[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs2hSuSc39z-CEexhnRWT45FYSvc2WPWHflhwdaIxlL0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1504,"Lukemisia lapsille 7","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1504-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-7","1504__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_7",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1891,1895,29021,171657,false,52508,[24],"Fairy tales",[26,27,28,29],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Poetry","Short Stories","\"Lukemisia lapsille 7\" by Zacharias Topelius is a collection of children's stories written in the late 19th century. This volume features various tales and poems aimed at young readers, blending elements of folklore, nature, and moral lessons. The narratives illustrate cultural and historical themes, focusing particularly on the Finnish landscape and mythology.  The opening of the book introduces us to a series of short stories and poems, specifically starting with a poem about autumn and the creation of Finland by God. This poetic narrative cleverly intertwines divine creation with the Finnish landscape's beauty and transformation over time. Following this, readers encounter a character named Tahvo Tappurainen, a lazy boy whose reluctance to work is humorously depicted, suggesting a moral about diligence and responsibility. These engaging performances set the tone for a collection meant to inspire and educate young minds through enchanting tales and poetic verses. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Klassiseen Lukemisia lapsille -sarjaan kuuluva seitsemäs osa sisältää satuja, runoja, lauluja ja pieniä näytelmiä. Kokoelma käsittelee muun muassa luonnon syntyä, historiallisia muistoja ja arkisia askareita opetusten ja mielikuvituksen kautta.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 7' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1504. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 7\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Korennoisen syyslaulu.\n Miten Jumala loi Suomen.\n Tahvo Tappurainen.\n Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita.\n Maaliskuu 1888.\n Viisivuotiaan sankarilaulu.\n Pyhän yön lapset.\n Uusi Joululaulu.\n Kaatunut Joulupuu.\n Ammattilauluja:\n   Pikakirjuri.\n   Kelloseppä.\n   Kukkaisten myyjä.\n   Kadunlakaisija.\n   Paimenen laulu.\n Korkean herran jahtikoira.\n Kaksi kertaa kaksi on neljä.\n Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat.\n Kukkais-prinssin kanava.\n Koulu isoisän aikana.\n Leikkejä:\n   Salametsästäjät.\n   Jennyn kehoitukset.\n   Sylvesterin pysäkki.\n Kyökkipiika.\n Kirjakauppias.\n Kirjansitoja.\n Leipuripoika.\n Pikku prinssi.\n Peppeli.\n Tyttökoulu mummun aikana.\n Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja:\n   7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.\n   8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.\n   9. Vellamon neito kertoo helmestä.\n Tuhkimo.\n Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös.\n Lucian numerot.\n\n\n\n\nKORENNOISEN SYYSLAULU.\n\n\n    Katso vuorta, laaksojamme,\n    Syksy onpi jo saloissamme,\n    Tullos mun pieni ystävän,\n    Tullos mun sini-merestän,\n    Tahi taivahan mailta\n    Noilta armahailta.\n\n    Pohjatuuli tallailevi\n    Ruohon kentiltä poistelevi,\n    Pois, pois hän aallon ilon vie,\n    Lumeen jo peittyy metsätie,\n    Siivet lintusen armaan\n    Jäätyy kourissa harmaan.\n\n    Päivä lyhyt, synkänlainen,\n    Yö sä pitkä ja musta vainen\n    Minne, minne, sä kätkit ystävän?\n    Mistä, mistä mä löydän etsimän?\n    Saanko keväällä varmaan\n    Kukkain seurassa armaan?\n\n    Katso vuorta, laaksojani,\n    Saatte tuhannen markoistani,\n    Jos, jos vaan yöstä maailman\n    Nyt, nyt saan kiinni armahan!\n    Mun ystävän oma\n    Säde päivän on soma.\n\n\n\n\nMITEN JUMALA LOI SUOMEN.\n\n\nKun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä:\n\"Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva\nnäkyy.\" Ja tapahtui niin.\n\n\"Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui\nmereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi.\"\n\nSilloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten\nvälillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla,\nja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta\nkuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät\nmaanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan\nmaan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren\npohjasta.\n\nSiinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli\nsuuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen\nmaahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. -- Jumala näki tämän\nsynkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä\nlaakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla\nalueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne\nselänteitään aavojen vesien yli.\n\nTälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja\ntasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois.\nSilloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet\nmenestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.\n\nMeri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja\ntasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin\npäivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa\ntuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi\npannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa\nmaailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti\nvähenevän merestä. -- Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo\nvanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani\nsuuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi.\nTuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun\npikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on\nse kasvanut mannermaan kanssa yhteen.\n\nJa kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan\nsiltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.\n\nMutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa\njuoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan\nmerenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu\njyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee\nkoskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä,\nsekä purot ja joet kuivettuvat.\n\nLuonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa\nsiinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä\nolevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja\nmatalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta\ntakaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen,\nja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi\nvesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa\noli paljo vesiä, -- niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa\nsaaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat\nJumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla\nkupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan\nsaarien metsissä. -- Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka\nyhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet,\njoilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin\nleveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä.\nMaata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä\nolisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.\n\nJumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen\ntahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä\ntahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi\ntäyttää minun tahtoni maailmassa.\n\nLuonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat\nkaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli\neroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi\nnäistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan\nvälillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden\nsiltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, --\nja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut\ntämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle\nnimeksi _Suomi, Finland_. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan\nmuistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksi _Suomensaari,\nSuomenniemi_.\n\nEi mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla\nkuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia\non vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin\npohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta.\nJa monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet\nja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata\npeltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai\nkahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria\naloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden\nkansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja,\nmutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala\nantaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan\nviljellä.\n\nMutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me\njokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla\nerityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin,\nkoska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän\nme tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä\ntiedämme: \"Jumala näki ja se oli hyvä.\"\n\nSiis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen\nluomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja\nkoska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa,\nettä hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten\nmaailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme\nJumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian\n11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi\npeittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut\ntämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen\nkansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa\nkaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra\nJumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan\ntäyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta\ntuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja\nvähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.\n\nNiin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan\nmaan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän\nkuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin,\nSuomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan, _joka\nkasvaa_. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee\nkasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja\narmossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten,\nettä jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut.\nKun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa\nJumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin\nisäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata,\njota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee\ntoimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä\njoka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se\nlisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan\nviljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä\nmaan rikkauteen, onneen ja menestykseen.\n\nJumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä\nkaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi.\nMissä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se\nja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain\ntavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se\njoksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa,\ntee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta\nhäntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!\n\nYmmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä\nkasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun\nrakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet\nsaavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri\nlisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä\nhyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle\nkunniaksi ja ihmisille menestykseksi.\n\nOi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan\nraastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät\nsitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka\najattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on\nhyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on\nsanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle\nihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?\n\nRakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä!\n\"Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti\nkoittaa meidän sydämissämme.\" (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo\nmeille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi\nyksimielisessä rakkaudessa!\n\n\n\n\n    TAHVO TAPPURAINEN.\n\n\n    Ol' kerran poika siivo, pienokainen,\n    Nimensä oli Tahvo Tappurainen;\n    Hän oli laiska, laiska laadultaan,\n    Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,\n    Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa\n    Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa.\n    Kun heitäksen hän joskus sammaleen\n    Ja jano häntä vaivaa kuollakseen,\n    Ei viitsi mennä poika lähteen luo\n    Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.\n    Kotona aina makaa sängyssään\n    Ja kattoon tuijottavi yhtenään,\n    Vois luulla ett' on sairas poika raukka,\n    Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.\n    Tuo makaaminen häntä huvittaa,\n    Kun lasten lailla elää, syödä saa.\n\n    Nyt sanoi isä: -- Tokkos häpeät,\n    Kun isän, äidin työhön lähetät\n    Ja tuossa makaat! Ylös heti miire!\n    Nyt perunoita kaivamaan on kiire.\n\n    -- Ei, -- sanoi äiti, -- anna pojan maata,\n    Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,\n    Kun hammastauti häll' ol' keväällä,\n    Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!\n    Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,\n    Hän levätköhön hetken, lapsosemme.\n\n    Piippunsa isä uunin luona siisti\n    Ja sanoi: -- Siitä tulee laiska tiisti,\n    Kun ei tee työtä, eikä luekaan,\n    Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.\n    Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,\n    Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.\n\n    Siis lukkaria heti hakemaan,\n    Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.\n    Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä\n    Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä.\n    Siell' oli suuri joukko kärpäsiä\n    Ja itikoita pitkäsäärisiä.\n    Hänestä A ol' pitkäsäärinen\n    Ja B ol' leveä kuin kärpänen,\n    vaikeata oli päähän saada,\n    Helpompi oli haukotella, maata.\n    Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen\n    Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.\n\n    -- Nyt oppinut sä olet, poikaseni,\n    Kun kirjoittamaan vielä ilokseni\n    Sä harjoittelet tuota touhinaa,\n    Niin prohvessori Tahvostani saa!\n    Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,\n    Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,\n    Oot likainen kuin porsas pienokainen,\n    Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.\n\n    Ja muori saunaan kantoi porsahansa,\n    Tää Tahvosta ol' \"aivan paikallansa\".\n    Mut' nytpä tuli temppu vaikea:\n    -- Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!\n    -- Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna\n    Kun menee kylpyyn? -- Niin, se tehdä anna!\n\n    Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi\n    Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,\n    Hän kömpii lautehille saappaissaan\n    Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.\n    Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,\n    Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,\n    Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa\n    Ja nukkua hän vielä tänään saa.