Historiallinen kertomus sijoittuu ison vihan aikaiseen Keuruun pitäjään. Se seuraa kirkkoherran voimakkaiden poikien, Herpmanin veljesten, ja muiden paikallisten miesten sissitoimintaa ja taisteluita maahan tunkeutunutta vihollista vastaan.
Karion 'Urhot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1500. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
URHOT
Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta
Kirj.
Kario [Kaarle Karikko]
Tampereella, Hj. Hagelberg'in kustannuksella, 1888.
SISÄLLYS:
I. Taisteluretkelle.
II. Mustasukkaisuuden uhri.
III. Tarullinen salo
IV. Murhapoltto ja aaveen näky.
V. Kahakoita.
VI. Heinäniityllä.
VII. Hääpidot ja Köyrinjuhla.
VIII. Jälkimuistoja.
IX. Jälleen tulleet.
X. Vaarallinen vala.
I.
Taisteluretkelle.
"Ison vihan" kauhu ja levottomuus levisi kaikkialla maassamme. Siitä
toi maine yhä hirvittävämpiä viestejä niihinkin paikkoihin, joissa ei
sen jaloissa vielä olevaisesti oltu. Sentähden hehkuikin Keuruu
silloisen, Herpman-nimisen, kirkkoherran poikain mieli, ja sentähden
näkivätkin paljon vaivaa nuo urhot, jotka olivat luonteeltaan lujia ja
voimiltaan jäykkiä jättiläis-sankareja. [Heistä suurin oli seitsentä
jalkaa pitkä ja niin väkevä, jotta veti jäykimmänkin hevosen kengän
käsissään oikoiseksi.]"Ei sitä jaksa kärsiä pirukaan, mitä nuo julmurit nyt tekevät... pian tarvitsisi päästä taisteluretkelle. Kunpa jo tulisi miehiä, niin lähdettäisiin, vai miten sinun mielesi on, Taneli?" lausui Juho, yksi tuon mainitun kirkkoherran pojista, veljelleen mainitun pappilan kamarissa.
"Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan", vastasi Taneli, "ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait uskalla lähteä mukaamme – ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin koetuksiin."
"Niin onkin, jääköön hän kotiin... Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko, ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata", jatkoi Juho, katsottuaan kamarin akkunasta ulos.
"Se on oikein... otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin saadaan, kunhan vain päästään tielle."
"Niin tehdäänkin... vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan sataa miestä... Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on."
"Luonto se on, joka miestä mittelee", lisäsi Taneli. "Mutta mitäs arvelee Anna sitten menostasi, Juho?"
"Mitäpäs hän... ei hän sitä suuresti vastaan ole ja heittää kaikki Korkeimman haltuun. Ja sitäpaitsi ei tätä voi ristissä käsin kärsiä, kun maa voihkaa jalkaimme alla, ja heikompi kansa vapisee vihollisen kauhusta."
Jätettyään jäähyväiset isälleen, Yrjö Herpman'ille, ja nuoremmalle veljelleen, Anterolle, sisarelleen, Marialle, sekä emännöitsijäneiti Annalle, lähtivät urhot pienen joukkion kanssa Hämeesen, vihollista torjumaan. Hellimmän liikutuksen tunteilla likistivät heitä kotiin jäävät kaulasta. Kyyneltulvat syöksyivät heidän poskilleen, katsoessaan noita taisteluretkelle lähteviä.
"Outoa on äkistään mennä suin päin vaaraan; mutta ei sovi sekään, ettei varjelisi maata ja ihmisten omaisuutta tuommoiselta raatelulta. Sentähden en minäkään kiven kovaan kieltänyt poikaini menoa", virkkoi kirkkoherra, heittäen viimeisen silmäyksen metsän taakse kadonneitten urhojen jälkeen.
"Saas nähdä, miten mokomia nuo viholliset ovat, onko noissa puoltakaan suomalaisen vastustusta", sanoi Maunu-Matti toverilleen matkalla.
"Sehän nähdään", sanoi Tuima-Jussi, luoden silmänsä johtajaansa, Juhoon.
"Se vaan on varottava", muistutti Juho, "että elkäämme kukaan antako arkuuden itseänsä masentaa... vannokaamme Korkeamman nimessä, ollaksemme mitä ankarampia vastustamaan tuota kirottua vihollista! Eikö niin, pojat?"
"Niin – niin!" kuului kaikkien ääni niinkuin yhdestä suusta.
Näin menivät nämät urhot, ottaen mukaansa miehiä, mistä saivat, matkustaessaan Hämeesen, jossa jonkun ajan väijyttyään pääsivät tervehtimään vihollista sillä seurauksella, että saivat saalliikseen kuormaston, jossa oli rahaakin kosolta. He olivat väjyksissä Pälkäneellä, kunnes vihollislaumat menivät Mallasveden toiselle puolelle; sitten voivat he menestyksellä taistella jälellä olevan vähemmän joukon kanssa. Herpman'in poikain, Juhon ja Tanelin, suuri voima ja kunnokkuus tekivät mainioita tällä retkellä. Heitä lähinnä oli etunenässä Maumu-Matti, sillä hänkin oli voimakas ja pelkäämätöin urho.
Työnsä tehtyä ja saalliinsa saatua palasivat urhomme kotiin, luullen tännekin saapuvan vihollisia, joilta olisi lähin tarve varjella kotiseutuvia.
II.
Mustasukkaisuuden uhri.
Jonkun ajan ovat urhot olleet kotonaan edellämainitulta retkeltä. Ruotsalainen sotaherra Ehnberg oli nyt Keuruu pappilassa; hän oli tullut tänne pienen etuvartija-joukon kanssa. Hänen miehensä kulkivat ympäristöllä, kuullustellen vihollisten tänne tuloa, ja itse majaili hän pappilassa. Täällä oli hän ollut jo aikoja, ennenkuin Juho ja Taneli olivat kotiaan palanneet, ja täällä ollessaan oli hän kietoutunut tuohon lemmen juoneen, josta tuli pappilan Juho mustasukkaiseksi.
"Hoh, sitäkin miestä, mikä tuo Ehnberg on!" huokasi Juho, tultuaan tulehduksissa kamariinsa, jossa oli Taneli yksistään.
"Kuinka niin?"
"Sen kurjan kädet olivat kiedottuina Annan kaulaan tuolla peräkamarissa, kun sinne satuin menemään. Ja näyttipä siltä, että hän olisi tahtonut ryöstää suuteloita Annalta... Mutta annahan olla, miten siitä käypi, kun minä..."
"Kummallista kyllä", keskeytti häntä Taneli, "kun hän tuommoisia vehkeitä pitää täällä, tämmöisenä aikana, jolloin on vihollisen vaino suurimpana sydämen painona. Eihän nyt luulisi ihmisen mieleen syttyvänkään mokomata lempeä; – mutta totta se kuitenkin on, sillä minäkin näin eilen hänet samoissa vehkeissä."
"Siitä jumal'avita hänen pitää saaman, kun hän toisen morsianta... Minä paikalla toimitan hänet pois täältä; jahkahan van löydän Uoti-rengin, niin ehkä se... Itse en kajoa moiseen hylkiöön", jupisi Juho, pudistaen päätään ja riensi ulos Uodin pakeille. Ja heidän vähän aikaa kahden kesken puhuttuaan Uoti katosi.
Pian läksi Ehnberq'kin pappilasta eikä sen koommin häntä enää nähty. Uoti kuitenkin ilmaantui muutaman tunnin perästä pappilassa näkyville ja oli kuin puusta pudonnut.
Saman päivän iltana kävelivät Juho ja Taneli pappilasta pari nykyistä virstaa länteenpäin vievää kärrytietä ja pysähtyivät siinä kahden järven, nimittäin Keuruuselän ja Suolahden järven, väliselle kohdalle. Tässä tekivät he tuon jättiläistyön, joka on vielä tänäkin päivänä nähtävänä heidän muistonaan. He kaivoivat tien poikki kaivoksen noitten kahden järven väliin, jota kaivosta nimitetään "Kukkainojan kaivokseksi", ja jota nähdessämme täytyy meidän ihmetellä tuota urhotyötä, kun tiedämme, että kaksi miestä on sen kaivanut yhtenä yönä. Kaivos on arviolta noin toistakymmentä syltä pitkä ja enempää kuin syltä syvä sekä sen mukaan leveä.
"Kas tässä saa mies terveydelleen vireyttä ja mielelleen viihdykettä, kun tätä tekee", sanoi Juho ennen kaivamiseen ruvettuaan ja hymyili omituisesti.
"Sepä onkin tarpeellista", lisäsi Taneli, "kun saa jotakin viihdykettä ruumiillisesta työstä, sillä minullakin on niin outo olo ja ilkeä kammo siitä, mitä sille Ehnbergille tehtiin."
"Siitä viisi!" äännähti Juho, ryhtiänsä korjaten. "Eipä hän ollutkaan oikea mies; mitä hän toisen omaa suosittelikaan. Siitä suutuin niin silmittömästi sillä kertaa. Sitä en tietysti enää pitemmältä ajateltuani tekisi, mutta se on ollut ja mennyt"...
"Niin, jos hän olisikin ollut meidän vihollisemme, mutta sitä hän ei ollut, vaan paremmin kansalaisemme", muistutti Taneli.
