[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpig0wr1j-vIQeIgXyAakS0uxzvQY9GTHxIohaeZY2QQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1499,"Kreivitär de Charny","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1499-dumas-alexandre-kreivitar-de-charny","1499__Dumas_Alexandre__Kreivitär_de_Charny","Romaani Ranskan vallankumouksesta","romaani",[],[],"fi",1852,1924,62292,394727,true,null,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen kuohuihin ja jatkaa Ange Pitou -teoksen tapahtumia. Kerronta seuraa kuninkaallisen perheen ja aateliston kohtaloita 1700-luvun lopun Pariisissa, missä poliittiset juonittelut ja kansannousut ravistelevat vanhaa maailmanjärjestystä.","Alexandre Dumas'n 'Kreivitär de Charny' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1499. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KREIVITÄR DE CHARNY\n\nRomaani Ranskan vallankumouksesta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nAnna Silfverblad\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit VIII\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Sèvresin sillan kapakka\n     II. Mestari Gamain\n    III. Cagliostro\n     IV. Sallimus\n      V. Tuileries-palatsi\n     VI. Neljä kynttilää\n    VII. Matkalla Pariisiin\n   VIII. Ilmestys\n     IX. Andréen yksityisasunnossa\n      X. Mies ja vaimo\n     XI. Makuuhuone\n    XII. Tuttu tie\n   XIII. Minne Sébastien oli joutunut\n    XIV. Mies Ludvig XV:n torilta\n     XV. Catherine\n    XVI. Aselepo\n   XVII. Kaarle I:n muotokuva\n  XVIII. Mirabeau\n    XIX. Faveas\n     XX. Kuningas hoitaa perheasioita\n    XXI. Kuningas hoitaa valtioasioita\n   XXII. Kuningattaren luona\n  XXIII. Synkkiä tulevaisuudentoiveita\n   XXIV. Ilman puolisoa, ilman rakastajaa\n    XXV. Leipuri François\n   XXVI. Mitä hyötyä on katkaistusta päästä\n  XXVII. Châtelet\n XXVIII. Taas Saint-Claude-kadun varrella\n   XXIX. Jakobiiniklubi\n    XXX. Metz ja Pariisi\n\n\n\n\nI\n\nSèvresin sillan kapakka\n\n\nJos lukija ottaa vaivakseen pikimältään katsahtaa tämän edellä\nilmestyneeseen romaaniimme, nimeltä _Ange Pitou_, tapaa hän luvun,\njonka otsikkona on: _Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö_. Siinä\nkerrotaan muutamia tapahtumia, jotka tulee palauttaa muistiinsa\nennenkuin alkaa lukea tätä kirjaa, koska kertomus nyt jatkuu juuri\nsaman kuukauden 6 päivän aamusta.\n\nItse lainaten tästä luvusta muutamia tärkeitä rivejä esitämme\nmahdollisimman suppeassa muodossa ne asiat, jotka lukijan pitää\ntietää, ennenkuin taas ryhdymme kertomukseemme.\n\nTarkoittamamme rivit ovat seuraavat:\n\n\"Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki\nrauhallista Versaillesissa. Kansalliskokouskin, vartijoittensa\ntiedonantojen rauhoittamana, oli poistunut.\n\nKaikki toivoivat, ettei mikään häiritsisi tätä rauhallisuutta.\n\nSiinä he erehtyivät.\n\nMelkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka muodostaa suurta\nvallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää\nrauhalliselta, ja kaikki uskoivat voivansa nukkua turvassa.\n\nSiinä he erehtyivät.\n\nNiiden miesten takana, jotka panevat kaikki alkuun, on toisia, jotka\nodottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko\nkyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä\nsen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.\n\nSilloin tulee noiden tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden\nintohimojen salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin,\ntarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen\näärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken\ntietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa\npäämäärän.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisia miehiä olemme maininneet kolme siinä kirjassa, josta\nedelläolevat rivit on lainattu.\n\nNyt on näyttämölle, nimittäin Sévresin sillan korvassa sijaitsevan\nkapakan portille, tuotava eräs henkilö, joka oli edellisenä\nhirvittävänä yönä näytellyt hyvinkin tärkeätä osaa, vaikkemme ole\nhänestä vielä puhuneet.\n\nHän oli neljänkymmenen viiden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen\nmies, jolla oli työläisen puku, samettihousut ja nahkainen,\ntaskuilla varustettu esiliina, jollaisia käyttävät lukkosepät\nja hevosenkengittäjät. Jalassa hänellä oli harmaat sukat ja\nkuparisolkiset puolikengät, päässä jonkinlainen villamyssy, joka\nmuistutti keskeltä katkaistua ulaanin päähinettä. Tavattoman tuuhea\nharmahtava tukka pisti esiin tämän päähineen alta varjostaen yhdessä\ntörröttävien kulmakarvojen kanssa suuria ulkonevia silmiä, jotka\nolivat vilkkaat ja älykkäät ja vaihtoivat ilmettä niin nopeasti, että\noli vaikea päättää, olivatko ne vihreät vai harmaat, siniset vai\nmustat. Muuten oli hänellä voimakkaan puoleinen nenä, täyteläiset\nhuulet, valkoiset hampaat ja ahavoitunut iho.\n\nOlematta kookas oli hänen vartalonsa ihmeen sopusuhtainen. Hänellä\noli sirot jäsenet, pienet jalat, ja myöskin saattoi huomata, että\nkädetkin olivat pienet, jopa hennot, joskin niiden väri oli ruskeahko\nniinkuin sepäntyöntekijöillä yleensä.\n\nMutta jos silmäsi käsivartta ylöspäin siihen saakka, missä kääritty\npaidanhiha alkoi paljastaa voimakaspiirteisiä lihaksia, näki niitä\npeittävän ihon olevan hienon, ohuen, melkein ylimyksellisen.\n\nTällä miehellä, joka seisoi kapakan portilla, oli kätensä ulottuvilla\nkaksipiippuinen, runsaasti kullalla koristeltu pyssy. Sen piipussa\nsaattoi lukea pariisilaisen asesepän Leclèren nimen, joka oli päässyt\nhyvään maineeseen ylhäisten metsästäjien kesken. Kysyttäneen ehkä,\nkuinka näin kaunis ase oli joutunut yksinkertaisen työmiehen käsiin.\nTähän me vastaamme, että melskeisinä aikoina, jollaisia Luojan\nmääräyksestä joskus olemme nähneet, eivät kauneimpia aseita aina\npitele valkeimmat kädet.\n\nNoin tunti sitten hän oli tullut tänne Versaillesista ja tiesi\nhyvinkin, mitä oli tapahtunut, sillä ravintolan isännän kysymyksiin,\njoita tämä oli tehnyt, tarjotessaan hänelle pullon viiniä,\nhän oli vastannut, että kuningatar oli tulossa kuninkaan ja\nperintöprinssin kanssa; että he olivat lähteneet noin puolenpäivän\ntienoissa, päätettyään asettua asumaan Tuileriein palatsiin, joten\npariisilaisilla ei luultavasti tulisi olemaan leivän puutetta, sillä\nnythän he saisivat leipurin, leipurin vaimon ja leipurinpojan; ja\nlopuksi, että hän toivoi saavansa nähdä tämän kulkueen marssivan\nohitsensa.\n\nViimeisessä väitteessä saattoi olla perää, vaikka oli helppo huomata,\nettä hänen katseensa tähystivät paljon tarkkaavampina Pariisiin\nkuin Versaillesiin päin. Siitä saattoi päätellä, ettei hän ollut\npitänyt kovin tärkeänä tehdä täyttä selkoa aikeistaan arvoisalle\nravintoloitsijalle, joka oli juljennut niitä kysellä.\n\nMuuten näyttikin jonkun hetken kuluttua hänen varsinainen toiveensa\ntäyttyvän. Taivaanrantaa rajoittavan kukkulan laelle ilmestyi mies,\njoka oli puettu melkein samoin kuin hän itsekin ja näytti siis\nkuuluvan samaan ammattikuntaan.\n\nTulija läheni raskain askelin, niinkuin pitkän matkan taivaltanut, ja\nsitä mukaa sopi yhä paremmin eroittaa hänen piirteensä ja ikänsä. Hän\noli melkein samanikäinen kuin tuntematonkin, siis rahvaan puhetavan\nmukaan varmasti pahalla puolella neljääkymmentä. Kasvoista päättäen\nhän kuului siihen alhaisoon, jolla on huonot taipumukset ja raa'at\nvaistot.\n\nPyssymies loi tulijaan utelevan katseen, jossa samalla oli omituinen\nilme, ikäänkuin olisi yhdellä silmäyksellä tahtonut mitata, kuinka\npaljon saastaista ja kehnoa voi houkuttaa esille tuon miehen\nsydämestä.\n\nKun Pariisista tuleva työmies oli vain parinkymmenen askeleen päässä\nportilla seisovasta, meni jälkimäinen taas sisälle, kaatoi viiniä\ntoiseen pöydällä olevista laseista ja palattuaan portille pidellen\nlasia korkealla kädessään sanoi:\n\n-- Kuulkaas, toveri! Ilma on kylmä ja tie pitkä; emmeköhän ota\nlasillista viiniä lämpimiksemme?\n\nPariisista tuleva mies katsahti ympärilleen ikäänkuin nähdäkseen\ntarkoittiko kutsu häntä.\n\n-- Puhutteko te minulle? -- kysyi hän.\n\n-- Kenellekäs sitten, koska olette siinä yksin?\n\n-- Miksi te tarjoatte minulle viiniä?\n\n-- Siksi, että harjoitamme samaa tai ainakin melkein samaa ammattia.\n\nTyömies katsahti toistamiseen tuntemattomaan.\n\n-- Kaikkihan saattavat harjoittaa samaa ammattia, -- sanoi hän, --\nmutta tärkeintä on tietää, onko tekemisissä työtoverin vai mestarin\nkanssa.\n\n-- No niin, siitähän pääsemme selville juodessamme lasin viiniä ja\njutellessamme.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi työmies suunnaten askeleensa kapakkaa\nkohti.\n\nTuntematon ohjasi hänet pöydän luo ja antoi hänelle lasin. Työmies\notti sen käteensä ja katseli viiniä hieman epäluuloisesti, mutta pian\nhän rauhoittui, kun tuntematon oli täyttänyt itselleen toisen lasin\nsamasta pullosta.\n\n-- Kas niin, -- sanoi hän, -- oletteko liian ylpeä kilistääksenne\nlasia kutsuvieraanne kanssa?\n\n-- Ei, kautta kunniani, päinvastoin. Eläköön kansa! Työmiehen harmaat\nsilmät loivat terävän katseen maljan esittäjään. Sitten hän toisti:\n\n-- Niin, eläköön kansa! Se on, hitto vie, hyvin sanottu. Ja hän\ntyhjensi lasin yhdellä siemauksella, jonka jälkeen pyyhki suutansa\nhihallaan.\n\n-- Se tuntuu olevan Bourgognen viiniä, -- sanoi hän.\n\n-- Ja kaikkein parasta, vai mitä? Minulle suositeltiin tätä kapakkaa,\nja ohi kulkiessani pistäydyin sisään enkä sitä kadukaan. Mutta\nistukaahan, toveri; pullossa on vielä paljon jäljellä, -- ja kun ei\npullossa enää ole, on vielä kellarissa.\n\n-- Vai niin! sanoi työmies. -- Missä toimissa te täällä liikutte?\n\n-- Nähkääs, minä tulen Versaillesista ja odotan täällä kulkuetta,\nseuratakseni sitä Pariisiin.\n\n-- Mitä kulkuetta?\n\n-- No tietysti kuningasta, kuningatarta ja perintöprinssiä,\ndauphinia, jotka palaavat Pariisiin torimatamien ja\nkansalliskokouksen kahdensadan jäsenen seurassa, kansalliskaartin ja\nLafayetten suojeluksessa.\n\n-- Hän on siis päättänyt lähteä Pariisiin, se poroporvari?\n\n-- Hänen on kai ollut pakko.\n\n-- Sitä minäkin epäilin, kun kolmen aikaan aamulla lähdin Pariisiin.\n\n-- Ahaa, te lähditte viime yönä kolmen aikaan Versaillesista,\nvälittämättä vähääkään siitä, mitä oli tekeillä?\n\n-- Minussa oli kyllä hiukan halua tietää, kuinka sen porvarin kävisi,\nvarsinkin kun kerskumatta voin sanoa, että hän on tuttaviani, mutta\nymmärrättehän: työ ennen kaikkea! Minulla on vaimo ja lapsia, joista\non pidettävä huolta, etenkin nyt, kun kuninkaallista pajaa ei enää\nole olemassa.\n\nTuntematon ei ollut huomaavinaankaan näitä viittauksia, vaan sanoi:\n\n-- Teillä oli siis tärkeää asiaa Pariisiin?\n\n-- Totta vie oli, kuten jo sanoin, ja hyvin siitä maksettiinkin, --\nvastasi toinen kiristellen kultakolikoita taskussaan, -- vaikka rahat\nantoi vain palvelija, mikä ei ole kohteliasta, vieläpä saksalainen\npalvelija, niin etten voinut puhella hänen kanssaan halaistua sanaa.\n\n-- Eikä teillä olisi ollut mitään pientä pakinaa vastaan, vai kuinka?\n\n-- Mitä vielä! Sehän vain virkistää, kun ei puhuta pahaa toisista.\n\n-- Ja vaikka puhuttaisiinkin, eikö niin?\n\nMolemmat miehet purskahtivat nauruun, tuntematon paljastaen valkean\nhammasrivin ja työmies pilaantuneet hampaantynkänsä.\n\n-- No niin, -- jatkoi tuntematon, -- te olette siis sellainen mies,\njoka marssii eteenpäin hitaasti, mutta jota mikään ei voi estää\netenemästä, ja nyt olette käynyt suorittamassa tärkeän ja hyvin\npalkitun tehtävän?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Se oli epäilemättä vaikea tehtävä?\n\n-- Vaikea kyllä.\n\n-- Jokin konstikas lukko, vai mitä?\n\n-- Näkymätön ovi... Ajatelkaapa rakennusta rakennuksen sisässä;\njollakulla olisi syytä piiloutua, eikö niin? Hän on siellä,\neikä kuitenkaan ole. Ovikello soi; palvelija avaa oven: \"Onko\nherra kotona?\" -- \"Ei ole.\" -- \"Kyllä hän on, etsikää!\" No,\netsitään. Lyönpä vetoa siitä, ettei herraa löydetä. Rautainen ovi,\nymmärrättekö, jonka reuna joka puolelta peittyy pienan alle, ja\nkaiken ylle on pantu tammilaudoitus. Sellaista ovea on mahdoton\nlöytää.\n\n-- Mutta jos sille kohtaa koputtaisi?\n\n-- Turha vaiva! Raudan päälle levitetty tammikerros on niin paksu,\nettä kaikkialta tulee vastaan sama ääni... Tuk-tak, tuk-tak...\nNähkääs, minä itsekin erehdyin.\n\n-- Missä hitossa te olitte sitä tekemässä?\n\n-- Sepä se.\n\n-- Ettekö tahdo sanoa?\n\n-- En voi sanoa, kun en itsekään tiedä.\n\n-- Silmänne olivat siis sidotut?\n\n-- Juuri niin! Vaunut odottivat minua tulliportilla. Minulta\nkysyttiin: \"Oletteko se ja se?\" Minä sanoin: \"Kyllä\". -- \"Hyvä!\nOdotimme juuri teitä; nouskaa vaunuihin.\" -- \"Pitääkö minun tulla?\"\n-- \"Pitää.\" No, minä nousin vaunuihin, silmäni sidottiin, ja sitten\najettiin noin puoli tuntia. Viimein aukeni jokin portti, hyvin iso\nportti; kompastuin ensi portaaseen, nousin kymmenen askelta, jouduin\neteiseen; siellä tapasin saksalaisen palvelijan, joka sanoi toisille:\n\"Hyvä on, saatte mennä, teitä ei enää tarvita.\" Toiset lähtivät.\nHän päästi siteen ja neuvoi, mitä minun piti tehdä. Ryhdyin työhön,\nja kello yhden tienoilla se oli tehty. Minulle maksettiin palkkani\nkiiltävissä louisdoreissa, silmäni sidottiin taas, nousin vaunuihin,\nja minut tuotiin samalle paikalle, josta olin lähtenyt. Minulle\ntoivotettiin onnellista matkaa, -- ja tässä nyt olen!\n\n-- Ette siis nähnyt yhtään mitään, edes vilahdukselta? Pahus vieköön!\nEihän side liene ollut niin tiukkaan vedetty, ettei olisi hiukan\nvoinut kurkistaa puoleen tai toiseen.\n\n-- Hm! hm!\n\n-- Kas niin... kas niin, myöntäkää pois, että näitte jotakin, --\nsanoi vieras kiihkeästi.\n\n-- Kuulkaapa nyt: kun olin kompastua portaiden ensimmäiseen\naskelmaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja siirsin hiukan sidettä.\n\nJa siirtäessänne sidettä...? -- sanoi tuntematon yhtä kiihkeästi.\n\n-- Näin vasemmalla rivin puita, mistä päättelin talon olevan\nbulevardin varrella; siinä kaikki.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Niinpä niin, sen vaikka vannon!\n\n-- Se ei ole paljon!\n\n-- Varsinkaan kun muistaa, että bulevardit ovat pitkät ja että\nSaint-Honorén ja Bastiljin välillä on monta taloa, joissa on iso\nportti ja porraskäytävä.\n\n-- Te ette siis voisi tuntea sitä taloa? Lukkoseppä mietti hetkisen.\n\n-- Ei, totta vie, siihen en pystyisi.\n\nTuntematon, jonka kasvot eivät yleensä näyttäneet ilmaisevan enempää\nkuin mitä niiden sallittiin ilmaista, näytti jokseenkin tyytyväiseltä\ntämän vakuutuksen johdosta.\n\n-- Vai niin! -- sanoi hän ja oli siirtyvinään toiseen asiaan jatkaen:\n-- Pariisissa ei siis enää ole lukkoseppiä, koska lähetetään heitä\nnoutamaan Versaillesista, kun on teetettävä salaovi?\n\nSamalla hän täytti seuralaisensa lasin ja koputti tyhjällä pullolla\npöytään, jotta ravintolanpitäjä toisi tilalle uuden pullon.\n\n\n\n\nII\n\nMestari Gamain\n\n\nLukkoseppä nosti lasin silmiensä tasalle ja katseli mielihyvin sen\nsisältöä. Maisteltuaan sitä tyytyväisen näköisenä hän sanoi:\n\n-- Kyllä, onhan Pariisissa lukkoseppiä. Hän joi vielä pienen\nkulauksen.\n\n-- Onpa mestareitakin. Hän joi vielä.\n\n-- No sitähän minäkin ensin arvelin, -- sanoi tuntematon.\n\n-- Niin, mutta on mestarin ja mestarin välillä ero.\n\n-- Ahaa, nyt huomaan, että te olette kuin pyhä Eligius, ei ainoastaan\nmestari, vaan mestarin mestari.\n\n-- Kaikkien mestari. Oletteko te meidän ammattikuntamme jäsen?\n\n-- Likimain.\n\n-- Mikä oikeastaan on ammattinne?\n\n-- Minä olen aseseppä.\n\n-- Onko teillä mukananne jotakin omatekoista?\n\n-- Katsokaa tuota pyssyä.\n\nLukkoseppä otti pyssyn tuntemattomalta, tutki sitä tarkoin,\nkoetteli jousia ja nyökkäsi hyväksyvästi kuullessaan niiden kuivan\nnaksahduksen; luettuaan sitten piippuun kaiverretun nimen hän\nhuudahti:\n\n-- Leclère? Mahdotonta, ystäväni! Leclère on korkeintaan\nkahdeksankolmatta vanha, ja me molemmat lähenemme jo viittäkymmentä.\nÄlkää pahastuko, vaikka niin sanonkin.\n\n-- Se on totta, -- sanoi toinen, -- minä en olekaan Leclère, mutta\nmelkein sama.\n\n-- Kuinka niin, melkein sama? -- Varmasti, sillä minä olen hänen\nmestarinsa.\n\n-- Hyvä! -- huudahti lukkoseppä nauraen, -- silloinpa minä voisin\nyhtä hyvin sanoa: \"En ole kuningas, mutta melkein sama.\"\n\n-- Kuinka niin, melkein sama? -- toisti tuntematon.\n\n-- Niin, koska olen hänen mestarinsa, -- vastasi lukkoseppä.\n\n-- Ahaa! -- huudahti tuntematon nousten seisomaan ja tehden sotilaan\ntavoin kunniaa, -- olisiko minulla kunnia puhutella herra Gamainia?\n\n-- Häntä itseään omassa persoonassaan, ja minä olen käytettävissänne,\njos siihen kykenen, -- sanoi lukkoseppä ihastuksissaan nimensä\ntekemästä vaikutuksesta.\n\n-- Enpä tiennyt olevani tekemisissä niin huomattavan henkilön kanssa.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Niin huomattavan henkilön kanssa, -- toisti tuntematon.\n\n-- Tarkoitatte varmaankin: niin johdonmukaisen?\n\n-- Juuri niin, suokaa anteeksi, -- sanoi tuntematon nauraen, -- mutta\ntiedättehän, ettei pelkkä aseseppä osaa ranskaa niin hyvin kuin\nmestari, ja millainen mestari? Ranskan kuninkaan mestari!\n\nSitten hän käänsi keskustelun toisaalle kysäisten:\n\n-- Ei liene kovin hauskaa olla kuninkaan mestarina?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No, hitto vie, kun pitää alituisesti hansikkaat kädessä sovitella\nsanoiksi hyvää päivää tai hyvää iltaa.\n\n-- Ei ollenkaan.\n\n-- Kun pitää sanoa: \"Teidän majesteettinne, ottakaa tämä avain\nvasempaan käteenne\", taikka: \"Sire, ottakaa tämä viila oikeaan\nkäteenne.\"\n\n-- Mutta juuri siinä asiassa hän olikin viehättävä, sillä hän on\noikeastaan kelpo mies. Heti kun hän oli pajassa, esiliina vyöllään,\npaidanhihat käärittyinä, ei kukaan olisi luullut häntä Ludvig Pyhän\nvanhimmaksi pojaksi, kuten häntä nimitetään.\n\n-- Olette todellakin oikeassa; on merkillistä, kuinka kuningas on\ntoisten ihmisten kaltainen.\n\n-- Niin, eikö olekin? Jo aikoja ovat sen huomanneet ne, jotka\nliikkuvat kuninkaiden lähellä.\n\n-- Se ei vielä merkitse mitään, -- sanoi tuntematon naurahtaen\nomituisesti, -- mutta se alkaa jo selvitä niille, jotka ovat yhä\nloitompana hovista.\n\nGamain katseli puhetoveriaan hieman kummeksuen. Tämä ei kuitenkaan\nantanut hänelle aikaa punnita juuri lausutun huomautuksen varsinaista\ntarkoitusta, vaan käänsi keskustelun äskeiselle tolalle, sanoen:\n\n-- Siinä on yksi syy lisää; kun mies on toisten kaltainen, on minusta\nnöyryyttävää puhutella häntä sanoilla _sire_ ja _majesteetti_.\n\n-- Minun ei tarvinnut niin puhutella. Pajassa minä sanoin häntä\nisännäksi, ja hän minua Gamainiksi, mutta en sinutellut kuten hän.\n\n-- Niin, mutta aterianne te saitte syödä palvelijoiden kanssa.\n\n-- Eipä niinkään. Valmiiksi katettu pöytä tuotiin pajaan, ja usein,\netenkin aamiaisen aikaan, hän istuutui minun kanssani pöytään ja\nsanoi: \"En menekään syömään aamiaista kuningattaren luo, koska minun\nsilloin tarvitsisi pestä käteni.\"\n\n-- En oikein käsitä.\n\n-- Nähkääs, kun kuningas oli käsitellyt rautoja minun kanssani, niin\njumaliste hänellä oli samanlaiset kädet kuin meilläkin, eikä se estä\nmeitä olemasta kunniallisia ihmisiä, ja kuningatar sanoi hänelle\nnenäänsä nyrpistäen: \"Hyi, sire, teillä on niin likaiset kädet!\"\nIkäänkuin kädet voisivat olla puhtaat, kun on työskennellyt pajassa!\n\n-- Älkää puhuko noin, se ihan itkettää.\n\n-- Oikeastaan hän ei viihtynytkään muualla kuin siellä tai\nmaantieteellisessä lukukammiossaan, minun tai kirjastonhoitajansa\nseurassa. Enimmin luulen hänen kuitenkin pitäneen minusta.\n\n-- Sama se, mutta eihän voi tuntua hauskalta olla huonon oppilaan\nmestarina.\n\n-- Huonon oppilaan! -- huudahti Gamain. -- Ei, sitä ei saa sanoa.\nKuulkaapa, hän on suorastaan onneton siitä, että hän on syntynyt\nkuninkaaksi ja että hänen on tarvinnut sekaantua kaikenlaisiin\ntyhmiin hommiin, jotka vievät hänen aikansa, niin ettei hän ehdi\nedistyä ammatissaan. Hänestä ei koskaan tule muuta kuin kehno\nkuningas, mutta hänestä olisi voinut tulla etevä lukkoseppä. Niiden\nmiesten joukossa, joita kirosin, oli varsinkin eräs ajan kuluttaja:\nNecker. Se mies on todellakin vienyt kuninkaalta suunnattomasti aikaa.\n\n-- Tileilläänkö, vai mitä?\n\n-- Niin juuri, tileillään ja tuulentuvilla, kuten sanotaan.\n\n-- Mutta, ystäväiseni, sanokaapa...\n\n-- Mitä?\n\n-- Teillä lienee ollut suunnaton hyöty sellaisesta oppilaastanne.\n\n-- Ei laisinkaan. Se on kerrassaan erehdys. Siksi olenkin vihainen\ntuolle Ludvigillenne, tuolle isänmaan isälle ja Ranskan uudistajalle,\nsillä minua luullaan toiseksi Kroisokseksi, vaikka olen köyhä kuin\nJob.\n\n-- Tekö köyhä! Mitä hän sitten teki rahoillaan?\n\n-- Puolet hän antoi köyhille, toisen puolen rikkaille, niin että\nhänellä itsellään ei koskaan ollut kolikkoakaan. Coignyt, Vaudreuilit\nja Polignacit nylkivät hänet putipuhtaaksi, miesparan! Kerrankin hän\naikoi vähentää Coignyn palkkaa. Coigny tuli häntä odottamaan pajan\novelle ja kun kuningas puheltuaan hänen kanssaan viitisen minuuttia\ntuli takaisin, oli hän kuolemankalpea ja sanoi: \"Voi, voi, luulinpa,\nettä hän löisi minua.\" -- \"Entä palkka, sire?\" kysyin häneltä. --\n\"Jätin sen ennalleen\", vastasi hän; \"eihän ollut muuta keinoa\". Erään\nkerran hän taas aikoi huomauttaa kuningattarelle rouva de Polignacin\nvaatekerrasta, joka maksoi kolmesataatuhatta frangia, ajatelkaahan!\n\n-- Sievoinen summa!\n\n-- No niin, siinä ei ollut tarpeeksi; kuningatar lahjoitti hänelle\ntoisen, joka maksoi viisisataatuhatta. Niinpä olikin näillä\nPolignaceilla mukanaan miljoonia Ranskasta lähtiessään, vaikkei\nheillä kymmenen vuotta takaperin ollut kolikkoakaan! Ja jos he edes\nkykenisivät johonkin kaikki nuo veitikat, mutta antakaapa heille\nvasara ja alasin, ei yksikään heistä osaa edes hevosenkenkää takoa,\npuhumattakaan ruuvista tai avaimesta... mutta sen sijaan he muka\novat tehneet hänelle suuria palveluksia, kun puhuvat kauniisti\nja teikkaroivat kavaljeereina, ja nyt he ovat jättäneet hänet\nselviämään pulasta parhaansa mukaan herrojen Baillyn, Lafayetten\nja Mirabeaun avulla. Sitävastoin minä, joka olisin antanut hänelle\nniin hyviä neuvoja, jos hän vain olisi viitsinyt kuunnella, minä\nhänen opettajansa ja ystävänsä, minä, joka olen pannut viilan hänen\nkäteensä, saan häneltä ainoastaan viisitoista sataa frangia vuotuista\neläkettä!\n\n-- Niin, mutta tehän työskentelette hänen kanssaan, ja siitähän on\naina jotakin lisätuloa.\n\n-- Mitä? Minäkö nyt työskentelen hänen kanssaan? Siitähän voisi\njohtua minulle ikävyyksiä. Bastiljin valloituksen jälkeen en ole\nastunut jalallani palatsiin. Pari kertaa olen kohdannut hänet ulkona:\nensi kerralla oli kadulla paljon kansaa, ja hän vain tervehti minua;\ntoisella kertaa tulin häntä vastaan Satoryn tiellä, me olimme yksin,\nja hän käski pysähdyttää vaunut. \"Kas vain, Gamain-parkani, hyvää\npäivää\", sanoi hän huoaten. -- \"Tässä maailmassa ei aina käy niinkuin\ntoivotaan, mutta onhan se opiksi...\" -- \"Kuinka voivat vaimosi ja\nlapsesi?\" -- \"Erinomaisesti! Pohjaton ruokahalu, siinä kaikki...\" --\n\"Kas tässä\", sanoi kuningas, \"anna tämä heille minun puolestani\".\nHän oli penkonut kaikki taskunsa ja sai kokoon yhdeksän louisdoria.\n\"Se on kaikki, mitä minulla on mukanani, Gamain-parkani\", sanoi\nhän, \"niin että olen oikein häpeissäni halvan lahjani vuoksi\". Ja\nmyönnättehän, että hänellä oli syytä olla häpeissään: kuningas, jolla\non ainoastaan yhdeksän louisdoria taskussaan, kuningas, joka antaa\ntoverille, ystävälle, niin mitättömän lahjan!\n\n-- Ette siis ottanut niitä vastaan?\n\n-- Otinpa niinkin. Ajattelin: hän voi tavata jonkun vähemmän\nhäveliään, joka ottaisi rahat. Mutta yhdentekevää, hän saa olla\nrauhassa, koskaan en enää astu jalallani Versaillesiin, ellei hän\nsuorastaan lähetä hakemaan minua, ja tuskin sittenkään.\n\n-- Mikä kiitollinen sydän! -- mutisi tuntematon hiljaa.\n\n-- Mitä sanoitte?\n\n-- Sanoin vaan, että on liikuttavaa, mestari Gamain, nähdä sellaista\nuskollisuutta, kuin teidän, joka kestää onnettomuudessakin. Viimeinen\nlasi oppilaanne terveydeksi!\n\n-- Hitto vie, sitäpä hän ei juuri ansaitsisi, mutta olkoon menneeksi!\nSiis hänen terveydekseen!\n\nHän joi.\n\n-- Kun ajattelen, -- jatkoi hän, -- että hänellä oli kellareissaan\ntoistakymmentä tuhatta pulloa, joista huonoin oli kymmenen kertaa\nparempaa viiniä kuin tämä, ja ettei hän koskaan sanonut lakeijalleen:\n\"Ottakaapa sieltä korillinen pulloja ja viekää ystävälleni\nGamainille.\" Mieluummin hän juotti sen henkivartijoilleen,\nsveitsiläisilleen ja flanderilaiselle rykmentilleen. Paljonko hyötyä\nhänellä siitä oli?\n\n-- Mitäs sille mahtaa? -- sanoi tuntematon tyhjentäen lasinsa pienin\nkulauksin. -- Kuninkaat ovat siis kiittämättömiä. Mutta hiljaa! Me\nemme ole enää yksin.\n\nTällä hetkellä olikin kapakkaan astunut kaksi kansanmiestä ja\nilkeännäköinen akka. He istuutuivat lähelle sitä löytää, jonka\nääressä tuntematon mies ja mestari Gamain lopettelivat toista\npulloaan.\n\nLukkoseppä loi niin tarkkaavan katseen tulijoihin, ettei tuntematon\nvoinut olla hymyilemättä. Mutta nämä kolme uutta henkilöä olivat\ntodella katselemisen arvoisia, toisella miehistä oli tavattoman pitkä\nyläruumis, toisella taas pitkät raajat. Naisesta taas ei oikein\ntiennyt, mikä hän oli laatuaan.\n\nPitkävartaloinen mies oli kooltaan kääpiö, sillä hän oli tuskin viisi\njalkaa pitkä. Ehkä hän myöskin menetti pari tuumaa länkisäärisyytensä\nvuoksi; seistessä painuivat polvet yhteen, vaikka hän levitti\njalkojaan. Hänen kasvonsa näyttivät vain tehostavan vartalon\nrumuutta, sillä karhea, likainen tukka valui litteälle otsalle ja\nharvat kulmakarvat pistivät esiin sieltä täältä. Silmät olivat\ntavallisesti lasimaiset ja tylsät niinkuin kilpikonnan, mutta\nvälkähtivät kiukkuisesti kuin kiukkuisen kyykäärmeen, jos hän joutui\nkiihdyksiin. Hänen nenänsä oli litteä ja väärä, saattaen ulkonevat\nposkipäät sitä selvemmin näkyviin. Ja ikäänkuin tämän inhoittavan\nkokonaisuuden täydennykseksi pisti kellertävien huulien alta esiin\nmuutama rikkinäinen, mustunut hammas. Ensi silmäykseltä näytti siltä\nkuin tämän miehen suonissa olisi virrannut sappea veren asemesta.\n\nToinen mies, joka oli lyhytsäärisen täydellinen vastakohta, muistutti\npuujaloilla kulkevaa haikaraa. Yhdennäköisyys mainitun linnun kanssa\noli sitäkin suurempi, kun hän oli kyttyräselkäinen, joten pää katosi\nkokonaan olkapäiden varaan, eikä siitä oikeastaan nähnyt muuta kuin\nveristävän silmäparin ja pitkän terävän nenän. Olisi luullut hänen\nvoivan haikaran tavoin venyttää kaulansakin ja puhkaista silmät\nkeneltä vain haluaisi. Mutta joskaan näin ei ollut asian laita,\nnäytti tämä ominaisuus sensijaan olevan hänen käsivarsillaan,\nsillä istuessaan tuolilla tarvitsi hänen vain ojentaa sormensa\ntaivuttamatta vähääkään ruumistaan ottaakseen maahan pudonneen\nnenäliinan, jolla hän vast'ikään oli pyyhkinyt hien ja sateen\nkostuttamia kasvojaan.\n\nKolmas oli hyvin epämääräinen olento, jonka ammatista saattoi olla\nvarmempi kuin sukupuolesta. Se oli noin viidenneljättä vanha mies\ntai nainen, puettuna hienoon ilonaisen pukuun, kaulassa kultaketjut\nja päässä pitsimyssy. Hänen kasvonsa, mikäli niitä saattoi nähdä\nihomaalin alta, olivat hiukan kuluneet, kuten turmeltuneilla\nroduilla. Kun kerran oli nähnyt hänet, jäi kärsimättömänä odottamaan,\nettä hän alkaisi puhua, toivoen hänen äänensä ilmaisevan enemmän kuin\nulkonäkönsä. Mutta niin ei käynytkään: hänen sopraanoäänensä jätti\nuteliaan tarkkaajan yhä syvempään epätietoisuuteen; korva ei kyennyt\nauttamaan silmää, kuulo ei täydentänyt näköä.\n\nNaisen ja molempien miesten sukat ja kengät ilmaisivat niiden\nomistajien kauan kulkeneen tomuisilla teillä.\n\n-- Omituista, -- sanoi Gamain, -- minusta näyttää kuin tuntisin tuon\nnaisen.\n\n-- Olkoonpa niinkin, mutta koska nuo kolme henkilöä ovat yhdessä,\narvoisa herra Gamain, -- sanoi tuntematon ottaen pyssynsä ja painaen\nlakin korvilleen, -- on heillä varmaankin jotakin tehtävää; älkäämme\nsiis häiritkö heitä.\n\n-- Te tunnette siis heidät? -- kysyi Gamain.\n\n-- Kyllä, ulkonäöltä. Entä te?\n\n-- Luulen nähneeni tuon naisen jossakin.\n\n-- Hovissa, luultavasti? -- sanoi tuntematon.\n\n-- Jos tunnette heidät, niin sanokaa, keitä nuo kaksi miestä ovat; se\nauttaisi minun tuntemaan naisenkin.\n\n-- Kumpaisenko nimen tahdotte ensiksi tietää?\n\n-- Vääräsäären.\n\n-- Jean-Paul Marat.\n\n-- Entä kyttyräselkä?\n\n-- Prosper Verrières. No, pääsettekö selville naikkosesta?\n\n-- En, kautta kunniani.\n\n-- Katsokaahan tarkkaan.\n\n-- Malttakaapas... ei, mutta sittenkin...\n\n-- Tunnetteko?\n\n-- Se on... mahdotonta!\n\n-- Kas niin, huomaan kyllä, että te ette koskaan osaisi mainita hänen\nnimeään. Minä siis autan teitä: ilonainen on herttua d'Aiguillon.\n\nTämän nimen kuullessaan nainen hätkähti, ja kaikki kolme kääntyivät\nkatsomaan. Sitten he nousivat seisomaan, niinkuin on tapana tehtäessä\nkunniaa päällikölle. Mutta tuntematon nosti sormen huulilleen ja\npoistui. Gamain seurasi häntä, luullen näkevänsä unta. Ovessa hän\ntörmäsi erästä henkilöä vastaan, joka näytti pakenevan ja jota\nkansanjoukko ajoi takaa, huutaen:\n\n-- Kuningattaren kähertäjä! Kuningattaren kähertäjä! Tämän huutavan\njoukon edellä kulki kaksi miestä, kummallakin verinen pää keihään\nkärjessä.\n\nNe olivat kahden kovaonnisen henkivartijan, Varicourtin ja\nDeshuttesin, päät, jotka iso Nicolas niminen mies oli irroittanut\nruumiista.\n\n-- Kah, tekö siinä, herra Léonard? -- sanoi Gamain.\n\n-- Vaiti, älkää mainitko nimeäni! -- huudahti kähertäjä syösten\nkapakan ovesta sisälle.\n\n-- Mitä he hänestä tahtovat? -- kysyi lukkoseppä tuntemattomalta.\n\n-- Kukapa sen tietää? Ehkäpä he tahtoisivat, että hän kähertäisi nuo\nkaksi päätä. Ihmisillä on kummallisia päähänpistoja vallankumouksen\naikoina.\n\nJa tuntematon katosi väkijoukkoon, jättäen Gamainin, jolta hän\nnähtävästi oli saanut kaikki haluamansa tiedot, jatkamaan yksin\nmatkaansa takaisin Versaillesiin.\n\n\n\n\nIII\n\nCagliostro\n\n\nTuntemattoman oli perin helppo hävitä väkijoukkoon, sillä se oli\nkovin lukuisa. Tämä oli kuninkaallisen saattueen etuvartiosto.\n\nVersaillesista oli lähdetty noin yhden tienoissa päivällä.\nKuningatar, kruununprinssi, tämän sisar, kuninkaallinen prinsessa,\nProvencen kreivi, prinsessa Elisabet ja Andrée olivat nousseet\nkuninkaan vaunuihin.\n\n[\"Neiti de Taverney\"-romaanin lukijoille on tunnettua, että ylevä\nja ylpeä Andrée de Taverney, josta tuli kreivitär de Charny\noli ollut kuningatar Marie-Antoinetten kamarineito. Hänet oli\nvallankumouksellinen vapaamuurari Josef Balsamo (sittemmin esiintynyt\nkreivi Cagliostrona) vaivuttanut hypnoottiseen horrostilaan\nerästä koettansa varten, muistamatta herättää häntä. Gilbert\noli kunnianhimoinen, mutta halvan syntyperänsä vuoksi hyljätty\nnuorukainen langetessaan intohimon ja katkeruuden kiusaukseen, kun\nhän yöllä satunnaisesti yllätti rakastamansa aatelisneidon tässä\ntiedottomuuden tilassa. Tapauksen uhri sai koko maailmalta salatuksi\nsen seuraukset eikä suostunut avioliittoon loukkaajansa kansa, vaikka\nBalsamo tarjoutui tästä tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin\nkiintyi lapseensa Sébastieniin, mutta Gilbert tahtoi turvata\npienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet ja sijoittamalla hänet\nPitoun äidin hoidokiksi.\n\nGilbert siirtyi Balsamon oppilaana Amerikkaan; matkalla luuli\nhänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen\nveli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti\nrakastunut kuningattareen. \"Rouva de la Motte\" ja \"Kuningattaren\nkaulanauha\" -romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin,\nmistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier\nde Charnyn luvaton harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde\njohtaa yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava\nsatunnaisesti mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle,\nettä polvistunut kreivi anoi Andrée Taverneyn kättä. Kuningas\ntoimitti häät tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen\nrakastunut kreiviin, sai tietää että kreivi pelkästään kuningattaren\npulan vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman\npariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. -- _Suom._]\n\nKansalliskokouksen jäsenet olivat ilmoittaneet, etteivät he tahtoneet\nerota kuninkaasta, ja seurasivat häntä ajoneuvoissa.\n\nKreivi de Charny ja Billot olivat jääneet Versaillesiin tehdäkseen\nviimeisen palveluksen parooni Georges de Charnylle, joka oli murhattu\nkauheana yönä lokakuun 5 ja 6 päivän välillä, ja suojellakseen hänen\nruumistaan väkivallalta.\n\nEtuvartiosto, josta olemme puhuneet, oli lähtenyt Versaillesista pari\ntuntia ennen kuningasta ja oli nyt noin neljännestunnin matkan verran\nhänen edellään, lippunaan nuo kaksi keihästettyä päätä.\n\nKun päät pysähtyivät Sèvresin sillan korvassa olevan kapakan\nportille, pysähtyi joukkuekin, johon pääasiallisesti kuului vain\nkurjia puolijuopuneita kerjäläisiä. Äkkiä syntyi tässä joukossa\nhirmuinen melu. Oli huomattu tiellä kansalliskaartin pistimet ja\nLafayetten valkoinen hevonen, jotka kulkivat kuninkaan vaunujen\nedellä.\n\nLafayette piti paljon kansanjoukoista, sillä Pariisin kansan\nsuosikkina hänellä oli suuri vaikutusvalta joukkoihin. Mutta hän ei\nsietänyt alhaisoa eikä etenkään sen toimeenpanemia kuolemantuomioita.\nSiksipä olikin joukkue verisine voitonmerkkeineen kulkenut\nkaukana hänen edellään. Mutta kapakassa olivat lipunkantajat\nnähtävästi keksineet keinon välttääkseen Lafayetten silmiä, sillä\nhe kieltäytyivät jatkamasta matkaa toveriensa kanssa, selittäen,\nettä koska hänen majesteettinsa ei tahtonut erota uskollisista\nhenkivartijoistaan, he odottaisivat häntä täällä liittyäkseen sitten\nkulkueeseen. Levähdettyään jatkoi roskaväki siis matkaansa.\n\nTätä joukkoa, joka samosi Versaillesin ja Pariisin välisellä tiellä\n-- paisuneen likaviemärin lailla, joka on pyyhkäissyt mustiin,\nliejuisiin aaltoihinsa matkallaan kohtaamansa ja vimmaisesti\nkukistamansa palatsin asukkaat -- reunusti molemmin puolin\nnaapurikylien uteliaiden katsojien parvi. Jotkut näistä liittyivät\nhuutaen ja meluten ohikulkevaan laumaan, toisten ja useimpien\njäädessä liikkumattomina ja äänettöminä paikoilleen. Tällä emme\ntarkoita, että he olisivat olleet suopeampia kuninkaalle ja\nkuningattarelle, sillä kaikki, vieläpä porvaritkin, kärsivät kauheaa\nnälänhätää, joka oli levinnyt yli koko Ranskan. Vaikka he siis eivät\nhäväisseet kuningasta, kuningatarta ja perintöprinssiä, niin he silti\npysyivät vaiti, ja kansan vaikeneminen on ehkä pahempaa kuin sen\npuhkeaminen herjaamaan.\n\nSensijaan huusi tämä marssiva roskajoukko täyttä kurkkua: \"Eläköön\nLafayette!\" joka tuon tuostakin otti hatun päästään ja heilutti\noikealla kädellä miekkaansa, ja \"Eläköön Mirabeau!\" joka vähän väliä\npisti päänsä ulos täyteen ahdettujen vaunujen ikkunasta vetääkseen\nväkeviin keuhkoihinsa raitista ilmaa.\n\nOnneton Ludvig XVI, joka otettiin vastaan ääneti, kuuli siis\nkansanjoukon tervehtivän hyvä-huudoin niitä miehiä, joista toisella\noli hänen itsensä menettämä kansansuosio, toisella taas älykkäisyys,\nhäneltä itseltään aina puuttunut ansio.\n\nGilbert kulki tapansa mukaan muun väen mukana jalkaisin\noikeanpuolisen vaununoven kohdalla, siis kuningattaren vieressä.\n\nMarie-Antoinette, joka ei koskaan ollut käsittänyt Gilbertin\nomituista epäitsekkäisyyttä, kun tämän käytökseen vielä oli tullut\njonkinlaista amerikkalaista jäykkyyttä, katseli ihmeissään tätä\nmiestä, joka olematta erikoisesti kiintynyt hallitsijoihinsa, tehden\nyksinkertaisesti vain sen, mikä hänen mielestään oli velvollisuus,\noli kuitenkin valmis heidän puolestaan uhraamaan kaikkensa, ikäänkuin\nalttiista rakkaudesta.\n\nKuninkaallisten vaunujen kahden puolen kulki -- paitsi jalkamiehiä,\njoista toiset tungeksivat niiden ympärille uteliaisuudesta, toiset\nauttaakseen ylhäisiä matkustajia tarpeen vaatiessa -- tien molemmilla\nsivuilla puolen jalan paksuisessa liejussa kahlaten ruokahallien\nmatameja ja kantajia, joiden kirjavien, nauharuusukkeilla\nkoristeltujen pukujen välitse vilahteli silloin tällöin jotakin\ntummaa ja raskasta.\n\nNämä olivat kanuunia ja ampumatarverattaita, täpötäynnä kirkuvia ja\nlaulavia naisia. He lauloivat tunnettua vanhaa kansanlaulua:\n\n    Leipurinvaimon taskut täynnä\n    on kultaa melkein ilmaiseksi.\n\nTämä merkitsi heidän uutta toivettaan: \"Nyt ei meillä enää ole\nleivänpuutetta, sillä tässä tulevat leipuri, leipurin vaimo ja pikku\noppipoika.\"\n\nKuningatar näytti kuuntelevan tätä kaikkea lainkaan ymmärtämättä.\nPerintöprinssi seisoi äitinsä polviin nojaten ja katseli\nsäikähtyneenä kansaa, niinkuin kuninkaan lasten on tapana --\nvallankumouksen aikoina -- ja niinkuin olemme myöhemmin nähneet\nRooman kuninkaan, Bordeauxin herttuan ja Pariisin kreivin sitä\nkatselevan. Mutta nykyaikainen rahvas on sentään laupiaampi, sillä se\nymmärtää uskaltavansa armahtaa.\n\nKuningas puolestaan katseli ympärilleen himmein ja tylstynein silmin.\nHän oli nukkunut huonosti edellisenä yönä ja syönyt huonon aamiaisen\neikä ollut ehtinyt oikein siistitä ja jauhota tukkalaitettaan; hänen\npartansa oli pitkä ja paitansa rypistynyt, mikä kaikki pilasi pahasti\nhänen ulkoasuaan. Eipä hän tosiaan sopinut vaikeihin tilanteihin.\nNiinpä hänen päänsä olikin aina painuksissa, kun tuli pulma eteen.\nYhden ainoan kerran hän sitä kohotti: mestauslavalla, hetkistä ennen\nkuin se vieri maahan.\n\nPrinsessa Elisabet oli yhä sama suloinen ja nöyrä enkeli, jonka\nJumala oli lähettänyt näiden kahden tuomitun tueksi, lohduttamaan\nkuningasta Temppelitornissa, kuningattaren poissaollessa, ja\nlievittämään vankilassa kuningattaren surua puolison kuoltua.\n\nKuninkaan veljellä, Provencen kreivillä, oli tapansa mukaan kiero\nja petollinen katse; hän tiesi, ettei hänellä itsellään ainakaan\ntoistaiseksi ollut mitään vaaraa. Hän oli tällä hetkellä koko\nperheestä ainoa, jolla vielä oli kansansuosiota -- miksi? Sitä ei\ntiedetä, mutta ehkä oli syynä se, että hän oli jäänyt Ranskaan,\nvaikka hänen veljensä Artoisin kreivi, oli lähtenyt.\n\nJos kuningas olisi voinut katsahtaa Provencen kreivin sydämeen,\nsaanee pitää varmana, ettei hän olisi pysynyt yhtä kiitollisena tälle\nveljelleen siitä, mikä hänestä oli näyttänyt uskollisuudelta.\n\nAndrée oli kuin marmorista veistetty; hän ei ollut nukkunut enempää\nkuin kuningatarkaan eikä syönyt enempää kuin kuningas, mutta se\nei näyttänyt koskevan tähän poikkeukselliseen olentoon. Hänkään\nei ollut ehtii nyt järjestää hiuksiaan tai muuttaa pukua, mutta\nainoakaan hiussuortuva tai puvun laskos ei ilmaissut äkillisen matkan\ntuottamaa häiriötä. Ympärillään tungeksivassa ihmislaumassa, johon\nhän tuskin kiinnitti mitään huomiota, hän näytti entistä sileämmältä\nja valkoisemmalta. Ilmeisesti oli tällä naisella mielessään jokin\nerikoinen loistava ajatus, joka piti häntä yllä. Hän oli kuin varjo\nelävien mailla; vain yksi asia ilmaisi, että hän eli, silmien\nvälkähdys niiden kohdatessa Gilbertin katseen.\n\nKulkue pysähtyi noin sadan askeleen päähän kapakasta, josta olemme\npuhuneet; huudot kiihtyivät pitkin koko linjaa.\n\nKuningatar kurotti itseään hiukan ulos vaununikkunasta, ja tämä\nliike, joka muistutti tervehdystä, herätti kansanjoukossa pitkällistä\nmuminaa.\n\n-- Monsieur Gilbert! -- sanoi hän.\n\nGilbert lähestyi ikkunaa, pidellen kädessä hattuaan, kuten oli tehnyt\nVersaillesista asti.\n\n-- Madame? -- sanoi hän kunnioittavasti.\n\nTämän sanan äänenpaino ilmaisi Gilbertin olevan kokonaan\nkuningattaren käytettävissä.\n\n-- Monsieur Gilbert, -- toisti Marie-Antoinette, -- mitä oikeastaan\nlaulaa ja puhuu ja huutaa teidän kansanne?\n\nTämän lauseen muodostakin jo huomasi, että se oli ennakolta\nvalmistettu ja että kuningatar oli kauan toistellut sitä itsekseen\nennenkuin sinkosi sen vaununikkunasta vasten roska väen naamaa.\n\nGilbert huokasi, ikäänkuin olisi ajatellut: kuningatar on aina sama!\n\nSitten hän sanoi, äänessään syvä alakuloisuus:\n\n-- Voi, madame, tämä kansa, jota te sanotte minun kansakseni, oli\nkerran teidänkin, ja tuskin kaksikymmentä vuotta takaperin osoitti\neräs viehättävä hovimies, herra de Brissac, jota täältä turhaan\netsin, kaupungintalon parvekkeelta teille tätä samaa kansaa, kun se\nhuusi: \"Eläköön perintöprinsessamme!\" ja hän sanoi teille: \"Madame,\ntuolla teillä on kaksisataa tuhatta rakastajaa.\"\n\nKuningatar puri huultaan; tämä mies ei jäänyt vastausta vaille eikä\ntoisaalta osoittanut kunnioituksen puutetta.\n\n-- Niin, se on totta, -- vastasi kuningatar. -- Se vain todistaa,\nettä ihmiset muuttuvat.\n\nTällä kertaa Gilbert kumarsi, mutta ei vastannut.\n\n-- Tein teille erään kysymyksen, monsieur Gilbert, -- jatkoi\nkuningatar itsepäisesti, kuten hänen tapansa oli niissäkin asioissa,\njoista hänelle oli tulossa pelkkää kiusaa.\n\n-- Aivan oikein, madame, -- myönsi Gilbert, -- ja vastaan siihen,\nkoska teidän majesteettinne niin tahtoo.\n\nKansa laulaa:\n\n    Leipurinvaimon taskut täynnä\n    on kultaa melkein ilmaiseksi.\n\nTiedättekö, ketä kansa nimittää leipurin vaimoksi?\n\n-- Kyllä, monsieur, tiedän, että se suo minulle sen kunnian; olen\njo tottunut näihin pilanimiin: ennen he sanoivat minua rouva\nVajaukseksi. Onko näillä nimillä mitään yhteistä?\n\n-- Kyllä, madame, teidän tarvitsee vain punnita kahta ensimmäistä\nsäettä:\n\n    Leipurinvaimon taskut täynnä\n    on kultaa melkein ilmaiseksi.\n\nKuningatar toisti:\n\n-- \"Taskut täynnä kultaa melkein ilmaiseksi...\" En ymmärrä.\n\nGilbert pysyi vaiti.\n\n-- No, -- sanoi kuningatar kärsimättömästi, -- ettekö kuullut, etten\nymmärrä?\n\n-- Ja teidän majesteettinne vaatii yhä selitystä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Se merkitsee, madame, että teidän majesteetillanne on ollut\nhyvin myöntyväisiä ministereitä, etenkin rahaministerejä, herra de\nCalonne esimerkiksi; kansa tietää, että teidän majesteettinne on vain\ntarvinnut pyytää saadaksenne mitä tahdoitte, ja koska kuningattaren\npyyntö on sama kuin käsky, sanotaan laulussa, että kultarahat tulevat\nleipurinvaimolle melkein ilmaiseksi, koska ei ole muuta vaivaa kuin\npyytää.\n\nKuningattaren valkea käsi, joka lepäsi punaisella samettiverholla,\npuristui nyrkkiin.\n\n-- No niin, -- sanoi hän, -- nyt siis tiedän, mitä he laulavat. Mutta\nselittäkääpä, koska niin hyvin tunnette kansan ajatukset, mitä he\npuhuvat.\n\n-- He sanovat, madame: \"Meiltä ei enää puutu leipää, kun olemme\nsaaneet haltuumme _leipurin, leipurinvaimon ja pikku oppipojan_.\"\n\n-- Selitätte kaiketi tämän toisen hävyttömyyden yhtä hyvin kuin\nedellisenkin, vai mitä? Luotan siihen.\n\n-- Madame, -- sanoi Gilbert yhtä sävyisästi, -- jos punnitsisitte\nenemmän kansan mielipidettä kuin sanoja, ei teillä ehkä olisi\nniinkään paljon valittamisen syytä kuin luulette.\n\n-- Saammepa nähdä, -- vastasi kuningatar hermostuneesti hymyillen. --\nTiedättehän, että tahdon olla selvillä asioista, herra tohtori. No\nniin, minä kuuntelen ja odotan.\n\n-- En tiedä, onko asiassa perää vai ei, madame, mutta kansalle on\nkerrottu, että Versaillesissa harjoitetaan laajaa jauhokauppaa ja\nettä pariisilaiset senvuoksi saavat olla ilman jauhoja. Kuka ruokkii\ntätä kansa-parkaa? Kunkin korttelin leipuri ja hänen vaimonsa. Kenen\npuoleen kohottaa isä, puoliso, poika rukoilevat kätensä, kun lapsi,\nvaimo tai isä on kuolemaisillaan nälkään? Ketä hän rukoilee, paitsi\nJumalaa, joka kypsyttää viljan? Niitä, jotka jakelevat leipää. Ettekö\nte, madame, ja kuningas, vieläpä tämä kuninkaallinen lapsikin, ole\nJumalan leivän jakelijoita? Älkää siis ihmetelkö sitä suloista nimeä,\njonka kansa on teille antanut, vaan olkaa kiitollisia siitä, sillä\nse toivoo, että saatuaan kuninkaan, kuningattaren ja perintöprinssin\nkeskuuteensa sen ei enää tarvitse nähdä nälkää.\n\nKuningatar sulki hetkeksi silmänsä, ja hänen huulensa ja leukansa\nvärähtelivät, ikäänkuin hän olisi koettanut niellä kiukkunsa yhdessä\nkatkeran nesteen kanssa, joka poltti hänen kurkkuaan.\n\n-- Ja pitääkö meidän myöskin kiittää heitä siitä, mitä he huutavat\nedellämme ja takanamme, samoin kuin herjausnimistä, joita he antavat,\nja lauluista, joita laulavat?\n\n-- Kyllä, madame, ja sitäkin hartaammin, kun siinä ilmenee kansan\nhyväntuulisuus, sillä herjausnimet ovat sen toiveiden ilmaisuja,\nsamoin kuin huudot halujen.\n\n-- Mutta kansa toivottaa menestystä Lafayettelle ja Mirabeaulle.\n\n-- Niin, madame, -- sanoi Gilbert, -- sillä Lafayette ja Mirabeau,\nvaikka heitä nyt erottaa kuilu, jonka yläpuolella te riiputte, voivat\nyhtyä ja yhdessä pelastaa yksinvallan.\n\n-- Tarkoitatte siis, -- huudahti kuningatar, -- että yksinvalta\non niin löyhällä pohjalla, että vain nämä kaksi miestä voivat sen\npelastaa?\n\nGilbert oli juuri vastaamaisillaan, kun väkijoukosta kuului\nkauhunhuudahduksia, joihin sekoittui raakaa naurunhohotusta, ja\nhänet työnnettiin vaunujen ovea vasten. Hän tarrautui siihen kiinni,\nikäänkuin aavistaen, että jotakin oli tekeillä ja että kuningatar\nehkä tarvitsisi hänen suojelustaan ja apuaan.\n\nNe olivat nuo kaksi päiden kantajaa, jotka pakotettuaan onnettoman\nLeonardin ne jauhoamaan ja kähertämään, halusivat valmistaa itselleen\njulman nautinnon tuomalla ne kuningattaren nähtäviksi. Kauhuissaan\nväistyi kansanjoukko syrjään antaakseen heille tilaa.\n\n-- Taivaan nimessä, madame, -- huudahti Gilbert, -- älkää katsoko\noikealle!\n\nKuningatar ei ollut se nainen, joka olisi totellut moista kieltoa\nottamatta selkoa, miksi se lausuttiin. Ensi työkseen hän siis kääntyi\nkatsomaan mainittuun suuntaan. Hän kirkaisi kauhusta.\n\nMutta äkkiä hänen silmänsä kääntyivät poispäin tuosta hirveästä\nnäytelmästä, ikäänkuin ne olisivat havainneet jotakin vielä\nkauheampaa, mihin ne jäivät tuijottamaan kuin Medusan päähän. Tämä\nMedusan pää oli sen tuntemattoman, jonka olemme nähneet juttelevan\nja juovan mestari Gamainin kansaa Sèvresin sillan kapakassa, ja joka\nseisoi, kädet ristissä rinnalla, nojaten erästä puuta vasten.\n\nKuningattaren käsi päästi samettisen oviverhon ja nojautuen Gilbertin\nolkapäähän puristi sitä hetkisen, niin että kynnet painuivat syvälle\nlihaan. Gilbert kääntyi ja nähdessään kuningattaren kalpeat,\nvärisevät huulet ja tuijottavat silmät olisi ehkä luullut tämän\nhermostuneen kiihtymyksen johtuneen äskeisestä näystä, jollei olisi\nhuomannut hänen katseensa suuntautuvan suoraan eteenpäin. Gilbert\nseurasi hänen silmiensä suuntaa ja huudahti hämmästyksestä. Sitten\nmolemmat kuiskasivat yhtaikaa:\n\n-- Cagliostro!\n\nPuuhun nojaava mies saattoi puolestaan selvästi nähdä kuningattaren.\nHän antoi kädellään merkin Gilbertille, ikäänkuin sanoakseen: \"Tule!\"\n\nSamalla vaunut lähtivät liikkeelle; koneellisesti, vaistomaisesti\nkuningatar silloin sysäsi Gilbertiä syrjään, jottei hän joutuisi\nvaununpyörien alle. Tämä luuli kuningattaren työntäneen häntä\ntuntematonta kohti. Ja joskaan kuningatar ei olisi sitä tehnyt,\nei hän olisi voinut olla menemättä, sillä hän ei enää ollut oman\nitsensä herra. Jääden seisomaan paikalleen hän antoi kulkueen mennä\nohitse; sitten, lähtien seuraamaan tuntematonta, joka tuontuostakin\nkatsahti taakseen nähdäkseen seurattiinko häntä, hän joutui pienelle,\nBellevuetä kohti ylenevälle kujalle ja katosi erään seinän suojaan\nsamalla hetkellä, jolloin kulkue Pariisin tiellä häipyi näkyvistä\nvuorenrinteen taakse, ikäänkuin maa olisi sen nielaissut.\n\n\n\n\nIV\n\nSallimus\n\n\nGilbert seurasi opastaan, joka kulki noin parikymmentä askelta\nhänen edellään, kunnes he saapuivat mäen puoliväliin. Ison ja\nkauniin talon edustalla veti edelläkulkija avaimen taskustaan ja\navasi pienen oven, josta tämän talon isäntä saattoi kulkea ulos\nja sisään palvelijoittensa huomaamatta. Hän jätti oven puoleksi\nauki, mistä selvästi näkyi, että hän kutsui seuralaistaan tulemaan\nperästä. Gilbert teki niin ja veti kiinni oven, joka kääntyi hiljaa\nsaranoillaan ja sulkeutui äänettömästi. Tuollainen lukko olisi\nihastuttanut mestari Gamainiakin.\n\nGilbert joutui käytävään, jonka seiniä peittivät miehen pään tasalle\ntaiteellisesti valetut pronssilevyt, jollaisilla Ghiberti aikoinaan\noli koristanut Firenzen kastekappelin oven. Lattiaa verhosi pehmeä\nturkkilainen matto. Vasemmalla oli muuan ovi auki.\n\nArvellen, että tämäkin ovi oli jätetty auki häntä varten, hän\nastui salonkiin, jonka seinät ja huonekalut olivat päällystetyt\nintialaisella silkillä. Kattoa peitti omituinen kulta- ja\nsinisiipinen lintu, jollaisia kiinalaiset maalaavat tai ompelevat,\nja kannatti kynsissään kattokruunua taiteellisine liljanmuotoisine\nkynttilänjalkoineen. Huonetta koristi yksi ainoa maalaus, esittäen\nRaphaelin madonnaa.\n\nGilbert ihaili parhaillaan tätä taideteosta, kun kuuli tai paremmin\narvasi oven takanaan aukenevan. Hän kääntyi katsomaan ja näki\nCagliostron tulevan jonkinlaisesta pukuhuoneesta. Hetkisessä hän oli\nehtinyt pestä lian käsistään ja kasvoistaan, antaa vielä mustalle\ntukalleen ylhäisemmän leiman ja perinpohjin vaihtaa pukua. Hän ei\nenää ollut työläisen näköinen, vaan sama ylhäinen ja hieno herra,\njonka olemme tavanneet edellisissä romaaneissamme.\n\nHänen runsaasti kirjailtu pukunsa ja jalokivistä säihkyvät kätensä\nolivat jäykkänä vastakohtana Gilbertin mustalle puvulle ja\nyksinkertaiselle kultasormukselle, jenka hän oli saanut lahjaksi\nWashingtonilta.\n\nCagliostro astui häntä kohti hilpeänä ja hymyilevänä ja levitti\nhänelle sylinsä. Gilbert painui hänen rintaansa vasten.\n\n-- Rakas mestari! -- huudahti hän.\n\n-- Malttakaa hiukan, -- sanoi Cagliostro nauraen; -- senjälkeen kun\nerosimme, olette edistynyt niin suuresti, etenkin filosofiassa, että\nte nyt olette mestari, jonka oppilaaksi tuskin olen kelvollinen.\n\n-- Kiitän kohteliaisuudesta, -- vastasi Gilbert, -- mutta jos olisin\nedistynyt, niin kuinka te sen tiedätte? Kahdeksaan vuoteen emme ole\nnähneet toisiamme.\n\n-- Luuletteko siis, rakas tohtori, kuuluvanne niihin ihmisiin, joista\nei mitään tiedetä, kun he eivät ole näkyvissä? Tosin en ole nähnyt\nteitä kahdeksaan vuoteen, mutta voisin melkein sanoa, mitä tämän ajan\nkuluessa kunakin päivänä olette tehnyt.\n\n-- Esimerkiksi?\n\n-- Epäilettekö siis yhä kaksoisnäköäni?\n\n-- Tiedättehän, että olen matemaatikko.\n\n-- Toisin sanoen epäuskoinen... Kuulkaa siis: ensi kerralla tulitte\nRanskaan perheasioiden vuoksi; perheasianne eivät kuulu minulle,\nsiis...\n\n-- Ei, -- sanoi Gilbert, luullen saattavansa Cagliostron pulaan. --\nSanokaa vain, rakas mestari.\n\n-- No niin, tällä kertaa oli teillä mielessä ryhtyä kasvattamaan\npoikaanne Sébastienia, sijoittaa hänet erääseen kouluhoitolaan\npieneen kaupunkiin, kymmenkunnan peninkulman päähän Pariisista, ja\njärjestää raha-asioita tilanhoitajanne kanssa, jota vastoin hänen\ntahtoaan pidätätte Pariisissa, vaikka hän kaikin mokomin haluaisi\npäästä vaimonsa luo.\n\n-- Mestari, te olette ihmeellinen!\n\n-- Odottakaahan... Toisella kertaa tulitte Ranskaan valtiollisissa\nasioissa, niinkuin niin monet muutkin; sitten kirjoititte muutamia\nvihkosia ja lähetitte ne Ludvig XVI:lle, ja koska teissä vielä on\nhieman jäljellä vanhaa luontoanne ja olette ylpeämpi kuninkaan\nhyväksymisestä kuin minua aikaisemman kasvattajanne Jean-Jacques\nRousseaun, joka kuitenkin olisi toista kuin kuningas, jos hän vielä\neläisi, halusitte tietää, mitä Ludvig XIV:n, Henrik IV:n ja Ludvig\npyhän jälkeläinen ajattelisi tohtori Gilbertistä. Mutta kovaksi\nonneksi olitte unohtanut erään vanhan pikku asian. Senvuoksi tapasin\nteidät kerran vertavuotavana, rinta kuulan lävistämänä, eräässä\nluolassa Azorien saarilla, jonne laivani sattumalta poikkesi. Tämä\npikku juttu koski neiti Andrée de Taverneyta, josta sitten tuli\nkreivitär de Charny ja joka nyt on kuningattaren palveluksessa.\nKoska kuningatar ei tahtonut kieltää mitään kreivi de Charnyn\npuolisolta, pyysi hän ja saikin teitä varten kuninkaallisen\nvangitsemiskäskyn; teidät vangittiin Havresta Pariisiin vievällä\ntiellä ja vietiin Bastiljiin, jossa vieläkin viruisitte, ellei kansan\nkäsi olisi pyyhkäissyt sitä maan tasalle. Kelpo kuningasmielisenä\nte tietysti heti liityitte kuninkaaseen, jenka henkilääkäri te\nolette. Eilen tai oikeammin tänä aamuna te voimakkaasti edistitte\nkuninkaallisen perheen parasta herättäessänne kelpo Lafayetten, joka\nnukkui vanhurskaan unta, ja äsken, kun näitte minut, luullessanne\nkuningattaren -- joka ohimennen sanoen, rakas Gilbert, inhoaa teitä\n-- olevan vaarassa, valmistauduitte suojaamaan häntä ruumiillanne.\nEikö näin ole laita? Olenko unohtanut jonkun vähemmän tärkeän\nyksityisseikan, niinkuin esimerkiksi magnetismia koettelevan istunnon\nkuninkaan läsnäollessa tahi erään lippaan takaisin hankkimisen, jonka\nmuuan henkilö oli anastanut Pasdeloupin ministeristön toimesta?\nOlenko erehtynyt tai unohtanut jotakin? Jos niin on käynyt, lupaan\nkorjata vikani.\n\nGilbert oli jäänyt hämmästyneenä katselemaan tätä omituista\nmiestä, joka osasi niin hyvin harkita keinonsa tehota toiseen,\nettä hänen saattoi uskoa kykenevän Jumalan tavoin käsittämään koko\nmaailmankaikkeuden ja sen yksityiskohdat ja lukemaan ihmissydämen\najatukset.\n\n-- Olette oikeassa, -- huudahti hän. -- Te olette yhä sama taikuri,\nnoita ja lumooja Cagliostro!\n\nCagliostro hymyili tyytyväisenä; ilmeisesti hän oli ylpeä Gilbertiin\ntekemästään vaikutuksesta, joka heijastui tämän kasvoista.\n\nGilbert jatkoi:\n\n-- Koska varmaan rakastan teitä yhtä paljon kuin te minua ja koska\nhaluaisin saada tietoja elämästänne siltä ajalta, jonka olemme olleet\nerossa, pyytäisin teitä kertomaan, missä päin maailmaa neronne on\nnäinä vuosina vaikuttanut ja osoittanut voimaansa, ellei kysymykseni\nole millään tavalla sopimaton.\n\nCagliostro hymyili.\n\n-- No niin, -- sanoi hän, -- minä olen, samoin kuin tekin, tavannut\nkuninkaita, vieläpä useitakin, mutta toisessa tarkoituksessa.\nTe lähestytte heitä pitääksenne heidän valtaansa yllä, minä\nkukistaakseni heidät; te koetatte luoda perustuslaillisen kuninkuuden\nettekä siinä onnistu; minä luon keisareista, kuninkaista ja\nruhtinaista filosofeja ja onnistun siinä.\n\n-- Todellako? -- keskeytti Gilbert epäilevän näköisenä.\n\n-- Täydellisesti! On kyllä totta, että Voltaire, d'Alembert\nja Diderot, ylväät jumalten halveksijat, olivat ihailtavasti\nvalmistaneet maaperää, samoin kuin myös esimerkillään rakas\nkuningas Fredrik, jonka olemme valitettavasti menettäneet. Mutta\nolemmehan, niinkuin tiedätte, lukuunottamatta minua ja kreivi de\nSaint-Germainia, kaikki kuolevaisia. Toisaalta on varmaa, että\nkuningatar on kaunis ja värvää sotilaita, jotka taistelevat heitä\nitseään vastaan, ja että jotkut kuninkaat hyökkäävät valtaistuinten\nkimppuun kiivaammin kuin Bonifacius XIII, Clemens VIII tai joku\nBorgia konsanaan on yrittänyt alttaria kukistaa. Keisari Josef\nII, rakastetun kuningattaremme veli, hävittää kolme neljännestä\nluostareista, anastaa kirkon omaisuutta, karkoittaa kopeistaan\nkarmeliittamunkitkin ja lähettää sisarelleen Marie-Antoinettelle\nmaalauksia, jotka esittävät päähineettömiä nunnia koettelemassa uusia\nmuoteja ja kaavuttomia munkkeja käherryttämässä hiuksiaan. Sitten\nmeillä on Tanskan kuningas, joka ensi töikseen surmauttaa lääkärinsä\nStruenseen ja joka seitsentoistavuotiaana sanoi varhaiskypsän\nfilosofin lailla: \"Herra de Voltaire on tehnyt minusta miehen, sillä\nhän on opettanut minut ajattelemaan.\" Meillä on keisarinna Katariina,\njoka edistyy siinä määrin filosofiassa, samalla kun hän tietysti\nsilpoo Puolaa, että Voltaire kirjoitti hänelle: \"Diderot, d'Alembert\nja minä pystytämme teille alttareita.\" Meidän puolellamme on Ruotsin\nkuningatar ja lopuksi useita keisarikunnan ja koko Saksan ruhtinaita.\n\n-- Paavi yksin on siis vain käännyttämättä, rakas mestarini, ja koska\nuskon kaiken olevan teille mahdollista, toivon teidän onnistuvan\nsiinäkin.\n\n-- Mitä häneen tulee, on se hyvin vaikeata! Olen juuri päässyt\nhänen kynsistään; kuusi kuukautta sitten olin San Angelon linnassa,\nniinkuin te kolme kuukautta sitten Bastiljissa.\n\n-- Mutta minä luulin, että joka kerran on joutunut San Angelon\nlinnaan, ei palaisi sieltä koskaan...\n\n-- Pääsihän sieltä Benvenuto Cellini.\n\n-- Oletteko siis hänen tavallaan tehnyt itsellenne parin siipiä ja\nuutena Ikaroksena lentänyt yli Tiberin?\n\n-- Se olisi ollut kovin vaikeata, varsinkin kun minut oli\nevankeliumin turvallisuuden vuoksi sijoitettu syvälle maanalaiseen\nkomeroon.\n\n-- Ja sittenkin pääsitte sieltä!\n\n-- Nähtävästi, koska kerran olen tässä.\n\n-- Varmaankin lahjoitte vartijan?\n\n-- Onnettomuudeksi oli vartijani lahjomaton.\n\n-- Lahjomaton? Hitto vieköön!\n\n-- Niin, mutta onneksi ei kuolematon: sattuma, jota uskovaisempi kuin\nminä sanoisi kaitselmukseksi, salli hänen kuolla seuraavana päivänä\nsenjälkeen kun hän kolmannen kerran kieltäytyi avaamasta minulle\nvankilan portteja.\n\n-- Hän kuoli kai äkkiä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ah!\n\n-- Hänen sijaansa oli pantava toinen, ja niin tehtiinkin. -- Eikä\ntämä ollut lahjomaton?\n\n-- Samana päivänä, jolloin hän astui toimeensa, hän sanoi illallista\ntuodessaan: \"Syökää hyvin ja koettakaa voimistua, sillä tänä yönä on\npitkä taival edessänne.\" Totta vie, se kunnon mies ei valehdellut.\nSamana yönä me ajoimme kuoliaaksi kolme hevosta ja matkasimme\ntoistakymmentä peninkulmaa.\n\n-- Ja mitä hallitus sanoi, kun karkaamisenne huomattiin?\n\n-- Se ei sanonut mitään. Se puki kuolleen vanginvartijan niihin\nvaatteisiin, jotka olin jättänyt jälkeeni; ampui kuulan hänen\notsaansa; pudotti pistoolin hänen vierelleen, selitti, että\nhankittuani itselleni aseen olin päättänyt päiväni, totesi\nvirallisesti kuolemani ja hautautti vartijan minun nimelläni, niin\nettä olen säällisesti kuollut ja kuopattu, rakas Gilbert. Minun olisi\nsiis turha väittää olevani elossa, sillä vastaukseksi näytettäisiin\nkuolemantodistusta ja todistettaisiin, että olen kuollut; mutta sitä\nminulle ei tarvitse vakuuttaa; tällä kertaa olen hyvin mielelläni\nkateissa maailmalta. Olen siis sukeltanut syvyyksien pohjalle,\nniinkuin oppinut apotti Delille sanoo, ja noussut ihmisten ilmoille\nuudella nimellä.\n\n-- Ja mikä nyt on nimenne, jotta en menettelisi varomattomasti?\n\n-- Minä olen parooni Zannone, genualainen pankkiiri, ja lainailen\nrahaa ruhtinaille; hyvä toimi, vai mitä, samanlainen kuin kardinaali\nde Rohanilla? Mutta onneksi minun ei tarvitse välittää rahojeni\nkoroista. Kuulkaahan, rakas Gilbertini, tarvitsetteko rahaa?\nTiedätte hyvin, että sydämeni ja kukkaroni ovat nyt kuten ennenkin\nkäytettävinänne.\n\n-- Kiitos.\n\n-- Pelkäätte ehkä saattavanne minut pulaan, koska tapasitte minut\nköyhän työmiehen vaatteissa? Älkää siitä välittäkö, sehän oli\nvain valepuku. Muuten tiedätte hyvinkin, miltä kannalta minä\nkatselen elämää: se on pitkä karnevaali, jossa ihmisen tulee olla\nparemmin tai huonommin naamioitu. Mutta olkoon kuinka tahansa,\nrakas Gilbert, jos joskus olette puutteessa, löydätte rahaa tästä\nerikoisesta kassastani, ymmärrätte hän? Pääkassani on Pariisissa,\nSaint-Claude-kadun varrella. Siis, joko olen kotona tai ei, voitte\npujahtaa tänne. Minä näytän teille, kuinka tuo pikku ovi avataan;\npainatte tätä jousta näin ja tapaatte täältä aina noin miljoonan\nverran.\n\nCagliostro painoi jousta; kirjoituspöydän etuosa painui itsestään\nalas ja paljasti kasan kultaa ja monta tukkua valtiorahaston\nvelkaseteleitä.\n\n-- Te _olette_ todella ihmeellinen mies, -- sanoi Gilbert nauraen, --\nmutta tiedättehän, että kun minulla on kahdenkymmenentuhannen frangin\nvuotuiset korot, olen rikkaampi kuin kuningas. Ettekö muuten pelkää\njoutuvanne ikävyyksiin Pariisissa!\n\n-- Tuon kaulanauha-jutunko vuoksi? Olkaa huoleti, siihen ei uskalleta\nkajota. Mielten ollessa näin kuohuksissa saisin yhdellä sanalla\naikaan mellakan; te unohdatte, että olen hyvissä väleissä kansan\nsuosikkien kanssa, sellaisten kuin Lafayetten, Neckerin, kreivi de\nMirabeaun ja teidän.\n\n-- Mutta mitä varten olette tullut Pariisiin?\n\n-- Kukapa sen tietää? Luodakseni ehkä samaa, mitä te Yhdysvalloissa:\ntasavallan.\n\nGilbert pudisti päätänsä.\n\n-- Ranskalaisilla ei ole ollenkaan tasavaltalaista mieltä, -- sanoi\nhän.\n\n-- Me herätämme heissä sen mielen, siinä kaikki.\n\n-- Kuningas nousee sitä vastustamaan, ja aatelisto tarttuu aseisiin.\n\n-- Se on mahdollista.\n\n-- No, mitä silloin teette?\n\n-- Silloin emme tee tasavaltaa, vaan vallankumouksen. Gilbertin pää\npainui rintaa vasten.\n\n-- Jos niin käy, on se kauheaa, -- sanoi hän.\n\n-- Kauheaa kyllä, jos tapaamme tiellämme paljon yhtä voimakkaita\nmiehiä kuin te olette, Gilbert.\n\n-- Minä en ole voimakas, -- sanoi Gilbert. -- Olen vain rehellinen,\nsiinä kaikki.\n\n-- Ah, se on paljon pahempaa; siksipä tahtoisinkin saada teidät\nuskomaan, että pyrkimyksemme on oikeudenmukainen.\n\n-- Mutta minulla on oma vakaumukseni.\n\n-- Sekö, että voitte estää yrityksemme?\n\n-- Tahi ainakin, että saamme sen jäämään kesken.\n\n-- Te olette mieletön, Gilbert. Ette ymmärrä Ranskan tehtävää; Ranska\nedustaa koko maailman aivoja. Ranskan pitää osata ajatella, vieläpä\nvapaasti, jotta maailma voisi vapaasti toimia. Tiedättekö, kuka\nhävitti Bastiljin?\n\n-- Sen teki kansa.\n\n-- Ette ymmärrä minua. Te pidätte seurausta syynä. Viidensadan vuoden\naikana on Bastiljiin teljetty kreivejä, ruhtinaita ja ylhäisiä\nherroja, ja Bastilji on pysynyt pystyssä. Kerran erään mielettömän\nkuninkaan päähän pälkähti sulkea sinne ajatus, joka tarvitsee tilaa,\nvapautta ja äärettömyyttä! Ajatus räjähdytti Bastiljin hajalle, ja\nkansa tulvahti sisään halkeamasta.\n\n-- Se on totta, -- mutisi Gilbert.\n\nKreivitär de Charny -- Muistatteko, mitä Voltaire kirjoitti\nde Chauvelinille, maaliskuun toisena päivänä 1764, siis lähes\nkaksikymmentäkuusi vuotta takaperin?\n\n-- Kertokaahan!\n\n-- Voltaire kirjoitti: \"Näen vallankumouksen tekevän kylvöään ja\nkypsyvän, joskaan minulla ei ole onnea nähdä sen täyttymistä.\nRanskalaiset pääsevät hitaasti perille, mutta he pääsevät kuitenkin.\nValo on vähitellen levinnyt; milloin tahansa voi tulla räjähdys, ja\nsiitä syntyy aika melu. Nuoret ovat onnellisia, sillä he saavat nähdä\nihmeellisiä asioita!\" Mitä sanotte eilisestä ja tämänpäiväisestä\nmellakasta?\n\n-- Kauheaa!\n\n-- Mitä pidätte näkemistänne ilmiöistä?\n\n-- Ne olivat peloittavia.\n\n-- No niin, Gilbert, se on vasta alkua.\n\n-- Te olette onnettomuuksien ennustaja!