\n\n    Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,\n    Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.\n    Jos illoin nukuin vaattehissani,\n    Sain kuulla: -- jokos sinun mielesi\n    On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?\n    Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:\n    Ken tahtois lailla Tahvon laiskana\n    Maailman mieleen jäädä kuoltua?\n\n    Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis\n    Ett' voiman säästäminen auttaa viis --\n    Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle\n    Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,\n    Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,\n    Ja herättää voi toiset kumminkin.\n\n\n\n\nMITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.\n\n\nOletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt\nkaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät\nkohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas,\nvihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa\npunaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea\nvalkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä\nolisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en\nsinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on\nvaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. --\n\nTästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti\nja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli\nsatu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta\nja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän\nsen sanomatta. Mutta satu kuuluu:\n\nOnnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä\nAtlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset\nnimittivät saarta _Suomensaareksi_. Saaren ja Aasian välillä oli\nleveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling,\naamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli\nAtalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat\nonnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja\nrauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja\nAtalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella\nsaarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.\n\nPohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa,\nmusta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän\nonnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi\novat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien\nkanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi\npimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi\njäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa,\nettä hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi\npois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi\nkuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt? -- sanoi valkoinen Valan surullisena\nja ikävissään. -- Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä\ntoisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä.\nKuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä,\ntavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla\nyhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.\n\n-- Niin, -- sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi -- miksi olinkaan\nniin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti.\nSilloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.\n\nTämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen\nlapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien\naaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle\nsaarelle:\n\n\"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja\nsen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas\nkuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari.\"\n\nMusta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja\nkun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään\nvanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen\nVirokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli\nja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta\njäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!\n\n-- Mitä, onnellisista lapsista? -- mutisi jättiläinen sammaliseen\npartaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut\npuhuttavan lapsista.\n\n-- Lapsiksi, -- sanoi Valan, -- sanotaan tavallisesti eräänlaisia\npieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa.\nJa kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.\n\n-- Aja ne pois! -- arveli jättiläinen.\n\n-- En voi, isä. Saari on heidän.\n\n-- _Surt!_ -- huusi jättiläinen.\n\nSurt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä,\njonka ahjo oli tulivuoren aukossa.\n\n-- Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa\nyöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.\n\nSurt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli\ntäyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma\nsaaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta\nseisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.\n\nSurt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian\nkova.\n\n-- Mitäs nyt? -- sanoi jättiläinen; -- ja sinun sisaresi Valan ei\ntule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja\nja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita\nmerestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.\n\nTaaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja\nonnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen.\nHiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän\noli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli\nmuuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen\nyli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta,\niltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa\nonnellisella saarella.\n\nMusta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö\nsydämmessään isänsä luo maan alle. -- Isä, Surt on pettänyt sinut.\nHän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen\nkautta ja laululta en saa rauhaa.\n\n-- Surt, -- sanoi jättiläinen, -- mitä auttaa muuri, jossa on\naukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien\ntulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja\nryvi siellä liejua sata vuotta!\n\nSurt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa _Karen_,\ntuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa,\nkuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. -- Kare, -- sanoi\njättiläinen, -- sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle\nja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa\nsiihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä\nolkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.\n\nKare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka\nsilloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä\nSuomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan\njuuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä\nsyvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt\npohjaan minkäänlainen honka. -- Kuinka voin rakentaa hiekkasillan\ntämän leveän ja syvän salmen yli? -- ajatteli Kare suruissaan. -- En\nole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle.\nOi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa\nvihistä meren keinuvalla pinnalla?\n\nIstuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna,\nhuomasi hän kaksi jättiläispoikaa, _Kasen_ ja _Wasen_, jotka\nseisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä\nkalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare\nkeinon.\n\n-- Kase, -- sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, --\nkoko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille\nasti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.\n\n-- Sepäs olisi jotakin! -- huudahti Kase harmissaan, sivalsi\nkalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.\n\n-- Se ei ollut huonosti heitetty, -- ilveili Kare; -- mutta se kävi\nsattumalta.\n\n-- Sattumalta? -- huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti\nkallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen\nluona, ja sanoi hänelle: -- Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi\nheittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan\nkeskelle.\n\n-- Mitä ihmettä! -- huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. --\nEnkö minä voi? -- Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.\n\n-- Sehän kävi aivan sattumalta, -- ilveili Kare.\n\n-- Sattumalta? -- huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin\ntoisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle.\nJa se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa\nkanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet\nkuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen\nkuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä\netteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa\ntukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään\nKasesta ja Wasesta.\n\nKun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle\nkohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea\noli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt\naloitan _minä_ työni, sanoi hän itsekseen.\n\nSilloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi\nkeuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt.\nAallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta\nhiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju\nkeräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja\nniin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen\nsaaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan\nmerenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin\nmerenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen\nLaatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen\nmannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.\n\nTätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole\nolemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana\nmeren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he\nsoutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä\nyhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa\nsieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen\nonnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes\nsenvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla\nja sanoa: nyt olen täällä!... Niin, täällä hän tosin on, mutta ei\nenää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri\nhuuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat\ntaistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut\nheittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen\nsaari?\n\nElä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se\nei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi\nnukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja\nomantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda\nsinne ja silloin et souda turhaan!\n\nMusta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi\neroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät.\nValon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä,\nmutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät\nkuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja\nsilloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten\npunaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta\netsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen\naikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella\nsaarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja\nsilloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin\nrakastivat:\n\n\"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja\nsen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas\nkuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari.\"\n\n\n\n\nMAALISKUU 1888.\n\n(Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)\n\n\n    Kylmä talvi pohjolan\n    Lumen heittää valkean,\n    Tähdet taivon kimaltaa,\n    Meret jäähän jäykkään saa.\n       Näinpä vaan\n       Suomen maan\n    Ruotsiin saapi kasvamaan.\n    Poika, ota luistimet!\n    Pian tänne kiitelet.\n\n    Jospa Ukko Pakkanen\n    Mi nyt paukkaa halliten\n    Tietäis aikans lyhyyden\n    Sulais varmaan kruunu sen.\n       Kevähän\n       Lämpimän\n    Haltijatar elpyvän\n    Istuu poskin punaisin\n    Ruskopilven helmoihin.\n\n    Pian silmäns aukaisee,\n    Lumet poies puistelee,\n    Siistiks itsens siivoaa,\n    Vihannaksi puettaa.\n       Pehmoisin\n       Askelin\n    Rientää sitte metsihin,\n    Järvet, lammet irroittaa,\n    Niityt, nurmet kukkiin saa.\n\n    Mutta Ukko Pakkanen\n    Pakenevi peljäten.\n    Vapaa meri kahlehet\n    Uljaast' rikkoo rautaiset.\n       Väkivalta\n       Maailmalta\n    Poistukohon valoisalta!\n    Hyvät maata hallitkoot.\n    Ootkos hyvä?... Varmaan oot!\n\n\n\n\nVlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.\n\n\n    Nyt laulan lauluani\n    Niin ylen ihanaa,\n    Sä katso äidin lasta\n    Ja isän nallikkaa!\n    Mä suuri olen, usko se,\n    Kun asetun mä pöydälle\n    Niin olen, hei sen, hei, hei sen,\n    Noin peninkulmainen.\n\n    Ei ollut Simson ennen\n    Niin julma voimaltaan,\n    Sen sisko saat sä tietää\n    Jos sormeen tartut vaan.\n    Ja jos saan sarvet mullikan\n    Niin kirkontornin korkeimman\n    Mä nostan ilmaan, hei, sei, saan,\n    Jos raskas ei oo vaan!\n\n    Äl' pelkää sisko pieni\n    En sulle pahaa tee,\n    Jollet käy suden turkkiin!\n    Kas, mua vainoilee\n    Nuo sudet julmat; siksipä\n    Mä ammun ne tän'päivänä!\n    Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun,\n    Ne syövät vihdoin mun.\n\n    Ja mietis mitä teen mä\n    Ja mitä taidankin:\n    Mä kiekun kuperkeikkaa\n    Syön paljo leipääkin.\n    Mä hypin helpost' harakkaa\n    Ja osaan oivast' ratsastaa\n    Laukalla, hei sän, hei sän, sä\n    Isäni seljässä.\n\n    Ja kuules kuinka kilkkaa\n    Nyt rahat taskussan,\n    Ne hilisee ja hilkkaa\n    Vaan sulaa rikkauttan!\n    Mä ostan puodin leipurin\n    Ja jollei mulla miljoonin\n    Niin on, niin hei sen, hei sen, sen\n    Niin on viiskymment' pen'.\n\n    Ja keisari, kas hällä\n    Ei hyvä ole niin.\n    On mulla mäet uljaat\n    Jos linnat hälläkin.\n    Mut hevosta ei parempaa\n    Oo hällä, eikä somempaa\n    Kuin Polle, hei sen, hei sen, son\n    Vaikk' jalaton se on.\n\n    Kas kun mä kerran saanen\n    Vaan viikset huulellen,\n    Niin sotilaaksi pääsen,\n    Kenraaliks' toisillen!\n    Senjälkeen ylioppilas\n    Ja sitte ajur' urhokas\n    Minusta tulee, hei sin, sin,\n    Niin ajan kotihin.\n\n    Mut nyt oon äidin poika\n    Ja isän nallikka!\n    Ja apelsiinin tästä\n    Voin laulust' ansaita.\n    On nälkä mulla äitini,\n    Voileipää etkös antaisi\n    Niin suurta, hei sen, hei sen, sen\n    Kuin olen nälkäinen!\n\n\n\n\nPYHÄN YÖN LAPSET.\n\nJoulusatu.\n\n\nMuistatko vielä sadun \"pyhästä yöstä?\" Pitkän vuoden kuluessa on\nvaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta\nsatua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta\nkaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on\nolemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä\nkukaan saa tehdä pahaa toiselleen.\n\nKerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että\njotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä\nei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa.\nMikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta\nAldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän\nvälillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan\nsalaperäisesti: siskoni, en tiedä!... Luoteisella taivaalla oleva\nVega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se\nihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt _milloin_, enemmän kuin\nAldebaran oli tiennyt _mikä_. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli\njoka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta\nkului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet\nheille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi\nkaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo\nenempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki,\nsillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat\ntoisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät\nroomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.\n\nSiihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän\noli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa\nalkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä\nja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli\nmajatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. -- Hän oli\nkuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku,\njolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska\nBetlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee\nmoni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy\nlaajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.\n\nSitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita\nmatkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten.\nDavidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata\nmatkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan\nainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että\nmajatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin\nyksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja\nkomein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle\ntahi ruhtinaalle.\n\nAmrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja\ntyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja\nheidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon,\nvaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin\njo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs\nkirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa\nväsymyksestä vavisten.\n\n-- Täällä ei ole enää huoneita, -- sanoi Amrah tylysti, sillä hän\nnäki että tulijat olivat köyhiä.\n\n-- Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku\npieni komero, jossa voimme levähtää, -- pyysi mies. -- Me olemme\nmatkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. --\n\nAmrah nauroi. -- Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä\nkultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?\n\n-- Ei, sitä ei meillä ole, -- sanoi mies. -- Mutta olkaa armollinen\nmeille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!\n\n-- Isä! Isä! -- rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. -- Katso miten\nväsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua\nsatulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää\nsaada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana.\nSalli hänen nukkua siellä tämä yö!\n\n-- Mitä vielä! -- huudahti Amrah ilkeästi. -- Sehän on juuri\nkuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.\n\nNiin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi\nsuruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin\nmaata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.\n\nMutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi\nlasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. --\nSeuratkaa meitä! - huusivat lapset. -- Meidän isällämme on täällä\nvuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt\nhyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on\nsielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.\n\nMies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena\nystävällisiä lapsia. -- Niin, -- sanoi hän, -- miksi emme voisi\nnukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren\nkoloissa paetessaan kuningas Saulia.\n\nKun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja\nhe valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja\nlakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli\nlevitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä\nlähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä\nheidän aasillensa.\n\n-- Mutta, -- sanoi Tirza, -- nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua\nmukanamme.\n\n-- Ja teillä on nälkäkin, -- arveli Eli. -- Tahdotteko että juoksen\nkotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta\nkun riisuin hänen aasinsa eilen.\n\n-- Kiitos, kiitos, -- sanoi mies, -- me emme tarvitse lamppuja, me\nolemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä\nvielä vähän eväs-säkissämme.\n\n-- Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! -- sanoivat lapset.\n\nNuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti\nheille kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Jumala on kuuleva rukoukseni.\nKoska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille\nsuojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku\nteistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa\nsaadakseni teille autuuden Jumalalta.\n\nMietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion\nlouhikosta. Silloin huusi Tirza: -- Oi, katsopas Eli, katso!\n\nYlhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas\ntähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut.\nTaivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä\nkallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.\n\nTuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat\ntummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin\nEli ja Tirza. -- Mitä tuo vieras valo merkitsee? -- sanoi Regulus\nnaapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa.\nJa ne vastasivat: -- nyt tulee se suuri _uusi_ maailmaan, mutta mitä\nse on, sitä ei kukaan tiedä.\n\nAlgol sanoi Alamakille: -- minä näen kolme kuningasta vaeltavan\nitäiseltä maalta.\n\nArcturus sanoi Gemmalle: -- minä näen kuningas Herodeksen vapisevan\nvaltaistuimellansa.\n\nPohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä,\nniin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin\ntähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: -- minä näen pienen\nlapsen Betlehemissä seimessä!\n\nSamassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain\nmiljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa.\n-- Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät\nkaikki sen nimen: -- maailman vapahtaja, Jesus Kristus.\n\nPari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan\nmaalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan.\nPaimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista\nkuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle,\njoka makasi seimessä.\n\nItara Amrah hämmästyi. -- Tällä kerralla olin tuhma, --\najatteli hän. -- Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo\nihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät\nnyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja\nmirhamista.\n\nSitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni\ntoissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat\nnyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.\n\nPuuseppä Josef vastasi: -- emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme\nvaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi\nkovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä\ntallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä\nkoskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on\njoutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava\nkultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.\n\n-- Voi sentään! -- huokasi Amrah itsekseen. -- Kuinka voinkaan\nolla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet\njuomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?\n\n-- Olemme, -- sanoi Eli. -- Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei\njano, eikä kodin puute täällä maailmassa.\n\n-- Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota\nJumalalta halajamme.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Amrah miettien. -- Ne olivat kuninkaallisia\njuomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.\n\n\n\n\nUUSI JOULULAULU.\n\n\n    Ilta pimeäksi käy,\n    Takan tuli loistaa.\n    Joulua ei vielä näy,\n    Joka surut poistaa.\n    Yö jo peittää kaupungin...\n    Joudu joulu riemuisin\n    Tuoden suloisia\n    Rauhan antimia.\n\n    Oi, kuin sua odotin,\n    Luin päivät, hetket!\n    Auringonkin unohdin,\n    Kaikki kuunkin retket.\n    Mutta sinä jouduitkin\n    Joulu armas varahin,\n    Tulit illan teitä,\n    Muistit taaskin meitä.\n\n    Kun ol' isä lapsena,\n    Äiti pienoisena,\n    Tulit yhtä iloisna,\n    Monilahjaisena.\n    Isä on jo harmennut,\n    Äitikin on vanhennut,\n    Sinä vaan et muutu,\n    Sult' ei ilo puutu.\n\n    Sin' et koskaan vanhene.\n    Muutu harmajaksi,\n    Aina oot' sä luonamme\n    Iloinen kuin lapsi;\n    Aina laulat, leikitset,\n    Huonehemme valaiset,\n    Joulu rakkahamme,\n    Kallis vierahamme.\n\n    Rakas joulu, matkasi\n    Kyllä tuntenemme,\n    Jesus ompi seurasi,\n    Jesus ainoisemme.\n    Hän on yhä lapsille,\n    Suurille ja pienille\n    Uskollinen, hyvä,\n    Armonlähde syvä.\n\n    Rakas Jesus, luoksemme\n    Saavu iltasilla!\n    Ilahduta mielemme\n    Rauhas antimilla!\n    Linnahan ja mökkihin\n    Saapuu rauha suloisin,\n    Saapuu juhla parhain\n    Sinun kanssas varhain.\n\n\n\n\nKAATUNUT JOULUPUU.\n\n\nSiellä se makasi!\n\nKuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti\nPitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa\noli pöydältä pudonnut.\n\nMatti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä\ntupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä!\nMeri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia\nalamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois\ntieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja\nolivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä.\nKyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi\noli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas\nelämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja\nhoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne,\nniin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa\non. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa\npelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka\nkunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän\nenempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.\n\nNiin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli\nkoko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä,\nmilloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat\njäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat\nluotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina\nkeisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna\nkerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen\nsaaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon\nvoi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen?\nMatti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello\nsai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna\nvedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta.\nRintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin\nvaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran\nHankoniemeen tulisivat.\n\nNyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain\niloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä\nrantoja oli jäätä ja kohovettä. -- Vanhusten tuvassa ei puuttunut\njouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan;\nmutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa,\njoka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä\nolivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä\nodotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.\n\nMatti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin\njoulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä\ntuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta\nhyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!\n\n-- Mutta kuuleppas, -- oli vaimo sanonut -- eikös tuo kuusi ole liian\nkorkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.\n\n-- Sen täytyy mahtua, -- oli Matti sanonut. -- Eikös laivanmasto\nmahdu taivaankannen alle?\n\n-- Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, -- väitti\nvaimo. -- Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. --\n\n-- Sen _täytyy_ seista -- sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä\nvastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt\nkyllin monta laivaa eläessään ennenkin.\n\nKuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja\npiparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka\nseisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme\ntuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi\nnaimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan\npöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin\nluotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen!\nTokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!\n\nSitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois\nmastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän\nmaailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan\novi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui\nkomea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia\nkäsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi\nnyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat\nirtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina\nvalui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli\nostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle,\nperäytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen\nmullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!\n\nEukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen\npannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja\npitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. --\nTuolla se makaa, -- sanoi Matti.\n\n-- Niin, sen näen, -- sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.\n\n-- Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen _piti_ seisoa!\n\n-- Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, -- arveli eukko.\n\n-- Mahtoi olla maanjäristys, -- arveli Matti. Hän oli kuullut tähän\naikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.\n\n-- Tahi ilmanjäristys -- nauroi muori. -- Kuules, ukkoseni,\nmuistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?\n\n-- Älähän! -- murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut\nvastata.\n\n-- No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että\nkorkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.\n\n-- Senhän tietää kajuutan vahtikin, -- arveli Matti.\n\n-- Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja\nvaralasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä\nmaailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi,\narvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki\nmuut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen\nvakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?\n\n-- Senhän lapsikin ymmärtää.\n\n-- Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko,\nesimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään\nviisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi\nkäytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean\njoulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?\n\n-- Se kaatuu ensi tuulessa -- sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä\npohjasta.\n\n-- No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy\ntaittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso,\nniin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja\npurjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne\njalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme\nja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos,\nnäin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.\n\n-- Hyvänen aika! -- huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen\nkoristivat kuusta. -- Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien\nkilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!\n\n\n\n\n\nAMMATTILAULUJA\n\n\n\n\nPlKAKIRJURI.