[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGYG4otnS2hAiQ6Mj_tXDqo-k_ebMAaW8YVTWDQX6P44":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1503,"Lukemisia lapsille 6","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1503-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-6","1503__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_6",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1884,1893,39069,236045,false,52419,[24],"Fairy tales",[26,27],"Adventure","Children & Young Adult Reading","\"Lukemisia lapsille 6\" by Zacharias Topelius is a collection of children's stories likely written in the late 19th century. This volume features various tales, poems, and songs, reflecting themes of nature, morality, and adventure that aim to enlighten and entertain young readers. The stories seem to introduce characters like Olli, a brave boy who encounters various whimsical creatures and challenges, which offers a blend of fantastical elements suitable for children's literature.  At the start of the collection, the narrative introduces Olli, who is skiing through a beautiful, snowy forest. He expresses his excitement and confidence, suggesting a sense of adventure, as he whimsically interacts with the natural world. The opening scenes depict Olli's encounters with a mountain king and a bear named Otso, setting a playful tone filled with humor and courage. The dialogues are light-hearted, establishing Olli as a clever and spirited character, engaging in a musical exchange with the king and Otso, which adds an element of song to the storytelling. This beginning hints at a delightful exploration of childhood imagination and adventure in nature, making it an appealing read for young audiences. (This is an automatically generated summary.)",[],282,"Kokoelma sisältää satuja, runoja ja lyhyitä näytelmiä, jotka on suunnattu lapsille. Aiheet vaihtelevat luonnon kuvauksista ja joulun tunnelmista opettavaisiin kertomuksiin ja mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Mukana on tunnettuja tarinoita kuten Prinsessa Ruusunen ja Tähtisilmä.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 6' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1503. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 6\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Mitä sinun tulee rakastaa?\n Olli Hiihtonen.\n Pikku Matti.\n Luistellessa.\n Miten satuja löytyy.\n Tuntematon musta lintu.\n Nähkääs ratsastajaa.\n Kedon kukkien laulu.\n Mirtsa ja Mirjam.\n Jättiläissatu.\n Joulukuusi.\n Parempi tie.\n Pekan seikkailut.\n Peipon kehtolaulu.\n Joululaulu.\n Ensi leivo.\n Myrsky ja päivänpaiste.\n Aallottaren hopeamalja.\n Köyhäin lasten kiitoslaulu.\n Lehdettömät puut.\n Vanha tupa.\n Päivänsäde marraskuussa.\n Telmyri.\n Ninive.\n Joulusatu.\n Haukan viha kevätyhdistystä kohtaan.\n Eli Rem.\n Pappilan tytöt.\n Auringon kuninkaan lapset.\n Auringonsota.\n Prinsessa Ruusunen.\n Tähtisilmä.\n Köyhäin lasten kiitoslaulu hoitolaitoksessa.\n Sydän kimmoavata gummia.\n\n\n\n\nMITÄ SINUN TULEE RAKASTAA?\n\n\n    Rakasta yli itsesi\n    Sun kotoas ja vanhempaas,\n    Enemmin synnyinmaatasi.\n    Vaan yli kaiken Jumalaas!\n\n    Enemmin nöyryytt', totuutta\n    Ja tunnon rauhaa, kunniaa\n    Kuin kultaa, turhaa loistoa.\n    Maallista voimaa, liekkumaa.\n\n    Enemmin työtä, mieltä vain\n    Kuin mukavuutta, turhuutta;\n    Enemmin vapautt' alla lain\n    Kuin korkeutta kahleissa.\n\n    Jos rakastat näit' enemmin\n    Kuin harhailuja maailman;\n    Sä, köyhä lapsi kuitenkin.\n    Edessä nöyrry Jumalan.\n\n    Laps olet paljon puuttuva\n    Vaivainen, synnillinen vaan;\n    Itsestäs sulla voimia\n    Ja tietoja ei ollenkaan.\n\n    Rukoile Isää, Jumalaas,\n    Sua armossansa johtamaan,\n    Saat voiman, neuvon toimintaas,\n    Ja vihdoin saat sä elon maan.\n\n    Näin tosi rakkaudessa\n    Vahvistut, vartut parhaiten,\n    Näin kelpaat ihmisille ja\n    Herralle, maalle, taivaallen.\n\nHelsingissä Lokakuussa 1871.\n\nZ. T.\n\n\n\n\nOLLI HIIHTONEN.\n\n\nHENKILÖT;\n\n Olli.\n Vuoren kuningas.\n Otso.\n\nSali esittää suurta metsää, jossa on korkeita lumikinoksia. Hyvä on,\njos on kuusia, mutta yhtä hyvä on ilmankin. Tuolit olkoot puina,\njakkarat lumikinoksina, sohva vuorena ja pöytä kukkulana. _Vuoren\nkuningas_ istuu kuninkaallisessa puvussaan vuorella.\n\n_Vuoren kuningas_ yksin. Tässä minä istun kuninkaan valtakunnassani; ja\nlaajalle ulottuu valtani. Minä hallitsen kaikkia vuoria ja metsiä,\nhonkia ja kuusia, peikkoja ja tonttuja. Minä olen suuri kuningas, mutta\njopa alan tulla vanhaksi, kohta täytän kuusituhatta kuusisataa\nviisikymmentä vuotta. Nuorena ollessani, muutama tuhat vuotta sitten,\njuoksin kilpaa porojen kanssa Lapin tuntureilla ja pistin poskeeni\nhyvän paistin, milloin mieleni teki. Mutta nyt ovat jo jalkani kankeat\nja tässä istuskelen vaanien lihavaa saalista aamiaisekseni. Kuuteen\nviikkoon en ole saanut enempää ruokaa kuin yhden laihan oravan ja yhden\nnälistyneen ahman. Saattaisinhan käskeä peikkojani paistamaan minulle\nsuden aamiaiseksi, hirven päivälliseksi ja karhun illalliseksi, mutta\nse ei sovi minun arvolleni. Mieluummin varustan itse pöytäni. Mutta\nkas, tuossa tulee joku. Jospa se edes olisi hevonen. Mitä? Sehän on\nvain pieni pojan nulikka. Mutta paremman puutteessa saa sekin kelvata\naamiaiseksi. Pistäydynpä piiloon vuoren taakse.\n\n_Olli_ tulee hiihtäen ja laulaa samalla nuotilla kuin \"Juokse\nporosein\".\n\n    Metsän tumman nään\n    valkovaipassaan,\n    riennän, riennän vaan\n    poikki järven jään!\n    Kiidä, suksi, noin\n    yli vuoristoin.\n\nHei kuinka suksi luistaa lumella! Kas noin, nyt olen keskellä synkkää\nmetsää. Ohoh, miten korkeita vuoria! Ja miten pitkiä jättiläishonkia!\nTämä on toista kuin Vihtamäen karjahaka. Mitäs minä oikeastaan\nläksinkään metsään? Mitäs muuta kuin tervehtimään karhuja.\n\n    Tääll' on oravat,\n    tääll' on karhuin maa,\n    tänne sudet saa,\n    tääll' on huuhkajat!\n    Jos nyt peikon nään,\n    kenpä pelkäiskään?\n\nEi, kukapa täällä pelkäisi. Ollissa on kyllä miestä ottamaan vaikka\nkuusi karhua niskasta kiinni.\n\n    (Katselee ympärilleen).\n\nNiin, vaikkapa olisi pari suttakin. Jospa tässä vain ei olisi niin\npaksulti lunta. Aina toki tulen toimeen kotkan kanssa. Varsinkin jos\nolisi rautapiikki sauvani nenässä. Mutta samapa se, tulkoot vain, kolme\nkettua yht'aikaa. Pahin on pula, mitenkä ne kaikki saatan kotiin, kun\nensin pieksen ne kuoliaaksi. Mutta Matti olen, ellen vie kotiin kaikkia\njäniksiä, jotka saan surmatuksi. Sitten myyn nahat ja ostan oikean\npyssyn, jonka voi ladata selvällä ruudilla. Sitten tulkoon\nviisikymmentä nykeröturpaista, ilkeätä, tyhmää Otsoa... Huh, mikä\ntuolla tulee minua kohti kuusien takaa?\n\n_Otso_ kahdella jalalla. Mum, mum, mum, mum.\n\n_Olli_. Katsos tuota, olisikohan se karhu.\n\n    (Aikoo kääntyä, mutta lankee suksilta).\n\n_Otso_. Mum, mum. Kuka täällä kiljuu metsässä, etten minä saa rauhassa\nmaata pesässäni.\n\n_Olli_. Hyvä, kiltti Otso kulta, minähän se vain olen, minä, Olli\nVihtamäestä, ja minä olen vain huvikseni hiihtelemässä metsässä. Eihän\ntuossa nyt mitään pahaa liene, että minä vähän lauleskelen\nlämpimikseni; sillä Otso kulta, minullahan on yllä vain tämä mekko, ja\non vähän pakkasenlainen näin aamusilla. Kyllä minä heti menen\nmatkoihini.\n\n_Otso_ (asettuu Ollin eteen). Mum, mum. Jos annat minulle mekon, niin\nsaat mennä. Minä tarvitsen mekon peitteeksi pikku Otsoilleni.\n\n_Olli_. Ei, kuulehan nyt, Otso; kyllähän minä tämän mekon muuten\nantaisin, vaan äiti on kotona niin hirveän ankara. Jos palaan mekotta\nkotiin, Otso kulta, niin saan selkäsaunan. Sentähden saatat kyllä\nodottaa huomeiseen asti, niin minä Matin ja parin muun kanssa tuon\nsinulle hyvän lampaannahka-vällyn, että pikku Otsoille tulee oikein\nhyvä ja lämmin.\n\n_Otso_ (nostaen käpälänsä). Joko annat mekon? Mum, mum, joko annat\nmekon heti?\n\n_Olli_. Hyvä, kiltti, pikku Otso kulta, mekko on ihan uusi, siinä on\nvain yksi ainoa reikä toisessa kyynyspäässä.\n\n_Otso_. Mum, mum; luulenpa, että olet peloissasi.\n\n_Olli_. En vähintäkään. Mitenkä minä pelkäisin niin hyvää ja kilttiä\npikku Otsoa, joka on sydämmestään hyvä ja kiltti pikku Otso? Mutta\nkatsos, Otso, minä olen niin hämilläni, kun satuimme yhteen niin\näkkiarvaamatta. Minä olen aina pitänyt niin paljon karhuista; ne ovat,\nnäes Otso, paljoa ylemmät ja korkeammat kuin muut ilkeät peikot, joita\nasuu täällä metsässä. Semmoisia tyhmiä tölliköitä en häikäile\nvähintäkään. Niitä minä otan kurkusta, niin että korvat soivat, näes\nOtso, ja minä pudistelen heitä turkista, niin että...\n\n_Vuoren kuningas_ (nousee vuoren sivulle seisomaan). No, pudistele nyt\nminua turkista, koska olet niin rohkea!\n\n_Olli_ (huutaa). Huu! Uhkuu!\n\n_Vuoren kuningas_. Miksi et ota minua kurkusta, niin että korvat\nsoivat?\n\n_Olli_. Armollinen peikko, säästäkää henkeni; minä olen vain pikku Olli\nVihtamäestä ja olen täällä metsässä huvikseni tuttaviani katsomassa.\n\n_Vuoren kuningas_. Hyvin mahdollista, mutta ei se estä minua syömästä\nsinua aamiaisekseni.\n\n_Olli_. Mitä?\n\n    (Yrittää taas pakenemaan.)\n\n_Vuoren kuningas_ (ottaa hänet kiinni). Ole huoletta, poikaseni, en\nminä niin tarkkaa lukua pidä: kyllä sinä oikein hyvältä maistut.\n\n_Olli_. Malttakaahan vähän; tiedänpä minä yhden, joka maistuisi teidän\narmostanne paljon paremmalta, ja se on Vihtamäen vanha hiirakko. Se on\nniin lihava, teidän armonne, että isä aikoi viime syksynä tappaa sen,\nja Matti saa tuoda sen tänne aikaisin huomeissa aamuna.\n\n_Vuoren kuningas_. Hm, hm, hevosenko? Ei, mies on mies, vaikkapa\nhänestä ei olisikaan muuksi kuin yhdeksi suupalaksi.\n\n_Otso_. Nöyrä palvelijanne, teidän majesteettinne.\n\n_Vuoren kuningas_. Hyvää päivää, salaneuvokseni.\n\n_Otso_. Huvittaako teidän majesteettianne musiikki?\n\n_Vuoren kuningas_. Kyllä. Välistä minä käsken kosken laulamaan ja\nsilloin minä vieritän säestykseksi muutamia kallion kappaleita\ntunturilta. Kovaa pitää olla.\n\n_Otso_. Pikku Ollilla tuntuu olevan hyvin kaunis ääni. Minä tunnustan,\nettä oikein mieleisesti hämmästyin kuullessani semmoisen neron.\n\n_Vuoren kuningas_, Hm. Paljasta piipitystä vain!\n\n_Otso_. Tietysti vain piipitystä. Mutta korppiin ja varikseen verraten\nkaikuu se oikein romantiselta. Tahtoisitteko, majesteetti, käskeä häntä\nlaulamaan, ennenkuin hänet syödään?\n\n_Vuoren kuningas_. Saattaapa tuo käydä päinsä. Se enentää ruoan halua.\nLaula, nulikka.\n\n_Olli_. Mitä?\n\n_Otso_ Etkö kuule, että majesteetti käskee sinua laulamaan?\n\n_Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, minä kyllä laulan kurkun täydeltä, jos\nsinä vain tanssit.\n\n_Otso_. Mitä? Luuletko minua muka tanssimestariksi?\n\n_Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, sinä olet niin sanomattoman kaino.\nTietäähän koko maailma, että sinä olet hienotapainen seuramies ja\nett'ei kukaan osaa niin hyvästi tanssia polkka-masurkkaa kuin sinä.\n\n_Otso_. Minä todellakin saatan kehua tehneeni joitakuita yrityksiä\nsiihen suuntaan, mutta...\n\n_Vuoren kuningas_. Tanssi, salaneuvos!\n\n_Olli_. Eiköhän sopisi valssitanssi?\n\n_Otso_. Mitä hyvänsä; mikä vain huvittaa teidän majesteettianne, se on\nminunkin suurin iloni.\n\n_Olli_. Siispä ala tömistää! (Laulaa samalla nuotilla kuin \"Ah, sä\nrakas Augustin\").\n\n    Hyppää, soma Otsonen, Otsonen, Otsonen,\n    Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!\n    Ei koskaan nähdä saa\n    Noin sievää tanssijaa.\n    Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!\n\n(Otso valssaa.)\n\n_Vuoren kuningas_ (ihastuksissaan). Täytyypä tunnustaa, että se oli\nkaunista musiikkia ja hyvin miellyttävää tanssia. Hyppää, soma\nOtsonen... Laula uudestaan tuo romanssi! Mitenkä se nyt olikaan?\n\n    (Hän tanssii mukana.)\n\n_Olli_ (hiivii yhä etemmäksi pois).\n\n    Hyppää, jörö Otsonen, Otsonen, Otsonen,\n    Hyppää, ruma peikkokin, hyppiös hei!\n    Ei koskaan nähdä saa\n    Noin tyhmää tanssintaa.\n    Hyppää, pikku Olli, nyt lähdet sä, hei!\n\n(Lähtee livistämään pois suksilla.)\n\n_Vuoren kuningas_ (hengästyneenä). Vielä musiikkia! Vielä musiikkia! Se\noli kaunis romanssi. Mutta minne se soittomestari joutui?\n\n_Otso_ (myöskin hengästyneenä). Äläs, laulahan vähän vielä, minä eksyin\ntahdista. Mihin ihmeesen se Olli hävisi?\n\n_Olli_ (ulkoa). Hyvästi, Vuoren kuningas! Hyvästi, Otso!\n\n_Vuoren kuningas_. Aamiaiseni! Aamiaiseni! Otso, tules tänne; minä syön\nsinut hänen sijaansa.\n\n_Otso_. Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne. Mum, mum.\n\n    (Lähtee juosta lönkyttämään pois.)\n\n_Olli_ (kaukaa ulkoa).\n\n    Ei koskaan nähdä saa\n    Noin tyhmää tanssintaa.\n    Hyppää, pikku Olli, nyt hyppiös, hei!\n\n_Vuoren kuningas_. Se oli kaunista musiikkia (panee nenäänsä nuuskaa),\nmutta hyvin huono aamiainen.\n\n\n\n\nPIKKU MATTI.\n\n\nMäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että\npienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin\nhän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin\nkatolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi\ntupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin\nköyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo\nammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea\nsotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä\nrakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja\nja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi\nkolmea tynnyriä viljaa leiväksi.\n\nParemmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui\ntuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja\nminiänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes\nonnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla\nkoko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle\nselkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä\nlisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa\ntähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella\nsoitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille,\njotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen\ntaivaasen.\n\nNiinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa,\nköyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka\nheille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poika\n_Matti_, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisesti _Pikku\nMatiksi_. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset,\nkirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se\nolikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat\nkasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään\nmerkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet\nvarmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona\nsyysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä.\nSokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen\nraamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa,\nnäkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa\nsokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa,\npolvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi\ntarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen\nsinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon\npolvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa\npimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon\nmökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on\nviattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut;\nsiellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet.\nSe tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan\nkultaan?\n\nVaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että\nlähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan\ntule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi.\nTuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli,\nehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa.\nNyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin\nheitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha,\njoka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa;\nvaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen\nkaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin\nhevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei\najattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä,\nhypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi\nturpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään\nviisaampi häntä.\n\nPikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta\nvälistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät.\nSiitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea\nhän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta\nhän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä\nruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta\npintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan\npesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan\nnaapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa\nlumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden\njäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä\nhevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli\nPikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle\nmiehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin\ntarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei\nollut housuja.\n\nJa kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen\nisoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän\npoikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei\nMatilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain\nsäärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku\nMatilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka\nhänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.\n\nPitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän\nastuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei\nkoko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa\nvaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun\nkaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti\nlähtevänsä mukaan.\n\n\"Ei se käy päinsä, lapsi kulta\", sanoi mummo.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Pikku Matti.\n\n\"Sinullahan ei ole vaatteita.\" Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen\nnäköiseksi.\n\n\"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen\", sanoi mummo, \"mutta\nsilloin kaikki luulisivat sinua tytöksi.\"\n\n\"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies\", sanoi Matti.\n\n\"Kuulepas vain!\" sanoi mummo. \"Mies on mies, vaikk'ei olisi\nviispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!\"\n\nJa Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat\nkylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli\nmyöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella\nkaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja\npitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja\nvanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti\nkaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan\ntonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat\nhänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja\nsanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku\nMatille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia\nkatsomaan.\n\n\"Ei se käy päinsä, lapsi kulta\", sanoi taaskin mummo.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Pikku Matti.\n\n\"Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies,\nlautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta.\"\n\nPikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket\nhoukuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: \"Mummo, lainatkaa minulle\nhame...\"\n\n\"Tuossa se on\", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen\ntepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. \"No, nyt olet aivan kuin\ntyttö.\"\n\n\"Jos olen kuin tyttö, niin en lähde\", sanoi Pikku Matti. \"En minä ole\ntyttö, minä olen mies.\"\n\n\"Kyllä olet ihan kuin tyttö\", sanoi mummo. \"Mutta saatathan sanoa\nkaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies.\"\n\nSaatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi\nhänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: \"Tiedätkö,\npikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?\"\n\n\"En minä ole tyttö, minä olen mies\", sanoi Pikku Matti.\n\n\"Etpä juuri mieheltä näytä\", sanoi herra.\n\nPikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle\nhuusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: \"En minä ole mikään\ntyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!\"\n\nKaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku\nMatin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: \"Kas, kas, pikku\nMaijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?\"\n\n\"Se on mummon hame eikä minun\", sanoi Pikku Matti. \"En minä ole Maija,\nvaan Matti, tottahan nyt sen näette.\"\n\nSilloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet\nkuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: \"Katsokaa kahden pennin miestä?\nKatsokaa miestä, joka pitää hametta?\"\n\nPikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin\nvoiminsa. \"Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!\" huusi hän ja\nalkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: \"Katsokaa hamemiestä!\" ja\nniin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei\nPikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki,\nhuusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän\njuosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös,\nlankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes\ntaaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä\nnyyhkyttäen isoisänsä mökille. \"Ottakaa pois hame!\" huusi hän. \"En minä\nhuoli hameesta. Minä olen mies!\"\n\n\"Älä itke, Pikku\", lohdutteli mummo. \"Kun kasvat suureksi, voit kyllä\nnäyttää, että olet mies niinkuin muutkin.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi isoisä, \"ja ensi kerralla saat lainaksi minun\nhousuni.\"\n\nHe rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat.\nHänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa\nmaanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset\nsamettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai\nPikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.\n\nHän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä\non miehen pitää hametta.\n\nJonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja\nastujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa,\njoka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin\nkuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja\nhänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa\nkultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on\nhänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta\npikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla\nolevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä,\njoita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.\n\nSen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan.\nHänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein\nmuillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.\n\n\"Vai tahdot sinä!\" sanoi mummo. \"Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin,\nniin kyllä se on minun taskussani.\"\n\n\"Eikä sinulla ole vaatteitakaan\", sanoi isoisä hymyillen. \"Tahdotko\nehkä taas yllesi mummon hameen?\"\n\n\"En minä huoli hameesta\", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi\nkuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen\nvaatekappaleen tähden. \"Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän\nhousut.\"\n\n\"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!\" sanoi isoisä. \"No, tulehan ja\ntaluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat.\"\n\nEt usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita\nmyöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren,\nvehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja\njota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä\nkäynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:\n\n\"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?\"\n\n\"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun.\"\n\n\"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä\nmene tielle yhtään kauemmaksi.\"\n\n\"Lupaan, lupaan.\"\n\nTuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti\nmaantiellä kuin ukonilma. \"Maaherra saapuu, väistykää kaikki!\" hän\nhuusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut\nvedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut\nryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat\nhousut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin\nhuivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle!\nHihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin.\nMummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla.\nAuttoihan se vähän.\n\nLopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se\nkatosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän\nolisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun\nsullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä\nja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis\nmaailmaa valloittamaan.\n\nPullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen,\nvain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman\naskelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu\nkeikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua\nmiekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen\nnenännipukkaa. \"Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan\nhuonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!\"\n\n\"Huomaa nyt!\" sanoi ukko. \"Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!\" Ja\nvanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään\nuljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi\notsalla.\n\n\"Kyllä, ukko\", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.\n\nTuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa\nmaantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet\nsäkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan\nsilloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki,\nheti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut\npitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi\nkomentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän\nkäsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen\nlähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti\ntahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli\nhän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli\nkomentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut\najatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti\nasianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.\n\nVaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja\nkuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui\nvaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan\nniin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan\noppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään,\nmutta silloin huusi herra vaunuista: \"Seis!\" ja vaunut pysähtyivät\nuudestaan.\n\n\"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?\" huusi ylhäinen\nherra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti\nei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut,\nja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin\nmahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli\nihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös\nojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä,\nvanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo\nsanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla,\nmilloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän\nkummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi\nsuoraa päätä mökkiin.\n\nNo, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun\nniin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään\nnähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi\npenkin olevan.\n\n\"Herran rauha, hyvät ystävät\", sanoi vieras. \"Minusta sinä näytät\nvanhalta tutulta\", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. \"Etkö ole\nHakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?\"\n\n\"Olen, herra kapteeni\", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän\ntunsi äänen.\n\n\"No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin\", sanoi maaherra.\n\"Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa\ntaistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä\nhaavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin?\nJa vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä\nunhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut\nvähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja\nnyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika\npoika!\" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös\nja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi\nja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.\n\n\"Älä, maltahan!\" sanoi Pikku maaherralle. \"Johan sinä pudotit hatun ja\nukko toruu.\"\n\n\"Hyvä armollinen herra\", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta,\n\"olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa\nmyöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan.\"\n\n\"Ukko saa paremman hatun sijaan\", sanoi maaherra. \"Ja te, hyvä mummo,\nolkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan.\nKuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies.\nTekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?\"\n\n\"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella\", vastasi\nPikku.\n\n\"Oletpa sinä aika veitikka\", sanoi maaherra nauraen. \"Eipä sinulta näy\nrohkeutta puuttuvan.\"\n\n\"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on\nensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana.\"\n\n\"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana\", sanoi\nmaaherra. \"Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa\nunivormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on\njo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko\nsinä väkevä, pikku mies?\"\n\nPikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka\nsormikoukkua maaherran kanssa.\n\n\"Kyllä jo näen\", sanoi maaherra hymyillen, \"että sinusta tulee väkevä\nkuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun\nkanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä\nsaat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet\nkiltti.\"\n\n\"Saanko hevosenkin ratsastaa?\" kysyi Pikku.\n\n\"Kyllä, se on tietty, se\", sanoi maaherra.\n\nPikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat\nmilloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas\nmaaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: \"Minä jään\nukon ja mummon luo.\"\n\n\"Mutta\", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, \"rakas Pikku, ukon\nluona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule,\nettä armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja\nmuuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!\"\n\n\"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!\" kiisti Pikku Matti itku\nkurkussa.\n\n\"Sinä olet hyvä poika\", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen\npoikasta pullealle poskelle. \"Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä\npidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä\nnälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule\nminun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata\nkyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika,\nsama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena\npoikana. Tahdotko pysyä, Pikku?\"\n\n\"Tahdon\", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!\" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.\n\n\"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin\nuskollista poikaa kuin sinä, Pikku\", sanoi maaherra. \"Sillä\", jatkoi\nhän, \"moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä\nkakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän\nomattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita\nisääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan\neläisit maan päällä!\"\n\n\"Sehän on aapisessa\", sanoi Pikku Matti.\n\n\"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä\", vastasi maaherra.\n\n\n\n\nLUISTELLESSA\n\n\n    Mä olen lintu, mi kiidän täällä\n    Nyt järven jäällä\n    Kirkkaalla säällä\n    Ja ohjaan suuntani etäisille\n    Ja riemuisille\n    Maan rantamille.\n    Hei, talvikotkani, lennä vain!\n\n    Olen tuuli: kiertelen kiiruisasti\n    Ja hartahasti\n    Jään rantaan asti.\n    Karkasee kylmä, ja notkein säärin\n    Saan mailman ääriin:\n    Näin lennän, häärin.\n    Hei, talvituuleni, lennä vain!\n\n    Olen vapaa henki, mi siteet raastan\n    Ja poistan saastan\n    Mun synnynmaastan'.\n    Uljuutta suosin, pois korskan suistan,\n    Hilpeenä luistan\n    Ja määrän muistan.\n    Kevääsen kasvaos, talvimaa!\n\n\n\n\nMITEN SATUJA LÖYTYY.\n\nSuvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.\n\n\n\"Hyvää päivää, Maiju!\"\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!\"\n\n\"Nyt on syksy.\"\n\n\"Niin on, suvenkorento.\"\n\n\"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi.\"\n\n\"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät.\"\n\n\"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat\nistuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua\nkoskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan\nmuistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto\njäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa\nkunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja\nkaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä\nmuutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että\non päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy\nistuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan\nlähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä\nkerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle;\nonko lupa astua sisään? -- On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on\nsammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla\nsattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? -- En,\nkiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei\nole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello\nseitsemän. -- Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä\nBriittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa\nomenia nälkäisille lapsilleen. -- No, jos niin on, sanoo kesä, niin\nviivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani\nja vieläkö georgiinit kukkivat... Ja kesä käy istumaan vehreälle\nmättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja\npaistettuja sieniä, ja niin -- huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja\npohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen,\nviheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on\naikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa\nViroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on\nvuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa\nhänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa,\nja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet\npuista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen\nja makkarain aika...\"\n\n\"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden\nsadun!\"\n\n\"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan\nhelmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?\"\n\n\"Eivät toki, mutta...\"\n\n\"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi.\"\n\n\"En minä muista yhtään.\"\n\n\"Etsi!\"\n\n\"En minä löydä.\"\n\n\"Tahdotko oppia löytämään satuja?\"\n\n\"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!\"\n\n\"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet,\nettä ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin\nkatsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin\nlunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut\nyhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa\nhyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Vai niin,\nsanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? -- Eihän se ole satu, arveli\npoika. -- Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi\non kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.\n\n\"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali.\nMitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! --\nEihän se ole satu, arveli poika. -- Onpahan toki, vastasi kenraali, se\non oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei\nminulla muuta ole.\n\n\"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi,\nanna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Hyvin mielelläni,\nvastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava\nStanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. -- Vaan\neihän se ole satu, nyyhkytti poika. -- Tottahan, sanoi kummi: se on\nkunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!\n\n\"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli\nsala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas\ntäti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! -- Heti\npaikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei\nminulla ole. -- Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. -- Onhan\ntoki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.\n\n\"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa\ntorilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin\npalvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole\nmuuta. -- Mutta se ei ole satu, arveli poika. -- Mitä lorua? vastasi\nteurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!\n\n\"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja,\nja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti\nvalmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia\nkertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. -- Mutta ovatko nämä sitte\nsatuja? huokasi poika. -- Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa?\nOnhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.