...

– Kuinka, eikö herra kreivi tuntenut Sébastien Gilbertiä, apotti Fortierin oppilasta?

– Sébastien Gilbertiä?

– Niin, sama poika, joka silloin tällöin kävi neiti Catherinen maatilalla ison Pitoun kanssa.

– Todellakin, sinä olet oikeassa.

Sitten ratsastaja pysähdytti hevosensa ja kääntyen taaksepäin kysyi:

– Oletteko te Sébastien?

– Kyllä, monsieur Isidore, – vastasi nuorukainen, joka oli heti tuntenut hänet.

– Mutta tulkaapa sitten, nuori ystäväni, kertomaan minulle, kuinka olette joutunut yksin matkalle tällaiseen aikaan, – sanoi ratsastaja.

– Olen jo sanonut teille, monsieur Isidore. Minä menen Pariisiin saadakseni tietää, onko isäni surmattu vai elääköhän vielä.

– Voi, lapsi-parka, – sanoi Isidore syvästi suruissaan, – minun matkani syy on samanlainen; minun vain ei enää tarvitse epäillä!

– Niin, minä tiedän... teidän veljenne?

– Eräs veljistäni... veljeni Georges murhattiin eilen aamulla Versaillesissa!

– Ah, herra de Charny!

Sébastien astui hänen luokseen ojentaen hänelle molemmat kätensä.

Isidore tarttui niihin ja puristi niitä lämpimästi.

– Kas niin, rakas lapseni, – jatkoi Isidore, – koska kohtalomme on samanlainen, älkäämme erotko toisistamme; tekin tahdotte epäilemättä päästä pian Pariisiin.

– Oi, kyllä, monsieur!

– Ettehän voi marssia jalkaisin.

– Menisin mielelläni jalkaisin, mutta matka on pitkä: siksi olenkin aikonut aamulla lunastaa itselleni paikan ensimmäisissä ajoneuvoissa, jotka tapaan tiellä menossa samaan suuntaan, ja matkustan sillä tavalla niin pitkälle kuin mahdollista Pariisia kohti.

– Entä jollette tapaa mitään ajoneuvoja?

– Sitten marssin jalkaisin.

– Neuvon teille paremman keinon, rakas lapseni. Nouskaa lakeijani taakse hevosen selkään.

Sébastien veti kätensä Isidoren puristuksesta.

– Kiitoksia, herra varakreivi, – sanoi hän.

Näiden sanojen äänenpaino oli niin ilmeikäs, että Isidore ymmärsi loukanneensa poikaa kehoittaessaan häntä ratsastamaan yhdessä lakeijansa kanssa.

– Tai nouskaa mieluummin hänen paikalleen, – sanoi hän. – Palvelijani saa tulla jäljestämme Pariisiin. Kun hän sitten kysyy minua Tuilerieissa, ilmoitetaan hänelle, missä milloinkin olen.

– Kiitän vieläkin, monsieur, – virkkoi Sébastien lempeämmällä äänellä, sillä hän oli käsittänyt tämän uuden ehdotuksen hienotunteisuuden; – kiitän teitä, mutta en tahdo riistää teiltä hänen palveluksiaan.

Nyt ei enää ollut muuta tarpeen kuin sopia ehdoista, sillä alustavat rauhanneuvottelut oli suoritettu.

– No niin, neuvon teille vieläkin paremman keinon, Sébastien. Nouskaa minun taakseni. Päivä koittaa jo pian; kymmenen tienoissa aamulla olemme Dammartinissa, siis matkan puolivälissä; siellä jätämme hevoset, joilla emme saa ratsastaa pitemmälle, Baptisten huostaan ja jatkamme matkaa kyytivaunuilla Pariisiin, kuten oli aikomuksenikin, ettekä te siis vähääkään häiritse suunnitelmaani.

– Onko se oikein totta, monsieur Isidore?

– Vakuutan kunniasanallani.

– No sitten, – sanoi nuorukainen epäröiden, mutta kiihkeästi haluten suostua ehdotukseen.

– Astu maahan, Baptiste, ja auta monsieur Sébastienia satulaan.

– Kiitoksia, sitä ei tarvita, monsieur Isidore, – sanoi Sébastien, joka ketteränä kuin ainakin koulupoika hyppäsi tai oikeammin sanoen ponnahti hevosen selkään.

Sitten nämä kolme miestä ja kaksi hevosta lähtivät täyttä neliä liikkeelle ja katosivat pian Gondrevillen mäen taakse.

VIII

Ilmestys

Ratsastajat olivat jatkaneet matkaansa, niinkuin oli sovittu, Dammartiniin saakka, jonne he saapuivat noin kello kymmenen tienoissa.

Kaikki olivat nälissään, ja sitäpaitsi oli hankittava vaunut ja kyytihevoset. Isidoren ja Sébastienin syödessä aamiaista, jenka aikana kumpikaan ei puhunut mitään, kun edellistä vaivasi suru ja jälkimäistä levottomuus, piti Baptiste huolta siitä, että hänen isäntänsä ratsuja ruokittiin ja harjattiin, ja ryhtyi toimiin hankkiakseen vaunut ja kyytihevoset.

Kahdentoista aikaan oli aamiainen syöty, ja vaunut hevosineen odottivat ovella.

Mutta Isidore, joka kyytihevosia käyttäessään aina oli ajanut omissa vaunuissa, ei tiennyt, että hallituksen vaunuissa matkustettaessa on vaihdettava ajoneuvoja joka pysähdyspaikassa. Tästä oli seurauksena, ettei majatalojen isännillä, jotka vetosivat jyrkästi sääntöihin, mutta jotka itse kavahtivat niitä noudattamasta, aina ollut vaunuja vajoissaan eikä hevosia talleissaan. Sen vuoksi, lähdettyään Dammartinista kello kaksitoista päivällä, saapuivat matkustajat tulliportille vasta puoliviiden ajoissa ja Tuileriein porteille vasta kello viisi iltapäivällä.

Täällä oli vielä pakko tehdä selkoa siitä, keitä he olivat; herra Lafayette oli ottanut haltuunsa kaikki vartiopaikat, ja näinä levottomina aikoina, luvattuaan kansalliskokoukselle vastata kuninkaan turvallisuudesta, hän vartioitsi kuningasta perin tunnollisesti.

Charnyn mainittua nimensä ja vedottua veljeensä voitettiin kuitenkin vaikeudet, ja Isidore ja Sébastien opastettiin henkivartijoiden pihalle ja sieltä keskimäiseen linnanpihaan.

Sébastien olisi heti tahtonut lähteä Saint-Honoré-kadulle, jonka varrella hänen isänsä asui. Mutta Isidore huomautti hänelle, että koska tohtori Gilbert palveli vuosineljänneksittäin kuninkaan lääkärinä, tiedettäisiin täällä paremmin kuin muualla, mitä hänelle oli tapahtunut.

Sébastien, joka oli ymmärtäväinen poika, oli mukaantunut tämän selityksen johdosta. Hän seurasi siis Isidorea.

Vaikka kuninkaallinen perhe oli saapunut vasta edellisenä päivänä, oli Tuileriein palatsissa jo ehditty saada toimeen jonkinlainen hovijärjestys. Isidore päästettiin sisään pääportista, ja ovenvartija kehoitti häntä odottamaan laajassa, vihreällä verhotussa salongissa, jota heikosti valaisi kaksi kynttilähaarukkaa.

Koko muu osa palatsia oli puolipimeä; koska sitä aina oli käytetty vain yksityisten henkilöiden asuntona, oli kuninkaalliseen loistoon kuuluva suurenmoinen valaistus laiminlyöty.

Ovenvartijan asiaksi jätettiin ottaa selkoa sekä kreivi de Charnysta että tohtori Gilbertistä.

Nuorukainen istuutui leposohvalle; Isidore käveli edestakaisin lattialla.

Kymmenen minuutin kuluttua ovenvartija palasi. Kreivi de Charny kuului olevan kuningattaren luona. Mitä tohtori Gilbertiin tuli, ei hänelle ollut tapahtunut mitään; hänen luultiin muuten olevan kuninkaan luona, vaikkei sitä osattu varmasti sanoa, sillä kamaripalvelija oli sanonut kuninkaan sulkeutuneen huoneeseensa lääkärinsä kanssa. Mutta kun kuninkaalla oli kaikkiaan neljä vuorottelevaa lääkäriä ja lisäksi yksi vakinainen, ei voitu täsmällisesti väittää, että hänen majesteettinsa luo jäänyt lääkäri oli nimenomaan tohtori Gilbert. Jos se oli hän, ilmoitettaisiin hänelle hänen tultuaan ulos, että joku odotti häntä kuningattaren odotussalissa.

Sébastien hengitti rauhoittuneena; hänen ei siis enää tarvinnut pelätä, sillä hänen isänsä oli elossa ja terveenä. Hän astui Isidoren luo ja kiitti siitä, että tämä oli tuonut hänet mukanaan.

Isidore syleili häntä itkien. Ajatellessaan, että Sébastien oli jälleen löytänyt isänsä, hän tunsi vielä rakkaammaksi sen veljensä, jonka oli menettänyt ja jota hän ei enää koskaan saisi nähdä.

Tällöin avautui ovi, ja muuan lakeija huusi:

– Herra varakreivi de Charny?

– Se olen minä, – vastasi Isidore astuen esiin.

– Herra varakreiviä pyydetään tulemaan kuningattaren luokse, – sanoi palvelija väistyen syrjään.

– Odotattehan minua, Sébastien, – sanoi Isidore, – siinä tapauksessa, ettei tohtori Gilbert tule noutamaan teitä? Muistakaa, että minun on vastattava teistä isällenne.

– Kyllä, monsieur, – sanoi Sébastien, – kiitän teitä kaikesta.

Isidore seurasi lakeijaa, ja ovi sulkeutui.

Sébastien asettui entiselle paikalleen leposohvalle.

Vapautuneena huolista isänsä puolesta, täysin rauhallisena ja varmana siitä, että tohtori antaisi hänelle anteeksi hänen tarkoituksensa vuoksi, hän alkoi muistella apotti Fortieria ja Pitouta ja sitä levottomuutta, jonka toiselle tuotti hänen karkaamisensa, toiselle hänen kirjeensä.

Hän ei myöskään käsittänyt, kuinka Pitou, jonka tarvitsi turvautua vain pitkiin sääriinsä joutuakseen yhtä nopeasti kuin kyytihevoset, ei ollut saavuttanut heitä, vaikka heillä oli ollut matkalla niin paljon viivytyksiä. Ja kun hän näin ajatteli Pitouta, johtui hänelle luonnollisesti mieleen se ympäristö, jossa hän tavallisesti eli, suuret puut, kauniit varjoisat tiet, metsää rajoittava, sinertävä taivaanranta kaukaisena taustana. Siitä hänen ajatuksensa vähitellen joutuivat niihin omituisiin näkyihin, joita hänelle joskus ilmestyi näiden suurten puiden juurella, äärettömien holvien syvyydessä.

Hän ajatteli sitä naista, jonka niin usein oli nähnyt unelmissaan, mutta ainoastaan kerran, kuten hän ainakin luuli, ilmielävänä ja todellisena, kävellessään eräänä päivänä Satoryn metsässä. Siellä oli tämä nainen tullut, kiitänyt hänen ohitseen ja kadonnut niinkuin pilvi, kahden komean, nelistävän hevosen vetämissä loistavissa vaunuissa.

Ja hän muisti syvän mielenliikutuksen, jonka tämä näky hänessä aina jälkeenpäinkin herätti, ja puoleksi tämän unelman vallassa hän mutisi hiljaa:

– Äitini, äitini, äitini!

Silloin se ovi, joka oli sulkeutunut Isidore de Charnyn jälkeen, avautui äkkiä uudelleen. Tällä kertaa tuli näkyviin nainen.

Sattumalta olivat pojan silmät suunnattuina tätä ovea kohti sen auetessa.

Ilmestys oli niin täydellisesti sopusoinnussa hänen ajatustensa kanssa, että hän nähdessään unelmansa käyvän eläväksi todellisen olennon tulosta vavahti.

Mutta vielä enemmän vaikutti häneen se, että hän tässä naisessa, joka juuri oli astunut salonkiin, näki sekä haamun että todellisuuden.

Se oli hänen unelmiensa haamu, Satoryn metsässä nähty todellisuus.

Sébastien hypähti pystyyn ikäänkuin jousen lennättämänä. Hänen huulensa avautuivat, hänen silmänsä suurenivat, ja silmäterät laajenivat. Hänen rajusti huohottava rintansa koki turhaan saada esille ainoatakaan ääntä. Nainen asteli ohitse majesteetillisena, ylpeänä, ylenkatseellisena, kiinnittämättä häneen huomiota.

Niin tyyneltä kuin tämä nainen ulkonaisesti näyttikin, ilmaisivat hänen rypistyneet kulmakarvansa, kalpeat kasvonsa ja kiivas hengityksensä hänen sittenkin olevan hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Hän meni viistoon salin poikki, avasi vastapäisen oven ja poistui käytävään.

Sébastien ymmärsi taas kadottavansa hänet, jollei kiiruhtaisi hänen jälkeensä. Hän katsoi hätääntynein silmin, ikäänkuin varmistuakseen näkemästänsä todellisuudesta, sitä ovea, josta nainen oli tullut, ja myös sitä, jonka kautta hän oli poistunut, ja syöksyi sitten hänen jälkeensä, ennenkuin silkkisen hameen lieve ehti hävitä käytävän käänteeseen.

Mutta kuullessaan askelia takanaan nainen alkoi astua nopeammin, ikäänkuin olisi pelännyt, että häntä ajettiin takaa.

Sébastien kiirehti minkä suinkin voi; käytävä oli hämärä, ja hän pelkäsi rakkaan ilmestyksen tälläkin kertaa häipyvän.

Kuullessaan askelten yhä lähestyvän nainen ponnisti päästäkseen entistä kiireemmin eteenpäin, mutta vilkaisi kuitenkin taakseen.

Sébastien huudahti ilosta: se oli hän, varmasti hän!

Nainen puolestaan, nähdessään nuorukaisen tulevan juoksujalkaa käsivarret ojennettuina ja ymmärtämättä vähääkään tätä takaa-ajoa, saapui portaiden yläreunalle ja riensi niitä alas.

Mutta tuskin hän oli laskeutunut yhtäkään kerrosta, kun Sébastien vuorostaan ilmestyi käytävän päähän, huutaen:

– Madame! Madame!

Tämä ääni herätti nuoren naisen olemuksessa kummallisen aistimuksen; hänestä tuntui kuin hän olisi saanut puoleksi kipeän, puoleksi surullisen iskun sydämeensä, josta se väristyksenä levisi veren mukana koko ruumiiseen.

Ja kuitenkin, vielä ymmärtämättä tätä vetoamista tai tuntemaansa mielenliikutusta, hän yhä kiirehti askeliaan ikäänkuin paeten. Mutta välimatka oli liian lyhyt, jotta hän olisi päässyt pojan näkyvistä. He saapuivat melkein yhtaikaa portaiden alapäähän.

Nainen syöksyi alas pihalle; vaunut odottivat häntä siellä, palvelijan pidellessä niiden ovea auki. Hän nousi vaunuihin kiireisesti ja istuutui.

Mutta ennenkuin ovi ehdittiin sulkea, oli Sébastien pujahtanut palvelijan ja oven väliin ja tartuttuaan pakolaisen hameen liepeeseen suuteli sitä kiihkeästi, huutaen:

– Oi, madame! Oi, madame!

Silloin nuori nainen katseli tarkemmin tätä herttaista poikaa, joka ensin oli pelästyttänyt häntä, ja lempeämmällä äänellä kuin hänen oli tapana, vaikka siinä vieläkin ilmeni mielenliikutusta ja pelkoa, hän sanoi:

– Kas niin, ystäväni, miksi juoksette jäljestäni? Miksi kutsutte minua? Mitä te tahdotte minusta?

– Minä tahdon nähdä teidät, minä tahdon syleillä teitä, – vastasi Sébastien kiivaasti hengittäen.

Ja sitten hän lisäsi hiljaa, jotta nainen yksin voisi sen kuulla:

– Minä tahdon sanoa teitä äidikseni.

Nuori nainen huudahti, otti lapsen pään käsiensä väliin ja, ikäänkuin hänelle olisi äkkiä selvinnyt jotakin, veti sitä kiihkeästi likellensä, painaen kuumat huulensa Sébastienin otsalle.

Sitten, ikäänkuin vuorostaan peläten jonkun tulevan ja riistävän häneltä lapsen, jonka juuri oli löytänyt, hän veti pojan kokonaan luokseen vaunuihin, työnsi hänet vastapäiselle istuimelle, kiskaisi itse oven kiinni ja painettuaan alas ikkunan, jonka heti jälleen nosti, antoi määräyksen:

– Kotiin, Coq-Heron-kadulle numero yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Plâtrière-kadulta päin.

Ja kääntyen Sébastienin puoleen hän kysyi:

– Mikä sinun nimesi on?

– Sébastien.

– Oi, tule, Sébastien, tule tänne... tänne, rintaani vasten!

Sitten hän nojautui taaksepäin, ikäänkuin olisi ollut pyörtymäisillään.

– Oi, – kuiskasi hän, – mitä tämä outo tunne on? Olisikohan se onnea?

IX

Andréen yksityisasunnossa

Koko tämä matka oli vain pitkä suudelma, jonka äiti ja poika vaihtoivat keskenään.

Tämä lapsi – sillä hänen sydämensä ei ollut hetkeäkään epäillyt, että Sébastien oli hänen lapsensa, – tämä lapsi, joka oli ryöstetty häneltä kauheana tuskan ja häpeän yönä ja kadonnut, ryöstäjän jättämättä itsestään muuta merkkiä kuin askeltensa jäljet lumeen; tämä lapsi, jota hän oli aluksi inhonnut, kironnut, niin kauan kuin hän ei ollut vielä kuullut hänen ensi parkaisuaan, säälinyt hänen ensi itkuaan; tämä lapsi, jota hän oli kutsunut, etsinyt, pyytänyt takaisin ja jota hänen veljensä oli ajanut takaa Gilbertin persoonassa valtamerelle saakka; tämä lapsi, jota hän oli kaivannut viisitoista vuotta, jota hän ei enää koskaan luullut näkevänsä, jota hän ajatteli vain kuin hellästi rakastettua vainajaa, kuin armasta haamua; tämä lapsi oli siis ihmeen kautta ilmestynyt sinne, missä kaikkein vähimmän olisi luullut voivansa tavata häntä! Se oli todellakin ihme, sen hän tunnusti, että lapsi tunsi hänet, juoksi hänen jäljestään, vuorostaan ajoi häntä takaa, nimitti häntä äidikseen! Nyt hän sai pitää tätä lasta sylissään ja puristaa rintaansa vasten! Ja vaikka lapsi ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt, sai hän nyt osakseen oikeata lapsenrakkautta, niinkuin hänenkin sydämessään heräsi äidinrakkaus.

Ja hänen muista suudelmista puhtaat huulensa tapasivat hukkaan menneen elämän kaikki riemut ensi suudelmassa, jonka hän antoi lapselleen.

Ihmisten päiden yläpuolella oli siis muutakin kuin tyhjä avaruus, jossa maailmat kiertävät; elämässä oli siis muutakin kuin sattumaa ja onnettomuutta.

"Coq-Héron-katu numero yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Plâtrière-kadulta päin", oli kreivitär de Charny sanonut.

Kummallinen yhteensattuma oli neljäntoista vuoden päästä tuonut lapsen samaan taloon, jossa hän oli syntynyt, jossa hän oli vetänyt ensi henkäyksensä ja josta hänen isänsä oli hänet ryöstänyt!

Tämän pienen talon, jonka isä Taverney muinoin oli ostanut, kun se suuri suosio, jota kuningas osoitti hänen perheelleen, oli tuottanut hiukan hyvinvointia paroonin kotielämään, oli Filip de Taverney säilyttänyt, ja sitä oli hoitanut vanha portinvartija, jonka entiset omistajat näyttivät myyneen talon mukana. Se oli kaupunkikortteerina nuorelle miehelle hänen palatessaan matkoiltaan tai nuorelle naiselle hänen jäädessään yöksi Pariisiin.

Andréen ja kuningattaren välinen viime kohtaus edellisenä yönä oli kypsyttänyt hänessä päätöksen poistua tämän kilpailijattaren luota, joka antoi hänen tuntea jokaisen tuskansa vaikutusta ja jonka sydämessä kuningattaren onnettomuudet, niin suuria kuin ne olivatkin, aina kuitenkin pysyivät sivuasiana naisellisen vihankaunan rinnalla.

Heti aamulla hän olikin lähettänyt palvelijansa Coq-Héron-kadun varrella sijaitsevaan pieneen taloon käskettyään panna kuntoon tämän yksityisasuntonsa, johon kuului, niinkuin muistamme, eteinen, pieni ruokasali, salonki ja makuuhuone.

Andrée oli ennen järjestänyt salongin toiseksi makuuhuoneeksi voidakseen pitää Nicolea asumassa luonaan, mutta kun tämä tarve myöhemmin oli kadonnut, käytettiin kutakin huonetta jälleen alkuperäiseen tarkoitukseensa, ja kamarineitsyt, jättäen koko alakerran emännälleen, joka muuten tulikin sinne harvoin ja aina yksin, oli tyytynyt pieneen ullakkokamariin.

Andrée oli siis pyytänyt anteeksi kuningattarelta, ettei halunnut käyttää hänen makuusuojansa viereistä huonetta, koska kuningatar asuessaan näin ahtaasti tarvitsi luonaan ennemmin jonkun kamarineitsyen kuin henkilön, joka ei erityisesti kuulunut hänen palvelukseensa.

Kuningatar ei ollut estellyt Andréeta lähtemästä tai oikeastaan oli muistuttanut sitä vastaan ainoastaan sen verran kuin säädyllisyys vaati, ja kun Andréen kamarineitsyt oli tullut kello neljän tienoissa iltapäivällä ilmoittamaan huoneiston olevan kunnossa, oli hän käskenyt kamarineitinsä heti lähteä Versaillesiin noutamaan hänen tavaroitaan, jotka kiireisen lähdön vuoksi olivat jääneet sinne, ja tuoda ne seuraavana päivänä Coq-Héron-kadulle.

Kello viiden aikaan oli kreivitär de Charny siis lähtenyt Tuilerieista, pitäen riittävinä jäähyväisinä niitä muutamia sanoja, jotka oli lausunut kuningattarelle aamulla luovuttaessaan hänen vapaasti käytettäväkseen sen huoneen, missä oli viettänyt yönsä.

Niinpä oli sattunut, että Andrée poistuessaan suojansa viereisestä huoneesta oli mennyt vihreän salongin poikki, jossa Sébastien odotti, ja tämän takaa-ajamana paennut käytävää pitkin siihen asti, kunnes Sébastien oli hänen itsensä houkuttamana noussut vaunuihin, jotka kamarineidin ennakolta tilaamina odottivat häntä Tuileriein portilla.

Kaikki näytti siis yhteisesti vaikuttavan siihen suuntaan, että Andrée tänään saisi onnellisen illan, jota ei mikään pääsisi häiritsemään. Sensijaan että hän tällä hetkellä asuisi huoneistossaan Versaillesissa tai kamarissaan Tuilerieissa, missä ei olisi voinut ottaa vastaan lastansa, jonka oli niin ihmeellisesti löytänyt, tai ainakaan ei olisi voinut päästää valloilleen kaikkea äidinrakkauttaan, sai hän nyt olla omassa talossaan, eristetyssä yksityisasunnossaan, ilman palvelijaa, ilman kamarineitiä, ilman ainoatakaan tutkivaa silmää!

Siksi hän olikin niin riemuisella äänellä antanut ajajalle yllämainitun osoitteen, joka on ollut aiheena koko tähän poikkeamiseen tapausten kuvaamisesta.

Kellon lyödessä kuusi avautui portti ajajan huudosta, ja vaunut pysähtyivät pikku talon oven eteen.

Andrée ei edes odottanut ajajan laskeutumista maahan istuimeltaan, vaan avasi itse vaunujen oven ja hypähti ulkoportaiden ensi askelmalle vetäen Sébastienin mukanaan.

Sitten hän antoi kiireesti ajajalle maksun, joka oli melkein kahta vertaa suurempi kuin miehen oikeastaan piti saada, ja kiirehti pidellen lasta yhä kädestä sisälle taloonsa, suljettuaan huolellisesti eteisen oven.

Saliin tultuaan hän pysähtyi.

Huonetta valaisi ainoastaan pesässä palava tuli ja pari kynttilää uunin reunalla.

Hän vei poikansa istumaan pienelle sohvalle, jonne lankesi kynttilöiden ja tulen yhteinen valo.

Päästäen ilmoille ilonsa, jossa vielä värähteli viimeisen epäilyksen häivä, hän huudahti:

– Oi, lapseni, lapseni, oletko se todellakin sinä!

– Äitini! – vastasi Sébastien, purkaen koko sydämensä hellyyden tähän sanaan, joka lievittävän kasteen lailla valahti Andréen rajusti sykkivään sydämeen ja kuumeiseen vereen.

– Ja juuri täällä, täällä! – riemuitsi Andrée katsellen ympärilleen huoneessa, jossa hän oli synnyttänyt Sébastienin, ja samalla hätkähtäen siitä muistosta, että juuri tästä samasta huoneesta lapsi oli myöskin ryöstetty.

– Täällä! – toisti Sébastien; – mitä se merkitsee, äiti?

– Se merkitsee sitä, lapseni, että sinä synnyit tässä huoneessa lähes viisitoista vuotta sitten, ja että kiitän armollista kaikkivaltiasta, joka viidentoista vuoden päästä on tuonut sinut tänne ihmeellisesti takaisin.

– Niin juuri, ihmeellisesti, – vahvisti Sébastien. – Sillä jollen olisi pelännyt isäni hengen puolesta, en olisi yöllä lähtenyt yksin Pariisiin. Jollen olisi lähtenyt yksin ja yöllä, en olisi lainkaan joutunut epätietoisuuteen siitä, kumpi kahdesta tiestä minun piti valita, enkä olisi jäänyt odottamaan maantielle. En olisi kysynyt neuvoa herra Isidore de Charnylta, hänen ratsastaessaan ohi, eikä hän olisi tuntenut minua, kehoittanut minua seuraamaan itseään Pariisiin tai tuonut minua kanssaan Tuileriein palatsiin. Silloin en myöskään olisi nähnyt teitä mennessänne vihreän salin läpi enkä olisi tuntenut teitä. En olisi juossut jälkeenne, en olisi saavuttanut teitä enkä saanut nimittää teitä äidiksi, mikä on niin suloinen ja hellä nimi.

Sébastienin sanoessa: "Jollen olisi pelännyt isäni hengen puolesta", oli Andrée tuntenut sydämessään kipeän piston, sulkenut silmänsä ja nojautunut taaksepäin.

Hänen sanoessaan: "Herra Isidore de Charny ei olisi tuntenut minua, kehoittanut tulemaan mukaansa Pariisiin eikä tuonut minua Tuileriein palatsiin", avautuivat Andréen silmät jälleen, hänen sydämensä keveni, ja hänen katseensa kiitti taivasta; sillä olihan tosiaan ihme palauttanut Sébastienin hänen luokseen hänen puolisonsa veljen tuomana.

Viimein, kuullessaan sanat: "En olisi saanut nimittää teitä äidiksi, mikä on niin suloinen ja hellä nimi", hän muisti taas onnensa ja painoi Sébastienin uudelleen rintaansa vasten.

– Niin, niin, olet oikeassa, lapseni, – sanoi hän, – se on hyvin suloinen nimitys, eikä liene kuin yksi muu, joka voi olla vieläkin suloisempi ja hellempi. Sen sanon sinulle puristaessani sinua rintaani vasten: poikani, poikani!

Sitten tuli hetkeksi hiljaisuus, jolloin kuului vain äidin huulten hellää kosketusta lapsen otsaan.

– Mutta kuulehan, – huudahti Andrée äkkiä, – minä en voi millään ehdolla sietää, että kaikki jää näin salaperäiseksi minussa ja minun ympärilläni; tosin olet selittänyt minulle, kuinka jouduit sinne, mutta et ole kertonut minulle, kuinka tunsit minut, miksi juoksit jälkeeni, kuinka osasit nimittää minua äidiksesi.

– Voinko selittää sitä teille? – sanoi Sébastien katsellen Andréeta silmissään sanomattoman rakkauden ilme. – En tiedä sitä itsekään. Te puhutte salaperäisyydestä; kaikkihan on salaperäistä minussa niinkuin teissäkin.

– Mutta joku sanoi varmaankin sinulle mennessäni ohitsesi: "Lapsi, tuossa on äitisi!"

– Kyllä, sydämeni.

– Sydämesi?

– Kuulkaahan, äiti, minä kerron teille jotakin suorastaan ihmeellistä.

Andrée veti jälleen lapsen puoleensa, luoden samalla katseen taivaalle, ikäänkuin sitä kiittääkseen siitä, että se oli antanut hänelle takaisin poikansa juuri tällä tavalla.

– Äiti, olen tuntenut teidät jo kymmenen vuotta. Andrée säpsähti.

– Ettekö ymmärrä?

Andrée pudisti päätään.

– Minäpä selitän teille; usein näen omituisia unia, joita isäni sanoo näköhäiriöiksi.

Lapsen mainitessa Gilbertiä tuntui Andréesta siltä kuin olisi terävä kärki pistetty hänen sydämeensä, ja hän vavahti.

– Äitini, minä olen nähnyt teidät jo kaksikymmentä kertaa.

– Kuinka niin?

– Noissa unissa, joista juuri puhuin.

Andrée puolestaan ajatteli niitä kauheita unia, jotka olivat järkyttäneet hänen elämäänsä ja jollainen oli syynä myöskin siihen, että hän joutui äidiksi ja sitten sai tämän lapsen.

– Kuvitelkaa, äiti, – jatkoi Sébastien, – että pikku lapsena ollessani, kun leikin kylän lasten kanssa, ja niin kauan kuin pysyin kylässä, olivat aistimukseni samanlaiset kuin toistenkin lasten, eikä minulle ilmestynyt muuta kuin todellisia ja näkyviä esineitä; mutta kohta kun olin lähtenyt kylästä, joutunut viimeisten puutarhojen taakse ja astunut metsään, tunsin vierelläni ikäänkuin vaatteiden kahinaa; silloin tavoitin sitä käsilläni, mutta ympärilläni oli vain ilmaa, ja sitten haamu loittoni. Mutta oltuaan aluksi näkymätön se alkoi vähitellen saada ääriviivoja; aluksi se oli ikäänkuin läpikuultavaa utua, samanlaista, johon Virgilius kietoo Aineaan äidin, kun hän ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla; sitten se utu tiheni ja sai inhimillisen olennon muodon, joka oli nainen ja pikemmin liiteli kuin käveli maanpinnalla... Jokin outo, vastustamaton voima veti minua kiirehtimään hänen jälkeensä. Hän painui metsän syvimpiin pimentoihin, ja minä seurasin häntä ojennetuin käsivarsin, äänettömänä niinkuin hänkin; sillä vaikka koetinkin huutaa hänelle, en koskaan saanut esiin sanaakaan, ja niin seurasin häntä eikä hän pysähtynyt. Minä en myöskään saanut häntä kiinni, ja viimein se ihme, joka oli minulle ilmoittanut hänen läsnäolonsa, herätti minussa sen käsityksen, että hän lähtee pois. Haamu häipyi vähitellen. Mutta hän näytti kärsivän yhtä paljon kuin minäkin tästä taivaan tahdosta, joka erotti meidät toisistamme; sillä poistuessaan hän katsoi minuun, ja uupuneena, ikäänkuin hänen läsnäolonsa yksin olisi pitänyt minua pystyssä, vaivuin maahan juuri siihen paikkaan, missä hän oli kadonnut.

Tämä Sébastienin kaksoiselämä, tämä valveilla uneksiminen oli niin samanlaista kuin Andréen omat kokemukset, että hänen täytyi tuntea itsensä tuossa lapsessa.

– Onneton ystäväiseni, – sanoi hän painaen poikaa rintaansa vasten, – turhaan siis viha oli riistänyt sinut minulta! Jumala vei meidät toistemme lähelle, vaikken osannut sitä aavistaa, mutta vähemmän onnellisena kuin sinä, rakas lapseni, minä en nähnyt sinua unessa enkä valveilla. Sen voin kuitenkin sanoa, että tultuani vihreään salonkiin minua puistatti. Kuullessani sitten askeleesi takanani tunsin jonkinlaista huimausta päässä ja sydämessä, ja kun huusit minulle madame, olin vähällä pysähtyä. Sillä hetkellä, kun nimitit minua äidiksi, olin pyörtyä; kun vihdoin kosketin sinua, tunsin sinut!

– Äitini, äitini, äitini! – hoki Sébastien kolmasti ikäänkuin lohduttaakseen Andréeta siitä, että hän niin kauan oli saanut olla kuulematta tätä suloista nimitystä.

– Niin, niin, äitisi! – sanoi nuori nainen, äänessään sellainen rakkauden hurmio, jota on mahdoton kuvailla. – Ja nyt kun olemme löytäneet toisemme, – sanoi lapsi, – ja koska olet niin tyytyväinen ja onnellinen nähdessäsi minut jälleen, emme enää eroa toisistamme, emmehän?

Andrée vavahti. Hän oli tarttunut nykyhetkeen kuin lennosta sulkien silmänsä puoleksi menneisyydeltä ja kokonaan tulevaisuudelta.

– Lapsi-parkani, – kuiskasi hän huoaten, – kuinka siunaisinkaan sinua, jos saisit aikaan sellaisen ihmeen!

– Luota minuun, – sanoi Sébastien, – kyllä minä hoidan tämän asian.

– No kuinka? – kysyi Andrée.

– En ollenkaan tiedä, mitkä syyt ovat erottaneet sinut isästäni.

Andrée kalpeni.

– Mutta, – jatkoi Sébastien, – olkoot ne syyt kuinka painavat tahansa, ne väistyvät sittenkin rukousteni ja kyynelteni tieltä, jos niin vaaditaan.

Andrée pudisti päätään.

– Ei koskaan, ei koskaan! – sanoi hän.

– Kuule, – sanoi Sébastien, joka sen nojalla, että Gilbert oli kerran jyrkästi lausunut hänelle: Lapsi, älä koskaan puhu minulle äidistäsi, oli luullut eron syiden kokonaan olevan äidissään, – kuule, isäni ihailee minua!

Andréen kädet, jotka pitelivät pojan käsiä, hellittivät otteensa, mutta Sébastien ei ollut sitä huomaavinaan tai ei huomannutkaan.

Hän jatkoi:

– Minä valmistan häntä tapaamaan sinut jälleen; kerron hänelle, kuinka onnelliseksi olet minut tehnyt; sitten, jonakin päivänä, otan sinua kädestä, vien sinut hänen luokseen ja sanon hänelle: "Tässä hän on! Katso, isä, kuinka kaunis hän on!"

Andrée työnsi pojan luotaan ja nousi.

Lapsi katsoi hämmästyneenä äitiään, joka oli niin kalpea, että oikein peloitti.

– Ei koskaan! – toisti hän, – ei koskaan!

Ja tällä kertaa hänen äänensä ilmaisi muutakin kuin kauhua; siinä oli myös uhkaus.

Sébastien vetäytyi taaksepäin leposohvallaan; hän oli juuri nähnyt äitinsä kasvoissa ne kauheat piirteet, jotka Raphael antaa vihastuneille enkeleille.

– Ja miksi kieltäydyt tapaamasta isääni? – kysyi hän kumealla äänellä.

Silloin näytti kuin kaksi ukkospilveä olisi törmännyt yhteen, eikä jyrähdystä enää voinut estää.

– Miksi? – toisti Andrée, – sinä kysyt, miksi? Lapsiparka, sinä et todellakaan tiedä mitään!

– Niin, – sanoi Sébastien lujasti, – siksi kysynkin syytä.

– No niin! – vastasi Andrée, voimatta enää hillitä itseään vihan kyyn purressa hänen sydäntään, – syynä on se, että isäsi on viheliäinen roisto!

Sébastien hypähti lattialle sohvalta, missä hän oli istunut kyyristyneenä, ja jäi seisomaan Andréen eteen.

– Vai sillä tavalla te puhutte minun isästäni, madame! – huudahti hän, – isästäni, tohtori Gilbertistä, siitä miehestä, joka on minut kasvattanut, jota saan kiittää kaikesta ja jonka minä yksin tunnen. Erehdyin, madame, te ette ole äitini!

Lapsi liikahti ikäänkuin syöksyäkseen ovelle. Andrée pysähdytti hänet.

– Kuuntele, – sanoi hän, – sinä et tiedä, sinä et ymmärrä, sinä et voi arvostella!

– En, mutta minä voin tuntea ja tunnenkin, etten rakasta teitä enää!

Andrée päästi tuskanhuudon.

Mutta samassa keskeytti ulkoa kuuluva melu hänen mielenliikutuksensa, vaikka se hetkeksi olikin vallannut hänet kokonaan.

Tämä melu johtui siitä, että katuportti avattiin ja ajoneuvot pysähtyivät ulkoportaiden eteen.

Se huomio, että joku vieras oli tulossa, sai Andréen hätkähtämään, ja myös Sébastien tunsi ruumiissaan puistatusta.

– Odota! – sanoi Andrée hänelle, – odota ja ole vaiti!

Lapsi totteli masentuneena.

Sitten kuultiin eteisen oven aukenevan ja askelten lähestyvän salin ovea.

Andrée suoristautui liikahtamatta paikaltaan, äänettömänä, silmät luotuina oveen, kalpeana ja kylmänä kuin Odotuksen patsas.

– Kenet saan ilmoittaa rouva kreivittärelle? – kuului vanha portinvartija kysyvän.

– Ilmoittakaa kreivi de Charny ja kysykää rouva kreivittäreltä, suvaitseeko hän ottaa minut vastaan.

– Voi! – huudahti Andrée, – tässä huoneessa, lapsi, tässä huoneessa! Hän ei saa nähdä sinua! Hänelle ei saa antaa ilmi, että sinä olet olemassa!

Ja hän työnsi pelästyneen lapsen viereiseen huoneeseen. Sitten sulkien oven hänen jälkeensä hän sanoi:

– Pysy siellä, ja hänen lähdettyään kerron sinulle kaikki... Ei, ei mitään sellaista! Minä suutelen sinua, ja silloin sinä taas ymmärrät, että todella olen äitisi!

Sébastienin ainoana vastauksena oli surullinen huokaus.

Tällöin aukeni eteisen ovi, ja vanha portinvartija, lakki kädessään, toimitti hänelle annetun tehtävän. Hänen takanaan puolipimeässä näki Andréen tutkiva silmä ihmishahmon.

– Antakaa herra kreivi de Charnyn astua sisään, – sanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin kykeni.

Vanha portinvartija vetäytyi taaksepäin, ja kreivi de Charny ilmestyi kynnykselle, pidellen hattua kädessään.

X

Mies ja vaimo

Surren veljeään, joka oli murhattu kaksi päivää sitten, oli kreivi de Charny pukeutunut mustiin.

Koska tämä suru, samoin kuin Hamletinkin, ei ollut ainoastaan vaatteissa, vaan myöskin sydämessä, näkyivät hänen kalpeilla kasvoillaan kyynelten ja kärsimysten jäljet.

Kreivitär huomasi kaiken tämän yhdellä silmäyksellä. Koskaan eivät kauniit kasvot ole niin kauniit kuin kyynelten jälkeen, koskaan ei Charny ollut näyttänyt näin kauniilta.

Hän sulki silmänsä, taivutti päätään hiukan taaksepäin, ikäänkuin voidakseen paremmin hengittää, ja painoi käden sydämelleen, jonka tunsi olevan murtumaisillaan.

Avattuaan taas silmänsä, – vain sekuntia myöhemmin kuin oli ne sulkenut – hän näki Charnyn seisovan samalla paikalla.

Andréen liike ja katse kysyivät yhtaikaa ja niin selvästi, miksi hän ei ollut astunut sisään, että hän vastasi täysin luonnollisesti:

– Madame, minä odotin. Hän astui askeleen eteenpäin.

– Saako herran vaunut lähettää pois? – kysyi portinvartija kreivin palvelijan pyynnöstä.

Sanomattoman ilmehikäs katse välähti kreivin silmistä ja suuntautui Andréehen, joka ikäänkuin häikäistyneenä sulki silmänsä uudelleen ja jäi seisomaan liikkumattomana, henkeään vetämättä, näyttäen siltä kuin ei olisi lainkaan kuullut kysymystä eikä nähnyt tätä katsetta.

Mutta kumpikin oli tunkeutunut suoraan hänen sydämeensä asti.

Charny etsi tästä elävästä patsaasta merkkiä, joka ilmaisisi hänelle, mitä hänen oli vastattava. Koska väristys, joka puistatti Andréeta, saattoi yhtä hyvin ilmaista pelkoa sen johdosta, ettei kreivi lähtisi, kuin halua pidättää häntä luonaan, vastasi hän:

– Käske ajajan odottaa.

Ovi sulkeutui jälleen ja ehkä ensi kertaa häittensä jälkeen olivat kreivi ja kreivitär nyt kahden kesken. Ensimmäisenä keskeytti kreivi äänettömyyden.

– Suokaa anteeksi, madame, – sanoi hän, – mutta ehkä odottamaton läsnäoloni on teille sittenkin epämieluisa? Vaununi ovat vielä ovenne edustalla, niin että voin lähteä tieheni, kuten tulinkin.

– Ei, monsieur, – sanoi Andrée vilkkaasti, – päinvastoin. Tiesin teidän olevan terveenä, mutta silti olen onnellinen nähdessäni teidät jälleen äskeisten tapahtumien jälkeen.

– Olette siis hyväntahtoisesti tiedustellut, kuinka jaksan, madame? – kysyi kreivi.

– Tietysti... eilen ja tänä aamuna, ja minulle vastattiin teidän olevan Versaillesissa; sitten kysyin tänään iltapuolella, ja teidän sanottiin olevan kuningattaren luona.

Lausuttiinko nämä viime sanat vain luonnollisesti, vai sisälsivätkö ne moitteen? Ilmeistä oli, että kreivi tietämättä miltä kannalta ne piti käsittää jäi hetkeksi niitä miettimään.

Mutta melkein heti, kaiketi päätellen, että jatkuva keskustelu kohottaisi verhon, joka hetkeksi oli laskeutunut hänen mieleensä, hän vastasi:

– Madame, muuan surullinen ja hurskas tehtävä pidätti minua eilen ja tänään Versaillesissa, ja velvollisuus, jota pidän pyhänä, ottaen huomioon kuningattaren nykyisen aseman, johdatti minut heti Pariisiin saavuttuani hänen majesteettinsa luokse.

Andrée vuorostaan koetti nähtävästi päästä selville kreivin viime sanojen oikeasta tarkoituksesta. Sitten, katsoen olevansa velvollinen vastaamaan varsinkin edellisiin sanoihin, hän lausui:

– Niin, monsieur, olen saanut kuulla, mikä hirveä suru on...

Hän epäröi hetkisen ja jatkoi:

– On kohdannut teitä.

Andrée oli ollut sanomaisillaan "on kohdannut meitä", mutta ei uskaltanut, vaan lisäsi:

– Te olette kovaksi onneksi menettänyt veljenne parooni Georges de Charnyn.

Melkein olisi luullut Charnyn ennakolta aavistaneen sen sanan, joka oli Andréelle tuottanut vaikeutta, sillä hän vavahti sen kuullessaan.

– Niin, madame, – vastasi hän; – kuten lausuitte, se on todella hirveä suru, tämä nuoren miehen menetys, jonka täyttä merkitystä te onneksi ette osaa arvostella, koska olitte niin vähän tuntenut Georges-parkaa.

Sanassa onneksi ilmeni lempeää ja surumielistä moitetta. Andrée käsitti sen, mutta mikään ulkonainen merkki ei ilmaissut hänen panneen siihen huomiota.

– Muuten voisi vain yksi asia lohduttaa minua tässä onnettomuudessa, jos yleensä mikään voi antaa sellaista lohdutusta, – jatkoi Charny; – tarkoitan sitä, että Georges-parka on kuollut niinkuin kerran kuolee Isidore ja niinkuin minäkin kaiketi kuolen, – täyttäessään velvollisuuttaan.

Sanat niinkuin minäkin kaiketi kuolen koskivat syvästi Andréehen.

– Voi, monsieur! – sanoi hän, – luuletteko siis asioiden olevan niin toivottomalla kannalla, että tarvitaan uusia veriuhreja lepyttämään taivaan vihaa?

– Luulen, madame, että kuninkaiden aika on pian lopussa, ellei jo ole loppunut. Luulen, että jokin paha henki työntää yksinvaltaa perikatoaan kohti. Sitäpaitsi minusta näyttää, että jos se syöksyy tuhoon, vie se mukanaan kaikki ne, joilla on ollut osuutta sen loistoon.

– Se on totta, – sanoi Andrée, – ja kun se päivä tulee, uskokaa, että minä olen valmis kaikkiin uhrauksiin niinkuin tekin, monsieur.

– Oi, madame! – sanoi Charny, – te olette osoittanut sellaista uhrautuvaisuutta menneinä päivinä, ettei kukaan, kaikkein vähimmän minä, epäile sitä teiltä puuttuvan vastedeskään, ja minulla lienee sitäkin vähemmän oikeutta epäillä teitä, kun itse ehkä ensi kertaa olen kieltäytynyt noudattamasta kuningattaren käskyä.

– En ymmärrä, monsieur, – sanoi Andrée.

– Saapuessani Versaillesista sain käskyn tulla heti hänen majesteettinsa puheille.

– Todellako! – huudahti Andrée surullisesti hymyillen ja jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen: – Sehän on perin yksinkertaista, sillä kuningatar näkee tulevaisuuden salaperäisenä ja synkkänä, kuten tekin, ja tahtoo koota ympärilleen ne miehet, joihin hän tietää voivansa luottaa.

– Te erehdytte, madame, – vastasi Charny, – kuningatar ei lainkaan kutsunut minua sitä varten, että olisin hänen läheisyydessään, vaan hän tahtoi lähettää minut pois luotaan.

– Lähettää teidät luotaan! – toisti Andrée hämmästyen ja astui askeleen kreiviä kohti.

Sitten hetkisen kuluttua huomatessaan kreivin yhä seisovan lähellä ovea hän sanoi osoittaen nojatuolia:

– Suokaa anteeksi, olen antanut teidän seisoa, herra kreivi.

Näin sanoessaan, voimatta enää pysyä pystyssä, hän vaipui leposohvalle, jossa hetkistä ennen oli istunut Sébastienin vieressä.

– Lähettää teidät pois! – uudisti hän liikutetulla äänellä, jossa väreili iloakin sen ajatuksen johdosta, että Charny ja kuningatar näin joutuisivat toisistaan eroon.

– Mutta minkätähden?

– Suorittamaan Turinissa erästä tehtävää Artoisin kreivin ja Bourbonin herttuan luona, jotka ovat lähteneet Ranskasta.

– Ja te suostuitte?

Charny loi terävän katseen Andréehen.

– En, madame, – vastasi hän.

Andrée kalpeni niin kovin, että Charny astui askeleen häntä kohti ikäänkuin auttaakseen häntä; mutta kreivin liikahtaessa Andrée kokosi taas voimansa ja oli entisellään.

– Ettekö! – sopersi hän; – te vastasitte kieltävästi kuningattaren käskyyn... te, monsieur?...

Viimeiset sanat ilmaisivat sellaista epäilystä ja hämmästystä, jota on mahdoton kuvata.

– Vastasin, madame, että luulin läsnäoloani, etenkin nykyhetkellä, tarvittavan paremmin Pariisissa kuin Turinissa; että kuka tahansa muu voisi hyvin suorittaa sen tehtävän, joka aiottiin minulle uskoa, ja että eräs veljistäni oli juuri saapunut maaseudulta palvellakseen hänen majesteettiaan ja oli valmis lähtemään minun sijastani.

– Ja kuningatar oli epäilemättä mielissään voidessaan hyväksyä sijaisen? – kysyi Andrée äänessään katkera sävy, joka ei jäänyt Charnylta huomaamatta.

– Ei, madame, päinvastoin; sillä kieltäytymiseni näytti loukkaavan häntä syvästi. Minun olisi siis ollut pakko lähteä matkalle, jollei kuningas onneksi olisi tullut sisään juuri sillä hetkellä ja jollen olisi ottanut häntä tuomariksi.

– Ja kuningas myönsi teidän olevan oikeassa, monsieur, – sanoi Andrée ivallisesti hymyillen; – hän oli tietysti teidän kanssanne yhtä mieltä siitä, että teidän piti jäädä Tuilerieihin? Kuinka hyvä hänen majesteettinsa onkaan!

Charny ei räpäyttänyt silmiään.

– Kuningas sanoi, – jatkoi hän, – että veljeni Isidore on todellakin hyvin sopiva tähän tehtävään, varsinkin koska hän tuli ensi kertaa hoviin ja melkein ensi kertaa Pariisiin eikä hänen poissaoloaan siis lainkaan huomattaisi, ja hän lisäsi, että kuningattaren puolelta olisi tylyä vaatia minua tällaisella hetkellä poistumaan teidän luotanne.

– Minun luotani? – huudahti Andrée; – sanoiko kuningas: minun luotani?

– Toistan hänen omia sanojaan, madame. Sitten hän etsi silmillään kuningattaren ympäriltä ja kääntyi minun puoleeni kysyen: "Mutta kuulkaahan, missä on kreivitär de Charny? En ole nähnyt häntä eilisillasta saakka." Koska tämä kysymys oli kohdistettu etupäässä minulle, piti minun myöskin vastata. "Sire", sanoin siis, "minulla on niin harvoin tilaisuus tavata rouva de Charnyta, että minun on mahdoton sanoa tällä hetkellä, missä kreivitär on; mutta jos teidän majesteettinne haluaa saada siitä tiedon, sopisi ehkä kääntyä kuningattaren puoleen, sillä kuningatar tiennee sen ja voi siis ilmoittaa." Ja sitten vielä kehoitin häntä kysymään, kun nähdessäni kuningattaren rypistävän kulmiaan arvelin, että jotakin, mistä en ollut mitään kuullut, oli sattunut teidän ja hänen välillään.

Andrée näytti kuuntelevan niin hartaasti, ettei edes muistanut mitään vastata.

Ja Charny jatkoi:

– "Sire", vastasi kuningatar, "kreivitär de Charny lähti Tuilerieista tunti sitten". – "Kuinka!" kysyi kuningas, "kreivitär de Charny en lähtenyt Tuilerieista?" – "Kyllä, sire." – "Varmaankin tullakseen pian takaisin?" – "En luule." – "Ette luule, madame?" jatkoi kuningas. "Mikä syy siihen on ollut rouva de Charnylla, parhaalla ystävättärellänne, madame?"... Kuningatar liikahti. "Niin, parhaalla ystävättärellänne", toisti kuningas, "lähteä Tuilerieista tällaisella hetkellä?" – "Luullakseni se", sanoi kuningatar, "ettei hän pitänyt asunnostaan". – "Se olisi epäilemättä ollut huono asunto, jos aikomuksemme olisi ollut jättää hänet teidän huoneenne viereiseen kamariin, mutta me olisimme kyllä löytäneet hänelle huoneiston, uskokaa minua, oikein sopivan huoneiston hänelle ja kreiville. Eikö niin, kreivi, eikä teitä olisi ollut kovin vaikea tyydyttää, toivoakseni?" – "Sire", vastasin minä, "kuningas tietää, että olen aina tyytyväinen siihen asemaan, joka minulle määrätään, kunhan vain saan tilaisuuden palvella teitä". – "No, tiesinhän sen!" sanoi kuningas; "rouva de Charny on siis lähtenyt... mutta mihin, madame, tiedättekö?" – "En, sire, sitä en tiedä." – "Kuinka? Ystävättärenne jättää teidät, ettekä te edes kysy häneltä, minne hän menee?" – "Kun ystäväni jättävät minut, annan heille vapauden mennä, mihin tahtovat, enkä tungettele kysymään heiltä, minne he menevät." – "Vai niin", sanoi kuningas, "mutta se on vain naisellista huonoa tuulta... Herra de Charny, minun on sanottava muutama sana kuningattarelle; menkää odottamaan minua huoneisiini ja esitelkää minulle veljenne. Vielä tänä iltana hän lähtee Turiniin; olen samaa mieltä kuin te, herra de Charny, minä tarvitsen teitä ja pidän teidät luonani." Lähetin siis noutamaan veljeni, joka oli juuri saapunut ja kuului odottavan minua vihreässä salongissa.

Kuullessaan sanat vihreässä salongissa, Andrée, joka oli melkein unohtanut Sébastienin, kun oli niin hartaasti tarkannut puolisonsa kertomusta, muisti äkkiä kaiken sen, mitä oli tapahtunut hänen ja hänen poikansa välillä, ja loi tuskaisen katseen makuuhuoneeseen päin, jonne oli hänet sulkenut.

– Mutta suokaa anteeksi, madame, – sanoi Charny, – pelkään puhuvani asioista, jotka eivät paljoakaan huvita teitä, ja varmaankin ihmettelette, miksi olen tullut tänne ja mitä asiaa minulla on.

– Ei, monsieur, – vastasi Andrée, – päinvastoin se, mitä olette suvainnut minulle kertoa, kiinnittää suuresti mieltäni; ja mitä täälläoloonne tulee, niin tiedättehän, että kun olen pelännyt teidän puolestanne, niin läsnäolonne, joka on todisteena siitä, ettei teille henkilökohtaisesti ole tapahtunut mitään pahaa, ei voi minulle olla muuta kuin mieluinen. Jatkakaa siis, olkaa niin hyvä; kuningas kehoitti teitä odottamaan itseään, ja te olitte lähettänyt sanan veljellenne.

– Me menimme sitten kuninkaan luo, madame. Hän saapui kymmenen minuutin kuluttua. Koska ruhtinaiden asia oli tärkeä, alkoi kuningas puhua siitä. Hänen tarkoituksenaan oli ilmoittaa heidän korkeuksilleen äskeisistä tapahtumista. Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan kuninkaan palaamisesta, kun veljeni jo lähti matkalle Turiniin. Me jäimme kahdenkesken. Kuningas käveli hetken aikaa mietteissään; sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja sanoi: "Herra kreivi, tiedättekö, mitä on tapahtunut kuningattaren ja kreivittären välillä?" – "En, sire", vastasin minä. – "Mutta jotakin on varmasti tapahtunut", lisäsi hän, "sillä kuningatar oli kerrassaan pahalla tuulella ja niinkuin minusta tuntui, epäoikeudenmukainen kreivitärtä kohtaan, mikä ei ole ollenkaan hänen tapaistaan ystäviinsä nähden, joita hän puolustaa heidän ollessaan väärässäkin". – "En voi muuta kun toistaa teidän majesteetillenne, mitä minulla on ollut kunnia teille sanoa", vastasin siihen. "Minulla ei ole vähääkään tietoa siitä, mitä kreivittären ja kuningattaren välillä on tapahtunut tai onko edes mitään tapahtunut heidän välillään. Kaikissa tapauksissa, sire, uskallan vakuuttaa teille edeltäkäsin, että jos jompikumpi on väärässä, mikäli kuningatar voi olla väärässä, ei syy ole kreivittäressä."

– Kiitän teitä siitä, monsieur, – sanoi Andrée, – että ajattelette minusta niin hyvää.

Charny kumarsi.

"Mutta sittenkin", jatkoi kuningas, "jollei kuningatar tiedäkään, missä kreivitär on, pitäisi teidän se tietää". En tiennyt enempää kuin kuningatarkaan, mutta vastasin kuitenkin: "Sire, tiedän kyllä, että rouva kreivittärellä on kaupunkikortteeri Coq-Héron-kadun varrella; varmaankin hän on vetäytynyt sinne." – "No niin, epäilemättä", sanoi kuningas. "Menkää sinne, kreivi, minä annan teille lomaa huomiseen saakka, kunhan silloin tuotte kreivittären tullessanne."

Näin sanoessaan Charny katsoi niin tutkivasti Andréehen, että tämä hämmentyi ja voimatta kestää hänen katsettaan sulki silmänsä.

– "Te sanotte hänelle", jatkoi Charny, toistaen yhä kuninkaan sanoja, "että me löydämme hänelle täältä, vaikkapa minun itseni pitäisi etsiä, sellaisen huoneiston, joka tosin on pienempi kuin hänen asuntonsa Versaillesissa, mutta kuitenkin riittää miehelle ja vaimolle. Menkää, herra de Charny, menkää; hän on varmaankin levoton teidän tähtenne, samoin kuin tekin hänen tähtensä, menkää!" Sitten hän kutsui minut takaisin, kun jo olin melkein ovella, ja sanoi, ojentaen minulle kätensä, jota suutelin: "Kuulkaahan, herra de Charny, nähdessäni teidät surupuvussa minun olisi ensin pitänyt puhua siitä... te olette valitettavasti menettänyt veljenne; kuningaskin on voimaton lohduttamaan tuollaisissa onnettomuuksissa, mutta kuninkaana ollen voin sanoa: Oliko veljenne naimisissa, oliko hänellä vaimo ja lapsia, voinko hoivata heitä? Siinä tapauksessa, monsieur, että he ovat olemassa, tuokaa heidät minun luokseni, esitelkää heidät minulle; kuningatar pitää huolta äidistä, minä lapsista."

Ja kun Charnyn silmiin nyt kohosi kyyneliä, kysyi Andrée häneltä:

– Ja varmaankin kuningas vain toisti, mitä kuningatar jo oli teille sanonut?

– Madame, – vastasi kreivi väräjävällä äänellä, – kuningatar ei suvainnut lausua minulle sanaakaan tästä asiasta, ja siksi kuninkaan huomaavaisuus liikuttikin minua niin syvästi, että minulle tuli kyyneleet silmiin, ja silloin hän sanoi minulle: "Kas niin, herra de Charny, tein ehkä väärin puhuessani teille surustanne; mutta minä toimin melkein aina sydämeni neuvon mukaan, ja sydämeni käski minun tehdä niinkuin tein. Menkää takaisin rakkaan Andréemme luo, kreivi; sillä elleivät ne ihmiset, joita rakastamme, voikaan lohduttaa meitä, voivat he ainakin itkeä kanssamme, mikä aina on suuri huojennus." Ja näin olen tullut kuninkaan käskyn mukaan, – jatkoi Charny, – joten ehkä annatte minulle anteeksi.

– Oi, monsieur! – virkkoi Andrée nousten kiireesti ja ojentaen molemmat kätensä Charnylle, – epäilettekö sitä?