\n\n\n          On kirjoitus mulla\n          Kuin harakan kulku,\n          Jost' hangelle tulla\n          Voi koukero polku.\n    Tai niinkuin kärpänen musteessa maannut\n          Mut sitte innolla\n          Paperin pinnalla\n    Ristihin, rastihin marssia saanut.\n\n          Se kynästä juoksee\n          Kuin valtava vuoksi,\n          Ja kirjaimen liittää\n          Nyt kirjaimen luoksi.\n    Kuin sävelet neitosen sormen alta,\n          Niin sanatkin tässä\n          On hyppelemässä\n    Ja rientävät painoon puhelijalta.\n\n          Se tiedäpäs tarkoin\n          Nyt maisteri suuri,\n          Ett' pieninkin viiva\n          On tärkeä juuri!\n    Ei pilkkua mulla, mi joutava on!\n          Vaan kaikissa näissä\n          Jaloissa ja päissä\n    Sun sanasi nokkelast' tallella on.\n\n          Jos kirjuri koettaa\n          Nyt kiirettä panna,\n          Ei puhuja sanaansa\n          Hitaasti anna,\n    Niin jääpi hän jäljelle! Naurankos mie?\n          Mut kun hän nyt vahtaa\n          Ja sanoja ahtaa\n    Niin \"pikainen-kirjuri\" voiton se vie!\n\n          Mut kun ovat läsnä\n          Nuo valtiopäivät,\n          Kun puheita tulvivi\n          Yöt sekä päivät,\n    Niin silloinpa mullakin kiirettä on.\n          Jos eksyn? Ei vuota!\n          Voi, kuule en tuota!\n    Jos mull' olis korvat kuin kissalla on!\n\n          Jo yks' tuossa pauhaa\n          Kuin rakeiden myrsky,\n          Ja sanat ne vyöryy\n          Kuin valtava hyrsky,\n    Mun kättäni kynä se kutkuttavi!\n          Mä kauhistun, tenään,\n          En hengitä enään...\n    Jos siunausta sanat tois Suomelleni!\n\n\n\n\nKELLOSEPPÄ.\n\n\n    Tikitak, tikitak\n    Minun kelloni käy,\n    Ilolintuseni,\n    Surun päivää ei näy.\n    Sulla kiire on ain,\n    Sull' on puuhat ja työs',\n    Sinä aika oot vain,\n    Elo rientävä myös.\n\n    Kaikki päivät ja yöt\n    Aina työssä sä oot,\n    Kaikki leikit ja työt\n    Sua seurakohot.\n    Huone siistinä on,\n    Kello kahdeksan lyö;\n    Kello kakstoista alkavi\n    Keisarin työ.\n\n    Antti läksyjen luo\n    Kello kuus herättää,\n    Sohvi naapuriin suo\n    Kello viis lähettää!\n    Joudu, riennä nyt vaan\n    Pekan kanss' tätilään,\n    Täti matkustamaan\n    Johda määrällään.\n\n    Sade, pakkanen ois,\n    Sota, rauhakin viel',\n    Tai jos posti on pois,\n    Sinä esillä siell'. --\n    Sanat katkerimmat\n    Katumus mitkä tuo:\n    _Liian myöhään_, saat\n    Kuulla surkeat nuo.\n\n    Mutta mestaris on\n    Ukko harmaja pää,\n    Luja, muuttumaton,\n    Tarkka veitikka tää.\n    Pienet sekunnit hän,\n    Joill' on väärähän tie\n    Heti meisselillään\n    Oikopoluille vie.\n\n    Ja hän hymyssä suin\n    Sua asettelee,\n    Ja ihmisten riennot\n    Näin määräelee.\n    On toimensa hällä\n    Vaan Ijäisen työtä,\n    Mi hallitsee maata\n    Ja päivää ja yötä.\n\n    Tikitak, tikitak,\n    Seppä napsuta vaan!\n    Kuva liikkehes on\n    Elon riennosta maan.\n    Miltä näyttävi maa\n    Kun et sä enää käy? --\n    Aika lopun kun saa\n    Kelloseppää ei näy.\n\n\n\n\nKUKKAISTEN MYYJÄ.\n\n\n    Muistatko armaan\n    Kielojen ajan,\n    Mättähät varmaan\n    Ruohaisat muistat?\n    Ja muistat kun morsian toukokuu\n    Jo helmihin, kukkihin kietoutuu.\n\nSilloin piti jokaisella pojalla olla vuokko napinlävessä ja\njokaisella tytöllä kielokimppu hatussa. Silloin oli kukkaisten\nmarkkinat, kaikki ostivat, kaikki olivat iloiset kun näkivät minun\ntulevan kori käsivarrella. Mutta onni on epätasainen, mieli muuttuu.\nNyt, kun kesä on edistynyt, eivät kukkaseni ole enää uutuus. Nyt\nsanotaan minulle: Oletkos taas täällä? Rakas ystävä, tule jälleen\nensi toukokuulla!\n\n    Ei ystävämme\n    Sua tarvis aina!\n    On mättähämme\n    Nyt kukkaismaina!\n    Me kuljemme kukkias tallaten vaan\n    Läpi laaksot, vuoret ja koko maan.\n\nAh niin, tallaa vaan minun kukkais-raukkojani! Tulee päivä, jolloin\nkaikki lakastuu. Silloin poimit mielelläsi viheriän heinänkorren\nkellastuneitten lehtien seasta jäiseltä maalta. Silloin tahdot maksaa\nenempi sinikellosta, kuin nyt ihanimmasta ruususta. Mutta silloin\nei minulla mitään ole! Puutarhuri, niin, mitäs ei hänellä olisi,\njoka luulee voivansa tehdä talven kevääksi? Usko häntä ja hänen\npaperireunaisia rautalankakimppujansa! Se on ainoastaan vapaan,\nterveen luonnon haamu, -- sairaita, puolikuolleita, tukehtuneen ilman\nja kummittelevan auringon lapsia. Osta mieluummin kedonkukkanen, kun\nse vielä tuoksuu, eli odota, odota, odota...\n\n    Taas kukkaisia\n    On toukokuussa,\n    Vaan talven lumet\n    On ensin puussa.\n    Jo kesä pian taas rientää mailta\n    Kuin tuoksu kukilta armahailta.\n\n\n\n\nKADUNLAKAISIJA.\n\n\n    Onpas tämä häpeää,\n    Tomu päälle lentää!\n    Eikös muori mua nää\n    Sametissa sentään?\n    Parempien ihmisten\n    Lakaisette silmillen?\n    Pois jo pankaa luuta\n    En mä sano muuta!\n\n    Rakas rouva kulkekaa,\n    Tulee tuhat toista.\n    Parempia? -- Kulkevaa\n    Onhan kaikenmoista\n    Jos mä käynen vuottamaan\n    Siistiks' en saa milloinkaan\n    Tietä polisille,\n    Enkä paremmille.\n\n    Mihin katu kelvannee\n    Jos ei saane la'asta?\n    Lätäköt vaan lätisee,\n    Rikat, roskat, saasta.\n    Mietin juuri mimmoiset\n    Kengät, silkkihamehet\n    Teidän ovat nähdä,\n    Jollei tätä tehdä.\n\n    Niin on, rouva, katsokaa,\n    Meidän muurahaisten!\n    Meidän täytyy ahertaa\n    Onnen tähden toisten.\n    Kadut, torit lakaistaan,\n    Teille siistiks' siivotaan,\n    Käydäksenne siellä\n    Mukavalla tiellä.\n\n    Vaunuissanne ajakaa!\n    Ken on vaunut tehnyt?\n    Nikkaria taitavaa\n    Lienettekö nähnyt?\n    Aina meitä tarvitaan! --\n    Työnsä kukin tehköön vaan,\n    Herra palkan tuopi,\n    Arvon myöskin suopi.\n\n    Siisti, siisti luutani\n    Puhtahaksi maata!\n    Synti, lika tieltäsi\n    Poi'es kaikki saata!\n    Siisti, siisti minutkin...\n    Tuossa näen ajurin --\n    Sill' ei ole mieltä\n    Mennä poi'es tieltä.\n\n\n\n\nPAIMENEN LAULU.\n\n\n    Hyv' iltaa ja yötä nyt meri, maa,\n    Lailaa, larilaa, lal-luolen!\n    Kas ranta ruohoja kasvattaa,\n    Mä niistä piippuja vuolen.\n\n    Uus' kuukin taivaalta pilkistää,\n    Lailaa, larilaa, lal-lahtoi.\n    Miss' ukko parkakin myllertää\n    Mi kuuta tervata tahtoi.\n\n    Ja maa se suurelta haamoittaa\n    Lailaa, larilaa, lal-laitsee,\n    Ja soitto paimenta huvittaa,\n    Kun karjaa täällä hän kaitsee.\n\n    Mut kun mä suureksi kasvaa saan\n    Lailaa, larilaa, lal-luistan,\n    Niin vankka oon kuin keisari vaan\n    Ja karhua kaulast' puistan.\n\n    Mä Kalle Pekka oon nimeltän\n    Lailaa, larilaa, lal-luksen,\n    Se kunnian on, eikä häpeän\n    Ja on kanness' katkismuksen.\n\n    Mä Uustalon istun hilalla\n    Lailaa, larilaa, lal-laikuu,\n    Ja soittelen Martin-Wappua\n    Mi iltatuulessa kaikuu.\n\n    Jos tanssit sä, minä soittelen\n    Lailaa, larilaa, lal-leinuu,\n    Vaikk' aamuhun asti lystiksen\n    Ett' lehdet ja oksat keinuu.\n\n    Pata kiehuu! Pois mua kiirehtää\n    Nyt soitosta lusikkani.\n    Jos leiviskä voita kellertävää\n    Ois silmänä puurossani!\n\n\n\n\nKORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.\n\n\nOi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa\nmyrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa\niltasilla!\n\nTuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui\ntuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. -- Mitähän\nminun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? --\nmurisi eukko.\n\nEnsimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: -- hän tulee aina\nkiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?\n\n-- Enpä juuri mitään. Olen sokeroinut Lapinmaan valkoiseksi lumella,\nja maalannut punaiseksi muutamia nenänpäitä etelä-Suomessa.\n\nHänen jälkeensä tuli pilvienkuningas Itä. -- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Enpä juuri mitään; vähän likaa sinne ja tänne, kun kastelin teitä.\nOjan Paavo Saarijärvellä kadotti saappaansa suohon, ja Mylly-Matti\nsai vettä, enempi kuin olisi tahtonutkaan, myllynränniin.\n\nSitte tuli auringon kuningas Etelä.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Enpä juuri mitään. Vein satamaan laivan, jossa oli kahvia Rio\nJaneiroon ja puhalsin Maamme-laulun pikku Ollin tuulihyrrään\nLuutamäellä.\n\nViimein tuli merenkuningas Länsi. -- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Minä olen antanut vitsaa pojalleni Lounaalle, sillä hän on ollut\ntyhmä.\n\n-- Voi Lounas-raukkaani, joko sinä nyt taas olet ollut tyhmä. Tule ja\nkerro mummolle, niin saat voita puuron silmäksi.\n\n-- Asia oli niin, -- sanoi Lounas itku kurkussa, -- että kun minä\naivan siivosti poimin puolukoita metsässä, sattuivat siipeni\ntarttumaan käyrään mäntyyn. Silloin minä suutuin ja riistin sen\noksat, että runko törrötti jälellä kuin rosoinen laivanmasto.\nTahdonpa opettaa metsää olemaan nyrkkisillä!\n\n-- No, no, poikaseni, -- sanoi isoäiti lohdutellen, -- ja sentähden\nsinä sait vitsaa? Tule tänne niin saat sekä voisilmän että sokeria\npuuroosi.\n\n-- Isoäiti hyvittelee poikia liiaksi, -- sanoi Länsi miettivästi. --\nHyvä selkäsauna tekee niille hyvää, kun ovat olleet turhanpäiväisissä\ntappeluissa. Nyt saa mummo nähdä, että tuo vallaton veitikka tekee\nkummia huomenna. Huomispäivä tuli ja tuulet läksivät jälleen\nmaailmata kiertämään. Lounas lensi etäälle merelle, että ei joutuisi\nriitaan metsän kanssa. Hän muisti vielä selkäsaunansa ja päätti olla\nsiivolla.\n\nKun hän iloisena hyppeli aaltoja pitkin, kohtasi hän höyrylaivan,\njoka pyrki eteenpäin vastatuuleen höyryn voimalla.\n\n-- Elähän, katsopas tuota! -- ajatteli Lounas. -- Hän koettaa olla\npuskusilla minun kanssani! Kyllä minä hänet opetan!\n\nHui, miten tuuli vinkui piipuissa ja mastoissa! Uljas alus kallistui\nsivulle, mutta kohosi jälleen vastoin Lounaan tahtoa. Vaahto pärskyi\nkorkealle mastotouviin ja raakapuuhun, vesi kohisi kokan edessä\nniinkuin kiehuva pata, mutta eteenpäin kulki höyryalus, eteenpäin,\neteenpäin, vasten tuulta. Nyt tuli Lounas raivoihinsa, kiihkeä\nluonteensa sai ylivallan, selkäsauna unohtui, hän tahtoi opettaa\nlaivaa olemaan puskusilla! Hän tunsi siipiensä kasvavan, niin että\nne läiskyttivät meren selkiä, ja koko meri muuttui vaahtoiseksi. Ja\nvaikka höyryalus taistelikin urhoollisesti, täytyi sen kuitenkin\nkukistua tuon uljaan merikotkan voiman edessä. Se ei voinut enää\npäästä eteenpäin, tuuli kallisti sitä, se koetti kääntyä, peräsin\nkatkesi -- ja voimatoinna kellui se kallioita kohti. Siellä se nyt\nmakasi. Konehuone tuli täyteen vettä; ja mitä uljaasta laivasta sen\njälkeen tuli, sitä eivät tiedä muut kuin meren kirkuvat lokit.\n\n-- Olla puskusilla minun kanssani! -- huusi Lounas, ja riensi\nvoitonriemusta hurmautuneena aukealle rannikolle. Ja nyt ei mikään\nenää voinut estää hänen kiihkeätä vauhtiansa. Huomaamattansa heitti\nhän pienen purjevenheen, jolla oli nimenä \"Tuuli vei\", niinkuin\nherneenpalon katajapensaikkoon kalliosaarelle.\n\nSe oli torstaina, 28 p. Elokuuta. Kymmenvuotias Liisa Maria oli\nottanut mukaansa kahdeksavuotiaan veljensä Kallen, ja yhdessä he\nmenivät ostamaan maakauppiaalta kivitaulua kansakoulua varten, jonka\npiti alkaa ensi maanantaina. He olivat juuri matkalla kotia metsän\nläpi kulkevaa oikotietä pitkin, kun Lounas hyökkäsi eteenpäin maita\npitkin.\n\n-- Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, -- sanoi Kalle,\nkun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.\n\n-- Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, -- sanoi Liisa\nMaria.\n\n-- Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky\ntukistaa sitä? -- kysyi Kalle.\n\n-- Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! -- arveli Liisa\nMaria.\n\n-- Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt\naivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että\njoutuisimme pian kotiin!\n\n-- Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on\nvoimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän\nvarjelee meitä, missä ikinä olemmekin. --\n\n-- Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi...\nja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!\n\nAivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui\nsuuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla\nyksi, -- rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa,\nkaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi\nsellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen\nvoinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi\nvirtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin\njyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne\nolleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri\nsiinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea\nmänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn\nKallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri\nhaapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret\nkäänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone.\nLapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen\nmännyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.\n\nKalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. -- Katso, --\nsanoi hän, -- miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan\nvastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella\naskeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen\nohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne?\nEtkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija!\nMyssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!\n\nSiinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja\nhaavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä\nkatsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun\nlapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli\npimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja\nviluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?\n\nLiisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. -- No, mitäs siitä, jos meidän\ntäytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on\nkatto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden\npäällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi,\nniin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät\nkotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle,\nJumala tietää kaikki paremmin kuin me...\n\nOletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan\nkaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli\nLounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu!\nKun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan\nriihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja\nkaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita.\nSellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt.\nJos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan,\noli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen\ntyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta\nliikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli\nvalveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin,\nkello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja\nheti sen jälkeen näkyi valoa.\n\n-- Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! -- huusivat äänet. Huutajat olivat\nisä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen\nkanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että\nlapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.\n\n-- Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! -- huusi Liisa iloissaan. --\nNäetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.\n\nNo niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta\nmitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi,\nmilloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten\npäästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.