"Ruotsalainen hän oli."
"Senpä vuoksi juuri ei olisi pitänyt sitä tekevän, me kun ollaan Ruotsin alamaisia. Pelkään, että taivas sen meille vielä kerran kostaa!"
"Miten se kostaa; siitä vastatkoon Uoti."
"Niin, mutta meidän ei olisi pitänyt häntä siihen houkutteleman... sitä minä kadun."
"Kadut! Johan olet joutavissa, kun sillä tavoin luot omaan poveesi helvetin. Kurjaa olisi kuolla tuolla tuumalla. Ihmisen pitää heittämän mielestään semmoiset epäröimiset ja olla vapaa omantuntonsa tuomioilta... tiedäthän, että hauta kätkee kaikki."
"Mutta mitäs, kun ihmisellä on sielu?"
"Siinä on sielu missä ruumiskin."
"No, niinpä se kait lieneekin. Eikä kukaan ihminen katsokaan lähimäisensä onnea niinkuin omaansa täällä matoisessa maailmassa. Niin tekevät ruotsalaiset kuin venäläisetkin, niin ylhäiset kuin alhaisetkin. Mitä muuta kun oman edun katsomista ja ilkeää voitonpyyntöä ovat nämä sodatkin, joissa niin paljon ihmisiä tapetaan ja jonka ikeen alla täällä kansa nytkin huokaa. Mitä hyödyttää meitä tuo ruotsalaisenkaan suoma vapaus, kun mainittu maa käy kaiken maailman sodat ja kiskoo täältä kurjasta Suomestamme verot ja veren tuommoisen hirmuisuuden uhriksi. Silloin vasta ollaan vapaita, kun emme tarvitse sotia eikä taistella mokomassa kurjuudessa. – Mutta nyt, näillä oloilla ollessa, täytyy täällä olla orjana, käydä sotia ja katsoa vielä omaakin parastaan, koska aika on semmoinen."
"Aivan niin!" myönsi Juho, ja ryhtyi työhön, johon heti kävi käsiksi Tanelikin, ja jonka tehtyä he päättivät pitää täällä Ehnberg'inkin miehiä vahdissa, ettei vihollinen pääsisi yli tästä heidän kaivoksestaan. Tässä luulivat he parasiten voivansa vastustaa vihollista, mutta mainittavimpia kahakoita ei tässä tarvinnutkaan taistella, koska ei sieltäpäin tänne sotalaumoja tullutkaan.
Sotaherra Ehnberg sai surmansa pappilan Uoti-rengin pyssystä eräällä kunnaalla, kaakon puolella Keuruun kirkkoa, joka kunnas on saanut siitä nimekseen "Ehnbergin väki".
III.
Tarullinen salo.
Ampialan kylän sydänmaan syvyydessä löytyy synkän murroksen sisässä salo, jonka tarullisuus on huomiota ansaitseva.
Tämä salo on nykyään maanmiehen kirveen raiskaama, mutta luonnollisesti se vieläkin uneksii niitä muistoja, joita siihen on ammoisilta ajoilta liittynyt. Salossa on jonkun kymmenen jalan korkeudelle kohoutuma, vuorinen kunnas, jota ympäröivät tänä aikana harventuneet metsät ja varsin ikävät maisemat, tehden sen paikan kokonaan kalmiston kolkoksi. – Tuon kuunaan syrjänteillä on moniaita vuorenholveja, joista joku on merkillisempää laatua. Holvissa on kaksi katttoseinää, jotka muodostavat välilleen suojan, varsinkin kun sen yksi puoli ja päällys on suljettu ihmiskäsillä tehdyllä seinäkkeellä ja katoksella. Niin tehtynä olikin moinen holvi suojana ihmisille "Ison vihan aikana."
Silloin oli siellä monesta kylästä ihmisiä karjoineen, kamsuineen vihollista piilossa. Siellä siis väliin piileili mahtavampiakin kansalaisia. Olipa tuolla jonkun ajan Keuruun kirkkoherrakin heikompine perheineen. Sitä paitsi oli tuonne osautunut eräästä syrjäisestäkin pitäjästä papin tytär, nimeltä Karpelan. Hän oli tullut Keuruun pappilaan vieraisille, ja tällä retkellä täytyi hänenkin, vihollisen lähestyessä, pakoutua tuonne vuoriluolaan. Sitävastaan olivat kirkkoherran pojat, Juho ja Taneli, ennenmainitulla kaivoksellaan pienen joukkion kanssa vahdissa vihollisia, joita siinä aiottiin ankarasti vastustaa. Maunu-Matti myöskin halusi olla toisten urhojen kanssa kaivoksella, mutta jotkut seikat ja suuret houkutukset saivat hänen tulemaan pakopaikalle, sillä sielläkin tarvittiin miehiä ja miehuutta. Ja hän siis olikin siellä ikäänkuin turvana ja tukena heikommille henkilöille. Sitäpaitsi oli siellä Huttulan poika, Jussi, joka ei myöskään ollut voimaa vailla. Häntäpä hemmoittelikin täällä tuo äsken mainittu papin tytär Karpelan sulotunteidensa esineenä – vieläpä sillä seurauksella, että
"Meni jo myö'en myöty neiti,
Kanssa kaupattu kananen,"ja niin tuo neiti, oltuaan
"Käpäs kättä antamahan,
Kiivas kihlan ottelohon,
Sormuksen sovittelohon,"joutui Huttulan Jussille ijänikuiseksi "kainaloiseksi kanaksi."
Mutta eipä mainittujen henkilöitten yhdistys ollut ainoa laatuaan, mikä syntyi tuolla pakopaikalla. Tuollapa Ampialan piika, Leenakin, kohteli Maunu-Mattia, joka myöskin oli Ampialassa rengin virassa, tunteilla, joita lemmenjumala häneen hengitti. Leena tosin oli jo vähän ennenkin Mattia armastellut, mutta nyt tuo ihana lemmen autuus alkoi kuohua kukkuralleen.
"Voi, armaani! kuinka pahaa unta minä usein uneksin, kun pelkään, tokko tuletkaan turvakseni, ja mikä lieneekään täällä elämämme loppu tänä ankarana aikana", huokasi Leena alakuloisena Matille.
"Turvasi olen tuonelaan asti, vaikka maailma kuinka kurjaa olisi", vastasi Matti ja vakuutti, ettei vihollinenkaan aina täällä ole, kyllähän vielä ajat lauhtuvatkin.
"Niinpä kyllä", myönsi Leena. "Mutta jos joutuisit vihollisten saalliiksi – niin mitäs sitten?"
"Onni miestä, jalat jänistä –; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni, joutuisit vihollisten saalliiksi?"
"Mitäpä he sitten minulle tekisivät?"
"Vai mitä – tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa", arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.
Hiljaa kuin "hiiri kuoren alla" oltiin vihollista peläten tuollakin pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut. Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. – Luontokin oli silloin kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakiten lentelivät synkän luonnon sylissä. – Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava kummittelija.
Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. – Sitä julmuutta ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.
IV.
Murhapoltto ja aaveen näky.
Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellistä ihanampi, sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suojan lahjojaan salossa oleville olennoille.
Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja ihailemassa luonnon kauneutta.
"Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy", äännähti joku joukosta, osoittaen kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.
"Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa", sanoi Ampialan isäntä ja kynsi korvallisiaan.
"Melkeinpä kyllä", myönsi Maunu-Matti. "Mutta mennäänpä katsomaan, ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä."
"Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään", sanoi Jussi terävästi.
"Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä", sinkasi neiti Karpelan, katsoen aavistavaisesti Jussiin.
"Onkohan niin... olisikohan tuolla mikä hätänä?" uteli Maunu-Matti arveluttavan ivallisesti.
"Kyllä se on kamalata", sanoi joku joukosta; "siellä mahtaa olla vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon ääni on kuulunut monena päivänä myötäänsä."
[Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä nimitetään nyt "ryssän kelloksi", sillä todellakin tätä ryssät soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen. – Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupera kivilevy, ja tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.]
"Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen tähden pysy pois", sanoi Maunu-Matti, luoden kysyväisen silmäyksen lemmittyynsä, Leenaan.
"Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti, vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun", änkkäsi Leena; "mutta olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan, ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta."
"Aivan niin", myönsi Matti, ja riensi ottamaan pyssyään, arvellen, että kentiesi sitäkin matkalla tarvitaan.
"Tottapa sinne mennään", sanoi Huttulan Jussi ja kiirehti Matin perään.
Ennenkuin ryhdymme päätapaukseen, saamme tässä vähän katsahtaa sen kylän asemaa, josta mainittu savu näkyi.
Kylä on jotenkin korkealla mäellä, jolla siaitsee useampiakin asumuksia kuin ainoastaan Ampialan talo. Mäen selänne on epätasainen ja syrjiltä varsin vietto, paitsi etelän puolelle on se vähemmin kalteva. Ampialan kartano oli laillaan hyvin rakennettu sen ajan mukaan, jolta tämä kertomuksemme on syntyään alkunsa saanut. Siinä siis oli: savupirtti, ja pihan takana vierastupa sekä sauna ja muita tarpeenmukaisia huoneita. Sitä paitsi oli talossa, luoteen puolella kartanoa, jonkun matkan päässä metsän rinteellä, riihikartano. Paikka ei ollut aivan luonnonihana, eikä muutoinkaan ihmiskäsien kaunistama, mutta sitä vastaan on siitä suuremmoinen näköala: siintävän taivaan rannalta näkyy laveita kukkuloita ja kunnahia, joidenka välistä pilkoittaa moni maamme tuhansista järvistä, mitkä alenevan auringon säteistä välkkyen kimaltelevat.