Charny tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä ja vei ne huulilleen. Andrée huudahti ikäänkuin kreivin huulet olisivat olleet tulikuumat ja painui taas leposohvalle. Mutta hänen kätensä puristivat yhä Charnyn käsiä, ja vaipuessaan sohvalle hän veti mukanaan kreivin, joka siis hänen tahtomattaan ja itsensäkään sitä tahtomatta joutui istumaan hänen viereensä.

Tällöin Andrée, luullen kuulleensa liikettä viereisestä huoneesta, vetäytyi niin nopeasti Charnyn luota, että tämä, tietämättä mikä tunne oli syynä kreivittären huutoon tai hänen äkilliseen liikahdukseensa, nousi kiireesti pystyyn ja joutui seisomaan hänen eteensä.

XI

Makuuhuone

Charny nojautui leposohvan selustaa vasten ja huokasi. Andréen pää painui käsien varaan. Kreivin huokaus oli tunkeutunut hänen sydämensä syvyyteen.

Mahdotonta on kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä riehuivat nuoren naisen rinnassa.

Neljä vuotta takaperin hänet oli vihitty avioliittoon ihailemansa miehen kanssa, mutta tämä mies, kiintyneenä yhä edelleen toiseen naiseen, ei ollut edes aavistanut, minkä kauhean uhrauksen hän oli tehnyt suostuessaan nimelliseksi vaimoksi, ja samalla kun häneltä oli riistetty oikeus täyttää kaksoisvelvollisuuttaan miehen puolisona ja alamaisena, oli hän nähnyt kaikki, kestänyt kaikki, sulkenut kaikki omaan itseensä, mutta viime aikoina oli hänestä tuntunut siltä, kuin hänen miehensä katse olisi joskus käynyt lempeämmäksi ja kuningattaren sanat vähemmän tylyiksi, mistä hän oli päätellyt, ettei hänen uhrauksensa sittenkään ollut aivan hedelmätön. Äskeisinä kaikkien ihmisten kokeman kauhun ja alituisen tuskan päivinä oli Andrée ollut hoviväen ja pelästyneiden palvelijoiden joukossa ehkä ainoa, joka oli saanut rinnassaan tuntea iloa ja suloista väristystä, sillä Charny näytti äärimmäisinä hetkinä olevan levoton hänen tähtensä, etsien häntä katseellaan, iloiten hänet tavatessaan, ja keveä kädenpuristus, jota ympäröivä joukko ei huomannut, herätti kummankin rinnassa samoja ajatuksia. Ne oli suloisia tunteita, outoja tälle jääkylmälle ruumiille ja timanttisydämelle, joka tähän asti oli rakkaudesta tuntenut vain tuskallisen puolen, yksinäisyyden.

Ja nyt äkkiä, sillä hetkellä, jolloin yksinäinen naisparka oli juuri löytänyt lapsensa ja tullut jälleen äidiksi, nousi hänen siihen asti niin surulliselle ja synkälle taivaalleen ikäänkuin rakkauden sarastus. Mutta – omituisen yhteensattuman vuoksi, joka todisti, ettei onni ollut häntä varten – nämä kaksi tapahtumaa yhtyivät siten, että toinen kumosi toisen, että puolisen tulo työnsi syrjään lapsen rakkauden, koska lapsen läsnäolo kuolettaisi puolison heräävän tunteen.

Charny ei tietysti voinut aavistaa kuullessaan Andréen huudahtavan ja hänen kätensä työntäessä luotaan, ettei huutoon ollut syynä tuska, vaan rakkaus, ja ettei tämä liike johtunut vastenmielisyydestä, vaan pelosta. Hän katseli Andréeta hetken aikaa silmissään ilme, josta nuori nainen ei olisi voinut erehtyä, jos olisi kohottanut katseensa puolisoonsa.

Charny huokasi ja jatkaen keskeytynyttä keskustelua kysyi:

– Minkä sanan saan viedä kuninkaalle, madame?

Andrée vavahti hänen äänensä soinnusta. Sitten hän katseli kreiviä kirkkailla, säteilevillä silmillään ja vastasi:

– Monsieur, olen kärsinyt niin paljon hovissaoloni aikana, että kuningattaren hyväntahtoisesti vapautettua minut palveluksestaan otan eron kiitollisena vastaan. Minä en ole syntynyt suurta maailmaa varten ja aina olen löytänyt yksinäisyydestä, ellen juuri onnea, niin ainakin lepoa. Elämäni onnellisimmat päivät vietin nuorena tyttönä Taverneyn linnassa ja myöhemmin Saint-Denisin luostarissa Ranskan ylevän tyttären lähellä, jota nimitettiin madame Louiseksi. Mutta teidän luvallanne, monsieur, jään asumaan tähän taloon, sillä täällä minulla on niin paljon muistoja, jotka surullisuudestaan huolimatta kuitenkin ovat hiukan suloisia.

Andréen pyytämään lupaan Charny vastasi kumartaen kuten ainakin mies, joka ei ainoastaan suostu pyyntöön, vaan tottelee käskyä.

– Madame, – sanoi hän, – päätöksenne on siis tehty?

– On, monsieur, – vastasi Andrée lempeästi, mutta lujasti.

Charny kumarsi uudelleen.

– Ja nyt, madame, – sanoi hän, – on jäljellä vain yksi kysymys: Sallitteko minun käydä tervehtimässä teitä täällä?

Andrée loi kreiviin suuret, kirkkaat silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin tyynet ja kylmät, mutta tällä kertaa näyttivät niin hämmästyneiltä ja lempeiltä.

– Epäilemättä, monsieur, – sanoi hän, – ja koska en ota vastaan ketään, olisin teille aina kiitollinen, jos virkatoimenne sallivat teidän poistua Tuilerieista ja silloin uhraisitte minulle vapaahetkenne, kuinka lyhyitä ne ovatkin.

Koskaan ei Charny ollut nähnyt Andréen katseessa sellaista viehätystä, koskaan hän ei ollut pannut hänen äänessään merkille tällaista hellyyttä.

Hänen suontensa läpi kiiti jotakin, mikä muistutti ensi hyväilyn herättämää suloista väristystä, ja hän katsahti siihen kohtaan Andréen vierellä, missä äsken oli istunut.

Charny olisi antanut vuoden elämästään saadakseen taas istuutua siihen, Andréen työntämättä häntä luotaan niinkuin äsken. Mutta ujona kuin lapsi hän ei rohjennut sitä tehdä ilman Andréen kehoitusta.

Andrée puolestaan olisi antanut, ei ainoastaan yhtä, vaan kymmenenkin vuotta, saadakseen pitää vierellään sen miehen, joka niin kauan oli ollut poissa hänen luotaan.

Onnettomuudeksi ei kumpikaan tiennyt toisen ajatuksia, ja kumpikin pysyi paikallaan melkein tuskallisessa odotuksessa.

Charny keskeytti tälläkin kertaa äänettömyyden, jota voisi täysin tulkita vasta sitten, kun osaisi lukea ihmissydämen ajatukset.

– Sanoitte kärsineenne paljon hovissa ollessanne, madame? – virkkoi hän. – Eikö kuningas aina ole osoittanut teille kunnioitusta, joka lähenteli ihailua, ja kuningatar hellyyttä, joka oli melkein jumaloimista?

– Oi, kyllä monsieur, – vastasi Andrée, – kuningas on aina ollut minulle oikein hyvä.

– Sallikaa minun huomauttaa teille, madame, että vastasitte vain toiseen puoleen kysymystäni; onko siis kuningatar ollut teitä kohtaan vähemmän hyvä kuin kuningas?

Andréen huulet puristuivat yhteen, ikäänkuin hänen kapinallinen luontonsa olisi kieltäytynyt vastaamasta. Viimein hän malttoi mielensä.

– En voi moittia kuningatarta mistään, – sanoi hän, – ja tekisin väärin, jollen antaisi kaikkea tunnustusta hänen majesteetilleen.

– Otin sen puheeksi senvuoksi, madame, – jatkoi Charny, – että viime aikoina... ehkä olen erehtynyt... mutta minusta tuntuu siltä kuin hänen ystävyytensä teitä kohtaan olisi saanut jonkun iskun.

– Se on mahdollista, monsieur, ja siksipä, niinkuin jo sanoin teille, haluankin jättää hovin.

– Mutta, madame, te joudutte olemaan hyvin yksin, hyvin eristettynä!

– Enkö ole aina sitä ollut, monsieur? – vastasi Andrée huokaisten, – lapsena... nuorena tyttönä... ja...?

Andrée pysähtyi, huomatessaan olevansa menossa liian pitkälle.

– Jatkakaa, madame, – sanoi Charny.

– Oi, te arvaatte, monsieur... Aioin sanoa: ja vaimona...

– Olisinko niin onnellinen, että suvaitsisitte moittia minua?

– Moittia, monsieur! – huudahti Andrée vilkkaasti, – mutta, hyväinen aika, mitä oikeutta minulla olisi moittia teitä?... Luuletteko minun unohtaneen, missä oloissa avioliittomme solmittiin?... Sensijaan että olisimme vannoneet toisillemme alttarin juurella molemminpuolista rakkautta ja toistemme tukemista, sitouduimme ikuiseen välinpitämättömyyteen, täydelliseen eroon... Meillä olisi syytä moittia toisiamme vain siinä tapauksessa, että jompikumpi meistä olisi unohtanut valansa.

Andréen sanat nostattivat huokauksen Charnyn rinnasta.

– Näen, että päätöksenne on järkähtämätön, madame, – sanoi hän; – mutta sallinette minun kuitenkin kysyä, kuinka aiotte elää täällä? Se käynee hyvin vaikeaksi?

Andrée hymyili surullisesti.

– Isäni koti oli niin köyhä, – sanoi hän, – että sen rinnalla tämä talo, niin tyhjältä kuin se teistä näyttääkin, on sisustettu niin loistavasti, etten ole sellaiseen tottunut.

– Mutta kuitenkin... ajatelkaa Trianonin viehättävää lepopaikkaa... Versaillesin palatsia...

– Oi, minä tiesin kyllä, monsieur, että olin siellä vain käymässä.

– Onko teillä täällä edes mitä välttämättä tarvitsette?

– Täällä on kaikkea, mitä minulla oli ennenkin.

– Katsokaamme, – sanoi Charny, joka halusi nähdä, millainen Andréen tuleva asunto oli, ja alkoi siis silmäillä ympärilleen.

– Mitä tahdotte nähdä, monsieur? – kysyi Andrée nousten vilkkaasti seisomaan ja luoden levottoman katseen makuuhuoneeseen päin.

– Sitä vain, oletteko ehkä liian vaatimaton toivomuksissanne. Tämä pikku talo ei todellakaan ole mikään asunto, madame... Eteisen läpi tulin tähän huoneeseen, joka tietysti vastaa salia, ja tämä ovi – samassa hän aukaisikin sivuoven – ah niin, tämä ovi vie ruokasaliin, ja tämä...

Andrée syöksyi kreivi de Charnyn ja oven väliin, jonka takana hän ajatuksissaan näki Sébastienin.

– Monsieur! – huudahti hän, – rukoilen teitä, ei askeltakaan edemmäs!

Ja hän sulki käsivarsillaan tien.

– Niin, minä ymmärrän, – sanoi Charny huoaten, – se on makuuhuoneenne ovi.

– Niin on, monsieur, – sopersi Andrée raukealla äänellä.

Charny katsahti kreivittäreen, joka vapisi ja oli kalpea; kauhu ei koskaan voi ilmetä selvempänä kuin se nyt kuvastui hänen kasvoillaan.

– Oi, madame, – kuiskasi kreivi väräjävällä äänellä, – tiesin kyllä, että te ette rakasta minua; mutta en tiennyt teidän vihaavan minua näin?

Ja voimatta enää jäädä Andréen läheisyyteen puhkeamatta kyyneliin hän horjahti kuin juopunut, syöksyi sitten kaikki voimansa kooten ulos tästä asunnosta ja päästi mennessään tuskanhuudon, joka vihloi Andréen sydäntä.

Nuori nainen seurasi häntä silmillään, kunnes hän katosi, ja kuunteli liikahtamatta vaunujen jyrinää, joka häipyi yhä kauemmas. Sitten hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtua, ja käsittäen, ettei hänellä ollut liiaksi äidinrakkautta vastustaakseen tätä toista rakkautta, hän syöksyi makuuhuoneeseen ja huusi: – Sébastien, Sébastien!

Mutta kenenkään ääni ei vastannut hänelle; turhaan hän odotti lohduttavaa kaikua tuskanhuudolleen. Hätääntyneenä hän katseli yölampun valaisemaa huonetta ja näki sen olevan tyhjän.

Kuitenkaan hän ei aluksi voinut uskoa silmiään. Toistamiseen hän huusi:

– Sébastien! Sébastien! Sama hiljaisuus.

Vasta silloin hän huomasi ikkunan olevan auki ja sisälle virtaavan ulkoilman häilyttävän yölampun liekkiä.

Tämä sama ikkuna oli ollut auki viisitoista vuotta sitten, lapsen hävitessä ensi kertaa.

– Voi, sehän on totta! – huudahti hän, – eikö hän sanonutkin minulle, että minä en ole hänen äitinsä?

Silloin tajutessaan menettäneensä yhtaikaa lapsen ja puolison, jotka molemmat juuri oli ollut saamassa takaisin, Andrée heittäytyi vuoteelle käsivarret levällään, kädet nyrkkiin puristuneina; nyt oli tullut loppu hänen voimistaan, alistumisestaan, rukouksistaan.

Jäljellä olivat vain valitukset, kyyneleet, nyyhkytykset ja äärettömän tuskan tunne.

Näin kului tunti syvässä epätoivossa, ympäristön täydellisessä unohtamisessa, koko maailman perikadon haluamisessa, mikä valtaa onnettomien mielet heidän toivoessaan maailman vievän heidät mukanaan tyhjyyteen.

Äkkiä Andréesta tuntui kuin olisi jotakin vielä kauheampaa kuin hänen tuskansa liukunut tämän tuskan ja hänen kyyneltensä väliin. Muuan aistimus, jota hän oli kokenut vain kolme tai neljä kertaa tätä ennen ja joka aina oli sattunut hänen elämänsä äärimmäisten käännekohtien edellä, valtasi vähitellen kaikki mitä hänessä vielä oli elossa. Melkein tahtomattaan hän nousi hitaasti seisaalle; hänen värisevä äänensä takertui kurkkuun; hänen ruumiinsa pyörähti tahdottomasti ympäri; kostean kyynelsumun läpi hän luuli näkevänsä, ettei hän ollut yksin. Hänen silmänsä kuivuivat, ja katse varmistui ja selveni: mies, joka näytti harpanneen ikkunalaudan ylitse voidakseen tunkeutua huoneeseen, seisoi hänen edessään. Andrée tahtoi huutaa apua, ojentaa kätensä soittokellon nauhaan, mutta se oli mahdotonta... hänet oli vallannut voittamaton jäykistyminen, mikä muinoin ilmaisi Balsamon olevan lähellä. Viimein hän tunsi tämän miehen, joka seisoi hänen edessään ja lumosi hänet eleillään ja katseellaan, Gilbertiksi.

Kuinka oli Gilbert, inhottu isä, joutunut tänne rakastetun pojan sijaan, jota Andrée etsi? Sitä koetamme selittää lukijalle.

XII

Tuttu tie

Tohtori Gilbert oli todellakin kuninkaan luona silloin, kun lakeija kävi asiaa tiedustamassa Isidoren käskystä ja Sébastienin pyynnöstä.

Noin puolta tuntia myöhemmin Gilbert tuli sieltä ulos. Kuningas alkoi yhä enemmän luottaa häneen; kuninkaan rehellinen sydän pani arvoa sille, mikä Gilbertin sydämessä oli vilpitöntä uskollisuutta.

Hänen tullessaan kuninkaan luota ilmoitti palvelija jonkun odottavan häntä kuningattaren eteishuoneessa.

Hän oli juuri astunut sinne johtavaan käytävään, kun eräs sivuovi aukeni ja jälleen sulkeutui päästettyään ulos nuoren miehen, joka nähtävästi ei tuntenut tätä palatsia ja siksi oli epätietoinen, kumpaan suuntaan hänen oli lähdettävä.

Tämä nuori mies näki Gilbertin lähestyvän ja pysähtyi kysymään häneltä. Äkkiä pysähtyi myös Gilbert: lampun valo sattui suoraan nuoren miehen kasvoihin.

– Herra Isidore de Charny! – huudahti Gilbert.

– Tohtori Gilbert! – vastasi Isidore.

– Tekö suvaitsitte kysyä minua?

– Aivan oikein... niin, tohtori, minä... ja myöskin eräs toinen...

– Kuka sitten?

– Joku, – jatkoi Isidore, – jonka mielellänne tahtoisitte nähdä.

– Onko sopimatonta kysyä, kuka se on?

– Ei, mutta julmaa olisi viivyttää teitä kauemmin... Tulkaa... tai oikeastaan opastakaa minut siihen kuningattaren odotushuoneeseen, jota sanotaan vihreäksi salongiksi.

– Enpä totisesti, – sanoi Gilbert hymyillen, – ole paljoa paremmin selvillä kuin tekään palatsien pohjapiirroksista, kaikkein vähimmän Tuileriein palatsin, mutta koetan kuitenkin olla oppaana.

Gilbert meni edellä ja hapuiltuaan hetken työnsi erästä ovea. Tämä avautui vihreään salonkiin.

Mutta vihreä salonki oli tyhjä.

Isodore katseli ympärilleen ja kutsui luokseen vahtimestaria. Sekasorto oli tässä palatsissa vielä niin suuri, että vastoin kaikkia hovitapoja odotushuoneessa ei ollut vahtimestaria.

– Odottakaamme hetkinen, – sanoi Gilbert; – mies ei voi olla kaukana, ja sillä välin, monsieur, jollei mikään estä teitä siitä, sanokaa minulle, kuka odotti minua?

Isidore katseli yhä levottomana eri puolille.

– Ettekö arvaa? – sanoi hän.

– En.

– Se on eräs, jonka tapasin maantiellä levottomana teidän tähtenne. Hän oli lähtenyt jalkaisin Pariisiin... ja sitten otin hänet taakseni hevosen selkään ja toin tänne.

– Ettehän vain tarkoita Pitouta?

– En, tohtori. Puhun pojastanne Sébastienista.

– Sébastienista!... huudahti Gilbert. – No niin, missä hän siis on?

Ja hänen katseensa tarkasti nopeasti laajan huoneen kaikkia soppia.

– Hän jäi tänne ja lupasi odottaa minua. Varmaankin on vahtimestari, jonka haltuun hänet uskoin ja joka ei ole tahtonut jättää häntä yksin, vienyt hänet mukanaan.

Samassa tuli vahtimestari takaisin, mutta hän oli yksin.

– Minne on joutunut se nuorukainen, jonka jätin tänne? – kysyi Isidore.

– Mikä nuorukainen?

Gilbertillä oli tavaton kyky hillitä itseään. Hän tunsi vapisevansa, mutta pakotti itsensä rauhalliseksi ja lähestyi vuorostaan.

– Voi, hyvä Jumala! – mutisi parooni de Charny väkistenkin, alkaen käydä levottomaksi.

– Kuulkaapa, monsieur, – sanoi Gilbert lujalla äänellä, – koettakaa muistella... Se lapsi on minun poikani... hän ei tunne lainkaan Pariisia, ja jos hän onnettomuudeksi on lähtenyt yksin linnasta, voi hän eksyä.

– Lapsi? – sanoi eräs toinen lakeija astuen salonkiin.

– Niin, lapsi, melkein jo nuorukainen.

– Noin viisitoistavuotias?

– Juuri niin!

– Minä näin hänen seuraavan käytävässä erästä naista, joka tuli kuningattaren luota.

– Ja tiedättekö kuka se nainen oli?

– En. Hänen kaapunsa päähine oli laskettu silmille.

– Mutta mitä hän sitten teki?

– Hän näytti pakenevan, ja lapsi ajoi häntä takaa huutaen: "Madame!"

– Menkäämme alas, – sanoi Gilbert; – portinvartija voi varmaankin sanoa meille, onko hän mennyt ulos.

Isidore ja Gilbert lähtivät samaa käytävää pitkin, jonka kautta Andrée oli tuntia aikaisemmin kiirehtinyt palatsista Sébastienin takaa-ajamana.

Pihalla he tiedustelivat portinvartijalta, oliko hän nähnyt ketään.

– Kyllä, todellakin, – vastasi hän, – minä näin erään naisen tulevan niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta, ja hänen jäljestään riensi nuori poika... Nainen nousi vaunuihin, ja lapsi syöksyi sinne myös ja saavutti hänet.

– Entä sitten? – kysyi Gilbert.

– Niin, nainen veti lapsen vaunuihin, syleili häntä kiihkeästi, antoi osoitteensa, sulki vaunujen oven, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

– Kuulitteko osoitteen? – kysyi Gilbert levottomana.

– Kyllä, täydellisesti: Coq-Héron numero yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Plâtriere-kadulta päin.

Gilbert hätkähti.

– Mutta sehän on kälyni, kreivitär de Charnyn osoite, sanoi Isidore.

– Kohtalo! – mumisi Gilbert.

Tänä aikakautena oltiin liiaksi filosofeja, jotta olisi sanottu: "Sallimus!" Sitten hän lisäsi hiljaa:

– Poikani on kaiketi tuntenut hänet...

– No niin, – sanoi Isidore, – menkäämme kreivitär de Charnyn luo.

Gilbert käsitti mihin tukalaan asemaan hän saattaisi Andréen, jos ilmestyisi hänen luokseen hänen puolisonsa veljen kanssa.

– Monsieur, – sanoi hän, – koska poikani on kreivitär de Charnyn luona, on hän turvassa, ja koska minulla on kunnia tuntea hänet, on minun mielestäni parempi, että te lähdette matkalle; sillä sen nojalla, mitä kuulin kuninkaan luona, otaksun teidän olevan lähdössä Turiniin.

– Kyllä, monsieur.

– Ottakaa siis vastaan kiitokseni siitä, mitä olette tehnyt Sébastienin hyväksi, ja lähtekää suorittamaan tehtäväänne hukkaamatta minuuttiakaan.

– Mutta, tohtori?...

– Monsieur, koska isä sanoo olevansa levollinen, voitte hyvin lähteä. Missä Sébastien nyt lieneekin, joko kreivittären luona tai muualla, ei teidän tarvitse pelätä mitään, poikani löytyy kyllä.

– Koska niin tahdotte, tohtori...

– Minä pyydän sitä teiltä.

Isidore ojensi kätensä Gilbertille, joka puristi sitä sydämellisemmin kuin hänen tapansa oli kätellessään hänen säätyisiään henkilöitä, ja Isidoren palatessa linnaan hän suuntasi askelensa Carrousel-torille. Sieltä hän joutui Chartres-kadulle, meni viistoon Palais-Royalin torin poikki, sitten pitkin Saint-Honoré-katua ja vähän aikaa harhailtuaan kauppahalliin päättyvien pikkukatujen sokkelossa saapui kahden kadun risteykseen.

Ne olivat Plâtrière -katu ja Coq-Héron-katu.

Nämä molemmat kadut herättivät Gilbertissä kauheita muistoja; hyvin usein oli hänen sydämensä juuri tällä paikalla sykkinyt vielä kiivaammin kuin nyt; hetkisen hän näytti epäröivän näiden katujen välillä, mutta sitten tehden äkillisen päätöksen kääntyi Coq-Héron-kadulle.

Andréen portti, numero yhdeksän ajoportti, oli hänelle hyvin tuttu, eikä hän ollut pysähtymättä sinne senvuoksi, että olisi pelännyt erehtyneensä. Ei, vaan ilmeistä oli, että hän etsi jotakin veruketta tunkeutuakseen tähän taloon, ja kun sellaista veruketta ei johtunut mieleen, etsi hän keinoa.

Portti, jota hän oli työntänyt nähdäkseen, olisiko jokin ihmeellinen sattuma tullut hänelle avuksi, kuten se joskus pelastaa pulaan joutuneita, oli suljettu eikä ottanut auetakseen. Sitten hän hiipi pitkin muurin kylkeä, joka oli kymmenen jalkaa korkea.

Hän tiesi ennestään, kuinka korkea se oli. Mutta hän tahtoi tarkastaa, oliko ehkä joku ajomies jättänyt muurin viereen rattaat, joiden avulla hän voisi kiivetä harjalle.

Jos hän vain pääsisi muurin harjalle, niin notkeana ja reippaana miehenä hänen olisi helppo hypätä sisäpuolelle. Mutta seinustalla ei ollut mitään ajoneuvoja eikä siis näkynyt olevan keinoa päästä tähän taloon.

Hän palasi portille, tarttui kolkuttimeen ja kehotti sitä; mutta päätään pudistaen hän antoi sen hiljaa painua takaisin.

Nähtävästi oli jokin uusi ajatus välähtänyt hänen mielessään, herättäen uutta toivoa.

– Tosiaankin, – mumisi hän, – se on mahdollista!

Hän suuntasi askeleensa Plâtrière-kadulle ja alkoi kävellä sitä pitkin.

Ohimennessään hän katsahti huoaten suihkulähteeseen, jossa kuusitoista vuotta sitten oli useammin kuin kerran liottanut anteliaalta Thérèselta ja vieraanvaraiselta Rousseaulta saamaansa mustaa ja kovaa leipää.

Rousseau oli kuollut, Thérèse samoin; hän itse oli varttunut, saavuttanut arvonantoa, mainetta ja varallisuutta. Voi, oliko hän silti onnellisempi, vähemmän vailla huolta nykyhetkestä ja tulevaisuudesta kuin menneinä päivinä, jolloin hurjan intohimon polttaessa oli tullut kastamaan leipäänsä tähän lähteeseen?

Hän jatkoi matkaansa.

Viimein hän pysähtyi epäröimättä erään porttikäytävän ovelle, jonka yläosa oli varustettu ristikolla.

Hän näytti saapuneen perille.

Hetkiseksi hän kuitenkin nojautui muuria vasten, ikäänkuin tämän pienen portin herättämät muistot olisivat vähällä musertaa hänet tai hän olisi pelännyt toiveittensa pettävän.

Hän koetteli kädellään porttia ja riemastui suuresti, saadessaan pienestä pyöreästä reiästä käsiinsä riippuvan nuoran, jonka avulla portti päivisin avattiin.

Gilbert muisti, että usein iltaisin unohdettiin vetää tämä nuora sisäpuolelle ja että hän eräänä iltana myöhästyneenä palatessaan kiireesti ullakkokamariinsa Rousseaun luo oli vain tämän laiminlyönnin vuoksi päässyt sisään ja vuoteeseensa.

Niinkuin ennenkin, näytti talossa nytkin asuvan ihmisiä, jotka olivat liian köyhiä pelätäkseen varkaita: sama huolettomuus oli aiheuttanut saman laiminlyönnin.

Gilbert veti nuorasta. Ovi aukeni, ja hän joutui pimeään ja kosteaan käytävään, jonka päässä kohosivat liukkaat ja tahmeat portaat, hännällään seisovan käärmeen kaltaisina. Hän sulki huolellisesti oven ja löysi hapuillen portaiden ensi askelmat.

Kymmenen askelmaa noustuaan hän pysähtyi. Likaisten ruutujen läpi tunkeutuva heikko valo ilmaisi, että seinään oli tälle kohtaa puhkaistu aukko ja että ilta, vaikka olikin synkkä, kuitenkin oli vähemmän pimeä ulkona kuin sisällä.

Tästä ikkunasta, niin tahrainen kuin se olikin, saattoi nähdä tähtien tuikkivan taivaalla.

Gilbert tapasi pienen salvan, joka sulki ikkunan. Hän avasi sen ja laskeutui puutarhaan samaa tietä, jota oli jo kaksi kertaa ennenkin kulkenut.

Viidentoista vuoden väliajasta huolimatta muisti Gilbert puutarhan niin hyvin, että tunsi puut, kukkalavat, vieläpä pienen viiniköynnöksen verhoaman sopukankin, jossa puutarhuri piti tikapuitaan.

Hän ei tiennyt, olivatko ovet tähän aikaan illasta lukossa, eikä myöskään oliko herra de Charny vaimonsa luona tai herra de Charnyn sijasta joku palvelija tai kamarineiti.

Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa löytääkseen Sébastienin, kuitenkaan toimittamatta Andréeta pahaan rettelöön muiden ihmisten nähden, paitsi jos sitä ei voisi välttää. Aluksi hän siis tahtoi tavata Andréen yksin.

Hänen ensi yrityksensä kohdistui ulkoportailta sisälle vievään oveen. Hän painoi sen ripaa, ja ovi kääntyi.

Tästä hän päätteli, ettei Andrée ollut yksin. Nainen, joka asuu talossa yksin, ei unohda sulkea oveaan, jollei ole erikoisesti ajatuksiinsa vaipunut.

Hän veti kiinni oven hiljaa ja varovasti, hyvillä mielin tietäen tämän jäävän viimeiseksi keinoksi päästä sisään.

Sitten hän laskeutui portaita myöten ja riensi tähystämään sitä ikkunaluukkua, joka yöllä viisitoista vuotta sitten Andréen äkkiä avaamana oli satuttanut häntä otsaan, kun hän mukanaan Balsamon satatuhatta taaleria oli tullut tarjoamaan avioliittoa ylpeälle nuorelle tytölle. Se olin salin ikkunaluukku, Salissa oli valoa. Mutta verhojen peittäessä ruutuja oli mahdotonta nähdä sisään. Gilbert jatkoi kiertokulkuaan.

Äkkiä hän luuli näkevänsä avoimesta ikkunasta virtaavan heikon hohteen väreilevän maassa ja puissa.

Tämä avoin ikkuna kuului makuuhuoneeseen; hän tunsi hyvin tämän ikkunan, sillä tätä tietä hän oli ryöstänyt sen lapsen, jota tänään tuli etsimään.

Hän vetäytyi syrjään ikkunasta lankeavan valokehän piiristä voidakseen pimeästä katsella, joutumatta itse näkyviin.

Saavuttuaan sille kohdalle, josta saattoi kurkistaa huoneeseen, hän näki ensin salin avatun oven ja sitten vuoteen.

Vuoteella makasi nainen jäykkänä, hiukset hajalla, kuin kuolemaisillaan; hänen rinnastaan kohoavaa raukeata korahtelua keskeyttivät toisinaan kirkaisut ja nyyhkytykset. Gilbert lähestyi hitaasti, välttäen valokehää, koska pelkäsi, että hänet huomattaisiin.

Viimein hän painoi kalpeata päätänsä ikkunan kehää vasten.

Nyt hän ei enää epäillyt: tuo nainen oli Andrée, vieläpä yksin.

Mutta kuinka Andrée oli yksin? Miksi Andrée oli näin suuressa tuskassa?

Tätä hän ei voinut tietää, ellei kysyisi Andréelta.

Silloin Gilbert astui hiljaa sisään ikkunasta ja seisoi hänen takanaan samalla hetkellä, kun Andrée, magneettisen vetovoiman vaikutuksesta, jolle hän oli niin altis, kääntyi katsomaan taakseen.

Nämä kaksi vihollista seisoivat siis vielä kerran vastatusten.

XIII

Minne Sébastien oli joutunut

Nähdessään Gilbertin Andrée ei aluksi tuntenut ainoastaan syvää kauhua, vaan myöskin voittamatonta inhoa.

Hänen silmissään oli amerikalaistunut Gilbert, Washingtonin ja Lafayetten Gilbert, tieteen, opintojen ja neron kohottamana aateliston piiriin, sittenkin yhä vain kurja pieni Gilbert, Trianonin metsiköissä piileksivä hirmuinen peikko.

Sitävastoin tunsi Gilbert Andréeta kohtaan, tämän halveksumisesta, solvauksista, jopa vainoamisesta huolimatta, vaikkei enää tosin sitä palavaa rakkautta, joka oli saattanut nuoren miehen tekemään rikoksen, ainakin niin hellää ja syvää kiintymystä, että hän olisi ollut valmis tekemään Andréelle minkä tahansa palveluksen henkensäkin uhalla.

Luontaisen järkevyytensä ja kasvatuksen kautta saamansa lahjomattoman oikeudentunnon valossa Gilbert oli tuominnut itsensä; hän oli silloin käsittänyt, että kaikki Andréen onnettomuudet johtuivat hänestä ja ettei hän saisi omantunnon rauhaa, ennenkuin olisi tuottanut Andréelle yhtä paljon onnea kuin tämä nainen oli joutunut kärsimään hänen tähtensä.

Mutta kuinka saattaisi Gilbert vaikuttaa hyvää Andréen tulevaisuuteen? Sitä juuri hänen oli mahdoton ymmärtää.

Kun hän siis tapasi tämän naisen sellaisen epätoivon vallassa, uuden toivottomuuden raatelemana, värisytti syvä sääli hänen sydäntään.

Niinpä Gilbert ei heti käyttänyt magneettista valtaansa, jota oli jo kerran koetellut hänessä, vaan tahtoi puhua lempeästi, mielessään pitäen varalla tämän tehokkaamman keinon, jos huomaisi Andréen tapansa mukaan niskoittelevan.

Tästä johtui, että Andrée, jota aluksi ympäröi magneettinen virta, tunsi sen vähitellen Gilbertin tahdosta ja niin sanoaksemme luvalla heikkenevän, hälvenevän sumun lailla, joka paljastaa katseillemme kaukaisen taivaanrannan.

Hän alkoi ensimmäisenä puhua.

– Mitä tahdotte minusta, monsieur? – sanoi hän, – kuinka olette täällä, mitä tietä olette tullut?

– Mitäkö tietä olen tullut, madame? Samaa tietä kuin ennenkin. Olkaa siis huoletta, kukaan ei aavista minun olevan täällä... Miksi olen tullut? Olen tullut vaatimaan teiltä takaisin aarretta, joka teille on toisarvoinen, mutta minulle kallis, – poikaani. Mitäkö teiltä tahdon? Tahdon tietää, missä on poikani, jonka annoitte seurata itseänne ja toitte tänne mukananne?

– Minne hän on joutunut? – kysyi edelleen Andrée.

– Tiedänkö minä sen?... Hän pakeni luotani... te olette niin hyvin totuttanut hänet vihaamaan äitiään!

– Äitiään, madame! Oletteko todella hänen äitinsä?

– Oi! – huudahti Andrée, – hän näkee tuskani, on kuullut huutoni, on nähnyt epätoivoni ja sittenkin kysyy minulta, olenko hänen äitinsä!

– Te ette siis tiedä, missä hän on?

– Olenhan sanonut teille, että hän on paennut, että hän oli tässä huoneessa, että astuin sisään luullen tapaavani hänet täällä, ja että näin ikkunan olevan auki ja huoneen tyhjänä.

– Hyvä Jumala! – sanoi Gilbert säikähtyen, – minne hän on saattanut mennä?... Tuo onneton ei tunne Pariisia, ja nyt on puoliyön aika!

– Voi! – huudahti Andrée vuorostaan, astuen askeleen Gilbertiä kohti, – luuletteko, että joku onnettomuus on kohdannut häntä?

– Sen saamme tietää, – vastasi Gilbert; – teidän pitää se sanoa minulle.

Ja hän ojensi kätensä Andréeta kohti.

– Monsieur, monsieur! – torjui Andrée peräytyen, välttääkseen magneettista vaikutusta.

– Madame, – sanoi Gilbert, – älkää pelätkö mitään; tahdon kysyä äidiltä, minne hänen poikansa on joutunut... te olette minusta pyhä!

Andrée huoahti ja vaipui nojatuoliin, kuiskaillen Sébastienin nimeä.

– Nukkukaa, – käski Gilbert, – mutta niin nukuksissa kuin olettekin, nähkää sydämellänne.

– Minä nukun, – vastasi Andrée.

– Onko minun käytettävä koko tahtoni voimaa? – kysyi Gilbert, – vai oletteko taipuvainen vastaamaan vapaaehtoisesti?

– Sanotteko vieläkin lapselleni, etten ole hänen äitinsä?

– Se riippuu... Rakastatteko häntä?

– Voi, hän kysyy minulta, rakastanko lastani, omaa lihaani ja vertani!... Oi, kyllä, kyllä, minä rakastan häntä palavasti.

– Siis te olette hänen äitinsä, niinkuin minä olen hänen isänsä, madame, koska te rakastatte häntä niinkuin minäkin.

– Ah, – huudahti Andrée henkäisten.

– Te aiotte siis vastata vapaaehtoisesti? – sanoi Gilbert.

– Sallitteko minun taas nähdä hänet, kun olette hänet löytänyt?

– Enkö ole sanonut, että olette hänen äitinsä, niinkuin minä hänen isänsä?... Rakastatte lastanne, madame; te saatte nähdä lapsenne.

– Kiitos, – sanoi Andrée kuvaamattoman ilon valtaamana ja löi käsiään yhteen. – Nyt, kysykää, minä näen... Mutta...

– Mitä?

– Seuratkaa häntä alusta saakka, ollakseni varmempi, etten kadota hänen jälkiään.

– Olkoon menneeksi. Missä hän näki teidät?

– Vihreässä salongissa.

– Minne hän seurasi teitä? – Pitkin käytäviä.

– Milloin hän saavutti teidät?

– Noustessani vaunuihin.

– Minne veitte hänet?

– Salonkiini... viereiseen salonkiin.

– Missä hän istui?

– Vieressäni leposohvalla.

– Istuiko hän siinä kauan?

– Noin puoli tuntia.

– Miksi hän lähti luotanne?

– Koska alkoi kuulua lähestyvien vaunujen jyrinää.

– Kuka ajoi niissä vaunuissa? Andrée epäröi.

– Kuka oli niissä vaunuissa? – toisti Gilbert lujemmalla äänellä ja käskevämmin.

– Kreivi de Charny.

– Mihin piilotitte lapsen?

– Työnsin hänet tähän huoneeseen.

– Mitä hän sanoi teille astuessaan tähän huoneeseen?

– Etten ollut enää hänen äitinsä.

– Ja miksi hän sanoi teille niin? Andrée oli vaiti.

– Ja miksi hän sanoi teille niin? Puhukaa, minä tahdon sitä.

– Koska sanoin hänelle...

– Mitä sanoitte hänelle?

– Koska sanoin hänelle, – Andrée teki ponnistuksen, – että te olette kurja ja halpamainen roisto.

– Katsokaa lapsi-paran sydämeen, madame, ja ottakaa huomioon, mitä pahaa olette hänelle tehnyt.

– Oi, hyvä Jumala!... mutisi Andrée! – Anna anteeksi, lapseni, anna anteeksi!

– Epäilikö herra de Charny, että lapsi oli täällä?

– Ei.

– Oletteko varma siitä?

– Olen.

– Miksi hän ei jäänyt luoksenne?

– Koska herra de Charny ei koskaan jää luokseni.

– Mitä tekemistä hänellä sitten oli täällä?

Andrée jäi hetkeksi miettimään, silmät tuijottavina, ikäänkuin olisi koettanut nähdä pimeässä.

– Oi! – sanoi hän, – hyvä Jumala!... Olivier, rakas Olivier!

Gilbert katseli häntä hämmästyneenä.

– Voi minua onnetonta! – kuiskasi Andrée. – Hän tuli takaisin luokseni... oli kieltäytynyt tarjotusta tehtävästä saadakseen jäädä minun luokseni. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!

Gilbertille alkoi verkalleen selvitä kauhean kohtalon draama, johon hänen silmänsä sai ensimmäisenä kurkistaa.

– Entä te, rakastatteko te häntä? Andrée huokasi.

– Rakastatteko te häntä?

– Miksi kysytte minulta sitä? – kysyi Andrée.

– Lukekaa ajatukseni.

– Ah, niin, minä näen, tarkoituksenne on hyvä: tahtoisitte toimittaa minulle kylliksi onnea unohtaakseni sen pahan, mitä olette minulle tehnyt; mutta minä kieltäytyisin onnesta, jos minun olisi otettava se teidän kädestänne. Minä vihaan teitä ja tahdon aina vihata teitä.

– Voi ihmisyyttä! – jupisi Gilbert, – onko sinulle siis suotu niin paljon onnea, että voit valita ne, joilta tahdot ottaa sen vastaan? Siis rakastatte häntä? – lisäsi hän ääneen.

– Kyllä.

– Mistä alkaen?

– Siitä hetkestä alkaen, jolloin näin hänet ensi kertaa, siitä päivästä lähtien, jolloin hän ajoi Pariisista Versaillesiin samoissa vaunuissa kuin kuningatar ja minä.

– Te tiedätte siis, mitä rakkaus on, Andrée? – sanoi Gilbert hiljaa ja surullisesti.

– Tiedän, että rakkaus on annettu ihmiselle, jotta hän saattaisi mitata, kuinka paljon hän voi kärsiä, – vastasi nuori nainen.

– Hyvä on, te olette nainen, te olette äiti. Hiomattoman jalokiven on siis viimeinkin jalostanut se hirmuinen kivenhioja, jota sanotaan tuskaksi... Palatkaamme Sébastieniin.

– Niin, niin, palatkaamme häneen! Estäkää minua ajattelemasta herra de Charnyta; se häiritsee minua, ja sensijaan, että seuraisin lastani, voisin ehkä seurata kreiviä.

– Oikein! Vaimo, unohda miehesi; äiti, ajattele ainoastaan lastasi.

Hellyttävä lempeys, joka oli hetkeksi levinnyt ei ainoastaan Andréen kasvoille, vaan hänen koko olemukseensa, katosi vaihtuakseen hänen tavalliseen ilmeeseensä.

– Missä hän oli teidän puhuessanne herra de Charnyn kanssa?

– Hän oli täällä, kuunnellen... tuossa, tuossa ovella.

– Mitä hän kuuli tästä keskustelusta?

– Koko alkuosan.

– Milloin hän päätti lähteä tästä huoneesta?

– Silloin kun herra de Charny... Andrée pysähtyi.

– Silloin kun herra de Charny... mitä? – toisti Gilbert säälimättä.

– Silloin kun herra de Charny suuteli kättäni ja minä huudahdin.

– Te näette hänet siis hyvin?

– Kyllä, hänen otsansa on rypyssä, huulet yhteenpuristettuina, toinen nyrkki painettuna sydämelle.

– Seuratkaa häntä siis silmillänne ja älkääkä tästä hetkestä alkaen ajatelko muuta kuin häntä tai päästäkö häntä näkyvistänne.

– Minä näen hänet, minä näen hänet! – sanoi Andrée.

– Mitä hän tekee?

– Hän katselee ympärilleen nähdäkseen, eikö ole mitään ovea puutarhaan päin, mutta kun ei ole toista ovea, astuu hän ikkunan luo, avaa sen, katsahtaa vielä kerran salonkiin päin, harppaa ikkunalaudan yli ja katoaa.

– Seuratkaa häntä pimeässä.

– En voi.

Gilbert lähestyi Andréeta ja heilutti kättään edestakaisin hänen silmiensä edessä.

– Tiedättehän, ettei teillä ole yötä, – sanoi hän. – Nähkää.

– Ah! Hän juoksee muurin viertä kulkevaa käytävää pitkin, saapuu isolle portille, avaa sen kenenkään näkemättä, syöksyy Plâtrière-kadulle päin... Ah, hän pysähtyy... puhuu ohikulkevalle naiselle.

– Kuunnelkaa tarkoin, – sanoi Gilbert, – jotta kuulette, mitä hän kysyy.

– Minä kuuntelen.

– Ja mitä hän kysyy?

– Hän kysyy Saint-Honoré-katua.

– Niin, minä asun siellä; hän on mennyt kotiini. Hän odottaa minua, lapsi parka!

Andrée pudisti päätään.

– Ei! – sanoi hän levottoman näköisenä; – ei... hän ei ole mennyt kotiinne... ei... hän ei odota...

– Mutta missä hän siis on?

– Antakaa minun seurata häntä tai muutoin kadotan hänet näkyvistäni!

– Seuratkaa häntä, seuratkaa! – huudahti Gilbert, käsittäen Andréen aavistavan jotakin onnettomuutta.

– Ah, nyt minä näen hänet, minä näen hänet!

– Hyvä.

– Hän menee Grenelle-kadulle... sitten Saint-Honoré-kadulle. Nyt hän juoksee Palais-Royalin torin poikki. Hän kysyy uudelleen tietä ja rientää taas eteenpäin. Tuolla hän on Richelieu-kadulla... ja nyt Frondeurs-kadulla... Neuve-Saint-Roch-kadulla. Pysähdy, lapsi, pysähdy, onneton!... Sébastien, Sébastien, etkö näe vaunuja, jotka tulevat Sourdière-kadulta? Minä näen ne, minä näen ne!... Hevoset... Ah!

Andrée parkaisi hurjasti, nousi seisomaan, ja hänen kasvoillaan, joita pitkin vierivät suuret hiki- ja kyynelpisarat, kuvastui äidillinen tuska.

– Oi! – huudahti Gilbert, – jos onnettomuus kohtaa häntä, muista, että syy on sinun.

– Voi, voi! – valitti Andrée, kuuntelematta, kuulematta, mitä Gilbert sanoi. – Taivaan luoja, ole kiitetty! Hevosen rinta on satuttanut häntä, heittänyt hänet syrjään, pois pyörien tieltä... Tuossa hän makaa pitkänään, tiedottomana; mutta hän ei ole kuollut... ei... ei... ei ole kuollut!... Pyörtynyt, ainoastaan pyörtynyt! Apua! apua! Se on lapseni... minun lapseni!

Ja vihlovasti parkaisten Andrée suistui nojatuoliin melkein pyörtyneenä itsekin.

Niin mielellään kuin Gilbert olisikin halunnut kuulla enemmän, soi hän uupuneelle Andréelle hetken levon, joka oli välttämättä tarpeen. Hän pelkäsi, että jos Andréen olisi nyt heti pakko jatkaa näkyjään, saattaisi jokin säie hänen sydämessään katketa tai jokin suoni hänen aivoissaan haljeta.

Mutta kohta kun hän luuli voivansa kysellä ilman vaaraa, tiedusti hän:

– Entä sitten?

– Odottakaa, odottakaa, – vastasi Andrée. – Hänen ympärilleen on kerääntynyt ihmisiä. Oi, armahtakaa, päästäkää minut läpi, antakaa minun nähdä: se on minun poikani, Sébastienini!... Ah, hyvä Jumala, eikö joukossanne ole yhtään kirurgia tai lääkäriä?

– Minä juoksen sinne, – huudahti Gilbert.

– Malttakaa, – sanoi vielä Andrée, tarttuen hänen käsivarteensa, – joukko hajaantuu. Varmaankin annetaan tietä sille, jota on kutsuttu ja odotettu... Tulkaa, tulkaa, herra; näettehän, ettei hän ole kuollut, näettehän, että hänet voi pelastaa.

Sitten hän päästi huudon, joka selvästi ilmaisi kauhua.

– Hyvä Jumala, mitä nyt? – kysyi Gilbert.

– Minä en salli, että tuo mies koskee poikaani, – huusi Andrée; – hän ei ole mies, vaan kääpiö... peikko... vampyyri... Voi, se on inhoittavaa, hirveätä!

– Madame, madame! – mutisi Gilbert koko ruumiiltaan vapisten, – taivaan nimessä, älkää kadottako Sébastienia näkyvistänne!

– Oi! – vastasi Andrée tuijottavin silmin, vapisevin huulin, sormellaan osoittaen, – olkaa rauhassa... minä näen hänet... minä näen hänet...

– Mitä se mies tekee hänelle?

– Hän vie Sébastienin mukanaan, lähtee Sourdière-kadulle, kääntyy vasemmalle Sainte-Hyacinthen umpikujalle, lähestyy matalaa ovea, joka on raollaan; hän työntää sen auki, kumartuu ja kapuaa portaita alas. Hän laskee pojan pöydälle, jolla on kynä, mustetta, käsinkirjoitettuja ja painettuja papereita; hän riisuu Sébastienin, käärii ylös hänen hihansa, kietoo lujasti hänen käsivartensa ympärille siteitä, joita hänelle tuo yhtä ruma ja likainen nainen kuin hän itsekin on; hän avaa jonkin mytyn, ottaa siitä esille iskuraudan... aikoo iskeä suonta... Oi, en tahdo nähdä sitä! En tahdo nähdä poikani verta!

– No niin, nouskaa jälleen portaat ja laskekaa askelmat, – sanoi Gilbert.

– Olen laskenut: niitä on yksitoista.

– Tutkikaa tarkoin ovi ja sanokaa minulle, näettekö siinä jotakin huomattavaa.

– Kyllä... näen pienen neliskulmaisen rautaristikolla varustetun aukon.

– Kas niin, muuta ei tarvita.

– Juoskaa, juoskaa... te löydätte hänet sieltä, missä olen sanonut hänen olevan.

– Tahdotteko herätä heti ja muistaa kaikki, vai tahdotteko herätä vasta huomenaamulla, jolloin olette kaikki unohtanut?

– Herättäkää minut heti, sillä minä tahdon muistaa. Gilbert siveli peukaloillaan pitkin Andréen silmäkulmia, puhalsi hänen otsaansa vasten ja sanoi ainoastaan:

– Herätkää.

Nuoren naisen silmiin syttyi heti eloa, ja hänen jäsenensä norjistuivat; hän katseli Gilbertiä melkein ilman kauhua ja huudahti, vielä herättyäänkin, jatkaen unessa lausumiaan kehoituksia:

– Oi, juoskaa, juoskaa ja ottakaa hänet pois sen miehen käsistä, joka peloittaa minua!

XIV

Mies Ludvig XV:n torilta

Gilbertiä ei tarvinnut pyytää ryhtymään etsintään. Hän syöksyi ulos huoneesta, ja ikäänkuin se tie, jota hän oli tullut, olisi ollut liian pitkä, juoksi hän suoraan Coq-Héron-kadun puoliselle portille, avasi sen ilman portinvartijan apua, veti kiinni jälkeensä ja pääsi kivetylle kadulle.

Hän oli täysin selvillä Andréen ilmoittamasta tiestä ja kiirehti Sébastienin jäljille.

Hän meni samoin kuin hänen poikansa Palais-Royalin torin poikki ja sitten pitkin Saint-Honoré-katua, joka oli tyhjentynyt, sillä kello läheni jo yhtä yöllä. Saavuttuaan Sourdière-kadun kulmaan hän kääntyi oikealle, sitten vasemmalle ja joutui Sainte-Hyacinthen umpikujalle. Täällä hän alkoi lähemmin tutkia paikkoja. Kolmannessa ovessa oikealla puolella oli rautaristikkoinen, neliömäinen luukku, josta hän heti tunsi saapuneensa Andréen kuvaaman talon kohdalle. Hän koputti ovelle.

Kukaan ei vastannut. Hän koputti toistamiseen.

Silloin hän luuli kuulevansa portaissa pelokkaita ja epäluuloisia askeleita.

Hän koputti kolmannen kerran.

– Kuka kolkuttaa? – kysyi naisen ääni.

– Avatkaa, – vastasi Gilbert, – älkääkä pelätkö mitään. Minä olen sen haavoittuneen lapsen isä, jonka olette ottaneet hoivaanne.

– Avaa, Albertine, – sanoi toinen ääni, – se on tohtori Gilbert.

– Isäni! isäni! – huusi kolmas ääni, jonka Gilbert tunsi Sébastienin ääneksi.

Gilbert huokasi helpotuksesta.

Ovi aukeni. Gilbert syöksyi alas portaita, sopertaen jonkun sanan kiitokseksi.

Alas päästyään hän huomasi olevansa jonkunlaisessa kellarissa, jota valaisi käsikirjoitusten ja painettujen paperien peittämällä pöydällä palava lamppu, juuri niinkuin Andrée oli nähnyt.

Varjossa, kurjalla vuoteella makaamassa Gilbert näki poikansa, joka kutsui häntä käsivarret ojennettuina häntä kohden. Niin suuri kuin olikin Gilbertin kyky hillitä itseänsä, voitti isänrakkaus kuitenkin filosofisen sopivaisuuden, ja hän syöksyi lapsensa luo, jota sitten painoi rintaansa vasten, varoen kuitenkin satuttamasta hänen vertavuotavaan käsivarteensa ja kipeään rintaansa.

Vasta pitkän isällisen suudelman ja lempeiden hyväilyiden jälkeen, jolloin ilman ainoatakaan sanaa he saivat toisilleen lausutuksi kaikki, Gilbert kääntyi isäntänsä puoleen, jonka oli vain vilahdukselta nähnyt.

Kirurgi seisoi hajasäärin, toinen käsi nojaten pöytään, toinen lanteella, lampun valaisemana; hän oli nostanut lampun varjostimen voidakseen paremmin tarkata katseltavanaan olevaa kohtausta.

– Katso, Albertine, – sanoi hän, – ja kiitä minun kanssani sattumaa, joka on suonut minun tehdä tämän palveluksen eräälle veljistäni.

Kirurgin lausuessa nämä hiukan korkealentoiset sanat Gilbert kääntyi ympäri, niinkuin olemme sanoneet, ja katsahti ensi kertaa tähän rujoon olentoon.

Siinä oli jokin keltaisen ja vihreän kirjava tekele, ihmisen kuvatus, jonka harmaat silmät pullistuivat esille, muuan niitä maalaisia, joita Latonan viha vainoo ja jotka paraikaa suorittaessaan muodon vaihdosta eivät enää ole ihmisiä, mutta eivät myöskään vielä ole muuttuneet suorastaan sammakoiksi.

Väkisinkin Gilbert hätkähti; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi jo kerran ennen nähnyt nuo kasvot ilkeässä unessa veristävän harson läpi.

Hän astahti taas Sébastienin luo ja puristi häntä entistä hellemmin rintaansa vasten.

Mutta Gilbert pääsi kuitenkin voitolle inhonsa ensi puuskasta ja kääntyi uudestaan merkilliseen mieheen päin, jonka Andrée oli nähnyt magneettisessa unessaan ja joka oli häntä niin kauhistuttanut.

– Monsieur, – sanoi hän, – kiitän teitä siitä, että olette pelastanut poikani; kiitollisuuteni on vilpitön ja tulee sydämen pohjasta.

– Monsieur, – vastasi kirurgi, – olen vain täyttänyt velvollisuuteni, johon minua kehoitti yhtaikaa sekä sydämeni että tiede. Olen ihminen, ja niinkuin Terentius sanoo, ei mikään inhimillinen ole minulle vierasta; muuten minulla on hellä sydän, enkä voi nähdä hyttysenkään, saatikka lähimmäiseni kärsivän.

– Sallitteko minun kysyä, kenen kunnioitettavan ihmisystävän kanssa minulla on kunnia puhua?

– Te ette siis tunne minua, virkatoveri? – lausui kirurgi päästäen naurun, jonka piti näyttää hyväntahtoiselta, mutta joka sittenkin oli ilkeä. – Sensijaan minä tunnen teidät: te olette tohtori Gilbert, Washingtonin ja Lafayetten ystävä – jälkimäistä nimeä hän korosti omituisella tavalla – Amerikan ja Ranskan mies, rehellinen haaveilija, joka on laatinut erinomaisia mietelmiä perustuslaillisesta kuninkuudesta, – osoittaen ne Amerikasta käsin hänen majesteetilleen Ludvig XVI:lle ja saaden niistä palkkioksi hänen majesteetiltaan Ludvig XVI:lta sen, että teidät teljettiin Bastiljiin, heti kun jälleen astuitte maihin Ranskassa. Te olitte tahtonut pelastaa hänet raivaamalla hänelle ennakolta tulevaisuuden tietä, mutta hän toimitti teille tien vankilaan! Se oli kuninkaallinen kiitollisuuden osoitus!

Ja kirurgi puhkesi uudelleen nauruun, joka tällä kertaa oli kaamea ja uhkaava.

– Jos tunnette minut, monsieur, on minulla sitä suurempi syy saada vuorostani tutustua teihin.

– Oi, olemmehan jo kauan tunteneet toisemme, monsieur, – sanoi kirurgi. – Siitä on kaksikymmentä vuotta, kauheasta toukokuun 30 päivän yöstä vuonna 1770. Silloin olitte yhtä nuori kuin tämä lapsi; teidät toi luokseni haavoittuneena, kuolevana, murskautuneena mestarini Rousseau, ja minä iskin teistä suonta pöydällä, jonka ympärillä lojui ruumiita ja silvottuja jäseniä. Niin, se oli tosiaan kauhea yö, mutta minulle on siitä jäänyt hyvä muisto, sillä raudan avulla, joka tietää kuinka syvälle on iskettävä parantaakseen, kuinka syvälle on viillettävä, jotta haava arpeutuisi, pelastin monta ihmishenkeä.

– Todellako! – huudahti Gilbert. – Te olette siis Jean Paul Marat.

Ja vaistomaisesti hän peräytyi askeleen.

– Näethän, Albertine, nimelläni on aina oma tehonsa. Ja hän päästi kolkon naurun.

– Mutta, – jatkoi Gilbert vilkkaasti, – kuinka te olette täällä, tässä luolassa, savuavan lampun katkussa? Luulin teidän olevan Artoisin kreivin lääkärinä.

– Tahdoitte kai sanoa: hänen talliensa eläinlääkärinä, – vastasi Marat. – Mutta prinssi on siirtynyt maasta pois; kun ei enää ole prinssiä, ei ole tallejakaan, ja kun ei ole talleja, ei tarvita eläinlääkäriäkään. Muuten olinkin jättänyt erohakemukseni, kun en tahdo palvella tyranneja.

Ja kääpiö suoristautui täyteen pikku mittaansa.

– Mutta sittenkin, – sanoi Gilbert, – miksi asutte tällaisessa luolassa, tällaisessa kellarissa?

– Miksikö, herra filosofi? Syitä on paljon: minä olen isänmaanystävä, paljastan kirjoituksissani vallantavoittelijat, Bailly pelkää minua, Necker inhoaa minua, Lafayette ahdistelee minua, käskien kansalliskaartinsa ajaa minua takaa ja luvaten palkkion päästäni, tuo vallantavoittelija, diktaattori; mutta minä uhmaan häntä! Luolani sopukasta minä vainoan häntä, paljastan hänet, diktaattorin! Tiedättekö mitä hän on viimeksi tehnyt?

– En, – vastasi Gilbert yksinkertaisesti.

– Hän on valmistuttanut Saint-Antoinen esikaupungissa viisitoistatuhatta nuuskarasiaa, joiden koristeena on hänen muotokuvansa; siinä juonessa piilee jotakin, mikäli asiaa ymmärrän, vai mitä? Niinpä kehoitankin kunnon kansalaisia särkemään ne, kun vain saavat niitä käsiinsä. Varmaankin on tekeillä suuri kuningasmielinen salaliitto, sillä tietänettehän, että sillä välin kun poloinen Ludvig XVI vuodattaa kuumia kyyneleitä tyhmyyksien tähden, joita Itävallatar teettää, on Lafayette salaliitossa kuningattaren kanssa.