\n\n-- Kuulkaahan, tapasin kolme päivää sitten etevän lääkärin,\nihmisystävän; tiedättekö, mitä hän puuhailee nykyisin?\n\n-- Hän etsii kaiketi lääkettä jotakin parantumattomaksi luultua\ntautia vastaan?\n\n-- Aivan oikein, hän koettaa parantaa ihmisiä, ei kuolemasta, vaan\nelämästä.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Leikki sikseen! Tarkoitan, että hän on laskenut olevan runsaasti\nviisisataa kuolettavaa tautia, jollaisia ovat rutto, kolera,\nkeltakuume, rokko ja aivotaudit, ja noin tuhatkunta sellaista keinoa,\njotka hyvin käsiteltyinä voivat tuottaa kuoleman, kuten tykki, pyssy,\nmiekka, tikari, vesi, tuli, katonharjalta putoaminen, hirsipuu,\nteilaus, mutta hänen mielestään ei vielä ole tarpeeksi välineitä\npäästä tästä elämästä, ja hän koettaa siis keksiä nerokasta konetta,\njonka hän aikoo lahjoittaa kansalleen ja joka vähemmässä kuin\ntunnissa lopettaisi noin viiden-, kuuden-, jopa kahdeksankymmenen\nihmisen hengen. No niin, hyvä Gilbert, koska niin tunnettu lääkäri\nja jalo ihmisystävä kuin tohtori Guillotin koettaa keksiä tuollaista\nkonetta, myönnätte varmaankin sen olevan tarpeen vaatiman? Minäkin\ntunsin jo ennen tuon koneen, sillä se ei suinkaan ole uusi,\nvaan unohdettu, ja sen todisteeksi voin mainita, että ollessani\neräänä päivänä parooni de Taverneyn luona -- teidänkin pitäisi se\nmuistaa, kun olitte itsekin läsnä, mutta silloin te katselitte vain\nerästä pikku tyttöä, nimeltä Nicole -- ja kuningattaren tultua\nsinne sattumalta -- hän ei tosin silloin vielä ollut muuta kuin\nkruununprinssin puoliso tai oikeastaan ei sitäkään -- niin, silloin\nnäytin hänelle tuollaista konetta vesikarahvissa, ja hän pelästyi\nniin, että kirkaisi ja menetti tajuntansa. No niin, rakas ystävä,\njos tahdotte joskus nähdä sen koneen toimivan, joka silloin oli niin\nsanoakseni vasta kapalossa, niin uskokaa minua, että sitä piakkoin\nkoetellaan, ja te olette sokea, jollette silloin huomaa huolehtivaa\nkaitselmusta, joka tietää pyövelin kerran saavan liiaksi työtä, jos\nturvaudutaan vanhoihin keinoihin, ja on senvuoksi keksinyt uuden,\njotta tultaisiin toimeen.\n\n-- Kreivi, kreivi, te puhuitte Amerikassa iloisemmista asioista.\n\n-- Sen kyllä uskon, hitto vie, sillä olinhan siellä vaurastuvan\nkansan keskuudessa, mutta täällä menee koko yhteiskunta loppuaan\nkohti. Meidän vanhassa maailmassamme on kaikki haudan partaalla,\naateli ja kuninkuus, ja se hauta on perikato.\n\n-- Minun puolestani menköön aatelisto, mutta pelastakaamme kuninkuus,\nkansakunnan tuki.\n\n-- Suuria sanoja, rakas Gilbert! Luuletteko olevan helppoa pelastaa\nkuninkuus, jos kuningas on tuollainen?\n\n-- Mutta hän polveutuu mahtavasta suvusta.\n\n-- Kotkista, joista vihdoin tulee papukaijoja. Jotta teidänlaisenne\nhaaveilijat voisivat pelastaa kuninkuuden, pitäisi kuninkuuden\nitsensä edes koettaa pelastautua. Tehän olette nähnyt Ludvig\nXVI:n, te näette hänet usein, ja te varmaankin myös arvostelette\nnähdessänne. Sanokaa suoraan, voiko kuninkuus elää tuollaisen\nkuninkaan edustamana? Vastaako hän käskystänne valtikan kantajasta?\nLuuletteko, että Kaarle Suuri, Ludvig Pyhä, Filip August, Frans\nI, Henrik IV ja Ludvig XIV olivat noin velttoja, riippuhuulisia,\nlaimeasilmäisiä ja epäröiviä? Ei, he olivat miehiä, joiden\nkuninkaallisen vaipan alla virtasi verta ja elämää, ja jotka\neivät vielä olleet rappeutuneet läheisten sukunaimisten vuoksi.\nSäilyttääkseen eläimien, vieläpä kasvienkin elinvoiman, on luonto\nitse järjestänyt ristisiitoksen ja sukujen sekoituksen. Samoin kuin\nkasvimaailmassa ymppäystä käytetään lajin kauneuden ja hyvyyden\nsäilyttämiseksi, johtuu ihmisissä liian läheisten sukulaisten\navioliitoista yksilöiden huonontuminen. Luonto kärsii, kuihtuu\nja heikkenee, jos useiden sukupolvien läpi virtaa samaa verta,\nmutta sensijaan se uudistuu ja voimistuu saatuaan hedelmällistä\nvierasta ainesta. Millaisia ovat sankarit, joista suuret suvut\npolveutuvat, ja millaisia miehet, joihin ne päättyvät. Meillä on\nHenrik III, viimeinen Valois; Gaston, viimeinen Medici; Yorkin\nkardinaali, viimeinen Stuart; Kaarle VI, viimeinen habsburgilainen!\nSuvun rappeutuminen, joka johtuu läheisistä avioliitoista, ilmenee\nselvemmin Bourboneissa kuin muissa. Jos menemme ajassa taaksepäin\nLudvig XV:stä Henrik IV:een ja Maria de Mediciin, niin Henrik IV on\nviidellä eri tavalla Ludvig XV:n kantaisä ja Maria de Medici samoin\nviidesti hänen kantaäitinsä neljännessä polvessa; samoin on Espanjan\nFilip III hänen esi-isänsä kolmea sukujohtoa myöten ja Itävallan\nMargareta hänen esiäitinsä myös kolmella eri tavalla. Olen tehnyt\nseuraavan laskelman: Ludvig XV:n kolmenkymmenenkahden esi-isän ja\nesi-äidin joukossa on kuusi Bourbon-sukuista, viisi Medici-sukuista,\nyksitoista Itävallan Habsburg-sukuista, kolme savoijalaista, kolme\nStuartia ja yksi tanskalainen prinsessa. Jos alistetaan parhain koira\nja puhdasverisin hevonen saman menettelyn alaiseksi, niin neljännessä\npolvessa saadaan mitätön rakki ja hevoskaakki. Kuinka luulette\nmeidän voivan kestää moista, meidän, jotka olemme vain ihmisiä? Mitä\narvelette laskelmastani, tohtori, te, joka olette matemaatikko?\n\n-- Rakas taikuri, -- sanoi Gilbert nousten ja ottaen hattunsa, --\nlaskelmanne kauhistuttaa minua sitäkin enemmän kun paikkani on\nkuninkaan läheisyydessä.\n\nGilbert astui muutaman askeleen ovea kohti. Cagliostro pysähdytti\nhänet.\n\n-- Kuulkaahan, Gilbert, -- sanoi hän, -- te tiedätte, että pidän\nteistä ja että voisin panna itseni alttiiksi tuhansille suruille\nsäästääkseni teitä niiltä... No niin, uskokaa minua... annan teille\nerään neuvon...\n\n-- Minkä?\n\n-- Että kuningas pelastaisi itsensä ja lähtisi Ranskasta niin kauan\nkuin vielä on aikaa! Kolmen kuukauden, vuoden, ehkä puolen vuoden\nkuluttua se on liian myöhäistä.\n\n-- Kreivi, -- sanoi Gilbert, -- neuvoisitteko sotilasta jättämään\npaikkansa siksi, että se on vaarallinen?\n\n-- Jos se sotilas olisi niin saarrettu, puristettu, aseista riisuttu,\nettei hän voisi puolustautua, ja etenkin jos hänen hengenvaaransa\npanisi alttiiksi puolen miljoonan ihmisen hengen... niin minä\nkehoittaisin häntä karkaamaan. Ja te, Gilbert, te juuri saatte sen\nsanoa kuninkaalle. Kuningas ottanee sen huomioonsa, mutta älkää\nviivytelkö liiaksi. Älkää odottako huomiseen; sanokaa se hänelle\ntänään. Älkää odottako iltaan, vaan sanokaa se hänelle tällä tunnilla!\n\n-- Kreivi, tehän tiedätte, että minä uskon sallimukseen. Tulkoon\nmitä tahansa, niin kauan kuin minulla on vähänkään vaikutusvaltaa\nkuninkaaseen, jää hän Ranskaan, ja minä jään hänen vierelleen.\nHyvästi, kreivi; tapaamme toisemme taistelussa ja ehkä nukahdamme\nvierekkäin kiistakentälle.\n\n-- Näyttää siltä, -- mutisi Cagliostro, -- kuin ei älykkäinkään mies\nvoisi paeta häijyä kohtaloaan... olin etsinyt teitä saadakseni sanoa,\nmitä nyt olen sanonut, ja te olette sen kuullut. Niinkuin Kassandran,\nniin on minunkin ennustukseni hyödytön... Hyvästi!\n\n-- Sanokaahan suoraan, kreivi, -- virkkoi vielä Gilbert pysähtyen\nsalongin kynnykselle ja katsoen tiukasti Cagliostroon, -- koetatteko\ntäällä, niinkuin Amerikassakin, uskotella voivanne miehen kasvoista\nlukea hänen tulevaisuutensa?\n\n-- Gilbert, -- vastasi Cagliostro, -- yhtä varmasti kuin sinä luet\ntähtien radat taivaalla, yksinkertaisten ihmisten luullessa niiden\nolevan liikkumattomia tahi harhailevan ilman määrää.\n\n-- No niin, kuulkaahan... mutta joku koputtaa ovelle...\n\n-- Se on totta.\n\n-- Sanokaa minulle sen henkilön kohtalo, joka koputtaa ovelle, olkoon\nhän kuka tahansa; sanokaa minulle, minkälaisen kuoleman hän saa ja\nmilloin.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Cagliostro. -- Avatkaamme ovi.\n\nGilbert poistui sen käytävän päähän, josta olemme puhuneet, eikä\nvoinut hillitä sydämensä levotonta sykähtelyä, vaikka vakuutti\nitselleen, että oli järjetöntä ottaa tätä puoskarimaista uskottelua\nvakavalta kannalta.\n\nOvi aukeni.\n\nKynnykselle ilmestyi hienon näköinen, kookas mies, jonka kasvoista\nkuvastui tahdonlujuutta ja joka loi Gilbertiin nopean, levottomuutta\nilmaisevan katseen.\n\n-- Hyvää päivää, markiisi, -- sanoi Cagliostro.\n\n-- Hyvää päivää, parooni, -- vastasi toinen.\n\nHuomatessaan tulijan katselevan Gilbertiä Cagliostro esitteli:\n\n-- Tämä on tohtori Gilbert, hyvä ystäväni. Rakas Gilbert, tässä on\nherra markiisi de Favras, jonka kanssa olen asioissa.\n\nMiehet tervehtivät toisiaan.\n\nSitten Cagliostro sanoi vieraan puoleen kääntyen:\n\n-- Markiisi, tahdotteko siirtyä salonkiin ja odottaa hetkisen; viiden\nsekunnin kuluttua olen taas luonanne.\n\nMarkiisi kumarsi toistamiseen, astuessaan molempien miesten ohi, ja\nkatosi.\n\n-- No? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Tahdotte siis tietää, millaisen kuoleman tuo markiisi saa?\n\n-- Senhän lupasitte minulle sanoa.\n\nCagliostron kasvoille ilmestyi omituinen hymy; sitten todettuaan,\nettei kukaan syrjäinen kuunnellut, hän sanoi:\n\n-- Oletteko koskaan nähnyt aatelismiestä hirsipuussa?\n\n-- En.\n\n-- No niin, koska se on omituinen näytelmä, voitte tulla\nGrève-torille sinä päivänä, jolloin markiisi de Favras hirtetään.\n\nSaattaessaan sitten Gilbertiä katuovelle hän lisäsi:\n\n-- Kun tahdotte tulla luokseni soittamatta, muiden näkemättä,\nsiirtäkää tätä nappulaa oikealta vasemmalle ja alhaalta ylös, kas\nnäin... Hyvästi, suokaa anteeksi, ei sovi antaa niiden odottaa,\njoilla ei ole pitkää elonaikaa jäljellä.\n\nJa hän meni sisälle, jättäen Gilbertin hämmennyksiin tämän\nvakuutuksen johdosta, joka kuitenkaan ei pystynyt kumoamaan hänen\nepäuskoaan.\n\n\n\n\nV\n\nTuileries-palatsi\n\n\nTällä välin jatkoivat kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe\nmatkaansa Pariisia kohti.\n\nKulku oli hidasta, sillä sitä viivyttivät jalkaisin marssivat\nhenkivartijat, ratsastavat haarniskoidut toriakat, nauharuusuilla\nkoristettujen tykkien päällä hajareisin istuvat kaupustelijat,\nkansanedustajat satoine vaunuineen, muutamat sadat Versaillesista\notetut kuormat jyviä ja jauhoja, joita peittivät syksyn kellastuneet\nlehdet, niin että kuninkaalliset vaunut, joiden sisällä oli niin\npaljon tuskaa, vihaa, intohimoja ja viattomuutta, vasta kuuden\ntienoissa saapuivat tulliportille.\n\nMatkalla oli nuorelle prinssille tullut nälkä, ja hän oli pyytänyt\nruokaa. Kuningatar oli silloin katsellut ympärilleen; mikään ei olisi\nollut helpompaa kuin hankkia vähän leipää prinssille, sillä joka mies\nkantoi leipää pistimensä kärjessä.\n\nHän etsi silmillään Gilbertiä.\n\nNiinkuin tiedämme, oli Gilbert seurannut Cagliostroa. Jos hän olisi\nollut läsnä, ei kuningatar olisi epäillyt pyytää häneltä leipäpalaa.\nMutta kuningatar ei tahtonut pyytää mitään kansan miehiltä, joita hän\nkammosi.\n\nPainaen prinssiä rintaansa vasten hän sanoi itkien:\n\n-- Lapseni, meillä ei ole leipää; odota iltaan asti, silloin ehkä\nsaamme.\n\nPrinssi viittasi pienellä kädellään miehiin päin, jotka kantoivat\nleipiä pistimiensä kärjissä, ja sanoi:\n\n-- Noillahan on leipää.\n\n-- Kyllä, lapseni, mutta se on heidän leipäänsä eikä meidän, ja he\novat tulleet hakemaan sitä Versaillesista, sillä he sanovat, ettei\nPariisissa ole kolmeen päivään ollut leipää.\n\n-- Kolmeen päivään! -- huudahti lapsi. -- Eivätkö he siis ole syöneet\nkolmeen päivään, _maman_?\n\nTavallisesti vaati hovitapa prinssiä nimittämään äitiään madameksi,\nmutta lapsiparalla oli nälkä niinkuin köyhän lapsella, ja nälissään\nhän käytti hellää nimitystä _maman_.\n\n-- Eivät ole, lapseni, -- vastasi kuningatar.\n\n-- Silloin heillä varmaankin on kova nälkä, -- sanoi lapsi huoaten.\n\nJa lakaten valittamasta hän koetti nukkua.\n\nUseamman kuin kerran ennen kuolemaansa sai tämä poloinen\nkuninkaallinen lapsi pyytää, niinkuin nyt, leipää turhaan!\n\nTulliportin luona kulkue pysähtyi uudelleen, mutta ei tällä kertaa\nlevähtääkseen, vaan juhliakseen kaupunkiin tuloa laulaen ja tanssien.\n\nKummallinen pysähdys, melkein yhtä uhkaava ilossaan kuin edelliset\nkauhussaan!\n\nToriakat laskeutuivat maahan kaartilaisten hevosten selästä, missä\nolivat istuneet takana, ja kiinnittivät aseensa satulannuppeihin;\nkauppahallien väki siirtyi tykkien päältä, jotka nyt näyttäytyivät\npeloittavassa alastomuudessaan.\n\nSitten asetuttiin piiriin kuninkaan vaunujen ympärille, jotka täten\neristettiin kansalliskaartista ja edustajista; se oli hirveä enne\nkohtalosta, joka oli tulossa yhä lähemmäksi. Ilman mitään pahaa\ntarkoitusta, tahtoen vain osoittaa kuninkaalliselle perheelle iloaan,\nalkoi tämä joukko nyt laulaa, huutaa, kirkua ja ulvoa, naisten\nsyleillessä miehiä ja miesten hypittäessä naisia ilmassa.\n\nSynkkä, sateinen ilta oli pimentynyt melkein yöksi, ja soihtujen ja\nilotulitusten häilyvässä valossa nämä olennot näyttivät aavemaisilta\nhornanhengiltä.\n\nPuoli tuntia kestäneen meluamisen, kirkumisen ja tanssin jälkeen\nkulkue päästi hirveän riemuhuudon: kellä vain oli ladattu pyssy,\nlaukaisi sen ilmaan, välittämättä vähääkään luodeista, jotka hetkisen\nkuluttua putoilivat räiskyen vesilätäkköihin kuin raskaat rakeet.\n\nPrinssi ja hänen sisarensa itkivät; he olivat niin peloissaan,\netteivät enää tunteneet nälkää.\n\nSitten lähdettiin jälleen liikkeelle rantakatuja pitkin ja saavuttiin\nkaupungintalon torille.\n\nTäällä oli järjestetty sotaväkeä neliöksi estämään pääsy kaikilta\nmuilta, paitsi kuninkaallisen perheen ja kansalliskokouksen jäseniltä.\n\nKuningatar huomasi silloin Weberin, luotettavan kamaripalvelijansa,\njonka äiti oli häntä imettänyt ja joka oli seurannut häntä Wienistä,\npyrkivän kaikin mokomin vartioketjun läpi, päästäkseen myös\nkaupungintaloon, ja kutsui häntä luokseen. Weber riensi heti vaunujen\nviereen.\n\nNähdessään Versaillesissa, että kansalliskaartilla sinä päivänä\noli kunniatoimi, oli Weber, voidakseen esiintyä mahtavampana ja\nolla kuningattarelle hyödyksi, pukeutunut kansalliskaartilaiseksi\nja lisännyt yksinkertaiseen vapaaehtoisen pukuun esikuntaupseerin\narvomerkit. Kuningattaren tallimestari oli antanut hänelle ratsun.\nVälttääkseen epäluuloja hän oli koko matkan pysytellyt loitolla,\naikoen vasta tarvittaessa rientää kuningattaren avuksi. Kuningattaren\nnyt kutsuessa hän siis kiiruhti paikalle.\n\n-- Miksi koetat murtautua ketjun läpi? -- kysyi kuningatar häneltä,\nsinutellen tapansa mukaan.\n\n-- Ollakseni lähellä teidän majesteettianne.\n\n-- Sinusta ei ole minulle mitään hyötyä kaupungintalolla, Weber, --\nsanoi kuningatar, -- mutta sensijaan muualla.\n\n-- Missä siis, madame?\n\n-- Tuilerieissa, rakas Weberini, missä kukaan ei odota meitä ja missä\nemme tapaa vuodetta, huonetta eikä leivänpalaa, jollet sinä mene\nedeltä.\n\n-- Ahaa, sepä on oiva ajatus, madame, -- sanoi kuningas.\n\nKuningatar oli puhunut saksaa, ja kuningas, joka ymmärsi, mutta ei\npuhunut tätä kieltä, oli vastannut englanniksi.\n\nRahvaskin oli kuullut, mutta ei ymmärtänyt. Tämä vieras kieli, jota\nkohtaan se tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä, herätti vaunujen\nympärillä nurinaa, joka uhkasi yltyä raivoksi, kun ketju avautui\nvaunujen edessä ja sulkeutui niiden jälkeen.\n\nBailly, yksi tämän aikakauden kolmesta suosikista, jonka jo olemme\ntavanneet kuninkaan ensimmäisellä matkalla -- pistimien, pyssyjen\nja tykinsuiden ollessa kukkavihkojen alle peittyneinä -- odotti\nkuningasta ja kuningatarta tilapäisesti kyhätyn valtaistuimen\njuurella, joka natisi liitoksissaan sametin alla. Todellakin\ntilapäinen valtaistuin!\n\nPariisin pormestari tervehti kuningasta melkein samoin lauseparsin\nkuin edelliselläkin kerralla. Kuningas vastasi:\n\n-- Minä tulen aina mielihyvän _ja luottamuksen_ tuntein hyvän\nPariisini asukkaiden keskuuteen.\n\nKuningas oli puhunut hiljaa, väsymyksen ja nälän uuvuttamalla\näänellä. Bailly toisti tämän lauseen äänekkäästi, jotta jokainen\nvoisi sen kuulla.\n\nMutta joko tahallaan tai tahtomattaan hän unohti nuo kaksi sanaa _ja\nluottamuksen_.\n\nKuningatar huomasi sen. Hän oli onnellinen saadessaan purkaa ilmoille\nkatkeruutensa.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra pormestari, -- sanoi hän tarpeeksi kovaa,\njotta ei sanaakaan jäänyt hänen ympärillään olevilta kuulematta, --\njoko te olette kuullut huonosti tahi muistinne on lyhyt.\n\n-- Mitä suvaitsette, madame? -- sopersi Bailly, luoden kuningattareen\ntähtitieteilijän katseen, joka näki niin hyvin avaruudessa, mutta\nniin huonosti maan päällä.\n\nKuningatar toisti:\n\n-- Kuningas lausui tulevansa aina mielihyvän _ja luottamuksen_\ntuntein hyvän Pariisinsa asukkaiden keskuuteen. Mutta kun voitaisiin\nepäillä, tuleeko hän tänne mielihyvin, tiedettäköön ainakin, että hän\ntulee _luottavana_.\n\nSitten hän nousi valtaistuimen kolme askelmaa ja istuutui kuninkaan\nviereen kuuntelemaan valitsijamiesten keskusteluja.\n\nTällä välin onnistui Weberin, jonka ratsun tieltä kansanjoukko\nväistyi syrjään, koska hänellä oli upseerinpuku, tunkeutua\nTuileries-palatsiin saakka.\n\nJo kauan aikaa oli tämä Tuileriein kuninkaallinen asunto, niinkuin\nsitä muinoin nimitettiin -- jonka oli rakennuttanut Katariina de\nMedici ja jonka Kaarle XV, Henrik II, Henrik IV ja Ludvig XIII olivat\nhylänneet muuttaakseen Louvreen, samoin Ludvig XIV, Ludvig VI ja\nLudvig XVI muuttaakseen Versaillesiin -- ollut vain kuninkaallisten\npalatsien lisäkkeenä, jossa asui hoviväkeä, mutta johon kuningas ja\nkuningatar tuskin koskaan olivat astuneet jalallaan.\n\nWeber tarkasti sen eri huoneistoja ja tuntien kuninkaan ja\nkuningattaren tavat valitsi niistä kaksi: toisessa asui kreivitär de\nla Marck, toisessa marsalkat de Noailles ja de Mouchy. Edellisessä\nhuoneistossa oli se hyvä puoli, että se oli täysin valmis\nvastaanottamaan kuningattaren; madame de la Marck luovutti sen heti\nja myi Weberille kaluston ja liinavaatteet.\n\nKello kymmenen tienoissa kuului heidän majesteettiensa vaunujen\njyrinää. Kaikki oli silloin kunnossa, ja rientäen ylhäisiä vieraitaan\nvastaan Weber huusi:\n\n-- Tuokaa ruoka kuninkaan pöytään.\n\nKuningas, kuningatar, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi,\nmadame Elisabet ja Andrée astuivat sisään.\n\nKuningas katsahti levottomana eri tahoille, mutta astuessaan\nsalonkiin hän näki eräästä pylväsparvekkeen puolisesta, raollaan\nolevasta ovesta valmiiksi katetun illallispöydän. Samassa ovi aukeni,\nja kynnykselle ilmestyi lakeija sanoen:\n\n-- Teidän majesteettiinne ruoka on pöydässä.\n\n-- Oi, mikä kelpo mies se Weber onkaan, -- huudahti kuningas\niloissaan. -- Madame, sanottehan hänelle minun puolestani, että olen\nperin tyytyväinen häneen.\n\n-- Sitä en jätä tekemättä, sire, -- vastasi kuningatar. Ja vastaten\nhuokauksella kuninkaan ilonpurkaukseen hän astui ruokasaliin.\n\nPöytä oli katettu kuninkaalle, kuningattarelle, kuninkaalliselle\nprinsessalle, kruununprinssille ja madame Elisabetille.\n\nAndréeta varten ei ollut lautasta. Nälän vaivaamana kuningas ei ollut\nhuomannut tätä laiminlyöntiä, jossa ei ollutkaan mitään loukkaavaa,\nsillä se oli täsmällisesti hovitavan mukaista. Mutta kuningatar,\njolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki sen ensi silmäyksellä.\n\n-- Kuningas sallinee kreivitär de Charnyn syödä illallista kanssamme?\n-- sanoi kuningatar.\n\n-- Kuinkas muuten! -- huudahti kuningas. -- Tänäänhän syömme perheen\nkeskuudessa, ja kreivitär kuuluu perheeseen.\n\n-- Sire, -- sanoi kreivitär, -- tuleeko minun pitää tätä käskynä?\n\nKuningas loi ihmettelevän katseen kreivittäreen.\n\n-- Ei, madame, -- sanoi hän, -- vaan kuningas pyytää sitä teiltä.\n\n-- Siinä tapauksessa pyydän kuningasta suomaan minulle anteeksi,\nmutta minun ei ole nälkä.\n\n-- Kuinka? Teidän ei muka ole nälkä? -- kummasteli kuningas, joka ei\nvoinut käsittää, ettei ollut tullut nälkä vielä kello kymmenenkään\naikaan illalla niin väsyttävän päivän ja aamulla syödyn huonon\naterian jälkeen.\n\n-- Ei, sire, -- sanoi Andrée.\n\n-- Ei minunkaan ole nälkä, -- sanoi kuningatar.\n\n-- Eikä minun, -- sanoi madame Elisabet.\n\n-- Mutta te olette väärässä, madame, -- sanoi kuningas.\n\n-- Vatsan hyvästä tilasta riippuu ruumiin, vieläpä hengenkin\nhyvinvointi; tästä aiheesta on Titus Livius kirjoittanut tarinan,\njota sittemmin Shakespeare ja Lafontaine ovat jäljitelleet ja jota\nkehoitan teitä mielessänne punnitsemaan.\n\n-- Tunnemme sen kyllä, sire, -- sanoi kuningatar. -- Sen sadun kertoi\nvanha Menenius kapinoiville roomalaisille. Olette oikeassa, sire,\nsama satu sopii erinomaisesti nykyiseen tilanteeseen.\n\n-- No niin, -- sanoi kuningas, ojentaen lautasensa saadakseen\ntoistamiseen lientä, -- eikö historiallinen yhtäläisyys saata teitä\nmuuttamaan mieltänne, kreivitär?\n\n-- Ei, sire, ja häpeän todella sanoa teidän majesteetillenne, että\nvaikka tahtoisinkin totella, en voisi.\n\n-- Olette väärässä, kreivitär, tämä liemi on todella erinomaista!\nMiksi minulle tarjotaan sitä nyt vasta ensi kertaa?\n\n-- Siksi, että te olette saanut uuden kokin kreivitär de la\nMarckilta, jonka huoneistossa me nyt asumme.\n\n-- Minä pidätän hänet tästä hetkestä lähtien palveluksessani... Weber\non todellakin ihmeellinen mies, madame!\n\n-- Kyllä, -- myönsi kuningatar hiljaa ja surullisesti.\n\n-- Vahinko vain, ettei hänestä voi tehdä ministeriä! Kuningas ei\nkuullut tai ei ollut kuulevinaan; mutta nähdessään Andréen seisovan\nkalpeana, vaikka kuningatar ja madame Elisabet, jotka tosin eivät\nmitään syöneet, kuitenkin istuivat pöydässä, hän kääntyi taas\nkreivitär de Charnyn puoleen ja sanoi:\n\n-- Madame, jollei teidän olekaan nälkä, ette voine kieltää olevanne\nväsynyt, ja vaikka kieltäydytte syömästä, ette kieltäytyne nukkumasta?\n\nSitten hän sanoi kuningattarelle:\n\n-- Madame, pyydän teitä suomaan kreivitär de Charnylle luvan poistua;\nellei ruokaa, niin ainakin unta.\n\nSenjälkeen hän kääntyi pöytäpalveluansa puoleen ja sanoi:\n\n-- Toivoakseni kreivitär de Charnyn vuoteen laita ei ole samoin kuin\nlautasen, vai onko unohdettu valmistaa hänelle kuntoon jokin huone?\n\n-- Oi, sire, -- sanoi Andrée, -- kuinka voittekaan vaatia, että\nminusta olisi pidetty huolta tällaisen levottomuuden hetkellä?\nNojatuoli riittää minulle.\n\n-- Ei, ei suinkaan, -- väitti kuningas. -- Viime yönä nukuitte vähän\ntai ette ollenkaan, mutta tänä yönä pitää teidän nukkua oikein hyvin.\nKuningatar ei tarvitse ainoastaan omia voimiaan, vaan ystäviensäkin.\n\nTällä välin oli kamaripalvelija käynyt tiedustamassa asiaa ja palasi\nnyt ruokasaliin.\n\n-- Monsieur Weber, -- sanoi hän, -- on tietäessään kuningattaren\nosoittavan suurta suosiotaan rouva kreivittärelle luullut täyttävänsä\nhänen majesteettinsa toivomuksen varaamalla kreivittärelle huoneen,\njoka on kuningattaren oman huoneen vieressä.\n\nKuningatar vavahti ajatellessaan, että jos Andréelle oli varattu\nvain yksi huone, siis ei olisi muuta kuin yksi huone kreivitärtä ja\nkreiviä varten. Andrée näki väristyksen, joka puistatti kuningatarta.\nMikään mielenliikutus, joka koski jompaakumpaa näistä kahdesta\nnaisesta, ei jäänyt toiselta huomaamatta.\n\n-- Täksi yöksi, mutta vain täksi yöksi -- voin siihen suostua,\nmadame, -- sanoi hän. -- Teidän majesteettinne huoneisto on liiaksi\nahdas voidakseni anastaa huonetta teidän mukavuutenne kustannuksella;\nlinnan ullakolla lienee jokin pieni kolkka minulle.\n\nKuningatar sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.\n\n-- Olette oikeassa, kreivitär, -- sanoi kuningas, -- asia\njärjestetään huomenna, ja teidät sijoitetaan mahdollisimman mukavasti.\n\nKreivitär kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle, kuningattarelle ja\nmadame Elisabetille ja lähti salista seuraten palvelijaa.\n\nKuningas silmäili hetken aikaa hänen jälkeensä, pitäen haarukkaa\nsuunsa kohdalla.\n\n-- Tuo nainen on todellakin ihastuttava, -- sanoi hän. -- Kuinka\nonnellinen onkaan kreivi de Charny löydettyään hovista tuollaisen\nhelmen.\n\nKuningatar taivutti päänsä nojatuolin selustalle salatakseen\nkalpeutensa, jota kuningas ei olisi huomannut, mutta joka olisi ollut\nomiaan pelästyttämään madame Elisabetia.\n\nHän oli vähällä tuntea pahoinvointia.\n\n\n\n\nVI\n\nNeljä kynttilää\n\n\nKohta kun lapset olivat syöneet, pyysi kuningatar lupaa vetäytyä\nomaan huoneeseensa.\n\n-- Hyvin kernaasti, madame, -- sanoi kuningas, -- sillä varmaankin\nolette väsynyt; mutta koska on mahdotonta, ettei teidän tulisi nälkä\nennen huomista, käskekää toimittaa varalle jotakin syötävää.\n\nMitään vastaamatta poistui kuningatar huoneesta vieden molemmat\nlapset mukanaan.\n\nKuningas jäi lopettamaan illallistaan. Madame Elisabet, jonka\nkiintymystä ei voinut järkyttää edes Ludvig XVI:ssa joskus ilmenevä\nhienotunteisuuden puute, pysyi kuninkaan luona tehdäkseen hänelle\npikku palveluksia, jotka jäävät huomaamatta harjaantuneimmiltakin\nlakeijoilta.\n\nPäästyään huoneeseensa kuningatar huoahti helpotuksesta; ei ainoakaan\nkamarineitsyt ollut seurannut häntä, sillä kuningatar oli kieltänyt\nheitä lähtemästä Versaillesista, ennenkuin hän ilmoittaisi heille.\n\nHän päätti siis etsiä nukkumatilakseen leposohvan tai ison\nnojatuolin, aikoen sijoittaa molemmat lapset omaan vuoteeseensa.\n\nPieni kruununprinssi nukkui jo; tuskin oli lapsi-parka tyydyttänyt\nnälkänsä, kun uni voitti hänet.\n\nKuninkaallinen prinsessa ei nukkunut eikä olisi ummistanut silmiään\nkoko yönä, jos olisi tarvinnut valvoa, sillä hän oli monessa\nsuhteessa samanlainen kuin kuningatar.\n\nKun pieni prinssi oli laskettu nojatuoliin, ryhtyivät kuninkaallinen\nprinsessa ja kuningatar etsimään, mitä nyt aluksi oli tarpeen.\n\nKuningatar lähestyi ensin erästä ovea: hän oli juuri avaamaisillaan\nsen, kun kuuli oven takaa jotakin kahinaa. Hän jäi kuuntelemaan ja\nerotti sieltä huokauksen; sitten hän kumartui katsomaan avaimen\nreiästä ja näki Andréen olevan polvillaan matalalla jakkaralla ja\nrukoilevan. Hän peräytyi hiljaa, katsellen yhä omituinen tuskan ilme\nkasvoillaan.\n\nTätä ovea vastapäätä oli toinen ovi. Kuningatar avasi sen ja astui\nsuloisen lämpimään ja yölampun valaisemaan huoneeseen, jossa hän\nsuureksi ilokseen näki kaksi valkoista ja raikasta vuodetta,\nikäänkuin kaksi alttaria.\n\nSilloin hänen sydämensä suli, ja kyynel kostutti hänen kuivaa ja\npolttavaa silmäluomeaan.\n\n-- Oi, Weber, Weber, -- kuiskasi hän, -- kuningatar sanoi kuninkaalle\nolevan ikävää, ettei sinusta voi tehdä ministeriä, mutta äiti sanoo\nsinulle, että ansaitset paljon parempaa!\n\nKoska pieni prinssi jo nukkui, kehoitti hän ensiksi kuninkaallista\nprinsessaa käymään vuoteeseen. Mutta tämä, joka aina oli suuresti\nkunnioittanut äitiään, pyysi saada auttaa häntä, jotta hän itse\nvuorostaan pääsisi niin pian kuin suinkin makuulle.\n\nKuningatar hymyili surullisesti; hänen tyttärensä luuli hänen\nvoivan nukkua sellaisten kauhujen täyttämän yön ja yhtämittaisesti\nnöyryyttävän päivän jälkeen! Hän ei tahtonut riistää tyttäreltään\ntätä suloista uskoa.\n\nEnsiksi pantiin siis kruununprinssi vuoteeseen. Sitten prinsessa\ntapansa mukaan polvistui hänen vuoteensa viereen ja luki rukouksensa.\n\nKuningatar odotti.\n\n-- Minusta tuntuu kuin rukouksesi kestäisi tavallista kauemmin,\nThérèse? -- sanoi kuningatar nuorelle prinsessalle.\n\n-- Se johtuu siitä, että veljeni on nukahtanut muistamatta lukea\nomaansa, lapsi-parka, -- vastasi prinsessa, -- ja koska hän joka ilta\non tottunut rukoilemaan teidän ja kuninkaan puolesta, luin hänen\nrukouksensa omani jälkeen, jotta ei mitään puuttuisi siitä, mitä\nmeidän on pyydettävä Jumalalta.\n\nKuningatar otti prinsessan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten.\nKyynelvirta, jenka hyvän Weberin huolenpito oli päästänyt alkuun\nja jota tyttären hurskaus yllytti, tulvahti nyt runsaana hänen\nsilmistään ja vieri hänen poskiaan pitkin. Hänen itkussaan oli syvää\nsurua, mutta ei katkeruutta.\n\nHän jäi seisomaan nuoren prinsessan vuoteen ääreen liikkumattomana\nkuin äitiyden enkeli, kunnes näki hänen silmiensä sulkeutuvan ja\ntunsi hänen käsiensä unen raukaisemina heltiävän omistaan, joita ne\nolivat puristaneet niin hellästi tyttärellisessä rakkaudessa.\n\nSitten kuningatar sovitti kädet hiljaa hänen vierelleen ja peitti ne,\njotta prinsessan ei tulisi kylmä, jos huone viilenisi yön kuluessa,\nja painettuaan tulevan marttyyrin otsalle suudelman, keveän kuin\nhenkäys ja lempeän kuin unelma, hän palasi toiseen huoneeseen.\n\nTätä huonetta valaisi neljä kynttilää, joiden yhteinen, haarautuva\njalka seisoi punaisen liinan peittämällä pöydällä.\n\nKuningatar istuutui pöydän ääreen ja jäi, pää käsiin nojattuna,\ntuijottamaan edessään olevaan punaiseen liinaan. Pari kolme kertaa\nhän pudisti koneellisesti päätänsä katsellessaan sen veripunaista\nheijastusta; hänestä tuntui kuin hänen silmänsä olisivat alkaneet\nveristää ja hänen ohimonsa kuumeisesti jyskyttää, samalla kun\nkorvissa humisi.\n\nJa ikäänkuin leijailevan sumun läpi hän näki koko kuluneen elämänsä.\n\nHän muisti syntyneensä marraskuun 2 päivänä 1755, Lissabonin\nmaanjäristyksen päivänä, joka oli surmannut yli viisikymmentätuhatta\nhenkeä ja hävittänyt kaksisataa kirkkoa.\n\nHän muisti, että ensimmäisessä huoneessa, missä hän oli nukkunut\nStrassburgiin saavuttuaan, olivat seinäverhot kuvanneet Viattomien\nlasten murhaa, ja että samana yönä, yölampun häilyvässä valossa,\nhänestä oli näyttänyt siltä kuin verta olisi vuotanut kaikkien\nlapsiraukkain haavoista, heidän murhamiestensä kasvojen näyttäessä\nniin hirmuisilta, että hän oli kauhuissaan huutanut apua ja määrännyt\nlähdettäväksi heti aamun koittaessa tästä kaupungista, joka jätti\nniin kauhean muiston ensimmäisestä Ranskassa vietetystä yöstä.\n\nHän muisti, että matkalla Pariisiin oli pysähdytty parooni de\nTaverneyn talossa; että hän oli siellä ensi kerran kohdannut kurjan\nCagliostron, jolla sittemmin oli ollut kaulanauha-jutun aikana niin\npeloittava vaikutus hänen kohtaloonsa, ja että tämän pysähdyksen\naikana -- joka hänen muistissaan oli niin lähellä kuin se olisi\ntapahtunut eilen, vaikka siitä olikin kulunut kaksikymmentä vuotta,\n-- tuo mies oli näyttänyt hänelle, hänen hartaasta pyynnöstään,\nvesikarahvissa jotakin hirvittävää, kauhean ja oudon teloituskoneen\nja tämän koneen juurella ruumiista irtautuneen pään, joka selvästi\noli hänen omansa!\n\nHän muisti, että madame Lebrun, maalatessaan hänen viehättävän\nmuotokuvansa silloin, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja onnellinen,\nvarmaankin erehdyksestä, mutta julmana enteenä oli antanut hänelle\nsaman asennon kuin Englannin Henriettellä, Kaarle I:n puolisolla, on\nmuotokuvassaan.\n\nHän muisti, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kertaa oli tullut\nVersaillesiin ja laskeuduttuaan maahan vaunuista astunut tämän\nmarmorisen pihan synkälle kiveykselle, jolle hän edellisenä päivänä\noli nähnyt vuotavan niin paljon verta, oli hirmuinen ukkosenjyrähdys\ntärisyttänyt ilmaa, jota hetkistä ennen oli halkonut salama, vieläpä\nniin peloittavasti, että marsalkka de Richelieu, jota ei ollut\nniinkään helppo säikähdyttää, oli sanonut päätään ravistaen: \"Huono\nenne!\"\n\nHän muisteli kaikkea tätä, nähden silmiensä edessä leijailevan\npunaisen usvan, joka yhä tiheni. Hämärtyminen oli niin tuntuva, että\nkuningatar nosti katseensa kynttilöihin, ja huomasi yhden niistä\nsammuneen ilman mitään aihetta.\n\nHän hätkähti; kynttilä savusi vielä, eikä mikään ilmaissut syytä,\nmiksi se oli lakannut palamasta.\n\nHänen siinä ihmetellen katsellessaan haaraista kynttilänjalkaa\nnäytti hänestä siltä kuin olisi sammuneen kynttilän viereinenkin\nhitaasti kalvennut ja sen liekki muuttunut valkoisesta punaiseksi\nja punaisesta sinertäväksi; sitten liekki oheni ja piteni, näytti\nirtautuvan sydämestä ja lähtevän lentoon; lopuksi se häilyi hetkisen\nikäänkuin näkymättömän olennon henkäyksestä ja sammui.\n\nKuningatar oli katsellut kynttilän kuolinkamppailua tuijottavin\nsilmin ja raskaasti hengittäen, kurottaen käsiään kynttilänjalkaa\nkohti yhä lähemmäs sitä mukaa kuin kynttilän valo heikkeni. Kun se\nviimein sammui, oli hän sulkenut silmänsä, nojautunut tuolin selustaa\nvasten ja pyyhkäissyt otsaansa, josta hiki valui virtanaan.\n\nHän jäi hetkiseksi istumaan silmät suljettuina, ja kun hän avasi ne\njälleen, huomasi hän kauhukseen kolmannen kynttilän valon alkavan\nmuuttua samoin kuin kahden edellisenkin.\n\nMarie-Antoinette luuli ensin uneksivansa tai olevansa jonkin kaamean\nharhanäyn vallassa. Hän koetti nousta seisaalle, mutta hänestä tuntui\nkuin hänet olisi sidottu tuoliinsa. Sitten hän koetti huutaa luokseen\nprinsessaa, jota ei olisi kymmenen minuuttia sitten herättänyt toisen\nkruunun hinnastakaan, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän\nyritti kääntää päätään, mutta se oli jäykkä ja liikkumaton, ikäänkuin\ntämä kolmas kuoleva kynttilä olisi vetänyt puoleensa hänen katseensa\nja hengityksensä. Viimein kolmaskin kynttilä muutti väriä, kalpeni,\npiteni, häilähti oikealta vasemmalle, sitten vasemmalta oikealle ja\nsammui.\n\nSilloin pakotti kauhu kuningattaren tekemään sellaisen ponnistuksen,\nettä hän tunsi puhekykynsä palaavan; puhumalla hän tahtoi rohkaista\nitseään.\n\n-- En ollenkaan välitä noiden kolmen kynttilän kohtalosta, -- sanoi\nhän ääneensä, -- mutta jos neljäs sammuu niinkuin toisetkin, voi\nminua onnetonta!\n\nÄkkiä, ilman valmistuksia, liekin vaihtamatta väriä, pitenemättä,\nhäilymättä, kuin kuoleman siiven pyyhkäistessä sitä ohimennen, sammui\nneljäs kynttilä.\n\nKuningatar kirkaisi kauhusta, nousi pystyyn, pyörähti kahdesti ympäri\nhuitoen pimeässä käsillään ja kaatui pyörtyneenä.\n\nSillä hetkellä, jolloin kuului kolahdus, aukeni väliovi, ja\nAndrée ilmestyi kynnykselle batistinen yöpuku yllään, valkeana ja\näänettömänä kuin varjo. Hän pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin olisi nähnyt\nsumun leijailevan hämärässä, ja kuunteli, kuvitellen erottaneensa\nkäärinliinan poimujen kahinaa ilmassa. Katsahtaessaan alemmaksi hän\nnäki kuningattaren makaavan taintuneena lattialla.\n\nHän peräytyi askeleen, ikäänkuin hänen ensi aikeenaan olisi ollut\npoistua, mutta malttaen mieltään, lausumatta sanaakaan, kysymättä\n-- mikä olisikin ollut hyödytöntä -- hän nosti kuningattaren\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet huoneestaan ulottuvan valojuovan\nopastamana vuoteeseen.\n\nSitten hän otti taskustaan hajusuolapullon ja piteli sitä\nkuningattaren sierainten likellä. Tämän suolan tehokkuudesta\nhuolimatta kesti kymmenisen minuuttia, ennenkuin Marie-Antoinette\nhuoahti, sillä niin syvä oli ollut hänen tajuttomuutensa.\n\nKuullessansa tämän huokauksen, joka ilmaisi valtiattaren alkavan\ntointua, Andrée tunsi jälleen houkutusta poistua, mutta tälläkin\nkertaa oli hänen velvollisuudentuntonsa niin voimakas, että se\npidätti häntä. Hän veti vain käsivartensa pois Marie-Antoinetten pään\nalta, jota hän oli kannattanut ylhäällä estääkseen ainoankaan pisaran\ntätä syövyttävää ainetta, johon suola, oli liuotettu, tipahtamasta\nkuningattaren kasvoille tai rinnalle. Samalla hän tuli siirtäneeksi\npulloa kauemmaksi.\n\nMutta silloin painui kuningattaren pää jälleen pielukselle; hän\nnäytti vaipuneen entistä syvempään tainnostilaan.\n\nYhä kylmäverisenä, melkein liikkumattomana Andrée kohotti jälleen\nhänen päätänsä ja lähensi toistamiseen hajusuolapulloa, joka teki\nvaikutuksensa.\n\nHeikko väristys kävi kuningattaren ruumiin läpi. Hän huokasi,\nja hänen silmänsä avautuivat; hän muisti äskeiset ajatuksensa,\ntuon kauhun enteen, ja huomatessaan vierellään naisen hän kietoi\nkäsivartensa tämän kaulaan, huutaen:\n\n-- Voi, puolustakaa minua! Pelastakaa minut!\n\n-- Teidän majesteettinne ei tarvitse puolustamista ollessaan ystävien\nympäröimänä, -- vastasi Andrée, -- ja minusta näyttää äskeinen\npyörtyminen menneen jo ohitse.\n\n-- Kreivitär de Charny! -- huudahti kuningatar, päästäen irti\nAndréen, jenka kaulaan oli kiertänyt kätensä ja jonka hän nyt ensi\nhämmästyksessä melkein työnsi luotaan.\n\nTämä liike tai se tunne, joka sen oli aiheuttanut, ei jäänyt\nAndréelta huomaamatta. Mutta aluksi hän jäi liikkumatta paikalleen.\n\nSitten hän kysyi, peräytyen askeleen:\n\n-- Haluaako kuningatar, että autan häntä riisuutumisessa?\n\n-- Ei, kreivitär, kiitän teitä, -- vastasi kuningatar rasittuneella\näänellä; -- minä riisun yltäni itse... Menkää huoneeseenne,\ntarvitsette varmaankin unta.\n\n-- Menen huoneeseeni, en nukkumaan, vaan valvomaan teidän\nmajesteettinne unta, -- vastasi Andrée.\n\nJa tehtyään kuningattarelle syvän kumarruksen hän poistui huoneesta\nhitain, juhlallisin askelin, niinkuin kuvapatsas astuisi, jos\nkykenisi kävelemään.\n\n\n\n\nVII\n\nMatkalla Pariisiin\n\n\nSamana iltana, jolloin äsken kertomamme tapahtumat sattuivat,\noli yhtä vakava ilmiö pannut apotti Fortierin koko oppilaitoksen\nkuohuksiin.\n\nSébastien Gilbert oli kadonnut noin kuuden tienoissa illalla, eikä\nhäntä, apotti Fortierin ja hänen sisarensa, neiti Alexandrine\nFortierin, huolellisesta etsiskelystä huolimatta, ollut vielä\nsydänyönkään aikana löydetty. Oli kyselty kaikilta, mutta kukaan ei\ntiennyt hänestä mitään.\n\nTäti Angélique yksin, palatessaan noin kahdeksan aikaan kirkosta,\njossa hän oli ollut tuoleja järjestämässä, luuli nähneensä hänen\nkääntyvän pienelle kadulle, joka sivuuttaa vankilan kirkon, ja\nlähtevän juoksemaan Kukkatarhaan päin.\n\nTämä tiedonanto ei suinkaan tyynnyttänyt, vaan päinvastoin lisäsi\napotti Fortierin levottomuutta. Hän tiesi Sébastienin joskus\njoutuvan omituisten harhanäkyjen valtaan, kun hänelle ilmestyi se\nnainen, jota hän sanoi äidikseen, ja useammin kuin kerran, heidän\nollessaan kävelyllä, oli apotti, varuillaan tämän hourailun vuoksi,\nseurannut lasta silmillään, jos huomasi hänen painuvan liian syvälle\nmetsään, ja peläten kadottavansa hänet näkyvistä lähettänyt hänen\nkintereilleen opiston parhaat juoksijat.\n\nNämä olivat aina tavanneet lapsen hengästyneenä, melkein taintuneena,\npuuta vasten nojaten tai maaten pitkänään tämän uhkean metsän\nvihreällä sammalmatolla. Mutta koskaan ei tämä hourailu ollut\nyllättänyt Sébastienia illalla; koskaan ei ollut tarvinnut lähteä\nhänen jälkeensä yöllä.\n\nOli siis täytynyt tapahtua jotakin erikoista; mutta apotti Fortier\nvaivasi turhaan päätään: hän ei voinut arvata, mitä oli tapahtunut.\n\nPäästäksemme onnellisempaan tulokseen kuin apotti Fortier seuraamme\nnyt Sébastien Gilbertiä, koska hyvin tiedämme, minne hän oli mennyt.\n\nAngélique-täti ei ollut lainkaan erehtynyt: hän oli todellakin nähnyt\nSébastien Gilbertin hiipivän varjossa ja juoksevan voimainsa takaa\nsitä puiston osaa kohti, jota sanotaan Kukkatarhaksi. Sieltä hän\noli juossut Fasaanitarhaan ja sitten sille pienelle kadulle, joka\nvie suoraan Haramontiin. Kolmen neljännestunnin kuluttua hän saapui\nkylään.\n\nSaatuamme tietää Sébastienin matkan päämääränä olleen Haramontin\nkylän ei meidän ole vaikea arvata, ketä hän etsi tästä kylästä.\nSébastien oli rientänyt tapaamaan Pitouta. Mutta kovaksi onneksi\nlähti Pitou kylästä toista tietä juuri Sébastienin saapuessa sinne.\nSillä Pitou, joka oli Haramontin kansalliskaartin toimeenpaneman\njuhlan lopussa, kuten lukija muistanee, yksin jäänyt pystyyn niinkuin\nmuinaisajan painija, vaikka kaikki muut oli lyöty maahan, oli\nryhtynyt etsimään Catherinea ja, niinkuin lisäksi muistamme, löytänyt\nhänet pyörtyneenä Villers-Cotteretsin tiellä Pisseleussä, ainoana\nlämpönään Isidoren viimeinen suudelma.\n\nGilbert ei tiennyt siitä mitään; hän meni suoraan Pitoun majalle,\njonka ovi oli auki.\n\nElämänsä yksinkertaisuudessa Pitou ei pitänyt tarpeellisena sulkea\noveaan, joko hän oli poissa tai kotonaan. Mutta vaikka hänellä\nolisi ollut tapana huolellisesti lukita ovensa, oli hänellä tänä\niltana niin raskaita huolia, että hän varmaan olisi unohtanut tämän\nvarokeinon.\n\nSébastien tunsi Pitoun asunnon kuin omansa: hän haki käsiinsä taulan\nja piikiven, löysi veitsen, jota Pitou käytti iskurautana, iski tulta\ntaulaan, sytytti sillä kynttilän ja odotti.\n\nSébastien oli kuitenkin liiaksi kiihtynyt voidakseen odottaa\nhiljaa, etenkään kauan. Hän käveli lakkaamatta uunin luota ovelle\nja ovelta tien käänteeseen; mutta kun hän, samoin kuin Vergiliuksen\nrunoelmassa Anna-sisar ei nähnyt ketään tulevan, palasi hän majalle\nvarmistuakseen siitä, ettei Pitou ollut tullut kotiin hänen poissa\nollessaan. Viimein, huomatessaan ajan kuluvan, hän astui ontuvan\npöydän luo, jolla oli mustetta, kyniä ja paperia.\n\nEnsimmäiselle sivulle oli kirjoitettu niiden kolmenkymmenenkolmen\nmiehen nimet, etunimet ja ikä, jotka kuuluivat Haramontin\nkansalliskaartiin ja joiden johtaja Pitou oli.\n\nSébastien irroitti huolellisesti tämän lehden, oivallisen näytteen\nkaartinpäällikön kaunokirjoituksesta, jossa hän ei ollut hävennyt\nvälistä turvautua niin alhaisen miehen kuin majoitusmestarin apuun\nsaadakseen luettelon parempaan kuntoon. Sitten hän kirjoitti\nseuraavalle lehdelle:\n\n    'Rakas Pitou.\n\n    Tulin kertomaan sinulle, että kuulin viikko sitten apotti\n    Fortierin ja Villers-Cotteretsin kappalaisen välisen keskustelun.\n    Apotti Fortier näyttää olevan salaisessa yhteydessä Pariisin\n    aateliston kanssa; hän sanoi kappalaiselle, että Versaillesissa\n    oli tekeillä vastavallankumous.\n\n    Samasta asiasta on kuulunut huhuja myös kuningattaren taholta;\n    hänen sanotaan polkeneen maahan kolmivärisen nauharuusukkeen ja\n    kiinnittäneen sen sijalle mustan.\n\n    Tämä vastavallankumouksen uhka ynnä se, mitä sitten saimme kuulla\n    juhlaa seuranneista tapahtumista, oli jo tehnyt minut hyvin\n    levottomaksi isäni vuoksi, joka, niinkuin tiedät, on ylimystön\n    vihollinen; mutta se, mitä tänään olen kuullut, on vielä pahempaa.\n\n    Kappalainen tuli jälleen apotin luo, ja koska pelkäsin isäni\n    puolesta, en pitänyt sopimattomana jäädä vartavasten kuuntelemaan\n    jatkoa siihen, mitä ennen olin sattumalta kuullut.\n\n    Näyttää siltä kuin kansa olisi hyökännyt Versaillesiin; siellä on\n    murhattu paljon ihmisiä, niiden joukossa herra Georges de Charny.\n\n    Apotti Fortier lisäsi:\n\n    \"Puhukaamme hiljaa, ettemme pelästyttäisi pientä Gilbertiä,\n    jonka isä on Versaillesissa ja kenties on joutunut surman omaksi\n    niinkuin muutkin.\"\n\n    Ymmärräthän, rakas Pitou, etten jäänyt kuuntelemaan sen enempää.\n\n    Hiivin siis hiljaa piilopaikastani, kenenkään huomaamatta,\n    juoksin puutarhan poikki, pääsin linnan torille ja saavuin\n    yhä juosten sinun luoksesi, pyytääkseni sinua viemään minut\n    Pariisiin, kuten mielelläsi olisit tehnytkin, jos vain olisit\n    ollut kotona.\n\n    Mutta koska et ole kotona ja voit viipyä kauankin poissa,\n    luultavasti mentyäsi virittämään pyydyksiä Villers-Cotteretsin\n    metsään, etkä siinä tapauksessa tule kotiin ennen aamua, olen\n    liian levoton jäädäkseni odottamaan sinua.\n\n    Lähden siis yksin; ole huoleti, kyllä minä tunnen tien. Muuten on\n    isäni antamista rahoista vielä jäljellä kaksi louisdoria, ja minä\n    nousen ensimmäisiin vaunuihin, jotka tapaan tiellä.\n\n    J.K. Kirjeeni on näin kovin pitkä, ensiksikin sen vuoksi, että\n    tahdoin selittää sinulle lähtöni syyn, ja toisaalta toivoin sinun\n    tulevan kotiin, ennenkuin olisin sen lopettanut.\n\n    Nyt se on valmis, sinä et ole palannut, minä siis lähden. Hyvästi\n    tai oikeastaan näkemiin; jos isälleni ei ole tapahtunut mitään ja\n    jollei hän ole vaarassa, tulen vielä takaisin.\n\n    Muussa tapauksessa olen päättänyt pyytää häneltä hartaasti, että\n    hän pitäisi minut luonaan.\n\n    Rauhoita apotti Fortieria lähtöni johdosta; mutta älä tee sitä\n    ennen huomista, jotta olisi liian myöhäistä lähettää ajamaan\n    minua takaa.\n\n    No niin, koska et tule, ei auta muu kuin lähteä. Hyvästi tai\n    oikeastaan näkemiin.'\n\nJa tämän jälkeen Sébastien Gilbert, tuntien ystävänsä Pitoun\nsäästäväisyyden, sammutti kynttilän, painoi oven kiinni ja lähti.\n\nJos sanoisi, ettei Sébastien Gilbert ollut vähääkään levoton\nlähtiessään yöllä niin pitkälle retkelle, olisi se todellakin\nvalhetta; mutta tämä mielenliikutus ei ollut lainkaan sitä, mitä joku\nmuu lapsi olisi tuntenut, nimittäin pelkoa. Se johtui yksinomaan\nsiitä tietoisuudesta, että hän oli menetellyt vastoin isänsä\nkäskyjä, mutta hänen tekonsa oli samalla kauniina todistuksena\nlapsenrakkaudesta, ja jokainen isä antaisi varmaan anteeksi tällaisen\ntottelemattomuuden.\n\nMuuten oli Sébastien varttunut siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme\nhänet. Hän oli nyt lähes viidentoista vanha, hiukan kalpea ja\nhento, myös jonkun verran hermostunut ikäisekseen. Tällä iällä, kun\nnuorukaisella on Sébastienin luonnonlaatu ja hän on Gilbertin ja\nAndréen poika, on hänestä jo pian tulossa mies.\n\nTuntematta muuta mielenliikutusta kuin aikomukseensa ehdottomasti\nliittyvää levottomuutta, nuorukainen lähti siis juoksemaan Largnya\nkohti, jonka hän pian saikin näkyviinsä _tähtien kalpeassa valossa_,\nniinkuin vanha Corneille sanoo. Hän sivuutti kylän ja joutui laajaan\nsyvänteeseen, joka ulottuu sieltä Vauciennesin kylään ja jossa\nsijaitsevat Waluen lammikot; Vauciennesissa hän tapasi valtamaantien\nja alkoi marssia rauhallisemmin.\n\nSébastien, joka oli hyvin järkevä poika ja oli puhunut latinaa\ntullessaan Pariisista Villers-Cotteretsiin ja jolta oli tähän matkaan\nmennyt kolme päivää, ymmärsi kyllä, ettei Pariisiin ehtinyt takaisin\nyhdessä yössä, eikä hän nyt hengästyttänyt itseään mitään kieltä\npuhumalla.\n\nHän laskeutui Vauciennesin ensimmäiseltä kukkulalta ja nousi toiselle\nkävellen; saavuttuaan sitten tasaiselle maalle hän alkoi kulkea vähän\nnopeammin. Tämä kiirehtiminen johtui ehkä siitä, että hänen mieltään\nkiihoitti eräs tällä reitillä oleva kiusallinen taipale, jota siihen\naikaan pidettiin väijytyspaikkana, mutta jolta se maine on nykyään\ntyystin hävinnyt. Tämän ilkeän kohdan nimi on \"Kirkkaan veden lähde\",\nsillä läpikuultava lähde pulppuaa kahdenkymmenen askeleen päässä\nkahdesta kivilouhimosta, jotka helvetin luolien tapaisina synkin\nkidoin ammottavat tielle päin.\n\nPelkäsikö Sébastien vai eikö mennessään tämän paikan poikki, sitä on\nvaikea sanoa, sillä tällä kohtaa hän ei enää jouduttanut kulkuaan,\nja vaikka hän olisi voinut kävellä tien toista reunaa pitkin, ei hän\npoikennut keskitieltä; vieläpä hän hiljensi käyntiään vähän edempänä,\nmutta siihen oli kaiketi syynä pieni vastamäki, ja sitten hän saapui\nviimein Pariisin ja Crespyn teiden risteykseen.\n\nTässä hän äkkiä pysähtyi. Pariisista tullessaan hän ei ollut\nhuomannut, kumpaa tietä oli kulkenut; sinne palatessaan hän ei\ntiennyt, kumpi näistä oli valittava. Pitikö jatkaa vasemmalle\nvai oikealle päin? Molempia teitä reunustivat samanlaiset puut,\nmolemmat olivat yhtäläisesti kivetyt. Eikä ketään ollut vastaamassa\nSébastienin kysymykseen.\n\nNämä tiet suuntautuivat selvästi hyvinkin eri tahoille; tästä oli\nseurauksena, että jos Sébastien oikean tien asemesta valitsisi\nväärän, olisi hän seuraavana aamuna joutunut varsin kauas\npäämäärästään. Sébastien pysähtyi epäröiden.\n\nHän koetti jostakin tuntomerkistä saada selville, kumpaa tietä oli\ntullut; mutta sellaista merkkiä, jota hän ei olisi keksinyt päivällä,\noli sitäkin mahdottomampi löytää yön hämärässä.\n\nHän oli masentuneena juuri istuutunut teiden risteykseen, puoleksi\nlevähtääkseen, puoleksi miettiäkseen, kun luuli kuulevansa kaukaa\nVillers-Cotteretsin puolelta yhden tai kahden hevosen laukkaamista.\n\nKohottaen itseään suoremmaksi hän kuunteli tarkkaavasti. Se ei\nollutkaan erehdystä, hevosten kavioiden kapse oli yhä selvempää.\n\nSébastien uskoi saavansa pian tietää, mitä halusi. Hän aikoi\npysähdyttää ratsastajat, kysyäkseen heiltä tietä.\n\nVähän ajan päästä hän näki heidän varjojensa häämöittävän etäällä,\nhevosten rautakavioiden iskiessä maasta kipinöitä. Silloin hän nousi\nseisaalle, hyppäsi ojan poikki ja jäi odottamaan.\n\nRatsastajia oli kaksi miestä, joista toinen ajoi kolme tai neljä\naskelta toisen edellä. Sébastien päätteli aivan oikein, että\nedellinen oli isäntä, jälkimäinen palvelija.\n\nHän astui siis esille, kääntyäkseen ensimmäisen puoleen.\n\nTämä oli nähnyt hänen loikkaavan tielle, ikäänkuin ojan piilosta\nputkahtaen, ja luullen joutuneensa väijytykseen tapaili\npistoolikoteloltaan.\n\nSébastien huomasi, mitä hänellä oli mielessä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- minä en ole rosvo, vaan lapsi, jota\nVersaillesin äskeiset tapahtumat houkuttavat Pariisiin etsimään\nsieltä isäänsä. En tiedä kumpaa näistä kahdesta tiestä minun pitää\nseurata. Jos neuvotte Pariisiin vievän tien, teette minulle suuren\npalveluksen.\n\nSébastienin säädyllinen puhetapa ja hänen äänensä nuorekas sointu,\njoka ratsastajan mielestä ei kuulostanut ihan vieraalta, saattoivat\nhänet, ilmeisestä kiireestään huolimatta, pysähdyttämään hevosensa.\n\n-- Poikaseni, -- sanoi hän hyväntahtoisesti, -- kuka te olette,\nja kuinka olette uskaltanut lähteä tähän aikaan vuorokaudesta\nvaltamaantielle?\n\n-- Minäkään en kysy teiltä, kuka te olette, monsieur... kysyn teiltä\nvain tietä, jonka päässä saan selville onko isäni kuollut vai elossa.\n\nVielä melkein lapsellisessa äänessä oli lujuutta, joka hämmästytti\nratsastajaa.\n\n-- No niin, nuori ystäväni, mekin olemme matkalla Pariisiin, -- sanoi\nhän; -- omasta puolestani tunnen tien huonosti, sillä olen käynyt\nvain kahdesti Pariisissa, mutta kuitenkin olen varma siitä, että\nolemme oikealla tiellä.\n\nSébastien väistyi syrjään kiittäen. Hevosten oli tarpeen hengähtää,\nja se ratsastaja, joka näytti olevan isäntä, ryhtyi jatkamaan\nmatkaansa, mutta verkalleen. Lakeija seurasi häntä.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- tunsitteko tuon pojan?\n\n-- En, mutta minusta tuntuu kuitenkin...\n\n-- Kuinka, eikö herra kreivi tuntenut Sébastien Gilbertiä, apotti\nFortierin oppilasta?\n\n-- Sébastien Gilbertiä?\n\n-- Niin, sama poika, joka silloin tällöin kävi neiti Catherinen\nmaatilalla ison Pitoun kanssa.\n\n-- Todellakin, sinä olet oikeassa.\n\nSitten ratsastaja pysähdytti hevosensa ja kääntyen taaksepäin kysyi:\n\n-- Oletteko te Sébastien?\n\n-- Kyllä, monsieur Isidore, -- vastasi nuorukainen, joka oli heti\ntuntenut hänet.\n\n-- Mutta tulkaapa sitten, nuori ystäväni, kertomaan minulle, kuinka\nolette joutunut yksin matkalle tällaiseen aikaan, -- sanoi ratsastaja.\n\n-- Olen jo sanonut teille, monsieur Isidore. Minä menen Pariisiin\nsaadakseni tietää, onko isäni surmattu vai elääköhän vielä.\n\n-- Voi, lapsi-parka, -- sanoi Isidore syvästi suruissaan, -- minun\nmatkani syy on samanlainen; minun vain ei enää tarvitse epäillä!\n\n-- Niin, minä tiedän... teidän veljenne?\n\n-- Eräs veljistäni... veljeni Georges murhattiin eilen aamulla\nVersaillesissa!\n\n-- Ah, herra de Charny!\n\nSébastien astui hänen luokseen ojentaen hänelle molemmat kätensä.\n\nIsidore tarttui niihin ja puristi niitä lämpimästi.\n\n-- Kas niin, rakas lapseni, -- jatkoi Isidore, -- koska kohtalomme on\nsamanlainen, älkäämme erotko toisistamme; tekin tahdotte epäilemättä\npäästä pian Pariisiin.\n\n-- Oi, kyllä, monsieur!\n\n-- Ettehän voi marssia jalkaisin.\n\n-- Menisin mielelläni jalkaisin, mutta matka on pitkä: siksi olenkin\naikonut aamulla lunastaa itselleni paikan ensimmäisissä ajoneuvoissa,\njotka tapaan tiellä menossa samaan suuntaan, ja matkustan sillä\ntavalla niin pitkälle kuin mahdollista Pariisia kohti.\n\n-- Entä jollette tapaa mitään ajoneuvoja?\n\n-- Sitten marssin jalkaisin.\n\n-- Neuvon teille paremman keinon, rakas lapseni. Nouskaa lakeijani\ntaakse hevosen selkään.\n\nSébastien veti kätensä Isidoren puristuksesta.\n\n-- Kiitoksia, herra varakreivi, -- sanoi hän.\n\nNäiden sanojen äänenpaino oli niin ilmeikäs, että Isidore ymmärsi\nloukanneensa poikaa kehoittaessaan häntä ratsastamaan yhdessä\nlakeijansa kanssa.\n\n-- Tai nouskaa mieluummin hänen paikalleen, -- sanoi hän. --\nPalvelijani saa tulla jäljestämme Pariisiin. Kun hän sitten kysyy\nminua Tuilerieissa, ilmoitetaan hänelle, missä milloinkin olen.\n\n-- Kiitän vieläkin, monsieur, -- virkkoi Sébastien lempeämmällä\näänellä, sillä hän oli käsittänyt tämän uuden ehdotuksen\nhienotunteisuuden; -- kiitän teitä, mutta en tahdo riistää teiltä\nhänen palveluksiaan.\n\nNyt ei enää ollut muuta tarpeen kuin sopia ehdoista, sillä alustavat\nrauhanneuvottelut oli suoritettu.\n\n-- No niin, neuvon teille vieläkin paremman keinon, Sébastien.\nNouskaa minun taakseni. Päivä koittaa jo pian; kymmenen tienoissa\naamulla olemme Dammartinissa, siis matkan puolivälissä; siellä\njätämme hevoset, joilla emme saa ratsastaa pitemmälle, Baptisten\nhuostaan ja jatkamme matkaa kyytivaunuilla Pariisiin, kuten oli\naikomuksenikin, ettekä te siis vähääkään häiritse suunnitelmaani.\n\n-- Onko se oikein totta, monsieur Isidore?\n\n-- Vakuutan kunniasanallani.\n\n-- No sitten, -- sanoi nuorukainen epäröiden, mutta kiihkeästi\nhaluten suostua ehdotukseen.\n\n-- Astu maahan, Baptiste, ja auta monsieur Sébastienia satulaan.\n\n-- Kiitoksia, sitä ei tarvita, monsieur Isidore, -- sanoi Sébastien,\njoka ketteränä kuin ainakin koulupoika hyppäsi tai oikeammin sanoen\nponnahti hevosen selkään.\n\nSitten nämä kolme miestä ja kaksi hevosta lähtivät täyttä neliä\nliikkeelle ja katosivat pian Gondrevillen mäen taakse.\n\n\n\n\nVIII\n\nIlmestys\n\n\nRatsastajat olivat jatkaneet matkaansa, niinkuin oli sovittu,\nDammartiniin saakka, jonne he saapuivat noin kello kymmenen tienoissa.\n\nKaikki olivat nälissään, ja sitäpaitsi oli hankittava vaunut ja\nkyytihevoset. Isidoren ja Sébastienin syödessä aamiaista, jenka\naikana kumpikaan ei puhunut mitään, kun edellistä vaivasi suru ja\njälkimäistä levottomuus, piti Baptiste huolta siitä, että hänen\nisäntänsä ratsuja ruokittiin ja harjattiin, ja ryhtyi toimiin\nhankkiakseen vaunut ja kyytihevoset.\n\nKahdentoista aikaan oli aamiainen syöty, ja vaunut hevosineen\nodottivat ovella.\n\nMutta Isidore, joka kyytihevosia käyttäessään aina oli ajanut omissa\nvaunuissa, ei tiennyt, että hallituksen vaunuissa matkustettaessa on\nvaihdettava ajoneuvoja joka pysähdyspaikassa. Tästä oli seurauksena,\nettei majatalojen isännillä, jotka vetosivat jyrkästi sääntöihin,\nmutta jotka itse kavahtivat niitä noudattamasta, aina ollut vaunuja\nvajoissaan eikä hevosia talleissaan. Sen vuoksi, lähdettyään\nDammartinista kello kaksitoista päivällä, saapuivat matkustajat\ntulliportille vasta puoliviiden ajoissa ja Tuileriein porteille vasta\nkello viisi iltapäivällä.\n\nTäällä oli vielä pakko tehdä selkoa siitä, keitä he olivat; herra\nLafayette oli ottanut haltuunsa kaikki vartiopaikat, ja näinä\nlevottomina aikoina, luvattuaan kansalliskokoukselle vastata\nkuninkaan turvallisuudesta, hän vartioitsi kuningasta perin\ntunnollisesti.\n\nCharnyn mainittua nimensä ja vedottua veljeensä voitettiin kuitenkin\nvaikeudet, ja Isidore ja Sébastien opastettiin henkivartijoiden\npihalle ja sieltä keskimäiseen linnanpihaan.\n\nSébastien olisi heti tahtonut lähteä Saint-Honoré-kadulle, jonka\nvarrella hänen isänsä asui. Mutta Isidore huomautti hänelle, että\nkoska tohtori Gilbert palveli vuosineljänneksittäin kuninkaan\nlääkärinä, tiedettäisiin täällä paremmin kuin muualla, mitä hänelle\noli tapahtunut.\n\nSébastien, joka oli ymmärtäväinen poika, oli mukaantunut tämän\nselityksen johdosta. Hän seurasi siis Isidorea.\n\nVaikka kuninkaallinen perhe oli saapunut vasta edellisenä päivänä,\noli Tuileriein palatsissa jo ehditty saada toimeen jonkinlainen\nhovijärjestys. Isidore päästettiin sisään pääportista, ja ovenvartija\nkehoitti häntä odottamaan laajassa, vihreällä verhotussa salongissa,\njota heikosti valaisi kaksi kynttilähaarukkaa.\n\nKoko muu osa palatsia oli puolipimeä; koska sitä aina oli käytetty\nvain yksityisten henkilöiden asuntona, oli kuninkaalliseen loistoon\nkuuluva suurenmoinen valaistus laiminlyöty.\n\nOvenvartijan asiaksi jätettiin ottaa selkoa sekä kreivi de Charnysta\nettä tohtori Gilbertistä.\n\nNuorukainen istuutui leposohvalle; Isidore käveli edestakaisin\nlattialla.\n\nKymmenen minuutin kuluttua ovenvartija palasi. Kreivi de Charny\nkuului olevan kuningattaren luona. Mitä tohtori Gilbertiin tuli,\nei hänelle ollut tapahtunut mitään; hänen luultiin muuten olevan\nkuninkaan luona, vaikkei sitä osattu varmasti sanoa, sillä\nkamaripalvelija oli sanonut kuninkaan sulkeutuneen huoneeseensa\nlääkärinsä kanssa. Mutta kun kuninkaalla oli kaikkiaan neljä\nvuorottelevaa lääkäriä ja lisäksi yksi vakinainen, ei voitu\ntäsmällisesti väittää, että hänen majesteettinsa luo jäänyt lääkäri\noli nimenomaan tohtori Gilbert. Jos se oli hän, ilmoitettaisiin\nhänelle hänen tultuaan ulos, että joku odotti häntä kuningattaren\nodotussalissa.\n\nSébastien hengitti rauhoittuneena; hänen ei siis enää tarvinnut\npelätä, sillä hänen isänsä oli elossa ja terveenä. Hän astui Isidoren\nluo ja kiitti siitä, että tämä oli tuonut hänet mukanaan.\n\nIsidore syleili häntä itkien. Ajatellessaan, että Sébastien oli\njälleen löytänyt isänsä, hän tunsi vielä rakkaammaksi sen veljensä,\njonka oli menettänyt ja jota hän ei enää koskaan saisi nähdä.\n\nTällöin avautui ovi, ja muuan lakeija huusi:\n\n-- Herra varakreivi de Charny?\n\n-- Se olen minä, -- vastasi Isidore astuen esiin.\n\n-- Herra varakreiviä pyydetään tulemaan kuningattaren luokse, --\nsanoi palvelija väistyen syrjään.\n\n-- Odotattehan minua, Sébastien, -- sanoi Isidore, -- siinä\ntapauksessa, ettei tohtori Gilbert tule noutamaan teitä? Muistakaa,\nettä minun on vastattava teistä isällenne.\n\n-- Kyllä, monsieur, -- sanoi Sébastien, -- kiitän teitä kaikesta.\n\nIsidore seurasi lakeijaa, ja ovi sulkeutui.\n\nSébastien asettui entiselle paikalleen leposohvalle.\n\nVapautuneena huolista isänsä puolesta, täysin rauhallisena ja varmana\nsiitä, että tohtori antaisi hänelle anteeksi hänen tarkoituksensa\nvuoksi, hän alkoi muistella apotti Fortieria ja Pitouta ja sitä\nlevottomuutta, jonka toiselle tuotti hänen karkaamisensa, toiselle\nhänen kirjeensä.\n\nHän ei myöskään käsittänyt, kuinka Pitou, jonka tarvitsi turvautua\nvain pitkiin sääriinsä joutuakseen yhtä nopeasti kuin kyytihevoset,\nei ollut saavuttanut heitä, vaikka heillä oli ollut matkalla niin\npaljon viivytyksiä. Ja kun hän näin ajatteli Pitouta, johtui hänelle\nluonnollisesti mieleen se ympäristö, jossa hän tavallisesti eli,\nsuuret puut, kauniit varjoisat tiet, metsää rajoittava, sinertävä\ntaivaanranta kaukaisena taustana. Siitä hänen ajatuksensa vähitellen\njoutuivat niihin omituisiin näkyihin, joita hänelle joskus ilmestyi\nnäiden suurten puiden juurella, äärettömien holvien syvyydessä.\n\nHän ajatteli sitä naista, jonka niin usein oli nähnyt unelmissaan,\nmutta ainoastaan kerran, kuten hän ainakin luuli, ilmielävänä ja\ntodellisena, kävellessään eräänä päivänä Satoryn metsässä. Siellä\noli tämä nainen tullut, kiitänyt hänen ohitseen ja kadonnut niinkuin\npilvi, kahden komean, nelistävän hevosen vetämissä loistavissa\nvaunuissa.\n\nJa hän muisti syvän mielenliikutuksen, jonka tämä näky hänessä aina\njälkeenpäinkin herätti, ja puoleksi tämän unelman vallassa hän mutisi\nhiljaa:\n\n-- Äitini, äitini, äitini!\n\nSilloin se ovi, joka oli sulkeutunut Isidore de Charnyn jälkeen,\navautui äkkiä uudelleen. Tällä kertaa tuli näkyviin nainen.\n\nSattumalta olivat pojan silmät suunnattuina tätä ovea kohti sen\nauetessa.\n\nIlmestys oli niin täydellisesti sopusoinnussa hänen ajatustensa\nkanssa, että hän nähdessään unelmansa käyvän eläväksi todellisen\nolennon tulosta vavahti.\n\nMutta vielä enemmän vaikutti häneen se, että hän tässä naisessa, joka\njuuri oli astunut salonkiin, näki sekä haamun että todellisuuden.\n\nSe oli hänen unelmiensa haamu, Satoryn metsässä nähty todellisuus.\n\nSébastien hypähti pystyyn ikäänkuin jousen lennättämänä. Hänen\nhuulensa avautuivat, hänen silmänsä suurenivat, ja silmäterät\nlaajenivat. Hänen rajusti huohottava rintansa koki turhaan saada\nesille ainoatakaan ääntä. Nainen asteli ohitse majesteetillisena,\nylpeänä, ylenkatseellisena, kiinnittämättä häneen huomiota.\n\nNiin tyyneltä kuin tämä nainen ulkonaisesti näyttikin, ilmaisivat\nhänen rypistyneet kulmakarvansa, kalpeat kasvonsa ja kiivas\nhengityksensä hänen sittenkin olevan hermostuneen kiihtymyksen\nvallassa. Hän meni viistoon salin poikki, avasi vastapäisen oven ja\npoistui käytävään.\n\nSébastien ymmärsi taas kadottavansa hänet, jollei kiiruhtaisi hänen\njälkeensä. Hän katsoi hätääntynein silmin, ikäänkuin varmistuakseen\nnäkemästänsä todellisuudesta, sitä ovea, josta nainen oli tullut, ja\nmyös sitä, jonka kautta hän oli poistunut, ja syöksyi sitten hänen\njälkeensä, ennenkuin silkkisen hameen lieve ehti hävitä käytävän\nkäänteeseen.\n\nMutta kuullessaan askelia takanaan nainen alkoi astua nopeammin,\nikäänkuin olisi pelännyt, että häntä ajettiin takaa.\n\nSébastien kiirehti minkä suinkin voi; käytävä oli hämärä, ja hän\npelkäsi rakkaan ilmestyksen tälläkin kertaa häipyvän.\n\nKuullessaan askelten yhä lähestyvän nainen ponnisti päästäkseen\nentistä kiireemmin eteenpäin, mutta vilkaisi kuitenkin taakseen.\n\nSébastien huudahti ilosta: se oli _hän_, varmasti _hän_!\n\nNainen puolestaan, nähdessään nuorukaisen tulevan juoksujalkaa\nkäsivarret ojennettuina ja ymmärtämättä vähääkään tätä takaa-ajoa,\nsaapui portaiden yläreunalle ja riensi niitä alas.\n\nMutta tuskin hän oli laskeutunut yhtäkään kerrosta, kun Sébastien\nvuorostaan ilmestyi käytävän päähän, huutaen:\n\n-- Madame! Madame!\n\nTämä ääni herätti nuoren naisen olemuksessa kummallisen aistimuksen;\nhänestä tuntui kuin hän olisi saanut puoleksi kipeän, puoleksi\nsurullisen iskun sydämeensä, josta se väristyksenä levisi veren\nmukana koko ruumiiseen.\n\nJa kuitenkin, vielä ymmärtämättä tätä vetoamista tai tuntemaansa\nmielenliikutusta, hän yhä kiirehti askeliaan ikäänkuin paeten. Mutta\nvälimatka oli liian lyhyt, jotta hän olisi päässyt pojan näkyvistä.\nHe saapuivat melkein yhtaikaa portaiden alapäähän.\n\nNainen syöksyi alas pihalle; vaunut odottivat häntä siellä,\npalvelijan pidellessä niiden ovea auki. Hän nousi vaunuihin\nkiireisesti ja istuutui.\n\nMutta ennenkuin ovi ehdittiin sulkea, oli Sébastien pujahtanut\npalvelijan ja oven väliin ja tartuttuaan pakolaisen hameen liepeeseen\nsuuteli sitä kiihkeästi, huutaen:\n\n-- Oi, madame! Oi, madame!\n\nSilloin nuori nainen katseli tarkemmin tätä herttaista poikaa, joka\nensin oli pelästyttänyt häntä, ja lempeämmällä äänellä kuin hänen oli\ntapana, vaikka siinä vieläkin ilmeni mielenliikutusta ja pelkoa, hän\nsanoi:\n\n-- Kas niin, ystäväni, miksi juoksette jäljestäni? Miksi kutsutte\nminua? Mitä te tahdotte minusta?