Kuten ennen on mainittu, riensivät Matti ja Jussi sekä useampia muita miehiä perässä, että risut ritisi, ja puut rutisivat jalkain alla, hypätessään sanottua savupilveä kohden. Olipa heidän kannoillaan eräs nainenkin, joka oli jollakin tavalla utelias menemään tuon kamalaksi arvaamansa tapauksen seurauksia katsomaan. – Mutta katso, miten oudon näköisenä ja kummallisesti kujeillen kulki tämä nainen. Hän oli väliin punainen kuin kukon heltta ja väliin taas vaalea kuin haavan lastu. Toisinaan riensi hän aika vauhtia eteenpäin ja toisinaan pysähtyi hän yhteen kohtaan seisomaan kuin kivettynyt. Hän näki selvällä päivällä kauhun ja kamaluuden unta. Hän, onneton, oli saanut ankaran sydämen pistoksen siitä kauhistavasta pelosta, mitenkä Matin rohkeus tulisi menestymään, ja miten asia oli päättyvä, – sillä hän oli tuo Matin kanssa rakkaudessa yhteen liittoutunut Leena.
Jo tullaan tulipalon lähelle ja nähdään sen olevan Ampialan riihessä. Sen olivat viholliset sytyttäneet tuleen, siten saadakseen meikäläisiä käsiinsä kun he muka tulisivat valkean vaaraa häätämään. Niinpä kävikin. Heidän toivonsa toteutui. Meidän urhomme, Matti, hyökkäsi rohkeasti palopaikalle.
Ryssä ryntäsi Matin eteen ja kurotti kätensä, ottaakseen häntä kiinni. Mutta Matti kumminkin ennätti ennen survaista häntä rintaan sillä seurauksella, että ryssä sinkosi kuin lingotettu kivi etäälle nurin, ja samassa roimi hän pyssyllään toisia päälleen tunkevia vihollisia niin, että heistä kupertui monta miestä kumoon, ennenkuin saivat lyödyksi Mattia päähän, josta hänen voimansa masentui, ja sitte täytyi hänen antautua kolmekymmentä kertaa isomman miesjoukon ankariin kouriin. – Nämä raakalaiset sitoivat hänen kätensä selän taakse ja salpasivat hänet riihen likeisyydessä olevaan olkilatoon. Ja mikä kauhistavaisinta – he telkesivät hänet sinne, polttaakseen tämän onnettoman elävänä ladon olkien kanssa yhdessä. Jopa sytyttivätkin he ladon tuleen. Voi hirmua! Kaikkien Matin kumppanien, niinpä reipasluontoisen Jussinkin, täytyi olla lymyssä lähellä olevassa metsässä ja katsella surkein silmin sekä vapisevin sydämin, kuinka kauhealla tavalla Matin piti tulessa kärventymän. – Arvaa, lukiani, kuka oli onnettomin kaikista tuon kauhean tapauksen katsojista. Mitä ajatteli tuota nähdessään Mattia lempivä Leena? Hänpä tuskin jaksoi henkiäkään, sillä sen tapauksen hirvittävä kauhu raivosi hänen sielussaan niin ankarasti. Hän vapisi, hän vaaleni... tuskin oli hän enää ihmisen näköinenkään. Hän tuli tuskan ja pyörtymyksen kuumeesen ja houri. – "Voi Herra, voi taivaan Jumala!" huudahti hän hurjasti ja niin äänekkäästi, että vihollisetkin sen kuulivat ja riensivät katsomaan. – Ja niin saivat viholliset kiinni Leenan; mutta muut metsässä katsojat pakenivat, nähdessään hirmuvaltaisten vihollisten tulevan heitä kohden.
Venäläiset veivät pyörtyneen Leenan vangikseen Ampialan pirttiin, jossa häntä ehken säälimällä virvoittelivat. Tuokion kuluttua Leena on tointunut pyörryksistään, mutta on muuten niin heikko, jotta tuskin pääsee olkivuoteesta ylös. Hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti tuulessa. Poissa oli hänen poskiensa ruso. Tuskan hiki vieri niitä pitkin, ja väliin olivat ne kalman kalpeat. Koko muotonsa oli omituisen outo, ja sydämensä sykki sanomattoman kamalasti.
Kolme miestä oli vahdissa ja hoitamassa tätä onnetointa potilasta. Muut viholliset olivat lähteneet saalista haalimaan, sillä heillä ei ollut ruokavarojakaan kylliksi mukanaan. Mutta eipä ollut onni heille myötäinen, sillä Herpmanin joukkio joutui heidän kinterilleen ja suomi heitä rajusti.
Aamu tuli, päivä valkeni, ja raitis ilma oli ulkona. Nyt rupesi Leena pyrkimään ulos itseänsä virvoittamaan, koska alkoi jo tointua siksi, ettei jaksoi kävellä. Hänen tahtonsa annettiin tapahtua. Ja miehet lähtivät hänen kerallaan, seuraten häntä eiliselle murhapoltto-paikalle, sillä sinne riensi Leena heti ulos päästyään.
Kauniilta kajasti aamuauringon häikäisevässä valossa ihana ja mahtava koivumetsä, joka oli tulipalon vierellä ja jossa piili mies, joka eilisen tapauksen johdosta
"Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustaa haventa", –ja koetti hiipiä lähemmäksi murhapolton paikkaa. Tämä mies oli usein mainittu Jussi; hän oli juuri tullut tuohon väjyksiin, saadaksensa tilaisuutta nähdä ja kuulla sikäläisiä oloja sekä jotakin tietoa Leenasta.
Leena ei tietänyt tuosta ensinkään mitään. Ei hänen silmänsä siirtyneet katsahtamaankaan koivikkota kohden; vaan hän katsoi, sanomattoman raskaasti huoaten, tuota tuhkaksi muuttunutta tulisijaa, josta vielä muutamia savusuonia tuprusi. – "Oi sinua, murha-polttaja!" kiljahti hän yhtäkkiä ja purskahti itkemään.
Katso, oi taivas, mikä näky nyt kohoutui kaikkien läsnä olevien silmiin! Nyt nousi tulipalon tuhkasta – aave.
"Taivaan Herra, mikä..." huudahti Leena, ja keikahti kedolle kumoon pyörtyneenä. – Tarmottomaksi tulivat tuosta säikähtäen vihollisetkin, luullen maanpeikon Matin haahmussa nousseen heitä kostamaan eilisestä pahasta työstään. Sitä peläten lähtivät nuo arkaluontoiset venäläiset koko paikalta pois. He eivät voineet edes ammutakaan tuota tuhkasta tullutta, mustaa ja veristä kummitusta, koska ei ollut heillä pyssyjä mukanaan tällä paikalla; ne olivat jääneet Ampialan pirttiin.
Eipä kaukaa käynyt, ettei Jussikaan kammahtanut; mutta tiesi kuitenkin sen, ettei hullummasti käy, kun Jumala sallii. Sentähden uskalsi hän lähestyä tuota kummitusta – jopa niinkin lähelle, jotta tunsi miehen, joka likeni häntä ja sanoi: "Elä pelkää, Jussi; Jumala on säästänyt minun henkeni!"
"Voi siunattu asia, ettäs olet siinä!" äännähti Jussi ja syleili ystävätään, Mattia.
Leena tointui pyörryksistä ja itki – itki ilosta, nyt kun tuli tietämään, että sulhonsa, Matti, on todellakin vielä elossa. "Siitä vain olen onneton", huokasi hän, "kun minä sinua, Matti, eilen niin uhitin tänne tulemaan. Ah, antanetko sitä anteeksikaan?"
"Mitä siitä... kunhan taasen ollaan maailmassa..." sanoi Matti värähtelevällä äänellä ja sulki Leenan syliinsä.
Matti säilytti henkensä tulelta olkiladon alla olevassa kuopassa. Hän riisti kätensä köytöksestä irti ja tunkihe olkisuovan alle, missä hän tiesi olevan luukun, jonka auki saatua pääsee maan sisään toista syltä syvään kuoppaan.
Mainittu olkilato oli Ampialan vanha pirtti; kun talon kartano oli muutettu toiseen paikkaan, niin oli tuo pirtti allaolevine kuoppineen jäänyt siihen.
V.
Kahakoita.
Kuten jo ennen on mainittu, joutuivat Herpman'in pojat miehineen noitten Ampialassa olleiden vihollisten kimppuun. Ja se tapahtui siten, että Maunu-Matti, päästyään tulesta hengissä, meni Huttulan Jussin kanssa Herpmanien luokse sanomaan, että vihollisia oli liikkeessä täällä, ja että he ovat tehneet jo niin ja niin paljon pahuutta.
"Sepä on hirvittävää", sanoi Juho, pudistaen päätään, "heidän kimppuunsa pitää riennettämän nyt heti. Onkohan noita miten paljon ja mistähän ne tavattaisiin?"