– Kuningattaren kanssa? – toisti Gilbert miettiväisenä.

– Niin, kuningattaren kanssa. Ettehän voine kieltää hänen vehkeilevän, tuon ovelan naisen; hän on viime päivinä jaellut eri tahoille niin paljon valkoisia nauharuusukkeita, että valkoinen silkkinauha on kallistunut kolme souta kyynärältä. Asia on varma, sillä kuulin sen eräältä Bertinin, kuningattaren muotikauppiaan, tytöltä. Onhan Bertin tavallaan kuningattaren pääministeri, jolla on tapana lausua: "Olen tänä aamuna työskennellyt hänen majesteettinsa kanssa."

– Ja missä te tuota kaikkea paljastatte? – kysyi Gilbert.

– Sanomalehdessäni, omassa lehdessäni, jonka olen perustanut, ja jota on ilmestynyt jo kaksikymmentä numeroa, valtiollisessa ja puolueettomassa julkaisussa, nimeltä Kansan Ystävä eli Pariisin tiedoittaja. Voidakseni maksaa paperin ynnä ensi numeroiden painatuksen, – katsokaahan taaksenne – olen myynyt jopa peitteet ja lakanatkin vuoteesta, jossa poikanne makaa.

Gilbert kääntyi katsomaan ja näki pienen Sébastienin todellakin viruvan kuluneella, paljaalla hamppupatjalla, johon hän oli nukahtanut kivun ja väsymyksen uuvuttamana.

Tohtori lähestyi lasta nähdäkseen nukkuiko hän vai oliko hän tainnoksissa; mutta hänen keveän ja tasaisen hengityksensä rauhoittamana hän palasi miehen luo, joka vastoin hänen tahtoaan herätti hänessä melkein samanlaista uteliaisuutta kuin villi peto, tiikeri tai hyeena.

– Ja keitä teillä on avustajina tässä jättiläistyössä?

– Avustajina? – toisti Marat. – Hahaa, vain hanhet kulkevat joukoittain; kotka lentää yksin. Tässä on avustajani!

Marat osoitti päätään ja kättään.

– Näettekö tämän pöydän? – jatkoi hän. – Se on paja, jossa Vulcanus – vertaus on kai sattuva, vai kuinka? – jossa Vulcanus takoo salamaa. Joka yö kirjoitan kahdeksan oktaavosivua, jotka myydään aamulla. Usein ei sekään riitä, vaan lisään kokoa kaksin verroin; kuusitoista sivuakin on joskus liian vähän. Aloitettuani suurella käsialalla lopetan melkein aina pienellä. Muut sanomalehtimiehet kirjoittavat silloin tällöin, vuorottelevat, ottavat avustusta, mutta minä en koskaan. Kansan Ystävä – josta näette tuolla kappaleen – on kokonaan yhden miehen työtä. Niinpä se ei olekaan vain sanomalehti; ei, se on ihminen, erikoinen persoonallisuus; se olen minä!

– Mutta, – kysyi Gilbert, – kuinka voitte suorittaa noin suunnattoman työn?

– Ah, se on luonnon salaisuus!... Se on sopimus kuoleman ja minun välilläni... minä annan sille kymmenen vuotta elämästä, ja se suo minulle päiviä, jotka eivät tarvitse lepoa, ja öitä, jotka eivät kaipaa unta... Elämäni on yhtenäistä, yksinkertaista; kirjoitan... kirjoitan yöt ja päivät... Lafayetten poliisi pakottaa minut elämään kätkössä, seinien sisälle suljettuna; hän panee sieluni ja ruumiini työhön, yllyttää toimeliaisuuteni kaksinkertaiseksi... Tämä elämä rasitti minua aluksi, mutta nyt olen siihen tottunut. Minua huvittaa katsella kurjaa yhteiskuntaa luolani kapeasta ja himmeästä ikkunasta, kostean ja synkän kellariluukun läpi. Yöni pimennosta minä hallitsen elävien maailmaa; minä arvostelen häikäilemättä tiedettä ja politiikkaa... toisella kädelläni syöksen maahan Newtonin, Franklinin, Laplacen, Mongen, Lavoisierin; toisella järkytän sijoiltaan Baillyn, Neckerin ja Lafayetten. Sen kaiken minä kaadan kumoon, niin juuri, samoin kuin Simson kukisti temppelin, ja raunioiden alle, jotka ehkä murskaavat minutkin, hautaan kuninkuuden...

Gilbertiä puistatti väkisinkin, tämä kellarissa asuva rääsyinen mies toisti hänelle melkein samaa, mitä Cagliostro, kirjailtu puku yllään, oli lausunut palatsissa.

– Mutta, – sanoi hän, – miksi ette te, joka nautitte niin suurta kansansuosiota, ole koettanut päästä Kansalliskokouksen jäseneksi?

– Koska aika ei vielä ole tullut, – vastasi Marat.

Melkein heti hän lisäsi kaipausta kuvastavalla äänellä:

– Oi, jospa olisin kansanjohtaja, kannattajina muutama tuhat lujatahtoista miestä, niin vannon, että kuuden viikon kuluttua olisi valtiosääntö laadittu, että valtiokoneisto toimisi moitteettomasti, ettei ainoakaan roisto uskaltaisi sitä häiritä, että kansa olisi vapaa ja onnellinen, että se yhdessä vuodessa kohoaisi kukoistavaksi ja pelätyksi, ja että se pysyisi siinä tilassa niin kauan kuin minä elän.

Ja itserakas olento muuttui Gilbertin silmissä: hänen silmänsä veristivät; hänen keltainen ihonsa kiilsi hiestä; hirviö oli suuri rumuudessaan, niinkuin muut ovat suuria Kauneudessaan.

– Niin, – jatkoi hän ajatustaan, jonka innostus oli katkaissut, – niin, mutta minä en ole kansanjohtaja, eikä minulla ole niitä muutamia tuhansia miehiä, joita tarvitsisin... Ei, mutta minä olen sanomalehtimies... minulla on kirjoitusneuvoni, paperini, kynäni... minulla on tilaajani, minulla on lukijani, joille olen oraakkeli, profeetta, tietäjä. Minulla on kansani, jonka ystävä olen ja jota johdan petoksesta petokseen, paljastuksesta paljastukseen, kauhusta kauhuun, niin että se värisee. Kansan Ystävän ensi numerossa paljastin aateliston; lausuin, että Ranskassa on kuusisataa syyllistä, että kuusisataa nuoranpätkää riittäisi... Ha, ha, haa! minä erehdyin hiukan kuukausi sitten! Lokakuun viides ja kuudes päivä ovat kirkastaneet näköäni... kuudensadan syyllisen sijasta onkin kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta aatelista, jotka pitää hirttää.

Gilbert hymyili. Näin pitkälle kehittynyt raivo näytti hänestä hulluudelta.

– Pitäkää varanne, – sanoi hän. – Ranskasta ei tavattane kyllin paljon hamppua tuota tarvetta varten, ja nuora käy ylen kalliiksi.

– Siksi keksitäänkin toivoakseni, – sanoi Marat, – uusia ja tehokkaampia keinoja... Tiedättekö, ketä odotan tänä yönä... kuka koputtaa ovelleni viimeistään kymmenen minuutin kuluttua?

– En, monsieur.

– Sanonpa teille. Odotan erästä virkatoveria... Kansalliskokouksen jäsentä, jonka tunnette nimeltä, kansalaista Guillotinia...

– Kyllä tunnen, – sanoi Gilbert. – Hän on sama mies, joka kehoitti edustajia kokoontumaan Pallohuoneeseen, kun heidät ajettiin ulos istuntosalista; perin oppinut mies.

– No niin, tiedättekö, mitä kansalainen Guillotin on keksinyt?... Hän on keksinyt ihmeellisen koneen, joka tappaa, tuottamatta tuskaa, sillä kuoleman tulee olla rangaistus eikä kärsimys; hän on keksinyt tuollaisen koneen ja jonakin aamuna me koettelemme sitä.

Gilbertiä puistatti. Toistamiseen tämä kellarissa asustava mies muistutti Cagliostroa. Tuo kone oli epäilemättä sama, josta Cagliostro oli puhunut.

– Kuulkaapa, – sanoi Marat, – joku koputtaa juuri; se on hän... Mene avaamaan, Albertine, mene avaamaan.

Maratin vaimo tai oikeammin naikkonen nousi jakkaralta, jolla oli istunut kyyristyneenä, puoleksi nukkuen, ja hoippui ovelle.

Hämmentyneenä, kauhuissaan, mieli sekaisin kuin pyörryksissä Gilbert siirtyi vaistomaisesti Sébastienin luo, aikoen nostaa hänet syliinsä, viedäkseen hänet pois.

– Nähkääs, – jatkoi Marat innostuneena, – kone toimii itsestään! Tarvitaan vain yksi mies käyttämään sitä, ja vaihtamalla kolme kertaa veistä voidaan sillä katkaista kolmesataa päätä päivässä!

– Ja sen lisäksi, – virkkoi lempeä, huilumainen ääni Maratin takana, – se katkaisee nuo kolmesataa päätä tuskattomasti, asianomaisen tuntiessa vain hiukan kylmää kaulallaan.

– Kah, tekö siinä olettekin, tohtori? – huudahti Marat katsahtaen takanaan seisovaan, noin nelikymmenvuotiaaseen pieneen mieheen, jonka huolellinen ulkoasu ja lempeät kasvot olivat mitä omituisimpana vastakohtana Maratille ja jolla oli kädessään kotelo, suuruudeltaan ja muodoltaan kuin lasten leikkikalulaatikko. – Mitä teillä on tuossa mukananne?

– Kuuluisan koneeni malli, rakas Marat... Mutta jollen erehdy, – sanoi pieni mies koettaen tähystellä hämärässä, – luulen näkeväni herra tohtori Gilbertin.

– Hänet juuri, monsieur, – vastasi Gilbert kumartaen.

– Olen ihastunut tavatessani teidät, monsieur; ette ole täällä liikaa, Jumalan kiitos, ja olisin onnellinen saadessani kuulla teidän kaltaisenne miehen mielipiteen pian julkaistavasta keksinnöstäni; sillä sanonpa teille, rakas Marat, että olen löytänyt erittäin taitavan kirvesmiehen, nimeltä mestari Guidon, joka valmistaa koneeni luonnollisessa koossa... Se käy kyllä kalliiksi, sillä hän vaatii viisituhatta viisisataa frangia! Mutta mikään uhraus ei ole liian suuri, kun se tehdään ihmisyyden hyväksi... Kahden kuukauden kuluttua se on valmis, ystäväni, ja silloin voimme sitä koetella. Sitten esitän sen Kansalliskokoukselle. Toivoakseni te tuette ehdotustani mainiossa sanomalehdessänne. Muuten voin sanoa, että koneeni puhuu itse puolestaan, monsieur Gilbert, niinkuin pian saatte nähdä omilla silmillänne. Silti ei jokunen sana Kansan Ystävässä tekisi pahaa.

– Olkaa huoleti! Minä en uhraa sille vain muutamia riviä, vaan kokonaisen numeron.

– Olette erinomaisen ystävällinen, rakas Marat; mutta, niinkuin sanotaan, en tahdo myydä sikaa säkissä.

Ja hän veti taskustaan toisen, edellistä vähän pienemmän laatikon, joka sisältä kuuluvasta omituisesta liikehtimisestä päättäen sisälsi jonkun eläimen tai ennemmin useita vankeuteensa tyytymättömiä eläimiä.

Maratin herkkä korva keksi heti, että jokin rapisi laatikossa.

– Mitähän tuossa on? – kysyi hän.

– Saatte nähdä, – vastasi tohtori. Marat tarttui laatikkoon.

– Varokaa, – huudahti tohtori kiireesti, – varokaa päästämästä niitä karkuun, sillä silloin emme saisi niitä enää kiinni, ne ovat hiiriä, joilta pian katkaisemme päät. Mutta mitä te aiotte, tohtori Gilbert? Tahdotteko jättää meidät?

– Ikävä kyllä, monsieur, – vastasi Gilbert; – mutta poikani on haavoittunut tänä iltana hevosen heittäessä hänet katukiviä vasten. Tohtori Marat, joka kerran pelasti minunkin henkeni samanlaisessa tapaturmassa ja jota uudelleen kiitän kaikesta sydämestäni, toi hänet kotiinsa, iski suonta ja sitoi hänet. Lapsi tarvitsee nyt raikkaan vuoteen, lepoa ja hoitoa; en siis voi olla läsnä mielenkiintoisessa kokeilussanne.

– Mutta tulettehan katsomaan kokeilua luonnollisessa koossaan kahden kuukauden kuluttua? Lupaatteko, tohtori?

– Sen lupaan, monsieur.

– Pidän kiinni sanastanne, ymmärrättekö?

– Olen sen antanut.

– Tohtori, – sanoi Marat, – minun ei tarvinne huomauttaa teitä pitämään salassa piilopaikkaani?

– Oi, monsieur...

– Jos ystävänne Lafayette keksii sen, käskee hän ampua minut kuin koiran tai hirttää kuin varkaan.

– Ampua, hirttää! – huudahti Guillotin. – Mokomista ihmissyöjien tappotavoista tulee siis viimeinkin loppu, ja sijalle saadaan suloinen, helppo, silmänräpäyksellinen kuolema, jollaisen elämään kyllästyneet vanhukset, tahtoen kuolla filosofeina ja viisaina, valitsisivat mieluummin kuin luonnollisen kuoleman! Tulkaa nyt katsomaan, rakas Marat, tulkaa katsomaan!

Ja välittämättä enempää tohtori Gilbertistä, Guillotin avasi laatikkonsa ja alkoi pystyttää konettansa Maratin pöydälle. Jälkimäinen katseli hänen hommiaan yhtä uteliaana kuin toinen oli innoissaan.

Tätä hetkeä Gilbert käytti hyväkseen nostaen nukkuvan Sébastienin käsivarsilleen ja kantaen hänet pois. Albertine saattoi häntä ovelle, jonka sitten huolellisesti sulki hänen jälkeensä.

Kadulle päästyään hän tunsi kasvojansa viiltävästä kylmyydestä, että ne olivat hiessä, jota yötuuli nyt jäädytti hänen otsallaan.

– Voi, hyvä Jumala, – mutisi hän, – kuinkahan käy tämän kaupungin, jonka kellarissa piileksii ehkä tälläkin hetkellä viisisataa ihmisystävää samanlaisissa puuhissa kuin mitä äsken näin olevan tekeillä? Kuinka käy sitten, kun tuollaiset puuhat kerran puhkeavat esille täysin valmiina?

XV

Catherine

Sourdière-kadulta Gilbertin asuntoon Saint-Honoré-kadun varrelle oli ainoastaan muutama askel. Tämä talo sijaitsi vähän kauempana kuin Marian taivaaseenastumisen kirkko, vastapäätä erästä puuseppää nimeltä Duplay.

Kylmyys ja liikunta olivat herättäneet Sébastienin. Hän oli tahtonut kävellä, mutta hänen isänsä ei ollut suostunut siihen, vaan kantoi häntä yhä sylissään.

Portille saavuttuaan tohtori laski Sébastienin hetkeksi seisaalle maahan ja koputti jokseenkin kovasti, jottei tarvitsisi liian kauan odottaa kadulla, kuinka sikeästi portinvartija olisikin torkahtanut.

Portin takaa alkoikin pian kuulua raskaita, vaikka nopeita askelia.

– Onko se tohtori Gilbert? – kysyi ääni.

– Kuulehan, – sanoi Sébastien, – se on Pitoun ääni.

– Ah, Luojan kiitos! – huudahti Pitou, aukaisten portin, – Sébastien on löydetty!

Sitten, kääntyen portaisiin päin, joiden hämärästä alkoi näkyä kynttilän valo, hän huusi:

– Monsieur Billot! monsieur Billot! Sébastien on löydetty, vahingoittumattomana, toivoakseni, vai mitä, monsieur Gilbert?

– Ainakin ilman vakavaa tapaturmaa, – vastasi tohtori. – Tule, Sébastien, tule!

Ja jättäen Pitoun huoleksi portin sulkemisen hän otti uudelleen syliinsä Sébastienin, hämmästyttäen sillä portinvartijaa, joka näyttäytyi kojunsa ovella puuvillamyssy päässään ja paitasillaan, ja alkoi nousta portaita ylös.

Billot astui edellä näyttäen tulta, Pitou tallusteli viimeisenä.

Tohtori asui toisessa kerroksessa; selkoselälleen avatut ovet ilmaisivat, että häntä oli odotettu kotiin saapuvaksi. Hän laski Sébastienin vuoteelleen.

Pitou seurasi perästä, levottomana ja arkana. Siitä liasta, joka peitti hänen kenkänsä, sukkansa ja housunlahkeensa ja täplitti muutkin vaatteet, oli helppo nähdä hänen vasta saapuneen pitkältä matkalta.

Saatettuaan itkevän Catherinen kotiinsa ja kuultuaan tytöltä itseltään, joka oli niin murtunut, ettei voinut salata tuskaansa, hänen surunsa syynä olleen Isidore de Charnyn lähdön Pariisiin, oli Pitou, kaksin verroin kärsien tämän mielihaikeuden purkauksesta sekä rakastajana että ystävänä, sanonut hyvästi vuoteessa makaavalle Catherinelle ja jalkopäässä ruikuttavalle äiti Billotille ja lähtenyt marssimaan Haramontia kohti paljon hitaammin kuin oli tullut.

Tämä verkkaisuus ja ne monet kerrat, jolloin hän kääntyi apein mielin silmäilemään maatilaa, poistuessaan sieltä sydän raskaana samalla Catherinen ja oman surunsa vuoksi, vaikuttivat sen, että hän saapui vasta päivänkoitteessa Haramontiin. Hänet vallannut huolestus oli myös syynä siihen, että hän, kuten muinoin Sextus tavatessaan vaimonsa kuolleena, istuutui vuoteensa laidalle, tuijottaen eteensä kädet ristissä polvillaan.

Viimein hän nousi ja alkoi kuin heräten, ei unesta vaan ajatuksistaan, silmäillä ympärilleen. Silloin hän näki sen paperilehden vieressä, johon itse oli kirjoittanut, toisen eri käsialalla kirjoitetun.

Hän astui pöydän luo ja luki Sébastienin kirjeen.

Pitoun kunniaksi on mainittava, että hän heti unohti omat surunsa, ajatellen yksinomaan niitä vaaroja, joihin hänen ystävänsä voisi joutua äsken aloittamallaan retkellä. Sitten Pitou, välittämättä etumatkasta, jonka lapsi kaiketi oli saavuttanut lähdettyään jo edellisenä iltana, ryhtyi luottaen pitkiin sääriinsä ajamaan Sébastienia takaa ja toivoi tavoittavansa hänet, jos hän ei olisi päässyt mihinkään ajoneuvoihin, vaan oli pakosta jatkanut matkaansa jalkaisin.

Sitäpaitsi täytyisi Sébastienin toisinaan levähtää, jotavastoin hän, Pitou, kävelisi yhtä mittaa.

Pitou ei huolinut ottaa mukaan matkatavaroita. Hän köytti lanteilleen nahkavyön, jollaista muuten aina piti pitkillä matkoilla, pisti kainaloonsa neljän naulan painoisen leivän, johon oli pujotettu makkara, ja lähti liikkeelle matkasauva kädessään.

Tavallisesti marssi Pitou puolitoista lieueta tunnissa; jouduttaessaan kulkua hän taivalsi kaksi.

Mutta kun hänen täytyi pysähtyä juodakseen, sitoakseen auenneet kengännauhansa ja kyselläkseen Sébastienia, meni häneltä kymmenen tuntia matkaan Largny-kadun päästä Villetten tulliportille; sitten kului vastaantulevien vaunujen vuoksi tunti Villetten tulliportilta tohtori Gilbertin taloon, siis yhteensä yksitoista tuntia. Hän oli lähtenyt kello yhdeksän aamulla ja saapui perille kello kahdeksan illalla.

Juuri tällä hetkellä oli Andrée vienyt Sébastienin mukanaan Tuilerieista, ja tohtori Gilbert puheli kuninkaan kanssa. Pitou ei siis löytänyt Sébastienia eikä tohtori Gilbertiä, mutta tapasi Billotin.

Billot ei ollut lainkaan kuullut puhuttavan Sébastienista eikä tiennyt, milloin Gilbert tulisi kotiin.

Pitou-parka oli niin levoton, ettei hänen päähänsäkään pälkähtänyt puhua Billotille Catherinesta. Kaiken aikaa hän vain valitteli sitä onnettomuutta, ettei hän sattunut olemaan kotona Sébastienin käydessä siellä.

Sitten hän luki uudelleen Sébastienin kirjeen, jonka oli ottanut mukaansa osoittaakseen tohtorille tarpeen vaatiessa asiansa todenperäisyyden, ja jo lukenut niin moneen kertaan, että osasi sen ulkoa.

Näin oli Pitoun ja Billotin aika kulunut, hitaasti ja surullisesti, kello kahdeksasta illalla kello kahteen aamulla.

Kuinka pitkät olivatkaan nämä kuusi tuntia! Pitou ei ollut tarvinnut kahtakaan sen vertaa aikaa saapuakseen Villers-Cotteretsista Pariisiin.

Kello kahteen mennessä yöllä oli portinkolkutin kaikunut jo kymmenen kertaa Pitoun tulon jälkeen.

Joka kerta hän oli syössyt portaita myöten alas ja neljästäkymmenestä askelmasta huolimatta ehtinyt pihalle samalla hetkellä kun portinvartija avasi.

Mutta kerta kerralta oli hänen toivonsa pettänyt: ei Gilbertiä eikä Sébastienia kuulunut, ja hän oli palannut Billotin luo hitaasti ja surullisena.

Mutta viimeisellä kerralla, mennessään alas entistä nopeammin, hän sai odotuksensa runsaasti palkituksi nähdessään edessään yhtaikaa isän ja pojan, tohtori Gilbertin ja Sébastienin.

Gilbert kiitti Pitouta, niinkuin tätä kelpo miestä petikin kiittää, nimittäin puristamalla lujasti hänen kättään; sitten arvellen matkamiehen, joka oli samonnut kahdeksantoista lieuetä ja odottanut kuusi tuntia, tarvitsevan lepoa tohtori toivotti hänelle hyvää yötä ja käski hänen mennä makuulle.

Mutta rauhoittuneena Sébastienin puolesta tahtoi Pitou nyt puhella kahdenkesken Billotin kanssa. Hän antoi siis Billotille merkin seurata itseään, ja he lähtivät yhdessä.

Mitä Gilbertiin tulee, ei hän tahtonut uskoa kenellekään Sébastienin hoitoa ja viemistä nukkumaan. Hän tutki itse sitä ruhjevammaa, jonka poika oli saanut rintaansa, ja painoi korvansa hänen yläruumiinsa moneen kohtaan. Huomattuaan Sébastienin hengittävän täysin vapaasti hän laskeutui makuulle leposohvalle lähelle lasta, joka korkeasta kuumeesta huolimatta pian vaipui uneen.

Mutta muistaessaan Andréen levottomuuden hän kutsui kamaripalvelijansa ja käski tämän heti viedä lähimpään postilaatikkoon kirjeen, joka sisälsi nämä ainoat sanat:

    'Rauhoittukaa, lapsi on löydetty eikä hänellä ole mitään vaaraa.'

Aikaisin seuraavana aamuna pyysi Billot lupaa tulla Gilbertin puheille, mikä hänelle myönnettiinkin.

Pitoun ystävälliset kasvot näyttäytyivät hymyilevinä ovessa Billotin takana, joka Gilbertin mielestä oli surullinen ja vakava.

– Mitä asiaa teillä siis on, ystäväni, ja mikä teitä vaivaa? – kysyi tohtori.

– Tahdoin vain sanoa, monsieur Gilbert, että olette tehnyt oikein pidättäessänne minut täällä, koska saatoin olla hyödyksi teille ja maalleni; mutta sillä aikaa kun minä olen Pariisissa, käy kaikki huonosti kotona.

Älköön kuitenkaan luultako niiden sanojen perustuksella, että Pitou olisi paljastanut Catherinen salaisuudet ja puhunut nuoren tytön rakkaudesta Isidoreen. Ei, Haramontin kansalliskaartin kelpo johtaja kavahti ilmiantoa. Hän oli vain sanonut Billotille, että sato oli ollut huono, että ruis oli epäonnistunut, että rakeet olivat lyöneet maahan osan viljaa, että ladot olivat vajaat ja että hän oli tavannut Catherinen matkalla Villers-Cotteretsista Pisseleuhun.

Billot ei ollut paljoakaan välittänyt rukiin epäonnistumisesta tai viljan painumisesta lakoon, mutta hän oli melkein sairastunut kuullessaan Catherinen pyörtyneen.

Kunnon isä Billot tiesi näet hyvin, ettei niin reipas ja voimakas tyttö kuin Catherine voi ilman syytä pyörtyä valtamaantiellä. Pitoun karttelevista vastauksista huolimatta hän oli muuten tiedustellut asianlaitaa hyvin innokkaasti ja moneen kertaan ravistanut päätänsä, sanoen:

– Sepä se, minusta näyttää, että on aika palata kotiin.

Gilbert, saatuaan juuri itse kokea, mitä isän sydän voi kärsiä, ymmärsi tällä kertaa, mitä Billotin mielessä liikkui, kun hänelle oli kerrottu Pitoun tuomat uutiset.

– Menkää siis, rakas Billot, – vastasi hän, – koska talo, pellot ja perhe teitä kutsuvat, mutta älkää unohtako, että kovan tarpeen tullessa käytän teidän apuanne isänmaan nimessä.

– Sana vain, herra Gilbert, ja kahdentoista tunnin kuluttua olen Pariisissa.

Syleiltyään Sébastienia, jolla rauhassa vietetyn yön jälkeen ei enää ollut mitään vaaraa, ja puristettuaan suurilla kourillaan Gilbertin hienoa ja hentoa kättä Billot lähti taivaltamaan kotiaan kohti, jonka oli jättänyt vain viikoksi ja josta oli ollut poissa kolme kuukautta.

Pitou seurasi häntä taskussaan kaksikymmentäviisi louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli lahjoittanut käytettäväksi Haramontin kansalliskaartin vaatetukseen ja varustukseen.

Sébastien jäi isänsä luo.

XVI

Aselepo

Viikko oli kulunut edellämainittujen tapahtumien ja sen päivän välillä, jolloin taas tartumme lukijan käteen ja viemme hänet Tuileriein palatsiin, tulevien suurten onnettomuuksien päänäyttämölle.

Voi sinua, Tuileriein palatsi, kohtalokas perintö, jonka Pärttylin yön verilöylyn kuningatar, muukalainen Katariina de Medici jätti jälkeläisilleen ja seuraajilleen, mielenhourauksen palatsi, joka houkuttelet tuhotaksesi, mikä lumous onkaan ammottavassa porttiholvissasi, johon suistuvat kaikki kruunatut houkkiot, kun tahtovat saada kuninkaannimen, mutta eivät usko olevansa todella pyhitettyjä muutoin kuin nukuttuaan kuninkaanmurhaa peittävän kattosi alla, ja josta sitten paiskaat heidät ulos perätysten, toiset päättöminä ruumiina, toiset kruunuttomina paholaisina?

Varmaankin kätkevät kivesi, jotka ovat kauniisti veistetyt kuin Benvenuto Cellinin korukapine, jonkin tuhoatuottavan noituuden; epäilemättä on kynnyksesi alle haudattu jokin kuolettava taikakalu. Laske viimeiset vastaanottamasi kuninkaat ja sano, mitä olet heille tehnyt! Ainoastaan yhden näistä viidestä kuninkaasta olet laskenut esi-isiensä hautakammioon, ja toisista neljästä, joita historia sinulta vaatii, on yksi viety mestauslavalle, muut kolme ajettu maanpakoon!

Eräänä päivänä tahtoi kansankokous uhmata vaaraa ja asettua kuninkaiden paikalle, istuutua kansan valtuuttamana sinne, missä olivat istuneet yksinvallan valitut. Siitä hetkestä lähtien valtasi sen huimaus, ja se tuhosi itsensä: mestauslava lopetti toiset, maanpako ahmaisi toiset, ja omituinen veljeys yhdisti Ludvig XVI:n ja Robespierren, Collot d'Herbcisin ja Napoleonin, Billaud-Varennesin ja Kaarle X:n, Vadierin ja Ludvig Filipin.

Voi sinua, Tuileriein palatsi! Kerrassaan mieletön on siis se, joka uskaltaa astua kynnyksesi yli, niinkuin ovat astuneet Ludvig XVI, Napoleon, Kaarle X ja Ludvig Filip, sillä ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko tulla ulos samasta portista kuin heidänkin.

Ja kuitenkin, kaamea linna, on jokainen heistä astunut suojiisi kansan riemuhuutojen saattamana, ja kaksinkertainen parvekkeesi on nähnyt heidän, toisen toisensa jälkeen, hymyilevän nämä huudot kuullessaan, luottaen niitä ilmoille purkavien joukkojen suosioon ja lupauksiin, ja siitä on johtunut, että he tuskin päästyään kuninkaallisen valtaistuinkatoksen alle ovat kukin ryhtyneet omaan työhönsä, tekemättä työtä kansan hyväksi, ja sen huomattuaan kansa on ajanut heidät ulos ovesta, kuten uskottoman tilanhoitajan, tai rangaissut kuin kiittämätöntä valtuutettua. [Tuileriein palatsista on nykyään vain osa jäljellä, sillä Pariisin kommunardit polttivat sen v. 1871. – Suom.]

Niinpä oli luonnollista, että lokakuun 6 päivänä loan, veren ja huutojen keskellä suoritetun hirvittävän matkan jälkeen kalpea aurinko seuraavana päivänä noustessaan näki Tuileriein linnanpihan täpötäynnä kansaa, joka oli innoissaan kuninkaan paluusta ja uteliaana halusi häntä nähdä.

Koko päivän oli Ludvig XVI ottanut vastaan lähetystöjä; sillä aikaa kansan joukko odotti ulkona, etsien häntä silmillään, tähystellen ikkunaruutujen läpi. Jos joku luuli nähneensä hänet, huudahti hän ilosta ja sanoi, osoittaen häntä naapurilleen:

– Näettekö hänet? Näettekö hänet? Tuolla hän on! Keskipäivällä hänen täytyi näyttäytyä parvekkeella, ja hänet otettiin vastaan yksimielisin hyvähuudoin ja kättentaputuksin.

Illalla hänen täytyi laskeutua puutarhaan; nyt häntä ei otettu vastaan vain hyvähuudoin ja kättentaputuksin, vaan heltyneinä ja kyynelsilmin.

Sydämeltään nuori, hurskas ja yksinkertainen madame Elisabet osoitti veljelleen väkijoukkoa ja sanoi:

– Minusta näyttää sittenkin, ettei tuollaisia ihmisiä ole vaikea hallita.

Hän asui alakerrassa. Illalla hän salli avata ikkunat ja aterioitsi kaikkien nähden.

Miehet ja naiset katselivat, taputtivat käsiään ja nyökkäilivät tervehdykseksi, etenkin naiset: he nostivat lapsiaan ikkunalaudalle, kehoittaen viattomia pikku olentoja lähettämään lentosuukkoja ylhäiselle naiselle ja sanomaan hänelle, että hän oli hyvin kaunis.

Ja lapset toistivat: "Te olette hyvin kaunis, madame!" ja heittivät hänelle lentosuukkoja pienillä palleroisilla käsillään.

Kaikki sanoivat: "Vallankumous on lopussa, kuningas on päässyt irti Versaillesista, hovimiehistään ja neuvonantajistaan. Nyt on murrettu se lumous, joka piti kuningasta kaukana pääkaupungista vankina Versailles-nimisessä tyhjäntoimittajien, patsaiden ja typistettyjen marjakuusien maailmassa. Jumalan kiitos, kuningas on jälleen sijoitettu paikalleen elämään ja totuuteen, ihmisen todelliseen luontoon. Tulkaa, sire, tulkaa meidän joukkoomme! Tähän saakka ovat teitä ympäröivät ihmiset sallineet teidän tehdä vain pahaa; tästedes meidän keskellämme, kansanne keskellä, teillä on täysi vapaus tehdä kaikkea hyvää!"

Usein joukot, vieläpä yksilötkin erehtyvät itsestään tai paremmin siitä, millaisia heistä tulee. Pelko, jota oli saatu kestää lokakuun 5 ja 6 päivänä, oli liittänyt kuninkaaseen, ei ainoastaan paljon sydämiä, vaan myöskin useita miehiä ja harrastuksia. Pimeydestä kuuluneet huudot, herääminen keskellä yötä, marmorisella linnanpihalla roihuvat tulet, jotka loivat kaameaa heijastustaan Versaillesin seinille, kaikki se oli syvästi järkyttänyt rehellisiä mieliä. Kansalliskokous oli pelästynyt kuninkaan joutuessa vaaraan enemmän kuin se oli pelästynyt ollessaan itse uhattuna. Silloin se vielä tunsi riippuvansa kuninkaasta; tuskin kuuden kuukauden kuluttua se päinvastoin tuntee, että kuningas onkin siitä riippuvainen. Sataviisikymmentä sen jäsenistä hankki passit, Mounier ja Lally – Grève-torilla mestatun Lallyn poika – lähtivät pakoon.

Ranskan molemmat suosituimmat miehet, Lafayette ja Mirabeau, palasivat kuningasmielisinä Pariisiin.

Mirabeau oli sanonut Lafayettelle: "Yhtykäämme ja pelastakaamme kuningas!"

Onnettomuudeksi Lafayette, joka tosin oli perin rehellinen, mutta älyltään rajoitettu, halveksi Mirabeaun luonnetta eikä ymmärtänyt hänen nerokkaisuuttaan. Hän ei tehnyt muuta kuin meni tapaamaan Orleansin herttuaa.

Tästä kuninkaallisesta korkeudesta oli puhuttu paljon. Hänet oli muka nähty yöllä, hattu silmille painettuna, ratsupiiska kädessä, kiihoittamassa joukkoja marmoripihalla ryöstämään linnan siinä toivossa, että ryöstöä seuraisi myöskin murha.

Mirabeau oli Orleansin herttualle kaikki kaikessa.

Sensijaan että Lafayette olisi tehnyt Mirabeaun kanssa liiton, hän lähti Orleansin herttuan luo ja kehoitti tätä jättämään Pariisin. Orleansin herttua kiisteli, pani vastaan, piti puoliaan, mutta Lafayette oli todellinen kuningas, jota oli toteltava.

– Ja milloin saan palata? – kysyi hän Lafayettelta.

– Silloin kun minä ilmoitan olevan ajan palata, hyvä prinssi, – vastasi toinen.

– Entä jos minun tulee ikävä ja palaan ilman teidän lupaanne, monsieur? – tiedusti herttua ylpeästi.

– Silloin, – vastasi Lafayette, – toivon teidän korkeutenne tulonne jälkeisenä päivänä suvaitsevan taistella kanssani.

Orleansin herttua lähti eikä tullut takaisin ennenkuin kutsuttiin.

Lafayette oli ollut hiukan kuningasmielinen ennen lokakuun 6 päivää, mutta nyt hänestä tuli todellinen, harras kuningasmielinen; hän oli pelastanut kuningattaren ja suojellut kuningasta.

Tehdyt palvelukset herättävät suurempaa kiintymystä kuin saadut, todistaen ihmissydämessä olevan paljon enemmän ylpeyttä kuin kiitollisuutta.

Kuningas ja madame Elisabet tajusivat, että tämän kansan alapuolella ja ehkä myöskin sen yläpuolella oli jotakin kohtalokasta, mikä ei tahtonut yhtyä siihen, jotakin vihamielistä ja kostonhimoista, ikäänkuin tiikerin raivoa, kun se murisee hyväillessäänkin, ja olivat olleet todella liikutettuja.

Marie-Antoinetten laita oli toisin. Naisen sydämen epämieluisa tila vahingoitti kuningattaren älyä. Hänen kyyneleensä olivat suuttumuksen, surun ja mustasukkaisuuden purkauksia. Nämä kyyneleet vuotivat yhtä paljon Charnyn vuoksi, jonka hän tunsi luisuvan sylistään, kuin valtikan takia, jonka hän pelkäsi heltiävän kädestään.

Niinpä hän katseli kansaa ja kuunteli sen huutoja sydän kylmänä ja mieli ärtyneenä. Hän oli oikeastaan nuorempi kuin madame Elisabet tai lähes samanikäinen, mutta jälkimäiselle olivat sielun ja ruumiin neitseys antaneet viattomuuden ja raikkauden hunnun, jota hän ei vielä ollut riisunut, kun taas kuningattaren voimakkaat intohimot, viha ja rakkaus, olivat kellastuttaneet hänen kätensä norsunluun kaltaisiksi, ohentaneet hänen kalpeat huulensa ja levittäneet hänen silmiensä alle niitä sinipunervia vivahduksia, jotka ilmaisevat syvää, parantumatonta, ainaista kärsimystä.

Kuningatar oli sairas, vaikeasti, parantumattomasi sairas, sillä ainoa lääke olisi ollut onni ja rauha, ja onneton Marie-Antoinette tunsi, että kumpikin oli häneltä mennyt.

Keskellä kaikkia ilonpurkauksia, huutoja ja toivotuksia, jolloin kuningas ojensi kätensä miehille, jolloin madame Elisabet yhtaikaa hymyili ja itki naisille ja lapsille, kuningatar tunsi silmiensä, jota äsken kostuttivat hänen oman surunsa kyyneleet, kuivuvan julkisen riemun edessä.

Bastiljin valloittajat olivat pyytäneet päästä hänen puheilleen, mutta hän oli kieltäytynyt ottamasta heitä vastaan.

Sitten olivat vuorostaan tulleet kauppahallien eukot; hän oli ottanut heidät vastaan, mutta vain etäältä, suunnattomien korien eroittamina; nämä naiset olivat muuten rientäneet häntä vastaan, ikäänkuin etujoukkona, jonka oli määrä suojella häntä kaikelta kosketukselta.

Marie-Antoinette teki tässä kohden suuren virheen. Kauppahallien myyjättäret olivat kuningasmielisiä; monet heistä olivat paheksuneet lokakuun 6 päivää.

Naiset olivat silloin pitäneet hänelle puheen, sillä tuollaisissa ryhmissä on aina puhujia, ja eräs muita rohkeampi nainen oli ryhtynyt neuvonantajaksi.

– Rouva kuningatar, – oli tämä nainen sanonut, – sallikaa minun antaa teille neuvo, joka tulee sydämestä.

Kuningatar oli nyökäyttänyt tuskin huomattavasti päätään, joten nainen ei ollut sitä nähnyt.

– Te ette vastaa? – oli hän sanonut. – Vähät siitä, annan teille neuvon kuitenkin. Te olette nyt joukossamme, kansanne keskuudessa, todellisen perheenne povella. Nyt teidän pitää poistaa luotanne hovimiehet, jotka ovat syynä kuninkaiden perikatoon, ja hiukan rakastaa poloisia pariisilaisia, jotka näinä kahtenakymmenenä vuotena, Ranskaan tulostanne asti, ovat nähneet teidät ehkä vain neljä kertaa.

– Madame, – vastasi kuningatar kuivasti, – te puhutte näin siksi, että te ette tunne sydäntäni. Olen rakastanut teitä Versaillesissa ollessani ja rakastan teitä samoin Pariisissakin.

Se lupaus ei merkinnyt paljoa. Niinpä jatkoikin eräs toinen puhuja:

– Niin, niin, te rakastitte meitä Versaillesissa! Rakkaudestako te siis heinäkuun 14 päivänä tahdoitte piirittää kaupunkia ja pommittaa sitä? Rakkaudestako aioitte lokakuun 6 päivänä karata rajalle, ollen lähtevinänne keskellä yötä Trianoniin?

– Se merkitsee, – vastasi kuningatar, – että asia on teille kerrottu siinä muodossa ja te olette niin uskoneet. Siinäpä onkin sekä kansan että kuninkaan onnettomuus!

Kuitenkin tuli tälle naisparalle tai oikeammin kovaonniselle kuningattarelle mieleen onnellinen aate, niin kovasti kuin ylpeys herättikin hänessä vastarintaa ja sydämentuska raateli häntä.

Eräs syntyjään elsassilainen nainen puhutteli häntä saksankielellä.

– Madame, – vastasi kuningatar hänelle, – minusta on tullut niin ranskalainen, että olen unohtanut äidinkieleni!

Viehättävää oli niin sanoa, mutta onnettomuudeksi se oli pahasti sanottu.

Kauppahallien eukot saattoivat poistua huutaen täyttä kurkkua: "Eläköön kuningatar!" Mutta he huusivat vain väkinäisesti ja muristen hampaittensa välistä.

Illalla kuninkaallisen perheen kokoonnuttua, kuningas ja madame Elisabet tahtoivat varmaankin lohduttaa ja tukea toisiaan ja muistelivat senvuoksi kaikkea hyvää ja lohdullista, mitä olivat tässä kansassa havainneet. Kuningattarella oli tähän lisättävänä vain yksi asia, eräs perintöprinssin kysymys, jota hän toisteli useita kertoja sinä päivänä ja myöhemminkin.

Kaupustelija-eukkojen tullessa hälisten sisään oli pienokainen juossut äitinsä luo ja painautunut häntä vasten huudahtaen:

– Hyvä Jumala, äiti, onko tänään vielä eilispäivä?...

Pieni perintöprinssi oli saapuvilla; hän kuuli, mitä hänen äitinsä kertoi hänestä, ja ylpeänä niinkuin kaikki lapset huomatessaan, että heistä puhutaan, hän astui kuninkaan luo ja katseli isäänsä miettiväisenä.

– Mitä tahdot, Ludvig? – kysyi kuningas.

– Minä tahtoisin, – vastasi perintöprinssi, – kysyä teiltä jotakin hyvin vakavaa, isä.

– Kas vain, – sanoi kuningas vetäen hänet polviensa väliin, – mitä tahdot kysyä? No niin, puhu!

– Minä haluaisin tietää, – jatkoi lapsi, – miksi kansanne, joka rakasti teitä niin suuresti, on äkkiä suuttunut teihin ja mitä olette tehnyt suututtaaksenne sitä niin kovasti?

– Ludvig! – kuiskasi kuningatar moittivasti.

– Antakaa minun vastata hänelle, – sanoi kuningas. Madame Elisabet hymyili lapselle.

Ludvig XVI istutti pojan polvelleen ja koettaen selittää päivän politiikkaa lapsen älyn mukaan sanoi:

– Poikani, olen tahtonut tehdä tämän kansan vielä onnellisemmaksi kuin se on. Olen tarvinnut rahaa suorittaakseni sotien tuottamat kustannukset; pyysin sitä kansaltani, niinkuin edeltäjäni toiset kuninkaat aina ovat tehneet. Ne virkamiehet, jotka ovat parlamentissa, vastustivat sitä ja sanoivat, että kansallani yksin on oikeus myöntää minulle rahoja. Sitten kutsuin Versaillesiin koolle eri kaupungeista ne miehet, jotka olivat syntyperän, varallisuuden ja kykyjen puolesta etevimmät; sellaista kokousta sanotaan valtiosäädyksi. Ne vaativat minulta sellaista mitä en voi tehdä, en itseni enkä teidän vuoksenne, koska teistä tulee seuraajani. Eräät ilkeät ihmiset ovat kiihoittaneet kansaa, ja viime päivien mellakat ovat heidän työtään!... Poikani, siitä emme saa suuttua kansaan!

Viime sanat kuullessaan kuningatar puristi yhteen huulensa; ilmeistä oli, että kasvattaessaan perintöprinssiä hän ei suinkaan olisi kehoittanut unohtamaan loukkauksia.

Seuraavana päivänä Pariisin kaupunki ja kansalliskaarti lähettivät kuningattarelle pyynnön, että hän ja kuningas kunnioittaisivat läsnäolollaan teatterinäytäntöä ja siten osoittaisivat mielihyvin asuvansa Pariisissa.

Kuningatar vastasi mielellään noudattavansa Pariisin kaupungin kutsua, mutta ensin tarvitsevansa aikaa unohtaakseen viime päivien tapahtumat. Kansa oli jo unohtanut ja ihmetteli, että niitä vielä muisteltiin.

Saadessaan kuulla, että hänen vihollisensa, Orleansin herttua, oli ajettu pois Pariisista, hän tunsi hetkeksi riemua, mutta hän ei ollenkaan kiittänyt Lafayettea tästä hyvästä, vaan luuli sen johtuneen prinssin ja kenraalin persoonallisista väleistä.

Niin hän luuli tai ainakin oli luulevinaan, sillä hän ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa Lafayettelle, Lothringenin suvun todellisena prinsessana, salavihaisena ja ylpeänä, hän tahtoi voittaa ja kostaa.

"Kuningattaret eivät voi hukkua", oli Englannin Henriette sanonut myrskyn raivotessa, ja hän oli samaa mieltä.

Eikö Maria-Teresia muuten ollut katsonut kuolemaa lähemmältä silmiin kuin hän, ottaessaan lapsen syliinsä ja näyttäessään sitä uskollisille unkarilaisilleen?

Sankarallisen äidin muisto vaikutti tyttäreen; se oli erehdys, kauhea erehdys niiden puolelta, jotka vertaavat tilanteita, osaamatta niitä arvostella!

Maria-Teresialla oli kansa puolellaan; Marie-Antoinettella se oli vastassaan. Ja lisäksi hän oli ennen kaikkea nainen ja olisi ehkä paremmin arvostellut asemaa, jos hänen sydämensä olisi ollut rauhallisempi; ehkä hän olisi vähemmän vihannut kansaa, jos Charny olisi rakastanut häntä enemmän!

Näin kuluivat Tuilerieissa ne muutamat päivät, jolloin vallankumous oli pysähdyksissä, jolloin kiihtyneet intohimot viilenivät ja ikäänkuin aselevon aikana ystävät ja vihamiehet jälleen tunsivat toisensa, aloittaakseen ensi vihollisuuksien ilmetessä entistä tuimemman taistelun, yhä murhaavamman rynnistyksen.

Tämä kamppailu näyttää sitä luultavammalta, tämä rynnistys sitä läheisemmältä, kun olemme näyttäneet lukijoillemme, mitä liikkuu yhteiskunnan pinnalla ja mitä on tekeillä sen syvyyksissä.

XVII

Kaarle I:n muotokuva

Viime päivien kuluessa, jolloin uusi isäntäväki oli ottanut haltuunsa Tuileriein palatsin ja kotiutunut sinne, ei Gilbert ollut pitänyt sopivana käydä siellä ilman kuninkaan kutsumusta; mutta tavallisen käyntipäivänsä tultua hän arveli velvollisuutensa suovan hänelle sen oikeutuksen, jota ei ollut uskaltanut lainata uskolliselta harrastukseltaan.

Versaillesin palveluskunta oli seurannut kuningasta Pariisiin; Gilbert tunnettiin siis Tuileriein odotushuoneissa yhtä hyvin kuin Versaillesissakin.

Kuningas ei tosin ollut tarvinnut Gilbertiä, mutta ei silti ollut häntä unohtanut. Ludvig XVI oli niin oikeudenmukainen, että helposti erotti ystävät vihamiehistä. Ja hän tunsi sydämessään, kuningattaren ennakkoluuloista huolimatta, että vaikkei Gilbert kenties ollutkaan kuninkaan ystävä, hän sensijaan oli kuninkuuden ystävä, mikä merkitsi yhtä paljon.

Hän muisti siis, että tänään oli Gilbertin käyntipäivä, ja oli käskenyt heti tohtorin tultua saattaa hänet luokseen.

Tästä johtui, että Gilbert oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun päivystävä kamaripalvelija nousi, tuli häntä vastaan ja vei hänet kuninkaan makuuhuoneeseen.

Kuningas käveli edestakaisin huoneessa ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollenkaan huomannut tohtorin tuloa sisälle eikä kuullut ilmoitusta sen edellä.

Gilbert pysähtyi ovelle, seisten liikkumatta ja ääneti, odottaen kuninkaan huomaavan hänen läsnäolonsa ja puhuttelevan häntä.

Helppoa oli nähdä, mikä askarrutti kuninkaan ajatuksia, sillä tuon tuostakin hän pysähtyi Van Dyckin maalaaman Kaarle I:n suuren muotokuvan eteen, joka nyt on Louvren palatsissa ja jonka eräs englantilainen en luvannut kokonaan peittää kultarahoilla, jos suostuttaisiin myymään se hänelle.

Olettehan nähnyt tämän muotokuvan, eikö niin, jollei kankaalla, niin ainakin kaiverruksena?

Kaarle I:n seisoo muutamien solakoiden ja harvojen puiden juurella, jollaisia kasvaa meren rannoilla. Hovipoika pitelee hänen hevostaan, jota peittää yltyleensä vaippa; taustana on meri.

Kuningas näyttää perin synkkämieliseltä. Mitä ajattelee tämä Stuart, jonka edeltäjänä oli kaunis ja onneton Maria ja jota vuorostaan seurasi Jaakko II?

Tai oikeastaan, mitä ajatteli maalari, se mies, jolla oli kyllin neroa antaakseen ajatustensa yltäkylläisyyden heijastua kuninkaankin kasvoilta? Mitä hän ajatteli ennakolta maalatessaan kuninkaan sellaisena, jollaisena hän esiintyi pakonsa viimeisinä päivinä, tavallisena ritarina, valmiina jälleen taistelemaan keropäitä vastaan? Mitä hänellä oli mielessä maalatessaan Kaarle I:n tuolla tavalla hevosensa vieressä, taustanaan myrskyinen Pohjanmeri, valmiina hyökkäykseen, mutta myöskin pakoon?

Eiköhän nähtäisi kankaan toisella puolella, jos käännettäisiin tämä taulu, jolle Van Dyck on antanut niin syvästi surullisen leiman, White Hallin mestauslavan ääriviivoja?

Tämän maalauksen täytyi puhua voimakasta kieltä vaikuttaakseen Ludvig XVI:een, jolla oli aineellisuuteen kiintynyt luonto ja jonka otsan se nyt oli synkistyttänyt, niinkuin pilvi ohimennessään luo synkän varjon vihreille niityille ja kultaisille tähkäpäille.

Kolme kertaa hän pysähtyi kuvan eteen, ja kolme kertaa hän huoaten jatkoi kävelyään, joka aina näytti olevan määrätty päättymään tämän taulun eteen.

Viimein Gilbert ymmärsi, että on tilanteita, jolloin katsoja menettelee vähemmän epähienosti ilmaistessaan läsnäolonsa kuin pysyessään ääneti.

Hän liikahti. Ludvig XVI säpsähti ja kääntyi katsomaan.

– Ah, tehän se olette, tohtori, – sanoi hän. – Tulkaa, tulkaa, olen iloinen nähdessäni teidät. Gilbert lähestyi kumartaen.

– Kuinka kauan olette ollut huoneessa, tohtori?

– Muutamia minuutteja, sire.

– Vai niin! – sanoi kuningas mietteisiinsä vaipuen. Hetken vaitiolon jälkeen hän vei Gilbertin Van Dyckin taideteoksen eteen.

– Tohtori, – kysyi hän, – tunnetteko tämän muotokuvan?

– Kyllä, sire.

– Missä olette sen nähnyt?

– Lapsena, madame du Barryn luona; mutta niin lapsi kuin olinkin siihen aikaan, vaikutti se minuun syvästi.

– Niin, todellakin, madame du Barryn luona, – sanoi Ludvig XVI hiljaa.

Sitten taas oltuaan hetkisen vaiti hän tiedusti:

– Tunnetteko tämän muotokuvan historian, tohtori?

– Tarkoittaako teidän majesteettinne sen esittämän kuninkaan vaiko itse muotokuvan historiaa?

– Tarkoitan muotokuvan historiaa.

– En, sire; tiedän ainoastaan, että se on maalattu Lontoossa vuosien 1645 ja 1646 vaiheilla, siinä kaikki, mitä voin sanoa; mutta en tiedä, kuinka se on joutunut Ranskaan ja kuinka se nyt on teidän majesteettinne huoneessa.

– Kerron teille, kuinka se on joutunut Ranskaan; kuinka se on joutunut huoneeseeni, sitä en tiedä itsekään.

Gilbert katsoi hämmästyneenä Ludvig XVI:tta.

– Kerron siis teille, kuinka se on joutunut Ranskaan; – toisti kuningas. – En kerro teille mitään uutta itse tapahtumasta, mutta paljon yksityisseikoista. Silloin ymmärrätte, miksi pysähdyin tämän kuvan eteen ja mitä ajattelin sitä katsellessani.

Gilbert kumarsi merkiksi, että hän kuunteli tarkkaavaisesti.

– Noin kolmekymmentä vuotta takaperin oli tässä maassa ministeristö, joka oli hyvin tuhoisa Ranskalle ja etenkin minulle, – lisäsi hän huokaisten, muistellessaan isäänsä, jonka hän uskoi joutuneen myrkytyksen uhriksi Itävallan toimesta. – Se oli herra de Choiseulin ministeristö. Se aiottiin korvata Aiguillonin ja Maupeoun ministeristöllä, murtamalla samalla kertaa parlamentin valta. Mutta parlamentin kukistaminen oli toimenpide, joka kovasti peloitti isoisääni kuningas Ludvig XV:ttä. Parlamentin kukistamiseen hän olisi tarvinnut tahdonvoimaa, jonka oli menettänyt. Vanhan miehen jätteistä olisi täytynyt luoda uusi mies, ja siihen oli olemassa vain yksi keino: sulkea häpeällinen haaremi, joka Kaurispuiston nimisenä riisti Ranskalta niin paljon rahaa ja yksinvallalta niin paljon kansansuosiota. Nuorten lukemattomien tyttöjen sijaan, jotka tekivät lopun hänen miehuudestaan, oli Ludvig XV:lle toimitettava yksi ainoa rakastajatar, joka korvaisi kaikki muut, jolla ei olisi tarpeeksi vaikutusvaltaa saattaakseen hänet seuraamaan jotakin poliittista suuntaa, mutta jolla olisi tarpeeksi muistia toistaakseen hänelle joka hetki hyvin opitun läksyn. Vanha marsalkka de Richelieu tiesi, mistä oli etsittävä tällaista naista; hän etsi sieltä, missä sellaisia tavataan, ja löysikin sopivan. Te tunsitte hänet, tohtori, sillä äsken juuri sanoitte nähneenne tämän muotokuvan hänen luonaan?

Gilbert kumarsi.

– Me emme pitäneet hänestä, ei kuningatar, enkä minä, kuningatar ehkä vieläkin vähemmän kuin minä, sillä Itävallattarena, jolle Maria-Teresia oli opettanut, että Europan politiikan keskus oli Itävalta, hän näki herra d'Aiguillonin kohoamisessa ystävänsä herra de Choiseulin kukistumisen. Me emme pitäneet hänestä, kuten sanoin, ja kuitenkin on minun annettava hänelle se tunnustus että hävittäessään sen, mitä ennestään oli, hän toimi minun yksityisten toiveitteni mukaan ja rehellisesti sanoakseni myös yleisen edun hyväksi. Hän oli taitava näyttelijätär, suoritti osansa ihmeteltävän hyvin: hän hämmästytti Ludvig XV:ttä tuttavallisella rohkeudellaan, jollaista kuningas ei siihen saakka ollut tavannut, huvitti häntä tehden hänestä pilaa, teki hänestä miehen uskottelemalla, että hän oli mies...

Kuningas keskeytti äkkiä, ikäänkuin olisi katunut puhuessaan vieraalle näin varomattomasti isoisästään; mutta katsahtaessaan Gilbertin avoimiin ja rehellisiin kasvoihin hän näki, että tälle miehelle, joka niin hyvin ymmärsi kaikki, saattoi myös puhua kaikesta.

Gilbert arvasi, mitä kuninkaan mielessä liikkui, ja kärsivällisenä, mitään kysymättä, katsoen suoraan Ludvig XVI:n tutkiviin silmiin, hän odotti.

– Minun ei ehkä olisi pitänyt sanoa teille, mitä olen sanonut, – jatkoi Ludvig XVI tehden ylevän eleen, mikä ei ollut hänen tapaistaan, – sillä se on oma sisäinen ajatukseni ja kuninkaan tulisi paljastaa sydämensä vain niille, joiden sydämien ajatukset hän itse voi lukea. Teettekö minulle samoin, herra Gilbert, ja jos Ranskan kuningas aina sanoo teille kaikki, mitä ajattelee, sanotteko tekin hänelle kaikki, mitä ajattelette?

– Sire, – vastasi Gilbert, – jos teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, niin vannon tekeväni teille tämän palveluksen; lääkärin on hoidettava ruumista, niinkuin pappi hoitaa sielua; mutta mykkänä ja suljettuna muille pitäisin rikoksena olla sanomatta kuninkaalle totuutta, kun hän suvaitsee kysyä sitä minulta.

– Siis, herra Gilbert, ette koskaan riko vaiteliaisuuden lupausta vastaan.

– Sire, jos sanoisitte minulle, että neljännestunnin kuluttua minun on kuoltava teidän käskystänne, en katsoisi olevani oikeutettu pakenemaan, jollette lisäisi: "Paetkaa!"

– Teette hyvin sanoessanne sen minulle, herra Gilbert. Parhaiden ystävieni, vieläpä kuningattarenkin kanssa puhun usein vain hiljaa; teidän kanssanne voin ajatella ääneen.