\n\n\"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi\npuita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa\nmansikkamaitoa. -- No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti;\nmene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.\n\n\"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka\npuun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa,\nniitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin\ntäpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika\nalkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää\nmahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä\nsyliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä\nmerkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä\nkumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.\n\n\"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän\npisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä\nheidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.\n\n\"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut\nkylläinen, sanoi poika.\n\n\"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin\nveitikkamaisesti teräviä neulojansa.\n\n\"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa,\nja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen\nasti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin\npaikasta kuin katajapensaista.\"\n\n\"Kerro, kerro, suvenkorento!\"\n\n\"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa,\nja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain.\nMene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin\nvedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla\nkirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä\nkuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja\nmuinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman\npaljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne\novat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja\nvaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti\nsurumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä\nikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee\nmetsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää\niltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on\nkirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne\novat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko\nluonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle,\nsiniselle iltataivaalle.\n\n\"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri,\nrikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän,\nkuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä,\nkaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman\nja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta,\nkaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen\nsaisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella!\nJos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin\nmerkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta\nmiksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori,\nsinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka\ntulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu\nkiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina\nenkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin\neivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele.\"\n\nKas, niin se oli se tarina.\n\n\n\n\nTUNTEMATON MUSTA LINTU.\n\n\n[Talvella 1871 nähtiin tuntemattomia, mustia lintuja monin paikoin\nRuotsissa ja Suomessa. Ei tiedetä, miksikä ne keskellä talvea olivat\neteläisistä kotiseuduistansa muuttaneet, vaan muutamat luulevat, että\nniitä oli tykkien jyske peljästyttänyt.]\n\n    Musta lintu, musta lintu,\n    Mistä oletkaan?\n    -- Etelästä, etelästä,\n    Lintu kaukomaan.\n\n    Miksi saavuit, miksi saavuit,\n    Maihin pohjaisiin?\n    -- Siks kun Ruotsin, siks kun Suomen\n    Hanki hohtaa niin.\n\n    Miks kuin murheen, miks kuin murheen,\n    Rukous musta sä?\n    -- Lunta vastaan, lunta vastaan\n    Niin voin näkyä.\n\n    Musta lintu, musta lintu,\n    Miksi ilkut sä?\n    -- Kun nyt täytyy, kun nyt täytyy\n    Monen itkeä.\n\n    Kenties maas on, kenties maas on\n    Murheen vallassa?\n    -- Oikein: Ranska, oikein: Ranska\n    Vuotaa hurmetta.\n\n    Senvuoks saavuit, senvuoks saavuit\n    Murhepuvussa?\n    -- Etkö suris, etkö suris\n    Synnyinmaata sa?\n\n    Musta lintu, musta lintu,\n    Ymmärrän nyt tään?\n    -- Jos sen tiedät, jos sen tiedät,\n    Miksi kysytkään?\n\n                    Tammikuussa 1871.\n\n\n\n\nNÄHKÄÄS RATSASTAJAA!\n\n\nMä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa,\nmitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan\nlaula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä\nkuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä\nlauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku,\npoika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan\nei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu\nei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja\nsiinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja\nmitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä\nenemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja\npyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee\nmuuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä\nasuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule\nnyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:\n\n        Nähkääs ratsastajaa!...\n\nKerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni\nkuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha,\nkaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket,\npunakat kuin omena.\n\nHänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko\nSuomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja\nkylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita\nritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja\nkiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta\nylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista\noli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti.\nHän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa,\npikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin\nlapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:\n\n        Nähkääs ratsastajaa!\n        Blankolla se ajaa.\n\nOlihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla\nrakkaimman pikku poikasensa hevosena.\n\nRatsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti\nkatsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan\nlinnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot\nsäkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella\nkatselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä.\nSiinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät\nkeihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa,\nhevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa\npäälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi\nHookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran\npääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan,\nhaarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja\nsilloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri,\nurhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä\npolvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:\n\n        Nähkääs ratsastajaa!\n        Blankalla se ajaa;\n\nniin poika lapselliseen tapaansa kysyi:\n\n        Mihin ratsu rientää?\n\nSepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin,\ntaikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on\nratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän\nratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä\nkuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita\nvastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän\noli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran\nsaava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun\npoikanen kysyi:\n\n        Mihin ratsu rientää?\n\nniin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:\n\n        Kosimaan sun vievä\n        On se neitiä sievää.\n\nOli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi\nvielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella,\nsillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan\nperijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar\nlauloi:\n\n        Kosimaan sun vievä\n        On se neittä sievää,\n\nkysyi poika vain:\n\n        Mikä nimi armaan?\n\nNiin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta\nilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä\nedes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa\ntarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille\nlörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen\nmorsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka\nilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:\n\n        Mikä nimi armaan?\n\nei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin\nkiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:\n\n        Margareetta varmaan.\n\nNiin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja\nkruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa\nja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen\ntahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo\nhänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen\ntoimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin,\nNorjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli\npoikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:\n\n        Margareetta varmaan.\n\nSamassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen\njäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta\npalvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän\nkuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli\nkuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu\nse oli.\n\nKuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista\ntulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita\nsalassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville.\nNiinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku\npoikaselleen.\n\n\"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran\", sanoi kuningas. \"Minusta se\noli kaunis laulu.\"\n\n\"Se on hullunkurinen\", sanoi kuningatar. \"Siinä puhutaan, miten eräs\nnuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein\nhuonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?\"\n\n\"Tahdon kyllä, laulakaa vain!\" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:\n\n        Hovihin kun saapui hän\n        Muut kaikki oli poissa,\n        Vaan vanha akka koissa...\n\n\"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta\", virkkoi\nkuningas. \"No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?\"\n\n        ... Tytärtään\n        Kehräämään\n        Hän neuvoi rohdinlankaa.\n\n\"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä\nsitte kävi?\" kysyi kuningas.\n\n        Kehrää, kehrää tyttöni!\n        Huomenna saapuu sulhosi.\n\nMaunu-kuningas nauroi. \"Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään,\nett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?\"\n\n        Kehrätessään\n        Siin itkikin hän...\n\n\"Voi pikku raukkaa!\"\n\n        Vaan sulho ei tullut ensinkään.\n\n\"Sehän oli hyvin liikuttavaa\", sanoi kuningas. \"Vai ei se sulho tullut\nensinkään.\"\n\n        Vuotta kun vieri toista,\n        Tuli se kullasta loistain...\n\n\"Ahah, sen kyllä luulin\", sanoi kuningas. \"Muuten olisikin ollut perin\nsurullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori\nritari saanut sydänkäpystänsä?\"\n\n        Ei kenkään käsitä moista,\n\nlauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?\" kysyi kuningas.\n\"Minusta laulu oli kyllin selvä.\"\n\n\"Herrani ja kuninkaani\", vastasi Blanka-kuningatar, \"tavallisesti on\ntämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se\njuuri onkin asian sukkela puoli.\"\n\n\"Kyllä kai!\" sanoi kuningas. \"Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että\nsiinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja\nnyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan\nmuillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani\ntallimestarin luo, pikku renki?\"\n\n\"Lähden, lähden\", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne\nunohtuivat Margareetat ja koko laulut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa\nviisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja\nreipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka\nkaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se,\nmikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja\nneuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien\nväliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli\nkihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin\nuudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään,\noliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä\ntäyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku\nMargareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä\nhupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he\ntulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara\nhovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli\nvielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin\nolivat vallattomat.\n\nYhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna\nlapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä\nlinnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi\nulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen\npitkin vedenpintaa, että saivat \"voileipiä\".\n\n\"Nyt leikimme niin\", sanoi Margareetta, \"että minä heitän yhden kiven\nkullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä\notan.\"\n\n\"Niitä kiviä tulee paljo\", sanoi Ingegerd. \"Minä toivoisin, että\nRuotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä.\"\n\n\"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on\", sanoi prinsessa nauraen.\n\"Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa\nheti rukkaset. Kuka sitte?\"\n\n\"Brandenbnrgin rajakreivi.\"\n\n\"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en\ntule kylläiseksi. Kuka sitte?\"\n\n\"Holsteinin herttua.\"\n\n\"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä\nruveta herttuattareksi. Kuka sitte?\"\n\n\"Flanderin kreivi.\"\n\n\"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?\"\n\n\"On Saksin prinssi.\"\n\n\"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? -- Jopahan! Hänellä\nsain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada\nenempää.\"\n\n\"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku.\" Ja Ingegerd valitsi oikein\nhyvän litteän kiven.\n\n\"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku\nsormeanikaan\", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla\npunaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta\nsinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.\n\n\"Äh\", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.\n\nSilloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja\nhänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen\nhaarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö\nhäilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan,\nastui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen\nMargareetan eteen ja sanoi:\n\n\"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yli\nosoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssi\nHookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin ja\nNorjan kruunut teidän jalkainne juureen.\"\n\nMargareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut\nkuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt\nyksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:\n\n\"Sinäkö se teit kuusi voileipää?\"\n\nPrinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin\nhullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa\nhuulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän\nsuinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:\n\n\"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin\nvoivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen\nsormeenne.\" Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen\nmorsiamen pienoiseen sormeen.\n\nNeiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä\noli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi\ntoivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi\nsormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi:\n\"Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?\"\n\n\"Ei, korkeasukuinen neiti\", sanoi prinssi, \"se on Indiasta tuotu\ntimantti.\"\n\n\"Jospa se olisi harmaata kiveä, niin saisin vielä kerran koettaa\nonneani\", sanoi neiti. Ja samalla hän pyörähti ja viskasi sormuksen\nniin kauas mereen, kuin jaksoi. \"Näetkös\", sanoi hän, \"ei tehnyt yhtään\nvoileipää!\"\n\n\"Ei tehnyt sentähden, että se niin vastahakoisesti luiskahti\nsormestanne\", vastasi prinssi osoittamatta vähääkään kummastusta.\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"jos sallitte, niin koetanpahan tällä.\" Ja hän\npäästi suuren kultametaljin, joka hänellä riippui ritarivitjoissa\nhaarniskan päällä, ja viskasi voimakkaasti sen pitkin kirkasta\nmerenpintaa. Raskas kultaraha hyppeli hyppelemistään, kunnes viimein\npainui; voitiin lukea kahdeksan voileipää.\n\nSilloin ojensi neiti Margareetta kätensä prinssi Hookanille, sanoen:\n\n\"Et sinä varsin huonosti viskaa! Tulevalla kerralla viskelemme\nkruunuja.\"\n\nMuutamien viikkojen kuluttua olivat prinssi Hookanin ja neiti\nMargareetan häät. Ja suuret ja muhkeat ne häät olivat, niitä vietettiin\nyli koko Tanskan valtakunnan; turnausleikkejä ja kilpa-ajoja pidettiin,\njuotiin viiniä kaivoista ja paistettiin kokonaisia härkiä. Mutta\nhääiltana sai morsian Mertta-rouvalta vitsaa, kun puri sulhastansa\nsuudellessa.\n\nMargareetta lähetettiin jonkun ajan kuluttua prinssi Hookanin kanssa\nNorjaan sen maan kuningattareksi. Mertta-rouva ja vitsa läksivät mukaan\npitämään yhä edelleenkin kuningatarta kurissa. Hyvää se lienee\nvaikuttanutkin, sillä kun neiti Margareetta kasvoi ja vaurastui\njärkevämmäksi, tuli hänestä viisain ja uljain kuningatar, kuin koskaan\non pitänyt kruunua Pohjolassa.\n\nKahdeksan vuoden kuluttua häistä toivat keijukaiset kuningatar\nMargareetalle pikku prinssin, jolle pantiin nimeksi Olavi. Hän oli\nlempeä ja sinisilmäinen; ratsastaminen häntäkin hyvin huvitti.\n\nKerran istui Olavi-prinssi äitinsä polvella, ja äiti lauloi hänelle\ntanskalaista laulua, miten ritari Niilo Ebbesen surmasi talonpoikain\nkiduttajan kreivi Gertin. Mutta kuningatar Margareetan ääni oli karkea\neikä niin kaunis kuin kuningatar Blankan.\n\nKuningas Hookan tuli sisään ja kuunteli vähän aikaa laulua. Silloin\njohtui hänelle mieleen oman äitinsä ratsulaulu, ja hän pyysi pojan\npolvelleen.\n\n\"Niin laula sinä\", sanoi kuningatar. \"Minussa ja minun äänessäni onkin\nenempi rautaa kuin sinussa.\" Hookan-kuningas lauloi:\n\n        Nähkääs ratsastajaa!\n        Blankalla se ajaa.\n\n\"Se oli sinun äitisi\", sanoi kuningatar.\n\n\"Oli\", sanoi kuningas ja lauloi edelleen.\n\n        Mihin ratsu rientää?\n        Kosimaan sun vievä\n        On se neittä sievää.\n        Mikä nimi armaan?\n        Margareetta varmaan.\n\n\"Se olin minä\", sanoi kuningatar.\n\n\"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta\", sanoi kuningas, \"se\nlaulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:\n\n        \"Hovihin kun saapui hän,\n        Muut kaikki oli poissa,\n        Vaan vanha akka koissa.\"\n\n\"No, sen voit jättää laulamatta\", arveli kuningatar. \"Mutta miten oli\nloppu?\"\n\n        \"Vaan sulho ei tullut ensinkään\",\n\n\"Tulipahan\", sanoi kuningatar Margareetta.\n\n\"Niin, tulipa kuitenkin\", myönsi Hookan-kuningas.\n\nJa sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti\nmaailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä\npolvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää\nlaulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta\nmonikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka\nnyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti\nkosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää\ntiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret,\nprinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta\nkauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä\najasta aikaan.\n\n\n\n\nKEDON KUKKIEN LAULU.\n\n\n    Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan,\n    Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.\n    Hänen vehreän kesk'kesähuonehens me,\n    Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.\n\n    Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,\n    Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.\n    Niin loistanut ei jalo Salomokaan\n    Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.\n\n    Maailmassa köyhänä kärsiä saa;\n    Hyvä, voimakas Herra tok' niin asettaa,\n    Ett' on pian haihtuva suurellisuus,\n    Vaan kestävi halpa ja viattomuus.\n\n    Mist' tunturin honkia suurempina\n    Näin värejä saisimme hohtavia\n    Ja tuoksua herttaista niin kuni tuo,\n    Jota laaksojen kukkivien tomu suo?\n\n    Meill' on maja halpa ja alhainen näin,\n    Vaan latvamme nostamme taivasta päin.\n    Se suo valon myös alas loukkohon niin\n    Kuin tunturin otsihin korkeampiin.\n\n    Me laulaen kiitämme myös Jumalaa\n    Niinkuin hovit metsien, jotk' humajaa.\n    Hän kuulevi pyyntömme hiljaiset\n    Niinkuin ukon pauhinat juhlalliset.\n\n    Jumalassa me emmekö riemuita vois?\n    Puvustamme ei erkane lehtinen pois\n    Hänen tahtomattaan; jyvä pienosinkaan\n    Isän tahdotta ei tule mullaksi maan.\n\n    Rakas, pienonen pilttinen, kiehkurahaps,\n    Jumalan kevätkukka, sä Jumalan laps\n    Ole ainian; kevähäs vaikk' ohi on,\n    Ole Luojasi laps, kuni me, viaton!\n\n\n\n\nMIRTSA JA MIRJAM.\n\n(Itämainen tarina.)\n\n\nOli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa\nja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka\nalinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin\nkaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi\nsiitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja\nkauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on\nhyvä sydän.\n\nMutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli\nmuhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi\nkuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta\nonneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti\nmunkin luo erämaahan.\n\n\"Enok\", sanoi hän, \"minä tiedän, että sinä olet viisas mies ja rakastat\ntotuutta; selitä uni, jonka näin viime yönä. Minä näin seitsemän\nmuhkeaa setripuuta ja seitsemän kaunista taatelipalmua seisovan\ntelttani ympärillä, mutta kun puolen päivän rinnassa yritin menemään\nniiden oksain varjoon, oli kuudessa setripuussa lohikäärmeet ja\nkuudessa palmussa käärmeet, ja ne olivat syödä minut; ainoastaan\nyhdestä setripuusta ja yhdestä palmusta sain virheetöntä varjoa.\"\n\n\"Herra kuningas\", sanoi munkki, \"mitä sanot, ei minua ollenkaan\nkummastuta, sillä jo ammoin olen sen nähnyt tähdistä. Kuusi poikaasi ja\nkuusi tytärtäsi väjyvät kuin lohikäärmeet ja käärmeet henkeäsi, mutta\nseitsemäs poika ja seitsemäs tyttö pysyvät sinulle uskollisina.\"\n\n\"Hurskas Enok\", vastasi kuningas, \"se ei ollut hyvä ennustus; kuitenkin\nminä otan vaarin sanoistasi ja panen lapsilleni koetuksen, sillä he\novat siinä ijässä, jolloin näkyy, mitä heillä on mielessä ja\nsydämmessä.\"\n\n\"Tee niin, herra kuningas\", vastasi munkki, \"mutta tee viisaasti.\"\n\n\"No, se on tietty\", vastasi kuningas, sillä hän luuli olevansa hyvin\nviisas, koska hänen hovilaisensa niin sanoivat; ja hän ratsasti\ntakaisin kuninkaan leiriin.\n\nToisena päivänä kutsutti kuningas luokseen kaikki poikansa ja\ntyttärensä ja sanoi heille: \"Eilen kun olin ratsastamassa erämaassa,\nkadotin sormestani kuningas Salomonin sormuksen, joka on suurin aarre\nja jossa on valta henkien yli. Joka minulle tuo sormuksen, hän saa\npalkinnoksi kuningaskunnan.\"\n\nHeti käärivät prinssit ja prinsessat ylös vaatteensa ja riensivät\nkiiruusti erämaahan; mutta nuorin prinssi Mirtsa ja nuorin prinsessa\nMirjam jäivät istumaan telttaan. \"Mitä te täällä istutte, kun veljenne\nja sisarenne ovat aarretta etsimässä?\" kysyi kuningas.\n\n\"Me palvelemme mielellämme palkattakin isäämme\", vastasi Mirjam, \"mutta\nme odotamme, kunnes veljemme ja sisaremme palaavat, ett'emme riistäisi\nheiltä kuningaskuntaa, jos jompikumpi meistä sattuisi löytämään\nsormuksen ennen heitä.\"\n\n\"Laiskat lapset\", sanoi kuningas tyytymättömänä, \"minä kyllä näen, että\nte ette minua rakasta läheskään niin suuresti kuin sisaruksianne. Te\nette saa ollenkaan mennä etsimään minun aarrettani.\"\n\nIltasilla palasivat ne kaksitoista kuninkaanlasta väsyksissä kotiin,\nlöytämättä mitään. Silloin nauroi kuningas ja sanoi: \"se olikin vain\nkoetus!\" Ja hän antoi kullekin prinssille kullatun sapelin ja kullekin\nprinsessalle säihkyvistä jalokivistä tehdyn sormuksen, mutta Mirtsa ja\nMirjani eivät saaneet mitään.\n\nYöllä näki kuningas uudestaan saman unen ja päätti seuraavana aamuna\npanna lapsillensa uuden koetuksen. \"Lapseni\", sanoi hän, \"Persian\nkuningas on suuren sotajoukon kanssa tulossa minua vastaan, enkä minä\njaksa häntä torjua. Huomenna hän jo ehkä valloittaa minun maani, teidät\nmyödään orjiksi ja teidän täytyy lyödä otsanne maahan itämaan mahtavan\nruhtinaan edessä. Sentähden minä annan kullekin teistä kamelin ja\nruokavaroja, minkä se jaksaa kantaa, että te nuoret pääsisitte hengissä\npakoon ja minä vanha jäisin vihollisen käsiin.\"\n\nNoista sanoista syntyi teltassa äänettömyys, ja kaikki prinssit ja\nprinsessat katselivat hämmästyen toinen toistansa. Mutta vanhemmat\nheistä rupesivat kuiskailemaan \"se on koetus!\" ja vastasivat: \"isä, me\njäämme sinun luoksesi!\" Ainoastaan Mirtsa ja Mirjam astuivat alla päin\nisänsä eteen ja pyysivät kameleja, jotka oli luvattu.\n\n\"Mitä?\" sanoi kuningas. \"Kaikki muut pysyvät minulle uskollisina, vaan\nnuorimmat lapseni, te tahdotte paeta pois isänne kasvoin edestä!\"\n\n\"Emme me lähde itsemme tähden, isä, vaan sinun tähtesi\", vastasivat\nlapset hänen käsiänsä suudellen.\n\n\"Menkää pois minun näkyvistäni, kiittämättömät, älkääkä koskaan enää\npalatko!\" sanoi kuningas vihastuen. Ja hän ajoi ne molemmat lapsensa\nkameleineen pois eksyttävään erämahaan.\n\nMirtsa ja Mirjam ratsastivat suruisina vierekkäin eivätkä tienneet\nmuuta kuin että persialaiskuninkaan tulo oli täyttä totta. He olivat\nheti alussa miettineet, mitenkä pelastaisivat isänsä, ja neuvottelivat\nnyt siitä tarkemmin erämaata ratsastaessaan.\n\n\"Me ratsastamme sen vieraan kuninkaan leiriin\", sanoi Mirjam. \"Siellä\nminä kumarrun hänen jalkainsa juureen ja suutelen hänen kenkiänsä ja\nitken kaikki hänen silkkimattonsa märjiksi, kunnes hän lupaa olla\ntekemättä mitään pahaa isällemme.\"\n\n\"Mutta jos hän ei kuule sinun rukouksiasi, nousen minä kuin nuori\nleijona ja surmaan hänet\", sanoi Mirtsa. \"Silloin jäävät persialaiset\nilman kuningasta ja heidän täytyy paeta takaisin omaan maahansa; mutta\njos he sammuttavat minun elämäni, kuolen minä ilolla, sillä minä olen\npelastanut isäni hengen.\"\n\nNiin puhuen ratsastivat he yhä etemmäksi erämaahan, jossa ei ollut\ntietä eikä edes polkuakaan; aurinko laskeutui, ja heti oli pilkkosen\npimeä yö ylt'ympäri. Ja samum-tnuli puhalteli yöllä pitkin aroa,\nlaisten pois kaikki jäljet polttavasta hiekasta. Mutta lapset\nratsastivat yhä edelleen, toivoen viimeinkin pääsevänsä vihollisten\nleiriin.\n\nHetkisen kuluttua sanoi Mirjam: \"Sanos, veljeni, miksi korskuvat\nkamelimme ja seisattuvat välistä levottomasti, niinkuin eivät tahtoisi\nastua etemmäksi.\"\n\nMirtsa vastasi: \"Sentähden korskuvat kamelit, että kuulevat erämaiden\nkuninkaan leijonan haeskelevan yöllä saalista. Mutta ole vain rohkea;\nleijona on jalomielinen eikä tee meille pahaa niin kauan, kun on\ngaselleja ja antilooppeja kylliksi lähteiden luona sen pyydellä.\"\n\nVähän ajan kuluttua sanoi taas Mirjam: \"Onkohan joku eksynyt erämaahan,\nkoska kuuluu tuolta kaukaa pimeästä ihmisen valitusääni?\"\n\nMirtsa vastasi: \"Ole vain huoletta, se on hyena, joka astuu leijonan\njälkiä jakamaan sen kanssa saalista; hyena on pelkuri, minä kyllä\nkarkoitan sen ruoskallani.\"\n\nJo taaskin sanoi Mirjam: \"Nyt taaskin kuuluu ääni aivan läheltä; mutta\nse on hirmuinen ääni; mikähän se on veljeni, koska kamelimme yht'äkkiä\nseisattuvat ja vapisevat kuin mantelipuun lehti ennen maanjäristystä?\"\n\nMirtsa vastasi ainoastaan: \"Pysy aivan lähellä minua, sisareni; me\njätämme itsemme Jumalan haltuun.\" Mirjam ei nähnyt pimeässä, miten\nkalpea hänen veljensä oli, sillä hän tunsi tiikerin äänen, ja tiikeri\non julmin kaikista erämaan pedoista; se ei jätä koskaan henkiin ketään,\njoka vain sattuu hänen kynsiensä tielle.\n\nKuitenkin tuli Mirjam levottomaksi, sillä peljättävä ääni tuli yhä\nlähemmäksi, ja alkoi rukoilla Allahia, joka arabialaisten kielellä\nmerkitsee ainoata ja kaikkivaltiasta Jumalaa. \"Suuri Allah\", sanoi hän,\n\"meitä on tässä kaksi lapsi parkaa, jotka oma isämme ja koko maailma on\nhyljännyt. Meillä ei ole mitään tietä eikä turvaa pimeässä yössä tässä\nerämaassa julmien petojen keskellä; sinä yksin olet meidän turvamme ja\nsuojeluksemme. Ja jos sinä tahdot, ei meille mitään pahaa tapahdu, ja\nsinun kaikkivaltias kätesi ohjaa meidät turvallisesti kaikkien vaarojen\nläpi. Suuri Allah, käske enkelisi saattamaan meitä hyvään lepopaikkaan,\nniin me aamulla auringon noustessa lankeamme kasvoillemme maahan ja\npalvelemme sinua aamuruskossa.\"\n\nMirjamin vielä rukoillessa ja Mirtsan sivaltaessa sapelinsa petojen\nvaralle kuului raivoisa tiikeri kovaa juoksua poistuvan niinkuin paeten\njotakuta, joka oli vielä sitäkin väkevämpi. Ja kamelit lakkasivat\nvapisemasta ja läksivät varovaisin askelin astumaan eteenpäin, ja samum\nlakkasi puhaltamasta. Silloin sanoi taas Mirjam:\n\n\"Sanos, veljeni, miksi läksivät kamelit astumaan?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Mirtsa, \"vaan arvattavasti sentähden, että kuuma\ntuuli on laimennut ja ilma tuntuu viileämmältä.\"\n\n\"Mutta minä olen näkevinäni kaksi valkoista piirtoa käyvän edellämme,\ntoisen sinun ja toisen oman kamelini edessä? Mikähän se on, veljeni?\"\n\n\"Näen ne minäkin\", sanoi Mirtsa; \"ehkä ovat pilvistä kumottavan kuun\nvaloa taikka semmoisia kauneita kiiltomatoja, jotka välistä loistavat,\nmilloin yöllä tulee kastetta maahan.\"\n\n\"Ei\", sanoi Mirjam, \"nyt minä ne näen selvemmin. Siinä on kaksi\nvalkoista enkeliä, jotka astuvat edellämme ja taluttavat kamelejamme,\nja ne ovat niin keveät ja läpinäkyvät kuin kirkas aamuinen ilma.\nKiittäkäämme Allahia, veljeni, nyt olemme vesilähteen luona; minä jo\nnäen palmuja ja vettä enkelien valossa.\"\n\nMirjam oli oikeassa; he olivat saapuneet erämaan kosteikkoon,\nlaskeutuivat kameleiltansa maahan, antoivat niille vettä ja laittoivat\nitselleen yöksi leposijan. Mutta Mirtsa ei vieläkään ollut peloton,\nsillä hän tiesi monta eläintä, sekä hyvää että pahaa, käyvän\nsemmoisista paikoista juomassa. Ja hänen lähestyessään puroa nousi\ntäyskuu valasemaan suurta aavikkoa ja vehreää kosteikkoa, ja puro\nvälkkyi kuin pitkä hopeakudos kuutamassa. Mutta pitkin puroa oli pää\npään vieressä, moneen tuhanteen asti; niin paljo aron eläimiä oli\ntullut juomaan purosta. Mirtsa näki suureksi ihmeekseen leijonan\nseisovan rauhallisena pelkurin gasellin vieressä, hyena seisoi\nmetsävuohen vieressä, tiikeri aran antiloopin vieressä, mutta ei\nkellään näyttänyt olevan mielessä pahaa naapuriansa kohtaan eikä pelkoa\ntoinen toisestansa.\n\n\"Huh\", sanoi Mirtsa, \"eihän tässä kukaan voi nukkua; tässä on\nkumppaneja enempi, kuin olisi tarpeenkaan, ja muutamiin heistä ei ole\njuuri luottamista.\"\n\n\"Ole huoletta, veljeni\", sanoi nyt Mirjam vuorostaan. \"Etkö näe, että\nvalkoiset enkelit kirjoittavat merkkejä eläinten otsaan, ett'ei\nkenenkään pidä tänä yönä tekemän pahaa toisellensa? Sentähden\nnukkukaamme ihan rauhassa palmun juurella. Allahin käsi suojelee meitä,\nnukkuessamme.\"\n\nAh, miten oli kaunista ja vilpoista, kun Mirtsa ja Mirjam heräsivät\nauringon noustessa palmujen ja metsäviikunapuiden alla vehreässä\nkosteikossa, joka oli keskellä, suurta erämaata! He polvillansa\nkiittivät Allahia, niinkuin aina muulloinkin tekivät joka aamu ja ilta,\nja kiittivät erämaan ja maailman Luojaa suojeluksesta pimeänä yönä, kun\npedot makasivat heidän ympärillään niinkuin kesyt lampaat. Pienet,\nkultasiipiset linnut lauloivat ylt'ympäri puissa kiitosta Allahille;\nPohjolan pääskyt lentelivät veden päältä suvenkorentoja pyydellen ja\npurossa uiskenteli kaksi valkoista joutsenta, jotka myöskin olivat\npaenneet sinne Pohjolan talvea tuolta kaukaisesta Suomesta. Arabiassa\nei ole koskaan talvea, mutta ei koskaan kevättäkään; erämaan lapset\neivät koskaan tiedä mitään vilusta, mutta eivätpä he koskaan saa nähdä\nkevään sulouttakaan.\n\nLapset kylpivät lähteessä, juottivat kamelinsa, poimivat taskunsa\ntäyteen taateleja, täyttivät nahkaleilinsä vedellä ja ratsastivat\naavalle erämaalle etsimään persialaiskuninkaan leiriä ja pelastamaan\nisäänsä, Rikkaan Arabian kuningasta.\n\n\"Ratsastakaamme auringon nousua kohti\", sanoi Mirtsa, \"sillä\npersialaiset asuvat aamuruskon maassa, ja sieltä me heidät löydämme.\"\nMutta hänellä oli lyhempi kärsivällisyys kuin sisarella Mirjamilla, ja\nhän jo alkoi ikävöidä matkan loppua.\n\nKun päivä nousi ylemmäksi, alkoi aurinko taas polttaa keltaista hietaa,\nja ilma tuli yhä kuumemmaksi, eikä ollut yhtään puuta eikä mitään\nvarjoa niin pitkällä, kuin silmä kantoi, hietamäkiä vain kaikkialla\npitkät, pyöreät ja siloiset jonot. Mirtsa alkoi katsella levottomasti\nympärilleen ja Mirjam kysyi taas, niinkuin hänellä oli tapana kysyä:\n\"Sanos, veljeni, miksi on niin raskas hengittää, ja mikä tuo suuri,\nkellertävä pilvi on, joka nousee etelästä ja tulee yhä lähemmäksi?\"\n\n\"Allah on suuttunut meihin\", vastasi Mirtsa. \"Se on hietapyörre, joka\ntulee päällemme samum-tuulen kanssa, ja jos emme laskeudu maahan\nkameleiltamme, niin kuolemme varmaan.\"\n\nMolemmat lapset hyppäsivät alas satulasta ja asettuivat kamelien\nsuojaan, jotka laskeutuivat pitkälleen, selkä tuulta vasten. Tuskin oli\nse tehty, kun se kellertävä, suuri pilvi jo oli heidän päällänsä kuin\ntiheä peite. Se kohisi heidän ylitsensä jyrisevän ukkosen tavalla,\nniinkuin hävittävä raesade ja kuin pauhaava meri. Ilma muuttui kuumaksi\nkuin hehkuvassa uunissa ja joka hietajyvä tuntui polttavan kuin\ntulikipinä. Samalla kirkas päivä äkisti musteni, niin ett'ei voinut\nmitään nähdä, ja pauhu sotki kaiken kuulemisenkin. Siinä ei ollut muuta\nneuvoa kuin peittää päänsä niin hyvästi kuin mahdollista, koska hieno,\nkuuma hiekan tomu muuten olisi tunkeutunut silmiin, nenään ja suuhun.\n\nKuusi minuuttia tuo aron hirmuinen hietamyrsky kesti; sitte ilma\njälleen kirkastui, ja Mirjam ensin hennoilla käsillään kaivoi itsensä\nylös hietakasoista, joihin he olivat hautautuneet. Sitte auttoi hän\nylös myöskin Mirtsan.\n\n\"Ah, miten iloitsen, että elämäsi henki vielä on sinussa\", sanoi hän.\n\n\"Niin\", sanoi Mirtsa, \"mitäpä on apua meidän elämisestämme, kun\nkamelimme ovat kuolleet? Mirjam raukka, nyt täytyy meidänkin molempain\nkuolla, kun erämaan laivat eivät ole enää meitä kantamassa hietameren\nyli, ja meidän jälkemme hautautuvat aavikkoon.\"\n\n\"Älä menetä rohkeuttasi\", sanoi Mirjam, alkaen hurskaudessaan lohduttaa\nveljeänsä. \"Koko maan päällä ei ole yhtään eläintä, joka niin kestäisi\nkuumuutta kuin kameli, jota sanotaan hietameren laivaksi; ja nekin nyt\novat kuolleet, vaan me kuitenkin elämme. Siitähän näemme, että Allah\nsuojelee meitä päivän kuumuudessa niinkuin yön pimeässäkin. Nyt juomme\nleileistämme, että tomu huuhtoutuu pois, ja jatkamme matkaamme\njalkaisin Jumalan enkelien suojassa.\"\n\nMirtsa oli vaiti. He joivat leileistään viimeiset vesipisaransa, joka\nheitä hyvin vahvisti, ja läksivät astumaan paksussa hiekassa ja\npolttavassa auringonpaahteessa.\n\nHetkisen kuluttua sanoi Mirtsa: \"Mitä maksaa astua etemmäksi?\nLaskeutukaamme hiekalle kuolemaan.\"\n\n\"Ei\", sanoi Mirjam, \"me astumme pelastamaan isäämme. Tässähän on\nstrutsi-linnun jäljet hiekassa; astukaamme niitä myöten.\"\n\nHe astuivat kappaleen matkaa, ja taas sanoi Mirtsa: \"Nyt ovat minun\nvoimani lopussa; nyt saatamme jo kuolla.\"\n\n\"Ei\", sanoi Mirjam, \"meidän pitää pelastaman isämme. Tuollahan on kasvi\nkuivassa hiekassa, se on Jerikon ruusu, joka viheriöitsee vaikka sata\nvuotta kuivana oltuaan, kun vain saa vähäsen vettä, ja katsos, nyt se\nviheriöitsee.\"\n\nTaas astuivat he edelleen ja Mirtsa tahtoi taas heittäytyä hiekalle\nkuolemaan, mutta silloin kuunteli Mirjam tuulen päältä päin ja sanoi:\n\"Minä kuulen kamelien raskasta astuntaa hiekassa: meidän pitää vielä\nelää ja pelastaa isämme.\"\n\nKohtapa jo suuri karavaani lähestyikin hietamäkien takaa ja tapasi\nmolemmat lapset astumasta aavikkoa. Rikas kauppias, joka karavaania\njohti, armahti raukkoja, otti heidät kameliensa selkään ja kysyi, mihin\nhe olivat menossa.\n\n\"Me olemme matkalla Persian kuninkaan luo\", vastasi Mirtsa.\n\n\"No, sitte saatte seurata minua\", sanoi kauppias, \"sillä minäkin\nmatkustan Persian pääkaupunkiin Teheraniin ja minä olen päässyt suuren\nkaanin suosioon, joka minulta ostaa elefantinluuta ja kultahiekkaa.\"\n\nSe oli Mirtsasta ja Mirjamista hyvä apu. He kiittivät siis kauppiasta\nja läksivät mielellään hänen kanssansa, toivoen saavansa isänsä\npelastetuksi.\n\nNeljäkolmatta päivää oli kulunut, kun lapset täten viimein saapuivat\nPersian pääkaupunkiin, ja seuraavana päivänä kauppias heidät vei\nkuninkaan kultalinnaan.\n\nKuningas istui elefantinluisella valtaistuimellaan, kaksi kesyä\nleijonaa jalkainsa juuressa, ja viittaamalla käski lapsia sanomaan\nasiansa. Mirtsa ja Mirjam punastuivat kuin ruusut, ei niin paljon\nkuninkaan tähden (sillä olivathan he itsekin kuninkaan lapsia), kuin\nhänen leijonainsa tähden; mutta viimein astui Mirjam esiin, heittäytyi\nmaahan kuninkaan eteen, suuteli hänen tohvelejansa ja sanoi:\n\n\"Herra kuningas, me olemme kuulleet, että sinä aiot ahdistaa sodalla\nmeidän isäämme, Rikkaan Arabian kuningasta, surmata hänet ja tehdä\nhänen lapsensa orjiksi; mutta se olisi hyvin pahasti tehty, herra\nkuningas. Ja sentähden me olemme tulleet tänne rukoilemaan sinua\nolemaan tekemättä pahaa meidän isällemme, vaan anna ennemmin vihasi\nkohdata meitä hänen sijaansa, surmaa meidät ja anna isämme elää. Mutta\njos ennemmin tahdot pitää meitä orjinasi, niin minä yöt päivät ajan\npois kärpäsiä kuninkaallisen valtaistuimesi ympäriltä, ja veljeni\nMirtsa on puolustava sinua kaikkia vihollisiasi vastaan, sillä hän on\nniin väkevä kuin paraimmat leijonasi, herra kuningas; mutta säästä\nisämme henki.