[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3wY2zgV2vGM6hRvqP6hSIOWuXLgYNTXLWaMx-pEHpOI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},15,"Uni ja kuolema","Kailas, Uuno",1901,1933,"15-kailas-uuno-uni-ja-kuolema","15__Kailas_Uuno__Uni_ja_kuolema",null,"runous",[],[],"fi",1931,6886,39495,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää keskeistä suomalaista lyriikkaa, jossa korostuvat syyllisyyden, kuoleman ja unien teemat. Teos jakautuu useisiin temaattisiin osiin ja sisältää myös tekijän laatimia suomennoksia muiden kirjailijoiden runoista. Runot heijastavat sisäistä kamppailua, eksistentiaalista pohdintaa sekä isänmaallisia tunteita.","","UNI JA KUOLEMA\n\nKirj.\n\nUuno Kailas\n\n\n\n\n\nPorvoo,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931\n\n\n\n\n\n\n      Isoäidilleni, muistojeni ja unieni äidille\n\n\n\n\nRUNOLUETTELO:\n\n\nContemplation\n  Contemplation\nI\n  Ajuri\n  Musta satu\n  Talo\n  Vieras mies\n  Tuttavia\n  Vainajat\n  Sairaalan ikkuna\n  Ympyrä\n  Sielu\n  Viulu\n  Psalmi aamusta\nII\n  Itämainen satu\n  Sumurun prinssi\n  Palvonta\n  Crescendo\n  Polvistunut\n  Aikaa\n  Syysballaadi\nIII\n  Sumu\n  Synkkä metsä\n  Suru\n  Uni\n  Syysaamu\n  Risti\n  Lapin-laulu\nIV\n  Mestari Amedée\n  Kellojen legenda\n  Hauta meren alla\nV\n  Laulu ja elämä\nVI\n  Rajalla\n  Laakeriseppel\n  Petsamon laulu\n  Isänmaan päivä\n  Hajaannus\nOvella\n  Ovella\nVainajan jalokivet\n  C.J.L. Almqvist, Noita Kaarle-kuninkaan aikana\n  C.J.L. Almqvist, Kuunteleva Maria\n  Jean Richepin, Ballaadi\n  Walt Whitman, Kirje leiriltä\n  Dan Andersson, Eräs vanhus\n  Harriet Löwenhjelm, Lahja\n  Erik Axel Karlfeldt, Kärsimysviikolla\n  Erik Axel Karlfeldt, Sydämen arvoitusten kirjasta\n  Erik Axel Karlfeldt, Joutomies\n\n\n\n\n\nContemplation\n\n\n\n\n    CONTEMPLATION\n\n\n    Ei seesty pääni päällä,\n    tuo vanhat pilvet päivä uus.\n    Ja joka päivä täällä\n    on pieni ikuisuus.\n\n    Se viipyy ovellani\n    kuin köyhä vaimo, menee pois, —\n    tai on, kuin unistani\n    se nousis, aave ois.\n\n    Ei mitään antaa saata\n    se mulle kuolleen-käsistään.\n    En taivast' enkä maata,\n    vain pilvipiirin nään.\n\n    Ei haihdu se, ei seesty;\n    uus päivä vanhat pilvet tuo.\n    Ei vaaksaa elo eesty —\n    vain virtaa ajan vuo.\n\n    On tullut, elämäni,\n    suur päivänseisaukses sun.\n    Kuin saarta, sydäntäni\n    nyt — jälkeen aaltoilun —\n\n    on varjo-elon meri,\n    niin liikkumaton, syleillyt.\n    Ei suonten viini, veri,\n    kuin ennen polta nyt.\n\n    Maan ruohoja ja puita\n    maan kevät kutsuu elämään\n    ja veljiäni muita, —\n    mä lehdettömäks jään.\n\n    — Mut, elämäni, pitää\n    sun päivänseisausta suon.\n    Vaikk' etsii silmä itää —\n    ei äärelt' ajan vuon.\n\n    Ei kiidä aamun huomaan\n    sen katse, hetkeen tulevaan.\n    Ei usko aallon tuomaan\n    se onneen, sattumaan.\n\n    Pois toivon kuplain luota\n    ja aamun rantain päilyväin\n    se kääntyi toista vuota\n    ja toista itää päin.\n\n    Ei aika mulle antaa\n    voi mitään vieraan-käsistään.\n    Nyt kohtaloaan kantaa\n    vain sydän itsessään.\n\n    Ei ilmiöiden meri\n    sen rantaa huuhdo houkuttain.\n    Se hiljaisuuden peri\n    ja kuulee sitä vain.\n\n    Jos sille siintelevät\n    viel' aamut, taivaan sinisyys,\n    on itselleen se kevät\n    kuin ollut on se syys.\n\n    Se, saari meren syvän,\n    on näkinkengän kaltainen:\n    jos luo se helmen hyvän,\n    luo kivustaan se sen.\n\n    Kuin siemenien suku,\n    jok' elää kuolemisessaan,\n    se nukkuu — eikä nuku:\n    juo voiman unestaan.\n\n    Ja kerran tuskaa vailla\n    se herää uuteen elämään —\n    nyt mykän huilun lailla\n    vain vartoo säveltään.\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n    AJURI\n\n\n    Oli ajurinrattailla vieressäin\n    isoäitini, kuollut vuosia ennen.\n    Me ajoimme Esplanaadia päin\n    kuin lapsuusaikana, kirkkoon mennen.\n\n    Me tulimme Puistohotelliin.\n    Ja silmin suureksi hämmästyvin\n    näin enkelin astuvan ovesta, — niin,\n    hän mummolle kumarsi: — Tehkää hyvin.\n\n    Mua mummo suuteli: — Jatka sinä,\n    rakas, matkaasi, toimita asias.\n    Tule tänne, kun pääset. Täällä, kas,\n    niin hartaasti odotan sinua minä.\n\n    Hänet enkeli sisään vei. Ja sitten\n    minä ajoin Heikinkatua päin.\n    Kovin räikkyi räminä rattahitten.\n    Mut äkkiä hämmästyen näin:\n\n    On julma, julma ja raaka mies\n    se ajuri. Katso, virnuen mulle\n    epäihmisen suin hän pilkkaa: — Ties\n    on toinen, et mummosi luokse tulle!\n\n    Ja se julma mies lyö hevosta selkään\n    ja huutaa: — Hei, hepo, hornaa päin!\n    Minä vapisen. Pelkään, pelkään, pelkään\n    — yht' äkkiä rattailta syöksähtäin.\n\n    Ja sitten kuljen ja kuljen. Näen:\n    Olen joutunut outoon kaupunkiin.\n    Kysyn tietä Puistohotelliin,\n    mut en ymmärrä kieltä sen kaupungin väen.\n\n    He katsovat outoa vaeltajaa\n    ja väistyvät päätään puistaen.\n    Ja ei ole minulla yöksi majaa.\n    Minä, uupunut, aaveena harhailen.\n\n\n\n\n    MUSTA SATU\n\n\n    Olin pieni poikanen.\n    Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin,\n    joka teki niin suureksi pimeyden,\n    minä pelolla ajattelin illoin:\n\n    Se kulkee hiipien\n    ja ottaa lasten sieluja yöllä,\n    se ruhtinas mustien siipien,\n    joll' Eedenin käärme on vyöllä.\n\n    Ja kupeilta äitien\n    se heidät, vuoteilta viattomuuden,\n    vie unessa poluille pimeyden,\n    himon, rikoksen juhliin ja alhaisuuden.\n\n    Pahan saavat he siemenen\n    siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään.\n    Se, salassa juurtuin ja versoen,\n    on kerran vahvempi heidän kättään.\n\n    Nyt taas minä muistin sen.\n    Se tulee tunnonvaivojen illoin,\n    satu musta, siivillä pimeyden —\n    ja on kuin Saatana naurais silloin.\n\n\n\n\n    TALO\n\n\n    Nous taloni yhdessä yössä —\n    kenen toimesta, Herra ties.\n    — Se auttoiko salvutyössä,\n    se Musta Kirvesmies? —\n\n    On taloni kylmä talo,\n    sen ikkunat yöhön päin.\n    Epätoivon jäinen palo\n    on tulena liedelläin.\n\n    Ei ystävän, vieraan tulla\n    ole ovea laisinkaan.\n    Vain kaks on ovea mulla,\n    kaks: uneen ja kuolemaan.\n\n\n\n\n    VIERAS MIES\n\n\n    Olin kaikkialla vieras mies,\n    he katsoivat minua pitkään.\n    Joka paikasta halusin paeta pois,\n    mutta minne ikänä pakenin,\n    olin sielläkin vieras mies.\n    Koko maailman piirissä minulle\n    ei ollut rauhan sijaa.\n    Ja minua minussa raahasi\n    joku minulle vieras mies.\n\n\n\n\n    TUTTAVIA\n\n\n    Minä tapasin monta tuttavaa,\n    he puristivat kättäni\n    ja sanoivat: — Hauska nähdä.\n    Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn\n    ja vastasin: — Totisesti.\n    He kysyivät: — Kuinka jakselet?\n    Minä vastasin: — Kiitos, hyvin.\n    Ja silloin Saatana kuiskasi:\n    — Ihan niin—me jaksamme hyvin — —\n\n\n\n\n    VAINAJAT\n\n\n    Minun huoneessani täällä\n    öin liikkuvat vainajat.\n    Miks viipyvät maan he päällä,\n    mitä multa he tahtovat?\n\n    Se kalpea nuori vainaa\n    eli veljenä majassain.\n    Mua myllynkivi painaa;\n    minä olenko ollut Kain?\n\n    Ja sen vanhan vaimon tähden\n    en mitään rauhaa saa.\n    Hänen surevat silmänsä nähden\n    mua eloni kauhistaa.\n\n    Sekin luonani sielu hento\n    käy aineettomuudessaan,\n    joka kääntyä, tähdenlento,\n    sai rajalta taivaan ja maan...\n\n    Ovat ehkä he mielen harhaa\n    ja varjoja muistojen.