Hän jatkoi:

– No niin, tämä nainen, joka tiesi, ettei Ludvig XV:ssa voinut luottaa juuri muuhun kuin tarmottomiin tahdonpurkauksiin, ei väistynyt hänen viereltään, vaan käytti hyväkseen pienimpiäkin näistä veltoista oikuista. Niin, madame du Barry seurasi kuningasta valtioneuvostoon ja nojaili hänen tuolinsa selustaan; kanslerin, arvohenkilöiden, ylhäisten virkamiesten nähden hän makasi Ludvig XV:n jalkojen juuressa keimaillen kuin apina, lörpötellen kuin papukaija, toitottaen hänelle kuninkuutta yöllä ja päivällä. Mutta sekään ei vielä riittänyt, ja tämän merkillisen lumoojattaren vaivannäkö olisi ehkä ollut turha, jollei herra Richelieun päähän olisi pälkähtänyt lisätä näihin haihtuviin sanoihin ruumista, joka tekisi kouraantuntuvaksi hänen toistamansa läksyn. Sen tekosyyn nojalla, että tässä taulussa näkyvä hovipoika oli nimeltään Barry, ostettiin tämä maalaus hänelle ikäänkuin perhekuvana. Nuo surulliset kasvot, jotka aavistavat tammikuun 30 päivän 1649, saivat sen naisen kammiossa kuulla irstaita naurunpurskahduksia, nähdä hekumoivia temppuja, sillä niillä oli oma tarkoituksensa; nauraen hän tarttui Ludvig XV:n päähän ja osoittaen Kaarle I:stä sanoi: "Katsohan, Ranska, kuningasta, jonka kaula katkaistiin, koska hän oli heikko parlamenttiaan kohtaan; pidä siis kurissa omaasi!" Ludvig XV kukisti parlamenttinsa ja kuoli tyynesti valtaistuimellaan. Silloin me ajoimme maanpakoon tuon naisen, jota kohtaan meidän ehkä olisi pitänyt olla suvaitsevaisempia. Taulu jäi Versaillesin ullakkokerrokseen, eikä koskaan juolahtanut mieleeni kysyä, mihin se oli joutunut... Kuinka on mahdollista, että tapaan sen täällä? Kenen käskystä se on tuotu? Miksi se seuraa minua, tai oikeastaan miksi se vainoaa minua?

Ja pudistettuaan surullisesti päätään Ludvig XVI lisäsi:

– Tohtori, eikö tässä ole mielestänne jotakin kohtalokasta?

– Kohtalokasta kyllä, jollei tämä kuva sano teille mitään, sire; mutta kaitselmusta, jos se puhuu teille.

– Kuinka saattaisi tuollainen kuva ollakaan puhumatta minun asemassani olevalle kuninkaalle, tohtori?

– Kun teidän majesteettinne on antanut minulle luvan sanoa totuuden, sallitteko minun kysyä jotakin? Ludvig XVI näytti hetkisen epäröivän.

– Kysykää, tohtori, – sanoi hän sitten.

– Sire, mitä sanoo tämä muotokuva teidän majesteetillenne?

– Se sanoo minulle, että Kaarle I menetti päänsä, koska hän soti omaa kansaansa vastaan, ja että Jaakko II menetti kruununsa, koska hän hylkäsi kansansa.

– Siinä tapauksessa on tämä muotokuva minun kaltaiseni: se sanoo totuuden.

– Entä sitten? – kysyi kuningas kehoittaen häntä katseellaan.

– Koska kuningas on sallinut minun kysyä, tahtoisin tietää mitä hän vastaa tälle kuvalle, joka puhuu niin suoraan.

– Monsieur Gilbert, – sanoi kuningas, – annan teille kunniasanani, etten vielä ole mitään päättänyt, vaan otan oppia asianhaaroista.

– Kansa pelkää kuninkaan nousevan sotaan sitä vastaan.

Ludvig XVI pudisti päätään.

– Ei, monsieur, ei, – sanoi hän, – en voi nousta sotaan kansaani vastaan ilman ulkovaltojen apua, mutta tunnen liian hyvin Euroopan tilan luottaakseni siihen. Preussin kuningas tarjoutuu tulemaan Ranskaan sadantuhannen miehen kanssa, mutta tiedänhän hyvin, kuinka juonitteleva ja kunnianhimoinen on tämä pieni valtakunta, joka pyrkii suureksi kuningaskunnaksi ja koettaa saada kaikkialla aikaan levottomuutta, toivoen levottomuuden aikana voivansa anastaa jonkun uuden Schlesian. Itävalta puolestaan tarjoaa satatuhatta miestä käytettäväkseni; mutta minä en pidä langostani Leopoldista, kaksikasvoisesta Januksesta, tekopyhästä filosofista, jonka äiti, Maria-Teresia, toimitti isäni myrkytetyksi. Veljeni Artoisin kreivi tarjoaa minulle Sardinian ja Espanjan apua; mutta en luota näihin kahteen valtaan, joita veljeni johtaa; hänellä on vierellään herra de Calonne, siis kuningattaren leppymättömin vihollinen, sama, joka on sepittänyt – olen nähnyt käsikirjoituksen – rouva de la Motten meitä vastaan tähtäämän häväistyskirjoituksen inhoittavassa kaulanauhajutussa. Tiedän kaikki, mitä siellä päin tapahtuu. Viimeistä edellisessä neuvottelussa oli puhe minun kukistamisestani ja sijaishallitsijan nimittämisestä, joksi luultavasti tulisi toinen hyvin rakas veljeni, Provencen kreivi; viimeisessä neuvottelussa on herra de Condé, serkkuni, ehdottanut, että hyökättäisiin Ranskaan ja marssittaisiin Lyoniin, käyköön kuninkaan kuinka tahansa!... Mitä taas suureen Katarinaan tulee, on asianlaita toisin, hän antaa vain neuvoja. Ymmärrättehän, että hän istuu pöydässä, ahmien parhaillaan Puolaa, ja ettei hän voi nousta ennenkuin on lopettanut ateriansa. – Hän antaa minulle neuvon, joka on olevinaan ylevä, mutta on vain naurettava, etenkin viime päivien tapahtumien jälkeen. "Kuninkaiden pitää vain pysyä urallaan", sanoo hän, "välittämättä kansan huudoista, niinkuin kuu pysyy radallaan välittämättä koirien haukkumisesta". Näyttää siltä kuin venäläiset koirat tyytyisivät haukkumiseen; lähettäköön hän kysymään Deshuttesiltä ja Varicourtilta, eivätkö meidän koiramme pure.

– Kansa pelkää kuninkaan miettivän pakoa, jättävän Ranskan...

Kuningas epäröi vastata.

– Sire, – jatkoi Gilbert hymyillen, – väärin on ottaa kuninkaan antamaa lupaa kirjaimellisesti. Minä näen menetelleeni epähienosti, ja kyselyni ilmaisee selvästi ja yksinkertaisesti vain pelkoa.

Kuningas pani kätensä Gilbertin olkapäälle.

– Monsieur, – sanoi hän, – olen luvannut sanoa teille totuuden ja pidän sanani. Niin, siitä on ollut puhe, sitä on ehdotettu minulle; useiden uskollisten palvelijoitteni mielestä minun pitäisi paeta. Mutta kauheana lokakuun 6 päivän vastaisena yönä, jolloin kuningatar, itkien sylissäni ja painaen rintaansa vasten molempia lapsiaan, odotti kuolemaa niinkuin minäkin, hän pyysi minua vannomaan, etten koskaan pakenisi yksin, että lähtisimme kaikki yhdessä, pelastuaksemme tai kuollaksemme yhdessä. Minä vannoin, monsieur, ja pidän sanani. Mutta koska luulen, että meidän olisi mahdoton paeta yhdessä joutumatta kymmenen kertaa pidätetyksi, ennenkuin pääsisimme rajalle, emme pakene.

– Sire, – sanoi Gilbert, – ihailen teidän majesteettinne selvää harkintaa. Voi, miksi ei koko Ranska saa kuulla, mitä minä olen kuullut tällä, hetkellä? Kuinka silloin viha teidän majesteettianne vastaan lauhtuisi! Kuinka teitä ympäröivät vaarat vähenisivät!

– Viha! – toisti kuningas; – luuletteko siis kansan vihaavan minua? Vaarat! Jollen ota liian vakavalta kannalta niitä synkkiä ajatuksia, joita tuo muotokuva on minussa herättänyt, niin voin teille sanoa, että uskon suurimpien vaarojen jo menneen ohi.

Gilbert loi kuninkaaseen syvää alakuloisuutta ilmaisevan katseen.

– Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra Gilbert? – kysyi Ludvig XVI.

– Minun mielipiteeni on se, että teidän majesteettinne vasta on taistelun alussa, ja että heinäkuun 14 päivä ja lokakuun 6 päivä ovat vain ensimmäiset näytökset siinä kauheassa draamassa, jonka Ranska joutuu esittämään kansakunnille.

Ludvig XVI kalpeni hiukan.

– Toivon teidän erehtyvän, – sanoi hän.

– Minä en erehdy, sire.

– Kuinka te voitte siitä tietää enemmän kuin minä, jolla on samalla kertaa käytettävänä poliisini ja vastapoliisini.

– Sire, tosin minulla ei ole poliisia eikä vastapoliisia, mutta asemani nojalla olen luonnollinen välittäjä sen välillä, mikä tavoittelee taivasta, ja sen, mikä vielä piileksii maan uumenissa. Sire, sire, se, mitä olemme kokeneet, on vain maanjäristystä; meidän on vielä taisteltava tulivuoren lieskaa, tuhkaa ja laavaa vastaan.

– Sanoitteko taisteltava, monsieur; eikö teidän olisi pitänyt sanoa paettava?

– Sanoin: taisteltava, sire.

– Tunnette mielipiteeni ulkovalloista. En kutsu koskaan vierasta apua Ranskaan, jollei, en sano oma henkeni – mitä välitän hengestäni, jonka kyllä uhraan – jollei vaimoni ja lasteni henki ole todellisessa vaarassa.

– Tahtoisin heittäytyä jalkoihinne, sire, kiittääkseni teitä tuollaisista tunteista. Ei, sire, ulkovaltoja ei tarvita. Miksi turvautua ulkovaltoihin, kun omatkin apukeinonne vielä ovat loppuun käyttämättä? Pelkäätte vallankumouksen syrjäyttävän teidät, eikö niin, sire?

– Myönnän sen.

– No niin, on olemassa kaksi keinoa pelastaa samalla kertaa kuningas ja Ranska.

– Sanokaa ne, monsieur; silloin teette kummallekin suuren palveluksen.

– Ensiksikin, sire, pitää teidän itse asettua vallankumouksen etunenään ja johtaa sitä.

– He veisivät minut mukanaan, herra Gilbert, enkä tahdo mennä, mihin he menevät.

– Toiseksi pitää sille panna tarpeeksi lujat kuolaimet, jotta se pysyy kurissa.

– Mikä on noiden kuolainten nimi?

– Kansan suosio ja nero.

– Ja kuka on seppä, monsieur?

– Mirabeau!

Ludvig XVI katsoi Gilbertiä kasvoihin ikäänkuin olisi kuullut huonosti.

XVIII

Mirabeau

Gilbert näki, että nyt oli tulossa taistelu, mutta hän oli valmistautunut siihen.

– Mirabeau, – toisti hän, – niin juuri, Mirabeau!

Kuningas kääntyi katsomaan Kaarle I:n muotokuvaa.

– Mitä olisit vastannut sinä, Kaarle Stuart, – kysyi hän Van Dyckin runolliselta maalaukselta, – jos sinua olisi kehoitettu, tuntiessasi maan järkkyvän jalkaisi alla, etsimään tukea Cromwellilta?

– Kaarle Stuart olisi kieltäytynyt ja siinä tehnytkin oikein, – sanoi Gilbert, – sillä Cromwellissa ja Mirabeaussa ei ole mitään yhteistä.

– En tiedä, kuinka te arvostelette asioita, tohtori, – sanoi kuningas. – Mutta minun mielestäni ei petoksessa ole asteita: petturi on petturi, enkä osaa erottaa, kuka on sitä vähemmässä, kuka suuremmassa määrässä.

– Sire, – vastasi Gilbert hyvin kunnioittavasti, mutta samalla epäämättömän lujasti, – Cromwell ja Mirabeau eivät ole pettureita!

– No mitä he sitten ovat? – huudahti kuningas.

– Cromwell on kapinoitseva alamainen ja Mirabeau tyytymätön aatelismies.

– Tyytymätön mihin?

– Kaikkeen... isäänsä, joka sulki hänet Ifin linnaan ja Vincennesin vankityrmään; tuomioistuimiin, jotka tuomitsivat hänet kuolemaan; kuninkaaseen, joka ei ole antanut armoa hänen nerolleen, vaan arvostelee häntä vieläkin väärin.

– Valtiomiehen nero, monsieur Gilbert, – sanoi kuningas kiivaasti, – on rehellisyys.

– Se vastaus on kaunis, sire, ja tuottaisi kunniaa Titukselle, Trajanukselle tai Marcus Aureliukselle; ikävä vain, että kokemus todistaa sen vääräksi.

– Kuinka niin?

– Menettelikö Augustus rehellisesti jakaessaan ensin maailman yhdessä Lepiduksen ja Antoniuksen kanssa ja sitten ajaessaan Lepiduksen maanpakoon ja surmatessaan Antoniuksen, saadakseen yksin hallita koko maailmaa? Oliko Kaarle Suuri rehellinen mies, kun hän lähetti veljensä Karlmannin luostariin kuolemaan ja tuhotakseen vihollisensa Wittekindin, melkein yhtä mahtavan miehen kuin hän itsekin, käski katkaista päät kaikilta saksilaisilta, jotka olivat hänen miekkaansa pitempiä? Oliko Ludvig XI rehellinen mies, kun hän kapinoitsi isäänsä vastaan syöstäkseen hänet valtaistuimelta ja tosin epäonnistuen aikomuksessaan herätti sellaista kauhua onnettomassa Kaarle VII:ssä, että tämä peläten tulevansa myrkytetyksi kuoli nälkään? Oliko Richelieu rehellinen mies, puuhaillessaan salaliittoja Louvren komeroissa ja Palais-Cardinalin porraskäytävissä ja tuodessaan näkyviin niiden tulokset Grèven torilla? Oliko Mazarin rehellinen mies, kun hän teki liiton protektorin kanssa eikä ainoastaan kieltänyt Kaarle II:lta puolta miljoonaa ja viittäsataa miestä, vaan lisäksi ajoi hänet pois Ranskasta? Oliko Colbert rehellinen silloin, kun hän petti, syytti ja kukisti suojelijansa Fouquetin ja tämän viruessa elävänä vankityrmässä, josta pääsi pois vasta ruumiina, istuutui röyhkeästi ja ylväästi toisen vielä lämpimään nojatuoliin? Mutta kuitenkaan ei yksikään heistä ole vahingoittanut kuninkaita eikä kuninkuutta!

– Mutta, monsieur Gilbert, tiedättehän, ettei herra de Mirabeau voi olla minun miehiäni, koska hän on Orleansin herttuan puolella.

– Sire, koska Orleansin herttua on maanpaossa, ei herra de Mirabeau enää ole kenenkään palveluksessa.

– Kuinka luulette minun voivan luottaa mieheen, joka myy itsensä rahasta?

– Ostamalla hänet... Tehän voitte maksaa hänelle enemmän kuin kukaan muu!

– Pohjaton mies, joka vaatisi kokonaisen miljoonan!

– Jos Mirabeau myy itsensä miljoonasta, on hän teidän. Luuletteko hänen olevan kahta miljoonaa halvemman kuin Polignacin, herran tai rouvan?

– Herra Gilbert!

– Kuningas ottaa minulta puheenvuoron, – sanoi Gilbert kumartaen; – minä siis vaikenen.

– Ei, päinvastoin, puhukaa!

– Olen puhunut, sire!

– No, harkitaanpa siis asiaa.

– En pyydä parempaa. Osaan Mirabeauni ulkoa, sire.

– Te olette hänen ystävänsä!

– Ikävä kyllä ei minulla ole sitä kunniaa; muuten on herra Mirabeaulla ainoastaan yksi ystävä, joka samalla on kuningattarenkin.

– Niin, kreivi de la Marck, tiedän sen; siitä moitimmekin häntä joka päivä.

– Teidän majesteettinne pitäisi päinvastoin kieltää kreiviä kuoleman uhalla koskaan joutumasta hänen kanssaan epäsopuun.

– Ja mitä merkitystä luulette herra Riquette de Mirabeaun kaltaisella pikku aatelismiehellä olevan julkisissa asioissa?

– Ensiksikin, sire, sallikaa minun huomauttaa, että herra de Mirabeau on oikea aatelismies. Ranskassa on harvoja aatelismiehiä, jotka polveutuvat yhdenneltätoista vuosisadalta, sillä pitääkseen edes muutamia heistä läheisyydessään, ovat kuninkaamme suvainneet vaatia niiltä, joille he antavat kunnian ajaa vaunuissaan, ainoastaan todisteita vuodelta 1399. Ei, sire, se joka polveutuu Firenzen Arrighetteista, ei ole mikään pikku aatelismies; ghibelliinien häviön jälkeen he muuttivat Provenceen. Häntä ei alenna myöskään se, että eräs hänen esi-isiään oli kauppiaana Marseillessa, sillä tiedättehän, sire, että samoin kuin Venetsian on Marseillenkin aatelistolla etuoikeus harjoittaa kauppaa säätyään loukkaamatta.

– Hurjistelija, – keskeytti kuningas, – maineen tavoittelija, rahan orja!

– Ah, ihmisiä pitää arvostella siltä kannalta, millaisiksi luonto on heidät tehnyt. Mirabeaut ovat olleet huimapäitä ja hillittömiä nuoruudessaan, mutta he kypsyvät vanhetessaan. Nuorina he, ikävä kyllä, ovat sellaisia kuin teidän majesteettinne sanoi. Perheenpäiksi tultuaan he ovat käskeviä, ylpeitä, mutta tavoiltaan ankaria. Se kuningas, joka ei antaisi heille oikeata arvoa, olisi kiittämätön, sillä heistä on tullut armeijaan pelottomia sotilaita ja laivastoon uhkarohkeita merimiehiä. Tiedän kyllä, että he kaikkea keskittymistä vihaavan maalaismielensä takia, puolifeodaalisessa ja puolitasavaltalaisessa vastarinnassaan, uhmasivat tornilinnojensa huipuilta ministerien, vieläpä joskus kuninkaidenkin käskyvaltaa; tiedän heidän useammin kuin kerran heittäneen Durance-virtaan veronkantajia, jotka tahtoivat käydä käsiksi heidän maihinsa; tiedän heidän yhtä suuresti halveksineen hovimiehiä ja kauppapalvelijoita, veronvuokraajia ja kirjanoppineita, rakastaen vain kahta: miekan ja auran terää; tiedän erään heistä kirjoittaneen, että "mateleminen on kipsinaamaisille hovimiehille yhtä luonnollista kuin ankoille kaakattaminen". Mutta tässä kaikessa ei ole mitään aatelismiehelle ala-arvoista, sire, vaan päinvastoin kaikkein korkeinta aatelisuutta, vaikkei ehkä parasta moraalia.

– Vai niin, vai niin, – sanoi kuningas melkein närkästyneenä, sillä hän luuli tuntevansa paremmin kuin kukaan muu kuningaskuntansa etevät henkilöt, – kuten sanoitte, te näytte osaavan Mirabeaun ulkoa. Mutta kun minä en heitä tunne, pyydän jatkamaan. Ennenkuin otan palvelukseeni ihmisiä, haluaisin oppia tuntemaan heitä.

– Kyllä, sire, – vastasi Gilbert, jolta ei jäänyt huomaamatta kuninkaan ivallinen äänensävy, – ja sanon teidän majesteetillenne: de Mirabeau oli sekin Bruno de Riquetti, joka silloin, kun herra de la Feuillade Victoire-torilla paljasti Voitonpatsaan, jossa on kuvattuna neljä kahlehdittua kansakuntaa, marssitti kaartinrykmenttiään Neuf-sillan poikki, pysähtyi miehineen Henrik IV:n patsaan eteen ja sanoi ottaen hatun päästään: "Ystäväni, tehkää kunniaa tälle, sillä tämä ansaitsee sen yhtä hyvin kuin joku muukin!" Samoin kuului Mirabeau-sukuun se François de Riquetti, joka seitsentoistavuotiaana palasi Maltasta, tapasi äitinsä Anna de Pontèvesin surupuvussa ja kysyi syytä siihen, koska hänen isänsä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. "Syy on se, että minua on loukattu", vastasi äiti. – "Kuka on loukannut teitä, madame?"

– "Ritari de Griasque." – "Ettekö ole kostanut?" kysyi François, joka hyvin tunsi äitinsä luonnonlaadun. – "Siihen minulla olisi ollut suuri halu! Eräänä päivänä tapasin hänet yksin; suuntasin ladatun pistoolin hänen ohimoaan kohti ja sanoin: 'Jos olisin yksin, ampuisin luodin otsaasi, niinkuin näet minun kyllä voivan tehdä; mutta minulla on poika, joka kostaa puolestani kunniakkaammin!'" – "Teitte oikein, äitini", vastasi nuori mies. Ja siekailematta François pani hatun taas päähänsä, sitoi miekan vyölleen, etsi käsiinsä ritari de Griasquen, tappelupukarin, torailijan, haastoi hänet, sulkeutui hänen kanssaan puutarhaan, heitti avaimet muurin yli ja tappoi hänet. Mirabeau oli myöskin markiisi Jean-Antoine, joka oli kuusi jalkaa pitkä, kaunis kuin Antonius ja voimakas kuin Milo; hänen isoäitinsä tapana oli kuitenkin sanoa: "Te ette ole oikea mies, vaan kääpiö." Sellaisen miesmäisen naisen kasvattamana hänellä oli, niinkuin hänen pojanpoikansa sitten on kertonut, halua ja tarmoa kaikkeen mahdottomaan. Kahdeksantoistavuotiaana muskettisoturina, aina tulessa, rakastaen vaaraa yhtä intohimoisesti kuin muut rakastavat huvia, hän johti legioonaa itsensä kaltaisia hirmuisia, vimmattuja, hillittömiä miehiä, niin että toiset sotilaat nähdessään heidän kulkevan ohi sanoivat: "Näetkö noita punakoristeisia paholaisia? Ne ovat Mirabeaun väkeä, legioona saatanan komentamia piruja." He erehtyivät nimittäessään päällikköä saatanaksi, sillä hän oli hyvin hurskas mies, niin hurskas, että eräänä päivänä, kun tuli oli päässyt valloilleen hänen metsässään, hän ei käskenyt sammuttamaan sitä tavallisilla keinoilla, vaan tuotti paikalle pyhän sakramentin, ja tulipalo sammui. Tosin tämä hurskaus oli todellisen feodaaliparoonin hurskautta, ja joskus kapteeni keksi keinon päästääkseen hurskaan pälkähästä, niinkuin kerrankin, kun muutamat karkurit, jotka hän oli määrännyt ammuttaviksi, etsivät suojaa italialaisen luostarin kirkosta. Hän käski miestensä murtaa ovet auki; he aikoivat juuri ryhtyä toimeen, kun ovet avautuivat itsestään ja kynnykselle ilmestyi apotti juhlapuvussa, pyhää sakramenttia kantaen...

– Entä sitten? – kysyi Ludvig XVI ilmeisesti viehättyneenä eloisasta kertomuksesta.

– No niin, hän jäi hetkeksi miettimään, sillä asema oli tukala. Sitten hän saatuaan äkillisen mielijohteen sanoi lipunkantajalle: "Dauphin, käskekää rykmentinsaarnaajan tulla ottamaan pyhät välikappaleet pois tuon narrin käsistä." Sen tekikin rykmentinsaarnaaja hurskaasti, sire, punakoristeisten paholaisten muskettien avustamana.

– Todellakin, – sanoi Ludvig XVI, – kyllä muistan tuon markiisi Antoinen. Eikö juuri hän sanonut kenraaliluutnantti Chamillardille, joka hänen kerran kunnostauduttuaan lupasi puhua hänestä veljelleen ministeri Chamillardille: "Monsieur, veljenne on hyvin onnellinen, kun hänellä on sellainen veli kuin te, sillä ilman teitä hän olisi kuningaskunnan tyhmin mies."

– Kyllä, sire; ja nimittäessään uusia sotamarskeja kavahti ministeri Chamillard ottamasta huomioon markiisia.

– Ja kuinka päätti elämänsä tämä sankari, joka minusta näyttää olleen Riquetti-suvun Condé? – kysyi kuningas nauraen.

– Sire, ken elää kauniisti, kuolee kauniisti, – vastasi Gilbert vakavasti. Cassanon taistelussa hän oli saanut toimekseen puolustaa erästä siltaa, jota vastaan keisarilliset hyökkäsivät, ja tapansa mukaan komentanut sotilaansa heittäytymään maahan, jääden itse seisomaan ikäänkuin vihollisen maalitauluksi. Nyt alkoivat kuulat viuhua hänen ympärillään kuin rakeet, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan enempää kuin tienviitta. Ensin murskasi kuula hänen oikean käsivartensa, mutta se ei ollut mitään, sire. Hän sitoi nenäliinallaan käsivartensa ja tarttui vasemmalla kädellään kirveeseen, varsinaiseen aseeseensa, halveksien sapelia ja miekkaa, joilla hänen mielestään saattoi antaa kovin vähäpätöisiä iskuja. Tuskin se oli tehty, kun jo toinen kuula sattui hänen kurkkuunsa, viiltäen poikki kurkkusuonen ja kaulahermot. Nyt oli vamma pahempi. Kauheasta haavasta huolimatta pysyi jättiläinen pystyssä; mutta viimein hän veren tukahduttamana kaatui sillalle, niinkuin juurineen maasta kiskaistu puu. Sen nähdessään rykmentti alkoi horjua ja pakeni; päällikkönsä mukana se oli menettänyt sielunsa. Muuan vanha kersantti, joka toivoi, ettei hän vielä ollut kuollut, heitti ohikulkiessaan kattilan hänen päänsä peitteeksi, ja rykmentin jälkeen marssi prinssi Eugenin koko armeija, ratsu- ja jalkaväkeä, hänen ruumiinsa yli. Taistelun päätyttyä ryhdyttiin hautaamaan kaatuneita. Markiisi tunnettiin loistavasta puvustaan. Prinssi Eugen, nähdessään hänen vielä hengittävän tai paremmin korisevan, käski kuljettaa hänet Vendômen herttuan leiriin, ja niin tehtiinkin. Markiisin ruumis vietiin prinssin telttaan, jossa sattumalta oli myöskin kuuluisa kirurgi Dumoulin. Sillä miehellä oli kummallisia päähänpistoja: hän päätti herättää tämän ruumiin eloon; yritys houkutteli häntä sitäkin enemmän, kun sen onnistuminen näytti mahdottomalta. Päätä kiinnittivät kaulaan vain selkäydin ja muutamat lihariekaleet, ja koko ruumis, jonka yli oli kulkenut kolmetuhatta hevosta ja kuusituhatta jalkamiestä, oli yhtenä haavana. Kolmeen päivään hän ei tullut tajuihinsa. Neljäntenä hän avasi toisen silmänsä, kahta päivää myöhemmin liikutti kättään; viimein, liittäen Dumoulinin itsepintaisuuteen oman tarmonsa, ilmestyi markiisi Jean-Antoine kolmen kuukauden kuluttua taas ihmisten ilmoille, murskattu käsivarsi mustan siteen kannattamana, ruumiissaan kaksikymmentäseitsemän haavaa, viittä enemmän kuin Caesarilla, pää hopeisen kaulanauhan tukemana. Ensiksi hän saapui Versaillesiin, jonne hänet saattoi Vendômen herttua; siellä hänet esiteltiin kuninkaalle, joka lausui ihmettelynsä sen johdosta, ettei häntä, urhoollisuudestaan huolimatta, vielä ollut nimitetty sotamarskiksi. "Sire", vastasi markiisi Antoine, "jos sensijaan, että jäin puolustamaan Cassanon siltaa, olisin tullut hoviin palkkaamaan jotakuta ilonaista, olisin saanut ylennyksen ja vähemmän haavoja". Tällaisesta vastauksesta ei Ludvig XIV tietystikään pitänyt; niinpä hän käänsikin markiisille selkänsä. "Jean-Antoine, ystäväni", sanoi herra de Vendôme heidän tullessaan ulos, "tästedes esittelen sinut viholliselle, mutta en koskaan kuninkaalle". Muutamia kuukausia myöhemmin markiisi kaksinekymmenineseitsemine haavoineen, katkenneine käsivarsineen ja hopeisine kaulankannattimineen nai neiti de Castellane-Noranten, josta avioliitosta syntyi seitsemän lasta, seitsemän sotaretken väliaikoina. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, niinkuin todellisen sankarin sopii, hän otti puheeksi Cassanon taistelun, ja silloin hänen oli tapana sanoa: "Siinä taistelussa minut surmattiin."

– Rakas tohtorini, – sanoi Ludvig XVI, jota nähtävästi huvitti tämä Mirabeaun esi-isien luetteleminen, – te kerrotte kyllä, kuinka markiisi Jean-Antoine surmattiin, mutta ette kerro, kuinka hän kuoli.

– Hän kuoli synkän Mirabeaun linnan tornissa, joka sijaitsee kallion kielekkeellä pohjatuulen pieksämän vuorensolan suulla. Riquettien tapaan hän vanhetessaan kävi kovaksi ja ankaraksi vaatien lapsiltaan alistuvaisuutta ja kunnioitusta ja pitäen heitä niin loitolla itsestään, että hänen vanhin poikansa sanoi: "Minulla ei ole koskaan ollut kunniaa koskettaa kädelläni tai huulillani tämän kunnioitettavan miehen ihoa." Tämän vanhimman pojan poika on nykyinen Mirabeau, villi lintu, jonka pesä oli neljän tornin keskellä ja joka ei ole koskaan tahtonut versaillesoitua, niinkuin hän on lausunut, ja siitä epäilemättä johtuu, ettei teidän majesteettinne tunne häntä eikä voi antaa hänelle oikeaa arvoa.

– Päinvastoin, – sanoi kuningas, – tunnen hänet hyvin: hän on kansantaloudellisen suunnan johtajia. Hänellä on ollut osansa nykyiseen vallankumoukseen; hän vaatii yhteiskunnallisia uudistuksia ja saattaa kansan tietoon joukon erehdyksiä ja jonkun totuuden, mikä on sitäkin rikollisempaa, kun hän aavisti tämän tilanteen, sillä hän on lausunut: "Kaikki naiset synnyttävät nyt vain Arteveldejä ja Masanielloja." Hän ei erehtynyt, ja hänen oman äitinsä sikiö on vielä pahempi.

– Sire, jos Mirabeaussa on jotakin, mikä herättää teidän majesteetissanne vastenmielisyyttä tai kauhua, niin sallikaa minun sanoa, että se on persoonallisen ja kuninkaallisen itsevaltiuden työtä.

– Kuninkaallisen itsevaltiuden työtä! – huudahti Ludvig XVI.

– Epäilemättä, sire! Ilman kuningasta ei isä voinut mitään; sillä minkä raskaan rikoksen oli tämä suuren suvun jälkeläinen siis tehnyt, jotta hänen isänsä lähetti hänet neljäntoista vuoden ikäisenä vankilantapaiseen kasvatuslaitokseen, johon hänet kirjoitettiin Buffières-nimisenä, että nöyryytys olisi suurempi? Mitä hän oli tehnyt, jotta hänen isänsä sulki hänet kahdeksantoistavuotiaana kuninkaallisen vangitsemiskirjeen nojalla Rén saarelle? Mitä hän oli tehnyt, jotta isä lähetti hänet kaksikymmenvuotiaana rangaistuspataljoonan riveissä sotaretkelle Korsikaan, ilmaisten toivomuksensa seuraavilla sanoilla: "Huhtikuun 16 päivänä hän astuu laivaan ja lähtee aukealle ulapalle; suokoon Jumala, ettei hän siellä koskaan soutaisi!" Miksi hänen isänsä lähetti hänet, vuoden kestäneen avioliiton jälkeen, maanpakoon Manosqueen? Miksi hänet sitten kuuden kuukauden kuluttua siirrettiin Jouxin linnoitukseen? Miksi hänet karattuaan pidätettiin Amsterdamissa ja suljettiin Vincennesin vankilaan, jossa isällinen ja kuninkaallinen lempeys yhtyneinä antoivat hänelle, vaikka hän on vapaanakin vähällä tukehtua, vain kymmenen neliöjalan suuruisen kopin, ja siellä sai viisi vuotta hänen nuoruutensa kiihtyä, hänen intohimonsa hehkua punaisena, mutta samalla hänen henkevyytensä varttui ja hänen sydämensä vahvistui?... Minäpä sanon teidän majesteetillenne, mitä hän oli tehnyt. Hän oli hurmannut opettajansa Poissonin erinomaisella kyvyllään oppia kaikki ja käsittää kaikki; hän oli tutkinut perinpohjin kansantaloutta; antauduttuaan sotilasuralle hän oli tahtonut jatkaa sitä; kun hänellä oli vain kuusituhatta livreä korkotuloja vuodessa, mutta myös vaimo ja lapsi, oli hän joutunut tekemään velkaa noin kolmekymmentätuhatta frangia. Hän oli karannut Manosquesta löylyttääkseen erästä häpeämätöntä aatelismiestä, joka oli loukannut hänen sisartaan, ja lopuksi, mikä onkin hänen suurin rikoksensa, sire, hän oli erään nuoren ja viehättävän naisen hurmaamana ryöstänyt hänet vanhalta raihnaiselta ja mustasukkaiselta aviopuolisolta.

– Niin, monsieur, ja sitten hylännyt hänet, – sanoi kuningas, – niin että onneton rouva de Monnier, jäätyään yksin rikoksineen, surmasi itsensä.

Gilbert nosti silmänsä taivasta kohti ja huokasi.

– Kas niin, monsieur, mitä siihen vastaatte ja millä puolustatte Mirabeautanne?

– Totuudella, sire, totuudella, jonka on niin vaikea päästä kuninkaiden kuuluville, että te, joka sitä etsitte, kysytte ja kutsutte, ette useinkaan saa sitä tietää. Ei, sire, rouva de Monnier ei kuollut siksi, että Mirabeau olisi hyljännyt hänet, sillä Vincennesistä päästyään Mirabeau meni ensin tapaamaan juuri häntä. Hän tuli kaupustelijaksi puettuna Gienin luostariin, jossa tuo nainen oli saanut turvapaikan, ja tapasi Sophien kylmänä, teennäisenä. Keskustelussa Mirabeau huomasi, että rouva de Monnier ei ainoastaan ollut lakannut häntä rakastamasta, vaan rakasti toista: ritari de Raucourtia. Päästyään vapaaksi miehensä kuoltua Sophie aikoi mennä naimisiin herra de Raucourtin kanssa. Mirabeau vapautui liian aikaisin vankilasta; oli luotettu hänen pysymiseensä vankina, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin tahrata hänen kunniansa. Mirabeau väistyi onnellisen kilpailijansa tieltä. Rouva de Monnierin piti siis mennä naimisiin herra de Raucourtin kanssa, mutta tämä kuolikin äkkiä! Naisparka oli pannut kaikkensa ja koko elämänsä tähän viimeiseen rakkauteen. Kuukauden kuluttua, syyskuun 9 päivänä hän sulkeutui huoneeseensa ja tappoi itsensä häkään. Silloin Mirabeaun vihamiehet huutamaan, että hän kuoli ensimmäisen rakastajansa hylkäämänä, vaikka kuoleman syynä oli rakkaus toiseen... Voi, historia, kuinka sinua kirjoitetaan!

– Siksikö, – kysyi kuningas, – hän otti tuon uutisen niin välinpitämättömästi vastaan?

– Voin vielä kertoa teidän majesteetillenne, kuinka hän otti sen vastaan, sillä tunnen sen henkilön, joka ilmoitti sen hänelle: se on eräs Kansalliskokouksen jäsen. Kysykää häneltä itseltään, hän ei uskalla valehdella, sillä hän on pappi, Gienin kirkkoherra, apotti Vallet; hän istuu Mirabeauta vastapäätä. Apotti astui salin poikki ja kreivin suureksi hämmästykseksi istuutui hänen viereensä. "Mitä hemmettiä te täällä teette?" kysyi Mirabeau. Sanaakaan vastaamatta antoi apotti Vallet hänelle kirjeen, jossa kerrottiin tuo kauhea uutinen yksityiskohtiaan myöten. Mirabeau avasi sen ja tarvitsi pitkän ajan sen lukemiseen, sillä hän ei varmaankaan voinut sitä uskoa. Sitten hän luki sen toistamiseen, ja hänen kasvonsa kalpenivat ja vääntyivät tuskasta; hän pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuivaten samalla silmiään, yskien ja koettaen hillitä itseään. Viimein liikutus voitti hänet. Hän nousi, poistui kiireesti salista eikä näyttäytynyt kolmeen päivään... Oi, sire, suokaa anteeksi, että kajoon yksityiskohtiin, mutta ihmisen tarvitsee olla vain tavallisen nerokas joutuakseen parjauksen alaiseksi pienimmässäkin asiassa ja joka suhteessa sitä suuremmalla syyllä näin tapahtuu, kun nerokas mies on jättiläinen.

– Miksi siis näin on laita, tohtori, ja mitä syytä kellään voi olla parjata herra Mirabeauta minun edessäni?

– Mitäkö syytä? Se syy, että kaikki keskinkertaiset tahtovat säilyttää paikkansa valtaistuimen likellä. Mirabeau ei ole niitä miehiä, jotka voisivat astua temppeliin ajamatta ulos kaupustelijoita. Jos Mirabeau olisi vierellänne, sire, katoaisivat juonittelijat, ja nero viitoittaisi tien rehellisyyteen. Ja mitä se liikuttaa teitä, sire, jos Mirabeau on elänyt epäsovussa vaimonsa kanssa? Välitättekö siitä, että Mirabeau on ryöstänyt rouva de Monnierin? Tarvitseeko teidän huolehtia siitä, jos Mirabeaulla on puoli miljoonaa velkoja? Maksakaa nuo puolen miljoonan velat, sire; lisätkää viiteensataantuhanteen frangiin miljoona, kaksi miljoonaa, kymmenen miljoonaa, jos tarvitaan! Mirabeau on vapaa, älkää antako hänen mennä! Tehkää hänestä neuvonantaja, ministeri! Kuunnelkaa, mitä hänen voimakas äänensä teille sanoo, ja toistakaa hänen sanansa kansallenne, Euroopalle, maailmalle!

– Herra de Mirabeau, joka rupesi verkakauppiaaksi Aixissa päästäkseen kansanedustajaksi, ei voi valehdella valitsijoilleen luopumalla kansanpuolueesta ja liittymällä hovipuolueeseen.

– Sire, sire, toistan teille, te ette tunne Mirabeauta! Mirabeau on ylimys, aatelismies, kuningasmielinen ennen kaikkea. Hän on antanut kansan valita itsensä siksi, että aatelisto halveksi häntä ja hänellä oli ylevä tarve saavuttaa päämääränsä keinolla millä tahansa, niinkuin on nerokkaiden miesten laita. Jollei kansa eikä aatelisto olisi häntä valinnut, olisi hän kuitenkin astunut parlamenttiin Ludvig XIV:n tavoin kannukset saappaissa, vedoten jumalalliseen oikeuteen. Hän ei vaihtaisi kansanpuoluetta hovipuolueeseen, sanotte te. Sire, miksi on olemassa kansanpuolue ja hovipuolue, miksi ei näiden asemesta ole vain yksi puolue? No niin, sen saisi Mirabeau toimeen. Ostakaa Mirabeau, sire! Huomenna hän ehkä, halveksimisenne loukkaamana, nousee teitä vastaan, ja silloin, sire, silloin, – sanon sen teille, ja Kaarle I:n muotokuva sanoo sen teille minun jälkeeni, niinkuin se on sanonut ennen minua, – silloin on kaikki hukassa!

– Mirabeau nousee minua vastaan, sanotte te? Eikö hän jo ole niin tehnyt, monsieur?

– Kyllä, ulkonaisesti ehkä; mutta pohjaltaan on Mirabeau vielä kannattajanne, sire. Kysykää kreivi de la Marckilta, mitä Mirabeau sanoi hänelle, kuuluisan kesäkuun 21 päivän istunnon jälkeen, sillä Mirabeau on ainoa, joka osaa lukea tulevaisuutta peloittavan tarkasti.

– No mitä hän sanoi?

– Hän väänteli käsiään tuskasta, sire, ja huudahti: "Juuri näin viedään kuninkaat mestauslavalle!" Ja kolme päivää myöhemmin hän lisäsi: "Nämä ihmiset eivät näe, mitä kuilua kaivavat yksinvallalle! Kuningas ja kuningatar syöksyvät siihen, ja kansa taputtaa käsiään heidän ruumiittensa yllä!"

Kuningasta puistatti; hän kalpeni, katsahti Kaarle I:n muotokuvaan, näytti hetkisen valmiilta tekemään päätöksen, mutta sanoi äkkiä:

– Keskustelen tästä kuningattaren kanssa, hän ehkä suostuu puhumaan Mirabeaulle; mutta minä itse en puhu sen miehen kanssa. Minusta on tärkeätä, että voin puristaa niiden kättä, joiden kanssa puhun, monsieur Gilbert, enkä tahtoisi valtaistuimeni, vapauteni, henkeni hinnastakaan puristaa herra de Mirabeaun kättä.

Gilbert aikoi vastata; ehkä hän olisi tahtonut yhä jatkaa kehoituksiaan, mutta tällä hetkellä astui lakeija sisään.

– Sire! – sanoi hän, – se henkilö, joka teidän majesteettinne piti ottaa vastaan tänä aamuna, on saapunut ja odottaa eteissalissa.

Ludvig XVI teki kärsimättömän liikkeen ja katsahti tohtori Gilbertiin.

– Sire, – sanoi tämä, – jollei minun sovi nähdä sitä henkilöä, joka odottaa teidän majesteettianne, poistun toista tietä.

– Ei, monsieur, – sanoi Ludvig XVI, – menkää vain tästä ovesta. Pidän teitä ystävänäni enkä salaa teiltä mitään; se henkilö, jota odotan, on yksinkertainen aatelismies, joka on muinoin ollut veljeni palveluksessa ja jota hän on suositellut minulle. Hän on uskollinen palvelija, ja minä koetan tehdä jotakin, jollei hänen, niin ainakin hänen vaimonsa jalastensa hyväksi. Menkää, herra Gilbert, te tiedätte, että olette aina tervetullut, vaikkapa tulisittekin puhumaan herra Riquetti de Mirabeausta.

– Sire, – kysyi Gilbert, – onko minun siis pidettävä itseäni täysin voitettuna?

– Olen sanonut teille, monsieur, että puhun kuningattaren kanssa ja että mietin asiaa; myöhemmin saamme nähdä.

– Myöhemmin, sire! Siihen hetkeen saakka rukoilen Jumalaa, ettei olisi liian myöhäistä.

– Luuletteko vaaran todella olevan niin lähellä?

– Sire, älkää koskaan antako viedä huoneestanne Kaarle Stuartin muotokuvaa: se on hyvä neuvonantaja!

Ja kumartaen hän astui ulos huoneesta samalla hetkellä, jolloin kuninkaan odottama henkilö näyttäytyi ovella astuakseen sisään.

Gilbert ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta. – Tämä aatelismies oli markiisi de Favras, jonka hän kahdeksan tai kymmenen päivää aikaisemmin oli tavannut Cagliostron luona ja jonka onneton ja läheinen kuolema silloin oli hänelle ennustettu.

XIX

Favras

Sillä välin kun Gilbert poistui oudon kauhun valtaamana, jota hänessä herätti, ei tapahtumien todellinen, vaan näkymätön ja salaperäinen puoli, oli markiisi de Favras, niinkuin jo edellisessä luvussa mainitsimme, opastettu kuninkaan huoneeseen.

Samoin kuin tohtori Gilbert, pysähtyi hänkin ovelle; mutta kuningas, joka näki hänen tulevan, antoi hänelle merkin astua lähemmäksi.

Favras lähestyi ja kumarsi, jääden kunnioittavasti odottamaan, että kuningas puhuttelisi häntä.

Ludvig XVI loi häneen tutkivan katseen, joka näyttää kuuluvan kuninkaiden kasvatukseen ja joka on enemmän tai vähemmän pintapuolinen, enemmän tai vähemmän syvällinen asianomaisen henkilön nerokkaisuuden mukaan.

Thomas Mahi, markiisi de Favras, oli ylvään näköinen aatelismies, neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, ryhdiltään hieno ja samalla ponteva, kasvoiltaan avomielinen.

Tutkimuksen tulos oli hänelle edullinen, ja hymy väikkyi kuninkaan huulilla hänen kysyessään:

– Te olette siis markiisi de Favras, monsieur?

– Kyllä, sire, – vastasi markiisi.

– Olette halunnut tulla esitellyksi minulle.

– Ilmaisin hänen korkeudelleen Provencen kreiville hartaan toivomukseni saada vakuuttaa alamaista kunnioitustani kuninkaalle.

– Veljeni luottaa teihin suuresti?

– Niin uskon, sire, ja korkein kunnianhimoni on saavuttaa myös teidän majesteettinne luottamus.

– Veljeni on tuntenut teidät jo kauan, monsieur de Favras...

– Mutta teidän majesteettinne ei tunne minua... ymmärrän; mutta jos suvaitsette kuulustella minua kymmenen minuutin ajan, opitte tuntemaan minut yhtä hyvin kuin korkea veljennekin.

– Puhukaa, markiisi, – sanoi Ludvig XVI vilkaisten Kaarle Stuartin muotokuvaan, jota ei oikein voinut saada ajatuksistaan eikä edes näköpiiristään, – puhukaa, minä kuuntelen teitä.

– Teidän majesteettinne haluaa tietää...

– Kuka te olette ja mitä olette tehnyt.

– Kuka minä olen, sire? Nimeni on jo sanonut sen teille: olen Thomas Mahi, markiisi de Favras, syntynyt Bloisissa 1745, liittynyt nuskettisotureihin viisitoistavuotiaana ja ottanut osaa 1761 vuoden sotaan. Sitten pääsin kapteeniksi ja Belzuncen rykmentin ajutantiksi ja myöhemmin Provencen kreivin sveitsiläiskaartin luutnantiksi.

– Ja siten tulitte tuntemaan veljeni? – kysyi kuningas.

– Sire, minut oli esitetty Hänelle jo vuotta aikaisemmin, joten hän jo tunsi minut.

– Ja te luovuitte hänen palveluksestaan...?

– Vuonna 1775, sire, lähteäkseni Wieniin, jossa sain toimeen, että vaimoni tunnustettiin Anhalt-Schauenburgin ruhtinaan ainoaksi ja lailliseksi tyttäreksi.

– Vaimoanne ei ole esitelty hovissa, monsieur?

– Ei, sire, mutta hänellä on kunnia olla parhaillaan kuningattaren luona vanhimman poikani kanssa.

Kuningas teki kärsimättömän liikkeen, joka näytti merkitsevän: "Ah! kuningatar on taaskin pelissä!"

Sitten, lyhyen vaitiolon jälkeen, jolloin hän käveli edestakaisin huoneessa ja vilkaisi uudelleen Kaarle I:n muotokuvaan, hän kysyi:

– Entä sitten?

– Sitten, sire, kolme vuotta takaperin, kun kapinoitiin käskynhaltijaa vastaan, johdin erästä legionaa ja vaikutin osaltani laillisen järjestyksen palauttamiseksi. Mutta ajatellen Ranskaa ja huomattuani häijyjen henkien alkavan täällä tehdä työtään, palasin Pariisiin asettaakseni miekkani ja elämäni kuninkaan palvelukseen.

– Ja te olette varmaankin nähnyt surullisia asioita, vai mitä, monsieur?

– Sire, olen nähnyt lokakuun 5 ja 6 päivän.

Kuningas näytti haluavan kääntää keskustelun toisaalle.

– Ja te sanotte siis, herra markiisi, veljeni Provencen kreivin luottavan teihin niin suuresti, että hän on antanut toimeksenne melkoisen lainan hankkimisen?

Jos huoneessa olisi ollut kolmas henkilö, olisi hän, kuninkaan tehdessä tämän odottamattoman kysymyksen, nähnyt vuodekomeron verhon äkkiä värähtävän, ikäänkuin joku olisi piiloutunut sen taakse, ja herra de Favrasin hätkähtävän niinkuin kuka tahansa, joka on valmistunut johonkin kysymykseen ja jolta arvaamatta kysytäänkin muuta.

– Kyllä, sire, – vastasi hän; – sitä voi pitää luottamuksen merkkinä, että aatelismiehelle uskotaan raha-asioita. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on todellakin suvainnut minulle osoittaa niin suurta luottamusta.

Kuningas odotti jatkoa, katsellen Favrasia, ikäänkuin keskustelun saama suunta olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan paljon enemmän kuin sen alku.

Markiisi jatkoi siis, vaikka pettyneenä:

– Kansalliskokouksen riistettyä useilla toimenpiteillään hänen korkeudeltaan tulot ja arvellen hetken tulleen, jolloin oman turvallisuudenkin kannalta olisi hyvä, että prinsseillä olisi suuri summa käytettävänään, on hänen korkeutensa antanut haltuuni sopimuksia.

– Joiden nojalla te olette saanut lainaksi, monsieur?

– Kyllä, sire.

– Melkoisen summan, kuten sanoitte?

– Kaksi miljoonaa.

– Ja keneltä?

Favras epäröi lainkaan vastata kuninkaan kysymykseen, sillä keskustelu näytti pahasti poikkeavan yleisistä asioista yksityisten harrastusten, penkomiseen, alentuvan politiikasta poliisin alalle.

– Kysyn teiltä, keneltä olette lainannut, – toisti kuningas.

– Sire, kännyin ensin pankkiirien Schaumelin ja Sartoriuksen puoleen, mutta sen yrityksen rauettua turvauduin erääseen ulkomaalaiseen pankkiiriin, joka saatuaan tietää hänen korkeutensa aikeesta lähetti tarjoamaan minulle palvelustaan rakkaudesta prinssejämme ja kunnioituksesta kuningastamme kohtaan.

– Ahaa! Ja mikä sen pankkiirin nimi on?

– Sire! – sanoi Favras epäröiden.

– Ymmärrättehän, monsieur, että on hyvä tuntea tuollainen mies ja että haluan tietää hänen nimensä, jollei muun vuoksi, niin ainakin saadakseni kiittää häntä hänen ystävällisyydestään tilaisuuden sattuessa.

– Sire, – sanoi Favras, – hänen nimensä on parooni Zannone.

– Siis italialainen?

– Genualainen, sire.

– Ja hän asuu...?

– Hän asuu Sèvresissä, sire, vastapäätä sitä paikkaa, – jatkoi Favras, joka toivoi tällä kannuksen iskulla antavansa kankealle hevoselle parempaa vauhtia, – jossa teidän majesteettinne vaunut pysähtyivät lokakuun 6 päivänä Versaillesista tullessanne, kun Maratin, Verrièren ja d'Aiguillonin herttuan johtamat murhamiehet pakottivat pienessä kapakassa Sèvresin sillan päässä kuningattaren kähertäjän siistimään Varicourtin ja Deshuttesin katkaistut päät.

Kuningas kalpeni, ja jos hän olisi tällä hetkellä kääntänyt silmänsä vuodekomeroon päin, olisi hän nähnyt verhon häilähtävän vieläkin hermostuneemmin kuin edellisellä kerralla.

Ilmeistä oli, että tämä keskustelu rasitti häntä ja ettei hän olisi mistään hinnasta tahtonut sitä jatkaa. Hän päättikin lopettaa sen mahdollisimman pian.

– Hyvä on, monsieur, – sanoi hän, – näen teidän olevan kuninkuuden uskollisen palvelijan ja lupaan sen muistaa tilaisuuden sattuessa.

Ja hän teki päällään liikkeen, joka hallitsijoilla merkitsee: "Olen jo tarpeeksi kauan suvainnut kuunnella teitä ja vastata teille; saatte luvan lähteä."

Favras ymmärsi täydellisesti.

– Suokaa anteeksi, sire, – sanoi hän, – mutta luulin teidän majesteetillanne olleen muutakin kysyttävää.

– Ei, – vastasi kuningas päätään pudistaen, ikäänkuin todellakin olisi koettanut muistella, mitä muuta hänen olisi pitänyt kysyä, – ei, markiisi, en halunnut tietää enempää.

– Te erehdytte, monsieur, – lausui muuan ääni, joka sai kuninkaan ja markiisin kääntymään vuodekomeroon päin. – Te halusitte tietää, kuinka markiisi de Favrasin esi-isä oli menetellyt pelastaessaan kuningas Stanislauksen Danzigista ja saattaessaan hänet onnellisesti Preussin rajalle saakka.

Molemmat huudahtivat hämmästyksestä: kolmas henkilö, joka äkkiä sekaantui keskusteluun, oli kuningatar. Hän oli kalpea, ja yhteenpuristetut huulet värisivät. Tyytymättä de Favrasin antamiin muutamiin tietoihin ja peläten, että kuningas yksinään ei uskaltaisi puhua suutaan puhtaaksi, hän oli tullut salaisia portaita ja käytäviä myöten jatkamaan keskustelua juuri silloin, kun kuningas heikkoudessaan olisi jättänyt sen kesken.

Tämä kuningattaren väliintulo ja se tapa, kuinka hän sekaantui puheluun liittäessään sen kuningas Stanislauksen pakoon, antoi muuten kuninkaalle hyvän tekosyyn kuunnella kaikkea, vieläpä markiisin ehdotuksiakin, millä keinoin hän itse, Ludvig XVI, pääsisi karkaamaan Pariisista, koska tämä suunnitelma esiintyi historiallisen vertauksen hunnuttamana.

Favras puolestaan huomasi heti, että nyt tarjoutui tilaisuus esittää, mitä hänellä oli mielessä, ja vaikkei kukaan hänen esi-isistään eikä sukulaisistaan ollut avustanut Puolan kuninkaan karkaamista, kiiruhti hän kumartaen vastaamaan:

– Teidän majesteettinne tarkoittanee epäilemättä serkkuani, kenraali Steinflichtiä, joka saa kiittää tätä kuninkaalleen tekemäänsä suunnatonta palvelusta kuuluisuudestaan; muuten se vaikutti niin onnellisesti Stanislauksen kohtaloon, että se ensiksikin pelasti hänet vihollisten käsistä ja toiseksi, sallimuksen ohjaamien asianhaarain avulla, teki hänestä teidän majesteettinne isoäidin isän.

– Juuri niin, juuri niin, monsieur! – huudahti kuningatar vilkkaasti, sillä välin kun Ludvig XVI katsahti huoahtaen Kaarle I:n muotokuvaan.

– Teidän majesteettinne tietää... suokaa anteeksi, sire, teidän majesteettinne tietävät, että kuningas Stanislaus, vapaana Danzigissa, mutta joka puolelta moskovalaisen armeijan ympäröimänä, oli melkein hukassa, jollei uskaltaisi nopeasti paeta.

– Oi, kokonaan hukassa, – keskeytti kuningatar, – te voitte sanoa: kokonaan hukassa, monsieur de Favras!

– Madame, – lausui Ludvig XVI melkein ankarasti, – kaitselmus, joka vartioitsee kuninkaita, ei salli heidän koskaan olla kokonaan hukassa.

– Ah, sire, – sanoi kuningatar, – luulen olevani yhtä hurskas ja luottavani kaitselmukseen kuin tekin, mutta kuitenkin olen sitä mieltä, että sitä on hiukan autettava.

– Se oli myöskin Puolan kuninkaan mielipide, sire, – lisäsi Favras, – sillä hän selitti nimenomaan ystävilleen, että pitäen asemaa horjuvana ja luullen henkensä olevan vaarassa hän toivoi heidän esittävän eri ehdotuksia karkaamista varten. Vaikeuksista huolimatta hänelle tehtiinkin kolme ehdotusta. Sanon: vaikeuksista huolimatta, sire, koska teidän majesteettinne käsittänee, että kuningas Stanislauksen oli paljon vaikeampi paeta Danzigista kuin esimerkiksi teidän Pariisista, jos teidän majesteettinne mieleen juolahtaisi sellainen aikomus... Jos teidän majesteettinne haluaisi lähteä huomiota herättämättä ja ilman häväistystä, voisitte kyytivaunuilla päästä vuorokaudessa rajalle. Jos taas tahtoisitte lähteä Pariisista kuninkaana, tarvitsisi teidän vain antaa käsky luotettavalle aatelismiehelle koota kolmekymmentä tuhatta miestä ja tulla noutamaan teidät Tuiliereista... kummassakin tapauksessa olisi onnistuminen taattu, yritys varma...

– Sire, – sanoi kuningatar, – teidän majesteettinne tietää, että se, mitä herra de Favras sanoo, on sula totuus.

– Niin, – myönsi kuningas, – mutta minun asemani, madame, ei ole läheskään niin epätoivoinen kuin kuningas Stanislauksen, jota ympäröivät moskovalaiset joka puolelta, kuten markiisi sanoi. Veikselinsuun linna, hänen viimeinen varustuksensa, oli antautunut viholliselle, mutta minä...

– Mutta te, – keskeytti kuningatar kärsimättömästi, – olette pariisilaisten keskellä, jotka valloittivat Bastiljin heinäkuun 14 päivänä, jotka tahtoivat surmata teidät lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä ja jotka 6 päivänä kuljettivat teidät väkipakolla Pariisiin solvaisten teitä ja perhettänne koko matkan ajan... Ah, tilanne on todella loistava ja vie voiton kuningas Stanislauksen asemasta!

– Kuitenkin, madame...

– Kuningas Stanislausta uhkasi ainoastaan vankila, ehkä kuolema, kun taas meitä...

Kuninkaan katse keskeytti hänet.

– Muuten, – jatkoi kuningatar, – te olette isäntä, sire; teidän tehtävänne en siis päättää.

Ja maltittomana kuningatar istuutui Kaarle I:n muotokuvaa vastapäätä.

– Herra de Favras, – sanoi hän, – olen juuri puhellut vaimonne ja vanhimman poikanne kanssa. He olivat molemmatkin täynnä rohkeutta ja päättäväisyyttä, niinkuin kelpo aatelismiehen vaimon ja pojan tuleekin. Tapahtukoon mitä tahansa – olettaen, että jotakin tapahtuu – he voivat luottaa Ranskan kuningattareen. Ranskan kuningatar ei hylkää heitä: hän on Maria-Teresian tytär ja osaa antaa arvoa rohkeudelle ja palkita sen.

Ikäänkuin kuningattaren omituisen päähänpiston innostuttamana tarttui kuningas jälleen puheeseen:

– Sanoitte, monsieur, että kuningas Stanislaukselle tehtiin kolme pakoehdotusta?

– Kyllä, sire.

– Millaisia ne olivat?

– Ensimmäinen, sire, oli pukeutua talonpojaksi. Pommerilainen kreivitär Chapska, joka puhui saksaa kuin äidinkieltään, tarjoutui – turvautuen mieheen, johon hän luotti ja joka hyvin tunsi maan – pukeutumaan maalaisnaiseksi, ja kuninkaan piti esiintyä hänen miehenään. Tätä keinoa tarkoitin äsken saneessani Ranskan kuninkaalle, että hän saattaisi helposti paeta tuntemattomana ja yön aikaan...