"Niitä oli siellä Ampialassa, jossa he minulle sen tepposen tekivät, kolmeenkymmeneen mieheen", vastasi Maunu-Matti, "ja Asunnan kylässä, missä he nyt kuuluvat oleskelevan, on heitä enemmänkin."
"Sinne lähdetään paikalla... Mutta ei meitä tule kuin viiteenkymmeneen mieheen, vaan emme pelkää, vaikka heitä olisi kolme kertaa isompi joukko... joka mieshän meistä ainakin kolmea ryssää vastaa, siis ei mitään epäilemistä..."
Jopa ovat urhomme Asunnan talon raitin suussa. Tässä on muutamia vihollisia kävelemässä, ja toiset heistä olivat talon huoneissa, sillä heitä oli kaikestaan likelle pari sataa miestä.
"No, nyt, pojat, aseisin!" kiljahti Juho, ja silloin antoivat he pyssyistään useoita laukauksia vihollisille sillä seurauksella, että nämät kaatuivat.
"Hei, miehet, kiirehtikäämme!" lisäsi sitten Juho, ja läksi rientämään aika vauhtia talon pihaan, johon päästyään heitä vastaan rupesi ryssät rynnistämään huoneista ulos. Mutta ennenkuin ryssät ennättivät päästä pihallekaan, mättivät heitä meikäläiset ovissa ja portahissa nurin. Ampumalla saivat he kuitenkin muutamia meikäläisistä kaatumaan, mutta heidän joukostaan ei jäänyt eloon kolmatta osaakaan. Juho ja Taneli ruhjoivat heitä miekallaan kuin sääskiä.
"Näin se käy aikamiehiltä!" kiljahti Juho, viimeksi viskaten erään venäläisen upseerin aidan yli pihasta tunkiolle.
"Jopa saivat saakelit kuria", sanoi Maunu-Matti melskeen loputtua, pyyhkien hikeä otsastaan. "Yksi roisto oli saada minuakin ammuta, mutta minä ennätin survaista hänen pyssynsä syrjään ja antaa hänelle itselleen aika sivalluksen."
"Se oli meille onneksi, että he osuivat olemaan huoneissa ja semmoisessa ahdingossa; he olisivat ehkä saaneet meitä useampiakin ammutuksi, jos olisivat olleet väljemmällä", lausui Taneli hengästyneellä äänellä.
"Eivät he kuitenkaan olisi meiltä voittoa ottaneet", väitti Juho jäykästi.
"Eihän tokikaan, vaan olisi heidän käynyt paremmin ampuminen... ja, katsos, ovatpa he saaneetkin ampumisellaan takkiini läven, mutta eipä ole ottanut ihoon."
"Entä minun – minun on takissani kaksikin läpeä, vaan ei sentään ole ruumiissani naarmuakaan."
Vihollisten ruumiit mätettiin, mihinkä saatiin maan rakohon, ja heiltä riistetyt tavarat veivät Herpmanit omiin kätköihinsä.
Parin päivän perästä joutuivat urhot Juho ja Taneli, toiseen kovaan otteluun, ollessaan kahden kulussa Keuruun kirkon ja Mannis-kylän välillä, jossa osui heidän vastaansa kymmenen vihollista.
"Voi taatto taivahinen, pilven päällinen Jumala, mikä nyt mettä auttaa, kun tuolta tulee vihollisia, ja meillä ei ole aseita mukanamme", huokasi Taneli, nähtyään nämä tulevan vastaansa.
"Tulkoon vain, mutta ei peljätä", vastasi Juho, vilkaisten terävästi veljeensä.
"Eipä suinkaan, mutta hypätään kuitenkin metsään, saadaksemme sieltä parempaa tilaisuutta karata heidän päällensä, ja kun he tulevat meitä hakemaan, niin ehkä hajoutuvatkin meitä hakeissaan, jos piillään vähän etäämmälle."
Niin kävikin. Kun viholliset näkivät Juhon ja Tanelin pakenevan tiheään metsään, niin he hajautuivat heitä hakiessaan.
Ison kiven takana olivat veljekset, kun useita vihollisia osui sinne menemään, tietämättä heidän juuri siellä olevan.
Äkkiarvaamatta karkasivat nämä kuin karhut vihollisten päälle, sivaltaen kumpikin heidän kädestänsä pyssyn ja siinä silmänräpäyksessä ruhjoivat niillä monta vihollisista murskaksi, sillä useimmat koko joukosta kaatuivat urhojemme iskuista, ja loput pääsivät käpälämäkeen.
"Se kivi oli meille suurena etuna, sillä sen takaa eivät he meitä keksineet, ennenkuin saivat tuliset tervehdykset", sanoi Taneli.
"Niin olikin", myönsi Juho, "mutta mieskyky siinä työn teki kumminkin."
"Mitäs siitä puhutaankaan... voima ja urhoushan on pääasia sankareilla. Ja olisipa oikein hauskaa mennä isommin joukoin noitten riivatuitten kanssa ottelemaan, mutta perhanakos sentään tietää, koska heitä tulee tänne. On paha sekin, kun ei ole varjelemassa kotipaikkojansa."
"Niin onkin; kyllä minunkin mieleni tekee siihen, missä saisi noita konnia tuhansittain surmata, mutta heitä voisi tulla tänne tuhojaan tekemään sillä aikaa, kun oltaisiin muualla."
Hyvällä tuulella tulivat urhomme pappilaan ja luulivat itsensä kokonaan voittamattomaksi.
VI.
Heinäniityllä.
Oltiin heinäkuussa 1714. Savossa ja Satakunnassa, jopa etelä-Pohjanmaallakin vilisi vihollisia mutta Keuruulla ei niitä nyt juuri ollut. Urhomme, Juho ja Taneli Herpman, miestensä kanssa karkoittivat pois ne viholliset, mitä heitä tänne tuli, ja saivat monta kovaa heidän kanssansa kokea. Mutta sitä vastaan olivat he näistä paljon hyötyneetkin, sillä heiltä saatiin suuria aineellisiakin saaliita. Nyt kun oli täällä rauha, niin ihmiset tekivät omia tehtäviään, varsinkin maan työtä, jotka siihen kykenivät.
Pitkän sadeajan loputtua oli nyt taivas pilvetöin. Aurinko yleni majestetillisesti säteillen taivaan rannalle, ja tuuli henkäili lauhkeasti. – Nythän näytti tulevan sopiva ilma heinänteolle, jota juuri aiottiin alkaa. Hyvällä tuulella ollen hymyili nyt tuo muuten jörö ja harvapuheinen Ampialan isäntäkin. Tarkastaessaan taivaan merkkejä, tuli hän siihen päätökseen, että sade on mennyt pidemmäksi aikaa ohi, ja nythän siis sopii tehdä myöhään jääneitä talouden töitäkin. Tätä aprikoidessaan näki hän tyttärensä, Maijan, tulevan piika-Leenan kanssa lehmitarhasta, maitoastiata kantaen. Harvapuheinen isäntä ilmoitti nyt lyhyesti ajatuksensa tyttärelleen, sanoen:
"Laitappa ruokaa pöydälle ja evästä konttiin, jotta syödään ja lähdetään heinään sydänmaan niitylle."
"Kyllä, isäni", vastasi Maija, ja läksi toimeen. Pian olikin ruokaa pöydällä, johon syömään astui isäntä renkineen ja kahden poikansa kera, jolloin Leena suori istuimia pöytään tulijoille.
Väki istui syömään, jota tehdessä ei paljon mitään puhuttu. – Vihdoin katkaisi vaitiolon Maija, kysyen isältään:
"Mitähän lienee tuo tauti maailmassa, johon kuuluu niin monta ihmistä äkkiä kuolevan?"
"Mitäpäs se muuta lienee kuin ruttoa", vastasi isäntä. "Ja tottapa täällä maailmassa lienee niin paljon pahuutta, että sitä täytyy Jumalan rankaiseman sodalla, nälällä ja taudin kovuudella."
Kun kaikki olivat syöneet tarpeeksi, lähdettiin hoppuisasti tielle, sillä isäntä näytti olevan kiireissään.
Niitylle päästyä alkoi innokas niittäminen. Jopa oli koko niitty niitettynä, ennenkuin päivä tuskin ennätti puoliväliinkään. Ja siitä oli isäntä niin hyvillään, että päivälliseltä päästyä virkkoi:
"Nyt saamme levähtää heinän kuivaessa, koska sen hyvin olemme ansainneet."
Isäntä heittihe ladon eteen niitylle pitkäksensä. Maija otti puukon käteensä ja meni Martan kanssa metsään. Jaakko nukkui tapansa mukaan latoon, kontti päänsä alla. Leena istahti ladon kynnykselle, johon myös Mattikin laskeusi.
Tuokion kuluttua otti Matti Leenan käteen kiinni, ja pyysi häntä tulemaan kanssansa kävelemään. Ja niin menivät he niityn poikki kulkevan puron reunalle sekä istuivat ison pajupensaan siimekseen, jossa Matti hetkisen äänettömyyden perästä puhkesi puhumaan:
"Minun sieluni silmissä näyttää meidän rakkautemme jo olevan siksi tuleentunut, että me ehkä voimme antaa itsemme tulla sidotuksi kirkon siteellä ikuisen liiton yhteyteen."
"Niinhän nyt toki", myönsi Leena hymyillen ja salli Matin likistää häntä rintaansa.