\n    Mut muistojen kalmantarhaa\n    jos näin jo vapisen,\n\n    — mitä onkaan kuolema sitten,\n    mitä silloin tiedänkään,\n    kun henget vainajitten\n    minä silmästä silmään nään?\n\n\n\n\n    SAIRAALAN IKKUNA\n\n\n    Minä kuulin kaukaa jostain\n    kadun äänien kohisevan.\n    Ja, sairaan pääni nostain,\n    läpi ristikkoikkunan\n    näin kuultavan taivaan sinen\n    ja kullan ja purppuran.\n    Oi veljeni, ihmeellinen\n    oli kauneus kaiken maailman!\n\n    Oksat puun\n    kurottuivat iltaan säteilevään.\n    Ensimmäiset hiirenkorvat kevään\n    niissä näin.\n    Ilma tuoksui, kukaties...\n\n    Harmaahapsi,\n    sinimekko mies\n    maata kuokki.\n    Lapsi\n    kaunis lailla enkelin\n    vaalein kutripäin\n    kyyhkysiä ruokki.\n\n    — Tuolla, tuolla\n    portti on ja tie,\n    joka onnellisten luokse vie.\n    Elämä on siellä.\n    Autuaallist' olla ois\n    vaeltaja tiellä — —\n\n    Elämä — oi, outo sana.\n    Tääll' on Mana.\n    Ristikoiden tällä puolla\n    elämä on vitkaan kuolla\n    elämältä,\n    haudattuna olla elävältä — —\n\n    Oi kuultoa taivaan sinen\n    ja kullan ja purppuran!\n    Miten ihanan tuskallinen\n    oli kauneus maailman,\n    kun katselin kuilun takaa\n    sitä, paareilta kuoleman!\n    — Minut hautaan kuljettakaa!\n    minä nyyhkytin ääressä ikkunan.\n\n\n\n\n    YMPYRÄ\n\n\n    Mies se kulki ympyrää,\n    vastapäivään kiertävää\n    ympyrää.\n    Kulki kolon koppiin.\n\n    — \"Tästä taivaan kuoriin vie\n    Katumuksen kautta tie.\"\n    Miten lie,\n    mies jäi siihen oppiin.\n\n    — \"Toisin kiersin päivin, öin\n    ajatuksin, sanoin, töin.\n    Päivin, öin\n    paha lanka pauloi.\n\n    Kierrän, kierrän oikeinpäin,\n    vyyhti synnin ympyräin\n    aukee näin.\"\n    Kiersi mies ja lauloi.\n\n    — \"Kepenee ja virvoittuu\n    tunto, taakka kirvoittuu.\n    Virvoittuu\n    jalka tällä tiellä.\n\n    Pian pieni lapsi oon,\n    tulen kotikartanoon,\n    lapsi oon,\n    nukun kehtoon siellä.\"\n\n\n\n\n    SIELU\n\n\n    Minä kuoleman mereen hukuin.\n    Minä vaivuin syvyyteen\n    udun himmeän kaltaiseen\n    ja sen pohjalla sidottuna nukuin.\n\n    Niin tuli eräs vaeltava veli,\n    se sielu, jonka Jumalalta sain,\n    joka riippui ristillä ruumiissain,\n    kun vielä se elämässä eli.\n\n    Oli surullisin surullisista.\n    Tuli tummissa verhoissaan.\n    Mikä kauneus katsoikaan\n    mua silmistä pohjattomista.\n\n    Hän lausui: Viholliseni,\n    miten sinua rakastan.\n    Sinä vihastutit Jumalan.\n    Tulin taas. Tulen ristilleni.\n\n\n\n\n    VIULU\n\n\n    Koko pitkän päivän istui\n    hän nurkassa yksinään.\n    Oli hänellä ruohonkorsi\n    ja varpu käsissään.\n\n    Ja se kuiva ruohonkorsi\n    oli hänelle viulun jous:\n    koko päivän se ylitse viulun\n    — sen varvun — sous ja sous.\n\n    Mitä soitti se koivunvarpu,\n    Isä Jumala yksin ties:\n    oli viulu se hullunviulu,\n    ja se mies oli autuas mies.\n\n\n\n\n    PSALMI AAMUSTA\n\n    (Ellsworth-Larssonin mukaan)\n\n\n    Ja Jumala avasi minun uneni oven\n    ja pyysi minua astumaan siitä valoon.\n\n    Hän tervehti minun askeltani ruohoin\n    ja varusti minun silmiini metsien näyn.\n\n    Hän vei minut seisomaan lintujen aamu-\n                liverrysten kaupunkeihin.\n\n    Hän teki minun polkuni hetkestä\n    kaikkien aikakausien hetken\n    ja saattoi minut unhoittamaan\n    puiden juurille kuolleet vanhat lehdet.\n    Hän veti minun sydämeni esiin\n    kuin kyyhkysen\n    ja antoi sen lentää edelläni\n    hänen sanansa taloa kohden,\n    jossa minun asuman pitää.\n\n    Totisesti on hänen se käsi,\n    joka on haudassani avaava uneni salvat.\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n    ITÄMAINEN SATU\n\n\n    Vaelsi maata ensimmäinen mies,\n    mi kämmenellä Luomakunnan Herran\n    savesta syntyi. Kauan, kukaties,\n    jo vaellettuaan hän tuli kerran\n    luo vuorilähteen tyynnä päilyvän.\n\n    Kun kumartui hän janoisena juomaan,\n    niin näyn ennen-näkemättömän,\n    olennon jumalkauniin näki hän.\n\n    Ja lumottuna siihen, ihmeluomaan,\n    hän katsoi katsomasta päästyään.\n    Se oli kaunein luoduist' alla taivaan.\n\n    Sen yö kun kätki hänen silmiltään,\n    se jätti hänet hiuduttavaan vaivaan.\n\n    Ja halki rannatonten metsien\n    ja poikki aavikoiden polttavain\n    mies kulki, mieless' ikävä ja kuume\n    kuin janoon-pakahtumus, etsien\n    tuot' olentoa toista, unohtain\n    muun kaiken ilman alla. Ja se huume\n    vain yltyi yhä, lievittynyt ei,\n    kun lähteen luota lähteen luo se vei\n    maan ääreltä sen toiseen ääreen hamaan.\n    Ja kutsuun ikävöivän huhuamaan\n    ei koskaan vastausta tullut, ei.\n    Yöt uupuneelta nukkumatta jäivät,\n    hän lähteit' etsi, katsoi niitä päivät;\n    tuo jumalhahmo kaikiss' oli, mut\n    ei koskaan syvyydestä kohonnut.\n\n    Ja Kaikkeuden Herra näki sen.\n    Ja Herra suri: mitä teinkään minä!\n    Vaikk' ylhä olet kruunu luomisen,\n    mun kaltaiseni, sentään kärsit sinä.\n\n    Ja Luoja mietti tovin, teki näin:\n    pyhältä astui alas vuoreltaan;\n    poloisen uneen uuvutettuaan\n    tuon kutsui esiin kauniin kuvajaisen\n    taas joka lähteen kalvoon, kaikki keräs;\n    loi uuden olennon, ne yhdistäin.\n\n    Ja mies kun aamulinnun lauluun heräs,\n    niin sammalvuoteellaan hän näki — Naisen.\n\n\n\n\n    SUMURUN PRINSSI\n\n    (Ovenvartija-orjan laulu)\n\n\n    Sinä hymyät, prinssi Sumurun,\n    ja laaksoihin katselet,\n    sinä uneksuvasti avaat sun\n    pojanhuulesi janoiset.\n\n    On luonasi kaunis Giselá.\n    Sinä käännyt hänestä pois.\n    Hän sinua yksin rakastaa,\n    hänet sinulle kansa sois.\n\n    Koko Sumurun maassa — sanotaan —\n    hän on naisista suloisin.\n    Hänen lootuslunta on kasvoissaan\n    ja silkkiä kolibrin.\n\n    On voittanut ihana Giselá\n    alamaistesi sydämet.\n    Hän sinua turhaan rakastaa,\n    sinä häntä et huomaa, et.\n\n    Mitä janoat, prinssi Sumurun,\n    minä tiedän, orjasi, vain;\n    minä kerran nukkujan-suustas sun\n    suviyönä sen kuulla sain.\n\n    Sinut suloisempien unten tie\n    vei laaksoihin läntisiin.\n    Miten kaunis se kaivattusi lie,\n    jonka nimeä huusit niin?\n\n    Sinä tahdoit, prinssi Sumurun,\n    kedon vuohia paimentaa.\n    Siks vitkaan riutua vuokses sun\n    saa prinsessa Giselá.\n\n\n\n\n    PALVONTA\n\n\n    Lankean polvias syleilemään\n    silmissä kyyneleet.\n    — Kaunis, kaunis, kaunis olet sinä!\n    _Kuka_ olet sinä?\n\n    Suutelet kuolleita elämään!\n    Mikä olen minä,\n    että näin minulle teet!\n\n\n\n\n    CRESCENDO\n\n\n    Sinut tahtoisin kietoa säveliin\n    tavall' auteren kuumina väriseviin, —\n    kuin viulu ne sydämeni soisi.\n\n    Siten jäsentes täydellisyyttä sun\n    syvin syleillä tunteeni saisi mun, —\n    se vaippasi autuas oisi.\n\n    Käsi luova jo maailman aamuna jos,\n    rakas, muovannut ois sinun olentos,\n    ei muita se olentoja loisi.\n\n    Sinun tähtesi luopuen taivaastaan\n    sinun kenkies pauloja aukaisemaan\n    pyhät askeetit langeta voisi.\n\n    Ja jos Kauneus juhlii surmaten,\n    tämä suu ruton, kuoleman vitkallisen\n    sinun suustasi riemulla joisi.\n\n\n\n\n    POLVISTUNUT\n\n\n    Olin polvillani eessäs\n    kuin hurskaat edessä Mestarin.\n    Minä taivaat kyyneleessäs\n    näin silmin palvovin, —\n    ja sentään tuskaa vapisin\n    minä polvillani eessäs.\n\n    Elon kauneudesta unta\n    minä näkivät silmäni, sokaistun.