– Toinen keino? – sanoi Ludvig XVI kärsimättömästi, ikäänkuin hänestä olisi ollut epämieluista, että hänen asemaansa verrattiin Stanislauksen pulaan.

– Toinen, sire, oli ottaa tuhat miestä ja koettaa heidän kanssaan murtautua moskovalaisten puhki. Tämän keinon esitin myöskin äsken Ranskan kuninkaalle, huomauttaessani hänelle, että hänellä oli käytettävänään, ei ainoastaan tuhat miestä, vaan kolmekymmentätuhatta.

– Olette nähnyt, mitä hyötyä minulla heinäkuun 14 päivänä oli noista kolmestakymmenestätuhannesta miehestä, – vastasi kuningas. – Siirtykäämme kolmanteen keinoon.

– Kolmas keino, jonka Stanislaus hyväksyi, oli pukeutua talonpojaksi ja lähteä Danzigista, ei naisen kanssa, joka olisi ollut haitaksi matkalla, ei tuhannen miehen kanssa, jotka olisivat voineet kaatua ensimmäisestä viimeiseen asti onnistumatta yrityksessään, vaan ainoastaan kahden tai kolmen varman miehen seurassa, jotka pääsevät pujahtamaan mistä tahansa. Tämän kolmannen keinon oli ehdottanut herra Monti, Ranskan lähettiläs, ja sukulaiseni kenraali Steinflicht oli kannattanut häntä.

– Se siis hyväksyttiin?

– Niin, sire, ja jos joku kuningas, luullen olevansa samassa asemassa kuin Puolan kuningas, valitsisi tämän keinon ja suvaitsisi osoittaa minulle samaa luottamusta kuin korkea esi-isänne kenraali Steinflichtille, luulisin voivani vastata hänestä päälläni, etenkin jos tiet olisivat yhtä vapaat kuin Ranskan tiet ja jos tämä kuningas olisi yhtä hyvä ratsastaja kuin teidän majesteettinne.

– Aivan varmaan! – sanoi kuningatar. – Mutta lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kuningas vannoi minulle, monsieur, ettei hän koskaan lähde ilman minua, ja ettei hän edes koskaan tee pakosuunnitelmaa, jollen minä ole mukana. Kuningas on antanut sanansa, monsieur, ja kuningas pitää sen myös.

– Madame, – sanoi Favras, – se tekee matkan vaikeammaksi, mutta ei mahdottomaksi, ja jos minulla olisi kunnia johtaa tuollaista retkeä, lupautuisin saattaa kuningattaren, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen turvallisesti Montmédyyn tai Brysseliin, niinkuin kenraali Steinflicht saattoi kuningas Stanislauksen onnellisesti Marienwerderiin.

– Kuulettehan, sire! – huudahti kuningatar. – Uskon, että sellaisen miehen kuin herra de Favrasin huostassa ei tarvitse mitään pelätä.

– Niin, madame, – vastasi kuningas, – se on minunkin mielipiteeni. Mutta hetki ei ole vielä tullut.

– Hyvä on, monsieur, – sanoi kuningatar, – odottakaa, niinkuin teki se mies, jonka kuva katselee meitä ja jonka näkemisen, kuten olin ainakin luullut, piti antaa teille parempi neuvo... Odottakaa siksi, kunnes teidän on pakko ryhtyä taisteluun, kunnes joudutte tappiolle ja olette vankina, mestauslava kohoaa ikkunanne alla; silloin teidän, joka tänään sanotte: "Vielä on liian aikaista!" tulee pakko sanoa: "Nyt on jo liian myöhäistä!"

– Joka tapauksessa, sire, millä hetkellä tahansa saan sanan tapaa kuningas minut valmiina, – sanoi Favras kumartaen, sillä hän pelkäsi läsnäolonsa, joka oli aiheuttanut tämän ristiriidan kuningattaren ja Ludvig XVI:n välillä, väsyttävän jälkimäistä. – Minulla ei ole muuta tarjottavaa hallitsijalleni kuin henkeni, enkä sano, että tarjoan sen hänelle, vaan sanon, että hänellä on aina ollut ja vastedeskin on oikeus määrätä siitä, sillä se kuuluu hänelle.

– Hyvä on, monsieur, – vastasi kuningas, – ja jos niin käy, uudistan kuningattaren antaman lupauksen, mitä tulee markiisittareen ja lapsiinne.

Tämä oli todellinen merkki lähtöön. Markiisin oli siis pakko poistua, ja vaikka hänellä ehkä olisi ollut halua koettaa edelleen taivuttaa kuningasta, saamatta siihen muuta rohkaisua kuin kuningattaren katseen, peräytyi hän takaperin ulos huoneesta.

Kuningatar seurasi häntä katseellaan, kunnes verho sulkeutui hänen jälkeensä.

– Voi, monsieur, – sanoi hän osoittaen kädellään Van Dyckin maalausta, – kun käskin ripustaa tämän taulun seinällenne, luulin sen vaikuttavan teihin enemmän.

Ja ylpeänä, ikäänkuin välittämättä jatkaa keskustelua, hän lähti vuodekomeron ovea kohti, mutta äkkiä pysähtyen huomautti:

– Sire, myöntäkää, ettei herra de Favras suinkaan ollut ensimmäinen, jonka otitte vastaan tänä aamuna.

– Ei, madame, olette oikeassa. Ennen markiisi de Favrasia otin vastaan tohtori Gilbertin.

Kuningatar hätkähti.

– Ah! – sanoi hän, – sitä epäilinkin. Ja tohtori Gilbert, mikäli arvelen...

– On samaa mieltä kuin minäkin, madame, että meidän ei sovi lähteä Ranskasta.

– Mutta koska hän ei ole sitä mieltä, että meidän on lähdettävä, antaa hän varmaankin neuvon, joka tekee olomme täällä mahdolliseksi?

– Kyllä, madame, sellaisen neuvon hän antaa. Ikävä vain, että se mielestäni on, ellei juuri huono, niin ainakin mahdoton toteuttaa. –

– Mikä siis on hänen neuvonsa?

– Hän tahtoo, että vuodeksi ostaisimme Mirabeaun.

– Ja millä hinnalla? – kysyi kuningatar.

– Kuudella miljoonalla... ja yhdellä hymyllä teidän huuliltanne.

Kuningattaren kasvoille tuli syvästi miettivä ilme.

– Se voisikin olla jonkinlainen keino...

– Niin, mutta sellainen, josta te puolestanne kieltäydytte, vai mitä, madame?

– En vastaa sitä enkä tätä, sire, – sanoi kuningatar kasvoillaan synkkä ilme kuin voitostaan varmalla pahuuden enkelillä. – Sitä pitää ensin ajatella...

Ja poistuessaan hän lisäsi hiljaa:

– Ja minä ajattelen!

XX

Kuningas hoitaa perheasioita

Jäätyään yksin kuningas seisoi hetken liikkumatta paikallaan. Sitten hän, ikäänkuin peläten kuningattaren poistumisen olleen vain näennäistä, astui ovelle, josta kuningatar oli mennyt, avasi sen ja tähysteli odotushuoneisiin ja käytäviin.

Nähdessään vain palvelusväkeä hän lausui puoliääneen:

– François!

Kamaripalvelija, joka oli noussut seisaalle nähdessään kuninkaalliseen huoneistoon vievän oven aukenevan ja nyt odotti määräyksiä, lähestyi heti ja kuninkaan taas astuttua huoneeseensa tuli myös sisälle.

– François, – sanoi Ludvig XVI, – tunnetteko herra de Charnyn huoneiston?

– Sire, – vastasi kamaripalvelija, muuten sama, joka jouduttuaan kuninkaan palvelukseen elokuun 10 päivän jälkeen on jättänyt muistelmia hänen hallituksensa loppukaudesta, – sire, herra de Charnylla ei ole huoneistoa, vaan ainoastaan ullakkokamari Flora-paviljongissa.

– Ja miksi hänen arvoiselleen upseerille on annettu vain ullakkokamari?

– Hänelle olisi tahdottu antaa parempi asunto, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, sanoen ullakkokamarin riittävän itselleen.

– Hyvä, – sanoi kuningas. – Te siis tiedätte, missä se ullakkokamari on?

– Kyllä, sire.

– Menkää noutamaan herra de Charny luokseni. Haluan puhua hänen kanssaan.

Kamaripalvelija poistui huoneesta sulkien oven jälkeensä ja nousi herra de Charnyn ullakkokamariin. Siellä hän tapasi kreivin seisomassa nojaten ikkunanpieleen ja katsellen sitä kattomerta, joka tiili- ja liuskakivilaineina häipyy taivaanrannalle.

Kaksi kertaa kamaripalvelija koputti ovelle ajatuksiinsa vaipuneen herra de Charnyn kuulematta, mutta nähdessään avaimen olevan suulla hän päätti sen enempää viivyttelemättä astua sisään, tietäen olevansa kuninkaan asialla.

Silloin kreivi kääntyi katsomaan.

– Kah, tekö se olettekin, herra Hue? – virkkoi hän. – Tulette tapaamaan minua kuningattaren käskystä?

– Ei, herra kreivi, – vastasi kamaripalvelija, – vaan kuninkaan.

– Kuninkaan! – toisti Charny hieman ihmetellen.

– Niin, herra kreivi, juuri kuninkaan käskystä.

– Hyvä on, herra Hue. Sanokaa hänen majesteetilleen, että noudatan hänen määräystään.

Kamaripalvelija vetäytyi takaisin jäykästi hovitavan mukaan, kreivin saattaessa häntä ovelle; niin vanha, todellinen aateli aina menetteli jokaista kohtaan, joka tuli kuninkaan puolesta, olipa hänellä sitten kaulassaan kultaketjut tai päällään liveri.

Yksin jäätyään herra de Charny piteli hetken aikaa molemmin käsin päätänsä, ikäänkuin selvittääkseen sekavia ja kiihtyneitä ajatuksiaan, sitoi sitten miekan vyölleen, otti hatun kainaloonsa ja laskeutui portaita alas.

Hän tapasi Ludvig XVI:n makuuhuoneessaan, selkä Van Dyckin tauluun käännettynä, juuri aikeissa ryhtyä aamiaista syömään.

Kuningas kohotti päätänsä huomatessaan Charnyn.

– Ahaa, tepä sieltä tulettekin, kreivi, – sanoi hän. Tahdotteko syödä aamiaista kanssani?

– Sire, minun on pakko kieltäytyä tästä kunniasta, sillä olen jo syönyt, – vastasi kreivi kumartaen.

– Siinä tapauksessa, – jatkoi kuningas, – koska olen kutsunut teidät luokseni puhuakseni asioista, vieläpä vakavista, odottakaa hetkinen. Minun ei tee mieli käsitellä asioita syödessäni.

– Olen kuninkaan käskettävänä, – vastasi Charny.

– No niin, puhukaamme tällä välin jostakin muusta, esimerkiksi teistä.

– Minusta, sire! Ja millä olen ansainnut sen, että kuningas ajattelee minua?

– Kun kysyin äsken, missä huoneistossa te asutte, tiedättekö, rakas kreivi, mitä François minulle vastasi?

– En, sire.

– Hän vastasi, että te olitte kieltäytynyt ottamasta vastaan huoneistoa, jota teille tarjottiin, ja valinnut ullakkokamarin.

– Se on totta, sire.

– Ja miksi niin teitte, kreivi?

– Miksikö, sire? Siksi, että yksinäni, ilman muuta merkitystä kuin mitä heidän majesteettiensa suosio suvaitsee minulle antaa, en pitänyt sopivana riistää palatsin päälliköltä kokonaista huoneistoa, kun yksinkertainen ullakkokamari on kaikki, mitä tarvitsen.

– Anteeksi, rakas kreivi, te vastaatte omalta näkökannaltanne ja ikäänkuin yhä olisitte pelkkä upseeri ja poikamies, mutta teillä on – ettekä vaaran hetkellä sitä unohda, Luojan kiitos! – tärkeä asema luonamme. Sitäpaitsi olette naimisissa; kuinka te voitte sijoittaa kreivittärenne ullakkokamariin?

– Sire, – vastasi Charny äänessään surumielinen sävy, joka ei suinkaan jäänyt kuninkaalta huomaamatta, niin vähän kuin hän pystyikin tajuamaan tätä tunnelmaa, – en luule rouva de Charnyn suovan minulle sitä kunniaa, että hän asuisi kanssani yhdessä, olkoonpa huoneistoni suuri tai pieni.

– Mutta, herra kreivi, vaikkei rouva de Charny olekaan kuningattaren palveluksessa, ovat he keskenään ystävällisissä suhteissa. Niinkuin tiedätte, ei kuningatar tule toimeen ilman rouva de Charnyta; tosin olen viime aikoina luullut huomanneeni heidän väliensä hiukan kylmenneen. Kun rouva de Charny taas ilmestyy tänne, missä hän silloin majailee?

– Sire, luulen, ettei rouva de Charny ilman teidän majesteettinne erikoista määräystä koskaan palaa palatsiin.

– Mitä joutavia!

Charny kumarsi.

– Mahdotonta! – sanoi kuningas.

– Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi, – sanoi Charny, – mutta luulen olevani siitä asiasta varma.

– No niin, se hämmästyttää minua vähemmän kuin ehkä luulette, rakas kreivi. Kuten jo huomautin, muistaakseni, olen havainnut jotakin kylmenemistä kuningattaren ja hänen ystävättärensä välillä...

– Teidän majesteettinne suvaitsi todellakin niin lausua.

– Naisten vihoittelua! Koetamme selvittää koko jutun. Mutta toistaiseksi näyttää siltä kuin olisin, tosin tietämättäni, käyttäytynyt kovin tyrannimaisesti teitä kohtaan, rakas kreivi!

– Kuinka niin, sire?

– Pakottaessani teidät asumaan Tuilerieissa, vaikka kreivitär asuu... niin, missä?

– Coq-Héron-kadun varrella, sire.

– Kysyn sitä teiltä tottumuksesta, joka kuninkailla on kysellä, ja ehkä myöskin hiukan halusta saada tietää kreivittären osoite, sillä kun en tunne Pariisia enempää kuin venäläinen Moskovaa tai itävaltalainen Wieniä, en tiedä, onko Coq-Héron-katu lähellä vai kaukana Tuilerieista.

– Se on lähellä, sire.

– Sitä parempi. Tämä selittääkin, että Tuilerieissa teillä on vain tilapäinen majapaikka.

– Se huone, joka minulla on Tuilerieissa, sire, – vastasi Charny samalla surumielisellä äänellä, jonka kuningas oli jo äsken huomannut, – ei ole mikään tilapäinen maja, vaan päinvastoin varsinainen asuntoni, jossa minut tavataan sekä yöllä että päivällä, milloin tahansa teidän majesteettinne suvaitsee lähettää minua noutamaan.

– Vai niin, – sanoi kuningas heittäytyen tuolinsa selkänojaa vasten, sillä hänen aamiaisensa alkoi olla lopussa, – mutta mitä se merkitsee, herra kreivi?

– Suokoon kuningas minulle anteeksi, mutta en oikein ymmärrä sitä kyselyä, jonka suvaitsette kohdistaa minulle.

– Mitä vielä! Tiedättehän että olen kelpo mies, ennen kaikkea isä ja puoliso, ja että huolehdin melkein yhtä paljon palatsini sisäisestä kuin kuningaskuntani ulkonaisesta tilasta?... Mitä tämä tarkoittaa, rakas kreivi? Tuskin kolmen vuoden avioliiton jälkeen on kreivi de Charnylla vakinainen asuntonsa Tuilerieissa ja kreivitär de Charnylla oma vakinainen huoneistonsa Coq-Héren-kadun varrella!

– Sire, en voi vastata muuta teidän majesteetillenne kuin että rouva de Charny haluaa asua yksin.

– Mutta käyttehän katsomassa häntä joka päivä? Vai ettekö? No, kaksi kertaa viikossa?...

– Sire, minulla ei ole ollut iloa nähdä rouva de Charnyta sen päivän jälkeen, jolloin kuninkaan käskystä kävin kuulustamassa, kuinka hän jaksaa.

– Mutta siitähän on jo enemmän kuin viikko?

– Kymmenen päivää, sire, – vastasi Charny värähtelevällä äänellä.

Kuningas ymmärsi paremmin surua kuin synkkämielisyyttä ja huomasi tämän vivahduksen kreivin liikutetussa äänessä.

– Kreivi, – sanoi Ludvig XVI tavallaan hyväntahtoisesti, mikä sopi niin hyvin perheenisälle, kuten hän usein nimitti itseään, – siinä on teidänkin syytänne.

– Minunko syytäni? – sanoi Charny kiivaasti ja punastui vastoin tahtoaankin.

– Niin, niin, teidän syytänne, – väitti kuningas. – Vaimon ja etenkin niin erinomaisen vaimon kuin kreivittären eristäytymisessä on aina hiukan miehen syytä.

– Sire!

– Tarkoitatteko, ettei se koske minua, rakas kreivi? Ja minä vastaan: "Koskee kun koskeekin; kuningas saa paljon aikaan sanallaan." Kas niin, olkaahan suora! Te olette ollut kiittämätön onnetonta neiti de Taverneyta kohtaan, joka rakastaa teitä niin suuresti!

– Joka rakastaa minua niin suuresti!... Sire, suokaa anteeksi, eikö teidän majesteettinne sanonut, – jatkoi hän hiukan katkerasti, – että neiti de Taverney rakastaa minua... suuresti?

– Neiti de Taverney tai rouva kreivitär de Charny – se on luullakseni yksi ja sama.

– Kyllä ja ei, sire.

– Mutta minä sanoin, että rouva de Charny rakastaa teitä, enkä peruuta sanojani.

– Sire, tiedättehän, ettei ole luvallista väittää kuninkaan sanaa valheeksi.

– Väittäkää niin paljon kuin haluatte; kyllä minä sen asian tunnen.

– Ja hänen majesteettinsa on huomannut joistakin merkeistä, jotka varmaankin vain hän yksin voi nähdä, että rouva de Charny rakastaa minua... suuresti?

– En tiedä, näkyivätkö ne merkit yksin minulle, rakas kreivi, mutta sen tiedän, että kauheana lokakuun 6 päivän vastaisena yönä hän ei siitä hetkestä saakka, jolloin hän liittyi meihin, päästänyt teitä hetkeksikään silmistään, ja että hänen silmänsä ilmaisivat koko hänen sydämensä tuskan, vieläpä siinä määrin, että kun Häränsilmän portti oli murtumaisillaan, näin naisparan tekevän liikkeen ikäänkuin hyökätäkseen teidän ja vaaran väliin.

Charnyn sydäntä kouristi. Hän oli luullut huomanneensa kreivittäressä jotakin samantapaista, mutta hänen viimeinen käyntinsä Andréen luona oli kaikkine yksityiskohtineen säilynyt niin selvänä hänen mielessään, että se vei voiton hänen sydämensä epämääräisestä arvelusta samoin kuin kuninkaan varmasta vakuuttelusta.

– Ja siihen kiinnitin sitäkin enemmän huomiota, – jatkoi Ludvig XVI, – kun jo Pariisissa käyntini aikana kuningatar, lähettäessään teidät luokseni kaupungintalolle, samalla nimenomaan lausui minulle, että kreivitär oli kuolemaisillaan surusta teidän poissaollessanne ja sitten ilosta teidän palatessanne.

– Sire, – vastasi Charny surullisesti hymyillen, – Jumala on suonut niille, jotka ovat syntyneet yläpuolellemme, yhtenä heidän etuoikeutenaan sen katseen, joka hakee ihmisten sydämien syvyyksistä salaisuuksia, vaikka ne pysyvät piilossa muilta. Kuningas ja kuningatar ovat siis nähneet, ja asian laita lienee niin, mutta minä olen heikkonäköisyydessäni nähnyt toista, ja siksi pyydänkin, ettei kuningas liiaksi huolehtisi suuresta rakkaudesta, jota rouva de Charny muka tuntee minua kohtaan, jos teidän majesteettinne tahtoo käyttää minua johonkin vaaralliseen tai kaukaiseen tehtävään. Etäisyys ja vaara ovat yhtä tervetulleita, minun puolestani ainakin.

– Kuitenkin, kun kuningatar viikko sitten tahtoi lähettää teidät Turiniin, näytti siltä kuin olisitte halunnut jäädä Pariisiin?

– Luulin veljeni voivan suorittaa sen tehtävän, sire, ja pidätin itseni täällä vaikeempaa ja vaarallisempaa tehtävää varten.

– No niin, rakas kreivi, juuri siksi, että hetki on tullut uskoa teille tehtävä, joka ollen vaikea tänään ei ehkä ole vaaraton tulevaisuudessa, puhuin teille kreivittären yksinäisyydestä ja olisin tahtonut nähdä hänet ystävättären vierellä, riistäessäni häneltä puolison.

– Kirjoitan kreivittärelle, sire, saattaakseni hänen tietoonsa teidän majesteettinne ystävälliset tunteet.

– Kuinka! Te kirjoitatte hänelle? Ettekö luule tapaavanne kreivitärtä ennen lähtöänne?

– Olen ainoastaan kerran mennyt rouva de Charnyn luo kysymättä häneltä lupaa, sire, ja siitä tavasta päättäen, kuinka hän silloin otti minut vastaan, tarvittaisiin nyt pyytääkseni häneltä tätä yksinkertaista lupaa ei enempää eikä vähempää kuin teidän majesteettinne nimenomainen käsky.

– Älkäämme siis puhuko siitä enää. Puhun kaikesta tästä kuningattaren kanssa poissaollessanne, – sanoi kuningas nousten pöydästä.

Sitten röyhtäisten pari kolme kertaa tyytyväisenä kuin ainakin mies, joka on syönyt hyvin ja joka on varma ruuansulatuksestaan, hän huomautti:

– Totisesti, lääkärit ovat oikeassa sanoessaan, että kullakin asialla on kahdet kasvot: jurottavat se näyttää tyhjälle vatsalle ja säteilevät täydelle... Siirtykäämme työhuoneeseeni, rakas kreivi, tunnen voivani puhua teille avomielisesti.

Kreivi seurasi Ludvig XVI:tta, miettien mielessään, kuinka paljon majesteettisuutta kruunatulta päältä usein riistää tämä aineellinen ja arkipäiväinen puoli, jota ylpeä Marie-Antoinette ei voinut olla aviopuolisossaan moittimatta.

XXI

Kuningas hoitaa valtioasioita

Vaikka kuningas olikin majaillut Tuilerieissa vasta tuskin kahta viikkoa, oli kaksi hänen huoneistaan ehditty saada täydelliseen kuntoon, eikä mitään puuttunut tarpeellisesta sisustuksesta. Nämä olivat hänen pajansa ja työhuoneensa.

Myöhemmin johdamme lukijan kuninkaalliseen pajaan erään tapahtuman yhteydessä, jolla ei ollut vähäisempi vaikutus kuin tälläkään onnettoman hallitsijan kohtaloon; mutta tällä kertaa on meillä asiaa hänen työhuoneeseensa. Astukaamme siis sisään Charnyn jäljestä, joka on jäänyt seisomaan kirjoituspöydän eteen, kuninkaan istuuduttua sen ääreen.

Tällä kirjoituspöydällä oli karttoja, maantieteellisiä kirjoja, englantilaisia sanomalehtiä ja papereita, joiden joukosta oli helppo erottaa Ludvig XVI:n käsialalla kirjoitetut, sillä niiden rivit olivat niin tiheitä, ettei jäänyt tyhjää paikkaa ylhäälle, alhaalle tai reunoille.

Luonne ilmenee pienimmässäkin yksityisseikassa: Kitsas Ludvig XVI ei hukannut ainoatakaan palaa valkoista paperia, mutta sitäpaitsi hän ahtoi sille niin paljon kirjaimia kuin suinkin mahtui.

Charny, joka oli kolmen tai neljän vuoden ajan oleskellut korkeiden puolisoiden läheisyydessä, oli liiaksi tottunut näihin yksityisseikkoihin, tehdäkseen samoja huomioita kuin tähän olemme merkinneet. Niinpä hän, jäämättä erikoisesti tarkastamaan esineitä ympärillään, odotti kunnioittavasti, että kuningas puhuttelisi häntä.

Mutta siitä huolimatta, että kuningas oli ennakolta vakuuttanut luottamustaan, hän näytti epäröivän ryhtyä asiaan.

Aluksi ja ikäänkuin rohkaistuakseen hän avasi kirjoituspöydän laatikon ja siinä salaisen osaston, josta otti esille muutamia kuoriin suljettuja papereita, ja pani ne pöydälle, laskien sitten niiden päälle kätensä.

– Herra de Charny, – sanoi hän viimein, – olen huomannut erään seikan...

Hän pysähtyi katsellen tutkivasti Charnyta, joka odotti kunnioittavassa asennossa, että kuningas suvaitsisi jatkaa.

– Kun teidän lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä oli tehtävä valintanne kuningattaren ja minun kaartini välillä, sijoititte veljenne kuningattaren vierelle ja jäitte itse minun läheisyyteeni.

– Sire, – vastasi Charny, – minä olen suvun päämies niinkuin te olette valtion päämies; minulla oli siis oikeus kuolla teidän vierellänne.

– Se on saattanut minut ajattelemaan, – jatkoi Ludvig XVI, – että jos minun joskus olisi annettava jollekulle salainen, vaikea ja vaarallinen tehtävä suoritettavaksi, voisin uskoa sen teille, koska olette rehellinen ranskalainen ja uskollinen ystäväni.

– Oi, sire! – huudahti Charny, – niin korkealle kuin kuningas minut korottaakin, en luule hänen voivan tehdä minusta muuta kuin uskollisen ja kiitollisen alamaisen.

– Herra de Charny, te olette vakava mies, vaikka olettekin vasta kolmenkymmenenkuuden ikäinen; te ette ole voinut olla mukana kaikissa niissä tapahtumissa, jotka vastikään ovat vyöryneet ylitsemme, vetämättä niistä jonkinlaista johtopäätöstä... Herra de Charny, mitä ajattelette asemastani ja mitä keinoja ehdottaisitte sen parantamiseksi, jos olisitte ensimmäinen ministerini?

– Sire, – vastasi Charny pikemmin epäröiden kuin neuvottomana, – olen sotilas... merimies... minun älyni ei kykene arvostelemaan näin korkeita yhteiskunnallisia kysymyksiä.

– Monsieur, – sanoi kuningas ojentaen kätensä Charnylle niin arvokkaasti kuin jos tämä olisi todella ollut hänen kuvittelemassaan toimessa, – te olette mies, ja toinen mies, joka luulee teitä ystäväkseen, kysyy teiltä suoraan ja yksinkertaisesti, teiltä, jolla on avoin sydän, terve järki, rehellinen alamaisuudentunne, mitä te tekisitte hänen sijassaan?

– Sire, – vastasi Charny, – eräässä tilanteessa, joka oli yhtä vakava kuin tämäkin, kysyi kuningatar kerran mielipidettäni, niinkuin kuningas nyt. Se tapahtui Bastiljin valloituksen päivänä: hän olisi tahtonut syöstä kahdeksan- tai kymmenentuhatta ulkomaalaista sotilastaan niitä sataatuhatta asestettua pariisilaista vastaan, jotka tulta ja turmaa syöksevän lohikäärmeen tavoin vyöryivät pitkin bulevardeja ja Saint-Antoinen esikaupungin katuja. Jos kuningatar olisi tuntenut minua vähemmän, jos hän olisi nähnyt vähemmän kiintymystä ja kunnioitusta sydämessäni, olisi vastaukseni epäilemättä rikkonut välimme. Voi, sire, eikö minulla siis olisi syytä nyt pelätä, että liian suora vastaukseni loukkaisi kuningasta?

– Mitä vastasitte kuningattarelle, monsieur?

– Vastasin, että koska teidän majesteettinne ei ole kyllin voimakas tullakseen Pariisiin valloittajana, teidän pitäisi ilmestyä sinne isänä.

– No niin, monsieur, – sanoi Ludvig XVI, – enkö noudattanut tuota neuvoa?

– Kyllä, sire.

– Mutta nyt on ratkaistava, teinkö hyvin sitä seuratessani; sillä sanokaapa itse, olenko tällä kertaa tullut Pariisiin kuninkaana vai vankina?

– Sire, – vastasi Charny, – salliiko kuningas minun puhua ihan suoraan?

– Tehkää niin, monsieur; kysyessäni neuvoanne kysyn samalla mielipidettänne.

– Sire, paheksuin Versaillesin juhlia. Pyysin hartaasti kuningatarta olemaan menemättä teatteriin teidän poissaolossanne. Olin epätoivoissani, kun kuningatar polki jalkoihinsa kansallisvärit kohottaakseen mustan kokardin, Itävallan kokardin.

– Herra de Charny, – sanoi kuningas, – luuletteko tässä olleen todellisen syyn lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumiin?

– En, sire, mutta se on ainakin ollut tekosyy. Sire, ettehän te arvostele kansaa väärin, ettehän? Kansa on hyvä, kansa rakastaa teitä, kansa on kuningasmielinen. Mutta kansa kärsii, sen on vilu, sen on nälkä. Sen yllä, alla ja vieressä on huonoja neuvonantajia, jotka ajavat sitä eteenpäin. Se marssii, se työntää, se kaataa kumoon, sillä se ei itse tunne voimaansa. Kerran valloilleen päästettynä se leviää, vyöryy, ja silloin tulee vedenpaisumus tai tulipalo, joka hukuttaa tai polttaa.

– No niin, herra de Charny, mutta olettakaa, mikä on hyvin luonnollista, etten halua hukkua enkä palaa... mitä minun silloin on tehtävä?

– Sire, ei saa antaa vedenpaisumukselle veruketta levitä eikä tulipalolle syttyä... Mutta suokaa anteeksi, – lisäsi Charny pysähtyen, – unohdan, ettei edes kuninkaan käskystä...

– Tarkoitatte pyynnöstä. Jatkakaa, herra de Charny, jatkakaa, kuningas pyytää sitä.

– Te olette nähnyt tämän Pariisin kansan, joka on niin kauan ollut loitolla hallitsijoistaan, kaipaavan heitä luokseen; te olette nähnyt sen uhkaavana, murhan- ja ryöstönhaluisena Versaillesissa tai paremmin luullut nähneenne sen sellaisena, sillä Versaillesissa ei esiintynyt oikeastaan kansa; te olette nähnyt sen Tuilerieissa tervehtivän parvekkeella seisovaa kuningasta, kuningatarta ja kuninkaallista perhettä, tunkeutuvan huoneisiinne lähetystöjensä, kauppahallien myyjättärien, kansalaiskaartin, kaupunginhallinnon edustajien hahmossa ja niiden, joilla ei ollut onnea kuulua lähetystöihin, t ale van väkisinkin sisälle puhumaan kanssanne; toisten olette nähnyt parveilevan ruokasalinne ikkunoiden ulkopuolella, joiden läpi äidit kehoittivat lapsiaan lähettämään korkeille aterioitsijoille lentosuukkoja herttaisena kunnioituksen merkkinä.

– Niin, – sanoi kuningas, – kaiken tuon olen nähnyt, ja siksi olenkin kahden vaiheilla. Kysyn itseltäni, kumpiko on todellinen kansa, sekö, joka polttaa ja murhaa, vai sekö, joka hyväilee ja kunnioittaa.

– Ehdottomasti jälkimäinen, sire! Luottakaa siihen... se puolustaa teitä toisen hyökkäyksiltä.

– Kreivi, te toistatte minulle, mitä tohtori Gilbert sanoi tänä aamuna, vain kahta tuntia aikaisemmin.

– Sire, kuinka te, kysyttyänne niin syvämietteisen, oppineen ja vakavan miehen mieltä kuin tohtori on, suvaitsette tiedustaa minunlaiseni upseeri-poloisen mielipidettä?

– Sanonpa sen teille, herra de Charny, – vastasi Ludvig XVI. – Teen sen siksi, että luulen teidän kahden välillä olevan suuren eron. Te olette kiintynyt kuninkaaseen, te, ja tohtori Gilbert vain kuninkuuteen.

– En oikein ymmärrä, sire.

– Minun ymmärtääkseni hän hylkäisi mielellään kuninkaan, siis miehen, pelastaakseen kuninkuuden eli periaatteen.

– Silloin on teidän majesteettinne oikeassa, – sanoi Charny; – meidän välillämme on tämä ero: te olette minulle samalla kertaa kuningas ja kuninkuus. Tässä mielessä siis tarjoan teille palvelustani.

– Ensiksikin haluaisin tietää, herra de Charny, kenen puoleen kääntyisitte tällä hetkellä, joka ehkä on vain tyyneyttä kahden myrskyn välillä, poistaaksenne edellisen myrskyn jäljet ja välttääksenne tulevaa myrskyä.

– Jos minulla olisi samalla kertaa kunnia ja onnettomuus olla kuningas, sire, muistaisin huutoja, jotka ympäröivät vaunujani Versaillesista palatessani, ja ojentaisin oikean käteni herra de Lafayettelle ja vasemman käteni herra de Mirabeaulle.

– Kreivi, – huudahti kuningas kiivaasti, – kuinka puhutte noin, vaikka inhoatte toista ja halveksitte toista?

– Sire, tässä ei ole puhetta minun myötätunnostani, vaan kuninkaan edusta ja kuninkuuden tulevaisuudesta.

– Samaa sanoi tohtori Gilbertkin, – mutisi kuningas ikäänkuin puhellen itsekseen.

– Sire, – jatkoi Charny, – olen onnellinen siitä, että yhtä mieltä kanssani on niin etevä mies kuin tohtori Gilbert.

– Luulette siis, rakas kreivi, että näiden kahden miehen yhtyminen takaisi kansalle rauhan ja kuninkaalle turvallisuuden?

– Jumalan avulla, sire, toivoisin paljon näiden miesten yhtymisestä.

– Mutta jos antaisin suostumukseni tähän liittoon, jos myöntyisin tähän sopimukseen ja jos toiveestani, ehkä heidänkin toiveestaan huolimatta, sellaista ministeristöä, jossa he olisivat mukana, ei saataisi toimeen, mitä olisi minun silloin tehtävä?

– Luulen, että käytettyänne kaikki keinot, jotka kaitselmus on käsiinne antanut, ja täytettyänne kaikki velvollisuudet, joita asemanne teiltä vaatii, olisi aika kuninkaan ajatella omaa ja perheensä turvallisuutta.

– Te siis ehdottaisitte minulle pakoa?

– Minä ehdottaisin, että teidän majesteettinne vetäytyisi niiden rykmenttiensä ja aatelismiestensä kera, joihin luulette voivanne luottaa, johonkin lujaan asemaan, kuten Metziin, Nancyyn tai Strassburgiin.

Kuninkaan kasvot säteilivät.

– Ah! – huudahti hän, – sanokaapa suoraan, Charny, te, joka tunnette heidät kaikki, kenelle kaikista niistä kenraaleista, jotka ovat osoittaneet kiintymystä minua kohtaan, uskoisitte vaarallisen tehtävän vapauttaa tai ottaa vastaan kuninkaansa?

– Oi, sire, sire, – sopersi Charny, – vastuunalaista on opastaa kuningasta tällaisessa valinnassa... Tunnen oman tietämättömyyteni, heikkouteni, vähäpätöisyyteni... sire, minä olen jäävi...

– Kas niin, minä autan teitä, monsieur. Valinta on tehty; tahdon lähettää teidät juuri sen miehen luo. Tässä on valmis kirje, jonka uskon teidän perille vietäväksenne. Mainitsemanne nimi ei siis vaikuta mitään päätökseeni; se ilmaisisi vain uuden uskollisen palvelijan, joka vuorostaan varmaan saisi tilaisuuden osoittaa uskollisuuttaan. Kuulkaapa siis, herra de Charny, jos teidän olisi uskottava kuninkaanne jonkun henkilön rohkeuden ja rehellisyyden ja järjen huomaan, kenet valitsisitte?

– Sire, – sanoi Charny mietittyään hetkisen, – vannon teidän majesteetillenne, ettei valintani johdu siitä, että ystävyys-, melkeinpä perhesiteet yhdistävät minut häneen, mutta armeijassa on eräs mies, joka on tunnettu suuresta kiintymyksestään kuninkaaseen, mies, joka saarten kuvernöörinä ollessaan tehokkaasti suojeli Amerikan sodan aikana alueitamme Antiikilla, vieläpä valloitti useita saaria englantilaisilta. Myöhemmin on hänelle uskottu useita tärkeitä tehtäviä, ja nykyään hän luullakseni on Metzin kaupungin kenraalikuvernöörinä. Tämä mies, sire, on markiisi de Bouillé. – Isänä uskoisin hänelle poikani, poikana uskoisin hänelle isäni, alamaisena uskoisin hänelle kuninkaani.

Niin vähän kuin Ludvig XVI osoittikin, mitä hänen mielessään liikkui, tarkkasi hän kreivin sanoja ilmeisesti levottomana ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kuin hän luuli tuntevansa henkilön, josta Charny puhui. Kreivin mainitessa tämän henkilön nimen hän ei voinut pidättää ilonhuudahdusta.

– No, katsokaa, kreivi, – sanoi hän, – lukekaa tämän kirjeen osoite, niin näette, että kaitselmus itse on saattanut minut kääntymään teidän puoleenne!

Charny otti kirjeen kuninkaan kädestä ja luki päällekirjoituksen:

Herra François-Claude-Amour, markiisi de Bouillé, Metzin kaupungin ylikomentaja.

Ilon ja ylpeyden kyyneleet nousivat Charnyn silmiin.

– Sire! – huudahti hän, – tämän jälkeen en osaa sanoa teille muuta kuin että olen valmis kuolemaan teidän majesteettinne puolesta.

– Ja minä, monsieur, minä sanon teille, että sen jälkeen, mitä juuri on tapahtunut, en luule enää olevani oikeutettu salaamaan teiltä mitään, koska ajan tullen tahdon uskoa teidän, yksin teidän, haltuunne, ymmärrättekö, itseni, kuningattaren ja lapseni. Kuulkaa siis, mitä minulle ehdotetaan ja mitä en hyväksy.

Charny kumarsi, kiinnittäen kaiken huomionsa siihen, mitä kuningas oli aikeissa sanoa.

– Ei tapahdu ensi kertaa, sen ymmärtänette, herra de Charny, että minun tai minua ympäröivien henkilöiden mielessä herää ajatus toteuttaa aie, josta tällä hetkellä keskustelemme. Lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä ajattelin auttaa kuningatarta pakenemaan. Vaunut olisivat vieneet hänet Rambouilletiin, jossa olisin liittynyt häneen ratsastaen, ja sieltä meidän olisi ollut helppo päästä rajalle, sillä meitä ei silloin vielä vartioitu niin valppaasti kuin nyt. Tuuma raukesi siksi, ettei kuningatar tahtonut lähteä ilman minua, vaan vaati minua puolestani vannomaan, etten lähtisi ilman häntä.

– Sire, olin läsnä kuninkaan ja kuningattaren tai paremmin aviopuolisoiden vannoessa toisilleen tämän hurskaan valan.

– Sittemmin ryhtyi herra de Breteuil neuvotteluihin kanssani kreivi d'Innisdalin välityksellä, ja viikko takaperin sain kirjeen Soleuresta.

Kuningas pysähtyi ja nähdessään kreivin pysyvän äänettömänä lisäsi:

– Te ette vastaa, kreivi?

– Sire, – sanoi Charny kumartaen, – tiedän parooni de Breteuilin olevan Itävallan miehiä ja pelkään loukkaavani kuninkaan oikeutettua myötätuntoa puolisoansa kuningatarta ja lankoansa keisari Josef II:sta kohtaan.

Kuningas tarttui Charnyn käteen ja kumartuen hänen puoleensa sanoi puoliääneen:

– Älkää pelätkö mitään, kreivi, en pidä Itävallasta enempää kuin tekään.

Charnyn käsi vavahti hämmästyksestä kuninkaan sitä puristaessa.

– Kreivi, kreivi, kun teidän arvoisenne mies on aikeissa uhrata itsensä toisen miehen puolesta, jolla on häneen nähden vain surullinen etu olla kuningas, on hänen tunnettava se henkilö, jonka puolesta hän tahtoo uhrata itsensä. Kreivi, olen sanonut teille ja toistan sen, en rakasta Itävaltaa; en rakasta Maria-Teresiaa, sillä hän sai meidät yhtymään seitsenvuotiseen sotaan, jossa menetimme kaksisataatuhatta miestä, kaksisataa miljoonaa ja tuhatseitsemänsataa lieueta maata Amerikassa, nimitti rouva de Pompadouria – porttoa! – serkukseen, myrkytti herra de Choiseulin avulla isäni, pyhimyksen, ja käytti tyttäriään valtiollisina välittäjinä, halliten arkkiherttuatar Carolinen kautta Napolia ja luullen arkkiherttuatar Marie-Antoinetten kautta voivansa hallita Ranskaa.

– Sire, sire! – sanoi Charny, – teidän majesteettinne unohtaa, että olen syrjäinen Ranskan kuninkaan ja kuningattaren halpa alamainen.

Ja Charny korosti äänenpainollaan sanaa kuningatar, niinkuin olemme sen merkinneet.

– Olen jo sanonut teille, kreivi, – vastasi kuningas, – että olette ystävä, ja voin puhua teille sitäkin avomielisemmin, kun kuningatarta kohtaan tuntemani ennakkoluulo on nyt täydellisesti haihtunut mielestäni. Mutta olen vastoin tahtoani saanut vaimon suvusta, joka on kaksinkertaisesti vihollismielinen omalle suvulleni, vihollinen Itävallan ja Lothringenin puolesta. Vastoin tahtoani saapui hoviini apotti de Vermond, kruununprinssin puolison näennäinen opettaja, mutta todellisuudessa Maria-Teresian urkkija, jota vastaan törmäsin pari kolme kertaa päivässä, sillä niin uutterasti hänen piti hääriä likelläni, vaikken näiden yhdeksäntoista vuoden aikana ole sanonut hänelle sanaakaan. Vastoin tahtoani uskoin kymmenvuotisen taistelun jälkeen herra de Breteuilin huostaan taloudelliset asiani ja Pariisin hallinnon. Vastoin tahtoani otin pääministerikseni Toulousen arkkipiispan, jumalankieltäjän. Vastoin tahtoani maksoin lopuksi Itävallalle ne miljoonat, jotka se tahtoi kiristää Hollannilta. Kuka vielä tälläkin hetkellä Maria-Teresian kuoltua neuvoo ja johtaa kuningatarta? Hänen veljensä Josef II, joka onneksi on kuolemansairas. Kenen kautta hän neuvoo kuningatarta? Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: välikappaleina ovat sama apotti de Vermond, parooni de Breteuil ja Itävallan lähettiläs Mercy d'Argenteau. Tämän vanhuksen takana piilee toinen vanhus, satavuotisen Itävallan seitsenkymmenvuotias ministeri Kaunitz. Nämä molemmat vanhat narrit tai paremmin nämä molemmat vanhat ämmät johtavat Ranskan kuningatarta neiti Bertinin, hänen muotikauppiaansa, ja hänen kähertäjänsä Leonardin kautta, joille he maksavat apurahoja. Ja mihin he johtavat häntä? Liittoon Itävallan kanssa, joka aina on tuottanut turmaa Ranskalle, ystävänä niinkuin vihollisenakin; joka on pannut puukon Jacques Clémentin käteen, antanut tikarin Ravaillacille, kynäveitsen Damiensille. Niin juuri, Itävalta, joka muinoin oli katolinen ja hurskas ja joka nyt luopuu uskostaan ja josta tulee puoleksi filosofinen Josef II:n hallitessa; varomaton Itävalta, joka kääntää itseään vastaan oman miekkansa, Unkarin; lyhytnäköinen Itävalta, joka antaa belgialaisten pappien riistää itseltään kruununsa kauneimman helmen, Alankomaat; vasallimainen Itävalta, joka kääntää selkänsä Euroopalle, vaikkei sen tulisi päästää sitä näkyvistään, lähettäen Turkkia, meidän liittolaistamme, vastaan parhaat joukkonsa Venäjän eduksi. Ei, ei, ei, herra de Charny, minä vihaan Itävaltaa enkä voi siihen luottaa.

– Sire, – mutisi Charny hiljaa, – tällaiset lausunnot valtioasioista ovat hyvin kunnioittavia, mutta samalla hyvin vaarallista sille, jolle ne uskotaan. Sire, kunpa ette jonakin päivänä katuisi menettelyänne!

– Sitä en pelkää, monsieur, ja sitä todistaa se, että jatkan loppuun asti.

– Sire, olette käskenyt minun kuunnella, ja minä kuuntelen...

– Tämä ei ole ainoa pakoehdotus, vaan minulle on esitetty muutakin. Tunnetteko herra de Favrasin, kreivi?

– Markiisi de Favrasinko, Belzuncen rykmentin entisen kapteenin, teidän veljenne kaartin entisen luutnantin? Kyllä, sire.

– Juuri niin, – sanoi kuningas, korostaen viimeistä arvonimeä, – veljeni rykmentin entisen luutnantin. Mitä ajattelette hänestä?

– Hän on kelpo sotilas, rehellinen aatelismies, sire, velkaantunut tosin, ikävä kyllä, mikä tekee hänet levottomaksi ja yllyttää häntä uhkarohkeihin yrityksiin ja mielettömiin suunnitelmiin; mutta muuten kunnian mies, sire, joka kuolisi askeltakaan peräytymättä, valitusta päästämättä, jos hän kerran on antanut sanansa. Hän on mies, jonka kädenlyöntiin teidän majesteettinne voi luottaa, mutta joka mielestäni ei kelpaisi yrityksen johtajaksi.

– Yrityksen johtaja ei olekaan hän, – sanoi kuningas katkerasti, vaan Monsieur, arvoisa veljeni... niin, Monsieur, joka hankkii rahaa, Monsieur, joka valmistaa kaikki, Monsieur, joka menee uhrautumisessaan niin pitkälle, että jää tänne, jos lähden Favrasin kanssa.

Charny liikahti.

– Mutta mikä teitä vaivaa, kreivi? – jatkoi kuningas. – Tämä ei suinkaan ole Itävallan ehdotus, vaan prinssien, maasta muuttaneiden ja aateliston.

– Sire, suokaa anteeksi. Kuten jo sanoin; en epäile herra de Favrasin rohkeutta tai uskollisuutta. Mihin herra de Favras luvanneekin saattaa teidän majesteettinne, sinne hän teidät vie tai uhraa henkensä puolustaakseen teitä matkalla. Mutta miksi Monsieur ei lähde teidän majesteettinne kanssa? Miksi Monsieur jää tänne?

– Uhrautuvaisuudesta, niinkuin jo sanoin, ja ehkä myöskin, – jos nähtäisiin tarpeelliseksi syöstä kuningas valtaistuimelta ja nimittää uusi hallitsija – jotta ei kansan, joka on väsynyt juostuaan turhaan kuninkaan perässä, tarvitsisi etsiä hallitsijaansa liian kaukaa.

– Sire, – huudahti Charny, – teidän majesteettinne puhuu hirmuisia asioita.

– Sanon teille vain, mitä kaikki tietävät, rakas kreivi, ja mitä veljenne kirjoitti minulle eilen; tarkoitan sitä, että prinssien viimeisessä neuvottelussa Turinissa on ollut puhe minun erottamisestani ja uuden hallitsijan nimittämisestä. Tässä samassa kokouksessa on serkkuni, herra de Condé ehdottanut marssittavaksi Lyonia vastaan, välittämättä siitä, kuinka kuninkaan kävisi... Näette, siis, etten voi hyväksyä enempää Favrasin kuin Breteuilinkään, Itävallan tai prinssien ehdotusta. Tästä en ole puhunut kenellekään muulle kuin teille, rakas kreivi, ja koska ei kukaan, ei edes kuningatar, – joko sattumalta tai tahallaan Ludvig XVI korosti näitä sanoja – ole osoittanut teille sellaista luottamusta kuin minä, ette saa olla kellekään niin uskollinen kuin minulle.

– Sire, – kysyi Charny kumartaen, – tuleeko minun pitää matkani salassa kaikilta?

– Vähät siitä, rakas kreivi, että tiedetään teidän lähtevän, kunhan ei tiedetä matkanne tarkoitusta.

– Ja tämä tarkoitus on ilmaistava yksin herra de Bouillélle?

– Yksin herra de Bouillélle ja vasta sen jälkeen, kun olette päässyt selville hänen tunteistaan. Kirje, jonka annan teille, on vain yksinkertainen johdanto itse asiaan. Tunnette asemani, pelkoni, toiveeni paremmin kuin kuningatar, vaimoni, paremmin kuin Necker, ministerini, paremmin kuin herra Gilbert, neuvonantajani. Toimikaa sen mukaisesti, annan langan ja sakset käteenne, kerikää tai leikatkaa.

Sitten hän ojensi kreiville avoimen kirjeen ja sanoi:

– Lukekaa!

Charny otti kirjeen ja luki:

    'Tuileriein palatsissa, lokak. 29 p:nä.

    Toivon, monsieur, että edelleen olette tyytyväinen asemaanne
    Metzin kuvernöörinä. Herra de Charny, henkivartijaini luutnantti,
    joka matkustaa kaupunkinne kautta, on saanut toimekseen teiltä
    tiedustaa haluatteko minun tekevän jotakin muuta hyväksenne.
    Siinä tapauksessa minä koetan tehdä mieliksenne, niinkuin nyt
    käytän tilaisuutta vakuuttaakseni teille kunnioitustani.

                                                      Ludvig.'

– Ja nyt, – sanoi kuningas, – lähtekää, herra de Charny. Teillä on täysi valta tehdä lupauksia herra de Bouillélle, jos luulette siihen olevan syytä, mutta älkää luvatko enempää kuin mitä voin täyttää.

Hän ojensi kreiville toistamiseen kätensä.

Charny suuteli tätä kättä niin liikutettuna, että enemmät vakuuttelut olivat tarpeettomia, ja poistui huoneesta, jättäen kuninkaan varmaksi siitä – niinkuin asianlaita todella olikin – että hän tällä luottamuksellaan oli valloittanut kreivin sydämen paljoa täydellisemmin kuin mitä olisi voinut tehdä kaikilla rikkauksillaan ja suosionosoituksillaan, jotka olivat hänen vallassaan hänen mahtavuutensa päivinä.

XXII

Kuningattaren luona

Charny poistui kuninkaan luota sydän täynnä mitä vastakkaisimpia tunteita.

Mutta ensimmäinen näistä tunteista, se, joka kohosi hänen aivoissaan temmeltävän ajatusryöpyn pinnalle, oli syvä kiitollisuus, jota hän tunsi kuninkaan osoittaman rajattoman luottamuksen johdosta.

Tämä luottamus sälytti hänen hartioilleen velvollisuuksia, jotka olivat sitäkin pyhempiä, kun hänen omatuntonsa ei suinkaan ollut vaiti siitä, millä tavalla hän oli syyllinen tämän kelpo kuninkaan edessä, joka vaaran hetkellä turvautui häneen kuin ainakin uskolliseen ja rehelliseen tukeen.

Mitä enemmän Charny siis tunsi sydämessään tehneensä väärin isäntäänsä kohtaan, sitä valmiimpi hän oli uhrautumaan hänen hyväkseen.

Ja sikäli kuin tämä kunnioittavan kiintymyksen tunne kasvoi kreivin sydämessä, heikkeni se vähemmän puhdas tunne, joka hänessä päivien, kuukausien, vuosien kuluessa oli vallinnut kuningatarta kohtaan.

Niinpä Charny, vaikka häntä edellisellä kerralla oli pidättänyt heikko toivo, joka oli syntynyt keskellä vaaroja, niinkuin eräät kukat puhjetessaan jyrkänteiden partaalla ja levittäessään tuoksuaan kuiluihin, ja joka oli vaistomaisesti vetänyt häntä Andréen luo, tarttui nyt tämän toivon menetettyään kiihkeästi tehtävään, joka loitonsi hänet hovista; saihan hän täällä kestää kaksoistuskia naisen rakastamana, jota hän ei enää rakastanut, ja rakastaen toista naista, joka – niin hän ainakin luuli – ei vielä rakastanut häntä.

Käyttäen hyväkseen kylmyyttä, joka viime aikoina oli ilmennyt hänen suhteessaan kuningattareen, hän palasi huoneeseensa, päättäen ilmoittaa lähtönsä vain kirjeellisesti, mutta silloin hän kohtasi ovella Weberin, joka odotti häntä.

Kuningatar tahtoi puhua hänen kanssaan ja halusi tavata häntä heti. Ei ollut mitään keinoa jättää kuningattaren toivetta täyttämättä. Kruunupäiden toivomukset ovat käskyjä.

Charny antoi kamaripalvelijalleen muutamia määräyksiä hevosten valjastamisesta ja laskeutui alas portaita Weberin jäljestä.

Marie-Antoinette oli päinvastaisessa mielentilassa kuin Charny. Hän oli muistanut olleensa tyly kreiviä kohtaan, ja ajatellessaan hänen alttiuttaan Versaillesissa, nähdessään – sillä tämä näky oli yhä hänen silmissään – Charnyn veljen makaavan verissään käytävässä huoneensa ulkopuolella, hän tunsi ikäänkuin syytöstä mielessään, ja hänen täytyi myöntää itselleen, että jos herra de Charny oli osoittanut häntä kohtaan vain alttiutta, oli hän palkinnut tämän alttiuden hyvin huonosti.

Mutta eikö hänellä ollut oikeus vaatia herra de Charnylta muutakin kuin alttiutta?

Oliko Charny sitten, kun asiaa tarkemmin mietti, kohdellut häntä niin väärin kuin hän odotti?

Eikö sitä kylmäkiskoisuutta, joka ilmeni Charnyn käytöksessä hänen Versaillesista palattuaan, ollut pantava veljellisen surun tiliin? Muuten tämä välinpitämättömyys oli ehkä vain ulkopuolista, ja kenties hän oli menetellyt liian äkkipikaisesti tuomitessaan Charnyta sen johdosta, että tämä oli kieltäytynyt lähtemästä Turiniin, kuten hän oli ehdottanut loitontaakseen kreivin Andréesta? Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, mustasukkainen ja huono vaikutelma, oli ollut se, että tämän kiellon aiheutti kreivin heräävä rakkaus Andréeta kohtaan ja hänen halunsa jäädä vaimonsa luo: ja todellakin, Andréen lähdettyä Tuilerieista kello seitsemän ajoissa, oli hänen puolisonsa kahta tuntia myöhemmin mennyt häntä tapaamaan yksityisasuntoon Coq-Héron-kadun varrelle. Mutta kauan ei herra de Charny ollut viipynyt poissa, sillä jo kello yhdeksän hän oli palannut linnaan; tänne tultuaan hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan kolmen huoneen huoneistoa, joka kuninkaan käskystä oli pantu kuntoon häntä varten, ja tyytynyt ullakkokamariin, joka oli tarkoitettu hänen palvelijalleen.

Aluksi oli onnettomasta kuningattaresta tuntunut siltä kuin tällainen selittely loukkaisi hänen itserakkauttaan ja rakkauttaan; mutta valppainkaan silmä ei ollut voinut yllättää Charnyta palatsin ulkopuolella muutoin kuin virkatehtävissä, ja kuningattaren, samoin kuin koko hovin väen, oli helppo todeta, että Pariisiin paluunsa ja linnaan tulonsa jälkeen kreivi tuskin oli jättänyt huonettaan.

Toisaalta oli myöskin helppo tietää, ettei Andrée linnasta lähdettyään ollut kertaakaan siellä käynyt.

Jos Andrée ja Charny siis olivat tavanneet toisiaan, oli se kestänyt vain tunnin ajan sinä päivänä, jolloin Charny oli kieltäytynyt lähtemästä Turiniin.

Tosin Charny ei tänä aikana myöskään ollut koettanut tavata kuningatarta; mutta eikö terävä silmä, sensijaan että olisi tässä karttelemisessa nähnyt kylmäkiskoisuuden merkin, havainnut siinä päinvastoin rakkauden todistetta?

Eikö Charny, kuningattaren väärien epäluulojen loukkaamana, ollut voinut pysyttäytyä loitolla, ei kylmyyden, vaan rakkautensa ylenpalttisuuden vuoksi?

Sillä kuningatar myönsi itsekin olleensa epäoikeudenmukainen ja tyly Charnyta kohtaan; epäoikeudenmukainen, moittiessaan häntä kauheana lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä siitä, että hän oli jäänyt kuninkaan vierelle sensijaan että olisi suojellut kuningatarta, ja että hän kahden katseen välillä, jotka oli luonut kuningattareen, oli katsahtanut kerran Andréehen; tyly taas ollessaan ottamatta lämpimämmin osaa Charnyn syvään suruun, jota hän tunsi veljensä kuoleman johdosta.

Näin on muuten aina syvän ja todellisen rakkauden laita. Läsnäolevana esiintyy rakastettu olento sen silmissä, joka luulee itsellään olevan syytä valituksiin, kaikessa alastomuudessaan. Tämän lyhyen välimatkan päästä näyttävät kaikki moitteet perustelluilta. Luonteen heikkoudet, mielen omituisuudet, laiminlyönnit, näkyvät ikäänkuin suurennuslasin läpi; vaikeata on ymmärtää, että näin kauan on saattanut olla huomaamatta kaikkia näitä puutteita ja että näin kauan on saattanut niitä kärsiä. Mutta kohta kun tämän onnettoman tutkimuksen esine loittonee, joko omasta tahdostaan tai pakosta, katoavat puutteellisuudet, jotka läheltä katsottuina pistivät kuin okaat; liian ankara todellisuus katoaa etäisyyden runollisen tuulahduksen ja muiston hyväilevän katseen tieltä; ei tuomita enää, verrataan, käännytään arvostelemaan omaa itseä ankarasti, tuntien suvaitsevaisuutta toista kohtaan, joka huomataan väärin tuomituksi, ja tuloksena tästä sydämen työstä on se, että viikon tai parin kestäneen eron jälkeen poissaoleva henkilö tuntuu meistä rakkaammalta ja tarpeellisemmalta kuin koskaan ennen.

Itsestään selvää on, että tarkoitamme sitä tapausta, jolloin ei toinen rakkaus käytä hyväkseen tätä poissaoloa anastaakseen sydämessä edelliselle kuuluneen paikan.

Tällaisessa mielentilassa oli siis kuningatar Charnyta kohtaan, kun ovi avautui ja kreivi, joka, niinkuin tiedämme, tuli kuninkaan työhuoneesta, astui esiin moitteettomassa upseerin puvussa.