\n\nLounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli\nnyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa\nOunastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään\nlouhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi\nhämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka\nhänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:\n\n-- Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara,\ntiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut\ntankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista\ntämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat\nolla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman\nkäskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet\nsinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä\ntiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää\nmaillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene,\nhäpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun\ntulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta\nsinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva\njotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka\nkääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja\narmeliaan rakkautensa aseeksi!\n\n\n\n\nKAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.\n\n\nJänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan\nPupuksi ja Kurreksi.\n\n-- Hyvää päivää, Pupu, -- sanoi orava, kun kohtasi jänön.\n\n-- Hyvää päivää, Kurre, -- sanoi jänis. -- Oletko kuullut jonkun\nkoiran haukkuvan tänään.\n\n-- En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.\n\n-- Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti.\n-- Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!\n\n-- Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä\nansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä\npaljo kuin minun.\n\n-- Siihen suostun, -- vastasi Pupu.\n\nSanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki\nveljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja\nheitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri\nPupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.\n\nEräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle\noli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli\nhänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa,\njotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin\nyhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat\nomenat ulos osanneet.\n\nNytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti\nlaskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme\nomenaa.\n\n-- Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? -- Nyt\nkoetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja\npiti itse kolme omenaa.\n\n-- Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä\nhullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa\nniin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.\n\nUudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt\nsäkistänsä, mutta turhaan. -- Ne ovat varmaan pudonneet, -- sanoi hän\nitseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan.\nSilloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat\nolivat vierineet ojaan.\n\n-- Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! -- huusi Kalle. Olettekos te\nnähneet omeniani?\n\n-- Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, -- vastasi Kurre, -- mutta\nemme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa\njaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.\n\n-- Eihän se mikään vaikea temppu ole, -- arveli Kalle. -- Kumpikin\nteistä saapi kaksi omenaa.\n\n-- Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä\nsen tiedät?\n\n-- Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn\nkansakoulua.\n\n-- Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi\nkertaa kaksi on neljä?\n\n-- Koulussa saa oppia kaikkea, -- vastasi Kalle ylpeästi.\n\n-- Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?\n\n-- No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa\nseitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.\n\nPupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää\noppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat\nojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on\nneljä.\n\n-- Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.\n\n-- Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se\ntietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.\n\n-- Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri\nsinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta,\nsillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.\n\n-- Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.\n\n-- Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska\nlukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.\n\n-- Mutta jos hän puree meitä?\n\n-- Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä\nhännästä, niin hän vaan nauraa.\n\n-- Nauraako hän? -- Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he\nolleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei\nkoulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät\nystävykset seurata Kallea kouluun.\n\n-- Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.\n\nTie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta\nolivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle,\nettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari\ntuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa\nkahdeksan?\n\nSe oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja\nKurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti\nlukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut\npois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa\npenkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia... mrr... prr...\nalkoi hän murista.\n\n-- Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!\n\nMutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen\nepäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui!\npöytien ja penkkien yli siinä harpattiin... Hämmästyneet koululapset\nnäkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden\njälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät\nikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa\nkahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.\n\nPupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo\nPriska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo;\nhäntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa\nhaukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin\nhänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet.\nNoin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi\nKurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen\ntuuheitten oksien väliin.\n\nPriska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti.\nMutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut\nesiin piilostansa, -- ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin,\nhiipi hän nolona takaisin kouluun.\n\nPupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä.\nKun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät\nystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos\nhe olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut\nheidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja,\nsaattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat\nretkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat\nvihannoissa metsissä.\n\n-- Ei täällä kukaan pelkää, -- sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää\nharppausta.\n\n-- Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä\nylpeilystään vähän hämillä. -- En ole koskaan uskonut Priskan voivan\nniin hienosti laulaa.\n\n-- Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää\nhännästä, -- jäljitteli Kurre.\n\n-- Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän\nkoulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos _kaksi\nkertaa kaksi on neljä_.\n\n\n\n\nMITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.\n\n\nOli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei\nvoi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on,\ntäytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma\nkatselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld\nsanoo, että sinne on aika matka.\n\nSiellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan\nveljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi,\njoka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka\nasui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva\nsalmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät\nkissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa \"prosit\" kun\nnaapuri aivasteli.\n\nPeikot olivat olevinaan ystävyksiä ja ratsastivat toistensa luo\nvieraisille valaskalan seljässä salmen yli, huimaavaa vauhtia,\nettä vesi kohisi ympärillä. Tilaa oli heillä kyllä molemmilla\nmaanosissaan, mutta kuitenkin olivat he kateellisia toisilleen ja\nmietiskelivät aina, miten voisivat tehdä toisilleen harmia. He\nkoristivat maanosiaan toinen toistaan korkeammilla vuorenhuipuilla,\nvoidaksensa niiden päältä nähdä toistensa pesään. He panivat\ntoimeen myrskyjä salmella, voidaksensa heittää hiekkaa ja pikku\nkiviä toistensa silmiin. Toinen yllytti jääkarhuja toisen lehmien\npäälle. Kuinka ei sellaisilla tilanhaltijoilla olisi ollut karjaa!\nMammuteläimet olivat heidän sikojansa, valaskalat heidän lehmiänsä ja\nmursut heidän lampaitansa. Eräänä kauniina päivänä tekivät Sorro ja\nSurro pienten peikkojensa kanssa huviretken vihantaan Sant Lorentsin\nsaareen, joka on yksin keskellä valtamerta vähän etelään Beringin\nsalmesta.\n\nIso valtameri lepäsi heidän ympärillään kirkkaan tyynenä niin\netäälle kuin silmä kantoi, ja valaskalat leikittelivät parvissa\nvedenpinnalla, aivan kuin salakat tyynellä lahdelmalla. Tämä oli\npeikkojen mielestä liian sävyisää: miten he huvittelisivat näin\nkauniilla ilmalla? Toinen aivasti sieramistaan kauhean myrskyn;\ntoinen hengitti tiheää merisumua yli koko ulapan. Se lienee ollut\nhuono ilma, koska valaskalat, jotka eivät juuri ilmoja säikähdä,\npakenivat puolen peninkulman syvyyteen merenpinnan alle. Mutta tämä\noli peikoista äärettömän hupaista! Sitte leikittelivät he huviksensa.\nHe heittivät kallionlohkareita toistensa päälle, aivan kuin olisivat\nne olleet pihlajanmarjoja, potkaisivat metsän kumoon, tekivät puista\ntulen ja polttivat toistensa partaa kekäleillä. Sitte tahtoivat he\nkoetella toistensa voimia; koettivat kiskoa vuoret hartijoilleen\nja särpivät merivettä tyhjentääkseen valtameren. Vesi meni heidän\npäähänsä: nyt alkoivat he juosta kilpaa, eivätkä huomanneet olevansa\nsaarella, ennenkun he toinen toisensa perästä pulskahtivat suin päin\nmereen.\n\n-- Ei, -- sanoi Surro, pyyhkien merenvaahtoa parrastaan, -- täällä\non liian ahdasta juosta kilpaa. Koettakaamme kuka meistä voipi saada\nauringon kiinni!\n\nTämä oli kaikista peikoista hyvä keksintö. He tahtoivat ottaa kiinni\nauringon, tarttua sen punaiseen kaulukseen ja pistää sen säkkiin.\nMiten suloinen pimeys siitä syntyisi, eikä heidän sitte enää koskaan\ntarvitsisi mulkoilla ilkeään päivänvaloon päin.\n\n-- Lyömmekö vetoa yhdestä maanosasta? -- huusi Surro. -- Minä juoksen\nottamaan auringon kiinni tuolla, missä se nousee vuoren takaa!\n\n-- Onpas se jotakin! -- arveli Sorro. -- Ei tarvitse muuta kuin\nrapeaa vuorelle maata ja nousee varhain aamusilla ylös, niin silloin\nvoi ottaa auringon kauluksesta kiinni. Lupaan juosta ottamaan sen\nkiinni tuolla, jossa se laskeutuu. Luulenpa melkein että sinne on\npitempi matka!\n\nNo, niin, veto lyötiin yhdestä maanosasta. Ja sitte kiiruhtivat\nmolemmat kotiinsa ja vetivät jalkaansa seitsenpeninkulmaiset\nsaappaat. Surro ajatteli: minä juoksen itään päin Pohjois-Amerikan\nkautta, ja jollen saa aurinkoa kiinni Alaskavuorilla, niin saan sen\nvarmaankin Kalliovuorilla. Sorro ajatteli: minä juoksen länteen\npäin Aasian kautta, ja sittepä lienee seitsemänkin kattia, joll'en\nsaa aurinkoa kiinni suurella Siperian tasangolla, jossa minulla on\nniin hyvä tila juosta... Hei vaan, ja niin alkoivat he juosta, että\nseitsenpeninkulmaiset saappaat ratisivat.\n\nJa kummallisesti kävi sen kilpajuoksun! Minä kerron ensin Surrosta.\nHän juoksi, niinkuin oli sanonut, Pohjois-Amerikkaan, ensin suuren\nAlaskan tasangon yli ja kohosi sitte saman nimisille vuorille, jonne\nhän aikoi asettua aurinkoa väijymään. Ei tuntunut missään vaikka\nSurro juoksikin sata peninkulmaa aukeata tasankoa, mutta vaikeampaa\noli vuorelle kiipeäminen. -- Puh, -- sanoi Surro saapuessaan\nkorkeimmalle huipulle; -- olivatpa ne ilkeät portaat! Tässä tahdon\nlevähtää hetkisen odotellen auringon nousua.\n\nHän asettui huipulle, keräili vähän sammalia alleen, koska vuori oli\nniin kova, ja nukahti. Ja kuin ei siellä ollut herättäjäkelloa eikä\naamukahvia, heräsikin Surro vasta sitte kun aurinko oli jo korkealla\ntaivaanlaella ja paistaa helotti suoraan hänen silmiinsä.\n\n-- Vai niin, sinä naurat minulla, -- mutisi Surro partaansa. --\nOdotahan! Minä nappaan sinut kiinni huomisaamuna Kalliovuorilla!\n\nMuuta neuvoa ei ollut, kuin juosta itäänpäin Kalliovuorille ja\nkiivetä niiden korkeimmalle huipulle. Nyt minun pitää varoa, etten\nnukkuisi, ajatteli Surro. Minun täytyy pistää ampiaispesä partaani\nja muurahaispesä molempiin saappaisiini... Sanottu ja tehty. Voitte\narvata, ettei Surro sinä yönä saanut yhtään unta. Kun aamurusko\nalkoi punertaa idässä, vahtasi hän kallionkärjen takana, ettei\naurinko häntä näkisi. Säkki oli hänellä valmiina; sinne aikoi hän\npistää auringon niinkuin lantun vaan, heti kun se näyttäisi punaista\nkylkeään rosoisen kallion takaa.\n\nYks, kaks, kolme... hän ei ehtinyt laskea kymmeneen, ennenkun aurinko\njo oli näkyvissä. Nyt, nyt! Ja Surro tarttui aurinkoon, että se\nsäkenöi ja rätisi, mutta säkeneet olivat melkein liian kuumia, tuntui\naivan samanlaiselta kuin silloin, kun seppä liikuttelee käsillään\ntulikuumaa rautaa. Ai, jai! Surro poltti sormensa, partansa, nenänsä\nja silmänsä, pyöri niinkuin pallo kuperkeikkaa vuorenrinnettä alas,\njuoksi ja juoksi, tietämättä minne, kunnes putosi suinpäin Isoon\nKarhujärveen, jonka voit etsiä kartalta. Eräs amerikkalainen lääkäri\nlöysi hänet sieltä, korjasi peikkoraukan ja vei hänet johonkin\nsairashuoneeseen jossain maailman kolkassa. Varmaankin makaa Surro\nsiellä vielä tänäkin päivänä, laastari-lappu nenän päällä. Hän\nodottaa palaneen partansa kasvavan, voidakseen jälleen näyttäytyä\nsiistinä pikkupeikkojensa seassa Behringin salmen rannalla.\n\nMutta minne Sorro joutui? Saatpas kuulla! Siihen aikaan asui\nKempelässä Oulun eteläpuolella eräs seppä nimeltä Paavo, vaimoineen\nja lapsineen. Hänellä oli poika, jonka nimi oli Oiva. Siihen aikaan\nrakennettiin juuri rautatietä, ja Paavolla oli kyllin työtä pajassaan.\n\nEräänä iltana, juuri kun hän oli tullut kotia päiväntöistä väsyneenä\nja istui lastensa kanssa puurovadin ääressä, sanoi Oiva: -- isä,\nkoira raappii oven takana!\n\n-- Katsopas, -- sanoi Paavo.\n\nOiva avasi oven, ja sisälle kömpi säkki seljässä vanha, repaleinen\npeikko, joka ei juuri näyttänyt hauskalta iltavieraalta. Lapset\nrupesivat huutamaan. -- No, no, -- sanoi seppä, -- mikäs sinä olet?\n\n-- Minä olen Sorro, -- sanoi peikko. -- Minä olen juossut\nkolme vuorokautta seitsenpeninkulmaisilla saappailla läpi koko\npohjois-Aasian saadakseni auringon kiinni ja olen nyt nälkäinen kuin\nvalaskala. Ei minulla ole ollut aikaa kammata tukkaani eikä pestä\nsilmiäni! Ensimäisenä iltana meni aurinko yöksi Lena-jokeen, toisena\niltana kömpi se Ob-jokeen, ja nyt, kolmantena iltana, hiipi se juuri\nsinun tupasi taakse. Luulin sen löytäväni täältä sisältä, mutta se on\nvarmaankin kömpinyt ikkunasta ullakolle, ja pannut sinne maata. Anna\nminulle lyhty. Tahdon mennä ullakolta katsomaan!\n\n-- Mitäs tyhmää puhetta tuo on? -- arveli seppä. -- Ottaa kiinni\naurinko!\n\n-- Onko se sinun mielestäsi tyhmää? Sehän on kaikista viisain\ntaikatemppuni! Olen lyönyt Surron kanssa vetoa yhdestä maanosasta.\nMinä tahdon pistää auringon säkkiini täällä! Heti paikalla lyhty\ntänne, tahi... kuuletkos, minä olen peikko. -- Ja Sorro potkasi,\naivan kuin leikillään, yhden seinän tuvasta.\n\n-- Kuulepas, -- sanoi seppä, -- jos sinä menettelet tuolla lailla,\nniin lähetän nimismiehen kysymään papintodistustasi. Miksi et ottanut\naurinkoa kiinni silloin, kun se oli Lena- ja Ob-joessa?\n\n-- Siksi, että minusta ei ole juuri hauska kastua. Se on\nepäterveellistä parralleni!