\n\n-- Minä tahdon nähdä teidät, minä tahdon syleillä teitä, -- vastasi\nSébastien kiivaasti hengittäen.\n\nJa sitten hän lisäsi hiljaa, jotta nainen yksin voisi sen kuulla:\n\n-- Minä tahdon sanoa teitä _äidikseni_.\n\nNuori nainen huudahti, otti lapsen pään käsiensä väliin ja, ikäänkuin\nhänelle olisi äkkiä selvinnyt jotakin, veti sitä kiihkeästi\nlikellensä, painaen kuumat huulensa Sébastienin otsalle.\n\nSitten, ikäänkuin vuorostaan peläten jonkun tulevan ja riistävän\nhäneltä lapsen, jonka juuri oli löytänyt, hän veti pojan kokonaan\nluokseen vaunuihin, työnsi hänet vastapäiselle istuimelle, kiskaisi\nitse oven kiinni ja painettuaan alas ikkunan, jonka heti jälleen\nnosti, antoi määräyksen:\n\n-- Kotiin, Coq-Heron-kadulle numero yhdeksän, ensimmäinen ajoportti\nPlâtrière-kadulta päin.\n\nJa kääntyen Sébastienin puoleen hän kysyi:\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Sébastien.\n\n-- Oi, tule, Sébastien, tule tänne... tänne, rintaani vasten!\n\nSitten hän nojautui taaksepäin, ikäänkuin olisi ollut\npyörtymäisillään.\n\n-- Oi, -- kuiskasi hän, -- mitä tämä outo tunne on? Olisikohan se\nonnea?\n\n\n\n\nIX\n\nAndréen yksityisasunnossa\n\n\nKoko tämä matka oli vain pitkä suudelma, jonka äiti ja poika\nvaihtoivat keskenään.\n\nTämä lapsi -- sillä hänen sydämensä ei ollut hetkeäkään epäillyt,\nettä Sébastien oli hänen lapsensa, -- tämä lapsi, joka oli ryöstetty\nhäneltä kauheana tuskan ja häpeän yönä ja kadonnut, ryöstäjän\njättämättä itsestään muuta merkkiä kuin askeltensa jäljet lumeen;\ntämä lapsi, jota hän oli aluksi inhonnut, kironnut, niin kauan\nkuin hän ei ollut vielä kuullut hänen ensi parkaisuaan, säälinyt\nhänen ensi itkuaan; tämä lapsi, jota hän oli kutsunut, etsinyt,\npyytänyt takaisin ja jota hänen veljensä oli ajanut takaa Gilbertin\npersoonassa valtamerelle saakka; tämä lapsi, jota hän oli kaivannut\nviisitoista vuotta, jota hän ei enää koskaan luullut näkevänsä,\njota hän ajatteli vain kuin hellästi rakastettua vainajaa, kuin\narmasta haamua; tämä lapsi oli siis ihmeen kautta ilmestynyt sinne,\nmissä kaikkein vähimmän olisi luullut voivansa tavata häntä! Se\noli todellakin ihme, sen hän tunnusti, että lapsi tunsi hänet,\njuoksi hänen jäljestään, vuorostaan ajoi häntä takaa, nimitti häntä\näidikseen! Nyt hän sai pitää tätä lasta sylissään ja puristaa\nrintaansa vasten! Ja vaikka lapsi ei ollut koskaan ennen häntä\nnähnyt, sai hän nyt osakseen oikeata lapsenrakkautta, niinkuin\nhänenkin sydämessään heräsi äidinrakkaus.\n\nJa hänen muista suudelmista puhtaat huulensa tapasivat hukkaan\nmenneen elämän kaikki riemut ensi suudelmassa, jonka hän antoi\nlapselleen.\n\nIhmisten päiden yläpuolella oli siis muutakin kuin tyhjä avaruus,\njossa maailmat kiertävät; elämässä oli siis muutakin kuin sattumaa ja\nonnettomuutta.\n\n\"Coq-Héron-katu numero yhdeksän, ensimmäinen ajoportti\nPlâtrière-kadulta päin\", oli kreivitär de Charny sanonut.\n\nKummallinen yhteensattuma oli neljäntoista vuoden päästä tuonut\nlapsen samaan taloon, jossa hän oli syntynyt, jossa hän oli vetänyt\nensi henkäyksensä ja josta hänen isänsä oli hänet ryöstänyt!\n\nTämän pienen talon, jonka isä Taverney muinoin oli ostanut, kun se\nsuuri suosio, jota kuningas osoitti hänen perheelleen, oli tuottanut\nhiukan hyvinvointia paroonin kotielämään, oli Filip de Taverney\nsäilyttänyt, ja sitä oli hoitanut vanha portinvartija, jonka entiset\nomistajat näyttivät myyneen talon mukana. Se oli kaupunkikortteerina\nnuorelle miehelle hänen palatessaan matkoiltaan tai nuorelle naiselle\nhänen jäädessään yöksi Pariisiin.\n\nAndréen ja kuningattaren välinen viime kohtaus edellisenä yönä\noli kypsyttänyt hänessä päätöksen poistua tämän kilpailijattaren\nluota, joka antoi hänen tuntea jokaisen tuskansa vaikutusta ja jonka\nsydämessä kuningattaren onnettomuudet, niin suuria kuin ne olivatkin,\naina kuitenkin pysyivät sivuasiana naisellisen vihankaunan rinnalla.\n\nHeti aamulla hän olikin lähettänyt palvelijansa Coq-Héron-kadun\nvarrella sijaitsevaan pieneen taloon käskettyään panna kuntoon tämän\nyksityisasuntonsa, johon kuului, niinkuin muistamme, eteinen, pieni\nruokasali, salonki ja makuuhuone.\n\nAndrée oli ennen järjestänyt salongin toiseksi makuuhuoneeksi\nvoidakseen pitää Nicolea asumassa luonaan, mutta kun tämä tarve\nmyöhemmin oli kadonnut, käytettiin kutakin huonetta jälleen\nalkuperäiseen tarkoitukseensa, ja kamarineitsyt, jättäen koko\nalakerran emännälleen, joka muuten tulikin sinne harvoin ja aina\nyksin, oli tyytynyt pieneen ullakkokamariin.\n\nAndrée oli siis pyytänyt anteeksi kuningattarelta, ettei halunnut\nkäyttää hänen makuusuojansa viereistä huonetta, koska kuningatar\nasuessaan näin ahtaasti tarvitsi luonaan ennemmin jonkun\nkamarineitsyen kuin henkilön, joka _ei erityisesti kuulunut hänen\npalvelukseensa_.\n\nKuningatar ei ollut estellyt Andréeta lähtemästä tai oikeastaan oli\nmuistuttanut sitä vastaan ainoastaan sen verran kuin säädyllisyys\nvaati, ja kun Andréen kamarineitsyt oli tullut kello neljän tienoissa\niltapäivällä ilmoittamaan huoneiston olevan kunnossa, oli hän\nkäskenyt kamarineitinsä heti lähteä Versaillesiin noutamaan hänen\ntavaroitaan, jotka kiireisen lähdön vuoksi olivat jääneet sinne, ja\ntuoda ne seuraavana päivänä Coq-Héron-kadulle.\n\nKello viiden aikaan oli kreivitär de Charny siis lähtenyt\nTuilerieista, pitäen riittävinä jäähyväisinä niitä muutamia sanoja,\njotka oli lausunut kuningattarelle aamulla luovuttaessaan hänen\nvapaasti käytettäväkseen sen huoneen, missä oli viettänyt yönsä.\n\nNiinpä oli sattunut, että Andrée poistuessaan suojansa viereisestä\nhuoneesta oli mennyt vihreän salongin poikki, jossa Sébastien odotti,\nja tämän takaa-ajamana paennut käytävää pitkin siihen asti, kunnes\nSébastien oli hänen itsensä houkuttamana noussut vaunuihin, jotka\nkamarineidin ennakolta tilaamina odottivat häntä Tuileriein portilla.\n\nKaikki näytti siis yhteisesti vaikuttavan siihen suuntaan, että\nAndrée tänään saisi onnellisen illan, jota ei mikään pääsisi\nhäiritsemään. Sensijaan että hän tällä hetkellä asuisi huoneistossaan\nVersaillesissa tai kamarissaan Tuilerieissa, missä ei olisi\nvoinut ottaa vastaan lastansa, jonka oli niin ihmeellisesti\nlöytänyt, tai ainakaan ei olisi voinut päästää valloilleen kaikkea\näidinrakkauttaan, sai hän nyt olla omassa talossaan, eristetyssä\nyksityisasunnossaan, ilman palvelijaa, ilman kamarineitiä, ilman\nainoatakaan tutkivaa silmää!\n\nSiksi hän olikin niin riemuisella äänellä antanut ajajalle\nyllämainitun osoitteen, joka on ollut aiheena koko tähän\npoikkeamiseen tapausten kuvaamisesta.\n\nKellon lyödessä kuusi avautui portti ajajan huudosta, ja vaunut\npysähtyivät pikku talon oven eteen.\n\nAndrée ei edes odottanut ajajan laskeutumista maahan istuimeltaan,\nvaan avasi itse vaunujen oven ja hypähti ulkoportaiden ensi\naskelmalle vetäen Sébastienin mukanaan.\n\nSitten hän antoi kiireesti ajajalle maksun, joka oli melkein\nkahta vertaa suurempi kuin miehen oikeastaan piti saada, ja\nkiirehti pidellen lasta yhä kädestä sisälle taloonsa, suljettuaan\nhuolellisesti eteisen oven.\n\nSaliin tultuaan hän pysähtyi.\n\nHuonetta valaisi ainoastaan pesässä palava tuli ja pari kynttilää\nuunin reunalla.\n\nHän vei poikansa istumaan pienelle sohvalle, jonne lankesi\nkynttilöiden ja tulen yhteinen valo.\n\nPäästäen ilmoille ilonsa, jossa vielä värähteli viimeisen epäilyksen\nhäivä, hän huudahti:\n\n-- Oi, lapseni, lapseni, oletko se todellakin sinä!\n\n-- Äitini! -- vastasi Sébastien, purkaen koko sydämensä hellyyden\ntähän sanaan, joka lievittävän kasteen lailla valahti Andréen rajusti\nsykkivään sydämeen ja kuumeiseen vereen.\n\n-- Ja juuri täällä, täällä! -- riemuitsi Andrée katsellen ympärilleen\nhuoneessa, jossa hän oli synnyttänyt Sébastienin, ja samalla\nhätkähtäen siitä muistosta, että juuri tästä samasta huoneesta lapsi\noli myöskin ryöstetty.\n\n-- Täällä! -- toisti Sébastien; -- mitä se merkitsee, äiti?\n\n-- Se merkitsee sitä, lapseni, että sinä synnyit tässä huoneessa\nlähes viisitoista vuotta sitten, ja että kiitän armollista\nkaikkivaltiasta, joka viidentoista vuoden päästä on tuonut sinut\ntänne ihmeellisesti takaisin.\n\n-- Niin juuri, ihmeellisesti, -- vahvisti Sébastien. -- Sillä jollen\nolisi pelännyt isäni hengen puolesta, en olisi yöllä lähtenyt yksin\nPariisiin. Jollen olisi lähtenyt yksin ja yöllä, en olisi lainkaan\njoutunut epätietoisuuteen siitä, kumpi kahdesta tiestä minun piti\nvalita, enkä olisi jäänyt odottamaan maantielle. En olisi kysynyt\nneuvoa herra Isidore de Charnylta, hänen ratsastaessaan ohi, eikä hän\nolisi tuntenut minua, kehoittanut minua seuraamaan itseään Pariisiin\ntai tuonut minua kanssaan Tuileriein palatsiin. Silloin en myöskään\nolisi nähnyt teitä mennessänne vihreän salin läpi enkä olisi tuntenut\nteitä. En olisi juossut jälkeenne, en olisi saavuttanut teitä enkä\nsaanut nimittää teitä äidiksi, mikä on niin suloinen ja hellä nimi.\n\nSébastienin sanoessa: \"Jollen olisi pelännyt isäni hengen puolesta\",\noli Andrée tuntenut sydämessään kipeän piston, sulkenut silmänsä ja\nnojautunut taaksepäin.\n\nHänen sanoessaan: \"Herra Isidore de Charny ei olisi tuntenut minua,\nkehoittanut tulemaan mukaansa Pariisiin eikä tuonut minua Tuileriein\npalatsiin\", avautuivat Andréen silmät jälleen, hänen sydämensä\nkeveni, ja hänen katseensa kiitti taivasta; sillä olihan tosiaan\nihme palauttanut Sébastienin hänen luokseen hänen puolisonsa veljen\ntuomana.\n\nViimein, kuullessaan sanat: \"En olisi saanut nimittää teitä äidiksi,\nmikä on niin suloinen ja hellä nimi\", hän muisti taas onnensa ja\npainoi Sébastienin uudelleen rintaansa vasten.\n\n-- Niin, niin, olet oikeassa, lapseni, -- sanoi hän, -- se on hyvin\nsuloinen nimitys, eikä liene kuin yksi muu, joka voi olla vieläkin\nsuloisempi ja hellempi. Sen sanon sinulle puristaessani sinua\nrintaani vasten: poikani, poikani!\n\nSitten tuli hetkeksi hiljaisuus, jolloin kuului vain äidin huulten\nhellää kosketusta lapsen otsaan.\n\n-- Mutta kuulehan, -- huudahti Andrée äkkiä, -- minä en voi millään\nehdolla sietää, että kaikki jää näin salaperäiseksi minussa ja minun\nympärilläni; tosin olet selittänyt minulle, kuinka jouduit sinne,\nmutta et ole kertonut minulle, kuinka tunsit minut, miksi juoksit\njälkeeni, kuinka osasit nimittää minua äidiksesi.\n\n-- Voinko selittää sitä teille? -- sanoi Sébastien katsellen Andréeta\nsilmissään sanomattoman rakkauden ilme. -- En tiedä sitä itsekään. Te\npuhutte salaperäisyydestä; kaikkihan on salaperäistä minussa niinkuin\nteissäkin.\n\n-- Mutta joku sanoi varmaankin sinulle mennessäni ohitsesi: \"Lapsi,\ntuossa on äitisi!\"\n\n-- Kyllä, sydämeni.\n\n-- Sydämesi?\n\n-- Kuulkaahan, äiti, minä kerron teille jotakin suorastaan\nihmeellistä.\n\nAndrée veti jälleen lapsen puoleensa, luoden samalla katseen\ntaivaalle, ikäänkuin sitä kiittääkseen siitä, että se oli antanut\nhänelle takaisin poikansa juuri tällä tavalla.\n\n-- Äiti, olen tuntenut teidät jo kymmenen vuotta. Andrée säpsähti.\n\n-- Ettekö ymmärrä?\n\nAndrée pudisti päätään.\n\n-- Minäpä selitän teille; usein näen omituisia unia, joita isäni\nsanoo näköhäiriöiksi.\n\nLapsen mainitessa Gilbertiä tuntui Andréesta siltä kuin olisi terävä\nkärki pistetty hänen sydämeensä, ja hän vavahti.\n\n-- Äitini, minä olen nähnyt teidät jo kaksikymmentä kertaa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Noissa unissa, joista juuri puhuin.\n\nAndrée puolestaan ajatteli niitä kauheita unia, jotka olivat\njärkyttäneet hänen elämäänsä ja jollainen oli syynä myöskin siihen,\nettä hän joutui äidiksi ja sitten sai tämän lapsen.\n\n-- Kuvitelkaa, äiti, -- jatkoi Sébastien, -- että pikku lapsena\nollessani, kun leikin kylän lasten kanssa, ja niin kauan kuin pysyin\nkylässä, olivat aistimukseni samanlaiset kuin toistenkin lasten, eikä\nminulle ilmestynyt muuta kuin todellisia ja näkyviä esineitä; mutta\nkohta kun olin lähtenyt kylästä, joutunut viimeisten puutarhojen\ntaakse ja astunut metsään, tunsin vierelläni ikäänkuin vaatteiden\nkahinaa; silloin tavoitin sitä käsilläni, mutta ympärilläni\noli vain ilmaa, ja sitten haamu loittoni. Mutta oltuaan aluksi\nnäkymätön se alkoi vähitellen saada ääriviivoja; aluksi se oli\nikäänkuin läpikuultavaa utua, samanlaista, johon Virgilius kietoo\nAineaan äidin, kun hän ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla;\nsitten se utu tiheni ja sai inhimillisen olennon muodon, joka\noli nainen ja pikemmin liiteli kuin käveli maanpinnalla... Jokin\nouto, vastustamaton voima veti minua kiirehtimään hänen jälkeensä.\nHän painui metsän syvimpiin pimentoihin, ja minä seurasin häntä\nojennetuin käsivarsin, äänettömänä niinkuin hänkin; sillä vaikka\nkoetinkin huutaa hänelle, en koskaan saanut esiin sanaakaan, ja\nniin seurasin häntä eikä hän pysähtynyt. Minä en myöskään saanut\nhäntä kiinni, ja viimein se ihme, joka oli minulle ilmoittanut hänen\nläsnäolonsa, herätti minussa sen käsityksen, että hän lähtee pois.\nHaamu häipyi vähitellen. Mutta hän näytti kärsivän yhtä paljon kuin\nminäkin tästä taivaan tahdosta, joka erotti meidät toisistamme;\nsillä poistuessaan hän katsoi minuun, ja uupuneena, ikäänkuin hänen\nläsnäolonsa yksin olisi pitänyt minua pystyssä, vaivuin maahan juuri\nsiihen paikkaan, missä hän oli kadonnut.\n\nTämä Sébastienin kaksoiselämä, tämä valveilla uneksiminen oli niin\nsamanlaista kuin Andréen omat kokemukset, että hänen täytyi tuntea\nitsensä tuossa lapsessa.\n\n-- Onneton ystäväiseni, -- sanoi hän painaen poikaa rintaansa vasten,\n-- turhaan siis viha oli riistänyt sinut minulta! Jumala vei meidät\ntoistemme lähelle, vaikken osannut sitä aavistaa, mutta vähemmän\nonnellisena kuin sinä, rakas lapseni, minä en nähnyt sinua unessa\nenkä valveilla. Sen voin kuitenkin sanoa, että tultuani vihreään\nsalonkiin minua puistatti. Kuullessani sitten askeleesi takanani\ntunsin jonkinlaista huimausta päässä ja sydämessä, ja kun huusit\nminulle _madame_, olin vähällä pysähtyä. Sillä hetkellä, kun nimitit\nminua _äidiksi_, olin pyörtyä; kun vihdoin kosketin sinua, tunsin\nsinut!\n\n-- Äitini, äitini, äitini! -- hoki Sébastien kolmasti ikäänkuin\nlohduttaakseen Andréeta siitä, että hän niin kauan oli saanut olla\nkuulematta tätä suloista nimitystä.\n\n-- Niin, niin, äitisi! -- sanoi nuori nainen, äänessään sellainen\nrakkauden hurmio, jota on mahdoton kuvailla. -- Ja nyt kun olemme\nlöytäneet toisemme, -- sanoi lapsi, -- ja koska olet niin tyytyväinen\nja onnellinen nähdessäsi minut jälleen, emme enää eroa toisistamme,\nemmehän?\n\nAndrée vavahti. Hän oli tarttunut nykyhetkeen kuin lennosta sulkien\nsilmänsä puoleksi menneisyydeltä ja kokonaan tulevaisuudelta.\n\n-- Lapsi-parkani, -- kuiskasi hän huoaten, -- kuinka siunaisinkaan\nsinua, jos saisit aikaan sellaisen ihmeen!\n\n-- Luota minuun, -- sanoi Sébastien, -- kyllä minä hoidan tämän asian.\n\n-- No kuinka? -- kysyi Andrée.\n\n-- En ollenkaan tiedä, mitkä syyt ovat erottaneet sinut isästäni.\n\nAndrée kalpeni.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Sébastien, -- olkoot ne syyt kuinka painavat\ntahansa, ne väistyvät sittenkin rukousteni ja kyynelteni tieltä, jos\nniin vaaditaan.\n\nAndrée pudisti päätään.\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan! -- sanoi hän.\n\n-- Kuule, -- sanoi Sébastien, joka sen nojalla, että Gilbert oli\nkerran jyrkästi lausunut hänelle: _Lapsi, älä koskaan puhu minulle\näidistäsi_, oli luullut eron syiden kokonaan olevan äidissään, --\nkuule, isäni ihailee minua!\n\nAndréen kädet, jotka pitelivät pojan käsiä, hellittivät otteensa,\nmutta Sébastien ei ollut sitä huomaavinaan tai ei huomannutkaan.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Minä valmistan häntä tapaamaan sinut jälleen; kerron hänelle,\nkuinka onnelliseksi olet minut tehnyt; sitten, jonakin päivänä, otan\nsinua kädestä, vien sinut hänen luokseen ja sanon hänelle: \"Tässä hän\non! Katso, isä, kuinka kaunis hän on!\"\n\nAndrée työnsi pojan luotaan ja nousi.\n\nLapsi katsoi hämmästyneenä äitiään, joka oli niin kalpea, että oikein\npeloitti.\n\n-- Ei koskaan! -- toisti hän, -- ei koskaan!\n\nJa tällä kertaa hänen äänensä ilmaisi muutakin kuin kauhua; siinä oli\nmyös uhkaus.\n\nSébastien vetäytyi taaksepäin leposohvallaan; hän oli juuri\nnähnyt äitinsä kasvoissa ne kauheat piirteet, jotka Raphael antaa\nvihastuneille enkeleille.\n\n-- Ja miksi kieltäydyt tapaamasta isääni? -- kysyi hän kumealla\näänellä.\n\nSilloin näytti kuin kaksi ukkospilveä olisi törmännyt yhteen, eikä\njyrähdystä enää voinut estää.\n\n-- Miksi? -- toisti Andrée, -- sinä kysyt, miksi? Lapsiparka, sinä et\ntodellakaan tiedä mitään!\n\n-- Niin, -- sanoi Sébastien lujasti, -- siksi kysynkin syytä.\n\n-- No niin! -- vastasi Andrée, voimatta enää hillitä itseään vihan\nkyyn purressa hänen sydäntään, -- syynä on se, että isäsi on\nviheliäinen roisto!\n\nSébastien hypähti lattialle sohvalta, missä hän oli istunut\nkyyristyneenä, ja jäi seisomaan Andréen eteen.\n\n-- Vai sillä tavalla te puhutte minun isästäni, madame! -- huudahti\nhän, -- isästäni, tohtori Gilbertistä, siitä miehestä, joka on minut\nkasvattanut, jota saan kiittää kaikesta ja jonka minä yksin tunnen.\nErehdyin, madame, te ette ole äitini!\n\nLapsi liikahti ikäänkuin syöksyäkseen ovelle. Andrée pysähdytti hänet.\n\n-- Kuuntele, -- sanoi hän, -- sinä et tiedä, sinä et ymmärrä, sinä et\nvoi arvostella!\n\n-- En, mutta minä voin tuntea ja tunnenkin, etten rakasta teitä enää!\n\nAndrée päästi tuskanhuudon.\n\nMutta samassa keskeytti ulkoa kuuluva melu hänen mielenliikutuksensa,\nvaikka se hetkeksi olikin vallannut hänet kokonaan.\n\nTämä melu johtui siitä, että katuportti avattiin ja ajoneuvot\npysähtyivät ulkoportaiden eteen.\n\nSe huomio, että joku vieras oli tulossa, sai Andréen hätkähtämään, ja\nmyös Sébastien tunsi ruumiissaan puistatusta.\n\n-- Odota! -- sanoi Andrée hänelle, -- odota ja ole vaiti!\n\nLapsi totteli masentuneena.\n\nSitten kuultiin eteisen oven aukenevan ja askelten lähestyvän salin\novea.\n\nAndrée suoristautui liikahtamatta paikaltaan, äänettömänä, silmät\nluotuina oveen, kalpeana ja kylmänä kuin Odotuksen patsas.\n\n-- Kenet saan ilmoittaa rouva kreivittärelle? -- kuului vanha\nportinvartija kysyvän.\n\n-- Ilmoittakaa kreivi de Charny ja kysykää rouva kreivittäreltä,\nsuvaitseeko hän ottaa minut vastaan.\n\n-- Voi! -- huudahti Andrée, -- tässä huoneessa, lapsi, tässä\nhuoneessa! Hän ei saa nähdä sinua! Hänelle ei saa antaa ilmi, että\nsinä olet olemassa!\n\nJa hän työnsi pelästyneen lapsen viereiseen huoneeseen. Sitten\nsulkien oven hänen jälkeensä hän sanoi:\n\n-- Pysy siellä, ja hänen lähdettyään kerron sinulle kaikki... Ei, ei\nmitään sellaista! Minä suutelen sinua, ja silloin sinä taas ymmärrät,\nettä todella olen äitisi!\n\nSébastienin ainoana vastauksena oli surullinen huokaus.\n\nTällöin aukeni eteisen ovi, ja vanha portinvartija, lakki kädessään,\ntoimitti hänelle annetun tehtävän. Hänen takanaan puolipimeässä näki\nAndréen tutkiva silmä ihmishahmon.\n\n-- Antakaa herra kreivi de Charnyn astua sisään, -- sanoi hän niin\nrauhallisella äänellä kuin kykeni.\n\nVanha portinvartija vetäytyi taaksepäin, ja kreivi de Charny ilmestyi\nkynnykselle, pidellen hattua kädessään.\n\n\n\n\nX\n\nMies ja vaimo\n\n\nSurren veljeään, joka oli murhattu kaksi päivää sitten, oli kreivi de\nCharny pukeutunut mustiin.\n\nKoska tämä suru, samoin kuin Hamletinkin, ei ollut ainoastaan\nvaatteissa, vaan myöskin sydämessä, näkyivät hänen kalpeilla\nkasvoillaan kyynelten ja kärsimysten jäljet.\n\nKreivitär huomasi kaiken tämän yhdellä silmäyksellä. Koskaan eivät\nkauniit kasvot ole niin kauniit kuin kyynelten jälkeen, koskaan ei\nCharny ollut näyttänyt näin kauniilta.\n\nHän sulki silmänsä, taivutti päätään hiukan taaksepäin, ikäänkuin\nvoidakseen paremmin hengittää, ja painoi käden sydämelleen, jonka\ntunsi olevan murtumaisillaan.\n\nAvattuaan taas silmänsä, -- vain sekuntia myöhemmin kuin oli ne\nsulkenut -- hän näki Charnyn seisovan samalla paikalla.\n\nAndréen liike ja katse kysyivät yhtaikaa ja niin selvästi, miksi hän\nei ollut astunut sisään, että hän vastasi täysin luonnollisesti:\n\n-- Madame, minä odotin. Hän astui askeleen eteenpäin.\n\n-- Saako herran vaunut lähettää pois? -- kysyi portinvartija kreivin\npalvelijan pyynnöstä.\n\nSanomattoman ilmehikäs katse välähti kreivin silmistä ja suuntautui\nAndréehen, joka ikäänkuin häikäistyneenä sulki silmänsä uudelleen ja\njäi seisomaan liikkumattomana, henkeään vetämättä, näyttäen siltä\nkuin ei olisi lainkaan kuullut kysymystä eikä nähnyt tätä katsetta.\n\nMutta kumpikin oli tunkeutunut suoraan hänen sydämeensä asti.\n\nCharny etsi tästä elävästä patsaasta merkkiä, joka ilmaisisi hänelle,\nmitä hänen oli vastattava. Koska väristys, joka puistatti Andréeta,\nsaattoi yhtä hyvin ilmaista pelkoa sen johdosta, ettei kreivi\nlähtisi, kuin halua pidättää häntä luonaan, vastasi hän:\n\n-- Käske ajajan odottaa.\n\nOvi sulkeutui jälleen ja ehkä ensi kertaa häittensä jälkeen olivat\nkreivi ja kreivitär nyt kahden kesken. Ensimmäisenä keskeytti kreivi\näänettömyyden.\n\n-- Suokaa anteeksi, madame, -- sanoi hän, -- mutta ehkä odottamaton\nläsnäoloni on teille sittenkin epämieluisa? Vaununi ovat vielä ovenne\nedustalla, niin että voin lähteä tieheni, kuten tulinkin.\n\n-- Ei, monsieur, -- sanoi Andrée vilkkaasti, -- päinvastoin. Tiesin\nteidän olevan terveenä, mutta silti olen onnellinen nähdessäni teidät\njälleen äskeisten tapahtumien jälkeen.\n\n-- Olette siis hyväntahtoisesti tiedustellut, kuinka jaksan, madame?\n-- kysyi kreivi.\n\n-- Tietysti... eilen ja tänä aamuna, ja minulle vastattiin teidän\nolevan Versaillesissa; sitten kysyin tänään iltapuolella, ja teidän\nsanottiin olevan kuningattaren luona.\n\nLausuttiinko nämä viime sanat vain luonnollisesti, vai sisälsivätkö\nne moitteen? Ilmeistä oli, että kreivi tietämättä miltä kannalta ne\npiti käsittää jäi hetkeksi niitä miettimään.\n\nMutta melkein heti, kaiketi päätellen, että jatkuva keskustelu\nkohottaisi verhon, joka hetkeksi oli laskeutunut hänen mieleensä, hän\nvastasi:\n\n-- Madame, muuan surullinen ja hurskas tehtävä pidätti minua eilen\nja tänään Versaillesissa, ja velvollisuus, jota pidän pyhänä, ottaen\nhuomioon kuningattaren nykyisen aseman, johdatti minut heti Pariisiin\nsaavuttuani hänen majesteettinsa luokse.\n\nAndrée vuorostaan koetti nähtävästi päästä selville kreivin viime\nsanojen oikeasta tarkoituksesta. Sitten, katsoen olevansa velvollinen\nvastaamaan varsinkin edellisiin sanoihin, hän lausui:\n\n-- Niin, monsieur, olen saanut kuulla, mikä hirveä suru on...\n\nHän epäröi hetkisen ja jatkoi:\n\n-- On kohdannut _teitä_.\n\nAndrée oli ollut sanomaisillaan \"on kohdannut _meitä_\", mutta ei\nuskaltanut, vaan lisäsi:\n\n-- Te olette kovaksi onneksi menettänyt veljenne parooni Georges de\nCharnyn.\n\nMelkein olisi luullut Charnyn ennakolta aavistaneen sen sanan, joka\noli Andréelle tuottanut vaikeutta, sillä hän vavahti sen kuullessaan.\n\n-- Niin, madame, -- vastasi hän; -- kuten lausuitte, se on todella\nhirveä suru, tämä nuoren miehen menetys, jonka täyttä merkitystä\nte onneksi ette osaa arvostella, koska olitte niin vähän tuntenut\nGeorges-parkaa.\n\nSanassa _onneksi_ ilmeni lempeää ja surumielistä moitetta. Andrée\nkäsitti sen, mutta mikään ulkonainen merkki ei ilmaissut hänen\npanneen siihen huomiota.\n\n-- Muuten voisi vain yksi asia lohduttaa minua tässä onnettomuudessa,\njos yleensä mikään voi antaa sellaista lohdutusta, -- jatkoi Charny;\n-- tarkoitan sitä, että Georges-parka on kuollut niinkuin kerran\nkuolee Isidore ja _niinkuin minäkin kaiketi kuolen_, -- täyttäessään\nvelvollisuuttaan.\n\nSanat niinkuin minäkin kaiketi kuolen koskivat syvästi Andréehen.\n\n-- Voi, monsieur! -- sanoi hän, -- luuletteko siis asioiden olevan\nniin toivottomalla kannalla, että tarvitaan uusia veriuhreja\nlepyttämään taivaan vihaa?\n\n-- Luulen, madame, että kuninkaiden aika on pian lopussa, ellei jo\nole loppunut. Luulen, että jokin paha henki työntää yksinvaltaa\nperikatoaan kohti. Sitäpaitsi minusta näyttää, että jos se syöksyy\ntuhoon, vie se mukanaan kaikki ne, joilla on ollut osuutta sen\nloistoon.\n\n-- Se on totta, -- sanoi Andrée, -- ja kun se päivä tulee, uskokaa,\nettä minä olen valmis kaikkiin uhrauksiin niinkuin tekin, monsieur.\n\n-- Oi, madame! -- sanoi Charny, -- te olette osoittanut sellaista\nuhrautuvaisuutta menneinä päivinä, ettei kukaan, kaikkein vähimmän\nminä, epäile sitä teiltä puuttuvan vastedeskään, ja minulla lienee\nsitäkin vähemmän oikeutta epäillä teitä, kun itse ehkä ensi kertaa\nolen kieltäytynyt noudattamasta kuningattaren käskyä.\n\n-- En ymmärrä, monsieur, -- sanoi Andrée.\n\n-- Saapuessani Versaillesista sain käskyn tulla heti hänen\nmajesteettinsa puheille.\n\n-- Todellako! -- huudahti Andrée surullisesti hymyillen ja jatkoi\nlyhyen vaitiolon jälkeen: -- Sehän on perin yksinkertaista, sillä\nkuningatar näkee tulevaisuuden salaperäisenä ja synkkänä, kuten\ntekin, ja tahtoo koota ympärilleen ne miehet, joihin hän tietää\nvoivansa luottaa.\n\n-- Te erehdytte, madame, -- vastasi Charny, -- kuningatar ei lainkaan\nkutsunut minua sitä varten, että olisin hänen läheisyydessään, vaan\nhän tahtoi lähettää minut pois luotaan.\n\n-- Lähettää teidät luotaan! -- toisti Andrée hämmästyen ja astui\naskeleen kreiviä kohti.\n\nSitten hetkisen kuluttua huomatessaan kreivin yhä seisovan lähellä\novea hän sanoi osoittaen nojatuolia:\n\n-- Suokaa anteeksi, olen antanut teidän seisoa, herra kreivi.\n\nNäin sanoessaan, voimatta enää pysyä pystyssä, hän vaipui\nleposohvalle, jossa hetkistä ennen oli istunut Sébastienin vieressä.\n\n-- Lähettää teidät pois! -- uudisti hän liikutetulla äänellä, jossa\nväreili iloakin sen ajatuksen johdosta, että Charny ja kuningatar\nnäin joutuisivat toisistaan eroon.\n\n-- Mutta minkätähden?\n\n-- Suorittamaan Turinissa erästä tehtävää Artoisin kreivin ja\nBourbonin herttuan luona, jotka ovat lähteneet Ranskasta.\n\n-- Ja te suostuitte?\n\nCharny loi terävän katseen Andréehen.\n\n-- En, madame, -- vastasi hän.\n\nAndrée kalpeni niin kovin, että Charny astui askeleen häntä kohti\nikäänkuin auttaakseen häntä; mutta kreivin liikahtaessa Andrée kokosi\ntaas voimansa ja oli entisellään.\n\n-- Ettekö! -- sopersi hän; -- te vastasitte kieltävästi kuningattaren\nkäskyyn... te, monsieur?...\n\nViimeiset sanat ilmaisivat sellaista epäilystä ja hämmästystä, jota\non mahdoton kuvata.\n\n-- Vastasin, madame, että luulin läsnäoloani, etenkin nykyhetkellä,\ntarvittavan paremmin Pariisissa kuin Turinissa; että kuka tahansa\nmuu voisi hyvin suorittaa sen tehtävän, joka aiottiin minulle uskoa,\nja että eräs veljistäni oli juuri saapunut maaseudulta palvellakseen\nhänen majesteettiaan ja oli valmis lähtemään minun sijastani.\n\n-- Ja kuningatar oli epäilemättä mielissään voidessaan hyväksyä\nsijaisen? -- kysyi Andrée äänessään katkera sävy, joka ei jäänyt\nCharnylta huomaamatta.\n\n-- Ei, madame, päinvastoin; sillä kieltäytymiseni näytti loukkaavan\nhäntä syvästi. Minun olisi siis ollut pakko lähteä matkalle, jollei\nkuningas onneksi olisi tullut sisään juuri sillä hetkellä ja jollen\nolisi ottanut häntä tuomariksi.\n\n-- Ja kuningas myönsi teidän olevan oikeassa, monsieur, -- sanoi\nAndrée ivallisesti hymyillen; -- hän oli tietysti teidän kanssanne\nyhtä mieltä siitä, että teidän piti jäädä Tuilerieihin? Kuinka hyvä\nhänen majesteettinsa onkaan!\n\nCharny ei räpäyttänyt silmiään.\n\n-- Kuningas sanoi, -- jatkoi hän, -- että veljeni Isidore on\ntodellakin hyvin sopiva tähän tehtävään, varsinkin koska hän\ntuli ensi kertaa hoviin ja melkein ensi kertaa Pariisiin eikä\nhänen poissaoloaan siis lainkaan huomattaisi, ja hän lisäsi, että\nkuningattaren puolelta olisi tylyä vaatia minua tällaisella hetkellä\npoistumaan teidän luotanne.\n\n-- Minun luotani? -- huudahti Andrée; -- sanoiko kuningas: minun\nluotani?\n\n-- Toistan hänen omia sanojaan, madame. Sitten hän etsi silmillään\nkuningattaren ympäriltä ja kääntyi minun puoleeni kysyen: \"Mutta\nkuulkaahan, missä on kreivitär de Charny? En ole nähnyt häntä\neilisillasta saakka.\" Koska tämä kysymys oli kohdistettu etupäässä\nminulle, piti minun myöskin vastata. \"Sire\", sanoin siis, \"minulla\non niin harvoin tilaisuus tavata rouva de Charnyta, että minun on\nmahdoton sanoa tällä hetkellä, missä kreivitär on; mutta jos teidän\nmajesteettinne haluaa saada siitä tiedon, sopisi ehkä kääntyä\nkuningattaren puoleen, sillä kuningatar tiennee sen ja voi siis\nilmoittaa.\" Ja sitten vielä kehoitin häntä kysymään, kun nähdessäni\nkuningattaren rypistävän kulmiaan arvelin, että jotakin, mistä en\nollut mitään kuullut, oli sattunut teidän ja hänen välillään.\n\nAndrée näytti kuuntelevan niin hartaasti, ettei edes muistanut mitään\nvastata.\n\nJa Charny jatkoi:\n\n-- \"Sire\", vastasi kuningatar, \"kreivitär de Charny lähti\nTuilerieista tunti sitten\". -- \"Kuinka!\" kysyi kuningas, \"kreivitär\nde Charny en lähtenyt Tuilerieista?\" -- \"Kyllä, sire.\" -- \"Varmaankin\ntullakseen pian takaisin?\" -- \"En luule.\" -- \"Ette luule, madame?\"\njatkoi kuningas. \"Mikä syy siihen on ollut rouva de Charnylla,\nparhaalla ystävättärellänne, madame?\"... Kuningatar liikahti. \"Niin,\nparhaalla ystävättärellänne\", toisti kuningas, \"lähteä Tuilerieista\ntällaisella hetkellä?\" -- \"Luullakseni se\", sanoi kuningatar, \"ettei\nhän pitänyt asunnostaan\". -- \"Se olisi epäilemättä ollut huono\nasunto, jos aikomuksemme olisi ollut jättää hänet teidän huoneenne\nviereiseen kamariin, mutta me olisimme kyllä löytäneet hänelle\nhuoneiston, uskokaa minua, oikein sopivan huoneiston hänelle ja\nkreiville. Eikö niin, kreivi, eikä teitä olisi ollut kovin vaikea\ntyydyttää, toivoakseni?\" -- \"Sire\", vastasin minä, \"kuningas tietää,\nettä olen aina tyytyväinen siihen asemaan, joka minulle määrätään,\nkunhan vain saan tilaisuuden palvella teitä\". -- \"No, tiesinhän\nsen!\" sanoi kuningas; \"rouva de Charny on siis lähtenyt... mutta\nmihin, madame, tiedättekö?\" -- \"En, sire, sitä en tiedä.\" -- \"Kuinka?\nYstävättärenne jättää teidät, ettekä te edes kysy häneltä, minne hän\nmenee?\" -- \"Kun ystäväni jättävät minut, annan heille vapauden mennä,\nmihin tahtovat, enkä tungettele kysymään heiltä, minne he menevät.\"\n-- \"Vai niin\", sanoi kuningas, \"mutta se on vain naisellista\nhuonoa tuulta... Herra de Charny, minun on sanottava muutama sana\nkuningattarelle; menkää odottamaan minua huoneisiini ja esitelkää\nminulle veljenne. Vielä tänä iltana hän lähtee Turiniin; olen samaa\nmieltä kuin te, herra de Charny, minä tarvitsen teitä ja pidän teidät\nluonani.\" Lähetin siis noutamaan veljeni, joka oli juuri saapunut ja\nkuului odottavan minua vihreässä salongissa.\n\nKuullessaan sanat _vihreässä salongissa_, Andrée, joka oli melkein\nunohtanut Sébastienin, kun oli niin hartaasti tarkannut puolisonsa\nkertomusta, muisti äkkiä kaiken sen, mitä oli tapahtunut hänen ja\nhänen poikansa välillä, ja loi tuskaisen katseen makuuhuoneeseen\npäin, jonne oli hänet sulkenut.\n\n-- Mutta suokaa anteeksi, madame, -- sanoi Charny, -- pelkään\npuhuvani asioista, jotka eivät paljoakaan huvita teitä, ja varmaankin\nihmettelette, miksi olen tullut tänne ja mitä asiaa minulla on.\n\n-- Ei, monsieur, -- vastasi Andrée, -- päinvastoin se, mitä olette\nsuvainnut minulle kertoa, kiinnittää suuresti mieltäni; ja mitä\ntäälläoloonne tulee, niin tiedättehän, että kun olen pelännyt teidän\npuolestanne, niin läsnäolonne, joka on todisteena siitä, ettei teille\nhenkilökohtaisesti ole tapahtunut mitään pahaa, ei voi minulle olla\nmuuta kuin mieluinen. Jatkakaa siis, olkaa niin hyvä; kuningas\nkehoitti teitä odottamaan itseään, ja te olitte lähettänyt sanan\nveljellenne.\n\n-- Me menimme sitten kuninkaan luo, madame. Hän saapui kymmenen\nminuutin kuluttua. Koska ruhtinaiden asia oli tärkeä, alkoi\nkuningas puhua siitä. Hänen tarkoituksenaan oli ilmoittaa heidän\nkorkeuksilleen äskeisistä tapahtumista. Tuskin oli kulunut\nneljännestuntiakaan kuninkaan palaamisesta, kun veljeni jo lähti\nmatkalle Turiniin. Me jäimme kahdenkesken. Kuningas käveli hetken\naikaa mietteissään; sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja sanoi: \"Herra\nkreivi, tiedättekö, mitä on tapahtunut kuningattaren ja kreivittären\nvälillä?\" -- \"En, sire\", vastasin minä. -- \"Mutta jotakin on varmasti\ntapahtunut\", lisäsi hän, \"sillä kuningatar oli kerrassaan pahalla\ntuulella ja niinkuin minusta tuntui, epäoikeudenmukainen kreivitärtä\nkohtaan, mikä ei ole ollenkaan hänen tapaistaan ystäviinsä nähden,\njoita hän puolustaa heidän ollessaan väärässäkin\". -- \"En voi muuta\nkun toistaa teidän majesteetillenne, mitä minulla on ollut kunnia\nteille sanoa\", vastasin siihen. \"Minulla ei ole vähääkään tietoa\nsiitä, mitä kreivittären ja kuningattaren välillä on tapahtunut tai\nonko edes mitään tapahtunut heidän välillään. Kaikissa tapauksissa,\nsire, uskallan vakuuttaa teille edeltäkäsin, että jos jompikumpi\non väärässä, mikäli kuningatar voi olla väärässä, ei syy ole\nkreivittäressä.\"\n\n-- Kiitän teitä siitä, monsieur, -- sanoi Andrée, -- että ajattelette\nminusta niin hyvää.\n\nCharny kumarsi.\n\n\"Mutta sittenkin\", jatkoi kuningas, \"jollei kuningatar tiedäkään,\nmissä kreivitär on, pitäisi teidän se tietää\". En tiennyt enempää\nkuin kuningatarkaan, mutta vastasin kuitenkin: \"Sire, tiedän kyllä,\nettä rouva kreivittärellä on kaupunkikortteeri Coq-Héron-kadun\nvarrella; varmaankin hän on vetäytynyt sinne.\" -- \"No niin,\nepäilemättä\", sanoi kuningas. \"Menkää sinne, kreivi, minä annan\nteille lomaa huomiseen saakka, kunhan silloin tuotte kreivittären\ntullessanne.\"\n\nNäin sanoessaan Charny katsoi niin tutkivasti Andréehen, että tämä\nhämmentyi ja voimatta kestää hänen katsettaan sulki silmänsä.\n\n-- \"Te sanotte hänelle\", jatkoi Charny, toistaen yhä kuninkaan\nsanoja, \"että me löydämme hänelle täältä, vaikkapa minun itseni\npitäisi etsiä, sellaisen huoneiston, joka tosin on pienempi kuin\nhänen asuntonsa Versaillesissa, mutta kuitenkin riittää miehelle ja\nvaimolle. Menkää, herra de Charny, menkää; hän on varmaankin levoton\nteidän tähtenne, samoin kuin tekin hänen tähtensä, menkää!\" Sitten\nhän kutsui minut takaisin, kun jo olin melkein ovella, ja sanoi,\nojentaen minulle kätensä, jota suutelin: \"Kuulkaahan, herra de\nCharny, nähdessäni teidät surupuvussa minun olisi ensin pitänyt puhua\nsiitä... te olette valitettavasti menettänyt veljenne; kuningaskin on\nvoimaton lohduttamaan tuollaisissa onnettomuuksissa, mutta kuninkaana\nollen voin sanoa: Oliko veljenne naimisissa, oliko hänellä vaimo\nja lapsia, voinko hoivata heitä? Siinä tapauksessa, monsieur, että\nhe ovat olemassa, tuokaa heidät minun luokseni, esitelkää heidät\nminulle; kuningatar pitää huolta äidistä, minä lapsista.\"\n\nJa kun Charnyn silmiin nyt kohosi kyyneliä, kysyi Andrée häneltä:\n\n-- Ja varmaankin kuningas vain toisti, mitä kuningatar jo oli teille\nsanonut?\n\n-- Madame, -- vastasi kreivi väräjävällä äänellä, -- kuningatar ei\nsuvainnut lausua minulle sanaakaan tästä asiasta, ja siksi kuninkaan\nhuomaavaisuus liikuttikin minua niin syvästi, että minulle tuli\nkyyneleet silmiin, ja silloin hän sanoi minulle: \"Kas niin, herra de\nCharny, tein ehkä väärin puhuessani teille surustanne; mutta minä\ntoimin melkein aina sydämeni neuvon mukaan, ja sydämeni käski minun\ntehdä niinkuin tein. Menkää takaisin rakkaan Andréemme luo, kreivi;\nsillä elleivät ne ihmiset, joita rakastamme, voikaan lohduttaa meitä,\nvoivat he ainakin itkeä kanssamme, mikä aina on suuri huojennus.\" Ja\nnäin olen tullut kuninkaan käskyn mukaan, -- jatkoi Charny, -- joten\nehkä annatte minulle anteeksi.\n\n-- Oi, monsieur! -- virkkoi Andrée nousten kiireesti ja ojentaen\nmolemmat kätensä Charnylle, -- epäilettekö sitä?\n\nCharny tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä ja vei ne huulilleen. Andrée\nhuudahti ikäänkuin kreivin huulet olisivat olleet tulikuumat ja\npainui taas leposohvalle. Mutta hänen kätensä puristivat yhä Charnyn\nkäsiä, ja vaipuessaan sohvalle hän veti mukanaan kreivin, joka siis\nhänen tahtomattaan ja itsensäkään sitä tahtomatta joutui istumaan\nhänen viereensä.\n\nTällöin Andrée, luullen kuulleensa liikettä viereisestä huoneesta,\nvetäytyi niin nopeasti Charnyn luota, että tämä, tietämättä\nmikä tunne oli syynä kreivittären huutoon tai hänen äkilliseen\nliikahdukseensa, nousi kiireesti pystyyn ja joutui seisomaan hänen\neteensä.\n\n\n\n\nXI\n\nMakuuhuone\n\n\nCharny nojautui leposohvan selustaa vasten ja huokasi. Andréen pää\npainui käsien varaan. Kreivin huokaus oli tunkeutunut hänen sydämensä\nsyvyyteen.\n\nMahdotonta on kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä riehuivat\nnuoren naisen rinnassa.\n\nNeljä vuotta takaperin hänet oli vihitty avioliittoon ihailemansa\nmiehen kanssa, mutta tämä mies, kiintyneenä yhä edelleen toiseen\nnaiseen, ei ollut edes aavistanut, minkä kauhean uhrauksen hän oli\ntehnyt suostuessaan nimelliseksi vaimoksi, ja samalla kun häneltä oli\nriistetty oikeus täyttää kaksoisvelvollisuuttaan miehen puolisona\nja alamaisena, oli hän nähnyt kaikki, kestänyt kaikki, sulkenut\nkaikki omaan itseensä, mutta viime aikoina oli hänestä tuntunut\nsiltä, kuin hänen miehensä katse olisi joskus käynyt lempeämmäksi\nja kuningattaren sanat vähemmän tylyiksi, mistä hän oli päätellyt,\nettei hänen uhrauksensa sittenkään ollut aivan hedelmätön. Äskeisinä\nkaikkien ihmisten kokeman kauhun ja alituisen tuskan päivinä oli\nAndrée ollut hoviväen ja pelästyneiden palvelijoiden joukossa ehkä\nainoa, joka oli saanut rinnassaan tuntea iloa ja suloista väristystä,\nsillä Charny näytti äärimmäisinä hetkinä olevan levoton hänen\ntähtensä, etsien häntä katseellaan, iloiten hänet tavatessaan, ja\nkeveä kädenpuristus, jota ympäröivä joukko ei huomannut, herätti\nkummankin rinnassa samoja ajatuksia. Ne oli suloisia tunteita, outoja\ntälle jääkylmälle ruumiille ja timanttisydämelle, joka tähän asti oli\nrakkaudesta tuntenut vain tuskallisen puolen, yksinäisyyden.\n\nJa nyt äkkiä, sillä hetkellä, jolloin yksinäinen naisparka oli juuri\nlöytänyt lapsensa ja tullut jälleen äidiksi, nousi hänen siihen\nasti niin surulliselle ja synkälle taivaalleen ikäänkuin rakkauden\nsarastus. Mutta -- omituisen yhteensattuman vuoksi, joka todisti,\nettei onni ollut häntä varten -- nämä kaksi tapahtumaa yhtyivät\nsiten, että toinen kumosi toisen, että puolisen tulo työnsi syrjään\nlapsen rakkauden, koska lapsen läsnäolo kuolettaisi puolison heräävän\ntunteen.\n\nCharny ei tietysti voinut aavistaa kuullessaan Andréen huudahtavan ja\nhänen kätensä työntäessä luotaan, ettei huutoon ollut syynä tuska,\nvaan rakkaus, ja ettei tämä liike johtunut vastenmielisyydestä, vaan\npelosta. Hän katseli Andréeta hetken aikaa silmissään ilme, josta\nnuori nainen ei olisi voinut erehtyä, jos olisi kohottanut katseensa\npuolisoonsa.\n\nCharny huokasi ja jatkaen keskeytynyttä keskustelua kysyi:\n\n-- Minkä sanan saan viedä kuninkaalle, madame?\n\nAndrée vavahti hänen äänensä soinnusta. Sitten hän katseli kreiviä\nkirkkailla, säteilevillä silmillään ja vastasi:\n\n-- Monsieur, olen kärsinyt niin paljon hovissaoloni aikana, että\nkuningattaren hyväntahtoisesti vapautettua minut palveluksestaan\notan eron kiitollisena vastaan. Minä en ole syntynyt suurta maailmaa\nvarten ja aina olen löytänyt yksinäisyydestä, ellen juuri onnea, niin\nainakin lepoa. Elämäni onnellisimmat päivät vietin nuorena tyttönä\nTaverneyn linnassa ja myöhemmin Saint-Denisin luostarissa Ranskan\nylevän tyttären lähellä, jota nimitettiin madame Louiseksi. Mutta\nteidän luvallanne, monsieur, jään asumaan tähän taloon, sillä täällä\nminulla on niin paljon muistoja, jotka surullisuudestaan huolimatta\nkuitenkin ovat hiukan suloisia.\n\nAndréen pyytämään lupaan Charny vastasi kumartaen kuten ainakin mies,\njoka ei ainoastaan suostu pyyntöön, vaan tottelee käskyä.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- päätöksenne on siis tehty?\n\n-- On, monsieur, -- vastasi Andrée lempeästi, mutta lujasti.\n\nCharny kumarsi uudelleen.\n\n-- Ja nyt, madame, -- sanoi hän, -- on jäljellä vain yksi kysymys:\nSallitteko minun käydä tervehtimässä teitä täällä?\n\nAndrée loi kreiviin suuret, kirkkaat silmänsä, jotka tavallisesti\nolivat niin tyynet ja kylmät, mutta tällä kertaa näyttivät niin\nhämmästyneiltä ja lempeiltä.\n\n-- Epäilemättä, monsieur, -- sanoi hän, -- ja koska en ota\nvastaan ketään, olisin teille aina kiitollinen, jos virkatoimenne\nsallivat teidän poistua Tuilerieista ja silloin uhraisitte minulle\nvapaahetkenne, kuinka lyhyitä ne ovatkin.\n\nKoskaan ei Charny ollut nähnyt Andréen katseessa sellaista\nviehätystä, koskaan hän ei ollut pannut hänen äänessään merkille\ntällaista hellyyttä.\n\nHänen suontensa läpi kiiti jotakin, mikä muistutti ensi hyväilyn\nherättämää suloista väristystä, ja hän katsahti siihen kohtaan\nAndréen vierellä, missä äsken oli istunut.\n\nCharny olisi antanut vuoden elämästään saadakseen taas istuutua\nsiihen, Andréen työntämättä häntä luotaan niinkuin äsken. Mutta ujona\nkuin lapsi hän ei rohjennut sitä tehdä ilman Andréen kehoitusta.\n\nAndrée puolestaan olisi antanut, ei ainoastaan yhtä, vaan kymmenenkin\nvuotta, saadakseen pitää vierellään sen miehen, joka niin kauan oli\nollut poissa hänen luotaan.\n\nOnnettomuudeksi ei kumpikaan tiennyt toisen ajatuksia, ja kumpikin\npysyi paikallaan melkein tuskallisessa odotuksessa.\n\nCharny keskeytti tälläkin kertaa äänettömyyden, jota voisi täysin\ntulkita vasta sitten, kun osaisi lukea ihmissydämen ajatukset.\n\n-- Sanoitte kärsineenne paljon hovissa ollessanne, madame? -- virkkoi\nhän. -- Eikö kuningas aina ole osoittanut teille kunnioitusta,\njoka lähenteli ihailua, ja kuningatar hellyyttä, joka oli melkein\njumaloimista?\n\n-- Oi, kyllä monsieur, -- vastasi Andrée, -- kuningas on aina ollut\nminulle oikein hyvä.\n\n-- Sallikaa minun huomauttaa teille, madame, että vastasitte vain\ntoiseen puoleen kysymystäni; onko siis kuningatar ollut teitä kohtaan\nvähemmän hyvä kuin kuningas?\n\nAndréen huulet puristuivat yhteen, ikäänkuin hänen kapinallinen\nluontonsa olisi kieltäytynyt vastaamasta. Viimein hän malttoi\nmielensä.\n\n-- En voi moittia kuningatarta mistään, -- sanoi hän, -- ja tekisin\nväärin, jollen antaisi kaikkea tunnustusta hänen majesteetilleen.\n\n-- Otin sen puheeksi senvuoksi, madame, -- jatkoi Charny, -- että\nviime aikoina... ehkä olen erehtynyt... mutta minusta tuntuu siltä\nkuin hänen ystävyytensä teitä kohtaan olisi saanut jonkun iskun.\n\n-- Se on mahdollista, monsieur, ja siksipä, niinkuin jo sanoin\nteille, haluankin jättää hovin.\n\n-- Mutta, madame, te joudutte olemaan hyvin yksin, hyvin eristettynä!\n\n-- Enkö ole aina sitä ollut, monsieur? -- vastasi Andrée huokaisten,\n-- lapsena... nuorena tyttönä... ja...?\n\nAndrée pysähtyi, huomatessaan olevansa menossa liian pitkälle.\n\n-- Jatkakaa, madame, -- sanoi Charny.\n\n-- Oi, te arvaatte, monsieur... Aioin sanoa: ja vaimona...\n\n-- Olisinko niin onnellinen, että suvaitsisitte moittia minua?\n\n-- Moittia, monsieur! -- huudahti Andrée vilkkaasti, -- mutta,\nhyväinen aika, mitä oikeutta minulla olisi moittia teitä?...\nLuuletteko minun unohtaneen, missä oloissa avioliittomme\nsolmittiin?... Sensijaan että olisimme vannoneet toisillemme\nalttarin juurella molemminpuolista rakkautta ja toistemme tukemista,\nsitouduimme ikuiseen välinpitämättömyyteen, täydelliseen eroon...\nMeillä olisi syytä moittia toisiamme vain siinä tapauksessa, että\njompikumpi meistä olisi unohtanut valansa.\n\nAndréen sanat nostattivat huokauksen Charnyn rinnasta.\n\n-- Näen, että päätöksenne on järkähtämätön, madame, -- sanoi hän; --\nmutta sallinette minun kuitenkin kysyä, kuinka aiotte elää täällä? Se\nkäynee hyvin vaikeaksi?\n\nAndrée hymyili surullisesti.\n\n-- Isäni koti oli niin köyhä, -- sanoi hän, -- että sen rinnalla tämä\ntalo, niin tyhjältä kuin se teistä näyttääkin, on sisustettu niin\nloistavasti, etten ole sellaiseen tottunut.\n\n-- Mutta kuitenkin... ajatelkaa Trianonin viehättävää lepopaikkaa...\nVersaillesin palatsia...\n\n-- Oi, minä tiesin kyllä, monsieur, että olin siellä vain käymässä.\n\n-- Onko teillä täällä edes mitä välttämättä tarvitsette?\n\n-- Täällä on kaikkea, mitä minulla oli ennenkin.\n\n-- Katsokaamme, -- sanoi Charny, joka halusi nähdä, millainen Andréen\ntuleva asunto oli, ja alkoi siis silmäillä ympärilleen.\n\n-- Mitä tahdotte nähdä, monsieur? -- kysyi Andrée nousten vilkkaasti\nseisomaan ja luoden levottoman katseen makuuhuoneeseen päin.\n\n-- Sitä vain, oletteko ehkä liian vaatimaton toivomuksissanne. Tämä\npikku talo ei todellakaan ole mikään asunto, madame... Eteisen läpi\ntulin tähän huoneeseen, joka tietysti vastaa salia, ja tämä ovi --\nsamassa hän aukaisikin sivuoven -- ah niin, tämä ovi vie ruokasaliin,\nja tämä...\n\nAndrée syöksyi kreivi de Charnyn ja oven väliin, jonka takana hän\najatuksissaan näki Sébastienin.\n\n-- Monsieur! -- huudahti hän, -- rukoilen teitä, ei askeltakaan\nedemmäs!\n\nJa hän sulki käsivarsillaan tien.\n\n-- Niin, minä ymmärrän, -- sanoi Charny huoaten, -- se on\nmakuuhuoneenne ovi.\n\n-- Niin on, monsieur, -- sopersi Andrée raukealla äänellä.\n\nCharny katsahti kreivittäreen, joka vapisi ja oli kalpea; kauhu ei\nkoskaan voi ilmetä selvempänä kuin se nyt kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n-- Oi, madame, -- kuiskasi kreivi väräjävällä äänellä, -- tiesin\nkyllä, että te ette rakasta minua; mutta en tiennyt teidän vihaavan\nminua näin?\n\nJa voimatta enää jäädä Andréen läheisyyteen puhkeamatta kyyneliin\nhän horjahti kuin juopunut, syöksyi sitten kaikki voimansa kooten\nulos tästä asunnosta ja päästi mennessään tuskanhuudon, joka vihloi\nAndréen sydäntä.\n\nNuori nainen seurasi häntä silmillään, kunnes hän katosi, ja kuunteli\nliikahtamatta vaunujen jyrinää, joka häipyi yhä kauemmas. Sitten\nhänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtua, ja käsittäen, ettei hänellä\nollut liiaksi äidinrakkautta vastustaakseen tätä toista rakkautta,\nhän syöksyi makuuhuoneeseen ja huusi: -- Sébastien, Sébastien!\n\nMutta kenenkään ääni ei vastannut hänelle; turhaan hän odotti\nlohduttavaa kaikua tuskanhuudolleen. Hätääntyneenä hän katseli\nyölampun valaisemaa huonetta ja näki sen olevan tyhjän.\n\nKuitenkaan hän ei aluksi voinut uskoa silmiään. Toistamiseen hän\nhuusi:\n\n-- Sébastien! Sébastien! Sama hiljaisuus.\n\nVasta silloin hän huomasi ikkunan olevan auki ja sisälle virtaavan\nulkoilman häilyttävän yölampun liekkiä.\n\nTämä sama ikkuna oli ollut auki viisitoista vuotta sitten, lapsen\nhävitessä ensi kertaa.\n\n-- Voi, sehän on totta! -- huudahti hän, -- eikö hän sanonutkin\nminulle, että minä en ole hänen äitinsä?\n\nSilloin tajutessaan menettäneensä yhtaikaa lapsen ja puolison,\njotka molemmat juuri oli ollut saamassa takaisin, Andrée heittäytyi\nvuoteelle käsivarret levällään, kädet nyrkkiin puristuneina; nyt oli\ntullut loppu hänen voimistaan, alistumisestaan, rukouksistaan.\n\nJäljellä olivat vain valitukset, kyyneleet, nyyhkytykset ja\näärettömän tuskan tunne.\n\nNäin kului tunti syvässä epätoivossa, ympäristön täydellisessä\nunohtamisessa, koko maailman perikadon haluamisessa, mikä valtaa\nonnettomien mielet heidän toivoessaan maailman vievän heidät mukanaan\ntyhjyyteen.\n\nÄkkiä Andréesta tuntui kuin olisi jotakin vielä kauheampaa kuin hänen\ntuskansa liukunut tämän tuskan ja hänen kyyneltensä väliin. Muuan\naistimus, jota hän oli kokenut vain kolme tai neljä kertaa tätä ennen\nja joka aina oli sattunut hänen elämänsä äärimmäisten käännekohtien\nedellä, valtasi vähitellen kaikki mitä hänessä vielä oli elossa.\nMelkein tahtomattaan hän nousi hitaasti seisaalle; hänen värisevä\näänensä takertui kurkkuun; hänen ruumiinsa pyörähti tahdottomasti\nympäri; kostean kyynelsumun läpi hän luuli näkevänsä, ettei hän ollut\nyksin. Hänen silmänsä kuivuivat, ja katse varmistui ja selveni: mies,\njoka näytti harpanneen ikkunalaudan ylitse voidakseen tunkeutua\nhuoneeseen, seisoi hänen edessään. Andrée tahtoi huutaa apua, ojentaa\nkätensä soittokellon nauhaan, mutta se oli mahdotonta... hänet oli\nvallannut voittamaton jäykistyminen, mikä muinoin ilmaisi Balsamon\nolevan lähellä. Viimein hän tunsi tämän miehen, joka seisoi hänen\nedessään ja lumosi hänet eleillään ja katseellaan, Gilbertiksi.\n\nKuinka oli Gilbert, inhottu isä, joutunut tänne rakastetun pojan\nsijaan, jota Andrée etsi? Sitä koetamme selittää lukijalle.\n\n\n\n\nXII\n\nTuttu tie\n\n\nTohtori Gilbert oli todellakin kuninkaan luona silloin, kun lakeija\nkävi asiaa tiedustamassa Isidoren käskystä ja Sébastienin pyynnöstä.\n\nNoin puolta tuntia myöhemmin Gilbert tuli sieltä ulos. Kuningas alkoi\nyhä enemmän luottaa häneen; kuninkaan rehellinen sydän pani arvoa\nsille, mikä Gilbertin sydämessä oli vilpitöntä uskollisuutta.\n\nHänen tullessaan kuninkaan luota ilmoitti palvelija jonkun odottavan\nhäntä kuningattaren eteishuoneessa.\n\nHän oli juuri astunut sinne johtavaan käytävään, kun eräs sivuovi\naukeni ja jälleen sulkeutui päästettyään ulos nuoren miehen, joka\nnähtävästi ei tuntenut tätä palatsia ja siksi oli epätietoinen,\nkumpaan suuntaan hänen oli lähdettävä.\n\nTämä nuori mies näki Gilbertin lähestyvän ja pysähtyi kysymään\nhäneltä. Äkkiä pysähtyi myös Gilbert: lampun valo sattui suoraan\nnuoren miehen kasvoihin.\n\n-- Herra Isidore de Charny! -- huudahti Gilbert.\n\n-- Tohtori Gilbert! -- vastasi Isidore.\n\n-- Tekö suvaitsitte kysyä minua?\n\n-- Aivan oikein... niin, tohtori, minä... ja myöskin eräs toinen...\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Joku, -- jatkoi Isidore, -- jonka mielellänne tahtoisitte nähdä.\n\n-- Onko sopimatonta kysyä, kuka se on?\n\n-- Ei, mutta julmaa olisi viivyttää teitä kauemmin... Tulkaa... tai\noikeastaan opastakaa minut siihen kuningattaren odotushuoneeseen,\njota sanotaan vihreäksi salongiksi.\n\n-- Enpä totisesti, -- sanoi Gilbert hymyillen, -- ole paljoa paremmin\nselvillä kuin tekään palatsien pohjapiirroksista, kaikkein vähimmän\nTuileriein palatsin, mutta koetan kuitenkin olla oppaana.\n\nGilbert meni edellä ja hapuiltuaan hetken työnsi erästä ovea. Tämä\navautui vihreään salonkiin.\n\nMutta vihreä salonki oli tyhjä.\n\nIsodore katseli ympärilleen ja kutsui luokseen vahtimestaria.\nSekasorto oli tässä palatsissa vielä niin suuri, että vastoin kaikkia\nhovitapoja odotushuoneessa ei ollut vahtimestaria.\n\n-- Odottakaamme hetkinen, -- sanoi Gilbert; -- mies ei voi olla\nkaukana, ja sillä välin, monsieur, jollei mikään estä teitä siitä,\nsanokaa minulle, kuka odotti minua?\n\nIsidore katseli yhä levottomana eri puolille.\n\n-- Ettekö arvaa? -- sanoi hän.\n\n-- En.\n\n-- Se on eräs, jonka tapasin maantiellä levottomana teidän tähtenne.\nHän oli lähtenyt jalkaisin Pariisiin... ja sitten otin hänet taakseni\nhevosen selkään ja toin tänne.\n\n-- Ettehän vain tarkoita Pitouta?\n\n-- En, tohtori. Puhun pojastanne Sébastienista.\n\n-- Sébastienista!... huudahti Gilbert. -- No niin, missä hän siis on?\n\nJa hänen katseensa tarkasti nopeasti laajan huoneen kaikkia soppia.\n\n-- Hän jäi tänne ja lupasi odottaa minua. Varmaankin on vahtimestari,\njonka haltuun hänet uskoin ja joka ei ole tahtonut jättää häntä\nyksin, vienyt hänet mukanaan.\n\nSamassa tuli vahtimestari takaisin, mutta hän oli yksin.\n\n-- Minne on joutunut se nuorukainen, jonka jätin tänne? -- kysyi\nIsidore.\n\n-- Mikä nuorukainen?\n\nGilbertillä oli tavaton kyky hillitä itseään. Hän tunsi vapisevansa,\nmutta pakotti itsensä rauhalliseksi ja lähestyi vuorostaan.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! -- mutisi parooni de Charny väkistenkin, alkaen\nkäydä levottomaksi.\n\n-- Kuulkaapa, monsieur, -- sanoi Gilbert lujalla äänellä, --\nkoettakaa muistella... Se lapsi on minun poikani... hän ei tunne\nlainkaan Pariisia, ja jos hän onnettomuudeksi on lähtenyt yksin\nlinnasta, voi hän eksyä.\n\n-- Lapsi? -- sanoi eräs toinen lakeija astuen salonkiin.\n\n-- Niin, lapsi, melkein jo nuorukainen.\n\n-- Noin viisitoistavuotias?\n\n-- Juuri niin!\n\n-- Minä näin hänen seuraavan käytävässä erästä naista, joka tuli\nkuningattaren luota.\n\n-- Ja tiedättekö kuka se nainen oli?\n\n-- En. Hänen kaapunsa päähine oli laskettu silmille.\n\n-- Mutta mitä hän sitten teki?\n\n-- Hän näytti pakenevan, ja lapsi ajoi häntä takaa huutaen: \"Madame!\"\n\n-- Menkäämme alas, -- sanoi Gilbert; -- portinvartija voi varmaankin\nsanoa meille, onko hän mennyt ulos.\n\nIsidore ja Gilbert lähtivät samaa käytävää pitkin, jonka kautta\nAndrée oli tuntia aikaisemmin kiirehtinyt palatsista Sébastienin\ntakaa-ajamana.\n\nPihalla he tiedustelivat portinvartijalta, oliko hän nähnyt ketään.\n\n-- Kyllä, todellakin, -- vastasi hän, -- minä näin erään naisen\ntulevan niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta, ja hänen jäljestään\nriensi nuori poika... Nainen nousi vaunuihin, ja lapsi syöksyi sinne\nmyös ja saavutti hänet.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Niin, nainen veti lapsen vaunuihin, syleili häntä kiihkeästi,\nantoi osoitteensa, sulki vaunujen oven, ja vaunut lähtivät liikkeelle.\n\n-- Kuulitteko osoitteen? -- kysyi Gilbert levottomana.\n\n-- Kyllä, täydellisesti: _Coq-Héron numero yhdeksän, ensimmäinen\najoportti Plâtriere-kadulta päin_.\n\nGilbert hätkähti.\n\n-- Mutta sehän on kälyni, kreivitär de Charnyn osoite, sanoi Isidore.\n\n-- Kohtalo! -- mumisi Gilbert.\n\nTänä aikakautena oltiin liiaksi filosofeja, jotta olisi sanottu:\n\"Sallimus!\" Sitten hän lisäsi hiljaa:\n\n-- Poikani on kaiketi tuntenut hänet...\n\n-- No niin, -- sanoi Isidore, -- menkäämme kreivitär de Charnyn luo.\n\nGilbert käsitti mihin tukalaan asemaan hän saattaisi Andréen, jos\nilmestyisi hänen luokseen hänen puolisonsa veljen kanssa.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- koska poikani on kreivitär de Charnyn\nluona, on hän turvassa, ja koska minulla on kunnia tuntea hänet,\non minun mielestäni parempi, että te lähdette matkalle; sillä sen\nnojalla, mitä kuulin kuninkaan luona, otaksun teidän olevan lähdössä\nTuriniin.\n\n-- Kyllä, monsieur.\n\n-- Ottakaa siis vastaan kiitokseni siitä, mitä olette tehnyt\nSébastienin hyväksi, ja lähtekää suorittamaan tehtäväänne hukkaamatta\nminuuttiakaan.\n\n-- Mutta, tohtori?...\n\n-- Monsieur, koska isä sanoo olevansa levollinen, voitte hyvin\nlähteä. Missä Sébastien nyt lieneekin, joko kreivittären luona tai\nmuualla, ei teidän tarvitse pelätä mitään, poikani löytyy kyllä.\n\n-- Koska niin tahdotte, tohtori...\n\n-- Minä pyydän sitä teiltä.\n\nIsidore ojensi kätensä Gilbertille, joka puristi sitä sydämellisemmin\nkuin hänen tapansa oli kätellessään hänen säätyisiään henkilöitä, ja\nIsidoren palatessa linnaan hän suuntasi askelensa Carrousel-torille.\nSieltä hän joutui Chartres-kadulle, meni viistoon Palais-Royalin\ntorin poikki, sitten pitkin Saint-Honoré-katua ja vähän aikaa\nharhailtuaan kauppahalliin päättyvien pikkukatujen sokkelossa saapui\nkahden kadun risteykseen.\n\nNe olivat Plâtrière -katu ja Coq-Héron-katu.\n\nNämä molemmat kadut herättivät Gilbertissä kauheita muistoja;\nhyvin usein oli hänen sydämensä juuri tällä paikalla sykkinyt\nvielä kiivaammin kuin nyt; hetkisen hän näytti epäröivän näiden\nkatujen välillä, mutta sitten tehden äkillisen päätöksen kääntyi\nCoq-Héron-kadulle.\n\nAndréen portti, numero yhdeksän ajoportti, oli hänelle hyvin tuttu,\neikä hän ollut pysähtymättä sinne senvuoksi, että olisi pelännyt\nerehtyneensä. Ei, vaan ilmeistä oli, että hän etsi jotakin veruketta\ntunkeutuakseen tähän taloon, ja kun sellaista veruketta ei johtunut\nmieleen, etsi hän keinoa.\n\nPortti, jota hän oli työntänyt nähdäkseen, olisiko jokin ihmeellinen\nsattuma tullut hänelle avuksi, kuten se joskus pelastaa pulaan\njoutuneita, oli suljettu eikä ottanut auetakseen. Sitten hän hiipi\npitkin muurin kylkeä, joka oli kymmenen jalkaa korkea.\n\nHän tiesi ennestään, kuinka korkea se oli. Mutta hän tahtoi\ntarkastaa, oliko ehkä joku ajomies jättänyt muurin viereen rattaat,\njoiden avulla hän voisi kiivetä harjalle.\n\nJos hän vain pääsisi muurin harjalle, niin notkeana ja reippaana\nmiehenä hänen olisi helppo hypätä sisäpuolelle. Mutta seinustalla ei\nollut mitään ajoneuvoja eikä siis näkynyt olevan keinoa päästä tähän\ntaloon.\n\nHän palasi portille, tarttui kolkuttimeen ja kehotti sitä; mutta\npäätään pudistaen hän antoi sen hiljaa painua takaisin.\n\nNähtävästi oli jokin uusi ajatus välähtänyt hänen mielessään,\nherättäen uutta toivoa.\n\n-- Tosiaankin, -- mumisi hän, -- se on mahdollista!\n\nHän suuntasi askeleensa Plâtrière-kadulle ja alkoi kävellä sitä\npitkin.\n\nOhimennessään hän katsahti huoaten suihkulähteeseen, jossa\nkuusitoista vuotta sitten oli useammin kuin kerran liottanut\nanteliaalta Thérèselta ja vieraanvaraiselta Rousseaulta saamaansa\nmustaa ja kovaa leipää.\n\nRousseau oli kuollut, Thérèse samoin; hän itse oli varttunut,\nsaavuttanut arvonantoa, mainetta ja varallisuutta. Voi, oliko\nhän silti onnellisempi, vähemmän vailla huolta nykyhetkestä ja\ntulevaisuudesta kuin menneinä päivinä, jolloin hurjan intohimon\npolttaessa oli tullut kastamaan leipäänsä tähän lähteeseen?\n\nHän jatkoi matkaansa.\n\nViimein hän pysähtyi epäröimättä erään porttikäytävän ovelle, jonka\nyläosa oli varustettu ristikolla.\n\nHän näytti saapuneen perille.\n\nHetkiseksi hän kuitenkin nojautui muuria vasten, ikäänkuin tämän\npienen portin herättämät muistot olisivat vähällä musertaa hänet tai\nhän olisi pelännyt toiveittensa pettävän.\n\nHän koetteli kädellään porttia ja riemastui suuresti, saadessaan\npienestä pyöreästä reiästä käsiinsä riippuvan nuoran, jonka avulla\nportti päivisin avattiin.\n\nGilbert muisti, että usein iltaisin unohdettiin vetää tämä nuora\nsisäpuolelle ja että hän eräänä iltana myöhästyneenä palatessaan\nkiireesti ullakkokamariinsa Rousseaun luo oli vain tämän\nlaiminlyönnin vuoksi päässyt sisään ja vuoteeseensa.\n\nNiinkuin ennenkin, näytti talossa nytkin asuvan ihmisiä, jotka olivat\nliian köyhiä pelätäkseen varkaita: sama huolettomuus oli aiheuttanut\nsaman laiminlyönnin.\n\nGilbert veti nuorasta. Ovi aukeni, ja hän joutui pimeään ja kosteaan\nkäytävään, jonka päässä kohosivat liukkaat ja tahmeat portaat,\nhännällään seisovan käärmeen kaltaisina. Hän sulki huolellisesti oven\nja löysi hapuillen portaiden ensi askelmat.\n\nKymmenen askelmaa noustuaan hän pysähtyi. Likaisten ruutujen läpi\ntunkeutuva heikko valo ilmaisi, että seinään oli tälle kohtaa\npuhkaistu aukko ja että ilta, vaikka olikin synkkä, kuitenkin oli\nvähemmän pimeä ulkona kuin sisällä.\n\nTästä ikkunasta, niin tahrainen kuin se olikin, saattoi nähdä tähtien\ntuikkivan taivaalla.\n\nGilbert tapasi pienen salvan, joka sulki ikkunan. Hän avasi sen ja\nlaskeutui puutarhaan samaa tietä, jota oli jo kaksi kertaa ennenkin\nkulkenut.\n\nViidentoista vuoden väliajasta huolimatta muisti Gilbert\npuutarhan niin hyvin, että tunsi puut, kukkalavat, vieläpä pienen\nviiniköynnöksen verhoaman sopukankin, jossa puutarhuri piti\ntikapuitaan.\n\nHän ei tiennyt, olivatko ovet tähän aikaan illasta lukossa, eikä\nmyöskään oliko herra de Charny vaimonsa luona tai herra de Charnyn\nsijasta joku palvelija tai kamarineiti.\n\nHän oli päättänyt tehdä kaikkensa löytääkseen Sébastienin, kuitenkaan\ntoimittamatta Andréeta pahaan rettelöön muiden ihmisten nähden,\npaitsi jos sitä ei voisi välttää. Aluksi hän siis tahtoi tavata\nAndréen yksin.\n\nHänen ensi yrityksensä kohdistui ulkoportailta sisälle vievään oveen.\nHän painoi sen ripaa, ja ovi kääntyi.\n\nTästä hän päätteli, ettei Andrée ollut yksin. Nainen, joka asuu\ntalossa yksin, ei unohda sulkea oveaan, jollei ole erikoisesti\najatuksiinsa vaipunut.\n\nHän veti kiinni oven hiljaa ja varovasti, hyvillä mielin tietäen\ntämän jäävän viimeiseksi keinoksi päästä sisään.\n\nSitten hän laskeutui portaita myöten ja riensi tähystämään sitä\nikkunaluukkua, joka yöllä viisitoista vuotta sitten Andréen äkkiä\navaamana oli satuttanut häntä otsaan, kun hän mukanaan Balsamon\nsatatuhatta taaleria oli tullut tarjoamaan avioliittoa ylpeälle\nnuorelle tytölle. Se olin salin ikkunaluukku, Salissa oli valoa.\nMutta verhojen peittäessä ruutuja oli mahdotonta nähdä sisään.\nGilbert jatkoi kiertokulkuaan.\n\nÄkkiä hän luuli näkevänsä avoimesta ikkunasta virtaavan heikon\nhohteen väreilevän maassa ja puissa.\n\nTämä avoin ikkuna kuului makuuhuoneeseen; hän tunsi hyvin tämän\nikkunan, sillä tätä tietä hän oli ryöstänyt sen lapsen, jota tänään\ntuli etsimään.\n\nHän vetäytyi syrjään ikkunasta lankeavan valokehän piiristä\nvoidakseen pimeästä katsella, joutumatta itse näkyviin.\n\nSaavuttuaan sille kohdalle, josta saattoi kurkistaa huoneeseen, hän\nnäki ensin salin avatun oven ja sitten vuoteen.\n\nVuoteella makasi nainen jäykkänä, hiukset hajalla, kuin\nkuolemaisillaan; hänen rinnastaan kohoavaa raukeata korahtelua\nkeskeyttivät toisinaan kirkaisut ja nyyhkytykset. Gilbert lähestyi\nhitaasti, välttäen valokehää, koska pelkäsi, että hänet huomattaisiin.\n\nViimein hän painoi kalpeata päätänsä ikkunan kehää vasten.\n\nNyt hän ei enää epäillyt: tuo nainen oli Andrée, vieläpä yksin.\n\nMutta kuinka Andrée oli yksin? Miksi Andrée oli näin suuressa\ntuskassa?\n\nTätä hän ei voinut tietää, ellei kysyisi Andréelta.\n\nSilloin Gilbert astui hiljaa sisään ikkunasta ja seisoi hänen\ntakanaan samalla hetkellä, kun Andrée, magneettisen vetovoiman\nvaikutuksesta, jolle hän oli niin altis, kääntyi katsomaan taakseen.\n\nNämä kaksi vihollista seisoivat siis vielä kerran vastatusten.\n\n\n\n\nXIII\n\nMinne Sébastien oli joutunut\n\n\nNähdessään Gilbertin Andrée ei aluksi tuntenut ainoastaan syvää\nkauhua, vaan myöskin voittamatonta inhoa.\n\nHänen silmissään oli amerikalaistunut Gilbert, Washingtonin ja\nLafayetten Gilbert, tieteen, opintojen ja neron kohottamana\naateliston piiriin, sittenkin yhä vain kurja pieni Gilbert, Trianonin\nmetsiköissä piileksivä hirmuinen peikko.\n\nSitävastoin tunsi Gilbert Andréeta kohtaan, tämän halveksumisesta,\nsolvauksista, jopa vainoamisesta huolimatta, vaikkei enää tosin\nsitä palavaa rakkautta, joka oli saattanut nuoren miehen tekemään\nrikoksen, ainakin niin hellää ja syvää kiintymystä, että hän olisi\nollut valmis tekemään Andréelle minkä tahansa palveluksen henkensäkin\nuhalla.