Mutta hänen käytöksessään, joka aina oli niin syvästi kunnioittavaa, ilmeni samalla jotakin jäätävää, tuntuen työntävän luotaan sen magneettisen virran, joka oli valmis syöksähtämään kuningattaren sydämestä etsiäkseen Charnyn sydämestä suloisia, helliä tai surullisia muistoja, sikäli kuin vuodet olivat niitä sinne keränneet, ja sitten aika, hitaana ja nopeana vuorotellen, muuttanut nykyisyyden menneisyydeksi ja tulevaisuuden nykyhetkeksi.

Charny kumarsi ja pysähtyi melkein kynnykselle.

Kuningatar silmäsi ympärilleen, mikä näin pidätti nuorta miestä huoneen toisessa päässä, ja päästyään varmaksi siitä, että Charnyn tahto oli yksin syynä tähän etäälläoloon, hän sanoi:

– Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny, me olemme kahden kesken.

Charny lähestyi. Sitten hän lausui lempeällä äänellä, joka samalla oli niin tyyni, että oli mahdotonta huomata siinä pienintäkään mielenliikutusta:

– Olen teidän majesteettinne käskettävänä, madame.

– Kreivi, – vastasi kuningatar kaikkein sydämellisimmällä äänellään, – ettekö kuullut minun sanoneen, että olemme kahden kesken?

– Kyllä, madame, mutta en käsitä, kuinka tämä yksinäisyys voi muuttaa sitä tapaa, jolla alamaisen on puhuteltava hallitsijatartaan.

– Kun lähetin noutamaan teitä ja sain Weberiltä kuulla teidän olevan tulossa, luulin ystävän tulevan puhumaan ystävän kanssa.

Katkera hymy ilmestyi Charnyn huulille.

– Niin, kreivi, – jatkoi kuningatar, – ymmärrän kyllä tuon hymyn ja tiedän, mitä ajattelette mielessänne. Te ajattelette, että olen ollut epäoikeudenmukainen Versaillesissa ja että olen oikullinen Pariisissa.

– Epäoikeudenmukaisuus tai oikullisuus, madame, – vastasi Charny, – on sallittu naiselle ja vielä suuremmalla syyllä kuningattarelle.

– Oi, hyvä Jumala, ystäväni, – sanoi Marie-Antoinette, luoden kreiviin hurmaavimman katseensa, – tiedättehän erään asian: tarkoitan, että – tulkoonpa oikku naiselta tai kuningattarelta – kuningatar ei voi olla ilman teitä neuvonantajana eikä nainen ilman teitä ystävänä.

Ja hän ojensi kreiville valkoisen, kapean, hiukan laihtuneen kätensä, joka siitä huolimatta yhä olisi kelvannut malliksi kuvanveistäjälle.

Charny tarttui tähän kuninkaalliseen käteen ja suudeltuaan sitä kunnioittavasti oli juuri aikeissa päästää sen, kun tunsi Marie-Antoinetten pidättävän hänen kättään omassaan.

– Niin, niin, – sanoi nais-parka vastaten näillä sanoilla hänen aikomukseensa peräytyä, – olen ollut epäoikeudenmukainen, vieläpä pahempikin, suorastaan julma! Menetitte minun palveluksessani, rakas kreivi, veljen, jota rakastitte melkein isällisesti. Ja hän kuoli minun tähteni; minun olisi tullut itkeä teidän kanssanne, mutta sillä hetkellä tuli kauhu, viha, mustasukkaisuus – minkä sille mahdan, Charny, olenhan nainen! – tyrehdyttämään kyyneleet silmiini... Mutta yksin jäätyäni, näinä kymmenenä päivänä, jolloin en ole nähnyt teitä, maksoin tuon velan kyynelilläni; ja katsokaa minua, ystäväni, eivätkö kyyneleeni todista sitä vieläkin?

Ja Marie-Antoinette taivutti hiukan taaksepäin kaunista päätänsä, jotta Charny voisi nähdä kaksi kyyneltä, kirkasta kuin kaksi timanttia, vierimässä pitkin vakoa, jota kärsimys jo alkoi uurtaa hänen poskilleen.

Oi, jospa Charny olisi voinut tietää, kuinka paljon kyyneleitä vastedes seuraisi niitä, joiden nyt näki vuotavan, olisi hän varmaan äärettömän säälin valtaamana heittäytynyt kuningattaren jalkoihin ja pyytänyt anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, mitä kuitenkin itse oli saanut kärsiä hänen puoleltaan. Mutta laupias Jumala on peittänyt tulevaisuuden harsolla, jota kenenkään käsi ei voi kohottaa, jonka läpi ei mikään katse voi tunkeutua ennen aikaansa, ja Marie-Antoinetten tulevaisuutta verhoava musta huntu näytti vielä niin runsaasti kullalla kirjaillulta, ettei huomattu sen olevan suruharsoa.

Muuten oli kulunut liian vähän aikaa siitä, kun Charny oli suudellut kuninkaan kättä, jotta tämä toinen suudelma kuningattaren kädelle olisi voinut olla muuta kuin yksinkertainen kunnioituksen osoitus.

– Uskokaa, madame, – sanoi hän, – että olen hyvin kiitollinen muistosta, joka kohdistuu minuun, ja surusta, joka kohdistuu veljeeni; ikävä vain, että minulla tuskin on aikaa ilmaista kiitollisuuttani...

– Kuinka niin, mitä te tarkoitatte? – kysyi Marie-Antoinette hämmästyneenä.

– Tarkoitan, että tunnin kuluttua lähden Pariisista

– Te lähdette Pariisista tunnin kuluttua?

– Niin, madame.

– Voi, hyvä Jumala, te jätätte siis meidät niinkuin muutkin? – huudahti kuningatar. – Siirryttekö pois maasta, herra de Charny?

– Valitettavasti todistaa teidän majesteettinne julma kysymys minun, tosin tietämättäni, tehneen kovin suurta vääryyttä teitä kohtaan!...

– Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta te sanotte lähtevänne... Miksi te lähdette?

– Täyttääkseni tehtävän, jonka kuningas on minulle uskonut.

– Ja te lähdette Pariisista? – toisti kuningatar levottomana.

– Niin, madame, lähden Pariisista.

– Kuinka pitkäksi aikaa?

– Sitä en tiedä.

– Mutta viikko sitten kieltäydyitte, tietääkseni, eräästä tehtävästä?

– Se on totta, madame.

– Miksi te siis, kieltäydyttyänne eräästä tehtävästä viikko sitten, suostutte toiseen tänään?

– Siksi, madame, että viikossa voi tapahtua paljon muutoksia miehen elämässä, siis myöskin hänen päätöksissään.

Kuningatar näytti pakottavan tahtoaan ja samalla tämän tahdon alaisia elimiä, joiden oli määrä välittää sen ilmaisua.

– Ja te lähdette... yksin? – kysyi hän.

– Niin, madame, yksin.

Marie-Antoinette huokaisi helpotuksesta. Sitten, ikäänkuin tämän ponnistuksen uuvuttamana, hän vaipui hetkeksi kokoon, sulki silmänsä ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa, kysyi vielä:

– Ja minne te lähdette?

– Madame, – vastasi Charny kunnioittavasti, – tiedän, ettei kuningas salaa mitään teidän majesteetiltanne. Jos kuningatar kysyy korkealta puolisoltaan matkani päämäärää ja tarkoitusta, en epäile hetkeäkään, ettei hän niitä ilmaisisi.

Marie-Antoinette avasi silmänsä ja loi kreiviin hämmästyneen katseen.

– Mutta miksi kääntyisin hänen puoleensa, kun voin kääntyä teidän puoleenne? – sanoi hän.

– Koska salaisuus, jota säilytän, on kuninkaan eikä minun.

– Minun mielestäni, monsieur, – sanoi Marie-Antoinette ylpeästi, – on kuninkaan salaisuus myöskin kuningattaren.

– Sitä en lainkaan epäile, madame, – vastasi Charny kumartaen, – ja siksipä uskallankin vakuuttaa teidän majesteetillenne, ettei kuningas epäröi uskoa sitä teille.

– Mutta viekö tämä tehtävä teidät Ranskan rajojen sisälle vai ulkomaille?

– Kuningas yksin voi antaa teidän majesteettinne haluaman selityksen.

– Te lähdette siis, – sanoi kuningatar, ja hetkeksi vei hänen sydämessään suru voiton ärtymyksestä, jonka syynä oli Charnyn pidättyväisyys, – te lähdette kauas luotani, joudutte varmaan vaaroihin, mutta minä en tiedä, missä te olette tai mitkä vaarat teitä uhkaavat.

– Madame, missä kulkenenkin, voin vannoa teidän majesteetillenne, että teillä siellä on uskollinen alamainen, altis sydän, ja mitkä vaarat minua uhannevatkin, ovat ne suloisia, kun tiedän palvelevani niitä kahta henkilöä, joita kunnioitan eniten maailmassa.

Ja kumartaen kreivi näytti vain odottavan kuningattaren lupaa poistuakseen.

Kuningatar päästi huokauksen, joka muistutti tukahdutettua nyyhkytystä, ja tarttuen kädellä kurkkuunsa, ikäänkuin painaakseen kyyneleet alas rintaansa sanoi:

– Hyvä on, monsieur, menkää.

Charny kumarsi uudelleen ja astui varmoin askelin ovelle.

Mutta kreivin tarttuessa lukonkahvaan huudahti kuningatar, ojentaen kätensä häntä kohti:

– Charny!

Kreivi vavahti ja katsahti kalveten taakseen.

– Charny, – jatkoi Marie-Antoinette, – tulkaa tänne! Kreivi lähestyi horjuvin askelin.

– Tulkaa tänne, lähemmäs, – lisäsi kuningatar. – Katsokaa minua silmiin... Te ette enää rakasta minua, eikö niin?

Charny tunsi väristyksen käyvän läpi koko ruumiinsa; hetkisen hän pelkäsi olevansa pyörtymäisillään.

Ensi kertaa taipui ylpeä nainen, valtiatar, hänen edessään.

Toisissa oloissa, jollakin muulla hetkellä, hän olisi heittäytynyt Marie-Antoinetten jalkoihin ja pyytänyt anteeksi, mutta muisto siitä, mitä juuri oli tapahtunut hänen ja kuninkaan välillä, piti häntä yllä, ja ponnistaen kaikki voimansa hän sanoi:

– Madame, kuninkaan minulle osoittaman luottamuksen ja hyvyyden jälkeen olisin todella kurja raukka, jos tällä hetkellä vakuuttaisin teidän majesteetillenne muuta kuin uskollisuuttani ja kunnioitustani.

– Hyvä on, kreivi – vastasi kuningatar, – olette vapaa, menkää.

Tuokioksi valtasi Charnyn vastustamaton halu heittäytyä polvilleen kuningattaren eteen, mutta hänen voittamaton uskollisuutensa masensi, vaikkei silti tukahuttanut, sen rakkauden tähteet, jonka hän luuli sammuneen ja joka oli ollut vähällä leimahtaa entistä hehkuvampaan ja kiihkeämpään liekkiin.

Hän syöksyi siis ulos huoneesta, toinen käsi otsalla, toinen rintaa vasten painettuna, sopertaen katkonaisia sanoja, jotka sekavinakin olisivat muuttaneet Marie-Antoinetten epätoivoiset kyyneleet voitonriemuiseksi hymyksi, jos hän olisi ne kuullut.

Kuningatar seurasi häntä silmillään, toivoen yhä hänen kääntyvän takaisin ja palaavan hänen luokseen. Mutta hän näki oven avautuvan ja sulkeutuvan kreivin jälkeen ja kuuli sitten hänen askeltensa loittonevan odotushuoneissa ja käytävissä.

Viisi minuuttia senjälkeen, kun Charny oli kadonnut näkyvistä ja hänen askeltensa kaiku häipynyt, hän vielä katseli ja kuunteli. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi uuteen ilmiöön. Pihalta kuului vaununpyörien ratinaa.

Hän kiirehti ikkunan ääreen ja tunsi Charnyn matkavaunut, jotka ajoivat sveitsiläiskaartin pihan poikki ja etenivät Carrousel-kadulle.

Hän soitti Weberiä, joka heti ilmestyikin.

– Jollen olisi vankina linnassa, – sanoi hän, – ja tahtoisin mennä Coq-Héron-kadulle, mitä tietä minun olisi mentävä?

– Madame, – vastasi Weber, – teidän olisi mentävä ulos sveitsiläiskaartin pihan puolisesta portista ja käännyttävä Carrousel-kadulle, sitten ajettava pitkin Saint-Honoré-katua...

– Hyvä on, riittää... Hän menee sanomaan Andréelle hyvästi, – mumisi hän.

Ja painettuaan hetkisen otsaansa kylmää ruutua vastaan hän sanoi hiljaa, yhteen puristettujen hampaittensa välitse:

– Voi, minun täytyy kuitenkin saada tietää, kuinka asian laita on.

Sitten hän jatkoi ääneensä:

– Weber, sinä menet Coq-Héron-kadulle numero yhdeksään rouva kreivitär de Charnyn luo ja sanot hänelle, että haluan puhua hänen kanssaan tänä iltana.

– Suokaa anteeksi, madame, – vastasi kamaripalvelija, – mutta luulin teidän majesteettinne jo luvanneen tämän illan tohtori Gilbertille.

– Ah, se on totta, – sanoi kuningatar epäröiden.

– Mitä teidän majesteettinne käskee?

– Peruuta tohtori Gilbertin tulo ja kehoita häntä saapumaan huomenaamulla.

Sitten hän sanoi hiljaa:

– Juuri niin, huomenaamulla politiikka. Muuten voi keskusteluni rouva de Charnyn kanssa vaikuttaa päätökseen, jonka aion tehdä.

Ja kädellään hän viittasi Weberiä poistumaan.

XXIII

Synkkiä tulevaisuudentoiveita

Kuningatar erehtyi. Charny ei mennytkään kreivittären luo. Hän ajoi kuninkaalliselle kyytiasemalle hankkimaan matkavaunujensa kyytihevosia.

Mutta hevosia valjastettaessa hän pyysi isännältä kynän, mustetta ja paperia ja kirjoitti kreivittärelle kirjeen, jonka hänen omia hevosiaan takaisin vievä palvelija sai toimekseen viedä perille.

Kreivitär, puoleksi maaten leposohvallaan, luki parhaillaan tätä kirjettä, kun Weber, kuninkaan tai kuningattaren lähettämien henkilöiden etuoikeuden nojalla saatettiin hänen luokseen ilman ennakkoilmoitusta. – Herra Weber, – sanoi kamarineiti avaten oven. Samassa astui Weber sisään.

Kreivitär taittoi nopeasti kirjeen kokoon ja pisti sen povelleen, ikäänkuin kuningattaren kamaripalvelija olisi tullut ottamaan sitä häneltä.

Weber toimitti asiansa saksankielellä. Kelpo miehelle tuotti aina suurta nautintoa, kun hän sai puhua oman maansa kieltä, ja Andrée, joka oli opetellut tätä kieltä nuoruudessaan, oli seurustellessaan kymmenen vuoden ajan tuttavallisesti kuningattaren kanssa harjaantunut puhumaan sitä kuin äidinkieltään.

Eräs niistä syistä, jotka saattoivat Weberin ikävin mielin ajattelemaan Andréen lähtöä ja eroa kuningattaresta, oli juuri se, että hän siten menetti tilaisuuden puhua omaa kieltään. Siksi hän nyt pyysikin hartaasti – toivoen epäilemättä, että tämä kohtaus johtaisi sovintoon – ettei Andrée millään muotoa jäisi tulematta, toistaen useita kertoja, että kuningatar oli peruuttanut tohtori Gilbertin täksi illaksi sovitun käynnin, jotta hänen iltansa olisi vapaa.

Andrée vastasi yksinkertaisesti, että hän noudattaisi hänen majesteettinsa käskyä.

Weberin lähdettyä kreivitär pysyi hetken aikaa hievahtamatta, silmät suljettuina, ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa mielestään kaikki muut ajatukset, jotka olivat vieraita yhdelle ainoalle, ja vasta näin onnistuttuaan syventymään itseensä, hän otti kirjeen jälleen esille ja jatkoi sen lukemista.

Luettuaan kirjeen loppuun hän suuteli sitä hellästi, pani sen sydämelleen ja sanoi surullisesti hymyillen:

– Jumala varjelkoon teitä, elämäni aurinkoa! En tiedä, missä olette, mutta Jumala tietää sen, ja rukoukseni löytävät Hänen luokseen.

Vaikkakin hänen oli mahdoton arvata, mistä syystä kuningatar kutsui häntä, odotti hän ilman kärsimättömyyttä, kuten ilman pelkoakin, Tuilerieihin lähtemisen hetkeä.

Näin ei ollut kuningattaren laita. Tavallaan vankina linnassa hän harhaili levottomuuttaan viihdyttääkseen edestakaisin Floran ja Marsanin paviljongien välillä.

Monsieur [kuninkaan vanhimman veljen arvonimi. – Suom.] auttoi häntä kuluttamaan yhden tunnin. Hän oli tullut Tuilerieihin saadakseen tietää, kuinka kuningas oli ottanut vastaan Favrasin.

Kuningatar, joka ei tiennyt Charnyn matkan syytä ja joka tahtoi säilyttää itselleen tämän pelastustien, teki kuninkaan puolesta myönnytyksiä enemmän kuin mitä kuningas itse oli tehnyt, kehoittaen Monsieuria jatkamaan pakohankkeita ja luvaten itse, ajan tultua, ottaa kaikki huolekseen.

Monsieur puolestaan oli iloinen ja täynnä luottamusta. Lainahanke genualaisen pankkiirin kansa, jonka olemme kerran nähneet esiintyvän Bellevuen maatalossa, oli onnistunut, ja edellisenä päivänä oli Favras, tämän lainan välittäjä, tuonut hänelle kaksi miljoonaa, joista hän, Monsieur, ei ollut saanut Favrasia ottamaan vastaan enempää kuin sata louisdoria; tämän summan hän näet välttämättä tarvitsi ostaakseen puolelleen kaksi narria, joihin hän oli vannonut voivansa luottaa ja joiden tuli avustaa kuninkaallista pakoa.

Favras oli tahtonut antaa Monsieurille tietoja näistä kahdesta miehestä, mutta Monsieur, aina varovaisena, ei ainoastaan kieltäytynyt tapaamasta heitä, vaan ei edes tahtonut tietää heidän nimiänsäkään.

Monsieur ei tahtonut näyttää tietävänsä mitään siitä, mitä tapahtui. Monsieur antoi rahat Favrasille siksi, että tämä oli muinoin ollut hänen palveluksessaan, mutta Monsieur ei tiennyt eikä tahtonut tietää, mitä Favras niillä rahoilla teki.

Niinkuin jo olemme sanoneet, aikoi Monsieur jäädä Ranskaan siinä tapauksessa, että kuningas lähtisi. Monsieur ei ollut tietävinään koko hankkeesta. Monsieur valitteli kaikille, että hänen sukunsa oli hänet hylännyt, ja kun hänen oli onnistunut päästä yleiseen suosioon ja kuninkuus vielä oli juurtuneena useimpien ranskalaisten sydämissä, oli luultavaa, niinkuin Ludvig XVI oli sanonut Charnylle, että Monsieur nimitettäisiin väliaikaiseksi hallitsijaksi.

Siinä tapauksessa, että pakohanke epäonnistuisi, ei Monsieur tietäisi mistään; Monsieur kieltäisi kaikki tai lähtisi, mukanaan viiden- tai kahdeksantoistasadantuhannen frangin suuruinen summa, joka hänellä silloin vielä olisi käteistä, Turiniin liittyäkseen Artoisin kreiviin ja Condén prinsseihin.

Monsieurin lähdettyä kuningatar kulutti toisen tunnin rouva de Lamballen luona. Tämä prinsessa-parka, joka oli kuningattarelle uskollinen kuolemaansa saakka, kuten saatiin nähdä, oli aina ollut vain hätävarana Marie-Antoinettelle, joka oli hylännyt hänet osoittaakseen häilyvää suosiotaan vuoroin Andréelle ja Polignaceille. Mutta kuningatar tunsi hänet: hänen tarvitsi astua vain askel tätä todellista ystävätärtä kohti, joka silloin heti riensi häntä vastaan avosylin ja avosydämin.

Lamballen prinsessa oli Versaillesista paluun jälkeen asunut Floran paviljongissa, jossa hän piti Marie-Antoinetten todellista salonkia, samoin kuin rouva de Polignac Trianonissa. Joka kerta kun Marie-Antoinette tunsi syvää surua tai suurta levottomuutta, meni hän rouva de Lamballen luo, mistä näkyy, että hän tiesi olevansa tällä taholla rakastettu. Tarvitsematta mitään puhua tai edes vihjaista tälle suloiselle nuorelle naiselle huolensa tai surunsa syytä hän painoi päänsä uskollisen ystävän olkaa vasten, ja ne kyyneleet, jotka vierivät kuningattaren silmistä, sekoittuivat pian prinsessan kyyneleihin.

Voi, onneton marttyyri, kuka uskaltaa tunkeutua vuodekomeroiden hämärään tutkiakseen, oliko tämän ystävyyden lähde puhdas vai rikollinen, kun historia, järkähtämätön, kauhea, ilmestyy jalat veresi tahraamina lausumaan, minkä hinnan olet siitä maksanut?

Päivällinen vei jälleen tunnin. Ateria syötiin perheen kesken, madame Elisabetin, madame de Lamballen ja lasten läsnäollessa.

Päivällistä syötäessä olivat molemmat korkeat pöytävieraat ajatuksiinsa vaipuneina. Kummallakin oli oma salaisuutensa: kuningattarella Favrasin juttu, kuninkaalla Bouillén juttu.

Päinvastoin kuin kuningas, joka ennemmin olisi ollut kiitollisuudenvelassa pelastuksestaan kenelle tahansa, vieläpä vallankumouksellekin, kuin ulkovalloille, asetti kuningatar ulkovallat etusijalle.

Muuten on huomautettava, että se, mitä me ranskalaiset nimitämme ulkovalloiksi, merkitsi kuningattarelle sukulaisia. Kuinka hän olisikaan voinut panna vaakalaudalle toisaalta tämän kansan, joka tappoi hänen sotilaitaan, nämä naiset, jotka tulivat solvaamaan häntä Versaillesin pihoille, nämä miehet, jotka tunkeutuivat hänen huoneisiinsa surmatakseen hänet, tämän joukon, joka nimitti häntä Itävallattareksi, ja toisaalta kuninkaat, joilta hän pyysi apua, veljensä Josef II:n, lankonsa Ferdinand I:n, saksalaisen serkkunsa Kaarle IV:n, jotka olivat hänelle läheisempää sukua kuin Orleansit ja Condét kuninkaalle.

Kuningatar ei siis nähnyt tässä valmistelemassaan paossa sitä rikosta, josta häntä myöhemmin syytettiin. Hän näki siinä päinvastoin ainoan keinon pitää yllä kuninkaallista arvoa ja aseellisessa avussa, jota hän toivoi, ainoan riittävän sovituksen kärsimälleen häväistykselle.

Olemme paljastaneet kuninkaan sydämen; hän ei luottanut kuninkaisiin eikä prinsseihin. Hän ei vähääkään kuulunut kuningattaren puolueeseen, niinkuin monet ovat luulleet, vaikka olikin saksalainen äitinsä puolelta, mutta saksalaiset eivät pidä itävaltalaisia saksalaisina.

Ei, kuningas kannatti pappeja.

Hän vahvisti kaikki kuninkaita, prinssejä ja maastamuuttaneita vastaan säädetyt määräykset. Hän käytti kielto-oikeuttaan sitä määräystä vastaan, joka kohdistui pappeihin.

Pappien hyväksi hän pani itsensä vaaraan kesäkuun 20 päivänä, pysyi lujana elokuun 10 päivänä ja kärsi sen, mitä tammikuun 21 päivä toi mukanaan. Ja siksi paavi, voimatta tehdä hänestä pyhimystä, teki hänestä ainakin marttyyrin.

Vastoin tapaansa ei kuningatar tänään seurustellut pitkää aikaa lastensa kanssa. Hän tunsi, että koska hänen sydämensä ei kuulunut kokonaan isälle, ei hänellä ollut oikeutta tällä hetkellä lasten hyväilyihin. Ainoastaan naissydän, salaperäinen sisus, jossa intohimot kypsyvät ja josta puhkeaa ilmoille katumus, voi käsittää näitä omituisia ristiriitoja.

Kuningatar vetäytyi varhain omaan huoneistoonsa ja sulkeutui sinne. Hän sanoi, että hänellä oli kirjoitettavaa, ja pani Weberin vartioimaan oveaan.

Muuten ei kuningas kiinnittänyt suuresti huomiota tähän eristäytymiseen, sillä häntä huolestuttivat eräät toisarvoiset, mutta kuitenkin laadultaan jokseenkin vakavat tapahtumat, jotka uhkasivat Pariisia ja joista hänen luonaan odottava poliisipäällikkö oli tullut antamaan tietoja.

Kerromme nämä tapahtumat lyhyesti.

Kansalliskokous, niinkuin olemme nähneet, oli julistanut itsensä erottamattomaksi kuninkaasta ja seurannut kuningasta Pariisiin.

Sillä välin kun Maneesisalia, joka oli määrätty sitä varten, pantiin kuntoon, oli se valinnut istuntopaikakseen arkkipiispan palatsin salin.

Täällä se oli eräällä päätöksellään muuttanut arvonimen Ranskan ja Navarran kuningas arvonimeksi Ranskalaisten kuningas.

Se oli myös poistanut kuninkaallisen sanontatavan: "Varman tietomme ja täyden valtamme nojalla..." ja määrännyt niiden asemesta käytettäväksi: "Ludvig, Jumalan armosta ja valtion perustuslain nojalla..."

Tämä todistaa, että Kansalliskokous, niinkuin kaikki edustajakokoukset, joiden jälkeläinen tai edeltäjä se on, huolehtivat useinkin vähäpätöisyyksistä, kun niiden pitäisi käsitellä tärkeämpiä asioita.

Sen olisi, esimerkiksi, tullut pitää huolta Pariisin ravitsemisesta, sillä täällä oltiin suorastaan kuolla nälkään.

Leipurin, hänen vaimonsa ja leipurinpojan palaaminen Versaillesista ja asettuminen Tuilerieihin eivät olleet saaneet aikaan odotettua tulosta. Jauhot ja leipä puuttuivat yhä. Joka päivä oli leipäkauppojen edustalla jonotuksia, ja nämä kansanjoukot saivat aikaan suurta epäjärjestystä. Mutta kuinka voitaisiin sitä ehkäistä?

Kokoontumisoikeus oli taattu julistuksessa, nimeltä "Ihmisoikeudet".

Mutta Kansalliskokous ei ollut kaikesta tästä tietääkseenkään. Sen jäsenten ei tarvinnut jonottaa leipäkauppojen edustalla, ja jos jollekulle sen jäsenistä sattui tulemaan nälkä istunnon aikana, tiesi hän aina saavansa sadan askeleen päästä tuoreita pieniä leipiä François -nimiseltä leipurilta, joka asui Marché-Palu-kadun varrella Notre-Damen läheisyydessä ja paistaen seitsemän tai kahdeksan uunillista päivässä aina piti varalla leipää Kansalliskokouksen herroille.

Poliisipäällikkö oli siis ilmoittamassa Ludvig XVI:lle pahoja aavistuksiaan näistä epäjärjestyksistä, jotka jonakin päivänä saattoivat muuttua kapinaksi, kun Weber avasi kuningattaren pienen työhuoneen oven ja ilmoitti puoliääneen:

– Rouva kreivitär de Charny.

XXIV

Ilman puolisoa, ilman rakastajaa

Vaikka kuningatar oli itse kutsuttanut Andréeta, vaikka hän siis odotti ilmoitusta, joka tehtiin, säpsähti hän kuullessaan Weberin lausuvan nuo neljä sanaa.

Sillä hän ei voinut salata itseltään, että Andréen ja hänen välillään oli siitä päivästä saakka, jolloin he nuorina tyttöinä olivat ensi kertaa nähneet toisensa Taverneyn linnassa, vallinnut ystävyyden ja tehtyjen palvelusten vuorovaikutus, jossa Marie-Antoinette aina oli jäänyt velalliseksi. Mutta mikään ei kiusaa valtiaita enemmän kuin tehdyt sitoumukset, etenkin kun niiden syyt ovat syvällä sydänjuurissa.

Tästä johtui, että kuningatar, joka lähetti noutamaan Andréeta, luullen itsellään olevan syytä suuriin moitteisiin häntä kohtaan, muisti nähdessään tämän nuoren naisen edessään vain sen kiitollisuudenvelan, johon oli joutunut.

Mitä Andréehen tulee, niin hän oli yhäti sama: kylmä, tyyni, puhdas kuin timantti, mutta myöskin yhtä terävä ja haavoittumaton kuin sekin.

Nojaten kyynärpäillään pöytään kuningatar epäröi hetken, millä nimellä tervehtisi valkoista olentoa, kun tämä siirtyi oven pimeydestä huoneen hämärään ja vähitellen läheni valokehää, joka levisi kolmesta kynttilästä.

Sitten hän ojensi kätensä vanhaa ystävätärtään kohti ja lausui:

– Tervetuloa nyt niinkuin aina ennenkin, Andrée. Niin lujana ja valmistuneena kuin Andrée saapuikin Tuilerieihin, oli nyt hänen vuoronsa vavahtaa. Hän tunsi näissä kuningattaren sanoissa saman äänenpainon, jolla kruununprinssin puoliso oli muinoin häntä puhutellut.

– Tarvitseeko minun sanoa teidän majesteetillenne, – vastasi Andrée tapansa mukaan suoraan ja koristelematta, – että jos te aina olisitte puhutellut minua niinkuin nyt, ei teidän olisi tarvinnut, tahtoessanne tavata minua, lähettää hakemaan minua sen palatsin ulkopuolelta, jossa asutte?

Mikään ei olisi voinut olla kuningattarelle otollisempaa kuin tämä Andréen tapa käydä käsiksi asiaan; hän piti tätä johdantona, jota sopi käyttää hyväkseen.

– Voi! sanoi hän, – teidän pitäisi se tietää, Andrée, teidän, joka olette niin kaunis, niin siveä ja niin puhdas, jonka sydäntä ei viha koskaan ole järkyttänyt, jonka sielua ei rakkaus koskaan ole liikuttanut, jonka myrskypilvet voivat peittää kuin tähden, mutta joka myrskyn hälvettyä näyttäytyy entistä kirkkaampana taivaanlaella! Kellään naisella, ylhäisimmilläkään, ei ole teidän järkkymätöntä tyyneyttänne, varsinkaan minulla, joka olen pyytänyt teiltä apua ja jolle te niin auliisti olette sitä suonut...

– Kuningatar, – vastasi Andrée, – puhuu niistä ajoista, jotka olin unohtanut ja joita en enää luullut hänen muistavan.

– Tuo vastaus on ankara, Andrée, – sanoi kuningatar, – ja kuitenkin ansaitsen sen, ja teillä on oikeus niin lausua. Totta on, että niin kauan kuin olin onnellinen, en muistanut alttiuttanne, ja syynä lienee ollut se, ettei mikään inhimillinen mahti, ei edes kuninkaallinen, kyennyt antamaan minulle keinoa palkitakseni teitä. Teidän on täytynyt pitää minua kiittämättömänä, Andrée, mutta kenties tämä kiittämättömyys olikin vain voimattomuutta.

– Minulla olisi oikeus syyttää teitä, madame, – sanoi Andrée, – vain siinä tapauksessa, että olisin halunnut tai pyytänyt jotakin, ja että kuningatar olisi vastustanut toivomustani ja hylännyt pyyntöni; mutta kuinka teidän majesteettinne luulisi minulla olevan syytä valituksiin, kun en ole mitään halunnut enkä pyytänyt?

– Tahdotteko siis, että sanon sen, rakas Andréeni? Juuri tuo kylmäkiskoisuutenne tämän maailman asioita kohtaan on oudostuttanut minua. Niin, te olette mielestäni yliluonnollinen olento, toiseen taivaankappaleeseen kuuluva, jonka pyörretuuli on heittänyt keskellemme, niinkuin tulen puhdistamat kivet, jotka putoavat tuntemattomista auringoista... Tästä johtuu, että ensin pelästyy omaa heikkouttaan, nähdessään edessään olennon, joka ei koskaan ole ollut heikko; mutta sitten rauhoittuu ja ajattelee itsekseen, että korkein suvaitsevaisuus on osa korkeinta täydellisyyttä, että sielu on huuhdeltava puhtaaksi kirkkaimmassa lähteessä, ja syvän surun hetkellä tekee, niinkuin minä olen tehnyt, Andrée, ja lähettää noutamaan yliluonnollista olentoa, jonka nuhdetta on pelästynyt, pyytääkseen häneltä lohdutusta.

– Voi, madame, – sanoi Andrée, – jos todellakin pyydätte minulta sitä, pelkään suuresti, ettei tulos vastaa odotustanne.

– Andrée, Andrée, te unohdatte, kuinka te eräässä kauheassa tilanteessa tuitte ja lohdutitte minua!-sanoi kuningatar.

Andrée kalpeni silminnähtävästi. Kuningatar, joka näki hänen horjahtavan ja sulkevan silmänsä, ikäänkuin hänen voimansa olisivat pettäneet, aikoi vetää hänet vierelleen leposohvalle; mutta Andrée teki vastarintaa ja jäi seisomaan.

– Madame, – sanoi hän, – jos teidän majesteettinne säälii uskollista palvelijaansa, säästätte häntä muistoilta, jotka hänen melkein on onnistunut unohtaa. Ei kelpaa lohduttajaksi se, joka ei voi pyytää lohdutusta keneltäkään, ei edes Jumalalta, koska hän epäilee, että Jumalakin on voimaton lohduttamaan eräissä suruissa.

Kuningatar loi Andréehen syvän ja kirkkaan katseen.

– Eräissä suruissa! – toisti hän. – Teillä on siis muitakin suruja kuin ne, jotka olette uskonut minulle?

Andrée ei vastannut.

– Kuulkaa, – jatkoi kuningatar, – meidän kesken on tullut selvityksen hetki, ja siksi olen kutsunut teidät luokseni. Eikö totta, te rakastatte herra de Charnyta?

Andrée kävi kuolonkalpeaksi, mutta ei vastannut.

– Te rakastatte herra de Charnyta? – toisti kuningatar.

– Kyllä!... myönsi Andrée.

Kuningatar huudahti kuin haavoitettu leijona.

– Voi, sitä epäilinkin!... Ja kuinka kauan olette rakastanut häntä?

– Siitä hetkestä saakka, jolloin nain hänet ensi kertaa. Kuningatar vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, nähdessään sielun tässä marmoripatsaassa.

– Niinkö? Ja te olette pysynyt vaiti?

– Te tiedätte sen paremmin kuin kukaan muu, madame.

– Mutta miksi?

– Siksi, että huomasin teidän rakastavan häntä.

– Tarkoitatteko, että te rakastitte häntä enemmän kuin minä, koska minä en mitään nähnyt?

– Oi! – huudahti Andrée katkerasti, – te ette nähnyt mitään siksi, että hän rakasti teitä, madame.

– Niin... ja nyt näen, koska hän ei enää rakasta minua. Sitähän tarkoitatte, eikö niin?

Andrée pysyi vaiti.

– Mutta vastatkaa toki! – huudahti Marie-Antoinette lujasti tarttuen hänen käsivarteensa. – Myöntäkää, ettei hän rakasta minua enää!

Andrée ei vastannut sanalla, ei liikkeellä eikä merkillä.

– Todellakin, tällainen voi tappaa ihmisen!... Mutta surmatkaa minut sitten heti sanomalla, ettei hän enää rakasta minua!... Niinpä niin, hän ei rakasta minua enää, vai mitä?

– Herra de Charnyn rakkaus tai välinpitämättömyys ovat hänen salaisuuksiaan; minun tehtäväni ei ole paljastaa niitä, – vastasi Andrée.

– Vai hänenkö salaisuuksiaan... ei hänen yksin, sillä otaksun hänen ottaneet teidät uskotukseen? – sanoi kuningatar katkerasti.

– Koskaan ei herra de Charny ole puhunut minulle sanaakaan rakkaudestaan tai kylmäkiskoisuudestaan teitä kohtaan.

– Ei tänä aamunakaan?

– En ole nähnyt kreivi de Charnyta tänä aamuna. Kuningatar loi Andréehen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sydämensä syvyyksiin.

– Tarkoitatteko, ettette tiedä mitään kreivin lähdöstä?

– Sitä en tarkoita.

– Mutta kuinka tiedätte hänen lähteneen, jollette ole tavannut kreivi de Charnyta?

– Hän ilmoitti sen minulle kirjeellisesti.

– Ah! – sanoi kuningatar, – hän kirjoitti teille?

Ja niinkuin Rikhard III oli äärimmäisellä hetkellä huutanut: "Kruununi hevosesta!" oli Marie Antoinette vähällä huudahtaa: "Kruununi tuosta kirjeestä!"

Andrée arvasi kuningattaren kiihkeän toiveen, mutta hänelle tuotti iloa jättää kilpailijattarensa hetkeksi levottomuuden valtaan.

– Ja tuo kirje, jonka kreivi kirjoitti teille lähtiessään, ei varmaankaan ole mukananne?

– Erehdytte, madame, – vastasi Andrée. - Tässä se on. Ja vetäen poveltaan kirjeen, jossa vielä tuntui hänen ihonsa lämpö ja hajuvetensä tuoksu, hän ojensi sen kuningattarelle.

Kuningatar tarttui siihen vavisten, piteli sitä hetken hyppysissään, tietämättä, tuliko hänen pitää se vai antaa takaisin, ja katsellen Andréeta silmäkulmat rypyssä. Viimein hän karkoitti kaiken epäröinnin ja sanoi:

– Voi! – sanoi hän, – houkutus on liian suuri!

Hän avasi kirjeen ja kumartuen valon puoleen luki seuraavaa:

    'Madame.

    Tunnin kuluttua lähden Pariisista kuninkaan käskystä. En voi
    sanoa teille, minne lähden, miksi lähden tai kuinka kauan viivyn
    poissa Pariisista; ne kaikki ovat asioita, jotka luultavasti
    liikuttavat teitä kovin vähän, mutta jotka kuitenkin toivoisin
    olevani oikeutettu ilmoittamaan teille.

    Hetkisen ajattelin tulla luoksenne ilmoittamaan lähdöstäni
    suullisesti, mutta en uskaltanut ilman teidän lupaanne...'

Kuningatar oli päässyt sen perille, mitä oli halunnut tietää, ja tahtoi antaa kirjeen takaisin Andréelle, mutta ikäänkuin tämän vuoro nyt olisi ollut käskeä eikä totella, sanoi hän:

– Lukekaa loppuun saakka, madame.

Kuningatar jatkoi lukemista.

    'Kieltäydyin viime kerralla ottamasta vastaan minulle tarjottua
    tehtävää, koska silloin luulin, minä mieletön, että erään
    henkilön myötätunto pidätti minua Pariisissa. Mutta sitten olen
    valitettavasti saanut kokea päinvastaista, ja siksi olenkin
    iloiten tarttunut tilaisuuteen, kun se vie minut kauas sydämistä,
    jotka eivät välitä minusta.

    Jos minulle kävisi matkalla samoin kuin onnettomalle Georgesille,
    olen ryhtynyt toimenpiteisiin, madame, jotta te saisitte
    ensimmäisenä ilmoituksen minua kohdanneesta onnettomuudesta,
    jolloin taas olisitte vapaa. Vasta silloin, madame, saisitte
    tietää, kuinka syvää ihailua on sydämessäni herättänyt jalo
    uhrautuvaisuutenne, niin huonosti palkittu sen taholta, jolle
    te nuorena, kauniina, onnea varten syntyneenä olette uhrannut
    nuoruuden, kauneuden ja onnen.

    Ainoa, mitä siis pyydän teiltä ja Jumalalta, on se, että
    joskus muistaisitte onnetonta, joka niin myöhään on huomannut
    omistamansa aarteen arvon.

    Syvästi kunnioittaen

                                    kreivi Olivier de Charny.'

Kuningatar luovutti kirjeen takaisin Andréelle, joka tällä kertaa otti sen vastaan, ja antoi huoaten raukean, melkein elottoman kätensä vaipua alas.

– Sanokaapa siis, madame, – lausui Andrée, – onko teitä petetty? Olenko pettänyt, en tarkoita lupausta, sillä sitä en ole koskaan teille antanut, vaan luottamusta, jota olette osoittanut minua kohtaan?

– Suokaa minulle anteeksi, Andrée, – vastasi kuningatar. – Oi, minä olen kärsinyt niin paljon!...

– Te olette kärsinyt!... Te uskallatte sanoa minulle, että olette kärsinyt, madame! Ja minä, mitä minä siis sanon?... En sano, että olen kärsinyt, sillä en tahdo käyttää sanaa, jota toinen nainen jo on käyttänyt, kuvatakseen samaa ajatusta... Ei, tarvitsisin uuden, tuntemattoman, ennenkuulumattoman sanan, joka olisi kaikkien tuskien yhteenveto, kaiken kidutuksen ilmaisu... Te olette kärsinyt... ja kuitenkaan, madame, ette ole nähnyt, kuinka se mies, jota rakastitte, piittaamatta tästä rakkaudesta polvistui sydän kädessä toisen naisen edessä; te ette ole nähnyt, kuinka veljenne, mustasukkaisena sen naisen vuoksi, jota hän salaa palvoi kuin pakana epäjumalaansa, taisteli rakastamanne miehen kanssa; te ette ole kuullut, kuinka rakastamanne mies, jota veljenne oli haavoittanut kuolettavasti, niinkuin aluksi luultiin, kutsui kuumehoureissa luokseen vain tuota toista naista, jonka uskottu te olitte. Te ette ole nähnyt tuon toisen naisen hiipivän varjon tavoin käytävissä, joissa itse harhailitte saadaksenne kuulla noita hourailuja todistukseksi siitä, että jollei mieletön rakkaus kestäisikään elämää pitemmälle, se ainakin pysyisi haudan partaalle saakka. Te ette ole nähnyt kuinka tämä mies, jonka hengen pelasti luonnon ja tieteen ihme, heti vuoteesta noustuaan heittäytyi kilpailijattarenne jalkoihin. Juuri niin, kilpailijattarenne, madame, sillä rakkaudessa tasoittaa sen suuruus eri arvot. Te ette ole epätoivossanne vetäytynyt viisikolmattavuotiaana luostariin, koettaen ristiinnaulitun kylmällä jalustalla tukahuttaa raatelevaa rakkautta. Sitten eräänä päivänä, vuoden kestäneiden rukousten, valvomisten, paaston, voimattomien halujen, tuskanhuutojen jälkeen, kun toivoitte kuluttavan liekin, vaikkei tosin sammuneen, ainakin heikenneen, te ette ole nähnyt, kuinka kilpailijatar, entinen ystävättärenne, joka ei ollut mitään ymmärtänyt eikä mitään arvannut, tuli hakemaan teitä yksinäisyydestänne, pyytääkseen teiltä... mitä?... tuon vanhan ystävyyden nimessä, jota kärsimykset eivät olleet muuttaneet, aviovaimon kunnian nimessä, vaaraan saatetun kuninkaallisen majesteetin nimessä, tuli pyytämään teitä rupeamaan nimelliseksi vaimoksi tuolle miehelle, jota te kolmen vuoden ajan olitte ihaillut, vaimoksi ilman puolisoa, tietystikin, verhoksi maailman katseiden ja toisten onnen välille, niinkuin käärinliina levitetään ruumiin ja maailman välille. Te ette ole säälin pakottamana, sillä mustasukkainen rakkaus ei tunne armoa, – ja te tiedätte sen, madame, te, joka olette uhrannut minut – te ette ole velvollisuuden pakottamana tehnyt tätä suunnatonta uhrausta, ette ole kuullut papin kysyvän itseltänne, otatteko aviopuolisoksenne miehen, josta ei koskaan tule puolisoanne. Te ette ole tuntenut tämän miehen painavan sormeenne sormusta, ikuisen liiton panttia, joka teille oli vain sisällyksetön ja vähäpätöinen koriste; te ette ole eronnut puolisostanne heti vihkimisenne jälkeen, nähdäksenne hänet vasta... kilpailijattarenne rakastajana!... Oi, madame, madame, nämä kolme vuotta, sanon sen teille, ovat olleet hirmuisia vuosia!

Kuningatar kohotti uupuneen kätensä tarttuakseen Andréen käteen, mutta Andrée veti pois omansa.

– Minä en ollut mitään luvannut, – jatkoi hän, – mutta siinä näette, mitä olen täyttänyt. Sensijaan te olitte antanut minulle kaksi lupausta...

– Andrée, Andrée! – huudahti kuningatar.

– Te lupasitte olla enää tapaamatta herra de Charnyta, jollainen lupaus oli sitäkin pyhempi, kun en ollut sitä pyytänyt.

– Andrée!

– Sitten te lupasitte minulle – oi, tällä kertaa kirjeellisesti – kohdella minua sisarena, ja se oli sitäkin pyhempi lupaus, kun en ollut sitä viittauksellakaan vaatinut. Pitääkö minun muistuttaa teille sen lupauksen sanoja, jonka annoitte minulle juhlallisella hetkellä, kun vastikään olin uhrannut teille elämäni, vieläpä enemmänkin, olin uhrannut rakkauteni... siis onneni tässä maailmassa ja autuuteni tulevassa...? Niin, autuuteni tulevassa maailmassa, sillä syntiä ei tehdä vain teoilla, madame, ja kuka voi sanoa, että Jumala antaa anteeksi mielettömät toiveeni, jumalattomat haluni? Niin, tuolla hetkellä, jolloin uhrasin itseni teidän hyväksenne, annoitte minulle kirjeen, näen sen vieläkin, sen jokainen kirjain hehkuu silmissäni. Näin siinä sanottiin:

    'Andrée, olette pelastanut minut! Saan kiittää teitä kunniastani,
    elämäni on teidän! Tämän kunnian nimessä, joka on maksanut teille
    niin paljon, minä vannon teille, että saatte nimittää minua
    sisareksi: koettakaa, ettekä näe minun punastuvan.

    Pistän tämän kirjeen käteenne; se on kiitollisuuteni pantti, se
    on huomenlahja, jonka teille annan.

    Sydämenne on jaloin sydämistä: se osaa antaa arvoa tarjoamalleni
    lahjalle.

                                             Marie-Antoinette.'

Kuningatar huokasi raskaasti.

– Niin, ymmärrän kyllä, – sanoi Andrée, – te luulitte, että olisin unohtanut tuon kirjeen, kun poltin sen? Ei, madame, ei, olen säilyttänyt muistissani jokaisen sanan, ja sitä mukaa kuin te näytitte unohtaneen sen, muistin sen yhä selvemmin...

– Ah, anna anteeksi, anna anteeksi, Andrée... Luulin, että hän rakasti sinua!

– Te luulitte siis, madame, että hän rakasti toista, koska hän rakasti vähemmän teitä? Sellainenko teistä on sydämen laki?

Andrée oli kärsinyt niin paljon, että vuorostaan esiintyi julmana.

– Siis tekin olette huomannut, että hän rakasti minua vähemmän? – huudahti kuningatar tuskan valtaamana.

Andrée ei vastannut. Hän vain katsoi epätoivoiseen kuningattareen, ja heikko hymy ilmestyi hänen huulilleen.

– Mutta mitä minun on tehtävä, hyvä Jumala, mitä minun on tehtävä säilyttääkseni tämän rakkauden, siis elämäni, joka luisuu käsistäni? Oi, jos tiedät sen, Andrée, ystäväni, sisareni, sano se minulle, minä pyydän, rukoilen sinulta...

Kuningatar ojensi molemmat kätensä Andréeta kohti.

Andrée peräytyi askeleen.

– Voisinko minä sen sanoa, madame, – sanoi hän, – minä, jota hän ei koskaan ole rakastanut?

– Mutta hän voi rakastaa sinua... Jonakin päivänä hän voi polvistua eteesi katuen menneisyyttä ja pyytäen anteeksi kärsimyksiä, joita on tuottanut sinulle. Hyvä Jumala, kuinka pian unohtaakaan kärsimykset sen sylissä, jota rakastaa! Kuinka helppoa on antaa anteeksi sille, jonka vuoksi on kärsinyt!

– Mutta jos niin onnettomasti kävisi – se kun luultavasti olisi onnettomuus meille molemmille, madame – oletteko unohtanut, että ennenkuin voisin olla herra de Charnyn vaimona, pitäisi paljastaa hänelle eräs salaisuus, tehdä hänelle tunnustus... kauhea salaisuus, kuolettava tunnustus, joka silmänräpäyksessä lopettaisi sen rakkauden, jota te pelkäätte? Oletteko unohtanut, että minun olisi kerrottava hänelle, mitä olen kertonut teille, madame?

– Te siis sanoisitte hänelle, että Gilbert on tehnyt teille väkivaltaa? Kertoisitte, että teillä on lapsi?...

– Tietysti, madame, – sanoi Andrée, – vai minä te pidätte minua, jos sitä epäilette?

Kuningatar huokasi helpotuksesta.

– Te ette siis tee mitään koettaaksenne vetää luoksenne herra de Charnyn?

– En mitään, madame, en enempää vastedes kuin tähänkään saakka.

– Te ette sano hänelle, ette anna hänen epäillä, että rakastatte häntä?.

– En, madame, en ainakaan, jollei hän itse tule sanomaan minulle, että hän rakastaa minua.

– Ja jos hän tulee sanomaan teille, että hän rakastaa teitä, jos sanotte hänelle, että rakastatte häntä, vannottehan minulle...

– Oi, madame! – keskeytti Andrée kuningattaren.

– Niin, – sanoi kuningatar, – te olette oikeassa, Andrée, sisareni, ystäväni, ja minä olen epäoikeudenmukainen, vaativainen, julma. Mutta kun kaikki hylkäävät minut, ystävät, valta ja maine, tahtoisin ainakin, että tämä rakkaus, jolle uhraisin maineen, vallan, ystävät, tahtoisin ainakin, että rakkaus jäisi minulle.

– Ja nyt, madame, – sanoi Andrée jäätävän kylmästi, jollaisen puhetavan hän vain hetkiseksi oli unohtanut puhuessaan kärsimyksistään, – onko teillä muita tietoja kyseltävänä, muita käskyjä annettavana?

– Ei, ei mitään. Kiitän teitä. Tahdoin tarjota teille ystävyyttäni, mutta te hylkäätte sen... Hyvästi, Andrée; ottakaa ainakin vastaan kiitollisuuteni.

Andrée teki kädellään liikkeen ikäänkuin torjuakseen tämän toisenkin tunteen, kuten oli työntänyt luotaan ensimmäisen, ja kumarrettuaan kylmästi poistui huoneesta hitaasti ja äänettömästi kuin aave.

– Oi, sinä olet oikeassa, sinä jääruumis, timanttisydän, tulisielu, kieltäytyessäsi ottamasta vastaan kiitollisuuttani ja ystävyyttäni, sillä tunnenhan ja pyydän sitä anteeksi Jumalalta, että vihaan sinua, niinkuin en koskaan ole ketään vihannut... sillä jollei hän rakasta sinua vielä, olen täysin varma siitä, että hän vastedes rakastaa sinua!... Sitten hän kutsui luokseen Weberin ja kysyi:

– Weber, oletko tavannut herra Gilbertiä?

– Kyllä, teidän majesteettinne, – vastasi kamaripalvelija.

– Mihin aikaan hän tulee huomenna?

– Kello kymmenen, madame.

– Hyvä on, Weber. Sano kamarineideilleni, että riisuudun ilman heitä tänä iltana ja että tuntien itseni huonovointiseksi ja väsyneeksi, haluan nukkua kello kymmeneen huomenaamulla... Ensimmäinen ja ainoa henkilö, jonka otan vastaan, on tohtori Gilbert.

XXV

Leipuri François

Emme koetakaan kuvata, kuinka yö kului näiltä molemmilta naisilta.

Vasta kello yhdeksän aikaan aamulla tapaamme jälleen kuningattaren, silmät punaisina kyynelistä, kasvot kalpeina unettomuudesta. Kello kahdeksan, siis päivän alkaessa valjeta – sillä nyt oli se surullinen vuodenaika, jolloin päivät ovat lyhyet ja pimeät – hän oli noussut vuoteesta, jossa yön ensi tunteina oli turhaan koettanut saada lepoa, ja jossa hänen unensa oli aamupuolella ollut kuumeista ja levotonta.

Vaikka kuningattaren kiellon vuoksi kukaan ei uskaltanut tunkeutua hänen luokseen, oli hänen huoneistonsa ympäriltä jo jonkun aikaa kuulunut liikehtimistä edestakaisin, äkillisiä äännähdyksiä ja jatkuvaa hälinää, mikä kaikki ilmaisi jotakin tavatonta sattuneen ulkopuolella.

Tällöin, kuningattaren juuri lopetettua pukeutumisensa löi kello yhdeksän.

Keskellä tätä sekavaa melua, joka tuntui olevan vallalla käytävissä, hän kuuli Weberin äänen vaativan hiljaisuutta. Hän kutsui luokseen uskollisen kamaripalvelijan. Samalla melu taukosi, ja ovi avautui.

– Mitä nyt, Weber? – kysyi kuningatar. – Mitä on tekeillä linnassa, ja mitä tämä melu merkitsee?

– Madame, – vastasi Weber, – näyttää siltä kuin Citén puolella olisi levotonta.

– Levotonta! – toisti kuningatar. – Mutta miksi?

– Ei tiedetä vielä, madame, mutta kerrotaan, että siellä mellakoidaan leivän vuoksi.

Ennen ei kuningattaren päähän olisi juolahtanut se ajatus, että jotkut ihmiset olivat kuolla nälkään; mutta senjälkeen kun hän Versaillesista palattaessa oli kuullut poikansa pyytävän leipää hänen voimatta sitä antaa, ymmärsi hän, mitä merkitsi puute, nälänhätä ja nälkä.

– Ihmisparat! – mumisi hän muistaen sanoja, joita oli kuullut matkalla, ja sen selityksen, jonka Gilbert oli antanut. – Nyt he näkevät, ettei ole leipurin eikä leipurin vaimon syy, jollei heillä ole leipää.

– Ja pelätäänkö vakavia seurauksia? – kysyi hän ääneen.

– Sitä en osaa sanoa, madame. Kaikki tiedonannot ovat ristiriitaisia, – vastasi Weber.

– No niin, – sanoi kuningatar, – juokse Citéhen saakka, Weber, se ei ole kaukana täältä, ota omin silmin selko, mitä on tekeillä, ja tule ilmoittamaan minulle.

– Entä tohtori Gilbert? – kysyi kamaripalvelija.

– Ilmoita Campanille tai Miserylle, että odotan häntä, ja jompikumpi heistä saattaa hänet luokseni.

Sitten, Weberin jo ollessa poistumaisillaan, hän vielä antoi viimeisen määräyksen:

– Sano heille, etteivät he anna hänen odottaa. Hän, joka aina on selvillä asioista, selittää meille, mitä on tekeillä.

Weber lähti linnasta, saapui Louvren portille, syöksyi sillalle ja huutojen opastamana, seuraten ihmisjoukkoa, joka vyöryi arkkipiispan palatsiin päin, tuli viimein Notre-Damen edustalle.

Sitä mukaa kuin hän lähestyi vanhaa Pariisia, paisui kansanjoukko, ja huudot kävivät kovemmiksi.

Keskellä näitä huutoja tai paremmin tätä ulvontaa erottui ääniä, jollaisia kuullaan vain myrskypäivinä taivaalla ja vallankumouksen päivinä maan päällä; kuultiin huudettavan:

– Hän tappaa meidät nälkään! Surmatkaa hänet!

Lyhtytolppaan! Lyhtytolppaan!

Ja tuhannet äänet, jotka eivät edes tienneet mistä oli puhe ja joiden joukossa erotti naisten ääniä, toistelivat rohkeasti, toivoen sellaista näytelmää, joka aina ilosta sykähdyttää joukkojen sydäntä:

– Hän tappaa nälkään! Kuolema hänelle! Lyhtytolppaan!

Äkkiä Weber tunsi rajun sysäyksen, kun suuressa ihmisjoukossa annettiin tilaa jollekin jonolle, ja hän näki Chanoinesse-kadulta vyöryvän ihmisvirran, elävän vesiputouksen, jonka keskellä rimpuili onneton kalpea mies, vaatteet rikkirevittyinä.

Hänen jäljessään siis koko tuo joukko juoksi, häntä vastaan kohosivat nämä huudot, ulvomiset ja uhkaukset.

Yksi ainoa mies puolusti häntä tätä joukkoa vastaan, yksi ainoa mies koetti pysähdyttää ihmisvirtaa kulussaan. Tämä mies, joka oli yksinään ryhtynyt laupeudentyöhön, vaikka siihen olisi tarvittu kymmenen, kahdenkymmenen, sadankin miehen voimat, oli Gilbert.

Tosin muutamat joukosta, tunnettuaan hänet, alkoivat huutaa:

– Se on tohtori Gilbert, isänmaanystävä, Lafayetten ja Baillyn ystävä. Kuunnelkaamme tohtori Gilbertiä.

Nämä huudot saivat aikaan hetkellisen pysähdyksen, ikäänkuin tilapäisen tyvenen, joka leviää aalloille kahden vihurin välillä. Sitä Weber käytti hyväkseen raivatakseen itselleen tietä tohtorin luo ja onnistuikin siinä kovasti ponnisteltuaan.

– Tohtori Gilbert, – sanoi kamaripalvelija. Gilbert kääntyi sinne päin, mistä ääni kuului.

– Ah, tekö siinä olette, Weber?

Sitten tohtori antoi hänelle merkin tulla lähemmäksi ja sanoi hiljaa:

– Menkää ilmoittamaan kuningattarelle, että tulen ehkä myöhemmin kuin hän odottaa. Koetan pelastaa erästä miestä.

– Niin, niin, – sanoi onneton kuullessaan nämä viimeiset sanat, – te pelastatte minut, eikö niin? Sanokaa heille, että olen viaton! Sanokaa heille, että nuori vaimoni on raskaana!... Minä vannon teille, etten piilottanut leipää, tohtori.

Mutta ikäänkuin onnettoman valitus ja rukous olisi puhaltanut liekkiin puoleksi sammuneen vihan ja kiukun, kiihtyivät huudot jälleen, ja uhkaukset pyrkivät muuttumaan teoiksi.

– Hyvät ystävät, – huusi Gilbert taistellen yli-inhimillisin voimin raivostunutta joukkoa vastaan, – tämä mies on ranskalainen, kansalainen niinkuin tekin. Eihän voida eikä sovi tappaa miestä kuulustelematta häntä. Viekää hänet poliisikamariin, sittenhän saamme nähdä.