\n\n-- No, silloin et taida niin pian saada kiinni aurinkoa täällä meidän\nkylässämme. Ei se ole nytkään laskeutunut minun tupani taakse, vaan\non mennyt Pohjan lahteen.\n\n-- No, sitte juoksen minä huomenna Pohjanlahden ympäri ja otan\nauringon kiinni Ruotsissa tahi Norjassa.\n\n-- Äläpäs, silloin tulet peikko-parka pahaan pulaan, sillä Ruotsissa\nja Norjassa laskeutuu aurinko Atlantin mereen.\n\n-- Mutta mitä ihmettä minun sitte pitää tehdä? -- huokasi peikko\nhuolissaan. -- Atlantin meri on melkein liiaksi kostea.\n\n-- Ei, mutta kuulepas, -- sanoi seppä, -- ole nyt niin hyvä ja\npane seinä paikoilleen, niin saamme neuvoitella asiasta niinkuin\nystävykset. Ehkenpä saan tarjota peikko-ukolle vähä puuroa.\n\nPeikko raapi korvansa taustaa, pani seinän paikoilleen ja istui\npöydän ääreen puuroa syömään. Tämän pyynnön olisi voinut jättää\ntekemättä, sillä kukapa voi tietää miten silloin käy, kun peikko\nistuu pöytään? Ensin söi Sorro puuron, vadin ja lusikan, sen\njälkeen voirasian, silakkavadin ja leipäkorin, sitte koko pöydän.\nSeppä katseli tätä ihmetellen, mutta kun peikko ei vieläkään ollut\nkylliksensä ruokaa saanut, vaan alkoi katsella lapsia epäilyttävällä\ntavalla, näki Paavo hyväksi pyytää vieraansa pajaan. -- Olkaa hyvä,\n-- sanoi Paavo; -- ehkä tässä on jotain, joka maistaa!\n\nTämäkin tarjous olisi voinut olla tekemättä. -- Niin, -- sanoi\nSorro, -- minulla on tosiaankin hyvä ruokahalu Aasian läpi\nkäveltyäni. Kiitän tarjouksesta! -- Sen jälkeen söi Sorro pihdit,\nvasaran, patjan, hevosenkengät, naulat, hiilet ja viimein palkeen\njälkiruoaksi. -- Mitenkähän lienee, -- mietti seppä, -- pystyyköhän\ntuon pedon hammas alasimeenkin. -- Olkaa niin hyvä!\n\n-- Ei kiitoksia! -- sanoi Sorro, -- sokeri pohjassa!\n\nSitte poimi hän muutamia tulisia hiiliä ahjosta ja pisti ne varovasti\nsuuhunsa ettei parta kärventyisi. --\n\n-- Enpä ole pitkiin aikoihin syönyt noin hyvää illallista. Jos\nminulle tulee nälkä huomenna, niin voin syödä pajan ja lapset.\n\n-- Jokohan? -- sanoi seppä suuttuneena.\n\n-- Älä kursaile, kyllä sekin saa kelvata paremman puutteessa. Mutta\nmillä ihmeen tavalla minä saan auringon kiinni? -- huokasi peikko.\n\n-- Mikä konsti se on, sellaiselle, jolla on seitsenpeninkulmaiset\nsaappaat, -- arveli seppä.\n\n-- Ei, mikäs konsti se onkaan, jollei vaan aurinko menisi veteen?\nSillä katsos, minun saappaitteni kannat ovat taotut sellaisesta\nraudasta, joka juoksee itsestään.\n\n-- Todellakin, onko se mahdollista? Ja voiko sellaisen kantapään\ntakoa mihin hyvänsä?\n\n-- Mihin hyvänsä. Se juoksee aivan itsestään. Mutta olipas se hyvä\nettä muistin jotakin. Oikean jalkani kengänkanta irtautui eilen,\nkun juoksin Uralin vuorten poikki. Sinä voit sen naulata kiinni\nhuomiseksi. Minä olen nyt vähän väsynyt ja paneudun nukkumaan ahjon\nviereen.\n\nSorro potkasi kengän oikeasta jalastaan, heittäysi suoraksi likaselle\nlaattialle ja kuorsasi pian niin syvään, kuin vaan se voi tehdä,\njoka on juossut kolmessa päivässä seitsenpeninkulmaisilla saappailla\nAasian läpi.\n\nSeppä mietti. -- Hänkö söisi suuruksekseen pajani ja lapseni? Ei,\npeikkoseni, sen jätät tekemättä. Sinä olet jo kylliksi tehnyt\nilkeyttä tässä talossa. Löisinkö sinut kuoliaaksi, kuorsaava peto?\nEi, sitä en tee; olethan sinä tavallasi vieraanani... Tahi vedänkö\njalastasi toisen seitsenpeninkulmaisen saappaan ja juoksen tieheni\nniiden kanssa? Se olisi kyllä aika somaa, mutta se olisi varkautta,\nja varastaa ei Paavo voi. Tiedänpä mitä teen. Peikko saa pitää\nsaappaansa, mutta minä tahdon vähän parantaa oikean kengän korkoa.\nOiva, mene sanomaan äidille että minä taon tänä yönä rautatien\npajassa. Äidin ei tarvitse peljätä peikkoa, hän nukkuu niinkuin\nkuollut siili.\n\nSeppä otti peikon oikean jalan saappaan, taittoi koron siitä irti,\nmeni rautatienpajaan ja takoi siellä uuden kantapään tavallisesta\nraudasta. Sen asetti hän saappaaseen, entisen koron paikalle.\n\n-- Nyt saapi peikko hypätä seitsemän peninkulmaa yhdellä jalalla, --\nsanoi hän itsekseen.\n\nVai niin, mietti hän, kun hän katseli seitsenpeninkulmaista korkoa,\noletko sinä sellaista rautaa, joka juokset niin pitkiä matkoja?\nSinähän soveltuisit mainiosti veturiin!\n\nTänä yönä juuri satuttiin rautatienpajassa korjaamaan erästä vanhaa\nveturinpyörää. Paavo takoi huvikseen kaikessa hiljaisuudessa\nseitsenpeninkulmaisen koron veturinpyörään. Kyllä sinä nyt saat\njuosta, korkoparka, ajatteli Paavo ja nauroi.\n\nToisena aamuna koetettiin veturia, ja se riensi itsestään eteenpäin\nniin nopeasti, ettei kukaan voinut sitä pysäyttää. -- Mikä veturia\nvaivaa? -- huusi rautatiemestari. -- Ennen on se kulkenut hitaasti\nkuin heinäkuormaa vetävä härkä, ja nyt se lentää kuin suriseva paarma.\n\n-- Veturin mielestä kuljetetaan sitä liian hitaasti Oulun radalla, ja\nse tahtoo näyttää miten Englannissa kuljetaan, -- vastasi Paavo.\n\n-- Seisauta, seisauta! -- huusi rautatiemestari. Ja kas,\nseitsenpeninkulmaisella korolla oli sellainen saappaan äly, että se\nymmärsi huudon, pysähtyi ja jäi odottamaan uusia käskyjä.\n\n-- Mutta tämähän on maailman virkein veturi! -- huusi ihastunut\nrautatiemestari.\n\n-- Kuinka ei se olisi virkeä, joka juoksee kolmessa päivässä Aasian\nläpi, -- arveli Paavo.\n\nKun Sorro heräsi, sai hän saappaansa korjattuna takaisin, veti sen\njalkaansa ja läksi juoksemaan aurinkoa kiinni saadakseen. Jo ensi\naskeleella lensi vasen jalka eteenpäin kuin kanuunan luoti, mutta\noikea jäi jälkeen kuin ainakin tavallinen saapas. Oi, voi, se oli\nvaikeaa! Pari tai kolme hyppäystä tehtyään palasi Sorro pajaan\ntakaisin. Mitenkä hän nyt voisi yhdellä jalalla juosta, niin että\nsaisi auringon kiinni?\n\nPaavo seppä, joka jo luuli julmurista päässeensä, rupesi nyt taas\npelkäämään pajaansa ja lapsiansa.\n\n-- Peikko-vaari, etkös nähnyt miten nopeasti aurinko äsken katosi\npilvien taakse?\n\n-- Kyllä sen näin. Mutta sen se tekee hyvin usein, -- huokasi peikko.\n\n-- Tuskinpa enää tehnee! Olit unohtanut säkin tänne pajaan. Minä\ntahdoin auttaa sinua poissa ollessasi ja panin rautalankaisen satimen\nsen kuusenlatvaan, jossa näit auringon äsken keikailevan. Eipä kauvan\nviipynytkään ennenkuin hän tarttui ansaan, ja nyt olen pistänyt hänet\nsinun säkkiisi.\n\n-- Minun säkkiini? Oi, sinä olet verrattomin seppä, joka on olemassa\nBehringin salmen ja Oulun välillä! Ilosta tahdon sinut heti syödä\nsuuhuni, sillä tunnempa taaskin tämän retkeni jälkeen aika hyvää\nruokahalua!\n\n-- Kiitoksia paljo, -- vastasi seppä, -- mutta etkös tahdo ensin\nnähdä, onko sinulla todellakin aurinko säkissäsi?\n\n-- Tietysti sen tahdon, kunnon seppäni! Missä on säkki? --\n\n-- Täällä!\n\n-- Luulenpa että se potkii ja huutaa säkissä? (Seppä oli pistänyt\nsäkkiin porsaan.)\n\n-- Niin, niin, aurinko, huuda sinä vaan! Nyt kyllä pysyt kauniisti\nsäkissä, ja minä olen voittanut kokonaisen maanosan. Nyt tulee\nsuloisen pimeä, ja peikot saavat hallita maailmaa!\n\n-- No, katsopas nyt vaan! -- kehoitti seppä ja piti säkin suuta vähän\nraollaan.\n\n-- Äläpäs nyt! Mitäs aijotkaan tehdä? Sinähän voit päästää veitikan\nkarkuun taas. Minä pistäydyn itse säkissä katsomassa, -- sanoi peikko.\n\nYks, kaks, kömpi peikko säkkiin ja samassa sitoi seppä säkin suun\nlujasti kiinni. -- On se toki ikuinen onni, että peikot ovat niin\ntuiki typeriä, ajatteli seppä, sitoen vieläkin säkin siteen yhteen\nsolmuun.\n\nNyt syntyi säkissä pyörimistä ja huutoa. -- Ai, se puree minua! --\nhuusi peikko.\n\n-- Pure sinä takaisin! -- sanoi seppä, sulki pajan ja meni tupaan\nlepäämään yön puuhista. Mutta miksi ei peikko, joka oli voinut\npotkaista seinän kumoon, potkaissut säkkiä rikki? Niin, sanopas\nse seikka. En minä vaan sitä tiedä. Ehkä senvuoksi, että hän oli\nniukahduttanut jalkansa, tahi ehkä oli kenkä hieronut jalkaa tuolla\nonnettomalla aamuretkellä.\n\nMiten kauvan Sorro sai olla vankina säkissä, johon oli tahtonut\nauringon panna, en voi varmuudella kertoa, sillä siitä ei ole ollut\nsanomalehdissä. Kerrotaan vaan, että hyväsydäminen Paavo-seppä on\nlohduttanut vankiansa sillä toivolla, että hän saa kerran vielä\najaa Behringin salmelle rautatietä, sillä matka sinne on liian\npitkä yhdellä jalalla hypätä. Se päivä joutuneekin aikanaan. Ryssät\novat jo matkalla sinne päin höyryhevoilla. Rautatie on nyt saanut\nseitsenpeninkulmaiset saappaat. Kyllä se nyt Aasian yli juoksee.\nMutta voiko se saada auringon kiinni, se on toinen asia! Juna,\nsamoin kuin peikkokin, pelkää vettä, ja aurinko laskeutuu mielellään\niltasilla viileään mereen.\n\nJoka kerta kun näen lasten saavan auringon valon peilin avulla\nseinällä tanssimaan, ajattelen Surroa ja Sorroa. Ottakaa aurinko\nkiinni jos saatte!\n\n\n\n\nKUKKAIS-PRlNSSIN KANAVA.\n\n\n-- Menepäs vähän syrjään! -- sanoi katajapensas kanervalle. -- Etkös\nhäpeä seista kanavan tiellä? --\n\n-- Onko se mahdollista? -- kysyi kanerva, hämmästyen. -- Tehdäänkö\ntänne kuivalle metsämäelle kanava!\n\n-- Tehdään! Etkös ole nähnyt metsän kaikkien pikku elukoitten\nkaivelevan sannassa? Tässä ne tulevat.\n\nKatajapensaalla oli silmät marjoissaan. Siinä tuli pitkiä riviä\nmuurahaisia, joilla oli kullakin oljenkorsi mukanaan, ja muutamia\nsatojatuhansia hyönteismatoja, jotka söivät kaiken ruohon. Kastemadot\ntekivät reikiä santaan, sittiäiset koettivat pakkautua koloihin,\nmutta kaatuivat seljälleen ja potkivat voimatoinna ilmaa. Heinäsirkat\nistuivat laiskana heidän vierellään ja vikisivät: -- ahkeruus on\nilomme. Tehkää työtä, pojat; kyllä me soitamme!\n\n-- Mutta mitä ne tekevät? -- kysyi kanerva. -- En minä näe\nmerkkiäkään kanavasta.\n\n-- Etkös näe, että ne ovat tehneet muurahais-tien hiekkaan? Sellainen\non korkeiden herrojen työtä. Herrat istuvat itse kotona ja lähettävät\ntoisia työtä tekemään. Ja sinne, missä muurahainen ryömii eteenpäin,\nsanovat he rakentaneensa rautatien, ja missä sade kaivelee tiensä\npikku kivien väliin, ovat he kaivaneet kanavan.\n\n-- Mitkä korkeat herrat?\n\n-- Sepä oli kysymys! Kukkais-prinssi, metsänkuninkaan nuorin poika,\nhänen kultakäpynsä, hän joka on kihloissa merenkuninkaan nuorimman\nkultasilmän, prinsessa Unda Marinan kanssa. Sellaiset pitkälliset\nkihlaukset ovat aivan turhia! Lapsi raukat ovat olleet kihloissa\nmaailman luomisesta asti. Sellaiset ihmiset, jotka ymmärtävät\nvaltiotietoa, sanovat, että niin täytyy olla maailman rauhan vuoksi.\nMetsänkuningas ja merenkuningas ovat olleet hirveissä sodissa\ntoistensa kanssa, ja heidän kuningattarensa ovat kihlanneet lapset\ntoistensa kanssa saadakseen vihdoinkin sodista lopun. Mutta vieläkin\nkytee kuninkaissa vanha viha, ja he eivät tahdo kuulla puhuttavan\nhäistä, ennenkun lapset ovat kasvaneet isoiksi.\n\n-- Minä luulin, että kun on ollut kihloissa maailman luomisesta asti,\npitäisi jo olla tarpeeksi vanha, -- huomautti kanerva viattomasti.\n\n-- No, joll'ei nyt aivan maailman luomisesta asti, niin kuitenkin\nniillä paikoin, -- nirppasi katajapensas. -- Kysy vuorelta, hän on\nvanhempi minua!\n\n-- Miksi eivät ne kasva suuriksi kuin muut kuninkaan lapset?\n\n-- Miksi? Kaikki pienet varvutkin metsässä tahtovat nyt tietää\nkuninkaanlasten salaisuuksia! Minä kyllä voin olla vaiti, minä! Mutta\ntäällä mäellä on niin paljo uteliasta väkeä, -- puolukanvarsia,\nharakanvarpaita, kissankäpäliä ja mustikanvarsia. No, näin meidän\nkesken voin sen kertoa, jos lupaat olla siitä puhumatta. Asia on\nsellainen, että Kukkais-prinssi on auringon kummipoika ja Unda Marina\nauringon kummityttö. He ovat saaneet senvuoksi kumminlahjaksi ikuisen\nnuoruuden, joka tulee kestämään niin kau'an kuin aurinko loistaa, ja\nluulenpa sen vielä loistavan muutamia tuhansia tahi miljoonia vuosia.\nMutta kun syksyllä ja talvella tulee pimeä, kömpivät kuninkaanlapset\nniinkuin perhois-toukat, kultaiseen koteloonsa, josta jälleen\nkeväällä lehahtavat esiin niinkuin perhoiset. Luulenpa, että ne juuri\nsenvuoksi eivät kasva koskaan.\n\n-- Mutta mitävarten rakentaa Kukkais-prinssi tätä kanavaa? Eikös\nhänellä ole kylliksi jokia, puroja ja noroja?\n\n-- Miks'ei hällä niitä olisi! Hän on tosin kaikista suloisin prinssi,\nmitä ikinä on nähty, mutta hän on aivan muitten poikien kalttainen,\nja pojat eivät ole koskaan tyytyväisiä, jolleivät saa parantaa\nluontoa. Luuletko hänen viihtyvän isänsä kullatussa linnassa? Ei,\nsiellä ei hän viihdy, hän on rakentanut itselleen majan havunoksista\ntänne lähelle, metsäjärven rannalle. Siellä iloitsee hän lintujensa,\nkarhujensa ja sittiäistensä kanssa, ja sinne hän tahtoo pyytää Unda\nMarinan syömään hunajassa keitettyjä karpaloita. Mutta voithan\nkäsittää, ettei sellainen suolaisenveden-prinsessa tahdo mielellään\nmatkustaa maantietä.\n\n-- Kyllä käsitän. Sentähden tahtoo prinssi kaivaa kanavan aina ylös\nmetsäjärveen asti.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! Se on suuri salaisuus. Mutta tuollahan itse\nprinssi tuleekin.\n\nKanerva kuroitti hoikkaa vartaloansa, puolukanvarret, harakanvarpaat\nja mustikanvarret puulasivat toisiaan kylkeen; kissankäpälät\nriitelivät männynkäpyjen ja kukonmarjojen kanssa. Kaikki tahtoivat\nnähdä prinssin. -- Rakas ystävä, -- sanoi mansikankukka rinteellä\nkasvavalle huhtasienelle, -- salli minun kiivetä leveään ruskeaan\nselkääsi!\n\nAlempana, niityn reunalla, syntyi aika sipinä uteliasten ja\npuheliasten kukkaisten seassa. Prinssi tulee, meidän kaunis\nprinssimme, meidän oma, rakas, nuori prinssimme! Miksi hän tulee? Ja\nmiksi on hänellä niin paljo työväkeä mukanaan?\n\n-- Minä tiedän, -- sanoi valkovuokko. -- Hän rakentaa tänne linnan.\n\n-- Tahi leijonatarhan, -- keskeytti leinikkö.\n\n-- Oi, silloin polkevat leijonat meidät kuoliaaksi, -- huusi\nhanhenruoho.\n\n-- Niitä voi pistää jalkaan, -- arveli nakiainen.\n\n-- Luulenpa, että hän rakentaa perhoismajan, -- keskeytti\nketoneilikka.\n\n-- Sitte saamme hienoja herroja hyttyistanssiin, -- surisi\npuna-apilas.\n\n-- Jospa asia olis niin hauska! -- huokasi orjanruusu. -- Mutta\nkatajapensas on uskonut minulle asian kaikessa hiljaisuudessa.\nPrinssi aikoo rakentaa kanavan tänne metsämäelle.\n\nYleinen ihmettely. -- Mitä on kanava, mitä se merkitsee?\n\n-- Sitä ei kukaan niin tarkasti tiedä, -- vakuutti sanajalka. --\nMutta jotain katalaa se on, se on varma!\n\nMuurahaiset ja hyönteismadot luulivat tehneensä suuren työn, kun\nolivat raivanneet kahden sormen levyisen tien metsäjärvestä mereen.\nMutta Kukkais-prinssi ei ollut tähän tyytyväinen. -- Sellaiset\nraukat! -- huusi hän. -- Enkö minä käskenyt teidän kaivaa kanavan, ja\nnyt te olette raivanneet muurahais-tien!\n\n-- No, mutta kuulkaa nyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne! -- inisi\nvanha, älykäs muurahainen, kiiveten prinssin saappaan-varrelle ja\ntunnustellen eteensä tuntosarvillaan. -- Raukkojahan me olemme, sillä\nse on meidän toimemme, mutta mitäs on kanava muuta, kuin tavallinen\nmuurahais-tie?\n\n-- Kanava on, -- selitti prinssi, -- leveä ja syvä vesikouru, missä\nvoidaan purjehtia laivoilla ja soutaa venheillä.\n\n-- Vai niin, -- sanoi muurahainen, -- kutsukaa sitte tänne myyrä. Hän\nkyllä ymmärtää sellaiset asiat!\n\nPrinssi kutsui myyrän. -- Osaatko sinä kaivaa, mitä?\n\n- No, niinpä luulisin, -- sanoi myyrä.\n\n-- Kaiva sitte minulle kanava metsäjärvestä mereen! Jollet ehdi\nyksin, niin ota avuksesi kaikki rotat ja hiiret. Huomisiltana tulee\nkaikki olla valmiina!\n\n-- Luottakaa siihen! -- sanoi myyrä.\n\nToisena iltana tuli prinssi takaisin ja näki nurmipenkereen alla\npienen käytävän, parahiksi niin leveän, että yksi myyrä voi hyvin\nkömpiä sen läpi.\n\n-- Mitä ihmettä! Sanotko tuota kanavaksi?\n\n-- Niin _me_ sanomme, -- vakuutti myyrä.\n\n-- Kuinka voivat elukat olla noin tyhmiä! Ihme ja kumma! Kenenkä minä\nvoin nyt saada kanavaa kaivamaan?\n\n-- Jollen minä kelpaa, niin kelpaa kai mäyrä, -- kirkui myyrä kärsä\nrypyssä. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin tyhmäksi kaikkien\nkuullen.\n\nPrinssi kutsui mäyrän. -- Osaatko sinä kaivaa minulle kanavan? Mutta\noikean kanavan, ymmärrätkös? Ei tuollaista pientä myyränkoloa.\n\n-- Se on aivan vähäpätöinen työ minun tehdäkseni! Minähän kaivan\nkanavia joka päivä, -- röhki mäyrä.\n\n-- No, hyvä; ota pienet poikasi mukaan ja tee kaikki valmiiksi\nhuomeneksi. Mutta pane mieleesi: oikea kanava!