\"\n\n\"Ja jospa minä nyt en kuule rukouksianne\", sanoi kuningas, \"mitä te\nsitte teette?\"\n\n\"Silloin minä taistelen sinun kanssasi isäni hengestä\", sanoi Mirtsa;\n\"ja minä kukistan sinut valtasi kukkulalta, niin totta kuin Allah\nkuulee vanhurskaan rukoukset.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi kuningas, \"minä ajattelen asiaa seitsemän vuotta enkä tee\nsill'aikaa mitään pahaa isällenne. Mutta teidän pitää oleman minun\norjinani, kunnes minä asian päätän.\"\n\nSiihen lapset tyytyivät, ja heidät otettiin orjiksi kuninkaan hoviin.\nSeitsemän vuotta he siinä saivat tehdä monta kovaa työtä. Prinssi\nMirtsan täytyi joka yö kiillottaa kuninkaan haarniska aamuksi ja\nprinsessa Mirjamin piti joka päivä laista kuningattaren lattia. Ja sitä\nkesti seitsemän vuotta. Mutta sill'aikaa lapset kasvoivatkin suuriksi\nja kukoistaviksi kuin nuoret setripuut ja kärsivät kaikki ilolla isänsä\ntähden.\n\nKun seitsemän vuotta oli kulunut, sanoi Mirtsa kerran Mirjamille: \"Nyt\non aika kulunut ja kuningas on tehnyt päätöksensä; niinpä minä en tahdo\nkauemmin enää orjana palvella.\"\n\nMirjam sanoi: \"Vaikka vielä olisi palveltava kolme kertaa seitsemän\nvuotta lisäksi, niin minä mielelläni palvelisin rakkaan isämme tähden.\"\n\nSamassapa jo kuningas tulikin sisään ja sanoi: \"Nyt te olette minua\nuskollisesti palvelleet seitsemän vuotta. Nyt näen, että teillä on\nuskollinen sydän, niinkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla, ja te\nolette uhranneet kaikki nuoruutenne ruusut rakkaudesta isäänne kohtaan.\nSentähden minä teille kerron uutisen kotimaastanne. Teidän kuusi\nveljeänne ovat kavalasti ottaneet kiinni isänne ja panneet hänet syvään\nvankitorniin, ja teidän kuusi sisartanne vartioivat miehinensä tornin\novella ja antavat isällenne ainoastaan yhden taatelipalmun päivässä\nruoaksi, että hän viimein kuolisi nälkään. Mutta teidän uskollisuutenne\ntähden lähetän minä sotajoukon vapauttamaan isäänne. Sinä, Mirtsa, saat\njohtaa minun sotajoukkoani ja sinä, Mirjam, saat päästää vangin\nkahleet. Allahin tuomiot ovat vanhurskaat: uskolliset ja kiitolliset\nlapset palkitsevat, mitä uskottomat ja kiittämättömät ovat rikkoneet\nvanhempiansa vastaan.\"\n\nNiinkuin kuningas sanoi, niin tapahtui, ja kohta läksi persialainen\nsotajoukko kameleineen ja elefantteineen Mirtsan johdolla matkaan.\nMirjam ratsasti nuoren kamelin seljässä kullankirjaisella satulalla ja\nhelmisuitsista pitäen, ja kuusi neekerityttöä kampasi joka päivä hänen\ntukkaansa ja kuusi maurilaista orjaa astui vieressä suuria\npäivänvarjoja kantamassa, jotka suojasivat puolipäivän paahtavalta\nkuumuudelta.\n\nSill'aikaa istui Rikkaan Arabian kuningas, Mirtsan ja Mirjamin isä,\nharmaana vanhuksena, suruisena ja nälkäisenä ikävässä vankitornissaan,\nkatsellen ulos pienen ikkunan rautaristikon lävitse. Kerran sitä\npimitti mies, joka seisoi ulkopuolella, ja se oli satavuotinen\nEnok-munkki.\n\n\"Kuinka voit, herra kuningas?\" kysyi munkki.\n\nRikkaan Arabian kuningas vastasi hänelle: \"Enok, muistatko vielä minun\nuneni? Onnelliset ne, joille Allah ei ole koskaan lahjoittanut lapsia,\nsillä heidän ei tarvitse kasvattaa käärmettä povellansa.\"\n\n\"Ei\", sanoi munkki, \"ne ihmiset ovat onnelliset, joille Allah on\nantanut hyviä, uskollisia ja kuuliaisia lapsia, sillä ne ovat kuin\nkultajyvät köyhän miehen huoneessa ja kuin kalliit helmet kuninkaan\nkruunussa. Mutta sinä, herra kuningas, tahdoit ostaa lastesi rakkauden\nkuningaskunnan lupauksilla, ja katso, he ovat riistäneet sinulta sekä\nvaltakunnan että rakkauden.\"\n\n\"Ah\", sanoi kuningas, \"minulla oli kaksi lasta, joita rakastin enimmin,\nmutta he eivät kestäneet koetusta, vaan luopuivat minusta ensinnä\nkaikista. Ja nyt minun silmäni eivät enää näe päivän valoa, sillä\nlapseni antavat minulle ainoastaan yhden taatelin päivässä syödä ja sen\nverran vettä juoda, kuin kyyhkynen juo vilpoisena aamuhetkenä. Sanos,\nEnok, etkö kuule Allahin ukkosen tulevan pilvistä rankasemaan pahoja\nlapsia?\"\n\nMunkki vastasi: \"Minä kuulen tyttäriesi soittavan ja laulavan pidoissa\nkuninkaan teltassa.\"\n\nKuningas sanoi; \"Etkö näe ukontulenkaan lyövän taivaasta maahan?\"\n\nEnok vastasi: \"Minä näen jotakin välkkyvän tuolla ylhäällä\njuhlahuoneessa; sinun poikasi ne siellä koettelevat uusia\nkultakruunujansa.\"\n\nTaas sanoi kuningas: \"Allah on kuollut, muutenhan ei tämmöistä koskaan\ntapahtuisi maan päällä. Jos et näe mitään muuta, niin minäkin tahdon\nkuolla, sillä lasten kiittämättömyys valmistaa vanhempien haudan.\"\n\nMutta Enok vastasi: \"Odota vielä vähän, herra kuningas, ehkäpä onkin\nAllah vielä hengissä. Minä näen tomupilven nousevan erämaan reunalta ja\njotakin välkkyy auringon paisteessa kuin teräskeihäät.\"\n\n\"Lähestyykö se?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niin se lähestyy kuin raesade maisivainion ylpeäin ohdakkeiden päälle.\nNyt jo huomaan ratsastajia, kameleja ja elefantteja. Se on suuri\nsotajoukko, herra kuningas, ja ensimäisenä ratsastaa muhkea prinssi ja\nhänen jäljissään kaunis prinsessa kulta- ja helmipuvussa. Mutta\nylhäältä kuninkaan teltasta kuuluu huutoa ja aseiden kolinaa. Sinun\npoikasi ovat riitautuneet kruunuista ja tyttäriesi harput on miekka\nmusertanut.\"\n\n\"Niinpä minä vielä vähän odotan\", vastasi kuningas.\n\nJa silloin kuului aina vankitorniin asti aseiden kalsketta, niinkuin\nraesateen piiskatessa Sinain vuorta, sillä kuusi prinssiä ja kaikki\nhoviherrat olivat sivaltaneet miekkansa toinen toistaan vastaan, eikä\nkukaan huomannut vieraan sotajoukon lähestymistä, ennenkuin koko leiri\noli ympäröity ja vieras prinssi vaati avaamaan portteja. Ei kukaan\nvastannut. Hän valkoisella ratsullaan viipyi portin edessä, kunnes\naseiden kalske sisällä viimein vaikeni. Silloin hän murratti portin\nauki ja mitä näki hän! Kaikki; kauniit teltat olivat verissä ja täynnä\nruumiita. Kaikki kuusi prinssiä ja heidän hoviherransa olivat\nkruunuista riidellessään tappaneet toinen toisensa ihan viimeiseen\nmieheen, ja kaikki kuusi prinsessaa olivat kuolleina rikottujen\nharppujensa vieressä.\n\nMutta vieras prinssi ratsasti kuninkaan vankitornille ja suuteli hänen\nkättänsä, päästi irti hänen kahleensa ja talutti hänet hellästi ulos\nvehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut\nkuninkaallisessa asunnossa. \"Ah\", huokasi kuningas, \"nyt minä olen\nvanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan\npäällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä\neläisivät!\"\n\n\"Herra kuningas\", sanoi prinsessa, \"mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi\nsinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?\"\n\n\"Ei, se ei ole mahdollista\", sanoi kuningas. \"Olihan minulla tosin\nvielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin\nminusta luopuivat.\"\n\nSilloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan\nhalasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi\nMirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin\nvaltakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia\nlapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta\nuskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa\npoltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka,\nkuin maan päällä voi olla.\n\nJa satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he,\nniinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja\nsiihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.\n\n\n\n\nJÄTTILÄISSATU.\n\n\n    Ol' ennen jättiläinen vanha, vankka,\n    Kymmentä syltä pitkä ukko-ranka.\n    Ja pohjoismetsiss' asui voimakas\n    Tuo jättiläisten aimo kuningas.\n\n    Häll' oli honka-, vuori-, louhimaita,\n    Ja karhut, hukat, kotkat voi hän kaita,\n    Työ paha hänestä, jos ihminen\n    Vain koski hänen metsääns kauniisen.\n\n    Hänellä akka, vanha niinkuin vuori.\n    Ja vaarain jättilaulut tais se muori,\n    Ja kun hän lauloi erämaalle, niin\n    \"Kas, ukko jyriseepi!\" sanottiin.\n\n    Iloksi ukollen ja akallenkin\n    Myös oli heiliä pikku poikanenkin,\n    Kaks syltä pitkä vain, ja maitoa\n    Se kerrallaan joi kaksi korvoa.\n\n    Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa,\n    He kumoon saivat vuoret voimillansa,\n    Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan,\n    Merissä vettä heille polviin vaan.\n\n    Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat,\n    Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat:\n    Hienoista poikaa, sievää, pyöreää!\n    (Se painoi neljätoista leiviskää.)\n\n    Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä,\n    Mi oli nimi aimo jättiläällä;\n    Se syntysana hänen voimansa\n    Perustus oli ja myöskin sukunsa.\n\n    Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran,\n    Saattaakseen sen maan pakanat luo Herran\n    Ja Jumalalle kirkon laittaakseen,\n    Sen alttarille uljaan koristeen.\n\n    Ei aineita; työ kulki hitaisesti,\n    Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti.\n    Hän sanoi: \"moisen myyränkuoppasen\n    Kolmessa päivässä mä tekasen.\"\n\n    \"No,\" lausui Lauri, \"laita kirkkosemme;\n    Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme.\n    Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?\"\n    \"Sun silmäs!\" kuului vastaus pikainen.\n\n    Pyhimys virkkoi innoin: \"senkö verran?\n    Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran;\n    Rakenna, hyvä mies! Mä kernaasti\n    Lahjoitan sulle valon silmäini.\"\n\n    \"Niin olkoon\", ärjyi tuo, ja muurausta\n    Het' alkoi, laittain kirkon perustusta.\n    Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraan\n    Hän vuorta särki nyrkin-iskullaan.\n\n    Ja määräaikaan kirkko valmistuikin\n    Uljaaksi, jotta Lauri riemastuikin;\n    Vaan synti sentään oli hänestä\n    Sen tekijälle suoda silmänsä.\n\n    Hän silloin kuuli ääntä samanlaista\n    Kuin meren maininkia vienonlaista:\n    Noin hellin jättiläisen akkapa\n    Pojalleen lauloi metsän lauluja.\n\n    Hän lauloi: \"nuku, iltapilvein nuori!\n    Viel' isäs valta vahva on kuin vuori,\n    Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan,\n    Ett' on Finn kuninkaana erämaan.\"\n\n    \"Finn?\" tuumi pyhimys. \"No, mitä kuulen!\n    Salaisuus jokin siinä on, mä luulen;\n    Koettaa mielin, min se vaikuttaa.\"  --\n    Aamulla työllens jättiläinen saa.\n\n    \"Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan,\n    Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!\"\n    -- Pyhimys virkkoi: \"saat ne kylläkin;\n    Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!\"\n\n    Se sana vuoret, kivet peitti savuun\n    Ja räiski tulta metsäpuiden havuun.\n    Kuin kivi seisoi siinä itse Finn.\n    Sen liikkumatta kädet, jalatkin.\n\n    Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihan\n    Ja vannoi: \"murran koko kirkon ihan!\"\n    Hän tarttui patsaihin, ja temppeli\n    Tuo suuri, korkea nyt tärisi.\n\n    Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta!\n    Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! --\n    Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi,\n    Kivenä Finn on, liikkua ei voi.\n\n    Niin; alla Lundin kirkon alusholvin,\n    Mi säilynyt on nykyisihin polviin,\n    Kaks kivihaamua on vieläkin:\n    Ne ovat ukko ynnä akka Finn.\n\n    He kuollein käsin syleilevät siellä\n    Patsasta kahta kirkkoholvin vielä;\n    Vaan Lundista läks kristinoppi nyt,\n    Se pohjoismaisen yön on häätänyt.\n\n    Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistä\n    Ajoista nähty muuta jättiläistä\n    Kuin yksi ainoa, ja arvaa ken!\n    Tuo äsken nimitetty poikanen.\n\n    Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan.\n    Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaan\n    Haaskaamaan saapui hänen korpeaan;\n    Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.\n\n    Harventui Ruotsi, koitti aamutähti:\n    Hän halki meren kahlaamahan lähti.\n    Toist' erämaata sieltä hakemaan\n    Ja saapui vidoin rantaan Suomenmaan.\n\n    [Suomi = Finland eli Finnin maa.]\n\n    Se hänen isäins koti, sama juuri\n    Myös nimeltään kuin hänen isäns suuri.\n    Ja satapeninkulmaisella sen\n    Kankaalla tila hällä kylläinen.\n\n    Ja vihdoin tännekin kun joukko saapui\n    Rististä saarnaamahan munkkikaapuin,\n    Ja kynti aura, jauhoi myllykin,\n    Ja iski kirves, niitti vikahdin;\n\n    Niin nuori jättiläinen kauemmaksi\n    Etääntyi korven kodin vartiaksi.\n    Hän vielä asukas on tämän maan.\n    Ihmistä vastaan sotii toisinaan.\n\n    Kun pellon vilja runsahalta näyttää,\n    Hän pohjatuulen sitä syömään käyttää;\n    Kun kasvaa rikas aatteen tähkäpää,\n    Sensuurin saksineen hän lähettää.\n\n    Pimeys, erämaa häll' ilon tuottaa.\n    Mit' auttaa meitä valohonkaan luottaa,\n    Kun kenkään häll' ei tiedä nimeä,\n    Mi tuntematon on kuin Finnillä?\n\n    Jos, lapset, joku teistä tahtoo koittaa\n    Kuin Pyhä Lauri jättiläistä voittaa,\n    Niin tietkää: katsoa ei autakaan,\n    Jos joutuis silmänsäkin antamaan.\n\n    Ken Suomesta yön poistaakseen sen jalo\n    Työn tekee: antaa silmäinsäkin valon?\n    Ken uhraa kätensä ja hengenkin,\n    Laittaakseen tänne valon temppelin?\n\n    Ken todella sen tehdä halajaapi,\n    Se jättiläisen nimen kuulla saapi,\n    Saa syntysanan, joka muuttaapi\n    Tuon jättiläisen kivipatsaaksi.\n\n    Työ suuri vaatii suurta uskallusta,\n    Elämän, onnen, kaiken uhrausta,\n    Päätöstä varmaa, tointa rohkeaa;\n    Niin jättiläisten mahti raukeaa.\n\n\n\n\nJOULUKUUSI.\n\n\n    Isäni vuorten valtia\n    Ja jättiläinen oiva!\n    Mun äitin mättään kanerva,\n    Kuin ilta purppuroiva.\n    Mun siskoin tähti taivainen,\n    Vaan veljein koski kuohuinen,\n    Säveltä Ahdin soiva.\n\n    Kankaalla kasvoin kauniisti\n    Luon' järven syvän kovin.\n    Valt'istuimeni tunturi\n    Muodosti, hongat hovin.\n    Valaisi tähti latvassain,\n    Ja kuuhut riippui oksallain\n    Ja huurre helmin somin.\n\n    Mä metsän prinssi suorana,\n    Iloisna kasvoin, elin.\n    Oravan muistan: rannalla\n    Se riemuin hypiskeli.\n    Latvassain rastas raksutti,\n    Ja kaiku amen vastasi,\n    Kun metsä rukoeli.\n\n    Talvella joulutähtineen\n    Sai poika vierelleni,\n    Mua katsoi: kuoreen, ytimeen\n    Sen kirveen-isku meni.\n    Vehreenä kaaduin, nuorna niin,\n    Iloksi muille kanerviin;\n    Sep' oli mielelleni.\n\n    Ja silloin herrastalohon\n    Minulle tuli retki.\n    Sain siellä äitin hoitohon,\n    Sain sievät seppeletki.\n    Kuin morsian mä puettiin\n    Somasti silkkiin, kukkasiin,\n    Kun oli juhlahetki.\n\n    Sain sisään joulu-iltana,\n    Kun tulet loisti siellä\n    Ja lapsijoukko huimana\n    Siell' leikki riemumiellä.\n    Mä muistin kankaan autian\n    Ja rastaan laulun, oravan;\n    Niit' ikävöitsin vielä.\n\n    Riemusta muiden riemuitsin\n    Mä muuten surevainen.\n    Vaan myöskin mulle enkelin\n    Soi laulu taivahainen;\n    Kerubin valkosiivestä\n    Sai heijastusta heleintä\n    Mun oksain vihantainen.\n\n    Unohdun, ystävittä jään,\n    Kun jonkin päivät meni.\n    En takaisin mä metsäänkään\n    Voi mennä juurelleni.\n    Nuoruuden kevähällä mä\n    Pois kuihdun; yhtään kyyneltä\n    Ei suoda muistokseni.\n\n    Tok' iloitsen mä, että sain,\n    Laps, tähtes uhrautua.\n    Se suurempaa kuin paikallain\n    Kuninkaaks vaurastua,\n    Uljaasti pilviin kasvaen,\n    Tiedotta, kuink' on riemuinen,\n    Ken iloittaa voi sua.\n\n    Itsensä antaa alttiiksi,\n    Se ilo suurenlaista.\n    Kaikk' antaa muiden hyväksi,\n    Eik' itse saada maistaa,\n    Se ilo -- jota Jumala\n    Vain lapsilleen suo taivaassa --\n    On enkel'ilon laista.\n\n\n\n\nPAREMPI TIE.\n\n\nOli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli.\nPutteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo\nansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; \"Tässä on kaksi kymmenen\npennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!\"\n\nLapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden\nkysyivät tietä. \"Se ei ole mikään kumma\", sanoi mummo. \"Astukaa ensin\nsuurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi\nhaaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi.\"\n\nSe oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan\nrahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.\n\nKun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä,\nalkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta\nmolemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina\nhetkiseksi arvelemaan.\n\nSilloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi:\nkuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa\nvasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä\npiparkakkuja, koa, koa!\n\n\"Kuules, Putteli\", sanoi Tytteli, \"leppälintu laulaa kuivaa leipää;\nparas on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme.\"\n\n\"Ei\", sanoi Putteli Tyttelille, \"varis lupaa rinkilöitä ja\npiparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi.\"\n\nLapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin\nkymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.\n\nMutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät\ntässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle\nkaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi:\n\"kaksi pennistä, kaksi pennistä!\"\n\nMitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän\nluo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö\ntäyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. \"Saanko kaksi\nrinkilää pennistä?\" kysyi Putteli.\n\n\"Saat\", sanoi matami. \"Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt\nyhdestä.\"\n\n\"Ah, miten huokeat!\" ajatteli Putteli itsekseen. \"Miten äiti ihastuu,\nkun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!\" Ja hän osti puolella\nrahallansa rinkilöitä; -- montako hän sai? -- ja lopulla hän osti\npiparkakkuja; -- montako hän niitä sai?\n\nSitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen.\nSiellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä\nmessinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli\nkatseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.\n\n\"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei\nmuuta kuin yhden!\" ja hän söi rinkilän.\n\nVähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää.\n\"Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki\", ajatteli hän.\n\"Mutta ei muuta kuin yhden!\" Ja hän söi myöskin piparkakun.\n\nMitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni\ntaas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte\nalkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.\n\nPutteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä\noli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa\ntietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä\njoka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!\n\nViimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa\njäljellä. \"Niin, yksihän se vain enää on\", ajatteli hän, \"eikä se\nkuitenkaan riitä kaikille illalliseksi.\" Ja hän söi siis viimeisenkin.\n\nPutteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli\ntyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli\nostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä\nheti suorittanut asiansa leipurin puodissa.\n\n\"No, Putteli\", sanoi luutamummo, \"missä on leipä?\"\n\nPutteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan\nnelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista,\nsuurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä\nvaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.\n\n\"Mutta missä on leipä?\" kysyi luutamummo.\n\nPutteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili\nmatamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten\nuskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.\n\n\"Mutta missä se sinun leipäsi on?\" kysyi mummo kolmannen kerran.\n\nNyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä\nvielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.\n\n\"Käy syömään!\" sanoi mummo.\n\nPutteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja\nmerkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä\nrinkilät että piparkakut.\n\n\"No\", sanoi mummo, \"osaatko nyt sanoa, kumpiko tie oli parempi, sekö,\njoka vei ahneuteen, vai sekö, joka vei äitiä tottelemiseen?\"\n\n\"Äitiä tottelemiseen\", sanoi Putteli.\n\n\"Muista se!\" sanoi mummo.\n\nJa Tytteli raivasi kiltisti pöydän ja teki tilan. Ja Putteli ja Tytteli\npaneutuivat maata luutamummon kanssa.\n\n\n\n\nPEKAN SEIKKAILUT.\n\n(Nälkävuonna, keväällä 1868.)\n\n\n    Ken on tuo poika murheeton,\n    Mi kulkee tuolla tiellä?\n    Se reipas Pekka itse on;\n    Kas, hän ei nolomiellä.\n    Hänestä kulkee huhuja\n    -- Sen syy, jos puhun valhetta:\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nHän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli\nkasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle\nleipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse\nköyhtyivät ja sanoivat Pekalle:\n\n    Nyt loppui leipä viimeinen,\n    Eik' yhtään rahaa meillä.\n    Sun täytyy leipäs, poikanen,\n    Ansaita mieron teillä.\n    Saat selkääs, Pekka, pussin tään,\n    Ja sinäkin käy kerjäämään!\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nJa hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja\nläksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin\nhänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:\n\n    Sinusta oivan paistin saan.\n    Mä olen _Näljänhätä_,\n    Käyn kelmeänä kautta maan,\n    En henkiin hevin jätä.\n    Varroppa, nyt ei toivoa;\n    Mä syön sun heti paikalla!\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nMutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja\njuoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli\nvedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli\nvastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi\nhänelle:\n\n    Tervekkö tänä vuonnakin\n    Sä vehnäleivän lailla?\n    Mä _Tauti_ olen, kuljeksin\n    Ja toimin näillä mailla:\n    Lyön maahan vanhan, nuorenkin,\n    Ja, katso, nyt lyön sinutkin!\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nSamassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää\nvettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen\nkoivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki\nnälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa\npureksivan. Härkä sanoi hänelle:\n\n    Miks käydä viitsit ollenkaan?\n    On puuhas turha aivan.\n    Mä _Laiskuus_ olen, nautin vaan\n    Ja hylkään kaiken vaivan.\n    En jaksa tulla luoksesi;\n    Käy tänne puskeakseni!\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nJa hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen\nselkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi\nsitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa\ntapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:\n\n    Miks kerjäät leipäs, narri, noin?\n    Varasta se tai ryöstä!\n    Mä olen _Kavaluus_ ja voin\n    Niin hyvin muiden työstä.\n    Käy, pidä kiinni hännästäin,\n    Ja kaikki käy kuin tanssi näin.\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nJa hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä\nkorvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka\nnauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte\nastui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:\n\n    Minussa näet _Kohtalon_,\n    Mi kurjan henkes hukkaa.\n    Mik' oikeus sun elää on?\n    Mult' elos kerjää, rukka!\n    Sä muuten, orja sattuman,\n    Saat vilu-, nälkäkuoleman.\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\nHän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi\npainiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että\nvuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan\nmaahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä\nrakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi\nPekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja\nsanoi:\n\n    Ken vastaan kovaa onnea\n    Jalosti käydä koittaa,\n    Hänelle annan voimia,\n    Niin hädän voi hän voittaa.\n    Siis elä! Maalles voiton suon;\n    Sen onnen moiset pojat luo.\n        -- Hoo, virkkoi Pekka.\n\n\n\n\nPEIPON KEHTOLAULU.\n\n(Kesäkuussa 1870.)\n\n\n    Uinu vaan\n    Rauhaisaan!\n    Pääsi paina\n    Siiven alle!\n    Nukkuvalle\n    Rauh' on aina,\n    Kun on Luojan turvassa.\n    Niin, ja metsäpolulla\n    Hyvät lapset kulkevat,\n    Pienokaista suojaavat.\n\n    Pieni sä,\n    Ylistä\n    Suurta Luojaa!\n    Kiitä kielin\n    Riemumielin\n    Kevään tuojaa!\n    Laulain nouse taivaisiin,\n    Laula riemuks lasten, niin\n    Enkelit sua kuulevat,\n    Lapsiakin suojaavat!\n\n\n\nJOULULAULU.\n\n\n    Lumisella portilla\n    Joulu kolkuttaapi:\n    Sisään sievään laskeppa!\n    Vilun täällä saapi.\n    Raskas, täys on korini.\n    Sulle, muille kulleki\n    Lahjoja on mulla.\n    Saanko luokses tulla?\n    -- Joudu, joulu, jo!\n\n    Kynttilät ja kuusen tuon\n    Varsin vihannoivan,\n    Rauhan, riemun runsaan suon,\n    Ystävyyden oivan.\n    Köyhä mies myös avun saa,\n    Jota nälkä ahdistaa;\n    Suru, murhe musta\n    Löytää lohdutusta.\n    -- Joudu, joulu, jo!\n\n    Pahan kaiken poistelen\n    Piireist' iloisista,\n    Virttä siivin enkelten\n    Tuotan taivaallista.\n    Silloin silmät lapsien\n    Loistaa lailla tähtösten;\n    Sydammet ne uuden,\n    Saavat valoisuuden.\n    -- Joudu, joulu, jo!\n\n    Parhaan lahjan, jonka suon\n    Viimeks tahdon säästää:\n    Jesus-lapsi, jonka tuon,\n    Vieraaks mieli päästä.\n    Mailman valon povehes\n    Huolitko ja huoneeses?\n    Onko riemus vainen\n    Rauha Taivahainen?\n    -- Joudu, Jesus, jo!\n\n\n\n\nENSI LEIVO.\n\n\n    Mä kuljin puistotiellä\n    Kylämme takana.\n    Talv' oli maassa vielä\n    Ja talvi taivaalla.\n    Sävelen silloin selkeän\n    Ylhäältä kuulin helkkyvän;\n    Se ensi leivon ääni,\n    Ennustus kevähän.\n\n    \"Min, kevään sisko, löydät\n    Pohjassa?\" kysäsin.\n    \"Niin köyhät meill' on pöydät,\n    Niin kolkko talvisin.\n    Käy Guadalqvivirille sä,\n    Rypälten maassa viserrä!\n    Ei siellä tyhjää kättä,\n    Ei hyistä sydäntä.\"\n\n    Ylhäältä kuulin vielä\n    Heleän laulelon:\n    \"Mit' teen mä riemumiellä,\n    Mi aina murheeton,\n    Ja leivällä, mi milloinkaan\n    Ei näljänhätää tunnekkaan,\n    Ja sydämmillä, jotka\n    Ei Herraa halaakkaan?\n\n    \"Olenhan toivon hellä,\n    Iloinen sanoma.\n    Minusta riemu kellä,\n    Jos juur' ei kurjilla?\n    Olenhan ääni enkelin,\n    Rinnasta luonnon kotoisin,\n    Tuon kevään viestin maihin\n    Talvesta kolkkoihin.\n\n    \"Siks luota rikkahitten\n    Käyn ahdistettuin luo\n    Ja köyhäin, surevitten:\n    Mun käsittävät nuo;\n    Kun kärsivät ja surevat\n    Vain ilon oikein tuntevat\n    Ja Herraa hyvyydestä\n    Ylistää osaavat.\n\n    \"Jos maasi peittää hanki\n    Ja osas kurja on,\n    Valoa ennustanki,\n    Paistetta auringon.\n    Sun maatas lemmin enemmin\n    Kuin rantaa Guadalqvivirin,\n    Kun maasi kärsi, luottain\n    Herraansa kuitenkin.\"\n\n\n\n\nMYRSKY JA PÄIVÄNPAISTE.\n\n\nHENKILÖT:\n\n Myrsky (Puhuri).\n Päivänpaiste (Sees).\n Köyhä mummo.\n\nLeikkipaikka on maantie, joka kulkee metsän Läpi. On kevättalvi, lumi\nsulaa ja linnut laulavat. Muuten voidaan asetella miten hyvänsä; lunta\nvain näkyy ja linnunlaulua kuuluu. Päivänpaiste on pieni valkopukuinen\ntyttö, päässä vaaleanpunainen huivi tai huntu. Hän istuu kalliolla ja\nsyö pois lunta ympäriltään. Kädessä hänellä on värttinä, jolla hän\nkehrää punaista silkkiä. Hän näyttää hyvältä tytöltä ja hänellä on\nhyvin iloiset silmät.\n\n_Päivänpaiste_ (puhuu). Tässä minä olen taas maan päällä. Jopa siitä on\npitkä aika, kun viimeksi näin vehreän kuusimetsän ja lehdettömät\nkoivut. Ohi, miten ikävä minulla oli tuolla ylhäällä tyhjässä\navaruudessa! Oli niin väsyttävä matkustaa tähdestä tähteen. Minun\npapallani, auringon kuninkaalla, on monta lasta, joita hän lähettelee\nlämmittämään kiertotähtiänsä ja kuitansa, ja minä olen hänen\nmaatyttönsä. Tänä aamuna hän sanoi minulle: Lennä, Sees Päivänpaiste,\nja toimita itsellesi jalansija maan päällä! Minä lensin ja lensin:\nMerkurius-tähdestä Venus-tähteen, Venuksesta kuuhun ja kuusta maan\npäälle. Kahdeksassa minuutissa se matka oli tehty. Mutta kun pääsin\nmaan ilmapiiriin, oli siinä edessä raskaita pilviä kuin muuri. Kyllä\nminä tiedän, kuka ne kokoon puhalsi; kukas muu kuin Puhuri Myrsky. Oh,\nsen herran minä hyvin tunnen; eipä ole vallattomampaa poikaa maan ja\ntaivaan välillä. Miten minä niitä pilviä taputtelin! Mutta hajosivatko\nne? Jopahan nyt. Ei sinne päinkään; ne pakkautuivat yhä tiheämmäksi\neteeni, kunnes viimein aloin katsella niitä. Sepä oli kummallista;\njotakin lienee tapahtunut pilvissä. Mitä enemmän minä katsoin, sitä\nenemmän väistyivät pilvet syrjään, ja viimein pääsin maan päälle.\n\nMutta mitä nyt ryhdyn tekemään? Lumen syöminen tulee ajan pitkään\nikäväksi: se on vain vesivelliä ilman rusinoita... Enköhän tuudittaisi\npajupensasta eloon? Koetanpahan sitä.\n\n(Ottaa oksan pajupensaasta, tuudittaa sitä polvillaan ja laulaa:)\n\n    Paju pieni, uinahda,\n    Viel' on talven tavat.\n    Ruusu, lilja, kanerva,\n    Koivu uinahtavat.\n    Paljo aikaa tarvitaan\n    Kukkaa saamaan pihlajaan.\n    Paju pieni, uinu,\n    Viel' on talven tavat.\n\n(Puhuu.) Mutta älä ole tuosta pahoillasi, pikku pajulapsi. Kun minä\nsinua katselen, alkaa nesteet nousta hienoon kuoreesi, rupeaa tuntumaan\nlämpimältä viluisen sydämmesi ympärillä ja sinä tunnet olevan jotakin\nilmassa, joka sanoo, että kevät jo tulee. Niin, niin on. (Laulaa.)\n\n    Syleiles ja silmäilee\n    Sua päivän terä.\n    Kukat kohta komeilee,\n    Ruohot, lehdet herää.\n    Päivän pyyntö pieni vaan\n    Pajun saa jo puhkeemaan.\n    Syleilee ja silmää\n    Sua päivän terä.\n\n(Puhuu.) Niin, niin se oli. Mitä nyt, pajulapsi, luulenpa, että jo\naukaset pienet untuvasi, pehmeät kuin kissanpoika. Häpeä vähän äläkä\nhätiköi; luuletko sopivan poikanulikkain pitää partaa? Muista Puhuri\nMyrskyä! Yht'äkkiä hän saattaa ajella pois sievät pikku untuvasi, ja\nniin olet taas parraton kuin kuus'viikkoinen lapsi. Mitä jo sanoin?\nTuossa hän on; kuuluuhan hänen räikkänsä melu tuolta mäntyjen\nlatvoista.\n\n    (Puhuri Myrsky tulla rymistää meluten ja räikkäänsä\n    kaikin voimin päristellen.)\n\n_Myrsky_. Hei, pois tieltä, risut ja männynkävyt! Joutua pitää,\neteenpäin ja sukkelaan; en siedä kuhnailemista. Maailma on kilpikonnan\nvetelys; kyllä minä panen sen jalat liikkeelle. (Laulaa.)\n\n    Ilmojen kautta lintujen teitä\n    Syöskäämme pois yli vetten ja maan.\n    Hopeasauvalla Aamutar meitä\n    Viittaavi nousehen maailmahan...\n\n(Puhuu.) Mitä mä näen? Sees Päivänpaiste on taaskin nähnyt hyväksi\nkunnioittaa maatamme korkealla läsnäolollansa. Mitenkä sinä pääsit\npilvien läpi, pikku raukka? En minä luullut sinun ruususormiasi niin\nvahvoiksi.\n\n_Päivänpaiste_. Tulinpa kuitenkin sinun kiusaksesi. Luulet varmaankin\nolevasi niin hirmuisen väkevä, mutta onpa joku sinuakin väkevämpi.\n\n_Myrsky_. Tokkohan? No, kuka se joku sitte olisi, jos saan kysyä?\n\n_Päivänpaiste_. Minä.\n\n_Myrsky_ (räikkäänsä päristäen). Sinäkö? Ohoh, sepä hullua. No, koska\nolet niin väkevä, niin koetapas vetää sormikoukkua minun kanssani.\n\n_Päivänpaiste_. Kiitoksia paljon, en. Mutta pannaanko vetoa?\n\n_Myrsky_. Etkö tiedä, että minä jaksan kaataa suurimmatkin metsät?\n\n_Päivänpaiste_. Mutta minä nostan ne maasta pystyyn.\n\n_Myrsky_. Minä nostan valtameren aallot pilviin.\n\n_Päivänpaiste_. Mutta minä voin rauhoittaa meren.\n\n_Myrsky_. Minä ajelen pilviä.\n\n_Päivänpaiste_. Ja minä ne hajoitan.\n\n_Myrsky_. Minä peitän maan tuiskuavalla lumella.\n\n_Päivänpaiste_. Ja minä sulatan lumen.\n\n_Myrsky_. Minä puhallan maailman supi puhtaaksi.\n\n_Päivänpaiste_. Ja minä sen nuorennan.\n\n_Myrsky_. Minä surmaan...\n\n_Päivänpaiste_. Ja minä annan elämän.\n\n_Myrsky_. Kas, kas, pienokaista, miten suurelliseksi hän nyt on\nmuuttunut!\n\n_Päivänpaiste_. Minä en kehu, vaan minua huvittaa suurisuisten\nkerskailijain kukistaminen.\n\n_Myrsky_. No, mitä pannaan vetoon?\n\n_Päivänpaiste_. Tuolla maantiellä tulee köyhä mummo. Häntä viluttaa ja\nhän käärii paremmin ympärilleen vanhaa turkkiansa. Se meistä on\nväkevämpi ja voittaa vedon, joka saa riistetyksi mummon yltä turkin.\n\n_Myrsky_. Hyvä, hyvä. Ja voittaja saa voittonsa merkiksi kiskaista\nhöyhenen toisen siivestä. Kyllä minä sinut höyhennän, Sees\nPäivänpaiste; usko se kerrassaan.\n\n_Päivänpaiste_. Saammepahan nähdä.\n\n    (Köyhä mummo tulee,)\n\n_Myrsky_. Kuules, akka! Mistä sinä olet turkin varastanut?\n\n_Mummo_. Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka;\nen minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen\nturkkini. Tottapahan itse tiennen, että se on tehty sarvipässistä, joka\npuski itsensä kuoliaaksi viistoista vuotta sitte.\n\n_Myrsky_. Siitä minä vähät. Minä tahdon turkkisi, ja jos et sitä anna\nhyvällä, niin pudistelen sinua, että villatöpyt lentelevät kuin\nlumihöytäleet ympärilläsi.\n\n_Mummo_. Auttakaa, täällä on rosvoja metsässä! Eikö täällä ole ketään?\nAuttakaa!\n\n_Myrsky_ (pudistellen mummoa). Kas, nyt otan turkin, pikku akka!\n\n_Mummo_ (ponnistellen vastaan). Et ota, sen jätät tekemättä, vaikk'en\nolisi ikänäni suurusta nähnyt. Omatekoinen pässiturkkini! Rosvo,\ntahdotko kokea kynsiäni?\n\n_Myrsky_ (päästäen hänet). Kas vain semmoista vanhaa kissaa! Hänellähän\non kynnet kuin parsinneulat.\n\n_Päivänpaiste_. No, Puhuri Myrsky, kuinka käy vedon?\n\n_Myrsky_. Ei sille pahukselle voi itse myrskykään mitään. Hän rimpuilee\nkuin raivokas vastavirtaan.\n\n_Mummo_ (häärien turkkia paremmin ympärilleen). Eipähän saanut tuo\nPuhuri! Hui, miten on kylmä, aivan on sielu jäätyä köyhältä\nihmisraukalta.\n\n_Päivänpaiste_ (taputellen mummoa olkapäälle). Onko sinulla hyvin vilu,\nmummo parka.\n\n_Mummo_ (äreästi). Koskeeko se sinuun. Anna minun olla rauhassa.\n\n_Myrsky_. Ha, ha, Sees Päivänpaiste, turhaa vaivaa näet.\n\n_Päivänpaiste_ (mummolle). Olet niin yksin, ei kukaan koko maailmassa\nhuoli sinusta. Onko sinulla nyt lämpimämpi?\n\n_Mummo_. Vähän parempihan tuo on. Mutta se tulee vain turkista.\n\n_Päivänpaiste_ (katsoen häntä silmiin). Niin, luultavasti se tulee\nturkista. Mummo raukka, sinä olet kärsinyt paljon talvella.\n\n_Mummo_. Kyllähän tuota saa kärsiäkin; puuta on kyllin metsässä, vaan\nruoan puoli ei ollut juuri kehuttava. Sinä näytät hyvältä tytöltä.\nOikein sydämmeni lämpiää, kun katselet minua noilla iloisilla\nsilmilläsi.\n\n_Päivänpaiste_. Se tulee turkista. Mutta se varmaankin oli hyvä pässi,\njota sinä rakastit, koska se on viistoista vuotta kuolemansa jälkeenkin\nvielä lämmittänyt sinua.\n\n_Mummo_. Niin, tietysti, kyllä pässistä on hyötyä kylmällä, mutta\nvälistä on se melkein liiankin lämmin näin kevätpuoleen. Minä välistä\noikein hikoilen.\n\n_Myrsky_. Älä häntä usko, mummo; hän on veitikka ja narraa turkin pois\nyltäsi.\n\n_Mummo_. Ole vaiti, Puhuri. Niin paljon minä toki itsekin ymmärrän,\nettä osaan erottaa palelemisen ja hikoilemisen.\n\n_Päivänpaiste_ (katsoen mummoon). Miksi on sinulla niin kylmä ja pimeä\nyksinäisessä tuvassasi? Ottaisit luoksesi hyvän pikku lapsen, joka\nsinua sydämmestänsä rakastaisi, kampaisi harmaan tukkasi ja silittelisi\nryppyiset poskesi, ja lohduttaisi sinua, milloin surullinen olet, ja\nleikkisi kanssasi, milloin sinulla on iloa, laulaisi sinulle kauniita\nlauluja ja pitäisi lämpimissä käsissään sinun kohmettuneita käsiäsi.\nKas, silloin ei tuntuisi vilun väristyksiä sydämmessäsi.\n\n_Mummo_ (pitäen kättään silmäinsä edessä). Kah, miten merkillisesti\npaistaa silmiini ja sieluuni asti, kun puhut tuolla tavalla! Ja miten\nlämmin on tullut! Huh, nyt en jaksa enää. Pidäs hihasta, minun pitää\nriisua turkkini.\n\n    (Riisuu.)\n\n_Päivänpaiste_. Puhuri Myrsky, sinä menetit vedon! Minä höyhennän\nsiipesi.\n\n_Myrsky_. Kyllä näen, että voitit. Mutta on se kuitenkin ihan\nkäsittämätöntä. Onko todellakin maailmassa mitään, joka on voimaa\nvahvempi?\n\n_Päivänpaiste_. On _hyvyys!_ Tule, mummo kulta, nyt minä palkinnoksi\nvalasen köyhän tupasi runsaimmalla kullalla.\n\n\n\n\nAALLOTTAREN HOPEAMALJA.\n\n\nPähkinälahden rannassa kasvava lummekukka kertoi seuraavan tarinan.\n\nOli kerran tyttö, Liisukka nimeltään. Hänen isänsä ja äitinsä olivat\nammoin kuolleet, ja hän asui sokean isoisänsä kanssa rappeutuneessa\ntöllissä Niittysaarella, joka on Hirvisaaren ulkopuolella Tammisaaren\nsaaristossa. Jumala yksin tietää, millä he elivät pitkät talvet. Tosin\nukko kutoi nuottaa maksusta ja Liisukka teki vispilöitä, joita sitte\nmyöskenteli kaupungissa, vaan ne rahat eivät riittäneet likimainkaan;\nei heillä kuitenkaan ollut puutetta, sillä he luottivat Jumalaan, joka\non köyhäin ja rikkaiden isä.\n\nHeillä oli pieni ruuhi ja neljä verkkoa, ja niillä he kesällä\nkalastelivat. Mutta kun mansikat alkoivat kypsyä mäen rinteillä, istui\nukko onkinensa veneessä sen aikaa, kun Liisukka poimiskeli marjoja.\nKerran oli kuuma päivänpaiste, ja he sousivat Hirvisaaren\nmerenpuoliselle aukealle rannalle. Isoisää rupesi hyvin janottamaan.\n\"Liisukka\", sanoi hän, \"ota savikuppi ja hae minulle vettä jostakin\nlähteestä, en minä voi juoda meren vettä, se on liian suolaista.\"\n\n\"Kyllä haen\", sanoi Liisukka, joka oli aina sukkela ja tottelevainen.\nHän otti savikupin ja hyppäsi rannalle.\n\nSe oli hyvin jylhä ja aivan tietön seutu, vuoria ja synkkää metsää vain\nkaikkialla. Liisukka juoksi vuorien ja laaksojen yli, kunnes oli ihan\npunakka helteestä, mutta lähdettä ei löytynyt, sillä nyt oli kuiva kesä\nja vesi oli kaikkialta kuivanut. Viimein hän väsyi ja alkoi astua,\nhiljemmin. Siinä astuessaan tummien honkain siimeksessä alkoi hän\nhuomata mielessään niin kummallisia ajatuksia, kuin ei koskaan ennen\nollut ajatellut. Hänestä näyttivät korkeat puut katselevan niin\nkummallisesti häntä, ja hän tunsi olevansa niin yksin, niin vallan\nyksin avarassa maailmassa.