– Niin! – huusivat eräät, jotka tunsivat tohtorin.

– Herra Gilbert, – sanoi kuningattaren kamaripalvelija, – koettakaa pitää puolianne; minä menen ilmoittamaan poliisikamariin... se onkin vain muutaman askeleen päässä; viiden minuutin kuluttua poliisit ovat täällä.

Ja hän katosi kansanjoukkoon edes odottamatta Gilbertin suostumusta.

Mutta neljä tai viisi miestä oli tällä välin tullut tohtorin avuksi ja asettunut ikäänkuin suojamuuriksi onnettomalle, jota uhkasi kansan raivo.

Tämä vallitus, niin heikko kuin se olikin, pidätti kuitenkin hetkiseksi murhamiehiä, jotka hukuttivat huutoihinsa Gilbertin ja häneen liittyneiden kunnon kansalaisten äänet.

Onneksi alkoi viiden minuutin kuluttua kansanjoukko liikehtiä ja mumista, ja sitten kuultiin sanat: – Poliisit, poliisit!

Näiden saapuessa uhkaukset lakkasivat, joukko väistyi tieltä. Murhaajat eivät nähtävästi vielä olleet saaneet toimintaohjetta.

Onneton mies vietiin kaupungintalolle. Hän oli tarrautunut tohtoriin, piti kiinni hänen käsivarrestaan eikä tahtonut sitä hellittää.

Kuka tämä mies oli? Sanomme sen teille. Hän oli leipuri nimeltä Denis François, sama, josta jo olemme puhuneet, ja joka valmisti pieniä leipiä Kansalliskokouksen herroille.

Aamulla oli hänen myymäläänsä Marché-Palu-kadun varrelle tullut eräs vanha nainen, juuri kun hän oli luovuttanut hallustaan kuudennen uunillisen leipää ja alkoi paistaa seitsemättä. Vanha nainen kysyi leipää.

– Sitä ei ole enää, – vastasi François, – mutta odottakaa seitsemättä paistosta, silloin saatte ensimmäisenä.

– Tahdon saada heti, – väitti nainen. – Tässä on rahaa.

– Mutta, – huomautti leipuri, – kun kerran vakuutan teille, ettei enää ole...

– Antakaahan minun katsoa.

– Käykää sisään, etsikää, en pyydäkään muuta.

Vanha nainen tuli sisään, etsi, nuuski, avasi erään kaapin ja löysi sieltä kolme neljän naulan leipää, jotka leipuripojat olivat varanneet itselleen.

Hän otti niistä yhden, poistui maksamatta, ja kun leipuri vaati maksua, yllytti hän kansaa huutaen, että François tahtoi tappaa ihmiset nälkään ja salasi puolet leivistään.

Tällainen syytös tuomitsi melkein varmaan kuolemaan sen henkilön, johon se kohdistui.

Muuan entinen ratsuväen värvääjä, nimeltä Fleur-d'Epine, joka istui ryypiskelemässä vastapäisessä kapakassa, tuli sieltä ulos ja toisti humalaisella äänellään vanhan naisen huudon.

Tämän kaksoishuudon kuuluessa riensi paikalle ulvovaa kansaa; kyseltiin, saatiin tietää, mistä oli puhe, toistettiin äskeiset huudot, tunkeuduttiin leipurin myymälään, työnnettiin syrjään ne neljä miestä, jotka poliisi oli pannut vartioimaan hänen oveaan kuten muidenkin leipurien, tutkittiin varastohuone ja paitsi noita kahta kuivunutta leipää, jotka eukko oli jättänyt, löydettiin satakunta pientä tuoretta leipää, varattuina kansanedustajille, jotka pitivät istuntoa arkkipiispan palatsissa, noin sadan askeleen päässä sieltä.

Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman kohtalo ratkaistu; tuhansista kurkuista kuului huuto: "Nälkään tappaja!" Koko joukko ulvoi: "Lyhtytolppaan!"

Tällä hetkellä joutui tohtori, käytyään juuri katsomassa poikaansa, jonka oli vienyt takaisin apotti Bérardierin luo Ludvig Suuren opistoon, kuulemaan melun, näki kansan vaativan erään miehen kuolemaa ja riensi hänen avukseen.

Françoisilta Gilbert sai kuulla, mistä oli puhe, käsitti heti leipurin syyttömyyden ja koetti häntä puolustaa.

Silloin joukko oli vienyt mukanaan sekä onnettoman että hänen puolustajansa, tuomiten molemmat samaan kadotukseen ja valmiina iskemään kumpaakin samalla tavalla.

Tällä hetkellä oli Weber, kuningattaren lähettämänä, saapunut Notre-Damen torille ja tuntenut Gilbertin.

Olemme nähneet, että Weberin lähdettyä saapuneet poliisit saattoivat onnettoman leipurin kaupungintalolle.

Syytetty, hänen vartijansa ja kiihtynyt rahvas olivat työntyneet sikin sokin sisään kaupungintaloon; sen edustalla tungeksi parhaillaan työttömiä työmiehiä ja nälkään nääntyviä raukkoja, aina valmiina yhtymään mellakkaan ja kostamaan kärsimänsä pahan jokaiselle, jota vain epäiltiin syylliseksi yleiseen kurjuuteen.

Tuskin siis onneton François oli laahattu sisään kaupungintalon avoimesta portista, kun huudot kiihtyivät. Näiden miesten mielestä riistettiin heiltä saalis, joka kuului heille.

Synkännäköisiä miehiä pujotteli kansanjoukossa kuiskaillen puoliääneen:

– Hän on hovin palkkaama leivänsalaaja, siksi tahdotaankin hänet pelastaa.

Ja nämä sanat: "Hän on leivänsalaaja! Hän on leivänsalaaja!" kiertelivät liekin tavoin nälkäisessä joukossa, sytyttäen vihan ja raivon ilmituleen.

Onnettomuudeksi oli vielä niin aikainen aamu, ettei yksikään niistä miehistä, joilla oli vaikutusvaltaa kansaan, kuten Bailly tai Lafayette, voinut olla saapuvilla. Sen tiesivät hyvinkin ne, jotka yhä toistivat: "Hän on leivänsalaaja! Hän on leivänsalaaja!"

Viimein, kun syytettyä ei kuulunut takaisin, muuttuivat huudot suunnattomaksi meteliksi, uhkaukset yleiseksi ulvonnaksi.

Ne miehet, joista olemme puhuneet, hiipivät silloin sisään portista, kiipesivät ylös portaita, tunkeutuivat saliin saakka, missä onneton leipuri oli, Gilbertin puolustaessa häntä parhaansa mukaan.

Mellakan johdosta paikalle rientäneet Françoisin naapurit todistivat hänen osoittaneen vallankumouksen alusta alkaen mitä suurinta intoa. Hän oli paistanut jopa kymmenenkin uunillista päivässä, ja kun hänen ammattitovereitaan puuttui jauhoja, antoi hän heille omistaan, ja voidakseen nopeammin palvella yleisöä hän oli vuokrannut erään sokerileipurin uunin, jossa kuivasi polttopuitaan.

Kuulustelun päätyttyä kävi ilmi, että tämä mies rangaistuksen asemesta ansaitsi palkinnon.

Mutta torilla, portaissa, vieläpä salissakin huudettiin: "alas leivänsalaaja!" ja vaadittiin syyllisen kuolemaa.

Äkkiä tehtiin saliin odottamaton hyökkäys, joka mursi Françoisia ympäröivän vartioketjun ja erotti hänet suojelijoistaan. Gilbert, joka oli työnnetty tilapäistä puhujalavaa vasten, näki parikymmentä käsivartta ojentuvan... Syytetty, jota kiskottiin, töykittiin ja kolhittiin, huusi apua, kohotti rukoillen käsiään, mutta turhaan... Turhaan Gilbert ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen hänen luokseen; aukko, josta onneton oli kadonnut, sulkeutui vähitellen hänen jälkeensä! Kuin pyörteen nielemä uimari, hän tappeli hetkisen, kädet nyrkkiin puristettuina, silmissään epätoivo, ääni kurkkuun salpautuneena; sitten ihmisvyöry peitti hänet taas, ja hän oli suistunut hornaan. Mikään ei enää voinut häntä pelastaa.

Hänet vieritettiin alas portaita ja joka askelmalla hän sai iskun. Kun hän ehti porttikäytävään, oli hänen ruumiinsa yhtenä ainoana suunnattomana haavana. Silloin hän ei enää pyytänyt säästämään henkeään, vaan rukoili pyöveleiltään kuolemaa!

Missä siis tähän aikaan piili kuolema, ollakseen niin valmis rientämään avuksi, kun sitä kutsuttiin?

Tuokiossa katkaistiin onnettoman Françoisin pää ja kohotettiin keihään kärkeen.

Kuullessaan huutoja kadulta syöksyivät mellakoitsijat portailta ja saleista. Pitihän näytelmää katsella loppuun saakka.

Mielenkiintoista oli nähdä pää keihään kärjessä; sellaista ei oltukaan nähty lokakuun 6 päivän jälkeen, ja nyt oli jo 21:nen.

– Oi, Billot, Billot, – mutisi Gilbert syöksyessään ulos salista, – kuinka onnellinen oletkaan, kun sait jättää Pariisin!

Hän oli juuri astunut Grèven torin poikki, seuraten Seinen rantaa, jätettyään keihään vertavuotavine päineen ja ulvovine saattueineen etenemään Notre-Damen siltaa pitkin, kun puolitiessä Pelletierin rantakatua tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan.

Hän kohotti päätään, huudahti, aikoi pysähtyä ja puhua, mutta mies, jonka hän oli tuntenut, pisti kirjelapun hänen käteensä, nosti sormen huulilleen ja poistui arkkipiispan palatsiin päin.

Tämä henkilö tahtoi epäilemättä pysyä tuntemattomana, mutta eräs kauppahallin myyjätär oli katsahtanut häneen, löi kätensä yhteen ja huudahti:

– Kas vain, sehän on Mirabeau!

– Eläköön Mirabeau! – huusi heti viisisataa ääntä, – eläköön kansan puolustaja! Eläköön isänmaallinen puhuja!

Ja loppuosa sitä joukkoa, joka marssi onnettoman Françoisin pään jäljessä, kääntyi tämän huudon kuullessaan ja alkoi seurata Mirabeauta. Näin häntä saattoi yhä paisuva kansanjoukko lakkaamatta huutaen arkkipiispan palatsin portille saakka.

Mirabeau oli Kansalliskokouksen istuntoon mennessään ja tavattuaan Gilbertin antanut hänelle kirjelapun, jonka äsken oli kirjoittanut erään viinikaupan pöydällä ja aikonut lähettää hänelle kotiin.

XXVII

Mitä hyötyä on katkaistusta päästä

Gilbert oli nopeasti lukenut kirjelapun, jonka Mirabeau oli pistänyt hänen käteensä, sitten lukenut toistamiseen hitaammin, pistänyt sen liivintaskuunsa ja kutsuttuaan ajurin antanut käskyn ajaa Tuilerieihin.

Täällä oli Lafayetten käskystä suljettu kaikki portit ja lisätty vartioväkeä, sillä saatuaan kuulla levottomuuksista hän oli ensiksi huolehtinut kuninkaan ja kuningattaren turvallisuudesta ja sitten lähtenyt mellakkapaikalle.

Gilbert ilmoittautui Echelle-kadun puolisen portin vartijalle, joka tunsi hänet, ja pääsi sisään.

Hänet huomatessaan tuli rouva Campan, jolle oli ilmoitettu kuningattaren käsky, häntä vastaan ja vei hänet heti sisään. Weber oli kuningatarta totellen palannut hankkimaan uutisia.

Gilbertin nähdessään kuningatar huudahti.

Tohtorin takista ja poimukauluksesta oli palasia revitty irti hänen taistellessaan onnettoman Françoisin puolesta, ja muutamia veripisaroita oli räiskynyt hänen paidanrinnalleen.

– Madame, – sanoi hän, – pyydän anteeksi, että näyttäydyn tällaisena teidän majesteettinne edessä, mutta olen jo tahtomattani antanut teidän odottaa kyllin kauan enkä siis uskaltanut enempää viivytellä.

– Kuinka sen miespoloisen kävi, monsieur Gilbert?

– Hän on kuollut, madame; hänet surmattiin, hakattiin palasiksi...

– Oliko hän edes syyllinen?

– Hän oli syytön, madame.

– Voi, monsieur! Sellaisia ovat teidän vallankumouksenne hedelmät! Surmattuaan korkeita herroja, virkamiehiä, vahteja, he alkavat surmata toisiaan. Eikö siis ole mitään keinoa rangaista näitä murhamiehiä?

– Saamme nähdä, madame. Mutta parempi olisi poistaa murhien syyt kuin rangaista murhaajia.

– Ja kuinka pääsisimme siihen, hyvä Jumala? Kuningas ja minä emme pyydä parempaa.

– Madame, kaikki nämä onnettomuudet johtuvat siitä, ettei kansa luota valtiovallan välikappaleihin. Pankaa hallituksen johtoon miehiä, joihin kansa luottaa; silloin ei mitään tällaista enää tapahdu.

– Ah, niin, herra de Mirabeau, herra de Lafayette, eikö niin?

– Toivoisin kuningattaren lähettäneen noutamaan minut ilmoittaakseen minulle, ettei kuningas enää ole vihamielinen ministeriehdokkaitani vastaan.

– Ensiksikin, tohtori, – vastasi kuningatar, – te erehdytte suuresti, samoin kuin monet muutkin, luullessanne minulla olevan vaikutusvaltaa kuninkaaseen, luullessanne kuninkaan seuraavan minun neuvojani. Madame Elisabetilla lienee vaikutusvaltaa häneen, mutta ei minulla, ja todisteena on se, että hän vielä eilispäivänä lähetti erään palvelijoistani, herra de Charnyn, matkalle minun tietämättäni minne, tai missä tarkoituksessa hän on lähtenyt.

– Ja kuitenkin, jos kuningatar tahtoisi voittaa vastenmielisyytensä herra de Mirabeauta kohtaan, vastaisin siitä, että kuningas noudattaisi toivomuksiani.

– Mutta sanokaapa, herra Gilbert, – lausui kuningatar kiivaasti, – tarkoitatteko ehkä, että vastenmielisyyteni on aiheeton?

– Politiikassa, madame, ei ole otettava huomioon myötä- tai vastenmielisyyttä, vaan periaatteiden yhtäläisyydet ja etujen sopusointu. Ja ihmiskunnan häpeäksi minun on sanottava teidän majesteetillenne, että yhteisille eduille on varmempi rakentaa kuin yhtäläisille periaatteille.

– Tohtori, tarkoitatteko todellakin, että minun tulee luottaa mieheen, joka on saanut aikaan lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumat, ja liittoutua puhujan kanssa, joka on solvaissut minua julkisesti puhujalavalta?

– Madame, uskokaa minua, herra de Mirabeau ei ole syynä lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumiin. Nälkä, puute, kurjuus pani alulle sen, mitä tehtiin päivällä, mutta voimakas, salaperäinen ja kauhea käsivarsi toimitti yölliset pimeydentyöt... Ehkäpä saan vielä jonakin päivänä puolustaa teitä tätä hämärää voimaa vastaan, joka ei uhkaa ainoastaan teitä, vaan kaikkia muitakin kruunattuja päitä, ei ainoastaan Ranskan valtaistuinta, vaan koko maailman valtaistuimia! Yhtä varmasti kuin minulla on kunnia laskea elämäni teidän ja kuninkaan jalkoihin, madame, ei herra de Mirabeaulla ole mitään osaa näihin kauhun päiviin, ja hän sai Kansalliskokouksessa tietää, niinkuin muutkin, ehkä vähän ennen muita, hänelle tuodun kirjelapun nojalla, että kansa marssi Versaillesia vastaan.

– Kiellättekö myöskin hänen solvaisseen minua puhujalavalta, mikä on yleisesti tunnettua?

– Madame, herra de Mirabeau on niitä miehiä, jotka tuntevat arvonsa ja katkeroituvat, kun heidän nähdessään, mihin kykenisivät ja mitä hyötyä heistä voisi olla, kuninkaat kieltäytyvät heitä käyttämästä. Niin, madame, herra de Mirabeau on valmis turvautumaan solvaukseenkin, jotta teidän majesteettinne kääntäisi katseensa häneen, sillä hänestä on parempi, että Maria-Teresian kuuluisa tytär luo häneen vihaisen katseen kuin ettei lainkaan katsoisi häneen.

– Te siis uskotte, herra Gilbert, että tämä mies suostuisi olemaan meidän puolellamme?

– Hän on jo puolellanne täydellisesti. Kun Mirabeau etääntyy kuninkuudesta, käy hänelle kuin tiepuoleen hypänneelle hevoselle, jonka tarvitsee tuntea vain ratsastajansa ohjat ja kannukset palatakseen oikealle tielle.

– Mutta koska hän jo kannattaa Orleansin herttuaa, ei hän voine kannattaa koko maailmaa.

– Siinä juuri te erehdytte, madame.

– Eikö herra de Mirabeau kannata Orleansin herttuaa?

– Hän kannattaa herttuaa niin vähän, että kuultuaan prinssin Lafayetten uhkaamana lähteneen Englantiin hän sanoi, puristaen kokoon kirjeen, jossa herra de Lauzun hänelle ilmoitti tämän lähdön: "Väitetään minun kannattavan tuota miestä, mutta kuitenkaan en huolisi hänestä lakeijaksenikaan!"

– No, sehän tekee minut hiukan suopeammaksi häntä kohtaan, – sanoi kuningatar koettaen hymyillä, – ja jos todellakin luulisin voivani luottaa häneen...

– Niin silloin?

– Kenties olisin taipuvaisempi kuin kuningas lähestymään häntä.

– Madame, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin kansa toi teidän majesteettinne samoin kuin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen Versaillesista, tapasin herra de Mirabeaun...

– Edellisen päivän voitosta juopuneena.

– Kauhuissaan vaarojen vuoksi, jotka olivat uhanneet teitä ja vieläkin voisivat teitä uhata.

– Todellako, oletteko siitä varma? – kysyi kuningatar epäilevän näköisenä.

– Tahdotteko, että toistan hänen sanansa?

– Kyllä, se tuottaisi minulle iloa.

– Muistan hänen sanansa tarkoin, sillä painoin ne mieleeni, toivoen kerran saavani tilaisuuden toistaa ne teidän majesteetillenne: "Jos teillä on jokin keino saada kuningas ja kuningatar kuulemaan sanojanne, niin koettakaa vakuuttaa heille, että Ranska ja he ovat hukassa, jollei kuninkaallinen perhe lähde Pariisista. Valmistelen juuri suunnitelmaa heidän pakoaan varten. Voisitteko saada heidät uskomaan, että he voivat luottaa minuun?"

Kuningatar kävi miettiväiseksi.

– Siis herra de Mirabeaukin on sitä mieltä, että meidän olisi lähdettävä Pariisista? – sanoi hän.

– Silloin se ainakin oli hänen mielipiteensä.

– Ja hän on muuttanut mieltään sen jälkeen?

– Kyllä, jos voin uskoa kirjeeseen, jonka sain puoli tuntia sitten.

– Keneltä?

– Häneltä itseltään.

– Saanko nähdä sen kirjeen?

– Se onkin tarkoitettu teidän majesteetillenne. Ja Gilbert veti taskustaan paperin.

– Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta se on kirjoitettu koulupojan vihosta reväistylle lehdelle erään viinikaupan pöydällä.

– Älkää siitä huolehtiko; sellainen paperi ja pulpetti ovat sopusoinnussa politiikan kanssa, jota nykyisin ajetaan.

Kuningatar otti paperin ja luki:

    'Tämänpäiväinen tapaus muutti asioiden tilaa. Tästä katkaistusta
    päästä voi olla paljon hyötyä. Kansalliskokous tietysti pelästyy
    ja vaatii, että pannaan voimaan sotaoikeus. Herra de Mirabeau voi
    tukea sellaista ehdotusta ja toimittaa, että se myös hyväksytään.
    Herra de Mirabeau voi väittää, että ainoana pelastuksena on antaa
    vapaat kädet toimeenpanevalle vallalle. Herra de Mirabeau voi
    syyttää Neckeriä elintarpeiden puutteesta ja kukistaa hänet.
    Neckerin ministeristön sijalle nimitettäköön Mirabeaun ja
    Lafayetten ministeristö, ja herra de Mirabeau vastaa kaikesta.'

– Tässä kirjeessä ei ole allekirjoitusta, – sanoi kuningatar.

– Eikö minulla ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että herra de Mirabeau itse antoi sen minulle?

– Mitä te arvelette kaikesta tästä?

– Minun mielipiteeni, madame, on se, että herra de Mirabeau on täysin oikeassa, ja että hänen ehdottamansa liitto yksin voi pelastaa Ranskan.

– Hyvä on. Esittäköön herra de Mirabeau minulle, teidän välityksellänne, selonteon nykyisestä asemasta ja ministeristön nimiluettelon, ja minä esitän asian kuninkaalle.

– Ja teidän majesteettinne kannattaa sitä?

– Lupaan sitä kannattaa.

– Aluksi siis ja ikäänkuin ensimmäisenä takeena herra de Mirabeau voi puoltaa sotaoikeutta ja vaatia voimakeinojen antamista toimeenpanevalle vallalle?

– Sen hän voi tehdä.

– Ja siinä tapauksessa, että Neckerin kukistaminen kävisi välttämättömäksi, ei teidän majesteettinne ottaisi epäsuosiollisesti vastaan Lafayetten ja Mirabeaun ministeristöä?

– Minäkö? En. Tahdon näyttää, että olen valmis uhraaman persoonalliset tunteeni valtion edun vuoksi. Mutta tiedättehän, etten vastaa kuninkaasta.

– Avustaakohan Monsieur meitä tässä asiassa?

– Luulen, että Monsieurilla on omat aikeensa, jotka estävät häntä avustamasta muita.

– Eikö teidän majesteetillanne ole vähintäkään tietoa Monsieurin aikeista?

– Luulen hänenkin olevan sitä mieltä kuin herra de Mirabeau oli aluksi, että kuninkaan pitäisi poistua Pariisista.

– Salliiko teidän majesteettinne minun ilmoittaa herra de Mirabeaulle, että te pyydätte hänen selontekoaan ja ministeriluetteloaan?

– Jätän herra Gilbertin itsensä ratkaistavaksi, kuinka on meneteltävä miestä kohtaan, joka on eilispäiväinen ystävämme ja voi huomenna jälleen olla vihollisemme.

– Mitä siihen tulee, voitte luottaa minuun, madame. Mutta koska asema on vakava, ei saa hukata aikaa. Sallinette siis minun lähteä Kansalliskokoukseen tavatakseni herra de Mirabeaun vielä tänään. Jos tapaan hänet, saa teidän majesteettinne kahden tunnin kuluttua vastauksen.

Kuningatar teki kädellään suostumusta ilmaisevan ja hyvästelevän liikkeen.

Gilbert lähti, ja neljännestuntia myöhemmin hän oli Kansalliskokouksessa.

Täällä olivat mielet kuohuksissa rikoksen vuoksi, joka oli tehty melkein istuntosalin ovella ja jonka uhriksi joutunut tavallaan oli edustajien palvelija. Kansalliskokouksen jäsenet kävelivät edestakaisin puhujalavalta penkkeihinsä ja penkeistään käytävään.

Mirabeau yksin pysyi liikkumatta paikallaan. Hän odotti, katse suunnattuna yleisön lehteriä kohti. Kun hän siellä huomasi Gilbertin, kirkastuivat hänen leijonankasvonsa.

Gilbert teki hänelle merkin, johon hän vastasi päätään kumartaen. Sitten tohtori repäisi lehden taskukirjastaan ja kirjoitti:

    'Ehdotuksenne on hyväksynyt ainakin se, jolla sekä teidän että
    minun mielestäni on suurempi vaikutusvalta.

    – Pyydetään huomiseksi selostustanne asemasta ja tänään
    ministeriluetteloanne.

    – Toimittakaa niin, että voimakeinot annetaan toimeenpanevalle
    vallalle, joka ottaa teidät huomioon.'

Sitten hän taittoi paperin kirjeen muotoon, kirjoitti osoitteeksi: "Herra de Mirabeaulle", kutsui erään vahtimestarin ja käski hänen viedä sen määräpaikkaansa.

Lehteriltä Gilbert näki vahtimestarin astuvan saliin, suuntaavan askeleensa suoraan Aixin edustajaa kohti ja antavan hänelle kirjeen.

Mirabeau luki sen niin perin välinpitämättömän näköisenä, että hänen lähimmän naapurinsa olisi ollut mahdoton arvata tuon kirjelapun täyttävän hänen hartaimmat toiveensa. Ja yhtä kylmäkiskoisesti hän piirsi edessään olevalle arkinpuoliskolle muutaman rivin, taittoi huolimattomasti paperin ja luovuttaen sen odottavalle vahtimestarille sanoi huolettomasti:

– Henkilölle, joka antoi äsken tuomanne kirjeen. Gilbert avasi nopeasti tämän paperin. Se sisälsi nämä muutamat rivit, jotka ehkä olisivat luoneet Ranskalle toisenlaisen tulevaisuuden, jos niiden ehdottama suunnitelma olisi voitu panna täytäntöön:

    'Aion puhua. Huomenna lähetän selontekoni. Liitän tähän sen
    luettelon, jota on pyydetty; pari kolme nimeä voitaisiin ehkä
    muuttaa:

                                         Herra Necker,
                                         pääministeri.'

Tämän nimen nähdessään Gilbert melkein epäili, oliko kirje Mirabeaun kirjoittama. Mutta kun tätä, niinkuin muitakin nimiä, seurasi sulkumerkkien sisällä huomautus, jatkoi Gilbert lukemistaan:

    'Herra Necker, pääministeri. (Hänet pitää tehdä yhtä
    voimattomaksi, kuin hän on kykenemätön, ja kuitenkin säilyttää
    kuninkaan suosiossa.)

    Bordeauxin arkkipiispa, kansleri. (Häntä kehoitetaan valitsemaan
    huolellisesti avustajansa.)

    Liancourtin herttua, sotaministeri. (Hänessä on kunniantuntoa,
    lujuutta, persoonallista kiintymystä kuninkaaseen, mikä herättää
    kuninkaassa turvallisuuden tunnetta.)

    Rochefoucaultin herttua, hoviministeri, Pariisin kaupungin
    päällikkö. (Thouret hänen apulaisensa.)

    Kreivi de la Marck, meriministeri. (Hän ei voi saada
    sotaministerin tointa, joka on annettava herra de Liancourtille.
    Herra de la Marck on uskollinen, lujatahtoinen ja
    toimintakykyinen.)

    Autunin piispa, raha-asiain ministeri. (Hänen papistoa koskeva
    ehdotuksensa on toimittanut hänelle tämän paikan. La borde hänen
    apulaisensa.)

    Kreivi de Mirabeau, kuninkaan neuvostoon. Ilman salkkua.
    (Ihmispelosta johtuvat turhat epäröimiset eivät enää ole
    muodissa; hallituksen on julistettava ääneen, että sen parhaat
    liittolaiset tästä lähin ovat hyvät periaatteet, luonteenlujuus
    ja lahjakkuus.)

    Target, Pariisin määri. (Virkamiehet ohjaavat häntä vastedeskin.)

    Lafayette, neuvostoon; Ranskan marsalkka, korkein ylipäällikkö
    määrätyksi ajaksi, uudistamaan armeija.

    Herra de Montmorin, kuvernööri, herttua ja pääri. (Hänen velkansa
    pitää maksaa.)

    Herra de Ségur (Venäjältä), ulkoasiain ministeri.

    Herra Mounier, kuninkaan kirjastonhoitaja.

                                           Herra Chapelier,
                                   yleisten rakennusten ministeri.'

Tämän luettelon alapuolella oli toinen, näin kuuluva:

        Lafayetten puolesta:

    Oikeusministeriksi Rochefoucaultin herttua.
    Ulkoasian ministeriksi Autunin piispa.
    Raha-asiain ministeriksi Lambert, Haller tai Clavières.
    Meriministeriksi...

        Kuningattaren puolesta:

    Sota- tai meriministeriksi la Marck.
    Kansanvalistusneuvoston päälliköksi apotti Sieyès.
    Kuninkaan yksityisen sinetin vartijaksi...'

Tämä toinen luettelo osoitti nähtävästi, mitä muutoksia ja sovitteluja voitaisiin tehdä Mirabeaun ehdokaslistaan, estämättä hänen aikeitaan tai häiritsemättä hänen suunnitelmiaan. [Nämä muistiinpanot, jotka on löydetty Mirabeaun papereista hänen kuoltuaan ja jotka herra de Bacourt on julkaissut teoksessaan, luovat kirkasta valoa Mirabeaun kahteen viimeiseen elinvuoteen.]

Kaikki tämä oli kirjoitettu hiukan vapisevalla käsialalla, joka osoitti, että Mirabeau ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta kuitenkin oli tuntenut sisässään jonkinlaista mielenliikutusta.

Gilbert luki nopeasti paperin, repäisi uuden lehden muistikirjastaan ja kirjoitti sille seuraavat rivit, antaen sen sitten vahtimestarille, jota oli pyytänyt odottamaan:

    'Palaan sen huoneiston omistajattaren luo, jonka haluamme
    vuokrata, ja ilmoitan hänelle, millä ehdoilla suostutte
    vuokraamaan ja korjauttamaan asunnon.

    Lähettäkää asuntooni Saint-Honoré-kadun varrelle, vastapäätä
    puuseppä Duplayn myymälää, tieto istunnon tuloksesta heti sen
    päätyttyä.'

Aina haluten toimintaa ja kiihoitusta, toivoen politiikan juonilla viihdyttävänsä sydämensä intohimoja, kuningatar odotti kärsimättömänä Gilbertin paluuta, kuunnellessaan Weberin uutta selostusta tapahtumista.

Tämä selostus koski sen kauhean kohtauksen loppua, jonka alun Weber oli aikaisemmin nähnyt.

Kuningattaren lähettämänä tiedustelemaan hän oli saapunut Notre-Damen sillan päähän, kun sen toisessa päässä näyttäytyi verinen kulkue, kantaen ikäänkuin murhan lippua leipuri Françoisin päätä, johon eräs muita lystikkäämpi pyöveli oli pistänyt joltakin uhrin ammattitoverilta ottamansa myssyn samantapaisen kansalle ominaisen ilveilyhalun valtaamana kuin Sèvresin sillan luona oli kammattu ja ajeltu kahden vartiosotilaan katkaistut päät.

Noin puolivälissä siltaa juoksi eräs nuori kalpea, säikähtyneen näköinen nainen alkaneesta raskaudentilastaan huolimatta niin nopeasti kuin suinkin pääsi kaupungintalolle päin, mutta pysähtyi äkkiä.

Tuo katkaistu pää, jonka piirteitä hän ei vielä ollut voinut erottaa, oli kuitenkin etäältä tehnyt häneen saman vaikutuksen kuin hän olisi nähnyt Medusan pään Perseuksen kilvellä.

Ja pään lähestyessä oli helppo nähdä naisparan vääristyneistä kasvoista, etteivät ne suinkaan olleet kivettyneet.

Kun kauhea voitonmerkki oli vain parinkymmenen askeleen päässä hänestä, parkaisi hän, kohotti kätensä epätoivoissaan ja ikäänkuin hänen jalkansa olisivat irtaantuneet maasta kaatui pyörtyneenä sillalle.

Se oli Françoisin vaimo. Hänet kannettiin pois tiedottomana.

– Voi hyvä Jumala, – mutisi kuningatar, – minkä kauhean sanoman sinä lähetätkään palvelijallesi osoittaaksesi hänelle, että niin onneton kuin saattaakin olla, on olemassa vieläkin onnettomampia!

Tällä hetkellä astui Gilbert sisään rouva Campanin saattamana, joka oli Weberin poissaollessa vartioinut kuningattaren ovea.

Tohtorin edessä ei ollut kuningatar, vaan nainen, äiti, murtuneena siitä kertomuksesta, joka oli kahdesti iskenyt häntä sydämeen. Tämä mielentila oli sitäkin suotuisampi, kun Gilbertillä, ainakin omasta mielestään, oli tarjottavana keino näiden murhien lopettamiseen.

Pyyhkien kyyneleisiä silmiään ja hikoilevaa otsaansa, kuningatar otti Gilbertin kädestä sen luettelon, joka hänellä oli mukanaan. Mutta ennenkuin hän katsahti paperiin, niin tärkeä kuin se olikin, sanoi hän:

– Weber, jollei vaimo parka vielä ole kuollut, otan hänet vastaan huomenna, ja jos hän todellakin tulee äidiksi, tahdon olla hänen lapsensa kummi.

– Oi, madame, madame! – huudahti Gilbert, – miksi eivät kaikki ranskalaiset voi, niinkuin minä, nähdä kyyneleitä, jotka vuotavat silmistänne, kuulla sanoja, jotka tulevat huuliltanne?

Mitä hyötyä on katkaistusta päästä

Kuningatar säpsähti. Melkein samat sanat oli Charny lausunut hänelle yhtä vakavalla hetkellä kuin tämäkin oli.

Hän katsahti Mirabeaun kirjelmään; mutta tuntien olevansa liian kiihtynyt tällä hetkellä antaakseen sopivan vastauksen hän sanoi:

– Hyvä on, tohtori, jättäkää minulle tämä luettelo. Mietin asiaa ja annan vastauksen huomenna.

Sitten, ehkä tietämättä, mitä teki, hän ojensi Gilbertille kätensä, johon tohtori perin hämmästyneenä tarttui, koskettaen sitä kevyesti huulillaan.

Täytyy myöntää, että ylpeä Marie-Antoinette oli suuresti muuttunut voidessaan neuvotella ministeristöstä, johon kuuluivat Mirabeau ja Lafayette, ja antaa kätensä suudeltavaksi tohtori Gilbertille.

Kello seitsemän illalla toi liveritön palvelija Gilbertille tällaisen kirjelipun:

    'Istunto oli kuuma. Sotaoikeus päätettiin panna voimaan. Buzot
    ja Robespierre vaativat, että piti perustaa vallankumousoikeus.
    Minä sain aikaan päätöksen, että rikokset kansan majesteettia
    vastaan (uusi käsite, jonka olemme keksineet) tuomitaan
    Châteletin kuninkaallisessa tuomioistuimessa.

    Sanoin kursailematta, että Ranskan menestys riippuu lujasta
    kuninkuudesta, ja kolme neljännestä Kansalliskokouksesta hyväksyi
    mielipiteeni.

    Nyt on lokakuun 21 päivä. Luulen kuninkuuden astuneen kelpo
    askeleen eteenpäin kuudennesta päivästä laskien.

                                            Vale et me ama.'

Kirjeestä puuttui allekirjoitus, mutta se oli samaa käsialaa kuin ministeriehdokaslista ja aamullinen kirje, mikä kävikin yhteen, koska käsiala oli Mirabeaun.

XXVII

Châtelet

Jotta täysin ymmärrettäisiin, kuinka suuren voiton Mirabeau ja siis myös kuninkuus, jonka asiaa hän ajoi, oli saavuttanut, on meidän selitettävä lukijoillemme, mikä Châtelet oli.

Muuten antaa eräs sen ensimmäisistä tuomioista aiheen mitä kauheimpaan kohtaukseen Grève-torilla vuonna 1790; se ei ole vieras kertomuksellemme, vaan tulee välttämättä mainittavaksi myöhemmin.

Châtelet, jolla 13. vuosisadalta alkaen oli niin suuri historiallinen merkitys sekä tuomioistuimena että vankilana, sai viiden vuosisadan kuluessa käyttämänsä erinomaisen vallan kuningas Ludvig IX:ltä.

Eräs toinen kuningas, Filip-August, oli rakentaja. Hän rakensi Notre-Damen tai ainakin melkein. Hän perusti Kolminaisuuden, Pyhän Katarinan ja Pyhän Nikolain sairaalat.

Hän kivesi Pariisin kadut, jotka loan ja liejun peittäminä estivät häntä ilkeän löyhkänsä vuoksi pysymästä ikkunansa ääressä, niinkuin kronikoitsija kertoo.

Näihin kuluihin hänellä oli suuri tulolähde, jonka hänen seuraajansa onnettomuudeksi ovat ammentaneet loppuun, nimittäin juutalaiset.

Vuonna 1189 häneen tarttui aikakauden hulluus.

Tämä hulluus merkitsi sitä, että tahdottiin jälleen vallata Jerusalem. Hän liittyi Rikhard Leijonamieleen ja lähti pyhään maahan.

Mutta jotta hyvät pariisilaiset eivät hukkaisi aikaansa eivätkä joutohetkinään nousisi häntä vastaan, niinkuin Englannin Henrik II:n alamaiset, vieläpä pojatkin olivat hänen kiihoittaminaan nousseet kapinaan, jätti hän heille ennen lähtöään suunnitelman ja käski heidän heti hänen lähdettyään ryhtyä panemaan sitä täytäntöön.

Tämän suunnitelman mukaan oli kaupungin ympärille rakennettava uusi valli, vahva muuri, oikea 12. vuosisadan muuri torneineen ja portteineen.

Tämä oli kolmas muuri, joka ympäröi Pariisia. Niinkuin on hyvin ymmärrettävää, eivät insinöörit, jotka olivat saaneet suorittaakseen työn, ottaneet oikeaa mittaa pääkaupungistaan. Se oli kasvanut hyvin nopeasti Hugo Capetin ajoista lähtien ja uhkasi ennen pitkää puhkaista kolmannen vyönsä, niinkuin se oli puhkaissut molemmat ensimmäiset.

Senvuoksi pidettiin tätä vyötä höllällä, ja sen sisäpuolelle suljettiin, tulevaisuutta silmällä pitäen, joukko pieniä kurjia taloryhmiä, joista myöhemmin piti tulla suuren kokonaisuuden osia.

Näillä taloryhmillä ja kylillä, niin kurjia kuin ne olivatkin, oli kullakin oma oikeudenkäyttönsä, jossa tuomarina oli lääniherra.

Mutta nämä tuomioistuimet, jotka melkein aina antoivat toisilleen vastakkaisia päätöksiä, tekivät ristiriidan sitä tuntuvammaksi, kun ne oli suljettu saman muurin sisälle, ja lopuksi törmäsivät niin merkillisesti toinen toistaan vastaan, että siitä tuli suuri sekaannus tämän omituisen pääkaupungin elämässä.

Tähän aikaan eli Vincennesissä eräs lääniherra, jolla näytti olevan enemmän syytä valituksiin tämän selkkauksen vuoksi kuin kellään muulla ja joka päätti tehdä siitä lopun.

Tämä lääniherra oli Ludvig IX. Sillä tässä kohden on hyvä opettaa pikku lapsille, vieläpä aikuisillekin, että kun Ludvig IX tuomitsi kuuluisan tammen juurella, silloin hän esiintyi lääniherrana eikä kuninkaana.

Hän määräsi siis kuninkaana, että kaikissa lääniherrain ratkaisemissa asioissa sai vedota hänen erikoiseen tuomioistuimeensa, joka sijaitsi Pariisissa Châtelet-nimisessä linnassa.

Châteletin tuomioistuin oli siis kaikkivaltias, sillä se tuomitsi ylimpänä asteena, ja pysyi tällaisena, kunnes parlamentti, sekaantuen vuorostaan kuninkaalliseen tuomitsemisvaltaan, julisti, että Châteletissa tuomituista asioista vielä sai vedota parlamenttiin.

Mutta Kansalliskokous oli äskettäin lakkauttanut parlamentin.

– Me olemme haudanneet sen elävänä, – lausui Lameth poistuessaan istunnosta.

Ja parlamentin sijaan se nyt Mirabeaun kehoituksesta antoi Châteletille entisen vallan, lisäten siihen uusia oikeuksia.

Täten oli saatu suuri voitto kuninkuudelle, kun rikokset kansan majesteettia vastaan, ollen sotaoikeuden alaisia, joutuivat sille kuuluvan tuomioistuimen tuomittaviksi.

Ensimmäinen rikos, joka joutui Châteletin tuomittavaksi, oli äsken kertomamme.

Samana päivänä, jolloin tämä laki julistettiin, hirtettiin kaksi onnettoman Françoisin murhamiehistä Grève-torilla ilman sen pitempiä mutkia kuin että heitä julkisesti syytettiin ja rikos oli tunnettu.

Kolmatta rikollista, värvääjä Fleur-d'Epineä, jonka nimen olemme maininneet, tutkittiin sääntöjen mukaan; häneltä riistettiin sotilasarvo, ja tuomittuna hän meni samaa tietä kuin kaksi toveriaankin, yhtyäkseen heihin iankaikkisuudessa.

Kaksi juttua oli vielä käsiteltävänä: veronkantaja Augeardin ja sveitsiläisen henkikaartin tarkastajan Pierre Victor de Besenvalin.

Nämä molemmat miehet olivat hovin kannattajia; siksi olikin kiirehditty siirtämään heidän asiansa Châteletin tuomittavaksi.

Augeardia syytettiin siitä, että hän oli hankkinut varat, joilla kuningattaren puoluelaiset olivat heinäkuussa palkanneet Mars-kentälle kootut joukot. Koska Augeard oli vähän tunnettu, ei hänen pidättämisensä ollut herättänyt suurta huomiota; rahvas ei siis ollut hänelle vihoissaan.

Châtelet vapautti hänet, eikä siitä paljoakaan puhuttu.

Jäljellä oli Besenval.

Besenvalin laita oli toisin: hänen nimensä tunnettiin, mutta pahimmalta puolelta. Sillä juuri hän oli johtanut sveitsiläisiä Réveillonin luona, Bastiljissa ja Mars-kentällä. Kansa muisti, että hän näissä kolmessa tilaisuudessa oli hyökännyt sen kimppuun, eikä suinkaan olisi ollut haluton kostamaan.

Hovi oli antanut mitä tarkimmat määräykset Châteletille. Kuningas ja kuningatar eivät millään muotoa sallineet, että herra de Besenval tuomittaisiin. Vähempi kuin tämä kaksinkertainen suojelus ei olisikaan riittänyt hänen pelastamisekseen.

Hän itse oli tunnustanut olevansa syyllinen, koska Bastiljin valloituksen jälkeen oli paennut; ennen rajalle pääsyä hänet pidätettiin ja tuotiin takaisin Pariisiin.

Kun hän astui saliin, tervehdittiin häntä melkein yleisesti kuolemanhuudoilla.

– Besenval lyhtytolppaan! Besenval hirsipuuhun! – ulvottiin joka suunnalta.

– Hiljaa! – huusivat vartijat. Vaivoin saatiin aikaan hiljaisuus.

Eräs läsnäolijoista käytti sitä hyväkseen.

– Vaadin, – huusi hän komealla bassoäänellä, – että hänet leikataan kolmeksitoista kappaleeksi ja lähetetään kappale kuhunkin maakuntaan.

Mutta syytöksistä ja läsnäolijoiden kiukusta huolimatta Besenval vapautettiin. Tästä kahden syytetyn vapautuksesta suuttuneena kirjotti eräs henkilö yleisön joukosta nelisäkeisen runon, mykersi sen palloksi ja heitti puheenjohtajalle.

Puheenjohtaja sai pikku pallon kiinni, levitti paperipalan ja luki seuraavan säkeistön:

    Niinpä te, korkeat tuomarit, teitte:
    säästyi kummankin roiston pää.
    Kuin imupahvia itse te ootte:
    tahran syötte, mut teihin se jää.

Säkeiden alla oli nimikirjoitus. Puheenjohtaja kääntyi etsimään silmillään sen tekijää. Tämä seisoi penkillä, houkuttaen eleillään puoleensa puheenjohtajan katsetta, joka kuitenkin painui alas hänen edessään.

Tätä miestä ei uskallettu vangita. Hän oli Camille Desmoulius, kansanedustaja, monien ehdotusten tekijä, yhtä taitava kynän kuin pistoolin käytössä.

Yleisön tungeksiessa salista ulos kääntyi eräs mies, jota puvustaan päättäen olisi luullut yksinkertaiseksi Maraisin kaupunginosan porvariksi, naapurinsa puoleen, vaikka tämä näytti yhteiskunnan yläluokkaan kuuluvalta, ja virkkoi, laskien kätensä hänen olalleen:

– Kuulkaapa, herra tohtori Gilbert, mitä arvelette näistä kahdesta vapauttavasta päätöksestä?

Se, jolle nämä sanat lausuttiin, säpsähti, katsahti puhuttelijaan ja tunnettuaan kasvot, niinkuin oli tuntenut äänen, vastasi:

– Sitä on kysyttävä teiltä eikä minulta, mestari, koska te tiedätte kaikki, nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden!...

– No, olkoon niin, minä arvelen, että näiden kahden vapautetun syyllisen jälkeen täytyy huudahtaa: "Voi onnetonta syytöntä, joka tulee kolmantena!"

– Ja miksi luulette, että heitä seuraava on syytön, – kysyi Gilbert, – ja että hänet tuomitaan?

– Siitä yksinkertaisesta syystä, – vastasi toinen tapansa mukaan ivallisesti, – että tässä maailmassa hyvät tavallisesti kärsivät pahojen vuoksi.

– Hyvästi, mestari, – sanoi Gilbert ojentaen kätensä Cagliostrolle, joksi lukija varmaankin on hänet tuntenut äskeisten muutamien sanojen nojalla.

– Ja miksi hyvästi?

– Siksi, että minulla on asioita, – vastasi Gilbert hymyillen.

– Tahdotte tavata jonkun?

– Niin juuri.

– Kenet? Mirabeaun, Lafaeytten vai kuningattaren? Gilbert pysähtyi, luoden Cagliostroon levottoman katseen.

– Tiedättekö, että joskus pelkään teitä? – sanoi hän.

– Päinvastoin minun tulisi rauhoittaa teitä, – vastasi Cagliostro.

– Kuinka niin?

– Enkö ole ystävänne?

– Niin luulen.

– Olkaa varma siitä, ja jos tahdotte siitä todistuksen...

– Niin mitä sitten?

– Niin tulkaa mukaani, ja minä ilmoitan teille niin salaisia yksityisseikkoja koko tästä puuhasta, jonka luulette pysyneen salassa, että te, joka olette olevinanne sen johtaja, ette tiedä niistä mitään.

– Kuulkaahan! – huudahti Gilbert, – ehkä teette minusta pilkkaa jonkin taikatempun avulla, jollaisia teillä on käytettävänänne; mutta vähät siitä, olosuhteet, joissa elämme, ovat niin vakavia, että vaikka itse pääpaholainen omassa persoonassaan tarjoaisi minulle tietoja, ottaisin ne vastaan. Seuraan siis teitä minne haluatte.

– Olkaa huoleti, en vie teitä kauas tai tuntemattomaan paikkaan. Mutta sallikaa minun kutsua tuo ohikulkeva tyhjä ajuri. Puku, jossa esiinnyn, ei ole sallinut minun ajaa omissa vaunuissani.

Ja hän viittasi ajurille, joka ajoi rantakadun toista laitaa.

Vaunut lähestyivät, molemmat nousivat niihin.

– Minne pitää ajaa, porvari? – kysyi mies Cagliostrolta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, että vaikka tämä oli yksinkertaisemmin puettu, hän kuitenkin johti toista mihin vain halusi.

– Minne osaat, – vastasi Balsamo tehden vapaamuurarien salaisen merkin.

Ajuri katsoi hämmästyneenä Balsamoon.

– Suokaa anteeksi, monseigneur, – sanoi hän vastaten toisen tekemään merkkiin, – en tuntenut teitä.

– Niin ei ollut minun laitani, – sanoi Cagliostro lujalla ja ylpeällä äänellä, – sillä niin lukuisat kuin alamaiseni ovatkin, tunnen heidät ensimmäisestä viimeiseen saakka.

Ajuri sulki vaununoven, nousi istuimelleen ja ajoi täyttä ravia pitkin sokkeloisia katuja Châteletista Fillesdu-Calvairen bulevardille ja sieltä Bastiljiin päin, pysähtyen vasta Saint-Claude-kadun kulmaan.

Vaunujen pysähdyttyä avattiin ovi niin nopeasti, että siinä ilmeni ajurin kunnioittava palvelemishalu.

Cagliostro antoi Gilbertille merkin astua edellä maahan ja sitten vuorostaan astuessaan vaunuista, kysyi ajurilta:

– Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?

– Kyllä, monseigneur, – vastasi mies, – ja olisin lähettänyt teille tänä iltana selostukseni, jollen olisi sattunut tapaamaan teitä.

– Puhu siis.

– Se, mitä minulla on sanottavana, ei ole tarkoitettu epäpyhien korvien kuultavaksi.

– Se mies, – huomautti Cagliostro hymyillen, – joka meitä kuuntelee, ei ole niinkään epäpyhä.

Hienotuntoisesti Gilbert silloin vetäytyi loitommaksi. Kuitenkaan hän ei voinut olla katselematta toisella silmällään ja kuuntelematta toisella korvallaan.

Ajurin kertoessa hän näki hymyn väikkyvän Balsamon kasvoilla. Hän kuuli nimet Monsieur ja Favras. Kertomuksen päätyttyä Cagliostro veti taskustaan kahden louisdorin rahan ja tahtoi antaa sen ajurille. Mutta tämä pudisti päätään.

– Monseigneur tietää, – sanoi hän, – että järjestön yliesikunta on kieltänyt meitä ottamasta maksua tiedonannoistamme.

– En aikonutkaan maksaa tiedoista, – vastasi Balsamo, – vaan matkasta.

– Siinä tapauksessa suostun, – sanoi mies ja saatuaan rahan kouraansa jatkoi: – Kiitoksia, monseigneur, päivätyöni on tehty.

Ja hypäten kevyesti istuimelleen hän lähti ajamaan täyttä laukkaa, läimäyttäen piiskaansa ja jättäen Gilbertin ihmettelemään näkemäänsä ja kuulemaansa.

– Kuulkaapa, – sanoi Cagliostro, joka oli jo hetkisen pitänyt ovea avoinna, Gilbertin aikomattakaan astua sisään, – käykää sisään, rakas tohtori.

– Niinpä kyllä, vastasi Gilbert, – suokaa anteeksi.

Ja hän astui kynnyksen poikki niin hämmentyneenä, että hoippui kuin humalainen.

XXVIII

Taas Saint-Claude-kadun varrella

Niinkuin tiedetään, oli Gilbertillä tavaton kyky hillitä itseään, ja tuskin hän oli astunut aution pihan poikki, kun hän jo oli tyyntynyt ja nousi ulkoportaita myöten yhtä varmoin askelin kuin hänen käyntinsä äsken oli ollut horjuvaa hänen tullessaan sisään portista.

Muuten hän tunsi tämän talon, sillä hän oli käynyt täällä aikana, joka oli jättänyt syviä muistoja hänen sydämeensä.

Eteisessä hän tapasi saman saksalainen palvelijan kuin kuusitoista vuotta sitten, samalla paikalla ja puettuna samanlaiseen liveriin, mutta samoin kuin hän itse taikka kreivi, vieläpä eteinenkin, oli tämä mieskin käynyt kuuttatoista vuotta vanhemmaksi.

Fritz – muistetaanhan, että se oli tuon kelpo palvelijan nimi – arvasi isäntänsä silmäniskusta, mihin Gilbert oli saatettava, ja avattuaan nopeasti kaksi ovea pysähtyi kolmannen kynnykselle, ottaakseen selville, ettei Cagliostrolla ollut mitään muuta käskettävää.

Tämä kolmas ovi vei salonkiin.

Cagliostro kehoitti kädenliikkeellä Gilbertiä astumaan sisään ja päänliikkeellä Fritziä poistumaan. Mutta samalla hän lisäsi saksankielellä:

– Toistaiseksi en ota vastaan ketään. Sitten hän sanoi kääntyen Gilbertin puoleen:

– En puhunut palvelijalleni saksaa siksi, että te ette ymmärtäisi, sillä tiedänhän teidän puhuvan sitä kieltä, vaan siksi, että hän, ollen tyrolilainen, ymmärtää paremmin saksaa kuin ranskaa. Istukaa, rakas tohtori, nyt voin palvella yksinomaan teitä.

Gilbert ei voinut olla luomatta uteliasta katsetta ympärilleen, ja hetken aikaa hän katseli vuoroin huonekaluja ja tauluja, jotka koristivat salonkia ja toinen toisensa jälkeen tuntuivat palaavan hänen mieleensä.

Salonki oli sama kuin ennenkin: kahdeksan mestarillista maalausta riippui yhä seinillä; kirsikanpunaisella silkillä päällystettyjen nojatuolien kukat loistivat yhä paksujen uudinten läpi tunkeutuvassa himmeässä valossa; iso pöytä oli entisellä paikallaan, samoin pikku pöydät sèvresiläisine porsliineineen ikkunoiden välissä.

Gilbert huokasi, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan. Menneen ajan muistot olivat hetkeksi vieneet voiton nykyhetken uteliaisuudesta.

Cagliostro katseli Gilbertiä niinkuin Mefistofeles varmaankin katseli Faustia, kun saksalainen filosofi hänen edessään varomatta heittäytyi unelmien valtaan.

Äkkiä hän sanoi terävällä äänellään:

– Rakas tohtori, näyttää siltä kuin tuntisitte tämän huoneen?

– Niin, – vastasi Gilbert, – se muistuttaa minulle, että olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa.

– Mitä joutavia!

– Todellakin, – jatkoi Gilbert puhuen yhtä paljon itsekseen kuin Cagliostrolle, – te olette omituinen mies, ja jos järkeni sallisi minun uskoa niihin taikatemppuihin, joista keskiajan runoilijat ja kronikoitsijat kertovat, olisin taipuvainen pitämään teitä Merlinin kaltaisena noitana tai Nikolai Flamelin vertaisena kullantekijänä.

– Niin, kaikki pitävät minua sellaisena, Gilbert, paitsi te. En ole koskaan koettanut häikäistä teitä taikakeinoillani. Tiedättehän, että olen aina koettanut näyttää teille asioita niiden oikeassa valossa, ja jos Totuus minun kutsumanani joskus on noussut esille kaivostaan hieman koreampana ja paremmin puettuna kuin sen tapa on, johtuu se siitä, että todellisena sisilialaisena rakastan helyjä.

– Muistattehan, kreivi, että juuri tässä huoneessa annoitte ryysyiselle nuorukaiselle satatuhatta écua yhtä helposti kuin minä antaisin viiden soun rahan kerjäläiselle.

– Unohdatte jotakin vielä merkillisempää, Gilbert, – sanoi Cagliostro vakavalla äänellä, – nimittäin, että tuo nuorukainen toi minulle takaisin samat satatuhatta écua, paitsi kahta louisdoria, joilla hän oli ostanut itselleen vaatteita.

– Nuorukainen oli vain rehellinen, sen sijaan että te olitte antelias.

– Ja kuka on sanonut, Gilbert, ettei ole helpompi olla antelias kuin rehellinen, antaa satatuhatta écua silloin, kun omistaa miljoonia, kuin tuoda lainanantajalle takaisin satatuhatta écua silloin, kun ei omista yhtään kolikkoa.

– Se on ehkä totta, – vastasi Gilbert.

– Muuten riippuu kaikki siitä mielentilasta, jossa sattuu olemaan. Minua oli kohdannut elämäni suurin onnettomuus, Gilbert. Minulla ei ollut jäljellä enää mitään, ja jos olisitte pyytänyt henkeäni, luulenpa totisesti, että olisin sen antanut teille niinkuin nuo satatuhatta écua.

– Te olette siis onnettomuuksien alainen niinkuin muutkin ihmiset? – sanoi Gilbert katsellen kummastuneena Cagliostroa.

Cagliostro huokasi.

– Te puhutte muistoista, joita tämä salonki teissä herättää. Jos minä kertoisin teille, mitä muistoja se herättää minussa... mutta ei; ennenkuin kertomukseni päättyisi, olisivat viimeisetkin hiukseni harmaat! Puhukaamme muusta. Antakaamme menneiden tapahtumien nukkua haudassaan. Puhukaamme nykyhetkestä, tai jos niin tahdotte, tulevaisuudesta.

– Kreivi, äsken te itse herätitte minut todellisuuteen ja sanoitte myös, ettei taikakeinojanne ole käytetty minuun, mutta nyt te jälleen lausutte tuon kaikuvan sanan: tulevaisuus, ikäänkuin se olisi kädessänne, ikäänkuin silmänne voisivat lukea sen käsittämättömiä hieroglyfejä!

– Ja te unohdatte erään asian: koska minulla on käytettävänäni enemmän keinoja kuin muilla ihmisillä, ei sovi ihmetellä, jos näen paremmin ja kauemmas kuin he.

– Yhä sanoja, kreivi!

– Olette unohtanut teot, tohtori.

– Minkä sille voin? Järkeni estää minua uskomasta.

– Muistattehan filosofin, joka kielsi liikunnon?

– Kyllä.

– Mitä teki hänen vastustajansa?

– Käveli hänen edessään... Kävelkää, minä katson, tai paremmin: puhukaa, ja minä kuuntelen.

– Sitä varten olemmekin tänne tulleet, mutta jo hukanneet paljon aikaa turhaan. No niin, tohtori, millä kannalla ovat kokoomusministeristön hankkeet?

– Mitkä ministerihankkeet?

– Se ministeristö, jossa Mirabeau ja Lafayette yhtyvät.

– Olette kuullut tyhjänpäiväisiä huhuja, niinkuin muutkin, ja tahdotte udella minulta, mitä perää niissä on.

– Tohtori, te olette personoitu epäilys, ja kauheinta on se, että epäilykseenne ei ole syynä uskonpuute, vaan tahtonne olla uskomatta. Minun on siis ensiksi sanottava teille, mitä tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Olkoon menneeksi! Sitten sanon, mitä tiedän paremmin kuin te.

– Kuuntelen, kreivi.

– Kaksi viikkoa sitten esititte kuninkaalle Mirabeaun ainoana miehenä, joka voisi pelastaa yksinvallan. Niinkuin muistatte, tapasitte silloin myös herra de Favrasin, poistuessanne kuninkaan luota.

– Ja se todistaa, ettei häntä silloin vielä oltu hirtetty, kreivi, – sanoi Gilbert nauraen.

– Tepä olette kovin hätäinen, tohtori. En luullut teitä niin julmaksi. Suokaa kuitenkin muutama päivä tuolle mies-paralle: lausuin ennustukseni lokakuun 6 päivänä; nyt on marraskuun 6 päivä; siitä on siis vasta kuukausi. Myönnättehän hänen sielulleen poistuakseen ruumiista saman ajan, joka vuokralaiselle annetaan muuttaakseen huoneistosta – kolme kuukautta. Mutta huomautan teille, tohtori, että johdatte minut pois oikealta tieltä.