\n\n-- Niin, vallan oikea kanava, -- lupasi mäyrä.\n\nKolmantena päivänä tuli prinssi takaisin ja näki, miten mäyrät olivat\nkaivelleet koko metsämäen, niin ettei siellä ollut viheriäistä\npaikkaa. Sellaista hävittömyyttä ei löytynyt seitsemän peninkulman\nalalla.\n\n-- Mitä? Onko tuo nyt olevinaan vallan oikea kanava?\n\n-- Siksi _me_ sitä sanomme, -- mörisi mäyrä.\n\nNyt loppui lempeältä prinssiltä kärsivällisyys, ja hän löi\nratsupiiskallaan mäyränpoikia selkään, niin että niiden harjakset\nnousivat säikähdyksestä pystyyn. -- Voi minua, onneton prinssi,\ntäytyykös minun nyt kuljettaa tänne elehvanttini Afrikan etäisiltä\nmailta?\n\nYksikään eläin ei uskaltanut vastata. Mutta vanha, rosoinen mänty,\njoka seisoi metsänrinteellä, mutisi jotain itsekseen.\n\n-- Mitäs mäntyvaari mutisee? -- kysyi prinssi levottomasti.\n\n-- Itse on paras palvelija, -- murisi mänty.\n\n-- Mitä se merkitsee? Mikä itse?\n\n-- Se Itse, joka käskee toisten tehdä, mitä hän itse tehdä voi.\nSe Itse, jolla on kaksi nuorta, voimakasta käsivartta, mutta joka\nkuitenkin panee heikkoja olentoja tekemään työtä, jota he eivät\nkäsitä.\n\n-- Tarkoitatko minua? -- kysyi prinssi vähän hämillään.\n\n-- Itse on kyllin viisas arvaamaan arvoituksia, -- vastasi mänty.\n\nKukkais-prinssi mietiskeli. -- Sinä et ehkä ole niin väärässä,\nmäntyvaari. Tuokaa tänne lapio!\n\nKukkais-prinssi sai lapion ja rupesi kaivamaan. Alussa kävi työ\nkömpelösti, sillä hän ei ollut tällaiseen tottunut. Ensin tuli\nsiihen kuoppa, ja sitte kalteva kouru. Mutta Kukkais-prinssi oli\noppivainen ja työ alkoi häntä huvittaa. Hän otti nuoran, veti sillä\nsuoran tien rannasta mereen, määräsi leveyden ja syvyyden kaikkialla\ntasan, kaivoi reippaasti ja sai kanavan illaksi valmiiksi. Ainoastaan\nkapea hiekkapenger jätettiin kaivamatta metsäjärven rannalle. Sinne\nasetettiin Kukkais-prinssin uskollisin karhu vahtimaan. Hänen piti\nraappia penger pois, että kanava täyttyisi vedellä juuri sillä\nhetkellä, kun Kukkais-prinssi antaisi merkki-huudon jahtitorvellaan.\n\n-- Nyt menen Unda Marinaa odottamaan, -- huudahti Kukkais-prinssi\niloisena ja pyyhki tyytyväisenä hien otsaltaan. Kylläpä hän olikin\ntehnyt aika työn!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juhannus-ilta. Sinä tiedät, millainen se on; se on ilta, jolla ei\nole pimeyttä, ilta, jolla ei ole yötä, uinaileva ilta, joka loppuu\nvaloisaan aamuun. Niin kauvas kuin nähdä voi, lepäsi suuri, aava\nmeri aivan kirkkaana kuin hopeatarjotin, aina sumeaan taivaanrantaan\nasti, missä Höyhensaaret häämöittivät taivaan ja maan välillä. Meri\noli tyyni, mutta ei aivan tasainen, ei aivan äänetön: tuolla kohoili\nmainingin pitkiä, kuultavia vyöryjä, jotka vaipuivat rantaan; ja kun\nne laskeusivat piikiville, kuului salaperäinen kohina, aivan kuin\nkaukaisen ukkosen jyminä. Laskeutuva aurinko pisarteli kultaa ja\nruusuja meren hopeoihin. Sen suuri, punainen pallo vieri epäillen\nvedenkalvoa pitkin, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää heittäytyä\nviileään kylpyyn ja sanoo: joko mä kastelen itseni? Onkohan tuo\nliian syvää? Vihdoin päätti aurinkokin kastella itsensä, hitaasti,\nvarovasti, ensin jaloin, sitte käsivarsin ja vihdoin kokonaan. Plums,\nlaskeusi koko suuri kultainen pallo alas säihkyviin aaltoihin,\nniin että säkenet sirisivät veden pinnalla. Sinne laskeusi päivän\nruhtinatar, mutta hetkiseksi vaan, niinkuin vedessä pulikoiva\nlapsi nenäänsä nipistäen pistää päänsä veden alle, mutta nostaa\nsen heti nauraen ylös kosteakiharaisena. Niin, löytyypä meriä,\nylempänä pohjoisessa, missä päivän ruhtinatar pyörii kuin kiekko\nvedenkalvolla, eikä uskalla kastella itseään ollenkaan. Siellä lienee\nvarmaankin liian syvää.\n\nMaan puolella lepäsi metsä kuin suuri, uinuva linnunpesä. Kirkas\nvalo heijasti oksilla ja latvoissa, kaikki lehdet näyttivät\nläpikuultavilta, kaikki varvut olivat kullalla kirjaillut, mutta yö\nja varjo oli kätkeynyt kuusien neulasten alle. Metsäkään ei ollut\naivan hiljaa. Laulurastas visersi kauniita laulujaan, ja kun hän\nlepuutti nokkaansa, kuului ruisrääkän käheä ääni ruispellon ojasta.\nJos hänkin oli hiljaa, sekautui meren kaukaiseen kohinaan hiljainen\nsuhina, aivan kuin tuulen kuiske nuoressa lehdikossa. Mutta se ei\nollut tuuli, sillä tuuli oli painautunut nahkasien alle nukkumaan. Se\noli miljoonien ja jälleen miljoonien hyttysten tanssi puiden lomassa,\njossa he itse soittelivatkin huvikseen. Miksi eivät he tanssisi?\nOlihan heillä vaan yksi päivä elettävänä, mutta se oli pitkä, pitkä\npäivä, millä ei yötä ollut. Olihan heillä aikaa iloita elämästä.\n\nKukkais-prinssi istui kalliolla järven rantamalla. Jokaisessa\nkeinuvassa mainingissa, joka vieri rantaan, luuli hän näkevänsä Unda\nMarinan valkoisen olkapään kohoavan aalloista; mutta se ei ollut\nhän, oli vaan kevyttä, valkoista vaahtoa, joka keräytyi rannalle\npikku kivien ympärille. Nuori prinssi rupesi väsymään odotukseensa,\nleikkasi itselleen ruohopillin ja puhalsi pitkän kirkkaan sävelen,\njoka kiiti meren yli ja näytti jättävän jäljen vedenkalvoon.\n\nSilloin tuli maininki, korkeampi kuin edelliset; sen väikkyvä harja\noli häikäisevän valkoinen: tämä ei ollutkaan katoavaa vaahtoa, tämä\noli meren nuori, ihmeen ihana prinsessa, joka kohotti olkapäätänsä\naallon keinuavassa hopeassa. Hänen pitkät, kullankeltaiset\nsuortuvansa keinuivat vedenkalvossa, hän ui yhdellä kädellä ja\ntoisella heitti hän lentosuukkosen rannikolle. Pian oli hän siellä.\nTaaskin kohisi vuoksi rannikon piikiviä vastaan, mutta nyt ei tuonut\nmukanaan vaahtoa, vaan nyt saapui sen kanssa iloisin, ihanin kymmen-,\ntai kaksitoistavuotias lapsi Kukkais-prinssin jalkojen juureen.\n\n-- Sinä paha tyttö! -- torui Kukkais-prinssi, ja puristeli nauraen\nveden hänen pitkistä kiharoistaan. -- Olen odottanut niin kauvan,\nettä olen ehtinyt laskea kymmenentuhatta askelesi jälkeä hiekassa,\ntäällä satujen rannikolla.\n\n-- Eikö sinulla ole mitään parempaa tehtävää? -- kysyi Unda\nMarina hurmaavan iloisesti. -- Opi minulta viisautta! Minä tulen\nAntillien saarilta ja kuulin sinun soittosi Itämerelle. Uskotkos,\nKukkais-prinssi? Minä olen tuominnut erään asian isäni valtakunnassa.\n-- Ja Unda Marina kertoi sadun _orjakauppiaasta_, joka on tässäkin\nkirjassa kirjoitettuna.\n\n-- Nyt täytyy sinun kertoa minulle satu, -- jatkoi hän ja nojasi\nkostean päänsä Kukkais-prinssin polveen. -- Minä olen väsynyt, olen\nuinut niin pitkän matkan tänään. Ja kun minä kuuntelen sinua, luulen\nkuulevani metsän huminaa.\n\n-- Kun minä kuulen sinua, -- sanoi Kukkais-prinssi ja silitti hänen\nhiuksiansa kädellään, -- luulen kuulevani aaltojen laulavan. Miksi\nlempivät meri ja metsä toisiansa ja asuvat kuitenkin ainaisesti\nerillään?\n\n-- Siksi, että enimmän lempii sitä, jota enimmän kaipaa, -- vastasi\nUnda Marina luoden ylös ihanan katseen, kuin unessa.\n\nKukkais-prinssi taittoi ajatuksissaan rikki ruohopillinsä. Senjälkeen\ntarttui hän prinsessan käteen ja kertoi sadun _koivusta_, joka\nmyöskin on tässä kirjassa. Kun hän oli lopettanut, oli Unda Marina\nnukkunut hänen polveansa vasten.\n\nKukkais-prinssi hymyili. -- Olenpa minä aika narri, joka satuja\nkertomalla vaivutan pikku tyttösiä uneen? Herää, sinä pieni, väsynyt\nmustikkasilmä! Nyt on minulla jotain hauskaa sinua varten! Nouse\npurteeni!\n\n-- Enkö saa mieluummin uida? -- -- kysyi Unda Marina puolihereillä.\n\n-- Oletko koskaan kuullut, että joku prinsessa tulee uiden\nkuninkaalliseen linnaan? Älä pelkää kulkea purressani. Se on\nvalkoinen kuin lumi, ja siinä on sininen raita kuin taivas ja meri.\n\n-- Sillä on Suomen värit! -- keskeytti Unda Marina.\n\nHe soutelivat kuivan kanavan suulle, sen kanavan, jonka\nKukkais-prinssi oli omin käsin kaivanut ja joka oli taottanut hänelle\nniin paljo harmia. -- Nyt saat nähdä linnani tuolla metsässä!\n\n-- Ei, kiitoksia paljo! Minä en matkusta koskaan maata myöten, --\nnauroi Unda Marina.\n\n-- Ei, mutta huomaapas! -- Ja Kukkais-prinssi puhalsi jahtitorveensa\nantaakseen sovitun merkin.\n\nHän oli luullut, että kanava silmänräpäyksessä täyttyisi vedellä,\nmutta karhu tarvitsi aikaa, saadakseen kourun koverretuksi. Kun he\nolivat odottaneet kauvan aikaa, alkoi muutamia vesipisaroita ilmestyä\nkanavan pohjaan.\n\n-- Pitääkö minun uida tuossa? -- kysyi Unda Marina ilkamoiden.\n\nPrinssi tuli kärsimättömäksi ja puhalteli puhaltamistaan\njahtitorveen. Vihdoinkin muodostui kanavaan pieni puro. --\nSoutakaamme nyt, -- sanoi Kukkais-prinssi.\n\nPoika parka! Hän oli unohtanut, miten jyrkkä rinne oli korkealla\nvuorella olevasta metsäjärvestä alas mereen. Se pieni kouru, jonka\nkarhu oli kaivanut hiekkapenkereeseen, oli levinnyt, alussa hitaammin\nmutta vähitellen yhä nopeammin. Vesi alkoi rientää siitä alas ja\npainoi aukon yhä leveämmäksi ja syvemmäksi. Vihdoin vyöryi koko\nhiekkapenger rikki...\n\nVaivoin oli Kukkais-prinssi saanut venheen sauvotuksi vähän\nmatkaa ylöspäin puroa pitkin, kun puro yht'äkkiä muuttui joeksi,\njoki virraksi ja virta kuohuvaksi koskeksi, joka kiskoi mukaansa\nmaata, kiviä, puita ja suuria palasia rannikoitaan. Kuohuva pyörre\nheitteli kaikki sinne, tänne; se kuljetti alas puolet metsämäkeä,\nmuurahais-tiet, myyränkolot, mäyrän-pellot, puolukanvarret,\nvariksenmarjat, mustikat, kanervat, uteliaat kukkaset ja juoruavat\nkatajapensaat. Kukkais-prinssillä ei ollut muuta neuvoa kuin pelastaa\nitsensä miten parhaiten taisi, ja kuljettaa pieni prinsessansa\npois tästä kauheasta koskesta. Mutta nyt oli Kukkais-prinssi\noudolla alalla, yhtä oudolla kuin prinsessa oli ollessaan kuivalla\nkankaalla. Virta heitti hänet pitkälleen, ja peitti hänet oman\nkuusen-oksa-majansa jätteillä, jotka tulivat kohisten alas kosken\nmukana. Hän olisi joutunut aivan hukkaan, prinssi parka, ellei Unda\nMarina, joka oli vedessä kotonaan, olisi tarttunut kädellään hänen\nliehuvaan tukkaansa ja uinut vasemmalla kädellään eteenpäin, vieden\nhänet satujen rannikolle.\n\n-- Myönnä, että minun isäni meri on voimallisempi kuin sinun isäsi\nmetsä, -- sanoi Unda Marina, kun he jälleen istuivat kalliolla.\n\n-- Ja kuitenkin voittaa minun isäni sinun isältäsi joka\nkahdeskymmenes vuosi kokonaisen kreivikunnan Suomessa, -- vastasi\nKukkais-prinssi.\n\nHe väittelivät joskus keskenään, mutta rakastivat kuitenkin\ntoisiaan yhä edelleen. Aurinko oli jälleen noussut lyhyestä\nkylvystään palavissa aalloissa. Juhannusilta oli huomaamatta\nmuuttunut juhannus-aamuksi, ja sen riemu kuvastui kahdessa iloisessa\nsilmäparissa, jotka loistivat lapsuuden täydellisestä onnesta.\n\nKun he erosivat, meni Kukkais-prinssi katsomaan sitä ennen niin\nihanata nientä, jonne hän oli havumajansa rakentanut, metsäjärven\nrannalle. Hän tuli oudolle seudulle, jossa kaikki oli toisenlaista.\nNiemi oli poissa, maja poissa, rannikko liejuisena ja järvi kadonnut.\nAinoastaan kaikista syvin patama oli enää jäljellä. Kanavasta ei\nnäkynyt enää jälkeäkään hävitetyllä metsämäellä.\n\nKukkais-prinssi ajatteli suruissaan sitä hauskaa hämmästystä, jonka\nhän oli aikonut tuottaa rakkaalle Unda Marinalleen ja joka oli\npäättynyt niin onnettomasti. -- Se oli merenkuninkaan petos! --\nhuudahti hän ja polki vihastuneena jalkaansa maahan.\n\n-- Olkaa hyvä, älkääkä polkeko viimeistäkin elämäni hituista\nkuoliaaksi, -- voivotteli juoruava katajapensas prinssin jalkojen\nalla. Se makasi siellä saven seassa, juuret ylöspäin. -- Teidän\nkorkeutenne on oikeassa, se oli katala petos! Jos minä olisin teidän\nkorkeutenne sijassa, kostaisin minä siten, että kuivaisin koko meren.\n\n-- Mutta missä minun morsiameni sitte asuisi?\n\n-- Kylläkai kuivallakin maalla aina olisi joku sammakkojen lätäkkö,\n-- arveli katajapensas.\n\nVanha, rosoinen mänty, joka tiesi, että itse on paras palvelija,\nseisoi vielä paikoillaan entisellä metsänrinteellä. Hän oli iskenyt\njuurensa niin lujasti kallioon, ettei virta ollut voinut viedä häntä\nmuassaan. Taaskin kuului jotain mutinaa hänen takkuisissa oksissaan,\nja prinssi tahtoi tietää, mitä hänellä olisi sanottavaa.\n\n-- Miten vuoteen valmistaa, siten siinä levon saa, -- mutisi mänty.\n\n-- Vai niin. Sinähän juuri olit se, joka neuvoit minua kaivamaan.\n\n-- Niin, Itse.\n\n-- Minä ymmärrän. Itse teki oikein kun kaivoi, mutta Itse oli tyhmä,\nkun kaivoi kanavansa mäenrinteelle!\n\n-- Itse oli lapsi.\n\n-- Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva\nhänen viimeinen vallattomuutensa!\n\n\n\n\nKOULU ISOISÄN AIKANA.\n\n\nEvert ja Reinhold tulivat kotia koulusta. Molemmat olivat he pahalla\ntuulella. Evert oli sen näköinen, kuin olisi hän myynyt voin ja\nkadottanut rahat. Reinhold vihelteli, potkaisi kissan syrjään,\npaukutti ovia ja oli niin vihaisen näköinen, kuin olisi hän tahtonut\npurra.\n\n-- Mikä nyt on? -- kysyi vanha isoisä.\n\n-- Eipä juuri mikään, -- vastasi Evert itkemäisillään. -- Minä sain\nvaan muistutuksen päiväkirjaan siitä, että olen tullut kaksi kertaa\nkouluun neljänneksen yli kahdeksan.\n\n-- Ja minä, -- vastasi Reinhold, -- sain jälkeenistuntoa kaksi tuntia\ntänään lauantaina siitä, että satuin vähän polkemaan jalkojani\nlaattiaan, kun maisteri meni luokasta. Muka!\n\n-- Poika parat! -- sanoi isoisä. -- Hirveästipä siellä koulussa nyt\nliehutaankin. Sehän on kärsimätöntä julmuutta!\n\nPojat katselivat vähä epäillen häntä. Hänellä ei ollut juuri tapana\nsurkutella heitä pienien vastoinkäymisten tähden.\n\n-- Onko teillä läksyjä luettavana? -- kysyi isoisä.\n\n-- Ei meillä nyt ole, -- sanoivat pojat. -- Nyt on lauantai.\n\n-- No, istukaapas tänne, niin kerron teille tässä illallista\nodottaessa, millaista koulussa oli minun aikoinani noin vähä yli\nviisikymmentä vuotta takaperin.\n\nPojat istuutuivat.\n\n-- Koululla tarkoitettiin siihen aikaan vaan poikien koulua.\nTytöt saivat lukea katkismusta vanhojen tätien luona, ommella\nmerkitsemisliinoja ja kirjoittaa kaavakirjasta, mutta kaikki julkiset\nkoulut olivat poikia varten. Mitäs tytöt enempi tarvitsivatkaan? No,\nniin! Ajatelkaa nyt että tulemme kouluun maanantai aamuna kello kuusi.\n\n-- Kello kuusi!\n\n-- Niin, kello kuusi. Opetus alkoi minun aikanani kello seitsemän,\nmutta meidän vanha vahtimestarimme arveli tuota liialliseksi\nlellittelemiseksi nuorisolle. Ainoastaan muutamia vuosia aikasemmin\noli lukeminen alkanut kello kuusi, jonkavuoksi joka luokan ostiarion\n[valvojan] ja järjestäjän täytyi olla koulussa kello viisi. Heidän\npiti lämmittää huoneet talvella ja siivota luokat, sentähden täytyi\nheidän tulla kouluun tuntia ennen kuin toiset.\n\n-- Mutta mitä vahtimestari silloin teki?\n\n-- Hän kantoi puut sisään, lakaisi pihan, täytti ruukut ja pullot\nvedellä. Siihenhän meni kokonaisia saavillisia vettä. Kaiken muun\nsiivoamisen kouluhuoneissa toimittivat pojat itse.\n\n-- Pesivätkö he myöskin kouluhuoneet?\n\n-- Ei, eivät he pesneet. Mutta lakasivat ja pyyhkivät tomun. Niinkuin\nsanoin, meitä lelliteltiin; tulimmehan kello kuusi, silloin kuin\nmeidän oli siivottava ja lämmitettävä. Toiset tulivat parhaastaan\nkello puoli seitsemän ennättääkseen vähä telmiä ja kopistella lumen\njaloistaan. Kaikki olimme sarkavaatteissa. Olisittepas nähneet\nhemmoitellun pojan, joka tuli kouluun kalossit jalassa! Poika parka,\nhänelle annettiin aika löyly, ja kalossit paistettiin hiljaisella\ntulella, että ne tulisivat oikein murakoiksi. Kello puoli seitsemän\nmaanantaiaamuna piti myöskin järjestäjän jättää saataviin luokan\ntavallinen määrä talikynttilöitä ja kämmenvitsoja.\n\n-- Kämmenvitsoja? Mitä ne olivat?\n\n-- Kas, sitä voidaan meidän aikanamme kysyä! Kämmenvitsat olivat\nkoivunoksia, joiden tyvipuoli oli palmikoitu ja latvapuoli\nirtaallaan. Muutamat opettajat pitivät enempi palmikoidusta puolesta,\ntoiset höllemmästä. Joskus koetettiin molempia päitä. Koulupojat\neivät juuri pitäneet kumpasestakaan päästä, mutta jos he saivat\nvalita, ottivat he mieluummin paksumman pään, sillä latvapuoli kiersi\nsormien ympäri niinkuin tulikylpy. Jokaisen pojan kolmella alimmalla\nluokalla täytyi vuorostaan tuoda kouluun kaksi semmoista kämmenvitsaa\nlukukaudessa, samoin kuin hänen piti tuoda kaksi talikynttilää.\nJärjestäjä piti tarkan vaarin tästä, ja joka maanantai-aamu oli\nmäärätty luku kämmenvitsoja ja kynttilöitä yhdellä pöydällä\nluokkahuoneessa, valmiina kukin tavallaan valoa edistämään.