\n\nSilloin kuului rapinaa oksista hänen päältänsä ja piipittävä ääni sanoi\nhänelle: \"Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?\"\n\nLiisukka katsahti ylös, vaan ei nähnyt ketään muuta kuin pyyn, joka\nistui vanhan koivun kiikkuvalla oksalla. Siitä hän oudostui ja alkoi\njuosta, mutta lankesi äkisti puunkantoon ja rits! hänen savikuppinsa\noli maassa kymmeninä muruina. Siihen se kuppi meni!\n\nNiin se nyt oli. Isoisä odotteli yksin veneessä, ja millä osasi\nLiisukka nyt viedä hänelle vettä janoansa sammuttaakseen?\n\nHän kävi istumaan kannolle ja alkoi itkeä. Silloin kuului taas toinen\nääni kuin rapina puiden seasta: \"Mitenkä niin yksin astuskelet,\nLiisukka, missä on rakkahasi?\"\n\nLiisukka katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään muuta kuin\noravan, joka salaa katsella pilkisteli tuuhean kuusen oksien takaa. Se\nsuututti häntä. Mitä oravaan koski hänen yksin kävelemisensä? Hän\nkääntyi seljin ja läksi toisannepäin.\n\nMutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun jo kuuli kolmannen kerran saman\nkysymyksen: \"Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on\nrakkahasi?\" Kaunis, kultasiipinen, tuntematon lintu se nyt tuota kysyi\nja lensi ylös sinitaivasta kohti.\n\n\"Mitä tyhmää puhetta tuo on?\" sanoi Liisukka. \"Ukko istuu ruuhessa\nvettä odotellen, ja minulta särkyi ainoa savikuppimme.\"\n\n\"Niin, mutta missä on rakkahasi?\" kysyi kultalintu sinitaivaalta.\n\n\"Miten tyhmä tuo osaa ollakin?\" sanoi Liisukka. \"Eikö hän tiedä, että\nminä rakastan ukkoani enemmän kuin ketään muuta koko maan päällä? Ja\nkuitenkin kysyy hän rakastani.\"\n\nLiisukasta semmoiset kysymykset olivat ihan tarpeettomat, ja hän palasi\ntakaisin rannalle etsimään isoisäänsä. Mutta saiko hän sittenkään\nrauhaa? Vielä mitä! Nyt alkoivat kaikki puut, pensaat ja kivet hänen\nympärillänsä elää. Yksin kannotkin saivat kielen, yksin\npuolukanvarretkin rapisivat hänen jaloissansa, ja harmaat sammaleiset\nvuoret huokailivat hänelle: -- Liiukka, Liisukka, oi missä on\nrakkahasi?\n\nSe tuntui Liisukasta jo liian kiusalliselta. Hän lähti juoksemaan minkä\njaksoi, ja huusi harmissaan joka puolelle: \"Kuulehan tuota tyhmää\nmetsää ja noita loruavia vuoria!\"\n\nHui, hai! Vielä vai?\n\nViimein hän saapui ruuhelle isoisänsä luo. \"Oi voi\", sanoi hän, \"kuppi\nsärkyi minulta enkä voinut tuoda sinulle vettä!\"\n\n\"Niin, niinhän käy\", mutisi ukko, \"kun lähettää lapsen asialle. Mutta,\ntyttö kulta, missä viivyit niin kauan?\"\n\nLiisukka kertoi, mitä oli kuullut metsässä. \"Älä siitä huoli, sanoi\nisoisä, -- se on vain puiden suhinaa, kun oksat hankaavat toisiansa, ja\nse merkitsee, että huomenna tulee sade. Rakastettu, mitä tyhmää lorua\nse on?\"\n\n\"Niin, mutta onpa minulla kuitenkin yksi\", sanoi Liisukka.\n\n\"On sinulla kissa!\"\n\n\"Sitten on kaksikin, ukko. Sinä olet toinen.\"\n\n\"No, olkoonpa niin. Mutta ota nyt pieni tyhjä voipyttymme ja mene vielä\netsimään vähän vettä, sillä minua janottaa, että suutani polttaa.\"\n\nLiisukka otti voipytyn ja lähti uudestaan astumaan metsään, ja siellä\noli niin hiljaista, melkeinpä liian hiljaista. Jospa edes kuulisin\nkeltasirkkusen visertävän, Liisukka ajatteli itsekseen. Mutta linnut\nolivat vaiti. Liisukka tuli orjantappuran luo, jonka ensi kukat olivat\njuuri puhjenneet. Miten ihmeen suloisesti ne tuoksuivat!\n\nLiisukka taittoi yhden kukan viedäkseen isoisällensä, mutta siinä oli\nlehdissä kirjoitusta, ja kun hän alkoi tavailla piirtoja, niin siinä\nolikin tuo sama kysymys: \"Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja\nmissä on rakkahasi?\"\n\n\"Vai niin, sinäkin viserrät samaa tyhmää virttä?\" sanoi Liisukka ja\nviskasi pois kukan. \"En ymmärrä, mikä metsälle on tullut. Eikö sillä\nole parempaa ajattelemista?\"\n\nHän astui edelleen, mutta ei löytänyt ollenkaan lähdettä. Sen sijaan\nhän löysi, mitä ei etsinyt; kaikki vuoret ja pensaat olivat kirjoitetut\ntäyteen tuota ainaista, kiusoittavaa kysymystä: \"Mitenkä niin yksin\nastuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?\"\n\n\"Jopa nyt metsä on aivan hulluna; minäpä pidän silmäni ummessa\",\najatteli Liisukka. Ja hän puristi silmäluomensa niin lujasti kiinni\nkuin suinkin taisi; mutta välistä hänen kuitenkin täytyi vähän\ntirkistää, ettei suin päin kompastuisi kiviin. Viimein hän saapui\nrantaan löytämättä mistään vettä isoisänsä pyttyyn. Jo hän aikoi\ntoistamiseen palata ruuhelle, mutta huomasi silloin syvän raon vuoren\nrinteessä, joka oli jyrkänlainen ja mereen viettävä; siinä raossa oli\nvielä sadevettä, sillä se oli varjossa päivän paahteelta.\n\nLiisukka ihastui suuresti ja laskeutui niin alas kuin pääsi\njyrkkää rinnettä, ulottuakseen raon pohjaan. Mutta kurottaessaan alas\npyttyä hän oli vähällä pudota, ja silloin luiskahti kädestä pytty ja\nvieri alas mereen. Tuulenpuuska sattui kulkemaan siitä, sai pytyn\nkiinni ja vei sen ulos aavalle merelle. Hyvästi, pytty!\n\n\"Kas niin\", sanoi Liisukka, \"nyt ollaan samassa pulassa. Millä nyt vien\nvettä isoisälle?\"\n\nJa hän kävi istumaan vuorelle ja alkoi itkeä niin katkerasti, että\nkyyneleet vierivät variksenmarjan kokoisina siniseen mereen.\n\nVähän ajan kuluttua hän ajatteli: Mitä maksaa tässä istua ja itkeä, kun\nukko janoissaan kyyröttää ruuhessa odottelemassa? Minä teen tuohesta\nropeen ja vien sillä hänelle vettä raosta.\n\nHän ryhtyi työhön, teki tuohisen ja alkoi taas laskeutua vuorta myöten\nalas. Sattumalta hän katsahti merelle ja näki jotakin kiiltävää\nvedessä. Liisukka tuli uteliaaksi, kääri ylös helmansa, kaaloi veteen\nja tavoitti kädellään loistavaa esinettä. Syvässä se oli, vaan kohta\nhänellä jo oli kädessä kaunis malja mitä hienointa hopeaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerenkuningas Ahti istui merenvihreässä salissaan, ja koko hovikunta\nseisoi vaiti hänen ympärillään. Kuninkaan otsa oli synkissä rypyissä:\npoissa oli hänen nuorin tyttärensä Aallotar, jonka hän oli lähettänyt\npoimimaan koralleja Australian luodoilta. Aallotar oli tapansa mukaan\nleikkinyt kaukaisella rannalla ja painanut jälkensä valkoiseen\nhiekkaan. Tapiolan eli metsän nuori prinssi, joka oli hänen rakkahansa,\noli heitellyt hänelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuihin, ja\nAallotar oli ottanut niitä ilmasta vastaan. Niin oli aika kulunut;\nAallotar oli leikillä heittänyt prinssille sen raakunkuoren, johon\nhänen piti poimia koralleja, ja prinssi oli sen pitänyt. Silloin johtui\nAallottarelle mieleen isän käsky, ja hän sukelsi mereen noutamaan\ntoista kuorta kuninkaan hovista.\n\nJoku merenhaltia oli kielinyt kuninkaalle ja sanonut: \"Aallotar viipyi\nrakkahansa luona ja heitti hänelle raakunkuoren.\" Ahti oli silloin\nvihastunut, sillä hänen ja metsän kuninkaan Tapion välillä oli sota.\nMutta hän ei ollut huomaavinaankaan, vaan sanoi: \"Tuokaa minun\nhopeamaljani!\" Se tuotiin ja se oli niin taidokkaasti tehty, että ken\nhyvänsä siitä joi, hänen täytyi heti unhottaa rakkaimpansa, kuin\nhänellä oli maailmassa.\n\nAallotar ui kuin hopea-aalto vehreään palatsiin ja niiasi isällensä.\n\"Missä sinä niin kauan olit?\" kysyi kuningas. Prinsessa vastasi: \"Minä\nleikittelin rannalla ja heittelin kukkasia. Mutta Tapiolan prinssi otti\nminun raakunkuoreni ja minä tulin noutamaan toista.\"\n\n\"Tottelematon lapsi\", torui kuningas, \"olkoon nyt tällä kertaa, mutta\nälä tee niin toiste! Kas tässä, ota tämä minun hopeamaljani\nraakunkuoren sijaan ja tuo minulle oikein raitista ja makeaa vettä\njostakin Pohjolan lähteestä, minä olen kyllästynyt alinomaiseen\nmeriveden juontiin.\" Itsekseen ajatteli Ahti: tyttäreni juo itsekin\nmaljasta ja unhottaa nuoren prinssin ainiaaksi.\n\nAallotar otti maljan ja ui uudestaan pitkin meren peilipintoja, kunnes\nlöysi lähteen Hirvisaaren rannasta. Siitä hän täytti maljan\nlähdevedellä, siirsi sen pienille punahuulilleen ja joi, sillä olipa\nhänellekin tullut helle ja jano kesän kuumasta. Vaan heti häneltä\nunohtui rakkain, kuin hänellä oli maailmassa, ja se oli Tapiolan nuori\nprinssi. Mutta prinssi oli niin juurtunut Aallottaren sydämmeen, että\nprinsessalta samalla unohtui kaikki muukin ja hän uiskenteli pois\nmitään ajattelematta, niinkuin tuhannet muut ajatuksettomat laineet,\njoita vieriskelee äärettömässä meressä.\n\nAallottaren hopeamalja jäi Hirvisaaren valkoiselle rantahiekalle, ja\nsiitä sen Liisukka löysi juuri sillä kerralla, kun oli noutamassa vettä\njanoiselle isoisällensä.\n\nLiisukka käänteli kädessään kummastellen maljaa kaikin puolin eikä\nymmärtänyt muuta kuin että se oli merkillisen kaunis. Kas, tässähän\nvasta on kaunis astia viedä ukolle vettä! ajatteli hän itsekseen.\n\nHeti hän täytti maljan vedellä vuoren raosta. Ah, miten se vesi\nhelmeili kirkkaasti; olipa se kuin kirkkainta hopeaa. Liisukka ei\nmalttanut olla maistamatta, hän joi...\n\nSamana silmänräpäyksenä tunsi hän veren suonissansa juoksevan\njääpuroina. Muuttui kaikki niin ihmeellisen viileäksi ja hiljaiseksi\nhänen sydämmessään. Kaikki nuo hullunkuriset ajatukset, joita vielä\näsken oli surissut hänen lapsellisessa päässään, hävisivät yht'äkkiä\nlennostaan niinkuin lintu, jolta siipi ammutaan, ja siinä istui\nLiisukka kuin unissaan, muistamatta enää metsän pakinoita tai isoisää\nveneessä, sillä hänhän se kuitenkin oli paras koko maailmassa, kuin\nLiisukka tiesi.\n\nEi kukaan tiedä, miten kauan Liisukka siinä istui, sillä hän ehti siinä\nkasvaa pitkäksi tytöksi. Metsän linnut visertelivät kuin ennenkin, ja\npuut juttelivat sekä viisasta että tyhmää, mutta Liisukka ei kuullut\nheitä. Mitäpä niistä huolittaisiin tyhmistä tai viisaista puheista, kun\nei ole ketään koko maailmassa, jota rakastaisi?\n\nMoni siitä souti ohitse ja sai juoda Aallottaren maljasta, sillä jotain\nhyötyähän piti Liisukankin tekemän; mitäpä hän muutakaan siinä olisi\nistunut, ajatteli hän. Kerran tuli kalastajamummo, joka oli itkenyt\nkaksikymmentä vuotta eli siitä asti, kun hänen miehensä jäi mereen; hän\njoi Aallottaren hopeamaljasta eikä itkenyt enää. Toisen kerran tuli\nturhamainen tyttö, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin kauniin\ntukkansa kampaamista, ja juotuaan pudotti hän kamman mereen. Toiste\ntaas istui siellä herra onkimassa, joka enimmän rakasti itseään koko\nmaailmassa. Vaan juotuaan muistikin hän yht'äkkiä elävänsä hyvin joka\npäivä, vaikka hänen köyhä äitinsä ja sisarensa kärsivät vilua ja\nnälkää. Ah, kylläpä monenkin tarvitsisi juoda Aallottaren malja pohjaan\nasti, että oikein unhottaisi itsensä!\n\nPahin oli isoisän olo, sillä hän oli sokea. Ehkäpä hän vieläkin istui\nruuhessa ja odotteli tuota ikuista vettä, joka ei koskaan joutunut\nsammuttamaan hänen janoansa.\n\nEräänä päivänä tuli nuori merimies Hirvisaaren rantaan ottamaan\nmetsästä airopuita. Hän näki Liisukan istuvan yksin kalliolla ja\nhänelle johtui mieleen vähän laskea leikkiä ja sanoa: \"Mitenkä niin\nyksin istut, Liisukka, missä on rakkahasi?\"\n\nLiisukka katsahti ylös, ja hän tunsi merimiehen varsin hyvin, sillä he\nolivat ennen pikku lapsina leikkineet yhdessä. Tyttö katsoi merimiestä\nja merimies tyttöä, ja samassa alkoi koko metsä viserrellä. Kaikki puut\nja oksat, kaikki pensaat ja lehdet, kaikki vuoret ja mättäät olivat\nyht'äkkiä taas täynnä kirjoitusta, noita samoja käsittämättömiä sanoja,\njotka olivat ennen niin pahasti suututtaneet ja kiusoittaneet\nLiisukkaa, kun hän oli vettä etsimässä Hirvisaarelta.\n\n\"Ei, mutta nythän ukko on saanut jo liian kauan istua ruuhessa\nodottamassa!\" huudahti Liisukka ja läksi niin nopeasti juoksemaan\nkantojen ja kivien yli, että puoli vettä läikkyi pois Aallottaren\nhopeamaljasta.\n\n\"Katsos tuota!\" sanoi merimies ja löi samassa kirveensä kiveen, niin\nettä suuri pala lohkesi terästä.\n\nLiisukka juoksi, minkä jaksoi, ja ihan oikein, siinä isoisä vielä\nistuikin ruuhessa odotellen. \"Missä sinä niin kauan olit?\" torui hän.\n\nLiisukka kertoi kaikki, miten hän löysi hopeamaljan ja miten ihmiset\nsiitä kävivät juomassa, mutta merimiehestä hän ei puhunut mitään, sillä\nhän oli aivan unhottanut, että ketään merimiestä oli olemassakaan koko\nmaailmassa. Ja juuri silloin, kun merimies oli unhottunut, oli myöskin\nisoisä muistunut mieleen.\n\n\"Juopas nyt, ukko!\" kehoitti hän ja pani maljan ukon huulille. Isoisä\njoi ja unhotti, niinkuin kaikki muutkin, sen mikä hänellä oli rakkainta\nmaailmassa, ja se oli hänen silmäinsä valo. Hänestä oli aivan\nluonnollinen tuo sokeus, eikä hän enää muistanut koskaan nähneensäkään\naurinkoa, kuuta, tähtiä, sinipintaista järveä ja vehreätä metsää.\n\nTäll'aikaa istui Ahti merenvehreässä palatsissaan, turhaan odotellen\ntytärtänsä takaisin. Viimein hän lähetti merenhaltian etsimään häntä,\nmutta se palasi ja kertoi Aallottaren unhottaneen kaikki tyyni ja\nuiskentelevan ajatuksettomana aaltona aavalla merellä. Ahti suuttui ja\nmuutti haltian kiveksi Suomenlahteen; siihen nyt särkyy syysmyrskyillä\nmonta laivaa. Mutta sillä ei Ahti saanut tytärtänsä takaisin. Aallotar\npysyi poissa, ja Ahdin parta muuttui ikävästä ja kaipauksesta\nhopeanharmaaksi.\n\nLiisukka souti isoisänsä kanssa kotiin, ja siellä oli kaikki ihan\nentisellään. Ukko kutoi nuottaa, Liisukka teki vispilöitä ja laski\nverkkoja mereen. Niin he tekevät vielä tänäkin päivänä. Mutta\nAallottaren hopeamalja myötiin kultasepälle, ja kukapa tietää, mihin se\nsitte on joutunut? Ehkä on joku ostanut sen kerma-astiaksi\nkahvipöydälle ja ihmettelee nyt, että niin moni, joka siitä juo, heti\nunhottaa, mikä heillä ennen oli rakkainta maailmassa.\n\nVälistä soutaa nuori merimies Liisukan tuvan rantaan ja katselee\nsuruisesti ylös pieneen ikkunaan. Mutta Liisukka ei tunne häntä; hän\ntekee vispilöitä ja kuuntelee puita, jotka ulkona laulavat: \"Miksikä\nolet niin yksin, Liisukka, ja missä on rakkahasi?\"\n\n\"Niin, kenpä sen tiennee\", vastaa Liisukka ja tahtoisi niin mielellään\nnauraa sille, mutta kas, hän ei voi. On kuitenkin jotain surullista ja\nkummallista, jota hän ei oikein ymmärrä.\n\nOi, sä pikku kultalintu, joka laulat niin kauniisti sinitaivaalla,\nlaula vielä kerran samat sanat Liisukalle ja laula ne Aallottaren\nlaineelle, joka uiskentelee rannattomassa meressä! Ehkäpä he viimein\nkuulevat ja saavat muistonsa takaisin. Laula ajatuksettomalle\nlaineelle: Aallotar, Aallotar, etkö enää muista metsän ystävää? Ja\nlaula sitte töllin vispilätytölle: Liisukka, Liisukka, miksi olet niin\nyksin, missä on rakkanasi?\n\n\n\n\nKÖYHÄIN LASTEN KIITOSLAULU\n\nSuomen vuodentulosta syksyllä 1868.\n\n\n    Vuos' sitte mylly seisoi vaan,\n    Ei äiti nähnyt itkultaan,\n    Ja isän käsi puutui,\n    Kalvaana veikko vuoteellaan.\n\n    Meit' ynnä koko Suomea\n    Rankasi Herra Jumala,\n    Kun Hänet unhotimme,\n    Vaikk' kyllin Hän soi kaikkea.\n\n    Me pienet laajaan maailmaan\n    Kodista pantiin kulkemaan;\n    Miss' saimme lepovuoteen,\n    Sen tiesi yksin Herra vaan.\n\n    Me näimme pöydät tyhjinä,\n    Sai kovuutta, sai sääliä;\n    Kuljimme lumisina\n    Kuin pilvet pohjan perillä.\n\n    Niin hajaannuimme poloiset\n    Kuin syksyn tuuliin lehtyset:\n    On tuntematon koivu,\n    Miss' ennen ovat ollehet.\n\n    Niin pitkä talvi kului, vaan\n    Kaatuipa mon' -- ei noussutkaan;\n    Mut taivaan tähdet loisti\n    Toivoimme yksin Jumalaan.\n\n    Ja Herra päivän paistaa soi;\n    Se säteet jäiseen Pohjaan loi,\n    Ja poistui vihan vitsa,\n    Mi viime vuonna hädän toi.\n\n    Ja siunaus loisti taivainen\n    Jokaiseen tähkään, kortehen,\n    Ol' ihmeen kaunis kesä\n    Ja syksy sangen viljainen.\n\n    Nyt pääsi mylly jauhamaan,\n    Nyt äiti kehrää lankojaan,\n    Nyt isä pui, ja meillä\n    Lapsill' on koti ennallaan.\n\n    Jos tään me unhotammekin\n    Suin mykin, kylmin sydämmin,\n    Niin kivet, jotka jauhaa,\n    Puhuisi tästä kuitenkin;\n\n    Kiitosta pelto julistais,\n    Ja akanatkin äänen sais,\n    Ja leipäkulta laulais,\n    Itsensä riihi kaunistais.\n\n    Riemuitsee toki rintamme,\n    Kuin vesa taipuu sielumme;\n    Nyt täytyy meidän laulaa\n    Kiitosta taivaan Herralle.\n\n    Ylistys harras Sulle, oi\n    Jumala, sielustamme soi:\n    Maastamme murheen poistit,\n    Teillemme armos valon loi.\n\n    Sua rukoilemme: neuvo vaan\n    Meit' pyhää tahtoos tuntemaan.\n    Opeta meitä lahjas\n    Sun tahtos mukaan nauttimaan.\n\n    Suo, ajall' ilon, murheiden\n    Sinulle tuomme kiitoksen;\n    Pelossas lepo, rauha\n    Ajainen suo ja ijäinen!\n\n\n\n\nLEHDETTÖMÄT PUUT.\n\n\n    Nyt lumi sulaa mailla,\n    Maa kohta vihertää;\n    Puut lehteä vain vailla,\n    Järvellä vielä jää.\n    Nyt paistaa päivä herttaisin\n    Paljaihin puihin, pensaihin;\n    On kevään lapsuusrauha\n    Ja aamu elonkin.\n\n    Sä kenen sävel lienet,\n    Mi taivaalta noin soit?\n    Kas, leivon siivet, pienet\n    Kuin pilkut, nähdä voit.\n    Hän ruvennut on rukoukseen\n    Puolesta järven jäätyneen\n    Ja lehden puhkeevaisen,\n    Sydämmen kuihtuneen.\n\n    Nyt saapuu sirkku lehdon\n    Ja rastas metsästä:\n    Puu, pensas, missä kehdon\n    Me saamme levätä\n    Ja paikkaa pesän kesäisen\n    Ja laulaaksemme oksasen?\n    Ken majaan lehdettömään\n    Asuntons uskoo, ken?\n\n    Ja puiston puista vastas\n    Taas tammi lahova:\n    Tee tänne pesäs, rastas.\n    On haarain tukeva!\n    -- Suur' olet, tammi, kylläkin\n    Ja vahvaks itses luuletkin,\n    Vaan olet kuivettunut,\n    Mehutta kuoreskin.\n\n    On pajupensas siellä\n    Ääressä puistikon:\n    Ei haarain lehdi vielä,\n    Vaan ota, mitä on!\n    -- Oi, paju parka alaston,\n    Sun mehus, juures raitis on;\n    Povehes pesän teemme,\n    Niin saamme vihannon.\n\n    Tää laulu sirkun, rastaan;\n    Jos sit' et ymmärrä,\n    Niin hiljaa sulle vastaan\n    Sanasen korvaas mä:\n    Talv' elon jos vei rauhasi,\n    Jos toivos, uskos paleli,\n    Niin kevään linnut eivät\n    Tee pesää poveesi.\n\n    Vaan jos sä tuskantiellä\n    Maailman talvinkin\n    Kevättä vuotat vielä\n    Sydämmin rauhaisin,\n    Niin, vaikka kurjaks näyttänet,\n    Sä rikastut ja lämpenet,\n    Ja pesän povees laatii\n    Kevähän lintuset.\n\n\n\n\nVANHA TUPA.\n\n\nTuolla saaren pohjoisniemellä, korkeimmalla mäellä, joka näkyy puiden\nlatvain ja siniaaltojen ylitse, oli hyvin vanha tupa, niin vanha,\nett'ei kukaan muistanut eikä tiennyt kertoa, milloin se olikaan tehty.\nMaalaamaton se oli ja laudoittamatonkin; puoli lahot hirret olivat\naivan putoamaisillaan pois seinästä, ikkunoissa ei ollut enää\nainoatakaan ruutua eheänä, siellä täällä vain joku palanen lasia\njäljellä. Savupiippu oli jo ammoin varissut pois katolta ja uuni\nsisällä oli pysynyt vielä koossa ainoastaan sentähden, että se oli\ntehty lujista, suurista kivistä, jotka eivät vähällä kulu. Lattia oli\ntäynnä suuria reikiä, joita rotat olivat nakerrelleet siihen aikaan,\nkun heillä vielä oli toivoa löytää tuvasta jotakin hyvää. Muuten oli\nkaikki hyvin pölyistä ja mustaa ja siistimätöntä tuossa autioksi\njääneessä tuvassa.\n\nMutta kauimpana kaikkein pimeimmässä nurkassa, puoleksi piilossa\nkorkean, seinään kiinni tehdyn sängyn takana, joka kaksinkertaisena\nulottui kattoon asti, siellä loisti jotakin kaunista, niin kaunista,\nett'ei kukaan tiennyt, oliko se hopeaa vai kultaa vai helmiä ja\nkalliita kiviä, tai ilta-auringon kirkkainta paistetta, joka oli\npujahtanut raosta sisään suurentamaan omaa kauneuttansa tuvan pimeässä.\nVai oliko se ehkä aarniotulta, joka paloi kätketyn aarteen päällä, tai\nehkä vanha tonttu-ukko oli sytyttänyt kynttilänsä valasemaan illan\npimeää hiljaisuutta.\n\nEi, minä kerron, mitä se oli. Ei se ollut kultaa, ei auringon eksynyt\nsäde eikä kummitus, se oli vain palanen vanhaa seinähirttä. Se oli\nvanhuudesta ja kosteudesta aivan lahonut, ja nyt se loisti pimeässä,\nniinkuin välistä näkee vanhan puun loistavan. Siinä kaikki.\n\nMutta minulla on oma luuloni asiasta. Minä uskon, että kaikki ne\nkauniit muistot, kaikki iloiset ajatukset, kaikki leikki, onnellisuus\nja sulous, jotka ennen viihtyivät tämän tuvan seinäin sisällä, että ne\nnyt uudestaan elivät tuvan pimeimmässä nurkassa ja loistivat siellä\nentisen ajan onnellisena muistona. Luulenpa, että yksin vanha\nseinähonkakin loisti silloin ilosta, ja sentähden se nyt niin\nkirkkaalta näytti.\n\nSillä jos tietäisit kaikki, mitä tämä tupa on aikoinaan nähnyt, niin\nuskoisit samaa kuin minäkin. Sehän oli ennen muinoin ainoa tupa koko\ntällä kauniilla saarella, eikä sen ovea koskaan suljettu, se oli aina\navoinna köyhille ja rikkaille, surullisille ja iloisille, se tarjosi\nkaikille vierasvaraista suojaa, milloin ulkona myrskysi, kattoa pään\npäälle, milloin satoi, lieden, missä keittää hyppiviä ahvenia, ja\nkaikkein pehmeimmän heinävuoteen, kun ilta tuli ja lepo alkoi tuntua\nmakealta. Siellä oli siihen aikaan kesät päästänsä iloisia ihmisiä\nkaupungista ja koko seudusta. He asuivat siinä kursailematta ja\narkailematta, keittivät yhteistä kahvia suuressa kirkkaassa\nvaskipannussa, leikkivät leikkejänsä, makasivat vierekkäin\nolkivuoteilla lattialla, mutta arvokkaimmat ja vanhimmat saivat nukkua\nheinävuoteilla sängyissä, ja he olivat muka ylhäisiä ja makaavinaan\nuntuvapolstareilla. Ja kaikki leikki, kaikki iloiset sanansutkaukset,\nkaikki pulmat, sukkelat vehkeet ja hupaiset laitokset, jotka tämä tupa\noli nähnyt, ei, niitä olisi mahdoton kertoa. Nyt se oli autiona ja\nrappeutuneena, ja kaikista sen entisistä asukkaista oli siellä jäljellä\nainoastaan yksi suku, joka ei ollut luopunut siitä sen vanhuudessakaan,\nja se oli itikkain suku. He eivät siellä ennen olleet kovinkaan\ntervetulleet silloin, kun tuvassa asui ihmisiä, jotka rakastivat\nyörauhaa; he panivat suoria katajanoksia lieteen ja kannen savupiipun\nsuulle, niin että tupa tuli täyteen savua, ja siitä olivat itikat hyvin\nhämillänsä. Mutta nyt ne saivat rauhassa tanssia kylliksensä\npäivänpaisteessa rikkinäisen ikkunan edessä ja vaikka he eivät\nsaaneetkaan herkutella nuorella ihmisverellä, niin saivat sen sijaan\nelää rauhassa katajansavulta, ja kun nykyiset itikat kehuivat olevansa\nniiden itikkain lapsia kymmenennessä polvessa, jotka olivat eläneet\ntuvassa entisinä ilon aikoina, oli heissä säilynyt jokin verta\nmieltymystä tupaan ja he viihtyivät siellä, vaikka heillä ei ollutkaan\nravintona muuta kuin päivänpaistetta ja kesätuulta.\n\nVanha tupa oli jäänyt autioksi sentähden, että saarella oli nyt monta\nuudempaa ja paremmin varustettua asuntoa, joissa nyt ne, joiden\nkannatti, viettivät kesää. Siellä todellakin oli pieniä kaksinkertaisia\npalatseja kaikkine mukavuuksineen, kuin ajatella saattaa: niiden\nlähellä oli puutarhoja taidokkaine lehtikujineen ja kukkapengermineen,\nja jos tahdottiin puhua oikein isännän mieliksi, kysyttiin häneltä,\nmitenkä oli ollut mahdollinen saada sinne raivaamattomaan metsään ja\npauhaavan meren rannalle rakennetuksi niin kaunis _huvila_. Siihen\nnyykäytti huvilan isäntä päätään ja sanoi: hm, kun tuopi kaupungista\nmaalarin ja puutarhurin ja koko joukon muita mestareja, hakkuuttaa pois\nmetsittyneet puut ja leikkelee ja siistii ja maksaa muutamia tuhansia\nmarkkoja, niin tuleehan viimein mahdotonkin mahdolliseksi.\n\nUusilla huviloilla oli kauniita nimiä niinkuin Ilola, Suruton, Niemelä\ny.m. Siellä elettiin aivan kuin kaupungissa, otettiin vastaan vieraita,\npidettiin musiikillisia iltamia; oli siellä myöskin vehreitä\nkorttipöytiä, keilaratoja ja karuselleja. Jos mentiin kävelemään,\nkäveltiin vain hiekoitettuja käytäviä ja vehreitä kiinalaissiltoja,\njoita oli rakenneltu itsepäisten purojen ylitse: mutta vehreään,\ntuoksuvaan metsään mentiin ainoastaan joskus, milloin mesimarjat\npunaisimmillaan loistivat mättäillä tai mansikat ystävällisesti\nviittailivat rinteillä. Silloin tytöt käärivät ylös helmansa, ottivat\nsievät pikku korit käteen ja läksivät tunniksi tai kahdeksi\nseikkailuretkelle, mutta nuoret herrat läksivät purjehtimaan sievillä,\nvalkoisilla luupeilla, joiden mastojen latvoissa koruliput liehuivat,\ntapasivat tytöt jollakin niemellä ja vertailivat heitä paimentyttöihin\nja metsänneitosiin, pyytäen heitä kaikin mokomin pitämään korinsa,\nvaikka he hyvyydessään kyllä marjoja maistelivat.\n\nEräässä mitä kauneimmassa huvilassa, jolla oli muhkea nimi Albano, asui\nkaksi tyttöä, Antonia ja Mana, vanhempinensa. Molemmat olivat nuoret,\nkauniit ja iloiset, molemmat vallattomat ja mieleltään keveät, mutta\neri tavalla; Antonia riippui nuoren sydämmensä koko kiihkolla kiinni\npäivän huvituksissa ja hetken pauhuisissa iloissa, vaan Marialla oli\nlämpöisempi sydän ja avoin kaikille vaikutuksille; ja juuri sentähden\nvoi hän olla sitä iloisempi, että hän välistä osasi olla surullinenkin.\n\nPaitsi vanhempia, sisaruksia ja koko perhettä, joka oli muuttanut tänne\nmaalle kesäksi, asui siellä myöskin tyttöjen vanha mummo omassa pikku\nkammarissaan ylhäällä toisessa kerrassa. Hän oli lähes 90 vuoden\nikäinen ja ihan sokea: mitä milloinkin tapahtui nyt hänen vanhana\nollessaan, siitä hän tiesi ja muisti hyvin vähän, mutta mitä oli\ntapahtunut monen miespolven aika sitte, sen hän kaiken osasi ulkoa kuin\nkirjasta. Hän istui kammarissaan veisaten virsiä eikä ollut kenenkään\ntiellä; joka aamu tulivat kaikki lapset vuorotellen suutelemaan hänen\nkättänsä ja hymyilivät toisilleen, kun hän jo sadannetta kertaa kysyi,\nmikä kunkin heidän nimensä oli.\n\nEnemmin kuin kukaan muu lapsista rakasti Maria vanhaa mummoa, ja hänen\nnimensä oli ainoa, jonka mummo muisti. Sentähden muut lapset häntä\nleikillä sanovat pikku mummoksi, \"sillä sinä olet niin vanhan mummon\nnäköinen, kun hän istuu tuolissansa\", sanoivat he. Ja vaikka Maria\nrakasti mummoa, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta monia ryppyjä\nja harmaata, lakastunutta ihoa hänen kasvoistansa; ja kun muut sanoivat\nhäntä niin mummon näköiseksi, itki hän.\n\nSen kuuli 90 vuoden mummo siinä istuessaan ja sanoi lohdutellen: \"Älä\nitke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!\"\n\nSillä kotona kaupungissa, suuressa ja kauniissa vierashuoneessa riippui\nseinällä kaksi hyvin vanhaa taulua soikeissa, kullatuissa kehyksissä.\nSiinä oli nuori herra, 30 vuoden ikäinen, tukka puuteroituna ja\npalmikko niskassa, frakissa suuret, kiiltävät napit, hienotekoiset\nkalvokkaat käsissä ja komea pitsikaulus ja rintamus; ja hänen\nvieressään toisessa taulussa näkyi nuori, kaunis ja iloinen, noin 20\nvuoden ikäinen rouva, tukka ylös kammattuna ja mekon liivi pitkä, aivan\nruumiin mukainen, pönkkähame suurikukkaisesta triumfantti-kankaasta,\nhienotekoiset, pitkät kalvokkaat riippumassa puolitiehen asti paljailla\nkäsivarsilla. Molemmissa tauluissa oli vuosiluku 1775. Ne olivat vanhan\näitinisän ja äitinäitin muotokuvat, maalatut Tukholmassa heti heidän\njouduttuaan naimisiin. Isoisä oli jo ammoin kuollut, mutta nuori,\nkaunis rouva, kasvojen juonteet ylpeät, hymyilevät ja kuitenkin niin\nhyvänluontoiset, hienoissa, kukoistavissa poskissa sievät pikku kuopat\nja kirkkaissa sinisilmissä suloinen, lempeä loiste, hän oli nyt sama 90\nvuoden ikäinen sokea mummo, jonka poskissa oli niin monta ryppyä, jonka\niho oli harmaa ja kädet niin köhmyiset ja joka istui yksinäisessä\nkammarissaan: niin, hän oli sama vanha äitinäiti 70 vuotta sitte. Hän\nmuisteli vielä nuoruutensa iloisia päiviä, jolloin hän kuuli\nkauneudestaan niin monta imartelevaa sanaa, ja sentähden hän\nhiljaisesti ja hyvänluontoisesti sanoi, vähääkään katkerasti\najattelematta kaiken maallisen kauneuden katoavaisuutta: \"Älä itke,\npikku Maija, katsoisit minun kuvaani!\"\n\nMuutamana aamuna nousi aurinko merestä niin punaisena ja suurena kuin\nvaununpyörä ja päivä tuli hyvin lämpimäksi. Antonia ja Maria ottivat\nkorinsa ja läksivät poimimaan mesimarjoja eli maaramia. Oli niin\nkaunista, niin hiljaista metsissä, koivujen ja leppäin alla oli varjo\nniin taivaallisen suloinen. Suuret tummanpunaiset marjat kiiluivat\ntiheäin lehtien alta mätästen laidoista; semmoisia marjoja eivät tytöt\nolleet koskaan poimineet, niin pulleat, kauniit ja mehuiset ne olivat.\nMitä etemmäksi he joutuivat lehtimetsään ja tuoksuville, vielä\nniittämättömille niityille, sitä enemmän marjoja he löysivät ja sitä\nsukkelammin täyttyivät korit. Se oli viehättävän hauskaa ja he yhä\npoimivat iltapäivälle asti.\n\n\"Nyt jo olisi aika lähteä kotiin, sillä aurinko alkaa paahtaa\npolttavasti kuin leipäuuni\", sanoi Antonia.\n\n\"Odotahan vähän\", sanoi Maria, \"parikymmentä marjaa mahtuu enää vain\nkoriini.\" Ja he astuivat edelleen mättäältä toiselle.\n\n\"Täällä minä en ole koskaan ennen ollut\", sanoi Antonia. \"Näetkö tuota\nvanhaa tuvan hökkeliä tuolta puiden välistä? Se näyttää juuri tontun\nasunnolta. Kun vielä antavatkin tonttujen asua tällä kauniilla\nsaarella!\"\n\n\"Tupa on ruma ja vanha\", vastasi Maria, \"mutta ei ole oikein halveksia\nsitä vanhuutensa tähden. Onhan mummokin ruma ja vanha, mutta on\nkuitenkin niin hyvä, ja hän on ollut nuorena kauniskin.\"\n\n\"Lorua sinä tuommoisesta vanhasta ladosta!\" sanoi Antonia nauraen.\n\n\"Mutta meidän pitää lähteä kotiin; minun vuoroni on laittaa teetä tänä\niltana.\"\n\n\"Helppo kyllä sanoa, mutta mihin päin?\"\n\n\"Lähtekäämme tänne vasemmalle.\"\n\n\"Nyt erehdyit, oikealle päin on mentävä.\"\n\n\"Sieltähän tulimme.\"\n\n\"Mutta sitä ennen käännyimme monta kertaa vasemmalle.\"\n\n\"Tiedäpäs, Maria, me olemme eksyneet.\"\n\n\"Aivan samoin luulen minäkin, Antonia.\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Astutaan pitkin rantaa, niin pääsemmehän viimein Albanoon.\"\n\n\"Niin, huomenna. Etkö tiedä, että saari on ympäri mitaten peninkulmaa\nlaaja?\"\n\n\"Mitä hullua! Ja nyt alkaa sataa.\"\n\n\"Huh, kun nousee noin sysimusta pilvi auringon eteen; tulee hirmuinen\nrajuilma.\"\n\n\"Jo jyrisee ilmassa...\"\n\n\"Näitkö ukontulta... Antonia!\"\n\n\"Pisarat putoilevat kuin suuret kirsikat.\"\n\n\"Ja meidän uudet hameemme!\"\n\nJa molemmat tytöt alkoivat juosta, minkä jaksoivat, tietämättä oikein\nminne. Mutta sade kiihtyi yhä rajummaksi ja yhä tiheämmin leimahtelivat\nukontulet; pilvissä vieriskeli ukkonen kovasti ja räjäkästi jyristen,\nniinkuin raskaat vaunut kiivaassa ajossa kivikadulla. Se oli oikea\nHerran ilma.\n\n\"Nyt minä en enää jaksa\", sanoi Antonia läpimärkänä, uuvuksissa ja\npelosta kalpeana.\n\n\"Levätkäämme tämän koivun alla!\" kehoitti Maria.\n\n\"Ei, ei, ei millään lailla! Etkö ole kuullut, että ukkonen usein iskee\nkorkeihin puihin?\"\n\n\"Se on totta! Meidän pitää juosta muuanne.\" Ja he läksivät uudestaan\njuoksemaan. Mutta hetkisen kuluttua olivat he taas ihan samassa\npaikassa.\n\nSilloin tyttö raukat olivat jo menettää kaiken rohkeutensa. Antonia\ntarttui puun runkoon ja sanoi: \"Nyt minä en enää lähde mihinkään,\nvaikka ukkonenkin tähän iskisi.\" Maria alkoi itkeä.\n\nMutta samassa harveni hetkiseksi synkkä pilvi, ja tytöt näkivät aivan\nedessään mäellä vanhan tuvan puoli lahon seinän. \"Tule, sisko!\" sanoi\nMaria ja parissa minuutissa ehtivät molemmat katon suojaan.\n\nMiksipä olikaan Antonia äsken niin halveksivasti puhunut vanhasta\ntuvasta? Huiskin haiskin siinä kyllä kaikki oli ja Albanoon verraten\noli paljokin muistuttamisen aihetta; mutta rajuilmaa vastaan siinä oli\nhyvä suoja, ja jos vain ei tunkeutunut aivan lähelle nurkkia, joihin\nsade tippui rikkinäisestä katosta, oli siinä kyllin hyvä ja turvallinen\nistua.\n\n\"Tässähän meillä on hyvä kuin palatsissa\", sanoi nauraen Maria, joka\naina tyytyi vähään. \"Katsos, tonttu on odottanut vieraita. Mitäpä muuta\nvarten se olisi levitellyt tuoreita lehtiä lattialle ja pannut\ntuoreita, tuoksuvia heiniä vuoteihin? Nyt satakoon ja iskeköön tulta\nkuinka hyvänsä; tupa on kyllä kestänyt monta sadetta aikoinaan.\"\n\n\"Täällä on ollut tänään kalastajia ennen meitä\", huomautti Antonia, \"ja\nsaattavatpa he nytkin palata minä hetkenä hyvänsä. Ovathan ne jättäneet\nrautapannun tuohon liedelle, ja tuollahan näkyy ahvenen paitakin.\"\n\n\"Ah, jospa olisi vähä tulta kuivata vaatteitamme!\"\n\n\"Katsotaanpas! Kyllä tässä vielä hehkuu hiiliä tuhkassa.\"\n\n\"Puhu, Antonia, puuh! Vielä kerran, puuh! No, nyt se jo syttyi, ja\nlastut palavat aika hyvästi, Tässä on kuivia lepän risuja; niistähän\nsaamme kunnon valkean: Vielä yksi risu... kas niin; johan sanoin, että\nme olemme tässä kuin palatsissa.\"\n\nPuhellessaan ja sisartansa rohkaistessaan oli Maria todellakin saanut\nkirkkaasti palavan tulen tehdyksi. Vanhat risut räiskivät ja säkenöivät\nja hetkisen kuluttua olivat molempien tyttöjen vaatteet melkein kuivat.\nHe olisivat nyt mielellään lähteneet umpimähkään tavoittelemaan kotia\nkohti, mutta satoi vielä rankasti, niin että oli mahdoton semmoiseen\nsäähän mennä korkeaan heinikkoon hapuilemaan.\n\nTyttöjen täytyi siis odottaa ja odottelijasta tuntuu aika pitkältä. He\nryhtyivät tarkemmin tutkimaan tupaa; kukapa voi tietää, mitä siitä ehkä\nvielä löytyi?\n\nAntonia löysi vanhasta savustuneesta ja tomuisesta seinästä monta sekä\nhellää että naurettavaa värsyä, jotka hän saneli hullunkurisen\njuhlallisesti. Yksi oli näin:\n\n    \"Namusias syö, sä ihanaisin!\n    Varjonas jos luonas olla saisin!\"\n\nJa sen alle oli joku koiranhammas kirjoittanut:\n\n    \"Olis oikein, jos sua tukistaisin.\"\n\nToinen oli tämmöinen:\n\n    \"Arkaadiassa tuolla\n    Oon käynyt minäkin.\n    En enää viihdy siellä,\n    Palaan jo takaisin.\"\n\n\"Ah, miten hellää ja liikuttavaa!\" huudahti Antonia. \"Mutta tässä on\nvielä tuntehikkaampi värsy:\n\n    \"Hyvästi, armahain!\n    Jos kuinka kävis mulle,\n    Beata Sofie, mä sulle,\n    Niin sulle elän vain!\"\n\n\"Beate Sofie, sehän on mummon nimi!\" kummasteli Maria.\n\n\"Kyllähän monen muunkin nimi on saattanut olla Beate Sofie kuin\nainoastaan mummon\", vastasi Antonia ja saneli vain seinistä. Mutta\nviimein tuli niin hämärä, ett'ei hän enää nähnyt, ja silloin molemmat\nsisarukset istuutuivat yhdessä lieden luo.\n\n\"Tiedätkö mitä?\" huokasi Maria.\n\n\"Mitä sitte?\" kysyi Antonia.\n\n\"Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Kun noin yhä näkyy satavan ja iskevän\ntulta, emme me voi lähteä ulos eksymään yöksi metsään.\"\n\n\"Niin kyllä!\" huokasi Antonia. \"Mutta minulla on nälkä.\"\n\n\"Siihen minä keinon keksin\", vastasi Maria (joka muuten aina keksi\nkeinoja). \"Minä olen lukenut jostakin kirjasta, että arabialaiset\naavikoillansa usein syövät illallisekseen vain kourallisen keitettyjä\nriisejä.\"\n\n\"Vitsa-riisiäkö vai mistä sinä aiot keittää?\" ivaili Antonia.\n\n\"Maltahan, niin saat nähdä!\" Ja Maria otti hameensa taskusta\nriisiryynejä, joita hän mielellään söi kuiviltaan, niinkuin tytöillä on\ntapana, kunnes aikaihmisinä unhottavat lasten tavat. Sitte pyyhki hän\npannun hyvin puhtaaksi, pani sen ulos sateesen, sai kokoon vähän vettä\nja pani riisiryynit kiehumaan. Hetkisen kuluttua olivat ne kypset, ja\nkun päälle puserrettiin vähän mesimarjan mehua, maistuivat ne oikein\nhyviltä.\n\n\"No, sinä kaikkia keksit, sinä!\" sanoi Antonia.\n\nSyötyään etsivät tytöt puhtaimman vuoteen, jossa oli aivan kuivia\nheiniä, ja laskeutuivat levolle, koetettuaan ensin sulkea ovea niin\nhyvin, kuin taisivat. Kohta nukkuikin Antonia.\n\nMutta Marian silmiin ei uni tullut. Hän ajatteli, miten nyt vanhemmat\nolivat levottomat, kun ei heitä kuulunut iltasilla kotiin; hän muisteli\nvanhaa mummoa, Beate Sofielle kirjoitettua värsyä ja kenties mitä\nkaikkea, joka johtuu nuorelle tytölle mieleen, milloin ei uni ota\ntullakseen. Hän koetteli kaikki keinot, kuin tiesi, houkutellakseen\nunta silmiin, hän ajatteli ikävimpiä asioita, kuin osasi, ajatteli\nvanhaa, nuuskaavaa sotaneuvosta, joka aina tahtoi suudella häntä\nhampaattomalla suullaan, hän luki kolmeensataan kolmeenkymmeneen\nkolmeen; mutta ei mistään tullut apua.\n\nViimein hän kääntyi toiselle kyljelleen. Silloin silmät sattuivat\npimeään vastapäiseen nurkkaan. Siinä paistoi kuin tulikipinä, vaan\nkuitenkin oli valo valkeampi ja kalvakampi kuin tulen valo. \"Mikä se\noli? Olenkohan todellakin saattanut sinne tulisen hiilen liedestä?\"\najatteli hän.\n\nHänen piti nousta katsomaan. Hän meni nurkkaan. Ei, ei se tulta ollut,\nvaan jotakin muuta; vanha, laho puu se loisti pimeässä. Maria katseli\nsitä vähän aikaa mielihyvällä. Vaan silloin huomasi hän toisen pienen\nkohdan seinässä, joka myöskin loisti, vaikka vielä vaalakammin. Se on\nmyöskin lahoa puuta, ajatteli hän ja koetti kädellään. Mutta ei, se oli\npieni sormus, pistetty syvälle seinän rakoon. Vaivalla sai hän sen pois\nja näki, vaikka pimeässäkin, valon tulevan pienestä timantista, joka\noli kiinnitetty sormuksen kantaan. Mikä löytö! Ja miten Marian\nkärsivällisyyttä kiusasi, kun ei nyt heti saanut katsella sormusta\ntarkemmin. Hän pani sen sormeensa ja palasi vuoteelle. Nyt ei hänen\nenää tarvinnut kauan odotella unta.\n\nOlettehan varmaankin kuulleet höyhensaarista? Siellä oli Maria kuin\nkotonaan, niinkuin kaikki hyvät lapset, ja kultaiset unet lentelivät\ntaivaan sinisillä siivillään hänen vuoteensa ympärillä. Ne ottivat\nhäntä kädestä ja veivät seitsemänkymmentä vuotta taemmaksi ajassa. Hän\nnäki mummon seitsemäntoista vuoden ikäisenä, niin iloisena ja\nhymyilevänä, niin hellänä ja kauniina kuin Maria itse. Hän istuu tässä\nsamassa vanhassa tuvassa, jossa Maria nyt makaa; mutta tupakin on\nsilloin uusi ja valkoinen ja siisti! Seitsentoista-vuotisen mummon\nvieressä istuu kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen merimiehen puvussa.\nHe puhdistavat marjoja, he katselevat toinen toistaan. Miten kirkkaat,\nystävälliset silmät! Olivatko ne mummon silmät? Niin, ne samat ne\nolivat, mutta seitsemänkymmentä vuotta sitte! Silloin kaunis,\nvalkotukkainen poika ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä, juoksee ulos\nja purjehtii laivalla pois merelle. Ja miten vanha mummo itkee... (aina\nminä sanon vanha mummo; vastahan hän oli seitsemäntoista vuoden\nijässä!)... Miten hän itkee, se kaunis, suloinen, nuori tyttö! Hänen\nsisaruksensa tulevat tupaan, korit täynnä marjoja. He asettuvat vanhan\nmum... rakkaan nuoren sisaren ympärille, he tanssittavat häntä,\ntahtovat lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mutta hän itkee vain ja katselee\ntuota sinimeren kirkasta, pohjoiseen katoavaa reunaa!\n\nMaria heräsi ja katsoi ympärilleen. Poissa oli nuori, itkevä tyttö;\npoissa oli myöskin poika ja kaunis tupa. Kotona Albanossa istui vanha\nmummo 90 vuoden ikäisenä ja sokeana, ja Maria makasi rappeutuneessa,\nharmaassa tuvassa, joka oli kokoon luhistumaisillaan. Marian sydämmessä\ntuntui niin kummalliselta.