\n    Koko elämän valtakunta\n    oli omaisuuttas sun;\n    olit itse Nuoruus luonani mun, —\n    olin nähnyt sinusta unta.\n\n    Sinä kannoit kulmillasi\n    näkymättömän vallan tiaraa,\n    jalokiviä katseessasi,\n    jota sieluni kumartaa.\n    Oli haaveen valoa paistavaa\n    se tiara kulmillasi.\n\n    Minä vapisin itseni tähden.\n    Olin liian loitolta saapunut;\n    olin varjo, valosi nähden.\n    Sua katseeni palvoi — mut\n    niin näkevät taivaan tuomitut,\n    niin kuilut näkevät tähden.\n\n    Mut hamaan ajattomuuteen\n    kuvas kauniin kalleudekseni vien.\n    Kun heräämme eloon uuteen,\n    sua varron varrella tien,\n    ja varjonas silloin käyvä lien,\n    Valo, vierelläs ajattomuuteen.\n\n\n\n\n    AIKAA\n\n\n    Sinä katselit vierain silmin.\n    Sinull' — aikaa ollut ei...\n\n    — Niin. Aikaa. Tulevat vuodet\n    se tuokio minulta vei.\n    Jäi minulle vuosien varjot,\n    ei muuta, ei.\n\n\n\n\n    SYYSBALLAADI\n    (Conrad Aikenin mukaan)\n\n    Meni metsään vanha kuningas.\n    Ja puita tervehtäin —\n    mies murtunut, muinoin onnekas —\n    hän huokasi, lausui näin:\n\n    Oli minulla vaimo, hän ryöstettiin.\n    Oli lapsia, he ovat vainajat.\n    Mitä teette, puut — hän kysyi niin —\n    kun pakkaset saapuvat?\n\n    Puut hiljaa huokailivat vain,\n    ja lehtiä tuuli vei.\n    Ja haavan oksalla valittain\n    varis vaakkui, laulanut ei.\n\n    Ja päänsä hän, silmät sulkien,\n    nojas puuhun, onneton.\n    Niin muisti lehtien kuolleiden\n    hän valtavan legion.\n\n    Kuin merten hyöky ne tulivat\n    ja tanssivat ympäri pään,\n    ne kuiskivat, lehti-vainajat,\n    hän laulun kuuli tään:\n\n    Mekin lapsia, vaimoja olimme,\n    nyt olemme jätetyt\n    Ajan kuiluun, Unhon povelle.\n    Kuka muistaa meitä nyt?\n\n    Unohdettujen maa on maailma tää,\n    hyvä onkin, parempi onkin niin.\n    Joka laps, joka vaimo häviää\n    kuin sauhu auteriin.\n\n    Ja autuaat ovat vainajat\n    unohdettuina, unhoitettuaan.\n    Tule kanssamme — lehdet kuiskivat —,\n    syys kulkee ylitse maan.\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\n    SUMU\n\n\n    Meren kaltaisena, tai niinkuin lakeus pilven\n    sumu ympärilläni; ei ole ääriä sillä.\n    Maa vaipuva saari on keskellä avaruutta,\n    syysvainioilla mi alkaa sinertävillä.\n\n    Sumuss' aivan liikkumatonna on valkea hepo —\n    satulassaan, katso, se kantaa ratsastajaa,\n    käsin silmiä varjostain joka tähyy etäisyyteen\n    kuin miettien, minne hän aaveratsunsa ajaa.\n\n    Ja taampana häämöittää hepo toinen, tumma.\n    Ja tumma ja ylväs myöskin seljässä sillä\n    on valtiatar; hän on syvään painanut päänsä.\n    On Surujen Äiti hän Kuoleman kinterillä.\n\n    Tie sumuun vie. Näen puhelinpylväsrivin,\n    ei — hautaristit sumusta kurkoittuvat.\n    Tie sumuun vie. Se on jalanjälkiä täynnä.\n    Syysapilas tuoksuu: vainajat uneksuvat.\n\n\n\n\n    SYNKKÄ METSÄ\n\n\n    Hän oli niin hento ja kalpea.\n    Hänet unessa yöllä näit.\n    Oli synkän synkkä metsä —\n    sitä vieläkin väriset sä —\n    ja siinä synkässä metsässä\n    hänet eksyksissä näit.\n\n    Hän oli niin hento ja kalpea,\n    ja — oi hänen silmiään!\n    Hän varmaan varjossa puitten\n    näki vaanivan sudensuitten:\n    oli kauhu metsän synkeän\n    hänen lapsensilmissään.\n\n    Olit nähnyt unessa ennenkin\n    sinä lapsen ja metsän sen —\n    mut silloin päivä päilyi,\n    yli kukkakenttien häilyi\n    suven auder, ja lapsen silmissä\n    oli loiste onnellinen.\n\n    Nyt oli hän vilun-kalpea\n    ja säikkyvä, uupunut.\n    Nyt niinkuin värjyvä vuona\n    hän suurien puiden luona\n    sua katsoi — niinkuin sinulta\n    ois armoa rukoillut.\n\n    Hänet tunsit. Näit hänen kasvoissaan\n    omat lapsenjuontees sun:\n    sua katsoi vuosien takaa\n    oma lapsensielusi vakaa,\n    ei enää paistetta silmissään,\n    vaan valmiina itkuhun.\n\n    Ja aamulla, kun sinä heräsit,\n    sinä heräsit nyyhkien.\n    Tuot' unhoita unta et sä:\n    oli synkän synkkä metsä\n    ja siinä synkässä metsässä\n    laps suurisilmäinen.\n\n\n\n\n    SURU\n\n\n    He istuivat pöydän ääreen hiljaisina,\n    isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli.\n    He istuivat ääneti, maistavat tuskin mitään.\n    Kädet tavan takaa pöydälle unohtuvat.\n    Ja kaikkien silmät kaihtavat toisiaan.\n\n    Ne näkevät kuusen ja kynttilät. Joulu on tullut\n    kuin aina ennenkin, mutta ei silti kuin ennen.\n    Niin toisin on nyt. On poissa hilpeä hymy,\n    hyvä, viisas katse ja kaunis lempeä ääni.\n    Isonveljen tuoli on poissa viereltä äidin.\n\n    Se kaunis ääni ei ole tänäpänä\n    kera pikkuveljen leikiten kiistellyt siitä,\n    kuka suurempi laiskuri on, kuka kuusen noutais.\n    Se ei ole naurattanut isää sukkelin jutuin.\n    Se ei ole houkutellut äitiä hellään toraan.\n    Se ei ole kiusoitellut siskoja siitä,\n    kuka joulupuurosta kaihotun mantelin saa.\n\n    Isä näkee shakkilautansa kaapin päällä.\n    — Jos Yrjö eläisi... Harmaa parta tutjuu.\n    Ovat äidin silmissä kyyneleet: — _Näkikö_ hän\n    miten kätkin joululahjani häntä varten —?\n    Ja pikkuveli on onneton: — Hän ei elä,\n    mitä iloa on nyt uusista suksistakaan...\n\n    He istuvat pöydän ääressä hiljaisina,\n    isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli.\n    He näkevät kortit ja muistavat kuolinviestin.\n    He näkevät yön ja muistavat tumman virran,\n    joka kaukana vierii punaisten lyhtyjen alla,\n    monet kohtalot kätkevän, ruumiita vievän virran.\n    He näkevät kuusen ja muistavat hautausmaata.\n\n\n\n\n    UNI\n\n\n    Olin horroksissa varmaan\n    pienen sekunnin.\n    Mut ääneen äitini armaan\n    havahdin.\n\n    — Sen uneeni usein kuulen,\n    äänen siunatun. —\n    Käsi hiveli lailla tuulen\n    päätäni mun.\n\n    Kivun otti se kosketus lauha\n    kuumalta otsaltain.\n    Sanan ihmeen ihanan — \"Rauha\"\n    kuulin vain.\n\n    Oli ehkä hän kehdon yllä\n    kauan jo hymyillyt, —\n    niin, taas olin, ihme kyllä,\n    lapsi nyt,\n\n    kevyt, autuas, pieni aivan,\n    enkeli viaton,\n    joka jälkeen leikkinsä vaivan\n    nukkunut on. —\n\n    Minä jotakin pahaa unta\n    sentään muistelin;\n    oli pimeä valtakunta,\n    peikkokin —\n\n    Mua hyväili lempeä käsi.\n    Unhoitin uneni sen.\n    Olin, äitini, lähelläsi\n    onnellinen.\n\n    Oli taivaallinen, suuri\n    rauha luonasi sun.\n    — Minä avasin silloin juuri\n    luomeni mun.\n\n    — Olit poissa, äitini, poissa.\n    Huoneeni kylmä on.\n    Näen valjuna ikkunoissa\n    kuutamon.\n\n    Ei, ei ole äitiä, lasta —\n    kuollut on kumpikin.\n    Miks lainkaan uneksimasta\n    havahdin!\n\n\n\n\n    SYYSAAMU\n\n\n    Katselen aamuun kalpeaan.\n    Vanha tarhuri siellä\n    kulkee puiston tiellä\n    viikate olallaan.\n\n    Muistan erästä vainajaa.\n    Muistan erään runon.\n    Hyvä on olla, kun on\n    lähellä kuolemaa.\n\n    Ketä on aurinko polttanut,\n    sade ja tuuli nuollut,\n    mielellään on kuollut.\n    — Etkö rukoillut\n\n    sinäkin, sieluni, uupuen:\n    Tarhuri, tule ja niitä!\n    — Siitä on kauan, siitä.\n    Tänään hymyilen.\n\n\n\n\n    RISTI\n\n\n    Eräs runoni risti on,\n    joka nousee mullasta kalliin haudan.\n    — Tomu rakkaista rakkain, korvaamaton,\n    pivo taivasta lomassa neljän laudan,\n    sinun ristis se on.\n\n    Ja juurella ristin sen\n    lie sydämeni kaipaus mennyt hiljaa\n    kuin pyhälle paikalle, polvistuen,\n    surun puhtaan kukkaa vieden, liljaa,\n    ja rukoillen.\n\n    — Nyt lyömänä kirveleväin\n    tulen haavojen. Vain kivun kukkia kannan.