\n\nLuontaisen järkevyytensä ja kasvatuksen kautta saamansa lahjomattoman\noikeudentunnon valossa Gilbert oli tuominnut itsensä; hän oli silloin\nkäsittänyt, että kaikki Andréen onnettomuudet johtuivat hänestä\nja ettei hän saisi omantunnon rauhaa, ennenkuin olisi tuottanut\nAndréelle yhtä paljon onnea kuin tämä nainen oli joutunut kärsimään\nhänen tähtensä.\n\nMutta kuinka saattaisi Gilbert vaikuttaa hyvää Andréen\ntulevaisuuteen? Sitä juuri hänen oli mahdoton ymmärtää.\n\nKun hän siis tapasi tämän naisen sellaisen epätoivon vallassa, uuden\ntoivottomuuden raatelemana, värisytti syvä sääli hänen sydäntään.\n\nNiinpä Gilbert ei heti käyttänyt magneettista valtaansa, jota oli jo\nkerran koetellut hänessä, vaan tahtoi puhua lempeästi, mielessään\npitäen varalla tämän tehokkaamman keinon, jos huomaisi Andréen\ntapansa mukaan niskoittelevan.\n\nTästä johtui, että Andrée, jota aluksi ympäröi magneettinen virta,\ntunsi sen vähitellen Gilbertin tahdosta ja niin sanoaksemme luvalla\nheikkenevän, hälvenevän sumun lailla, joka paljastaa katseillemme\nkaukaisen taivaanrannan.\n\nHän alkoi ensimmäisenä puhua.\n\n-- Mitä tahdotte minusta, monsieur? -- sanoi hän, -- kuinka olette\ntäällä, mitä tietä olette tullut?\n\n-- Mitäkö tietä olen tullut, madame? Samaa tietä kuin ennenkin. Olkaa\nsiis huoletta, kukaan ei aavista minun olevan täällä... Miksi olen\ntullut? Olen tullut vaatimaan teiltä takaisin aarretta, joka teille\non toisarvoinen, mutta minulle kallis, -- poikaani. Mitäkö teiltä\ntahdon? Tahdon tietää, missä on poikani, jonka annoitte seurata\nitseänne ja toitte tänne mukananne?\n\n-- Minne hän on joutunut? -- kysyi edelleen Andrée.\n\n-- Tiedänkö minä sen?... Hän pakeni luotani... te olette niin hyvin\ntotuttanut hänet vihaamaan äitiään!\n\n-- Äitiään, madame! Oletteko todella hänen äitinsä?\n\n-- Oi! -- huudahti Andrée, -- hän näkee tuskani, on kuullut huutoni,\non nähnyt epätoivoni ja sittenkin kysyy minulta, olenko hänen äitinsä!\n\n-- Te ette siis tiedä, missä hän on?\n\n-- Olenhan sanonut teille, että hän on paennut, että hän oli tässä\nhuoneessa, että astuin sisään luullen tapaavani hänet täällä, ja että\nnäin ikkunan olevan auki ja huoneen tyhjänä.\n\n-- Hyvä Jumala! -- sanoi Gilbert säikähtyen, -- minne hän on\nsaattanut mennä?... Tuo onneton ei tunne Pariisia, ja nyt on puoliyön\naika!\n\n-- Voi! -- huudahti Andrée vuorostaan, astuen askeleen Gilbertiä\nkohti, -- luuletteko, että joku onnettomuus on kohdannut häntä?\n\n-- Sen saamme tietää, -- vastasi Gilbert; -- teidän pitää se sanoa\nminulle.\n\nJa hän ojensi kätensä Andréeta kohti.\n\n-- Monsieur, monsieur! -- torjui Andrée peräytyen, välttääkseen\nmagneettista vaikutusta.\n\n-- Madame, -- sanoi Gilbert, -- älkää pelätkö mitään; tahdon kysyä\näidiltä, minne hänen poikansa on joutunut... te olette minusta pyhä!\n\nAndrée huoahti ja vaipui nojatuoliin, kuiskaillen Sébastienin nimeä.\n\n-- Nukkukaa, -- käski Gilbert, -- mutta niin nukuksissa kuin\nolettekin, nähkää sydämellänne.\n\n-- Minä nukun, -- vastasi Andrée.\n\n-- Onko minun käytettävä koko tahtoni voimaa? -- kysyi Gilbert, --\nvai oletteko taipuvainen vastaamaan vapaaehtoisesti?\n\n-- Sanotteko vieläkin lapselleni, etten ole hänen äitinsä?\n\n-- Se riippuu... Rakastatteko häntä?\n\n-- Voi, hän kysyy minulta, rakastanko lastani, omaa lihaani ja\nvertani!... Oi, kyllä, kyllä, minä rakastan häntä palavasti.\n\n-- Siis te olette hänen äitinsä, niinkuin minä olen hänen isänsä,\nmadame, koska te rakastatte häntä niinkuin minäkin.\n\n-- Ah, -- huudahti Andrée henkäisten.\n\n-- Te aiotte siis vastata vapaaehtoisesti? -- sanoi Gilbert.\n\n-- Sallitteko minun taas nähdä hänet, kun olette hänet löytänyt?\n\n-- Enkö ole sanonut, että olette hänen äitinsä, niinkuin minä hänen\nisänsä?... Rakastatte lastanne, madame; te saatte nähdä lapsenne.\n\n-- Kiitos, -- sanoi Andrée kuvaamattoman ilon valtaamana ja löi\nkäsiään yhteen. -- Nyt, kysykää, minä näen... Mutta...\n\n-- Mitä?\n\n-- Seuratkaa häntä alusta saakka, ollakseni varmempi, etten kadota\nhänen jälkiään.\n\n-- Olkoon menneeksi. Missä hän näki teidät?\n\n-- Vihreässä salongissa.\n\n-- Minne hän seurasi teitä? -- Pitkin käytäviä.\n\n-- Milloin hän saavutti teidät?\n\n-- Noustessani vaunuihin.\n\n-- Minne veitte hänet?\n\n-- Salonkiini... viereiseen salonkiin.\n\n-- Missä hän istui?\n\n-- Vieressäni leposohvalla.\n\n-- Istuiko hän siinä kauan?\n\n-- Noin puoli tuntia.\n\n-- Miksi hän lähti luotanne?\n\n-- Koska alkoi kuulua lähestyvien vaunujen jyrinää.\n\n-- Kuka ajoi niissä vaunuissa? Andrée epäröi.\n\n-- Kuka oli niissä vaunuissa? -- toisti Gilbert lujemmalla äänellä ja\nkäskevämmin.\n\n-- Kreivi de Charny.\n\n-- Mihin piilotitte lapsen?\n\n-- Työnsin hänet tähän huoneeseen.\n\n-- Mitä hän sanoi teille astuessaan tähän huoneeseen?\n\n-- Etten ollut enää hänen äitinsä.\n\n-- Ja miksi hän sanoi teille niin? Andrée oli vaiti.\n\n-- Ja miksi hän sanoi teille niin? Puhukaa, minä tahdon sitä.\n\n-- Koska sanoin hänelle...\n\n-- Mitä sanoitte hänelle?\n\n-- Koska sanoin hänelle, -- Andrée teki ponnistuksen, -- että te\nolette kurja ja halpamainen roisto.\n\n-- Katsokaa lapsi-paran sydämeen, madame, ja ottakaa huomioon, mitä\npahaa olette hänelle tehnyt.\n\n-- Oi, hyvä Jumala!... mutisi Andrée! -- Anna anteeksi, lapseni, anna\nanteeksi!\n\n-- Epäilikö herra de Charny, että lapsi oli täällä?\n\n-- Ei.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Olen.\n\n-- Miksi hän ei jäänyt luoksenne?\n\n-- Koska herra de Charny ei koskaan jää luokseni.\n\n-- Mitä tekemistä hänellä sitten oli täällä?\n\nAndrée jäi hetkeksi miettimään, silmät tuijottavina, ikäänkuin olisi\nkoettanut nähdä pimeässä.\n\n-- Oi! -- sanoi hän, -- hyvä Jumala!... Olivier, rakas Olivier!\n\nGilbert katseli häntä hämmästyneenä.\n\n-- Voi minua onnetonta! -- kuiskasi Andrée. -- Hän tuli takaisin\nluokseni... oli kieltäytynyt tarjotusta tehtävästä saadakseen jäädä\nminun luokseni. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!\n\nGilbertille alkoi verkalleen selvitä kauhean kohtalon draama, johon\nhänen silmänsä sai ensimmäisenä kurkistaa.\n\n-- Entä te, rakastatteko te häntä? Andrée huokasi.\n\n-- Rakastatteko te häntä?\n\n-- Miksi kysytte minulta sitä? -- kysyi Andrée.\n\n-- Lukekaa ajatukseni.\n\n-- Ah, niin, minä näen, tarkoituksenne on hyvä: tahtoisitte toimittaa\nminulle kylliksi onnea unohtaakseni sen pahan, mitä olette minulle\ntehnyt; mutta minä kieltäytyisin onnesta, jos minun olisi otettava se\nteidän kädestänne. Minä vihaan teitä ja tahdon aina vihata teitä.\n\n-- Voi ihmisyyttä! -- jupisi Gilbert, -- onko sinulle siis suotu niin\npaljon onnea, että voit valita ne, joilta tahdot ottaa sen vastaan?\nSiis rakastatte häntä? -- lisäsi hän ääneen.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mistä alkaen?\n\n-- Siitä hetkestä alkaen, jolloin näin hänet ensi kertaa, siitä\npäivästä lähtien, jolloin hän ajoi Pariisista Versaillesiin samoissa\nvaunuissa kuin kuningatar ja minä.\n\n-- Te tiedätte siis, mitä rakkaus on, Andrée? -- sanoi Gilbert hiljaa\nja surullisesti.\n\n-- Tiedän, että rakkaus on annettu ihmiselle, jotta hän saattaisi\nmitata, kuinka paljon hän voi kärsiä, -- vastasi nuori nainen.\n\n-- Hyvä on, te olette nainen, te olette äiti. Hiomattoman jalokiven\non siis viimeinkin jalostanut se hirmuinen kivenhioja, jota sanotaan\ntuskaksi... Palatkaamme Sébastieniin.\n\n-- Niin, niin, palatkaamme häneen! Estäkää minua ajattelemasta\nherra de Charnyta; se häiritsee minua, ja sensijaan, että seuraisin\nlastani, voisin ehkä seurata kreiviä.\n\n-- Oikein! Vaimo, unohda miehesi; äiti, ajattele ainoastaan lastasi.\n\nHellyttävä lempeys, joka oli hetkeksi levinnyt ei ainoastaan Andréen\nkasvoille, vaan hänen koko olemukseensa, katosi vaihtuakseen hänen\ntavalliseen ilmeeseensä.\n\n-- Missä hän oli teidän puhuessanne herra de Charnyn kanssa?\n\n-- Hän oli täällä, kuunnellen... tuossa, tuossa ovella.\n\n-- Mitä hän kuuli tästä keskustelusta?\n\n-- Koko alkuosan.\n\n-- Milloin hän päätti lähteä tästä huoneesta?\n\n-- Silloin kun herra de Charny... Andrée pysähtyi.\n\n-- Silloin kun herra de Charny... mitä? -- toisti Gilbert säälimättä.\n\n-- Silloin kun herra de Charny suuteli kättäni ja minä huudahdin.\n\n-- Te näette hänet siis hyvin?\n\n-- Kyllä, hänen otsansa on rypyssä, huulet yhteenpuristettuina,\ntoinen nyrkki painettuna sydämelle.\n\n-- Seuratkaa häntä siis silmillänne ja älkääkä tästä hetkestä alkaen\najatelko muuta kuin häntä tai päästäkö häntä näkyvistänne.\n\n-- Minä näen hänet, minä näen hänet! -- sanoi Andrée.\n\n-- Mitä hän tekee?\n\n-- Hän katselee ympärilleen nähdäkseen, eikö ole mitään ovea\npuutarhaan päin, mutta kun ei ole toista ovea, astuu hän ikkunan luo,\navaa sen, katsahtaa vielä kerran salonkiin päin, harppaa ikkunalaudan\nyli ja katoaa.\n\n-- Seuratkaa häntä pimeässä.\n\n-- En voi.\n\nGilbert lähestyi Andréeta ja heilutti kättään edestakaisin hänen\nsilmiensä edessä.\n\n-- Tiedättehän, ettei teillä ole yötä, -- sanoi hän. -- Nähkää.\n\n-- Ah! Hän juoksee muurin viertä kulkevaa käytävää pitkin,\nsaapuu isolle portille, avaa sen kenenkään näkemättä, syöksyy\nPlâtrière-kadulle päin... Ah, hän pysähtyy... puhuu ohikulkevalle\nnaiselle.\n\n-- Kuunnelkaa tarkoin, -- sanoi Gilbert, -- jotta kuulette, mitä hän\nkysyy.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- Ja mitä hän kysyy?\n\n-- Hän kysyy Saint-Honoré-katua.\n\n-- Niin, minä asun siellä; hän on mennyt kotiini. Hän odottaa minua,\nlapsi parka!\n\nAndrée pudisti päätään.\n\n-- Ei! -- sanoi hän levottoman näköisenä; -- ei... hän ei ole mennyt\nkotiinne... ei... hän ei odota...\n\n-- Mutta missä hän siis on?\n\n-- Antakaa minun seurata häntä tai muutoin kadotan hänet näkyvistäni!\n\n-- Seuratkaa häntä, seuratkaa! -- huudahti Gilbert, käsittäen Andréen\naavistavan jotakin onnettomuutta.\n\n-- Ah, nyt minä näen hänet, minä näen hänet!\n\n-- Hyvä.\n\n-- Hän menee Grenelle-kadulle... sitten Saint-Honoré-kadulle. Nyt\nhän juoksee Palais-Royalin torin poikki. Hän kysyy uudelleen tietä\nja rientää taas eteenpäin. Tuolla hän on Richelieu-kadulla... ja\nnyt Frondeurs-kadulla... Neuve-Saint-Roch-kadulla. Pysähdy, lapsi,\npysähdy, onneton!... Sébastien, Sébastien, etkö näe vaunuja, jotka\ntulevat Sourdière-kadulta? Minä näen ne, minä näen ne!... Hevoset...\nAh!\n\nAndrée parkaisi hurjasti, nousi seisomaan, ja hänen kasvoillaan,\njoita pitkin vierivät suuret hiki- ja kyynelpisarat, kuvastui\näidillinen tuska.\n\n-- Oi! -- huudahti Gilbert, -- jos onnettomuus kohtaa häntä, muista,\nettä syy on sinun.\n\n-- Voi, voi! -- valitti Andrée, kuuntelematta, kuulematta, mitä\nGilbert sanoi. -- Taivaan luoja, ole kiitetty! Hevosen rinta on\nsatuttanut häntä, heittänyt hänet syrjään, pois pyörien tieltä...\nTuossa hän makaa pitkänään, tiedottomana; mutta hän ei ole kuollut...\nei... ei... ei ole kuollut!... Pyörtynyt, ainoastaan pyörtynyt! Apua!\napua! Se on lapseni... minun lapseni!\n\nJa vihlovasti parkaisten Andrée suistui nojatuoliin melkein\npyörtyneenä itsekin.\n\nNiin mielellään kuin Gilbert olisikin halunnut kuulla enemmän, soi\nhän uupuneelle Andréelle hetken levon, joka oli välttämättä tarpeen.\nHän pelkäsi, että jos Andréen olisi nyt heti pakko jatkaa näkyjään,\nsaattaisi jokin säie hänen sydämessään katketa tai jokin suoni hänen\naivoissaan haljeta.\n\nMutta kohta kun hän luuli voivansa kysellä ilman vaaraa, tiedusti hän:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Odottakaa, odottakaa, -- vastasi Andrée. -- Hänen ympärilleen on\nkerääntynyt ihmisiä. Oi, armahtakaa, päästäkää minut läpi, antakaa\nminun nähdä: se on minun poikani, Sébastienini!... Ah, hyvä Jumala,\neikö joukossanne ole yhtään kirurgia tai lääkäriä?\n\n-- Minä juoksen sinne, -- huudahti Gilbert.\n\n-- Malttakaa, -- sanoi vielä Andrée, tarttuen hänen käsivarteensa, --\njoukko hajaantuu. Varmaankin annetaan tietä sille, jota on kutsuttu\nja odotettu... Tulkaa, tulkaa, herra; näettehän, ettei hän ole\nkuollut, näettehän, että hänet voi pelastaa.\n\nSitten hän päästi huudon, joka selvästi ilmaisi kauhua.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä nyt? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Minä en salli, että tuo mies koskee poikaani, -- huusi Andrée;\n-- hän ei ole mies, vaan kääpiö... peikko... vampyyri... Voi, se on\ninhoittavaa, hirveätä!\n\n-- Madame, madame! -- mutisi Gilbert koko ruumiiltaan vapisten, --\ntaivaan nimessä, älkää kadottako Sébastienia näkyvistänne!\n\n-- Oi! -- vastasi Andrée tuijottavin silmin, vapisevin huulin,\nsormellaan osoittaen, -- olkaa rauhassa... minä näen hänet... minä\nnäen hänet...\n\n-- Mitä se mies tekee hänelle?\n\n-- Hän vie Sébastienin mukanaan, lähtee Sourdière-kadulle, kääntyy\nvasemmalle Sainte-Hyacinthen umpikujalle, lähestyy matalaa ovea,\njoka on raollaan; hän työntää sen auki, kumartuu ja kapuaa\nportaita alas. Hän laskee pojan pöydälle, jolla on kynä, mustetta,\nkäsinkirjoitettuja ja painettuja papereita; hän riisuu Sébastienin,\nkäärii ylös hänen hihansa, kietoo lujasti hänen käsivartensa\nympärille siteitä, joita hänelle tuo yhtä ruma ja likainen nainen\nkuin hän itsekin on; hän avaa jonkin mytyn, ottaa siitä esille\niskuraudan... aikoo iskeä suonta... Oi, en tahdo nähdä sitä! En tahdo\nnähdä poikani verta!\n\n-- No niin, nouskaa jälleen portaat ja laskekaa askelmat, -- sanoi\nGilbert.\n\n-- Olen laskenut: niitä on yksitoista.\n\n-- Tutkikaa tarkoin ovi ja sanokaa minulle, näettekö siinä jotakin\nhuomattavaa.\n\n-- Kyllä... näen pienen neliskulmaisen rautaristikolla varustetun\naukon.\n\n-- Kas niin, muuta ei tarvita.\n\n-- Juoskaa, juoskaa... te löydätte hänet sieltä, missä olen sanonut\nhänen olevan.\n\n-- Tahdotteko herätä heti ja muistaa kaikki, vai tahdotteko herätä\nvasta huomenaamulla, jolloin olette kaikki unohtanut?\n\n-- Herättäkää minut heti, sillä minä tahdon muistaa. Gilbert siveli\npeukaloillaan pitkin Andréen silmäkulmia, puhalsi hänen otsaansa\nvasten ja sanoi ainoastaan:\n\n-- Herätkää.\n\nNuoren naisen silmiin syttyi heti eloa, ja hänen jäsenensä\nnorjistuivat; hän katseli Gilbertiä melkein ilman kauhua ja huudahti,\nvielä herättyäänkin, jatkaen unessa lausumiaan kehoituksia:\n\n-- Oi, juoskaa, juoskaa ja ottakaa hänet pois sen miehen käsistä,\njoka peloittaa minua!\n\n\n\n\nXIV\n\nMies Ludvig XV:n torilta\n\n\nGilbertiä ei tarvinnut pyytää ryhtymään etsintään. Hän syöksyi ulos\nhuoneesta, ja ikäänkuin se tie, jota hän oli tullut, olisi ollut\nliian pitkä, juoksi hän suoraan Coq-Héron-kadun puoliselle portille,\navasi sen ilman portinvartijan apua, veti kiinni jälkeensä ja pääsi\nkivetylle kadulle.\n\nHän oli täysin selvillä Andréen ilmoittamasta tiestä ja kiirehti\nSébastienin jäljille.\n\nHän meni samoin kuin hänen poikansa Palais-Royalin torin poikki\nja sitten pitkin Saint-Honoré-katua, joka oli tyhjentynyt, sillä\nkello läheni jo yhtä yöllä. Saavuttuaan Sourdière-kadun kulmaan hän\nkääntyi oikealle, sitten vasemmalle ja joutui Sainte-Hyacinthen\numpikujalle. Täällä hän alkoi lähemmin tutkia paikkoja. Kolmannessa\novessa oikealla puolella oli rautaristikkoinen, neliömäinen luukku,\njosta hän heti tunsi saapuneensa Andréen kuvaaman talon kohdalle. Hän\nkoputti ovelle.\n\nKukaan ei vastannut. Hän koputti toistamiseen.\n\nSilloin hän luuli kuulevansa portaissa pelokkaita ja epäluuloisia\naskeleita.\n\nHän koputti kolmannen kerran.\n\n-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi naisen ääni.\n\n-- Avatkaa, -- vastasi Gilbert, -- älkääkä pelätkö mitään. Minä olen\nsen haavoittuneen lapsen isä, jonka olette ottaneet hoivaanne.\n\n-- Avaa, Albertine, -- sanoi toinen ääni, -- se on tohtori Gilbert.\n\n-- Isäni! isäni! -- huusi kolmas ääni, jonka Gilbert tunsi\nSébastienin ääneksi.\n\nGilbert huokasi helpotuksesta.\n\nOvi aukeni. Gilbert syöksyi alas portaita, sopertaen jonkun sanan\nkiitokseksi.\n\nAlas päästyään hän huomasi olevansa jonkunlaisessa kellarissa, jota\nvalaisi käsikirjoitusten ja painettujen paperien peittämällä pöydällä\npalava lamppu, juuri niinkuin Andrée oli nähnyt.\n\nVarjossa, kurjalla vuoteella makaamassa Gilbert näki poikansa, joka\nkutsui häntä käsivarret ojennettuina häntä kohden. Niin suuri kuin\nolikin Gilbertin kyky hillitä itseänsä, voitti isänrakkaus kuitenkin\nfilosofisen sopivaisuuden, ja hän syöksyi lapsensa luo, jota sitten\npainoi rintaansa vasten, varoen kuitenkin satuttamasta hänen\nvertavuotavaan käsivarteensa ja kipeään rintaansa.\n\nVasta pitkän isällisen suudelman ja lempeiden hyväilyiden jälkeen,\njolloin ilman ainoatakaan sanaa he saivat toisilleen lausutuksi\nkaikki, Gilbert kääntyi isäntänsä puoleen, jonka oli vain\nvilahdukselta nähnyt.\n\nKirurgi seisoi hajasäärin, toinen käsi nojaten pöytään, toinen\nlanteella, lampun valaisemana; hän oli nostanut lampun varjostimen\nvoidakseen paremmin tarkata katseltavanaan olevaa kohtausta.\n\n-- Katso, Albertine, -- sanoi hän, -- ja kiitä minun kanssani\nsattumaa, joka on suonut minun tehdä tämän palveluksen eräälle\nveljistäni.\n\nKirurgin lausuessa nämä hiukan korkealentoiset sanat Gilbert kääntyi\nympäri, niinkuin olemme sanoneet, ja katsahti ensi kertaa tähän\nrujoon olentoon.\n\nSiinä oli jokin keltaisen ja vihreän kirjava tekele, ihmisen kuvatus,\njonka harmaat silmät pullistuivat esille, muuan niitä maalaisia,\njoita Latonan viha vainoo ja jotka paraikaa suorittaessaan muodon\nvaihdosta eivät enää ole ihmisiä, mutta eivät myöskään vielä ole\nmuuttuneet suorastaan sammakoiksi.\n\nVäkisinkin Gilbert hätkähti; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi jo\nkerran ennen nähnyt nuo kasvot ilkeässä unessa veristävän harson läpi.\n\nHän astahti taas Sébastienin luo ja puristi häntä entistä hellemmin\nrintaansa vasten.\n\nMutta Gilbert pääsi kuitenkin voitolle inhonsa ensi puuskasta ja\nkääntyi uudestaan merkilliseen mieheen päin, jonka Andrée oli nähnyt\nmagneettisessa unessaan ja joka oli häntä niin kauhistuttanut.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- kiitän teitä siitä, että olette\npelastanut poikani; kiitollisuuteni on vilpitön ja tulee sydämen\npohjasta.\n\n-- Monsieur, -- vastasi kirurgi, -- olen vain täyttänyt\nvelvollisuuteni, johon minua kehoitti yhtaikaa sekä sydämeni\nettä tiede. Olen ihminen, ja niinkuin Terentius sanoo, ei mikään\ninhimillinen ole minulle vierasta; muuten minulla on hellä sydän,\nenkä voi nähdä hyttysenkään, saatikka lähimmäiseni kärsivän.\n\n-- Sallitteko minun kysyä, kenen kunnioitettavan ihmisystävän kanssa\nminulla on kunnia puhua?\n\n-- Te ette siis tunne minua, virkatoveri? -- lausui kirurgi\npäästäen naurun, jonka piti näyttää hyväntahtoiselta, mutta joka\nsittenkin oli ilkeä. -- Sensijaan minä tunnen teidät: te olette\ntohtori Gilbert, Washingtonin ja Lafayetten ystävä -- jälkimäistä\nnimeä hän korosti omituisella tavalla -- Amerikan ja Ranskan mies,\nrehellinen haaveilija, joka on laatinut erinomaisia mietelmiä\nperustuslaillisesta kuninkuudesta, -- osoittaen ne Amerikasta\nkäsin hänen majesteetilleen Ludvig XVI:lle ja saaden niistä\npalkkioksi hänen majesteetiltaan Ludvig XVI:lta sen, että teidät\nteljettiin Bastiljiin, heti kun jälleen astuitte maihin Ranskassa.\nTe olitte tahtonut pelastaa hänet raivaamalla hänelle ennakolta\ntulevaisuuden tietä, mutta hän toimitti teille tien vankilaan! Se oli\nkuninkaallinen kiitollisuuden osoitus!\n\nJa kirurgi puhkesi uudelleen nauruun, joka tällä kertaa oli kaamea ja\nuhkaava.\n\n-- Jos tunnette minut, monsieur, on minulla sitä suurempi syy saada\nvuorostani tutustua teihin.\n\n-- Oi, olemmehan jo kauan tunteneet toisemme, monsieur, -- sanoi\nkirurgi. -- Siitä on kaksikymmentä vuotta, kauheasta toukokuun\n30 päivän yöstä vuonna 1770. Silloin olitte yhtä nuori kuin tämä\nlapsi; teidät toi luokseni haavoittuneena, kuolevana, murskautuneena\nmestarini Rousseau, ja minä iskin teistä suonta pöydällä, jonka\nympärillä lojui ruumiita ja silvottuja jäseniä. Niin, se oli tosiaan\nkauhea yö, mutta minulle on siitä jäänyt hyvä muisto, sillä raudan\navulla, joka tietää kuinka syvälle on iskettävä parantaakseen, kuinka\nsyvälle on viillettävä, jotta haava arpeutuisi, pelastin monta\nihmishenkeä.\n\n-- Todellako! -- huudahti Gilbert. -- Te olette siis Jean Paul Marat.\n\nJa vaistomaisesti hän peräytyi askeleen.\n\n-- Näethän, Albertine, nimelläni on aina oma tehonsa. Ja hän päästi\nkolkon naurun.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Gilbert vilkkaasti, -- kuinka te olette täällä,\ntässä luolassa, savuavan lampun katkussa? Luulin teidän olevan\nArtoisin kreivin lääkärinä.\n\n-- Tahdoitte kai sanoa: hänen talliensa eläinlääkärinä, -- vastasi\nMarat. -- Mutta prinssi on siirtynyt maasta pois; kun ei enää ole\nprinssiä, ei ole tallejakaan, ja kun ei ole talleja, ei tarvita\neläinlääkäriäkään. Muuten olinkin jättänyt erohakemukseni, kun en\ntahdo palvella tyranneja.\n\nJa kääpiö suoristautui täyteen pikku mittaansa.\n\n-- Mutta sittenkin, -- sanoi Gilbert, -- miksi asutte tällaisessa\nluolassa, tällaisessa kellarissa?\n\n-- Miksikö, herra filosofi? Syitä on paljon: minä olen\nisänmaanystävä, paljastan kirjoituksissani vallantavoittelijat,\nBailly pelkää minua, Necker inhoaa minua, Lafayette ahdistelee\nminua, käskien kansalliskaartinsa ajaa minua takaa ja luvaten\npalkkion päästäni, tuo vallantavoittelija, diktaattori; mutta minä\nuhmaan häntä! Luolani sopukasta minä vainoan häntä, paljastan hänet,\ndiktaattorin! Tiedättekö mitä hän on viimeksi tehnyt?\n\n-- En, -- vastasi Gilbert yksinkertaisesti.\n\n-- Hän on valmistuttanut Saint-Antoinen esikaupungissa\nviisitoistatuhatta nuuskarasiaa, joiden koristeena on hänen\nmuotokuvansa; siinä juonessa piilee jotakin, mikäli asiaa ymmärrän,\nvai mitä? Niinpä kehoitankin kunnon kansalaisia särkemään ne,\nkun vain saavat niitä käsiinsä. Varmaankin on tekeillä suuri\nkuningasmielinen salaliitto, sillä tietänettehän, että sillä välin\nkun poloinen Ludvig XVI vuodattaa kuumia kyyneleitä tyhmyyksien\ntähden, joita Itävallatar teettää, on Lafayette salaliitossa\nkuningattaren kanssa.\n\n-- Kuningattaren kanssa? -- toisti Gilbert miettiväisenä.\n\n-- Niin, kuningattaren kanssa. Ettehän voine kieltää hänen\nvehkeilevän, tuon ovelan naisen; hän on viime päivinä jaellut eri\ntahoille niin paljon valkoisia nauharuusukkeita, että valkoinen\nsilkkinauha on kallistunut kolme souta kyynärältä. Asia on varma,\nsillä kuulin sen eräältä Bertinin, kuningattaren muotikauppiaan,\ntytöltä. Onhan Bertin tavallaan kuningattaren pääministeri, jolla on\ntapana lausua: \"Olen tänä aamuna työskennellyt hänen majesteettinsa\nkanssa.\"\n\n-- Ja missä te tuota kaikkea paljastatte? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Sanomalehdessäni, omassa lehdessäni, jonka olen perustanut, ja\njota on ilmestynyt jo kaksikymmentä numeroa, valtiollisessa ja\npuolueettomassa julkaisussa, nimeltä _Kansan Ystävä eli Pariisin\ntiedoittaja_. Voidakseni maksaa paperin ynnä ensi numeroiden\npainatuksen, -- katsokaahan taaksenne -- olen myynyt jopa peitteet ja\nlakanatkin vuoteesta, jossa poikanne makaa.\n\nGilbert kääntyi katsomaan ja näki pienen Sébastienin todellakin\nviruvan kuluneella, paljaalla hamppupatjalla, johon hän oli\nnukahtanut kivun ja väsymyksen uuvuttamana.\n\nTohtori lähestyi lasta nähdäkseen nukkuiko hän vai oliko hän\ntainnoksissa; mutta hänen keveän ja tasaisen hengityksensä\nrauhoittamana hän palasi miehen luo, joka vastoin hänen tahtoaan\nherätti hänessä melkein samanlaista uteliaisuutta kuin villi peto,\ntiikeri tai hyeena.\n\n-- Ja keitä teillä on avustajina tässä jättiläistyössä?\n\n-- Avustajina? -- toisti Marat. -- Hahaa, vain hanhet kulkevat\njoukoittain; kotka lentää yksin. Tässä on avustajani!\n\nMarat osoitti päätään ja kättään.\n\n-- Näettekö tämän pöydän? -- jatkoi hän. -- Se on paja, jossa\nVulcanus -- vertaus on kai sattuva, vai kuinka? -- jossa Vulcanus\ntakoo salamaa. Joka yö kirjoitan kahdeksan oktaavosivua, jotka\nmyydään aamulla. Usein ei sekään riitä, vaan lisään kokoa\nkaksin verroin; kuusitoista sivuakin on joskus liian vähän.\nAloitettuani suurella käsialalla lopetan melkein aina pienellä.\nMuut sanomalehtimiehet kirjoittavat silloin tällöin, vuorottelevat,\nottavat avustusta, mutta minä en koskaan. _Kansan Ystävä_ -- josta\nnäette tuolla kappaleen -- on kokonaan yhden miehen työtä. Niinpä\nse ei olekaan vain sanomalehti; ei, se on ihminen, erikoinen\npersoonallisuus; se olen minä!\n\n-- Mutta, -- kysyi Gilbert, -- kuinka voitte suorittaa noin\nsuunnattoman työn?\n\n-- Ah, se on luonnon salaisuus!... Se on sopimus kuoleman ja minun\nvälilläni... minä annan sille kymmenen vuotta elämästä, ja se suo\nminulle päiviä, jotka eivät tarvitse lepoa, ja öitä, jotka eivät\nkaipaa unta... Elämäni on yhtenäistä, yksinkertaista; kirjoitan...\nkirjoitan yöt ja päivät... Lafayetten poliisi pakottaa minut\nelämään kätkössä, seinien sisälle suljettuna; hän panee sieluni ja\nruumiini työhön, yllyttää toimeliaisuuteni kaksinkertaiseksi...\nTämä elämä rasitti minua aluksi, mutta nyt olen siihen tottunut.\nMinua huvittaa katsella kurjaa yhteiskuntaa luolani kapeasta\nja himmeästä ikkunasta, kostean ja synkän kellariluukun läpi.\nYöni pimennosta minä hallitsen elävien maailmaa; minä arvostelen\nhäikäilemättä tiedettä ja politiikkaa... toisella kädelläni syöksen\nmaahan Newtonin, Franklinin, Laplacen, Mongen, Lavoisierin; toisella\njärkytän sijoiltaan Baillyn, Neckerin ja Lafayetten. Sen kaiken minä\nkaadan kumoon, niin juuri, samoin kuin Simson kukisti temppelin,\nja raunioiden alle, jotka ehkä murskaavat minutkin, hautaan\nkuninkuuden...\n\nGilbertiä puistatti väkisinkin, tämä kellarissa asuva rääsyinen mies\ntoisti hänelle melkein samaa, mitä Cagliostro, kirjailtu puku yllään,\noli lausunut palatsissa.\n\n-- Mutta, -- sanoi hän, -- miksi ette te, joka nautitte niin suurta\nkansansuosiota, ole koettanut päästä Kansalliskokouksen jäseneksi?\n\n-- Koska aika ei vielä ole tullut, -- vastasi Marat.\n\nMelkein heti hän lisäsi kaipausta kuvastavalla äänellä:\n\n-- Oi, jospa olisin kansanjohtaja, kannattajina muutama tuhat\nlujatahtoista miestä, niin vannon, että kuuden viikon kuluttua olisi\nvaltiosääntö laadittu, että valtiokoneisto toimisi moitteettomasti,\nettei ainoakaan roisto uskaltaisi sitä häiritä, että kansa olisi\nvapaa ja onnellinen, että se yhdessä vuodessa kohoaisi kukoistavaksi\nja pelätyksi, ja että se pysyisi siinä tilassa niin kauan kuin minä\nelän.\n\nJa itserakas olento muuttui Gilbertin silmissä: hänen silmänsä\nveristivät; hänen keltainen ihonsa kiilsi hiestä; hirviö oli suuri\nrumuudessaan, niinkuin muut ovat suuria Kauneudessaan.\n\n-- Niin, -- jatkoi hän ajatustaan, jonka innostus oli katkaissut,\n-- niin, mutta minä en ole kansanjohtaja, eikä minulla ole niitä\nmuutamia tuhansia miehiä, joita tarvitsisin... Ei, mutta minä olen\nsanomalehtimies... minulla on kirjoitusneuvoni, paperini, kynäni...\nminulla on tilaajani, minulla on lukijani, joille olen oraakkeli,\nprofeetta, tietäjä. Minulla on kansani, jonka ystävä olen ja jota\njohdan petoksesta petokseen, paljastuksesta paljastukseen, kauhusta\nkauhuun, niin että se värisee. _Kansan Ystävän_ ensi numerossa\npaljastin aateliston; lausuin, että Ranskassa on kuusisataa\nsyyllistä, että kuusisataa nuoranpätkää riittäisi... Ha, ha, haa!\nminä erehdyin hiukan kuukausi sitten! Lokakuun viides ja kuudes päivä\novat kirkastaneet näköäni... kuudensadan syyllisen sijasta onkin\nkymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta aatelista, jotka pitää hirttää.\n\nGilbert hymyili. Näin pitkälle kehittynyt raivo näytti hänestä\nhulluudelta.\n\n-- Pitäkää varanne, -- sanoi hän. -- Ranskasta ei tavattane kyllin\npaljon hamppua tuota tarvetta varten, ja nuora käy ylen kalliiksi.\n\n-- Siksi keksitäänkin toivoakseni, -- sanoi Marat, -- uusia ja\ntehokkaampia keinoja... Tiedättekö, ketä odotan tänä yönä... kuka\nkoputtaa ovelleni viimeistään kymmenen minuutin kuluttua?\n\n-- En, monsieur.\n\n-- Sanonpa teille. Odotan erästä virkatoveria... Kansalliskokouksen\njäsentä, jonka tunnette nimeltä, kansalaista Guillotinia...\n\n-- Kyllä tunnen, -- sanoi Gilbert. -- Hän on sama mies, joka kehoitti\nedustajia kokoontumaan Pallohuoneeseen, kun heidät ajettiin ulos\nistuntosalista; perin oppinut mies.\n\n-- No niin, tiedättekö, mitä kansalainen Guillotin on keksinyt?...\nHän on keksinyt ihmeellisen koneen, joka tappaa, tuottamatta tuskaa,\nsillä kuoleman tulee olla rangaistus eikä kärsimys; hän on keksinyt\ntuollaisen koneen ja jonakin aamuna me koettelemme sitä.\n\nGilbertiä puistatti. Toistamiseen tämä kellarissa asustava mies\nmuistutti Cagliostroa. Tuo kone oli epäilemättä sama, josta\nCagliostro oli puhunut.\n\n-- Kuulkaapa, -- sanoi Marat, -- joku koputtaa juuri; se on hän...\nMene avaamaan, Albertine, mene avaamaan.\n\nMaratin vaimo tai oikeammin naikkonen nousi jakkaralta, jolla oli\nistunut kyyristyneenä, puoleksi nukkuen, ja hoippui ovelle.\n\nHämmentyneenä, kauhuissaan, mieli sekaisin kuin pyörryksissä Gilbert\nsiirtyi vaistomaisesti Sébastienin luo, aikoen nostaa hänet syliinsä,\nviedäkseen hänet pois.\n\n-- Nähkääs, -- jatkoi Marat innostuneena, -- kone toimii itsestään!\nTarvitaan vain yksi mies käyttämään sitä, ja vaihtamalla kolme kertaa\nveistä voidaan sillä katkaista kolmesataa päätä päivässä!\n\n-- Ja sen lisäksi, -- virkkoi lempeä, huilumainen ääni Maratin\ntakana, -- se katkaisee nuo kolmesataa päätä tuskattomasti,\nasianomaisen tuntiessa vain hiukan kylmää kaulallaan.\n\n-- Kah, tekö siinä olettekin, tohtori? -- huudahti Marat katsahtaen\ntakanaan seisovaan, noin nelikymmenvuotiaaseen pieneen mieheen, jonka\nhuolellinen ulkoasu ja lempeät kasvot olivat mitä omituisimpana\nvastakohtana Maratille ja jolla oli kädessään kotelo, suuruudeltaan\nja muodoltaan kuin lasten leikkikalulaatikko. -- Mitä teillä on\ntuossa mukananne?\n\n-- Kuuluisan koneeni malli, rakas Marat... Mutta jollen erehdy, --\nsanoi pieni mies koettaen tähystellä hämärässä, -- luulen näkeväni\nherra tohtori Gilbertin.\n\n-- Hänet juuri, monsieur, -- vastasi Gilbert kumartaen.\n\n-- Olen ihastunut tavatessani teidät, monsieur; ette ole täällä\nliikaa, Jumalan kiitos, ja olisin onnellinen saadessani kuulla teidän\nkaltaisenne miehen mielipiteen pian julkaistavasta keksinnöstäni;\nsillä sanonpa teille, rakas Marat, että olen löytänyt erittäin\ntaitavan kirvesmiehen, nimeltä mestari Guidon, joka valmistaa koneeni\nluonnollisessa koossa... Se käy kyllä kalliiksi, sillä hän vaatii\nviisituhatta viisisataa frangia! Mutta mikään uhraus ei ole liian\nsuuri, kun se tehdään ihmisyyden hyväksi... Kahden kuukauden kuluttua\nse on valmis, ystäväni, ja silloin voimme sitä koetella. Sitten\nesitän sen Kansalliskokoukselle. Toivoakseni te tuette ehdotustani\nmainiossa sanomalehdessänne. Muuten voin sanoa, että koneeni puhuu\nitse puolestaan, monsieur Gilbert, niinkuin pian saatte nähdä omilla\nsilmillänne. Silti ei jokunen sana _Kansan Ystävässä_ tekisi pahaa.\n\n-- Olkaa huoleti! Minä en uhraa sille vain muutamia riviä, vaan\nkokonaisen numeron.\n\n-- Olette erinomaisen ystävällinen, rakas Marat; mutta, niinkuin\nsanotaan, en tahdo myydä sikaa säkissä.\n\nJa hän veti taskustaan toisen, edellistä vähän pienemmän laatikon,\njoka sisältä kuuluvasta omituisesta liikehtimisestä päättäen sisälsi\njonkun eläimen tai ennemmin useita vankeuteensa tyytymättömiä eläimiä.\n\nMaratin herkkä korva keksi heti, että jokin rapisi laatikossa.\n\n-- Mitähän tuossa on? -- kysyi hän.\n\n-- Saatte nähdä, -- vastasi tohtori. Marat tarttui laatikkoon.\n\n-- Varokaa, -- huudahti tohtori kiireesti, -- varokaa päästämästä\nniitä karkuun, sillä silloin emme saisi niitä enää kiinni, ne ovat\nhiiriä, joilta pian katkaisemme päät. Mutta mitä te aiotte, tohtori\nGilbert? Tahdotteko jättää meidät?\n\n-- Ikävä kyllä, monsieur, -- vastasi Gilbert; -- mutta poikani on\nhaavoittunut tänä iltana hevosen heittäessä hänet katukiviä vasten.\nTohtori Marat, joka kerran pelasti minunkin henkeni samanlaisessa\ntapaturmassa ja jota uudelleen kiitän kaikesta sydämestäni, toi hänet\nkotiinsa, iski suonta ja sitoi hänet. Lapsi tarvitsee nyt raikkaan\nvuoteen, lepoa ja hoitoa; en siis voi olla läsnä mielenkiintoisessa\nkokeilussanne.\n\n-- Mutta tulettehan katsomaan kokeilua luonnollisessa koossaan kahden\nkuukauden kuluttua? Lupaatteko, tohtori?\n\n-- Sen lupaan, monsieur.\n\n-- Pidän kiinni sanastanne, ymmärrättekö?\n\n-- Olen sen antanut.\n\n-- Tohtori, -- sanoi Marat, -- minun ei tarvinne huomauttaa teitä\npitämään salassa piilopaikkaani?\n\n-- Oi, monsieur...\n\n-- Jos ystävänne Lafayette keksii sen, käskee hän ampua minut kuin\nkoiran tai hirttää kuin varkaan.\n\n-- Ampua, hirttää! -- huudahti Guillotin. -- Mokomista ihmissyöjien\ntappotavoista tulee siis viimeinkin loppu, ja sijalle saadaan\nsuloinen, helppo, silmänräpäyksellinen kuolema, jollaisen elämään\nkyllästyneet vanhukset, tahtoen kuolla filosofeina ja viisaina,\nvalitsisivat mieluummin kuin luonnollisen kuoleman! Tulkaa nyt\nkatsomaan, rakas Marat, tulkaa katsomaan!\n\nJa välittämättä enempää tohtori Gilbertistä, Guillotin avasi\nlaatikkonsa ja alkoi pystyttää konettansa Maratin pöydälle.\nJälkimäinen katseli hänen hommiaan yhtä uteliaana kuin toinen oli\ninnoissaan.\n\nTätä hetkeä Gilbert käytti hyväkseen nostaen nukkuvan Sébastienin\nkäsivarsilleen ja kantaen hänet pois. Albertine saattoi häntä ovelle,\njonka sitten huolellisesti sulki hänen jälkeensä.\n\nKadulle päästyään hän tunsi kasvojansa viiltävästä kylmyydestä, että\nne olivat hiessä, jota yötuuli nyt jäädytti hänen otsallaan.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, -- mutisi hän, -- kuinkahan käy tämän kaupungin,\njonka kellarissa piileksii ehkä tälläkin hetkellä viisisataa\nihmisystävää samanlaisissa puuhissa kuin mitä äsken näin olevan\ntekeillä? Kuinka käy sitten, kun tuollaiset puuhat kerran puhkeavat\nesille täysin valmiina?\n\n\n\n\nXV\n\nCatherine\n\n\nSourdière-kadulta Gilbertin asuntoon Saint-Honoré-kadun varrelle\noli ainoastaan muutama askel. Tämä talo sijaitsi vähän kauempana\nkuin Marian taivaaseenastumisen kirkko, vastapäätä erästä puuseppää\nnimeltä Duplay.\n\nKylmyys ja liikunta olivat herättäneet Sébastienin. Hän oli tahtonut\nkävellä, mutta hänen isänsä ei ollut suostunut siihen, vaan kantoi\nhäntä yhä sylissään.\n\nPortille saavuttuaan tohtori laski Sébastienin hetkeksi seisaalle\nmaahan ja koputti jokseenkin kovasti, jottei tarvitsisi liian kauan\nodottaa kadulla, kuinka sikeästi portinvartija olisikin torkahtanut.\n\nPortin takaa alkoikin pian kuulua raskaita, vaikka nopeita askelia.\n\n-- Onko se tohtori Gilbert? -- kysyi ääni.\n\n-- Kuulehan, -- sanoi Sébastien, -- se on Pitoun ääni.\n\n-- Ah, Luojan kiitos! -- huudahti Pitou, aukaisten portin, --\nSébastien on löydetty!\n\nSitten, kääntyen portaisiin päin, joiden hämärästä alkoi näkyä\nkynttilän valo, hän huusi:\n\n-- Monsieur Billot! monsieur Billot! Sébastien on löydetty,\nvahingoittumattomana, toivoakseni, vai mitä, monsieur Gilbert?\n\n-- Ainakin ilman vakavaa tapaturmaa, -- vastasi tohtori. -- Tule,\nSébastien, tule!\n\nJa jättäen Pitoun huoleksi portin sulkemisen hän otti uudelleen\nsyliinsä Sébastienin, hämmästyttäen sillä portinvartijaa, joka\nnäyttäytyi kojunsa ovella puuvillamyssy päässään ja paitasillaan, ja\nalkoi nousta portaita ylös.\n\nBillot astui edellä näyttäen tulta, Pitou tallusteli viimeisenä.\n\nTohtori asui toisessa kerroksessa; selkoselälleen avatut ovet\nilmaisivat, että häntä oli odotettu kotiin saapuvaksi. Hän laski\nSébastienin vuoteelleen.\n\nPitou seurasi perästä, levottomana ja arkana. Siitä liasta, joka\npeitti hänen kenkänsä, sukkansa ja housunlahkeensa ja täplitti\nmuutkin vaatteet, oli helppo nähdä hänen vasta saapuneen pitkältä\nmatkalta.\n\nSaatettuaan itkevän Catherinen kotiinsa ja kuultuaan tytöltä\nitseltään, joka oli niin murtunut, ettei voinut salata tuskaansa,\nhänen surunsa syynä olleen Isidore de Charnyn lähdön Pariisiin, oli\nPitou, kaksin verroin kärsien tämän mielihaikeuden purkauksesta sekä\nrakastajana että ystävänä, sanonut hyvästi vuoteessa makaavalle\nCatherinelle ja jalkopäässä ruikuttavalle äiti Billotille ja lähtenyt\nmarssimaan Haramontia kohti paljon hitaammin kuin oli tullut.\n\nTämä verkkaisuus ja ne monet kerrat, jolloin hän kääntyi apein\nmielin silmäilemään maatilaa, poistuessaan sieltä sydän raskaana\nsamalla Catherinen ja oman surunsa vuoksi, vaikuttivat sen, että hän\nsaapui vasta päivänkoitteessa Haramontiin. Hänet vallannut huolestus\noli myös syynä siihen, että hän, kuten muinoin Sextus tavatessaan\nvaimonsa kuolleena, istuutui vuoteensa laidalle, tuijottaen eteensä\nkädet ristissä polvillaan.\n\nViimein hän nousi ja alkoi kuin heräten, ei unesta vaan\najatuksistaan, silmäillä ympärilleen. Silloin hän näki sen\npaperilehden vieressä, johon itse oli kirjoittanut, toisen eri\nkäsialalla kirjoitetun.\n\nHän astui pöydän luo ja luki Sébastienin kirjeen.\n\nPitoun kunniaksi on mainittava, että hän heti unohti omat surunsa,\najatellen yksinomaan niitä vaaroja, joihin hänen ystävänsä voisi\njoutua äsken aloittamallaan retkellä. Sitten Pitou, välittämättä\netumatkasta, jonka lapsi kaiketi oli saavuttanut lähdettyään jo\nedellisenä iltana, ryhtyi luottaen pitkiin sääriinsä ajamaan\nSébastienia takaa ja toivoi tavoittavansa hänet, jos hän ei olisi\npäässyt mihinkään ajoneuvoihin, vaan oli pakosta jatkanut matkaansa\njalkaisin.\n\nSitäpaitsi täytyisi Sébastienin toisinaan levähtää, jotavastoin hän,\nPitou, kävelisi yhtä mittaa.\n\nPitou ei huolinut ottaa mukaan matkatavaroita. Hän köytti lanteilleen\nnahkavyön, jollaista muuten aina piti pitkillä matkoilla, pisti\nkainaloonsa neljän naulan painoisen leivän, johon oli pujotettu\nmakkara, ja lähti liikkeelle matkasauva kädessään.\n\nTavallisesti marssi Pitou puolitoista lieueta tunnissa;\njouduttaessaan kulkua hän taivalsi kaksi.\n\nMutta kun hänen täytyi pysähtyä juodakseen, sitoakseen auenneet\nkengännauhansa ja kyselläkseen Sébastienia, meni häneltä kymmenen\ntuntia matkaan Largny-kadun päästä Villetten tulliportille; sitten\nkului vastaantulevien vaunujen vuoksi tunti Villetten tulliportilta\ntohtori Gilbertin taloon, siis yhteensä yksitoista tuntia. Hän oli\nlähtenyt kello yhdeksän aamulla ja saapui perille kello kahdeksan\nillalla.\n\nJuuri tällä hetkellä oli Andrée vienyt Sébastienin mukanaan\nTuilerieista, ja tohtori Gilbert puheli kuninkaan kanssa. Pitou\nei siis löytänyt Sébastienia eikä tohtori Gilbertiä, mutta tapasi\nBillotin.\n\nBillot ei ollut lainkaan kuullut puhuttavan Sébastienista eikä\ntiennyt, milloin Gilbert tulisi kotiin.\n\nPitou-parka oli niin levoton, ettei hänen päähänsäkään pälkähtänyt\npuhua Billotille Catherinesta. Kaiken aikaa hän vain valitteli sitä\nonnettomuutta, ettei hän sattunut olemaan kotona Sébastienin käydessä\nsiellä.\n\nSitten hän luki uudelleen Sébastienin kirjeen, jonka oli ottanut\nmukaansa osoittaakseen tohtorille tarpeen vaatiessa asiansa\ntodenperäisyyden, ja jo lukenut niin moneen kertaan, että osasi sen\nulkoa.\n\nNäin oli Pitoun ja Billotin aika kulunut, hitaasti ja surullisesti,\nkello kahdeksasta illalla kello kahteen aamulla.\n\nKuinka pitkät olivatkaan nämä kuusi tuntia! Pitou ei ollut tarvinnut\nkahtakaan sen vertaa aikaa saapuakseen Villers-Cotteretsista\nPariisiin.\n\nKello kahteen mennessä yöllä oli portinkolkutin kaikunut jo kymmenen\nkertaa Pitoun tulon jälkeen.\n\nJoka kerta hän oli syössyt portaita myöten alas ja neljästäkymmenestä\naskelmasta huolimatta ehtinyt pihalle samalla hetkellä kun\nportinvartija avasi.\n\nMutta kerta kerralta oli hänen toivonsa pettänyt: ei Gilbertiä eikä\nSébastienia kuulunut, ja hän oli palannut Billotin luo hitaasti ja\nsurullisena.\n\nMutta viimeisellä kerralla, mennessään alas entistä nopeammin, hän\nsai odotuksensa runsaasti palkituksi nähdessään edessään yhtaikaa\nisän ja pojan, tohtori Gilbertin ja Sébastienin.\n\nGilbert kiitti Pitouta, niinkuin tätä kelpo miestä petikin kiittää,\nnimittäin puristamalla lujasti hänen kättään; sitten arvellen\nmatkamiehen, joka oli samonnut kahdeksantoista lieuetä ja odottanut\nkuusi tuntia, tarvitsevan lepoa tohtori toivotti hänelle hyvää yötä\nja käski hänen mennä makuulle.\n\nMutta rauhoittuneena Sébastienin puolesta tahtoi Pitou nyt puhella\nkahdenkesken Billotin kanssa. Hän antoi siis Billotille merkin\nseurata itseään, ja he lähtivät yhdessä.\n\nMitä Gilbertiin tulee, ei hän tahtonut uskoa kenellekään Sébastienin\nhoitoa ja viemistä nukkumaan. Hän tutki itse sitä ruhjevammaa, jonka\npoika oli saanut rintaansa, ja painoi korvansa hänen yläruumiinsa\nmoneen kohtaan. Huomattuaan Sébastienin hengittävän täysin vapaasti\nhän laskeutui makuulle leposohvalle lähelle lasta, joka korkeasta\nkuumeesta huolimatta pian vaipui uneen.\n\nMutta muistaessaan Andréen levottomuuden hän kutsui\nkamaripalvelijansa ja käski tämän heti viedä lähimpään\npostilaatikkoon kirjeen, joka sisälsi nämä ainoat sanat:\n\n    'Rauhoittukaa, lapsi on löydetty eikä hänellä ole mitään vaaraa.'\n\nAikaisin seuraavana aamuna pyysi Billot lupaa tulla Gilbertin\npuheille, mikä hänelle myönnettiinkin.\n\nPitoun ystävälliset kasvot näyttäytyivät hymyilevinä ovessa Billotin\ntakana, joka Gilbertin mielestä oli surullinen ja vakava.\n\n-- Mitä asiaa teillä siis on, ystäväni, ja mikä teitä vaivaa? --\nkysyi tohtori.\n\n-- Tahdoin vain sanoa, monsieur Gilbert, että olette tehnyt oikein\npidättäessänne minut täällä, koska saatoin olla hyödyksi teille ja\nmaalleni; mutta sillä aikaa kun minä olen Pariisissa, käy kaikki\nhuonosti kotona.\n\nÄlköön kuitenkaan luultako niiden sanojen perustuksella, että Pitou\nolisi paljastanut Catherinen salaisuudet ja puhunut nuoren tytön\nrakkaudesta Isidoreen. Ei, Haramontin kansalliskaartin kelpo johtaja\nkavahti ilmiantoa. Hän oli vain sanonut Billotille, että sato oli\nollut huono, että ruis oli epäonnistunut, että rakeet olivat lyöneet\nmaahan osan viljaa, että ladot olivat vajaat ja että hän oli tavannut\nCatherinen matkalla Villers-Cotteretsista Pisseleuhun.\n\nBillot ei ollut paljoakaan välittänyt rukiin epäonnistumisesta\ntai viljan painumisesta lakoon, mutta hän oli melkein sairastunut\nkuullessaan Catherinen pyörtyneen.\n\nKunnon isä Billot tiesi näet hyvin, ettei niin reipas ja voimakas\ntyttö kuin Catherine voi ilman syytä pyörtyä valtamaantiellä. Pitoun\nkarttelevista vastauksista huolimatta hän oli muuten tiedustellut\nasianlaitaa hyvin innokkaasti ja moneen kertaan ravistanut päätänsä,\nsanoen:\n\n-- Sepä se, minusta näyttää, että on aika palata kotiin.\n\nGilbert, saatuaan juuri itse kokea, mitä isän sydän voi kärsiä,\nymmärsi tällä kertaa, mitä Billotin mielessä liikkui, kun hänelle oli\nkerrottu Pitoun tuomat uutiset.\n\n-- Menkää siis, rakas Billot, -- vastasi hän, -- koska talo, pellot\nja perhe teitä kutsuvat, mutta älkää unohtako, että kovan tarpeen\ntullessa käytän teidän apuanne isänmaan nimessä.\n\n-- Sana vain, herra Gilbert, ja kahdentoista tunnin kuluttua olen\nPariisissa.\n\nSyleiltyään Sébastienia, jolla rauhassa vietetyn yön jälkeen ei enää\nollut mitään vaaraa, ja puristettuaan suurilla kourillaan Gilbertin\nhienoa ja hentoa kättä Billot lähti taivaltamaan kotiaan kohti, jonka\noli jättänyt vain viikoksi ja josta oli ollut poissa kolme kuukautta.\n\nPitou seurasi häntä taskussaan kaksikymmentäviisi louisdoria,\njotka tohtori Gilbert oli lahjoittanut käytettäväksi Haramontin\nkansalliskaartin vaatetukseen ja varustukseen.\n\nSébastien jäi isänsä luo.\n\n\n\n\nXVI\n\nAselepo\n\n\nViikko oli kulunut edellämainittujen tapahtumien ja sen päivän\nvälillä, jolloin taas tartumme lukijan käteen ja viemme hänet\nTuileriein palatsiin, tulevien suurten onnettomuuksien päänäyttämölle.\n\nVoi sinua, Tuileriein palatsi, kohtalokas perintö, jonka Pärttylin\nyön verilöylyn kuningatar, muukalainen Katariina de Medici jätti\njälkeläisilleen ja seuraajilleen, mielenhourauksen palatsi,\njoka houkuttelet tuhotaksesi, mikä lumous onkaan ammottavassa\nporttiholvissasi, johon suistuvat kaikki kruunatut houkkiot, kun\ntahtovat saada kuninkaannimen, mutta eivät usko olevansa todella\npyhitettyjä muutoin kuin nukuttuaan kuninkaanmurhaa peittävän kattosi\nalla, ja josta sitten paiskaat heidät ulos perätysten, toiset\npäättöminä ruumiina, toiset kruunuttomina paholaisina?\n\nVarmaankin kätkevät kivesi, jotka ovat kauniisti veistetyt kuin\nBenvenuto Cellinin korukapine, jonkin tuhoatuottavan noituuden;\nepäilemättä on kynnyksesi alle haudattu jokin kuolettava taikakalu.\nLaske viimeiset vastaanottamasi kuninkaat ja sano, mitä olet heille\ntehnyt! Ainoastaan yhden näistä viidestä kuninkaasta olet laskenut\nesi-isiensä hautakammioon, ja toisista neljästä, joita historia\nsinulta vaatii, on yksi viety mestauslavalle, muut kolme ajettu\nmaanpakoon!\n\nEräänä päivänä tahtoi kansankokous uhmata vaaraa ja asettua\nkuninkaiden paikalle, istuutua kansan valtuuttamana sinne, missä\nolivat istuneet yksinvallan valitut. Siitä hetkestä lähtien valtasi\nsen huimaus, ja se tuhosi itsensä: mestauslava lopetti toiset,\nmaanpako ahmaisi toiset, ja omituinen veljeys yhdisti Ludvig XVI:n ja\nRobespierren, Collot d'Herbcisin ja Napoleonin, Billaud-Varennesin ja\nKaarle X:n, Vadierin ja Ludvig Filipin.\n\nVoi sinua, Tuileriein palatsi! Kerrassaan mieletön on siis se, joka\nuskaltaa astua kynnyksesi yli, niinkuin ovat astuneet Ludvig XVI,\nNapoleon, Kaarle X ja Ludvig Filip, sillä ennemmin tai myöhemmin\nhänen on pakko tulla ulos samasta portista kuin heidänkin.\n\nJa kuitenkin, kaamea linna, on jokainen heistä astunut suojiisi\nkansan riemuhuutojen saattamana, ja kaksinkertainen parvekkeesi\non nähnyt heidän, toisen toisensa jälkeen, hymyilevän nämä huudot\nkuullessaan, luottaen niitä ilmoille purkavien joukkojen suosioon\nja lupauksiin, ja siitä on johtunut, että he tuskin päästyään\nkuninkaallisen valtaistuinkatoksen alle ovat kukin ryhtyneet omaan\ntyöhönsä, tekemättä työtä kansan hyväksi, ja sen huomattuaan kansa\non ajanut heidät ulos ovesta, kuten uskottoman tilanhoitajan, tai\nrangaissut kuin kiittämätöntä valtuutettua. [Tuileriein palatsista on\nnykyään vain osa jäljellä, sillä Pariisin kommunardit polttivat sen\nv. 1871. -- _Suom._]\n\nNiinpä oli luonnollista, että lokakuun 6 päivänä loan, veren ja\nhuutojen keskellä suoritetun hirvittävän matkan jälkeen kalpea\naurinko seuraavana päivänä noustessaan näki Tuileriein linnanpihan\ntäpötäynnä kansaa, joka oli innoissaan kuninkaan paluusta ja\nuteliaana halusi häntä nähdä.\n\nKoko päivän oli Ludvig XVI ottanut vastaan lähetystöjä; sillä aikaa\nkansan joukko odotti ulkona, etsien häntä silmillään, tähystellen\nikkunaruutujen läpi. Jos joku luuli nähneensä hänet, huudahti hän\nilosta ja sanoi, osoittaen häntä naapurilleen:\n\n-- Näettekö hänet? Näettekö hänet? Tuolla hän on! Keskipäivällä\nhänen täytyi näyttäytyä parvekkeella, ja hänet otettiin vastaan\nyksimielisin hyvähuudoin ja kättentaputuksin.\n\nIllalla hänen täytyi laskeutua puutarhaan; nyt häntä ei otettu\nvastaan vain hyvähuudoin ja kättentaputuksin, vaan heltyneinä ja\nkyynelsilmin.\n\nSydämeltään nuori, hurskas ja yksinkertainen madame Elisabet osoitti\nveljelleen väkijoukkoa ja sanoi:\n\n-- Minusta näyttää sittenkin, ettei tuollaisia ihmisiä ole vaikea\nhallita.\n\nHän asui alakerrassa. Illalla hän salli avata ikkunat ja aterioitsi\nkaikkien nähden.\n\nMiehet ja naiset katselivat, taputtivat käsiään ja nyökkäilivät\ntervehdykseksi, etenkin naiset: he nostivat lapsiaan ikkunalaudalle,\nkehoittaen viattomia pikku olentoja lähettämään lentosuukkoja\nylhäiselle naiselle ja sanomaan hänelle, että hän oli hyvin kaunis.\n\nJa lapset toistivat: \"Te olette hyvin kaunis, madame!\" ja heittivät\nhänelle lentosuukkoja pienillä palleroisilla käsillään.\n\nKaikki sanoivat: \"Vallankumous on lopussa, kuningas on päässyt irti\nVersaillesista, hovimiehistään ja neuvonantajistaan. Nyt on murrettu\nse lumous, joka piti kuningasta kaukana pääkaupungista vankina\nVersailles-nimisessä tyhjäntoimittajien, patsaiden ja typistettyjen\nmarjakuusien maailmassa. Jumalan kiitos, kuningas on jälleen\nsijoitettu paikalleen elämään ja totuuteen, ihmisen todelliseen\nluontoon. Tulkaa, sire, tulkaa meidän joukkoomme! Tähän saakka ovat\nteitä ympäröivät ihmiset sallineet teidän tehdä vain pahaa; tästedes\nmeidän keskellämme, kansanne keskellä, teillä on täysi vapaus tehdä\nkaikkea hyvää!\"\n\nUsein joukot, vieläpä yksilötkin erehtyvät itsestään tai paremmin\nsiitä, millaisia heistä tulee. Pelko, jota oli saatu kestää\nlokakuun 5 ja 6 päivänä, oli liittänyt kuninkaaseen, ei ainoastaan\npaljon sydämiä, vaan myöskin useita miehiä ja harrastuksia.\nPimeydestä kuuluneet huudot, herääminen keskellä yötä, marmorisella\nlinnanpihalla roihuvat tulet, jotka loivat kaameaa heijastustaan\nVersaillesin seinille, kaikki se oli syvästi järkyttänyt rehellisiä\nmieliä. Kansalliskokous oli pelästynyt kuninkaan joutuessa vaaraan\nenemmän kuin se oli pelästynyt ollessaan itse uhattuna. Silloin se\nvielä tunsi riippuvansa kuninkaasta; tuskin kuuden kuukauden kuluttua\nse päinvastoin tuntee, että kuningas onkin siitä riippuvainen.\nSataviisikymmentä sen jäsenistä hankki passit, Mounier ja Lally --\nGrève-torilla mestatun Lallyn poika -- lähtivät pakoon.\n\nRanskan molemmat suosituimmat miehet, Lafayette ja Mirabeau,\npalasivat kuningasmielisinä Pariisiin.\n\nMirabeau oli sanonut Lafayettelle: \"Yhtykäämme ja pelastakaamme\nkuningas!\"\n\nOnnettomuudeksi Lafayette, joka tosin oli perin rehellinen, mutta\nälyltään rajoitettu, halveksi Mirabeaun luonnetta eikä ymmärtänyt\nhänen nerokkaisuuttaan. Hän ei tehnyt muuta kuin meni tapaamaan\nOrleansin herttuaa.\n\nTästä kuninkaallisesta korkeudesta oli puhuttu paljon. Hänet oli\nmuka nähty yöllä, hattu silmille painettuna, ratsupiiska kädessä,\nkiihoittamassa joukkoja marmoripihalla ryöstämään linnan siinä\ntoivossa, että ryöstöä seuraisi myöskin murha.\n\nMirabeau oli Orleansin herttualle kaikki kaikessa.\n\nSensijaan että Lafayette olisi tehnyt Mirabeaun kanssa liiton, hän\nlähti Orleansin herttuan luo ja kehoitti tätä jättämään Pariisin.\nOrleansin herttua kiisteli, pani vastaan, piti puoliaan, mutta\nLafayette oli todellinen kuningas, jota oli toteltava.\n\n-- Ja milloin saan palata? -- kysyi hän Lafayettelta.\n\n-- Silloin kun minä ilmoitan olevan ajan palata, hyvä prinssi, --\nvastasi toinen.\n\n-- Entä jos minun tulee ikävä ja palaan ilman teidän lupaanne,\nmonsieur? -- tiedusti herttua ylpeästi.\n\n-- Silloin, -- vastasi Lafayette, -- toivon teidän korkeutenne\ntulonne jälkeisenä päivänä suvaitsevan taistella kanssani.\n\nOrleansin herttua lähti eikä tullut takaisin ennenkuin kutsuttiin.\n\nLafayette oli ollut hiukan kuningasmielinen ennen lokakuun 6 päivää,\nmutta nyt hänestä tuli todellinen, harras kuningasmielinen; hän oli\npelastanut kuningattaren ja suojellut kuningasta.\n\nTehdyt palvelukset herättävät suurempaa kiintymystä kuin saadut,\ntodistaen ihmissydämessä olevan paljon enemmän ylpeyttä kuin\nkiitollisuutta.\n\nKuningas ja madame Elisabet tajusivat, että tämän kansan alapuolella\nja ehkä myöskin sen yläpuolella oli jotakin kohtalokasta, mikä ei\ntahtonut yhtyä siihen, jotakin vihamielistä ja kostonhimoista,\nikäänkuin tiikerin raivoa, kun se murisee hyväillessäänkin, ja olivat\nolleet todella liikutettuja.\n\nMarie-Antoinetten laita oli toisin. Naisen sydämen epämieluisa\ntila vahingoitti kuningattaren älyä. Hänen kyyneleensä olivat\nsuuttumuksen, surun ja mustasukkaisuuden purkauksia. Nämä kyyneleet\nvuotivat yhtä paljon Charnyn vuoksi, jonka hän tunsi luisuvan\nsylistään, kuin valtikan takia, jonka hän pelkäsi heltiävän kädestään.\n\nNiinpä hän katseli kansaa ja kuunteli sen huutoja sydän kylmänä ja\nmieli ärtyneenä. Hän oli oikeastaan nuorempi kuin madame Elisabet\ntai lähes samanikäinen, mutta jälkimäiselle olivat sielun ja ruumiin\nneitseys antaneet viattomuuden ja raikkauden hunnun, jota hän ei\nvielä ollut riisunut, kun taas kuningattaren voimakkaat intohimot,\nviha ja rakkaus, olivat kellastuttaneet hänen kätensä norsunluun\nkaltaisiksi, ohentaneet hänen kalpeat huulensa ja levittäneet hänen\nsilmiensä alle niitä sinipunervia vivahduksia, jotka ilmaisevat\nsyvää, parantumatonta, ainaista kärsimystä.\n\nKuningatar oli sairas, vaikeasti, parantumattomasi sairas, sillä\nainoa lääke olisi ollut onni ja rauha, ja onneton Marie-Antoinette\ntunsi, että kumpikin oli häneltä mennyt.\n\nKeskellä kaikkia ilonpurkauksia, huutoja ja toivotuksia, jolloin\nkuningas ojensi kätensä miehille, jolloin madame Elisabet yhtaikaa\nhymyili ja itki naisille ja lapsille, kuningatar tunsi silmiensä,\njota äsken kostuttivat hänen oman surunsa kyyneleet, kuivuvan\njulkisen riemun edessä.\n\nBastiljin valloittajat olivat pyytäneet päästä hänen puheilleen,\nmutta hän oli kieltäytynyt ottamasta heitä vastaan.\n\nSitten olivat vuorostaan tulleet kauppahallien eukot; hän oli ottanut\nheidät vastaan, mutta vain etäältä, suunnattomien korien eroittamina;\nnämä naiset olivat muuten rientäneet häntä vastaan, ikäänkuin\netujoukkona, jonka oli määrä suojella häntä kaikelta kosketukselta.\n\nMarie-Antoinette teki tässä kohden suuren virheen. Kauppahallien\nmyyjättäret olivat kuningasmielisiä; monet heistä olivat paheksuneet\nlokakuun 6 päivää.\n\nNaiset olivat silloin pitäneet hänelle puheen, sillä tuollaisissa\nryhmissä on aina puhujia, ja eräs muita rohkeampi nainen oli ryhtynyt\nneuvonantajaksi.\n\n-- Rouva kuningatar, -- oli tämä nainen sanonut, -- sallikaa minun\nantaa teille neuvo, joka tulee sydämestä.\n\nKuningatar oli nyökäyttänyt tuskin huomattavasti päätään, joten\nnainen ei ollut sitä nähnyt.\n\n-- Te ette vastaa? -- oli hän sanonut. -- Vähät siitä, annan teille\nneuvon kuitenkin. Te olette nyt joukossamme, kansanne keskuudessa,\ntodellisen perheenne povella. Nyt teidän pitää poistaa luotanne\nhovimiehet, jotka ovat syynä kuninkaiden perikatoon, ja hiukan\nrakastaa poloisia pariisilaisia, jotka näinä kahtenakymmenenä\nvuotena, Ranskaan tulostanne asti, ovat nähneet teidät ehkä vain\nneljä kertaa.\n\n-- Madame, -- vastasi kuningatar kuivasti, -- te puhutte näin siksi,\nettä te ette tunne sydäntäni. Olen rakastanut teitä Versaillesissa\nollessani ja rakastan teitä samoin Pariisissakin.\n\nSe lupaus ei merkinnyt paljoa. Niinpä jatkoikin eräs toinen puhuja:\n\n-- Niin, niin, te rakastitte meitä Versaillesissa! Rakkaudestako te\nsiis heinäkuun 14 päivänä tahdoitte piirittää kaupunkia ja pommittaa\nsitä? Rakkaudestako aioitte lokakuun 6 päivänä karata rajalle, ollen\nlähtevinänne keskellä yötä Trianoniin?\n\n-- Se merkitsee, -- vastasi kuningatar, -- että asia on teille\nkerrottu siinä muodossa ja te olette niin uskoneet. Siinäpä onkin\nsekä kansan että kuninkaan onnettomuus!\n\nKuitenkin tuli tälle naisparalle tai oikeammin kovaonniselle\nkuningattarelle mieleen onnellinen aate, niin kovasti kuin ylpeys\nherättikin hänessä vastarintaa ja sydämentuska raateli häntä.\n\nEräs syntyjään elsassilainen nainen puhutteli häntä saksankielellä.\n\n-- Madame, -- vastasi kuningatar hänelle, -- minusta on tullut niin\nranskalainen, että olen unohtanut äidinkieleni!\n\nViehättävää oli niin sanoa, mutta onnettomuudeksi se oli pahasti\nsanottu.\n\nKauppahallien eukot saattoivat poistua huutaen täyttä kurkkua:\n\"Eläköön kuningatar!\" Mutta he huusivat vain väkinäisesti ja muristen\nhampaittensa välistä.\n\nIllalla kuninkaallisen perheen kokoonnuttua, kuningas ja madame\nElisabet tahtoivat varmaankin lohduttaa ja tukea toisiaan ja\nmuistelivat senvuoksi kaikkea hyvää ja lohdullista, mitä olivat tässä\nkansassa havainneet. Kuningattarella oli tähän lisättävänä vain yksi\nasia, eräs perintöprinssin kysymys, jota hän toisteli useita kertoja\nsinä päivänä ja myöhemminkin.\n\nKaupustelija-eukkojen tullessa hälisten sisään oli pienokainen\njuossut äitinsä luo ja painautunut häntä vasten huudahtaen:\n\n-- Hyvä Jumala, äiti, onko tänään vielä eilispäivä?...\n\nPieni perintöprinssi oli saapuvilla; hän kuuli, mitä hänen äitinsä\nkertoi hänestä, ja ylpeänä niinkuin kaikki lapset huomatessaan,\nettä heistä puhutaan, hän astui kuninkaan luo ja katseli isäänsä\nmiettiväisenä.\n\n-- Mitä tahdot, Ludvig? -- kysyi kuningas.\n\n-- Minä tahtoisin, -- vastasi perintöprinssi, -- kysyä teiltä jotakin\nhyvin vakavaa, isä.\n\n-- Kas vain, -- sanoi kuningas vetäen hänet polviensa väliin, -- mitä\ntahdot kysyä? No niin, puhu!\n\n-- Minä haluaisin tietää, -- jatkoi lapsi, -- miksi kansanne, joka\nrakasti teitä niin suuresti, on äkkiä suuttunut teihin ja mitä olette\ntehnyt suututtaaksenne sitä niin kovasti?\n\n-- Ludvig! -- kuiskasi kuningatar moittivasti.\n\n-- Antakaa minun vastata hänelle, -- sanoi kuningas. Madame Elisabet\nhymyili lapselle.\n\nLudvig XVI istutti pojan polvelleen ja koettaen selittää päivän\npolitiikkaa lapsen älyn mukaan sanoi:\n\n-- Poikani, olen tahtonut tehdä tämän kansan vielä onnellisemmaksi\nkuin se on. Olen tarvinnut rahaa suorittaakseni sotien tuottamat\nkustannukset; pyysin sitä kansaltani, niinkuin edeltäjäni\ntoiset kuninkaat aina ovat tehneet. Ne virkamiehet, jotka ovat\nparlamentissa, vastustivat sitä ja sanoivat, että kansallani yksin on\noikeus myöntää minulle rahoja. Sitten kutsuin Versaillesiin koolle\neri kaupungeista ne miehet, jotka olivat syntyperän, varallisuuden\nja kykyjen puolesta etevimmät; sellaista kokousta sanotaan\nvaltiosäädyksi. Ne vaativat minulta sellaista mitä en voi tehdä, en\nitseni enkä teidän vuoksenne, koska teistä tulee seuraajani. Eräät\nilkeät ihmiset ovat kiihoittaneet kansaa, ja viime päivien mellakat\novat heidän työtään!... Poikani, siitä emme saa suuttua kansaan!\n\nViime sanat kuullessaan kuningatar puristi yhteen huulensa; ilmeistä\noli, että kasvattaessaan perintöprinssiä hän ei suinkaan olisi\nkehoittanut unohtamaan loukkauksia.\n\nSeuraavana päivänä Pariisin kaupunki ja kansalliskaarti lähettivät\nkuningattarelle pyynnön, että hän ja kuningas kunnioittaisivat\nläsnäolollaan teatterinäytäntöä ja siten osoittaisivat mielihyvin\nasuvansa Pariisissa.\n\nKuningatar vastasi mielellään noudattavansa Pariisin kaupungin\nkutsua, mutta ensin tarvitsevansa aikaa unohtaakseen viime päivien\ntapahtumat. Kansa oli jo unohtanut ja ihmetteli, että niitä vielä\nmuisteltiin.\n\nSaadessaan kuulla, että hänen vihollisensa, Orleansin herttua,\noli ajettu pois Pariisista, hän tunsi hetkeksi riemua, mutta hän\nei ollenkaan kiittänyt Lafayettea tästä hyvästä, vaan luuli sen\njohtuneen prinssin ja kenraalin persoonallisista väleistä.\n\nNiin hän luuli tai ainakin oli luulevinaan, sillä hän ei tahtonut\nolla kiitollisuudenvelassa Lafayettelle, Lothringenin suvun\ntodellisena prinsessana, salavihaisena ja ylpeänä, hän tahtoi voittaa\nja kostaa.\n\n\"Kuningattaret eivät voi hukkua\", oli Englannin Henriette sanonut\nmyrskyn raivotessa, ja hän oli samaa mieltä.\n\nEikö Maria-Teresia muuten ollut katsonut kuolemaa lähemmältä\nsilmiin kuin hän, ottaessaan lapsen syliinsä ja näyttäessään sitä\nuskollisille unkarilaisilleen?\n\nSankarallisen äidin muisto vaikutti tyttäreen; se oli erehdys, kauhea\nerehdys niiden puolelta, jotka vertaavat tilanteita, osaamatta niitä\narvostella!\n\nMaria-Teresialla oli kansa puolellaan; Marie-Antoinettella se\noli vastassaan. Ja lisäksi hän oli ennen kaikkea nainen ja olisi\nehkä paremmin arvostellut asemaa, jos hänen sydämensä olisi ollut\nrauhallisempi; ehkä hän olisi vähemmän vihannut kansaa, jos Charny\nolisi rakastanut häntä enemmän!\n\nNäin kuluivat Tuilerieissa ne muutamat päivät, jolloin vallankumous\noli pysähdyksissä, jolloin kiihtyneet intohimot viilenivät ja\nikäänkuin aselevon aikana ystävät ja vihamiehet jälleen tunsivat\ntoisensa, aloittaakseen ensi vihollisuuksien ilmetessä entistä\ntuimemman taistelun, yhä murhaavamman rynnistyksen.\n\nTämä kamppailu näyttää sitä luultavammalta, tämä rynnistys sitä\nläheisemmältä, kun olemme näyttäneet lukijoillemme, mitä liikkuu\nyhteiskunnan pinnalla ja mitä on tekeillä sen syvyyksissä.\n\n\n\n\nXVII\n\nKaarle I:n muotokuva\n\n\nViime päivien kuluessa, jolloin uusi isäntäväki oli ottanut haltuunsa\nTuileriein palatsin ja kotiutunut sinne, ei Gilbert ollut pitänyt\nsopivana käydä siellä ilman kuninkaan kutsumusta; mutta tavallisen\nkäyntipäivänsä tultua hän arveli velvollisuutensa suovan hänelle\nsen oikeutuksen, jota ei ollut uskaltanut lainata uskolliselta\nharrastukseltaan.\n\nVersaillesin palveluskunta oli seurannut kuningasta Pariisiin;\nGilbert tunnettiin siis Tuileriein odotushuoneissa yhtä hyvin kuin\nVersaillesissakin.\n\nKuningas ei tosin ollut tarvinnut Gilbertiä, mutta ei silti ollut\nhäntä unohtanut. Ludvig XVI oli niin oikeudenmukainen, että helposti\nerotti ystävät vihamiehistä. Ja hän tunsi sydämessään, kuningattaren\nennakkoluuloista huolimatta, että vaikkei Gilbert kenties ollutkaan\nkuninkaan ystävä, hän sensijaan oli kuninkuuden ystävä, mikä merkitsi\nyhtä paljon.\n\nHän muisti siis, että tänään oli Gilbertin käyntipäivä, ja oli\nkäskenyt heti tohtorin tultua saattaa hänet luokseen.\n\nTästä johtui, että Gilbert oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun\npäivystävä kamaripalvelija nousi, tuli häntä vastaan ja vei hänet\nkuninkaan makuuhuoneeseen.\n\nKuningas käveli edestakaisin huoneessa ja oli niin ajatuksiinsa\nvaipunut, ettei ollenkaan huomannut tohtorin tuloa sisälle eikä\nkuullut ilmoitusta sen edellä.\n\nGilbert pysähtyi ovelle, seisten liikkumatta ja ääneti, odottaen\nkuninkaan huomaavan hänen läsnäolonsa ja puhuttelevan häntä.\n\nHelppoa oli nähdä, mikä askarrutti kuninkaan ajatuksia, sillä tuon\ntuostakin hän pysähtyi Van Dyckin maalaaman Kaarle I:n suuren\nmuotokuvan eteen, joka nyt on Louvren palatsissa ja jonka eräs\nenglantilainen en luvannut kokonaan peittää kultarahoilla, jos\nsuostuttaisiin myymään se hänelle.\n\nOlettehan nähnyt tämän muotokuvan, eikö niin, jollei kankaalla, niin\nainakin kaiverruksena?\n\nKaarle I:n seisoo muutamien solakoiden ja harvojen puiden juurella,\njollaisia kasvaa meren rannoilla. Hovipoika pitelee hänen hevostaan,\njota peittää yltyleensä vaippa; taustana on meri.\n\nKuningas näyttää perin synkkämieliseltä. Mitä ajattelee tämä Stuart,\njonka edeltäjänä oli kaunis ja onneton Maria ja jota vuorostaan\nseurasi Jaakko II?\n\nTai oikeastaan, mitä ajatteli maalari, se mies, jolla oli kyllin\nneroa antaakseen ajatustensa yltäkylläisyyden heijastua kuninkaankin\nkasvoilta? Mitä hän ajatteli ennakolta maalatessaan kuninkaan\nsellaisena, jollaisena hän esiintyi pakonsa viimeisinä päivinä,\ntavallisena ritarina, valmiina jälleen taistelemaan keropäitä\nvastaan? Mitä hänellä oli mielessä maalatessaan Kaarle I:n tuolla\ntavalla hevosensa vieressä, taustanaan myrskyinen Pohjanmeri,\nvalmiina hyökkäykseen, mutta myöskin pakoon?