– Palatkaa sille, kreivi; en pyydä muuta kuin saada seurata teitä.

– Te puhuitte siis kuninkaalle herra de Mirabeausta kuin ainoasta miehestä, joka voisi pelastaa yksinvallan.

– Se on minun mielipiteeni, kreivi, ja siksi suosittelin, tätä ministeristöä kuninkaalle.

– Se on minunkin mielipiteeni, tohtori, mutta siksi juuri ei ehdottamastanne ministeristöstä tule mitään.

– Ei tule mitään?

– Epäilemättä ei... Tiedättehän, että minä en tahdo, että yksinvalta pelastetaan!

– Jatkakaa!

– Kuningas, jota sananne olivat horjuttaneet... suokaa anteeksi, että minun on pakko kerrata asioita alusta saakka, osoittaakseni teille, ettei ainoakaan vaihe neuvotteluissanne ole minulle tuntematon... kuningas, jota sananne olivat horjuttaneet, puhui ehdotuksestanne kuningattarelle, ja pintapuolisten ihmisten suureksi hämmästykseksi, kun suuri lörpöttelijä, jota sanotaan historiaksi, kerran saa ääneen lausua, mistä nyt puhumme hiljaa, kuningatar oli vähemmän vastahakoinen tätä ehdotusta kohtaan kuin kuningas. Hän lähetti siis noutamaan teitä, keskusteli kanssanne juurtajaksain ja viimein antoi teille toimeksi puhua herra de Mirabeaun kanssa. Onko tämä totta, tohtori? – sanoi Cagliostro katsoen Gilbertiä suoraan silmiin.

– Minun on myönnettävä, kreivi, että tähän saakka ette ole hetkeksikään poikennut oikealta tieltä.

– Sitten te, herra pöyhkeilijä, poistuitte ihastuneena ja perin varmana siitä, että tämä kuninkaallinen kääntymys oli teidän vastaansanomattoman logiikkanne ja kumoamattomien perustelujenne tulos.

Tämän pilkallisen äänen kuullessaan Gilbert ei voinut olla purematta huultaan.

– No mistä tämä tulos olisi johtunut, ellei logiikastani ja perusteluistani? Sanokaa, kreivi! Sydämen tutkiminen on minulle yhtä arvokasta kuin ruumiinkin. Olette keksinyt apukeinon, jolla voitte lukea kuninkaiden ajatukset; kreivi, antakaa minulle tuo ihmeellinen kaukoputki. Teette vääryyttä ihmiskunnalle pitäessänne sen yksin.

– Olen sanonut, etten salaa teiltä mitään, tohtori. Annan siis, toivomuksenne mukaan, kaukoputkeni käsiinne. Voitte mielinmäärin katsella joko siitä päästä, joka pienentää, tai siitä, joka suurentaa. No niin, kuningatar myöntyi kahdesta syystä: ensiksi siitä syystä, että hänen sydäntään oli edellisenä päivänä kohdannut suuri suru, ja kun ehdotitte hänelle juonen punomista ja toteuttamista, oli se samaa kuin sopiva ajanviete ja viihdytys; toiseksi kuningatar on nainen, ja hänelle on kuvattu herra de Mirabeauta leijonana, tiikerinä, karhuna, eikä nainen koskaan voi vastustaa hänen itserakkauttaan mairittelevaa halua kesyttää karhua, tiikeriä, leijonaa. Hän on ajatellut itsekseen: "Olisipa hauskaa, jos taivuttaisin jalkojeni juureen tuon miehen, joka vihaa minua, ja pakottaisin tuon puhujan, joka on solvaissut minua, pyytämään minulta kunnioittavasti anteeksi. Kostokseni saan nähdä hänet polvillaan edessäni, ja jos tästä polvistumisesta on jotakin hyvää Ranskalle ja kuninkuudelle, sitä parempi!" Mutta ymmärrättehän, viimeinen tunne oli vain toisarvoinen.

– Te rakennatte olettamuksille, kreivi, vaikka lupasitte vakuuttaa minua tosiasioilla.

– Te kieltäydytte käyttämästä kaukoputkeani; älkäämme siis puhuko siitä, vaan palatkaamme oleellisiin asioihin, siis sellaisiin, jotka näemme paljain silmin, esimerkiksi herra de Mirabeaun velkoihin. Niitä asioita varten ei tarvita kaukoputkea.

– No niin, kreivi, tässähän teillä on tilaisuus osoittaa anteliaisuuttanne!

– Maksamalla herra de Mirabeaun velat?

– Miksikä ei? Maksoittehan kerran kardinaali de Rohanin velat!

– Ah, älkää moittiko minua tuon keinottelun vuoksi, sillä se onnistui erinomaisesti.

– Ja mitä se tuotti teille?

– Kaulanauha-jutun... sehän oli somaa, vai mitä? Sellaisesta korvauksesta maksaisin kyllä Mirabeaun velat. Mutta tiedättehän, ettei hän tällä haavaa luota minuun; hän luottaa tulevaan ylipäällikköön Lafayetteen, joka juoksuttaa häntä vaivaisten viidenkymmenentuhannen frangin perässä, vaikkei loppujen lopuksi annakaan niitä hänelle, niinkuin koira saa turhaan tavoittaa makarooneja.

– No no, kreivi!

– Mirabeau-parka, minkä hinnan saakaan nerosi maksaa nuoruutesi hullutteluista kaikkien houkkioiden ja narrien toimesta, joiden kanssa olet tekemisissä! Tosin se kaikki on kohtalon sallimaa, ja Jumalan täytyy toimia inhimillisten keinojen välityksellä. "Epäsiveellinen Mirabeau!" sanoo voimaton Monsieur. "Tuhlari Mirabeau!" sanoo Artoisin kreivi, jonka velat hänen veljensä on kolme kertaa maksanut. Nerokas mies-parka, sinä ehkä pelastaisit yksinvallan, mutta koska yksinvaltaa ei saa pelastaa, sanoo Rivarol: "Mirabeau on hirvittävä lörpöttelijä." – "Mirabeau on kerjäläinen!" sanoo Mably. "Mirabeau on huimapää!" sanoo la Poule. "Mirabeau on roisto", sanoo Guillermy "Mirabeau on murhaaja!" sanoo apotti Maury. "Mirabeau on jo kuollut mies!" sanoo Target. "Mirabeau on jo haudattu mies!" sanoo Duport. "Mirabeaun puheille vihelletään enemmän kuin osoitetaan suosiota!" sanoo Pelletier. "Mirabeaun sielu potee isoarokkoa!" sanoo Champcenetz. "Mirabeau on lähetettävä kaleereille!" sanoo Lambesc. "Mirabeau on hirtettävä!" sanoo Marat. Ja jos Mirabeau kuolisi huomenna, jumaloisi kansa häntä, ja kaikki nuo kääpiöt, joita hän on päätään pitempi ja joita hän rasittaa niin kauan kuin hän elää, seuraisivat hänen ruumissaattoaan laulaen ja huutaen: "Voi Ranskaa, joka on menettänyt tribuuninsa! Voi kuninkuutta, joka on menettänyt tukensa!"

– Ennustatteko siis vielä Mirabeaun kuolemaa? – huudahti Gilbert melkein pelästyneenä.

– Puhukaamme suoraan, tohtori. Luuletteko, että tuo mies, jota veri polttaa, jota sydän tukahduttaa ja jota nero kuluttaa, elää kauan? Luuletteko, etteivät jättiläisenkin voimat uuvu taistellessaan ikuisesti keskinkertaisuutta vastaan? Hän on ottanut suorittaakseen Sisyfoksen työn. Eikö häntä jo kahden vuoden aikana ole koetettu nujertaa sanalla siveettömyys? Joka kerta kun hän suunnattomien ponnistusten jälkeen luulee vierittäneensä tuon sanan kuin kivimöhkäleen vuoren harjalle, putoo se hänen päälleen entistä raskaampana. Mitä sanottiin kuninkaalle, joka jo melkein oli yhtynyt kuningattaren mielipiteeseen, että Mirabeausta tulisi pääministeri? "Sire, silloin Pariisi huutaa hänen epäsiveellisyyttään, Ranska huutaa hänen epäsiveellisyyttään", Eurooppa huutaa hänen epäsiveellisyyttään. Ikäänkuin Jumala valaisi suurmiehet samassa muotissa kuin tavalliset kuolevaiset ja ikäänkuin se kehä, joka sulkee piiriinsä suuret hyveet, ei joutuisi laajetessaan käsittämään myöskin suuria paheita! Te, Gilbert, ja pari kolme muuta älykästä miestä koetatte kaikin keinoin tehdä Mirabeausta ministerin, jollainen oli herra de Turgot, hölmö, herra Necker, saivartelija, herra de Calonne, narri, ja herra de Brienne, jumalankieltäjä, mutta Mirabeausta ei tule ministeriä, koska hänellä on sadantuhannen frangin velat, jotka maksettaisiin, jos hän olisi yksinkertaisen veronvuokraajan poika, ja koska hänet on tuomittu kuolemaan, kun hän tuli ryöstäneeksi raihnaiselta ukolta vaimon, joka lopuksi tappoi itsensä häkään erään kauniin kapteenin vuoksi! Mikä huvinäytelmä onkaan ihmiselämä kaikessa traagillisuudessaan, ja kuinka itkisinkään, jollen olisi päättänyt nauraa sille!

– Mutta mitä te oikeastaan ennustatte? – kysyi Gilbert, joka hyväksyen Cagliostron hyppäyksen mielikuvituksien maailmaan oli huolissaan vain tästä lopputuloksesta.

– Sanon teille, – toisti Cagliostro profeetan äänellä, joka oli hänelle ominainen eikä sietänyt vastaväitteitä, – sanon teille, että Mirabeau, nero, valtiomies ja suuri puhuja, kuluttaa elämänsä ja vaipuu hautaan pääsemättä siksi, joksi kaikenlaiset miehet pääsevät, siis ministeriksi. Oi, mikä hyvä suositus onkaan keskinkertaisuus, rakas Gilbertini!

– Mutta onko kuningas siis sitä vastaan?

– Hitto vie, sitä hän kavahtaa tekemästä. Pitäisihän keskustella kuningattaren kanssa, jolle hän melkein on antanut sanansa. Tiedätte kyllä, että kuninkaan politiikka sisältyy sanaan melkein: hän on melkein perustuslaillinen, melkein filosofi, melkein kansansuosikki ja melkein ovela, kun Monsieur on hänen neuvonantajanaan. Menkää huomenna Kansalliskokoukseen, rakas tohtori; silloin saatte nähdä, mitä on tekeillä.

– Ettekö voisi sitä sanoa etukäteen?

– Riistäisinhän silloin teiltä yllätyksen tuottaman huvin.

– Huomiseen on hyvin pitkä aika!

– Annan teille paremman neuvon. Kello on nyt viisi; tunnin kuluttua avataan Jakobiiniklubi... Niinkuin tiedätte, ovat herrat jakobiinit yölintuja. Kuulutteko heidän seuraansa?

– En. Camille Desmoulins ja Danton ovat hankkineet minulle pääsyn Kordelieeriklubiin.

– Vai niin, mutta, kuten sanoin, Jakobiiniklubi avataan tunnin kuluttua. Se on hyvin valikoitu seura, ja siellä viihdytte varmaankin oikein hyvin. Syömme ensin yhdessä päivällistä; päivällisen jälkeen ajamme Saint-Honoré-kadulle, ja vanhasta luostarista palatessanne olette saanut tietää paljon. Muuten, ilmoitettuani teille asian kaksitoista tuntia aikaisemmin, on teillä ehkä aikaa torjua isku.

– Syöttekö te todellakin päivällistä vasta kello viisi?

– Täsmälleen kello viisi. Olen edelläkävijä joka suhteessa; kymmenen vuoden kuluttua ranskalaiset syövät vain kaksi ateriaa päivässä; aamiaista kello kymmenen aamulla ja päivällistä kello kuusi illalla.

– Ja mikä vaikuttaa tämän muutoksen heidän tavoissaan?

– Nälänhätä, rakkaani!

– Olette todellakin onnettomuuden ennustaja!

– En suinkaan, sillä minä ennustan hyvää päivällistä.

– Onko teillä siis vieraita?

– Olen ihan yksin; mutta tunnettehan muinaisajan herkkusuun sanat: "Lucullus aterioitsee Luculluksen luona."

– Monseigneur, pöytä on katettu, – lausui kamaripalvelija, avaten kaksipuolisen oven loistavasti valaistuun ruokasaliin, jossa uhkea ruokapöytä odotti.

– Menkäämme, herra pytagoralainen, – sanoi Cagliostro tarttuen Gilbertin käsivarteen. – Yksi kerta ei ole tapa.

Gilbert seurasi lumoojaa hänen sanojensa taikavoiman vallassa ja ehkä myöskin toivoen keskustelun luovan jotakin valoa siihen pimeään, jossa hän harhaili.

XXIX

Jakobiiniklubi

Kaksi tuntia edelläkuvatun keskustelun jälkeen pysähtyivät vaunut ilman palvelijaa ja vaakunaa Saint-Rochen kirkon edustalle, jonka julkisivua vendémiaire-kuun 13 päivän musketit eivät vielä olleet silponeet.

Vaunuista laskeutui kaksi mustiin puettua miestä, jollaisia olivat siihen aikaan kolmannen säädyn jäsenet, ja katulyhtyjen kellertävässä valossa, joka häämöitti pitkien välimatkain päästä sumuisella Saint-Honoré-kadulla, he kävelivät ihmisvirtaa seuraten kadun oikeaa puolta Jakobiiniluostarin pienelle portille saakka.

Jos lukijamme ovat arvanneet, mikä on luultavaa, että nämä kaksi miestä olivat tohtori Gilbert ja kreivi de Cagliostro eli pankkiiri Zannone, kuten hän nimitti itseään tähän aikaan, ei meidän tarvitse selittää, miksi he pysähtyivät tälle pienelle portille, koska se oli heidän matkansa päämäärä.

Niinkuin jo sanoimme, tarvitsi uusien tulokkaiden vain seurata joukkoa, joka oli suuri.

– Tahdotteko astua itse saliin, vai tyydyttekö johonkin paikkaan lehterillä? – kysyi Cagliostro Gilbertiltä.

– Luulin, että sali oli pyhitetty vain yhdistyksen jäsenille, – vastasi Gilbert.

– Epäilemättä; mutta enkö minä kuulu kaikkiin yhdistyksiin? – sanoi Cagliostro nauraen. – Ja koska minä kuulun niihin, kuuluvat niihin ystävänikin. Tässä on teille kortti, jos haluatte; mitä minuun tulee, tarvitsee minun vain sanoa sana.

– Meidät tunnetaan vieraiksi, – huomautti Gilbert, – ja ajetaan ulos.

– Ensiksikin minun on mainittava teille eräs asia, jota ette näy tietävän. Jakobiiniseuraan, joka perustettiin kolme kuukautta sitten, kuuluu jo kuusikymmentätuhatta jäsentä Ranskassa, ja ennenkuin on kulunut vuottakaan, on jäsenluku noin neljäsataatuhatta. Sitäpaitsi, kaikkein rakkaimpani, – lisäsi Cagliostro hymyillen, – täällä on todellinen suuri Itä, kaikkien salaisten yhdistysten keskus, eikä nyt olla houkkio Fouchetin luona, niinkuin luullaan. Ja jollei teillä olekaan oikeutta astua sisään jakobiinina, on teillä täällä oikeutettu paikkanne vapaamuurarina.

– Vaikka niinkin, – vastasi Gilbert, – mutta mieluummin menen lehterille. Sieltä voimme liidellä koko seuran yli, ja jos heidän joukossaan on joku minulle tuntematon nykyinen tai tuleva merkkihenkilö, osoitatte hänet minulle.

– Menkäämme siis lehterille, – sanoi Cagliostro.

Ja hän nousi oikeanpuolisia puuportaita myöten, jotka veivät tilapäisesti kyhätyille lehtereille.

Lehterit olivat täynnä, mutta tullessaan ensimmäiselle niistä tarvitsi Cagliostron vain tehdä merkki ja lausua sana puoliääneen, kun etualalla seisovat kaksi miestä, ikäänkuin heille olisi ennakolta ilmoitettu hänen tulostaan ja he vain olisivat olleet saapuvilla pitääkseen paikkoja hänelle ja tohtorille, lähtivät heti tiehensä.

Tulokkaat ottivat heidän paikkansa.

Kokous ei vielä ollut alkanut. Yhdistyksen jäsenet olivat hajallaan siellä täällä hämärässä keskiosassa kirkkosalia; toiset keskustelivat ryhmissä, toiset kävelivät pienellä alalla, jonka suuri väenpaljous jätti vapaaksi; muutamat mietiskelivät yksikseen joko istuen varjossa, seisoen tai nojaten johonkin jykevään pylvääseen.

Muutamat harvat lamput loivat himmeää valoa tähän joukkoon, josta yksilöt erotti vain silloin, kun heikko kajastus sattumalta osui heidän kasvoihinsa.

Mutta hämärässäkin oli helppo nähdä, että nyt oltiin ylhäisön keskuudessa. Kirjailtuja nuttuja ja maa- ja meriupseerin virkapukuja vilisi kaikkialla, luoden kulta- ja hopeahohdetta tungeksivaan joukkoon.

Tähän aikaan ei todella ollut ainoatakaan työmiestä, ainoatakaan kansanmiestä, voisimmepa melkein sanoa ainoatakaan porvaria antamassa loistavalle seuralle kansanvaltaista leimaa.

Alhaisoa varten oli olemassa toinen sali tämän alapuolella. Se avattiin eri aikaan, jotta kansa ja ylhäisö eivät joutuisi kosketuksiin keskenään. Tämän kansan valistamiseksi oli perustettu veljesyhdistys, jonka tehtävänä oli selittää kansalle perustuslakia ja ihmisoikeuksia.

Mitä jakobiineihin tulee, niin tähän aikaan he olivat sotilaallinen, ylimyksellinen, älyllinen, kirjallinen ja taiteellinen seura. Kirjailijat ja taiteilijat olivatkin siinä enemmistönä.

Siihen kuului kirjailijoista La Harpe, Melanien tekijä; Chénier, Kaarle IX:n tekijä; Andrieux, Huimapäiden tekijä, joka jo kolmikymmenvuotiaana herätti samoja toiveita kuin vielä seitsemänkymmenen vanhana ja joka kuolemaansa saakka antoi lupauksia, mutta ei koskaan niitä täyttänyt; lisäksi Sedaine, entinen kivenveistäjä, kuningattaren suojatti, sydämeltään kuningasmielinen, niinkuin useimmat läsnäolevista; Chamfort, seppelöity runoilija, Condén prinssin entinen sihteeri, madame Elisabetin esilukija; Laclos, Orleansin herttuan mies, Vaarallisten suhteiden kirjoittaja, joka piti isäntänsä paikkaa, ja jonka tehtävänä oli asianhaarain mukaan muistuttaa hänen olemassaoloaan hänen ystävilleen tai saattaa hänen vihollisensa unohtamaan hänet.

Taiteilijoita siellä oli Talma, roomalainen, joka Tituksen osaa näytellessään teki tavallaan kumouksen, sillä hänen vaikutuksestaan leikattiin hiukset, kunnes hänen ammattitoverinsa Collot d'Herboisin toimesta alettiin leikata päitä poikki; David, joka uneksi Leonidaasta ja Sabinittarista ja juuri näihin aikoihin pani alulle suuren maalauksensa Vala Pallohuoneessa, ehkä vastikään ostettuaan myös uuden siveltimen maalatakseen kauneimman ja samalla kammottavimman taulunsa Marat murhataan kylpyammeessa; Vernet, joka kaksi vuotta sitten otettiin Akatemian jäseneksi Paul-Emilen Voitto nimisen taulunsa vuoksi ja huvitteli maalaamalla hevosia ja koiria, voimatta aavistaa, että neljän askeleen päässä hänestä, Talman vieressä, seisoi nuori korsikkalainen luutnantti hiukset sileiksi kammattuina ja jauhoamattomina, joka sitten antoi itsekään sitä aavistamatta hänelle aiheet viiteen hänen kauneimmista tauluistaan: Kulku Bernhardin vuoren yli, Rivolin, Marengon, Austerlitzin, Wagramin taistelut; Larive, mahtipontisen suunnan perillinen, joka ei vielä suvainnut pitää nuorta Talmaa kilpailijana ja jonka mielestä Voltaire voitti Corneillen ja samoin de Belloy Racinen; Lais, laulaja, joka hurmasi oopperan yleisöä esittäessään kauppiasta Karavaanissa, konsulia Trajanuksessa ja Cinnaa Vestaalissa; siellä olivat myös Lafayette, Lameth, Duport, Sieyès, Thouret, Chapellier, Rabaut-Saint-Etienne, Lanjuinais, Montlosier; sitten keskellä kaikkia seisoi uhmaavan näköisenä, nenä korkealla, ylpeänä, Grenoblen edustaja Barnave, jota keskinkertaiset kyvyt pitivät Mirabeaun kilpailijana ja jonka Mirabeaun musersi joka kerta kun viitsi polkea häntä jalallaan.

Gilbert silmäili kauan aikaa tätä loistavaa seuraa, tunsi jokaisen, arvostellen mielessään kaikkia näitä eri kykyjä, jotka herättivät hänessä hyvin vähän luottamusta.

Kuitenkin tämä kuningasmielinen kokoomus rauhoitti häntä hiukan.

– Sanokaapa, – virkkoi hän äkkiä Cagliostrolle, – ketä näistä miehistä pidätte todella vihollismielisenä kuninkuudelle?

– Onko minun katsottava asiaa koko maailman silmillä, teidän silmillänne, herra Neckerin, apotti Mauryn vaiko omilla silmilläni?

– Omilla silmillänne, – vastasi Gilbert. – Olemmehan yhtä mieltä siitä, että ne ovat noidan silmät.

– No niin, heitä on kaksi.

– No sehän ei ole paljon neljästä sadasta miehestä.

– Se on tarpeeksi, jos toisesta tulee Ludvig XVI:n murhaaja, toisesta hänen seuraajansa!

Gilbert vavahti.

– Huh! – kuiskasi hän, – täällä on siis tuleva Brutus ja tuleva Caesar?

– Ei enempää eikä vähempää, rakas tohtori.

– Osoitattehan heidät minulle, eikö niin, kreivi? – sanoi Gilbert epäilyksen hymy huulillaan.

– Voi apostolia, jonka silmiä suomukset peittävät! – mumisi Cagliostro. – Teen enemmänkin, jos tahdot; annan sinun koskettaa heitä sormellasi. Kenestä tahdot aloittaa?

– Kuninkaan kukistajasta tietysti; panen suurta arvoa aikajärjestykseen. Tarkastakaamme ensiksikin Brutusta.

– Sinä tiedät, – sanoi Cagliostro innostuksen valtaamana, – etteivät ihmiset koskaan käytä samoja keinoja edes samanlaisten päämäärien saavuttamiseksi. Meidän Brutuksemme ei siis missään suhteessa ole sellainen kuin roomalaisten Brutus.

– Siksi olenkin sitä uteliaampi näkemään hänet.

– No niin, – sanoi Cagliostro, – tuolla hän on!

Ja hän osoitti saarnastuolia vasten nojaavaa miestä, jonka pää yksin oli tällä hetkellä valossa, mutta koko muu ruumis pimeän peitossa.

Näytti siltä kuin tuo kalpea pää olisi muinaisajan henkipattojen tavalla naulattu kiinni puhujalavaan. Ainoastaan silmät elivät, kuvastaen melkein ylenkatseellista vihaa, niinkuin kyykäärmeen, joka tietää hampaittensa sisältävän kuolettavaa myrkkyä; ne seurasivat meluavan ja suulaan Barnaven alituista liikehtimistä.

Gilbert tunsi väristyksen käyvän läpi koko ruumiinsa.

– Aivan oikein, – sanoi hän, – tehän valmistitte minua ennakolta. Tuo pää ei ole Brutuksen enempää kuin Cromwellinkaan.

– Ei, – sanoi Cagliostro, – mutta se on ehkä Cassiuksen. Tiedättehän, rakkaani, mitä Caesar sanoi: "En pelkää lihavia miehiä, jotka viettävät päivänsä pöydän ääressä ja yönsä hekumassa, vaan pelkään laihoja ja kalpeakasvoisia uneksijoita."

– Tuo mies kuuluu siis Caesarin pelkäämään luokkaan.

– Ettekö tunne häntä? – kysyi Cagliostro.

– Tunnen kylläkin!-vastasi Gilbert katsellen häntä tarkkaavasti, – tai oikeammin tunnen hänet Kansalliskokouksen jäseneksi.

– Juuri niin.

– Hän on vasemmiston kaikkein pitkäveteisimpiä puhujia.

– Oikeassa olette.

– Jota ei kukaan kuuntele.

– Aivan niin!

– Pieni arrasilainen asianajaja, nimeltä Maximilian de Robespierre, eikö niin?

– Täydellisesti! Katselkaapa tarkkaavasti tuota päätä.

– Katselen kyllä.

– Mitä näette siinä?

– Kreivi, minä en ole Lavater.

– Ette, vaan hänen oppilaansa.

– Näen hänen kasvoissaan keskinkertaisuuden vihamielisen ilmeen neroa kohtaan.

– Te siis annatte hänestä saman arvostelun kuin kaikki muutkin... Niin, se on totta, hänen heikko, hiukan kimeä äänensä, hänen surulliset, laihat kasvonsa, hänen otsanahkansa, joka näyttää liimautuneen kiinni pääkalloon niinkuin keltainen ja liikkumaton pergamentti, hänen lasimaiset silmänsä, joista silloin tällöin tuikahtaa vihertävä välkähdys, heti jälleen sammuakseen, kasvolihasten ja äänen alituinen jännittäminen, vaivaantunut ilme, jonka liikkumattomuuskin väsyttää, alati sama oliivinvihreä puku, yksitoikkoinen, huolellisesti harjattu, kaikki tuo, sen ymmärrän, ei voi tehdä suurtakaan vaikutusta tässä seurassa, joka on niin rikas puhujista, jolla on oikeus olla vaativainen tottuneena Mirabeaun leijonankasvoihin, Barnaven röyhkeään itseluottamukseen, apotti Mauryn teräviin vastauksiin, Cazalèsin hehkuun ja Sieyèsin johdonmukaisuuteen. Mutta tuota ei moitita epäsiveellisyydestä, niinkuin Mirabeauta; hän on kunniallinen mies; hän ei poikkea periaatteista, ja jos hän joskus poikkeaa laillisuudesta, tahtoo hän panna vanhan tekstin sijalle uuden!

– Mutta mikä hän oikeastaan on miehiään, tuo Robespierre? – kysyi Gilbert.

– Oi, sinä seitsemännentoista vuosisadan ylimys! "Mikä mies on Cromwell?" kysyi Straffordin kreivi, jonka pään protektori myöhemmin katkaisi. "Olutkauppias, luullakseni!"

– Tarkoitatteko, että minun pääni on samassa vaarassa kuin sir Thomas Wentworthin? – kysyi Gilbert, pakottaen esiin hymyn, joka jähmettyi hänen huulilleen.

– Kuka tietää? – vastasi Cagliostro.

– Sitä enemmän minulla on syytä tiedusteluihin, – sanoi tohtori.

– Niin, mikä mies Robespierre on? Sitä ei Ranskassa vielä tietäne kukaan muu kuin minä. Minusta on hauskaa ottaa selville, mistä kohtalon valitut tulevat; se auttaa minua arvaamaan, mihin he menevät. Robespierret ovat irlantilaisia. Ehkä heidän esi-isänsä kuuluivat niihin irlantilaisiin siirtolaisiin, jotka kuudennellatoista vuosisadalla asettuivat pohjoisrannikollamme sijaitseviin seminaareihin ja luostareihin. Siellä he oppivat jesuiitoilta viisastelemisen taidon, jollaisen nuo kelpo isät yleensä istuttavat oppilaihinsa. He olivat notaareja isästä poikaan. Eräs tämän suvun haara, josta tuo mies polveutuu, asettui Arrasiin, joka, niinkuin tiedätte, on huomattava ylhäisön ja kirkon tyyssija. Kaupungissa oli kaksi mahtavaa herraa tai paremmin kuningasta: apotti de Saint-Waast ja Arrasin piispa, jonka palatsi peittää varjoon puolet kaupunkia. Tässä kaupungissa syntyi tuolla näkemänne mies vuonna 1758. Mitä hän teki lapsena, mitä hän teki nuorena miehenä, mitä hän tekee tällä hetkellä, sen sanon parilla sanalla; mitä hän vastedes tekee, olen jo sanonut yhdellä sanalla. Kotona oli neljä lasta. Perheen päämies menetti vaimonsa; hän oli asianajajana Artoisin neuvostossa; hän vaipui raskasmielisyyteen, lakkasi ajamasta asioita, lähti virkistysmatkalle eikä koskaan palannut. Yksitoistavuotiaana joutui vanhin poika, juuri tuo, vuorostaan perheen pääksi, veljen ja kahden sisaren hoivaajaksi. Ihmeellistä, että sen ikäinen lapsi ymmärsi tehtävänsä ja että hänestä samalla tuli mies. Vuorokaudessa hänestä tuli se, mikä hän vieläkin on: mies, jonka kasvot joskus hymyilevät, mutta jonka sydän ei koskaan naura. Hän oli etevin oppilas. Apotti de Saint-Waastin avulla hän sai vapaapaikan Ludvig Suuren opistossa. Hän tuli yksin Pariisiin, jossa häntä oli suositeltu eräälle Notre-Damen kaniikille. Samana vuonna kaniikki kuoli. Samaan aikaan kuoli Arrasissa hänen nuorempi sisarensa, jota hän enimmin rakasti. Jesuiittain varjo, jotka äskettäin oli ajettu pois Ranskasta, lankesi vielä Ludvig Suuren opiston seinille. Tunnettehan sen rakennuksen, jossa poikanne Sébastien parhaillaan varttuu. Sen synkät ja syvät pihat, jotka muistuttavat Bastiljia, kuihduttavat raikkaimmatkin kasvot. Nuoren Robespierren kasvot olivat kalpeat, mutta kävivät täällä lyijynharmaiksi. Toiset lapset pääsivät sieltä joskus ulos; heillä oli sunnuntaipäiviä ja juhlia. Turvattoman vapaaoppilaan päivät olivat kaikki yhtäläisiä. Sillä välin kun muut hengittivät kodin ilmaa, hengitti hän yksinäisyyttä, surullisuutta ja ikävää, jotka ovat omiaan sytyttämään sydämessä kateuden ja vihan liekin ja riistämään sielun kukkeuden. Tämä ilma tukahdutti lapsen ja teki hänestä henkisesti köyhän nuoren miehen. Ei enää uskottaisi, että on olemassa Robespierrestä kahdenkymmenenneljän ikäisenä muotokuva, jossa hän toisessa kädessään pitelee ruusua ja painaa toista sydäntään vasten ja jonka tunnuslause kuuluu: Kaikki rakastettuni puolesta!

Gilbert hymyili surullisesti, katsellen Robespierreä.

– On kyllä totta, – jatkoi Cagliostro, – että kun hän otti tämän tunnuslauseen ja maalautti kuvansa, vannoi neitonen, ettei mikään voisi heitä erottaa toisistaan; hänkin teki saman valan, aikoen myöskin pitää sen. Hän teki kolmen kuukauden matkan ja palattuaan tapasi tytön jo naimisissa. Apotti de Saint-Waast pysyi yhä hänen suojelijanaan ja oli hankkinut hänen veljelleen vapaapaikan Ludvig Suuren opistossa ja toimittanut hänelle itselleen tuomarin paikan rikosasiain osastossa. Tuli sitten oikeusjuttu; erästä murhamiestä oli rangaistava. Robespierre katui tuominneensa kahden muun tuomarin kera miehen kuolemaan, niin syyllinen kuin hän olikin, ja otti eron virastaan. Hän rupesi asianajajaksi, sillä hänen täytyi elää ja huolehtia sisarestaan. Veli sai huonoa hoitoa Ludvig Suuren opistossa, mutta pysyi kuitenkin hengissä. Sitten pyysivät talonpojat häntä ajamaan heidän asiaansa Arrasin piispaa vastaan. Talonpojat olivat oikeassa; Robespierre oli päässyt siitä selville tutkiessaan asiakirjoja, voitti jutun ja tuli, vielä lämpimänä menestyksestään, Kansalliskokoukseen. Siellä hän huomasi joutuneensa mahtavan vihan ja syvän ylenkatseen vainottavaksi: papisto vihasi häntä asianajajana, joka oli noussut Arrasin piispaa vastaan; Artoisin ylhäisö halveksi häntä nurkkasihteerinä, joka oli elänyt toisten armoilla.

– Mutta mitä hän on tehnyt tähän saakka? – keskeytti Gilbert.

– Tuskin mitään muiden hyväksi, mutta kyllin paljon minun hyväkseni. Jollei kuuluisi suunnitelmiini, että tuon miehen pitää olla köyhä, antaisin hänelle huomenna miljoonan.

– Kysyn teiltä vielä kerran, mitä hän on tehnyt?

– Muistatteko sen päivän, jolloin papisto tuli tekopyhänä Kansalliskokoukseen pyytämään kolmatta säätyä, jonka toiminnan kuninkaallinen kielto-oikeus oli keskeyttänyt, ryhtymään jälleen työhön?

– Kyllä.

– No niin, lukekaapa uudelleen se puhe, jonka Arrasin pieni asianajaja silloin piti, ja saatte nähdä, että katkerassa kiihkossa, joka teki hänet melkein kaunopuheiseksi, piilee kokonainen tulevaisuus.

– Mutta sen jälkeen?

– Senjälkeenkö? No, sitten meidän on hypättävä toukokuusta lokakuuhun. Kun Maillard, Pariisin naisten valtuutettu, tuli lokakuun viidentenä päivänä pitämään puhetta Kansalliskokouksessa, jäivät kaikki kokouksen jäsenet äänettömiksi. Mutta tuo pieni asianajaja ei ainoastaan esiintynyt purevampana, vaan vieläpä uhmaavampana kuin kukaan muu. Kaikki, jotka olivat väittäneet olevansa kansan puolustajia, pysyivät vaiti, mutta hän nousi puhumaan kaksi kertaa: ensi kerran keskellä meteliä, toisen kerran hiljaisuuden vallitessa. Hän kannatti Maillardia, joka puhui nälänhädän nimessä ja vaati leipää.

– Niin todellakin, – myönsi Gilbert miettiväisenä, – asia alkaa käydä vakavammaksi, mutta ehkä hän muuttuu.

– Voi, rakas tohtori, te ette tunne lahjomatonta, niinkuin häntä vastedes nimitetään. Ja kukapa tahtoisikaan ostaa tuota pientä asianajajaa, jolle kaikki nauravat? Tämä mies, josta myöhemmin tulee – kuunnelkaa tarkoin, mitä sanon, Gilbert – Kansalliskokouksen kauhu, saa siellä tänään vain pilkkaa osakseen. Ylhäiset jakobiinit ovat sopineet siitä, että herra de Robespierre on Kansalliskokouksen narri, joka huvittaa kaikkia ja jota kaikki saavat pitää pilkkanaan. Suurissa kokouksissa on usein ikävä, ja siksi täytyykin olla joku narri niitä huvittamassa. Lamethin, Cazalèsin, Mauryn, Barnaven ja Duportin silmissä herra de Robespierre on narri. Hänen ystävänsä pettävät häntä hymyillen salavihkaa, hänen vihamiehensä ivaavat häntä nauraen ääneen. Kun hän puhuu, puhuvat kaikki; kun hän korottaa äänensä, huutavat kaikki. Kun hän on pitänyt puheen – aina oikeuden puolesta, aina puolustaen jotakin periaatetta – eikä kukaan ole kuunnellut, kysyy joku jäsenistä ivallisesti, minkä vaikutuksen puhe on tehnyt. Yksi ainoa hänen tovereistaan arvaa hänen ajatuksensa ja ymmärtää häntä. Yksi ainoa! Arvatkaapa kuka? Mirabeau. "Tuo mies pääsee pitkälle", sanoi hän minulle toissapäivänä, "sillä hän uskoo, mitä hän puhuu", ja se, kuten hyvin ymmärrätte, tuntuu Mirabeausta omituiselta.

– Mutta olenhan lukenut tuen miehen puheet, ja ne ovat mielestäni keskinkertaisia ja tyhjiä, – sanoi Gilbert.

– Niinpä kyllä, enkä sanokaan, että hän on mikään Demosthenes tai Cicero, Mirabeau tai Barnave. Ei, vaan yksinkertaisesti herra de Robespierre, niinkuin häntä nimitetään. Muuten hänen puheitaan käsitellään yhtä siekailematta kirjapainossa kuin puhujalavallakin: puhujalavalla niitä keskeytetään, painossa niitä silvotaan. Sanomalehtimiehet eivät edes mainitse häntä herra de Robespierreksi; ei, he eivät tiedä hänen nimeään, vaan sijalle pannaan jokin herra herra B. tai N. tai muuta. Oi, yksin Jumala ja ehkä minä tiedämme, mikä sappi kiehuu tuossa laihassa olennossa, mikä myrsky noissa ahtaissa aivoissa. Sillä unohtaakseen kaiken vääryyden, kaiken solvaisun, kaiken petoksen ei tuolla pilkatulla puhujalla, joka kuitenkin tuntee voimansa, ole ystäviä eikä perhettä, jotka huojentaisivat hänen elämäänsä. Surullisessa asunnossaan surullisessa Maraisissa, kylmissä, köyhissä, autioissa huoneissaan Saintonge-kadun varrella, missä hän elää vaatimattomasti edustajapaikallaan, hän on yksin niinkuin Ludvig Suuren opiston kosteilla pihoilla. Viime vuoteen saakka hänen kasvonsa olivat vielä nuoret ja lempeät; yhdessä vuodessa ne ovat kuivuneet, niinkuin karaibilaispäälliköiden päät, joita Cook ja la Pérouse tuovat Austraaliasta. Hän ei jätä jakobiineja, ja mielenliikutusten vuoksi, joita kukaan ei huomaa hänen täällä kokevan, hän saa verensyöksyjä, niin että hän pari kolme kertaa on menettänyt tajuntansakin. Te olette suuri matemaatikko, Gilbert, mutta sittenkään en usko teidän osaavan laskea, kuinka paljon verta saakaan vuodattaa häntä solvaava ylhäisö ja vainoava papisto maksaakseen sen veren, joka Robespierrestä näin valuu.

– Mutta miksi hän tulee Jakobiiniklubiin?

– Siksi, että kun häntä pilkataan Kansalliskokouksessa, kuunnellaan häntä täällä. Jakobiinit ovat kuin Minotaurus lapsena, joka imee lehmää, mutta myöhemmin ahmaisee kitaansa kokonaisen kansan. Robespierre on tyypillinen jakobiini. Hänessä on yhtyneenä koko seura, ja hän on sen ilmaisumuoto: ei enempää eikä vähempää. Hän astuu yhtä jalkaa sen kanssa, seuraamatta tai sivuuttamatta sitä. Olenhan luvannut näyttää teille pienen koneen, jota nykyään valmistellaan ja jonka tarkoituksena on pudottaa pää, ehkäpä kaksikin minuutissa. No niin, se, joka läsnäolevista antaa enimmin työtä tälle kuoleman koneelle, on Arrasin pieni asianajaja, herra de Robespierre.

– Kreivi, te olette todellakin kammottava, – sanoi Gilbert, – ja jollei Caesarinne hiukan lohduta minua Brutuksenne jälkeen, unohdan varmaan syyn tännetulooni. Suokaa anteeksi, mutta missä on Caesar?

– Katsokaa, näettekö hänet tuolla kauempana? Hän puhuu erään miehen kanssa, jota hän ei vielä tunne, mutta jolla vastedes on suuri vaikutus hänen kohtaloonsa. Tämän toisen miehen nimi on Barras. Pankaa nimi mieleenne ja muistakaa se tarpeen tullessa.

– En tiedä, erehdyttekö, kreivi, – vastasi Gilbert, – joka tapauksessa valitsette hyvin tyyppinne. Caesarillanne on todella sopiva otsa kantamaan kruunua, ja hänen silmänsä, joiden ilmettä en oikein voi erottaa...

– Siksi, että ne katsovat sisäänpäin; juuri sellaiset silmät näkevät tulevaisuuden, tohtori.

– Ja mitä hän sanoo Barrasille?

– Hän sanoo, että jos hän olisi ollut puolustamassa Bastiljia, ei sitä olisi valloitettu.

– Hän ei siis ole isänmaanystävä?

– Hänen kaltaisensa miehet eivät tahdo olla mitään ennenkuin voivat olla kaikki.

– Te ajattelette niin suuria tuosta pienestä aliluutnantista?

– Gilbert, – sanoi Cagliostro, osoittaen Robespierreä, – yhtä varmaan kuin tuo pystyttää Kaarle I:n mestauslavan, yhtä varmaan tuo – ja hän osoitti sileätukkaista korsikalaista – yhtä varmaan tuo rakentaa jälleen Kaarle Suuren valtaistuimen.

– Siinä tapauksessa, – sanoi Gilbert masentuneena, – on taistelumme vapauden puolesta turha.

– Mutta kuka on sanonut teille, ettei toinen tee yhtä paljon sen hyväksi valtaistuimellaan kuin toinen mestauslavallaan?

– Hän on siis Titus, Marcus Aurelius, rauhan jumala, joka tulee lohduttamaan maailmaa siitä, että vaskikausi on mennyttä.

– Hän on samalla kertaa sekä Aleksanteri että Hannibal. Sodan keskellä syntyneenä hän kasvaa sodassa ja sortuu sodan takia. Väitin, että te ette osaa laskea, kuinka paljon verta saa ylhäisö ja papisto vuodattaa maksaakseen sen veren, joka Robespierrestä vuotaa. Ottakaa se veri, jonka ylhäisö ja papit vuodattavat, kertokaa sitä lukemattomia kertoja, mutta sittenkään ette saa kokoon sitä veristä virtaa, järveä, merta, jonka tuo mies vuodattaa viidensadantuhannen miehen suuruisine armeijoineen ja kolmipäiväisine taisteluineen, kun niissä ammutaan sataviisikymmentätuhatta kanuunanlaukausta.

– Ja mitä seuraa tästä ryöpystä, tästä savusta ja sekasorrosta?

– Samaa kuin kaikesta uuden luomisesta, Gilbert. Meidän tehtävämme on haudata vanha maailma, lapsemme saavat nähdä uuden maailman syntyvän. Tuo mies on jättiläinen, joka vartioi sen ovea. Niinkuin Ludvig XIV, Leo X ja Augustus, saa hänkin antaa nimensä tämän jälkeiselle vuosisadalle.

– Ja mikä on tuon miehen nimi? – kysyi Gilbert Cagliostron vakuuttelun voittamana.

– Hänen nimensä on vielä vain Bonaparte, – vastasi ennustaja, – mutta vastedes hänen nimensä on Napoleon!

Gilbert tuki päätänsä kädellään ja vaipui niin syviin mietteisiin, ettei huomannut istunnon jo alkaneen ja erään puhujan nousevan puhujalavalle...

Sitten kului tunti, eikä kokouksen hälinä, niin myrskyinen kuin se olikin, voinut herättää Gilbertiä hänen ajatuksistaan, mutta äkkiä hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan olkapäähänsä.

Hän kääntyi katsomaan, Cagliostro oli kadonnut ja hänen paikalleen ilmestynyt Mirabeau, jonka kasvoista kuvastui suuttumus.

Gilbert loi häneen kysyvän katseen.

– Tiedättekö mitä? – sanoi Mirabeau.

– Mitä on tapahtunut? – kysyi Gilbert.

– Meistä on tehty pilaa, meitä on ivattu, petetty. Hovi ei huoli minusta, se on pitänyt teitä narrina ja minua hölmönä.

– En ymmärrä teitä, kreivi.

– Ette ole siis kuullut?

– Mitä?

– Päätöstä, joka tehtiin.

– Missä?

– Täällä!

– Mikä päätös?

– Te olette siis nukkunut?

– Ei, – vastasi Gilbert, – olen vain haaveillut.

– No niin, vastaukseksi tämänpäiväiseen ehdotukseeni kutsua ministerit ottamaan osaa kansallisiin neuvotteluihin esittää huomenna kolme kuninkaan ystävää sen vaatimukset, ettei ainoakaan Kansalliskokouksen jäsen saa olla ministerinä istuntojen aikana. Tämä vaivaloinen suunnitelma raukeaa siis hänen majesteettinsa Ludvig XVI:n oikullisesta henkäyksestä. Mutta, – jatkoi Mirabeau, ojentaen Ajaxin tavoin nyrkkiään taivasta kohden, – nimeni kautta vannon maksavani tämän heille takaisin, ja jos heidän henkäyksensä voi kaataa ministerin, saavat he nähdä, että minun henkäykseni voi järkyttää valtaistuinta.

– Mutta lupaattehan sittenkin mennä Kansalliskokoukseen ja taistella loppuun saakka?

– Kyllä minä menen sinne ja taistelen loppuun saakka! Minä olen niitä, jotka haudataan vain raunioiden alle!

Ja Mirabeau, puoleksi murtuneena, näytti kauniimmalta ja peloittavammalta sen jumalaisen vihan valtaamana, joka kuvastui hänen otsaltaan.

Mirabeaun yliluonnollisista ponnistuksista huolimatta tekikin Kansalliskokous seuraavana päivänä suurella enemmistöllä Lanjuinaisin ehdotuksesta seuraavan päätöksen: "Ei ainoakaan Kansalliskokouksen jäsen saa ottaa vastaan ministerinvirkaa istuntokauden aikana."

– Ja minä, – huusi Mirabeau, kun tämä päätös oli tehty, – esitän siihen lisäyksen, joka ei millään tavalla muuta itse asiaa. Se kuuluu näin: "Kaikki nykyisen Kansalliskokouksen jäsenet voivat olla ministereitä, lukuunottamatta kreivi de Mirabeauta."

Kaikki katsoivat toisiinsa, hämmästyneinä tällaisesta rohkeudesta. Keskellä yleistä hiljaisuutta Mirabeau astui alas puhujalavalta samanlaisin askelin kuin ennen oli astunut herra de Dreux-Brézén luo, lausuen tunnetut sanansa: "Olemme täällä kansan tahdosta ja poistumme vain pistinten puhkomina!"

Mirabeau meni ulos salista. Hänen tappionsa näytti samalta kuin jonkun muun voitto.

Gilbert ei ollut edes tullut Kansalliskokoukseen.

Hän oli jäänyt kotiinsa, miettien Cagliostron omituisia ennustuksia, uskomatta niitä; kuitenkaan hän ei voinut kokonaan poistaa niitä mielestään.

Nykyhetki näytti hänestä hyvin pieneltä tulevaisuuden rinnalla.

Ehkä kysyttäneen minulta, menneiden aikojen yksinkertaiselta historioitsijalta, kuinka selitän Cagliostron voineen ennustaa Robespierrestä ja Napoleonista?

Pyydän sellaisen kysymyksen tekijää selittämään neiti Lenormandin ennustuksen Josefinesta.

Joka askeleella kohtaamme selittämättömiä asioita: epäilys on keksitty niitä varten, jotka eivät voi niitä selittää eivätkä myöskään tahdo uskoa.

XXX

Metz ja Pariisi

Niinkuin Cagliostro oli sanonut ja Mirabeau arvannut, oli kuningas ollut syynä Gilbertin suunnitelmien epäonnistumiseen.

Kuningatar, joka oli lähestynyt Mirabeauta oikeastaan vain loukattuna ja uteliaana naisena eikä politikoitsevana hallitsijattarena, näki ilman suurempaa surua koko tämän perustuslaillisen hankkeen raukeavan, se kun kaikissa tapauksissa olisi ollut vastoin hänen ylpeyttään.

Mitä kuninkaaseen tulee, niin hänen politiikkanaan oli odottaa, voittaa aikaa ja käyttää asianhaaroja hyväkseen. Muuten hän oli mielestään jo niin pitkällä, että tarjoutui kaksi hyvää mahdollisuutta paeta Pariisista ja vetäytyä lujaan asemaan, kuten hän varsinaisesti halusi. Näistä kahdesta yrityksestä valmisteli toista, niinkuin tiedämme, Favras, Monsieurin mies, ja toista Charny, Ludvig XVI:n oma lähetti.

Charny oli suorittanut matkan Pariisista Metziin kahdessa päivässä ja tavannut siellä herra de Bouillén, jolle antoi kuninkaan kirjeen. Niinkuin muistetaan, oli tämä kirje vain keinona saattaa Charny herra de Bouillén yhteyteen; jälkimäinen, vaikka ilmaisikin tyytymättömyytensä tapausten johdosta, esiintyi aluksi hyvin varovaisesti.

Herra de Bouillélle tehty ehdotus muutti kaikki hänen omat suunnitelmansa. Keisarinna Katarina oli näet äskettäin lähettänyt hänelle tarjouksia, ja hän oli juuri aikeissa kirjoittaa kuninkaalle pyytääkseen lupaa saada ruveta Venäjän palveluksien, kun Ludvig XVI:n kirje saapui.

Siksi hän olikin aluksi epäröinyt; mutta ajatellessaan Charnyta, muistellessaan sukulaisuuttaan herra de Suffrenin kanssa ja sitä huhua, että kuningatar kunnioitti häntä täydellisellä luottamuksellaan, hän oli uskollisena kuningasmielisenä alkanut tuntea halua pelastaa kuninkaansa tuosta näennäisestä vapaudesta, jota monet pitivät todellisena vankeutena.

Mutta ennenkuin hän päätti mitään Charnyn kanssa, väitti hän, ettei kreivillä ollut kyllin suuria valtuuksia, ja päätti lähettää poikansa, kreivi Louis de Bouillén, Pariisiin keskustelemaan henkilökohtaisesti kuninkaan kanssa tästä tärkeästä aikeesta.

Charnyn piti jäädä Metziin näiden neuvottelujen ajaksi. Mikään ei vetänyt häntä Pariisiin, ja hänen melkein liian arka kunniantuntonsa velvoitti hänet jäämään Metziin ikäänkuin jonkinlaiseksi pantiksi.

Kreivi Louis saapui Pariisiin marraskuun keskivaiheilla. Kuningasta vartioi tähän aikaan herra Lafayette, jonka serkku Louis de Bouillé oli. Tämä poikkesi ensin erään ystävänsä luo, jonka isänmaalliset mielipiteet hyvin tunnettiin ja joka siihen aikaan matkusteli Englannissa.

Pääsy linnaan herra Lafayetten tietämättä oli, vaikkei tosin mahdoton, ainakin hyvin vaarallinen ja vaikea.

Toisaalta oli selvää, että koska Lafayettelle ei saanut antaa mitään ilmi neuvotteluista, jotka Charnyn välityksellä oli aloitettu kuninkaan, ja herra de Bouillén välillä, kreivi Louisin oli kaikkein yksinkertaisinta pyytää itse Lafayettea esittämään hänet kuninkaalle.

Asianhaarat näyttivät itsestään edistävän nuoren upseerin aikeita.

Hän oli oleskellut kolme päivää Pariisissa miettien keinoa päästä kuninkaan puheille ja kysellen itseltään, eikö olisi varminta kääntyä itse Lafayetten puoleen, kun hänelle tuotiin viimemainitulta kirjelippu, jossa ilmoitettiin, että hänen tulonsa Pariisiin tiedettiin, ja kutsuttiin häntä saapumaan kansalliskaartin esikuntaan tai Noaillesin hotelliin.

Tämä oli tavallaan kaitselmuksen vastaus herra de Bouillén hiljaiseen rukoukseen; se oli hyvä haltija, jollaisista puhutaan Perraultin ihastuttavissa kertomuksissa ja joiden mainitaan ottavan ritaria kädestä ja johtavan hänet päämääräänsä.

Kreivi kiiruhti esikuntaan. Kenraali oli lähtenyt kaupungintalolle, jossa hänen piti tavata herra Bailly. Mutta kenraalin poissaollessa hän tapasi adjutantin, herra Romeufin.

Romeuf oli palvellut samassa rykmentissä kuin nuori kreivi, ja vaikka toinen kuului alhaisoon ja toinen ylhäisöön, olivat he jonkun verran seurustelleet keskenään. Jälkeenpäin Romeuf oli siirtynyt erääseen rykmenttiin, joka lakkautettiin heinäkuun 14 päivän jälkeen, ja liittynyt sitten kansalliskaartiin, jossa hän toimi kenraali Lafayetten suosittuna adjutanttina.

Nämä nuoret miehet, joiden mielipiteet muutamissa kohdin erosivat, olivat eräässä asiassa yhtä mieltä: molemmat rakastivat ja kunnioittivat kuningasta. Mutta toinen rakasti häntä isänmaanystävänä, siis sillä ehdolla, että kuningas vannoisi noudattavansa perustuslakia; toinen rakasti häntä ylimyksenä, siis sillä ehdolla, että hän kieltäytyisi valasta ja kutsuisi tarpeen tullessa ulkovallat avuksi kukistaakseen kapinoitsijat.

Kapinoitsijoilla herra de Bouillé tarkoitti kolmea neljättäosaa Kansalliskokouksesta, kansalliskaartia ja valitsijoita, j.n.e., j.n.e., siis viittä kuudetta osaa koko Ranskasta.

Romeuf oli täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja kreivi Louis kaksikymmentäkaksi; heidän oli siis vaikea kauan puhua politiikasta. Eikä kreivi Louis myöskään halunnut, että hänen epäiltäisiin tulleen suorittamaan vakavia asioita.

Hän uskoi suurena salaisuutena ystävälleen Romeufille, että hän oli vain isänsä luvalla tullut Metzistä Pariisiin tapaamaan ihailemaansa naista.

Kreivi Louisin kertoessa tätä adjutantille näyttäytyi kenraali Lafayette auki jääneen oven kynnyksellä; mutta vaikka nuori kreivi olikin nähnyt tulijan vastapäisessä kuvastimessa, jatkoi hän kertomustaan. Romeufin merkeistä huolimatta, joita hän ei ollut ymmärtävinään, hän korotti ääntään, niin että kenraali saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa.

Kenraali oli kuullut kaikki; se olikin ollut kreivi Louisin tarkoitus. Hän astui takaapäin kertojan luo ja kreivin lopetettua laski kätensä hänen olkapäälleen sanoen:

– Ahaa, herra irstailija! Siksi te olettekin piillyt kunniallisilta sukulaisiltanne!

Nuori, kolmenkymmenenkahden ikäinen kenraali ei suinkaan ollut kovin ankara tuomari eikä äreä siveyssaarnaaja, hän kun itsekin oli aikakauden naisten suosikki. Kreivi Louis ei näyttänytkään suuresti pelkäävän tulossa olevia nuhteita.

– Olen piillyt niin vähän, rakas serkkuni, että olin juuri tänään aikeissa esittäytyä kaikkein kuuluisimmalle heistä, jollei hän olisi ehtinyt lähettää minulle sanaa.

Ja hän näytti kenraalille saamaansa kirjettä.

– No niin, sanokaapa sitten, että Pariisin poliisilaitos on huonolla kannalla, te herrat maaseutulaiset, – sanoi kenraali tyytyväisen näköisenä, mikä todisti hänen olevan tästä valppaudesta hieman itserakkaan.

– Me tiedämme, kenraali, ettei voi mitään salata siltä, joka valvoo kansan vapautta ja kuninkaan menestystä.

Lafayette tarkasteli serkkuaan syrjästä, silmissään samalla hyvä, älykäs ja hiukan veitikkamainen ilme, jonka mekin olemme niissä nähneet.

Hän tiesi, että kuninkaan menestys oli tälle suvun haaralle hyvin tärkeä, mutta että se vähät välitti kansan vapaudesta.

Niinpä hän vastasikin vain puoleksi toisen lauseeseen.

– Ja eikö serkkuni, markiisi de Bouillé, – sanoi hän, korostaen arvonimeä, josta hän itse oli luopunut elokuun 4 päivän vastaisen yön jälkeen, – ole uskonut pojalleen mitään tehtävää suoritettavaksi sen kuninkaan luona, jonka hyvinvointia minä valvon?

– Hän on antanut tehtäväkseni esittää kuninkaalle kunnioittavimmat alamaisuudentunteensa, – vastasi nuori mies, – jollei kenraali Lafayette pidä minua arvottomana tulla esitellyksi hallitsijalleni.

– Te esitellyksi... ja milloin?

– Mahdollisimman pian, kenraali. Muistaakseni sanoin teille tai Romeufille, että kun olen täällä ilman varsinaista lomaa...

– Sanoitte sen Romeufille, mutta se on yhdentekevää, sillä minäkin kuulin sen. No niin, hyviä asioita ei saa viivytellä. Kello on nyt yksitoista aamupäivällä. Kello kahdentoista aikaan on minulla joka päivä kunnia tavata kuningas ja kuningatar. Syökää kanssani, jollette vielä ole syönyt aamiaista, ja minä vien teidät Tuilerieihin.

– Mutta, – huomautti nuori mies katsahtaen pukuunsa ja saappaisiinsa, – olenko sopivassa asussa, rakas serkkuni?

– Ensiksikin, – vastasi Lafayette, – sanon teille, lapsi-parka, että hovitapojen pöpö, joka oli imettäjänne, on ollut hyvin sairaana, kuolemansairaana senjälkeen kun täältä lähditte. Toiseksi, antakaapa minun tarkastaa teitä: pukunne on moitteeton, saappaanne puhtaat. Mikä puku sopisi paremmin aatelismiehelle, joka on valmis kuolemaan kuninkaansa puolesta, kuin hänen sotisopansa? Kuulkaapa, Romeuf, katsokaa, onko aamiainen valmis! Heti aterioituamme vien herra de Bouillén Tuilerieihin.

Tämä ehdotus vastasi liian täydellisesti nuoren miehen toivomuksia, jotta hän olisi ryhtynyt sitä vakavasti vastustamaan. Niinpä hän kumarsi samalla kertaa myöntymyksen, vastauksen ja kiitollisuuden merkiksi.

Puolta tuntia myöhemmin tekivät vartiosotilaat kunniaa kenraali Lafayettelle ja nuorelle kreivi de Bouillélle, aavistamatta osoittaneensa kunnioitustaan samalla kertaa vallankumoukselle ja vastavallankumoukselle.

Toiminta jatkuu romaanissa "Salaliittolaiset".