\n    Kyyn kielin he pistivät sydäntäin, —\n    nyt haudalle ruusujen tiukkua annan\n    veren-lämpimäin.\n\n\n\n\n    LAPIN-LAULU\n\n\n    Ole kiitetty, elämä,\n    vaikk' olit kota kolea\n    Lapinlaakson kämmenellä,\n    tuttu tuulten jäämeristen;\n\n    — vaikk' olit iloton kätkyt\n    kylmässä Lapinkylässä,\n    vaimo, lasta liekuttava\n    huolen-harmailla käsillä;\n\n    — vaikk' olit repalenuttu\n    laihan lapsen olkapäillä,\n    mehuton akanaleipä\n    puutetta näkevän purra,\n    pahan hallin haukkuminen\n    isoisempien ovilla;\n\n    — vaikk' olit talvinen vaellus,\n    kulku hangen hartioitse\n    silmän pälveä pälyen,\n    korvan kiurua kysyen\n    yössä päivän päivättömän,\n    lauluttomassa Lapissa;\n\n    — vaikk' olit veriset jäljet\n    tähtien tähyttävinä,\n    kipu jääksi jähmettynyt\n    lumin peitellä puhurin.\n\n    Yksi on laki Lapissa:\n    pystypäisenä pysyä\n    tunnoin tulta välkkävämmin,\n    silmin jäämeren-sinisin.\n\n    Kun sa suistut, suu veressä,\n    revontulten roihutessa\n    hangelle, havahtuakses\n    Kalman koura olkapäilläs,\n    yksi on laulu ylväs laulu:\n    — Ole kiitetty, elämä!\n\n                 (1928)\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\n    MESTARI AMEDÉE\n\n\n    Kenen syntien mitta on täyttynyt, ei nuku eikä syö.\n    Hänen valvovat aaveet sielussaan, jota Jumalan ruoska lyö.\n    Jos maass' ei kostoa kohtaa hän, hänet taivaissa tuomitaan,\n    sillä Herra on mahtava vihamies, joka kostaa aikanaan.\n\n    Berenger oli pelätty kaupunginpää, rikas niinkuin ruhtinaat,\n    rovot riisti hän kerjureiltakin, osas nylkeä kauppiaat,\n    oli hurskas vartija hyveiden ja säälitön miekka lain,\n    lihan synneissä itse jos hekkumoi, niin sen teki salaa vain.\n\n    Mut kolmena yönä peräkkäin oli untuvapatjallaan\n    jo valvonut mahtava Berenger, jopa vavissut kauhuissaan.\n    Sillä Neitsyen silmät näki hän, ja ne olivat syyttävät,\n    ne lävitse sielun katsoivat, kovat, leppymättömät.\n\n    Kiros syntymäänsä kaupunginpää, joi, irstaili päivän, mut\n    ei antanut rauhaa viini, ei syli naisen huumannut.\n    Berenger nous, kutsui palvelijan: — \"Hae mestari Amedée;\n    mene 'Janoisen Leijonan' kapakkaan, hän siellä juopottelee!\"\n\n    Tuli kuulu mestari Amedée, tuli hiukan horjuen,\n    tuli tuskansa tähden juotuaan koko vuosikymmenen.\n    Tovin katsoivat miehet toisiaan, Amedée ja kaupunginpää,\n    viha välkehti silmissä mestarin kuin alppien kylmä jää.\n\n    — \"Olen päättänyt Neitsyen kappeliin kuvan teettää ja lahjoittaa,\n    koko Ranskan kirkoissa toista ei sen vertaista olla saa.\n    Sen aineet: kulta ja norsunluu ja timantit, Amedée.\n    On kärsimysviikkoon kuuta viis, kuva siihen mennessä tee.\"\n\n    Jalo taltan mestari hämmästyi. Berenger oli saita mies,\n    joka paholaiselle sieluaan oli kaupannut — kasku ties —\n    tosin turhaan, sillä nauranut oli ruhtinas sarvipää:\n    \"Miks haaskaisin rahaa sellaiseen, mikä muutenkin minulle jää.\"\n\n    Toi kukkaron kultaa Berenger: — \"Se on palkkasi. Muista siis:\n    älä myöhästy. Kärsimysviikkoon on kuunkiertoa täyttä viis.\"\n    Mut vanha mestari sielussaan näki jälleen neidon sen,\n    joka vallihaudasta löydettiin, polon, nuoren Herminen.\n\n    Ei kajonnut hintaan tarjottuun, ei liikkunut Amedée.\n    — \"Jos yksi kukkaro riitä ei, niin kaksi jo riittänee?\"\n    He katsoivat silmiin toisiaan. Ja silloin mestari ties:\n    nyt tahtoi lahjoa taivaita tuo julkea, rietas mies.\n\n    \"Hyvä\", lausui mestari Amedée. \"Hyvä, olkoon, olkoon niin,\n    teen kärsimysviikkoon mennessä kuvan Neitsyen kappeliin.\"\n    Ja halveksuvasti hymyten hän kääntyi ja lähti pois,\n    meni ylväänä, kauas katsoen, kuin nuortunut vuosia ois.\n\n           *       *       *       *       *\n\n    Kuin kuumeen vallassa Amedée oli muovannut saveaan.\n    Lumivalkean, kauniin neidonpään näki mestari sielussaan,\n    sulot kasvot rakkaista rakkaimman, joka häneltä riistettiin\n    surun syöstessä tuskan kuiluihin hänen sielunsa, pohjattomiin.\n\n    Sillä nuoren ja puhtaan Herminen oli tahrannut kaupunginpää\n    ja torilla porttona ruoskittanut. Sitä kestänyt häpeää\n    kukan-hauras, onneton sielu ei; se murtui ja lakastui.\n    Pian vallihaudassa, huomattiin, tytön kuollut ruumis ui.\n\n    Ja juonut, tuskaansa huumaten, oli mestari Amedée.\n    Oli nyt hänet kutsuttu kostamaan: \"Kuva Neitsyen kirkkoon tee!\"\n    Sinä hetkenä ihme tapahtui: hän nuoren Herminen\n    oli nähnyt seisovan edessään, mut hahmossa Neitsyen.\n\n    Kivun, riemun kuumeessa Amedée oli muovannut saveaan;\n    Michel-Angelon mahti raivokas ole kutsunut milloinkaan\n    väkevämmin, voitollisemmin ei kuvan muotoja elämään;\n    ylimaallinen valta, tunsi hän, oli hänellä kädessään.\n\n    Oman rinnan kuilusta enää ei, vaan savesta tuska huus:\n    — On mittani taivaista helvettiin ja ikäni ikuisuus.\n    Olen vapahduksesi, Amedée. Mut, ilmoille kirvoittuin,\n    minä kuulla syntisen paatuneen luen tuomion luisin suin!\n\n    Oli kuin kuvan hahmoa etsinyt avuks suuren mestarin\n    joku henki, daimoni ylhä ois käsin näkymättömin.\n    Saviluonnos viikossa valmistui, ja sen muotojen mukailuun\n    oli pakko taipua vuorostaan puun, kullan ja norsunluun.\n\n    Sinä aikana majaan Amedéen ei astunut yksikään,\n    ja mestari käännytti oveltaan myös itse kaupunginpään.\n    — \"Kuva määräpäiväksi valmistuu. Se on kätteni paras työ.\n    Sinut, lupaa mestari Amedée, se hämmästyksellä lyö.\"\n\n    Ja paljon kansaa kertynyt oli Neitsyen kappeliin;\n    Paras luomus mestari Amedéen — huhu kuulutti — nähtäisiin.\n    Ja lauma uskonut paimentaan lie, piispaa ylpeää:\n    — \"Paras kirkkomme helmalapsist' on Berenger, jalo kaupunginpää.\"\n\n    Kuvan verho silloin poistettiin. Heti vaikeni piispan suu\n    kun kieltään hirmuista haastoivat puu, kulta ja norsunluu.\n    Ja kansa katsoi ja hämmästyi. Kuin äkkiä humahtanut\n    ois tuuli, Neitsyen kappelin häly täytti ja kuiskailut.\n\n    Oli ristiinnaulittu ristillään. Oli ristin juurella mies,\n    ruma iljetys, — jonka jokainen heti kaupunginpääksi ties —\n    kuin noussut hornasta, kasvoillaan laho, kelmeä kuolleen luu,\n    kuva henkisen kuoleman, raadollisuus, joka aineessa ruumiistuu.\n\n    Oli kukkaron vyöltään ottanut, sitä, riettaasti virnistäin,\n    hän kurkoitti luurankokädellään ylös kärsijän päästä päin.\n    Ja ristiinnaulitun kasvoilla oli tuskan juopumus.\n    — \"On ristillä itse Amedée,\" se kuului kuiskaus.\n\n    Oli nostanut kätensä Berenger kuin näkyä torjuakseen,\n    näki silloin astuvan vierelleen hän mestari Amedéen,\n    joka lausui silmät kimmeltäin: — \"Sinä muistanet Herminen.\n    Hän on enkeli taivaan salissa liki Jumalan istuimen.\n\n    Minun kätteni kautta, arvottoman, hän on sinua rangaissut.\"\n    Ja musteni muoto kaupunginpään. Hän kääntyi ja viittasi, mut\n    ei kuulunut suusta sanaakaan. Oli iskenyt, kukaties,\n    pyhän Jumalan vaaja paatuneen. Berenger oli kuollut mies.\n\n\n\n\n    KELLOJEN LEGENDA\n\n\n    — Voi kelloja noita, voi!\n    On niinkuin malmi eläis\n    ja ihmisitkuna heläis!\n    Näin lausui teini, joka olutta joi.\n\n    Ja krouvari virkka ties:\n    — Niiss' onkin lihaa ja verta.\n    Eräs hullu ne valoi kerta,\n    yli vuorten saapunut, synkkä mies,\n\n    joka silkkaa vettä joi,\n    joka kuivaa leipää järsi.\n    Kai katui syntejä, kärsi.\n    'Omatunto', hän lausui, 'minut toi;\n\n    tulin kelloja valaamaan;\n    valuseppää kuulutti raati.'