\n\nEiköhän nähtäisi kankaan toisella puolella, jos käännettäisiin tämä\ntaulu, jolle Van Dyck on antanut niin syvästi surullisen leiman,\nWhite Hallin mestauslavan ääriviivoja?\n\nTämän maalauksen täytyi puhua voimakasta kieltä vaikuttaakseen Ludvig\nXVI:een, jolla oli aineellisuuteen kiintynyt luonto ja jonka otsan\nse nyt oli synkistyttänyt, niinkuin pilvi ohimennessään luo synkän\nvarjon vihreille niityille ja kultaisille tähkäpäille.\n\nKolme kertaa hän pysähtyi kuvan eteen, ja kolme kertaa hän huoaten\njatkoi kävelyään, joka aina näytti olevan määrätty päättymään tämän\ntaulun eteen.\n\nViimein Gilbert ymmärsi, että on tilanteita, jolloin katsoja\nmenettelee vähemmän epähienosti ilmaistessaan läsnäolonsa kuin\npysyessään ääneti.\n\nHän liikahti. Ludvig XVI säpsähti ja kääntyi katsomaan.\n\n-- Ah, tehän se olette, tohtori, -- sanoi hän. -- Tulkaa, tulkaa,\nolen iloinen nähdessäni teidät. Gilbert lähestyi kumartaen.\n\n-- Kuinka kauan olette ollut huoneessa, tohtori?\n\n-- Muutamia minuutteja, sire.\n\n-- Vai niin! -- sanoi kuningas mietteisiinsä vaipuen. Hetken\nvaitiolon jälkeen hän vei Gilbertin Van Dyckin taideteoksen eteen.\n\n-- Tohtori, -- kysyi hän, -- tunnetteko tämän muotokuvan?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Missä olette sen nähnyt?\n\n-- Lapsena, madame du Barryn luona; mutta niin lapsi kuin olinkin\nsiihen aikaan, vaikutti se minuun syvästi.\n\n-- Niin, todellakin, madame du Barryn luona, -- sanoi Ludvig XVI\nhiljaa.\n\nSitten taas oltuaan hetkisen vaiti hän tiedusti:\n\n-- Tunnetteko tämän muotokuvan historian, tohtori?\n\n-- Tarkoittaako teidän majesteettinne sen esittämän kuninkaan vaiko\nitse muotokuvan historiaa?\n\n-- Tarkoitan muotokuvan historiaa.\n\n-- En, sire; tiedän ainoastaan, että se on maalattu Lontoossa vuosien\n1645 ja 1646 vaiheilla, siinä kaikki, mitä voin sanoa; mutta en\ntiedä, kuinka se on joutunut Ranskaan ja kuinka se nyt on teidän\nmajesteettinne huoneessa.\n\n-- Kerron teille, kuinka se on joutunut Ranskaan; kuinka se on\njoutunut huoneeseeni, sitä en tiedä itsekään.\n\nGilbert katsoi hämmästyneenä Ludvig XVI:tta.\n\n-- Kerron siis teille, kuinka se on joutunut Ranskaan; -- toisti\nkuningas. -- En kerro teille mitään uutta itse tapahtumasta, mutta\npaljon yksityisseikoista. Silloin ymmärrätte, miksi pysähdyin tämän\nkuvan eteen ja mitä ajattelin sitä katsellessani.\n\nGilbert kumarsi merkiksi, että hän kuunteli tarkkaavaisesti.\n\n-- Noin kolmekymmentä vuotta takaperin oli tässä maassa ministeristö,\njoka oli hyvin tuhoisa Ranskalle ja etenkin minulle, -- lisäsi\nhän huokaisten, muistellessaan isäänsä, jonka hän uskoi joutuneen\nmyrkytyksen uhriksi Itävallan toimesta. -- Se oli herra de\nChoiseulin ministeristö. Se aiottiin korvata Aiguillonin ja Maupeoun\nministeristöllä, murtamalla samalla kertaa parlamentin valta. Mutta\nparlamentin kukistaminen oli toimenpide, joka kovasti peloitti\nisoisääni kuningas Ludvig XV:ttä. Parlamentin kukistamiseen hän\nolisi tarvinnut tahdonvoimaa, jonka oli menettänyt. Vanhan miehen\njätteistä olisi täytynyt luoda uusi mies, ja siihen oli olemassa\nvain yksi keino: sulkea häpeällinen haaremi, joka Kaurispuiston\nnimisenä riisti Ranskalta niin paljon rahaa ja yksinvallalta niin\npaljon kansansuosiota. Nuorten lukemattomien tyttöjen sijaan, jotka\ntekivät lopun hänen miehuudestaan, oli Ludvig XV:lle toimitettava\nyksi ainoa rakastajatar, joka korvaisi kaikki muut, jolla ei olisi\ntarpeeksi vaikutusvaltaa saattaakseen hänet seuraamaan jotakin\npoliittista suuntaa, mutta jolla olisi tarpeeksi muistia toistaakseen\nhänelle joka hetki hyvin opitun läksyn. Vanha marsalkka de Richelieu\ntiesi, mistä oli etsittävä tällaista naista; hän etsi sieltä, missä\nsellaisia tavataan, ja löysikin sopivan. Te tunsitte hänet, tohtori,\nsillä äsken juuri sanoitte nähneenne tämän muotokuvan hänen luonaan?\n\nGilbert kumarsi.\n\n-- Me emme pitäneet hänestä, ei kuningatar, enkä minä, kuningatar\nehkä vieläkin vähemmän kuin minä, sillä Itävallattarena, jolle\nMaria-Teresia oli opettanut, että Europan politiikan keskus oli\nItävalta, hän näki herra d'Aiguillonin kohoamisessa ystävänsä\nherra de Choiseulin kukistumisen. Me emme pitäneet hänestä, kuten\nsanoin, ja kuitenkin on minun annettava hänelle se tunnustus että\nhävittäessään sen, mitä ennestään oli, hän toimi minun yksityisten\ntoiveitteni mukaan ja rehellisesti sanoakseni myös yleisen edun\nhyväksi. Hän oli taitava näyttelijätär, suoritti osansa ihmeteltävän\nhyvin: hän hämmästytti Ludvig XV:ttä tuttavallisella rohkeudellaan,\njollaista kuningas ei siihen saakka ollut tavannut, huvitti häntä\ntehden hänestä pilaa, teki hänestä miehen uskottelemalla, että hän\noli mies...\n\nKuningas keskeytti äkkiä, ikäänkuin olisi katunut puhuessaan\nvieraalle näin varomattomasti isoisästään; mutta katsahtaessaan\nGilbertin avoimiin ja rehellisiin kasvoihin hän näki, että tälle\nmiehelle, joka niin hyvin ymmärsi kaikki, saattoi myös puhua kaikesta.\n\nGilbert arvasi, mitä kuninkaan mielessä liikkui, ja kärsivällisenä,\nmitään kysymättä, katsoen suoraan Ludvig XVI:n tutkiviin silmiin, hän\nodotti.\n\n-- Minun ei ehkä olisi pitänyt sanoa teille, mitä olen sanonut,\n-- jatkoi Ludvig XVI tehden ylevän eleen, mikä ei ollut hänen\ntapaistaan, -- sillä se on oma sisäinen ajatukseni ja kuninkaan\ntulisi paljastaa sydämensä vain niille, joiden sydämien ajatukset\nhän itse voi lukea. Teettekö minulle samoin, herra Gilbert, ja jos\nRanskan kuningas aina sanoo teille kaikki, mitä ajattelee, sanotteko\ntekin hänelle kaikki, mitä ajattelette?\n\n-- Sire, -- vastasi Gilbert, -- jos teidän majesteettinne suo minulle\nsen kunnian, niin vannon tekeväni teille tämän palveluksen; lääkärin\non hoidettava ruumista, niinkuin pappi hoitaa sielua; mutta mykkänä\nja suljettuna muille pitäisin rikoksena olla sanomatta kuninkaalle\ntotuutta, kun hän suvaitsee kysyä sitä minulta.\n\n-- Siis, herra Gilbert, ette koskaan riko vaiteliaisuuden lupausta\nvastaan.\n\n-- Sire, jos sanoisitte minulle, että neljännestunnin kuluttua minun\non kuoltava teidän käskystänne, en katsoisi olevani oikeutettu\npakenemaan, jollette lisäisi: \"Paetkaa!\"\n\n-- Teette hyvin sanoessanne sen minulle, herra Gilbert. Parhaiden\nystävieni, vieläpä kuningattarenkin kanssa puhun usein vain hiljaa;\nteidän kanssanne voin ajatella ääneen.\n\nHän jatkoi:\n\n-- No niin, tämä nainen, joka tiesi, ettei Ludvig XV:ssa voinut\nluottaa juuri muuhun kuin tarmottomiin tahdonpurkauksiin, ei\nväistynyt hänen viereltään, vaan käytti hyväkseen pienimpiäkin\nnäistä veltoista oikuista. Niin, madame du Barry seurasi kuningasta\nvaltioneuvostoon ja nojaili hänen tuolinsa selustaan; kanslerin,\narvohenkilöiden, ylhäisten virkamiesten nähden hän makasi Ludvig\nXV:n jalkojen juuressa keimaillen kuin apina, lörpötellen kuin\npapukaija, toitottaen hänelle kuninkuutta yöllä ja päivällä. Mutta\nsekään ei vielä riittänyt, ja tämän merkillisen lumoojattaren\nvaivannäkö olisi ehkä ollut turha, jollei herra Richelieun päähän\nolisi pälkähtänyt lisätä näihin haihtuviin sanoihin ruumista, joka\ntekisi kouraantuntuvaksi hänen toistamansa läksyn. Sen tekosyyn\nnojalla, että tässä taulussa näkyvä hovipoika oli nimeltään\nBarry, ostettiin tämä maalaus hänelle ikäänkuin perhekuvana. Nuo\nsurulliset kasvot, jotka aavistavat tammikuun 30 päivän 1649, saivat\nsen naisen kammiossa kuulla irstaita naurunpurskahduksia, nähdä\nhekumoivia temppuja, sillä niillä oli oma tarkoituksensa; nauraen\nhän tarttui Ludvig XV:n päähän ja osoittaen Kaarle I:stä sanoi:\n\"Katsohan, Ranska, kuningasta, jonka kaula katkaistiin, koska hän\noli heikko parlamenttiaan kohtaan; pidä siis kurissa omaasi!\" Ludvig\nXV kukisti parlamenttinsa ja kuoli tyynesti valtaistuimellaan.\nSilloin me ajoimme maanpakoon tuon naisen, jota kohtaan meidän\nehkä olisi pitänyt olla suvaitsevaisempia. Taulu jäi Versaillesin\nullakkokerrokseen, eikä koskaan juolahtanut mieleeni kysyä, mihin se\noli joutunut... Kuinka on mahdollista, että tapaan sen täällä? Kenen\nkäskystä se on tuotu? Miksi se seuraa minua, tai oikeastaan miksi se\nvainoaa minua?\n\nJa pudistettuaan surullisesti päätään Ludvig XVI lisäsi:\n\n-- Tohtori, eikö tässä ole mielestänne jotakin kohtalokasta?\n\n-- Kohtalokasta kyllä, jollei tämä kuva sano teille mitään, sire;\nmutta kaitselmusta, jos se puhuu teille.\n\n-- Kuinka saattaisi tuollainen kuva ollakaan puhumatta minun\nasemassani olevalle kuninkaalle, tohtori?\n\n-- Kun teidän majesteettinne on antanut minulle luvan sanoa totuuden,\nsallitteko minun kysyä jotakin? Ludvig XVI näytti hetkisen epäröivän.\n\n-- Kysykää, tohtori, -- sanoi hän sitten.\n\n-- Sire, mitä sanoo tämä muotokuva teidän majesteetillenne?\n\n-- Se sanoo minulle, että Kaarle I menetti päänsä, koska hän soti\nomaa kansaansa vastaan, ja että Jaakko II menetti kruununsa, koska\nhän hylkäsi kansansa.\n\n-- Siinä tapauksessa on tämä muotokuva minun kaltaiseni: se sanoo\ntotuuden.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi kuningas kehoittaen häntä katseellaan.\n\n-- Koska kuningas on sallinut minun kysyä, tahtoisin tietää mitä hän\nvastaa tälle kuvalle, joka puhuu niin suoraan.\n\n-- Monsieur Gilbert, -- sanoi kuningas, -- annan teille kunniasanani,\netten vielä ole mitään päättänyt, vaan otan oppia asianhaaroista.\n\n-- Kansa pelkää kuninkaan nousevan sotaan sitä vastaan.\n\nLudvig XVI pudisti päätään.\n\n-- Ei, monsieur, ei, -- sanoi hän, -- en voi nousta sotaan kansaani\nvastaan ilman ulkovaltojen apua, mutta tunnen liian hyvin Euroopan\ntilan luottaakseni siihen. Preussin kuningas tarjoutuu tulemaan\nRanskaan sadantuhannen miehen kanssa, mutta tiedänhän hyvin,\nkuinka juonitteleva ja kunnianhimoinen on tämä pieni valtakunta,\njoka pyrkii suureksi kuningaskunnaksi ja koettaa saada kaikkialla\naikaan levottomuutta, toivoen levottomuuden aikana voivansa anastaa\njonkun uuden Schlesian. Itävalta puolestaan tarjoaa satatuhatta\nmiestä käytettäväkseni; mutta minä en pidä langostani Leopoldista,\nkaksikasvoisesta Januksesta, tekopyhästä filosofista, jonka äiti,\nMaria-Teresia, toimitti isäni myrkytetyksi. Veljeni Artoisin kreivi\ntarjoaa minulle Sardinian ja Espanjan apua; mutta en luota näihin\nkahteen valtaan, joita veljeni johtaa; hänellä on vierellään herra\nde Calonne, siis kuningattaren leppymättömin vihollinen, sama,\njoka on sepittänyt -- olen nähnyt käsikirjoituksen -- rouva de la\nMotten meitä vastaan tähtäämän häväistyskirjoituksen inhoittavassa\nkaulanauhajutussa. Tiedän kaikki, mitä siellä päin tapahtuu.\nViimeistä edellisessä neuvottelussa oli puhe minun kukistamisestani\nja sijaishallitsijan nimittämisestä, joksi luultavasti tulisi toinen\nhyvin rakas veljeni, Provencen kreivi; viimeisessä neuvottelussa on\nherra de Condé, serkkuni, ehdottanut, että hyökättäisiin Ranskaan\nja marssittaisiin Lyoniin, _käyköön kuninkaan kuinka tahansa!_...\nMitä taas suureen Katarinaan tulee, on asianlaita toisin, hän\nantaa vain neuvoja. Ymmärrättehän, että hän istuu pöydässä, ahmien\nparhaillaan Puolaa, ja ettei hän voi nousta ennenkuin on lopettanut\nateriansa. -- Hän antaa minulle neuvon, joka on olevinaan ylevä,\nmutta on vain naurettava, etenkin viime päivien tapahtumien jälkeen.\n\"Kuninkaiden pitää vain pysyä urallaan\", sanoo hän, \"välittämättä\nkansan huudoista, niinkuin kuu pysyy radallaan välittämättä\nkoirien haukkumisesta\". Näyttää siltä kuin venäläiset koirat\ntyytyisivät haukkumiseen; lähettäköön hän kysymään Deshuttesiltä ja\nVaricourtilta, eivätkö meidän koiramme pure.\n\n-- Kansa pelkää kuninkaan miettivän pakoa, jättävän Ranskan...\n\nKuningas epäröi vastata.\n\n-- Sire, -- jatkoi Gilbert hymyillen, -- väärin on ottaa kuninkaan\nantamaa lupaa kirjaimellisesti. Minä näen menetelleeni epähienosti,\nja kyselyni ilmaisee selvästi ja yksinkertaisesti vain pelkoa.\n\nKuningas pani kätensä Gilbertin olkapäälle.\n\n-- Monsieur, -- sanoi hän, -- olen luvannut sanoa teille totuuden ja\npidän sanani. Niin, siitä on ollut puhe, sitä on ehdotettu minulle;\nuseiden uskollisten palvelijoitteni mielestä minun pitäisi paeta.\nMutta kauheana lokakuun 6 päivän vastaisena yönä, jolloin kuningatar,\nitkien sylissäni ja painaen rintaansa vasten molempia lapsiaan,\nodotti kuolemaa niinkuin minäkin, hän pyysi minua vannomaan,\netten koskaan pakenisi yksin, että lähtisimme kaikki yhdessä,\npelastuaksemme tai kuollaksemme yhdessä. Minä vannoin, monsieur, ja\npidän sanani. Mutta koska luulen, että meidän olisi mahdoton paeta\nyhdessä joutumatta kymmenen kertaa pidätetyksi, ennenkuin pääsisimme\nrajalle, emme pakene.\n\n-- Sire, -- sanoi Gilbert, -- ihailen teidän majesteettinne selvää\nharkintaa. Voi, miksi ei koko Ranska saa kuulla, mitä minä olen\nkuullut tällä, hetkellä? Kuinka silloin viha teidän majesteettianne\nvastaan lauhtuisi! Kuinka teitä ympäröivät vaarat vähenisivät!\n\n-- Viha! -- toisti kuningas; -- luuletteko siis kansan vihaavan\nminua? Vaarat! Jollen ota liian vakavalta kannalta niitä synkkiä\najatuksia, joita tuo muotokuva on minussa herättänyt, niin voin\nteille sanoa, että uskon suurimpien vaarojen jo menneen ohi.\n\nGilbert loi kuninkaaseen syvää alakuloisuutta ilmaisevan katseen.\n\n-- Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra Gilbert? -- kysyi\nLudvig XVI.\n\n-- Minun mielipiteeni on se, että teidän majesteettinne vasta on\ntaistelun alussa, ja että heinäkuun 14 päivä ja lokakuun 6 päivä ovat\nvain ensimmäiset näytökset siinä kauheassa draamassa, jonka Ranska\njoutuu esittämään kansakunnille.\n\nLudvig XVI kalpeni hiukan.\n\n-- Toivon teidän erehtyvän, -- sanoi hän.\n\n-- Minä en erehdy, sire.\n\n-- Kuinka te voitte siitä tietää enemmän kuin minä, jolla on samalla\nkertaa käytettävänä poliisini ja vastapoliisini.\n\n-- Sire, tosin minulla ei ole poliisia eikä vastapoliisia, mutta\nasemani nojalla olen luonnollinen välittäjä sen välillä, mikä\ntavoittelee taivasta, ja sen, mikä vielä piileksii maan uumenissa.\nSire, sire, se, mitä olemme kokeneet, on vain maanjäristystä; meidän\non vielä taisteltava tulivuoren lieskaa, tuhkaa ja laavaa vastaan.\n\n-- Sanoitteko _taisteltava_, monsieur; eikö teidän olisi pitänyt\nsanoa _paettava_?\n\n-- Sanoin: taisteltava, sire.\n\n-- Tunnette mielipiteeni ulkovalloista. En kutsu koskaan vierasta\napua Ranskaan, jollei, en sano oma henkeni -- mitä välitän\nhengestäni, jonka kyllä uhraan -- jollei vaimoni ja lasteni henki ole\ntodellisessa vaarassa.\n\n-- Tahtoisin heittäytyä jalkoihinne, sire, kiittääkseni teitä\ntuollaisista tunteista. Ei, sire, ulkovaltoja ei tarvita. Miksi\nturvautua ulkovaltoihin, kun omatkin apukeinonne vielä ovat loppuun\nkäyttämättä? Pelkäätte vallankumouksen syrjäyttävän teidät, eikö\nniin, sire?\n\n-- Myönnän sen.\n\n-- No niin, on olemassa kaksi keinoa pelastaa samalla kertaa kuningas\nja Ranska.\n\n-- Sanokaa ne, monsieur; silloin teette kummallekin suuren\npalveluksen.\n\n-- Ensiksikin, sire, pitää teidän itse asettua vallankumouksen\netunenään ja johtaa sitä.\n\n-- He veisivät minut mukanaan, herra Gilbert, enkä tahdo mennä, mihin\nhe menevät.\n\n-- Toiseksi pitää sille panna tarpeeksi lujat kuolaimet, jotta se\npysyy kurissa.\n\n-- Mikä on noiden kuolainten nimi?\n\n-- Kansan suosio ja nero.\n\n-- Ja kuka on seppä, monsieur?\n\n-- Mirabeau!\n\nLudvig XVI katsoi Gilbertiä kasvoihin ikäänkuin olisi kuullut\nhuonosti.\n\n\n\n\nXVIII\n\nMirabeau\n\n\nGilbert näki, että nyt oli tulossa taistelu, mutta hän oli\nvalmistautunut siihen.\n\n-- Mirabeau, -- toisti hän, -- niin juuri, Mirabeau!\n\nKuningas kääntyi katsomaan Kaarle I:n muotokuvaa.\n\n-- Mitä olisit vastannut sinä, Kaarle Stuart, -- kysyi hän Van Dyckin\nrunolliselta maalaukselta, -- jos sinua olisi kehoitettu, tuntiessasi\nmaan järkkyvän jalkaisi alla, etsimään tukea Cromwellilta?\n\n-- Kaarle Stuart olisi kieltäytynyt ja siinä tehnytkin oikein, --\nsanoi Gilbert, -- sillä Cromwellissa ja Mirabeaussa ei ole mitään\nyhteistä.\n\n-- En tiedä, kuinka te arvostelette asioita, tohtori, -- sanoi\nkuningas. -- Mutta minun mielestäni ei petoksessa ole asteita:\npetturi on petturi, enkä osaa erottaa, kuka on sitä vähemmässä, kuka\nsuuremmassa määrässä.\n\n-- Sire, -- vastasi Gilbert hyvin kunnioittavasti, mutta samalla\nepäämättömän lujasti, -- Cromwell ja Mirabeau eivät ole pettureita!\n\n-- No mitä he sitten ovat? -- huudahti kuningas.\n\n-- Cromwell on kapinoitseva alamainen ja Mirabeau tyytymätön\naatelismies.\n\n-- Tyytymätön mihin?\n\n-- Kaikkeen... isäänsä, joka sulki hänet Ifin linnaan ja Vincennesin\nvankityrmään; tuomioistuimiin, jotka tuomitsivat hänet kuolemaan;\nkuninkaaseen, joka ei ole antanut armoa hänen nerolleen, vaan\narvostelee häntä vieläkin väärin.\n\n-- Valtiomiehen nero, monsieur Gilbert, -- sanoi kuningas kiivaasti,\n-- on rehellisyys.\n\n-- Se vastaus on kaunis, sire, ja tuottaisi kunniaa Titukselle,\nTrajanukselle tai Marcus Aureliukselle; ikävä vain, että kokemus\ntodistaa sen vääräksi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Menettelikö Augustus rehellisesti jakaessaan ensin maailman\nyhdessä Lepiduksen ja Antoniuksen kanssa ja sitten ajaessaan\nLepiduksen maanpakoon ja surmatessaan Antoniuksen, saadakseen yksin\nhallita koko maailmaa? Oliko Kaarle Suuri rehellinen mies, kun hän\nlähetti veljensä Karlmannin luostariin kuolemaan ja tuhotakseen\nvihollisensa Wittekindin, melkein yhtä mahtavan miehen kuin hän\nitsekin, käski katkaista päät kaikilta saksilaisilta, jotka olivat\nhänen miekkaansa pitempiä? Oliko Ludvig XI rehellinen mies, kun\nhän kapinoitsi isäänsä vastaan syöstäkseen hänet valtaistuimelta\nja tosin epäonnistuen aikomuksessaan herätti sellaista kauhua\nonnettomassa Kaarle VII:ssä, että tämä peläten tulevansa myrkytetyksi\nkuoli nälkään? Oliko Richelieu rehellinen mies, puuhaillessaan\nsalaliittoja Louvren komeroissa ja Palais-Cardinalin porraskäytävissä\nja tuodessaan näkyviin niiden tulokset Grèven torilla? Oliko Mazarin\nrehellinen mies, kun hän teki liiton protektorin kanssa eikä\nainoastaan kieltänyt Kaarle II:lta puolta miljoonaa ja viittäsataa\nmiestä, vaan lisäksi ajoi hänet pois Ranskasta? Oliko Colbert\nrehellinen silloin, kun hän petti, syytti ja kukisti suojelijansa\nFouquetin ja tämän viruessa elävänä vankityrmässä, josta pääsi\npois vasta ruumiina, istuutui röyhkeästi ja ylväästi toisen vielä\nlämpimään nojatuoliin? Mutta kuitenkaan ei yksikään heistä ole\nvahingoittanut kuninkaita eikä kuninkuutta!\n\n-- Mutta, monsieur Gilbert, tiedättehän, ettei herra de Mirabeau voi\nolla minun miehiäni, koska hän on Orleansin herttuan puolella.\n\n-- Sire, koska Orleansin herttua on maanpaossa, ei herra de Mirabeau\nenää ole kenenkään palveluksessa.\n\n-- Kuinka luulette minun voivan luottaa mieheen, joka myy itsensä\nrahasta?\n\n-- Ostamalla hänet... Tehän voitte maksaa hänelle enemmän kuin kukaan\nmuu!\n\n-- Pohjaton mies, joka vaatisi kokonaisen miljoonan!\n\n-- Jos Mirabeau myy itsensä miljoonasta, on hän teidän. Luuletteko\nhänen olevan kahta miljoonaa halvemman kuin Polignacin, herran tai\nrouvan?\n\n-- Herra Gilbert!\n\n-- Kuningas ottaa minulta puheenvuoron, -- sanoi Gilbert kumartaen;\n-- minä siis vaikenen.\n\n-- Ei, päinvastoin, puhukaa!\n\n-- Olen puhunut, sire!\n\n-- No, harkitaanpa siis asiaa.\n\n-- En pyydä parempaa. Osaan Mirabeauni ulkoa, sire.\n\n-- Te olette hänen ystävänsä!\n\n-- Ikävä kyllä ei minulla ole sitä kunniaa; muuten on herra\nMirabeaulla ainoastaan yksi ystävä, joka samalla on kuningattarenkin.\n\n-- Niin, kreivi de la Marck, tiedän sen; siitä moitimmekin häntä joka\npäivä.\n\n-- Teidän majesteettinne pitäisi päinvastoin kieltää kreiviä kuoleman\nuhalla koskaan joutumasta hänen kanssaan epäsopuun.\n\n-- Ja mitä merkitystä luulette herra Riquette de Mirabeaun\nkaltaisella pikku aatelismiehellä olevan julkisissa asioissa?\n\n-- Ensiksikin, sire, sallikaa minun huomauttaa, että herra de\nMirabeau on oikea aatelismies. Ranskassa on harvoja aatelismiehiä,\njotka polveutuvat yhdenneltätoista vuosisadalta, sillä pitääkseen\nedes muutamia heistä läheisyydessään, ovat kuninkaamme suvainneet\nvaatia niiltä, joille he antavat kunnian ajaa vaunuissaan, ainoastaan\ntodisteita vuodelta 1399. Ei, sire, se joka polveutuu Firenzen\nArrighetteista, ei ole mikään pikku aatelismies; ghibelliinien häviön\njälkeen he muuttivat Provenceen. Häntä ei alenna myöskään se, että\neräs hänen esi-isiään oli kauppiaana Marseillessa, sillä tiedättehän,\nsire, että samoin kuin Venetsian on Marseillenkin aatelistolla\netuoikeus harjoittaa kauppaa säätyään loukkaamatta.\n\n-- Hurjistelija, -- keskeytti kuningas, -- maineen tavoittelija,\nrahan orja!\n\n-- Ah, ihmisiä pitää arvostella siltä kannalta, millaisiksi\nluonto on heidät tehnyt. Mirabeaut ovat olleet huimapäitä ja\nhillittömiä nuoruudessaan, mutta he kypsyvät vanhetessaan. Nuorina\nhe, ikävä kyllä, ovat sellaisia kuin teidän majesteettinne sanoi.\nPerheenpäiksi tultuaan he ovat käskeviä, ylpeitä, mutta tavoiltaan\nankaria. Se kuningas, joka ei antaisi heille oikeata arvoa, olisi\nkiittämätön, sillä heistä on tullut armeijaan pelottomia sotilaita\nja laivastoon uhkarohkeita merimiehiä. Tiedän kyllä, että he kaikkea\nkeskittymistä vihaavan maalaismielensä takia, puolifeodaalisessa ja\npuolitasavaltalaisessa vastarinnassaan, uhmasivat tornilinnojensa\nhuipuilta ministerien, vieläpä joskus kuninkaidenkin käskyvaltaa;\ntiedän heidän useammin kuin kerran heittäneen Durance-virtaan\nveronkantajia, jotka tahtoivat käydä käsiksi heidän maihinsa; tiedän\nheidän yhtä suuresti halveksineen hovimiehiä ja kauppapalvelijoita,\nveronvuokraajia ja kirjanoppineita, rakastaen vain kahta: miekan ja\nauran terää; tiedän erään heistä kirjoittaneen, että \"mateleminen\non kipsinaamaisille hovimiehille yhtä luonnollista kuin ankoille\nkaakattaminen\". Mutta tässä kaikessa ei ole mitään aatelismiehelle\nala-arvoista, sire, vaan päinvastoin kaikkein korkeinta aatelisuutta,\nvaikkei ehkä parasta moraalia.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- sanoi kuningas melkein närkästyneenä, sillä\nhän luuli tuntevansa paremmin kuin kukaan muu kuningaskuntansa etevät\nhenkilöt, -- kuten sanoitte, te näytte osaavan Mirabeaun ulkoa.\nMutta kun minä en heitä tunne, pyydän jatkamaan. Ennenkuin otan\npalvelukseeni ihmisiä, haluaisin oppia tuntemaan heitä.\n\n-- Kyllä, sire, -- vastasi Gilbert, jolta ei jäänyt huomaamatta\nkuninkaan ivallinen äänensävy, -- ja sanon teidän majesteetillenne:\nde Mirabeau oli sekin Bruno de Riquetti, joka silloin, kun\nherra de la Feuillade Victoire-torilla paljasti Voitonpatsaan,\njossa on kuvattuna neljä kahlehdittua kansakuntaa, marssitti\nkaartinrykmenttiään Neuf-sillan poikki, pysähtyi miehineen Henrik\nIV:n patsaan eteen ja sanoi ottaen hatun päästään: \"Ystäväni,\ntehkää kunniaa tälle, sillä tämä ansaitsee sen yhtä hyvin kuin joku\nmuukin!\" Samoin kuului Mirabeau-sukuun se François de Riquetti,\njoka seitsentoistavuotiaana palasi Maltasta, tapasi äitinsä Anna de\nPontèvesin surupuvussa ja kysyi syytä siihen, koska hänen isänsä\noli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. \"Syy on se, että minua on\nloukattu\", vastasi äiti. -- \"Kuka on loukannut teitä, madame?\"\n\n-- \"Ritari de Griasque.\" -- \"Ettekö ole kostanut?\" kysyi François,\njoka hyvin tunsi äitinsä luonnonlaadun. -- \"Siihen minulla olisi\nollut suuri halu! Eräänä päivänä tapasin hänet yksin; suuntasin\nladatun pistoolin hänen ohimoaan kohti ja sanoin: 'Jos olisin yksin,\nampuisin luodin otsaasi, niinkuin näet minun kyllä voivan tehdä;\nmutta minulla on poika, joka kostaa puolestani kunniakkaammin!'\"\n-- \"Teitte oikein, äitini\", vastasi nuori mies. Ja siekailematta\nFrançois pani hatun taas päähänsä, sitoi miekan vyölleen, etsi\nkäsiinsä ritari de Griasquen, tappelupukarin, torailijan, haastoi\nhänet, sulkeutui hänen kanssaan puutarhaan, heitti avaimet muurin yli\nja tappoi hänet. Mirabeau oli myöskin markiisi Jean-Antoine, joka\noli kuusi jalkaa pitkä, kaunis kuin Antonius ja voimakas kuin Milo;\nhänen isoäitinsä tapana oli kuitenkin sanoa: \"Te ette ole oikea mies,\nvaan kääpiö.\" Sellaisen miesmäisen naisen kasvattamana hänellä oli,\nniinkuin hänen pojanpoikansa sitten on kertonut, halua ja tarmoa\nkaikkeen mahdottomaan. Kahdeksantoistavuotiaana muskettisoturina,\naina tulessa, rakastaen vaaraa yhtä intohimoisesti kuin muut\nrakastavat huvia, hän johti legioonaa itsensä kaltaisia hirmuisia,\nvimmattuja, hillittömiä miehiä, niin että toiset sotilaat nähdessään\nheidän kulkevan ohi sanoivat: \"Näetkö noita punakoristeisia\npaholaisia? Ne ovat _Mirabeaun_ väkeä, legioona saatanan komentamia\npiruja.\" He erehtyivät nimittäessään päällikköä saatanaksi, sillä\nhän oli hyvin hurskas mies, niin hurskas, että eräänä päivänä, kun\ntuli oli päässyt valloilleen hänen metsässään, hän ei käskenyt\nsammuttamaan sitä tavallisilla keinoilla, vaan tuotti paikalle pyhän\nsakramentin, ja tulipalo sammui. Tosin tämä hurskaus oli todellisen\nfeodaaliparoonin hurskautta, ja joskus kapteeni keksi keinon\npäästääkseen hurskaan pälkähästä, niinkuin kerrankin, kun muutamat\nkarkurit, jotka hän oli määrännyt ammuttaviksi, etsivät suojaa\nitalialaisen luostarin kirkosta. Hän käski miestensä murtaa ovet\nauki; he aikoivat juuri ryhtyä toimeen, kun ovet avautuivat itsestään\nja kynnykselle ilmestyi apotti juhlapuvussa, pyhää sakramenttia\nkantaen...\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Ludvig XVI ilmeisesti viehättyneenä\neloisasta kertomuksesta.\n\n-- No niin, hän jäi hetkeksi miettimään, sillä asema oli\ntukala. Sitten hän saatuaan äkillisen mielijohteen sanoi\nlipunkantajalle: \"Dauphin, käskekää rykmentinsaarnaajan tulla\nottamaan pyhät välikappaleet pois tuon narrin käsistä.\" Sen tekikin\nrykmentinsaarnaaja hurskaasti, sire, punakoristeisten paholaisten\nmuskettien avustamana.\n\n-- Todellakin, -- sanoi Ludvig XVI, -- kyllä muistan tuon markiisi\nAntoinen. Eikö juuri hän sanonut kenraaliluutnantti Chamillardille,\njoka hänen kerran kunnostauduttuaan lupasi puhua hänestä veljelleen\nministeri Chamillardille: \"Monsieur, veljenne on hyvin onnellinen,\nkun hänellä on sellainen veli kuin te, sillä ilman teitä hän olisi\nkuningaskunnan tyhmin mies.\"\n\n-- Kyllä, sire; ja nimittäessään uusia sotamarskeja kavahti ministeri\nChamillard ottamasta huomioon markiisia.\n\n-- Ja kuinka päätti elämänsä tämä sankari, joka minusta näyttää\nolleen Riquetti-suvun Condé? -- kysyi kuningas nauraen.\n\n-- Sire, ken elää kauniisti, kuolee kauniisti, -- vastasi Gilbert\nvakavasti. Cassanon taistelussa hän oli saanut toimekseen puolustaa\nerästä siltaa, jota vastaan keisarilliset hyökkäsivät, ja tapansa\nmukaan komentanut sotilaansa heittäytymään maahan, jääden itse\nseisomaan ikäänkuin vihollisen maalitauluksi. Nyt alkoivat kuulat\nviuhua hänen ympärillään kuin rakeet, mutta hän ei liikahtanut\npaikaltaan enempää kuin tienviitta. Ensin murskasi kuula hänen\noikean käsivartensa, mutta se ei ollut mitään, sire. Hän sitoi\nnenäliinallaan käsivartensa ja tarttui vasemmalla kädellään\nkirveeseen, varsinaiseen aseeseensa, halveksien sapelia ja miekkaa,\njoilla hänen mielestään saattoi antaa kovin vähäpätöisiä iskuja.\nTuskin se oli tehty, kun jo toinen kuula sattui hänen kurkkuunsa,\nviiltäen poikki kurkkusuonen ja kaulahermot. Nyt oli vamma pahempi.\nKauheasta haavasta huolimatta pysyi jättiläinen pystyssä; mutta\nviimein hän veren tukahduttamana kaatui sillalle, niinkuin juurineen\nmaasta kiskaistu puu. Sen nähdessään rykmentti alkoi horjua ja\npakeni; päällikkönsä mukana se oli menettänyt sielunsa. Muuan vanha\nkersantti, joka toivoi, ettei hän vielä ollut kuollut, heitti\nohikulkiessaan kattilan hänen päänsä peitteeksi, ja rykmentin jälkeen\nmarssi prinssi Eugenin koko armeija, ratsu- ja jalkaväkeä, hänen\nruumiinsa yli. Taistelun päätyttyä ryhdyttiin hautaamaan kaatuneita.\nMarkiisi tunnettiin loistavasta puvustaan. Prinssi Eugen, nähdessään\nhänen vielä hengittävän tai paremmin korisevan, käski kuljettaa hänet\nVendômen herttuan leiriin, ja niin tehtiinkin. Markiisin ruumis\nvietiin prinssin telttaan, jossa sattumalta oli myöskin kuuluisa\nkirurgi Dumoulin. Sillä miehellä oli kummallisia päähänpistoja:\nhän päätti herättää tämän ruumiin eloon; yritys houkutteli häntä\nsitäkin enemmän, kun sen onnistuminen näytti mahdottomalta. Päätä\nkiinnittivät kaulaan vain selkäydin ja muutamat lihariekaleet,\nja koko ruumis, jonka yli oli kulkenut kolmetuhatta hevosta ja\nkuusituhatta jalkamiestä, oli yhtenä haavana. Kolmeen päivään hän\nei tullut tajuihinsa. Neljäntenä hän avasi toisen silmänsä, kahta\npäivää myöhemmin liikutti kättään; viimein, liittäen Dumoulinin\nitsepintaisuuteen oman tarmonsa, ilmestyi markiisi Jean-Antoine\nkolmen kuukauden kuluttua taas ihmisten ilmoille, murskattu käsivarsi\nmustan siteen kannattamana, ruumiissaan kaksikymmentäseitsemän\nhaavaa, viittä enemmän kuin Caesarilla, pää hopeisen kaulanauhan\ntukemana. Ensiksi hän saapui Versaillesiin, jonne hänet saattoi\nVendômen herttua; siellä hänet esiteltiin kuninkaalle, joka\nlausui ihmettelynsä sen johdosta, ettei häntä, urhoollisuudestaan\nhuolimatta, vielä ollut nimitetty sotamarskiksi. \"Sire\", vastasi\nmarkiisi Antoine, \"jos sensijaan, että jäin puolustamaan Cassanon\nsiltaa, olisin tullut hoviin palkkaamaan jotakuta ilonaista, olisin\nsaanut ylennyksen ja vähemmän haavoja\". Tällaisesta vastauksesta ei\nLudvig XIV tietystikään pitänyt; niinpä hän käänsikin markiisille\nselkänsä. \"Jean-Antoine, ystäväni\", sanoi herra de Vendôme heidän\ntullessaan ulos, \"tästedes esittelen sinut viholliselle, mutta\nen koskaan kuninkaalle\". Muutamia kuukausia myöhemmin markiisi\nkaksinekymmenineseitsemine haavoineen, katkenneine käsivarsineen ja\nhopeisine kaulankannattimineen nai neiti de Castellane-Noranten,\njosta avioliitosta syntyi seitsemän lasta, seitsemän sotaretken\nväliaikoina. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, niinkuin todellisen\nsankarin sopii, hän otti puheeksi Cassanon taistelun, ja silloin\nhänen oli tapana sanoa: \"Siinä taistelussa minut surmattiin.\"\n\n-- Rakas tohtorini, -- sanoi Ludvig XVI, jota nähtävästi huvitti\ntämä Mirabeaun esi-isien luetteleminen, -- te kerrotte kyllä, kuinka\nmarkiisi Jean-Antoine _surmattiin_, mutta ette kerro, kuinka hän\n_kuoli_.\n\n-- Hän kuoli synkän Mirabeaun linnan tornissa, joka sijaitsee\nkallion kielekkeellä pohjatuulen pieksämän vuorensolan suulla.\nRiquettien tapaan hän vanhetessaan kävi kovaksi ja ankaraksi vaatien\nlapsiltaan alistuvaisuutta ja kunnioitusta ja pitäen heitä niin\nloitolla itsestään, että hänen vanhin poikansa sanoi: \"Minulla ei\nole koskaan ollut kunniaa koskettaa kädelläni tai huulillani tämän\nkunnioitettavan miehen ihoa.\" Tämän vanhimman pojan poika on nykyinen\nMirabeau, villi lintu, jonka pesä oli neljän tornin keskellä ja joka\nei ole koskaan tahtonut _versaillesoitua_, niinkuin hän on lausunut,\nja siitä epäilemättä johtuu, ettei teidän majesteettinne tunne häntä\neikä voi antaa hänelle oikeaa arvoa.\n\n-- Päinvastoin, -- sanoi kuningas, -- tunnen hänet hyvin: hän on\nkansantaloudellisen suunnan johtajia. Hänellä on ollut osansa\nnykyiseen vallankumoukseen; hän vaatii yhteiskunnallisia uudistuksia\nja saattaa kansan tietoon joukon erehdyksiä ja jonkun totuuden, mikä\non sitäkin rikollisempaa, kun hän aavisti tämän tilanteen, sillä\nhän on lausunut: \"Kaikki naiset synnyttävät nyt vain Arteveldejä ja\nMasanielloja.\" Hän ei erehtynyt, ja hänen oman äitinsä sikiö on vielä\npahempi.\n\n-- Sire, jos Mirabeaussa on jotakin, mikä herättää teidän\nmajesteetissanne vastenmielisyyttä tai kauhua, niin sallikaa minun\nsanoa, että se on persoonallisen ja kuninkaallisen itsevaltiuden\ntyötä.\n\n-- Kuninkaallisen itsevaltiuden työtä! -- huudahti Ludvig XVI.\n\n-- Epäilemättä, sire! Ilman kuningasta ei isä voinut mitään; sillä\nminkä raskaan rikoksen oli tämä suuren suvun jälkeläinen siis tehnyt,\njotta hänen isänsä lähetti hänet neljäntoista vuoden ikäisenä\nvankilantapaiseen kasvatuslaitokseen, johon hänet kirjoitettiin\nBuffières-nimisenä, että nöyryytys olisi suurempi? Mitä hän oli\ntehnyt, jotta hänen isänsä sulki hänet kahdeksantoistavuotiaana\nkuninkaallisen vangitsemiskirjeen nojalla Rén saarelle? Mitä\nhän oli tehnyt, jotta isä lähetti hänet kaksikymmenvuotiaana\nrangaistuspataljoonan riveissä sotaretkelle Korsikaan, ilmaisten\ntoivomuksensa seuraavilla sanoilla: \"Huhtikuun 16 päivänä hän astuu\nlaivaan ja lähtee aukealle ulapalle; suokoon Jumala, ettei hän siellä\nkoskaan soutaisi!\" Miksi hänen isänsä lähetti hänet, vuoden kestäneen\navioliiton jälkeen, maanpakoon Manosqueen? Miksi hänet sitten kuuden\nkuukauden kuluttua siirrettiin Jouxin linnoitukseen? Miksi hänet\nkarattuaan pidätettiin Amsterdamissa ja suljettiin Vincennesin\nvankilaan, jossa isällinen ja kuninkaallinen lempeys yhtyneinä\nantoivat hänelle, vaikka hän on vapaanakin vähällä tukehtua, vain\nkymmenen neliöjalan suuruisen kopin, ja siellä sai viisi vuotta\nhänen nuoruutensa kiihtyä, hänen intohimonsa hehkua punaisena, mutta\nsamalla hänen henkevyytensä varttui ja hänen sydämensä vahvistui?...\nMinäpä sanon teidän majesteetillenne, mitä hän oli tehnyt. Hän oli\nhurmannut opettajansa Poissonin erinomaisella kyvyllään oppia kaikki\nja käsittää kaikki; hän oli tutkinut perinpohjin kansantaloutta;\nantauduttuaan sotilasuralle hän oli tahtonut jatkaa sitä; kun hänellä\noli vain kuusituhatta livreä korkotuloja vuodessa, mutta myös vaimo\nja lapsi, oli hän joutunut tekemään velkaa noin kolmekymmentätuhatta\nfrangia. Hän oli karannut Manosquesta löylyttääkseen erästä\nhäpeämätöntä aatelismiestä, joka oli loukannut hänen sisartaan, ja\nlopuksi, mikä onkin hänen suurin rikoksensa, sire, hän oli erään\nnuoren ja viehättävän naisen hurmaamana ryöstänyt hänet vanhalta\nraihnaiselta ja mustasukkaiselta aviopuolisolta.\n\n-- Niin, monsieur, ja sitten hylännyt hänet, -- sanoi kuningas, --\nniin että onneton rouva de Monnier, jäätyään yksin rikoksineen,\nsurmasi itsensä.\n\nGilbert nosti silmänsä taivasta kohti ja huokasi.\n\n-- Kas niin, monsieur, mitä siihen vastaatte ja millä puolustatte\nMirabeautanne?\n\n-- Totuudella, sire, totuudella, jonka on niin vaikea päästä\nkuninkaiden kuuluville, että te, joka sitä etsitte, kysytte ja\nkutsutte, ette useinkaan saa sitä tietää. Ei, sire, rouva de Monnier\nei kuollut siksi, että Mirabeau olisi hyljännyt hänet, sillä\nVincennesistä päästyään Mirabeau meni ensin tapaamaan juuri häntä.\nHän tuli kaupustelijaksi puettuna Gienin luostariin, jossa tuo nainen\noli saanut turvapaikan, ja tapasi Sophien kylmänä, teennäisenä.\nKeskustelussa Mirabeau huomasi, että rouva de Monnier ei ainoastaan\nollut lakannut häntä rakastamasta, vaan rakasti toista: ritari de\nRaucourtia. Päästyään vapaaksi miehensä kuoltua Sophie aikoi mennä\nnaimisiin herra de Raucourtin kanssa. Mirabeau vapautui liian\naikaisin vankilasta; oli luotettu hänen pysymiseensä vankina, ja nyt\nei ollut muuta keinoa kuin tahrata hänen kunniansa. Mirabeau väistyi\nonnellisen kilpailijansa tieltä. Rouva de Monnierin piti siis mennä\nnaimisiin herra de Raucourtin kanssa, mutta tämä kuolikin äkkiä!\nNaisparka oli pannut kaikkensa ja koko elämänsä tähän viimeiseen\nrakkauteen. Kuukauden kuluttua, syyskuun 9 päivänä hän sulkeutui\nhuoneeseensa ja tappoi itsensä häkään. Silloin Mirabeaun vihamiehet\nhuutamaan, että hän kuoli ensimmäisen rakastajansa hylkäämänä, vaikka\nkuoleman syynä oli rakkaus toiseen... Voi, historia, kuinka sinua\nkirjoitetaan!\n\n-- Siksikö, -- kysyi kuningas, -- hän otti tuon uutisen niin\nvälinpitämättömästi vastaan?\n\n-- Voin vielä kertoa teidän majesteetillenne, kuinka hän otti sen\nvastaan, sillä tunnen sen henkilön, joka ilmoitti sen hänelle: se\non eräs Kansalliskokouksen jäsen. Kysykää häneltä itseltään, hän ei\nuskalla valehdella, sillä hän on pappi, Gienin kirkkoherra, apotti\nVallet; hän istuu Mirabeauta vastapäätä. Apotti astui salin poikki\nja kreivin suureksi hämmästykseksi istuutui hänen viereensä. \"Mitä\nhemmettiä te täällä teette?\" kysyi Mirabeau. Sanaakaan vastaamatta\nantoi apotti Vallet hänelle kirjeen, jossa kerrottiin tuo kauhea\nuutinen yksityiskohtiaan myöten. Mirabeau avasi sen ja tarvitsi\npitkän ajan sen lukemiseen, sillä hän ei varmaankaan voinut sitä\nuskoa. Sitten hän luki sen toistamiseen, ja hänen kasvonsa kalpenivat\nja vääntyivät tuskasta; hän pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuivaten\nsamalla silmiään, yskien ja koettaen hillitä itseään. Viimein\nliikutus voitti hänet. Hän nousi, poistui kiireesti salista eikä\nnäyttäytynyt kolmeen päivään... Oi, sire, suokaa anteeksi, että\nkajoon yksityiskohtiin, mutta ihmisen tarvitsee olla vain tavallisen\nnerokas joutuakseen parjauksen alaiseksi pienimmässäkin asiassa ja\njoka suhteessa sitä suuremmalla syyllä näin tapahtuu, kun nerokas\nmies on jättiläinen.\n\n-- Miksi siis näin on laita, tohtori, ja mitä syytä kellään voi olla\nparjata herra Mirabeauta minun edessäni?\n\n-- Mitäkö syytä? Se syy, että kaikki keskinkertaiset tahtovat\nsäilyttää paikkansa valtaistuimen likellä. Mirabeau ei ole\nniitä miehiä, jotka voisivat astua temppeliin ajamatta ulos\nkaupustelijoita. Jos Mirabeau olisi vierellänne, sire, katoaisivat\njuonittelijat, ja nero viitoittaisi tien rehellisyyteen. Ja mitä se\nliikuttaa teitä, sire, jos Mirabeau on elänyt epäsovussa vaimonsa\nkanssa? Välitättekö siitä, että Mirabeau on ryöstänyt rouva de\nMonnierin? Tarvitseeko teidän huolehtia siitä, jos Mirabeaulla on\npuoli miljoonaa velkoja? Maksakaa nuo puolen miljoonan velat, sire;\nlisätkää viiteensataantuhanteen frangiin miljoona, kaksi miljoonaa,\nkymmenen miljoonaa, jos tarvitaan! Mirabeau on vapaa, älkää antako\nhänen mennä! Tehkää hänestä neuvonantaja, ministeri! Kuunnelkaa,\nmitä hänen voimakas äänensä teille sanoo, ja toistakaa hänen sanansa\nkansallenne, Euroopalle, maailmalle!\n\n-- Herra de Mirabeau, joka rupesi verkakauppiaaksi Aixissa\npäästäkseen kansanedustajaksi, ei voi valehdella valitsijoilleen\nluopumalla kansanpuolueesta ja liittymällä hovipuolueeseen.\n\n-- Sire, sire, toistan teille, te ette tunne Mirabeauta! Mirabeau\non ylimys, aatelismies, kuningasmielinen ennen kaikkea. Hän on\nantanut kansan valita itsensä siksi, että aatelisto halveksi häntä ja\nhänellä oli ylevä tarve saavuttaa päämääränsä keinolla millä tahansa,\nniinkuin on nerokkaiden miesten laita. Jollei kansa eikä aatelisto\nolisi häntä valinnut, olisi hän kuitenkin astunut parlamenttiin\nLudvig XIV:n tavoin kannukset saappaissa, vedoten jumalalliseen\noikeuteen. Hän ei vaihtaisi kansanpuoluetta hovipuolueeseen, sanotte\nte. Sire, miksi on olemassa kansanpuolue ja hovipuolue, miksi ei\nnäiden asemesta ole vain yksi puolue? No niin, sen saisi Mirabeau\ntoimeen. Ostakaa Mirabeau, sire! Huomenna hän ehkä, halveksimisenne\nloukkaamana, nousee teitä vastaan, ja silloin, sire, silloin, --\nsanon sen teille, ja Kaarle I:n muotokuva sanoo sen teille minun\njälkeeni, niinkuin se on sanonut ennen minua, -- silloin on kaikki\nhukassa!\n\n-- Mirabeau nousee minua vastaan, sanotte te? Eikö hän jo ole niin\ntehnyt, monsieur?\n\n-- Kyllä, ulkonaisesti ehkä; mutta pohjaltaan on Mirabeau vielä\nkannattajanne, sire. Kysykää kreivi de la Marckilta, mitä Mirabeau\nsanoi hänelle, kuuluisan kesäkuun 21 päivän istunnon jälkeen, sillä\nMirabeau on ainoa, joka osaa lukea tulevaisuutta peloittavan tarkasti.\n\n-- No mitä hän sanoi?\n\n-- Hän väänteli käsiään tuskasta, sire, ja huudahti: \"Juuri näin\nviedään kuninkaat mestauslavalle!\" Ja kolme päivää myöhemmin hän\nlisäsi: \"Nämä ihmiset eivät näe, mitä kuilua kaivavat yksinvallalle!\nKuningas ja kuningatar syöksyvät siihen, ja kansa taputtaa käsiään\nheidän ruumiittensa yllä!\"\n\nKuningasta puistatti; hän kalpeni, katsahti Kaarle I:n muotokuvaan,\nnäytti hetkisen valmiilta tekemään päätöksen, mutta sanoi äkkiä:\n\n-- Keskustelen tästä kuningattaren kanssa, hän ehkä suostuu puhumaan\nMirabeaulle; mutta minä itse en puhu sen miehen kanssa. Minusta on\ntärkeätä, että voin puristaa niiden kättä, joiden kanssa puhun,\nmonsieur Gilbert, enkä tahtoisi valtaistuimeni, vapauteni, henkeni\nhinnastakaan puristaa herra de Mirabeaun kättä.\n\nGilbert aikoi vastata; ehkä hän olisi tahtonut yhä jatkaa\nkehoituksiaan, mutta tällä hetkellä astui lakeija sisään.\n\n-- Sire! -- sanoi hän, -- se henkilö, joka teidän majesteettinne piti\nottaa vastaan tänä aamuna, on saapunut ja odottaa eteissalissa.\n\nLudvig XVI teki kärsimättömän liikkeen ja katsahti tohtori Gilbertiin.\n\n-- Sire, -- sanoi tämä, -- jollei minun sovi nähdä sitä henkilöä,\njoka odottaa teidän majesteettianne, poistun toista tietä.\n\n-- Ei, monsieur, -- sanoi Ludvig XVI, -- menkää vain tästä ovesta.\nPidän teitä ystävänäni enkä salaa teiltä mitään; se henkilö, jota\nodotan, on yksinkertainen aatelismies, joka on muinoin ollut veljeni\npalveluksessa ja jota hän on suositellut minulle. Hän on uskollinen\npalvelija, ja minä koetan tehdä jotakin, jollei hänen, niin\nainakin hänen vaimonsa jalastensa hyväksi. Menkää, herra Gilbert,\nte tiedätte, että olette aina tervetullut, vaikkapa tulisittekin\npuhumaan herra Riquetti de Mirabeausta.\n\n-- Sire, -- kysyi Gilbert, -- onko minun siis pidettävä itseäni\ntäysin voitettuna?\n\n-- Olen sanonut teille, monsieur, että puhun kuningattaren kanssa ja\nettä mietin asiaa; myöhemmin saamme nähdä.\n\n-- Myöhemmin, sire! Siihen hetkeen saakka rukoilen Jumalaa, ettei\nolisi liian myöhäistä.\n\n-- Luuletteko vaaran todella olevan niin lähellä?\n\n-- Sire, älkää koskaan antako viedä huoneestanne Kaarle Stuartin\nmuotokuvaa: se on hyvä neuvonantaja!\n\nJa kumartaen hän astui ulos huoneesta samalla hetkellä, jolloin\nkuninkaan odottama henkilö näyttäytyi ovella astuakseen sisään.\n\nGilbert ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta. -- Tämä\naatelismies oli markiisi de Favras, jonka hän kahdeksan tai kymmenen\npäivää aikaisemmin oli tavannut Cagliostron luona ja jonka onneton ja\nläheinen kuolema silloin oli hänelle ennustettu.\n\n\n\n\nXIX\n\nFavras\n\n\nSillä välin kun Gilbert poistui oudon kauhun valtaamana, jota hänessä\nherätti, ei tapahtumien todellinen, vaan näkymätön ja salaperäinen\npuoli, oli markiisi de Favras, niinkuin jo edellisessä luvussa\nmainitsimme, opastettu kuninkaan huoneeseen.\n\nSamoin kuin tohtori Gilbert, pysähtyi hänkin ovelle; mutta kuningas,\njoka näki hänen tulevan, antoi hänelle merkin astua lähemmäksi.\n\nFavras lähestyi ja kumarsi, jääden kunnioittavasti odottamaan, että\nkuningas puhuttelisi häntä.\n\nLudvig XVI loi häneen tutkivan katseen, joka näyttää kuuluvan\nkuninkaiden kasvatukseen ja joka on enemmän tai vähemmän\npintapuolinen, enemmän tai vähemmän syvällinen asianomaisen henkilön\nnerokkaisuuden mukaan.\n\nThomas Mahi, markiisi de Favras, oli ylvään näköinen aatelismies,\nneljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, ryhdiltään hieno ja samalla\nponteva, kasvoiltaan avomielinen.\n\nTutkimuksen tulos oli hänelle edullinen, ja hymy väikkyi kuninkaan\nhuulilla hänen kysyessään:\n\n-- Te olette siis markiisi de Favras, monsieur?\n\n-- Kyllä, sire, -- vastasi markiisi.\n\n-- Olette halunnut tulla esitellyksi minulle.\n\n-- Ilmaisin hänen korkeudelleen Provencen kreiville hartaan\ntoivomukseni saada vakuuttaa alamaista kunnioitustani kuninkaalle.\n\n-- Veljeni luottaa teihin suuresti?\n\n-- Niin uskon, sire, ja korkein kunnianhimoni on saavuttaa myös\nteidän majesteettinne luottamus.\n\n-- Veljeni on tuntenut teidät jo kauan, monsieur de Favras...\n\n-- Mutta teidän majesteettinne ei tunne minua... ymmärrän; mutta\njos suvaitsette kuulustella minua kymmenen minuutin ajan, opitte\ntuntemaan minut yhtä hyvin kuin korkea veljennekin.\n\n-- Puhukaa, markiisi, -- sanoi Ludvig XVI vilkaisten Kaarle Stuartin\nmuotokuvaan, jota ei oikein voinut saada ajatuksistaan eikä edes\nnäköpiiristään, -- puhukaa, minä kuuntelen teitä.\n\n-- Teidän majesteettinne haluaa tietää...\n\n-- Kuka te olette ja mitä olette tehnyt.\n\n-- Kuka minä olen, sire? Nimeni on jo sanonut sen teille: olen\nThomas Mahi, markiisi de Favras, syntynyt Bloisissa 1745, liittynyt\nnuskettisotureihin viisitoistavuotiaana ja ottanut osaa 1761 vuoden\nsotaan. Sitten pääsin kapteeniksi ja Belzuncen rykmentin ajutantiksi\nja myöhemmin Provencen kreivin sveitsiläiskaartin luutnantiksi.\n\n-- Ja siten tulitte tuntemaan veljeni? -- kysyi kuningas.\n\n-- Sire, minut oli esitetty Hänelle jo vuotta aikaisemmin, joten hän\njo tunsi minut.\n\n-- Ja te luovuitte hänen palveluksestaan...?\n\n-- Vuonna 1775, sire, lähteäkseni Wieniin, jossa sain toimeen, että\nvaimoni tunnustettiin Anhalt-Schauenburgin ruhtinaan ainoaksi ja\nlailliseksi tyttäreksi.\n\n-- Vaimoanne ei ole esitelty hovissa, monsieur?\n\n-- Ei, sire, mutta hänellä on kunnia olla parhaillaan kuningattaren\nluona vanhimman poikani kanssa.\n\nKuningas teki kärsimättömän liikkeen, joka näytti merkitsevän: \"Ah!\nkuningatar on taaskin pelissä!\"\n\nSitten, lyhyen vaitiolon jälkeen, jolloin hän käveli edestakaisin\nhuoneessa ja vilkaisi uudelleen Kaarle I:n muotokuvaan, hän kysyi:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten, sire, kolme vuotta takaperin, kun kapinoitiin\nkäskynhaltijaa vastaan, johdin erästä legionaa ja vaikutin osaltani\nlaillisen järjestyksen palauttamiseksi. Mutta ajatellen Ranskaa ja\nhuomattuani häijyjen henkien alkavan täällä tehdä työtään, palasin\nPariisiin asettaakseni miekkani ja elämäni kuninkaan palvelukseen.\n\n-- Ja te olette varmaankin nähnyt surullisia asioita, vai mitä,\nmonsieur?\n\n-- Sire, olen nähnyt lokakuun 5 ja 6 päivän.\n\nKuningas näytti haluavan kääntää keskustelun toisaalle.\n\n-- Ja te sanotte siis, herra markiisi, veljeni Provencen kreivin\nluottavan teihin niin suuresti, että hän on antanut toimeksenne\nmelkoisen lainan hankkimisen?\n\nJos huoneessa olisi ollut kolmas henkilö, olisi hän, kuninkaan\ntehdessä tämän odottamattoman kysymyksen, nähnyt vuodekomeron verhon\näkkiä värähtävän, ikäänkuin joku olisi piiloutunut sen taakse,\nja herra de Favrasin hätkähtävän niinkuin kuka tahansa, joka on\nvalmistunut johonkin kysymykseen ja jolta arvaamatta kysytäänkin\nmuuta.\n\n-- Kyllä, sire, -- vastasi hän; -- sitä voi pitää luottamuksen\nmerkkinä, että aatelismiehelle uskotaan raha-asioita. Hänen\nkuninkaallinen korkeutensa on todellakin suvainnut minulle osoittaa\nniin suurta luottamusta.\n\nKuningas odotti jatkoa, katsellen Favrasia, ikäänkuin keskustelun\nsaama suunta olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan paljon enemmän\nkuin sen alku.\n\nMarkiisi jatkoi siis, vaikka pettyneenä:\n\n-- Kansalliskokouksen riistettyä useilla toimenpiteillään hänen\nkorkeudeltaan tulot ja arvellen hetken tulleen, jolloin oman\nturvallisuudenkin kannalta olisi hyvä, että prinsseillä olisi\nsuuri summa käytettävänään, on hänen korkeutensa antanut haltuuni\nsopimuksia.\n\n-- Joiden nojalla te olette saanut lainaksi, monsieur?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Melkoisen summan, kuten sanoitte?\n\n-- Kaksi miljoonaa.\n\n-- Ja keneltä?\n\nFavras epäröi lainkaan vastata kuninkaan kysymykseen, sillä\nkeskustelu näytti pahasti poikkeavan yleisistä asioista yksityisten\nharrastusten, penkomiseen, alentuvan politiikasta poliisin alalle.\n\n-- Kysyn teiltä, keneltä olette lainannut, -- toisti kuningas.\n\n-- Sire, kännyin ensin pankkiirien Schaumelin ja Sartoriuksen\npuoleen, mutta sen yrityksen rauettua turvauduin erääseen\nulkomaalaiseen pankkiiriin, joka saatuaan tietää hänen korkeutensa\naikeesta lähetti tarjoamaan minulle palvelustaan rakkaudesta\nprinssejämme ja kunnioituksesta kuningastamme kohtaan.\n\n-- Ahaa! Ja mikä sen pankkiirin nimi on?\n\n-- Sire! -- sanoi Favras epäröiden.\n\n-- Ymmärrättehän, monsieur, että on hyvä tuntea tuollainen mies ja\nettä haluan tietää hänen nimensä, jollei muun vuoksi, niin ainakin\nsaadakseni kiittää häntä hänen ystävällisyydestään tilaisuuden\nsattuessa.\n\n-- Sire, -- sanoi Favras, -- hänen nimensä on parooni Zannone.\n\n-- Siis italialainen?\n\n-- Genualainen, sire.\n\n-- Ja hän asuu...?\n\n-- Hän asuu Sèvresissä, sire, vastapäätä sitä paikkaa, -- jatkoi\nFavras, joka toivoi tällä kannuksen iskulla antavansa kankealle\nhevoselle parempaa vauhtia, -- jossa teidän majesteettinne vaunut\npysähtyivät lokakuun 6 päivänä Versaillesista tullessanne, kun\nMaratin, Verrièren ja d'Aiguillonin herttuan johtamat murhamiehet\npakottivat pienessä kapakassa Sèvresin sillan päässä kuningattaren\nkähertäjän siistimään Varicourtin ja Deshuttesin katkaistut päät.\n\nKuningas kalpeni, ja jos hän olisi tällä hetkellä kääntänyt silmänsä\nvuodekomeroon päin, olisi hän nähnyt verhon häilähtävän vieläkin\nhermostuneemmin kuin edellisellä kerralla.\n\nIlmeistä oli, että tämä keskustelu rasitti häntä ja ettei hän olisi\nmistään hinnasta tahtonut sitä jatkaa. Hän päättikin lopettaa sen\nmahdollisimman pian.\n\n-- Hyvä on, monsieur, -- sanoi hän, -- näen teidän olevan kuninkuuden\nuskollisen palvelijan ja lupaan sen muistaa tilaisuuden sattuessa.\n\nJa hän teki päällään liikkeen, joka hallitsijoilla merkitsee: \"Olen\njo tarpeeksi kauan suvainnut kuunnella teitä ja vastata teille;\nsaatte luvan lähteä.\"\n\nFavras ymmärsi täydellisesti.\n\n-- Suokaa anteeksi, sire, -- sanoi hän, -- mutta luulin teidän\nmajesteetillanne olleen muutakin kysyttävää.\n\n-- Ei, -- vastasi kuningas päätään pudistaen, ikäänkuin todellakin\nolisi koettanut muistella, mitä muuta hänen olisi pitänyt kysyä, --\nei, markiisi, en halunnut tietää enempää.\n\n-- Te erehdytte, monsieur, -- lausui muuan ääni, joka sai kuninkaan\nja markiisin kääntymään vuodekomeroon päin. -- Te halusitte tietää,\nkuinka markiisi de Favrasin esi-isä oli menetellyt pelastaessaan\nkuningas Stanislauksen Danzigista ja saattaessaan hänet onnellisesti\nPreussin rajalle saakka.\n\nMolemmat huudahtivat hämmästyksestä: kolmas henkilö, joka äkkiä\nsekaantui keskusteluun, oli kuningatar. Hän oli kalpea, ja\nyhteenpuristetut huulet värisivät. Tyytymättä de Favrasin antamiin\nmuutamiin tietoihin ja peläten, että kuningas yksinään ei uskaltaisi\npuhua suutaan puhtaaksi, hän oli tullut salaisia portaita ja\nkäytäviä myöten jatkamaan keskustelua juuri silloin, kun kuningas\nheikkoudessaan olisi jättänyt sen kesken.\n\nTämä kuningattaren väliintulo ja se tapa, kuinka hän sekaantui\npuheluun liittäessään sen kuningas Stanislauksen pakoon, antoi muuten\nkuninkaalle hyvän tekosyyn kuunnella kaikkea, vieläpä markiisin\nehdotuksiakin, millä keinoin hän itse, Ludvig XVI, pääsisi karkaamaan\nPariisista, koska tämä suunnitelma esiintyi historiallisen vertauksen\nhunnuttamana.\n\nFavras puolestaan huomasi heti, että nyt tarjoutui tilaisuus esittää,\nmitä hänellä oli mielessä, ja vaikkei kukaan hänen esi-isistään eikä\nsukulaisistaan ollut avustanut Puolan kuninkaan karkaamista, kiiruhti\nhän kumartaen vastaamaan:\n\n-- Teidän majesteettinne tarkoittanee epäilemättä serkkuani, kenraali\nSteinflichtiä, joka saa kiittää tätä kuninkaalleen tekemäänsä\nsuunnatonta palvelusta kuuluisuudestaan; muuten se vaikutti niin\nonnellisesti Stanislauksen kohtaloon, että se ensiksikin pelasti\nhänet vihollisten käsistä ja toiseksi, sallimuksen ohjaamien\nasianhaarain avulla, teki hänestä teidän majesteettinne isoäidin isän.\n\n-- Juuri niin, juuri niin, monsieur! -- huudahti kuningatar\nvilkkaasti, sillä välin kun Ludvig XVI katsahti huoahtaen Kaarle I:n\nmuotokuvaan.\n\n-- Teidän majesteettinne tietää... suokaa anteeksi, sire, teidän\nmajesteettinne tietävät, että kuningas Stanislaus, vapaana\nDanzigissa, mutta joka puolelta moskovalaisen armeijan ympäröimänä,\noli melkein hukassa, jollei uskaltaisi nopeasti paeta.\n\n-- Oi, kokonaan hukassa, -- keskeytti kuningatar, -- te voitte sanoa:\nkokonaan hukassa, monsieur de Favras!\n\n-- Madame, -- lausui Ludvig XVI melkein ankarasti, -- kaitselmus,\njoka vartioitsee kuninkaita, ei salli heidän koskaan olla kokonaan\nhukassa.\n\n-- Ah, sire, -- sanoi kuningatar, -- luulen olevani yhtä hurskas\nja luottavani kaitselmukseen kuin tekin, mutta kuitenkin olen sitä\nmieltä, että sitä on hiukan autettava.\n\n-- Se oli myöskin Puolan kuninkaan mielipide, sire, -- lisäsi Favras,\n-- sillä hän selitti nimenomaan ystävilleen, että pitäen asemaa\nhorjuvana ja luullen henkensä olevan vaarassa hän toivoi heidän\nesittävän eri ehdotuksia karkaamista varten. Vaikeuksista huolimatta\nhänelle tehtiinkin kolme ehdotusta. Sanon: vaikeuksista huolimatta,\nsire, koska teidän majesteettinne käsittänee, että kuningas\nStanislauksen oli paljon vaikeampi paeta Danzigista kuin esimerkiksi\nteidän Pariisista, jos teidän majesteettinne mieleen juolahtaisi\nsellainen aikomus... Jos teidän majesteettinne haluaisi lähteä\nhuomiota herättämättä ja ilman häväistystä, voisitte kyytivaunuilla\npäästä vuorokaudessa rajalle. Jos taas tahtoisitte lähteä Pariisista\nkuninkaana, tarvitsisi teidän vain antaa käsky luotettavalle\naatelismiehelle koota kolmekymmentä tuhatta miestä ja tulla noutamaan\nteidät Tuiliereista... kummassakin tapauksessa olisi onnistuminen\ntaattu, yritys varma...\n\n-- Sire, -- sanoi kuningatar, -- teidän majesteettinne tietää, että\nse, mitä herra de Favras sanoo, on sula totuus.\n\n-- Niin, -- myönsi kuningas, -- mutta minun asemani, madame, ei\nole läheskään niin epätoivoinen kuin kuningas Stanislauksen, jota\nympäröivät moskovalaiset joka puolelta, kuten markiisi sanoi.\nVeikselinsuun linna, hänen viimeinen varustuksensa, oli antautunut\nviholliselle, mutta minä...\n\n-- Mutta te, -- keskeytti kuningatar kärsimättömästi, -- olette\npariisilaisten keskellä, jotka valloittivat Bastiljin heinäkuun\n14 päivänä, jotka tahtoivat surmata teidät lokakuun 5 ja 6 päivän\nvälisenä yönä ja jotka 6 päivänä kuljettivat teidät väkipakolla\nPariisiin solvaisten teitä ja perhettänne koko matkan ajan... Ah,\ntilanne on todella loistava ja vie voiton kuningas Stanislauksen\nasemasta!\n\n-- Kuitenkin, madame...\n\n-- Kuningas Stanislausta uhkasi ainoastaan vankila, ehkä kuolema, kun\ntaas meitä...\n\nKuninkaan katse keskeytti hänet.\n\n-- Muuten, -- jatkoi kuningatar, -- te olette isäntä, sire; teidän\ntehtävänne en siis päättää.\n\nJa maltittomana kuningatar istuutui Kaarle I:n muotokuvaa vastapäätä.\n\n-- Herra de Favras, -- sanoi hän, -- olen juuri puhellut vaimonne ja\nvanhimman poikanne kanssa. He olivat molemmatkin täynnä rohkeutta\nja päättäväisyyttä, niinkuin kelpo aatelismiehen vaimon ja pojan\ntuleekin. Tapahtukoon mitä tahansa -- olettaen, että jotakin tapahtuu\n-- he voivat luottaa Ranskan kuningattareen. Ranskan kuningatar\nei hylkää heitä: hän on Maria-Teresian tytär ja osaa antaa arvoa\nrohkeudelle ja palkita sen.\n\nIkäänkuin kuningattaren omituisen päähänpiston innostuttamana tarttui\nkuningas jälleen puheeseen:\n\n-- Sanoitte, monsieur, että kuningas Stanislaukselle tehtiin kolme\npakoehdotusta?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Millaisia ne olivat?\n\n-- Ensimmäinen, sire, oli pukeutua talonpojaksi. Pommerilainen\nkreivitär Chapska, joka puhui saksaa kuin äidinkieltään, tarjoutui\n-- turvautuen mieheen, johon hän luotti ja joka hyvin tunsi\nmaan -- pukeutumaan maalaisnaiseksi, ja kuninkaan piti esiintyä\nhänen miehenään. Tätä keinoa tarkoitin äsken saneessani Ranskan\nkuninkaalle, että hän saattaisi helposti paeta tuntemattomana ja yön\naikaan...\n\n-- Toinen keino? -- sanoi Ludvig XVI kärsimättömästi, ikäänkuin\nhänestä olisi ollut epämieluista, että hänen asemaansa verrattiin\nStanislauksen pulaan.\n\n-- Toinen, sire, oli ottaa tuhat miestä ja koettaa heidän kanssaan\nmurtautua moskovalaisten puhki. Tämän keinon esitin myöskin äsken\nRanskan kuninkaalle, huomauttaessani hänelle, että hänellä oli\nkäytettävänään, ei ainoastaan tuhat miestä, vaan kolmekymmentätuhatta.\n\n-- Olette nähnyt, mitä hyötyä minulla heinäkuun 14 päivänä oli noista\nkolmestakymmenestätuhannesta miehestä, -- vastasi kuningas. --\nSiirtykäämme kolmanteen keinoon.\n\n-- Kolmas keino, jonka Stanislaus hyväksyi, oli pukeutua talonpojaksi\nja lähteä Danzigista, ei naisen kanssa, joka olisi ollut haitaksi\nmatkalla, ei tuhannen miehen kanssa, jotka olisivat voineet kaatua\nensimmäisestä viimeiseen asti onnistumatta yrityksessään, vaan\nainoastaan kahden tai kolmen varman miehen seurassa, jotka pääsevät\npujahtamaan mistä tahansa. Tämän kolmannen keinon oli ehdottanut\nherra Monti, Ranskan lähettiläs, ja sukulaiseni kenraali Steinflicht\noli kannattanut häntä.\n\n-- Se siis hyväksyttiin?\n\n-- Niin, sire, ja jos joku kuningas, luullen olevansa samassa\nasemassa kuin Puolan kuningas, valitsisi tämän keinon ja suvaitsisi\nosoittaa minulle samaa luottamusta kuin korkea esi-isänne kenraali\nSteinflichtille, luulisin voivani vastata hänestä päälläni, etenkin\njos tiet olisivat yhtä vapaat kuin Ranskan tiet ja jos tämä kuningas\nolisi yhtä hyvä ratsastaja kuin teidän majesteettinne.\n\n-- Aivan varmaan! -- sanoi kuningatar. -- Mutta lokakuun 5 ja 6\npäivän välisenä yönä kuningas vannoi minulle, monsieur, ettei\nhän koskaan lähde ilman minua, ja ettei hän edes koskaan tee\npakosuunnitelmaa, jollen minä ole mukana. Kuningas on antanut\nsanansa, monsieur, ja kuningas pitää sen myös.\n\n-- Madame, -- sanoi Favras, -- se tekee matkan vaikeammaksi, mutta ei\nmahdottomaksi, ja jos minulla olisi kunnia johtaa tuollaista retkeä,\nlupautuisin saattaa kuningattaren, kuninkaan ja kuninkaallisen\nperheen turvallisesti Montmédyyn tai Brysseliin, niinkuin\nkenraali Steinflicht saattoi kuningas Stanislauksen onnellisesti\nMarienwerderiin.\n\n-- Kuulettehan, sire! -- huudahti kuningatar. -- Uskon, että\nsellaisen miehen kuin herra de Favrasin huostassa ei tarvitse mitään\npelätä.\n\n-- Niin, madame, -- vastasi kuningas, -- se on minunkin mielipiteeni.\nMutta hetki ei ole vielä tullut.\n\n-- Hyvä on, monsieur, -- sanoi kuningatar, -- odottakaa, niinkuin\nteki se mies, jonka kuva katselee meitä ja jonka näkemisen, kuten\nolin ainakin luullut, piti antaa teille parempi neuvo... Odottakaa\nsiksi, kunnes teidän on pakko ryhtyä taisteluun, kunnes joudutte\ntappiolle ja olette vankina, mestauslava kohoaa ikkunanne alla;\nsilloin teidän, joka tänään sanotte: \"Vielä on liian aikaista!\" tulee\npakko sanoa: \"Nyt on jo liian myöhäistä!\"\n\n-- Joka tapauksessa, sire, millä hetkellä tahansa saan sanan tapaa\nkuningas minut valmiina, -- sanoi Favras kumartaen, sillä hän pelkäsi\nläsnäolonsa, joka oli aiheuttanut tämän ristiriidan kuningattaren ja\nLudvig XVI:n välillä, väsyttävän jälkimäistä. -- Minulla ei ole muuta\ntarjottavaa hallitsijalleni kuin henkeni, enkä sano, että tarjoan sen\nhänelle, vaan sanon, että hänellä on aina ollut ja vastedeskin on\noikeus määrätä siitä, sillä se kuuluu hänelle.\n\n-- Hyvä on, monsieur, -- vastasi kuningas, -- ja jos niin käy,\nuudistan kuningattaren antaman lupauksen, mitä tulee markiisittareen\nja lapsiinne.\n\nTämä oli todellinen merkki lähtöön. Markiisin oli siis pakko poistua,\nja vaikka hänellä ehkä olisi ollut halua koettaa edelleen taivuttaa\nkuningasta, saamatta siihen muuta rohkaisua kuin kuningattaren\nkatseen, peräytyi hän takaperin ulos huoneesta.\n\nKuningatar seurasi häntä katseellaan, kunnes verho sulkeutui hänen\njälkeensä.\n\n-- Voi, monsieur, -- sanoi hän osoittaen kädellään Van Dyckin\nmaalausta, -- kun käskin ripustaa tämän taulun seinällenne, luulin\nsen vaikuttavan teihin enemmän.\n\nJa ylpeänä, ikäänkuin välittämättä jatkaa keskustelua, hän lähti\nvuodekomeron ovea kohti, mutta äkkiä pysähtyen huomautti:\n\n-- Sire, myöntäkää, ettei herra de Favras suinkaan ollut ensimmäinen,\njonka otitte vastaan tänä aamuna.\n\n-- Ei, madame, olette oikeassa. Ennen markiisi de Favrasia otin\nvastaan tohtori Gilbertin.\n\nKuningatar hätkähti.\n\n-- Ah! -- sanoi hän, -- sitä epäilinkin. Ja tohtori Gilbert, mikäli\narvelen...\n\n-- On samaa mieltä kuin minäkin, madame, että meidän ei sovi lähteä\nRanskasta.\n\n-- Mutta koska hän ei ole sitä mieltä, että meidän on lähdettävä,\nantaa hän varmaankin neuvon, joka tekee olomme täällä mahdolliseksi?\n\n-- Kyllä, madame, sellaisen neuvon hän antaa. Ikävä vain, että se\nmielestäni on, ellei juuri huono, niin ainakin mahdoton toteuttaa. --\n\n-- Mikä siis on hänen neuvonsa?\n\n-- Hän tahtoo, että vuodeksi ostaisimme Mirabeaun.\n\n-- Ja millä hinnalla? -- kysyi kuningatar.\n\n-- Kuudella miljoonalla... ja yhdellä hymyllä teidän huuliltanne.\n\nKuningattaren kasvoille tuli syvästi miettivä ilme.\n\n-- Se voisikin olla jonkinlainen keino...\n\n-- Niin, mutta sellainen, josta te puolestanne kieltäydytte, vai\nmitä, madame?\n\n-- En vastaa sitä enkä tätä, sire, -- sanoi kuningatar kasvoillaan\nsynkkä ilme kuin voitostaan varmalla pahuuden enkelillä. -- Sitä\npitää ensin ajatella...\n\nJa poistuessaan hän lisäsi hiljaa:\n\n-- Ja minä ajattelen!\n\n\n\n\nXX\n\nKuningas hoitaa perheasioita\n\n\nJäätyään yksin kuningas seisoi hetken liikkumatta paikallaan.\nSitten hän, ikäänkuin peläten kuningattaren poistumisen olleen vain\nnäennäistä, astui ovelle, josta kuningatar oli mennyt, avasi sen ja\ntähysteli odotushuoneisiin ja käytäviin.\n\nNähdessään vain palvelusväkeä hän lausui puoliääneen:\n\n-- François!\n\nKamaripalvelija, joka oli noussut seisaalle nähdessään\nkuninkaalliseen huoneistoon vievän oven aukenevan ja nyt odotti\nmääräyksiä, lähestyi heti ja kuninkaan taas astuttua huoneeseensa\ntuli myös sisälle.\n\n-- François, -- sanoi Ludvig XVI, -- tunnetteko herra de Charnyn\nhuoneiston?\n\n-- Sire, -- vastasi kamaripalvelija, muuten sama, joka jouduttuaan\nkuninkaan palvelukseen elokuun 10 päivän jälkeen on jättänyt\nmuistelmia hänen hallituksensa loppukaudesta, -- sire, herra\nde Charnylla ei ole huoneistoa, vaan ainoastaan ullakkokamari\nFlora-paviljongissa.\n\n-- Ja miksi hänen arvoiselleen upseerille on annettu vain\nullakkokamari?\n\n-- Hänelle olisi tahdottu antaa parempi asunto, mutta hän kieltäytyi\nottamasta sitä vastaan, sanoen ullakkokamarin riittävän itselleen.\n\n-- Hyvä, -- sanoi kuningas. -- Te siis tiedätte, missä se\nullakkokamari on?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Menkää noutamaan herra de Charny luokseni. Haluan puhua hänen\nkanssaan.