\n\nKuitenkin vaipui hän uudestaan ystävällisten unien syliin, ja nyt ne\nveivät häntä seitsemänkymmentä vuotta eteenpäin ajassa. Mitä hän nyt\nnäkee? Onko tämä sama saari? Miten toisennäköinen hän itse on ja\nsamalla kuitenkin miten samannäköinen! Poissa on vanha tupa, niin\nett'ei ole merkkiäkään jäljellä, eikä kukaan ihminen sitä tiedä edes\nolleenkaan; Maria vain yksin tietää sen. Siinä paikassa, jossa tupa oli\nja jossa huvilat olivat, ja yli koko sen ennen niin vehreän saaren\nulottuu nyt katuja, toreja ja korkeita taloja; vaunuja vierii, ihmisiä\nhyörii, siinä on elämää, melua ja liikettä, kaupunki on muutettu tänne\nentisestä paikastaan manterelta, ja sen muuton jälkeen on se kasvanut\nneljä kertaa suuremmaksi, väkirikkaaksi ja vauraaksi... Ah, mutta missä\nnyt ovat kauniit mesimarjat ja suloinen lintujen laulu, joka ennen soi\nmetsien yksinäisessä hiljaisuudessa? Ne ovat paenneet melua, linnut\neivät viihdy kauneissa puutarhoissa, joita on istuteltu kaikkialle\npitkin rantoja. Kas, tuossa tulee hyvin vanha mummo, ympärillä\nlastenlasten lapsia. Hänen toinen jalkansa on rampa, hän ei enää jaksa\nastua, häntä kannetaan tuolissa; hän on kuuro, niin ett'ei kuule\nmitään, mutta sokea hän ei ole, niinkuin vanha mummo. Hän näyttää\nvanhuudessaan niin hyvältä ja rakastettavalta: sanokaas, kuka hän on.\nMaria näkee hänet unissaan, katselee häntä tarkkaan, mielistyy häneen\nja suutelee hänen kättänsä, vaan ei tunne häntä. Silloin kuiskaa joku\nääni hänelle korvaan: sinä itsehän se oletkin, Maria, yhdeksänkymmenen\nijässä! Maria säpsähtää unissaan, tuntuu taaskin niin kummalliselta\nhänen sydämmessään; hän itkisi sekä surusta että rakkaudesta mutta ei\nosaa. Hän tuntee olevansa niin vanha, hänhän onkin tuo rampa ja kuuro\n90 vuoden ikäinen mummo, joka istuu tuossa kantotuolissa. Hän katsoo\nkauas, hyvin kauas taapäin! Hän katselee nyt sitä paikkaa, jossa ennen\noli vanha tupa, vaan jossa nyt on pieni huvihuone, ikkunoissa\nvaaleanpunaiset silkkiverhot ja pieni viiri katolla. Hän sanoo lastensa\nlasten lapsille: Voitteko uskoa, että tässä ennen muinoin oli vanha,\nrappeutunut tupa, joka tiesi kertoa niin monia vanhoja muistoja? Sata\nneljäkymmentä vuotta sitte seisoi tässä samassa paikassa minun äitini\näiti ja otti jäähyväiset iloiselta pojalta, joka purjehti pois merelle\neikä koskaan palannut. Ja seitsemänkymmentä vuotta sitte, kun minä\nvielä olin nuori ja lapsellinen, eksyimme minä ja sisareni Antonia\nmetsään. Me olimme yötä vanhassa tuvassa ja minä löysin sieltä\nsormuksen; silloin minä olin seitsentoista-vuotinen! Ja nuori tyttö,\njoka seisoi lähinnä nuorta ja kaunista Mariaa... no, mitä sanonkaan?\nsitä yhdeksänkymmenen ikäistä, kuihtunutta, rampaa ja kuuroa mummoa!...\nnuori tyttö katsahti kummastuen kantotuolissa istuvaan vanhukseen ja\nsanoi luonnollisessa viattomuudessaan: oletko todella, mummo, ollut\nseitsemäntoista vanhana?\n\nSilloin taaskin niin ahdisti Marian sydäntä, hän näki sumua laskeutuvan\npunaisilla silkkikartiineilla ja kattoviirillä koristetun huvihuoneen\nympärille, se himmensi kaikki esineet, mummonkin kantotuolinensa ja\nlapset, jotka iloiten leikkivät hänen ympärillään. Ja Maria samassa\nheräsi ja tunsi lämpimiä kyyneliä poskillansa. Säikähtäen hypähti hän\nylös. Oliko hän todellakin niin vanha ja kuihtunut, kuin juuri äsken\noli nähnyt itsensä kantotuolissa? Ah ei, hän oli yhtä nuori, yhtä keveä\njalalta kuin ennenkin; hänen poskensa olivat hienot, lämpöiset, pehmeät\nja punakat, hän katsoi käsiänsä, ne olivat valkoiset ja pehmeät kuin\nennenkin! Niin, hän oli vieläkin seitsemäntoista ijässä, ja kaikki,\njonka hän oli nähnyt ja joka oli niin kummallisesti liikuttanut hänen\nsydäntänsä ja saanut hänet oikein itkemään, se kaikki oli vain unta!\n\nOliko se todella kaikki unta?\n\nOli, sillä nyt paistoi aurinko niin kirkkaasti vanhan, harmaan tuvan\nrikkinäisistä ruuduista; ukkonen ja sade olivat lakanneet, ja suloista\ntuoksua tuli vehreästä metsästä.\n\nMaria pyyhkäsi otsaansa kädellään. Unta se oli, sanoi hän hiljaa\nitsekseen; mutta millaista unta!\n\nAntonia vielä nukkui. Maria herätti hänet suutelolla, ja he käärivät\nylös helmansa, sillä ruoho oli vielä märkä, ja sanoivat tuvalle\njäähyväset. Mutta eivätpä he kauas ehtineet, kun jo lähellä rantaa\nnäkivät veneen; heidän huolestunut isänsä itse oli soutanut heitä\netsimään. Vajaassa tunnissa he nyt ehtivät kotiin Albanoon.\n\nAntonialla oli paljo kertomista kotiin päästyä, ukkosesta, vanhasta\nroskaisesta tuvasta ja hullunkurisista värsyistä, joita oli tuvan\nseinissä. Mutta Maria meni heti vanhan mummon luo, syleili häntä,\nsuuteli hänen ryppyisiä käsiään ja hyväili häntä kaikin tavoin. Hän ei\nvoinut unhottaa untansa, hän ajatteli: minun kaltaiseni on mummokin\nollut, ja mummon näköiseksi minäkin tulen! Ja samalla hän ajatteli\nkaunista merimiestä, joka purjehti pois ainiaaksi, ja hän ajatteli,\nvaan en huoli sanoa, ketä, ja miten ihmeellistä onkaan muistella\nseitsemänkymmenen ijässä häntä ja kaikkia näitä suloisia nuoruuden\npäiviä, jotka hän nyt leikin iloissa on kuluttanut. Silloin nousivat\nkyynelet Marialle silmiin; ainahan ne olivatkin väjymässä, milloin hän\nvain oli suruinen tai hyvin iloinen, se hyvä, hellä Maria.\n\n\"Mummo\", sanoi hän, \"minä olin vanhassa tuvassa! Siellä oli seinässä\nsinun nimesi, ja koko yön minä unissani näin sinusta kummallisimpia\nasioita.\"\n\nMutta vanhus ei kuullut; hän vain piti kiinni Marian kättä ja\ntunnusteli tarkkaan timanttisormusta, joka oli nimettömässä sormessa.\n\"Sormus, sormus!\" sanoi hän vapisevalla äänellä. \"Mistä sait\nsormuksen?\"\n\n\"Vanhasta tuvasta minä sen löysin, syvältä seinän raosta.\"\n\n\"Sama sormus se on!\" virkkoi mummo, kumartui, suuteli sitä ja painoi\nsen kuivettuneesen sormeensa. \"Kiitos, pikku Maija, ihan sama se on,\nihan sama! Minä etsin sitä eilen, etsin koko päivän enkä löytänyt.\nMutta nyt minä sen sain.\"\n\n\"Eilenkö, mummo? Eilenkö.\"\n\n\"Eikö se ollut eilen? Ei, sinä olet oikeassa, johan siitä on monta\nviikkoa. Silloin, kun hän purjehti pois.\"\n\n\"Sekö nuori, kaunis merimies, jolla oli yllä sininen mekko?\"\n\n\"Niin, juuri hän. Tunnetko sinä siis hänet?\"\n\n\"Hänetkö, joka puhdisteli sinun kanssasi marjoja vanhassa tuvassa ja\nsitte purjehti pois merille?\"\n\n\"Hänet juuri. Sinä et ehkä tiedä, että me hyvin rakastimme toisiamme.\nMe olimme rakastaneet toisiamme aina pienestä asti; hän oli vain kolme\nvuotta vanhempi. Hän oli minulle kuin veli, mutta hän rakasti minua\nenemmän kuin sisartansa. Lähtiessään pois muutama viikko sitte, sanoi\nhän minulle: Beate Sofie, sinä et rakasta minua, niinkuin minä sinua;\nminä nyt lähden merille enkä ehkä koskaan palaa. Mutta tähän tupaan\nminä kätkin sormuksen, jonka näit eilen; etsi se, sinä saat sen? Kun\nsormus on kädessäsi, silloin tiedät, että minä kohta palaan luoksesi;\nmutta jos et sitä löydä, niin emme koskaan enää näe toisiamme.\"\n\n\"Etsitkö sinä, mummo, sormusta?\"\n\n\"Etsinkö? Yöt päivät, päivät ja yöt, mutta en löytänyt. Minä etsin sitä\njoka kesä, eikä hän koskaan palannut. Sanopas, pikku Maija, onko siitä\nkauankin, kun hän purjehti pois. Ehkä jo monta kuukautta?\"\n\n\"Ah, mummo, siitä on kulunut seitsemänkymmentä vuotta!\"\n\n\"Seitsemänkymmentä vuotta! Lapsi, sinä olet oikeassa, minä en tullut\najatelleeksi. Se päivä on minusta niinkuin eilen; kaikki, mitä on\nvälillä, on juossut ohitseni kuin virta, ja minä olen jäänyt yksin\nrannalle. Sanopas, mitä on kirjoitettuna sormuksen sisäpuolella?\"\n\n\"1772. Minä palaan luoksesi.\"\n\n\"Hän palaa luokseni! Niin, nyt minä tiedän, että hän tulee, mutta ei\nhän minun luokseni, vaan minä hänen luoksensa. Hän on nyt niissä\nvaloisissa saleissa, joissa ei ole mitään eroa enää. Sinne minäkin\nkohta joudun. Silloin hän tulee minun luokseni!\"\n\n\"Ei mummo, et sinä saa kuolla pois meiltä!\"\n\n\"Älä sure, pikku. Maija! Pitkällä päivällä on ehtoonsa niinkuin\nlyhyelläkin. Mutta samapa se, onko päivä ollut lyhyt vai pitkä, kunhan\nvain joka hetki on vienyt meidät lähemmäksi Jumalan valtakuntaa.\nSilloin otetaan ilta vastaan ilolla ja lepo rauhallisella mielellä, ja\nijankaikkinen aamu valkenee autuaana entisyyden yön jälkeen.\"\n\nNiin puhui vanha mummo niin taivaallisella luottamuksella, kuin\nainoastaan sillä on, joka on saanut paljon kokea, vaan joka kuitenkin\non pitänyt uskonsa loppuun asti. Kun seuraava kesä tuli, kasvoi hento,\nlapsellinen ruoho jo hänen haudallansa. Mutta Antonia ja Maria\npurjehtivat vanhempinensa saareen, ja se tapahtui samaan aikaan\nelokuussa. \"Lähtekäämme, sisko\", sanoi Maria, \"katsomaan, vieläkö vanha\ntupa on pystyssä!\" \"Mennään vain\", sanoi Antonia, \"mutta nyt panemme\ntien tarkkaan merkkiin, ett'emme eksy.\" Ja he läksivät.\n\nKun he saapuivat kauniille mäelle järven rannalle, ei vanhaa tupaa\nollutkaan enää siellä. Se oli kukistunut viime syksyn marraskuun\nmyrskyillä ja osa hirsistä oli vedetty pois, vaan lahoimmat olivat\njäljellä ynnä suuri harmaakivinen uuni, jossa tytöt olivat keittäneet\nriisiryynejä. Ainoastaan hyttyset yhä vielä tanssivat kuin ennenkin\ntuvan raunioilla ja laskeutuva aurinko levitti lempeitä kultasäteitänsä\nentisten muistojen autioon asuntoon.\n\n\"Mitä nyt!\" huudahti Antonia. \"Kotitonttu on koditonna, sen linna on\nkukistunut, ja nyt se ehkä muuttaa kotinsa Albanoon!\"\n\nMaria ei tuota kuullut. Hän katseli tuvan jäännöksiä, joita aurinko\nkultasi, katseli tulevaisuutta ja sanoi hiljaa itsekseen:\n\"Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua on tässä suuri kaupunki laivoineen\nja tehtaineen ja tässä samassa paikassa pieni huvihuone, ikkunoissa\nvaaleanpunaiset silkkiverhot ja katolla viiri. Silloin ei kukaan enää\nmuista tässä olleenkaan vanhaa tupaa, jossa hyviä, iloisia ihmisiä on\nasunut. Eräs vanha mummo sen vain muistaa.\"\n\n\"Tule, Maria!\" huusi Antonia. \"Täällä on kauneimpia ja punaisimpia\nmesimarjoja. Katsos, miten ne kiiltävät! Tunne, miten ne tuoksuvat! Ah,\nen minä tiedä mitään ihanampaa maan päällä kuin oikein suuret, kirkkaat\ntummanpunaiset mesimarjat. Eikö niin?\"\n\n\"Niin, niin, poimikaamme niitä!\" sanoi Maria hymyillen. Ja siihen\nlapsuuden raittiisen, suloiseen, viattomaan hymyyn haihtuivat sekä\nentisyys että tulevaisuus.\n\n\n\n\nPÄIVÄNSÄDE MARRASKUUSSA.\n\n\nMuurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin\ntekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa\noikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä\ntarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa\nviideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava\nkekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli\nlaistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet\nhavut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään\nvaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo\nhetikin tulossa.\n\nMutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi\nvaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle\nemovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku\nelukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000\ntriljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta\nniitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä\noli 954,368.\n\nJo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä\nkukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki\nlehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja\nkuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä\nmuuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman\ntyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi;\njäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat\npois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä\nmuuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain\niltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin\nsyvällisen surullista.\n\nMutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.\n\nYksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä\nhallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille,\njylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94\nkvintiljoonalle pikku elukalle -- jopa unohtui, miten monta niitä\nolikaan -- ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.\n\n\"Mitä tämä on?\" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja\nharjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: \"Syksy on tullut ja\nmyrskyelee.\" Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt,\nkun laululinnut jo olivat poissa. \"Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä\nlaulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa\nihan vasten silmiä.\"\n\n\"Ei tämä käy päinsä\", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat\nsuurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi\nruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat\nkaikki helmet sulaa; \"ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain\nlikaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi\npohjoisesta etelään?\"\n\nHeinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut\nminkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena\nlakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli\njo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että\nhaavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja\njalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja\nsiihen se hupi loppui.\n\nSen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven\nraosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän\nilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan\npäällä.\n\nPäivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa\nsyysjäässä. \"Onko täällä ketään surevaista?\" kysyi hän. \"Ei\",\nvastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken\nteroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt\nseisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö\njää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.\n\nPäivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. \"Onko täällä\nketään surevaista?\" \"Ei\", sanoi koivu, \"mitäpä minä surisin? Tiedänhän\nminä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät.\"\n\nEdelleen lensi päivänsäde ja saapui köyhään tölliin, jossa vanhemmat ja\nlapset antoivat viimeisestäkin leipäpalastaan toisille, jotka olivat\nheitä köyhemmät. \"Onko täällä ketään surevaista?\" \"Ei\", sanoivat ne\nköyhät ihmiset, \"mitäpä me surisimme. Tiedämmehän, että Jumala\nlaupeudessaan pitää huolen kaikista lapsistansa, ja me jätämme siis\nkaikki huolemme Hänelle.\"\n\nPäivänsäde lensi laivalle, joka ankarasti taisteli myrskyssä. \"Onko\ntäällä ketään surevaista?\" \"Ei\", sanoi vanha merimies, \"mitäpä me\nsurisimme. Jumalahan laivamme ohjaa satamaan; sentähden me pelkäämättä\nteemme työtä kaikissa vaaroissa.\"\n\nPäivänsäde lensi edelleen ja tuli sairasvuoteelle. \"Onko täällä ketään\nsurevaista?\" \"Ei\", sanoi sairas, \"mitäpä minä surisin. Jumala on minun\nterveyteni ja Hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Niinpä\non yksin tuskakin minun iloni, sillä minulle ei tapahdu mitään ilman\nJumalan tahtoa, ja Hänen tahtonsa on aina paras.\"\n\nVielä kerran lensi päivänsäde ja saapui hautausmaalle. Siellä istui\näiti itkien kuollutta lastansa, \"Onko täällä ketään surevaista?\" \"Ei\",\nsanoi itkevä äiti, \"mitäpä minä surisin, sillä kohtahan näen jälleen\nlapseni tai kun itken, hyvä päivänsäde, niin itken ilosta, että Jumala\nniin aikaisin otti rakkaan lapseni ijankaikkiseen iloonsa.\"\n\nJa päivänsäde kummasteli, ett'ei löytänyt yhtään surua maan päällä.\nVaan eipä se hyvä säde ollut vielä nähnyt kaikkea.\n\nVähän ajan kuluttua paistoi se sisään eräästä ikkunasta, ja siinä\nseisoi pieni tyttö kukkaruukun luona. \"Onko täällä ketään surevaista?\"\n\"On\", sanoi tyttö, \"tässä on yksi. Minä suren myrtinoksaani, jonka\nistutin onnelleni, ja nyt se kuihtuu pois syksyn pimeässä.\" \"Eikö\nmuuta, kyllä minä sinut siitä lohdutan\", sanoi päivänsäde. Ja se\npaistoi niin lämpimästi myrtintaimelle, että se virkosi uuteen elämään,\nja poissa oli suru ikkunasta, poissa lapsen sydämmestä.\n\nVielä lensi päivänsäde ja paistoi vankihuoneesen. \"Onko täällä ketään\nsurevaista?\" \"On\", vastasi vangittu rosvo, joka istui siellä raudoissa,\nodotellen tuomiotansa. \"Enkö minä surisi, joka olen pahantekijä ja\nvanki, jonka Jumala ja ihmiset ovat hyljänneet, jolla ei ole yhtään\ntoivoa eikä armoa.\" \"Katsos tähän\", sanoi päivänsäde ja paistoi samassa\nraamatun lehdelle, josta oli auki se kohta, jossa Vapahtaja lupaa armoa\nja anteeksiantoa ristissä riippuvalle ryövärille. Ja suru poistui\nvankeudesta, poistui toivottoman sydämmestä.\n\nPäivänsäde lensi vielä kerran ja saapui vanhan Niku Remusen luo, joka\nseisoi käsiänsä väännellen pauhaavan virran rannalla. \"Onko täällä\nketään surevaista?\" \"On\", sanoi Niku. \"Mitä sinä suret?\" \"Minä suren\nlapsuuttani, jolloin olin kiittämätön ja tottelematon vanhemmilleni, ja\nhe ovat jo ammoin kuolleet. Minä suren nuoruuttani, jonka kulutin\nlaiskuudessa ja vallattomuudessa, ja nyt olen jo vanha. Minä suren koko\nelämääni, josta ei koskaan ole ollut kellekään mitään hyötyä eikä iloa,\nsillä minä en ole koskaan ajatellut muuta kuin omaa huviani. Sentähden\nminä nyt syöksyn tuohon kuohuvaan virtaan.\"\n\n\"Maltahan\", sanoi päivänsäde. \"Seuraa minua, niin minä näytän sinulle\ntien sinne, jossa vielä voit tehdä jotakin hyvää maailmassa.\" Ja\npäivänsäde liiteli edeltä mätästen ja kuivaneen ruohon yli, ja Niku\nRemunen seurasi, kunnes yhdessä saapuivat lammikolle, jonne koululapset\nolivat luvatta pujahtaneet työpäivänä. \"Kas tässä\", sanoi säde, \"käy\ntuohon istumaan ja kerro lapsille, mitenkä on, kun koko ikänsä\najattelee vain omaa huviansa.\" Ja Niku Remunen ryhtyi kertomaan, ja\npojat ja tytöt istuutuivat kuulemaan, ja päivänsäde katsoi heitä\nsuoraan silmiin, niinkuin ijankaikkisen valon väläys. Ja vanha Niku\nRemunen tuli taas iloiseksi, että hän vielä osasi toimittaa jotakin\nhyvää, ja ymmärtäväiset lapset tulivat vakaviksi, mutta ei se\nvahingoksi ollut, se oli iloinen vakavuus, sillä siitä kasvoi totinen\nilo.\n\nNyt oli päivänsäde lentänyt jo kylliksi sinä päivänä ja\nsilmänräpäyksessä se palasi 14 miljoonaa peninkulmaa takaisin\naurinkoon. Syyspilvi tuli ja laski rullakartiininsa maan yli, mutta\nsäde istui vielä tähystelemässä auringon reunalla pilkistääkseen joka\nraosta, kuin vain huomasi tuossa rullakartiinissa. Kauanpa viipyi,\nennenkuin rako ilmestyi, mutta hetipä siitä sädekin pujahti ja paistoi\nsilloin valkoiselle lumelle. Vielä se kuitenkin muisti hauskaa\nretkeilyänsä marraskuussa; silloin se oli ilahuttanut niin monta\nsydäntä, ja se on aina iloinen muisto pitkiksi ajoiksi.\n\n\n\n\nTELMYRI.\n\n\nLassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja\nHilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille\ntätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät\nollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä\nhuomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli\nLassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa\nperästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli\nHilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi\noli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin\nvallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä,\nettä saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen\nkauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän\nrangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.\n\nPilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja\nLassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. \"Lassi, tules\ntänne!\"\n\nLassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista\ntakajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin\nvikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis\nkuulevinaankaan.\n\n\"Tules tänne, niin minä luen sinulle jotakin\", sanoi Hilda vähän\nveitikkamaisesti, sillä hän oli juuri ottanut käteensä sen merkillisen\npäiväkirjan.\n\nLassi tuli. Hän piti paljon saduista niinkuin kaikki muutkin ja luuli\nehkä Hildan aikovan lukea ritari Siniparrasta tai muusta semmoisesta.\n\n\"Käyhän tuohon pallille istumaan ja ole vaiti ja hiljaa, niin saat\nkuulla rosvopäällikkö Telmyri Mellastelijan urhotyöt ja seikkailut.\"\n\nLassi istuutui siivosti ja Hilda alotti esipuheen:\n\nOli kerran rosvopäällikkö Telmyri ja niin edespäin. Hänellä oli kelpo\nkummi eli ristiäiti, ja koska hän teki niin paljon vehkeitä tässä\nmaailmassa, täytyi hänen kumminsa tehdä kirja ja kirjoittaa siihen\nkaikki, mitä Telmyri teki. Sen kirjan päätti kummi sitte painattaa\nPorvoossa, että kaikki ihmiset saisivat tietää, miten häjy ja\nymmärtämätön Telmyri oli ollut. Nyt, näetkös, minä lainasin kummin\nkirjan, ennenkuin se lähetetään Porvoosen painettavaksi, ja nyt saat\nkuulla, mistä kaikesta Telmyri saa hävetä.\n\nLassi hörkisti korvansa. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan\nsemmoisesta rosvopäälliköstä.\n\nHilda oli olevinaan hyvin totinen ja luki päiväkirjasta:\n\n_1 päivä tammikuuta_. \"Telmyri alkoi vuotensa potkimalla rikki\nsänkynsä, ja ylös noustuaan pani hän toisen sukkansa pesuvatiin,\nnähdäkseen muka, pysyikö se veden päällä. Sitte tuli äiti sisään --\nsillä oli hänellä äiti -- ja löi häntä märjällä sukalla. Eikö se ollut\nhyvin ansaittu?\"\n\nLassi näytti kummastelevalta eikä sanonut mitään.\n\n_6 päivä tammikuuta_. \"Harmaa mirri makasi matolla uunin edessä.\nTelmyri otti mirrin, pisti sen uuniin ja pani suupellit kiinni. Tulta\noli siellä ollut viimeksi eilen ja hiilet vielä hehkuivat; mirri alkoi\nhirveästi naukua. Isä tuli sisään -- sillä Telmyrillä oli isäkin --\nvapautti mirrin ja käski Telmyrin ottaa käteensä hehkuvan hiilen.\nTelmyri aikoi juosta pois, vaan isä pani hiilen hänen käteensä ja antoi\nsen vähäsen polttaa. Silloin huusi Telmyri.\n\n\"Eipähän, en minä huutanut\", sanoi Lassi.\n\n\"Tässä on, että Telmyri huusi.\"\n\n_2 päivä helmikuuta_. \"Pojat olivat kelkkamäessä, ja Telmyri myöskin.\nSilloin Telmyri hautasi lakkinsa lumeen, niin ett'ei sitä löytynyt\nennenkuin seuraavana keväänä, kun kinokset sulivat. Vaan kun häneltä\nsillä kerralla kylmi vasen korva, pääsi hän pulasta varoituksella!\"\n\n\"Kun en löytänyt lakkia.\"\n\n\"Kuulehan edelleen!\n\n\"_20 päivä helmikuuta_. Äitillä oli munia korissa, joka oli talvella\nvierashuoneessa, siinä kun ei kukaan asunut ja oli kohtuullisen viileä.\nTelmyri löysi korin vierashuoneen sohvan alta ja huviksensa nakutteli\nmunia vastakkain, niin että sisus juoksi kaikista sohvan hienolle,\nvehreälle päällykselle. Siitä huvista pistettiin Telmyri ruokakaappiin,\nmutta sieltä hän löysi hillopurkin ja tyhjensi sen sormillansa. Sen\nkepposen tähden salvattiin hänet isän kammariin ja siellä hän pysyi\nhiljaa.\"\n\nLassi nauroi vähän hämillänsä.\n\n\"Niin, eikö se ollut kelvoton rosvopäällikkö?\" jatkoi Hilda. \"Kuule\nedelleen.\"\n\n_7 päivä maaliskuuta_. \"Telmyrillä oli myöskin sisar...\"\n\n\"Nimeltä Hilda\", keskeytti Lassi.\n\n\"Taisi olla Lauli. Hänellä oli hyvin kaunis ja sievä nukke, jolla oli\noikea tukka ja oikeat silmät, ja sen nimi oli Helmi. Laulin ollessa\nkoulussa otti Telmyri Helmen ja kaivoi rikki toisen silmän, nähdäkseen,\nmitä siinä oli sisässä. Sitte hirtti hän Helmen tukasta pellinnuoriin\nmuka kiikkumaan. Lauli, kotiin palattuaan ja nähtyään Helmi raukan,\nalkoi itkeä.\"\n\nLassi punastui ja löi läntistyneiden saappaidensa kantoja lattiaan.\n\nHilda jatkoi: \"Silloin alkoi Telmyrikin itkeä, pyysi sisareltansa\nanteeksi eikä ennen rauhoittunut, kuin isä laitatti tohtorilla Helmen\nsilmän jälleen eheäksi. Oliko oikein, että hän katui?\"\n\n\"Niin, mutta Helmihän parani jälleen\", sanoi Lassi.\n\n\"Vahinko vain, että Telmyrillä oli niin lyhyt muisti. Viikon kuluttua,\n_14 päivänä maaliskuuta_, aikoi hän lähteä hiihtämään, vaan oli\nhukannut villahansikkaansa. Silloin löysi hän äitin hyvät valkoiset\nranskalaishansikkaat, sulloi ne käpälöihinsä ja läksi lumikinoksiin.\nKun hän palasi, olivat kaikki sormet paljaana toisessa kädessä ja\ntoinen hansikas oli hukkunut. Oliko se kauniisti tehty?\"\n\n\"Minun paleli käsiäni.\"\n\n\"Äiti torui, mutta Telmyri ei viisastunut. _1 päivänä huhtikuuta_ aikoi\nhän säikyttää vanhaa Kaisaa. Sitä varten hän asetti kaksi tuolia\npäällekkäin salin oven eteen sisäpuolelle ja niiden päälle pallin ja\npallille kukkaruukun. Kaisan sijaan tuli ovesta hovineuvoksen-rouva\nAgander ja oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, kun tuolit romahtivat\nmaahan ja kukkaruukku rikki räjähti. Silloin Telmyri taas pistettiin\nsalvan taa.\n\n\"_20 päivänä huhtikuuta_ tahtoi Telmyri koettaa jousella\nammuntataitoansa ja ampui nuolen kyökin ikkunasta. Selvisi asiasta\nvaroituksella.\n\n\"_2 päivänä toukokuuta_ nyhti hän purston kukolta ja siitä tuhotyöstä\nsalvattiin hänet tunniksi kanakoppeliin.\"\n\n\"_4 päivänä_ sousi hän taikinakaukalolla ulos purolle, kaatoi kaukalon\nja kastui korviaan myöten.\n\n\"_18 päivänä_ hän pani lakkinsa täyteen kiviä ja upotti sen puron\nrantaan turpoamaan tiheäksi kuin korvo.\n\n\"_22 päivänä_ oli äiti kylvänyt aamusilla herneitä ja iltasilla Telmyri\nruoposteli hernepenkin katsoakseen, olivatko herneet jo kasvaneet. Sai\nvain varoituksia, ett'ei toiste olisi niin tyhmä.\"\n\n\"_23 päivänä_ hän särki teekupin, survoi sen hienoksi huuhmaressa ja\nkoetteli uskotella Kaisalle sen olevan sokuria.\n\n\"_Juhannuksena_ teki Telmyri niin monta vallattomuutta, että niitä on\nmahdoton kaikkia luetellakaan...\"\n\n\"Enpähän\", sanoi Lassi. \"Minä vain revin kaksi reikää mekkooni,\nsuuremman ja pienemmän.\"\n\n\"Kuule vielä\", jatkoi Hilda, \"_6 päivänä heinäkuuta_ kaivoi hän kuopan\npuutarhaan ja pani siihen isän sinetin, äitin sormustimen, kuusi\nmännynkäpyä ja sammakon. Sitte täytti hän kuopan. Se oli muka aarre.\nKoko talo etsimään sinettiä ja sormustinta, kunnes Telmyri otettiin\nepäilyksen alaisena tutkittavaksi. Hän silloin tunnusti kaivaneensa\nmaahan aarteen ja sai rangaistukseksi riittävän tukkapöllyn. Oliko se\noikein?\"\n\n\"Mutta minä en valehdellut\", sanoi Lassi.\n\n\"Hyi! Olisiko hänen vielä pitänyt valehdella? Telmyrillä oli kuitenkin\nvähä pahaa omaatuntoa, sillä hän pysyi koko iltapäivän poissa\nnaapuritalossa. Siispä hänen rangaistuksensa oli oikea. _28 päivänä\nheinäkuuta_ hän astui puujaloilla, kompastui ja kaatui pitkäksensä\nkeskelle gurkku-penkkiä. _30 päivänä_ meni hän luvatta rantaan, työnsi\nveneen vesille ja läksi soutamaan. Mutta tuuli kovasti ja sankari oli\njoutua ulos ulapalle. Silloin hän alkoi huutaa apua.\"\n\n\"Kyllä minä olisin jaksanut soutaa, vaan airot, näetkös, olivat\npitkät.\"\n\n\"Ja soutaja oli liian lyhyt. Matti souti sinne suurella veneellä ja toi\nveitikan maalle. Telmyri oli rangaistu omalla peljästyksellään.\nSeuraavana päivänä ratsasti hän kellolehmällä, putosi ja sai reiän\npäähänsä.\"\n\n\"Olen minä ratsastanut monella hevosellakin.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", jatkoi Hilda. \"_11 päivänä elokuuta_ yritti\nTelmyri ratsastamaan myöskin tallipässillä. Mutta pässi ei tuosta ollut\nkovinkaan mielissään, vaan ryhtyi päkkäämään. Telmyri läksi pakoon ja\npässi jäljestä. Viimein molemmat joutuivat kahakkaan tallin seinän\nluona, ja ell'ei Kaisa olisi sattunut maitorainnan kanssa juuri\ntulemaan läävästä, olisi siinä tullut suuri tappio.\"\n\n\"Minä löin sitä, niin, minä löin sitä niin että...\"\n\n\"Tässä on, että Telmyrin kyllä teki mieli lyödä pässiä, vaan todella\nhän vain huusi: hyvä Kaisa, tule auttamaan!\"\n\n\"Niin, kun keppi katkesi!\"\n\n\"No, vielä edelleen. _19 päivänä elokuuta_ söi Telmyri raakoja\nkarviaismarjoja; niin paljon, että tuli kipeäksi. _22 päivänä_ hän\nheitti kivellä rikki myllynviirin. _29 päivänä_ pani hän Helmen uimaan\npuroon ja _30 päivänä_ putosi itse siihen. _4 päivänä syyskuuta_\npiirusti Telmyri hiilellä maisteri Pitkäsen muotokuvan äsken valaistuun\nkyökkikammarin uuniin. Siitä hän joutui salvan taakse.\"\n\n\"Niin, mutta minä menin ikkunasta pihalle.\"\n\n\"Ja sitte Telmyri salvattiin vinnikammariin, josta hänen ei tehnyt\nmieli hypätä ulos ikkunasta. _18 päivänä syyskuuta_ oltiin puolukoita\npoimimassa metsässä, ja Telmyri juoksi oravan jäljestä, kunnes putosi\nhetteesen. Siihen jäi toinen saapas ja uudet housut turmeltuivat\npilalle. _20 päivänä_ oli hän perunoita kaivamassa ja löi kuokalla\nsääreensä. _24 päivänä_ hän putosi pihlajasta.\n\n\"_4 päivänä lokakuuta_ juoksenteli Telmyri likasilla saappaillaan kaikki\nhuoneet lakkiaan etsimässä, kunnes löysi sen puulaatikosta, johon sen\noli kätkenyt hiekkaa täynnä. _8 päivänä_ toi hän kotiin sylin täyden\nnauriita jotka oli saanut joltakin pojalta, ja poika oli ne\nvarastanut.\"\n\n\"En minä sitä tiennyt.\"\n\n\"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta\nhänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli\nvarastettu. _16 päivänä_ hän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja\ntuli hyvin kipeäksi. _17 päivänä_ kykeni hän jo lyömään nauloja äitin\nmessinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman\ntyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme _18 päivänä_ puutulpan\nkahvipannun piippuun. _29 päivänä_ hän huvikseen pisti Kaisan\nkehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai\ntukkapöllyä. _3 päivänä marraskuuta_ hiipi hän luvatta luistinjäälle ja\nveti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri\nensin lukon taa ja sitte sai tortun.\"\n\n\"Minuapa kiitettiin myöskin\", sanoi Lassi ylpeästi.\n\n\"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista\", sanoi Hilda. \"Pahempaa\ntapahtui _4 päivänä joulukuuta_. Silloin joutui Telmyri riitaan\nNaapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet\ntallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin\nKallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti\nTelmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut.\"\n\n\"Kalle se ensin löi minua\", sanoi Lassi.\n\n\"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi\nsuurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut\npyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko\nvuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta\ntapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman\npäivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin\nkovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski\nturposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?\"\n\nLassi oli vaiti.\n\n\"Sitä sanotaan _kostoksi_, ja kosto on kiittämättömyyden ja\npetollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi\ntulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan\nenkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan\noikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?\"\n\nLassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen\nkyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois\nsanomatta mitään.\n\nHilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä\npyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta\nloistavana. \"Missäs nyt kävit?\" kysyi Hilda.\n\n\"Oli niin\", sano\\ Lassi vähän hämillänsä, \"että... muistathan kelkkani,\njonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin\nsukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki.\"\n\n\"Niin\", sanoi Hilda, \"kyllä muistan, että Vilkki on sinusta hyvä,\nparempi kuin Matista paras hevosemme, ja sinä aina kehut, ett'ei\nkellään ole niin hyvää kelkkaa.\"\n\n\"Nyt minä annoin Vilkin Naapurin Kallelle. Hän tuli niin iloiseksi,\nett'ei osaa ajatellakaan, miten iloiseksi hän tuli!\"\n\n\"Entä sinä, Lassi, etkö sinä tullut iloiseksi?\"\n\n\"Kyllä; tiedäpäs, Hilda, minä olen ollut niin pahoillani siitä\nkuolleesta hiirestä, ja minä olen ollut niin paha aina siitä asti, ja\nniin ikävää kun on ollut... ja kun sinä kerroit, että Jumalan enkelit\nitkevät, silloin tuntui minuakin itkettävän... ja minä läksin Naapurin\nKallen luo, näetkös... ja nyt on kaikki hyvin, nyt olen niin\nsanomattoman iloinen, että nyt se vasta tulee oikein hauska joulu.\"\n\nHilda syleili Lassia ja suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan\nseitsemän kertaa ympäri lattiaa. \"Arvaapas mitä?\" sanoi hän. \"Nyt kun\nTelmyrin kummitäti lähettää päiväkirjansa Porvoosen painettavaksi,\npyydämme häntä kertomaan myöskin tuon kuolleen hiiren jutun. Se\nhistoria oli ruminta ja viisainta kaikesta, kuin Telmyri teki koko\nvuonna.\"\n\n\"Pyydä häntä myöskin kertomaan Laulista, sillä ell'ei Laulia olisi\nollut, olisi Telmyri ollut aika vekkuli.\"\n\n\"No, ei se niin vaarallisen paha Telmyri sentään ole! Välistä hän kyllä\nmellastelee ja tekee tyhmyyksiä, vaan Jumala on kuitenkin antanut\nhänelle rehellisen sydämmen; kyllä hänestä mies tulee.\"\n\nJa semmoinen se oli tämä rosvopäällikkö.\n\n\n\n\nNINIVE.\n\n\nOli kerran suuri kaupunki, suurimpia koko maailmassa; kolme\npäivänmatkaa pitkä; sen nimi oli Ninive. Se oli täynnä palatseja ja\nkalleuksia, ja asukkaita oli siinä lukemattoman paljo sekä mahtavia\nruhtinaita ja väkeviä sotajoukkoja. Kaupungin suuret kirjastot olivat\ntäynnä muinaisajan viisautta, ja siellä oli monta viisasta miestä ja\ntaiteilijaa, jotka koristelivat kaikki paikat ihanimmasti. Oli siellä\nmyöskin hurskaita, jotka palvelivat Jumalaa, mutta jumalattomia oli\nenempi ja he täyttivät suuren kaupungin hulluudella eivätkä\ntunnustaneet Jumalaa olevankaan. Sillä he luottivat suureen voimaansa,\nkunniaansa ja rikkauteensa eivätkä luulleet itseänsä kenenkään\nvoittavan taivaassa eikä maan päällä.\n\nSilloin lähetti Jumala profeetta Joonaan saarnaamaan Ninivelle\nhävitystä, saman Joonaan, jonka suuri kala nieli ja sitte jälleen\noksensi maalle. Joonas meni Niniveen ja sanoi kansalle: \"Vielä on\nneljäkymmentä päivää, sitte Ninive hukkuu.\"\n\nNiin Niniven kansa uskoi Jumalaan, nöyrtyi paastoon ja rukouksiin ja\nkääntyi pahalta tieltänsä. Ja Jumala armahti heitä ja otti pois\nrangaistuksen Niniveltä, niin ett'ei kaupungille mitään pahaa\ntapahtunut.\n\nJoonasta suututti, ett'ei hänen ennustuksensa toteutunutkaan. Hän meni\nulos kaupungista, teki itsellensä majan ja istuutui sen varjoon\nkatselemaan, eikö kaupunki kuitenkin hukkuisi. Jumala kasvatti pensaan\nvarjoamaan Joonaan majaa ja virvoittamaan häntä päivän paahteessa.\nMutta seuraavana aamuna lähetti Jumala madon syömään pensasta, niin\nettä se kuivi. Joonas raukesi kuumuudesta ja se häntä niin suututti,\nettä hän toivotteli itsellensä kuolemaa.\n\nSilloin sanoi Jumala Joonaalle: \"sinä säälit ja armahdat pensasta, jota\net kasvattanut, joka yönä kasvoi ja yönä katosi. Eikö minun pitäisi\narmahtaman suurta Niniven kaupunkia, jossa on enempi kuin sata\nkaksikymmentä tuhatta lasta, jotka eivät tiedä erottaa, kumpi oikea ja\nkumpi vasen käsi on, sekä paljo eläimiäkin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä tapahtui profeetta Joonaan aikana, jolloin Assyrian suuri\npääkaupunki Ninive nöyrtyi ja siten säilyi Jumalan tuomiosta, Mutta sen\njälkeen kasvoi Ninivessä toinen miespolvi, joka taaskin unhotti Jumalan\nja täytti suuren kaupungin pahemmilla synneillä ja hulluuksilla kuin\nheidän esi-isänsä. Silloin lähetti Jumala profeetta Nahumin, ja Nahum\nsanoi Niniven kansalle:\n\n\"Hävittäjä nousee sinua vastaan ja piirittää linnasi. Katso eteesi\nteillä, sillä paimenesi makaavat! Sonnusta itsesi ja vahvista muurisi\nlujilla tilleillä! Vihollinen tulee ja hävittää viinapuusi oksat. Hänen\nrattaansa kimaltavat kuin tulisoitsut ja salamat, kun tiellä kilvataan\nja sotaan mennään. He tulevat muureille asti; portit avataan heille\nvirtain luota ja palatsi hajoitetaan. Ninive on kuin kalalammikko\ntäynnä vettä; mutta sen pitää juosta pois, Siinä huudetaan:\n'pysähtykää, pysähtykää!' mutta ei kukaan katso taaksensa. Ruoskat\nläjähtelevät, rattaat ratisevat, hevoset hirnuvat, vaunut vierivät.\nVihollinen lähettää ratsujoukkoja, joiden miekat välkkyvät. Kaatuneita\non läjittäin, niin että heidän ruumeihinsa langetaan. Hopeata\nhaalitaan, kultaa ja kalleuksia ryöstetään summaton paljous. Tuli on\npolttava sinut ja miekka sinut surmaa, sanoo Herra; kaikki tämä\ntapahtuu sentähden, että olit iloinen ja suloinen synnin palveluksessa\nja että olet saattanut väärälle tielle monta sukukuntaa. Nyt ei enää\nkuulla sinun käskyjäsi maailmassa; kaikki maat vapisevat ja kaikki\nlapset kalpenevat kuin saviastiat. Entiset imartelijasi sanovat: Missä\non nyt niiden leijonain asunto? Ninive on hävitetty ja kansat\npaukuttavat käsiänsä sinun kukistuksellesi.\"\n\nSemmoinen oli Nahumin uhkaava ennustus. Ninive ei häntä kuullut, ja\ntuomio täytettiin. Kaldaijalaiset tulivat sotavoiman kanssa,\nvalloittivat kaupungin ja hävittivät Niniven niin perinpohjin, että\nmoneen, moneen sataan vuoteen ei kukaan tiennyt paikkaakaan, jossa se\nsuuri kaupunki ennen oli ollut. Vasta nykyaikoina on muutamia sen\npeninkulmain pituisista jättiläispalatseista kaivettu sorasta näkyviin\ntodistamaan Kaikkivaltiaan tuomioiden oikeutta. Suuria, kummallisia\neläinten ja ihmisten kuvia on äskettäin saatu näkyviin Niniven\nraunioista ja viety Lontoon ja Pariisin kivisaleihin. Siellä ne nyt\nseisovat yhtä ehyinä kuin 2,500 vuotta sitte ja katsoa tuijottelevat\nnykyajan ihmisiä suurilla, kankeilla, kummituksen näköisillä\nkivisilmillään. Joonas on kuollut, Nahum on kuollut, ja Ninive on\nammoin hävinnyt maan päältä. Mutta kun kaikki muut ovat vaiti, täytyy\nkivien puhua.\n\nKerran varmimman rauhan aikana keskikesällä, kun Ranska oli\nmahtavuutensa kukkulalla Krimin sodan jälkeen, ja kun suuri\nmaailmankaupunki Pariisi, joka on meidän aikamme Ninive, oli\nihanimmillaan ja rikkaudesta loistavimmillaan; kun kaikki oli vain\nkukkia ja iloa, tanssia ja peliä, kultaa ja marmoria, silkkiä ja\nhelmiä; silloin minä yksin ajatuksissani kävelin Louvre-palatsin\nviileissä, hiljaisissa ja hämärissä kivisaleissa ja ihmetellen katselin\nNiniven muinaisajan jättiläiskuvia. Miten mahtava onkaan se valtakunta\nollut, miten komea ja muhkea se kaupunki, joka ennen muinoin piti\nsemmoisia kuvia rapuillansa ja toreillansa! Niiden kivien edessä olivat\nprofeetat puhuneet kansalle, ja minä olin kuulevinani Nahumin sanojen\nhiljaa kaikuvan kivimöhkäleistä:\n\n\"Sinulla on enempi kauppiaita kuin tähtiä taivaalla; sinun ruhtinaasi\nja päämiehesi ovat lukemattomat kuin heinäsirkka-parvet, mutta kun\naurinko nousee, ovat ne poissa, eikä kukaan tiedä, mihinkä he joutuvat.\nPaimenesi makaavat, Assurin kuningas! Nouse vartioimaan linnojasi sillä\nvihollinen lähestyy, ja lujat linnasi putoavat kuin kypset viikunat sen\nsuuhun, joka niitä vain tahtoo syödä!\"\n\nMinun muistellessani näitä sanoja kuului palatsin ulkopuolelta\nilohuutojen hälinä. Voitolliset sotajoukot kulkivat pitkin katuja,\nvoitonmerkkejä kantaen, ja meluava ihmisjoukko seurasi riemuiten ja\npauhaten. \"Mitä unelmia!\" sanoin itsekseni. \"Eikö tämä ole urhollinen\nRanskanmaa ja ylpeä, iloinen Pariisi? Eivätkän toki Nahumin sanat tässä\ntoteudu...