\n    Työn sai. Pajan, muotit laati.\n    Yömyöhään uurasti pajassaan.\n\n    Ja kelloja valoi mies.\n    Hän valoi kelloa monta —\n    mut huonoa, soimatonta.\n    Mitä mahtoi puuttua, taivas ties.\n\n    Ne kellot sulatti hän, —\n    taas mykkiä kelloja valoi.\n    Syvä tuska silmissä paloi.\n    Suun kuultiin outoja höpisevän:\n\n    'Isän luokse taivaisiin\n    ei kellojen ääni kanna,\n    jos et raskainta uhria anna;\n    niin lausui Mestari yöllä, niin.'\n\n    Mies sulatti malmiaan;\n    pajan edessä kultahapsi\n    tytär leikki, ihana lapsi,\n    isän ainoa aarre päällä maan.\n\n    Ja kun armas nauru soi,\n    mies vavahti sieluun saakka,\n    jota halpasi synnin taakka;\n    hän tuskassa huus: 'En voi! En voi!'\n\n    Hän sulattimeensa vei\n    mykät kellot, uusia valoi.\n    Tuli mieletön silmissä paloi.\n    Ei herännyt vasken ääni, ei.\n\n    Oli edessä Neitsyen\n    mies, rukoillen palavasti,\n    yön virunut, aamuun asti.\n    Oli lähtenyt ääneen houraillen:\n\n    'Oi äiti, kun kello soi,\n    en vaivu helvetin vaivaan,\n    vaan soida kuorissa taivaan\n    minun sieluni, synnistä pesty, voi!'\n\n    Mies sulatti malmiaan;\n    pajan ovella kultahapsi\n    tytär istui, ihana lapsi,\n    isän ainoa aarre päällä maan.\n\n    Tulikäärmeinä hehkui lies.\n    Isä silmänsä lapseen käänsi,\n    kipu, rakkaus mieltä näänsi.\n    Kuin unessa kulki se onneton mies.\n\n    Veti syliinsä tyttären\n    ja suuteli, silmät peitti\n    ja — sulavaan vaskeen heitti.\n    Se armaan ahmaisi sähisten.\n\n    Miten alkoi, taivas ties,\n    sinä päivänä malmi elää.\n    Te kuulette, kuinka se helää.\n    Se mies oli ehtoolla hullu mies.\n\n\n\n\n    HAUTA MEREN ALLA\n\n\n    Tämä tapahtui Boston-lahdella,\n    olen kuulla saanut niin.\n    \"Great Republic'in\" kannelta\n    Jim mereen laskettiin\n    ja vitkaan, sukelluspuvussa,\n    vajos aaltoihin vyöryviin.\n\n    Valon kajastus sammui päältäpäin.\n    Yhä syvemmä syvyyteen\n    Jim vaipui, vaivoin hengittäin,\n    kuin hautaan yölliseen.\n    Sata kaksikymmentä jalkaa näin\n    hän oli jo alla veen,\n\n    kun lyhdyn valossa himmeän\n    sai nähdä hän viimeinkin\n    merenpohjan allansa häämöittävän\n    levin hiljaa huojuvin.\n    Pian sille jalkansa laski hän\n    likiloistavan maneetin.\n\n    Jim tähysti, kääntyi. Olipas\n    häll' onni matkassaan!\n    Oli sukellusveneen hylky, kas,\n    lähell' aivan. Kulku vaan\n    oli työlästä, pohja niljakas.\n    — Meri saita on saaliistaan.\n\n    Vene oli kuin summaton hylje, mut\n    alas liejuvuoteelleen\n    merilevien keskellä vaipunut\n    syvän haavansa kätkeäkseen.\n    — Ovat ruumisarkkuun he suljetut.\n    Mitä täällä, Tuonella, teen?\n\n    Jim otti vasaran, moukaroi\n    teräskylkeä aluksen;\n    meren valjussa kalmistossa soi\n    se jyskytys jylisten.\n    Tovin kuunteli Jim. Taas, minkä voi,\n    löi. Kuunteli hetkisen.\n\n    Löi. Kuunteli. Hylkyä kiersi niin.\n    — Sen tiesin. He nukkuivat.\n    Tulin myöhään. Saavuin kuolleisiin.\n    Ei havahdu vainajat.\n    Mut silloin _laivasta_ _vastattiin_.\n    Oi taivaan jumalat!\n\n    Terässeinän takaa kuulunut\n    oli nakutus hiljainen.\n    Se tuskin korvaan saapui, mut\n    meni lävitse sydämen.\n    — He elävät, hautaan suljetut!\n    Olen lähellä ihmisen.\n\n    — \"Miten voitte?\" taltalla oitis näin\n    nyt nakutti Jim. — \"All right.\n    Muut ovat jo valmiita. Minä jäin.\n    Pian minäkin kuolen kait.\"\n    — \"On laivoja matkalla tännepäin,\n    apu saapuu...\" Vastaus: — \"Vait!\n\n    Sillä kuoleman luinen koura jo\n    mua kurkusta kuristaa.\n    Mua vartoo viimeinen tuomio,\n    pian katselen Jumalaa.\n    Mut viime pyyntöni kuuletko?\"\n    — \"Olen ihminen. Puhukaa!\"\n\n    — \"Mene Jacksonvillen kaupunkiin.\n    Kysy, siellä neuvovat\n    sinut ovelle Jimmy ja Else Leen.\n    He kuulkoot molemmat,\n    miten saanut on palkkansa nuori Green...\"\n    Jim hätkähti: — Greenin Pat!\n\n    Miten pudottivatkaan käsistään\n    elonarpoja jumalat!\n    Oli vankina kuolemanlaivan tään\n    sama Greenin kaunis Pat,\n    jota hän oli pitänyt veljenään,\n    jota kaikki rakastivat!\n\n    — \"Sano Jimmylle, että ollut on\n    hänen veljensä käärme, kyy.\n    Mut vannon kautta sen tuomion,\n    joka minua lähestyy,\n    ett' Else on karitsan-viaton,\n    että minun on kaikki syy.\"\n\n    Jim läähätti. Tutkain puraissut\n    oli suoraan sydämeen.\n    Meren kuilussa kuilu auennut\n    oli syvemmä syvyyteen.\n    Jim kouransa, nyrkkiin puserretut,\n    löi seinään rautaiseen.\n\n    Vaan silloin laivasta kuuluivat\n    sanat: — \"Kuolen. Vastaa!\" — Oi,\n    sen tietävät enkelit korkeat,\n    mitä miehen sieluun toi\n    se hetki. Hän vastasi: — \"Veikko, Pat,\n    olen Jimmy. En syyttää voi.\"\n\n    Jim kuunteli vielä. Hiljainen\n    oli laiva vainajain.\n    Jim seisoi kätensä ristien,\n    alas päänsä vaivuttain.\n    Tovin kuunteli Jimmy. Kahisten\n    levät huokailivat vain.\n\n\n\n\n\nV\n\n\n\n\n    LAULU JA ELÄMÄ\n\n    (Runo yleisiin laulu- ja soittojuhliin 1931)\n\n\n    Kuoro\n\n    On muinoin, kaukana täältä,\n    Zeun, korkean jumalan,\n    suun hengellä huminoinut\n    puu lehdossa Dodonan,\n    pyhä lähde kertonut, kuinka\n    mihin kohtalo lankeaa.\n    — Puu, lähde, ne puhuvat vielä,\n    vain syvästi kuunnelkaa!\n\n    Maan puoleen kasvosi käännä:\n    maan virren kuulla saat;\n    tai meriä kynnä: sulle\n    meret laulavat laineikkaat;\n    tai taivasta katso: sieltä\n    valo sävelvirtoja tuo.\n    Koko kaikkeus soittaa sulle.\n    Mikä mahtava laulun vuo:\n\n    tuhatmuotoisen elämän laulu,\n    tuhatkasvoisen kohtalon —\n    sama kuitenkin ajasta aikaan\n    kuin kierto auringon,\n    yks, yhteinen kaikelle sille,\n    mikä syntyy ja häviää.\n    Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta\n    ei katoa laulu. Se jää.\n\n    Se on tietäjälaulu: siitä\n    oman kohtalos kuulla voit;\n    se on vaelluslaulu, jossa\n    sinä itse mukana soit,\n    elit nyt tai vuostuhat sitten\n    tai vielä et syntynytkään,\n    oli ihminen, puu tai perho,\n    laps tähden muun tahi tään.\n\n\n    Linnut\n\n    Kehtolaulun taivaallinen lintu\n    laskeutui päälle lapsen pään.\n    Kantoi kimmeltävään Unen Maahan\n    lumisulkaisilla siivillään.\n\n    Janoisena niinkuin kimalainen\n    poika tarttui laulun hunajaan.\n    Ensi nuoruus — korpirastaan runo,\n    kurjen huuto matkan-kaipuustaan.\n\n    Sinimeress' aurinkoa kohden\n    sitten kiurun kirkas riemu nous\n    pakahtuvaa täyttymystä laulain,\n    purppura kun valtimoissa sous.\n\n    Joskus, kivun viiltäessä rintaa,\n    kuultiin valituskin kukaties.\n    Yhtäkaikki, ylös pilviin, loitos!\n    Nuoruus ain' on haukka, erämies.\n\n    Rikas sydänpäivän aika ehti\n    monin lauluin, monin laulupuin,\n    pääskyin ahkerin ja kyntölinnuin,\n    kultarinnan helkkein kultasuin.\n\n    Vuoroin pilven alta, vuoroin valon\n    täyteläinen suven kiitos soi.\n    Kuitenkin jo himmenevin illoin\n    kehrääjäkin hiljaa surra voi.\n\n    Nopsat ovat lennot pääskysien,\n    nopsempi on lento hetkien.\n    Vast' on keskisuvi, kun jo syksyn\n    aavistaa ja tuntee ihminen.\n\n    Missä vaipunetkin, matkasauva,\n    mihin ehtinetkin, matkamies,\n    yks on varmaa: kurjen muuttohuuto\n    pian taas on soiva yli ties.\n\n    Huuhkain huhuu: Kuolema on pitkä.\n    Tumman virran taakse menet, jäät.\n    Paarmalintu vastaa: Elät! Laula!