\n\nKamaripalvelija poistui huoneesta sulkien oven jälkeensä ja nousi\nherra de Charnyn ullakkokamariin. Siellä hän tapasi kreivin\nseisomassa nojaten ikkunanpieleen ja katsellen sitä kattomerta, joka\ntiili- ja liuskakivilaineina häipyy taivaanrannalle.\n\nKaksi kertaa kamaripalvelija koputti ovelle ajatuksiinsa vaipuneen\nherra de Charnyn kuulematta, mutta nähdessään avaimen olevan suulla\nhän päätti sen enempää viivyttelemättä astua sisään, tietäen olevansa\nkuninkaan asialla.\n\nSilloin kreivi kääntyi katsomaan.\n\n-- Kah, tekö se olettekin, herra Hue? -- virkkoi hän. -- Tulette\ntapaamaan minua kuningattaren käskystä?\n\n-- Ei, herra kreivi, -- vastasi kamaripalvelija, -- vaan kuninkaan.\n\n-- Kuninkaan! -- toisti Charny hieman ihmetellen.\n\n-- Niin, herra kreivi, juuri kuninkaan käskystä.\n\n-- Hyvä on, herra Hue. Sanokaa hänen majesteetilleen, että noudatan\nhänen määräystään.\n\nKamaripalvelija vetäytyi takaisin jäykästi hovitavan mukaan, kreivin\nsaattaessa häntä ovelle; niin vanha, todellinen aateli aina menetteli\njokaista kohtaan, joka tuli kuninkaan puolesta, olipa hänellä sitten\nkaulassaan kultaketjut tai päällään liveri.\n\nYksin jäätyään herra de Charny piteli hetken aikaa molemmin\nkäsin päätänsä, ikäänkuin selvittääkseen sekavia ja kiihtyneitä\najatuksiaan, sitoi sitten miekan vyölleen, otti hatun kainaloonsa ja\nlaskeutui portaita alas.\n\nHän tapasi Ludvig XVI:n makuuhuoneessaan, selkä Van Dyckin tauluun\nkäännettynä, juuri aikeissa ryhtyä aamiaista syömään.\n\nKuningas kohotti päätänsä huomatessaan Charnyn.\n\n-- Ahaa, tepä sieltä tulettekin, kreivi, -- sanoi hän. Tahdotteko\nsyödä aamiaista kanssani?\n\n-- Sire, minun on pakko kieltäytyä tästä kunniasta, sillä olen jo\nsyönyt, -- vastasi kreivi kumartaen.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- jatkoi kuningas, -- koska olen kutsunut\nteidät luokseni puhuakseni asioista, vieläpä vakavista, odottakaa\nhetkinen. Minun ei tee mieli käsitellä asioita syödessäni.\n\n-- Olen kuninkaan käskettävänä, -- vastasi Charny.\n\n-- No niin, puhukaamme tällä välin jostakin muusta, esimerkiksi\nteistä.\n\n-- Minusta, sire! Ja millä olen ansainnut sen, että kuningas\najattelee minua?\n\n-- Kun kysyin äsken, missä huoneistossa te asutte, tiedättekö, rakas\nkreivi, mitä François minulle vastasi?\n\n-- En, sire.\n\n-- Hän vastasi, että te olitte kieltäytynyt ottamasta vastaan\nhuoneistoa, jota teille tarjottiin, ja valinnut ullakkokamarin.\n\n-- Se on totta, sire.\n\n-- Ja miksi niin teitte, kreivi?\n\n-- Miksikö, sire? Siksi, että yksinäni, ilman muuta merkitystä kuin\nmitä heidän majesteettiensa suosio suvaitsee minulle antaa, en\npitänyt sopivana riistää palatsin päälliköltä kokonaista huoneistoa,\nkun yksinkertainen ullakkokamari on kaikki, mitä tarvitsen.\n\n-- Anteeksi, rakas kreivi, te vastaatte omalta näkökannaltanne ja\nikäänkuin yhä olisitte pelkkä upseeri ja poikamies, mutta teillä on\n-- ettekä vaaran hetkellä sitä unohda, Luojan kiitos! -- tärkeä asema\nluonamme. Sitäpaitsi olette naimisissa; kuinka te voitte sijoittaa\nkreivittärenne ullakkokamariin?\n\n-- Sire, -- vastasi Charny äänessään surumielinen sävy, joka ei\nsuinkaan jäänyt kuninkaalta huomaamatta, niin vähän kuin hän\npystyikin tajuamaan tätä tunnelmaa, -- en luule rouva de Charnyn\nsuovan minulle sitä kunniaa, että hän asuisi kanssani yhdessä,\nolkoonpa huoneistoni suuri tai pieni.\n\n-- Mutta, herra kreivi, vaikkei rouva de Charny olekaan kuningattaren\npalveluksessa, ovat he keskenään ystävällisissä suhteissa. Niinkuin\ntiedätte, ei kuningatar tule toimeen ilman rouva de Charnyta; tosin\nolen viime aikoina luullut huomanneeni heidän väliensä hiukan\nkylmenneen. Kun rouva de Charny taas ilmestyy tänne, missä hän\nsilloin majailee?\n\n-- Sire, luulen, ettei rouva de Charny ilman teidän majesteettinne\nerikoista määräystä koskaan palaa palatsiin.\n\n-- Mitä joutavia!\n\nCharny kumarsi.\n\n-- Mahdotonta! -- sanoi kuningas.\n\n-- Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi, -- sanoi Charny,\n-- mutta luulen olevani siitä asiasta varma.\n\n-- No niin, se hämmästyttää minua vähemmän kuin ehkä luulette, rakas\nkreivi. Kuten jo huomautin, muistaakseni, olen havainnut jotakin\nkylmenemistä kuningattaren ja hänen ystävättärensä välillä...\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitsi todellakin niin lausua.\n\n-- Naisten vihoittelua! Koetamme selvittää koko jutun. Mutta\ntoistaiseksi näyttää siltä kuin olisin, tosin tietämättäni,\nkäyttäytynyt kovin tyrannimaisesti teitä kohtaan, rakas kreivi!\n\n-- Kuinka niin, sire?\n\n-- Pakottaessani teidät asumaan Tuilerieissa, vaikka kreivitär\nasuu... niin, missä?\n\n-- Coq-Héron-kadun varrella, sire.\n\n-- Kysyn sitä teiltä tottumuksesta, joka kuninkailla on kysellä,\nja ehkä myöskin hiukan halusta saada tietää kreivittären osoite,\nsillä kun en tunne Pariisia enempää kuin venäläinen Moskovaa tai\nitävaltalainen Wieniä, en tiedä, onko Coq-Héron-katu lähellä vai\nkaukana Tuilerieista.\n\n-- Se on lähellä, sire.\n\n-- Sitä parempi. Tämä selittääkin, että Tuilerieissa teillä on vain\ntilapäinen majapaikka.\n\n-- Se huone, joka minulla on Tuilerieissa, sire, -- vastasi Charny\nsamalla surumielisellä äänellä, jonka kuningas oli jo äsken\nhuomannut, -- ei ole mikään tilapäinen maja, vaan päinvastoin\nvarsinainen asuntoni, jossa minut tavataan sekä yöllä että päivällä,\nmilloin tahansa teidän majesteettinne suvaitsee lähettää minua\nnoutamaan.\n\n-- Vai niin, -- sanoi kuningas heittäytyen tuolinsa selkänojaa\nvasten, sillä hänen aamiaisensa alkoi olla lopussa, -- mutta mitä se\nmerkitsee, herra kreivi?\n\n-- Suokoon kuningas minulle anteeksi, mutta en oikein ymmärrä sitä\nkyselyä, jonka suvaitsette kohdistaa minulle.\n\n-- Mitä vielä! Tiedättehän että olen kelpo mies, ennen kaikkea isä ja\npuoliso, ja että huolehdin melkein yhtä paljon palatsini sisäisestä\nkuin kuningaskuntani ulkonaisesta tilasta?... Mitä tämä tarkoittaa,\nrakas kreivi? Tuskin kolmen vuoden avioliiton jälkeen on kreivi\nde Charnylla _vakinainen_ asuntonsa Tuilerieissa ja kreivitär de\nCharnylla oma _vakinainen_ huoneistonsa Coq-Héren-kadun varrella!\n\n-- Sire, en voi vastata muuta teidän majesteetillenne kuin että rouva\nde Charny haluaa asua yksin.\n\n-- Mutta käyttehän katsomassa häntä joka päivä? Vai ettekö? No, kaksi\nkertaa viikossa?...\n\n-- Sire, minulla ei ole ollut iloa nähdä rouva de Charnyta sen päivän\njälkeen, jolloin kuninkaan käskystä kävin kuulustamassa, kuinka hän\njaksaa.\n\n-- Mutta siitähän on jo enemmän kuin viikko?\n\n-- Kymmenen päivää, sire, -- vastasi Charny värähtelevällä äänellä.\n\nKuningas ymmärsi paremmin surua kuin synkkämielisyyttä ja huomasi\ntämän vivahduksen kreivin liikutetussa äänessä.\n\n-- Kreivi, -- sanoi Ludvig XVI tavallaan hyväntahtoisesti, mikä sopi\nniin hyvin _perheenisälle_, kuten hän usein nimitti itseään, -- siinä\non teidänkin syytänne.\n\n-- Minunko syytäni? -- sanoi Charny kiivaasti ja punastui vastoin\ntahtoaankin.\n\n-- Niin, niin, teidän syytänne, -- väitti kuningas. -- Vaimon ja\netenkin niin erinomaisen vaimon kuin kreivittären eristäytymisessä on\naina hiukan miehen syytä.\n\n-- Sire!\n\n-- Tarkoitatteko, ettei se koske minua, rakas kreivi? Ja minä\nvastaan: \"Koskee kun koskeekin; kuningas saa paljon aikaan\nsanallaan.\" Kas niin, olkaahan suora! Te olette ollut kiittämätön\nonnetonta neiti de Taverneyta kohtaan, joka rakastaa teitä niin\nsuuresti!\n\n-- Joka rakastaa minua niin suuresti!... Sire, suokaa anteeksi, eikö\nteidän majesteettinne sanonut, -- jatkoi hän hiukan katkerasti, --\nettä neiti de Taverney rakastaa minua... suuresti?\n\n-- Neiti de Taverney tai rouva kreivitär de Charny -- se on\nluullakseni yksi ja sama.\n\n-- Kyllä ja ei, sire.\n\n-- Mutta minä sanoin, että rouva de Charny rakastaa teitä, enkä\nperuuta sanojani.\n\n-- Sire, tiedättehän, ettei ole luvallista väittää kuninkaan sanaa\nvalheeksi.\n\n-- Väittäkää niin paljon kuin haluatte; kyllä minä sen asian tunnen.\n\n-- Ja hänen majesteettinsa on huomannut joistakin merkeistä, jotka\nvarmaankin vain hän yksin voi nähdä, että rouva de Charny rakastaa\nminua... suuresti?\n\n-- En tiedä, näkyivätkö ne merkit yksin minulle, rakas kreivi, mutta\nsen tiedän, että kauheana lokakuun 6 päivän vastaisena yönä hän ei\nsiitä hetkestä saakka, jolloin hän liittyi meihin, päästänyt teitä\nhetkeksikään silmistään, ja että hänen silmänsä ilmaisivat koko\nhänen sydämensä tuskan, vieläpä siinä määrin, että kun Häränsilmän\nportti oli murtumaisillaan, näin naisparan tekevän liikkeen ikäänkuin\nhyökätäkseen teidän ja vaaran väliin.\n\nCharnyn sydäntä kouristi. Hän oli luullut huomanneensa kreivittäressä\njotakin samantapaista, mutta hänen viimeinen käyntinsä Andréen\nluona oli kaikkine yksityiskohtineen säilynyt niin selvänä hänen\nmielessään, että se vei voiton hänen sydämensä epämääräisestä\narvelusta samoin kuin kuninkaan varmasta vakuuttelusta.\n\n-- Ja siihen kiinnitin sitäkin enemmän huomiota, -- jatkoi Ludvig\nXVI, -- kun jo Pariisissa käyntini aikana kuningatar, lähettäessään\nteidät luokseni kaupungintalolle, samalla nimenomaan lausui minulle,\nettä kreivitär oli kuolemaisillaan surusta teidän poissaollessanne ja\nsitten ilosta teidän palatessanne.\n\n-- Sire, -- vastasi Charny surullisesti hymyillen, -- Jumala on\nsuonut niille, jotka ovat syntyneet yläpuolellemme, yhtenä heidän\netuoikeutenaan sen katseen, joka hakee ihmisten sydämien syvyyksistä\nsalaisuuksia, vaikka ne pysyvät piilossa muilta. Kuningas ja\nkuningatar ovat siis nähneet, ja asian laita lienee niin, mutta\nminä olen heikkonäköisyydessäni nähnyt toista, ja siksi pyydänkin,\nettei kuningas liiaksi huolehtisi suuresta rakkaudesta, jota rouva\nde Charny muka tuntee minua kohtaan, jos teidän majesteettinne\ntahtoo käyttää minua johonkin vaaralliseen tai kaukaiseen tehtävään.\nEtäisyys ja vaara ovat yhtä tervetulleita, minun puolestani ainakin.\n\n-- Kuitenkin, kun kuningatar viikko sitten tahtoi lähettää teidät\nTuriniin, näytti siltä kuin olisitte halunnut jäädä Pariisiin?\n\n-- Luulin veljeni voivan suorittaa sen tehtävän, sire, ja pidätin\nitseni täällä vaikeempaa ja vaarallisempaa tehtävää varten.\n\n-- No niin, rakas kreivi, juuri siksi, että hetki on tullut uskoa\nteille tehtävä, joka ollen vaikea tänään ei ehkä ole vaaraton\ntulevaisuudessa, puhuin teille kreivittären yksinäisyydestä ja olisin\ntahtonut nähdä hänet ystävättären vierellä, riistäessäni häneltä\npuolison.\n\n-- Kirjoitan kreivittärelle, sire, saattaakseni hänen tietoonsa\nteidän majesteettinne ystävälliset tunteet.\n\n-- Kuinka! Te kirjoitatte hänelle? Ettekö luule tapaavanne\nkreivitärtä ennen lähtöänne?\n\n-- Olen ainoastaan kerran mennyt rouva de Charnyn luo kysymättä\nhäneltä lupaa, sire, ja siitä tavasta päättäen, kuinka hän\nsilloin otti minut vastaan, tarvittaisiin nyt pyytääkseni häneltä\ntätä yksinkertaista lupaa ei enempää eikä vähempää kuin teidän\nmajesteettinne nimenomainen käsky.\n\n-- Älkäämme siis puhuko siitä enää. Puhun kaikesta tästä\nkuningattaren kanssa poissaollessanne, -- sanoi kuningas nousten\npöydästä.\n\nSitten röyhtäisten pari kolme kertaa tyytyväisenä kuin ainakin mies,\njoka on syönyt hyvin ja joka on varma ruuansulatuksestaan, hän\nhuomautti:\n\n-- Totisesti, lääkärit ovat oikeassa sanoessaan, että kullakin\nasialla on kahdet kasvot: jurottavat se näyttää tyhjälle vatsalle ja\nsäteilevät täydelle... Siirtykäämme työhuoneeseeni, rakas kreivi,\ntunnen voivani puhua teille avomielisesti.\n\nKreivi seurasi Ludvig XVI:tta, miettien mielessään, kuinka paljon\nmajesteettisuutta kruunatulta päältä usein riistää tämä aineellinen\nja arkipäiväinen puoli, jota ylpeä Marie-Antoinette ei voinut olla\naviopuolisossaan moittimatta.\n\n\n\n\nXXI\n\nKuningas hoitaa valtioasioita\n\n\nVaikka kuningas olikin majaillut Tuilerieissa vasta tuskin kahta\nviikkoa, oli kaksi hänen huoneistaan ehditty saada täydelliseen\nkuntoon, eikä mitään puuttunut tarpeellisesta sisustuksesta. Nämä\nolivat hänen pajansa ja työhuoneensa.\n\nMyöhemmin johdamme lukijan kuninkaalliseen pajaan erään tapahtuman\nyhteydessä, jolla ei ollut vähäisempi vaikutus kuin tälläkään\nonnettoman hallitsijan kohtaloon; mutta tällä kertaa on meillä asiaa\nhänen työhuoneeseensa. Astukaamme siis sisään Charnyn jäljestä, joka\non jäänyt seisomaan kirjoituspöydän eteen, kuninkaan istuuduttua sen\nääreen.\n\nTällä kirjoituspöydällä oli karttoja, maantieteellisiä kirjoja,\nenglantilaisia sanomalehtiä ja papereita, joiden joukosta oli helppo\nerottaa Ludvig XVI:n käsialalla kirjoitetut, sillä niiden rivit\nolivat niin tiheitä, ettei jäänyt tyhjää paikkaa ylhäälle, alhaalle\ntai reunoille.\n\nLuonne ilmenee pienimmässäkin yksityisseikassa: Kitsas Ludvig XVI ei\nhukannut ainoatakaan palaa valkoista paperia, mutta sitäpaitsi hän\nahtoi sille niin paljon kirjaimia kuin suinkin mahtui.\n\nCharny, joka oli kolmen tai neljän vuoden ajan oleskellut\nkorkeiden puolisoiden läheisyydessä, oli liiaksi tottunut näihin\nyksityisseikkoihin, tehdäkseen samoja huomioita kuin tähän olemme\nmerkinneet. Niinpä hän, jäämättä erikoisesti tarkastamaan esineitä\nympärillään, odotti kunnioittavasti, että kuningas puhuttelisi häntä.\n\nMutta siitä huolimatta, että kuningas oli ennakolta vakuuttanut\nluottamustaan, hän näytti epäröivän ryhtyä asiaan.\n\nAluksi ja ikäänkuin rohkaistuakseen hän avasi kirjoituspöydän\nlaatikon ja siinä salaisen osaston, josta otti esille muutamia\nkuoriin suljettuja papereita, ja pani ne pöydälle, laskien sitten\nniiden päälle kätensä.\n\n-- Herra de Charny, -- sanoi hän viimein, -- olen huomannut erään\nseikan...\n\nHän pysähtyi katsellen tutkivasti Charnyta, joka odotti\nkunnioittavassa asennossa, että kuningas suvaitsisi jatkaa.\n\n-- Kun teidän lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä oli tehtävä\nvalintanne kuningattaren ja minun kaartini välillä, sijoititte\nveljenne kuningattaren vierelle ja jäitte itse minun läheisyyteeni.\n\n-- Sire, -- vastasi Charny, -- minä olen suvun päämies niinkuin\nte olette valtion päämies; minulla oli siis oikeus kuolla teidän\nvierellänne.\n\n-- Se on saattanut minut ajattelemaan, -- jatkoi Ludvig XVI, -- että\njos minun joskus olisi annettava jollekulle salainen, vaikea ja\nvaarallinen tehtävä suoritettavaksi, voisin uskoa sen teille, koska\nolette rehellinen ranskalainen ja uskollinen ystäväni.\n\n-- Oi, sire! -- huudahti Charny, -- niin korkealle kuin kuningas\nminut korottaakin, en luule hänen voivan tehdä minusta muuta kuin\nuskollisen ja kiitollisen alamaisen.\n\n-- Herra de Charny, te olette vakava mies, vaikka olettekin vasta\nkolmenkymmenenkuuden ikäinen; te ette ole voinut olla mukana kaikissa\nniissä tapahtumissa, jotka vastikään ovat vyöryneet ylitsemme,\nvetämättä niistä jonkinlaista johtopäätöstä... Herra de Charny,\nmitä ajattelette asemastani ja mitä keinoja ehdottaisitte sen\nparantamiseksi, jos olisitte ensimmäinen ministerini?\n\n-- Sire, -- vastasi Charny pikemmin epäröiden kuin neuvottomana, --\nolen sotilas... merimies... minun älyni ei kykene arvostelemaan näin\nkorkeita yhteiskunnallisia kysymyksiä.\n\n-- Monsieur, -- sanoi kuningas ojentaen kätensä Charnylle niin\narvokkaasti kuin jos tämä olisi todella ollut hänen kuvittelemassaan\ntoimessa, -- te olette mies, ja toinen mies, joka luulee teitä\nystäväkseen, kysyy teiltä suoraan ja yksinkertaisesti, teiltä, jolla\non avoin sydän, terve järki, rehellinen alamaisuudentunne, mitä te\ntekisitte hänen sijassaan?\n\n-- Sire, -- vastasi Charny, -- eräässä tilanteessa, joka oli yhtä\nvakava kuin tämäkin, kysyi kuningatar kerran mielipidettäni, niinkuin\nkuningas nyt. Se tapahtui Bastiljin valloituksen päivänä: hän\nolisi tahtonut syöstä kahdeksan- tai kymmenentuhatta ulkomaalaista\nsotilastaan niitä sataatuhatta asestettua pariisilaista vastaan,\njotka tulta ja turmaa syöksevän lohikäärmeen tavoin vyöryivät\npitkin bulevardeja ja Saint-Antoinen esikaupungin katuja. Jos\nkuningatar olisi tuntenut minua vähemmän, jos hän olisi nähnyt\nvähemmän kiintymystä ja kunnioitusta sydämessäni, olisi vastaukseni\nepäilemättä rikkonut välimme. Voi, sire, eikö minulla siis olisi\nsyytä nyt pelätä, että liian suora vastaukseni loukkaisi kuningasta?\n\n-- Mitä vastasitte kuningattarelle, monsieur?\n\n-- Vastasin, että koska teidän majesteettinne ei ole kyllin voimakas\ntullakseen Pariisiin valloittajana, teidän pitäisi ilmestyä sinne\nisänä.\n\n-- No niin, monsieur, -- sanoi Ludvig XVI, -- enkö noudattanut tuota\nneuvoa?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Mutta nyt on ratkaistava, teinkö hyvin sitä seuratessani; sillä\nsanokaapa itse, olenko tällä kertaa tullut Pariisiin kuninkaana vai\nvankina?\n\n-- Sire, -- vastasi Charny, -- salliiko kuningas minun puhua ihan\nsuoraan?\n\n-- Tehkää niin, monsieur; kysyessäni neuvoanne kysyn samalla\nmielipidettänne.\n\n-- Sire, paheksuin Versaillesin juhlia. Pyysin hartaasti kuningatarta\nolemaan menemättä teatteriin teidän poissaolossanne. Olin\nepätoivoissani, kun kuningatar polki jalkoihinsa kansallisvärit\nkohottaakseen mustan kokardin, Itävallan kokardin.\n\n-- Herra de Charny, -- sanoi kuningas, -- luuletteko tässä olleen\ntodellisen syyn lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumiin?\n\n-- En, sire, mutta se on ainakin ollut tekosyy. Sire, ettehän te\narvostele kansaa väärin, ettehän? Kansa on hyvä, kansa rakastaa\nteitä, kansa on kuningasmielinen. Mutta kansa kärsii, sen on vilu,\nsen on nälkä. Sen yllä, alla ja vieressä on huonoja neuvonantajia,\njotka ajavat sitä eteenpäin. Se marssii, se työntää, se kaataa\nkumoon, sillä se ei itse tunne voimaansa. Kerran valloilleen\npäästettynä se leviää, vyöryy, ja silloin tulee vedenpaisumus tai\ntulipalo, joka hukuttaa tai polttaa.\n\n-- No niin, herra de Charny, mutta olettakaa, mikä on hyvin\nluonnollista, etten halua hukkua enkä palaa... mitä minun silloin on\ntehtävä?\n\n-- Sire, ei saa antaa vedenpaisumukselle veruketta levitä eikä\ntulipalolle syttyä... Mutta suokaa anteeksi, -- lisäsi Charny\npysähtyen, -- unohdan, ettei edes kuninkaan käskystä...\n\n-- Tarkoitatte pyynnöstä. Jatkakaa, herra de Charny, jatkakaa,\nkuningas pyytää sitä.\n\n-- Te olette nähnyt tämän Pariisin kansan, joka on niin kauan ollut\nloitolla hallitsijoistaan, kaipaavan heitä luokseen; te olette\nnähnyt sen uhkaavana, murhan- ja ryöstönhaluisena Versaillesissa\ntai paremmin luullut nähneenne sen sellaisena, sillä Versaillesissa\nei esiintynyt oikeastaan kansa; te olette nähnyt sen Tuilerieissa\ntervehtivän parvekkeella seisovaa kuningasta, kuningatarta ja\nkuninkaallista perhettä, tunkeutuvan huoneisiinne lähetystöjensä,\nkauppahallien myyjättärien, kansalaiskaartin, kaupunginhallinnon\nedustajien hahmossa ja niiden, joilla ei ollut onnea kuulua\nlähetystöihin, t ale van väkisinkin sisälle puhumaan kanssanne;\ntoisten olette nähnyt parveilevan ruokasalinne ikkunoiden\nulkopuolella, joiden läpi äidit kehoittivat lapsiaan lähettämään\nkorkeille aterioitsijoille lentosuukkoja herttaisena kunnioituksen\nmerkkinä.\n\n-- Niin, -- sanoi kuningas, -- kaiken tuon olen nähnyt, ja siksi\nolenkin kahden vaiheilla. Kysyn itseltäni, kumpiko on todellinen\nkansa, sekö, joka polttaa ja murhaa, vai sekö, joka hyväilee ja\nkunnioittaa.\n\n-- Ehdottomasti jälkimäinen, sire! Luottakaa siihen... se puolustaa\nteitä toisen hyökkäyksiltä.\n\n-- Kreivi, te toistatte minulle, mitä tohtori Gilbert sanoi tänä\naamuna, vain kahta tuntia aikaisemmin.\n\n-- Sire, kuinka te, kysyttyänne niin syvämietteisen, oppineen\nja vakavan miehen mieltä kuin tohtori on, suvaitsette tiedustaa\nminunlaiseni upseeri-poloisen mielipidettä?\n\n-- Sanonpa sen teille, herra de Charny, -- vastasi Ludvig XVI. --\nTeen sen siksi, että luulen teidän kahden välillä olevan suuren\neron. Te olette kiintynyt kuninkaaseen, te, ja tohtori Gilbert vain\nkuninkuuteen.\n\n-- En oikein ymmärrä, sire.\n\n-- Minun ymmärtääkseni hän hylkäisi mielellään kuninkaan, siis\nmiehen, pelastaakseen kuninkuuden eli periaatteen.\n\n-- Silloin on teidän majesteettinne oikeassa, -- sanoi Charny;\n-- meidän välillämme on tämä ero: te olette minulle samalla\nkertaa kuningas ja kuninkuus. Tässä mielessä siis tarjoan teille\npalvelustani.\n\n-- Ensiksikin haluaisin tietää, herra de Charny, kenen puoleen\nkääntyisitte tällä hetkellä, joka ehkä on vain tyyneyttä kahden\nmyrskyn välillä, poistaaksenne edellisen myrskyn jäljet ja\nvälttääksenne tulevaa myrskyä.\n\n-- Jos minulla olisi samalla kertaa kunnia ja onnettomuus olla\nkuningas, sire, muistaisin huutoja, jotka ympäröivät vaunujani\nVersaillesista palatessani, ja ojentaisin oikean käteni herra de\nLafayettelle ja vasemman käteni herra de Mirabeaulle.\n\n-- Kreivi, -- huudahti kuningas kiivaasti, -- kuinka puhutte noin,\nvaikka inhoatte toista ja halveksitte toista?\n\n-- Sire, tässä ei ole puhetta minun myötätunnostani, vaan kuninkaan\nedusta ja kuninkuuden tulevaisuudesta.\n\n-- Samaa sanoi tohtori Gilbertkin, -- mutisi kuningas ikäänkuin\npuhellen itsekseen.\n\n-- Sire, -- jatkoi Charny, -- olen onnellinen siitä, että yhtä mieltä\nkanssani on niin etevä mies kuin tohtori Gilbert.\n\n-- Luulette siis, rakas kreivi, että näiden kahden miehen yhtyminen\ntakaisi kansalle rauhan ja kuninkaalle turvallisuuden?\n\n-- Jumalan avulla, sire, toivoisin paljon näiden miesten yhtymisestä.\n\n-- Mutta jos antaisin suostumukseni tähän liittoon, jos myöntyisin\ntähän sopimukseen ja jos toiveestani, ehkä heidänkin toiveestaan\nhuolimatta, sellaista ministeristöä, jossa he olisivat mukana, ei\nsaataisi toimeen, mitä olisi minun silloin tehtävä?\n\n-- Luulen, että käytettyänne kaikki keinot, jotka kaitselmus on\nkäsiinne antanut, ja täytettyänne kaikki velvollisuudet, joita\nasemanne teiltä vaatii, olisi aika kuninkaan ajatella omaa ja\nperheensä turvallisuutta.\n\n-- Te siis ehdottaisitte minulle pakoa?\n\n-- Minä ehdottaisin, että teidän majesteettinne vetäytyisi niiden\nrykmenttiensä ja aatelismiestensä kera, joihin luulette voivanne\nluottaa, johonkin lujaan asemaan, kuten Metziin, Nancyyn tai\nStrassburgiin.\n\nKuninkaan kasvot säteilivät.\n\n-- Ah! -- huudahti hän, -- sanokaapa suoraan, Charny, te, joka\ntunnette heidät kaikki, kenelle kaikista niistä kenraaleista, jotka\novat osoittaneet kiintymystä minua kohtaan, uskoisitte vaarallisen\ntehtävän vapauttaa tai ottaa vastaan kuninkaansa?\n\n-- Oi, sire, sire, -- sopersi Charny, -- vastuunalaista on opastaa\nkuningasta tällaisessa valinnassa... Tunnen oman tietämättömyyteni,\nheikkouteni, vähäpätöisyyteni... sire, minä olen jäävi...\n\n-- Kas niin, minä autan teitä, monsieur. Valinta on tehty; tahdon\nlähettää teidät juuri sen miehen luo. Tässä on valmis kirje, jonka\nuskon teidän perille vietäväksenne. Mainitsemanne nimi ei siis\nvaikuta mitään päätökseeni; se ilmaisisi vain uuden uskollisen\npalvelijan, joka vuorostaan varmaan saisi tilaisuuden osoittaa\nuskollisuuttaan. Kuulkaapa siis, herra de Charny, jos teidän olisi\nuskottava kuninkaanne jonkun henkilön rohkeuden ja rehellisyyden ja\njärjen huomaan, kenet valitsisitte?\n\n-- Sire, -- sanoi Charny mietittyään hetkisen, -- vannon teidän\nmajesteetillenne, ettei valintani johdu siitä, että ystävyys-,\nmelkeinpä perhesiteet yhdistävät minut häneen, mutta armeijassa on\neräs mies, joka on tunnettu suuresta kiintymyksestään kuninkaaseen,\nmies, joka saarten kuvernöörinä ollessaan tehokkaasti suojeli\nAmerikan sodan aikana alueitamme Antiikilla, vieläpä valloitti\nuseita saaria englantilaisilta. Myöhemmin on hänelle uskottu useita\ntärkeitä tehtäviä, ja nykyään hän luullakseni on Metzin kaupungin\nkenraalikuvernöörinä. Tämä mies, sire, on markiisi de Bouillé. --\nIsänä uskoisin hänelle poikani, poikana uskoisin hänelle isäni,\nalamaisena uskoisin hänelle kuninkaani.\n\nNiin vähän kuin Ludvig XVI osoittikin, mitä hänen mielessään liikkui,\ntarkkasi hän kreivin sanoja ilmeisesti levottomana ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat sitä mukaa kuin hän luuli tuntevansa henkilön, josta\nCharny puhui. Kreivin mainitessa tämän henkilön nimen hän ei voinut\npidättää ilonhuudahdusta.\n\n-- No, katsokaa, kreivi, -- sanoi hän, -- lukekaa tämän kirjeen\nosoite, niin näette, että kaitselmus itse on saattanut minut\nkääntymään teidän puoleenne!\n\nCharny otti kirjeen kuninkaan kädestä ja luki päällekirjoituksen:\n\n_Herra François-Claude-Amour, markiisi de Bouillé, Metzin kaupungin\nylikomentaja_.\n\nIlon ja ylpeyden kyyneleet nousivat Charnyn silmiin.\n\n-- Sire! -- huudahti hän, -- tämän jälkeen en osaa sanoa teille muuta\nkuin että olen valmis kuolemaan teidän majesteettinne puolesta.\n\n-- Ja minä, monsieur, minä sanon teille, että sen jälkeen, mitä\njuuri on tapahtunut, en luule enää olevani oikeutettu salaamaan\nteiltä mitään, koska ajan tullen tahdon uskoa teidän, yksin teidän,\nhaltuunne, ymmärrättekö, itseni, kuningattaren ja lapseni. Kuulkaa\nsiis, mitä minulle ehdotetaan ja mitä en hyväksy.\n\nCharny kumarsi, kiinnittäen kaiken huomionsa siihen, mitä kuningas\noli aikeissa sanoa.\n\n-- Ei tapahdu ensi kertaa, sen ymmärtänette, herra de Charny, että\nminun tai minua ympäröivien henkilöiden mielessä herää ajatus\ntoteuttaa aie, josta tällä hetkellä keskustelemme. Lokakuun 5 ja 6\npäivän välisenä yönä ajattelin auttaa kuningatarta pakenemaan. Vaunut\nolisivat vieneet hänet Rambouilletiin, jossa olisin liittynyt häneen\nratsastaen, ja sieltä meidän olisi ollut helppo päästä rajalle, sillä\nmeitä ei silloin vielä vartioitu niin valppaasti kuin nyt. Tuuma\nraukesi siksi, ettei kuningatar tahtonut lähteä ilman minua, vaan\nvaati minua puolestani vannomaan, etten lähtisi ilman häntä.\n\n-- Sire, olin läsnä kuninkaan ja kuningattaren tai paremmin\naviopuolisoiden vannoessa toisilleen tämän hurskaan valan.\n\n-- Sittemmin ryhtyi herra de Breteuil neuvotteluihin kanssani\nkreivi d'Innisdalin välityksellä, ja viikko takaperin sain kirjeen\nSoleuresta.\n\nKuningas pysähtyi ja nähdessään kreivin pysyvän äänettömänä lisäsi:\n\n-- Te ette vastaa, kreivi?\n\n-- Sire, -- sanoi Charny kumartaen, -- tiedän parooni de Breteuilin\nolevan Itävallan miehiä ja pelkään loukkaavani kuninkaan oikeutettua\nmyötätuntoa puolisoansa kuningatarta ja lankoansa keisari Josef\nII:sta kohtaan.\n\nKuningas tarttui Charnyn käteen ja kumartuen hänen puoleensa sanoi\npuoliääneen:\n\n-- Älkää pelätkö mitään, kreivi, en pidä Itävallasta enempää kuin\ntekään.\n\nCharnyn käsi vavahti hämmästyksestä kuninkaan sitä puristaessa.\n\n-- Kreivi, kreivi, kun teidän arvoisenne mies on aikeissa uhrata\nitsensä toisen miehen puolesta, jolla on häneen nähden vain\nsurullinen etu olla kuningas, on hänen tunnettava se henkilö, jonka\npuolesta hän tahtoo uhrata itsensä. Kreivi, olen sanonut teille ja\ntoistan sen, en rakasta Itävaltaa; en rakasta Maria-Teresiaa, sillä\nhän sai meidät yhtymään seitsenvuotiseen sotaan, jossa menetimme\nkaksisataatuhatta miestä, kaksisataa miljoonaa ja tuhatseitsemänsataa\nlieueta maata Amerikassa, nimitti rouva de Pompadouria -- porttoa! --\nserkukseen, myrkytti herra de Choiseulin avulla isäni, pyhimyksen, ja\nkäytti tyttäriään valtiollisina välittäjinä, halliten arkkiherttuatar\nCarolinen kautta Napolia ja luullen arkkiherttuatar Marie-Antoinetten\nkautta voivansa hallita Ranskaa.\n\n-- Sire, sire! -- sanoi Charny, -- teidän majesteettinne unohtaa,\nettä olen syrjäinen Ranskan kuninkaan ja _kuningattaren_ halpa\nalamainen.\n\nJa Charny korosti äänenpainollaan sanaa _kuningatar_, niinkuin olemme\nsen merkinneet.\n\n-- Olen jo sanonut teille, kreivi, -- vastasi kuningas, -- että\nolette ystävä, ja voin puhua teille sitäkin avomielisemmin, kun\nkuningatarta kohtaan tuntemani ennakkoluulo on nyt täydellisesti\nhaihtunut mielestäni. Mutta olen vastoin tahtoani saanut vaimon\nsuvusta, joka on kaksinkertaisesti vihollismielinen omalle suvulleni,\nvihollinen Itävallan ja Lothringenin puolesta. Vastoin tahtoani\nsaapui hoviini apotti de Vermond, kruununprinssin puolison näennäinen\nopettaja, mutta todellisuudessa Maria-Teresian urkkija, jota\nvastaan törmäsin pari kolme kertaa päivässä, sillä niin uutterasti\nhänen piti hääriä likelläni, vaikken näiden yhdeksäntoista vuoden\naikana ole sanonut hänelle sanaakaan. Vastoin tahtoani uskoin\nkymmenvuotisen taistelun jälkeen herra de Breteuilin huostaan\ntaloudelliset asiani ja Pariisin hallinnon. Vastoin tahtoani otin\npääministerikseni Toulousen arkkipiispan, jumalankieltäjän. Vastoin\ntahtoani maksoin lopuksi Itävallalle ne miljoonat, jotka se tahtoi\nkiristää Hollannilta. Kuka vielä tälläkin hetkellä Maria-Teresian\nkuoltua neuvoo ja johtaa kuningatarta? Hänen veljensä Josef II, joka\nonneksi on kuolemansairas. Kenen kautta hän neuvoo kuningatarta?\nTe tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: välikappaleina ovat sama\napotti de Vermond, parooni de Breteuil ja Itävallan lähettiläs\nMercy d'Argenteau. Tämän vanhuksen takana piilee toinen vanhus,\nsatavuotisen Itävallan seitsenkymmenvuotias ministeri Kaunitz. Nämä\nmolemmat vanhat narrit tai paremmin nämä molemmat vanhat ämmät\njohtavat Ranskan kuningatarta neiti Bertinin, hänen muotikauppiaansa,\nja hänen kähertäjänsä Leonardin kautta, joille he maksavat apurahoja.\nJa mihin he johtavat häntä? Liittoon Itävallan kanssa, joka aina\non tuottanut turmaa Ranskalle, ystävänä niinkuin vihollisenakin;\njoka on pannut puukon Jacques Clémentin käteen, antanut tikarin\nRavaillacille, kynäveitsen Damiensille. Niin juuri, Itävalta, joka\nmuinoin oli katolinen ja hurskas ja joka nyt luopuu uskostaan ja\njosta tulee puoleksi filosofinen Josef II:n hallitessa; varomaton\nItävalta, joka kääntää itseään vastaan oman miekkansa, Unkarin;\nlyhytnäköinen Itävalta, joka antaa belgialaisten pappien riistää\nitseltään kruununsa kauneimman helmen, Alankomaat; vasallimainen\nItävalta, joka kääntää selkänsä Euroopalle, vaikkei sen tulisi\npäästää sitä näkyvistään, lähettäen Turkkia, meidän liittolaistamme,\nvastaan parhaat joukkonsa Venäjän eduksi. Ei, ei, ei, herra de\nCharny, minä vihaan Itävaltaa enkä voi siihen luottaa.\n\n-- Sire, -- mutisi Charny hiljaa, -- tällaiset lausunnot\nvaltioasioista ovat hyvin kunnioittavia, mutta samalla hyvin\nvaarallista sille, jolle ne uskotaan. Sire, kunpa ette jonakin\npäivänä katuisi menettelyänne!\n\n-- Sitä en pelkää, monsieur, ja sitä todistaa se, että jatkan loppuun\nasti.\n\n-- Sire, olette käskenyt minun kuunnella, ja minä kuuntelen...\n\n-- Tämä ei ole ainoa pakoehdotus, vaan minulle on esitetty muutakin.\nTunnetteko herra de Favrasin, kreivi?\n\n-- Markiisi de Favrasinko, Belzuncen rykmentin entisen kapteenin,\nteidän veljenne kaartin entisen luutnantin? Kyllä, sire.\n\n-- Juuri niin, -- sanoi kuningas, korostaen viimeistä arvonimeä, --\n_veljeni_ rykmentin entisen luutnantin. Mitä ajattelette hänestä?\n\n-- Hän on kelpo sotilas, rehellinen aatelismies, sire, velkaantunut\ntosin, ikävä kyllä, mikä tekee hänet levottomaksi ja yllyttää häntä\nuhkarohkeihin yrityksiin ja mielettömiin suunnitelmiin; mutta muuten\nkunnian mies, sire, joka kuolisi askeltakaan peräytymättä, valitusta\npäästämättä, jos hän kerran on antanut sanansa. Hän on mies,\njonka kädenlyöntiin teidän majesteettinne voi luottaa, mutta joka\nmielestäni ei kelpaisi yrityksen johtajaksi.\n\n-- Yrityksen johtaja ei olekaan hän, -- sanoi kuningas katkerasti,\nvaan Monsieur, arvoisa veljeni... niin, Monsieur, joka hankkii\nrahaa, Monsieur, joka valmistaa kaikki, Monsieur, joka menee\nuhrautumisessaan niin pitkälle, että jää tänne, jos lähden Favrasin\nkanssa.\n\nCharny liikahti.\n\n-- Mutta mikä teitä vaivaa, kreivi? -- jatkoi kuningas. -- Tämä ei\nsuinkaan ole Itävallan ehdotus, vaan prinssien, maasta muuttaneiden\nja aateliston.\n\n-- Sire, suokaa anteeksi. Kuten jo sanoin; en epäile herra de\nFavrasin rohkeutta tai uskollisuutta. Mihin herra de Favras\nluvanneekin saattaa teidän majesteettinne, sinne hän teidät vie tai\nuhraa henkensä puolustaakseen teitä matkalla. Mutta miksi Monsieur ei\nlähde teidän majesteettinne kanssa? Miksi Monsieur jää tänne?\n\n-- Uhrautuvaisuudesta, niinkuin jo sanoin, ja ehkä myöskin, -- jos\nnähtäisiin tarpeelliseksi syöstä kuningas valtaistuimelta ja nimittää\nuusi hallitsija -- jotta ei kansan, joka on väsynyt juostuaan turhaan\nkuninkaan perässä, tarvitsisi etsiä hallitsijaansa liian kaukaa.\n\n-- Sire, -- huudahti Charny, -- teidän majesteettinne puhuu hirmuisia\nasioita.\n\n-- Sanon teille vain, mitä kaikki tietävät, rakas kreivi, ja\nmitä veljenne kirjoitti minulle eilen; tarkoitan sitä, että\nprinssien viimeisessä neuvottelussa Turinissa on ollut puhe\nminun erottamisestani ja uuden hallitsijan nimittämisestä. Tässä\nsamassa kokouksessa on serkkuni, herra de Condé ehdottanut\nmarssittavaksi Lyonia vastaan, välittämättä siitä, kuinka kuninkaan\nkävisi... Näette, siis, etten voi hyväksyä enempää Favrasin kuin\nBreteuilinkään, Itävallan tai prinssien ehdotusta. Tästä en ole\npuhunut kenellekään muulle kuin teille, rakas kreivi, ja koska ei\nkukaan, _ei edes kuningatar_, -- joko sattumalta tai tahallaan\nLudvig XVI korosti näitä sanoja -- ole osoittanut teille sellaista\nluottamusta kuin minä, ette saa olla kellekään niin uskollinen kuin\nminulle.\n\n-- Sire, -- kysyi Charny kumartaen, -- tuleeko minun pitää matkani\nsalassa kaikilta?\n\n-- Vähät siitä, rakas kreivi, että tiedetään teidän lähtevän, kunhan\nei tiedetä matkanne tarkoitusta.\n\n-- Ja tämä tarkoitus on ilmaistava yksin herra de Bouillélle?\n\n-- Yksin herra de Bouillélle ja vasta sen jälkeen, kun olette\npäässyt selville hänen tunteistaan. Kirje, jonka annan teille, on\nvain yksinkertainen johdanto itse asiaan. Tunnette asemani, pelkoni,\ntoiveeni paremmin kuin kuningatar, vaimoni, paremmin kuin Necker,\nministerini, paremmin kuin herra Gilbert, neuvonantajani. Toimikaa\nsen mukaisesti, annan langan ja sakset käteenne, kerikää tai\nleikatkaa.\n\nSitten hän ojensi kreiville avoimen kirjeen ja sanoi:\n\n-- Lukekaa!\n\nCharny otti kirjeen ja luki:\n\n    '_Tuileriein palatsissa, lokak. 29 p:nä_.\n\n    Toivon, monsieur, että edelleen olette tyytyväinen asemaanne\n    Metzin kuvernöörinä. Herra de Charny, henkivartijaini luutnantti,\n    joka matkustaa kaupunkinne kautta, on saanut toimekseen teiltä\n    tiedustaa haluatteko minun tekevän jotakin muuta hyväksenne.\n    Siinä tapauksessa minä koetan tehdä mieliksenne, niinkuin nyt\n    käytän tilaisuutta vakuuttaakseni teille kunnioitustani.\n\n                                                      _Ludvig_.'\n\n-- Ja nyt, -- sanoi kuningas, -- lähtekää, herra de Charny. Teillä on\ntäysi valta tehdä lupauksia herra de Bouillélle, jos luulette siihen\nolevan syytä, mutta älkää luvatko enempää kuin mitä voin täyttää.\n\nHän ojensi kreiville toistamiseen kätensä.\n\nCharny suuteli tätä kättä niin liikutettuna, että enemmät vakuuttelut\nolivat tarpeettomia, ja poistui huoneesta, jättäen kuninkaan\nvarmaksi siitä -- niinkuin asianlaita todella olikin -- että hän\ntällä luottamuksellaan oli valloittanut kreivin sydämen paljoa\ntäydellisemmin kuin mitä olisi voinut tehdä kaikilla rikkauksillaan\nja suosionosoituksillaan, jotka olivat hänen vallassaan hänen\nmahtavuutensa päivinä.\n\n\n\n\nXXII\n\nKuningattaren luona\n\n\nCharny poistui kuninkaan luota sydän täynnä mitä vastakkaisimpia\ntunteita.\n\nMutta ensimmäinen näistä tunteista, se, joka kohosi hänen aivoissaan\ntemmeltävän ajatusryöpyn pinnalle, oli syvä kiitollisuus, jota hän\ntunsi kuninkaan osoittaman rajattoman luottamuksen johdosta.\n\nTämä luottamus sälytti hänen hartioilleen velvollisuuksia, jotka\nolivat sitäkin pyhempiä, kun hänen omatuntonsa ei suinkaan ollut\nvaiti siitä, millä tavalla hän oli syyllinen tämän kelpo kuninkaan\nedessä, joka vaaran hetkellä turvautui häneen kuin ainakin\nuskolliseen ja rehelliseen tukeen.\n\nMitä enemmän Charny siis tunsi sydämessään tehneensä väärin\nisäntäänsä kohtaan, sitä valmiimpi hän oli uhrautumaan hänen\nhyväkseen.\n\nJa sikäli kuin tämä kunnioittavan kiintymyksen tunne kasvoi kreivin\nsydämessä, heikkeni se vähemmän puhdas tunne, joka hänessä päivien,\nkuukausien, vuosien kuluessa oli vallinnut kuningatarta kohtaan.\n\nNiinpä Charny, vaikka häntä edellisellä kerralla oli pidättänyt\nheikko toivo, joka oli syntynyt keskellä vaaroja, niinkuin eräät\nkukat puhjetessaan jyrkänteiden partaalla ja levittäessään tuoksuaan\nkuiluihin, ja joka oli vaistomaisesti vetänyt häntä Andréen luo,\ntarttui nyt tämän toivon menetettyään kiihkeästi tehtävään, joka\nloitonsi hänet hovista; saihan hän täällä kestää kaksoistuskia naisen\nrakastamana, jota hän ei enää rakastanut, ja rakastaen toista naista,\njoka -- niin hän ainakin luuli -- ei vielä rakastanut häntä.\n\nKäyttäen hyväkseen kylmyyttä, joka viime aikoina oli ilmennyt hänen\nsuhteessaan kuningattareen, hän palasi huoneeseensa, päättäen\nilmoittaa lähtönsä vain kirjeellisesti, mutta silloin hän kohtasi\novella Weberin, joka odotti häntä.\n\nKuningatar tahtoi puhua hänen kanssaan ja halusi tavata häntä heti.\nEi ollut mitään keinoa jättää kuningattaren toivetta täyttämättä.\nKruunupäiden toivomukset ovat käskyjä.\n\nCharny antoi kamaripalvelijalleen muutamia määräyksiä hevosten\nvaljastamisesta ja laskeutui alas portaita Weberin jäljestä.\n\nMarie-Antoinette oli päinvastaisessa mielentilassa kuin Charny. Hän\noli muistanut olleensa tyly kreiviä kohtaan, ja ajatellessaan hänen\nalttiuttaan Versaillesissa, nähdessään -- sillä tämä näky oli yhä\nhänen silmissään -- Charnyn veljen makaavan verissään käytävässä\nhuoneensa ulkopuolella, hän tunsi ikäänkuin syytöstä mielessään,\nja hänen täytyi myöntää itselleen, että jos herra de Charny oli\nosoittanut häntä kohtaan vain alttiutta, oli hän palkinnut tämän\nalttiuden hyvin huonosti.\n\nMutta eikö hänellä ollut oikeus vaatia herra de Charnylta muutakin\nkuin alttiutta?\n\nOliko Charny sitten, kun asiaa tarkemmin mietti, kohdellut häntä niin\nväärin kuin hän odotti?\n\nEikö sitä kylmäkiskoisuutta, joka ilmeni Charnyn käytöksessä hänen\nVersaillesista palattuaan, ollut pantava veljellisen surun tiliin?\nMuuten tämä välinpitämättömyys oli ehkä vain ulkopuolista, ja kenties\nhän oli menetellyt liian äkkipikaisesti tuomitessaan Charnyta sen\njohdosta, että tämä oli kieltäytynyt lähtemästä Turiniin, kuten hän\noli ehdottanut loitontaakseen kreivin Andréesta? Hänen ensimmäinen\nvaikutelmansa, mustasukkainen ja huono vaikutelma, oli ollut se,\nettä tämän kiellon aiheutti kreivin heräävä rakkaus Andréeta\nkohtaan ja hänen halunsa jäädä vaimonsa luo: ja todellakin, Andréen\nlähdettyä Tuilerieista kello seitsemän ajoissa, oli hänen puolisonsa\nkahta tuntia myöhemmin mennyt häntä tapaamaan yksityisasuntoon\nCoq-Héron-kadun varrelle. Mutta kauan ei herra de Charny ollut\nviipynyt poissa, sillä jo kello yhdeksän hän oli palannut linnaan;\ntänne tultuaan hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan kolmen\nhuoneen huoneistoa, joka kuninkaan käskystä oli pantu kuntoon häntä\nvarten, ja tyytynyt ullakkokamariin, joka oli tarkoitettu hänen\npalvelijalleen.\n\nAluksi oli onnettomasta kuningattaresta tuntunut siltä kuin tällainen\nselittely loukkaisi hänen itserakkauttaan ja rakkauttaan; mutta\nvalppainkaan silmä ei ollut voinut yllättää Charnyta palatsin\nulkopuolella muutoin kuin virkatehtävissä, ja kuningattaren, samoin\nkuin koko hovin väen, oli helppo todeta, että Pariisiin paluunsa ja\nlinnaan tulonsa jälkeen kreivi tuskin oli jättänyt huonettaan.\n\nToisaalta oli myöskin helppo tietää, ettei Andrée linnasta\nlähdettyään ollut kertaakaan siellä käynyt.\n\nJos Andrée ja Charny siis olivat tavanneet toisiaan, oli se kestänyt\nvain tunnin ajan sinä päivänä, jolloin Charny oli kieltäytynyt\nlähtemästä Turiniin.\n\nTosin Charny ei tänä aikana myöskään ollut koettanut tavata\nkuningatarta; mutta eikö terävä silmä, sensijaan että olisi tässä\nkarttelemisessa nähnyt kylmäkiskoisuuden merkin, havainnut siinä\npäinvastoin rakkauden todistetta?\n\nEikö Charny, kuningattaren väärien epäluulojen loukkaamana, ollut\nvoinut pysyttäytyä loitolla, ei kylmyyden, vaan rakkautensa\nylenpalttisuuden vuoksi?\n\nSillä kuningatar myönsi itsekin olleensa epäoikeudenmukainen ja tyly\nCharnyta kohtaan; epäoikeudenmukainen, moittiessaan häntä kauheana\nlokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä siitä, että hän oli jäänyt\nkuninkaan vierelle sensijaan että olisi suojellut kuningatarta, ja\nettä hän kahden katseen välillä, jotka oli luonut kuningattareen,\noli katsahtanut kerran Andréehen; tyly taas ollessaan ottamatta\nlämpimämmin osaa Charnyn syvään suruun, jota hän tunsi veljensä\nkuoleman johdosta.\n\nNäin on muuten aina syvän ja todellisen rakkauden laita. Läsnäolevana\nesiintyy rakastettu olento sen silmissä, joka luulee itsellään\nolevan syytä valituksiin, kaikessa alastomuudessaan. Tämän lyhyen\nvälimatkan päästä näyttävät kaikki moitteet perustelluilta. Luonteen\nheikkoudet, mielen omituisuudet, laiminlyönnit, näkyvät ikäänkuin\nsuurennuslasin läpi; vaikeata on ymmärtää, että näin kauan on\nsaattanut olla huomaamatta kaikkia näitä puutteita ja että näin\nkauan on saattanut niitä kärsiä. Mutta kohta kun tämän onnettoman\ntutkimuksen esine loittonee, joko omasta tahdostaan tai pakosta,\nkatoavat puutteellisuudet, jotka läheltä katsottuina pistivät\nkuin okaat; liian ankara todellisuus katoaa etäisyyden runollisen\ntuulahduksen ja muiston hyväilevän katseen tieltä; ei tuomita enää,\nverrataan, käännytään arvostelemaan omaa itseä ankarasti, tuntien\nsuvaitsevaisuutta toista kohtaan, joka huomataan väärin tuomituksi,\nja tuloksena tästä sydämen työstä on se, että viikon tai parin\nkestäneen eron jälkeen poissaoleva henkilö tuntuu meistä rakkaammalta\nja tarpeellisemmalta kuin koskaan ennen.\n\nItsestään selvää on, että tarkoitamme sitä tapausta, jolloin ei\ntoinen rakkaus käytä hyväkseen tätä poissaoloa anastaakseen sydämessä\nedelliselle kuuluneen paikan.\n\nTällaisessa mielentilassa oli siis kuningatar Charnyta kohtaan,\nkun ovi avautui ja kreivi, joka, niinkuin tiedämme, tuli kuninkaan\ntyöhuoneesta, astui esiin moitteettomassa upseerin puvussa.\n\nMutta hänen käytöksessään, joka aina oli niin syvästi kunnioittavaa,\nilmeni samalla jotakin jäätävää, tuntuen työntävän luotaan sen\nmagneettisen virran, joka oli valmis syöksähtämään kuningattaren\nsydämestä etsiäkseen Charnyn sydämestä suloisia, helliä tai\nsurullisia muistoja, sikäli kuin vuodet olivat niitä sinne keränneet,\nja sitten aika, hitaana ja nopeana vuorotellen, muuttanut nykyisyyden\nmenneisyydeksi ja tulevaisuuden nykyhetkeksi.\n\nCharny kumarsi ja pysähtyi melkein kynnykselle.\n\nKuningatar silmäsi ympärilleen, mikä näin pidätti nuorta miestä\nhuoneen toisessa päässä, ja päästyään varmaksi siitä, että Charnyn\ntahto oli yksin syynä tähän etäälläoloon, hän sanoi:\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny, me olemme kahden kesken.\n\nCharny lähestyi. Sitten hän lausui lempeällä äänellä, joka samalla\noli niin tyyni, että oli mahdotonta huomata siinä pienintäkään\nmielenliikutusta:\n\n-- Olen teidän majesteettinne käskettävänä, madame.\n\n-- Kreivi, -- vastasi kuningatar kaikkein sydämellisimmällä\näänellään, -- ettekö kuullut minun sanoneen, että olemme kahden\nkesken?\n\n-- Kyllä, madame, mutta en käsitä, kuinka tämä yksinäisyys voi\nmuuttaa sitä tapaa, jolla alamaisen on puhuteltava hallitsijatartaan.\n\n-- Kun lähetin noutamaan teitä ja sain Weberiltä kuulla teidän olevan\ntulossa, luulin ystävän tulevan puhumaan ystävän kanssa.\n\nKatkera hymy ilmestyi Charnyn huulille.\n\n-- Niin, kreivi, -- jatkoi kuningatar, -- ymmärrän kyllä tuon hymyn\nja tiedän, mitä ajattelette mielessänne. Te ajattelette, että olen\nollut epäoikeudenmukainen Versaillesissa ja että olen oikullinen\nPariisissa.\n\n-- Epäoikeudenmukaisuus tai oikullisuus, madame, -- vastasi Charny,\n-- on sallittu naiselle ja vielä suuremmalla syyllä kuningattarelle.\n\n-- Oi, hyvä Jumala, ystäväni, -- sanoi Marie-Antoinette, luoden\nkreiviin hurmaavimman katseensa, -- tiedättehän erään asian:\ntarkoitan, että -- tulkoonpa oikku naiselta tai kuningattarelta --\nkuningatar ei voi olla ilman teitä neuvonantajana eikä nainen ilman\nteitä ystävänä.\n\nJa hän ojensi kreiville valkoisen, kapean, hiukan laihtuneen kätensä,\njoka siitä huolimatta yhä olisi kelvannut malliksi kuvanveistäjälle.\n\nCharny tarttui tähän kuninkaalliseen käteen ja suudeltuaan\nsitä kunnioittavasti oli juuri aikeissa päästää sen, kun tunsi\nMarie-Antoinetten pidättävän hänen kättään omassaan.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi nais-parka vastaten näillä sanoilla hänen\naikomukseensa peräytyä, -- olen ollut epäoikeudenmukainen, vieläpä\npahempikin, suorastaan julma! Menetitte minun palveluksessani, rakas\nkreivi, veljen, jota rakastitte melkein isällisesti. Ja hän kuoli\nminun tähteni; minun olisi tullut itkeä teidän kanssanne, mutta sillä\nhetkellä tuli kauhu, viha, mustasukkaisuus -- minkä sille mahdan,\nCharny, olenhan nainen! -- tyrehdyttämään kyyneleet silmiini... Mutta\nyksin jäätyäni, näinä kymmenenä päivänä, jolloin en ole nähnyt teitä,\nmaksoin tuon velan kyynelilläni; ja katsokaa minua, ystäväni, eivätkö\nkyyneleeni todista sitä vieläkin?\n\nJa Marie-Antoinette taivutti hiukan taaksepäin kaunista päätänsä,\njotta Charny voisi nähdä kaksi kyyneltä, kirkasta kuin kaksi\ntimanttia, vierimässä pitkin vakoa, jota kärsimys jo alkoi uurtaa\nhänen poskilleen.\n\nOi, jospa Charny olisi voinut tietää, kuinka paljon kyyneleitä\nvastedes seuraisi niitä, joiden nyt näki vuotavan, olisi hän varmaan\näärettömän säälin valtaamana heittäytynyt kuningattaren jalkoihin\nja pyytänyt anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, mitä kuitenkin\nitse oli saanut kärsiä hänen puoleltaan. Mutta laupias Jumala\non peittänyt tulevaisuuden harsolla, jota kenenkään käsi ei voi\nkohottaa, jonka läpi ei mikään katse voi tunkeutua ennen aikaansa,\nja Marie-Antoinetten tulevaisuutta verhoava musta huntu näytti vielä\nniin runsaasti kullalla kirjaillulta, ettei huomattu sen olevan\nsuruharsoa.\n\nMuuten oli kulunut liian vähän aikaa siitä, kun Charny oli suudellut\nkuninkaan kättä, jotta tämä toinen suudelma kuningattaren kädelle\nolisi voinut olla muuta kuin yksinkertainen kunnioituksen osoitus.\n\n-- Uskokaa, madame, -- sanoi hän, -- että olen hyvin kiitollinen\nmuistosta, joka kohdistuu minuun, ja surusta, joka kohdistuu\nveljeeni; ikävä vain, että minulla tuskin on aikaa ilmaista\nkiitollisuuttani...\n\n-- Kuinka niin, mitä te tarkoitatte? -- kysyi Marie-Antoinette\nhämmästyneenä.\n\n-- Tarkoitan, että tunnin kuluttua lähden Pariisista\n\n-- Te lähdette Pariisista tunnin kuluttua?\n\n-- Niin, madame.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, te jätätte siis meidät niinkuin muutkin? --\nhuudahti kuningatar. -- Siirryttekö pois maasta, herra de Charny?\n\n-- Valitettavasti todistaa teidän majesteettinne julma kysymys minun,\ntosin tietämättäni, tehneen kovin suurta vääryyttä teitä kohtaan!...\n\n-- Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta te sanotte lähtevänne... Miksi te\nlähdette?\n\n-- Täyttääkseni tehtävän, jonka kuningas on minulle uskonut.\n\n-- Ja te lähdette Pariisista? -- toisti kuningatar levottomana.\n\n-- Niin, madame, lähden Pariisista.\n\n-- Kuinka pitkäksi aikaa?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Mutta viikko sitten kieltäydyitte, tietääkseni, eräästä tehtävästä?\n\n-- Se on totta, madame.\n\n-- Miksi te siis, kieltäydyttyänne eräästä tehtävästä viikko sitten,\nsuostutte toiseen tänään?\n\n-- Siksi, madame, että viikossa voi tapahtua paljon muutoksia miehen\nelämässä, siis myöskin hänen päätöksissään.\n\nKuningatar näytti pakottavan tahtoaan ja samalla tämän tahdon alaisia\nelimiä, joiden oli määrä välittää sen ilmaisua.\n\n-- Ja te lähdette... yksin? -- kysyi hän.\n\n-- Niin, madame, yksin.\n\nMarie-Antoinette huokaisi helpotuksesta. Sitten, ikäänkuin tämän\nponnistuksen uuvuttamana, hän vaipui hetkeksi kokoon, sulki silmänsä\nja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa, kysyi vielä:\n\n-- Ja minne te lähdette?\n\n-- Madame, -- vastasi Charny kunnioittavasti, -- tiedän, ettei\nkuningas salaa mitään teidän majesteetiltanne. Jos kuningatar kysyy\nkorkealta puolisoltaan matkani päämäärää ja tarkoitusta, en epäile\nhetkeäkään, ettei hän niitä ilmaisisi.\n\nMarie-Antoinette avasi silmänsä ja loi kreiviin hämmästyneen katseen.\n\n-- Mutta miksi kääntyisin hänen puoleensa, kun voin kääntyä teidän\npuoleenne? -- sanoi hän.\n\n-- Koska salaisuus, jota säilytän, on kuninkaan eikä minun.\n\n-- Minun mielestäni, monsieur, -- sanoi Marie-Antoinette ylpeästi, --\non kuninkaan salaisuus myöskin kuningattaren.\n\n-- Sitä en lainkaan epäile, madame, -- vastasi Charny kumartaen,\n-- ja siksipä uskallankin vakuuttaa teidän majesteetillenne, ettei\nkuningas epäröi uskoa sitä teille.\n\n-- Mutta viekö tämä tehtävä teidät Ranskan rajojen sisälle vai\nulkomaille?\n\n-- Kuningas yksin voi antaa teidän majesteettinne haluaman selityksen.\n\n-- Te lähdette siis, -- sanoi kuningatar, ja hetkeksi vei hänen\nsydämessään suru voiton ärtymyksestä, jonka syynä oli Charnyn\npidättyväisyys, -- te lähdette kauas luotani, joudutte varmaan\nvaaroihin, mutta minä en tiedä, missä te olette tai mitkä vaarat\nteitä uhkaavat.\n\n-- Madame, missä kulkenenkin, voin vannoa teidän majesteetillenne,\nettä teillä siellä on uskollinen alamainen, altis sydän, ja mitkä\nvaarat minua uhannevatkin, ovat ne suloisia, kun tiedän palvelevani\nniitä kahta henkilöä, joita kunnioitan eniten maailmassa.\n\nJa kumartaen kreivi näytti vain odottavan kuningattaren lupaa\npoistuakseen.\n\nKuningatar päästi huokauksen, joka muistutti tukahdutettua\nnyyhkytystä, ja tarttuen kädellä kurkkuunsa, ikäänkuin painaakseen\nkyyneleet alas rintaansa sanoi:\n\n-- Hyvä on, monsieur, menkää.\n\nCharny kumarsi uudelleen ja astui varmoin askelin ovelle.\n\nMutta kreivin tarttuessa lukonkahvaan huudahti kuningatar, ojentaen\nkätensä häntä kohti:\n\n-- Charny!\n\nKreivi vavahti ja katsahti kalveten taakseen.\n\n-- Charny, -- jatkoi Marie-Antoinette, -- tulkaa tänne! Kreivi\nlähestyi horjuvin askelin.\n\n-- Tulkaa tänne, lähemmäs, -- lisäsi kuningatar. -- Katsokaa minua\nsilmiin... Te ette enää rakasta minua, eikö niin?\n\nCharny tunsi väristyksen käyvän läpi koko ruumiinsa; hetkisen hän\npelkäsi olevansa pyörtymäisillään.\n\nEnsi kertaa taipui ylpeä nainen, valtiatar, hänen edessään.\n\nToisissa oloissa, jollakin muulla hetkellä, hän olisi heittäytynyt\nMarie-Antoinetten jalkoihin ja pyytänyt anteeksi, mutta muisto siitä,\nmitä juuri oli tapahtunut hänen ja kuninkaan välillä, piti häntä\nyllä, ja ponnistaen kaikki voimansa hän sanoi:\n\n-- Madame, kuninkaan minulle osoittaman luottamuksen ja hyvyyden\njälkeen olisin todella kurja raukka, jos tällä hetkellä vakuuttaisin\nteidän majesteetillenne muuta kuin uskollisuuttani ja kunnioitustani.\n\n-- Hyvä on, kreivi -- vastasi kuningatar, -- olette vapaa, menkää.\n\nTuokioksi valtasi Charnyn vastustamaton halu heittäytyä polvilleen\nkuningattaren eteen, mutta hänen voittamaton uskollisuutensa masensi,\nvaikkei silti tukahuttanut, sen rakkauden tähteet, jonka hän luuli\nsammuneen ja joka oli ollut vähällä leimahtaa entistä hehkuvampaan ja\nkiihkeämpään liekkiin.\n\nHän syöksyi siis ulos huoneesta, toinen käsi otsalla, toinen rintaa\nvasten painettuna, sopertaen katkonaisia sanoja, jotka sekavinakin\nolisivat muuttaneet Marie-Antoinetten epätoivoiset kyyneleet\nvoitonriemuiseksi hymyksi, jos hän olisi ne kuullut.\n\nKuningatar seurasi häntä silmillään, toivoen yhä hänen kääntyvän\ntakaisin ja palaavan hänen luokseen. Mutta hän näki oven avautuvan\nja sulkeutuvan kreivin jälkeen ja kuuli sitten hänen askeltensa\nloittonevan odotushuoneissa ja käytävissä.\n\nViisi minuuttia senjälkeen, kun Charny oli kadonnut näkyvistä ja\nhänen askeltensa kaiku häipynyt, hän vielä katseli ja kuunteli. Äkkiä\nhänen huomionsa kiintyi uuteen ilmiöön. Pihalta kuului vaununpyörien\nratinaa.\n\nHän kiirehti ikkunan ääreen ja tunsi Charnyn matkavaunut, jotka\najoivat sveitsiläiskaartin pihan poikki ja etenivät Carrousel-kadulle.\n\nHän soitti Weberiä, joka heti ilmestyikin.\n\n-- Jollen olisi vankina linnassa, -- sanoi hän, -- ja tahtoisin mennä\nCoq-Héron-kadulle, mitä tietä minun olisi mentävä?\n\n-- Madame, -- vastasi Weber, -- teidän olisi mentävä ulos\nsveitsiläiskaartin pihan puolisesta portista ja käännyttävä\nCarrousel-kadulle, sitten ajettava pitkin Saint-Honoré-katua...\n\n-- Hyvä on, riittää... Hän menee sanomaan Andréelle hyvästi, --\nmumisi hän.\n\nJa painettuaan hetkisen otsaansa kylmää ruutua vastaan hän sanoi\nhiljaa, yhteen puristettujen hampaittensa välitse:\n\n-- Voi, minun täytyy kuitenkin saada tietää, kuinka asian laita on.\n\nSitten hän jatkoi ääneensä:\n\n-- Weber, sinä menet Coq-Héron-kadulle numero yhdeksään rouva\nkreivitär de Charnyn luo ja sanot hänelle, että haluan puhua hänen\nkanssaan tänä iltana.\n\n-- Suokaa anteeksi, madame, -- vastasi kamaripalvelija, -- mutta\nluulin teidän majesteettinne jo luvanneen tämän illan tohtori\nGilbertille.\n\n-- Ah, se on totta, -- sanoi kuningatar epäröiden.\n\n-- Mitä teidän majesteettinne käskee?\n\n-- Peruuta tohtori Gilbertin tulo ja kehoita häntä saapumaan\nhuomenaamulla.\n\nSitten hän sanoi hiljaa:\n\n-- Juuri niin, huomenaamulla politiikka. Muuten voi keskusteluni\nrouva de Charnyn kanssa vaikuttaa päätökseen, jonka aion tehdä.\n\nJa kädellään hän viittasi Weberiä poistumaan.\n\n\n\n\nXXIII\n\nSynkkiä tulevaisuudentoiveita\n\n\nKuningatar erehtyi. Charny ei mennytkään kreivittären luo. Hän\najoi kuninkaalliselle kyytiasemalle hankkimaan matkavaunujensa\nkyytihevosia.\n\nMutta hevosia valjastettaessa hän pyysi isännältä kynän, mustetta\nja paperia ja kirjoitti kreivittärelle kirjeen, jonka hänen omia\nhevosiaan takaisin vievä palvelija sai toimekseen viedä perille.\n\nKreivitär, puoleksi maaten leposohvallaan, luki parhaillaan tätä\nkirjettä, kun Weber, kuninkaan tai kuningattaren lähettämien\nhenkilöiden etuoikeuden nojalla saatettiin hänen luokseen ilman\nennakkoilmoitusta. -- Herra Weber, -- sanoi kamarineiti avaten oven.\nSamassa astui Weber sisään.\n\nKreivitär taittoi nopeasti kirjeen kokoon ja pisti sen povelleen,\nikäänkuin kuningattaren kamaripalvelija olisi tullut ottamaan sitä\nhäneltä.\n\nWeber toimitti asiansa saksankielellä. Kelpo miehelle tuotti aina\nsuurta nautintoa, kun hän sai puhua oman maansa kieltä, ja Andrée,\njoka oli opetellut tätä kieltä nuoruudessaan, oli seurustellessaan\nkymmenen vuoden ajan tuttavallisesti kuningattaren kanssa\nharjaantunut puhumaan sitä kuin äidinkieltään.\n\nEräs niistä syistä, jotka saattoivat Weberin ikävin mielin\najattelemaan Andréen lähtöä ja eroa kuningattaresta, oli juuri se,\nettä hän siten menetti tilaisuuden puhua omaa kieltään. Siksi hän nyt\npyysikin hartaasti -- toivoen epäilemättä, että tämä kohtaus johtaisi\nsovintoon -- ettei Andrée millään muotoa jäisi tulematta, toistaen\nuseita kertoja, että kuningatar oli peruuttanut tohtori Gilbertin\ntäksi illaksi sovitun käynnin, jotta hänen iltansa olisi vapaa.\n\nAndrée vastasi yksinkertaisesti, että hän noudattaisi hänen\nmajesteettinsa käskyä.\n\nWeberin lähdettyä kreivitär pysyi hetken aikaa hievahtamatta, silmät\nsuljettuina, ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa mielestään kaikki\nmuut ajatukset, jotka olivat vieraita yhdelle ainoalle, ja vasta näin\nonnistuttuaan syventymään itseensä, hän otti kirjeen jälleen esille\nja jatkoi sen lukemista.\n\nLuettuaan kirjeen loppuun hän suuteli sitä hellästi, pani sen\nsydämelleen ja sanoi surullisesti hymyillen:\n\n-- Jumala varjelkoon teitä, elämäni aurinkoa! En tiedä, missä olette,\nmutta Jumala tietää sen, ja rukoukseni löytävät Hänen luokseen.\n\nVaikkakin hänen oli mahdoton arvata, mistä syystä kuningatar kutsui\nhäntä, odotti hän ilman kärsimättömyyttä, kuten ilman pelkoakin,\nTuilerieihin lähtemisen hetkeä.\n\nNäin ei ollut kuningattaren laita. Tavallaan vankina linnassa hän\nharhaili levottomuuttaan viihdyttääkseen edestakaisin Floran ja\nMarsanin paviljongien välillä.\n\nMonsieur [kuninkaan vanhimman veljen arvonimi. -- _Suom._] auttoi\nhäntä kuluttamaan yhden tunnin. Hän oli tullut Tuilerieihin\nsaadakseen tietää, kuinka kuningas oli ottanut vastaan Favrasin.\n\nKuningatar, joka ei tiennyt Charnyn matkan syytä ja joka tahtoi\nsäilyttää itselleen tämän pelastustien, teki kuninkaan puolesta\nmyönnytyksiä enemmän kuin mitä kuningas itse oli tehnyt, kehoittaen\nMonsieuria jatkamaan pakohankkeita ja luvaten itse, ajan tultua,\nottaa kaikki huolekseen.\n\nMonsieur puolestaan oli iloinen ja täynnä luottamusta. Lainahanke\ngenualaisen pankkiirin kansa, jonka olemme kerran nähneet esiintyvän\nBellevuen maatalossa, oli onnistunut, ja edellisenä päivänä oli\nFavras, tämän lainan välittäjä, tuonut hänelle kaksi miljoonaa,\njoista hän, Monsieur, ei ollut saanut Favrasia ottamaan vastaan\nenempää kuin sata louisdoria; tämän summan hän näet välttämättä\ntarvitsi ostaakseen puolelleen kaksi narria, joihin hän oli vannonut\nvoivansa luottaa ja joiden tuli avustaa kuninkaallista pakoa.\n\nFavras oli tahtonut antaa Monsieurille tietoja näistä kahdesta\nmiehestä, mutta Monsieur, aina varovaisena, ei ainoastaan\nkieltäytynyt tapaamasta heitä, vaan ei edes tahtonut tietää heidän\nnimiänsäkään.\n\nMonsieur ei tahtonut näyttää tietävänsä mitään siitä, mitä tapahtui.\nMonsieur antoi rahat Favrasille siksi, että tämä oli muinoin ollut\nhänen palveluksessaan, mutta Monsieur ei tiennyt eikä tahtonut\ntietää, mitä Favras niillä rahoilla teki.\n\nNiinkuin jo olemme sanoneet, aikoi Monsieur jäädä Ranskaan siinä\ntapauksessa, että kuningas lähtisi. Monsieur ei ollut tietävinään\nkoko hankkeesta. Monsieur valitteli kaikille, että hänen sukunsa oli\nhänet hylännyt, ja kun hänen oli onnistunut päästä yleiseen suosioon\nja kuninkuus vielä oli juurtuneena useimpien ranskalaisten sydämissä,\noli luultavaa, niinkuin Ludvig XVI oli sanonut Charnylle, että\nMonsieur nimitettäisiin väliaikaiseksi hallitsijaksi.\n\nSiinä tapauksessa, että pakohanke epäonnistuisi, ei Monsieur tietäisi\nmistään; Monsieur kieltäisi kaikki tai lähtisi, mukanaan viiden- tai\nkahdeksantoistasadantuhannen frangin suuruinen summa, joka hänellä\nsilloin vielä olisi käteistä, Turiniin liittyäkseen Artoisin kreiviin\nja Condén prinsseihin.\n\nMonsieurin lähdettyä kuningatar kulutti toisen tunnin rouva de\nLamballen luona. Tämä prinsessa-parka, joka oli kuningattarelle\nuskollinen kuolemaansa saakka, kuten saatiin nähdä, oli aina ollut\nvain hätävarana Marie-Antoinettelle, joka oli hylännyt hänet\nosoittaakseen häilyvää suosiotaan vuoroin Andréelle ja Polignaceille.\nMutta kuningatar tunsi hänet: hänen tarvitsi astua vain askel tätä\ntodellista ystävätärtä kohti, joka silloin heti riensi häntä vastaan\navosylin ja avosydämin.\n\nLamballen prinsessa oli Versaillesista paluun jälkeen asunut\nFloran paviljongissa, jossa hän piti Marie-Antoinetten todellista\nsalonkia, samoin kuin rouva de Polignac Trianonissa. Joka kerta kun\nMarie-Antoinette tunsi syvää surua tai suurta levottomuutta, meni hän\nrouva de Lamballen luo, mistä näkyy, että hän tiesi olevansa tällä\ntaholla rakastettu. Tarvitsematta mitään puhua tai edes vihjaista\ntälle suloiselle nuorelle naiselle huolensa tai surunsa syytä hän\npainoi päänsä uskollisen ystävän olkaa vasten, ja ne kyyneleet,\njotka vierivät kuningattaren silmistä, sekoittuivat pian prinsessan\nkyyneleihin.\n\nVoi, onneton marttyyri, kuka uskaltaa tunkeutua vuodekomeroiden\nhämärään tutkiakseen, oliko tämän ystävyyden lähde puhdas vai\nrikollinen, kun historia, järkähtämätön, kauhea, ilmestyy jalat\nveresi tahraamina lausumaan, minkä hinnan olet siitä maksanut?\n\nPäivällinen vei jälleen tunnin. Ateria syötiin perheen kesken, madame\nElisabetin, madame de Lamballen ja lasten läsnäollessa.\n\nPäivällistä syötäessä olivat molemmat korkeat pöytävieraat\najatuksiinsa vaipuneina. Kummallakin oli oma salaisuutensa:\nkuningattarella Favrasin juttu, kuninkaalla Bouillén juttu.\n\nPäinvastoin kuin kuningas, joka ennemmin olisi ollut\nkiitollisuudenvelassa pelastuksestaan kenelle tahansa, vieläpä\nvallankumouksellekin, kuin ulkovalloille, asetti kuningatar\nulkovallat etusijalle.\n\nMuuten on huomautettava, että se, mitä me ranskalaiset nimitämme\nulkovalloiksi, merkitsi kuningattarelle sukulaisia. Kuinka hän\nolisikaan voinut panna vaakalaudalle toisaalta tämän kansan, joka\ntappoi hänen sotilaitaan, nämä naiset, jotka tulivat solvaamaan\nhäntä Versaillesin pihoille, nämä miehet, jotka tunkeutuivat hänen\nhuoneisiinsa surmatakseen hänet, tämän joukon, joka nimitti häntä\nItävallattareksi, ja toisaalta kuninkaat, joilta hän pyysi apua,\nveljensä Josef II:n, lankonsa Ferdinand I:n, saksalaisen serkkunsa\nKaarle IV:n, jotka olivat hänelle läheisempää sukua kuin Orleansit ja\nCondét kuninkaalle.\n\nKuningatar ei siis nähnyt tässä valmistelemassaan paossa sitä\nrikosta, josta häntä myöhemmin syytettiin. Hän näki siinä päinvastoin\nainoan keinon pitää yllä kuninkaallista arvoa ja aseellisessa\navussa, jota hän toivoi, ainoan riittävän sovituksen kärsimälleen\nhäväistykselle.\n\nOlemme paljastaneet kuninkaan sydämen; hän ei luottanut kuninkaisiin\neikä prinsseihin. Hän ei vähääkään kuulunut kuningattaren\npuolueeseen, niinkuin monet ovat luulleet, vaikka olikin saksalainen\näitinsä puolelta, mutta saksalaiset eivät pidä itävaltalaisia\nsaksalaisina.\n\nEi, kuningas kannatti pappeja.\n\nHän vahvisti kaikki kuninkaita, prinssejä ja maastamuuttaneita\nvastaan säädetyt määräykset. Hän käytti kielto-oikeuttaan sitä\nmääräystä vastaan, joka kohdistui pappeihin.\n\nPappien hyväksi hän pani itsensä vaaraan kesäkuun 20 päivänä, pysyi\nlujana elokuun 10 päivänä ja kärsi sen, mitä tammikuun 21 päivä toi\nmukanaan. Ja siksi paavi, voimatta tehdä hänestä pyhimystä, teki\nhänestä ainakin marttyyrin.\n\nVastoin tapaansa ei kuningatar tänään seurustellut pitkää aikaa\nlastensa kanssa. Hän tunsi, että koska hänen sydämensä ei kuulunut\nkokonaan isälle, ei hänellä ollut oikeutta tällä hetkellä lasten\nhyväilyihin. Ainoastaan naissydän, salaperäinen sisus, jossa\nintohimot kypsyvät ja josta puhkeaa ilmoille katumus, voi käsittää\nnäitä omituisia ristiriitoja.\n\nKuningatar vetäytyi varhain omaan huoneistoonsa ja sulkeutui\nsinne. Hän sanoi, että hänellä oli kirjoitettavaa, ja pani Weberin\nvartioimaan oveaan.