Heidän syleilemisensä kuitenkin pian keskeyttivät Maija ja Martta, jotka tulivat siihen metsästä, tuoden virsutuohta ja pesuhuosioita muassaan.
"Noinko kujeellista se lempi onkin?" kysäsi Maija ivallisesti, tuon syleilyn nähtyään, sillä hän ei ollut vielä kokenut lemmenjumalan oikkuja.
"Niin; mutta tämä älköön olko tästä lähin enää kenenkään ivan esineenä", vastasi Matti, ja läksi menemään latoa kohden, missä toiset jo hankkivat mennäkseen heiniä haravoimaan.
Ilta tuli; heinät olivat jo kaikki koossa, isoin osa ladossa ja tuoreimmat niityllä rukoloissa.
Jopa ollaan kotona Ampialan talossa. Iltaisen syötyä ilmoitti Matti äskenpäättämän naima-aikeensa. Isäntä oli tuohon suopuisa ja lupasi kustantaa häät syksyn tultua köyrinjuhlan yhteydessä näille uskollisille palvelijoillensa.
VII.
Hääpidot ja köyrinjuhla.
Köyrijuhlan aamu on valjennut. Aurinko on noussut, jonka jonka häikäisevässä valossa lumikuurassa oleva metsä ja hienolla, vaaleanhohtoisella lumivaipalla verhottu maa kimalteli niin kauniisti, että näytti ikäänkuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun.
Keuruun seurakunnan kirkkoherra, Herpman, istui nyt kamarissaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ehkä miettien päivän saarnaansa ja uneksien synkkiä haaveita siitä ankarasta melskeestä, joka nyt raivosi maassamme. Hänen näin istuissaan aukeni ovi, ja sisään astui nuori neiti, mainiten "hyvää huomenta" soreasti sointuvalla äänellä.
"Jumala antakoon!" äännähti kirkkoherra, heräten ajatuksistaan ja nähden tyttärensä, Marian, olevan edessään. Hän hymyili nyt hellimmän liikutuksen tunteilla, silmäillessään lastaan, jota hän rakasti ennen kaikkia ja jota hän hellästi kohteli. Eikä hän suotta Mariata niin hyväillytkään, sillä tämä oli puhdasluontoinen ja muutoin kaunis sekä suloinen tyttö. Hänen kirkkaat ja sinertävät silmänsä olivat, kuten isänsä sanoi, perintö äitivainajaltaan, jonka kuolema oli jättänyt kirkkoherralle ikävän ja kaipauksen muiston.
"Mahtaisinkohan, isä, päästä kanssanne tänä iltana Ampialaan pitoihin?" kysyi Maria isältään, lapsellisesti myhäillen.
"Käy vaan; mutta tiedätkö, aikovatko kaikki veljesi mennä sinne?" kysyi kirkkoherra, oikaisten istumisesta kasaan painunutta vartalotaan.
"Minä menen kysymään", vastasi Maria, ja riensi veljiensä asuntoon pihan toiselle puolelle.
Täällä mainittuaan "hyvän huomenen" ja tehtyään kysymyksensä, sai hän vastauksen:
"Mennäänhän toki; siellähän ehkä saadaan viettää hauska ilta."
"Ainahan rauhan aikana hauskaa on", sanoi Maria, "mutta silloin on onnetointa, kun täytyy vihollisia pelätä ja sen kauhun kanssa kamppailla."
"Niin se on sille, joka niitä pelkää", sanoi Taneli; "vähän välittää niistä nämä pojat silloinkaan, kun niitä on; mutta eihän noita nyt olekaan näillä paikoin. Välistä niitä vaan näkee joitakuita jonkaleita."
Maria mainitsi, miten hän pelkäsi ja miten kurjaa oli olla sen edellisenä syksynä metsässä pakoluolassa, sekä miten mahdotonta olisi ihmisen aina olla semmoisessa viheliäisyydessä... "Sanon siis isälle että mennään joukolla häihin", keskeytti hän itseänsä ja läksi veljiensä kamarista.
"Mutta käydään maar jumalanpalveluksessakin ensin", sanoi Taneli ja katsoi akkunasta ulkoilman kauneutta.
"Tehdään niin", lisäsi hänen veljensä Antero, ja he rupesivat hankkimaan mennäkseen tuohon yksinkertaiseen, koruttomaan temppeliin, mikä silloin oli Keuruulla olemassa, ja johon heidän isänsä jo oli menossa.
Kirkkoherra saarnasi "kahdeksasta autuudesta", ja nuhteli maailmata "pahennusten tähden", lausuen, että sodan, ruton ja nälän vitsaukset ovat kurituksia kansan synneistä. "Palkka jaetaan työn jälkeen, ja niitto on kylvöä myöten; joka taajaan kylmää, pitää myös taajaa niittämän", vakuutti hän.
Jumalanpalveluksen päätettyä kiiruhti kirkkoherra kotiaan ja sieltä Ampialaan pitoihin.
"Hop, hop!" kuului tiellä kehoituksia hevosille, joita oli kaksi, sillä pappilasta oli häihin menijöitä niin paljon, ettei sopinut yhdellä hevosella kulkemaan.
Rientäkäämme edellä Ampialan taloon, jossa puuhataan köyrijuhlaa ja häitä noille uskollisille palkollisille, jotka olivat palvelleet kunnialla tässä talossa, Matti 10, ja Leena 8 vuotta. Täälläpä tapaamme monta vanhaa tuttavaamme. Vanha isäntä istuu pirtissä, jonka nokimustat seinät ovat nyt somasti päreillä koristettuna. Hän istuu lavitsalla, lähellä akkunata, josta tuontuostakin silmäilee ulos kirkolle päin viepää tietä kohden. Hän odottaa vieraita. Hyväntahtoinen emäntä on täydessä toimessa ja tarkastelee, ovatko kaikki tehtävät valmiit ja järjestyksessä.
Maija astui pirttiin, puettuna punaiseen parkkumihameesen, mustaan liiviin ja valkoiseen röijyyn. Isänsä ja äitinsä katsoivat häntä nähtävällä tyytyväisyydellä, sillä hän näytti hyvin kansalliselta ja somalta.
"Jopa olet valmis vieraita vastaan ottamaan", äännähti isäntä tuolle tyttärelleen.
"Kunpa vaan jo tulisivat", kuului vastaus, ja sen jälkeen jäi äänettömyys jälleen hetkeksi aikaa pirttiin.
Matti ja Leena istuivat täll'aikaa "piisituvassa", odottaen hääjuhlaansa. Leena oli puettuna valkoiseen morsius-pukuun. Hänen kasvoillaan rusoitti hieno puna, ja silmänsä säteilivät onnesta, katsellessaan sulhoaan. Heidän molempien silmät viemistyivät yhä toisiinsa, ja mitä he ajattelivat sekä sydämessään tunsivat, sitä ei voi kynällä kuvata; mutta tietysti uhkui heidän mielensä sanomattomasta onnesta ja ilosta. He olivat kokonaan unohtaneet ne kaikki huolet ja vastukset, joita tätä ennen olivat saaneet elämässänsä kokea.
Nyt ilmestyi Maria äkkiä "piisitupaan", huudahtaen:
"Jo papin joukko tuli!"
Samassa käänsivät Matti ja Leena silmänsä akkunaan, josta näkivät, kuinka isäntä pihassa, takitta päin ja nöyrästi kumarrellen, tervehti kirkkoherraa sekä tämän poikia ja nuorta neitiä. Sitten saattoi isäntä arvokkaat vieraansa "piisitupaan" eli silloiseen korutupaan, johon kaikki arvossa pidettävät vieraat tavallisesti vietiin. Täällä tervehtivät vieraat tavallisuuden mukaan sulhaista ja morsianta ynnä Maijaa.
Neiti Herpman rupesi koristelemaan morsianta ja ripusti tämän päähän korkean, kullankiiltävän morsius-kruunun. – Sitten tapuhtui vihkiminen sen ajan juhlallisemmalla tavalla.
"Noin muhkeata paria ei usein nähdäkään vihillä", kuultiin monen kuiskaavan, ja totta se olikin.
Sen perästä mentiin, emännän pyynnöstä, syömään, jota tehtiin täydellä ruokahalulla, vaikka ei ruoka ollut erittäin herkullistakaan, sillä silloin ei vielä tiedettykään hienoimmista ruokalajeista; kaikki oli vaan oman maan tuotteesta, mutta kyllältä sitä kumminkin oli. Pöydällä oli kokonainen sianliikiö sekä lampaan nivuset ja suurissa pahka-vadeissa huuhmarissa survotuista ohran suurimoista keitettyä puuroa y.m.
Pian alkoi tanssikin, johon nuoret ottivat innokkaasti osaa, ja vanhat katselivat huvikseen nuorten riemua.
Muun mukana alkoi illalla myöhemmällä sen ajan tavan mukaan "köyrinjuhla", jonka viettämisessä tehtiin kummallisia taikatemppuja. Illallisruoaksi valmistettiin muun muassa syötäväksi "köyrinpässin" lihat, joka pässi oli jo keväällä laitumelle laskettaissa siksi nimitetty ja omituisella tavalla siunattu. Sitä navetasta ulos laskettaissa taputti emäntä lähellään selkään ja lausui joitakuita loitsulukuja. Nyt laskettiin tuo pässi laitumelle lampaiden joukkoon, vaan illalla oli se laumasta pois, sillä se oli jäänyt metsään, muka Tapion kaitsettavaksi, aina köyrilauantaihin asti, jolloin tuo metsän kuuluisa kuningas ajoi pässin tavallista lihavampana aitain yli taasen lampaiden joukkoon. Tästä saatiin tämä teurastettavaksi, jonka tehtyä siitä valmistettiin juhlaruoka, jota syömään ruvettaissa isäntä lausui erään vanhan, katoolisella ajalla käytetyn ruokaluvun.