\n    Vielä taivaan, vielä kukat näät!\n\n    Kerää, kimalainen, kerää, sydän,\n    kennot täyteen kesän hunajaa!\n    Katso aurinkoa: ihanimmin\n    säteilee se, kun jo vajoaa.\n\n    Elämä on kaunis. Siksi laula!\n    Kuolema on pitkä. Laula siis!\n    Iltarusko, pilvet, kaste ota,\n    onni tyven ota säveliis.\n\n    Kehtolaulun siivet pääsi päällä\n    havahduit. Ja samoin nukutkin.\n    Kumpus yli taas se, vaakalintu,\n    lentää siivin näkymättömin.\n\n\n    Rukous\n\n    He seisoivat taistelurivein,\n    isät, musketti kädessään.\n    He lauloivat, että heillä\n    oli Jumala kilpenään.\n\n    Ja virren siipi kantoi\n    Jumalan taivaisiin.\n    Se virsi lujitti heidät,\n    se taistelu voitettiin.\n\n    Mekin seisomme tässä tänään\n    sotajoukkona, laulaen,\n    ja päittemme päällä yhä\n    on Jumala tuomiten.\n\n    Ja torvi saattaa soida\n    ja kutsua taisteluun\n    tämän kauniin maamme tähden\n    ja kaiken kalliin muun.\n\n    Oi kuulkaa Inkerissä\n    veljien itkevän!\n    Voi laulujen kansaa, maata\n    kynsissä ryöstäjän!\n\n    Ja omissa nurkissamme\n    käy märkähattu mies.\n    Sua alati keihäs uhkaa\n    rakas, rakas kotilies.\n\n    Me olimme unta nähneet,\n    miten majamme korkenee, —\n    nyt kuitenkin, myrskyn alla,\n    sen perustus vapisee.\n\n    Me olimme luulleet, että\n    me olemme kansa, maa, —\n    taas kuitenkin veljestä veljeen\n    kuilu ratkeaa.\n\n    Me seisomme tässä tänään\n    kuin isämme, laulaen:\n    Ole vahvana kilpenämme,\n    Jumala taivasten!\n\n    Sillä torvi saattaa soida\n    piankin, kukaties.\n    Suo, että on kansamme silloin\n    niinkuin yksi mies!\n\n\n    Riemulaulu\n\n    Ja katso, eräänä päivänä, kun\n    minun tuli niin vaikea olla,\n    minä avasin vanhan raamatun.\n    Minun oli niin vaikea olla.\n\n    Ja ne kertoivat lehdet keltaiset\n    tarun, säilyvän ajasta aikaan.\n    Oli tulta ne suuret kirjaimet,\n    ne loistavat ajasta aikaan.\n\n    Sillä pätsiin pantu palamaan\n    oli kolme pyhää miestä.\n    Ja he lauloivat riemulauluaan,\n    ne kolme pyhää miestä.\n\n    Tulen halki he kävivät, voittajat,\n    ei kajonnut liekki heihin.\n    He riemulaulua lauloivat,\n    eikä liekki kajonnut heihin.\n\n    Olin lukenut muutaman lauseen, kun\n    minun tuli niin autuas olla.\n    Minä suljin sen vanhan raamatun.\n    Minun oli niin autuas olla.\n\n\n    Laulu kotirannoista\n\n    Kaukaa, aikain takaa laulun kaleereilta kuulen,\n    luota templirannan vihannan,\n    vierain kielin, alla leudon eteläisen tuulen\n    kaipausta laulavan.\n\n    Kreikan meri syvin taivaankuulloin laivaa kantaa,\n    mutta laulu orjasoutajain\n    toista merta, toista rantaa laulaa: kotirantaa,\n    haipunutta taakse ulappain.\n\n    Laulajille, orjasoutajille muinaisuuteen\n    veljenkäden ojennan.\n    Täält' et ole, lauluni. Sä täältä maahan uuteen\n    kaipaat — maahan, jonka aavistan.\n\n\n\n\n\nVI\n\n\n\n\n    RAJALLA\n\n\n    Raja railona aukeaa.\n    Edessä Aasia, Itä.\n    Takana Länttä ja Eurooppaa;\n    varjelen, vartija, sitä.\n\n    Takana kaunis isänmaa\n    kaupungein ja kylin.\n    Sinua poikas puolustaa,\n    maani, aarteista ylin.\n\n    Öinen, ulvova tuuli tuo\n    rajan takaa lunta.\n    — Isäni, äitini, Herra, suo\n    nukkua tyyntä unta!\n\n    Anna jyviä hinkaloon,\n    anna karjojen siitä!\n    Kätes peltoja siunatkoon!\n    — Täällä suojelen niitä.\n\n    Synkeä, kylmä on talviyö,\n    hyisenä henkii Itä.\n    Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;\n    tähdet katsovat sitä.\n\n    Kaukaa, aroilta kohoaa\n    Iivana Julman haamu.\n    Turman henki, se ennustaa:\n    verta on näkevä aamu.\n\n    Mut isät harmaat haudoistaan\n    aaveratsuilla ajaa;\n    karhunkeihäitä kourissaan\n    syöksyvät kohti rajaa.\n\n    — Henget taattojen, autuaat,\n    kuulkaa poikanne sana —\n    jos sen pettäisin, saapukaat\n    koston armeijana —:\n\n    Ei ole polkeva häpäisten\n    sankarileponne majaa\n    rauta-antura vihollisen, —\n    suojelen maani rajaa!\n\n    Ei ota vieraat milloinkaan\n    kallista perintöänne.\n    Tulkoot hurttina aroiltaan!\n    Mahtuvat multaan tänne.\n\n    Kontion rinnoin voimakkain\n    ryntään peitsiä vasten\n    naisen rukkia puolustain\n    ynnä kehtoa lasten!\n\n    Raja railona aukeaa.\n    Edessä Aasia, Itä.\n    Takana Länttä ja Eurooppaa;\n    varjelen, vartija, sitä.\n\n\n\n\n    LAAKERISEPPEL\n\n\n    Yli viiden maanosan rantain\n    kävi tuulet viestejä kantain:\n    Ei mahtajan mahti huku,\n    viel' elää hakkapeliittojen suku!\n\n    Sen nimiin jälleen tehtiin\n    uus' unohtumattoman maineen niitos.\n    Siks kietoo kansan kiitos\n    tänä päivänä otsia laakerinlehtiin.\n\n    Mut liian niukasti kiittäis\n    tämä riemuitseva kansa\n    sotisorjia parhaitansa,\n    jos heille laakerinlehvä riittäis!\n\n    Ei — kuihtumattoman olla\n    tulis urhojen ohimolla\n    sinun seppeles, synnyinmaa!\n    — Sen voimmeko lahjoittaa?\n\n    Me voimme — muistaen, että\n    ei pauhussa torvien soivain,\n    vaan alttiilla työllään voi vain\n    kukin solmia seppelettä.\n\n    Oma kamppailumme voimaan\n    teon korkean aateloimaan,\n    kas, siinä on seppel se.\n    Mekin tehkäämme niinkuin he!\n\n    Yhä uudet niin nimet piirtyis\n    kivirintaan maineen kallion,\n    ajan kaukaisuuksiin siirtyis\n    siten seppel kuihtumaton.\n\n\n    (Olympialaisvoittajillemme suunniteltuun\n    seppelöintijuhlaan 1928)\n\n\n\n\n    PETSAMON LAULU\n\n    (Petsamon Suomeen liittymisen 10-vuotisjuhlaan)\n\n\n    On maa lumen, tuiskun ja pakkasten,\n    maa kaukainen, kaunis ja tyly.\n    Kovin kallioryntäin tunturit sen\n    ovat äärillä virtojen vuolaiden\n    kuin kivettynyt ukkosen jyly.\n\n    Porot tundralla siell' ovat laumoissaan,\n    suden ulvonnan jängältä kuulet.\n    Näet könkäät, vaahtoa vaippanaan,\n    nevat, muurainsuot, polon puuttoman maan\n    vilut tunnet Jäämeren tuulet.\n\n    Sinivihreä, ankara aaltovyö,\n    koto turskan ja ruijanpaltaan,\n    kesin, talvin raipalla rantaa lyö,\n    sen tunturikylkiä uurtaa ja syö\n    ja usvia tuo ulapaltaan.\n\n    Sydäntalvella päivän kammitsoi\n    joku peikko. On pimeyttä virstoin.\n    Monet vierivät viikot, ei koita koi.\n    Vain revontulikeihäitä välkkyä voi\n    yön kattoon railoja pirstoin.\n\n    Mut myös ovat armaat aurinkohäät\n    saman arktisen taivaan alla.\n    Kevätpäivien valkeustulvan näät,\n    ovat äkkiä askeles siivekkäät\n    kuin riemusta humaltuvalla.\n\n    Kesäll' aurinko ei mene kuunaan pois,\n    yöt valvoo se vuonojen yllä.\n    Syyskirkkaus — kuinka sen kertoa vois!\n    Kuin uuden luomisen aamu se ois,\n    maat peittää se säteilyllä.\n\n    Se maa, karu, kaunis, on Petsamon maa,\n    etuvartio Jäämeren rajun.\n    Sitä voima ja rohkeus kansoittaa,\n    elo ihmisen siellä on ankaraa\n    kuin tuulissa tunturipajun.\n\n    Lie raukat ne rannat ja virransuut,\n    toki myös on toivonsa niillä.\n    Kun ehtivät Petsamon toukokuut,\n    sekin eiköhän, kuin kivet kalliit muut,\n    rivass' otsalla Suomen kiillä?\n\n    Jo nytkin, sulan meren porttina, vie\n    se silmämme uusille teille.\n    Hyvä tähti jos kansaamme johtava lie,\n    niin, kukaties, myöskin Petsamon tie\n    on suuruudenpolkuna meille.\n\n\n\n\n    ISÄNMAAN PÄIVÄ\n\n    (Itsenäisyyspäivänämme 1930\n    Kansallisteatterissa lausuttu runo)\n\n\n    Isien tie\n\n    Sä tulet loitolt' aikain hämärästä\n    ylitse raskaan vuosituhannen\n    ja kerrot — verijäljin kerrot: Tästä\n    on käyty kärsien ja taistellen.