\n\nMuuten ei kuningas kiinnittänyt suuresti huomiota tähän\neristäytymiseen, sillä häntä huolestuttivat eräät toisarvoiset, mutta\nkuitenkin laadultaan jokseenkin vakavat tapahtumat, jotka uhkasivat\nPariisia ja joista hänen luonaan odottava poliisipäällikkö oli tullut\nantamaan tietoja.\n\nKerromme nämä tapahtumat lyhyesti.\n\nKansalliskokous, niinkuin olemme nähneet, oli julistanut itsensä\nerottamattomaksi kuninkaasta ja seurannut kuningasta Pariisiin.\n\nSillä välin kun Maneesisalia, joka oli määrätty sitä varten, pantiin\nkuntoon, oli se valinnut istuntopaikakseen arkkipiispan palatsin\nsalin.\n\nTäällä se oli eräällä päätöksellään muuttanut arvonimen _Ranskan ja\nNavarran kuningas_ arvonimeksi _Ranskalaisten kuningas_.\n\nSe oli myös poistanut kuninkaallisen sanontatavan: \"Varman tietomme\nja täyden valtamme nojalla...\" ja määrännyt niiden asemesta\nkäytettäväksi: \"Ludvig, Jumalan armosta ja valtion perustuslain\nnojalla...\"\n\nTämä todistaa, että Kansalliskokous, niinkuin kaikki\nedustajakokoukset, joiden jälkeläinen tai edeltäjä se on, huolehtivat\nuseinkin vähäpätöisyyksistä, kun niiden pitäisi käsitellä tärkeämpiä\nasioita.\n\nSen olisi, esimerkiksi, tullut pitää huolta Pariisin ravitsemisesta,\nsillä täällä oltiin suorastaan kuolla nälkään.\n\n_Leipurin, hänen vaimonsa ja leipurinpojan_ palaaminen Versaillesista\nja asettuminen Tuilerieihin eivät olleet saaneet aikaan odotettua\ntulosta. Jauhot ja leipä puuttuivat yhä. Joka päivä oli\nleipäkauppojen edustalla jonotuksia, ja nämä kansanjoukot saivat\naikaan suurta epäjärjestystä. Mutta kuinka voitaisiin sitä ehkäistä?\n\nKokoontumisoikeus oli taattu julistuksessa, nimeltä \"Ihmisoikeudet\".\n\nMutta Kansalliskokous ei ollut kaikesta tästä tietääkseenkään. Sen\njäsenten ei tarvinnut jonottaa leipäkauppojen edustalla, ja jos\njollekulle sen jäsenistä sattui tulemaan nälkä istunnon aikana,\ntiesi hän aina saavansa sadan askeleen päästä tuoreita pieniä leipiä\nFrançois -nimiseltä leipurilta, joka asui Marché-Palu-kadun varrella\nNotre-Damen läheisyydessä ja paistaen seitsemän tai kahdeksan\nuunillista päivässä aina piti varalla leipää _Kansalliskokouksen\nherroille_.\n\nPoliisipäällikkö oli siis ilmoittamassa Ludvig XVI:lle pahoja\naavistuksiaan näistä epäjärjestyksistä, jotka jonakin päivänä\nsaattoivat muuttua kapinaksi, kun Weber avasi kuningattaren pienen\ntyöhuoneen oven ja ilmoitti puoliääneen:\n\n-- Rouva kreivitär de Charny.\n\n\n\n\nXXIV\n\nIlman puolisoa, ilman rakastajaa\n\n\nVaikka kuningatar oli itse kutsuttanut Andréeta, vaikka hän siis\nodotti ilmoitusta, joka tehtiin, säpsähti hän kuullessaan Weberin\nlausuvan nuo neljä sanaa.\n\nSillä hän ei voinut salata itseltään, että Andréen ja hänen välillään\noli siitä päivästä saakka, jolloin he nuorina tyttöinä olivat ensi\nkertaa nähneet toisensa Taverneyn linnassa, vallinnut ystävyyden\nja tehtyjen palvelusten vuorovaikutus, jossa Marie-Antoinette aina\noli jäänyt velalliseksi. Mutta mikään ei kiusaa valtiaita enemmän\nkuin tehdyt sitoumukset, etenkin kun niiden syyt ovat syvällä\nsydänjuurissa.\n\nTästä johtui, että kuningatar, joka lähetti noutamaan Andréeta,\nluullen itsellään olevan syytä suuriin moitteisiin häntä\nkohtaan, muisti nähdessään tämän nuoren naisen edessään vain sen\nkiitollisuudenvelan, johon oli joutunut.\n\nMitä Andréehen tulee, niin hän oli yhäti sama: kylmä, tyyni, puhdas\nkuin timantti, mutta myöskin yhtä terävä ja haavoittumaton kuin sekin.\n\nNojaten kyynärpäillään pöytään kuningatar epäröi hetken, millä\nnimellä tervehtisi valkoista olentoa, kun tämä siirtyi oven\npimeydestä huoneen hämärään ja vähitellen läheni valokehää, joka\nlevisi kolmesta kynttilästä.\n\nSitten hän ojensi kätensä vanhaa ystävätärtään kohti ja lausui:\n\n-- Tervetuloa nyt niinkuin aina ennenkin, Andrée. Niin lujana ja\nvalmistuneena kuin Andrée saapuikin Tuilerieihin, oli nyt hänen\nvuoronsa vavahtaa. Hän tunsi näissä kuningattaren sanoissa saman\näänenpainon, jolla kruununprinssin puoliso oli muinoin häntä\npuhutellut.\n\n-- Tarvitseeko minun sanoa teidän majesteetillenne, -- vastasi\nAndrée tapansa mukaan suoraan ja koristelematta, -- että jos te aina\nolisitte puhutellut minua niinkuin nyt, ei teidän olisi tarvinnut,\ntahtoessanne tavata minua, lähettää hakemaan minua sen palatsin\nulkopuolelta, jossa asutte?\n\nMikään ei olisi voinut olla kuningattarelle otollisempaa kuin tämä\nAndréen tapa käydä käsiksi asiaan; hän piti tätä johdantona, jota\nsopi käyttää hyväkseen.\n\n-- Voi! sanoi hän, -- teidän pitäisi se tietää, Andrée, teidän, joka\nolette niin kaunis, niin siveä ja niin puhdas, jonka sydäntä ei\nviha koskaan ole järkyttänyt, jonka sielua ei rakkaus koskaan ole\nliikuttanut, jonka myrskypilvet voivat peittää kuin tähden, mutta\njoka myrskyn hälvettyä näyttäytyy entistä kirkkaampana taivaanlaella!\nKellään naisella, ylhäisimmilläkään, ei ole teidän järkkymätöntä\ntyyneyttänne, varsinkaan minulla, joka olen pyytänyt teiltä apua ja\njolle te niin auliisti olette sitä suonut...\n\n-- Kuningatar, -- vastasi Andrée, -- puhuu niistä ajoista, jotka olin\nunohtanut ja joita en enää luullut hänen muistavan.\n\n-- Tuo vastaus on ankara, Andrée, -- sanoi kuningatar, -- ja\nkuitenkin ansaitsen sen, ja teillä on oikeus niin lausua. Totta on,\nettä niin kauan kuin olin onnellinen, en muistanut alttiuttanne,\nja syynä lienee ollut se, ettei mikään inhimillinen mahti, ei edes\nkuninkaallinen, kyennyt antamaan minulle keinoa palkitakseni teitä.\nTeidän on täytynyt pitää minua kiittämättömänä, Andrée, mutta kenties\ntämä kiittämättömyys olikin vain voimattomuutta.\n\n-- Minulla olisi oikeus syyttää teitä, madame, -- sanoi Andrée, --\nvain siinä tapauksessa, että olisin halunnut tai pyytänyt jotakin, ja\nettä kuningatar olisi vastustanut toivomustani ja hylännyt pyyntöni;\nmutta kuinka teidän majesteettinne luulisi minulla olevan syytä\nvalituksiin, kun en ole mitään halunnut enkä pyytänyt?\n\n-- Tahdotteko siis, että sanon sen, rakas Andréeni? Juuri tuo\nkylmäkiskoisuutenne tämän maailman asioita kohtaan on oudostuttanut\nminua. Niin, te olette mielestäni yliluonnollinen olento, toiseen\ntaivaankappaleeseen kuuluva, jonka pyörretuuli on heittänyt\nkeskellemme, niinkuin tulen puhdistamat kivet, jotka putoavat\ntuntemattomista auringoista... Tästä johtuu, että ensin pelästyy\nomaa heikkouttaan, nähdessään edessään olennon, joka ei koskaan\nole ollut heikko; mutta sitten rauhoittuu ja ajattelee itsekseen,\nettä korkein suvaitsevaisuus on osa korkeinta täydellisyyttä, että\nsielu on huuhdeltava puhtaaksi kirkkaimmassa lähteessä, ja syvän\nsurun hetkellä tekee, niinkuin minä olen tehnyt, Andrée, ja lähettää\nnoutamaan yliluonnollista olentoa, jonka nuhdetta on pelästynyt,\npyytääkseen häneltä lohdutusta.\n\n-- Voi, madame, -- sanoi Andrée, -- jos todellakin pyydätte minulta\nsitä, pelkään suuresti, ettei tulos vastaa odotustanne.\n\n-- Andrée, Andrée, te unohdatte, kuinka te eräässä kauheassa\ntilanteessa tuitte ja lohdutitte minua!-sanoi kuningatar.\n\nAndrée kalpeni silminnähtävästi. Kuningatar, joka näki hänen\nhorjahtavan ja sulkevan silmänsä, ikäänkuin hänen voimansa olisivat\npettäneet, aikoi vetää hänet vierelleen leposohvalle; mutta Andrée\nteki vastarintaa ja jäi seisomaan.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- jos teidän majesteettinne säälii\nuskollista palvelijaansa, säästätte häntä muistoilta, jotka hänen\nmelkein on onnistunut unohtaa. Ei kelpaa lohduttajaksi se, joka ei\nvoi pyytää lohdutusta keneltäkään, ei edes Jumalalta, koska hän\nepäilee, että Jumalakin on voimaton lohduttamaan eräissä suruissa.\n\nKuningatar loi Andréehen syvän ja kirkkaan katseen.\n\n-- Eräissä suruissa! -- toisti hän. -- Teillä on siis muitakin suruja\nkuin ne, jotka olette uskonut minulle?\n\nAndrée ei vastannut.\n\n-- Kuulkaa, -- jatkoi kuningatar, -- meidän kesken on tullut\nselvityksen hetki, ja siksi olen kutsunut teidät luokseni. Eikö\ntotta, te rakastatte herra de Charnyta?\n\nAndrée kävi kuolonkalpeaksi, mutta ei vastannut.\n\n-- Te rakastatte herra de Charnyta? -- toisti kuningatar.\n\n-- Kyllä!... myönsi Andrée.\n\nKuningatar huudahti kuin haavoitettu leijona.\n\n-- Voi, sitä epäilinkin!... Ja kuinka kauan olette rakastanut häntä?\n\n-- Siitä hetkestä saakka, jolloin nain hänet ensi kertaa. Kuningatar\nvetäytyi pelästyneenä taaksepäin, nähdessään sielun tässä\nmarmoripatsaassa.\n\n-- Niinkö? Ja te olette pysynyt vaiti?\n\n-- Te tiedätte sen paremmin kuin kukaan muu, madame.\n\n-- Mutta miksi?\n\n-- Siksi, että huomasin teidän rakastavan häntä.\n\n-- Tarkoitatteko, että te rakastitte häntä enemmän kuin minä, koska\nminä en mitään nähnyt?\n\n-- Oi! -- huudahti Andrée katkerasti, -- te ette nähnyt mitään siksi,\nettä hän rakasti teitä, madame.\n\n-- Niin... ja nyt näen, koska hän ei enää rakasta minua. Sitähän\ntarkoitatte, eikö niin?\n\nAndrée pysyi vaiti.\n\n-- Mutta vastatkaa toki! -- huudahti Marie-Antoinette lujasti\ntarttuen hänen käsivarteensa. -- Myöntäkää, ettei hän rakasta minua\nenää!\n\nAndrée ei vastannut sanalla, ei liikkeellä eikä merkillä.\n\n-- Todellakin, tällainen voi tappaa ihmisen!... Mutta surmatkaa minut\nsitten heti sanomalla, ettei hän enää rakasta minua!... Niinpä niin,\nhän ei rakasta minua enää, vai mitä?\n\n-- Herra de Charnyn rakkaus tai välinpitämättömyys ovat hänen\nsalaisuuksiaan; minun tehtäväni ei ole paljastaa niitä, -- vastasi\nAndrée.\n\n-- Vai hänenkö salaisuuksiaan... ei hänen yksin, sillä otaksun hänen\nottaneet teidät uskotukseen? -- sanoi kuningatar katkerasti.\n\n-- Koskaan ei herra de Charny ole puhunut minulle sanaakaan\nrakkaudestaan tai kylmäkiskoisuudestaan teitä kohtaan.\n\n-- Ei tänä aamunakaan?\n\n-- En ole nähnyt kreivi de Charnyta tänä aamuna. Kuningatar loi\nAndréehen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sydämensä\nsyvyyksiin.\n\n-- Tarkoitatteko, ettette tiedä mitään kreivin lähdöstä?\n\n-- Sitä en tarkoita.\n\n-- Mutta kuinka tiedätte hänen lähteneen, jollette ole tavannut\nkreivi de Charnyta?\n\n-- Hän ilmoitti sen minulle kirjeellisesti.\n\n-- Ah! -- sanoi kuningatar, -- hän kirjoitti teille?\n\nJa niinkuin Rikhard III oli äärimmäisellä hetkellä huutanut:\n\"Kruununi hevosesta!\" oli Marie Antoinette vähällä huudahtaa:\n\"Kruununi tuosta kirjeestä!\"\n\nAndrée arvasi kuningattaren kiihkeän toiveen, mutta hänelle tuotti\niloa jättää kilpailijattarensa hetkeksi levottomuuden valtaan.\n\n-- Ja tuo kirje, jonka kreivi kirjoitti teille lähtiessään, ei\nvarmaankaan ole mukananne?\n\n-- Erehdytte, madame, -- vastasi Andrée. - Tässä se on. Ja vetäen\npoveltaan kirjeen, jossa vielä tuntui hänen ihonsa lämpö ja\nhajuvetensä tuoksu, hän ojensi sen kuningattarelle.\n\nKuningatar tarttui siihen vavisten, piteli sitä hetken hyppysissään,\ntietämättä, tuliko hänen pitää se vai antaa takaisin, ja katsellen\nAndréeta silmäkulmat rypyssä. Viimein hän karkoitti kaiken epäröinnin\nja sanoi:\n\n-- Voi! -- sanoi hän, -- houkutus on liian suuri!\n\nHän avasi kirjeen ja kumartuen valon puoleen luki seuraavaa:\n\n    'Madame.\n\n    Tunnin kuluttua lähden Pariisista kuninkaan käskystä. En voi\n    sanoa teille, minne lähden, miksi lähden tai kuinka kauan viivyn\n    poissa Pariisista; ne kaikki ovat asioita, jotka luultavasti\n    liikuttavat teitä kovin vähän, mutta jotka kuitenkin toivoisin\n    olevani oikeutettu ilmoittamaan teille.\n\n    Hetkisen ajattelin tulla luoksenne ilmoittamaan lähdöstäni\n    suullisesti, mutta en uskaltanut ilman teidän lupaanne...'\n\nKuningatar oli päässyt sen perille, mitä oli halunnut tietää, ja\ntahtoi antaa kirjeen takaisin Andréelle, mutta ikäänkuin tämän vuoro\nnyt olisi ollut käskeä eikä totella, sanoi hän:\n\n-- Lukekaa loppuun saakka, madame.\n\nKuningatar jatkoi lukemista.\n\n    'Kieltäydyin viime kerralla ottamasta vastaan minulle tarjottua\n    tehtävää, koska silloin luulin, minä mieletön, että erään\n    henkilön myötätunto pidätti minua Pariisissa. Mutta sitten olen\n    valitettavasti saanut kokea päinvastaista, ja siksi olenkin\n    iloiten tarttunut tilaisuuteen, kun se vie minut kauas sydämistä,\n    jotka eivät välitä minusta.\n\n    Jos minulle kävisi matkalla samoin kuin onnettomalle Georgesille,\n    olen ryhtynyt toimenpiteisiin, madame, jotta te saisitte\n    _ensimmäisenä_ ilmoituksen minua kohdanneesta onnettomuudesta,\n    jolloin taas olisitte vapaa. Vasta silloin, madame, saisitte\n    tietää, kuinka syvää ihailua on sydämessäni herättänyt jalo\n    uhrautuvaisuutenne, niin huonosti palkittu sen taholta, jolle\n    te nuorena, kauniina, onnea varten syntyneenä olette uhrannut\n    nuoruuden, kauneuden ja onnen.\n\n    Ainoa, mitä siis pyydän teiltä ja Jumalalta, on se, että\n    joskus muistaisitte onnetonta, joka niin myöhään on huomannut\n    omistamansa aarteen arvon.\n\n    Syvästi kunnioittaen\n\n                                    _kreivi Olivier de Charny_.'\n\nKuningatar luovutti kirjeen takaisin Andréelle, joka tällä kertaa\notti sen vastaan, ja antoi huoaten raukean, melkein elottoman kätensä\nvaipua alas.\n\n-- Sanokaapa siis, madame, -- lausui Andrée, -- onko teitä petetty?\nOlenko pettänyt, en tarkoita lupausta, sillä sitä en ole koskaan\nteille antanut, vaan luottamusta, jota olette osoittanut minua\nkohtaan?\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, Andrée, -- vastasi kuningatar. -- Oi,\nminä olen kärsinyt niin paljon!...\n\n-- Te olette kärsinyt!... Te uskallatte sanoa minulle, että\nolette kärsinyt, madame! Ja minä, mitä minä siis sanon?... En\nsano, että olen kärsinyt, sillä en tahdo käyttää sanaa, jota\ntoinen nainen jo on käyttänyt, kuvatakseen samaa ajatusta... Ei,\ntarvitsisin uuden, tuntemattoman, ennenkuulumattoman sanan, joka\nolisi kaikkien tuskien yhteenveto, kaiken kidutuksen ilmaisu... Te\nolette kärsinyt... ja kuitenkaan, madame, ette ole nähnyt, kuinka\nse mies, jota rakastitte, piittaamatta tästä rakkaudesta polvistui\nsydän kädessä toisen naisen edessä; te ette ole nähnyt, kuinka\nveljenne, mustasukkaisena sen naisen vuoksi, jota hän salaa palvoi\nkuin pakana epäjumalaansa, taisteli rakastamanne miehen kanssa;\nte ette ole kuullut, kuinka rakastamanne mies, jota veljenne oli\nhaavoittanut kuolettavasti, niinkuin aluksi luultiin, kutsui\nkuumehoureissa luokseen vain tuota toista naista, jonka uskottu\nte olitte. Te ette ole nähnyt tuon toisen naisen hiipivän varjon\ntavoin käytävissä, joissa itse harhailitte saadaksenne kuulla\nnoita hourailuja todistukseksi siitä, että jollei mieletön rakkaus\nkestäisikään elämää pitemmälle, se ainakin pysyisi haudan partaalle\nsaakka. Te ette ole nähnyt kuinka tämä mies, jonka hengen pelasti\nluonnon ja tieteen ihme, heti vuoteesta noustuaan heittäytyi\nkilpailijattarenne jalkoihin. Juuri niin, kilpailijattarenne,\nmadame, sillä rakkaudessa tasoittaa sen suuruus eri arvot. Te ette\nole epätoivossanne vetäytynyt viisikolmattavuotiaana luostariin,\nkoettaen ristiinnaulitun kylmällä jalustalla tukahuttaa raatelevaa\nrakkautta. Sitten eräänä päivänä, vuoden kestäneiden rukousten,\nvalvomisten, paaston, voimattomien halujen, tuskanhuutojen jälkeen,\nkun toivoitte kuluttavan liekin, vaikkei tosin sammuneen, ainakin\nheikenneen, te ette ole nähnyt, kuinka kilpailijatar, entinen\nystävättärenne, joka ei ollut mitään ymmärtänyt eikä mitään arvannut,\ntuli hakemaan teitä yksinäisyydestänne, pyytääkseen teiltä...\nmitä?... tuon vanhan ystävyyden nimessä, jota kärsimykset eivät\nolleet muuttaneet, aviovaimon kunnian nimessä, vaaraan saatetun\nkuninkaallisen majesteetin nimessä, tuli pyytämään teitä rupeamaan\nnimelliseksi vaimoksi tuolle miehelle, jota te kolmen vuoden ajan\nolitte ihaillut, vaimoksi ilman puolisoa, tietystikin, verhoksi\nmaailman katseiden ja toisten onnen välille, niinkuin käärinliina\nlevitetään ruumiin ja maailman välille. Te ette ole säälin\npakottamana, sillä mustasukkainen rakkaus ei tunne armoa, -- ja te\ntiedätte sen, madame, te, joka olette uhrannut minut -- te ette ole\nvelvollisuuden pakottamana tehnyt tätä suunnatonta uhrausta, ette ole\nkuullut papin kysyvän itseltänne, otatteko aviopuolisoksenne miehen,\njosta ei koskaan tule puolisoanne. Te ette ole tuntenut tämän miehen\npainavan sormeenne sormusta, ikuisen liiton panttia, joka teille\noli vain sisällyksetön ja vähäpätöinen koriste; te ette ole eronnut\npuolisostanne heti vihkimisenne jälkeen, nähdäksenne hänet vasta...\nkilpailijattarenne rakastajana!... Oi, madame, madame, nämä kolme\nvuotta, sanon sen teille, ovat olleet hirmuisia vuosia!\n\nKuningatar kohotti uupuneen kätensä tarttuakseen Andréen käteen,\nmutta Andrée veti pois omansa.\n\n-- Minä en ollut mitään luvannut, -- jatkoi hän, -- mutta siinä\nnäette, mitä olen täyttänyt. Sensijaan te olitte antanut minulle\nkaksi lupausta...\n\n-- Andrée, Andrée! -- huudahti kuningatar.\n\n-- Te lupasitte olla enää tapaamatta herra de Charnyta, jollainen\nlupaus oli sitäkin pyhempi, kun en ollut sitä pyytänyt.\n\n-- Andrée!\n\n-- Sitten te lupasitte minulle -- oi, tällä kertaa kirjeellisesti\n-- kohdella minua sisarena, ja se oli sitäkin pyhempi lupaus, kun\nen ollut sitä viittauksellakaan vaatinut. Pitääkö minun muistuttaa\nteille sen lupauksen sanoja, jonka annoitte minulle juhlallisella\nhetkellä, kun vastikään olin uhrannut teille elämäni, vieläpä\nenemmänkin, olin uhrannut rakkauteni... siis onneni tässä maailmassa\nja autuuteni tulevassa...? Niin, autuuteni tulevassa maailmassa,\nsillä syntiä ei tehdä vain teoilla, madame, ja kuka voi sanoa, että\nJumala antaa anteeksi mielettömät toiveeni, jumalattomat haluni?\nNiin, tuolla hetkellä, jolloin uhrasin itseni teidän hyväksenne,\nannoitte minulle kirjeen, näen sen vieläkin, sen jokainen kirjain\nhehkuu silmissäni. Näin siinä sanottiin:\n\n    'Andrée, olette pelastanut minut! Saan kiittää teitä kunniastani,\n    elämäni on teidän! Tämän kunnian nimessä, joka on maksanut teille\n    niin paljon, minä vannon teille, että saatte nimittää minua\n    sisareksi: koettakaa, ettekä näe minun punastuvan.\n\n    Pistän tämän kirjeen käteenne; se on kiitollisuuteni pantti, se\n    on huomenlahja, jonka teille annan.\n\n    Sydämenne on jaloin sydämistä: se osaa antaa arvoa tarjoamalleni\n    lahjalle.\n\n                                             _Marie-Antoinette_.'\n\nKuningatar huokasi raskaasti.\n\n-- Niin, ymmärrän kyllä, -- sanoi Andrée, -- te luulitte, että\nolisin unohtanut tuon kirjeen, kun poltin sen? Ei, madame, ei,\nolen säilyttänyt muistissani jokaisen sanan, ja sitä mukaa kuin te\nnäytitte unohtaneen sen, muistin sen yhä selvemmin...\n\n-- Ah, anna anteeksi, anna anteeksi, Andrée... Luulin, että hän\nrakasti sinua!\n\n-- Te luulitte siis, madame, että hän rakasti toista, koska hän\nrakasti vähemmän teitä? Sellainenko teistä on sydämen laki?\n\nAndrée oli kärsinyt niin paljon, että vuorostaan esiintyi julmana.\n\n-- Siis tekin olette huomannut, että hän rakasti minua vähemmän? --\nhuudahti kuningatar tuskan valtaamana.\n\nAndrée ei vastannut. Hän vain katsoi epätoivoiseen kuningattareen, ja\nheikko hymy ilmestyi hänen huulilleen.\n\n-- Mutta mitä minun on tehtävä, hyvä Jumala, mitä minun on tehtävä\nsäilyttääkseni tämän rakkauden, siis elämäni, joka luisuu käsistäni?\nOi, jos tiedät sen, Andrée, ystäväni, sisareni, sano se minulle, minä\npyydän, rukoilen sinulta...\n\nKuningatar ojensi molemmat kätensä Andréeta kohti.\n\nAndrée peräytyi askeleen.\n\n-- Voisinko minä sen sanoa, madame, -- sanoi hän, -- minä, jota hän\nei koskaan ole rakastanut?\n\n-- Mutta hän voi rakastaa sinua... Jonakin päivänä hän voi polvistua\neteesi katuen menneisyyttä ja pyytäen anteeksi kärsimyksiä, joita on\ntuottanut sinulle. Hyvä Jumala, kuinka pian unohtaakaan kärsimykset\nsen sylissä, jota rakastaa! Kuinka helppoa on antaa anteeksi sille,\njonka vuoksi on kärsinyt!\n\n-- Mutta jos niin onnettomasti kävisi -- se kun luultavasti olisi\nonnettomuus meille molemmille, madame -- oletteko unohtanut, että\nennenkuin voisin olla herra de Charnyn vaimona, pitäisi paljastaa\nhänelle eräs salaisuus, tehdä hänelle tunnustus... kauhea salaisuus,\nkuolettava tunnustus, joka silmänräpäyksessä lopettaisi sen\nrakkauden, jota te pelkäätte? Oletteko unohtanut, että minun olisi\nkerrottava hänelle, mitä olen kertonut teille, madame?\n\n-- Te siis sanoisitte hänelle, että Gilbert on tehnyt teille\nväkivaltaa? Kertoisitte, että teillä on lapsi?...\n\n-- Tietysti, madame, -- sanoi Andrée, -- vai minä te pidätte minua,\njos sitä epäilette?\n\nKuningatar huokasi helpotuksesta.\n\n-- Te ette siis tee mitään koettaaksenne vetää luoksenne herra de\nCharnyn?\n\n-- En mitään, madame, en enempää vastedes kuin tähänkään saakka.\n\n-- Te ette sano hänelle, ette anna hänen epäillä, että rakastatte\nhäntä?.\n\n-- En, madame, en ainakaan, jollei hän itse tule sanomaan minulle,\nettä hän rakastaa minua.\n\n-- Ja jos hän tulee sanomaan teille, että hän rakastaa teitä, jos\nsanotte hänelle, että rakastatte häntä, vannottehan minulle...\n\n-- Oi, madame! -- keskeytti Andrée kuningattaren.\n\n-- Niin, -- sanoi kuningatar, -- te olette oikeassa, Andrée,\nsisareni, ystäväni, ja minä olen epäoikeudenmukainen, vaativainen,\njulma. Mutta kun kaikki hylkäävät minut, ystävät, valta ja maine,\ntahtoisin ainakin, että tämä rakkaus, jolle uhraisin maineen, vallan,\nystävät, tahtoisin ainakin, että rakkaus jäisi minulle.\n\n-- Ja nyt, madame, -- sanoi Andrée jäätävän kylmästi, jollaisen\npuhetavan hän vain hetkiseksi oli unohtanut puhuessaan\nkärsimyksistään, -- onko teillä muita tietoja kyseltävänä, muita\nkäskyjä annettavana?\n\n-- Ei, ei mitään. Kiitän teitä. Tahdoin tarjota teille ystävyyttäni,\nmutta te hylkäätte sen... Hyvästi, Andrée; ottakaa ainakin vastaan\nkiitollisuuteni.\n\nAndrée teki kädellään liikkeen ikäänkuin torjuakseen tämän toisenkin\ntunteen, kuten oli työntänyt luotaan ensimmäisen, ja kumarrettuaan\nkylmästi poistui huoneesta hitaasti ja äänettömästi kuin aave.\n\n-- Oi, sinä olet oikeassa, sinä jääruumis, timanttisydän, tulisielu,\nkieltäytyessäsi ottamasta vastaan kiitollisuuttani ja ystävyyttäni,\nsillä tunnenhan ja pyydän sitä anteeksi Jumalalta, että vihaan sinua,\nniinkuin en koskaan ole ketään vihannut... sillä jollei hän rakasta\nsinua vielä, olen täysin varma siitä, että hän vastedes rakastaa\nsinua!... Sitten hän kutsui luokseen Weberin ja kysyi:\n\n-- Weber, oletko tavannut herra Gilbertiä?\n\n-- Kyllä, teidän majesteettinne, -- vastasi kamaripalvelija.\n\n-- Mihin aikaan hän tulee huomenna?\n\n-- Kello kymmenen, madame.\n\n-- Hyvä on, Weber. Sano kamarineideilleni, että riisuudun ilman heitä\ntänä iltana ja että tuntien itseni huonovointiseksi ja väsyneeksi,\nhaluan nukkua kello kymmeneen huomenaamulla... Ensimmäinen ja ainoa\nhenkilö, jonka otan vastaan, on tohtori Gilbert.\n\n\n\n\nXXV\n\nLeipuri François\n\n\nEmme koetakaan kuvata, kuinka yö kului näiltä molemmilta naisilta.\n\nVasta kello yhdeksän aikaan aamulla tapaamme jälleen kuningattaren,\nsilmät punaisina kyynelistä, kasvot kalpeina unettomuudesta.\nKello kahdeksan, siis päivän alkaessa valjeta -- sillä nyt oli se\nsurullinen vuodenaika, jolloin päivät ovat lyhyet ja pimeät -- hän\noli noussut vuoteesta, jossa yön ensi tunteina oli turhaan koettanut\nsaada lepoa, ja jossa hänen unensa oli aamupuolella ollut kuumeista\nja levotonta.\n\nVaikka kuningattaren kiellon vuoksi kukaan ei uskaltanut tunkeutua\nhänen luokseen, oli hänen huoneistonsa ympäriltä jo jonkun aikaa\nkuulunut liikehtimistä edestakaisin, äkillisiä äännähdyksiä ja\njatkuvaa hälinää, mikä kaikki ilmaisi jotakin tavatonta sattuneen\nulkopuolella.\n\nTällöin, kuningattaren juuri lopetettua pukeutumisensa löi kello\nyhdeksän.\n\nKeskellä tätä sekavaa melua, joka tuntui olevan vallalla käytävissä,\nhän kuuli Weberin äänen vaativan hiljaisuutta. Hän kutsui luokseen\nuskollisen kamaripalvelijan. Samalla melu taukosi, ja ovi avautui.\n\n-- Mitä nyt, Weber? -- kysyi kuningatar. -- Mitä on tekeillä\nlinnassa, ja mitä tämä melu merkitsee?\n\n-- Madame, -- vastasi Weber, -- näyttää siltä kuin Citén puolella\nolisi levotonta.\n\n-- Levotonta! -- toisti kuningatar. -- Mutta miksi?\n\n-- Ei tiedetä vielä, madame, mutta kerrotaan, että siellä\nmellakoidaan leivän vuoksi.\n\nEnnen ei kuningattaren päähän olisi juolahtanut se ajatus, että\njotkut ihmiset olivat kuolla nälkään; mutta senjälkeen kun hän\nVersaillesista palattaessa oli kuullut poikansa pyytävän leipää hänen\nvoimatta sitä antaa, ymmärsi hän, mitä merkitsi puute, nälänhätä ja\nnälkä.\n\n-- Ihmisparat! -- mumisi hän muistaen sanoja, joita oli kuullut\nmatkalla, ja sen selityksen, jonka Gilbert oli antanut. -- Nyt he\nnäkevät, ettei ole _leipurin_ eikä _leipurin vaimon_ syy, jollei\nheillä ole leipää.\n\n-- Ja pelätäänkö vakavia seurauksia? -- kysyi hän ääneen.\n\n-- Sitä en osaa sanoa, madame. Kaikki tiedonannot ovat\nristiriitaisia, -- vastasi Weber.\n\n-- No niin, -- sanoi kuningatar, -- juokse Citéhen saakka, Weber, se\nei ole kaukana täältä, ota omin silmin selko, mitä on tekeillä, ja\ntule ilmoittamaan minulle.\n\n-- Entä tohtori Gilbert? -- kysyi kamaripalvelija.\n\n-- Ilmoita Campanille tai Miserylle, että odotan häntä, ja jompikumpi\nheistä saattaa hänet luokseni.\n\nSitten, Weberin jo ollessa poistumaisillaan, hän vielä antoi\nviimeisen määräyksen:\n\n-- Sano heille, etteivät he anna hänen odottaa. Hän, joka aina on\nselvillä asioista, selittää meille, mitä on tekeillä.\n\nWeber lähti linnasta, saapui Louvren portille, syöksyi sillalle ja\nhuutojen opastamana, seuraten ihmisjoukkoa, joka vyöryi arkkipiispan\npalatsiin päin, tuli viimein Notre-Damen edustalle.\n\nSitä mukaa kuin hän lähestyi vanhaa Pariisia, paisui kansanjoukko, ja\nhuudot kävivät kovemmiksi.\n\nKeskellä näitä huutoja tai paremmin tätä ulvontaa erottui ääniä,\njollaisia kuullaan vain myrskypäivinä taivaalla ja vallankumouksen\npäivinä maan päällä; kuultiin huudettavan:\n\n-- Hän tappaa meidät nälkään! Surmatkaa hänet!\n\nLyhtytolppaan! Lyhtytolppaan!\n\nJa tuhannet äänet, jotka eivät edes tienneet mistä oli puhe ja\njoiden joukossa erotti naisten ääniä, toistelivat rohkeasti, toivoen\nsellaista näytelmää, joka aina ilosta sykähdyttää joukkojen sydäntä:\n\n-- Hän tappaa nälkään! Kuolema hänelle! Lyhtytolppaan!\n\nÄkkiä Weber tunsi rajun sysäyksen, kun suuressa ihmisjoukossa\nannettiin tilaa jollekin jonolle, ja hän näki Chanoinesse-kadulta\nvyöryvän ihmisvirran, elävän vesiputouksen, jonka keskellä rimpuili\nonneton kalpea mies, vaatteet rikkirevittyinä.\n\nHänen jäljessään siis koko tuo joukko juoksi, häntä vastaan kohosivat\nnämä huudot, ulvomiset ja uhkaukset.\n\nYksi ainoa mies puolusti häntä tätä joukkoa vastaan, yksi ainoa\nmies koetti pysähdyttää ihmisvirtaa kulussaan. Tämä mies, joka oli\nyksinään ryhtynyt laupeudentyöhön, vaikka siihen olisi tarvittu\nkymmenen, kahdenkymmenen, sadankin miehen voimat, oli Gilbert.\n\nTosin muutamat joukosta, tunnettuaan hänet, alkoivat huutaa:\n\n-- Se on tohtori Gilbert, isänmaanystävä, Lafayetten ja Baillyn\nystävä. Kuunnelkaamme tohtori Gilbertiä.\n\nNämä huudot saivat aikaan hetkellisen pysähdyksen, ikäänkuin\ntilapäisen tyvenen, joka leviää aalloille kahden vihurin välillä.\nSitä Weber käytti hyväkseen raivatakseen itselleen tietä tohtorin luo\nja onnistuikin siinä kovasti ponnisteltuaan.\n\n-- Tohtori Gilbert, -- sanoi kamaripalvelija. Gilbert kääntyi sinne\npäin, mistä ääni kuului.\n\n-- Ah, tekö siinä olette, Weber?\n\nSitten tohtori antoi hänelle merkin tulla lähemmäksi ja sanoi hiljaa:\n\n-- Menkää ilmoittamaan kuningattarelle, että tulen ehkä myöhemmin\nkuin hän odottaa. Koetan pelastaa erästä miestä.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi onneton kuullessaan nämä viimeiset sanat, --\nte pelastatte minut, eikö niin? Sanokaa heille, että olen viaton!\nSanokaa heille, että nuori vaimoni on raskaana!... Minä vannon\nteille, etten piilottanut leipää, tohtori.\n\nMutta ikäänkuin onnettoman valitus ja rukous olisi puhaltanut\nliekkiin puoleksi sammuneen vihan ja kiukun, kiihtyivät huudot\njälleen, ja uhkaukset pyrkivät muuttumaan teoiksi.\n\n-- Hyvät ystävät, -- huusi Gilbert taistellen yli-inhimillisin\nvoimin raivostunutta joukkoa vastaan, -- tämä mies on ranskalainen,\nkansalainen niinkuin tekin. Eihän voida eikä sovi tappaa miestä\nkuulustelematta häntä. Viekää hänet poliisikamariin, sittenhän saamme\nnähdä.\n\n-- Niin! -- huusivat eräät, jotka tunsivat tohtorin.\n\n-- Herra Gilbert, -- sanoi kuningattaren kamaripalvelija, --\nkoettakaa pitää puolianne; minä menen ilmoittamaan poliisikamariin...\nse onkin vain muutaman askeleen päässä; viiden minuutin kuluttua\npoliisit ovat täällä.\n\nJa hän katosi kansanjoukkoon edes odottamatta Gilbertin suostumusta.\n\nMutta neljä tai viisi miestä oli tällä välin tullut tohtorin avuksi\nja asettunut ikäänkuin suojamuuriksi onnettomalle, jota uhkasi kansan\nraivo.\n\nTämä vallitus, niin heikko kuin se olikin, pidätti kuitenkin\nhetkiseksi murhamiehiä, jotka hukuttivat huutoihinsa Gilbertin ja\nhäneen liittyneiden kunnon kansalaisten äänet.\n\nOnneksi alkoi viiden minuutin kuluttua kansanjoukko liikehtiä ja\nmumista, ja sitten kuultiin sanat: -- Poliisit, poliisit!\n\nNäiden saapuessa uhkaukset lakkasivat, joukko väistyi tieltä.\nMurhaajat eivät nähtävästi vielä olleet saaneet toimintaohjetta.\n\nOnneton mies vietiin kaupungintalolle. Hän oli tarrautunut tohtoriin,\npiti kiinni hänen käsivarrestaan eikä tahtonut sitä hellittää.\n\nKuka tämä mies oli? Sanomme sen teille. Hän oli leipuri nimeltä Denis\nFrançois, sama, josta jo olemme puhuneet, ja joka valmisti pieniä\nleipiä Kansalliskokouksen herroille.\n\nAamulla oli hänen myymäläänsä Marché-Palu-kadun varrelle tullut eräs\nvanha nainen, juuri kun hän oli luovuttanut hallustaan kuudennen\nuunillisen leipää ja alkoi paistaa seitsemättä. Vanha nainen kysyi\nleipää.\n\n-- Sitä ei ole enää, -- vastasi François, -- mutta odottakaa\nseitsemättä paistosta, silloin saatte ensimmäisenä.\n\n-- Tahdon saada heti, -- väitti nainen. -- Tässä on rahaa.\n\n-- Mutta, -- huomautti leipuri, -- kun kerran vakuutan teille, ettei\nenää ole...\n\n-- Antakaahan minun katsoa.\n\n-- Käykää sisään, etsikää, en pyydäkään muuta.\n\nVanha nainen tuli sisään, etsi, nuuski, avasi erään kaapin ja\nlöysi sieltä kolme neljän naulan leipää, jotka leipuripojat olivat\nvaranneet itselleen.\n\nHän otti niistä yhden, poistui maksamatta, ja kun leipuri vaati\nmaksua, yllytti hän kansaa huutaen, että François tahtoi tappaa\nihmiset nälkään ja salasi puolet leivistään.\n\nTällainen syytös tuomitsi melkein varmaan kuolemaan sen henkilön,\njohon se kohdistui.\n\nMuuan entinen ratsuväen värvääjä, nimeltä Fleur-d'Epine, joka istui\nryypiskelemässä vastapäisessä kapakassa, tuli sieltä ulos ja toisti\nhumalaisella äänellään vanhan naisen huudon.\n\nTämän kaksoishuudon kuuluessa riensi paikalle ulvovaa kansaa;\nkyseltiin, saatiin tietää, mistä oli puhe, toistettiin äskeiset\nhuudot, tunkeuduttiin leipurin myymälään, työnnettiin syrjään ne\nneljä miestä, jotka poliisi oli pannut vartioimaan hänen oveaan kuten\nmuidenkin leipurien, tutkittiin varastohuone ja paitsi noita kahta\nkuivunutta leipää, jotka eukko oli jättänyt, löydettiin satakunta\npientä tuoretta leipää, varattuina kansanedustajille, jotka pitivät\nistuntoa arkkipiispan palatsissa, noin sadan askeleen päässä sieltä.\n\nTästä hetkestä alkaen oli onnettoman kohtalo ratkaistu; tuhansista\nkurkuista kuului huuto: \"Nälkään tappaja!\" Koko joukko ulvoi:\n\"Lyhtytolppaan!\"\n\nTällä hetkellä joutui tohtori, käytyään juuri katsomassa poikaansa,\njonka oli vienyt takaisin apotti Bérardierin luo Ludvig Suuren\nopistoon, kuulemaan melun, näki kansan vaativan erään miehen kuolemaa\nja riensi hänen avukseen.\n\nFrançoisilta Gilbert sai kuulla, mistä oli puhe, käsitti heti\nleipurin syyttömyyden ja koetti häntä puolustaa.\n\nSilloin joukko oli vienyt mukanaan sekä onnettoman että hänen\npuolustajansa, tuomiten molemmat samaan kadotukseen ja valmiina\niskemään kumpaakin samalla tavalla.\n\nTällä hetkellä oli Weber, kuningattaren lähettämänä, saapunut\nNotre-Damen torille ja tuntenut Gilbertin.\n\nOlemme nähneet, että Weberin lähdettyä saapuneet poliisit saattoivat\nonnettoman leipurin kaupungintalolle.\n\nSyytetty, hänen vartijansa ja kiihtynyt rahvas olivat työntyneet\nsikin sokin sisään kaupungintaloon; sen edustalla tungeksi\nparhaillaan työttömiä työmiehiä ja nälkään nääntyviä raukkoja,\naina valmiina yhtymään mellakkaan ja kostamaan kärsimänsä pahan\njokaiselle, jota vain epäiltiin syylliseksi yleiseen kurjuuteen.\n\nTuskin siis onneton François oli laahattu sisään kaupungintalon\navoimesta portista, kun huudot kiihtyivät. Näiden miesten mielestä\nriistettiin heiltä saalis, joka kuului heille.\n\nSynkännäköisiä miehiä pujotteli kansanjoukossa kuiskaillen\npuoliääneen:\n\n-- Hän on hovin palkkaama leivänsalaaja, siksi tahdotaankin hänet\npelastaa.\n\nJa nämä sanat: \"Hän on leivänsalaaja! Hän on leivänsalaaja!\"\nkiertelivät liekin tavoin nälkäisessä joukossa, sytyttäen vihan ja\nraivon ilmituleen.\n\nOnnettomuudeksi oli vielä niin aikainen aamu, ettei yksikään niistä\nmiehistä, joilla oli vaikutusvaltaa kansaan, kuten Bailly tai\nLafayette, voinut olla saapuvilla. Sen tiesivät hyvinkin ne, jotka\nyhä toistivat: \"Hän on leivänsalaaja! Hän on leivänsalaaja!\"\n\nViimein, kun syytettyä ei kuulunut takaisin, muuttuivat huudot\nsuunnattomaksi meteliksi, uhkaukset yleiseksi ulvonnaksi.\n\nNe miehet, joista olemme puhuneet, hiipivät silloin sisään portista,\nkiipesivät ylös portaita, tunkeutuivat saliin saakka, missä onneton\nleipuri oli, Gilbertin puolustaessa häntä parhaansa mukaan.\n\nMellakan johdosta paikalle rientäneet Françoisin naapurit todistivat\nhänen osoittaneen vallankumouksen alusta alkaen mitä suurinta intoa.\nHän oli paistanut jopa kymmenenkin uunillista päivässä, ja kun hänen\nammattitovereitaan puuttui jauhoja, antoi hän heille omistaan, ja\nvoidakseen nopeammin palvella yleisöä hän oli vuokrannut erään\nsokerileipurin uunin, jossa kuivasi polttopuitaan.\n\nKuulustelun päätyttyä kävi ilmi, että tämä mies rangaistuksen\nasemesta ansaitsi palkinnon.\n\nMutta torilla, portaissa, vieläpä salissakin huudettiin: \"alas\nleivänsalaaja!\" ja vaadittiin syyllisen kuolemaa.\n\nÄkkiä tehtiin saliin odottamaton hyökkäys, joka mursi Françoisia\nympäröivän vartioketjun ja erotti hänet suojelijoistaan. Gilbert,\njoka oli työnnetty tilapäistä puhujalavaa vasten, näki parikymmentä\nkäsivartta ojentuvan... Syytetty, jota kiskottiin, töykittiin ja\nkolhittiin, huusi apua, kohotti rukoillen käsiään, mutta turhaan...\nTurhaan Gilbert ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen hänen luokseen;\naukko, josta onneton oli kadonnut, sulkeutui vähitellen hänen\njälkeensä! Kuin pyörteen nielemä uimari, hän tappeli hetkisen,\nkädet nyrkkiin puristettuina, silmissään epätoivo, ääni kurkkuun\nsalpautuneena; sitten ihmisvyöry peitti hänet taas, ja hän oli\nsuistunut hornaan. Mikään ei enää voinut häntä pelastaa.\n\nHänet vieritettiin alas portaita ja joka askelmalla hän sai iskun.\nKun hän ehti porttikäytävään, oli hänen ruumiinsa yhtenä ainoana\nsuunnattomana haavana. Silloin hän ei enää pyytänyt säästämään\nhenkeään, vaan rukoili pyöveleiltään kuolemaa!\n\nMissä siis tähän aikaan piili kuolema, ollakseen niin valmis\nrientämään avuksi, kun sitä kutsuttiin?\n\nTuokiossa katkaistiin onnettoman Françoisin pää ja kohotettiin\nkeihään kärkeen.\n\nKuullessaan huutoja kadulta syöksyivät mellakoitsijat portailta ja\nsaleista. Pitihän näytelmää katsella loppuun saakka.\n\nMielenkiintoista oli nähdä pää keihään kärjessä; sellaista ei\noltukaan nähty lokakuun 6 päivän jälkeen, ja nyt oli jo 21:nen.\n\n-- Oi, Billot, Billot, -- mutisi Gilbert syöksyessään ulos salista,\n-- kuinka onnellinen oletkaan, kun sait jättää Pariisin!\n\nHän oli juuri astunut Grèven torin poikki, seuraten Seinen rantaa,\njätettyään keihään vertavuotavine päineen ja ulvovine saattueineen\netenemään Notre-Damen siltaa pitkin, kun puolitiessä Pelletierin\nrantakatua tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan.\n\nHän kohotti päätään, huudahti, aikoi pysähtyä ja puhua, mutta mies,\njonka hän oli tuntenut, pisti kirjelapun hänen käteensä, nosti sormen\nhuulilleen ja poistui arkkipiispan palatsiin päin.\n\nTämä henkilö tahtoi epäilemättä pysyä tuntemattomana, mutta eräs\nkauppahallin myyjätär oli katsahtanut häneen, löi kätensä yhteen ja\nhuudahti:\n\n-- Kas vain, sehän on Mirabeau!\n\n-- Eläköön Mirabeau! -- huusi heti viisisataa ääntä, -- eläköön\nkansan puolustaja! Eläköön isänmaallinen puhuja!\n\nJa loppuosa sitä joukkoa, joka marssi onnettoman Françoisin pään\njäljessä, kääntyi tämän huudon kuullessaan ja alkoi seurata\nMirabeauta. Näin häntä saattoi yhä paisuva kansanjoukko lakkaamatta\nhuutaen arkkipiispan palatsin portille saakka.\n\nMirabeau oli Kansalliskokouksen istuntoon mennessään ja tavattuaan\nGilbertin antanut hänelle kirjelapun, jonka äsken oli kirjoittanut\nerään viinikaupan pöydällä ja aikonut lähettää hänelle kotiin.\n\n\n\n\nXXVII\n\nMitä hyötyä on katkaistusta päästä\n\n\nGilbert oli nopeasti lukenut kirjelapun, jonka Mirabeau oli pistänyt\nhänen käteensä, sitten lukenut toistamiseen hitaammin, pistänyt\nsen liivintaskuunsa ja kutsuttuaan ajurin antanut käskyn ajaa\nTuilerieihin.\n\nTäällä oli Lafayetten käskystä suljettu kaikki portit ja lisätty\nvartioväkeä, sillä saatuaan kuulla levottomuuksista hän oli ensiksi\nhuolehtinut kuninkaan ja kuningattaren turvallisuudesta ja sitten\nlähtenyt mellakkapaikalle.\n\nGilbert ilmoittautui Echelle-kadun puolisen portin vartijalle, joka\ntunsi hänet, ja pääsi sisään.\n\nHänet huomatessaan tuli rouva Campan, jolle oli ilmoitettu\nkuningattaren käsky, häntä vastaan ja vei hänet heti sisään. Weber\noli kuningatarta totellen palannut hankkimaan uutisia.\n\nGilbertin nähdessään kuningatar huudahti.\n\nTohtorin takista ja poimukauluksesta oli palasia revitty irti\nhänen taistellessaan onnettoman Françoisin puolesta, ja muutamia\nveripisaroita oli räiskynyt hänen paidanrinnalleen.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- pyydän anteeksi, että näyttäydyn\ntällaisena teidän majesteettinne edessä, mutta olen jo tahtomattani\nantanut teidän odottaa kyllin kauan enkä siis uskaltanut enempää\nviivytellä.\n\n-- Kuinka sen miespoloisen kävi, monsieur Gilbert?\n\n-- Hän on kuollut, madame; hänet surmattiin, hakattiin palasiksi...\n\n-- Oliko hän edes syyllinen?\n\n-- Hän oli syytön, madame.\n\n-- Voi, monsieur! Sellaisia ovat teidän vallankumouksenne hedelmät!\nSurmattuaan korkeita herroja, virkamiehiä, vahteja, he alkavat\nsurmata toisiaan. Eikö siis ole mitään keinoa rangaista näitä\nmurhamiehiä?\n\n-- Saamme nähdä, madame. Mutta parempi olisi poistaa murhien syyt\nkuin rangaista murhaajia.\n\n-- Ja kuinka pääsisimme siihen, hyvä Jumala? Kuningas ja minä emme\npyydä parempaa.\n\n-- Madame, kaikki nämä onnettomuudet johtuvat siitä, ettei kansa\nluota valtiovallan välikappaleihin. Pankaa hallituksen johtoon\nmiehiä, joihin kansa luottaa; silloin ei mitään tällaista enää\ntapahdu.\n\n-- Ah, niin, herra de Mirabeau, herra de Lafayette, eikö niin?\n\n-- Toivoisin kuningattaren lähettäneen noutamaan minut ilmoittaakseen\nminulle, ettei kuningas enää ole vihamielinen ministeriehdokkaitani\nvastaan.\n\n-- Ensiksikin, tohtori, -- vastasi kuningatar, -- te erehdytte\nsuuresti, samoin kuin monet muutkin, luullessanne minulla olevan\nvaikutusvaltaa kuninkaaseen, luullessanne kuninkaan seuraavan minun\nneuvojani. Madame Elisabetilla lienee vaikutusvaltaa häneen, mutta\nei minulla, ja todisteena on se, että hän vielä eilispäivänä lähetti\nerään palvelijoistani, herra de Charnyn, matkalle minun tietämättäni\nminne, tai missä tarkoituksessa hän on lähtenyt.\n\n-- Ja kuitenkin, jos kuningatar tahtoisi voittaa vastenmielisyytensä\nherra de Mirabeauta kohtaan, vastaisin siitä, että kuningas\nnoudattaisi toivomuksiani.\n\n-- Mutta sanokaapa, herra Gilbert, -- lausui kuningatar kiivaasti, --\ntarkoitatteko ehkä, että vastenmielisyyteni on aiheeton?\n\n-- Politiikassa, madame, ei ole otettava huomioon myötä- tai\nvastenmielisyyttä, vaan periaatteiden yhtäläisyydet ja etujen\nsopusointu. Ja ihmiskunnan häpeäksi minun on sanottava teidän\nmajesteetillenne, että yhteisille eduille on varmempi rakentaa kuin\nyhtäläisille periaatteille.\n\n-- Tohtori, tarkoitatteko todellakin, että minun tulee luottaa\nmieheen, joka on saanut aikaan lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumat,\nja liittoutua puhujan kanssa, joka on solvaissut minua julkisesti\npuhujalavalta?\n\n-- Madame, uskokaa minua, herra de Mirabeau ei ole syynä lokakuun 5\nja 6 päivän tapahtumiin. Nälkä, puute, kurjuus pani alulle sen, mitä\ntehtiin päivällä, mutta voimakas, salaperäinen ja kauhea käsivarsi\ntoimitti yölliset pimeydentyöt... Ehkäpä saan vielä jonakin päivänä\npuolustaa teitä tätä hämärää voimaa vastaan, joka ei uhkaa ainoastaan\nteitä, vaan kaikkia muitakin kruunattuja päitä, ei ainoastaan Ranskan\nvaltaistuinta, vaan koko maailman valtaistuimia! Yhtä varmasti kuin\nminulla on kunnia laskea elämäni teidän ja kuninkaan jalkoihin,\nmadame, ei herra de Mirabeaulla ole mitään osaa näihin kauhun\npäiviin, ja hän sai Kansalliskokouksessa tietää, niinkuin muutkin,\nehkä vähän ennen muita, hänelle tuodun kirjelapun nojalla, että kansa\nmarssi Versaillesia vastaan.\n\n-- Kiellättekö myöskin hänen solvaisseen minua puhujalavalta, mikä on\nyleisesti tunnettua?\n\n-- Madame, herra de Mirabeau on niitä miehiä, jotka tuntevat\narvonsa ja katkeroituvat, kun heidän nähdessään, mihin kykenisivät\nja mitä hyötyä heistä voisi olla, kuninkaat kieltäytyvät heitä\nkäyttämästä. Niin, madame, herra de Mirabeau on valmis turvautumaan\nsolvaukseenkin, jotta teidän majesteettinne kääntäisi katseensa\nhäneen, sillä hänestä on parempi, että Maria-Teresian kuuluisa tytär\nluo häneen vihaisen katseen kuin ettei lainkaan katsoisi häneen.\n\n-- Te siis uskotte, herra Gilbert, että tämä mies suostuisi olemaan\nmeidän puolellamme?\n\n-- Hän on jo puolellanne täydellisesti. Kun Mirabeau etääntyy\nkuninkuudesta, käy hänelle kuin tiepuoleen hypänneelle hevoselle,\njonka tarvitsee tuntea vain ratsastajansa ohjat ja kannukset\npalatakseen oikealle tielle.\n\n-- Mutta koska hän jo kannattaa Orleansin herttuaa, ei hän voine\nkannattaa koko maailmaa.\n\n-- Siinä juuri te erehdytte, madame.\n\n-- Eikö herra de Mirabeau kannata Orleansin herttuaa?\n\n-- Hän kannattaa herttuaa niin vähän, että kuultuaan prinssin\nLafayetten uhkaamana lähteneen Englantiin hän sanoi, puristaen\nkokoon kirjeen, jossa herra de Lauzun hänelle ilmoitti tämän lähdön:\n\"Väitetään minun kannattavan tuota miestä, mutta kuitenkaan en\nhuolisi hänestä lakeijaksenikaan!\"\n\n-- No, sehän tekee minut hiukan suopeammaksi häntä kohtaan, -- sanoi\nkuningatar koettaen hymyillä, -- ja jos todellakin luulisin voivani\nluottaa häneen...\n\n-- Niin silloin?\n\n-- Kenties olisin taipuvaisempi kuin kuningas lähestymään häntä.\n\n-- Madame, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin kansa toi teidän\nmajesteettinne samoin kuin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen\nVersaillesista, tapasin herra de Mirabeaun...\n\n-- Edellisen päivän voitosta juopuneena.\n\n-- Kauhuissaan vaarojen vuoksi, jotka olivat uhanneet teitä ja\nvieläkin voisivat teitä uhata.\n\n-- Todellako, oletteko siitä varma? -- kysyi kuningatar epäilevän\nnäköisenä.\n\n-- Tahdotteko, että toistan hänen sanansa?\n\n-- Kyllä, se tuottaisi minulle iloa.\n\n-- Muistan hänen sanansa tarkoin, sillä painoin ne mieleeni, toivoen\nkerran saavani tilaisuuden toistaa ne teidän majesteetillenne:\n\"Jos teillä on jokin keino saada kuningas ja kuningatar kuulemaan\nsanojanne, niin koettakaa vakuuttaa heille, että Ranska ja he ovat\nhukassa, jollei kuninkaallinen perhe lähde Pariisista. Valmistelen\njuuri suunnitelmaa heidän pakoaan varten. Voisitteko saada heidät\nuskomaan, että he voivat luottaa minuun?\"\n\nKuningatar kävi miettiväiseksi.\n\n-- Siis herra de Mirabeaukin on sitä mieltä, että meidän olisi\nlähdettävä Pariisista? -- sanoi hän.\n\n-- Silloin se ainakin oli hänen mielipiteensä.\n\n-- Ja hän on muuttanut mieltään sen jälkeen?\n\n-- Kyllä, jos voin uskoa kirjeeseen, jonka sain puoli tuntia sitten.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Häneltä itseltään.\n\n-- Saanko nähdä sen kirjeen?\n\n-- Se onkin tarkoitettu teidän majesteetillenne. Ja Gilbert veti\ntaskustaan paperin.\n\n-- Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta se on kirjoitettu\nkoulupojan vihosta reväistylle lehdelle erään viinikaupan pöydällä.\n\n-- Älkää siitä huolehtiko; sellainen paperi ja pulpetti ovat\nsopusoinnussa politiikan kanssa, jota nykyisin ajetaan.\n\nKuningatar otti paperin ja luki:\n\n    'Tämänpäiväinen tapaus muutti asioiden tilaa. Tästä katkaistusta\n    päästä voi olla paljon hyötyä. Kansalliskokous tietysti pelästyy\n    ja vaatii, että pannaan voimaan sotaoikeus. Herra de Mirabeau voi\n    tukea sellaista ehdotusta ja toimittaa, että se myös hyväksytään.\n    Herra de Mirabeau voi väittää, että ainoana pelastuksena on antaa\n    vapaat kädet toimeenpanevalle vallalle. Herra de Mirabeau voi\n    syyttää Neckeriä elintarpeiden puutteesta ja kukistaa hänet.\n    Neckerin ministeristön sijalle nimitettäköön Mirabeaun ja\n    Lafayetten ministeristö, ja herra de Mirabeau vastaa kaikesta.'\n\n-- Tässä kirjeessä ei ole allekirjoitusta, -- sanoi kuningatar.\n\n-- Eikö minulla ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että\nherra de Mirabeau itse antoi sen minulle?\n\n-- Mitä te arvelette kaikesta tästä?\n\n-- Minun mielipiteeni, madame, on se, että herra de Mirabeau on\ntäysin oikeassa, ja että hänen ehdottamansa liitto yksin voi pelastaa\nRanskan.\n\n-- Hyvä on. Esittäköön herra de Mirabeau minulle, teidän\nvälityksellänne, selonteon nykyisestä asemasta ja ministeristön\nnimiluettelon, ja minä esitän asian kuninkaalle.\n\n-- Ja teidän majesteettinne kannattaa sitä?\n\n-- Lupaan sitä kannattaa.\n\n-- Aluksi siis ja ikäänkuin ensimmäisenä takeena herra de Mirabeau\nvoi puoltaa sotaoikeutta ja vaatia voimakeinojen antamista\ntoimeenpanevalle vallalle?\n\n-- Sen hän voi tehdä.\n\n-- Ja siinä tapauksessa, että Neckerin kukistaminen kävisi\nvälttämättömäksi, ei teidän majesteettinne ottaisi epäsuosiollisesti\nvastaan Lafayetten ja Mirabeaun ministeristöä?\n\n-- Minäkö? En. Tahdon näyttää, että olen valmis uhraaman\npersoonalliset tunteeni valtion edun vuoksi. Mutta tiedättehän, etten\nvastaa kuninkaasta.\n\n-- Avustaakohan Monsieur meitä tässä asiassa?\n\n-- Luulen, että Monsieurilla on omat aikeensa, jotka estävät häntä\navustamasta muita.\n\n-- Eikö teidän majesteetillanne ole vähintäkään tietoa Monsieurin\naikeista?\n\n-- Luulen hänenkin olevan sitä mieltä kuin herra de Mirabeau oli\naluksi, että kuninkaan pitäisi poistua Pariisista.\n\n-- Salliiko teidän majesteettinne minun ilmoittaa herra\nde Mirabeaulle, että te pyydätte hänen selontekoaan ja\nministeriluetteloaan?\n\n-- Jätän herra Gilbertin itsensä ratkaistavaksi, kuinka on\nmeneteltävä miestä kohtaan, joka on eilispäiväinen ystävämme ja voi\nhuomenna jälleen olla vihollisemme.\n\n-- Mitä siihen tulee, voitte luottaa minuun, madame. Mutta koska\nasema on vakava, ei saa hukata aikaa. Sallinette siis minun lähteä\nKansalliskokoukseen tavatakseni herra de Mirabeaun vielä tänään.\nJos tapaan hänet, saa teidän majesteettinne kahden tunnin kuluttua\nvastauksen.\n\nKuningatar teki kädellään suostumusta ilmaisevan ja hyvästelevän\nliikkeen.\n\nGilbert lähti, ja neljännestuntia myöhemmin hän oli\nKansalliskokouksessa.\n\nTäällä olivat mielet kuohuksissa rikoksen vuoksi, joka oli tehty\nmelkein istuntosalin ovella ja jonka uhriksi joutunut tavallaan\noli edustajien palvelija. Kansalliskokouksen jäsenet kävelivät\nedestakaisin puhujalavalta penkkeihinsä ja penkeistään käytävään.\n\nMirabeau yksin pysyi liikkumatta paikallaan. Hän odotti, katse\nsuunnattuna yleisön lehteriä kohti. Kun hän siellä huomasi Gilbertin,\nkirkastuivat hänen leijonankasvonsa.\n\nGilbert teki hänelle merkin, johon hän vastasi päätään kumartaen.\nSitten tohtori repäisi lehden taskukirjastaan ja kirjoitti:\n\n    'Ehdotuksenne on hyväksynyt ainakin se, jolla sekä teidän että\n    minun mielestäni on suurempi vaikutusvalta.\n\n    -- Pyydetään huomiseksi selostustanne asemasta ja tänään\n    ministeriluetteloanne.\n\n    -- _Toimittakaa niin, että voimakeinot annetaan toimeenpanevalle\n    vallalle_, joka ottaa teidät huomioon.'\n\nSitten hän taittoi paperin kirjeen muotoon, kirjoitti osoitteeksi:\n\"Herra de Mirabeaulle\", kutsui erään vahtimestarin ja käski hänen\nviedä sen määräpaikkaansa.\n\nLehteriltä Gilbert näki vahtimestarin astuvan saliin, suuntaavan\naskeleensa suoraan Aixin edustajaa kohti ja antavan hänelle kirjeen.\n\nMirabeau luki sen niin perin välinpitämättömän näköisenä, että hänen\nlähimmän naapurinsa olisi ollut mahdoton arvata tuon kirjelapun\ntäyttävän hänen hartaimmat toiveensa. Ja yhtä kylmäkiskoisesti hän\npiirsi edessään olevalle arkinpuoliskolle muutaman rivin, taittoi\nhuolimattomasti paperin ja luovuttaen sen odottavalle vahtimestarille\nsanoi huolettomasti:\n\n-- Henkilölle, joka antoi äsken tuomanne kirjeen. Gilbert avasi\nnopeasti tämän paperin. Se sisälsi nämä muutamat rivit, jotka ehkä\nolisivat luoneet Ranskalle toisenlaisen tulevaisuuden, jos niiden\nehdottama suunnitelma olisi voitu panna täytäntöön:\n\n    'Aion puhua. Huomenna lähetän selontekoni. Liitän tähän sen\n    luettelon, jota on pyydetty; pari kolme nimeä voitaisiin ehkä\n    muuttaa:\n\n                                         Herra Necker,\n                                         pääministeri.'\n\nTämän nimen nähdessään Gilbert melkein epäili, oliko kirje Mirabeaun\nkirjoittama. Mutta kun tätä, niinkuin muitakin nimiä, seurasi\nsulkumerkkien sisällä huomautus, jatkoi Gilbert lukemistaan:\n\n    'Herra Necker, pääministeri. (Hänet pitää tehdä yhtä\n    voimattomaksi, kuin hän on kykenemätön, ja kuitenkin säilyttää\n    kuninkaan suosiossa.)\n\n    Bordeauxin arkkipiispa, kansleri. (Häntä kehoitetaan valitsemaan\n    huolellisesti avustajansa.)\n\n    Liancourtin herttua, sotaministeri. (Hänessä on kunniantuntoa,\n    lujuutta, persoonallista kiintymystä kuninkaaseen, mikä herättää\n    kuninkaassa turvallisuuden tunnetta.)\n\n    Rochefoucaultin herttua, hoviministeri, Pariisin kaupungin\n    päällikkö. (Thouret hänen apulaisensa.)\n\n    Kreivi de la Marck, meriministeri. (Hän ei voi saada\n    sotaministerin tointa, joka on annettava herra de Liancourtille.\n    Herra de la Marck on uskollinen, lujatahtoinen ja\n    toimintakykyinen.)\n\n    Autunin piispa, raha-asiain ministeri. (Hänen papistoa koskeva\n    ehdotuksensa on toimittanut hänelle tämän paikan. La borde hänen\n    apulaisensa.)\n\n    Kreivi de Mirabeau, kuninkaan neuvostoon. Ilman salkkua.\n    (Ihmispelosta johtuvat turhat epäröimiset eivät enää ole\n    muodissa; hallituksen on julistettava ääneen, että sen parhaat\n    liittolaiset tästä lähin ovat hyvät periaatteet, luonteenlujuus\n    ja lahjakkuus.)\n\n    Target, Pariisin määri. (Virkamiehet ohjaavat häntä vastedeskin.)\n\n    Lafayette, neuvostoon; Ranskan marsalkka, korkein ylipäällikkö\n    _määrätyksi ajaksi_, uudistamaan armeija.\n\n    Herra de Montmorin, kuvernööri, herttua ja pääri. (Hänen velkansa\n    pitää maksaa.)\n\n    Herra de Ségur (Venäjältä), ulkoasiain ministeri.\n\n    Herra Mounier, kuninkaan kirjastonhoitaja.\n\n                                           Herra Chapelier,\n                                   yleisten rakennusten ministeri.'\n\nTämän luettelon alapuolella oli toinen, näin kuuluva:\n\n        _Lafayetten puolesta_:\n\n    Oikeusministeriksi Rochefoucaultin herttua.\n    Ulkoasian ministeriksi Autunin piispa.\n    Raha-asiain ministeriksi Lambert, Haller tai Clavières.\n    Meriministeriksi...\n\n        _Kuningattaren puolesta_:\n\n    Sota- tai meriministeriksi la Marck.\n    Kansanvalistusneuvoston päälliköksi apotti Sieyès.\n    Kuninkaan yksityisen sinetin vartijaksi...'\n\nTämä toinen luettelo osoitti nähtävästi, mitä muutoksia ja\nsovitteluja voitaisiin tehdä Mirabeaun ehdokaslistaan, estämättä\nhänen aikeitaan tai häiritsemättä hänen suunnitelmiaan. [Nämä\nmuistiinpanot, jotka on löydetty Mirabeaun papereista hänen kuoltuaan\nja jotka herra de Bacourt on julkaissut teoksessaan, luovat kirkasta\nvaloa Mirabeaun kahteen viimeiseen elinvuoteen.]\n\nKaikki tämä oli kirjoitettu hiukan vapisevalla käsialalla, joka\nosoitti, että Mirabeau ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta\nkuitenkin oli tuntenut sisässään jonkinlaista mielenliikutusta.\n\nGilbert luki nopeasti paperin, repäisi uuden lehden muistikirjastaan\nja kirjoitti sille seuraavat rivit, antaen sen sitten\nvahtimestarille, jota oli pyytänyt odottamaan:\n\n    'Palaan sen huoneiston omistajattaren luo, jonka haluamme\n    vuokrata, ja ilmoitan hänelle, millä ehdoilla suostutte\n    vuokraamaan ja korjauttamaan asunnon.\n\n    Lähettäkää asuntooni Saint-Honoré-kadun varrelle, vastapäätä\n    puuseppä Duplayn myymälää, tieto istunnon tuloksesta heti sen\n    päätyttyä.'\n\nAina haluten toimintaa ja kiihoitusta, toivoen politiikan juonilla\nviihdyttävänsä sydämensä intohimoja, kuningatar odotti kärsimättömänä\nGilbertin paluuta, kuunnellessaan Weberin uutta selostusta\ntapahtumista.\n\nTämä selostus koski sen kauhean kohtauksen loppua, jonka alun Weber\noli aikaisemmin nähnyt.\n\nKuningattaren lähettämänä tiedustelemaan hän oli saapunut Notre-Damen\nsillan päähän, kun sen toisessa päässä näyttäytyi verinen kulkue,\nkantaen ikäänkuin murhan lippua leipuri Françoisin päätä, johon\neräs muita lystikkäämpi pyöveli oli pistänyt joltakin uhrin\nammattitoverilta ottamansa myssyn samantapaisen kansalle ominaisen\nilveilyhalun valtaamana kuin Sèvresin sillan luona oli kammattu ja\najeltu kahden vartiosotilaan katkaistut päät.\n\nNoin puolivälissä siltaa juoksi eräs nuori kalpea, säikähtyneen\nnäköinen nainen alkaneesta raskaudentilastaan huolimatta niin\nnopeasti kuin suinkin pääsi kaupungintalolle päin, mutta pysähtyi\näkkiä.\n\nTuo katkaistu pää, jonka piirteitä hän ei vielä ollut voinut erottaa,\noli kuitenkin etäältä tehnyt häneen saman vaikutuksen kuin hän olisi\nnähnyt Medusan pään Perseuksen kilvellä.\n\nJa pään lähestyessä oli helppo nähdä naisparan vääristyneistä\nkasvoista, etteivät ne suinkaan olleet kivettyneet.\n\nKun kauhea voitonmerkki oli vain parinkymmenen askeleen päässä\nhänestä, parkaisi hän, kohotti kätensä epätoivoissaan ja ikäänkuin\nhänen jalkansa olisivat irtaantuneet maasta kaatui pyörtyneenä\nsillalle.\n\nSe oli Françoisin vaimo. Hänet kannettiin pois tiedottomana.\n\n-- Voi hyvä Jumala, -- mutisi kuningatar, -- minkä kauhean sanoman\nsinä lähetätkään palvelijallesi osoittaaksesi hänelle, että niin\nonneton kuin saattaakin olla, on olemassa vieläkin onnettomampia!\n\nTällä hetkellä astui Gilbert sisään rouva Campanin saattamana, joka\noli Weberin poissaollessa vartioinut kuningattaren ovea.\n\nTohtorin edessä ei ollut kuningatar, vaan nainen, äiti, murtuneena\nsiitä kertomuksesta, joka oli kahdesti iskenyt häntä sydämeen. Tämä\nmielentila oli sitäkin suotuisampi, kun Gilbertillä, ainakin omasta\nmielestään, oli tarjottavana keino näiden murhien lopettamiseen.\n\nPyyhkien kyyneleisiä silmiään ja hikoilevaa otsaansa, kuningatar otti\nGilbertin kädestä sen luettelon, joka hänellä oli mukanaan. Mutta\nennenkuin hän katsahti paperiin, niin tärkeä kuin se olikin, sanoi\nhän:\n\n-- Weber, jollei vaimo parka vielä ole kuollut, otan hänet vastaan\nhuomenna, ja jos hän todellakin tulee äidiksi, tahdon olla hänen\nlapsensa kummi.\n\n-- Oi, madame, madame! -- huudahti Gilbert, -- miksi eivät kaikki\nranskalaiset voi, niinkuin minä, nähdä kyyneleitä, jotka vuotavat\nsilmistänne, kuulla sanoja, jotka tulevat huuliltanne?\n\nMitä hyötyä on katkaistusta päästä\n\nKuningatar säpsähti. Melkein samat sanat oli Charny lausunut hänelle\nyhtä vakavalla hetkellä kuin tämäkin oli.\n\nHän katsahti Mirabeaun kirjelmään; mutta tuntien olevansa liian\nkiihtynyt tällä hetkellä antaakseen sopivan vastauksen hän sanoi:\n\n-- Hyvä on, tohtori, jättäkää minulle tämä luettelo. Mietin asiaa ja\nannan vastauksen huomenna.\n\nSitten, ehkä tietämättä, mitä teki, hän ojensi Gilbertille kätensä,\njohon tohtori perin hämmästyneenä tarttui, koskettaen sitä kevyesti\nhuulillaan.\n\nTäytyy myöntää, että ylpeä Marie-Antoinette oli suuresti muuttunut\nvoidessaan neuvotella ministeristöstä, johon kuuluivat Mirabeau ja\nLafayette, ja antaa kätensä suudeltavaksi tohtori Gilbertille.\n\nKello seitsemän illalla toi liveritön palvelija Gilbertille tällaisen\nkirjelipun:\n\n    'Istunto oli kuuma. Sotaoikeus päätettiin panna voimaan. Buzot\n    ja Robespierre vaativat, että piti perustaa vallankumousoikeus.\n    Minä sain aikaan päätöksen, että rikokset _kansan majesteettia_\n    vastaan (uusi käsite, jonka olemme keksineet) tuomitaan\n    Châteletin kuninkaallisessa tuomioistuimessa.\n\n    Sanoin kursailematta, että Ranskan menestys riippuu lujasta\n    kuninkuudesta, ja kolme neljännestä Kansalliskokouksesta hyväksyi\n    mielipiteeni.\n\n    Nyt on lokakuun 21 päivä. Luulen kuninkuuden astuneen kelpo\n    askeleen eteenpäin kuudennesta päivästä laskien.\n\n                                            _Vale et me ama_.'\n\nKirjeestä puuttui allekirjoitus, mutta se oli samaa käsialaa kuin\nministeriehdokaslista ja aamullinen kirje, mikä kävikin yhteen, koska\nkäsiala oli Mirabeaun.\n\n\n\n\nXXVII\n\nChâtelet\n\n\nJotta täysin ymmärrettäisiin, kuinka suuren voiton Mirabeau ja siis\nmyös kuninkuus, jonka asiaa hän ajoi, oli saavuttanut, on meidän\nselitettävä lukijoillemme, mikä Châtelet oli.\n\nMuuten antaa eräs sen ensimmäisistä tuomioista aiheen mitä\nkauheimpaan kohtaukseen Grève-torilla vuonna 1790; se ei ole vieras\nkertomuksellemme, vaan tulee välttämättä mainittavaksi myöhemmin.\n\nChâtelet, jolla 13. vuosisadalta alkaen oli niin suuri historiallinen\nmerkitys sekä tuomioistuimena että vankilana, sai viiden vuosisadan\nkuluessa käyttämänsä erinomaisen vallan kuningas Ludvig IX:ltä.\n\nEräs toinen kuningas, Filip-August, oli rakentaja. Hän rakensi\nNotre-Damen tai ainakin melkein. Hän perusti Kolminaisuuden, Pyhän\nKatarinan ja Pyhän Nikolain sairaalat.\n\nHän kivesi Pariisin kadut, jotka loan ja liejun peittäminä estivät\nhäntä ilkeän löyhkänsä vuoksi pysymästä ikkunansa ääressä, niinkuin\nkronikoitsija kertoo.\n\nNäihin kuluihin hänellä oli suuri tulolähde, jonka hänen seuraajansa\nonnettomuudeksi ovat ammentaneet loppuun, nimittäin juutalaiset.\n\nVuonna 1189 häneen tarttui aikakauden hulluus.\n\nTämä hulluus merkitsi sitä, että tahdottiin jälleen vallata\nJerusalem. Hän liittyi Rikhard Leijonamieleen ja lähti pyhään maahan.\n\nMutta jotta hyvät pariisilaiset eivät hukkaisi aikaansa eivätkä\njoutohetkinään nousisi häntä vastaan, niinkuin Englannin Henrik II:n\nalamaiset, vieläpä pojatkin olivat hänen kiihoittaminaan nousseet\nkapinaan, jätti hän heille ennen lähtöään suunnitelman ja käski\nheidän heti hänen lähdettyään ryhtyä panemaan sitä täytäntöön.\n\nTämän suunnitelman mukaan oli kaupungin ympärille rakennettava\nuusi valli, vahva muuri, oikea 12. vuosisadan muuri torneineen ja\nportteineen.\n\nTämä oli kolmas muuri, joka ympäröi Pariisia. Niinkuin on hyvin\nymmärrettävää, eivät insinöörit, jotka olivat saaneet suorittaakseen\ntyön, ottaneet oikeaa mittaa pääkaupungistaan. Se oli kasvanut\nhyvin nopeasti Hugo Capetin ajoista lähtien ja uhkasi ennen pitkää\npuhkaista kolmannen vyönsä, niinkuin se oli puhkaissut molemmat\nensimmäiset.\n\nSenvuoksi pidettiin tätä vyötä höllällä, ja sen sisäpuolelle\nsuljettiin, tulevaisuutta silmällä pitäen, joukko pieniä kurjia\ntaloryhmiä, joista myöhemmin piti tulla suuren kokonaisuuden osia.\n\nNäillä taloryhmillä ja kylillä, niin kurjia kuin ne olivatkin, oli\nkullakin oma oikeudenkäyttönsä, jossa tuomarina oli lääniherra.\n\nMutta nämä tuomioistuimet, jotka melkein aina antoivat toisilleen\nvastakkaisia päätöksiä, tekivät ristiriidan sitä tuntuvammaksi, kun\nne oli suljettu saman muurin sisälle, ja lopuksi törmäsivät niin\nmerkillisesti toinen toistaan vastaan, että siitä tuli suuri sekaannus\ntämän omituisen pääkaupungin elämässä.\n\nTähän aikaan eli Vincennesissä eräs lääniherra, jolla näytti olevan\nenemmän syytä valituksiin tämän selkkauksen vuoksi kuin kellään\nmuulla ja joka päätti tehdä siitä lopun.\n\nTämä lääniherra oli Ludvig IX. Sillä tässä kohden on hyvä opettaa\npikku lapsille, vieläpä aikuisillekin, että kun Ludvig IX tuomitsi\nkuuluisan tammen juurella, silloin hän esiintyi lääniherrana eikä\nkuninkaana.\n\nHän määräsi siis kuninkaana, että kaikissa lääniherrain ratkaisemissa\nasioissa sai vedota hänen erikoiseen tuomioistuimeensa, joka sijaitsi\nPariisissa Châtelet-nimisessä linnassa.\n\nChâteletin tuomioistuin oli siis kaikkivaltias, sillä se tuomitsi\nylimpänä asteena, ja pysyi tällaisena, kunnes parlamentti, sekaantuen\nvuorostaan kuninkaalliseen tuomitsemisvaltaan, julisti, että\nChâteletissa tuomituista asioista vielä sai vedota parlamenttiin.\n\nMutta Kansalliskokous oli äskettäin lakkauttanut parlamentin.\n\n-- Me olemme haudanneet sen elävänä, -- lausui Lameth poistuessaan\nistunnosta.\n\nJa parlamentin sijaan se nyt Mirabeaun kehoituksesta antoi\nChâteletille entisen vallan, lisäten siihen uusia oikeuksia.\n\nTäten oli saatu suuri voitto kuninkuudelle, kun rikokset kansan\nmajesteettia vastaan, ollen sotaoikeuden alaisia, joutuivat sille\nkuuluvan tuomioistuimen tuomittaviksi.\n\nEnsimmäinen rikos, joka joutui Châteletin tuomittavaksi, oli äsken\nkertomamme.\n\nSamana päivänä, jolloin tämä laki julistettiin, hirtettiin kaksi\nonnettoman Françoisin murhamiehistä Grève-torilla ilman sen pitempiä\nmutkia kuin että heitä julkisesti syytettiin ja rikos oli tunnettu.\n\nKolmatta rikollista, värvääjä Fleur-d'Epineä, jonka nimen olemme\nmaininneet, tutkittiin sääntöjen mukaan; häneltä riistettiin\nsotilasarvo, ja tuomittuna hän meni samaa tietä kuin kaksi\ntoveriaankin, yhtyäkseen heihin iankaikkisuudessa.\n\nKaksi juttua oli vielä käsiteltävänä: veronkantaja Augeardin ja\nsveitsiläisen henkikaartin tarkastajan Pierre Victor de Besenvalin.\n\nNämä molemmat miehet olivat hovin kannattajia; siksi olikin\nkiirehditty siirtämään heidän asiansa Châteletin tuomittavaksi.