Syöminen oli omituisen harrasta, ja sen tehtyä höpisi taas isäntä:
"Tihetisti, ruokaristi,
Tipusta, tapusta, kauvan kasvaan – Amen!"Olipa vietynä saunaankin monenmoisia ruokia sekä olutta ja viinaa siinä tarkoituksessa, että muka kuolleet tulevat manalasta sinne, niillä itseänsä ravitsemaan.
Myöhemmällä samottiin saunan oven taakse hyvin hiljaa kuuntelemaan, olisiko sinne syömämiehiä saapunut.
"Jopa siellä manalaiset massuttavat, tuonelaiset tassuttavat", höpisivät kuuntelijat. – Tuohon tuli emäntäkin ja kysyi:
"Kuuluuko mitä?"
"Jo syövät manalan matkamiehet", vastasi isäntä; "mutta annetaanpa heidän rauhassa syödä ja kylpeä; mennään me navettaan karjaa katsomaan."
Navetassa tehtiin myöskin taikatemppuja, joita silloisilla ihmisillä oli tapana tehdä, ja joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa.
Mutta mitäs olivat nuo manalaiset saunassa syöjät? Eipä kukaan tiennyt, että talon renki, Jaakko, oli kurillaan vienyt siat saunaan vähää ennen kuuntelemaan menemistä. Nepä olivatkin noita mainittuja massuttajia.
Ilta oli kulunut myöhään. Emäntä esitti, että kirkkoherra perheineen kävisi piisitupaan maata. Kirkkoherra ja Maria-neiti, jotka olivat jo unen tarpeessa, ottivat kiitollisuudella vastaan tämän tarjoomuksen ja menivät levolle. – Pian rupesivat toisetkin arvelemaan olevan ehkä parasta lopettaa ilon. Ja niin tehtiinkin; levolle menoa ruvettiin hankkimaan.
"Sen ilmoitan minä aikanaan, että elköön kukaan ruvetko tähän pirttiin tänä yönä nukkumaan", sanoi unilukkari kaikkein kuullen.
"Miksikä ei?" kysäsi joku joukosta uteliaasti.
"Minä näin semmoista unta, että tässä pirtissä makaaville tulee turmio tänä yönä", jatkoi taasen unilukkari.
"Joka unia tottelee, se varjoja kiinni ottelee", vastasi Juho, naurahtaen ivallisesti.
"Lieneepä niinkin; mutta parempi on kuitenkin olla niitä varoillaan", vakuutti unilukkari.
"Mitä te siis pelkäätte?" utasi Juho.
"Venäläisiä", kuului vastaus, joka sana sai monen sydämen vavahtelemaan. Mutta päinvastoin ajatteli Juho. Hän lausui uljaasti, korjaten ryhtiään:
"Paljain käsin menen minä venäläisiä vastaan... jos heitä tulisikin, mutta eivätpä he raukat tohdi tänne enää tullakaan."
"Tulkoot vain", lisäsi Taneli, "niin onnettomia ovat, sillä täällä pannaan kova kovaa vastaan."
Vieraista läksi osa kotiinsa ja toisia lähimäisiin kotiin yöksi, arvellen unilukkarin unen jotakin tietävän.
Sulhanen, joka ei hänkään ollut arkalasta kotosin ja joka oli ennen vihollisten kanssa monta kovaa kokenut, ei hennonnut luopua morsiamestaan, vaan meni hänen ja useoitten muiden kanssa saunaan maata. Isäntä, emäntä ja tytär, Maija, kahden veljensä kanssa menivät erääsen kamariin, joka oli piisituvan etehisen pohjassa. Kirkkoherran nuorin poika, Antero, meni piisitupaan, jossa isänsä ja siskonsa olivat jo unen helmoissa. Vaan Juho, toisen urhoisan veljensä, Tanelin, kanssa, jäivät pirttiin, näyttääkseen, että he eivät pelkää; vieläpä jättivät aseensakin etehiseen pelkäämättömyytensä vakuudeksi, aikoen sieltä ne vasta sitten siepata, jos tarve tulisi.
Pian olivat kaikki virkistävässä unessa; ei niin hiiskaustakaan kuulunut, ei yhtään elävää olentoa näkynyt kartanolla.
Tässä uinailevassa hiljaisuudessa hiipi nyt joku vitkallisesti pirttiä kohden; se näytti etäälle kuun valossa paremmin aaveen kun ihmisen olennolta. Ken oli hän? Unilukkari; hän pelkäsi vaaraa, vakuutettuna, ettei unensa pettäisi. Hän läksi saunasta ja hiipi hiljaa pirtin luo sekä yhä tikapuita myöten ylös pääty-ikkunasta pirtin lakkaan, jossa hän toivoi olevansa piilossa pelkäämiltään vihollisilta ja samassa kuulevansa, kuinka pirtissä olevien urhojen tänä yönä kävisi. Hän valvoi ja kuunteli, vaan mitään peljättävää ei kuulunut. Ainoastaan sirkan yksitoikkoinen ääni kuului pirtistä, ja hiljainen hiiren rapina lakalla. Hiljaa kaivoi unilukkari läven laipioon, josta kuuli unessa olevien urhojen raskaan huokumisen ja näki heidän makaavan, toisen pöydällä, ja toisen pankolla. Mutta eipä hänen silmänsä siitä lävestä kauan katselleet, sillä hän nosti päänsä, kuunnellakseen sitä outoa melua, jonka luuli ulkoa korviinsa kuuluvan.
"Ah, Herra, venäläisiä!" huokasi hän, ja tarkasti vissimmästi ääntä.
Kirouksia ja uhkauksia kuului tuon tuostakin heidän ollessaan etäämmällä, mutta likemmäksi tultuaan hiljensivät he meluaan. Tietysti yritti nyt unilukkari lakasta tehdä kokeita, herättääkseen noita pirtissä makaavia urhoja, mutka kaikki oli turhaa, sillä makaavat olivat, ihme kyllä, niin raskaassa ja sikeässä unessa, etteivät heränneet. Eikä tohtinut unilukkari vihollisten tähden mennä pirttiin, heitä herättämään, sillä juuri pelko oli hänellä lakassakin ollessaan; ei hän tohtinut sielläkään kovin kovaa ääntä pitää.
Mistä lienevät saaneet viholliset tietää Herpmanien Ampialassa olemisen, ja tien osasivat he kulkemalla kenkäisten hevosten jälkiä, sillä silloin oli Herpmanien hevoset täydessä kengässä, mutta muut pitivät hevosiaan n.s. "viskarissa."
Vihollisjoukko, joka nyt saapui Ampialaan, oli iso, ja heidän mukanaan eräs noita, nimeltään "Kuuliais-Tapani", Tampereen puolelta.
Yön hiljaisuudessa piirittivät viholliset talon joka taholta. Useoita hiipi heistä hiljaa pirtin etehiseen, josta löysivät urhojemme aseet ja näkivät oven raosta heidän pirtissä olevan. Toisia vihollisista meni saunan ovelle, jonka kynnykselle he tähtäsivät kuusi ladattua kivääriä, uhkauksella, että "joka aikoo tulla ulos ja vastustaa, se ammutaan heti hengettömäksi."
Mitä ajatteli nyt meidän mainio Mattimme? Hän tuli tuskiinsa: Hän tulehtui ja väliin hikoili, ikäänkuin siitä häpeän tuskasta, kun ei saanut tilaisuutta rynnätä ryssien päälle; sillä siitä esti häntä äsken vihitty puolisonsa, Leena. Hän likisti Mattia kaulasta ja rukoili Jumalan nimen kautta, ettei tuon hellästi rakastetun miehensä pitänyt menemän tapattamaan itseänsä vihollisilla.
Oli kuitenkin se onni, ettei koko venäläisjoukossa ollut niitä vihollisia, jotka olivat ennen Matin kanssa taistelleet ja siitä kostoa hänelle nyt hankkineet. Nämät venäläiset ei, näet, tietäneetkään Matista eikä hänen seikkailuistansa mitään. He vainosivat Herpmanin poikia, joiden päästä oli luvattu Venäjällä 50 ruplaa, koska olivat tehneet venäläisille niin paljon pahaa.
Edellä mainittu noita, "Kuuliais-Tapani", oli laittanut hopeanapin luodin asemasta pyssyyn, sillä se oli jo entuudeltaan tietty, ettei muka moisiin urhoihin lyijy pystyisi, jolla pyssyllä nyt mokoma noita ampui raollaan olevasta oven aukiomasta pankolla makaavata Juhoa, sillä seurauksella, että ammutun sisälmykset tulivat vatsasta ulos.
"Jo venäläisen koira, p—-le, puri!" kiljahti Juho, ja hyppäsi, sisälmykset kädessä, ulos, jolloin potki jaloillaan vielä monta venäläistä kumoon, ennenkuin heitti henkensä.