\n\n    Sodista tulet, Mustan surman yöstä\n    ja alta huovin rauta-anturan\n    kautt' Ison vihan, nälkäkuoleman\n    ja saloilt', uupumattomasta työstä.\n\n    Myös hohtaa vaivan taipaleiden takaa\n    koin juova kaunis: toivo, uskallus.\n    Tie, varrellasi vaipuneita makaa,\n    mut saavut määrääs, jok' on vapaus.\n    Jos kohta runsain veljesverin kylpein\n    sen saavutatkin, sankareiden tie,\n    niin totisesti voitoistamme lie\n    se sentään voitto ihanin ja ylpein.\n\n    Niin tulet loitolt' aikain hämärästä,\n    tie isäin uskollisten, — meille näin\n    puhellen: Sinä, jonk' on vuoro tästä\n    kupeesi vyöttäin käydä eteenpäin,\n    ties rasti niinkuin isät tiensä ennen:\n    ain' ylemmäksi, määrään suurempaan,\n    tään että päivä päilyis pilvimaan\n    ja silmä lasten, polven kymmenennen!\n\n    Nää tulenpatsas, joka yksin johtaa\n    voi ahdistetut osaan luvattuun.\n    Saat voiman, voiton, jos se tielläs hohtaa\n    ja kutsuu taivallukseen, taisteluun.\n    Se rakkaus on isäin maahan tähän,\n    se hehku sydänten on palavain.\n    Vain kaiken antain, kaiken uskaltain\n    maan etsikoss' et anna liian vähän.\n\n\n    Ceterum censeo\n\n    Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin,\n    ynnä: vahva olla.\n    Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin.\n    Muutoin skyyttien anturat kovat\n    ruhjovat luumme. Tuimat ovat\n    kasvot Kohtalolla.\n\n    Ei ole päitten luvulta suuri\n    joukko lastesi, maani.\n    Siis sitä ehjempi suojamuuri:\n    rautaa ja tahtoa! Katso, kansa,\n    ettei pimeissä loukoissansa\n    Efialteita vaani!\n\n    Jonakin päivänä ehkä meitä\n    Thermopylai vuottaa.\n    Siks, kunis olemme jäähtyneitä,\n    silloin, veljet, taistelemme!\n    Kaunis on verellä sydäntemme\n    synnyinmaata juottaa.\n\n\n    Suomalainen rukous\n\n    Siunaa ja varjele meitä,\n    Korkein, kädelläs!\n    Kaitse kansamme teitä\n    vyöttäen voimalla meitä,\n    heikkoja edessäs!\n    Sulta on kaikki suuruus,\n    henki sun hengestäs.\n\n    Herra, valista meihin\n    kasvosi laupiaat,\n    kunnes armosi alla\n    kukkivat roudan maat!\n    Vaivassa vaeltaneihin,\n    Herra, valista meihin\n    kasvosi laupiaat!\n\n    Tutkien sydämemme\n    silmäsi meihin luo!\n    Ettemme harhaan kääntyis,\n    ettei kansamme nääntyis,\n    silmäsi meihin luo!\n    Alati synnyinmaalle\n    siipies suoja suo!\n\n\n\n\n    HAJAANNUS\n\n\n    Voi ruumista, mi jäseniään vihaa,\n    voi jäseniä, jotka kapinoivat!\n    Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa,\n    on Rooma itse siihen syyllinen.\n\n    Voi kääpiöitä, jotka forumilla\n    eleitä caesarien apinoivat!\n    Voi konsuleita vallan-noppasilla,\n    kun uhkaa keihäsmetsä goottien!\n\n                       (1931)\n\n\n\n\n\nOvella\n\n\n\n\n    OVELLA\n\n\n    Hankin lähtöä, — seisatun,\n    ovi hiljaisen kammioni,\n    tahtomattani luonas sun.\n    Lausun: Vartija kohtaloni —\n\n    Lukemattomat kerrat ennen\n    astuin ylitse kynnyspuun,\n    kaipuun teille ja taisteluun,\n    pettymykseen ja riemuun mennen.\n\n    Mutta nyt, ovi, rivallasi\n    käsi tuokion viivähtää.\n    On kuin, hunnuttetuna pää,\n    seisois norna sun takanasi.\n\n    Ovi, aukeat kaukaisuuteen,\n    ovi, mysterioihin viet:\n    luotas lähtevät kaikki tiet\n    päälle maan — sekä maahan uuteen.\n\n    Tähti-sillat mä unelmista\n    tässä huoneessa huimat loin.\n    Tässä suutelin, pohjaan join\n    myrkyn maljoista huumaavista.\n\n    Kerran täältä on lähtenyt\n    askel kerkeä, ikävöiden\n    kuultoon aamujen, lumoon öiden.\n    — Toisin, toisin on kaikki nyt.\n\n    Sillä lyötynä sydämeen\n    palasin ylitse kynnykseni.\n    Enkä toipunut ennalleni\n    kerran lyötynä sydämeen.\n\n    Olen vaiheilla kuolon, elon\n    siitä hetkestä hoippunut.\n    Mennyt, tullut ja mennyt — mut\n    mustat ylläni siivet Pelon.\n\n    Joskus vapisen huoneessani\n    niinkuin haudalla vavistaan.\n    Kyyhky, lentänyt ikkunaan,\n    kysyy kuollutta nuoruuttani.\n\n    — Ovi, maailman kahden raja,\n    salaisuuksia vartioit.\n    Tänne kuoleman päästä soit.\n    Mutta missä on vapahtaja?\n\n    Mitä voittaa ja menettää\n    vielä, nornani, täytyy minun?\n    Harmaa huntu on päässäs sinun.\n    Ethän, silmäni, vaaksaa nää.\n\n    Mitään, tieto, et ilmi saa,\n    turhaan hapuilet avaruudet, —\n    salaisuuksien salaisuudet\n    kuinka saattaisit aavistaa.\n\n    Mutta piirissä varjojen,\n    muiston joukkion, pahain töiden,\n    kiirasvuoteella pitkäin öiden\n    enää viipyä jaksa en.\n\n    Tahdon etsiä vapahtajan,\n    etten nääntyisi kokonaan.\n    Käännyn menneestä tulevaan\n    yli maailman kahden rajan.\n\n    Jääkää, ystävät, pitoihinne.\n    Olen uupunut maailmaan.\n    Kaipaan orjuuden maasta sinne,\n    missä kahleeni riisutaan.\n\n    Matkaan, sieluni kohtaloon!\n    Janon tähden ja tuskan tähden\n    tielle, sokea, unta nähden!\n    Ovi, kiertänyt ripaas oon.\n\n\n\n\n\nVainajan Jalokivet\n\n\n\n\n    NOITA KAARLE-KUNINKAAN AIKANA\n\n    C.J.L. Almqvist\n\n\n    Tällä vuorella ovat muorin mustat luut,\n    hänen, joka keväällä roviossa paloi.\n    Nyt saat kuulla tarun tulesta punaisesta:\n    miten muori pantiin roviolle palamaan.\n    Muori otti mäntytikkuja valkoisia,\n    mutta ne tikut hän pisti muurin rakoon.\n\n    Hän meni hiljaa muurin luokse\n    ja lypsi vapisevin käsin maitoa pienille lapsilleen.\n    Mutta se rievä maito oli lehmästä rikkaan papin.\n    — Lapset saivat seisoa äidin rovion luona.\n\n\n\n\n    KUUNTELEVA MARIA\n\n    C.J.L. Almqvist\n\n\n    Taivaan Herra, miten kaunis\n       on kuulla ääni autuaan enkelin suun!\n    Taivaan Herra, mikä auvo\n       on kuolla lauluun ja säveliin!\n    Hiljaa, sieluni, sula virtaan,\n       tummaan taivasten purppuravirtaan!\n    Hiljaa, autuas henkeni, vaivu\n       jumalsyliin, viileään, hyvään!\n\n\n\n\n    BALLAADI\n    \n\tJean Richepin (Vapaa mukailu)\n\n\n    Kosi tyttöä köyhä poika, vaan\n    ei häntä se tyttö tahtonutkaan.\n\n    \"Sanot lempiväs. Koiralleni mun\n    siis oitis tuo sydän äitis sun —\"\n\n    Meni poika. Ja äitinsä tappoi hän\n    ja otti sydämen sykkivän...\n\n    Sitä kantoi käsi vavisten\n    ja lankesi, — pudotti sydämen.\n\n    Makas pölyssä tien se verissään.\n        Oi, silloin tään\n    sanan lausui se hiljaa valittain:\n    \"Laps, eihän sinuun sattunut vain?\"\n\n\n\n\n    KIRJE LEIRILTÄ\n\n    Walt Whitman\n    (Come up from the fields, father)\n\n\n    \"Tule vainioilta, isä, täällä on kirje Peteltä;\n    tule portaille, äiti — pojaltasi on tullut kirje.\"\n\n    Katso: on syksy.\n    Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset\n    huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,\n    omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.\n    (Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?\n    Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset\n                surisivat äsken?)\n    Korkealla kaiken yllä — taivas, niin tyyni,\n    niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;\n    ja taivaan alla on myöskin kaikki tyyntä, elävää ja kaunista\n    — ja farmi kukoistaa.\n\n    Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;\n    mutta tule vainioilta nyt, isä — tule, tyttäresi huutaa sinua;\n    ja tule ovelle, äiti — tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.