\n\nAugeardia syytettiin siitä, että hän oli hankkinut varat,\njoilla kuningattaren puoluelaiset olivat heinäkuussa palkanneet\nMars-kentälle kootut joukot. Koska Augeard oli vähän tunnettu, ei\nhänen pidättämisensä ollut herättänyt suurta huomiota; rahvas ei siis\nollut hänelle vihoissaan.\n\nChâtelet vapautti hänet, eikä siitä paljoakaan puhuttu.\n\nJäljellä oli Besenval.\n\nBesenvalin laita oli toisin: hänen nimensä tunnettiin, mutta\npahimmalta puolelta. Sillä juuri hän oli johtanut sveitsiläisiä\nRéveillonin luona, Bastiljissa ja Mars-kentällä. Kansa muisti, että\nhän näissä kolmessa tilaisuudessa oli hyökännyt sen kimppuun, eikä\nsuinkaan olisi ollut haluton kostamaan.\n\nHovi oli antanut mitä tarkimmat määräykset Châteletille. Kuningas ja\nkuningatar eivät millään muotoa sallineet, että herra de Besenval\ntuomittaisiin. Vähempi kuin tämä kaksinkertainen suojelus ei\nolisikaan riittänyt hänen pelastamisekseen.\n\nHän itse oli tunnustanut olevansa syyllinen, koska Bastiljin\nvalloituksen jälkeen oli paennut; ennen rajalle pääsyä hänet\npidätettiin ja tuotiin takaisin Pariisiin.\n\nKun hän astui saliin, tervehdittiin häntä melkein yleisesti\nkuolemanhuudoilla.\n\n-- Besenval lyhtytolppaan! Besenval hirsipuuhun! -- ulvottiin joka\nsuunnalta.\n\n-- Hiljaa! -- huusivat vartijat. Vaivoin saatiin aikaan hiljaisuus.\n\nEräs läsnäolijoista käytti sitä hyväkseen.\n\n-- Vaadin, -- huusi hän komealla bassoäänellä, -- että hänet\nleikataan kolmeksitoista kappaleeksi ja lähetetään kappale kuhunkin\nmaakuntaan.\n\nMutta syytöksistä ja läsnäolijoiden kiukusta huolimatta Besenval\nvapautettiin. Tästä kahden syytetyn vapautuksesta suuttuneena\nkirjotti eräs henkilö yleisön joukosta nelisäkeisen runon, mykersi\nsen palloksi ja heitti puheenjohtajalle.\n\nPuheenjohtaja sai pikku pallon kiinni, levitti paperipalan ja luki\nseuraavan säkeistön:\n\n    Niinpä te, korkeat tuomarit, teitte:\n    säästyi kummankin roiston pää.\n    Kuin imupahvia itse te ootte:\n    tahran syötte, mut teihin se jää.\n\nSäkeiden alla oli nimikirjoitus. Puheenjohtaja kääntyi etsimään\nsilmillään sen tekijää. Tämä seisoi penkillä, houkuttaen eleillään\npuoleensa puheenjohtajan katsetta, joka kuitenkin painui alas hänen\nedessään.\n\nTätä miestä ei uskallettu vangita. Hän oli Camille Desmoulius,\nkansanedustaja, monien ehdotusten tekijä, yhtä taitava kynän kuin\npistoolin käytössä.\n\nYleisön tungeksiessa salista ulos kääntyi eräs mies, jota puvustaan\npäättäen olisi luullut yksinkertaiseksi Maraisin kaupunginosan\nporvariksi, naapurinsa puoleen, vaikka tämä näytti yhteiskunnan\nyläluokkaan kuuluvalta, ja virkkoi, laskien kätensä hänen olalleen:\n\n-- Kuulkaapa, herra tohtori Gilbert, mitä arvelette näistä kahdesta\nvapauttavasta päätöksestä?\n\nSe, jolle nämä sanat lausuttiin, säpsähti, katsahti puhuttelijaan ja\ntunnettuaan kasvot, niinkuin oli tuntenut äänen, vastasi:\n\n-- Sitä on kysyttävä teiltä eikä minulta, mestari, koska te tiedätte\nkaikki, nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden!...\n\n-- No, olkoon niin, minä arvelen, että näiden kahden vapautetun\nsyyllisen jälkeen täytyy huudahtaa: \"Voi onnetonta syytöntä, joka\ntulee kolmantena!\"\n\n-- Ja miksi luulette, että heitä seuraava on syytön, -- kysyi\nGilbert, -- ja että hänet tuomitaan?\n\n-- Siitä yksinkertaisesta syystä, -- vastasi toinen tapansa mukaan\nivallisesti, -- että tässä maailmassa hyvät tavallisesti kärsivät\npahojen vuoksi.\n\n-- Hyvästi, mestari, -- sanoi Gilbert ojentaen kätensä Cagliostrolle,\njoksi lukija varmaankin on hänet tuntenut äskeisten muutamien sanojen\nnojalla.\n\n-- Ja miksi hyvästi?\n\n-- Siksi, että minulla on asioita, -- vastasi Gilbert hymyillen.\n\n-- Tahdotte tavata jonkun?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Kenet? Mirabeaun, Lafaeytten vai kuningattaren? Gilbert pysähtyi,\nluoden Cagliostroon levottoman katseen.\n\n-- Tiedättekö, että joskus pelkään teitä? -- sanoi hän.\n\n-- Päinvastoin minun tulisi rauhoittaa teitä, -- vastasi Cagliostro.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Enkö ole ystävänne?\n\n-- Niin luulen.\n\n-- Olkaa varma siitä, ja jos tahdotte siitä todistuksen...\n\n-- Niin mitä sitten?\n\n-- Niin tulkaa mukaani, ja minä ilmoitan teille niin salaisia\nyksityisseikkoja koko tästä puuhasta, jonka luulette pysyneen\nsalassa, että te, joka olette olevinanne sen johtaja, ette tiedä\nniistä mitään.\n\n-- Kuulkaahan! -- huudahti Gilbert, -- ehkä teette minusta pilkkaa\njonkin taikatempun avulla, jollaisia teillä on käytettävänänne; mutta\nvähät siitä, olosuhteet, joissa elämme, ovat niin vakavia, että\nvaikka itse pääpaholainen omassa persoonassaan tarjoaisi minulle\ntietoja, ottaisin ne vastaan. Seuraan siis teitä minne haluatte.\n\n-- Olkaa huoleti, en vie teitä kauas tai tuntemattomaan paikkaan.\nMutta sallikaa minun kutsua tuo ohikulkeva tyhjä ajuri. Puku, jossa\nesiinnyn, ei ole sallinut minun ajaa omissa vaunuissani.\n\nJa hän viittasi ajurille, joka ajoi rantakadun toista laitaa.\n\nVaunut lähestyivät, molemmat nousivat niihin.\n\n-- Minne pitää ajaa, porvari? -- kysyi mies Cagliostrolta, ikäänkuin\nolisi ymmärtänyt, että vaikka tämä oli yksinkertaisemmin puettu, hän\nkuitenkin johti toista mihin vain halusi.\n\n-- Minne osaat, -- vastasi Balsamo tehden vapaamuurarien salaisen\nmerkin.\n\nAjuri katsoi hämmästyneenä Balsamoon.\n\n-- Suokaa anteeksi, monseigneur, -- sanoi hän vastaten toisen\ntekemään merkkiin, -- en tuntenut teitä.\n\n-- Niin ei ollut minun laitani, -- sanoi Cagliostro lujalla ja\nylpeällä äänellä, -- sillä niin lukuisat kuin alamaiseni ovatkin,\ntunnen heidät ensimmäisestä viimeiseen saakka.\n\nAjuri sulki vaununoven, nousi istuimelleen ja ajoi täyttä ravia\npitkin sokkeloisia katuja Châteletista Fillesdu-Calvairen\nbulevardille ja sieltä Bastiljiin päin, pysähtyen vasta\nSaint-Claude-kadun kulmaan.\n\nVaunujen pysähdyttyä avattiin ovi niin nopeasti, että siinä ilmeni\najurin kunnioittava palvelemishalu.\n\nCagliostro antoi Gilbertille merkin astua edellä maahan ja sitten\nvuorostaan astuessaan vaunuista, kysyi ajurilta:\n\n-- Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?\n\n-- Kyllä, monseigneur, -- vastasi mies, -- ja olisin lähettänyt\nteille tänä iltana selostukseni, jollen olisi sattunut tapaamaan\nteitä.\n\n-- Puhu siis.\n\n-- Se, mitä minulla on sanottavana, ei ole tarkoitettu epäpyhien\nkorvien kuultavaksi.\n\n-- Se mies, -- huomautti Cagliostro hymyillen, -- joka meitä\nkuuntelee, ei ole niinkään epäpyhä.\n\nHienotuntoisesti Gilbert silloin vetäytyi loitommaksi. Kuitenkaan\nhän ei voinut olla katselematta toisella silmällään ja kuuntelematta\ntoisella korvallaan.\n\nAjurin kertoessa hän näki hymyn väikkyvän Balsamon kasvoilla. Hän\nkuuli nimet Monsieur ja Favras. Kertomuksen päätyttyä Cagliostro veti\ntaskustaan kahden louisdorin rahan ja tahtoi antaa sen ajurille.\nMutta tämä pudisti päätään.\n\n-- Monseigneur tietää, -- sanoi hän, -- että järjestön yliesikunta on\nkieltänyt meitä ottamasta maksua tiedonannoistamme.\n\n-- En aikonutkaan maksaa tiedoista, -- vastasi Balsamo, -- vaan\nmatkasta.\n\n-- Siinä tapauksessa suostun, -- sanoi mies ja saatuaan rahan\nkouraansa jatkoi: -- Kiitoksia, monseigneur, päivätyöni on tehty.\n\nJa hypäten kevyesti istuimelleen hän lähti ajamaan täyttä laukkaa,\nläimäyttäen piiskaansa ja jättäen Gilbertin ihmettelemään näkemäänsä\nja kuulemaansa.\n\n-- Kuulkaapa, -- sanoi Cagliostro, joka oli jo hetkisen pitänyt ovea\navoinna, Gilbertin aikomattakaan astua sisään, -- käykää sisään,\nrakas tohtori.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi Gilbert, -- suokaa anteeksi.\n\nJa hän astui kynnyksen poikki niin hämmentyneenä, että hoippui kuin\nhumalainen.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nTaas Saint-Claude-kadun varrella\n\n\nNiinkuin tiedetään, oli Gilbertillä tavaton kyky hillitä itseään, ja\ntuskin hän oli astunut aution pihan poikki, kun hän jo oli tyyntynyt\nja nousi ulkoportaita myöten yhtä varmoin askelin kuin hänen\nkäyntinsä äsken oli ollut horjuvaa hänen tullessaan sisään portista.\n\nMuuten hän tunsi tämän talon, sillä hän oli käynyt täällä aikana,\njoka oli jättänyt syviä muistoja hänen sydämeensä.\n\nEteisessä hän tapasi saman saksalainen palvelijan kuin kuusitoista\nvuotta sitten, samalla paikalla ja puettuna samanlaiseen liveriin,\nmutta samoin kuin hän itse taikka kreivi, vieläpä eteinenkin, oli\ntämä mieskin käynyt kuuttatoista vuotta vanhemmaksi.\n\nFritz -- muistetaanhan, että se oli tuon kelpo palvelijan nimi --\narvasi isäntänsä silmäniskusta, mihin Gilbert oli saatettava, ja\navattuaan nopeasti kaksi ovea pysähtyi kolmannen kynnykselle,\nottaakseen selville, ettei Cagliostrolla ollut mitään muuta\nkäskettävää.\n\nTämä kolmas ovi vei salonkiin.\n\nCagliostro kehoitti kädenliikkeellä Gilbertiä astumaan sisään\nja päänliikkeellä Fritziä poistumaan. Mutta samalla hän lisäsi\nsaksankielellä:\n\n-- Toistaiseksi en ota vastaan ketään. Sitten hän sanoi kääntyen\nGilbertin puoleen:\n\n-- En puhunut palvelijalleni saksaa siksi, että te ette ymmärtäisi,\nsillä tiedänhän teidän puhuvan sitä kieltä, vaan siksi, että hän,\nollen tyrolilainen, ymmärtää paremmin saksaa kuin ranskaa. Istukaa,\nrakas tohtori, nyt voin palvella yksinomaan teitä.\n\nGilbert ei voinut olla luomatta uteliasta katsetta ympärilleen,\nja hetken aikaa hän katseli vuoroin huonekaluja ja tauluja, jotka\nkoristivat salonkia ja toinen toisensa jälkeen tuntuivat palaavan\nhänen mieleensä.\n\nSalonki oli sama kuin ennenkin: kahdeksan mestarillista maalausta\nriippui yhä seinillä; kirsikanpunaisella silkillä päällystettyjen\nnojatuolien kukat loistivat yhä paksujen uudinten läpi tunkeutuvassa\nhimmeässä valossa; iso pöytä oli entisellä paikallaan, samoin pikku\npöydät sèvresiläisine porsliineineen ikkunoiden välissä.\n\nGilbert huokasi, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan. Menneen ajan\nmuistot olivat hetkeksi vieneet voiton nykyhetken uteliaisuudesta.\n\nCagliostro katseli Gilbertiä niinkuin Mefistofeles varmaankin katseli\nFaustia, kun saksalainen filosofi hänen edessään varomatta heittäytyi\nunelmien valtaan.\n\nÄkkiä hän sanoi terävällä äänellään:\n\n-- Rakas tohtori, näyttää siltä kuin tuntisitte tämän huoneen?\n\n-- Niin, -- vastasi Gilbert, -- se muistuttaa minulle, että olen\nteille suuressa kiitollisuudenvelassa.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Todellakin, -- jatkoi Gilbert puhuen yhtä paljon itsekseen kuin\nCagliostrolle, -- te olette omituinen mies, ja jos järkeni sallisi\nminun uskoa niihin taikatemppuihin, joista keskiajan runoilijat ja\nkronikoitsijat kertovat, olisin taipuvainen pitämään teitä Merlinin\nkaltaisena noitana tai Nikolai Flamelin vertaisena kullantekijänä.\n\n-- Niin, kaikki pitävät minua sellaisena, Gilbert, paitsi te. En ole\nkoskaan koettanut häikäistä teitä taikakeinoillani. Tiedättehän, että\nolen aina koettanut näyttää teille asioita niiden oikeassa valossa,\nja jos Totuus minun kutsumanani joskus on noussut esille kaivostaan\nhieman koreampana ja paremmin puettuna kuin sen tapa on, johtuu se\nsiitä, että todellisena sisilialaisena rakastan helyjä.\n\n-- Muistattehan, kreivi, että juuri tässä huoneessa annoitte\nryysyiselle nuorukaiselle satatuhatta écua yhtä helposti kuin minä\nantaisin viiden soun rahan kerjäläiselle.\n\n-- Unohdatte jotakin vielä merkillisempää, Gilbert, -- sanoi\nCagliostro vakavalla äänellä, -- nimittäin, että tuo nuorukainen toi\nminulle takaisin samat satatuhatta écua, paitsi kahta louisdoria,\njoilla hän oli ostanut itselleen vaatteita.\n\n-- Nuorukainen oli vain rehellinen, sen sijaan että te olitte\nantelias.\n\n-- Ja kuka on sanonut, Gilbert, ettei ole helpompi olla antelias kuin\nrehellinen, antaa satatuhatta écua silloin, kun omistaa miljoonia,\nkuin tuoda lainanantajalle takaisin satatuhatta écua silloin, kun ei\nomista yhtään kolikkoa.\n\n-- Se on ehkä totta, -- vastasi Gilbert.\n\n-- Muuten riippuu kaikki siitä mielentilasta, jossa sattuu olemaan.\nMinua oli kohdannut elämäni suurin onnettomuus, Gilbert. Minulla\nei ollut jäljellä enää mitään, ja jos olisitte pyytänyt henkeäni,\nluulenpa totisesti, että olisin sen antanut teille niinkuin nuo\nsatatuhatta écua.\n\n-- Te olette siis onnettomuuksien alainen niinkuin muutkin ihmiset?\n-- sanoi Gilbert katsellen kummastuneena Cagliostroa.\n\nCagliostro huokasi.\n\n-- Te puhutte muistoista, joita tämä salonki teissä herättää. Jos\nminä kertoisin teille, mitä muistoja se herättää minussa... mutta\nei; ennenkuin kertomukseni päättyisi, olisivat viimeisetkin hiukseni\nharmaat! Puhukaamme muusta. Antakaamme menneiden tapahtumien\nnukkua haudassaan. Puhukaamme nykyhetkestä, tai jos niin tahdotte,\ntulevaisuudesta.\n\n-- Kreivi, äsken te itse herätitte minut todellisuuteen ja sanoitte\nmyös, ettei taikakeinojanne ole käytetty minuun, mutta nyt te jälleen\nlausutte tuon kaikuvan sanan: tulevaisuus, ikäänkuin se olisi\nkädessänne, ikäänkuin silmänne voisivat lukea sen käsittämättömiä\nhieroglyfejä!\n\n-- Ja te unohdatte erään asian: koska minulla on käytettävänäni\nenemmän keinoja kuin muilla ihmisillä, ei sovi ihmetellä, jos näen\nparemmin ja kauemmas kuin he.\n\n-- Yhä sanoja, kreivi!\n\n-- Olette unohtanut teot, tohtori.\n\n-- Minkä sille voin? Järkeni estää minua uskomasta.\n\n-- Muistattehan filosofin, joka kielsi liikunnon?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mitä teki hänen vastustajansa?\n\n-- Käveli hänen edessään... Kävelkää, minä katson, tai paremmin:\npuhukaa, ja minä kuuntelen.\n\n-- Sitä varten olemmekin tänne tulleet, mutta jo hukanneet\npaljon aikaa turhaan. No niin, tohtori, millä kannalla ovat\nkokoomusministeristön hankkeet?\n\n-- Mitkä ministerihankkeet?\n\n-- Se ministeristö, jossa Mirabeau ja Lafayette yhtyvät.\n\n-- Olette kuullut tyhjänpäiväisiä huhuja, niinkuin muutkin, ja\ntahdotte udella minulta, mitä perää niissä on.\n\n-- Tohtori, te olette personoitu epäilys, ja kauheinta on se, että\nepäilykseenne ei ole syynä uskonpuute, vaan tahtonne olla uskomatta.\nMinun on siis ensiksi sanottava teille, mitä tiedätte yhtä hyvin kuin\nminäkin. Olkoon menneeksi! Sitten sanon, mitä tiedän paremmin kuin te.\n\n-- Kuuntelen, kreivi.\n\n-- Kaksi viikkoa sitten esititte kuninkaalle Mirabeaun ainoana\nmiehenä, joka voisi pelastaa yksinvallan. Niinkuin muistatte,\ntapasitte silloin myös herra de Favrasin, poistuessanne kuninkaan\nluota.\n\n-- Ja se todistaa, ettei häntä silloin vielä oltu hirtetty, kreivi,\n-- sanoi Gilbert nauraen.\n\n-- Tepä olette kovin hätäinen, tohtori. En luullut teitä niin\njulmaksi. Suokaa kuitenkin muutama päivä tuolle mies-paralle: lausuin\nennustukseni lokakuun 6 päivänä; nyt on marraskuun 6 päivä; siitä\non siis vasta kuukausi. Myönnättehän hänen sielulleen poistuakseen\nruumiista saman ajan, joka vuokralaiselle annetaan muuttaakseen\nhuoneistosta -- kolme kuukautta. Mutta huomautan teille, tohtori,\nettä johdatte minut pois oikealta tieltä.\n\n-- Palatkaa sille, kreivi; en pyydä muuta kuin saada seurata teitä.\n\n-- Te puhuitte siis kuninkaalle herra de Mirabeausta kuin ainoasta\nmiehestä, joka voisi pelastaa yksinvallan.\n\n-- Se on minun mielipiteeni, kreivi, ja siksi suosittelin, tätä\nministeristöä kuninkaalle.\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni, tohtori, mutta siksi juuri ei\nehdottamastanne ministeristöstä tule mitään.\n\n-- Ei tule mitään?\n\n-- Epäilemättä ei... Tiedättehän, että minä en tahdo, että yksinvalta\npelastetaan!\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Kuningas, jota sananne olivat horjuttaneet... suokaa anteeksi,\nettä minun on pakko kerrata asioita alusta saakka, osoittaakseni\nteille, ettei ainoakaan vaihe neuvotteluissanne ole minulle\ntuntematon... kuningas, jota sananne olivat horjuttaneet, puhui\nehdotuksestanne kuningattarelle, ja pintapuolisten ihmisten suureksi\nhämmästykseksi, kun suuri lörpöttelijä, jota sanotaan historiaksi,\nkerran saa ääneen lausua, mistä nyt puhumme hiljaa, kuningatar oli\nvähemmän vastahakoinen tätä ehdotusta kohtaan kuin kuningas. Hän\nlähetti siis noutamaan teitä, keskusteli kanssanne juurtajaksain ja\nviimein antoi teille toimeksi puhua herra de Mirabeaun kanssa. Onko\ntämä totta, tohtori? -- sanoi Cagliostro katsoen Gilbertiä suoraan\nsilmiin.\n\n-- Minun on myönnettävä, kreivi, että tähän saakka ette ole\nhetkeksikään poikennut oikealta tieltä.\n\n-- Sitten te, herra pöyhkeilijä, poistuitte ihastuneena ja perin\nvarmana siitä, että tämä kuninkaallinen kääntymys oli teidän\nvastaansanomattoman logiikkanne ja kumoamattomien perustelujenne\ntulos.\n\nTämän pilkallisen äänen kuullessaan Gilbert ei voinut olla purematta\nhuultaan.\n\n-- No mistä tämä tulos olisi johtunut, ellei logiikastani ja\nperusteluistani? Sanokaa, kreivi! Sydämen tutkiminen on minulle yhtä\narvokasta kuin ruumiinkin. Olette keksinyt apukeinon, jolla voitte\nlukea kuninkaiden ajatukset; kreivi, antakaa minulle tuo ihmeellinen\nkaukoputki. Teette vääryyttä ihmiskunnalle pitäessänne sen yksin.\n\n-- Olen sanonut, etten salaa teiltä mitään, tohtori. Annan siis,\ntoivomuksenne mukaan, kaukoputkeni käsiinne. Voitte mielinmäärin\nkatsella joko siitä päästä, joka pienentää, tai siitä, joka\nsuurentaa. No niin, kuningatar myöntyi kahdesta syystä: ensiksi\nsiitä syystä, että hänen sydäntään oli edellisenä päivänä\nkohdannut suuri suru, ja kun ehdotitte hänelle juonen punomista ja\ntoteuttamista, oli se samaa kuin sopiva ajanviete ja viihdytys;\ntoiseksi kuningatar on nainen, ja hänelle on kuvattu herra de\nMirabeauta leijonana, tiikerinä, karhuna, eikä nainen koskaan voi\nvastustaa hänen itserakkauttaan mairittelevaa halua kesyttää karhua,\ntiikeriä, leijonaa. Hän on ajatellut itsekseen: \"Olisipa hauskaa,\njos taivuttaisin jalkojeni juureen tuon miehen, joka vihaa minua, ja\npakottaisin tuon puhujan, joka on solvaissut minua, pyytämään minulta\nkunnioittavasti anteeksi. Kostokseni saan nähdä hänet polvillaan\nedessäni, ja jos tästä polvistumisesta on jotakin hyvää Ranskalle ja\nkuninkuudelle, sitä parempi!\" Mutta ymmärrättehän, viimeinen tunne\noli vain toisarvoinen.\n\n-- Te rakennatte olettamuksille, kreivi, vaikka lupasitte vakuuttaa\nminua tosiasioilla.\n\n-- Te kieltäydytte käyttämästä kaukoputkeani; älkäämme siis puhuko\nsiitä, vaan palatkaamme oleellisiin asioihin, siis sellaisiin, jotka\nnäemme paljain silmin, esimerkiksi herra de Mirabeaun velkoihin.\nNiitä asioita varten ei tarvita kaukoputkea.\n\n-- No niin, kreivi, tässähän teillä on tilaisuus osoittaa\nanteliaisuuttanne!\n\n-- Maksamalla herra de Mirabeaun velat?\n\n-- Miksikä ei? Maksoittehan kerran kardinaali de Rohanin velat!\n\n-- Ah, älkää moittiko minua tuon keinottelun vuoksi, sillä se\nonnistui erinomaisesti.\n\n-- Ja mitä se tuotti teille?\n\n-- Kaulanauha-jutun... sehän oli somaa, vai mitä? Sellaisesta\nkorvauksesta maksaisin kyllä Mirabeaun velat. Mutta tiedättehän,\nettei hän tällä haavaa luota minuun; hän luottaa tulevaan\nylipäällikköön Lafayetteen, joka juoksuttaa häntä vaivaisten\nviidenkymmenentuhannen frangin perässä, vaikkei loppujen lopuksi\nannakaan niitä hänelle, niinkuin koira saa turhaan tavoittaa\nmakarooneja.\n\n-- No no, kreivi!\n\n-- Mirabeau-parka, minkä hinnan saakaan nerosi maksaa nuoruutesi\nhullutteluista kaikkien houkkioiden ja narrien toimesta, joiden\nkanssa olet tekemisissä! Tosin se kaikki on kohtalon sallimaa,\nja Jumalan täytyy toimia inhimillisten keinojen välityksellä.\n\"Epäsiveellinen Mirabeau!\" sanoo voimaton Monsieur. \"Tuhlari\nMirabeau!\" sanoo Artoisin kreivi, jonka velat hänen veljensä on\nkolme kertaa maksanut. Nerokas mies-parka, sinä ehkä pelastaisit\nyksinvallan, mutta koska yksinvaltaa ei saa pelastaa, sanoo Rivarol:\n\"Mirabeau on hirvittävä lörpöttelijä.\" -- \"Mirabeau on kerjäläinen!\"\nsanoo Mably. \"Mirabeau on huimapää!\" sanoo la Poule. \"Mirabeau\non roisto\", sanoo Guillermy \"Mirabeau on murhaaja!\" sanoo apotti\nMaury. \"Mirabeau on jo kuollut mies!\" sanoo Target. \"Mirabeau on\njo haudattu mies!\" sanoo Duport. \"Mirabeaun puheille vihelletään\nenemmän kuin osoitetaan suosiota!\" sanoo Pelletier. \"Mirabeaun sielu\npotee isoarokkoa!\" sanoo Champcenetz. \"Mirabeau on lähetettävä\nkaleereille!\" sanoo Lambesc. \"Mirabeau on hirtettävä!\" sanoo Marat.\nJa jos Mirabeau kuolisi huomenna, jumaloisi kansa häntä, ja kaikki\nnuo kääpiöt, joita hän on päätään pitempi ja joita hän rasittaa\nniin kauan kuin hän elää, seuraisivat hänen ruumissaattoaan laulaen\nja huutaen: \"Voi Ranskaa, joka on menettänyt tribuuninsa! Voi\nkuninkuutta, joka on menettänyt tukensa!\"\n\n-- Ennustatteko siis vielä Mirabeaun kuolemaa? -- huudahti Gilbert\nmelkein pelästyneenä.\n\n-- Puhukaamme suoraan, tohtori. Luuletteko, että tuo mies, jota veri\npolttaa, jota sydän tukahduttaa ja jota nero kuluttaa, elää kauan?\nLuuletteko, etteivät jättiläisenkin voimat uuvu taistellessaan\nikuisesti keskinkertaisuutta vastaan? Hän on ottanut suorittaakseen\nSisyfoksen työn. Eikö häntä jo kahden vuoden aikana ole koetettu\nnujertaa sanalla siveettömyys? Joka kerta kun hän suunnattomien\nponnistusten jälkeen luulee vierittäneensä tuon sanan kuin\nkivimöhkäleen vuoren harjalle, putoo se hänen päälleen entistä\nraskaampana. Mitä sanottiin kuninkaalle, joka jo melkein oli yhtynyt\nkuningattaren mielipiteeseen, että Mirabeausta tulisi pääministeri?\n\"Sire, silloin Pariisi huutaa hänen epäsiveellisyyttään, Ranska\nhuutaa hänen epäsiveellisyyttään\", Eurooppa huutaa hänen\nepäsiveellisyyttään. Ikäänkuin Jumala valaisi suurmiehet samassa\nmuotissa kuin tavalliset kuolevaiset ja ikäänkuin se kehä, joka\nsulkee piiriinsä suuret hyveet, ei joutuisi laajetessaan käsittämään\nmyöskin suuria paheita! Te, Gilbert, ja pari kolme muuta älykästä\nmiestä koetatte kaikin keinoin tehdä Mirabeausta ministerin,\njollainen oli herra de Turgot, hölmö, herra Necker, saivartelija,\nherra de Calonne, narri, ja herra de Brienne, jumalankieltäjä, mutta\nMirabeausta ei tule ministeriä, koska hänellä on sadantuhannen\nfrangin velat, jotka maksettaisiin, jos hän olisi yksinkertaisen\nveronvuokraajan poika, ja koska hänet on tuomittu kuolemaan, kun hän\ntuli ryöstäneeksi raihnaiselta ukolta vaimon, joka lopuksi tappoi\nitsensä häkään erään kauniin kapteenin vuoksi! Mikä huvinäytelmä\nonkaan ihmiselämä kaikessa traagillisuudessaan, ja kuinka\nitkisinkään, jollen olisi päättänyt nauraa sille!\n\n-- Mutta mitä te oikeastaan ennustatte? -- kysyi Gilbert, joka\nhyväksyen Cagliostron hyppäyksen mielikuvituksien maailmaan oli\nhuolissaan vain tästä lopputuloksesta.\n\n-- Sanon teille, -- toisti Cagliostro profeetan äänellä, joka oli\nhänelle ominainen eikä sietänyt vastaväitteitä, -- sanon teille, että\nMirabeau, nero, valtiomies ja suuri puhuja, kuluttaa elämänsä ja\nvaipuu hautaan pääsemättä siksi, joksi kaikenlaiset miehet pääsevät,\nsiis ministeriksi. Oi, mikä hyvä suositus onkaan keskinkertaisuus,\nrakas Gilbertini!\n\n-- Mutta onko kuningas siis sitä vastaan?\n\n-- Hitto vie, sitä hän kavahtaa tekemästä. Pitäisihän keskustella\nkuningattaren kanssa, jolle hän melkein on antanut sanansa. Tiedätte\nkyllä, että kuninkaan politiikka sisältyy sanaan _melkein_: hän on\nmelkein perustuslaillinen, melkein filosofi, melkein kansansuosikki\nja melkein ovela, kun Monsieur on hänen neuvonantajanaan. Menkää\nhuomenna Kansalliskokoukseen, rakas tohtori; silloin saatte nähdä,\nmitä on tekeillä.\n\n-- Ettekö voisi sitä sanoa etukäteen?\n\n-- Riistäisinhän silloin teiltä yllätyksen tuottaman huvin.\n\n-- Huomiseen on hyvin pitkä aika!\n\n-- Annan teille paremman neuvon. Kello on nyt viisi; tunnin kuluttua\navataan Jakobiiniklubi... Niinkuin tiedätte, ovat herrat jakobiinit\nyölintuja. Kuulutteko heidän seuraansa?\n\n-- En. Camille Desmoulins ja Danton ovat hankkineet minulle pääsyn\nKordelieeriklubiin.\n\n-- Vai niin, mutta, kuten sanoin, Jakobiiniklubi avataan tunnin\nkuluttua. Se on hyvin valikoitu seura, ja siellä viihdytte varmaankin\noikein hyvin. Syömme ensin yhdessä päivällistä; päivällisen jälkeen\najamme Saint-Honoré-kadulle, ja vanhasta luostarista palatessanne\nolette saanut tietää paljon. Muuten, ilmoitettuani teille asian\nkaksitoista tuntia aikaisemmin, on teillä ehkä aikaa torjua isku.\n\n-- Syöttekö te todellakin päivällistä vasta kello viisi?\n\n-- Täsmälleen kello viisi. Olen edelläkävijä joka suhteessa; kymmenen\nvuoden kuluttua ranskalaiset syövät vain kaksi ateriaa päivässä;\naamiaista kello kymmenen aamulla ja päivällistä kello kuusi illalla.\n\n-- Ja mikä vaikuttaa tämän muutoksen heidän tavoissaan?\n\n-- Nälänhätä, rakkaani!\n\n-- Olette todellakin onnettomuuden ennustaja!\n\n-- En suinkaan, sillä minä ennustan hyvää päivällistä.\n\n-- Onko teillä siis vieraita?\n\n-- Olen ihan yksin; mutta tunnettehan muinaisajan herkkusuun sanat:\n\"Lucullus aterioitsee Luculluksen luona.\"\n\n-- Monseigneur, pöytä on katettu, -- lausui kamaripalvelija, avaten\nkaksipuolisen oven loistavasti valaistuun ruokasaliin, jossa uhkea\nruokapöytä odotti.\n\n-- Menkäämme, herra pytagoralainen, -- sanoi Cagliostro tarttuen\nGilbertin käsivarteen. -- Yksi kerta ei ole tapa.\n\nGilbert seurasi lumoojaa hänen sanojensa taikavoiman vallassa ja ehkä\nmyöskin toivoen keskustelun luovan jotakin valoa siihen pimeään,\njossa hän harhaili.\n\n\n\n\nXXIX\n\nJakobiiniklubi\n\n\nKaksi tuntia edelläkuvatun keskustelun jälkeen pysähtyivät vaunut\nilman palvelijaa ja vaakunaa Saint-Rochen kirkon edustalle, jonka\njulkisivua vendémiaire-kuun 13 päivän musketit eivät vielä olleet\nsilponeet.\n\nVaunuista laskeutui kaksi mustiin puettua miestä, jollaisia olivat\nsiihen aikaan kolmannen säädyn jäsenet, ja katulyhtyjen kellertävässä\nvalossa, joka häämöitti pitkien välimatkain päästä sumuisella\nSaint-Honoré-kadulla, he kävelivät ihmisvirtaa seuraten kadun oikeaa\npuolta Jakobiiniluostarin pienelle portille saakka.\n\nJos lukijamme ovat arvanneet, mikä on luultavaa, että nämä kaksi\nmiestä olivat tohtori Gilbert ja kreivi de Cagliostro eli pankkiiri\nZannone, kuten hän nimitti itseään tähän aikaan, ei meidän tarvitse\nselittää, miksi he pysähtyivät tälle pienelle portille, koska se oli\nheidän matkansa päämäärä.\n\nNiinkuin jo sanoimme, tarvitsi uusien tulokkaiden vain seurata\njoukkoa, joka oli suuri.\n\n-- Tahdotteko astua itse saliin, vai tyydyttekö johonkin paikkaan\nlehterillä? -- kysyi Cagliostro Gilbertiltä.\n\n-- Luulin, että sali oli pyhitetty vain yhdistyksen jäsenille, --\nvastasi Gilbert.\n\n-- Epäilemättä; mutta enkö minä kuulu kaikkiin yhdistyksiin? -- sanoi\nCagliostro nauraen. -- Ja koska minä kuulun niihin, kuuluvat niihin\nystävänikin. Tässä on teille kortti, jos haluatte; mitä minuun tulee,\ntarvitsee minun vain sanoa sana.\n\n-- Meidät tunnetaan vieraiksi, -- huomautti Gilbert, -- ja ajetaan\nulos.\n\n-- Ensiksikin minun on mainittava teille eräs asia, jota ette näy\ntietävän. Jakobiiniseuraan, joka perustettiin kolme kuukautta sitten,\nkuuluu jo kuusikymmentätuhatta jäsentä Ranskassa, ja ennenkuin on\nkulunut vuottakaan, on jäsenluku noin neljäsataatuhatta. Sitäpaitsi,\nkaikkein rakkaimpani, -- lisäsi Cagliostro hymyillen, -- täällä on\ntodellinen suuri Itä, kaikkien salaisten yhdistysten keskus, eikä\nnyt olla houkkio Fouchetin luona, niinkuin luullaan. Ja jollei\nteillä olekaan oikeutta astua sisään jakobiinina, on teillä täällä\noikeutettu paikkanne vapaamuurarina.\n\n-- Vaikka niinkin, -- vastasi Gilbert, -- mutta mieluummin menen\nlehterille. Sieltä voimme liidellä koko seuran yli, ja jos\nheidän joukossaan on joku minulle tuntematon nykyinen tai tuleva\nmerkkihenkilö, osoitatte hänet minulle.\n\n-- Menkäämme siis lehterille, -- sanoi Cagliostro.\n\nJa hän nousi oikeanpuolisia puuportaita myöten, jotka veivät\ntilapäisesti kyhätyille lehtereille.\n\nLehterit olivat täynnä, mutta tullessaan ensimmäiselle niistä\ntarvitsi Cagliostron vain tehdä merkki ja lausua sana puoliääneen,\nkun etualalla seisovat kaksi miestä, ikäänkuin heille olisi ennakolta\nilmoitettu hänen tulostaan ja he vain olisivat olleet saapuvilla\npitääkseen paikkoja hänelle ja tohtorille, lähtivät heti tiehensä.\n\nTulokkaat ottivat heidän paikkansa.\n\nKokous ei vielä ollut alkanut. Yhdistyksen jäsenet olivat hajallaan\nsiellä täällä hämärässä keskiosassa kirkkosalia; toiset keskustelivat\nryhmissä, toiset kävelivät pienellä alalla, jonka suuri väenpaljous\njätti vapaaksi; muutamat mietiskelivät yksikseen joko istuen\nvarjossa, seisoen tai nojaten johonkin jykevään pylvääseen.\n\nMuutamat harvat lamput loivat himmeää valoa tähän joukkoon, josta\nyksilöt erotti vain silloin, kun heikko kajastus sattumalta osui\nheidän kasvoihinsa.\n\nMutta hämärässäkin oli helppo nähdä, että nyt oltiin ylhäisön\nkeskuudessa. Kirjailtuja nuttuja ja maa- ja meriupseerin virkapukuja\nvilisi kaikkialla, luoden kulta- ja hopeahohdetta tungeksivaan\njoukkoon.\n\nTähän aikaan ei todella ollut ainoatakaan työmiestä, ainoatakaan\nkansanmiestä, voisimmepa melkein sanoa ainoatakaan porvaria antamassa\nloistavalle seuralle kansanvaltaista leimaa.\n\nAlhaisoa varten oli olemassa toinen sali tämän alapuolella.\nSe avattiin eri aikaan, jotta kansa ja ylhäisö eivät joutuisi\nkosketuksiin keskenään. Tämän kansan valistamiseksi oli perustettu\nveljesyhdistys, jonka tehtävänä oli selittää kansalle perustuslakia\nja ihmisoikeuksia.\n\nMitä jakobiineihin tulee, niin tähän aikaan he olivat sotilaallinen,\nylimyksellinen, älyllinen, kirjallinen ja taiteellinen seura.\nKirjailijat ja taiteilijat olivatkin siinä enemmistönä.\n\nSiihen kuului kirjailijoista La Harpe, _Melanien_ tekijä;\nChénier, _Kaarle IX:n_ tekijä; Andrieux, _Huimapäiden_ tekijä,\njoka jo kolmikymmenvuotiaana herätti samoja toiveita kuin vielä\nseitsemänkymmenen vanhana ja joka kuolemaansa saakka antoi lupauksia,\nmutta ei koskaan niitä täyttänyt; lisäksi Sedaine, entinen\nkivenveistäjä, kuningattaren suojatti, sydämeltään kuningasmielinen,\nniinkuin useimmat läsnäolevista; Chamfort, seppelöity runoilija,\nCondén prinssin entinen sihteeri, madame Elisabetin esilukija;\nLaclos, Orleansin herttuan mies, _Vaarallisten suhteiden_\nkirjoittaja, joka piti isäntänsä paikkaa, ja jonka tehtävänä oli\nasianhaarain mukaan muistuttaa hänen olemassaoloaan hänen ystävilleen\ntai saattaa hänen vihollisensa unohtamaan hänet.\n\nTaiteilijoita siellä oli Talma, roomalainen, joka Tituksen osaa\nnäytellessään teki tavallaan kumouksen, sillä hänen vaikutuksestaan\nleikattiin hiukset, kunnes hänen ammattitoverinsa Collot d'Herboisin\ntoimesta alettiin leikata päitä poikki; David, joka uneksi\n_Leonidaasta_ ja _Sabinittarista_ ja juuri näihin aikoihin pani\nalulle suuren maalauksensa _Vala Pallohuoneessa_, ehkä vastikään\nostettuaan myös uuden siveltimen maalatakseen kauneimman ja samalla\nkammottavimman taulunsa _Marat murhataan kylpyammeessa_; Vernet, joka\nkaksi vuotta sitten otettiin Akatemian jäseneksi _Paul-Emilen Voitto_\nnimisen taulunsa vuoksi ja huvitteli maalaamalla hevosia ja koiria,\nvoimatta aavistaa, että neljän askeleen päässä hänestä, Talman\nvieressä, seisoi nuori korsikkalainen luutnantti hiukset sileiksi\nkammattuina ja jauhoamattomina, joka sitten antoi itsekään sitä\naavistamatta hänelle aiheet viiteen hänen kauneimmista tauluistaan:\n_Kulku Bernhardin vuoren yli, Rivolin, Marengon, Austerlitzin,\nWagramin taistelut_; Larive, mahtipontisen suunnan perillinen,\njoka ei vielä suvainnut pitää nuorta Talmaa kilpailijana ja jonka\nmielestä Voltaire voitti Corneillen ja samoin de Belloy Racinen;\nLais, laulaja, joka hurmasi oopperan yleisöä esittäessään kauppiasta\n_Karavaanissa_, konsulia _Trajanuksessa_ ja Cinnaa _Vestaalissa_;\nsiellä olivat myös Lafayette, Lameth, Duport, Sieyès, Thouret,\nChapellier, Rabaut-Saint-Etienne, Lanjuinais, Montlosier; sitten\nkeskellä kaikkia seisoi uhmaavan näköisenä, nenä korkealla, ylpeänä,\nGrenoblen edustaja Barnave, jota keskinkertaiset kyvyt pitivät\nMirabeaun kilpailijana ja jonka Mirabeaun musersi joka kerta kun\nviitsi polkea häntä jalallaan.\n\nGilbert silmäili kauan aikaa tätä loistavaa seuraa, tunsi jokaisen,\narvostellen mielessään kaikkia näitä eri kykyjä, jotka herättivät\nhänessä hyvin vähän luottamusta.\n\nKuitenkin tämä kuningasmielinen kokoomus rauhoitti häntä hiukan.\n\n-- Sanokaapa, -- virkkoi hän äkkiä Cagliostrolle, -- ketä näistä\nmiehistä pidätte todella vihollismielisenä kuninkuudelle?\n\n-- Onko minun katsottava asiaa koko maailman silmillä, teidän\nsilmillänne, herra Neckerin, apotti Mauryn vaiko omilla silmilläni?\n\n-- Omilla silmillänne, -- vastasi Gilbert. -- Olemmehan yhtä mieltä\nsiitä, että ne ovat noidan silmät.\n\n-- No niin, heitä on kaksi.\n\n-- No sehän ei ole paljon neljästä sadasta miehestä.\n\n-- Se on tarpeeksi, jos toisesta tulee Ludvig XVI:n murhaaja,\ntoisesta hänen seuraajansa!\n\nGilbert vavahti.\n\n-- Huh! -- kuiskasi hän, -- täällä on siis tuleva Brutus ja tuleva\nCaesar?\n\n-- Ei enempää eikä vähempää, rakas tohtori.\n\n-- Osoitattehan heidät minulle, eikö niin, kreivi? -- sanoi Gilbert\nepäilyksen hymy huulillaan.\n\n-- Voi apostolia, jonka silmiä suomukset peittävät! -- mumisi\nCagliostro. -- Teen enemmänkin, jos tahdot; annan sinun koskettaa\nheitä sormellasi. Kenestä tahdot aloittaa?\n\n-- Kuninkaan kukistajasta tietysti; panen suurta arvoa\naikajärjestykseen. Tarkastakaamme ensiksikin Brutusta.\n\n-- Sinä tiedät, -- sanoi Cagliostro innostuksen valtaamana, --\netteivät ihmiset koskaan käytä samoja keinoja edes samanlaisten\npäämäärien saavuttamiseksi. Meidän Brutuksemme ei siis missään\nsuhteessa ole sellainen kuin roomalaisten Brutus.\n\n-- Siksi olenkin sitä uteliaampi näkemään hänet.\n\n-- No niin, -- sanoi Cagliostro, -- tuolla hän on!\n\nJa hän osoitti saarnastuolia vasten nojaavaa miestä, jonka pää yksin\noli tällä hetkellä valossa, mutta koko muu ruumis pimeän peitossa.\n\nNäytti siltä kuin tuo kalpea pää olisi muinaisajan henkipattojen\ntavalla naulattu kiinni puhujalavaan. Ainoastaan silmät elivät,\nkuvastaen melkein ylenkatseellista vihaa, niinkuin kyykäärmeen, joka\ntietää hampaittensa sisältävän kuolettavaa myrkkyä; ne seurasivat\nmeluavan ja suulaan Barnaven alituista liikehtimistä.\n\nGilbert tunsi väristyksen käyvän läpi koko ruumiinsa.\n\n-- Aivan oikein, -- sanoi hän, -- tehän valmistitte minua ennakolta.\nTuo pää ei ole Brutuksen enempää kuin Cromwellinkaan.\n\n-- Ei, -- sanoi Cagliostro, -- mutta se on ehkä Cassiuksen.\nTiedättehän, rakkaani, mitä Caesar sanoi: \"En pelkää lihavia miehiä,\njotka viettävät päivänsä pöydän ääressä ja yönsä hekumassa, vaan\npelkään laihoja ja kalpeakasvoisia uneksijoita.\"\n\n-- Tuo mies kuuluu siis Caesarin pelkäämään luokkaan.\n\n-- Ettekö tunne häntä? -- kysyi Cagliostro.\n\n-- Tunnen kylläkin!-vastasi Gilbert katsellen häntä tarkkaavasti, --\ntai oikeammin tunnen hänet Kansalliskokouksen jäseneksi.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Hän on vasemmiston kaikkein pitkäveteisimpiä puhujia.\n\n-- Oikeassa olette.\n\n-- Jota ei kukaan kuuntele.\n\n-- Aivan niin!\n\n-- Pieni arrasilainen asianajaja, nimeltä Maximilian de Robespierre,\neikö niin?\n\n-- Täydellisesti! Katselkaapa tarkkaavasti tuota päätä.\n\n-- Katselen kyllä.\n\n-- Mitä näette siinä?\n\n-- Kreivi, minä en ole Lavater.\n\n-- Ette, vaan hänen oppilaansa.\n\n-- Näen hänen kasvoissaan keskinkertaisuuden vihamielisen ilmeen\nneroa kohtaan.\n\n-- Te siis annatte hänestä saman arvostelun kuin kaikki muutkin...\nNiin, se on totta, hänen heikko, hiukan kimeä äänensä, hänen\nsurulliset, laihat kasvonsa, hänen otsanahkansa, joka näyttää\nliimautuneen kiinni pääkalloon niinkuin keltainen ja liikkumaton\npergamentti, hänen lasimaiset silmänsä, joista silloin tällöin\ntuikahtaa vihertävä välkähdys, heti jälleen sammuakseen,\nkasvolihasten ja äänen alituinen jännittäminen, vaivaantunut ilme,\njonka liikkumattomuuskin väsyttää, alati sama oliivinvihreä puku,\nyksitoikkoinen, huolellisesti harjattu, kaikki tuo, sen ymmärrän,\nei voi tehdä suurtakaan vaikutusta tässä seurassa, joka on niin\nrikas puhujista, jolla on oikeus olla vaativainen tottuneena\nMirabeaun leijonankasvoihin, Barnaven röyhkeään itseluottamukseen,\napotti Mauryn teräviin vastauksiin, Cazalèsin hehkuun ja Sieyèsin\njohdonmukaisuuteen. Mutta tuota ei moitita epäsiveellisyydestä,\nniinkuin Mirabeauta; hän on kunniallinen mies; hän ei poikkea\nperiaatteista, ja jos hän joskus poikkeaa laillisuudesta, tahtoo hän\npanna vanhan tekstin sijalle uuden!\n\n-- Mutta mikä hän oikeastaan on miehiään, tuo Robespierre? -- kysyi\nGilbert.\n\n-- Oi, sinä seitsemännentoista vuosisadan ylimys! \"Mikä mies on\nCromwell?\" kysyi Straffordin kreivi, jonka pään protektori myöhemmin\nkatkaisi. \"Olutkauppias, luullakseni!\"\n\n-- Tarkoitatteko, että minun pääni on samassa vaarassa kuin sir\nThomas Wentworthin? -- kysyi Gilbert, pakottaen esiin hymyn, joka\njähmettyi hänen huulilleen.\n\n-- Kuka tietää? -- vastasi Cagliostro.\n\n-- Sitä enemmän minulla on syytä tiedusteluihin, -- sanoi tohtori.\n\n-- Niin, mikä mies Robespierre on? Sitä ei Ranskassa vielä\ntietäne kukaan muu kuin minä. Minusta on hauskaa ottaa selville,\nmistä kohtalon valitut tulevat; se auttaa minua arvaamaan,\nmihin he menevät. Robespierret ovat irlantilaisia. Ehkä heidän\nesi-isänsä kuuluivat niihin irlantilaisiin siirtolaisiin, jotka\nkuudennellatoista vuosisadalla asettuivat pohjoisrannikollamme\nsijaitseviin seminaareihin ja luostareihin. Siellä he oppivat\njesuiitoilta viisastelemisen taidon, jollaisen nuo kelpo isät yleensä\nistuttavat oppilaihinsa. He olivat notaareja isästä poikaan. Eräs\ntämän suvun haara, josta tuo mies polveutuu, asettui Arrasiin,\njoka, niinkuin tiedätte, on huomattava ylhäisön ja kirkon tyyssija.\nKaupungissa oli kaksi mahtavaa herraa tai paremmin kuningasta: apotti\nde Saint-Waast ja Arrasin piispa, jonka palatsi peittää varjoon\npuolet kaupunkia. Tässä kaupungissa syntyi tuolla näkemänne mies\nvuonna 1758. Mitä hän teki lapsena, mitä hän teki nuorena miehenä,\nmitä hän tekee tällä hetkellä, sen sanon parilla sanalla; mitä hän\nvastedes tekee, olen jo sanonut yhdellä sanalla. Kotona oli neljä\nlasta. Perheen päämies menetti vaimonsa; hän oli asianajajana\nArtoisin neuvostossa; hän vaipui raskasmielisyyteen, lakkasi\najamasta asioita, lähti virkistysmatkalle eikä koskaan palannut.\nYksitoistavuotiaana joutui vanhin poika, juuri tuo, vuorostaan\nperheen pääksi, veljen ja kahden sisaren hoivaajaksi. Ihmeellistä,\nettä sen ikäinen lapsi ymmärsi tehtävänsä ja että hänestä samalla\ntuli mies. Vuorokaudessa hänestä tuli se, mikä hän vieläkin on:\nmies, jonka kasvot joskus hymyilevät, mutta jonka sydän ei koskaan\nnaura. Hän oli etevin oppilas. Apotti de Saint-Waastin avulla hän\nsai vapaapaikan Ludvig Suuren opistossa. Hän tuli yksin Pariisiin,\njossa häntä oli suositeltu eräälle Notre-Damen kaniikille. Samana\nvuonna kaniikki kuoli. Samaan aikaan kuoli Arrasissa hänen nuorempi\nsisarensa, jota hän enimmin rakasti. Jesuiittain varjo, jotka\näskettäin oli ajettu pois Ranskasta, lankesi vielä Ludvig Suuren\nopiston seinille. Tunnettehan sen rakennuksen, jossa poikanne\nSébastien parhaillaan varttuu. Sen synkät ja syvät pihat, jotka\nmuistuttavat Bastiljia, kuihduttavat raikkaimmatkin kasvot.\nNuoren Robespierren kasvot olivat kalpeat, mutta kävivät täällä\nlyijynharmaiksi. Toiset lapset pääsivät sieltä joskus ulos; heillä\noli sunnuntaipäiviä ja juhlia. Turvattoman vapaaoppilaan päivät\nolivat kaikki yhtäläisiä. Sillä välin kun muut hengittivät kodin\nilmaa, hengitti hän yksinäisyyttä, surullisuutta ja ikävää, jotka\novat omiaan sytyttämään sydämessä kateuden ja vihan liekin ja\nriistämään sielun kukkeuden. Tämä ilma tukahdutti lapsen ja teki\nhänestä henkisesti köyhän nuoren miehen. Ei enää uskottaisi, että\non olemassa Robespierrestä kahdenkymmenenneljän ikäisenä muotokuva,\njossa hän toisessa kädessään pitelee ruusua ja painaa toista\nsydäntään vasten ja jonka tunnuslause kuuluu: _Kaikki rakastettuni\npuolesta!_\n\nGilbert hymyili surullisesti, katsellen Robespierreä.\n\n-- On kyllä totta, -- jatkoi Cagliostro, -- että kun hän otti tämän\ntunnuslauseen ja maalautti kuvansa, vannoi neitonen, ettei mikään\nvoisi heitä erottaa toisistaan; hänkin teki saman valan, aikoen\nmyöskin pitää sen. Hän teki kolmen kuukauden matkan ja palattuaan\ntapasi tytön jo naimisissa. Apotti de Saint-Waast pysyi yhä hänen\nsuojelijanaan ja oli hankkinut hänen veljelleen vapaapaikan Ludvig\nSuuren opistossa ja toimittanut hänelle itselleen tuomarin paikan\nrikosasiain osastossa. Tuli sitten oikeusjuttu; erästä murhamiestä\noli rangaistava. Robespierre katui tuominneensa kahden muun tuomarin\nkera miehen kuolemaan, niin syyllinen kuin hän olikin, ja otti\neron virastaan. Hän rupesi asianajajaksi, sillä hänen täytyi elää\nja huolehtia sisarestaan. Veli sai huonoa hoitoa Ludvig Suuren\nopistossa, mutta pysyi kuitenkin hengissä. Sitten pyysivät talonpojat\nhäntä ajamaan heidän asiaansa Arrasin piispaa vastaan. Talonpojat\nolivat oikeassa; Robespierre oli päässyt siitä selville tutkiessaan\nasiakirjoja, voitti jutun ja tuli, vielä lämpimänä menestyksestään,\nKansalliskokoukseen. Siellä hän huomasi joutuneensa mahtavan vihan ja\nsyvän ylenkatseen vainottavaksi: papisto vihasi häntä asianajajana,\njoka oli noussut Arrasin piispaa vastaan; Artoisin ylhäisö halveksi\nhäntä nurkkasihteerinä, joka oli elänyt toisten armoilla.\n\n-- Mutta mitä hän on tehnyt tähän saakka? -- keskeytti Gilbert.\n\n-- Tuskin mitään muiden hyväksi, mutta kyllin paljon minun hyväkseni.\nJollei kuuluisi suunnitelmiini, että tuon miehen pitää olla köyhä,\nantaisin hänelle huomenna miljoonan.\n\n-- Kysyn teiltä vielä kerran, mitä hän on tehnyt?\n\n-- Muistatteko sen päivän, jolloin papisto tuli tekopyhänä\nKansalliskokoukseen pyytämään kolmatta säätyä, jonka toiminnan\nkuninkaallinen kielto-oikeus oli keskeyttänyt, ryhtymään jälleen\ntyöhön?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No niin, lukekaapa uudelleen se puhe, jonka Arrasin pieni\nasianajaja silloin piti, ja saatte nähdä, että katkerassa kiihkossa,\njoka teki hänet melkein kaunopuheiseksi, piilee kokonainen\ntulevaisuus.\n\n-- Mutta sen jälkeen?\n\n-- Senjälkeenkö? No, sitten meidän on hypättävä toukokuusta\nlokakuuhun. Kun Maillard, Pariisin naisten valtuutettu, tuli lokakuun\nviidentenä päivänä pitämään puhetta Kansalliskokouksessa, jäivät\nkaikki kokouksen jäsenet äänettömiksi. Mutta tuo pieni asianajaja\nei ainoastaan esiintynyt purevampana, vaan vieläpä uhmaavampana\nkuin kukaan muu. Kaikki, jotka olivat väittäneet olevansa kansan\npuolustajia, pysyivät vaiti, mutta hän nousi puhumaan kaksi kertaa:\nensi kerran keskellä meteliä, toisen kerran hiljaisuuden vallitessa.\nHän kannatti Maillardia, joka puhui nälänhädän nimessä ja vaati\nleipää.\n\n-- Niin todellakin, -- myönsi Gilbert miettiväisenä, -- asia alkaa\nkäydä vakavammaksi, mutta ehkä hän muuttuu.\n\n-- Voi, rakas tohtori, te ette tunne _lahjomatonta_, niinkuin häntä\nvastedes nimitetään. Ja kukapa tahtoisikaan ostaa tuota pientä\nasianajajaa, jolle kaikki nauravat? Tämä mies, josta myöhemmin tulee\n-- kuunnelkaa tarkoin, mitä sanon, Gilbert -- Kansalliskokouksen\nkauhu, saa siellä tänään vain pilkkaa osakseen. Ylhäiset jakobiinit\novat sopineet siitä, että herra de Robespierre on Kansalliskokouksen\nnarri, joka huvittaa kaikkia ja jota kaikki saavat pitää pilkkanaan.\nSuurissa kokouksissa on usein ikävä, ja siksi täytyykin olla joku\nnarri niitä huvittamassa. Lamethin, Cazalèsin, Mauryn, Barnaven ja\nDuportin silmissä herra de Robespierre on narri. Hänen ystävänsä\npettävät häntä hymyillen salavihkaa, hänen vihamiehensä ivaavat häntä\nnauraen ääneen. Kun hän puhuu, puhuvat kaikki; kun hän korottaa\näänensä, huutavat kaikki. Kun hän on pitänyt puheen -- aina oikeuden\npuolesta, aina puolustaen jotakin periaatetta -- eikä kukaan ole\nkuunnellut, kysyy joku jäsenistä ivallisesti, minkä vaikutuksen puhe\non tehnyt. Yksi ainoa hänen tovereistaan arvaa hänen ajatuksensa ja\nymmärtää häntä. Yksi ainoa! Arvatkaapa kuka? Mirabeau. \"Tuo mies\npääsee pitkälle\", sanoi hän minulle toissapäivänä, \"sillä hän uskoo,\nmitä hän puhuu\", ja se, kuten hyvin ymmärrätte, tuntuu Mirabeausta\nomituiselta.\n\n-- Mutta olenhan lukenut tuen miehen puheet, ja ne ovat mielestäni\nkeskinkertaisia ja tyhjiä, -- sanoi Gilbert.\n\n-- Niinpä kyllä, enkä sanokaan, että hän on mikään Demosthenes\ntai Cicero, Mirabeau tai Barnave. Ei, vaan yksinkertaisesti herra\nde Robespierre, niinkuin häntä nimitetään. Muuten hänen puheitaan\nkäsitellään yhtä siekailematta kirjapainossa kuin puhujalavallakin:\npuhujalavalla niitä keskeytetään, painossa niitä silvotaan.\nSanomalehtimiehet eivät edes mainitse häntä herra de Robespierreksi;\nei, he eivät tiedä hänen nimeään, vaan sijalle pannaan jokin\nherra herra B. tai N. tai muuta. Oi, yksin Jumala ja ehkä minä\ntiedämme, mikä sappi kiehuu tuossa laihassa olennossa, mikä myrsky\nnoissa ahtaissa aivoissa. Sillä unohtaakseen kaiken vääryyden,\nkaiken solvaisun, kaiken petoksen ei tuolla pilkatulla puhujalla,\njoka kuitenkin tuntee voimansa, ole ystäviä eikä perhettä, jotka\nhuojentaisivat hänen elämäänsä. Surullisessa asunnossaan surullisessa\nMaraisissa, kylmissä, köyhissä, autioissa huoneissaan Saintonge-kadun\nvarrella, missä hän elää vaatimattomasti edustajapaikallaan, hän\non yksin niinkuin Ludvig Suuren opiston kosteilla pihoilla. Viime\nvuoteen saakka hänen kasvonsa olivat vielä nuoret ja lempeät;\nyhdessä vuodessa ne ovat kuivuneet, niinkuin karaibilaispäälliköiden\npäät, joita Cook ja la Pérouse tuovat Austraaliasta. Hän ei jätä\njakobiineja, ja mielenliikutusten vuoksi, joita kukaan ei huomaa\nhänen täällä kokevan, hän saa verensyöksyjä, niin että hän pari kolme\nkertaa on menettänyt tajuntansakin. Te olette suuri matemaatikko,\nGilbert, mutta sittenkään en usko teidän osaavan laskea, kuinka\npaljon verta saakaan vuodattaa häntä solvaava ylhäisö ja vainoava\npapisto maksaakseen sen veren, joka Robespierrestä näin valuu.\n\n-- Mutta miksi hän tulee Jakobiiniklubiin?\n\n-- Siksi, että kun häntä pilkataan Kansalliskokouksessa, kuunnellaan\nhäntä täällä. Jakobiinit ovat kuin Minotaurus lapsena, joka imee\nlehmää, mutta myöhemmin ahmaisee kitaansa kokonaisen kansan.\nRobespierre on tyypillinen jakobiini. Hänessä on yhtyneenä koko\nseura, ja hän on sen ilmaisumuoto: ei enempää eikä vähempää.\nHän astuu yhtä jalkaa sen kanssa, seuraamatta tai sivuuttamatta\nsitä. Olenhan luvannut näyttää teille pienen koneen, jota nykyään\nvalmistellaan ja jonka tarkoituksena on pudottaa pää, ehkäpä kaksikin\nminuutissa. No niin, se, joka läsnäolevista antaa enimmin työtä tälle\nkuoleman koneelle, on Arrasin pieni asianajaja, herra de Robespierre.\n\n-- Kreivi, te olette todellakin kammottava, -- sanoi Gilbert, -- ja\njollei Caesarinne hiukan lohduta minua Brutuksenne jälkeen, unohdan\nvarmaan syyn tännetulooni. Suokaa anteeksi, mutta missä on Caesar?\n\n-- Katsokaa, näettekö hänet tuolla kauempana? Hän puhuu erään miehen\nkanssa, jota hän ei vielä tunne, mutta jolla vastedes on suuri\nvaikutus hänen kohtaloonsa. Tämän toisen miehen nimi on Barras.\nPankaa nimi mieleenne ja muistakaa se tarpeen tullessa.\n\n-- En tiedä, erehdyttekö, kreivi, -- vastasi Gilbert, -- joka\ntapauksessa valitsette hyvin tyyppinne. Caesarillanne on todella\nsopiva otsa kantamaan kruunua, ja hänen silmänsä, joiden ilmettä en\noikein voi erottaa...\n\n-- Siksi, että ne katsovat sisäänpäin; juuri sellaiset silmät näkevät\ntulevaisuuden, tohtori.\n\n-- Ja mitä hän sanoo Barrasille?\n\n-- Hän sanoo, että jos hän olisi ollut puolustamassa Bastiljia, ei\nsitä olisi valloitettu.\n\n-- Hän ei siis ole isänmaanystävä?\n\n-- Hänen kaltaisensa miehet eivät tahdo olla mitään ennenkuin voivat\nolla kaikki.\n\n-- Te ajattelette niin suuria tuosta pienestä aliluutnantista?\n\n-- Gilbert, -- sanoi Cagliostro, osoittaen Robespierreä, -- yhtä\nvarmaan kuin tuo pystyttää Kaarle I:n mestauslavan, yhtä varmaan tuo\n-- ja hän osoitti sileätukkaista korsikalaista -- yhtä varmaan tuo\nrakentaa jälleen Kaarle Suuren valtaistuimen.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- sanoi Gilbert masentuneena, -- on\ntaistelumme vapauden puolesta turha.\n\n-- Mutta kuka on sanonut teille, ettei toinen tee yhtä paljon sen\nhyväksi valtaistuimellaan kuin toinen mestauslavallaan?\n\n-- Hän on siis Titus, Marcus Aurelius, rauhan jumala, joka tulee\nlohduttamaan maailmaa siitä, että vaskikausi on mennyttä.\n\n-- Hän on samalla kertaa sekä Aleksanteri että Hannibal. Sodan\nkeskellä syntyneenä hän kasvaa sodassa ja sortuu sodan takia.\nVäitin, että te ette osaa laskea, kuinka paljon verta saa ylhäisö ja\npapisto vuodattaa maksaakseen sen veren, joka Robespierrestä vuotaa.\nOttakaa se veri, jonka ylhäisö ja papit vuodattavat, kertokaa sitä\nlukemattomia kertoja, mutta sittenkään ette saa kokoon sitä veristä\nvirtaa, järveä, merta, jonka tuo mies vuodattaa viidensadantuhannen\nmiehen suuruisine armeijoineen ja kolmipäiväisine taisteluineen, kun\nniissä ammutaan sataviisikymmentätuhatta kanuunanlaukausta.\n\n-- Ja mitä seuraa tästä ryöpystä, tästä savusta ja sekasorrosta?\n\n-- Samaa kuin kaikesta uuden luomisesta, Gilbert. Meidän tehtävämme\non haudata vanha maailma, lapsemme saavat nähdä uuden maailman\nsyntyvän. Tuo mies on jättiläinen, joka vartioi sen ovea. Niinkuin\nLudvig XIV, Leo X ja Augustus, saa hänkin antaa nimensä tämän\njälkeiselle vuosisadalle.\n\n-- Ja mikä on tuon miehen nimi? -- kysyi Gilbert Cagliostron\nvakuuttelun voittamana.\n\n-- Hänen nimensä on vielä vain Bonaparte, -- vastasi ennustaja, --\nmutta vastedes hänen nimensä on Napoleon!\n\nGilbert tuki päätänsä kädellään ja vaipui niin syviin mietteisiin,\nettei huomannut istunnon jo alkaneen ja erään puhujan nousevan\npuhujalavalle...\n\nSitten kului tunti, eikä kokouksen hälinä, niin myrskyinen kuin se\nolikin, voinut herättää Gilbertiä hänen ajatuksistaan, mutta äkkiä\nhän tunsi voimakkaan käden tarttuvan olkapäähänsä.\n\nHän kääntyi katsomaan, Cagliostro oli kadonnut ja hänen paikalleen\nilmestynyt Mirabeau, jonka kasvoista kuvastui suuttumus.\n\nGilbert loi häneen kysyvän katseen.\n\n-- Tiedättekö mitä? -- sanoi Mirabeau.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Gilbert.\n\n-- Meistä on tehty pilaa, meitä on ivattu, petetty. Hovi ei huoli\nminusta, se on pitänyt teitä narrina ja minua hölmönä.\n\n-- En ymmärrä teitä, kreivi.\n\n-- Ette ole siis kuullut?\n\n-- Mitä?\n\n-- Päätöstä, joka tehtiin.\n\n-- Missä?\n\n-- Täällä!\n\n-- Mikä päätös?\n\n-- Te olette siis nukkunut?\n\n-- Ei, -- vastasi Gilbert, -- olen vain haaveillut.\n\n-- No niin, vastaukseksi tämänpäiväiseen ehdotukseeni kutsua\nministerit ottamaan osaa kansallisiin neuvotteluihin esittää\nhuomenna kolme kuninkaan ystävää sen vaatimukset, ettei ainoakaan\nKansalliskokouksen jäsen saa olla ministerinä istuntojen aikana.\nTämä vaivaloinen suunnitelma raukeaa siis hänen majesteettinsa\nLudvig XVI:n oikullisesta henkäyksestä. Mutta, -- jatkoi Mirabeau,\nojentaen Ajaxin tavoin nyrkkiään taivasta kohden, -- nimeni kautta\nvannon maksavani tämän heille takaisin, ja jos heidän henkäyksensä\nvoi kaataa ministerin, saavat he nähdä, että minun henkäykseni voi\njärkyttää valtaistuinta.\n\n-- Mutta lupaattehan sittenkin mennä Kansalliskokoukseen ja taistella\nloppuun saakka?\n\n-- Kyllä minä menen sinne ja taistelen loppuun saakka! Minä olen\nniitä, jotka haudataan vain raunioiden alle!\n\nJa Mirabeau, puoleksi murtuneena, näytti kauniimmalta ja\npeloittavammalta sen jumalaisen vihan valtaamana, joka kuvastui hänen\notsaltaan.\n\nMirabeaun yliluonnollisista ponnistuksista huolimatta tekikin\nKansalliskokous seuraavana päivänä suurella enemmistöllä Lanjuinaisin\nehdotuksesta seuraavan päätöksen: \"Ei ainoakaan Kansalliskokouksen\njäsen saa ottaa vastaan ministerinvirkaa istuntokauden aikana.\"\n\n-- Ja minä, -- huusi Mirabeau, kun tämä päätös oli tehty, -- esitän\nsiihen lisäyksen, joka ei millään tavalla muuta itse asiaa. Se\nkuuluu näin: \"Kaikki nykyisen Kansalliskokouksen jäsenet voivat olla\nministereitä, lukuunottamatta kreivi de Mirabeauta.\"\n\nKaikki katsoivat toisiinsa, hämmästyneinä tällaisesta rohkeudesta.\nKeskellä yleistä hiljaisuutta Mirabeau astui alas puhujalavalta\nsamanlaisin askelin kuin ennen oli astunut herra de Dreux-Brézén luo,\nlausuen tunnetut sanansa: \"Olemme täällä kansan tahdosta ja poistumme\nvain pistinten puhkomina!\"\n\nMirabeau meni ulos salista. Hänen tappionsa näytti samalta kuin\njonkun muun voitto.\n\nGilbert ei ollut edes tullut Kansalliskokoukseen.\n\nHän oli jäänyt kotiinsa, miettien Cagliostron omituisia ennustuksia,\nuskomatta niitä; kuitenkaan hän ei voinut kokonaan poistaa niitä\nmielestään.\n\nNykyhetki näytti hänestä hyvin pieneltä tulevaisuuden rinnalla.\n\nEhkä kysyttäneen minulta, menneiden aikojen yksinkertaiselta\nhistorioitsijalta, kuinka selitän Cagliostron voineen ennustaa\nRobespierrestä ja Napoleonista?\n\nPyydän sellaisen kysymyksen tekijää selittämään neiti Lenormandin\nennustuksen Josefinesta.\n\nJoka askeleella kohtaamme selittämättömiä asioita: epäilys on\nkeksitty niitä varten, jotka eivät voi niitä selittää eivätkä\nmyöskään tahdo uskoa.\n\n\n\n\nXXX\n\nMetz ja Pariisi\n\n\nNiinkuin Cagliostro oli sanonut ja Mirabeau arvannut, oli kuningas\nollut syynä Gilbertin suunnitelmien epäonnistumiseen.\n\nKuningatar, joka oli lähestynyt Mirabeauta oikeastaan vain loukattuna\nja uteliaana naisena eikä politikoitsevana hallitsijattarena,\nnäki ilman suurempaa surua koko tämän perustuslaillisen hankkeen\nraukeavan, se kun kaikissa tapauksissa olisi ollut vastoin hänen\nylpeyttään.\n\nMitä kuninkaaseen tulee, niin hänen politiikkanaan oli odottaa,\nvoittaa aikaa ja käyttää asianhaaroja hyväkseen. Muuten hän\noli mielestään jo niin pitkällä, että tarjoutui kaksi hyvää\nmahdollisuutta paeta Pariisista ja vetäytyä lujaan asemaan, kuten hän\nvarsinaisesti halusi. Näistä kahdesta yrityksestä valmisteli toista,\nniinkuin tiedämme, Favras, Monsieurin mies, ja toista Charny, Ludvig\nXVI:n oma lähetti.\n\nCharny oli suorittanut matkan Pariisista Metziin kahdessa päivässä\nja tavannut siellä herra de Bouillén, jolle antoi kuninkaan\nkirjeen. Niinkuin muistetaan, oli tämä kirje vain keinona saattaa\nCharny herra de Bouillén yhteyteen; jälkimäinen, vaikka ilmaisikin\ntyytymättömyytensä tapausten johdosta, esiintyi aluksi hyvin\nvarovaisesti.\n\nHerra de Bouillélle tehty ehdotus muutti kaikki hänen omat\nsuunnitelmansa. Keisarinna Katarina oli näet äskettäin lähettänyt\nhänelle tarjouksia, ja hän oli juuri aikeissa kirjoittaa kuninkaalle\npyytääkseen lupaa saada ruveta Venäjän palveluksien, kun Ludvig XVI:n\nkirje saapui.\n\nSiksi hän olikin aluksi epäröinyt; mutta ajatellessaan Charnyta,\nmuistellessaan sukulaisuuttaan herra de Suffrenin kanssa ja\nsitä huhua, että kuningatar kunnioitti häntä täydellisellä\nluottamuksellaan, hän oli uskollisena kuningasmielisenä alkanut\ntuntea halua pelastaa kuninkaansa tuosta näennäisestä vapaudesta,\njota monet pitivät todellisena vankeutena.\n\nMutta ennenkuin hän päätti mitään Charnyn kanssa, väitti hän,\nettei kreivillä ollut kyllin suuria valtuuksia, ja päätti lähettää\npoikansa, kreivi Louis de Bouillén, Pariisiin keskustelemaan\nhenkilökohtaisesti kuninkaan kanssa tästä tärkeästä aikeesta.\n\nCharnyn piti jäädä Metziin näiden neuvottelujen ajaksi. Mikään ei\nvetänyt häntä Pariisiin, ja hänen melkein liian arka kunniantuntonsa\nvelvoitti hänet jäämään Metziin ikäänkuin jonkinlaiseksi pantiksi.\n\nKreivi Louis saapui Pariisiin marraskuun keskivaiheilla. Kuningasta\nvartioi tähän aikaan herra Lafayette, jonka serkku Louis de Bouillé\noli. Tämä poikkesi ensin erään ystävänsä luo, jonka isänmaalliset\nmielipiteet hyvin tunnettiin ja joka siihen aikaan matkusteli\nEnglannissa.\n\nPääsy linnaan herra Lafayetten tietämättä oli, vaikkei tosin\nmahdoton, ainakin hyvin vaarallinen ja vaikea.\n\nToisaalta oli selvää, että koska Lafayettelle ei saanut antaa mitään\nilmi neuvotteluista, jotka Charnyn välityksellä oli aloitettu\nkuninkaan, ja herra de Bouillén välillä, kreivi Louisin oli kaikkein\nyksinkertaisinta pyytää itse Lafayettea esittämään hänet kuninkaalle.\n\nAsianhaarat näyttivät itsestään edistävän nuoren upseerin aikeita.\n\nHän oli oleskellut kolme päivää Pariisissa miettien keinoa päästä\nkuninkaan puheille ja kysellen itseltään, eikö olisi varminta\nkääntyä itse Lafayetten puoleen, kun hänelle tuotiin viimemainitulta\nkirjelippu, jossa ilmoitettiin, että hänen tulonsa Pariisiin\ntiedettiin, ja kutsuttiin häntä saapumaan kansalliskaartin esikuntaan\ntai Noaillesin hotelliin.\n\nTämä oli tavallaan kaitselmuksen vastaus herra de Bouillén hiljaiseen\nrukoukseen; se oli hyvä haltija, jollaisista puhutaan Perraultin\nihastuttavissa kertomuksissa ja joiden mainitaan ottavan ritaria\nkädestä ja johtavan hänet päämääräänsä.\n\nKreivi kiiruhti esikuntaan. Kenraali oli lähtenyt kaupungintalolle,\njossa hänen piti tavata herra Bailly. Mutta kenraalin poissaollessa\nhän tapasi adjutantin, herra Romeufin.\n\nRomeuf oli palvellut samassa rykmentissä kuin nuori kreivi, ja\nvaikka toinen kuului alhaisoon ja toinen ylhäisöön, olivat he jonkun\nverran seurustelleet keskenään. Jälkeenpäin Romeuf oli siirtynyt\nerääseen rykmenttiin, joka lakkautettiin heinäkuun 14 päivän jälkeen,\nja liittynyt sitten kansalliskaartiin, jossa hän toimi kenraali\nLafayetten suosittuna adjutanttina.\n\nNämä nuoret miehet, joiden mielipiteet muutamissa kohdin\nerosivat, olivat eräässä asiassa yhtä mieltä: molemmat rakastivat\nja kunnioittivat kuningasta. Mutta toinen rakasti häntä\nisänmaanystävänä, siis sillä ehdolla, että kuningas vannoisi\nnoudattavansa perustuslakia; toinen rakasti häntä ylimyksenä, siis\nsillä ehdolla, että hän kieltäytyisi valasta ja kutsuisi tarpeen\ntullessa ulkovallat avuksi kukistaakseen kapinoitsijat.\n\nKapinoitsijoilla herra de Bouillé tarkoitti kolmea neljättäosaa\nKansalliskokouksesta, kansalliskaartia ja valitsijoita, j.n.e.,\nj.n.e., siis viittä kuudetta osaa koko Ranskasta.\n\nRomeuf oli täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja kreivi Louis\nkaksikymmentäkaksi; heidän oli siis vaikea kauan puhua politiikasta.\nEikä kreivi Louis myöskään halunnut, että hänen epäiltäisiin tulleen\nsuorittamaan vakavia asioita.\n\nHän uskoi suurena salaisuutena ystävälleen Romeufille, että hän oli\nvain isänsä luvalla tullut Metzistä Pariisiin tapaamaan ihailemaansa\nnaista.\n\nKreivi Louisin kertoessa tätä adjutantille näyttäytyi kenraali\nLafayette auki jääneen oven kynnyksellä; mutta vaikka nuori kreivi\nolikin nähnyt tulijan vastapäisessä kuvastimessa, jatkoi hän\nkertomustaan. Romeufin merkeistä huolimatta, joita hän ei ollut\nymmärtävinään, hän korotti ääntään, niin että kenraali saattoi kuulla\nhänen jokaisen sanansa.\n\nKenraali oli kuullut kaikki; se olikin ollut kreivi Louisin\ntarkoitus. Hän astui takaapäin kertojan luo ja kreivin lopetettua\nlaski kätensä hänen olkapäälleen sanoen:\n\n-- Ahaa, herra irstailija! Siksi te olettekin piillyt kunniallisilta\nsukulaisiltanne!\n\nNuori, kolmenkymmenenkahden ikäinen kenraali ei suinkaan ollut\nkovin ankara tuomari eikä äreä siveyssaarnaaja, hän kun itsekin oli\naikakauden naisten suosikki. Kreivi Louis ei näyttänytkään suuresti\npelkäävän tulossa olevia nuhteita.\n\n-- Olen piillyt niin vähän, rakas serkkuni, että olin juuri tänään\naikeissa esittäytyä kaikkein kuuluisimmalle heistä, jollei hän olisi\nehtinyt lähettää minulle sanaa.\n\nJa hän näytti kenraalille saamaansa kirjettä.\n\n-- No niin, sanokaapa sitten, että Pariisin poliisilaitos on huonolla\nkannalla, te herrat maaseutulaiset, -- sanoi kenraali tyytyväisen\nnäköisenä, mikä todisti hänen olevan tästä valppaudesta hieman\nitserakkaan.\n\n-- Me tiedämme, kenraali, ettei voi mitään salata siltä, joka valvoo\nkansan vapautta ja kuninkaan menestystä.\n\nLafayette tarkasteli serkkuaan syrjästä, silmissään samalla hyvä,\nälykäs ja hiukan veitikkamainen ilme, jonka mekin olemme niissä\nnähneet.\n\nHän tiesi, että kuninkaan menestys oli tälle suvun haaralle hyvin\ntärkeä, mutta että se vähät välitti kansan vapaudesta.\n\nNiinpä hän vastasikin vain puoleksi toisen lauseeseen.\n\n-- Ja eikö serkkuni, markiisi de Bouillé, -- sanoi hän, korostaen\narvonimeä, josta hän itse oli luopunut elokuun 4 päivän vastaisen yön\njälkeen, -- ole uskonut pojalleen mitään tehtävää suoritettavaksi sen\nkuninkaan luona, jonka hyvinvointia minä valvon?\n\n-- Hän on antanut tehtäväkseni esittää kuninkaalle kunnioittavimmat\nalamaisuudentunteensa, -- vastasi nuori mies, -- jollei kenraali\nLafayette pidä minua arvottomana tulla esitellyksi hallitsijalleni.\n\n-- Te esitellyksi... ja milloin?\n\n-- Mahdollisimman pian, kenraali. Muistaakseni sanoin teille tai\nRomeufille, että kun olen täällä ilman varsinaista lomaa...\n\n-- Sanoitte sen Romeufille, mutta se on yhdentekevää, sillä minäkin\nkuulin sen. No niin, hyviä asioita ei saa viivytellä. Kello on nyt\nyksitoista aamupäivällä. Kello kahdentoista aikaan on minulla joka\npäivä kunnia tavata kuningas ja kuningatar. Syökää kanssani, jollette\nvielä ole syönyt aamiaista, ja minä vien teidät Tuilerieihin.\n\n-- Mutta, -- huomautti nuori mies katsahtaen pukuunsa ja\nsaappaisiinsa, -- olenko sopivassa asussa, rakas serkkuni?\n\n-- Ensiksikin, -- vastasi Lafayette, -- sanon teille, lapsi-parka,\nettä hovitapojen pöpö, joka oli imettäjänne, on ollut hyvin sairaana,\nkuolemansairaana senjälkeen kun täältä lähditte. Toiseksi, antakaapa\nminun tarkastaa teitä: pukunne on moitteeton, saappaanne puhtaat.\nMikä puku sopisi paremmin aatelismiehelle, joka on valmis kuolemaan\nkuninkaansa puolesta, kuin hänen sotisopansa? Kuulkaapa, Romeuf,\nkatsokaa, onko aamiainen valmis! Heti aterioituamme vien herra de\nBouillén Tuilerieihin.\n\nTämä ehdotus vastasi liian täydellisesti nuoren miehen toivomuksia,\njotta hän olisi ryhtynyt sitä vakavasti vastustamaan. Niinpä hän\nkumarsi samalla kertaa myöntymyksen, vastauksen ja kiitollisuuden\nmerkiksi.\n\nPuolta tuntia myöhemmin tekivät vartiosotilaat kunniaa kenraali\nLafayettelle ja nuorelle kreivi de Bouillélle, aavistamatta\nosoittaneensa kunnioitustaan samalla kertaa vallankumoukselle ja\nvastavallankumoukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToiminta jatkuu romaanissa \"Salaliittolaiset\".\n\n\n\n"]