Samalla kertaa kun Juhon onnettomuus oli tapahtunut, riensi Tanelikin etehiseen, jossa tapaili aseitaan, vaan kuu ei niitä ollut, sivalsi hän jonkun venäläisen vyöltä väkipuukon tuppineen ja rupesi sillä lyömään vihollisia, huutaen tovereitansa apuun, vaan kun ei hän saanutkaan apua ja näki mahdottomaksi tapella ylivoimaa vastaan, niin kiipesi hän katolle, kaiketikin koska viholliset häntä niin rajusti ahdistivat, ettei ollut enään tilaisuutta muuallekaan pakoon päästä.
Eipä aikaakaan kun ampui hänenkin tuo kirottu Kuuliais-Tapani, samoinkuin Juhonkin, noidutulla pyssyllä.
Vihollisten vimma oli hirveä; he tietysti tahtoivat polttaakin koko talon, koska olivat tehneet pirtin permannolle tulen, mutta lakassa oleva unilukkari valutti sieltä multaa äsken kaivamistaan lävistä valkeaan, että se tukehtui.
Miten kamalata olikaan nyt tuo meteli kirkkoherran ja hänen jälelle jääneiden lapsiensa mielestä. Oi, sitä Maria-neidin surkeutta ja valitusta, nähdessään moisen kauhun! Hän oli pyörtymäisillään ja vaipui kalman kalpeana isänsä syliin – syliin joka myöskin vapisi hirmusta ja pelon tuskasta. Kuitenkin koetti isä tukea ja lohduttaa rakastettua lastaan, vaikka ankara epäilys ja kauhu raivosi omassakin povessaan.
Yhtäkkiä syökseytyi vihollisia tämäkin huone täyteen ja he ottivat vangiksi kirkkoherran sekä hänen tyttärensä ja nuorimman pojan, Anteron, joka koetti tehdä vähän vastarintaakin, mutta se oli mahdotonta ylivaltaa vastaan.
Nuo kostonhimoiset raakalaiset köyttivät kirkkoherran sekä pojan jaloistaan kiinni re'en perään ja antoivat heidän päänsä raataa maata, kun ajoivat virstan matkaa n.k. Ruoraisten veräjälle. Tähän jättivät he heidät niin kauaksi, kun kävivät ryöstämässä lähellä olevia taloja.
Yleinen oli nyt rauhattomuus. Jokainen koki piiloittaa itsensä vihollisilta. Sentähden olivat kylän asukkaat paenneet lähellä oleviin metsiin.
Yö oli kulunut jo aamuun, ja nuo onnettomat koston uhrit kituivat vielä reen perässä kiinni, sillä heidän kätensäkin olivat köytetyt yhteen, etteivät voineet itseään pelastaa.
"Ah Herra jumalani! Sinä taivaallinen Isä, joka viisaudessasi katsot kaikki hyväksi, olet tämänkin ankaran synnin palkan minulle sallinut. Armada kuitenkin meitä viheliäisiä syntisiä ja katso laupeuden silmillä puoleemme!" huokaili kirkkoherra ja vapisi vilusta ja kauhun tuskasta.
Neiti Maria, joka oli re'en aisaan köytettynä, valitti vielä sitäkin surullisemmasti. Hän tyrskytti ja oli kuin se onnetoin, jonka sielu on ijankaikkisen epätoivon tuskissa.
Kauhistuksen tunne raateli Anteronkin sydäntä, mutta hän kumminkin koki kaikin voimin olla rauhoittuneempi ja lohdutti ruikuttavaa sisartansa.
Näin onnettomana ollessaan osautui heidän luoksensa tulemaan erään talon – Vehkomäen Matti-niminen kesti. Liikuttavasti rukoillen ja vaikeroiden pyysivät nuo onnettomat mainittua Mattia päästämään siteitään irti. Mutta Matti-polonen ei uskaltanut millään muotoa sitä tehdä, syystä, että hän pelkäsi olevan venäläisiä metsässä vahdissa ja siten muka menettävänsä omankin henkensä. Oliko tuo Matilta oikein, sen tuomitkoon lukija, mutta lienee se ollut liikuttavaa ja sydäntä polttavata tuolle kurjalle pelkuri-Matillenkin, kun hän näki nyt olevan mitä surkeimman rääkkäyksen alla ja vankina papin, jota niin suuresti kunnioitettiin ja suosittiin. Sitä enemmän suureni tämä surkeus, kun tuo onnetoin kirkkoherra valitti ja rukoili:
"Auta Jumalan nimessä meitä nyt, sinä ohikulkeva kristiveljemme!"
Näin huutaessaan vapisi tuon onnettoman kirkkoherran ääni, ja sanomattoman raskas kyyneltulva syöksyi hänen silmistään.
Hetken perästä palasivat viholliset äskensanotulta retkeltään ja köyttivät kaikki nuo kauhistuksen kanssa kamppailevat vankinsa rekeen, viedäkseen heidät ensin Hämeenlinnaan ja sieltä Venäjälle.
VIII.
Jälkimuistoja.
Mitä miettivät nyt Keurulaiset tuon edellämainitun tapauksen johdosta? Koko seurakunnalle tuli sillä kertaa papin puute, ja sitä paitsi jätti se jälkeensä katkeruutta sekä surullisen ikäviä muistoja. Kirkkoherra Herpman oli silloin leski, joten ei jäänyt Keuruulle häneltä vaimoa eikä eloon jääneitä lapsia.
"Voi sentään! kuinka onnetoin oli se hetki, jolloin rupesin Juhon vaimoksi", huokasi pappilassa eräs nainen, kuultuaan moisen tapahtuman Ampialasta. "Olisi ollut parasta Juholle niinkuin Tanelillekin olla erillään venäläisten omasta... sitä minä heille jo sanoin monta kertaa... olisihan sitten jäänyt tuommoinen onnettomuus tulematta, Pahuudella on paha palkka täällä ajassakin, mitä sitten ijankaikkisuudessa... Mutta ei muista ihmisparka sitä eläissään maailman synnissä. Armahtakoon kuitenkin suuri Jumala noita onnettomia, niin myös minuakin!"
Tämä näin vaikeroiva nainen oli Juho Herpmanin nuori vaimo, Anna. Hän sai surun sydämeensä ja tuli painavaan mielen vaivaan. Alituisesti nähtiin hän, silmät vetisenä, syvään hartauteen vaipuneena ja kuultiin tuon tuostakin huokaavan: "Ah, armahda, Jumala, noita onnettomia, niin myös minuakin!"
Sitäpaitsi oli pappilassa eräs toinenkin nainen, piika Liisa, joka myöskään ei ollut ihan iloisella mielellä. Hänkin vaikeroi:
"Oi, onnettomuutta, millekä kohdalle minäkin jäin! Eipä olisi pitänyt niin paljon antautumani Tanelin tahdolle... Minnekä nyt joudun? Minnekkä pääni kallistan?"
"Mitäpä häntä huolit niin suuresti surra", lohdutti Uoti-renki, joka oli toisia rauhallisempi; "kyllähän Luoja murheen pitää sinustakin... ja keliäpä ei täällä matoisessa maailmassa pahuutta ja vastoinkäymisiä ole."
Nämät jälelle jääneet henkilöt, nimittäin Juhon leski, Anna, palvelioitten kanssa pitivät yhden vuoden vielä taloutta pappilassa, vaan sitten muuttivat he mikä minnekin.
Mutta Uoti-renki, hänpä ei lähtenytkään pappilasta pois juuri "niinkuin varpunen ohran päästä"; hänellä oli täällä joitakin salaperäisiä puuhia ja viivykkeitä. Hän oli usein liikkeessä öilläkin, kartellen kaikkien näkemistä. Muutamana iltana, kun muut rupesivat levolle, läksi hän, rautalapio kädessä, kirkkokankaalle ollen omituisissa aikeissaan ja puhuen puoliääneen itsekseen:
"No, nythän on niin yösydän, ettei kukaan nähne, vaikka otankin sen aarteen, josta ei tiedä muut kuin minä ja Jumala. Otan kun otankin... mitäpä syntiä siitä minulle tulee, ja mitäpä se siellä maassakaan tekee, minä käytän sitä hyväkseni... Mutta peijakas, mikä se on?... Ah, Tuima-Jussi..."
Tuima-Jussi tulee ja laulaa:
"Napualla tappelussa,
Suuressa veritaistelussa,
Suomen urhot sutki noita
Ryssän sotarutjakoita.""Kas sitä, siin' on mies, joka kulkee yöstämöimässä", sanoi Uoti, Jussin lähestyttyä.
"Entä itse... Kappas, kun kattila pataa soimaa", vastasi Jussi ivallisesti.
"Tätähän minä vain ha'in pappilan lapiota, joka minulta jäi kerran metsään. Mutta mitäs kuuluu sinun sotaretkillesi, sitä nyt saan kysyä."
"Mitäpä sinne kuuluu muuta kuin kovuutta ja kurjuutta; vaikk'en minä sitä aavistanut, vaan kuu sotajoukot pakenivat Pohjan perille, niin heitin minäkin 'sissit' sinne, ja tulin levähtämään monesta raskaasta vaivasta."
"Olit siis kovalla?" jatkoi Uoti uteliaisuudella.