\n\n    Äiti, hän rientää minkä ehtii — jalat vapisevat — se tietää\n                  pahaa,\n    hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.\n\n    Kiiruhda, avaa kirje.\n    Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä\n                  on alla,\n    voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta —\n                  oi sinä haavoitettu äidinsydän!\n\n    Kaikki pyörii hänen silmissään — mustat läikät tanssivat\n                  — hän käsittää vain tärkeimmät sanat,\n    katkonaisia lauseita. — \"Osunut rintaan, ratsuväkihyökkäys,\n                  makaa sairaalassa,\n    tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian.\"\n\n    Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon\n    koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa\n                  kaupungeissa ja kylissä;\n    kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa,\n                  heikkoudesta kaatumaisillaan\n    nojaa hän pihtipieleen.\n\n    \"Älä sure niin, rakas äiti\" (tuskin täysikasvuinen tytär\n                  nyyhkyttää nämä sanat;\n    pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).\n    \"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian.\"\n\n    Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei\n                  hänen tarvitsekaan parantua, vakaan ja\n                  uskollisen sielun).\n    Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut,\n    ainoa poika on kuollut.\n\n    Mutta äidin tarvitsee parantua,\n    heikon olennon, pian mustiin puetun;\n    päivällä hän ei koske ruokaan — yöllä hän koettaa nukkua,\n                  herää usein\n    herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,\n    oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä —\n    lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois\n    seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen\n    poikansa luona.\n\n\n\n\n    ERÄS VANHUS\n\n    Dan Andersson\n\n\n    Sain leivän jotenkuten,\n    se tuli kuin ylhäältäpäin.\n    Minä pystytin pirtin, mut en\n    edes kolonut hirsiäin.\n    Petun keväät toivat taloon,\n    puun mahlaa väkeni joi.\n    Minä asetin ansoja saloon,\n    ja se riitti, min Herra soi.\n\n    Tilan annoin poikani hoivaan,\n    ja hän myöskin vaimon nai.\n    Tämä äyskiä, lyödä voi vaan —\n    kovin raataa rengit sai.\n    En pojalta kuullut koskaan\n    minä sanaa mieluisaa,\n    talo vaikk' oli vainioineen\n    minun kätteni ahertamaa.\n\n    Kuin pureva sirpin terä,\n    kuin kylmä jää ja hyy\n    oli vaimo se, kiukun kerä,\n    minun vanhuudenvaivani syy.\n    Ja törmällä rattaat sitten,\n    säkin heiniä rattailla näin;\n    ja aisoissa rattahitten\n    oli Harmaa riippuvin päin.\n\n    Mitäs — mietin — jos tuota tutkaan,\n    mihin matkaan aiotaan.\n    Mut en kysyä tohtinutkaan —\n    paras pysyä vaiti vaan.\n\n    Olin vaiti, en kysynyt mitään,\n    söin nurkassa velliäin;\n    ei puhunut poikani liioin.\n    Koko tunti kului näin.\n\n    Oli outo se päivä. Kukaan\n    ei äyskinyt, riidellyt.\n    Nous pöydästä poikani: — Mukaan,\n    isä, tuleppas rattaille nyt!\n    Mitä juhlaa vietetäänkään?\n    Joko toinen aika sai?\n    Mut en suotta kyselemäänkään —\n    saan tietää — sitten — kai.\n\n    Minut tänne hän toi. Olen vanha,\n    en jaksa puhuakaan.\n    Joka päivän tyynenä kohtaan,\n    mitä tuokin se tullessaan.\n    Mut on vaivaistalossa hyvä\n    tämä tuntea lohdutus:\n    povi maan on likellä syvä\n    ja syys, sadonkorjaus.\n\n    Puulavall' on pahnoja hiukan —\n    minä valvon ja ikävöin;\n    elon lailla on ilma raskas,\n    näen painajaisia öin.\n\n    Kova oli hän isäänsä kohtaan,\n    pois kaipaan kuitenkin:\n    kovan, ainoan poikani tähden\n    yhä maata kuokkisin.\n\n\n\n\n    LAHJA\n\n    Harriet Löwenhjelm\n\n\n    Pien sydämeni veli, haluaisin\n    sinulle krysoliitin lahjoittaa.\n    Jos valioimmat aarteet omistaisin,\n    ne antaisin.\n    Mut mulla, kautta Herran,\n    ei mitään ole, höyhenenkään verran;\n    rukoilla autuuttas voin kuitenkin.\n\n    Mä otan pyhiinvaeltajan kaavun\n    ja kuljen loputtoman pitkän tien\n    ja ryömin pyhät portaat, kunnen saavun\n    mä temppeliin\n    ja eessäs, Herra, makaan;\n    mä siinä kerjään enkä hievahdakaan,\n    sä kunnes sanot: Tapahtukoon niin!\n\n    Mä otsa maassa huudan nimeäsi:\n    Oi Herra Jumala, oi Jehova,\n    joll' onni, riemu ovat kädessäsi,\n    sult' anon vain:\n    On pieni veli mulla\n    ja aarrekätköt ihmeelliset sulla,\n    suo lahja hälle, osa autuain!\n\n    Suo hälle riemu, joka pyörryttäisi,\n    jos sekunninkaan sitä maistaisin!\n    Niin, ettei ihanuus sen häviäisi,\n    niin suo se, niin!\n    Oi Herra, anon sua:\n    suo, ettei aivan unohtaisi mua\n    hän, osaansa kun tulee, taivaisiin.\n\n\n\n\n    Erik Axel Karlfeldt\n    KÄRSIMYSVIIKOLLA\n\n    Oi suloisuuden suloisuutta syvää —\n    sovittaa, lääkitä ja tehdä hyvää,\n    hymyillä, virkkain:\n    \"Vain ilon, valon muistan, muuta en!\"\n    Mult' ovat keväät ainiaaksi poissa\n    ja ystäväni haudan kammitsoissa;\n    on ilta kirkkain,\n    mä istun yksin, ruskoon katsellen.\n\n    Ja minä nousen, menen kirkkotarhaan,\n    lomitse hautakivien mä harhaan;\n    ne hämy peittää\n    ja niihin \"Rauha\" kirjoitettu on.\n    Käyn jäistä tietä, lepäämättä mennen,\n    mun täytyy määrään päästä yötä ennen,\n    mi varjon heittää\n    koht' yli ehtoon suuren tuokion.\n\n    Myös sinä istut yksin, iltatähden\n    etäisen välkkeen hymyhuulin nähden,\n    ja tuuli lauha\n    tuo sulle tulkittavaa paljon niin.\n    Maaks' ehtivät jo ystäväni tulla —\n    vain yks on vanha vihollinen mulla:\n    Jumalan rauha\n    talossa, josta minut häädettiin.\n\n    Oi suloisuuden suloisuutta syvää!\n    Puut mustat soivat kevään virttä hyvää,\n    ja sade helää\n    kuin itku onnellinen, hiljainen.\n\n    Mult' unohtuneet kyyneleni ovat,\n    mä anteeks annoin kaikki lyönnit kovat,\n    vain kiitos elää\n    vuoks rakkauden kuolleen, kaukaisen.\n\n\n\n\n    SYDÄMEN ARVOITUSTEN KIRJASTA\n\n    Erik Axel Karlfeldt\n\n\n    Sekö tott' oli vai veren oikkua vain,\n    palo purppuranpunainen sielussain?\n    Nimen tiedätkö tunteelle päällä maan,\n    elon liekille, vaiti mi haudataan?\n\n    Sinut joskus sydänyön hetkenä nään,\n    kun huiluunsa tarttuu se hivelevään;\n    yli kasteisen tien, ohi virran veen\n    tulet taas, tulet uneeni syksyiseen.\n\n    Olen katsova silmiisi kaipaaviin,\n    haet kättäni lempeihin lupauksiin;\n    suven ruusu sun laillas ei loistaa vois;\n    tuli ihmeenä, ihmeenä liu'ut pois.\n\n    Kun salaisuuksia sydämes\n    vait ajattelet, mentyä nuoruutes,\n    kesän kuolevan kuullossa ovesi taa\n    tulen, entisen helkkeen soittoni saa.\n\n    Minä kätkin ne tummat säveleet,\n    sinä kuulet ne taas, sinult' unhoittuneet;\n    surun-vienona soi, ohi kiiruhtaen,\n    joen laulu ja tuulten ja rakkauden.\n\n\n\n\n    JOUTOMIES\n\n    Erik Axel Karlfeldt\n\n\n    Ken olet, mies? Tulet mistä päin?\n    — En voi sitä virkkaa sulle.\n    Kodist' en minä tiedä, en isästäin,\n    ei sikiä poikaa mulle.\n    Hyvin enköhän pitkää tietä tulle.\n\n    Miten uskosi laita on? — Tiedän tään:\n    en mitään mä tietää saata.\n    Jos en oikein usko, en väärinkään,\n    olen tähynnyt taivaanmaata.\n    Olen Jumalaa etsinyt, oota ja aata.\n\n    Elos millainen? — Myrsky ja vaiva vain,\n    tulen taistoista, niihin lähden;\n    palan, kaipaan turhia kaipuitain,\n    vähän pilkettä pilvistä nähden.\n    Miten iloitsen eloni tähden.\n\n\n\n"]