\"\n\nMinä petyin: ne toteutuvat juuri tänä aikana ja kaiken kansan edessä,\nell'ei kaikkivaltias Jumala peruuta uhkaustansa, niinkuin Joonaan\npäivinä. Mutta silloin pitäisi ylpeän Pariisin nöyrtyä Jumalan edessä\nniinkuin ennen Ninive. O, jospa se nöyrtyisi, jospa se olisi Joonaan\neikä Nahumin Ninive! \"Sillä\", sanoo profeetta, \"Herra on pitkämielinen\nja suuri voimasta. Hänen tiensä on tuulessa ja pilvissä: maa vapisee,\nvuoret halkeavat ja kansat kauhistuvat Herran tuomioiden edessä.\" -- O,\nHerra, armahda myöskin meidän aikamme Niniven monia pikku lapsia,\nett'eivät he hukkuisi, vaan vaeltaisivat hyveissä ja hurskaudessa!\n\n(Lokakuussa 1870.)\n\n\n\n\nJOULUSATU.\n\n\n    Sä tunsit Jäykkäsen kenties?\n    Hän oli nuori herrasmies.\n    Hän uljas, rikas, ylhäinen,\n    Ja koti, vaimo herttainen\n    Ja kaksi lasta hänellä,\n    Ne Frits ja Alma nimeltä.\n    Eiks onnekas hän? Totta kai.\n    Ja jouluaattokin nyt sai.\n\n    Vaan jotain, jotain kuitenkin\n    Puutetta oli hälläkin:\n    Ei muistanut hän onnessaan\n    Turvaansa panna Jumalaan.\n    Ei hällä pöytävieraana\n    Jumalan sanaa, Kristusta\n    Ei taivaan enkeliäkään\n    Joul'yönä luona pöydän tään.\n\n    Frits, Alma myös ties sadun sen,\n    Mi sykkimään saa sydämmen\n    Niin rikkahan kuin köyhänkin:\n    _Paikasta hyvän enkelin_.\n    \"Nyt, isä, eikö sopisi\n    Vieraaksi pyytää enkeli?\"\n    Niin nauroi herra Jäykkänen:\n    \"Kutsumme _ensi_ jouluks sen.\"\n\n    Ja ilta oli iloinen,\n    Vaan entä herra Jäykkänen?\n    Ah, sydän vast' on ihmeinen!\n    Istuttiin pöydän äärehen:\n    Kaikk' kaunista; kuus' valon soi;\n    Vaan -- puuro palaneena... voi!\n    Rypistyi otsa Jäykkäsen,\n    Tylysti pois hän työnsi sen.\n\n    Pyys' vaimo: \"anna anteeks, oi!\n    Noin myöskin joskus käydä voi.\"\n    Ja lapset lausui: \"isämme,\n    Miks suutut noin? oi, riemuitse!\"\n    Vaan mitä virkkoi herra tää?\n    \"Mua mielitäänkö myrkyttää?\n    On häpeä ja syntikin,\n    Jos moista ruokaa nauttisin!\"\n\n    Kuink! kävi! Ensi jouluna,\n    Kun kuusi loisti kaikilla,\n    Niin yksin Jäykkänen nyt vaan\n    Pimeessä istui huoneessaan.\n    Hän rikas, terve, nuorikin,\n    Vaan yksinään hän kuitenkin:\n    Haudassa nukkui puoliso,\n    Lapsetkin siellä lepäs jo.\n\n    Ja suljetussa huoneessaan\n    Hänelle pöytä katetaan.\n    Oivasti kaikki laitettu,\n    Ei puuro pohjaan poltettu;\n    Vaan nyt se oli polttava,\n    Kun rakas käs' ei tarjoa!\n    Ei vaimon, lasten ääniä,\n    Ei kuusikaan niin vehreä.\n\n    Hän karvain mielin seisomaan\n    Nous' autiossa huoneessaan:\n    \"Pois viekää kurja ruoka tää!\n    Se vasta pahoin myrkyttää.\n    Väkeni miss' on? Heistä ken\n    Nyt kattoi pöydän _viidelle_?\n    Erotan hänet paikalla:\n    Ei saavu mulle vieraita.\"\n\n    Palvelja vanha vastasi:\n    \"Oi, herra, suokaa anteeksi!\n    Häpeän erhetystäni;\n    Mä katoin, kuten silloinki,\n    Kun neljä istui pöydässä;\n    Vaan tuota en mä ymmärrä,\n    Kun joku muu, en tiedä ken,\n    On kattanut sen viidellen.\"\n\n    \"No, olkoon!\" virkkoi herra vaan;\n    Niin kummaa tuns' hän tunnossaan.\n    Hän istui pöydän äärehen\n    Ja posken painoi kädellen,\n    Ja istuissansa alkoivat\n    Silmistä kyynelpisarat\n    Tipahtaa, kunnes itkusta\n    Hän oli juur'kuin sokea.\n\n    Sai sairaaks mieli ylpeä,\n    Pehmistyi sydän ynseä;\n    Hän tyytymätön olleensa\n    Parhaimpaan muisti riemuunsa,\n    Havaitsi: kaikki lopun saa,\n    Miss' ei ol' läsnä Jumalaa\n    Suomassa iki rauhaa tään\n    Maan lyhykäiseen elämään.\n\n    Hän kauan, kauan istui näin.\n    Vaan katsoessaan ylöspäin,\n    Kas, paikat täynnä pöydässä!\n    Siin' nauraa vaimo lempeä,\n    Pien' Alma leikkii toimessaan,\n    Viel' istuu Fritskin paikallaan;\n    Vaan viidentenä istuvi\n    Jumalan kaunis enkeli.\n\n    Silmäänsä hieroi kurja mies:\n    \"Mä häijyn unen näin kenties,\n    Ett' omaiseni menetin;\n    Jumalan kiitos, heräsin!\"\n    -- Vaan kuule! ääni hellä soi,\n    Mi ihmisen ei olla voi;\n    Niin helkkyi ääni enkelin\n    Hopeakellon sävelin.\n\n    \"Et unta nähnyt; menetit\n    Omaises. Vaan sä unhotit,\n    Ett' _täksi_ jouluks enkelin\n    Sä pyysit nyt vuos' takaisin.\n    Nyt saavuin, kuten pyysit sa.\n    Edelläin kulki kuolema,\n    Sä että oikein kernahan\n    Mun luokses soisit saapuvan.\n\n    \"Katsoppa! Taivaan enkeli\n    Ei saavu sille vieraaksi,\n    Ken ylpeänä armahan\n    Unohtaa Isän, Jumalan.\n    Vieraaksi yksin saapuu tuo\n    Vain sydämmestä nöyrän luo,\n    Jon pöytään sana Jumalan\n    Ja Kristus vieraaks suodahan.\n\n    \"Siks sydäntäsi ylpeää\n    Jumala tahtoi pehmittää,\n    Ei vihassa, vaan armossa,\n    Sä että hurjast' onnesta\n    Joutuisit Luojan jalkain luo:\n    Niin enkelins Hän sulle suo.\n    Ja heill' on riemu herttainen,\n    Kun katuu, kääntyy syntinen.\n\n    \"Jos kanssa näiden seuraajain\n    Sun luokses nyt saan jäädä vain,\n    Olemme aina seuranas\n    Niin riemussa kuin murheessas,\n    Ja näkymättöminä me\n    Sivullas yhä seisomme,\n    Sua auttaen, ja viimeksi\n    Luo Luojan viemme sielusi.\"\n\n    Lopetti enkel' lausehen.\n    Pöydässä istui Jäykkänen\n    Murheisna ja myös riemuissaan;\n    Vaan tuossa tuumiellessaan\n    Ja muodonpiirteet rakkahat\n    Tunteissaan -- kas, niin kasvoivat\n    Neljälle näille siivet jo:\n    Ne haihtuivat kuin kuutamo.\n\n    Siit' asti herra Jäykkänen\n    Hyv' oli, nöyrä, herttainen.\n    Köyhille soi hän hyvyyttään,\n    Ol' rikas vain ja mielissään,\n    Niin entistäänkin rikkaampi:\n    Häll' oli luona enkeli\n    Ja taivahassa tavara,\n    Jot' aina lisäs Jumala.\n\n    Tok', kun hän näki kauniita\n    Ja riemuisia lapsia\n    Ääressä joulukuusen, niin\n    Hän vaipui tuumiin murheisiin;\n    Sitt' antain heille namuja\n    Hän lausui: \"tänä iltana\n    Ruoalle kanssain neljä saa,\n    Vaan kutka on ne -- arvatkaa!\"\n\n\n\n\nHAUKAN VIHA KEVÄTYHDISTYSTÄ KOHTAAN.\n\n(Toukokuussa 1870.)\n\n\n    Tuhmuutta moista en ymmärrä,\n    Min lapset saivat nyt päähänsä.\n    Mit' auttaa itkuhun vääntää suuta,\n    Jos jotkut pienoset linnut huutaa?\n    Lorua! Minne ne kelpajais,\n    Jos niitä ei edes syödä sais?\n    En viitsi oksalla istuvaisen\n    Säveltä kuulla ma kehnokaisen;\n    Sen pytlipyt ja sen titterloi,\n    Sairaaksi moisesta tulla voi.\n    Ma puolestan' olen syöjä lihan;\n    Kas varis on sävelniekka ihan.\n    Ja korpin ääni se miellyttää\n    Ja täynn' on tietoja pöllön pää.\n    Eläint' ei sallita piinattavan!\n    Ei häkkiin varpusta suljettavan!\n    Vaan tuo on sortoa luonnon tavan.\n    Mä moinen raukka en olekkaan;\n    Uljaasti halkasen ilmaa vaan,\n    Kuin nuoli itseni maahan viskaan,\n    Otusta iskien suoraan niskaan.\n    Sen kuikutuksista huolin viis;\n    Nokallain sen veren ahmaan siis.\n    Mi muu ois tehtävä täällä kellä.\n    Kuin huvikseen yhä hävitellä?\n    Kas oivaa on se ja miehevää,\n    Miestyöksi mielin sen nimittää.\n    Käy niinkin, kotka kun syöksyy siivin,\n    Mä pensaasen kuni raukka hiivin,\n    Niin pyssymiestäki lymyilen,\n    Vain heikot rosvoan hymyillen;\n    Kas, parhain taito on, muista sitä,\n    Ett' oma nahkansa säästää pitää.\n    On itseään kukin lähinnä,\n    Se oikein, ett' anon turvaa _mä_,\n    Vaan kunhan turvassa itse olen\n    Niin _muita_ julmasti haaskaan, polen.\n\n    No, mitäs nyt sanot, vetelys?\n    Eiks lellityst' ole lempeys?\n    Jos viisahasti ei haasta haukka,\n    Niin tuskin mieltä on sulla, raukka.\n    Mä toivon joukossa poikien\n    On monta, jotk' yhä muistaa sen\n    Ja viskaa vanhaan tapahansa\n    Vain maahan murskaksi heikompansa.\n    Sen vasta mainitsen mieheksi,\n    Ken julma on sekä pelkuri,\n    Ja siitä myös tytöt parhain pitää,\n    Ken parhain kerskuvi, muista sitä.\n    Siis tapaa maailman noudata!\n    Kyll' elää lintusen laulutta.\n    Vaan kevätyhdistys yksistänsä\n    Tyhmyyttä on ihan tykkänänsä.\n    Yh kurjaa leikkiä kuitenki!\n    Saaliille käyn minä; hyvästi!\n\n\n\n\nELI REM.\n\n\nKaukana, tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla\nvaunujen pyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten,\neikä siellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan\nvesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa kiehuvasta kattilasta ensimäisessä\nvaunussa ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät liikkeelle,\nja niin kulkee ensimäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki muut\nperässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa, ja\nkoska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen juoksee,\nniin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa.\nSentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset\nhärkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan\npaikasta toiseen.\n\nTosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo\nonkin. Ruotsissa on jo monta rautatietä, vaan Suomessa on vähemmän.\nLienee kenties vaikeampi rakentaa sellaisia teitä täällä pohjoisessa\nkuin munalla, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden\nyli rakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään\nuseimmat meilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka\ntoisissa maissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa\npaikoissa on rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien\nrotkojen yli; niin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan\nkattojen päällitse suurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty\nsentähden, että ihmiset ja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä\naika on kaikesta omaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä\nruokaveron Turussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa.\nHelsingistä matkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka\nkäy nopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.\n\nNyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä Yhdysvalloissa\nPohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.\n\nSiellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin\nBaltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että\nhöyryvaunun kulkiessa sillan yli, putosi hehkuvia hiiliä vaunun uunista\nsillalle ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun ei\nketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian koko\nsilta tulen vallassa ja paloi poroksi.\n\nVähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan.\nSilloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin\ntoista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä\noli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan\nsen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan\njohtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne\nja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka\nseurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja\nsäikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen\ntuleville vaaraa.\n\nSilloin oli siellä kaksitoista-vuotias poika Eli Rem, ja hän oli\nrivakampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin kauas\nkuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän jonon\nvaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä teki\nnyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi\nkuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei\nollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että\nkaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos\ntahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hosuen käsillään ja\nviittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimäisessä vaunussa\nja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas\npuolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Vaan Eli Rem\nseisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä\nkuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus\nriippui siitä, että hän seisoi paikallaan.\n\nSillä tavalla täytyi junan kuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa,\nett'ei tulisi syypääksi pojan kuolemaan. Vaan hän oli niin vihainen,\nniin vihainen, että hän heti, kun juna seisahtui, hyppäsi alas tielle\nja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska hän oli uskaltanut tehdä\njunalle semmoisen viivykkeen.\n\nVaan nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat, kuinka\nvähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan\nkuljettajan silmät suurenivat, ja kaikki vaunuissa olijat saivat\ntietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Remiä\npelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa\nmäärin, ett'ei sitä voi kertoa! Kaikki tulivat ulos vaunuista,\nsyleilivät ja suutelivat Eli Remiä kyyneleet silmissä ja heti koottiin\nhänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitte menivät he jalkaisin\npalaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut\nnielasemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta kuuluksi\nkaupungissa ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen vanhempiensa\ntaloon. Vaan enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi hän siitä\ntiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut satojen ihmisten\nhengen.\n\nNiin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Remin sijassa, jos olisit seisonut,\nniinkuin hän, keskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja\naivan varma kuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut\neteenpäin? Mielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa\nmonen ihmisen hengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden\npanna alttiiksi omaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään,\nett'et yhtään silmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut\nkuolemaa silmiin, kun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä\nmonella on hyvä tahto, vaan kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja\nmonella, jolla muutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa\nuskaliasta päättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Remillä, vaan he seisovat\nja miettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista sinäkin se,\nrivakka poika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa\nolla mitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti,\nuljaasti, ja Jumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Remiä.\n\n\n\n\nPAPPILAN TYTÖT.\n\n\n    Köyhästi, kaupungista ulohtaalla,\n    Björk pastor' eleskeli sisämaalla\n    Lapslaumoinensa. Hyvä, hurskas hän,\n    Toimeensa tyytyin köyhyydessähän.\n\n    Hän oli saanut muuten muijan oivan,\n    Vaan usein kuultihin sen kielen soivan,\n    Ett' täällä maalla, miten tunnetaan,\n    Niin paljon sivistystä puututaan.\n\n    Siks suuresti hän tuli riemuisaksi,\n    Kun kaupunkiin sai tytärtänsä kaksi,\n    Luo Blenda tätin, kouluun parhaimpaan,\n    Tapoja hienompia oppimaan.\n\n    He tuli siellä sangen näppäriksi:\n    Sai Petronella pikamaalariksi\n    Ja soitti spanjalaista kitaraa,\n    Näin papan mieltä koittain iloittaa.\n\n    Agathe-Julie hän versoi kuni kurkka\n    Vaan tanssi taidokkaasti myös masurkkaa\n    Ja osas ääntää: mon très cher ami,\n    Comment vous portez-vous aujourd'hui?\n\n    Näin taitoisiks kun tulivat ne kaksi,\n    Jäi kolmas, Sohvi, vallan tolvanaksi:\n    Hän keitti, leipoi, kutoi, neuloi vaan;\n    Taiteista häll' ei aavistustakaan.\n\n    Siks oli mamman tapa laususkella:\n    On koko suvun ylpeys Petronella\n    Ja myös Agathe-Julie; mut Sohvia\n    On kehno raukka niiden rinnalla.\n\n    No niin. Sai kerran puuha äkkipäätä;\n    Niin pyöri rouva nopeaan kuin näätä;\n    Parasta, mitä saatiin, laitettiin,\n    Kun vieraaks itse piispaa varrottiin.\n\n    -- \"Nyt mitä teen mä?\" huokas mamma noissa\n    Puuhissa. \"Vanha Kaisakin on poissa;\n    On härski voi, ei lainkaan munia;\n    Kuink' edes saisin pannukakkuja?\n\n    \"Mi meistä mahtaa maailmassa tulla,\n    Kun päivällistä piispalle ei mulla?\"\n    \"Onp'\", intti Sohvi, \"porsaspaistia,\n    Mansikkoja ja rievää maitoa.\"\n\n    \"On, totta, perää mietteelläsi tuolla\",\n    Myöns äiti. \"Vaan sä pysy kyökin puolla,\n    Kun siskos oivat kyvyin suuremmin\n    Ihastuttavat piispaa parhaimmin.\n\n    \"Vaikk' kuntaan suurempaan ei mieli isä,\n    Niin saamme kyllä, luulen, vatiin lisää,\n    Jos piispa perheessämme äkkäjää\n    Sun siskos kuin kaks loistokynttilää.\"\n\n    Niin tehtiin myös. Agathe ja Petronella\n    Edessä peilin alkoi asetella\n    Parhaimpaan valoon suloisuuksiaan;\n    Kyökissä hyöri, pyöri Sohvi vaan.\n\n    Punaisna hänen juuri puuhaissansa\n    Ääressä lieden porsaspaistin kanssa.\n    Yks ukko oven avaa: \"anteeksi,\n    Asuuko täällä herra pastori?\"\n\n    Hän vastas: \"asuu\", työstään kääntymättä\n    (Se kerjäläinen on epäilemättä);\n    \"Nyt kiire on, kun piispaa varrotaan,\n    Vaan istukaa; myös teille palan saan.\"\n\n    \"No, kiitos! Onhan täällä suurenmoista!\" --\n    \"Me muuten puurosta ja perunoista\n    Elämme; vaan nyt suurten herrojen\n    Suu voidellaan, niin... arvannette sen.\"\n\n    \"Sen arvaan\", vastas ukko. \"Miks'ei isä\n    Hae paikkaa, jossa saisi viljaa lisää?\"\n    \"Ei\", virkkoi tyttö, \"isä halua\n    Ruistymryrihin vaihtaa sieluja.\"\n\n    \"Vai niin.\" Ja ukko lähti pois ja kiitti.\n    Vaan Sohvi, surren, tokko porsas riitti,\n    Taaksensa ollenkaan ei katsonut.\n    Nyt sanottiin: on piispa saapunut.\n\n    Kauniina päivänä hän huviksensa\n    Haan halki oli käynyt hiljallensa;\n    Kursaillen häntä tervehtelivät\n    Nyt pappa, mamma, \"loistokynttilät\".\n\n    Agathe hän Ranskan malliin niiaeli,\n    Ja Petronella myöskin kilvoitteli.\n    Niin oli kaikki hienohenkistä,\n    Ett' aivan alkoi piispa väsyä.\n\n    \"Saaks olla musiikkia?\" mamma anoi:\n    Vaan silloin piika pöydän valmiiks sanoi.\n    Istuttiin. Silloin piispa kysäsi:\n    \"Viel' on yks tytär teillä, pastori?\"\n\n    \"Vaan kyökiss' on hän.\" -- \"Hänen sisään suokaa\n    Myös tulla!\" -- \"Anteeksi, hän laittaa ruokaa...\"\n    \"Mä pyydän kuitenkin!\"  -- Ei apua;\n    Ei tohdi piispaa vastaan puhua.\n\n    Niin saapui Sohvi kaino, purppuroiva.\n    \"On tytär teillä, pastor', uuras, oiva;\n    Toivoisin kyökissäni olevan\n    Niin kunnollisen porsaanpaistajan.\"\n\n    Punastui Sohvi vielä toisen verran;\n    Äänestä kyökki-ukoks piispa-herran\n    Hän tunsi, lauseen otti pilkaksi;\n    Kukinhan häntä luuli tyhmäksi.\n\n    Vaan piispa lausui lempeästi: \"hyvä\n    On uuras käsi, perheess' ilmestyvä;\n    Parempi viel', ken tietää: ihanuus\n    Paras on kodin yksinkertaisuus.\n\n    \"On hällä lämmin sydän, selvä mieli;\n    Pois täältä, sanoi hän, te ette mieli\n    Parempaan paikkaan; syyn hän myöskin ties;\n    Te tätä rakastatte, kunnon mies!\n\n    \"Leipänne toki tulee paisumahan.\n    Par'aikaa hippakuntaa jaetahan:\n    Teill' lisään neljä kylää kuntaanne,\n    Teen kaksinkertaiseksi tulonne.\"\n\n    \"Oi, kiitos!\"  -- \"Ei, ei mulle kiitostanne;\n    Vaan kiittäkäätte yksin Sohvianne.\n    Hän kyökissä soi mulle palasen;\n    Siis hälle näin mä kannan kiitoksen.\"\n\n    Herätti piispan puhe hämmästystä.\n    Agathe-Julie ol' läsnä pyörtymystä,\n    Ja viisas Petronella oppia\n    Nyt päätti paistamahan porsasta.\n\n    Olipa rouvan katse oikein nolo.\n    Vaan kyökissä nyt muuttui hauskaks olo,\n    Ja kolme kunnon lasta perhe tää\n    Sisäls', ei yhtään \"loistokynttilää\".\n\n\n\n\nAURINGON KUNINKAAN LAPSET.\n\n\n    Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa,\n    Auringon kuninkaan he lapsia,\n    Valosta heidän valtakuntansa,\n    Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.\n\n    He kirkkaan päivän lailla kaunokaiset\n    Ja kevään lailla hyvät, lempeät,\n    Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät,\n    Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.\n\n    He unen lailla hentokaiset, vienot.\n    Hopeaharso heidän verhonaan,\n    Päärmetty safiireilla kauttaaltaan,\n    Helmillä, timanteilla saumat hienot.\n\n    Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta.\n    Kristallilinnassa, miss' asuivat,\n    Rubiini-, ametisti-akkunat;\n    Korallilattia ja katto kultaa.\n\n    Heill' oli myöskin varsa molemmilla,\n    Portille mailman ratsastaaksehen;\n    Valolla oli Tuuli ratsunen,\n    Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.\n\n    Koittaissa päivän lähtivät he kerta\n    Päätöntä, laajaa kenttää kulkemaan.\n    Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan,\n    Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.\n\n    He avaruutta kiiti riemumiellä\n    Niin monen tähden piiritanssihin.\n    Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin!\n    He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.\n\n    Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki:\n    -- Isämme huolestuu; käy, Valo, pois!\n    Vaan Valo kääntyä ei vielä vois:\n    -- Yks hetki vain, yks ainokainen retki!\n\n    Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla!\n    Pien' tumma, pallo mailman lopussa,\n    Kuin kaarna avaruuden ojassa!\n    Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!\n\n    No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaan\n    He kauas mailman nurkkaan saapuivat\n    Ja varsat virkut kiinni sitoivat\n    Luo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.\n\n    Kun sieltä kuului lasten riemupauhu,\n    Taivaalle isän silmä kohoaa\n    Ja polttaa kuivaa, kuumaa Afrikkaa\n    Tyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.\n\n    Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy;\n    Ne lähteen reunalle on uupuneet,\n    Sen äitinrinnat kun on ehtyneet;\n    Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.\n\n    Ja koko luonto päivää kammoksiipi;\n    Helteessä huokaileepi ihminen.\n    Varjossa palmuin, bambu-putkien,\n    Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.\n\n    Auringon lapset tunsi olon pahan,\n    Maan vihollisuus heitä peljättää.\n    \"Huh\", lausui Valo, \"ruma pallo tää,\n    Säteitä hellän päivän kirotahan!\"\n\n    He kiitivät taas ilmapihoillensa.\n    Vaan usvaa oli ympärillä maan,\n    Ja, hetken harhaan ratsastettuaan,\n    He joutuivat taas maahan uudellensa.\n\n    He toiseen seutuun saivat väsyneinä.\n    Siell' uinui luonto talviunessaan,\n    Kuink' erilaatuisena puvultaan!\n    Kentillä nietos korkea kuin seinä.\n\n    Vaan vehreänä luonnon sydämmellä\n    Kuus nuokkui; tuli tuikki pesässä,\n    Ja koira haukkui sutta järvellä,\n    Ja lapset valas' yötä pärehellä.\n\n    Pimeä, kylmä oli mailla navan;\n    Siks siellä oli valo rakkahin\n    Ja valon suoma lämmin elokin,\n    Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.\n\n    \"Käy\", lausui Lämpö, \"tääll' on hauskaa varmaa\n    Isäämme täällä kaikki suosivat;\n    Lienemme mekin suodut vierahat.\n    Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!\"\n\n    Ja varsat sitoi Valo siskon kanssa\n    Nyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaan\n    Valistamahan yötä kasvoillaan,\n    Nietosta sulattamaan katseillansa.\n\n    He olivatkin suodut vieraat siellä,\n    Ja, heitä riemuittaakseen, puettiin\n    Vehreihin kenttä, meri sinisiin,\n    Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.\n\n    Kanss' ihmislasten päivän lapset oivat\n    Leikitsi, ollen Piilosillakin,\n    Ja purjehtivat järvein saarihin,\n    Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.\n\n    Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää,\n    Niin Valo lausui: \"käydään kotia!\n    Jos myöhästymme, saamme toruja;\n    On isä kova; täytyy, sisko, entää.\"\n\n    \"Voi\", virkkoi Lämpö, \"viljaa niittäessä\n    Jos leikkiä sais vielä pellolla!\"\n    Niin Valo suostui. -- Ja kuukausia\n    Havaitsematta kului leikitessä.\n\n    Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi,\n    Ja varsat satuloitiin uudestaan.\n    Hyvästi nyt! -- Kun lapset jätti maan,\n    Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.\n\n    Auringon lapset aina kevätpuolin\n    Nyt saavat lasten leikkiin Pohjolaan\n    Ja syksyin jättävät taas meidän maan;\n    Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.\n\n    Vaan pikku Lämpö -- kaikk' ei tiedä tätä --\n    Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahan\n    Eik' kyennytkään ratsastamahan,\n    Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!\n\n    Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, että\n    Hän tuli kukkain kanssa leikkimään;\n    Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään.\n    Ja siksi jäikin valo lämpösettä.\n\n    Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan:\n    Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta,\n    Kun tikku särki siskon jalassa.\n    Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!\n\n    Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuri\n    Maan päällä leikkimässä ollessaan\n    Jalkaansa sattui tikun astumaan.\n    Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.\n\n    Auringon lapsipari armas, jalo,\n    Oi, tervetultuasi pohjaan päin!\n    Molemmin tulkaa, älkää yksittäin.\n    Ett' olis meillä lämmin ynnä valo!\n\n    Hän, jonka eteen vaipuu maailmatki,\n    Auringot syttyy, sammuu, suokoon Hän\n    Taivaisen toivon maiseen hätähän,\n    Niin että Häntä kaikki kiittäis ratki!\n\n\n\n\nAURlNGONSOTA.\n\n(Valon ja Lämmön toinen retki.)\n\n\n\"Muistatko tarinan Taivaantasasta ja Pilvenparrasta ja\npienistä torpanlapsista, jotka osasivat sulattaa lunta ja tehdä\npäivänpaistetta?\"\n\n\"Kyllä, aivan hyvästi.\"\n\n\"Muistatko Valon ja Lämmön, auringon kultakutriset lapset, jotka\nratsastivat ulos avaruuteen nopeilla varsoillansa Tuulella ja\nSäteellä?\"\n\n\"Muistan, muistan.\"\n\n\"Se on tarina valosta, ja se ulottuu läpi kaikkien aikojen. On\ntoinenkin tarina, pimeydestä, mutta se ei ole iloinen. Nyt kerron\njotakin kevät-päiväntasauksesta.\"\n\n\"Kerro, kerro! Kyllä tiedän, se on maaliskuussa.\"\n\n\"Oli kerran kaukana Pohjolassa jättiläinen Viima, sen vuorenkuninkaan\nveli, joka halkesi, kun yritti syömään Sampo Lappalaista. Viima oli\nmyöskin hirvittävän suuri ja väkevä, ja hän asui luolassa jäävuorten\nvälillä Nordkap-niemen tuolla puolen. Hän osasi neljä temppua, osasi\ntehdä pimeätä, kylmää, rakeita ja myrskyä. Olipa siinä melkoisesti\noppia jättiläisen laiselle miehelle; mutta ei siitä taidosta juuri\nkehua kannattanut.\n\n\"Viimalla oli usein ikävä istua yksin luolassa ja kuunnella jäävuorten\njyskyttelevän vastakkain ukkosen tavalla jyristen, sillä nähdä hän ei\nosannut, hän kun näet oli sokea, ja pimeä siellä oli kuin säkissä. Oli\nhänellä hevonenkin, nimeltä Pohjatuuli; jättiläinen itse oli sysimusta,\nmutta hevonen oli lumivalkoinen, ja se huokui sumua ympärilleen kuin\npilviä. Viima välistä ratsasteli hevosellaan Pohjatuulella, ja milloin\nhän kulki vuorien ja metsäin yli, oli hän juuri saman näköinen kuin\nsuuri, musta talvipilvi, täynnä lunta.\n\n\"Kun jättiläinen Viima kerran tapansa mukaan ratsasti Lapissa pitkin\nInarinjärven suurta, jäätynyttä selkää, tunsi hän jonkinlaista pistoa\nsilmissään, vaikka olikin sokea eikä voinut nähdä. Ja samalla tunsi hän\njotakin lämmintä huountaa vastaansa, joka sulatti häneltä partaa; ja se\noli hyvin ikävää, sillä kaikki jättiläiset ovat arat parrastansa, se\nmuka kaunistaa heitä niin sanomattomasti.\n\n\"Jättiläinen Viima sanoi hevosellensa Pohjatuulelle:\n\n\"'Mikä se pistää minua silmiin ja mikä puhaltelee minun partaani?'\n\n\"Hevonen Pohjatuuli osasi puhua, niinkuin kaikki noitahevoset; ja hän\nolikin nähnyt paljon maailmaa matkoillansa. Hän vastasi: 'Auringon\nlapset ne ovat, prinssi Valo ja prinsessa Lämpö, ratsastelemassa\nmaailmaa.'\n\n\"'Hyvin nenäkkäästipä ne lapsen mukulat liikkuvat', sanoi jättiläinen.\n'Kysys heiltä, onko heillä passia, kun matkustelevat minun\nvaltakunnassani.'\n\n\"'Maailma on heidän valtakuntansa', vastasi hevonen, 'ja sitä paitsi he\nratsastavat niin sukkelaan, ett'en minä saa heitä kiinni.'\n\n\"'Hyvinpä täällä on huono poliisi, kun antaa semmoisten veitikkain\nkuljeksia ympäri maailmaa', sanoi Viima. 'Pysähdypäs vähäsen, niin minä\notan heidät kiinni suureen pilvivaippaani.'\n\n\"Sattuipa niin, että Valo ja Lämpö olivat uteliaat, niinkuin kaikki\npikku lapset, ja kun he näkivät suuren mustan talvipilven tulevan\nvastaan, seisattivat he varsansa, nähdäkseen tarkemmin, mikä se tuo\nkummallinen esine oli. Samassa levitti jättiläinen Viima leveän\nviittansa heidän päällensä, otti heidät kiinni ja vei vangiksi pimeään\njääluolaan Nordkap-niemen tuolle puolen.\n\n\"Tunnethan sinä auringon kauniit lapset, jotka vapaina liitelevät ympäri\nkoko maailman, ja siitä voit arvata, miten hauska heillä oli istua\nvankina pimeässä jääluolassa. Valo oikein säkenöitsi suuttumuksesta ja\npikku Lämpö itki niin lämpöisiä surun kyyneliä, että ne tippuivat\nkovalle jäälattialle ja jää alkoi sulaa. Mutta jättiläinen Viima\nhymyili parrassansa, niinkuin kaikilla jättiläisillä on tapana;\nparrassa hymyileminen onkin jättiläisten kesken hienouden merkki.\n\n\"Mutta pianpa tapahtui, mitä jättiläinen Viima ei ollut aavistanut.\nValon kipunat räjäyttelivät rikki jääluolan muurit, ja Lämmön kyyneleet\nsulattivat jäävuoren järveksi. Auringon lapset pääsivät pakoon\nvankeudestaan, hyppäsivät selkään Tuulelle ja Säteelle, jotka\nodottelivat luolan edessä, ja ratsastivat takaisin auringon\nvaltakuntaan. Mutta jättiläinen Viima suuttui niin pahasti, että sai\nleuallensa kuutaman, se on toisin sanoen, että hän menetti puolet\nparrastansa.\n\n\"Nyt syttyi suuri ja hirvittävä sota auringon kuninkaan ja talven\nkuninkaan eli jättiläisen Viiman välillä niistä kahdesta auringon\nlapsesta, jotka olivat olleet vankina, vaan päässeet vapaaksi. Ja koska\nsotaa käytiin maan päällä, sai maa kärsiä molempien hävitystä, milloin\nauringon kuumuutta, milloin talven kuninkaan pakkasta. Ja kaikki\nluonnon voimat olivat nurjimmassa kapinassa ja metelöitsivät\nhillittömästi, niin että suuret vuoret murtuivat rikki ja valtameret\nkuohuivat edestakaisin, niinkuin lapsen huiskuttaessa korvossa vettä\njoka taholle.\n\n\"Mutta Valo ja Lämpö rakastivat maan pikku lapsia, joiden kanssa he\nolivat niin usein leikitelleet, ja heitä säälitti hyvin, että lasten\ntäytyi kärsiä sodan kurjuutta.\n\n\"Sentähden he pyysivät isäänsä auringon kuningasta tekemään rauhaa\njättiläisen Viiman kanssa: ja tapahtui niin, että tuli toimeen aselepo,\nvaan ei koskaan oikeaa rauhaa. Sillä jättiläinen ja auringon kuningas\nsopivat niin, että joka vuosi piti oleman kahdesti aselepoa heidän\nvälillänsä, kolme päivää keväällä ja kolme syksyllä. Vaan niiden\nvälillä sotivat he niinkuin ennenkin, ei kuitenkaan niin julmasti, että\nmaa joutuisi hävitetyksi eivätkä pikku lapset voisi elää.\n\n\"Maaliskuussa on kevät-päiväntasaus, toinen aselepo, ja syyskuussa\nsyys-päiväntasaus, toinen. Silloin ei ole kesä eikä talvi, ei kevät\neikä syksy, vaan niiden kaikkien välitila. Päivä ja yö ovat yhtä\npitkät, lämmin ja pakkanen ikäänkuin hyppäävät kimpolaudalla ja lauta\npysyy tasapainossa. Mutta maaliskuussa satuloivat Valo ja Lämpö\nvarsansa ja lähtevät leikkimään maan lasten kanssa, ja syyskuussa he\njuottavat varsansa sateilla, että niillä olisi rohkeutta lähteä\npaluumatkalle. Viima kiljuu vihasta, sillä hän ei voi kärsiä aselepoa,\nja se kiljunta kuuluu siihen aikaan usein pohjoismyrskyissä. Mutta Valo\nja Lämpö heittelevät sormisuukkosia maalle ja kumartelevat lapsille,\nikäänkuin sanoen: Kyllä me palaamme, me palaamme! 'Niin, tule, kaunis\nvalo, tule, suloinen lämpö! Te olette niin sydämmestä tervetulleet\nViiman valtakuntaan'.\"\n\n\n\n\nPRINSESSA RUUSUNEN.\n\nSatu kolmessa seikkailussa.\n\n\nHenkilöt ensimäisessä seikkailussa:\n\n Kuningas.\n Ruusunen kapalolapsena.\n Hovimarski von Cirkel.\n Valtioneuvoksetar Kunigunda.\n Ylimäinen juomanlaskija.\n Mestarikokki.\n Mestarikokin juoksupoika Sam.\n Kuninkaallinen lapsenhoitajatar.\n Sulotar,  |\n Koitar,   |\n Päivätär, | hyviä haltioita.\n Tähdetär, |\n Kuutar,   |\n Valotar.  |\n Tuonetar-neiti, Tuonen tyttö.\n\nSitä paitsi hovinaisia, hoviherroja ja kansaa niin paljo, kuin\nkuninkaalla on varaa tarjota. Seikkailu tapahtuu kuninkaan linnassa.\n\n\n\nEnsimäinen seikkailu: Kumminlahjat.\n\n\n_Mestarikokki_ (kultakauhaa heilutellen). Ho-hoi, onko täällä ketään\noikeaa ihmistä, jolla olisi senkään vertaa ymmärrystä kuin laihalla\nkalkkunalla? Koko linna on hulluna; koko valtakunta on kuin suuri parvi\nunen horroksissa hyppeleviä Espanjan kanoja. Kuka lentää sinne, kuka\ntänne, eikä kukaan pidä lukua kuninkaallisesta päivällisestä. Sam, Sam,\nmissä sinä vetelehdät?\n\n_Sam_ (juosten sisään). Tulen heti.\n\n_Kokki_. Vai niin, oletko siinä, nokinenä? Etkö jo juokse toimittamaan\nminun käskyjäni?\n\n_Sam_. Kyllä juoksen ja lennän. Mitä käskette, mestarikokki?\n\n_Kokki_. Sam, tänään on merkillinen päivä. Käske teurastamaan kuusi\nkultasarvista härkää ja kuusitoista kaikkein lihavinta juottovasikkaa.\nTeloittaja katkaiskoon kaulan parilta kymmeneltä kukolta. Sitte vielä\npuoli sataa ohutsääristä kananpoikaa; meidän armollinen kuninkaamme syö\nmielellään kananpoikia pikkelsin ja Espanjan pippurin kanssa. Sitte\npari kolme korvoa lihalientä rapupiirakoidea kanssa ja muuta semmoista.\n\n_Sam_. Ei, olkaas hyvä, malttakaa vähän! Kuusitoista ohutsääristä\nhärkää, kuusi kultasarvista kukkoa, puoli sataa rapupiirakkaa, kuusi\nkorvoa pikkelsiä lihaliemen ja Espanjan pippurin kanssa ja muuta\nsemmoista.\n\n_Kokki_. Kuule, mitä minä sanon! Lohta, kampelaa, sardiineja,\nruokasimpukoita ja muita meren eläjiä. Sitte salattia, gurkkuja,\npunajuurikoita, makaroonia, parsaa ja muita kasviksia. Sitte\njäätelövuoria suuria kuin Kimborazo, sokurileivoksia korkeita kuin\nBaabelintorni; hyytelöitä laajoja kuin Punainenmeri, rautatien pituisia\npumpernikkelejä, ja viimein lättyjä! Muista lätyt! Armollinen\nkuningattaremme syö niin mielellään lättyjä.\n\n_Sam_ (luetellen sormillaan). Lohta, kampelaa, gurkkuja,\npunajuurikoita, jäätelövuoria, sokurileivoksia, lättyjä ja muita meren\neläjiä.\n\n_Kokki_. Älä unhota lättyjä! No, tuolla ulkonakin olevain kunnon\nihmisten pitää saaman jotakin suuhunsa. Mene parsijaräätälin\nnaurismaahan, nyhdä kaikki nauriit, kuori ne ja survo puuroksi; meidän\nkelpo kansallamme on hyvä ruokahalu. Ota leipurin pavut, mene sitte\nsuutarin kaalimaahan, valitse sata kaalinkerää ja pane sekaan kiehumaan\nyksi palovartian kanoista, että kansalle tulee oikein voimakas\nlihasoppa. Kuningas maksaa, kun milloin jaksaa. Ja kaikki pitää olla\ntehtynä yhdessä tunnissa.\n\n_Sam_ (juoksee). Tulen heti.\n\n_Kokki_. Kuules, odotahan. Mitä saat palkkaa Sam?\n\n_Sam_. Kolmesti ruokaa ja kuudesti ruoskaa päivässä, senhän kyllä\ntiedätte, mestarikokki.\n\n_Kokki_. Sam, poikaseni, sinulla on liian vähä tekemistä, sinun pitää\nsaada parempi palkka.\n\n    (Tukistaa häntä.)\n\n_Sam_. Kiitoksia paljon. Mutta mihin nyt koko näitä tämmöisiä pitoja\ntarvitaan, herra mestarikokki?\n\n_Kokki_. Mihinkö tarvitaan? Etkö sitte tiedä, nahjus, että tänään on\nsuuri päivä, oikein kunnianpäivä armolliselle kuninkaallemme ja koko\nhänen valtakunnalleen.\n\n_Sam_. En, en todellakaan tiedä, kertokaa, mestarikokki.\n\n_Kokki_. No, kyllä minä hämmentelen sinun kivettyneen ymmärryksesi.\nEtkö osaa käsittää, että kuningas ilman perillistä on kuin hyvä\npäivällinen ilman jälkiruokaa?\n\n_Sam_. Kyllä minä tiedän monta, jotka mieluimmin alkavat jälkiruoasta.\n\n_Kokki_. Koko valtakunta tietää, että armollinen kuninkaamme ja\nkuningattaremme eivät ole tähän asti saaneet rintaperillisiä, kunnes\nhaltia Valotar eilen toi kuningattarelle kaikkein suloisimman pikku\nprinsessan...\n\n_Sam_. Se on jälkiruoka.\n\n_Kokki_. Ihan oikein, poikaseni. Tänään hänet ristitään; sentähden koko\nvaltakunta on liikkeessä, sentähden täällä on pidot ja sentähden pitää\nkansan saada nauriita ja kaalia. Kuusi haltianeitosta on kutsuttu\nkummeiksi ja he tuovat komeita kumminlahjoja. Oikeastaan pitäisi heitä\nolla seitsemän, koska heitä on yhtä monta kuin väriä taivaankaaressa,\nmutta kuninkaalla on ainoastaan kuusi kultatalrikkia, paitsi itselleen\nja kuningattarelle. Valtioneuvoksetar Kunigunda arveli, ett'eivät\nhaltianeidot mitenkään voi syödä muulta kuin kultatalrikeilta, ja\nsentähden jätettiin kutsumatta Tuonetar-neiti, joka on seitsemäs.\n\n_Sam_. Siitäpä se neito suuttuu. Sanotaan, ett'ei Tuonetar ole\nparaimpia, milloin suuttuu.\n\n_Kokki_. Niin, kukapa sille mitään voi, että mustalais-Kerttu varasti\nseitsemännen talrikin? Mutta tässäkö sinä yhä seisot ja lörpöttelet\nkaiken aikasi (tukistaa häntä), kun kuningasta ja koko hovia joka hetki\nodotellaan kirkosta? Etkö jo joudu tiehesi ja pian?\n\n_Sam_ (juoksee pois). Tulen pian.\n\n_Kokki_ (yksin). Käsittämätöntä, miten huono muisti pojilla on. Tässä\nminä hänelle annan yksinkertaisimman asian toimitettavaksi, eikä hän\nhäpeä viivytellä minua tyhmällä lörpötyksellään. Hyvät ystävät, jos\nkukaan teistä aikoo mestarikokiksi, niin hankkikoon kaikin mokomin\nitselleen ymmärtäväisen juoksupojan.\n\n    Ylimäinen juomanlaskija tulee, taluttaen Samia korvasta.\n\n_Juomanlaskija_. Ahah, nahjus, sainkos sinut viimeinkin käsiini.\nSinulla vain ei ole niin mitään tekemistä, vetelehdät aamusta iltaan.\nHeti joudu kellariin ja laske viisikymmentä ruukkua kuninkaallisen\nmajesteetin satavuotista Kypron viiniä! Täytä sitte kaksi sataa tuoppia\nvanhalla oluella ja varo, ett'et laske maahan yhtään pisaraa. Kiillota\nsitte kultatalrikit ja hopeapikarit, niin ett'ei niihin jää yhtään\npölyn hivettä, ja sitte juokse noutamaan hoviapteekista viisitoista\npulloa likööriä. Kaikki se pitää olla tehtynä puolessa tunnissa.\nYmmärrätkö, että pikku prinsessa ristitään tänään?\n\n_Sam_. Huhuttu! Kaksi sataa tuoppia Kypron viiniä lasketaan vanhaan\nolueen, kiillottaa kultatalrikkia, niin että viisitoista pulloa\nlikööriä lasketaan maahan puolessa tunnissa... Tulen pian.\n\n    (Juoksee pois.)\n\n_Juomanlaskija_. Te, mestarikokki hemmoittelette kaikki hovin\npalvelijat: niillä on liian hyvät päivät. Hyvät ystävät, jos kukaan\nteistä aikoo ylimmäksi juomanlaskijaksi, neuvon minä häntä pitämään\nsilmällä väkeänsä ja antamaan heille yhden asian kerrassaan tehtäväksi.\nMuuten kuohuu kaikki yli kuin nuori olut.\n\n    (Menee pois.)\n\n    Hovimarski von Cirkel tulee, taluttaen Samia tukasta.