"Vai olinko?... kun tietäisit, kuinka kovalla oltiin Kivekkään joukossa, ja kuinka monta kuumaa saunaa olenkaan saanut kylpeä; mutta ei siitä huoli hurja poika... ei huoli, vaikka henki ja veri menisi... pois maata polttamasta, pois kansaa kiduttamasta pitää viholliset karkoitettaman, ja ne piru vieköön!" saarnasi Jussi ja läksi astumaan Lapinsillalle päin.
"Hyvä, ettäs menetkin pois, sinä hulluttelija, että saan tehdä tehtäväni", ajatteli Uoti, katsoen menevätä. Ja hetken seisottuaan siinä, läksi hänkin kävelemään päinvastaista suuntaa, mentyään tien oheen männikköön, jossa vähän aikaa tirkisteltyään alkoi ruveta lapiollaan maata kaivamaan. "Rops, rops", sanoi santaläjät, sinkoillen kaivajan lapiosta kanervikkoon.
"Jopas viimeinkin sieltä tulit!" huudahti hän, jonkun ajan kaivettuaan. "Ja nyt sinä ainakin olet omani", lisäsi hän samassa, vedettyään ison puukotelon kaivoksestaan.
"Rahaa! Tuhansia, tuhansia!" jatkoi hän; "mutta mitenkäs jaksan tämän täältä kantaa pois?"
Vähin erin hinasi hän tätä kotelota, jonka sisässä oli kultaa ja hopeata, lähellä olevaan Tarhia-järven rantaan ja nosti siellä veneesen, viedäkseen sen omiin kätköihinsä. – Vielä otti hän toisen aarteen "Loutuvuoresta", jossa oli kuormittain vaskirahaa, ja jotka molemmat aarteet olivat useinmainittujen urhojen venäläisiltä ryöväämiä rahoja. Näillä rahoilla rakensi Uoti tänne Ruokosen talon, ja lienee hän kätkenyt niitä maahankin tämän talon tienoille, koska vieläkin mainitaan Ruokosella olevan aarteita.
Luokaamme vielä silmäys joihinkuihin kertomuksemme alussa mainittuihin muihinkin henkilöihin.
Usein mainittu Matti sai edelläpuhuttuna "Köyrinjuhla"-yönä Ampialan saunassa ankaran sydämen poltteen, kaiketi siitä kauhusta ja kiihkosta, mikä silloin raivosi hänen luonnossaan, syystä kun viholliset tekivät moista julmuutta, eikä hän voinut päästä näitä nuijimaan. Uhkarohkeus ja arkuuden häpeä taistelivat hänessä niin ankarasti, jotta saattoivat hänen terveytensä vaaraan. Hän sairastui, jossa tilassa ollessaan hän huokaili:
"Sanotaanpa minun jo kerran käyneenkin Tuonelassa, mutta nyt sinne vasta todella menen, ja onnellista on päästäkin pois täältä kurjasta maailmasta, jossa viholliset yhtämittaa maata hävittävät ja polttavat. Heitä vastaan olisin suonut olleeni taistelemassa viimeiseen hengen vetooni asti, sillä 'sorea on sotainen tauti', mutta sitä kunniata minun osakseni ei tullut... Siunatkoon Jumala maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon minuakin ja armahtakoon meitä!"
Näitä sanellessaan Matin kyyneleet tulivat tulvillensa ja hän vaikeni vaikenemistaan, kunnes kuoli.
"Tuima-Jussi", joka osui olemaan Ampialassa tuon kuoleman tapahtuessa, vei heti toisiin kyliin sen mainehikkaan uutisen.
Huttulan talossa Matin entinen toveri, Jussi, otti suuresti osaa tuohon kuoleman murheesen ja sanoi:
"Se vainaja olisi ollut paikallaan taistelemassa isänmaamme puolesta, mutta hänen renkinä olonsa ja naimisensa olivat siihen esteenä, ettei hän joutanut olemaan oikeen alituisesti vihollista torjumassa, paitsi noissa parissa kahakassa Herpmanin veljesten joukossa."
"Nepä olivatkin oivat retket", sanoi Tuima-Jussi; "semmoisia saalliita eivät enää Herpmanitkaan saaneet, vaikka muita pieniä kahakoita kahistiin... Minäpä en huoli, hurja poika, lähden vielä isompiin joukkoihin miekan mittelyyn, sillä parempi on olla sodassa, kuin sodan jaloissa."
"Niin oikein... siellä kyllä minäkin olisin, mutta jouduin noihin yhtymisen vehkeisiin tuon hennon naisen kanssa, joka siitä on minuakin estänyt, ja ilman sitä, on tässä tämä talouskin minulla hoidettavana."
"Mutta minkälaisen emännän sinä, kaima, sait tuosta 'herrain lapsesta?'"
"Mukiinhan se menee... kyllä hän on tottumatoin talonpoikais-tapoihimme, mutta ehkäpähän reki varsan vaatii."
Hyvästi ja onnellisesti elikin Huttulan Jussi puolisonsa, Karpelanin tyttären, kanssa talossaan.
Tuo toimellinen ja siisti emäntä piti talossa puhtautta ja järjestystä. Pois oli nyt pirtin pöydältä entinen, nokinen padan sija, pois tuopin korvista likainen käden sija, pois kaikki karsimiilu lattialta ja muu lika törky siitä paikasta, missä ei sen olla sopinut. – Tämä sivistynyt emäntä oli hyvänä esimerkkinä muillenkin emännille sekä kansalaisille, ja tämän muistona on hänen omien, helläin kättensä istuttama pihlajapuukin vielä Huttulan mäellä olemassa.
IX.
Jälleen tulleet.
On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa. Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo "Iso viha", jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.
"Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle", kuului sanoma,
joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä
riennetään katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan
tulleena. Oltuaan 6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla
Gubanitz'in kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan
entisen kirkkoherran, Melartopaeus'en, lesken, tuli hän tänne takasin
"kuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin." [Näin sanoi siitä saarnassaan
eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra Keuruulla.]"Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta", sanoi Herpman, katseltuaan pappilassa paikkoja; "eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä omaisuudestamme."
"Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään", sanoi Antero, "onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä tykönä."
"Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta", väitti Herpman.
"Ei olisikaan", vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanut Venäjällä miehekseen.
"Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista", jatkoi Herpman ja loi katseensa läsnäoleviin.
"Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta", vastasi Antero, sivellen viiksiään.
"Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja poikavainajanne omaisuutta on", sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen, joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.
"Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois menivät", sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.
"Niin kyllä", myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä minun onnettomat esikoiseni."
Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:
"Tässä on nyt se paikka."
Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän pitkän puheen, jonka päätti näin:
"Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. – Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän muistakoon teitä ijankaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen."
X.
Vaarallinen vala.
Aika kului kaikkine muutoksineen ja tapahtumineen. Paljon olivat jo olot muuttuneet täällä ennenkuin kirkkoherra Herpman heitti kuoleman kautta, vuonna 1729, viimeisen kerran Keuruun.
Oli muuan kesä-ilta, Herpmanin viimeisinä täälläolo-vuosina. Aurinko oli vielä jokseenkin korkealla, viehättävästi säteillen selkeältä taivaalta. – Kirkkoherra Herpman katselee nyt kansliahuoneessaan kassakirjojansa, höpisten itsekseen:
"Kummallista, kun minä olen jo aikoja sitten kuuluuttannt, eivätkä vaan ole tuoneet voita. Ei nyt olla oikeassa... mitä hittoja, eihän täällä näy kuin muutamia maksajia. Kas tuossa on viimevuotinenkin maksamatoin... se on oikein ihmeellistä! Toisivat kerrankin aikoinaan ja oikein runsaasti. Mutta minun täytyy..."
Huoneen ovi aukeni ja siitä astui sisään eräs nainen, joka keskeytti kirkkoherran ahneet ajatukset ja joka riensi tätä arvoisata kirkkoherraa tervehtimään.
"Mitä nyt Ruokoselle kuuluu?" kysyi kirkkoherra tervehdykseen vastattuaan.
"Voita toin tänne", oli vastaus.
"Hyvä, minä kirjoitan maksetuksi... saatte viedä sen tuonne emännän puolelle, kyllä hän ottaa vastaan."
"Mutta olisi minulla vähän muutakin asiata."
"Mitä se sitten olisi?" kysyi kirkkoherra, tullen hyvälle tuulelle, kun näki olevan emännällä oiva joukon voita.
"Se... se asia on vaikea puhuakin... mutta..."
"Puhukaa vain."
"Kun se meidän isäntä ei saa haudassaan lepoa; hän, onneton, on käynyt usein unissaan minun puheillani ja valittanut oloaan, sanoen, että jospa kirkkoherra antaisi anteeksi hänen pahat työnsä... Sitä rukoilen nyt minä hänen puolestaan, ja tässä olisi takasin näitä..." virkkoi emäntä, ja veti nähtäville pussin, jossa oli joukko kultaa ja hopeata.
"Jaa, jaa, Uoti-raukkaa!" lausui kirkkoherra ja katsoi raharöykkiöön; "hän vannoi minulle, ettei ottaneensa täältä omaisuutta, vaan nyt se on hänen edessänsä. Mutta en sentään tahdo hänelle kostoa huutaa. Hän levätköön rauhassa. Häntä armahtakoon Jumala!"