\n\n_Hovimarski_. Vai niin, vai uskalletaan juosta karkuun, kun esivalta\nkäskee? Olet laiskuri, vetelys, nahjus; vaan kun tässä on sinulla\nkunnia palvella hänen majesteettiansa, kaikkein armollisinta\nkuningastamme, niin sinun pitää osoittaa asianmukaista uutteruutta. Nyt\nmenet heti lakasemaan linnanpihaa, toimittamaan mattoja, siistimään\nrappuja, puhdistamaan lakeijain pukinnahkasaappaat ja kiillottamaan\nkamarineitsytten kenkäin soljet. Sitte peset tyhmän pikku naamasi, että\njulkenet astua kaikkein armollisimman pikku prinsessan, hänen\nkuninkaallisen korkeutensa eteen, joka armossa kohta kannattaa tänne\nitsensä kummiensa ja koko muun hovin kanssa. Kaikki se pitää olla\ntehtynä viidessätoista minuutissa, ymmärrätkö?\n\n_Sam_. Rappuja, mattoja, rikkoja, lakejoita, kammarineitsyitä\npukinnahkasaappaissa... Tulen pian! (Laulaa:)\n\n    Mitä mä kuulla jo sainkaan?\n    Samilla työtä ei lainkaan:\n    Uninen, laiska ja nahjus hän ain';\n    Onpa sen palkkakin suuri,\n    Lisäksi saa heti juuri\n    Selkähän, mutta ei suuhun vain.\n\n_Hovimarski_. Mitä sopimatonta laulua sinä rohkenet liritellä korkean\nesivallan läsnä ollessa?\n\n_Sam_ (laulaa:)\n\n    Härjät ja lohet ja ravut,\n    Nauriit, lätyt ja pavut;\n    Kypron viini, likööri ja tee!\n    Prinsessa saatu on oiva!\n    Sam, pidä kaikista hoiva!\n    Voi, tuota Samia, ei mitään tee!\n\n(Juoksee pois.)\n\n_Hovimarski_. Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun ollaan alentuvaiset\nhuonompaa kansaa kohtaan. Armollinen kuninkaamme on, kunniani kautta,\nliian kansallinen. Alhaiso alkaa jo ottaa sellaisen tavan, sellaisen\nkäytöksen, kuin se olisi meidän vertaisemme, ja se tulee siitä, että\nkansalla on liian vähä tehtävää. Mutta kas, tuollahan suuri saatto jo\nsaapuu kirkosta. Vahti aseihin!\n\n    (Kaartin musiikki soittaa kuninkaallista marssia, ja koko hovi\n    tulee sisälle juhlakulussa. Ensinnä airuita ja sotilaita. Sitte\n    kuningas, ylimäinen juomanlaskija ja valtakunnan hienot herrat.\n    Sitte Ruusunen prinsessa, kuninkaallisen lapsenhoitojattaren\n    käsivarsilla. Prinsessalla on niin pitkä laahus, että neljä\n    hovinaista sitä kantaa. Sitte seuraa valtioneuvoksetar\n    Kunigunda, jonka laahusta kaksi hovinaista kantaa. Häntä seuraa\n    hovijunkkareja, munsyörejä, muotimamseleja, matameja ja\n    alhaista kansaa, jota tarvitaan hurraamaan.)\n\n_Hovimarski_. Eläköön kuningas! Hei hurraa!\n\n_Kansa_. Hei, hurraa!\n\n_Hovimarski_.\n\n    Majesteetti, joko voi,\n    Nyt kun armas, armollinen\n    Prinsessa, maan perillinen\n    Itsensä jo kastaa soi,\n    Kansa tulla tuntemaan,\n    Minkä hän on nimellinen?\n    Alammaisna kysyn vaan.\n\n_Kuningas_. Ruusunen, rakas hovimarski, Ruusunen. Mutta heittäkää nyt\nkaikki tarpeeton kursailu pois. Tyttö on soreamuotoinen eikä tarvitse\nkaunistelemista. Vai kuinka, valtioneuvoksetar? Minkä hullunkurisen\nlaahuksen te lapseen riipustaneet olette? Onhan hän aivan sellainen\nkuin pitkäpyrstöinen paperileija.\n\n_Valtioneuvoksetar Kunigunda_ (itsekseen).\n\n    Oi, kuin kovin höhnömäistä\n    Joskus kuulla saa myös näistä\n    Onnen kruunaamista päistä!\n\n(Kuuluvasti.)\n\n    Paperleija? Hauska kasku,\n    Suurenmoinen leikinlasku!\n    Ha ha haa, niin sukkelaa!\n    Moista harvoin kuulla saa.\n\n    Hänen armons kuuluisaksi\n    Tulee muodin haltijaksi,\n    Suojelijaksi somuuden;\n    Siis hän siksi kunniaksi\n    Olkoon muodinmukainen.\n\n_Kuningas_. No, sepä vain on aikaista ja ihanaa kasvatusta!\n\n_Kuninkaallinen lapsenhoitajatar_. Armollinen, rouva, vauva tahtoo\nruokaa.\n\n_Kunigunda_.\n\n    Noin sä puhut tuhmuudessa;\n    Milloin vauva on prinsessa?\n    Mieltä olla tarvitseepi.\n        (Ylhäisesti.)\n    Armo syödä suvaitseepi.\n        (Prinsessa huutaa.)\n\n_Hoitajatar_.\n\n    Sille en voi mitäkään.\n    Kuulettehan myös te tään:\n    Armo huutaa suvaitseepi.\n\n_Kunigunda_.\n\n    Armon tietää tarvitseepi:\n    Hovin kuullen huutamaan\n    Ruveta ei sovikkaan.\n\n_Hoitajatar_.\n\n    Hiljaa, kiltti, vaiti vaan!\n\n_Hovimarski_.\n\n    Tiedoksi siis tulkohon,\n    Että prinsessamme on\n    Ottanut nyt nimen oman.\n    Ruusunen, sen nimen soman.\n    Hei...\n\n_Kansa_. Hei...\n\n_Kuningas_. Olkaa hiljaa, hovimarski. Tuoltahan näkyvät tytön\näitikummit tulevan hopeavaunuissa, joita joutsenet vetävät. Onko kaikki\nkunnossa heitä vastaanottaa?\n\n_Hovimarski_.\n\n    Kaikki, majesteetti, on!\n    Sam vain kiiruhtakohon.\n\n_Kuningas_. Juomanlaskija, oletko tuottanut pöytään parasta Kypron\nviiniäni?\n\n_Juomanlaskija_.\n\n    Sit' ei pitäis puuttua;\n    Sam on siinä toimessa.\n\n_Kuningas_. Mestarikokki, oletko laittanut ruoat ja kultatalrikit?\n\n_Kokki_.\n\n    Se jäi Samin haltuhun,\n    Käy, kuin voi käy palttuhun.\n\n_Sam_ (kurkistaa akkunasta sisälle).\n\n    Mun vain tehdä tarvitseis;\n    Vaan jos Sam nyt sanoo: seis!\n\n_Hoitajatar_.\n\n    Hys, hys, pienoni;\n    Nähdä saat nyt kummisi.\n    Kummi hieno, kuudella,\n    Joutsenella ajava,\n    Kultaa, silkin hienon\n    Lahjaks suo hän pienon.\n\n(Hovi antaa tilaa, ja yksitellen tulevat sisälle haltijattaret,\nkaikilla kruunu ja taikasauva, jolla he kukin vuorostaan\nkoskettelevat Ruususta.)\n\n_Sulotar neiti_ (vehreässä hameessa).\n\n    Heijan, teijan tuulaii tuon!\n    _Hyvyyttä_ mä sulle suon.\n    Hyvyys, hellyys, kuulijaisuus,\n    Ne sun parhain ominaisuus.\n    Täällä murhetta ei mustaa,\n    Jolle et sois huojennusta,\n    Kyynelt', jot' et tahtois pestä,\n    Vaivaa, jot' et mielis estää.\n    Korkein harrastus on sulla\n    Toisten onneks, hoivaks tulla.\n    Oman riemus unhotat,\n    Jos vain muut on riemuisat.\n\n_Koitar neiti_ (valkoisessa hameessa).\n\n    Tuuli illan laila la!\n    _Ymmärrystä_ annan ma.\n    Selväksi teen ajatukses;\n    Viisaus on kaunistukses.\n    Opit kaiken kauniin, jalon,\n    Opit seikat luonnon talon;\n    Ihmistiedot, hyveet, kunto,\n    Niist' on sulla selvä tunto.\n    Oppis ottaa ihmeeks ratki\n    Mailman suuret viisahatki.\n    Itse arvaat itsesi\n    Aivan tiedottomaksi.\n\n_Päivätär neiti_ (punaisessa hameessa).\n\n    Tiskon, toskon tiukaus!\n    Lahjani on _kauneus_.\n    Kauneus on katoovata;\n    En voi antaa parempata.\n    Mutta sulo lemmittävä\n    Sydammet on miellyttävä,\n    Varsinkin jos lapsi sorja,\n    Kuten laakson kukka korja,\n    Its' ei tiedä tuoksustansa,\n    Ihmeisestä mahdistansa.\n    Moinen mahti viaton\n    Lahja multa sulle on.\n\n_Kuutar neiti_ (keltaisessa hameessa).\n\n    Kilin, kalin kalistan!\n    Kultaa minä lahjoitan.\n    Arvokkaampaa lahjaa vastaan\n    _Rikkaus_ on ainoastaan\n    Halpa; mutta ääntä tunnon\n    Seurata jos mielit kunnon,\n    Kuullessasi kurjan hätää,\n    Silloin saatat lahjaa tätä\n    Antaa kullekin, ku anoo.\n    Sammuta näin nälkä, jano,\n    Hätää helli, lievitä:\n    Kultasi on kestävä.\n\n_Tähdetär neiti_ (sinipunervassa hameessa).\n\n    Tippaan, tappaan tilleri!\n    _Elosi_ teen _pitkäksi_.\n    Tämäkään ei lahja parhain;\n    Yks on kuolo myöhään, varhain.\n    Onnettaren elon mittaa.\n    Elää et voi murenitta;\n    Mutta rukoilemme tätä:\n    Sulle pitkää eiämätä,\n    Jotta saisit kauan monta\n    Ilahduttaa ilotonta\n    Ynnä siunaamana työs\n    Lepoon vihdoin päästä myös.\n\n_Valotar neiti_ (sinisessä hameessa);\n\n    Hoi on, hoi on huoletta!\n    _Lemmen_, lemmen annan ma,\n    Lemmen elos juhlitsemaan,\n    Lemmen lempes palkitsemaan,\n    Lemmen valtakuntaan taivaan,\n    Lemmen halvimpaankin aivan,\n    Lemmen synnyinmaahan syvän,\n    Lemmen kunniahan, hyvään,\n    Isään, äitiin, ystävyksiin,\n    Puolisoon ja sisäryksiin,\n    Lemmen puhtaan, lämpöisen.\n    Parhain lahja viimeinen.\n\n_Kuningas_. Jalot, korkeasti kunnioitetut haltijattaret, teidän\nlahjanne ovat tosiaankin parahimmat maan päällä. Kukaan kuningas ei voi\nlapselleen kalliimpia kumminlahjoja antaa. Kuinka voinkaan tarpeeksi\nkiittää teidän anteliaisuuttanne!\n\n_Kunigunda_.\n\n    Yksi jäi, jos virkkaa saisin:\n    Tulee olla muodikkaisin.\n\n_Hovimarski_.\n\n    Oppia myös niiaamaan,\n    Kuulon sekin asiaan.\n\n_Juomanlaskija_.\n\n    Vieraitakin kunnioittaa,\n    Tulis myöskin tuota koittaa.\n\n_Kokki_.\n\n    Kalopsia arvostaa\n    Eikä rumast' ahmustaa.\n\n_Kuningas_. Kaikki on nyt täydellisesti ja oivallisesti. Nyt ei puutu\nmuuta kuin kunnioitettuja kummeja hurraamalla tervehtiä ja sitte käydä\npäivällispöytään.\n\n_Hovimarski_. Hei...\n\n_Kansa_. Hei...\n\n_Kuningas_. Hiljaa! Kuka tuolta tulee jylhän ukkospilven läpi kuuden\nmustan joutsenen vetämissä vaunuissa?\n\n_Valotar_. Se on meidän seitsemäs sisarpuolemme, Tuonen tytär,\nTuonetar. Minä vapisen pelosta rakastetun ristityttäremme tähden.\n\n_Kokki_. Niin, siinä on meille makso seitsemännestä kultalautasesta.\n\n_Kuningas_. Hiljaa! Hän on jo täällä.\n\n    Tuonetar-neiti astuu sisälle mustassa hameessa ja\n    koskettaa prinsessaa taikasauvallaan.\n\n_Tuonetar_ (kuninkaalle).\n\n    Kaikki oivaa, sanotte?\n    Jätitte _mun_ kutsumatta!\n    Siis jäi lahjan' antamatta.\n    Tiedättekö, mik' on se?\n    Olisin sen lahjoittanut,\n    Mink' on kukin unhottanut:\n    Tytön otsaan kirjoittanut\n    Lauseen: _elo loputon!_\n    Ajan hukka muu kaikk' on,\n    Pila, tyhjyys, turhuus, juoni,\n    Jonka murtaa myrsky. Tuoni.\n    Ainoastaan tytär Tuonen\n    _Hallitseepi_ elon suonen,\n    Oienneiden ytimen.\n    Hylkäsitte lahjan sen.\n    _Sallimusta_ kuulkaatten:\n    Kaiken, min nuo toiset tuopi,\n    Sallimus niin käydä suopi:\n    Nero, hyvyys kauneus,\n    Ikä, kulta, rakkaus --\n    Ruusunen saa kaiken sen\n    Viiteentoista' vuotehen.\n    Mutta silloin haavoittuu\n    Värttinällä impysenne --\n    Haihtuvat näin toivehenne --\n    Ja hän nukkuu...\n\n_Kuningas_.\n\n                     Kuollen? Niin\n    Julmat sanat! Kauhistusta!\n    Miksi raivoot, henki musta?\n\n_Tuonetar_.\n\n    Siten käskee sallimus.\n\n                     (Katoaa.)\n\n_Valotar_.\n\n    Ah, mun valtaa aavistus!\n    Sallimus ei mikskään muutu;\n    Vaan ei kaikki toivo puutu:\n    _Ikäähän_ myös luvattiin...\n    Tiedän kaksoset... no, niin:\n    Eikö uni, kuolon lailla,\n    Kuljettele unheen mailla\n    Helpost', ajan lyhyen,\n    Mutta melkein samaten?\n    Ei hän nuku kuolemahan,\n    Vaan kun haavan saa hän,\n    niin uinuvi hän unelmahan\n    Täyteen sadan vuoden ajan;\n    Silloin vasta kuolo saa.\n    Hovi samoin uinahtaa.\n    Vaan jos kohtalolta saa\n    Silloin juur' hän pelastajan\n    Heräävä hän riemuin on...\n\n_Kuningas_.\n\n    Synkkä on yö kohtalon!\n\n(Ensimäisen seikkailun loppu.)\n\n\n\nToinen seikkailu: Ruusu.\n\n\nSama sali kuninkaan linnassa, vaan keskellä peräseinää on nyt punainen\nesirippu. Viisitoista vuotta on kulunut ensimäisestä seikkailusta, ja\nkaikki henkilöt ovat siis viisitoista vuotta vanhemmat, paitsi Sam,\njoka muuttumatonna on sama pikku hulivili. Ruusuprinsessa on tullut\npitkäksi tytöksi. Nähtävinä ovat hänen äitinsä, kuningatar, ja muutamia\nmuita uusia henkilöitä, niiden joukossa hovineidit Narsissi ja Leukoija\nsekä pikku Sanna.\n\nNarsissi ja Leukoija yhtyvät salissa.\n\n_Leukoija_.\n\n    Narsissi, ah, sinäkö?\n    Oi, kuin hauskaa sattui tuolla!\n    Olen oikein nauruun kuolla.\n    Prinsessamme... tiedätkö?\n\n_Narsissi_.\n\n    Mitä sitte?\n\n_Leukoija_.\n\n    Niin, hän tuolla Lapsosia pieniä\n    Vaattehitta, kengittä\n    Näki käyvän puiston puolla.\n    Juoksi sinne joutuisaan,\n    Antoi päähineensä päästä,\n    Kaulahuivin kaulastaan,\n    Tahtoin nuhasta nuo säästää;\n    Sitte, yhden kerrallaan,\n    Harson, hanskat, viitan vielä\n    Antoi pois ja jalastaan\n    Kengät samaa tietä vaan.\n    Arvaathan sen, millä miellä\n    Kunigunda katsoi moista,\n    Kun hän näki neidin noista\n    Vaattehista paljasna,\n    Kengittäkin -- hirmuista. --\n    Sinne tänne juoksevana\n    Niinkuin kynittynä kana.\n    Sievään Kunigundakin\n    Lensi häntä läksyttämään;\n    Mutta pahoin kävi tämän:\n    Kaatui loiskisi -- lampihin.\n\n_Narsissi_.\n\n    Prinsessako?\n\n_Leukoija_.\n\n                 Eukko vaan.\n    Ah, kuin tuota nauroinkaan!\n    Ruusu, hänpä riensi heti,\n    Ylös auttoi eukon ja\n    Hälle antoi sukkansa.\n    Vaan nyt itkuvirttä veti\n    Kunigunda, kun nyt julki\n    Paljain jaloin neiti kulki.\n\n_Narsissi_.\n\n    Hyv' on neiti sydämmestä.\n\n_Leukoija_.\n\n    Kantapäähän kiirehestä.\n    Kuinka viisas taas hän on,\n    Sit' ei pysty arvaamahan.\n    Eilen yksin kulkemahan\n    Sai hän tänne puistohon,\n    Mitä varten arvaappa!\n    Satamäärä lintuja\n    Viserteli riemuisesti;\n    Siinä seuraa lukuisesti;\n    Ja hän puhui vaivatta\n    Niiden kaikkein tavalla\n    Tirlilirli, kukkurluu;\n    Niin ei osaa kenkään muu.\n\n_Narsissi_.\n\n    Sulossa hän verratonna.\n\n_Leukoija_.\n\n    Niin, kun hän on lempeä.\n\n_Narsissi_.\n\n    Rikas...\n\n_Leukoija_.\n\n             Ylpeydettä.\n\n_Narsissi_\n\n    Lemmitty...\n\n_Leukoija_.\n\n                Ah, syämestä!\n    Kuulematta hänt' on konna.\n\n_Narsissi_.\n\n    Hengetärten lahjoiks kansa\n    Sanoo noita.\n\n_Leukoija_.\n\n                 Syystä kanssa.\n    Pahat kielet... Voitko... tuota\n    Vaijeta?\n\n_Narsissi_.\n\n             Kuin seinäki,\n    Kala, muuri, murmeli;\n    Etkö vainen minuun luota?\n\n_Leukoija_ (kuiskaamalla).\n\n    Kansa kertoo jonkunmoista\n    Seikkaa, jot' ei tajua,\n    Että hän on viidentoista\n    Ikäisenä nukkuva\n    Sangen kauan.\n\n_Narsissi_.\n\n                  Tajuun mä.\n\n_Leukoija_.\n\n    Sen saa aikaan värttinä.\n    Sikshän yli kaiken maan\n    Koota värttinät ja heittää\n    Antoi tuleen palamaan\n    Kuningas ne, ett'ei vaan\n    Pistäis sormeen Ruusu-neittä.\n\n_Narsissi_.\n\n    Mutta juuri tänään hän\n    Viisitoista täyttää...\n\n_Leukoija_.\n\n    Totta! Siitä nähdään tietäjän\n    Valhe varsin selvähän:\n    Kas, ei ole, mistä ottaa\n    Koko maasta värttinän.\n    Ruusunen hän valvoo, hän.\n    Mutta tässä aikaa tuhlaan;\n    Neittä tulee laittaa juhlaan.\n\n_Narsissi_.\n\n    Niin, jos Kunigunda saisi\n    Kuulla, kuinka kielet hakkaa\n    Meillä, niin hän raivoaisi.\n\n_Leukoija_.\n\n    Olet oikeessa. Ja akka\n    Taas on kuiva, arvaan sen.\n    Rientäkäämme, siskonen!\n\n        (Menevät.)\n\n        Ylimäinen juomanlaskija ja mestarikokki tulevat\n        päinvastaiselta taholta.\n\n_Juomanlaskija_. Sam! Missä on Sam? Aina sitä nahjusta saa odottaa.\n\n_Kokki_. Sam! Nahjus! Missä sinä vetelehdät?\n\n_Sam_ (sisään juosten). Tulen pian.\n\n_Juomanlaskija_. Sinä kelvoton! Sinä laiskuri! Heti laittamaan kaikkea\njärjestykseen prinsessan syntymäpäiväksi suureen juhlaan! Muista\nnektari! Äläkä unhota ambrosiaa! Jätähän vain kiillottamatta ja\npuhdistamatta hopeapikarit, tinatuopit, oluttuopit ja kiinalaiset kupit\nja muut semmoiset.\n\n_Sam_. Ja muut semmoiset ja muut semmoiset.\n\n_Kokki_ Oletko sinä, poika, jo valmis? Joko paistoit härjät, keitit\nvalaskalan, survoit porkkanat, paistoit lätyt ja koristit\nsokurileivoksen prinsessan nimellä? Sam sinä olet pahin vetelys, kuin\nkoskaan olen nähnyt.\n\n_Sam_. Ja muut semmoiset. Voi, herra mestarikokki, voi, herra\njuomanlaskija; tuota minä nyt olen saanut kuulla jo viisitoista vuotta,\neikä kukaan toimita niin paljoa kuin minä. Jospa edes lakattaisiin\nsanomasta minua pojaksi! Olenhan minä jo vanha mies, herra\nmestarikokki, neljänkolmatta vuoden vanha (itkeä nyyhkyttäen), ja\nminulla pitäisi jo ammoin olla parta, mutta kas, se ei ota kasvaakseen!\n\n_Juomanlaskija_. Yhdeksän vuotta, hillonokka, yhdeksän vuotta. Et sinä\nkoskaan sen vanhemmaksi pääse, ja tiedänpä minä kyllä syynkin.\nSentähden, että niin huonosti pidit huolta haltija-neitojen ravinnosta\nsinä päivänä, kun prinsessa ristittiin.\n\n_Kokki_. Mitä partaan koskee, niin onkin hyvä luonnon järjestys, ett'ei\nkokkipojilla ole partaa, sillä he sen pistäisivät joka kastekkeesen,\nkun tarpeetta häärivät paistinpannujen ympärillä.\n\n_Sam_ (nyyhkyttäen). Minunko oli syy, että kaikki kävi nurin päin\nniillä suurilla päivällisillä viisitoista vuotta sitte? Miksi se\nPäivätär-neiti minulle tuomitsi niin kovan rangaistuksen, että minun\npitää ainiaan oleman pienenä kokkipoika-parkana eikä saamaan koskaan\npartaa eikä koskaan parempaa palkkaa? Minä en tätä kestä enää, minä\nmenen Tuonetar-neiden luo ja tarjoudun paimentamaan hänen pöllöjänsä.\n\n_Juomanlaskija_ (nipistää häntä korvasta). Etkö joudu alas kellariin?\n\n_Kokki_ (nipistää häntä toisesta korvasta). Etkö riennä ylös\nkanakoppeliin?\n\n_Sam_ (ruikuttaen). Tulen pian.\n\n    (Menee.)\n\n_Juomanlaskija_. Tottapa silloin viisitoista vuotta sitte olikin\nhirveät pidot. Oikein kauheata! Vierasten piti käymän pöytään eikä\nollut edes kaivovettäkään tarjota.\n\n_Kokki_. Niin, selkääni karmii, kun sitä muistelen. Ei senkään vertaa\nruokaa, että rotta olisi siitä suuhunsa saanut. Onneksi me kaikki\nsyytimme Samia. Kun antaa niin selviä käskyjä...\n\n_Juomanlaskija_. Ja niin vähä tekemistä kuin hänellä... Mutta lähtään,\nvirkaveljeni, ottamaan vähän vahviketta sill'aikaa, kun Sam laittaa\nkaikki valmiiksi päivällisille. (Menevät.)\n\n    Tuonetar-neiti tulee sisälle, värttinä kädessä.\n\n_Tuonetar_.\n\n    Kuolevat ja sokeat te\n    Viisauteenne luotatte,\n    Sallimusta vastustatte,\n    Jotakin jos uhkaa se!\n    Kuningas tuo houreissansa\n    Sitä luulee ohjaavansa,\n    Tyynnä on, kun poltti kaikin\n    Värttinät, mit' käsiins' saikin\n    Kas, ei tiedäkkään hän hurja,\n    Että toivon sijahan\n    Murhe saa ja olo kurja!\n    _Yhden_ jätti ainoan\n    Poltosta: sen halvaks keksi;\n    Vaan se saattaa varmahan\n    Hänen keinons hulluudeksi.\n    Sallimusta odotan.\n    Huone tää on kaikkialta\n    Suljettuna muilta: valta\n    Hengettärillä tääll' on.\n    Ruusu-neiti onneton,\n    Kohta kauneutesi\n    Kuihtuu, haihtuu ijäksi!\n\n(Astuu sisälle punaisen esiripun taakse.)\n\nValotar-neiti tulee sisälle.\n\n_Valotar_.\n\n    Tuonen tyttö kolkko, musta,\n    Tytär yön, täys uhkausta,\n    Uhkaa, huuda sallimusta!\n    Minä olen puoltamassa\n    Ruusu-neidon elämää.\n    Unikukan nuppu tää,\n    Joka kasvoi Untolassa,\n    Pysyy häntä suojaamassa.\n    Kun se häll' on kädessään.\n    Niin ei kuolo pystykkään,\n    Vaan hän ruusu-uduin liitää,\n    Elon korven halki kiitää\n    Toisten aikoin rannallen,\n    Unen maassa uinaillen.\n\n(Menee.)\n\nKuningatar ja Kunigunda tulevat\n\n_Kunigunda_.\n\n    Hän, oi armollinen rouva,\n    Oli paljas jalaltaan,\n    Kuten lanttu kuorettaan.\n    Olis ollut kauheata,\n    Jos mun nuoraa kengittä\n    Herrat olis nähnynnä:\n    Vaan tää vast' on pahempata.\n\n_Kuningatar_.\n\n    Rauhoittukaa, ei se tapa!\n    Ruusu tahtoo olla vapaa.\n    Viaton hän kylläkin,\n    Eikä sovi hyveihin\n    Lellitys: se kainoutta\n    Ainoastaan haittaa. Mutta\n    Kastuittehan kokonaan...\n\n_Kunigunda_.\n\n    Majesteetti, anteeks vaan!\n    Moist' ei satu milloinkaan.\n    Olen niin förbluffattu,\n    Häpen, öfverraskattu...\n    Mitäs -- lampiin tvingattu\n    Promeneeraamahan!... flaatti:\n    -- Suuren häpeän se saatti --;\n    Olen niin sinierattu.\n\nHovimarski von Cirkel tulla sipsuttaa sisälle.\n\n_Hovimarski_.\n\n    Päivää, majesteettinne!\n    Kysyn alammaisuudessa,\n    Missä retkeilee prinsessa?\n    Me ja kansa hartaudessa\n    Häntä kaikin etsimme.\n\n_Kuningatar_.\n\n    Tiedossa ei mulla se.\n    Kenties käy hän tapanansa\n    Köyhissä ja sairaissansa.\n    Mutta, hovimarsalkki,\n    Mitä kummaa kuuluvi?\n    Iskettehän haukan lailla.\n\n_Kunigunda_.\n\n    Sota, kapinako mailla?\n\n_Hovimarski_.\n\n    Ei, vaan viisaat, oppineet,\n    Jotka selkeyttä vailla,\n    Kauan ovat tuumailleet\n    _Salaisuutta elämän_\n    Ynnä suuren mietinnön\n    Käytettyään kokonahan,\n    Selväksi ei saaden vaan,\n    Turvasivat prinsessahan,\n    Ja hän vastas sukkelaan:\n    _Rakastaa_ on elon syvä\n    Salaisuus...\n\n_Kuningatar_.\n\n                 Mun tyttöin, hyvä!\n\n_Kunigunda_.\n\n    Marski, tuokaa hajuvettä!\n    Eihän ihmeellistä, että\n    Pyörryttää.\n\n_Hovimarski_.\n\n                Ja prinsessaa\n    Siitä tahtoo koristaa\n    Viisaat maan nyt seppeleellä...\n    Vaan, kas, tuossapa hän saa...\n\n(Kuningas tulee sisälle, taluttaen prinsessaa, jolla on yllä valkoinen\nhame ja otsalla laakeriseppele. Jäljestä tulee viisaita miehiä ja\nhoviväkeä.)\n\n_Kuningas_. Minä kiitän teitä, korkeasti kunnioitetut, viisaat miehet,\nettä olette tytärtäni noin kauniilla laakeriseppeleellä kunnioittaneet.\nHän ujostelee niin suurta kunnianosoitusta niin yksinkertaisen\nvastauksen tähden. Kumarra, lapseni, ja kiitä viisaita miehiä!\n\n_Ruusunen_ (syvälle kumartaen).\n\n    Varsin halpa olenkin\n    Laakeria kantamahan.\n    Lintu tai laps' pienosin\n    Samoin oppis vastaamahan\n    Tuulelta. Me sokeita;\n    Viisas on vain Jumala.\n\n(Viisaat miehet kumartavat aina maahan asti ja lähtevät pois. Ylimäinen\njuomanlaskija tulee sisälle ja kurottaa otsakoristetta, jonka Kunigunda\nkiinnittää prinsessan otsalle.)\n\n_Juomanlaskija_.\n\n    Diadeemin otsallenne,\n    Teidän jalo korkeutenne,\n    Neuvokset maan lähettää.\n\n_Ruusu_.\n\n    Heitä kiitän, tyttö rukka.\n    Yhtä kallis halvin kukka\n    Mulle on kuin lahja tää.\n    Tarkoitus tään pyhittää.\n\n(Narsissi tuo ruusuista ja rubiineista tehdyn köynnöksen, jolla hän\nkoristaa prinsessan.)\n\n_Narsissi_.\n\n    Tämän, teidän korkeutenne,\n    Ritaristo lahjoittaa\n    Koristeeksi varrellenne,\n    Nimellenne omistaa.\n\n_Ruusu_.\n\n    Terveiseni ritareille!\n    Toivon, kiitokseksi heille,\n    Nauhan piikittömän vaan\n    Siteeks kuninkaan ja maan,\n    Ett'ei pistä ollenkaan.\n\n_Pikku Sanna_ (kahdeksanvuotinen, tulee esille ja suutelee prinsessan\nhameenlaskoksia). Suuri kiitos kengistä, jotka te, kiltti prinsessa,\nannoitte minulle.\n\n_Ruusu_ (nostaa hänet ja suutelee häntä). Suuri kiitos siitä ilosta,\nett'ei jalkojasi palele. Älä unhota minua!\n\n_Sanna_. Ah, prinsessa, teitä en saata ikinä unhottaa, vaikka eläisin\nsadan vuoden vanhaksi.\n\n    (Hän menee.)\n\n_Leukoija_ (tuoden villasukkaparia).\n\n    Teidän korkeutenne! enkö\n    Nauraisi, vai itkenenkö?\n    Vanha sairas Saara-rukka,\n    Jota hellin hoiditte,\n    Hän nyt luulee, ett'ei sukkaa\n    Ole teillä jalkaanne,\n    Ja hän nämät rakkahalle\n    Pyys mun tuomaan Prinsessalle,\n    Keltä, ei hän virkkaa suo,\n    Vaan hän itse kutoi nuo.\n\n_Ruusu_.\n\n    Mua hellii hän kuin lastaan.\n    Vaan, oi, mitä hälle vastaan?\n    Sano, että lahjoista\n    Kaikista nyt saamistani\n    Oli mulle rakkain ani\n    Tämä pari sukkia.\n    Olen häntä kurjemp', oi!\n    Varansa hän kaiken soi.\n    Vastalahjaks' multa siitä\n    Valta-istuinkaan ei riitä.\n\n_Kuningatar_.\n\n    Oikein sanoit, tyttönen.\n\n_Kunigunda_.\n\n    Yhhyh tapa tuommoinen!\n    Sopiiko se puheesen?\n    Sukat vaimo-ihmisen!\n\n_Kuningas_. Matami Kunigunda, minun tahtoni on, että hovinaiset\nhuomisesta aikain käyttävät villasukkia silkkikengissä. Se on hyvin\nterveellistä, ja teidän tulee olla muille hyvänä esimerkkinä.\nRuusu-tyttöni, sinä olet usein pyytänyt äitiltäsi lupaa opetella\nvärttinällä kehräämään.\n\n_Ruusu_. Niin, isäni, se on kauan mielihaluni ollut, vaan äitini ei ole\nsiihen suostunut. Ja hänen käskyänsä mieluisesti tottelen.\n\n_Kuningas_. Siihen on ollut omat syynsä. Mutta tänään sinä täytät\nviisitoista; lapsi et enää ole. Nyt saatat kehrätä niin paljon, kuin\ntahdot.\n\n_Kuningatar_. Ei tänään, puolisoni! Mutta huomenna.\n\n_Kuningas_ (hiljaa). Ole huoletta, minä olen poltattanut kaikki\nvärttinät koko valtakunnastani. (Kuuluvasti.) Ruusu, äitisi antaa\nsinulle luvan kehrätä ensimäisellä värttinällä, kuin löydät.\nJuomanlaskija, toivoakseni meille tarjotaan tänään parempaa päivällistä\nkuin viime kerralla.\n\n_Juomanlaskija_. Teidän majesteettinne, saatte luottaa meidän\nalamaiseen uutteruuteemme. Samille on annettu tarpeelliset ohjeet.\n\n_Valotar-neiti_ (astuu esiin ja kohottaa, kenenkään huomaamatta,\nunikukkansa).\n\n    Tula, tula tuinu.\n    Uinu! Uinu!\n    Niin laaksonen\n    Kuin korkeus,\n    Niin riemunen\n    Kuin vaivaus!\n    Uinuos vaan,\n    Hetkinen maan!\n    Vaipuos, vuos'sata, pois unehen\n    Niinkuni kukkihin kyyhkynen!\n\n_Kuningas_. Hyvä; minä hallitusistuimellani odotan päivällistä, tahi\noikeammin nautin päivällisunta, sillä tuntuupa hiukan nukuttavan.\n\n_Kuningatar_ (haukottelee). Ilmassa on ukkosta.\n\n_Kunigunda_ (haukottelee). Liikavarpaani ennustavat sadetta.\n\n_Hovimarski_ (haukottelee). Tulee paha ilma, se tuntuu seljässäni.\n\n(Kuningas ja kuningatar asettuvat hallitusistuimelleen, ja koko hovi\nasettuu ryhmiin heidän ympärillensä. Kaikki, paitsi katsojat, alkavat\ntorkkua.)\n\n_Ruusu_.\n\n    Viidentoist', täys ihminen!\n    Isä virkkoi mulle äsken.\n    Narsissi, mä pyydän, käsken.\n    Lausu, lapsko murheinen,\n    Suuri aina riemuinen?\n\n_Narsissi_.\n\n    Olo hauska nuorna vaan,\n    Tyttärenä kuninkaan,\n    Lemmittynä, kunniassa...\n\n_Ruusu_.\n\n    Eikö tie siis raskaskaan?\n    Eikö tuskaa saapumassa?\n\n_Narsissi_.\n\n    Kaikkea ei pyytää saa.\n    Pilvetön on lapsen aamu;\n    Nuorten taivahalle saa\n    Moni kumma pilven haamu,\n    Josta iskee salamaa,\n    Vaan en virka, millaisia.\n        (haukottelee)\n    Anteeksi!\n\n_Ruusu_ (hymyillen).\n\n              Ei lukua!\n\n(Hän tarkastelee tarkasti punaista esirippua. Kaikki muut nukkuvat\nvähitellen samaan asentoon, kuin seisovat tahi istuvat. Mestarikokki\ntulee sisälle, nukkuvaa Samia korvasta taluttaen.)\n\n_Kuningas_ (unissaan). Kokki on pohjaanpalanut... kananpoika... pitää\nhirttää.\n\n_Kokki_ (Samille). Siinä kuulet: kuningas sanoo, että sinut pitää\nhirttää. Mikä tänään koko linnaa vaivaa? Minä menen kyökkiin: siellä\nmakaavat kyökkipiiat kattilainsa ääressä, paisti makaa vartaassa, kauha\npadassa haukottelee. Menen talliin: kuskit kuorsaavat, hevoset seisovat\nliikkumattomina. Kapuan kanahuoneesen: kanamuori makaa kynnyksellä,\nkukko orrella torkkuu. Kuninkaallinen kaarti makaa kivääriensä varassa,\nnukkuneena on komentosana överstin huulilla. Ja mitä näen? Täällä\nkuningas, kuningatar ja koko hovi viattomuuden unta nukkuvat. Prinsessa\nyksin hereillä on. Nöyrin palvelija!\n\n    (Haukottelee.)\n\n_Ruusu_.\n\n    Kokki, tiedättekö te,\n    Miksi kaikki uneen raukee?\n    Myöskään teidän silmänne\n    Eivät enää oikein aukee.\n\n_Kokki_. Minä? Oh, teidän korkeutenne, minä olen niin iloinen kuin\nvasta suomustettu ahven. (Haukottelee.) Samin syy se on kokonaan.\n(Ravistelee nukkuvaa Samia.) Minä opetan sinut, laiskuri, palveluksessa\nnukkumaan.\n\n    (Kohottaa kätensä, korvalle läimäyttämään,\n    vaan nukkuu samaan asentoon.)\n\n_Ruusu_.\n\n    Hänkin! Yksinäni mä\n    Maailmassa nukkuvitten.\n    Vaan tuo esirippu sitten,\n    Mikä sill' on tehtävä?\n\n(Hän vetää esiripun syrjään; Tuonetar-neiti näkyy värttinällä\nkehräämässä.)\n\n        _Tuonettaren kehruulaulu_.\n\n (Sama sävel kuin \"Den bergtagna\" nimisen näytelmän kehruulaulussa.)\n\n    Mä kuolevan kohtaloks teen tätä työtä,\n    Mä teen tätä työtä.\n    Lankaani on kerrattu kuoloa, yötä,\n    Se kuoloa, yötä.\n    Ei rauhoa mulla,\n    Kun täytyvi rullan\n    Jok' ainoan kuolevan kohdalle tulla.\n\n_Ruusu_.\n\n    Mikä ääni? Mit' on se?\n\n_Valotar-neiti_ (astuu hänen taaksensa ja kurottaa hänelle unikukan).\n\n    Pannos kukkain rinnalle!\n\n_Ruusu_.\n\n    Miksikä?\n\n_Valotar_.\n\n             Ah, mua kuule!\n\n_Ruusu_.\n\n    Kukka ei tee pahaa, luulen.\n\n(Kiinnittää unikukan rinnalleen.)\n\n_Tuonetar_ (laulaa taas)\n\n    Kuninkahan impynen sievä ja sorja,\n    Sä sievä ja sorja,\n    Kas, kehrävi myös kedon kukkanen norja,\n    Myös kukkanen norja.\n    Käy, kehrätä koita\n    Ja onnea voita!\n    Pois piikit, sä ruusunen: murtele noita!\n\n_Ruusu_.\n\n    Kedon kukkain, tietääkseni,\n    Kehrätä _ei_ tapana;\n    Tuo tok' on niin suloista,\n    Oppisin sen mielelläni.\n\n_Tuonetar_.\n\n    Käy! Sen pian opit sa.\n\n_Ruusu_ (vaihtaa Tuonettaren kanssa paikkaa, tarttuu värttinään, kehrää\nja laulaa).\n\n    Suloista, kun kiertyvät pehmeät langat\n    Nuo pehmeät langat!\n    Jos vois ijäks sitoa murehet sankat,\n    Niin, murehet sankat,\n    Ja onnea tuottaa\n    Vois niille, mit suotta\n    Saa kärsien, kyynelin riemua...\n    Ai, sain haavan värttinästä!\n\n_Tuonetar_ (kuuluvasti ja kolkosti).\n\n    Sattui sallimuksen mukaan;\n    Sit' ei saata estää kukaan.\n\n(Tuonetar katoaa.)\n\n_Ruusu_ (hiljalleen uneen uupuen).\n\n    Kaikki onnekkaat! oi, tästä\n    Riemastuin. Mä eloni\n    Soisin muille hyväksi...\n    Päivä... kevät!... Hyvästi!\n\n_Valotar_ (jatkaa kehruulaulua).\n\n    Jos voisit sä sitoa murehet sankat,\n    Sä murehet sankat,\n    Ja onnea tuottaa\n    Sä niille, mit suotta\n    Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa!\n\n(Toisen seikkailun loppu.)\n\n\n\nKolmas seikkailu: prinssi Florestan.\n\n\nEnsimäinen osa.\n\nTässä esiytyy muutamia uusia henkilöitä, niinkuin prinssi, Barbra,\nDoriina ja vanha Sanna. Sata vuotta on kulunut. Mahtavana on vehreä\npiha ja ruohopenkki. Suoraan edessä on suuri, korkea, kukkiva\nruusupensasto. Muutamia prinssejä riippuu pensastossa, vaan niitä ei\nnäy vehreäin lehtien takaa.\n\n_Doriina_ (paimentyttö, kastaa pensastoa ja laulaa).\n\n(Sävel: \"Jag gick mig ut en aftonstund\".)\n\n    Jos oisin ruusulehtinen,\n    Mi kevähällä loistaa,\n    Olisin aina riemuinen\n    Päivistä ihanoista.\n    Heiluisin vienoon tuulessa,\n    En mitään tietäis itkusta,\n    Mi rinnan riemun poistaa.\n\nAh, kuinka Jumalan maailma näin aikaisin keväällä on ihanainen! Rakkaat\nruusut, en saata teitä kastamatta olla, vaikka äiti ei teistä pidä.\nKasva, pensastoni, kasva kuni vuori korkeaksi! Sinun vertaistasi ei\nkoko maailmassa ole, sanoi Aladin-prinssi. Hän osaa arvostella\nruusuja, hän. Vahinko oli, että hän toissa päivänä lähti. Hänen muka\npiti etsiä Ruusu-prinsessaa, hänen niinkuin muidenkin. Mitä hän\npaimentyttö-parasta välittäisi. Mutta prinsessa, se on jotakin toista,\nvaikka hän olisikin sata vuotta kuolleena ja lumottuna ollut.\n\n    (Barbra äiti tulee, rainta kädessä.)\n\n_Barbra_. Seisotko taas, laiska tyttö, täällä tuota kelvotonta\npensastoa kastamassa? Enkö ole niin monta kertaa sanonut, että ruusut\novat vain turmioksi?\n\n_Doriina_. Kuinka niin, äiti?\n\n_Barbra_. No, kun ne pistävät. Ja mihinkä kelpaavat ne? Eivät\nkeitettäväksi eikä paistettavaksi. Kelpaavatko ne edes porsasten\nruoaksi? Jahka kreivin vouti ensi kerran tänne tulee, niin pyydän häntä\nhakkuuttamaan maahan koko roskan.\n\n_Doriina_. Mutta, rakas äiti, sanoohan kansa, että tuolla pensaston\ntakana on lumottu linna.\n\n_Barbra_. Tuhmuuksia kansa jaarittelee.\n\n_Doriina_. Vanha Sanna, teidän isänne iso-äiti, sanoo samaa.\n\n_Barbra_. Hän on sadan kahdeksan vuoden vanha ja on tullut jo uudestaan\nlapseksi.\n\n_Doriina_. Mutta hän on itse nähnyt Ruusu-prinsessan. Hän on usein\nkertonut, kuinka prinsessa eräänä päivänä puistossa omat kenkänsä\nriisui ja antoi Sannalle, joka silloin oli kahdeksan vuoden vanha.\n\n_Barbra_. No, mitä sitte? Se oli silloin, se. Kello kaksitoista tänään\npitää meidän pässi keritä. Pidä vaaria tässä niin kauan, kun lehmät\nlypsän, ett'ei taas joku prinssin hupsu tule hirttäytymään\nruusupensaihin. Musta Mirri pesee itseään: se tietää hassusti vieraita.\n\n    (Hän mennä lyyryttää pois.)\n\n_Doriina_ (yksinään). Hirttäytymään, sanoo Barbra-äiti? Ah, ihana\nprinssi Aladin, ennenkuin mitään niin julmaa sinulle tapahtuisi,\ntahtoisin tuhat kertaa mieluisemmin (itkee) nähdä sinut sadan vuoden\nvanhan prinsessan kanssa naimisissa! (Jahti-torven toitotus kuuluu.)\nSaattaisiko se olla Aladin? Ei, vieras herra se on.\n\n_Florestan-prinssi_ (tulee sisälle).\n\n    Huomenta, oi impi sievä!\n    Kenties tiedät, tämäkö\n    Tie se linnahan on vievä?\n    Tänään sinne päässeekö?\n\n_Doriina_.\n\n    Minne linnaan?\n\nFlorestan.\n\n                   Et sä miellä\n    Puhu totta. Tunnusta:\n    Kuni tähti pilves', siellä\n    Nukkuu kaunis prinsessa!\n    Oi, se onnellinen varmaan,\n    Ken saa kättä tarjota\n    Hälle, herättää sen armaan\n    Sadan vuoden unesta!\n\n_Doriina_.\n\n    Prinssikö te, herra?\n\n_Florestan_.\n\n                         Tosin,\n    Koska prinsessata kosin.\n\n_Doriina_.\n\n    Varokaatte, onneton!\n    Kuulkaa, kuinka seikka on:\n    Henget tääll' on asumassa;\n    He sen matkaan saattoivat,\n    Koko linnan noituivat;\n    Ruusunen on nukkumassa.\n    Ruusupensaat pihan sen\n    Peittää, häntä tuutien.\n    Hänet kyllä herättää\n    Tarvitseisi...\n\n_Barbra_ (tulee sisälle).\n\n                   Mitä tää?\n    Taaskin yksi huimapää!\n    Tehkää hyvin kääntykää,\n    Muuten saatte selkähänne\n    Miten moni edellänne!\n\n_Florestan_.\n\n    Tuolla mäillä linna kai on?\n    Tänään vielä sinne aion.\n\n_Barbra_.\n\n    Jos, kuin luulen, lienette\n    Prinssi, mua kuulkaatte:\n    Moinen hurjuus jättäkäätte!\n\n_Florestan_.\n\n    Mull' on toivo salainen;\n    Tien teen läpi pensasten.\n\n_Barbra_.\n\n    Armotta niin kuoloon jäätte.\n    Ei, en enää kestä, en!\n    Tiedättekö, mit' on tullut\n    Prinsseistä, jotk' ennen -- hullut!\n    Pyrki läpi pensasten?\n    Lopun sai he suruisen.\n        (Vie prinssin pensaston luo.)\n    Tuossa yhden hurme vuosi\n    -- Prinssi Soliman se on --;\n    Siitä on nyt tästä vuosi.\n    Tuolla puolen pensaston\n    Taas on Mirza. Häntä suuri\n    Ampiainen pisti: juuri\n    Paikalla se kuolon toi.\n    Tuolla taas on...\n\n_Doriina_.\n\n                      Taivas! voi,\n    Aladin!\n\n(Juoksee pois.)\n\n_Barbra_.\n           Se nimi hällä.\n    Hänpä toissa päivänä,\n    Riemuisena, röyhkeenä,\n    Miekoin paikalla löi tällä.\n    Silloin hiipi lehdistä\n    Hämähäkki hirmun suuri,\n    Hänet langoin kietoi juuri,\n    Imi hänen verensä...\n    Halaatteko osaa moista?\n\n_Florestan_.\n\n    Mua aaveet julmat, joista\n    Puhutte, ei peljätä.\n    Ruusua vain lemmin mä.\n    Hänet saavani mä soisin,\n    Hänet herättää jos voisin!\n    Hänet kannan syämessä.\n    Ei ken häädä lempein tulta;\n    Aaveet saavat surman multa.\n\n_Barbra_.\n\n    Kas, se hyvä, herranen!\n    Tuiki hullu oletten.\n    Kuulkaa, jos on rahtunenki\n    Järjestänne paikoillaan\n    Eikä hylkykalu henki!\n    Aaveita ei olekkaan,\n    Juttuja ne ämmäin suussa.\n    Satu vain on itse Ruusu,\n    Viisast' ei se pettää saata.\n    Moista uskoo houru vaan.\n    Kuinka kenkään voisi maata\n    Sata vaotta unessaan?\n    Vaan voi itsens', tiedän sen,\n    Hullu hirttää pensaasen:\n    Teillekin niin käydä voi.\n\n_Florestan_.\n\n    Varmuus anna, onni, oi!\n    Ruusu, toivoin, kuullos mua,\n    Onkohan vai eikö sua?\n\n_Barbra_.\n\n    Kaksitoista kello jo\n    Kohta on; käyn kotio.\n\n(Satavuotinen Sanna astuu köyryisenä ja kainalosauvan nojassa sisälle.)\n\n_Sanna_.\n\n    Mitä kuulin! onko kellä\n    Ruusu-neiti muistossa?\n\n_Barbra_.\n\n    Erehdyitte, äiti hellä;\n    Kotiin käykää rauhassa!\n\n_Florestan_.\n\n    Muistatteko? Prinsessanko?\n\n_Sanna_.\n\n    Olen kuihtunut jo ranko,\n    Kiireelläin vuos'sadan lunta;\n    Vaan jos toisen verran saa\n    Ruumis raukkan' odottaa\n    Rangaistukseks' haudan unta,\n    Unhottaa en toki voi\n    Ihmeen kaunist', hyvää, hellää,\n    Lempeätä Ruusu-neittä,\n    Kun hän mulle hyvää soi.\n        (Hän näyttää kultaompeleisia kenkiä.)\n    Katso, näitä kerran kantoi\n    Hänen jalot jalkans', vaan\n    Mulle hän ne helläst' antoi,\n    Jääden paljaaks jalaltaan.\n    Näe! Mulla viel' on ne:\n    Hyvä ollos köyhille!\n    Jalo työ ei kuolekkaan:\n    Se ken armahtaa ja säästää,\n    Kylvää kylvön kasvamaan,\n    Joka vuosisatain jäästä\n    Muistossa saa kukkimaan.\n\n_Florestan_.\n\n    Kiitos, vanhus! Uljuutta!\n    Pois saa kehno kammo mennä.\n    Huotrasta nyt, kalpa, lennä!\n    Veren, hengen uhrata\n    Mielin edest' armahan,\n    Ihanuuden, kunnian.\n\n(Hän vetää miekkansa ja iskee ruusupensastoa.)\n\n_Barbra_.\n\n    Olen nähnyt hulluja,\n    Mutta moisen vertaista --\n    Toki milloinkaan ei näy:\n    Pään lyö seinään suoraan juuri...\n    Vaan jo yhtä kello käy,\n    Hikeen kuolee pässi suuri.\n\n_Florestan_.\n\n    Voitto! Kas, jo horjuu muuri!\n\n(Raivaa aukon pensastoon ja katoaa.)\n\n_Barbra_ (kummastuneena).\n\nLuulenpa, että hän ihan suoraa päätä syöksähti lävitse. No, se ei\nmikään konsti ollut. Sanoinhan, että puhe lumotusta linnasta on sulaa\njaaritusta.\n\n_Sanna_.\n\n    Oi, jos saisin nähdä sen\n    Ihmeen, ett' tuo uni loppuu,\n    Poistuu satavuotinen\n    Tuska, vaiva, hätä, hoppu,\n    Ja jos vielä näkisin\n    Lapsuuteni enkelin!\n\n_Doriina_ (iloisesti sisään juosten). Äiti, äiti, ihme yli kaikkein\nihmeiden! Minä kuljin metsässä, itkien prinssi Aladin-parkaa, jonka\nilkeä hämähäkki verkkoonsa kutoi. Silloin kohtasin loistavan,\nkruunupäisen haltijattaren. Älä itke, sanoi se. Minä olen Valotar-neiti\nja ilmoitan sinulle suuren ilon. Täsmälleen kello kaksitoista tänään on\nsata vuotta kulunut. Loppunut on lumous; tietä linnaan ei enää\nruusupensasto sulje. Ruusu-neiti vartoo vapauttajaansa, eloon\nherätetään taas kaikki kuolleet prinssit. -- Aladin-prinssikö myös?\nkysäsin. -- Niin, Aladin-prinssi myös, hän sanoi. -- Ah, kuinka iloinen\nolen! Nytpä laulan taas:\n\n    Mull' ystävä on verraton,\n    Kuin kastehelmet loistaa.\n    En tohdi virkkaa, ken se on:\n    Vois riemun siltä poistaa.\n    Hän honka tumma, varteva,\n    Mä köyhä koivu, kaikuva\n    Lintusten lauleloista.\n\n\nToinen osa.\n\nSama huone kuninkaallisessa linnassa kuin ennenkin. On aivan pimeä.\nKaksi ääntä kuuluu puhuvan.\n\n_Ensimäinen ääni_. Tässä seison entisyyden yössä. Sadan vuoden kuluttua\nolen tullut takaisin tähän linnaan ja tapaan sen samanlaisena, kuin\nlähtiessäni jäi. Kaikki on pimeää. Kaikki on hiljaista. Kaikki on\nkuollutta. Kuninkaasta, joka mahtiani uhmailla rohkeni, on muistokin\nihmisten seasta sammunut. Mutta minä elän. Minä olen synkän sallimuksen\nsanansaattaja, eikä kaiken elollisuuden nielevä yö minulle mitään voi.\nMinä olen kuolematon.\n\n_Toinen ääni_. Kuolematon, vaan et yksinäsi!\n\n_Ensimäinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?\n\n_Toinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?\n\n_Ensimäinen ääni_. Minä olen Tuonetar.\n\n_Toinen ääni_. Minä olen Valotar.\n\n_Tuonetar_. Mitä täältä haet? Etkö tiedä, että minä kuoletan kaikki,\njotka lähelleni tulevat?\n\n_Valotar_. Etkö tiedä, että minä annan elon sille, jonka sinä olet\nkuolettanut?\n\n_Tuonetar_. Et kykene. Kuolema on elämätä mahtavampi.\n\n_Valotar_. Erehdyt, pöyhkeä haltijatar! Elämä on kuolemata mahtavampi.\n\n_Tuonetar_. Tyhjät sanat! Täällä ovat kaikki kuolleina.\n\n_Valotar_. Ei, he nukkuvat.\n\n_Tuonetar_. Pitkää unta!\n\n_Valotar_. Fiat lux! (Tulee äkkiä valoisaksi ja kuningas, kuningatar\nsekä hovi näkyvät makaavana samassa asennossa kuin ennen, vaan kaikki\npaksulla tomulla ja hämähäkin verkoilla peitettyinä.)\n\n_Tuonetar_. Aaveita! Ulkokiiltoa! Haa, julkea, etkö tiedä, että tämä on\nvastoin luonnon lakia? Fiat nox!\n\n    (Pimenee taas.)\n\n_Valotar_. Tuonetar, minä tiedän sinut leppymättömäksi. Mutta jos avaat\nsallimuksen kirjan, seitsemännen sivun oikealla, niin saat lukea, että\nRuusu-prinsessa ja kaikki linnan asukkaat heräävät taas sadan vuoden\nperästä eloon, jos vain tunnin perästä sen ajan kuluttua jollakin\nnuorella ritarilla on rohkeutta uskaltaa henkensä ja herättää prinsessa\nsuutelemalla häntä otsalle.\n\n_Tuonetar_. Sinä olet oikeassa; se ennustus minulta on unhottunut.\nMutta tunti pian kuluu: ei ketään tule.\n\n_Valotar_. Kukapa tietää!\n\n_Tuonetar_. Puuttuu ainoastaan viisi minuuttia.\n\n_Valotar_. Viisi minuuttia? Voi, jos tänne ei kenkään tulisikaan! Jos\nkaikki suruni ja kaikki rakkauteni olisivatkin hukkaan menneet?\n\n_Tuonetar_ Näetkö nyt, mieletön haltijatar, että mahtava sallimus vielä\nkerran arvailusi pettää. Nyt puuttuu vain neljä minuuttia.\n\n_Valotar_.\n\n    Missä viivyt, ainokainen,\n    Jot' ei nähty, kuultu --\n    Jonka taivas avuks soi?\n    Avun hetk' on haihtuvainen!\n    Voi, se siivin lennähtääpi;\n    Kaunis Ruusu-neiti jääpi\n    Kuihtuvaksi nupuksi!\n\n_Tuonetar_.\n\n    Loppu! Säästä huolesi!\n\n_Valotar_.\n\n    Kaksi minuuttia vailla.\n    Fiat lux!\n        (Tulee valoisaksi. Ulkoa kuuluu jyskettä.)\n              Näen miekan mä;\n    Pensasta lyö urhon lailla...\n\n_Tuonetar_.\n\n    Mutta ei se ennätä!\n\n_Valotar_.\n\n    Joudu, oi!\n\n_Tuonetar_.\n\n              Nyt loppui taika.\n\n_Valotar_.\n\n    Minuutti on vielä aikaa.\n\n(Haltijattaret vetäytyvät sivulle. Florestan-prinssi syöksyy sisälle ja\npysähtyy hetkiseksi epäileväisenä.)\n\n_Florestan_.\n\n     Mitä? Kaikki nukkuvi!\n     Missä olet, onneni,\n     Ruususeni armahainen?\n\n(Hän käy punaisen esiripun luo ja työntää sen sisulle. Ruusu nähdään\nnukkuneena värttinä kädessä.)\n\n    Suloisuus, oi taivahainen!\n    Unta nähnenkö mä vaan?\n\n_Tuonetar_ (sivulta).\n\n    Loppu... Hän ei muistakaan.\n\n_Valotar_ (sivulta).\n\n    Puoli minuuttia on!\n\n_Florestan_.\n\n    Taivaan ihme verraton,\n    Tohdinko sun herättääkään?\n\n_Tuonetar_.\n\n    Voitto! Aikaa ei nyt jääkään!\n\n_Valotar_.\n\n    Sekuntia kuus! Aik' kallis,\n    Seiso!\n\n_Florestan_.\n\n           Suuteloni tää\n    Voiko sinut herättää?\n    Oi, jos sallimus sen sallis!\n\n(Hän suutelee Ruusua otsalle. Ruusu avaa silmänsä.)\n\n_Tuonetar_.\n\n    Voi mua! Elo kuolon lyö.\n    Valo voittaa, poistuu yö...\n\n_Valotar_.\n\n    Kiitos, kallis hetki, aivan\n    Viimeisin, sä lahja taivaan!\n\n(Molemmat haltijattaret katoovat.)\n\n_Ruusu_ (heräten).\n\n    Jos vois ijäks sitoa murehet sankat\n    Ja onnea tuottaa...\n          Ken sä? Miks mua tarkastatki?\n\n_Florestan_.\n\n    Oi, sä kauniin Ruusuni!\n    Olen vieras; suurin ratki\n    Riemuni ja toivoni\n    On sua saada elohon\n    Tässä linnass' sallimuksen.\n\n_Ruusu_ (ajatellen).\n\n    Niin; sain äsken loukkauksen;\n    Vaan se vaaratonta on,\n    Sainhan naarmun varsin pienen.\n    Sitte hiukan uinahdin,\n    Raskas kun ol' ilmakin.\n    Puoleenpäivään maannut lienen.\n\n_Florestan_.\n\n    Paljoko on aikaa siitä,\n    Jolloin suljit silmäsi?\n\n_Ruusu_.\n\n    Neljännes tai -- jos ei riitä --\n    Kaksi. Sit' en ihmehdi,\n    Kun ol' uni makeata.\n\n_Florestan_ (hiljaa).\n\n    Ei hän tiedä, että sata\n    Vuotta siitä vierikin!\n        (Kuuluvasti.)\n    Puolipäivä on nyt tosin. --\n    Ruhtinatar ylevin!\n    Sua saavuin tänne kosiin;\n    Olen prinssi Florestan.\n\n_Ruusu_.\n\n    Vieras, pilaa puhuthan!\n    Sinä mies noin muhkea,\n    Minä tyttö pieni vasta,\n    Jonka löysit torkkumasta.\n\n_Florestan_.\n\n    Pieni tyttö? Oletpa\n    Isoäitin' äitiä\n    Vastaava sä ijässä,\n    Jos hän eläis. (Hiljaa.) Unhotin.\n\n_Ruusu_.\n\n    Huomaan, että uneksin;\n    Kas, kuin tuolla kaikki makaa!\n\n_Florestan_.\n\n    Kaikki herää, se on vakaa.\n\n(Kuningas ja kaikki muut heräävät siinä järjestyksessä, kuin alkavat\npuhuakin.)\n\n_Kuningas_.\n\n    Paistia!\n\n_Kuningatar_.\n\n             On helteistä.\n\n_Kunigunda_.\n\n    Ukkost' oli, luulen mä.\n\n_Hovimarski_.\n\n    Sanon, vaikk'en juuri kiistäin:\n    Kivi putos selkäpiistäin.\n\n_Leukoija_.\n\n    Nukuinkohan mä! Vai mitä?\n\n_Narsissi_.\n\n    Minäkin.\n\n_Kunigunda_.\n             Yh, moinen hovi!\n    Tuo ei konvenanssiin sovi.\n\n_Hovimarski_.\n\n    Kas! mä saatoin ryhdin pitää.\n\n_Juomanlaskija_.\n\n    Onneks Sam on jäljellä.\n\n_Kokki_.\n\n    Sam, sen nahjus! Esiin sä!\n    Onko nähty hölmömpää?\n    Nukkuuko hän? Häpeää!\n    Opetan sun, pahan polven,\n    Mistä Taavetti sai olven!\n\n(Hän antaa sata vuotta odottaneen korvapuustin. Sam herää. Hän on sen\nsadan vuoden kuluessa saanut pitkän parran.)\n\n_Sam_.\n\n    Kiitos herättämästänne!\n    Mull' on vilpas joka jänne.\n\n(Tunnustelee partaa).\n\n_Kuningas_.\n\n    Miksi säikähdät, Sam-ukko?\n\n_Sam_.\n\n    Majesteetti, leukani\n    Heltan saanut on kuin kukko.\n\n_Kuningas_.\n\n    Nyt saat ajaa partasi.\n\n_Sam_.\n\n    Parta mull'? En usko, en!\n\n_Kuningas_.\n\n    Saunan seinän paksuinen.\n\n_Sam_ (hyppää ilosta).\n\n    Parta mulla! Tosiaan!\n    Hei, se hauska uutinen:\n    Palkan paremman nyt saan!\n\n_Kuningas_.\n\n    Tietty se; nyt olet sievä.\n\n_Kokki_.\n\n    Kas, kuin Sam nyt onkin rievä!\n\n(Barbra, Doriina ja Sanna tulevat sisälle.)\n\n_Doriina_. Tule, äiti, katsomaan! Täällä on oikea lumottu linna. Ulkona\npihalla juoksentelee kansaa, hevosia ja koiria. Kaikki prinssit elävät,\nja täällä on ihka elävä kuningas kaikkein armollisimman, ihka elävän\nhovinsa kanssa. No mitä nyt sanotte, äiti?\n\n_Barbra_. Mitä sanon, tuhma tyttö? Enkö jo ole aina sanonutkin, että\nkyllä täällä loitsua on; pitäisipä olla samanlaatuinen ymmärrys kuin\nharmaalla kivellä, jos ei noin päivänselvää noituutta käsittäisi.\nNöyrin palvelijattarenne, armollinen herra kuningas! Teidän\nmajesteettinne, olette vetäneet pitkän unen; toivon, että nyt olette\noikein tarpeeksi maanneet.\n\n_Kuningas_. Mitä se eukko lörpöttelee?\n\n_Kunigunda_. Ne ovat alhaista kansaa, teidän majesteettinne. Heidän\npukunsa on kovin vanhanaikainen.\n\n_Barbra_. Te, rouva, vanhanaikainen olette. Te olette puettu, niinkuin\nsata vuotta takaperin isäni isoäidin aikana tapa oli.\n\n_Kunigunda_. Mitä? Vanhanaikainenko? Rohkenetteko sanoa, että minä\nvanhanaikainen olen?\n\n_Barbra_. Juuri te. Mitäpä muuta kuin vanhanaikainen voi olla, kun sata\nvuotta maannut on?\n\n_Kunigunda_.\n\n    Voi, mä pyörryn!\n\n_Kuningatar_.\n\n                    Sata vuotta?\n\n_Sam_.\n\n    Enpä partaa saanut suotta.\n\n_Kuningas_.\n\n    Mitä se? En ymmärrä...\n\n_Sanna_ (näyttää kultaompeleiset kengät).\n\n    Taivaan olon tykönä\n    Haihtuvainen niinkuin mikä\n    Sekunti on ihmisikä,\n    Sadan vuoden mittaki\n    Niinkuin mennyt minuutti.\n    Minä, joka kanssa sauvan\n    Tässä horjun -- kuinka kauan? --\n    Lapsena sain kengät nuo\n    Ruususelta itselleni...\n\n_Kunigunda_.\n\n    Aivan äsken sattui tuo...\n\n_Kuningatar_.\n\n    Tunti sitte, luullakseni.\n\n_Sanna_.\n\n    Oi, kuin paljon Korkein voi!\n    Kiitos Hälle, kun mun soi\n    Nähdä lapsuusriemuin vielä!\n    Nyt käyn hautaan ilomiellä.\n\n(Menee Ruusun luo, joka täll'aikaa on Florestanin kanssa keskustellut,\nja suutelee hänen hameensa helmaa.)\n\n_Ruusu_.\n\n    Sunko, ystäväni pienen\n    Näen? En sua tuntenut.\n    Ai, kuin olet vanhennut!\n    Miksi minä nuori lienen?\n\n_Sanna_.\n\n    Tähden sydämmes. Myös sä\n    Kerran vanhenet kuin mä.\n    Kuningas, oi! Ruusu-neidin\n    Florestan se saattoi henkiin;\n    Hänen suokaa Ruusu ottaa!\n    Se ei ole ansiotta.\n\n_Florestan_.\n\n    Omaks suokaa mulle neiti!\n\n_Kuningas_.\n\n    Hiljaa! Mitä sanoo äiti?\n    Tyttökään ei harkinnotta\n    Suostu...\n\n_Kuningatar_.\n\n              Myönnyn, jos hän vaan\n    Lienee jalo ritari.\n\n_Ruusu_.\n\n    Sellainen hän tosiaan.\n    Elo elost' annetaan.\n\n_Kuningas_.\n\n    Äitiä hän kuulevi!\n    Aina on hän kuuliainen.\n    No, jos asia on sen lainen,\n    Saakoon prinssi armahansa,\n    Rakastakoon häntä kanssa;\n    Hän ei enää ikää vailla:\n    Sadan viidentoista mailla.\n    Sama saattaa olla se;\n    Eläväthän sielumme\n    Vuotta monta miljoonata.\n    Toisella jos vuosisata\n    Enemp' oli tehtävää,\n    Lienee samantekevää.\n        (Valotar-neiti tulee sisälle.)\n    Tuossapa, kas, kummi taas,\n    Jalo kummi laulakaas!\n    Suokaa kauniin laulun soida!\n    Paria noin muhkeaa\n    Kyllin ylistää ei voida.\n\n(Kaikki toivottavat onnea kihlatuille.)\n\n_Valotar_ (värttinä kädessä seisoa perällä ja laulaa).\n\n    Mä kehräjän henkien maast' tämän langan,\n    Tään kultaisen langan.\n    Ei moist' ole piirissä maailman sankan,\n    Ei maailman sankan.\n    Tää juossut on yöstä,\n    On päivästä myös tää,\n    Kun vuos'sata käynyt on hetkisen työstä.\n\n_Kaikki_ (yhtyvät laulamaan).\n\n    Me kaikin nyt onnea kehräelemme,\n    Me kehräelemme,\n    Näin henkien lemmikin kaunistelemme,\n    Näin kaunistelemme;\n    Niin riemua tuottaa\n    Hän niille, mit suotta\n    Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa.\n\n\n\n\nTÄHTISILMÄ.\n\n\nOlipa kerran pikku lapsi, joka nukkui lumikinoksessa. Miksi nukkui hän\nsiinä? Siksi, että oli siihen pudonnut.\n\nJouluiltana se oli. Lappalainen ajeli porollansa autioilla tuntureilla\nja jäljestä ajoi eukko toisella porolla. Lumi kimalteli, revontulet\nräiskyivät, ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Lappalaisesta\ntuntui matka juhlalliselta ja hän katsahti aina eukkoonsa, joka ajoi\ntoisessa pienessä pulkassa. Porot eivät näet voi vetää enempää kuin\nyhden kerrallansa. Eukolla oli sylissä pikku lapsensa. Hän oli käärinyt\nsen paksuun, poronnahkaiseen peskiin; mutta poroa hän ei voinut hyvin\nohjata, kun piteli lasta sylissään.\n\nKun he olivat tulleet vuoren korkeimmalle kohdalle ja alkoivat alaspäin\najella, kohtasivat he susia. Niitä oli suuri lauma, poroja vainoamassa,\nniinkuin niitä usein talvella Lapissa nähdään. Sudet eivät olleet nyt\nporoja kynsiinsä saaneet, ne ulvoivat nälissänsä ja rupesivat\nseuraamaan lappalaisukkoa ja hänen eukkoansa.\n\nKun porot sen huomasivat, rupesivat he harppaamaan, minkä vain\njaksoivat ja laukkasivat tunturin kuvetta alas niin kovalla vauhdilla,\nettä pulkat lentelivät sinne tänne ja pyörivät monta kertaa ympäri\nlumikinoksissa.\n\nMutta lappalainen ja hänen eukkonsa olivat tottuneet tuohon, he\npysyivät pulkissansa, vaikka kuulo ja näkökin olisi heiltä mennyt tässä\nkyydissä. Näin eteenpäin riennettäessä pudottikin lappalaiseukko\nlapsensa lumeen. Turhaan huusi hän ja koetti poroa seisauttaa; poro\ntiesi susien olevan jo aivan kantapäillä, liputti korviansa ja juoksi\nniin kovasti, että jalat naksoivat, ihan kuin pähkinät, kun niitä\nsärjetään. Hetken kuluttua olivat porot ja pulkat jo etäällä.\n\nLapsukainen lepäsi nyt hangella, peskiinsä käärittynä tarkastellen\ntähtiä. Tuokiossa olivat sudet hänen luonaan. Hän ei itkenyt eikä\nliikkunut, katsoi vaan. Ja pikku lasten viattomilla silmillä on\nihmeteltävä voima. Nälkäiset pedot seisahtuivat vauhdissansa eivätkä\nuskaltaneet lapseen koskea. Vähän aikaa seisoivat he aivan hiljaa,\nhämmästyneinä katsellen. Sitte läksivät he käpälämäkeen porojen jälkiä\nmyöten, metsästystä jatkamaan.\n\nLapsi oli nyt aivan yksin suuressa, autiossa erämaassa, talviyönä\nlumessa. Hän katseli tähtiä ja tähdet katselivat häntä, ja niin tulivat\nhe ystävyksiksi. Nuo äärettömän suuret, lukemattomat, kauniit auringot,\njotka etäisyydestä yön taivaalta loistavat, näkyivät armahtavan\nturvatonta maan lasta, joka lumessa lepäsi. Ja kun ne katselivat\nlapseen ja lapsi katseli niihin, niin jäi tähtien valoa pienokaisen\nsilmiin. Kuitenkin olisi hän kohta paleltunut kuoliaaksi, jos ei Jumala\nolisi niin asettanut, että toinen matkustaja tuli samaa tietä\nerämaahan. Se oli suomalainen uudisasukas, kotoisin Inarista. Hän oli\npaluumatkalla Vesisaarelta, josta oli ollut hakemassa jouluksi suoloja\nja jauhoja. Lapsen löysi hän ja otti rekeensä.\n\nJoulu-aamuna tuli uudistalolainen kotiinsa juuri, kun Inarin kirkon\nkellot kutsuivat aamukirkkoon. Heti vei hän lapsen tupaan ja antoi sen\nvaimollensa.\n\n\"Tässä on sinulle joululahja, Liisa\", sanoi hän pyyhkien huurua\nruskeista kiharoistaan. Ja sitten hän kertoi, kuinka hän oli lapsen\nlöytänyt.\n\nUudistalolaisen vaimo otti lapsen, irroitti nahkaisen puvun pois ja\nantoi hänelle lämmintä maitoa.\n\n\"Jumala on lähettänyt sinut meille, lapsi raukka\", sanoi hän. \"Miksi\nminua noin katselet? Ell'ei sinulla ole isää eikä äitiä, niin on Simo\nSorsa oleva isäsi ja minä olen äitisi, ja sinä olet oleva meidän\nlapsemme. Simmu, Palte ja Matti tulevat varmaan iloisiksi, kun saavat\nsisaren, sillä sinähän olet tyttö. Oletkohan sinä edes kristityksi\nkastettu?\"\n\n\"Siihen ei ole luottamista\", arveli uudistalolainen Simo Sorsa.\n\nLappalaisilla on pitkä matka kirkolle, sentähden säästävät he lastensa\nkastetta, kunnes lapset tulevat vanhemmiksi. Silloin ajavat lapset itse\npapin luo, ottavat pappia kädestä ja sanovat \"amen\", kun hän on heidät\nkastanut. \"Koska nyt on aamukirkko, on parasta, että viemme lapsen heti\nkastettavaksi\", sanoi Simo.\n\nVaimosta oli tämä neuvo hyvä, ja niin kastettiin löytölapsi ja hän sai\nkasvatusäitin nimen: Elisahet. Pappi kummasteli, kuinka lapsen silmät\nloistivat aivan kuin tähdet, ja sanoi leikillisesti: \"Tähtisilmä\npitäisi nimesi olla eikä Elisabet.\"\n\nUudistalolaisen vaimosta ei tämä puhe ollut kristillistä, ja hän kertoi\nsen miehellensä. Mutta Simo Sorsa oli huomannut saman kuin pappikin ja\narveli, että toinen nimi on yhtä hyvä kuin toinenkin. \"Mitä nyt?\" sanoi\nvaimo. \"Ethän vain luule lasta loihtijaksi, koska hän on Lapin lapsi,\nja lappalaiset ovat loihtijoita? Simmulla ja Paltella ja Matilla, niin,\nniillä kyllä on yhtä kauniit harmaat silmät, kuin hänellä ruskeat, ja\njos tahdot tytölle liikanimen antaa, niin olkoon se 'kissansilmä',\nvoihan sekin olla yhtä hyvä.\"\n\nUudistalolainen ei tahtonut suututtaa vaimoansa, ja oli unohtavinaan\nuuden nimen, mutta tieto papin sanoista levisi ympäri lähiseudun ja\nsiitä päivästä rupesivat naapurit sanomaan Simo Sorsan löytölasta\nTähtisilmäksi.\n\nTyttö kasvoi kolmen kasvattiveljensä seurassa, ja hänestä tuli yhtä\nhoikka ja solakka kuin pojista tuli paksut ja jykevät. Hänellä oli\nruskeat silmät ja musta tukka, jommoisia on harvoilla Lapin lapsilla.\nMutta Lapin lapset ovat joskus kiivaita ja itsekkäitä kuin\nneekerilapset, mutta Tähtisilmä oli aina rauhallinen, säyseä ja\nhiljainen. Lapset sopivat hyvin keskenänsä, paitsi pojat, jotka\nvaihteen vuoksi joskus olivat tukkanuottasilla. Uudistalolainen ja\nhänen vaimonsa rakastivat näitä kaikkia. Asiat onnistuivat hyvin kaikin\npuolin, eikä kukaan äiti eikä isä enää kysynyt Tähtisilmää. Lappalainen\neukkoineen ei voinut muuta uskoa, kuin että sudet olivat syöneet heidän\npienen lapsensa.\n\nTähtisilmä oli vasta kolmannella, kun hänen kasvatusäitinsä alkoi\nhuomata hänessä jotakin käsittämätöntä. Lapsen silmissä oli kummallinen\nvoima, jota ei kukaan rohjennut vastustaa. Hän ei koskaan puolustanut\nitseänsä, kun pikkupojat hänelle pahaa tekivät: hän katsoi vain heihin,\nja heti tekivät he mitä voivat, ollaksensa hänelle mieliksi. Musta\nkissa ei voinut katsoa häneen; talon koira, ruskea, pörhökarvainen\nKettu, herkesi heti haukkumasta ja murisemasta, kun Tähtisilmä vain\nsitä silmäili. Kasvatusäiti luuli näkevänsä tytön silmien kiiluvan\npimeässä. Eräänä päivänä oli kova myrsky, ja kun Tähtisilmä meni\nportaille, näytti tosiaankin melkein kuin hän olisi myrskyn asettanut,\nsillä muutamissa hetkissä tuli aivan tyyni.\n\nPaljon kyllä uudistalolaisen vaimo piti lapsesta, mutta tällaista hän\nei voinut kärsiä.\n\n\"Älä katso minuun\", sanoi hän joskus rauhattomasti pienokaiselle.\n\"Näyttääpä siltä kuin sinä luulottelisit voivasi katsoa sydämmeeni!\"\n\nTähtisilmä tuli alakuloiseksi ja murheelliseksi; hän ei käsittänyt\nasiaa, vaan sen hän näki, että hänen hyvä äitinsä oli suuttunut.\nSilloin taputteli kasvatusäiti ystävällisesti häntä poskelle ja sanoi:\n\"älä itke, Liisuseni, ethän sinä sille voi mitään, että olet Lapin\nlapsi.\"\n\nEräänä päivänä kun Tähtisilmä jo oli kolmivuotinen, istui\nuudistalolaisen vaimo rukkinsa ääressä ajatellen miestänsä, joka taas\noli matkoilla. Silloin sattui hän muistamaan, että hänen hevosensa\nvasemmasta takajalasta oli kenkä pudonnut. Tähtisilmä istui nurkassa ja\noli ajavinaan hevosella, hän piti, näet, penkkiä hevosena; mutta\nyht'äkkiä sanoi hän penkille: \"äiti miettii, että sinulta on pudonnut\nkenkä vasemmasta takajalasta.\"\n\nUudistalolaisen vaimo seisautti rukkinsa ja sanoi kummastuneena: \"mistä\nsinä sen tiedät?\"\n\n\"Liisa pikku näki sen\", vastasi Tähtisilmä. Kasvatusäiti ei ollut tätä\nhuomaavinaankaan, vaikka hänellä kuitenkin oli paha mieli. Nyt päätti\nhän ruveta tarkastamaan pikku kasvattiansa. Muutamia päiviä sen jälkeen\noli eräs matkamies tuvassa yötä. Aamusella huomasi emäntä sormuksensa\npöydältä kadonneen. Miestä epäiltiin ja hänen vaatteensa tarkastettiin,\nmutta sormusta ei löytynyt. Silloin heräsi Tähtisilmä, katsoi\nkummastuen mieheen ja sanoi: \"hänellä on sormus suussa!\"\n\nSiellä olikin sormus. Mies ajettiin pois, mutta vieläkään ei\nuudistalolaisen vaimo ollut huomaavinansa mitään. Kului vähän aikaa.\nPalte tuli tuhkarokkoon ja pappi tuli lasta katsomaan, sillä hän oli\nvähän lääketiedettäkin tutkinut. Äidillä oli pari tuoretta lohta\naitassa ja hän mietti: \"antaisinkohan papille pienemmän taikka\nsuuremman lohen? Luulenpa pienessäkin olevan kylliksi.\"\n\nTähtisilmä istui nurkassa; hänellä oli havuluuta sylissä, ja se oli\nolevinaan kipeä. Vasta oli olevinaan pappi ja Tähtisilmä sanoi\nvastalle: \"Annanko minä nyt sinulle pienen taikka suuren lohen?\nLuulenpa, että pienessäkin on kylliksi.\"\n\nKasvatusäiti kuuli tämän ja jokainen sana pisti kuin neula hänen\nsydämmeensä. Papin mentyä ei hän enää voinut hillitä vihaansa, vaan\nsanoi Tähtisilmälle: \"Nyt näen, ett'ei velhous koskaan sinusta eroa,\nLapin penikka! Sentähden et saakaan enää tästä lähtien katsella minua\nvelhoavilla silmilläsi. Permannon alla kuopassa saat asua ja kerran\npäivässä saat tulla tänne tupaan syömään, mutta silloinkin peitetään\nsilmäsi paksulla huivilla, niin ett'et näe ihmisiä, ennenkuin tuo ilkeä\nvoima on sinusta kadonnut.\" Tämä ei ollut hyvin tehty pienelle lapsi\nraukalle, joka ei ollut kellekään pahaa tehnyt. Mutta uudistalolaisen\nvaimo oli taikauskoinen, niinkuin moni muu hänenlaisensa, ja luuli\naivan toden teolla lappalaisten voivan velhota. Hän sulki sentähden\nTähtisilmän pimeään kuoppaan permannon alle. Ruokaa, vaatteita ja\nleposijaa sai lapsi kyllä, ett'ei hänen tarvinnut nälkää nähdä eikä\npaleltua. Tähtisilmällä oli kaikkea paitsi vapautta, rakkautta,\nihmisten seuraa ja päivän valoa.\n\nPoissa oli uudistalolainen, ja kellarissa istui Tähtisilmä. Hauskaa ei\nsiellä olo ollut, mutta ei se juuri ollut ikävääkään. Tähtisilmällä oli\nnäet kumppanejakin. Ne olivat vanha, laho hirsi, rikkinäinen\nsaviruukku, käämi ja kaulaton pullo. Hirsi oli olevinaan isä,\nsaviruukku äiti; halko, käämi ja pullo olivat kasvattiveljet; nämä\nkaikki, paitsi hirsi, asuivat tyhjässä hulikassa. Jokaisella heistä oli\nhulikassa omat toimensa. Tähtisilmä lauloi heille ja hiiret ja rotat\nkuuntelivat.\n\nUudistalolaisen vaimolla, Liisalla, oli hyvä ystävä, naapurin vaimo,\nMurra. Joulu-aattona istuivat vaimot tuvassa puhellen lappalaisten\ntaikatempuista. Äiti neuloi kintaita, Simmu leikitteli kuparirahoilla,\nPalte survoi tiiliä muruiksi ja Matti oli sitonut nuoran kissan\njalkaan. Yhtäkkiä kuulivat he Tähtisilmän laulavan kuopassa; sylissänsä\nkäämiä pidellen lauloi hän näin:\n\n    \"Äiti kintaat kutelee\n    Uuhen-untuvaiset.\n    Simmu syliin latelee\n    Lantit hohtavaiset,\n    Palte jauhaa tiiliä\n    Matti köyttää kissiä.\n    Nyt jo loistaa aurinko,\n    Käämikin se lepää jo.\"\n\n\"Mitähän lappalaispenikka tuolla kuopassa laulaa?\" kysyi Murra.\n\n\"Hän laulaa kehtolaulua leikkikaluillensa\", vastasi Liisa.\n\n\"Mutta näkeehän hän permannon läpi kaikki, mitä teemme\", arveli Murra,\n\"Hän näkee auringon paisteen pimeässä kuopassa.\"\n\n\"Luulenpa todellakin, että niin on!\" huudahti Liisa. \"Kyllä varmaan hän\non taikurin lapsi.\"\n\n\"Minä tiedän neuvon\", sanoi ilkeä Murra. \"Sido hänen silmiensä eteen\nseitsemän villaliinaa ja pane kuopan suulle seitsemän villavaippaa,\nniin varmaankaan hän ei mitään näe.\"\n\n\"Tahdonpa koettaa\", vastasi Liisa, mennen heti kuoppaan. Siellä sitoi\nhän seitsemän villaliinaa pikku Tähtisilmän silmäin eteen, ja kuopan\nsuulle, tuvan permannolle, pani hän seitsemän vaippaa.\n\nHetken perästä tuli pimeä, tähdet alkoivat loistaa ja revontulet\npaloivat vaaleanpunaisina kaarina iltataivahalla.\n\nSilloin kuului taas Tähtisilmän laulu:\n\n    \"Tähdet pienet tuikkavat\n    Iltataivahalla,\n    Revontulet suihkavat\n    Tuolla korkealla,\n    Tänne tähdet katselee,\n    Revontulet tuikkailee.\n    Kultatähdet hohtaa,\n    Joulu onpi kohta.\"\n\n\"Eläs huoli!\" sanoi Murra, \"nyt hän kuitenkin näkee revontulet ja\ntähdet! En ole tuollaista taikapenikkaa koskaan kuullut.\"\n\n\"Mahdotonta\", sanoi uudistalolaisen vaimo, \"minä menen katsomaan.\" Hän\nnosti pois seitsemän vaippaa, ja siellä näki hän Tähtisilmän istuvan,\nseitsemän villaliinaa silmillä, ja kysyi häneltä: \"näetkö tähtiä?\"\n\n\"Tähtiä, paljon, paljon\", vastasi Tähtisilmä, \"Nyt on niin kirkasta ja\nvaloisaa, äiti; nyt tulee joulu!\"\n\nUudistalolaisen vaimo meni tupaan takaisin ja kertoi asian Murralle.\nMurra sanoi: \"muu neuvo ei nyt auta kuin täytyy kaivaa seitsemän\nkyynärän syvyinen hauta kuopan pohjalle, panna taikapenikka sinne ja\npeittää hauta mullalla. Kyllä auttaa, luulen mä.\"\n\n\"Ei toki\", sanoi Liisa, \"sitä en koskaan tee. Voi toki sitä lasta, --\nminä pelkään, että mieheni vihastuu, jos hän saa sen kuulla.\"\n\n\"No, anna penikka minun huostaani\", sanoi Murra; \"minä vien hänet\nLappiin takaisin.\"\n\n\"Kunhan vaan ette tee hänelle mitään pahaa\", sanoi uudistalolaisen\nvaimo.\n\n\"Mitä pahaa minä hänelle tekisin?\" sanoi Murra. \"Minä vien hänen sinne,\njosta hän on tullutkin.\"\n\nNiin sai Murra lapsen, kääri sen vanhaan poronnahkaturkkiin ja vei sen\nmukanansa tunturille. Sinne jätti hän Tähtisilmän ja meni tiehensä,\nsanoen: \"niinkuin olen luvannut, niin teenkin. Koska hän on kinoksesta\ntullut, niin menköön myös kinokseen.\"\n\nHangella lepäsi nyt Tähtisilmä ja katseli taivahan tähtösiä. Taaskin\noli jouluyö niinkuin kolme vuotta sitte. Taivaan tuhannet, kauniit,\nkirkkaat, äärettömän suuret, kaukaiset auringot katselivat armollisesti\nviatonta lasta. Ne valasivat hänen silmiänsä, ne katsoivat hänen\nsydämmeensä, eivätkä löytäneet sieltä muuta kuin hyvyyttä ja\njumalisuutta. Silloin saivat lapsen silmät vielä kummallisemman\nkirkkauden, ja paljon laveammalta voi hän nyt nähdä. Hän näki etäälle\ntähtien taakse, näki sinne, missä Jumalan näkymätön valtaistuin oli,\nsinne, missä enkelit liitelivät ylös ja alas Jumalan käskyjä\nmiljoonille maailmoille vieden. Yö oli tyyni ja kirkas, täynnä\näänetöntä rukoilemista. Revontulet vain yksin taivaalla rätisivät; ne\nkulkivat kaarevina Tähtisilmän yli tunturilla, kiittäen Jumalaa.\n\nVarhain jouluaamuna, lasten vielä nukkuessa, tuli uudistalolainen\nmatkaltansa kotia. Vaimoansa syleiltyään ja pyyhittyään huurun\nruskeista kiharoistansa, kysyi hän lapsia. Silloin sai hän vaimoltansa\nkuulla Palten sairastaneen tuhkarokkoa, mutta nyt jo olevan terveen, ja\nSimmun ja Matin olevan terveitä ja pulleita kuin vehnäpullat.\n\n\"Kuinkas Tähtisilmä voipi?\" kysyi uudistalolainen vielä.\n\n\"Hyvin\", vastasi vaimo, sillä kovin pelkäsi hän miestänsä ja omatunto\nsoimasi häntä.\n\n\"Meidän täytyy hoitaa hyvin Tähtisilmää\", jatkoi uudistalolainen.\n\"Viime yönä reessä nukkuessani näin minä unta. Näytti siltä kuin\ntaivaalta olisi rekeni peitteelle pudonnut kirkas tähti, joka sanoi\nminulle: 'ota minut hoitaaksesi ja hoida minua hyvin, sillä minä olen\nhuoneesi siunaus!' Mutta kun ojensin käteni tähteä ottaakseni, olikin\nse jo kadonnut. Minä heräsin, rupesin ajattelemaan, kuinka Jumalan\nsiunaus on seurannut meitä näinä kolmena vuotena, siitä asti, kun\notimme tuon vieraan lapsen. Ennen ei meille tahtonut mikään onnistua;\nme olimme sairaita ja köyhiä; halla turmeli toukomme, karhu raateli\nkarjamme ja susi söi lampaamme. Mutta nyt on meille kaikki niin hyvin\nonnistunut... ja tämä tulee varmaankin siitä, että Jumala on armollinen\narmeliaille, ja hänen enkelinsä pitävät erityistä huolta viattomista\nlapsista.\"\n\nKun uudistalolaisen vaimo tämän kuuli, koski se hänen sydämmeensä taas\nkovin, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.\n\nPojat heräsivät sillä välin. Isä iloitsi nähdessänsä kaikki terveinä ja\nvoimakkaina ja otti heidät syliinsä. Hetkisen lapsia polvillansa\npidettyään, kysyi hän taas: \"Missä Tähtisilmä on?\"\n\nSilloin vastasi Simmu: \"äiti on sulkenut hänet kuoppaan.\"\n\nPalte sanoi: \"äiti on sitonut seitsemän huivia hänen silmiensä eteen ja\npannut seitsemän vaippaa kuopan suulle.\"\n\nMatti sanoi: \"äiti on antanut hänet Murralle ja Murra on vienyt hänet\ntunturille.\"\n\nTämän kuultuansa punastui uudistalolainen vihasta, mutta hänen vaimonsa\ntuli valkoiseksi kuin palttina eikä voinut vastata muuta kuin: \"Hän oli\nLapin penikka ja lappalaiset ovat taikureita.\"\n\nTähän ei uudistalolainen mitään vastannut, mutta niin väsyksissä kuin\nolikin, meni hän heti talliin, valjasti hevosensa ja läksi ajamaan.\n\nEnsin ajoi hän Murran luo, kaappasi hänet rekeensä ja pakotti neuvomaan\nsen paikan, johon hän oli lapsen jättänyt. -- Tunturille tultuansa\nnousivat he reestä ja hiihtivät suksilla lumisten rotkojen poikki.\nJouduttuansa sinne, minne Murra oli lapsen jättänyt, näkivät he vielä\nsiinä, missä lapsi oli levännyt, pienen kuopan hangella, -- ja vähän\nmatkaa siitä näkyi suksen jälkiä. Mutta Tähtisilmää ei siellä näkynyt,\npoissa oli hän. Edellä hiihti uudistalolainen ja vähän jäljempänä\nMurra. Silloin kuului huuto; uudistalolainen kääntyi takaisin juuri kun\noli aika kyytiä mäkeä alas kiitämässä ja näki lauman Lapin nälkäisiä\nsusia mäen päällä Murraa repimässä. Jyrkkä mäki esti uudistalolaista\napuun joutumasta, ja kun hän vihdoin vaivalla mäen päälle pääsi, olivat\nsudet jo syöneet Murran. Surullisena kääntyi hän takaisin ja saapui\nkotiansa juuri kun kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon.\n\nUudistalolaisen vaimo istui kotona katkeralla mielellä. Hän ei\nrohjennut mennä kirkkoon Jumalaa ylistämään, sillä aamusilla, kun hän\noli lampaita ruokkimaan mennyt, ei huoneessa ollut yhtään elukkaa\njäljellä; sudet olivat täälläkin käyneet tuhoja tekemässä, tunkeutuen\nlammasnavettaan.\n\n\"Nyt alkaa rangaistuksemme\", sanoi uudistalolainen. \"Äiti, menkäämme\nkirkkoon lasten kanssa; nyt on se meille tarpeellisempaa kuin ennen,\nsillä suuri synti on meillä anteeksi pyydettävänä.\"\n\nTästä päivästä lähtien ei kukaan tiennyt, minne Tähtisilmä oli\njoutunut. Suksen jäljistä sen paikan luona, jossa Tähtisilmä oli\nhangella ollut, tultiin siihen luuloon, että hyvä enkeli oli taas\njonkun matkustajan erämaahan ohjannut; tämä oli sitte lapsen löytänyt\nja mukaansa ottanut. Täytyneehän uskoa niin käyneen, mutta kukaan ei\ntiedä, ken matkustaja oli taikka minne Tähtisilmä sitte joutui ja missä\nuuden kodin sai, toivoaksemme paremman kodin; siellä on hän siunausta\ntuottava ja näkevä enemmän kuin toiset näkevät. Niin, hän on näkevä\nseitsenkertaisten muurien läpi, hän on näkevä ihmisten sydämmiin, hän\non näkevä sivuitse tähtien, taivaan sinisen kannen läpi autuaiden\nasunnoille saakka.\n\nJa mitä merkillistä tämä sitte on? Eikös tuollaista taitoa nähdä\njoillakuilla, että he voivat ikäänkuin lukea toisten ajatuksia? Eikös\nlöydy hyviä ja hurskaita ihmisiä, jotka vahvalla uskollansa voivat\nnähdä autuuden esirippua? Esirippua etemmä he eivät voi nähdä, sillä\nsiellä on vielä paljo, jota \"ei yhdenkään korva ole kuullut eikä silmä\nole nähnyt\". Mutta sekin on jo suuri lahja, kun voi nähdä maailmaa\netemmä ja sitä voivat ainoastaan valitut.\n\nEnnen uskottiin ihmisten kohtalon riippuvan tähdistä. Nyt uskotaan\nihmisen kohtalon riippuvan Jumalan tahdosta, mutta tähdet eivät\nkuitenkaan ole ihmeellistä voimaansa kadottaneet. Sillä kun oikein\nhartaasti katsomme niitä, näemme ikäänkuin kaistaleen Jumalan\nkirkkauden puvusta hänen äärettömässä luomakunnassaan. Sieltähän\nloistaa aina osa ijankaikkisuutta maailman yöhön, ja siitä se tulee,\njos valonheijastusta jääpi silmihimme ja sieluhumme. Valon heijastus\njäi Tähtisilmään, sillä hän oli viaton, hyljätty lapsi, jolla ei ollut\nturvaa maailmassa. Erotus on siinä, että muiden silmissä vaalenee\ntähtien valo niin usein niiden ajatuksien ja halujen tähden, jotka\nmieltämme maailmaan vetävät.\n\nNythän ei kukaan tiedä, missä Tähtisilmä on. Hän on varmaankin vielä\nlapsi, sillä ei siitä ole kovin kauan, kun hän katosi. Sentähden\nkatsele kaikkia hyviä, kirkassilmäisiä lapsia: kukaties on joku niistä\nkadonnut Tähtisilmä. -- Sanottiin häntä ruskeasilmäiseksi ja\nmustatukkaiseksi, mutta ei sinun tarvitse sentähden luulla, ett'ei hän\nvoisi olla vaaleiden sinisilmienkin joukossa. Sellainen sivuseikka ei\nmitään merkitse. Onhan hän voinut muuttua toisen näköiseksi. Tarkasta\nvain, voiko hän lukea ajatuksesi, voiko hän asettaa myrskyn ja voiko\nhän tietää salaisuuden seitsemän villahuivin läpi. Jos hän sen voi, on\nhän varmaan Tähtisilmä. Jos löydät hänet, niin ilmoita meille, mutta\nälä sano sitä hänelle itselleen, sillä hän on jo aikoja sitte unohtanut\nihmisten kovuuden ja tuon kolkon kuopan tuvan permannon alla, ja\nparempi onkin, että hän on ne unohtanut.\n\nOi, pikku Tähtisilmä, minä näin sinut kerran, mutta en sano, missä minä\nnäin sinut ja sinä luit minun ajatukseni; sinä kiersit kätösesi\nkaulaani, sillä sinä näit, että minä rakastin sinua. Kukapa sinua ei\nrakastaisi, sinä suloinen lapsi, äärettömyyden valosta säteilevin\nsilminesi!\n\n\n\n\nKÖYHÄIN LASTEN KIITOSLAULU HOITOLAITOKSESSA.\n\n\n    Oi, hyvä olet kohtaamme,\n    Jumala, rakas Isämme:\n    Meit' olet huomaas ottanut\n    Ja hyvään hoitoon saattanut.\n\n    Olimme kuin ne linnut vaan,\n    Joill' ei ole oksaa istahtaa,\n    Ei pesää, missä majailla\n    Kylmällä talven ajalla.\n\n    Olomme on nyt murheeton,\n    Kun lämmin, ruoka, vaatteet on;\n    Nyt saamme käskys oppia\n    Ja kiittää Sua, Jumala.\n\n    Siis julistamme kiitostas,\n    Kun muistit meitä armostas\n    Kuin piskusia lintuja:\n    Soit meille oksan istua.\n\n    Oi, armon Herra, siunaa ne,\n    Jotk' antoi uuden kotimme!\n    Suo heille paljo lahjojas\n    Sun luonas, Isä, taivaassas!\n\n    Ja muista muita kaikkia\n    Leivättömiä raukkoja,\n    Jokaista, jok' on vuoteeton;\n    Niin heille suo, kuin meillä on!\n\n    Jumala, Isä armoinen,\n    Suo, että tähden Jesuksen\n    Olemme lapses alati\n    Suo rauha luonas ijäti!\n\n\n\n\nSYDÄN KIMMOAVATA GUMMIA.\n\n\n\"Nyt on Vapunpäivä, ja nyt tulee kevät\", sanoi Rietrikki. \"Hei, hoi,\ntänään on meillä lupa koulusta, uusi palloni on jo kauan sitte valmis,\nsillä on sydän ruumiissaan, ja se on kimmoavata gummia. Lennä, palloni,\nniin korkealle, kuin leivo, pilviin! Ota lyyry Maija, ota lyyry Maija!\"\nJa Maija ojensi pienet kätensä lyyryä ottaakseen, mutta loiskis, pallo\nmeni hänen käsiensä välitse, putosi maahan, kimposi korkealle ja vieri\npihalla olevaan vesilätäkköön.\n\n\"No, nyt se on kauniin näköinen\", sanoi Rietrikki ja puristeli\ntyytymättömänä märkää palloansa. Mutta Maija hyppäsi yhdellä jalalla\nympäri pihaa, nauraen katkeamatta. \"Millekä sinä naurat?\" kysyi\nRietrikki harmissaan.\n\n\"Minä nauran sille, kun sillä on sydän kimmoavaisesta gummista\",\nvastasi Maija. \"Mitähän muuta sen olisi pitänyt tehdä kuin pudota\nlätäkköön?\"\n\nVanha iso-isä, jolla oli yllä pitkä takki ja päässä valkoinen yömyssy,\noli istahtanut portaille auringon paisteesen, ja kuuli mitä lapset\nkeskenään pakinoivat. \"Tule tänne, Rietrikki!\" sanoi hän. Rietrikki\ntuli.\n\n\"Tiedätkö mitä kimmoava gummi on?\" kysyi iso-isä.\n\n\"Tiedän\", vastasi Rietrikki, \"se on puun pihkaa ja niin jäntevätä ja\npehmoista, että sitä voi venyttää vaikka kuinka ja miksi vain tahtoo,\nvaan sitte muuttuu se mielellään jälleen entiseen muotoonsa.\"\n\n\"Se on oikein\", sanoi iso-isä. \"Ymmärrätkös nyt, minkä tähden kaikkien,\njoilla on sydän kimmoavaisesta gummista, pitää pudota lätäkköön?\"\n\n\"En, sitä en ymmärrä\", vastasi Rietrikki.\n\n\"Sen minä kerron sinulle\", sanoi iso-isä. \"Ihmisellä täytyy olla joku\nmäärätty tarkoitus ja hänen täytyy rakastaa jotakin vissiä. Jos hän\ntoisena päivänä on niin, toisena näin, ja antaa johtaa itseään kuinka\nja mihinkä vain tahdotaan, niin on hän poloinen raukka ja pelkuri. Ja\nsilloin tapahtuu hänelle niinkuin pallolle, siitä saat olla varma!\"\n\nRietrikki mietti hetkisen, eikä tiennyt mitä hänen piti vastata.\n\n\"Tahdotko tulla kelpo mieheksi?\" kysyi iso-isä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Rietrikki.\n\n\"Muista sitte, mitä sanoa sinulle\", jatkoi iso-isä. \"Älä luota omaan\nviisauteesi, äläkä ole jurupää, joka niskoittelee ja vastustelee\ntoisia, kun hän ei tiedä mitään parempaa. Vaan jos kerran olet\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että joku asia on oikea ja hyvä, niin\nälä anna houkutella itseäsi siitä. Älä anna venytellä itseäsi\npoikaseni!\"\n\n\"En, iso-isä\", vastasi Rietrikki. Vaan hän ei käsittänyt, mitä iso-isä\ntarkoitti.\n\n\"Hyvästi nyt\", sanoi iso-isä.\n\n\"Nyt menemme niitylle\", sanoi Maija. \"Siellä ovat kaikki pojat ja tytöt\nleikittelemässä Vapunpäivänä.\"\n\nRietrikki tuli, ja sitte mentiin. Oli niin kaunista toukokuun auringon\nloistossa ja lintujen viserrellessä metsässä maantien toisella puolen.\nEi missään puissa ollut vielä lehtiä, mutta ylpeä kuusi seista törötti\nsiellä muuttumattomassa viheriässä virkapuvussaan ja pieni solakka paju\noli jo kasvattanut pieniä lehden alkuja, joita lapset kokosivat ja\nsanoivat \"kissoiksi\". Niitty oli melkein kuiva ja ensimäiset\nviheriäiset ruohot pistivät esiin viimesyksyisistä muuttuneista\nheinistä; mutta ojissa oli siellä täällä vähän lunta ja sammakot\nhyppivät yhdellä loikkauksella ojanvarsilta.\n\nLähellä aitaa istui muija, jolla oli kaupaksi rinkeliä ja piparkakkuja,\nvoileipiä ja simaa. Jolla oli lantti, hän osti sitä, mikä parasta oli\nhänen mielestään, ja jolla ei ollut rahaa, se sai muilta, ja niin oli\nkaikilla yhtäläisesti. Mutta ylä-luokkalaiset rupesivat kestitsemään\nneitosia ja tarjosivat heille simaa.\n\n\"Nyt lyömme palloa\", sanoivat pojat, ja niin jakautuivat he kahteen\npuolueesen, ja Rietrikistä tuli lukkari. Oli komeata nähdä pallojen\nlentävän, juuri kuin pääskyset ilmassa, ja jokaiselle lyyrylle ja\njokaiselle pojalle, johon pallo sattui, kun hän heitti kartun kädestään\nja juoksi niityn yli maaliin, huudettiin hurraata, niin että talonpojat\nkummastelivat, kulkiessaan kuormineen hiljalleen maantietä myöten.\n\nMutta tytöt kyllästyivät katselemiseen ja rupesivat veräjän luona\nleskisille. Missä katosi eräältä kenkä, missä kompastui toinen\nkengännauhoihinsa, toisilla oli märjät hameen helmat, ja toiset\nkadottivat lettinauhansa ja moniailla oli nuha, ja he niistivät\nnenänsä, ennenkuin huusivat viimeistä paria. Mutta kaikki oli yhtä\nhauskaa, ja viimein saivat he muutamia pojista mukaansa, ja silloin oli\nvielä hauskempi.\n\nTuo suututti poikia, ja kun he näkivät erään hoikkasäärisen\nkolmannenluokkalaisen rupeavan juoksemaan tyttöjen kanssa, sanoivat he\nkeskenään: \"hänen pitäisi saada selkäänsä.\" Ja yksi väkevimmistä lupasi\npanna tuomion toimeen.\n\n\"Ei\", sanoi toinen, \"parempi on kastella hänet ojassa. Siellä on vettä\nja mutaa, ja siellä saa hän pestä uuden nuttunsa, josta tytöt niin\npaljon pitävät.\"\n\n\"Mutta ei se sovellu, että meitä on kuusi yhtä vastaan\", sanoi\nRietrikki. \"Se on väärin, ja siihen minä en suostu.\"\n\n\"Voi sinua pelkuri\", sanoivat toiset, \"nyt sinä pelkäät. Sinä et\nuskalla, sinä!\"\n\n\"Kyllä minä uskallan\", vastasi Rietrikki, \"mutta...\"\n\n\"Mutta ja mutta\", huusivat toiset, \"niin sinä ajattelet, että kun hän\nkahdenkesken pääsee tukkaasi koulun kujalla, saat aika lämmityksen.\"\n\n\"Minä näytän, ett'en ole pelkuri\", sanoi Rietrikki vastahakoisesti.\n\n\"No älä siis seiso tuossa riitelemässä, vaan tule mukaan\", huusivat\ntoverit, ja niin vetivät he Rietrikin mukaansa. Kun kolmannen\nluokkalainen huomasi heidän aikomuksensa, lähti hän käpälämäkeen ja\npysähtyi vihdoin ladon luona selkä seinää vasten. Tässä vastusti\nhän urhollisesti, eikä antanut vangita itseään. Mutta yksi\npahajuonisimmista pojista konttasi hänen huomaamattaan likelle häntä ja\ntarttui hänen jalkaansa, ja niin saivat he hänet kumoon ja laahasivat\nhänet yhä likemmäksi ojaa kastellaksensa hänet, niinkuin heidän\naikomuksensa oli.\n\nNyt rupesivat tytöt itkemään ja Maija huusi kaikin voimin: \"laske irti\nhänet, Rietrikki, laske irti!\" Mutta Rietrikki huusi: \"minä tahdon\nosoittaa, ett'en ole pelkuri.\"\n\nSamassa tuli kaksi muuta kolmannenluokkaista kävellen maantiellä ja\nnäkivät kuinka heidän toveriaan rääkättiin. Heti hyppäsivät he aidan\nyli ja tulivat hänen avukseen. \"Kuusi yhtä vastaan, tuohan on\nhäpeällistä\", huusivat he. Mutta kun pojat näkivät heidän tulevan,\nlähtivät he vuorostaan kaikin voimin pakoon, ja Rietrikki myöskin. Muut\npääsivät pakoon, mutta Rietrikki kompastui mättääsen ja kaatui. Heti\nottivat uudet toverit hänet kiinni kauluksesta. \"Vai niin, lurjus\",\nsanoivat he; \"kuusi oli teitä yhtä vastaan kastellaksenne häntä;\nsentähden marssi sinä nyt ojaan!\" Niin vieritettiin Rietrikki\nsäälimättä ojaan. Ja minkä näköinen hän oli päästyään jälleen ylös, sen\nvoi ymmärtää. -- Kaikki pojat ja tytöt nauroivat, koko niitty nauroi,\nmetsäkin nauroi, maantie ja aita nauroivat myöskin, niin, sellaista\nriemua on sangen harvoin kuultu.\n\nSen jälkeen alkoivat muut taas leikkiä, ja aurinko paistoi ja linnut\nlauloivat, ja muija möi kahta vertaa enemmän piparkakkuja ihanana\niloisena Vapunpäivänä.\n\nMutta Rietrikki hiipi tiehensä häpeissään.\n\n\"Voi minkä näköinen sinä olet!\" huudahti iso-isä, joka vielä istui\nportailla ja katseli hyttysten tanssia auringon paisteessa. \"Mikä\nsinulla on, Rietrikki?\"\n\n\"Jo nyt ymmärrän\", vastasi Rietrikki, \"mitä te iso-isä sanoitte\npäivällä. Minun sydämmeni on ollut kimmoavata gummia. Olen antanut\nvenyttää itseäni, olen tehnyt, minkä tiesin olevan väärin, ja sentähden\niso-isä, -- sentähden olen joutunut lätäkköön!\"\n\n\n\n"]