\n\n-- Mutta, isoisä, sehän oli suorastaan orjuutta, kun piti itse tuoda\nkämmenvitsat!\n\n-- Oliko? Ehkä. Vapaita miehiähän meistä on tullut kuitenkin. Hauskaa\nse tosin ei ollut. Tunti alkoi, ja silloin olisitte saaneet tietää\nmihin kämmenvitsoja käytettiin. -- -- Grönroos, mitä on 11 kertaa 12?\n\n-- Grönroos on vaiti, hikoilee, eikä saa laskua valmiiksi.\nKämmenvitsat esille, paksumpi pää!\n\n-- Pettersson, mitä on 11 kertaa 12? -- Pettersson on juuri\nhuomannut miten vaarallista vaitiolo on ja sanoa paukauttaa: 99. --\nKämmenvitsat esille, latvapuoli!\n\n-- Meyer, mitä on 11 kertaa 12? -- Meyer-paralla on huonoin laskupää\nkoko luokassa, hän mutisee jotain, jota ei kukaan käsitä, saapi\nkämmenilleen ensin paksummalla sitte ohuemmalla päällä, ja pannaan\nsen jälkeen huoneportaiden ylipäähän tyynesti miettimään tämän\nvaikean pulman selitystä.\n\n-- Sellaista julmuutta! -- huudahti Evert.\n\n-- Sellaista häpeää! -- huudahti Reinhold.\n\n-- Minä en sitä kiitä, kerron vaan. Ja kuitenkin tunnen yhden\nlaskuopin professorin, joka on kasvatettu sellaisessa koulussa.\nMutta latinankielessä oli meillä rehtori, joka osasi joskus tehdä\nhauskaa vaihtelua ainaisista koivunvitsoista. Latina oli koulun\nylpeys, ja onneton se, joka ei osannut lasketella kaikkia poikkeuksia\nStrelingin kieliopissa. Sattui joskus että luokka osasi hyvin, ja\nrehtori pyöritteli levottomasti paksua, myhkyräistä keppiänsä, joka\noli aina valmiina hänen tuolinsa vieressä. Mutta sitte sai hän\nvihdoin kiinni yhden. -- Ahlfelt, käännä tämä paikka Virgiliuksesta:\n_juvat indulgere labori_. -- Työnteko on huvini, -- vastasi Ahlfelt.\n-- Oikein. Mutta otaksukaamme, että olet ennen ollut ahkera, mutta\nnyt olet laiska, -- mitenkäs sen sanoisit latinaksi? -- _Juvavit\nindulgere labori_, -- vastasi Ahlfelt pahalla hetkellä. -- Mitä?\n_Juvavit?_ Sellainen _asinus!_ -- huusi rehtori. -- On osaavinaan\nlatinaa, eikä tiedä, että _juvat_ tällaisessa tapauksessa on\ntaipumaton. Niin, eikä edes tiedä, ettei tämä sana ole milloinkaan\nmaailmassa ollut _juvavit_, vaan _juvo, juvi, jutum, juvare!_\nTahdonpa opettaa sinulle kyökkilatinaa! -- Sen jälkeen kumarsi\nrehtori rikollisen pään alas ja sahasi hänen niskaansa aikalailla\nmyhkyräisellä kepillään, että niska tuli punaiseksi kuin keitetty\nkrapu. Tämän teki hyväntahtoinen rehtori leikillänsä, sillä tämä oli\nhänen rakkaimpia huvituksiaan; hän ei ollut vähääkään suuttunut, vaan\nnauroi koko ajan, sillä Ahlfelt oli hänen parhaimpia suosikkiaan.\nVaan jollain piti koulumiehenkin huvitella! Mutta se, josta tämä\nviatoin leikki ei ollut kovinkaan hauskaa, oli poika, joka sangen\nusein, joskus joka viikkokin, sai kunnian olla rehtorin sahapölkkynä.\n\n-- Siihen aikaan oli koulussa monenlaisia rangaistuksia, joista\ntoinen oli toistansa kekseliäämpi: pitkät hiukset ja punaset korvat\nolivat aina vaarassa. \"Luunappia\" nenään, \"luunappia\" päähän,\ntuuppaus selkään, nipistyksiä, nurkassa seisomista ja kaikellaisia\nkonstia, jotka vaihtelivat sopivasti vanhan ajan selkäsaunan kanssa.\nTämä koski parhaasta päästä läksyjä. Mutta opettajan huonosta\nkunnioittamisesta sai heti paikalla korvapuustin. Tämä oli tavallinen\ntapa siihen aikaan, eikä kukaan epäillyt, että opettajat aina\ntarkoittivat oppilastensa parasta. No, mitä luulette pojat? Koska\nteidän koulunne nyt on niin kauhean kova ja ankara, koska Evert on\nsaanut muistutuksen siitä, että hän on tullut kouluun neljänneksen\nyli kahdeksan, ja Reinhold saanut kaksi tuntia jälkeenistuntoa siitä,\nettä on polkenut jalkaa opettajalle, niin eikö olisi syytä kaikkien\npoikien yhdessä kirjoittaa anomus kouluylihallitukseen, hartaalla\npyynnöllä, saada vanha koulujärjestys jälleen kouluun takaisin? --\nEhkä se onnistuu. Ehkä anoo kouluylihallitus hänen majesteetiltansa\ntätä, ja niin saamme me ensi lukukaudella jälleen kämmenvitsat!\n\nPojat nauroivat vähä hämillään, eikä heitä näyttänyt haluttavan\nvaivata kouluylihallitusta.\n\n-- Niin, sitte en tiedä muuta keinoa, -- arveli isoisä, -- kuin että\nemme tästälähin polje jalkaa, emmekä tule liian myöhään. Ehkenpä se\nauttaa!\n\n\n\n\n\nLEIKKEJÄ.\n\n\n\n\nSALAMETSÄSTÄJÄT.\n\nKesäleikki.\n\n\nHENKILÖT:\n\nMatti, Paavo ja Pupu.\n\n    (Matti ja Paavo kohtaavat toisensa metsässä.)\n\nPAAVO. Minne sinä menet?\n\nMATTI. Metsästämään.\n\nPAAVO. Mutta sinulla ei ole pyssyä.\n\nMATTI. Minulla on hyvä keppi.\n\nPAAVO. Minäkin etsin itselleni hyvän kepin. Mitä sinä aijot ampua?\n\nMATTI. Minä ammun pupun paistiksi äidille.\n\n    (Pupu tulee hyppien heidän selkänsä takana.)\n\nPUPU. Mitä ne sanovat? Aikovatko ampua minut? Uh, tuollaiset\nmetsästäjät! Onpa toki onni, että niillä on selkänsä tänne päin.\nMenenpä piiloon tänne pensaan taakse ja kuuntelen, mitä ne sanovat.\n(Menes, piiloon.)\n\nMATTI. Minä olen salametsästäjä.\n\nPAAVO. Minä olen myöskin salametsästäjä. Mikä mies on salametsästäjä\noikeastaan?\n\nMATTI. Salametsästäjä on ampuja, joka ryömii vatsallaan metsässä.\n\nPAAVO. Sepä oli omituista. Miksi ryömii hän vatsallaan?\n\nMATTI. Että pupu luulisi häntä hirreksi.\n\nPAAVO. Ohoh! Onko pupu niin tyhmä?\n\nMATTI. On, hän on niin tyhmä, tiedätkös, että kun hän pistää päänsä\npensaaseen, luulee hän, ettei kukaan häntä näe.\n\nPUPU (Pensaassa.) Se minun tulee muistaa.\n\nMATTI. Ja sitte on hän niin hirveän pelkuri! Kun pupu näkee variksen,\nniin luulee se sitä sudeksi.\n\nPUPU. Tokkohan?\n\nPAAVO. Minä en yhtään pelkäisi sutta.\n\nMATTI. Ja minä ottaisin karhua kauluksesta.\n\nPUPU. No, mutta äläpäs! Nyt ne rupeavat kerskailemaan! Ne eivät\nolekaan mitään vaarallisia metsästäjiä.\n\nPAAVO. Minne me panemme pupun, kun olemme sen ampuneet?\n\nMATTI. Minä pistän hänet \"kantajaani\".\n\nPAAVO. Mutta sehän on voileipiä täynnä.\n\nMATTI. Sen vuoksi syön minä heti voileipäni, että pupu mahtuu\n\"kantajaan\". (Molemmat syövät.) Mutta jos pupu ei mahdukaan\n\"kantajaan\"; jos sen jalat jäävät ulos?\n\nMATTI. Silloin leikkaamme käpälät poikki ja pyyhimme niillä\ntaulujamme.\n\nPUPU. Kiitoksia paljo!\n\nMATTI. Sitte laitamme pupupaistia, ja syömme sitä kurkkujen kanssa.\n\nPUPU. Hyvää ruokahalua!\n\nPAAVO. Ei, tiedätkös, minä pidän paljo enempi puolukkahillosta ja\npaistetuista perunoista.\n\nMATTI. No niin, ja vohvelia jälkiruoaksi. Kyllä äiti pitää meille\naika kemut, kun tuomme hänelle pupupaistin!\n\nPUPU. Niin, ajatelkaas, miten iloiseksi äiti tulee!\n\nPAAVO. Mutta, rakas Matti, mitä me teemme pupu-pienen nahkalla? Eihän\nsen nahkaa tavallisesti paisteta.\n\nPUPU. Ei, sillä minun nahkani tarttuisi pikku herrojen kurkkuun.\n\nMATTI. Niin, mitäs me teemme nahkalla? Mahtaneekohan porsas syödä\nsitä?\n\nPUPU (Nauraa.) Oho-ho-ho! Porsas? Tämä rupeaa hauskaksi.\n\nPAAVO. Joll'ei porsas sitä tahdo, kelpaa se Liinalle tomunpyyhkeeksi.\n\nMATTI. Eipäs, mutta me myymme nahkan ja ostamme rahoilla nekkuja.\n\nPAAVO (Syöden.) Sen teemme. Mutta miten me nyt voimme menetellä, että\nsaamme ampua pupua?\n\nMATTI (Syöden.) Salametsästäjillä on niin monta keinoa.\nSäikäyttäkäämme häntä siten, että luemme sataan. Yks, kaks, kolme,\nneljä...\n\nPAAVO. Kuustoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista...\n\nMATTI. Kakskymmentäseitsemän, kakskymmentäkahdeksan,\nkakskymmentäyhdeksän, kakskymmentäkymmenen...\n\nPAAVO. Kaksikymmentäyksitoista, kakskymmentä kaksitoista...\n\nPUPU. Nyt ne sotkeutuvat.\n\nMATTI. Kakskymmentäyhdeksäntoista, kakskymmentäkakskymmentä,\nkakskymmentäkakskymmentäyks...\n\nPAAVO. Ei, tiedätkös, nyt se menee hullusti!\n\nMATTI (Alkaa syödä uutta voileipää.) Odotapas, niin aloitamme taas\nalusta! Yks, kaks...\n\n(He laskevat taas ja tulevat lukuun kaksikymmentä\nkaksikymmentäkaksikymmentä.)\n\nPUPU. Mitä metsämiehiä sellaiset ovat, jotka eivät osaa laskea\nkolmeenkymmeneen? Tahdonpa opettaa heitä sanomaan minua tyhmäksi!\n\n    (Pupu hypähtää pensaasta ja laukkaa Paavon ja Matin\n    jalkojen välitse. He heittäytyvät vatsalleen.)\n\nPAAVO (Huutaen.) Auttakaa! Auttakaa! Susi!\n\nMATTI (Voileipä kurkussa.) Ka... ka... ka... karhu!\n\nPUPU (Nauraen.) Ei, ainoastaan pieni jänöpupu, joka on ampunut kaksi\nsalametsästäjää. Uhu-hu-huh! Nyt olen nauranut suuni halki!\n\n\n\n\nJENNYN KEHOITUKSET.\n\nKamarileikki.\n\n\nHENKILÖT:\n\n Jenny.\n Pihakoira Vahti.\n Tippi, nukke.\n Ääni.\n\nNäyttämö: kamari. Jenny tulee sisälle yksin eikä huomaa Tippiä, joka\nmakaa laattialla oikea käsi ja molemmat jalat katkenneina.\n\nJENNY. Tänään on vapunpäivä ja meillä on lupa. Nyt minä olen\nsiisti ja sileätukkainen kuin prinsessa, ja nyt on minulla puhdas,\nsilitetty esiliina ja punaiset sukat ja uuden uutukaiset kengät.\nOi, kuinka olen hieno, minä olen niin erittäin hienos... hienos...\nmitenkäs äiti sanoikaan? -- hienostettu! Ja se olen vaan sentähden,\nettä olen niin peräti järjestystä rakastava. Aina iltaisin, maata\nmennessäni, panen vaatteeni kauniisti käännettynä tuolille, ja\naamusilla tiedän aina, missä ne ovat. Kaikki tavarani ja nukkeni ovat\ntavattoman hyvässä järjestyksessä. Eikös olekin suuri häpeä, miten\nLotta Lilja antaa nukkiensa maata laattialla päälle tallattavana!\nSellainen tytönreuhka! Enkö minä ole sanonut hänelle monta kertaa:\nLotta, Lotta, miten sinä hoidat lapsiasi? Ajattelepas, Lotta,\nmiten sinä annat niiden väristä paitasillaan! Nukenhame retkottaa\nsylkilaatikossa, hattu ja kengät ovat nukkekaapin alla hiirensyöminä.\nTäytyy olla huolellinen, katsos! Tippi on aina niin siisti ja hieno;\njoka ilta riisutaan häneltä vaatteet ja hänet pannaan kätkyeen\nnukkumaan ja joka aamu puetaan hänen päällensä. Kunhan tulet meille\nvappuna, saat nähdä miten hieno hän on!\n\n(Koiran haukuntaa kuuluu ulkoa.)\n\nNo, nyt haukkuu Vahti portilla. Se on varmaankin Lotta, joka tulee.\n(Katsoo ikkunaan.) Ei, se on ryssä, joka tarjoaa jäätelöä. (Ulkoa\nkuuluu): Oosche maroosche! -- ostaisinko 25 pennin edestä jäätelöä?\n-- Tiedän, että äiti tarjoaa simaa ja tippaleipiä, mutta tuttelituu,\nolispa jäätelö sentään mainiota!\n\n(Hän juoksee pöydän luo etsimään säästölaatikkoaan, mutta astuu Tipin\npäälle. Kratss!)\n\nMikä se oli? Tippi? Minun Tippini! (Itkien.) Minun Tippini\nlaattialla, kädetöinnä, jalatoinna; uhu-hu-hu! minun Tippi raukkani,\noma Tippini! Kuka on tehnyt sinulle noin pahaa? (Kiivaasti ja\nsuuttuneena.) Varmaankin Vahti. Ei kukaan muu ole voinut noin tehdä,\nkuin Vahti. Vahti on susi, joka syö pienet lapseni. Vahti, Vahti!...\nEi, hän ei tule, jos hän kuulee, että olen hänelle vihainen.\n(Viekoitellen.) Vahti! Vahti! Se, mies! (Vahti tulee. Jenny ottaa\nkepin.)\n\nJENNY. Tunnusta, että sinä olet syönyt Tipin käsivarret ja sääret!\nNäetkös kepin, Vahti? Tokkos tunnustat? Vai niin, sinä et tunnusta?\nSiis täytyy sinun saada sellainen selkäsauna, että turkissa tuntuu!\n\nÄÄNI (Puhuu näkymätöinnä koirankielellä.) Älä lyö minua, prinsessa,\nolen viatoin!\n\nJENNY (Hämmästyen.) Mitä? Osaatkos sinä puhua?\n\nÄÄNI. Täytyyhän minun vastata, kun sinä kysyt.\n\nJENNY. Kas sitä! Sepä oli merkillistä! Tosin olen lukenut sellaista\nsaduissa, mutta en ole koskaan uskonut, että koirat osaisivat puhua.\n\nÄÄNI. Miksi eivät koirat puhuisi kieltänsä, niinkuin sinäkin\npuhut omaasi? Se tarvitsee vaan suomentaa. Enkös minä ole isän ja\näidin uskollinen palvelija, joka yöt ja päivät vartioitsen taloa\nvarkailta? Enkö minä saa nähdä nälkää ja vilua? Ja enkös ole ollut\nsinunkin ystäväsi aina siitä asti kun olit niin pieni, että osasit\nvaan kontata? Silloin konttasit sinä minun luokseni ja revit minua\nkorvista ja kiskoit karvoja pehmeästä turkistani.\n\nOlinko minä vihainen silloin? Miksi tahdot nyt lyödä minua?\n\nJENNY. Siksi että olet syönyt Tipin käsivarret ja sääret! Hyi, Vahti,\nhyi! Suuri häpeä! Kuinka sinä voit tehdä noin pahaa näin pienelle\nlapselle? Tippi-raukka ei ole koskaan tehnyt pahaa kellenkään, ja\nkuitenkin voit sinä olla noin julma! Pieniä lapsia vastaan tulee aina\nolla kiltti! Niitä täytyy varjella kuin posliininukkia, niitä täytyy\nkohdella hyvästi ja siivosti, Vahti! -- Hyi, miten paha sinä olet,\nVahti! Sinun täytyy saada selkääsi.\n\nÄÄNI. Kuules, prinsessa, en ymmärrä mitä sinä sanot. Minähän olen\nmaannut koko yön vartioitsemassa ulkona portaiden vieressä, ja vasta\nnyt aamusilla sain yhden luun kyökissä. Ei suinkaan se voinut olla\nTipin sääriluu? Se maistoi aivan härän sääriluulta. --\n\nJENNY. Mutta tuossa nyt näet miten Tippi-raukka on sääretöinnä. Jos\nTippi olisi ollut lintu, voisin uskoa että tämä olisi Mirrin työtä,\nmutta en ole koskaan kuullut, että Mirrit söisivät nukkeja. Ei, se\ntäytyy sittekin olla sinun työtäsi, Vahti, ja senvuoksi täytyy sinun\nsaada vitsaa!\n\nVAHTI. Vou, vou!\n\nJENNY. Kas, nyt sinä itse myönnät, että se oli sinun syysi. Alas,\nVahti! Laskeudu maahan kiltisti, niin en lyö kovin kovasti.\n\nÄÄNI. Etkös ymmärrä koirankieltä? Kun minä sanon; vou, vou, merkitsee\nse: täällä tulee joku, huomaa! Ja kas, nyt tulee keppi minua lyömään,\nja minä sanon: seis, keppi, älä rankaise viatonta! Kysy Tipiltä! Hän\nvarmaankin tietää parhaiten, kuka hänen säärensä on syönyt!\n\nJENNY. Kuuletkos Tippi, mitä ilkeä Vahti sanoo? Pikku Tippi raukka!\nJos sinä osaisit puhua, niin kertoisit kyllä, kuka on ollut noin\njulma sinua kohtaan.\n\nÄÄNI (Puhuen nukenkieltä.) Minun äitini on ollut julma.\n\nJENNY (Hämmästyen.) Hänkin osaa puhua! Mitä sinä sanot, Tippi?\nMinähän olen sinun äitisi.\n\nÄÄNI. Niin, minun äitini etsi eilen oman äitinsä sormitinta, jonka\nhän oli hukannut jonnekin, ja sitte löysi hän sen minun kätkyessäni.\nMinun äidilläni oli hirveän kiire, sillä hänen äitinsä tarvitsi heti\nsormitinta, ja silloin heitti minun äitini minut ja kaikki vaatteet\netsiessään kätkyestä laattialle. Minun äitini on aika hotikko, kun\nhänellä on kiire. Joskus puhdistaa hän minut erinomaisen hienoksi ja\nsiistiksi, mutta toiste lentää hän luotani kuin pyryilma, ja jättää\nminut vaatteitta ja kampaamatta niinkuin nytkin. Katsopas vaan,\nmillaiselta tukkani näyttää! Ja se on kuitenkin oikeata tukkaa. Minä\nolen maksanut kolme markkaa Fontellin puodissa.\n\nJENNY (Hyvin hämillään.) Mutta, rakas Tippi... kuka voisi uskoa, että\nFontellin puodin nuket osaavat puhua?... Niin, Tippi, kyllä se on\ntotta, että etsin sormitinta, mutta enkös minä pannut sinua takaisin\nkätkyeen?\n\nÄÄNI. Sinä _ajattelit_ panna minut sinne, mutta sinä unohdit\naikomuksesi ja jätit minut laattialle. Sitte tuli pimeä, ja sitte\ntulla tassutteli Loviisa ja astui minun päälleni. Rats! Yksi jalkani\nmeni rikki! Sitte tuli Roope, ratsastaen keppihevosella, ja rats,\ntoinen jalkani meni rikki! Vähän aikaa sitte tuli itse pikkunen\näitini selvällä päivällä, ja rats, silloin meni käsivarteni rikki!\nHyvästi! pikku äiti! Kun ensi kerran rasahtaa, menee päänikin rikki!\n\nJENNY (Lyö kätensä yhteen hämmästyksestä.) Tippi, Tippi, onko sinulla\nsellainen huolimaton äiti! Mitähän sinun äitisi äiti siitä sanoo?\nMene ulos, Vahti, mene ulos! Saat puolet tippaleivästäni tänään,\njollet kerro, että minä olen astunut Tipin päälle. Mihin sitä nyt\njoutuukaan, kun kaikki koirat ja nuket osaavat puhua?\n\n    (Vahti juoksee ulos, ja heti sen jälkeen alkaa sen\n    haukunta kuulua: vou, vou!)\n\nJENNY. Nyt siellä tulee Lotta Lilja. (Hän kokoaa Tipin palaset.) Hän\nei saa nähdä hirveää huolimattomuuttani. Oi, miten minä häpeän! Hän\non huolellisempi kuin minä; Hänen Kunigundansa ei ole koskaan vielä\nollut palasina laattialla. (Miettii.) Ei... minä en tahdo näyttää\nparemmalta, kuin olen! Viekastella, hyi! Lotta saa nähdä, miten tyhmä\nolen ollut. Mutta kaikki te, pienet pojat ja tytöt siellä, minulla\non jotain teille sanottavaa. (Kuiskaten.) Kenenkään ei pidä luulla\nitseään toistansa paremmaksi. Aina on olemassa joku Vahti tahi Tippi,\njoka kertoo meidän tyhmyytemme, ja silloin saamme me hävetä!\n\n\n\n\nSYLVESTERIN PYSÄKKI.\n\nUuden vuoden leikki.\n\n\nHenkilöitä voi olla niin useita kuin tilaisuus myöntää.\n\n Tähdekäs 1891, nykyajan kuningas.\n Almanakka, kuningatar,\n Tähdekäs 1892, tulevaisuuden kuningas.\n Tuntematoin, hänen hoitajansa.\n Elektriki ja Painetti, kuninkaan adjutantteja.\n Telegraafi, Pikakirjuri, Telefooni ja Fonograafi, kuninkaan\n    juoksupoikia.\n Kaksitoista kuukautta ja seitsemän viikonpäivää, kuninkaan seurue.\n Slipilekku, asemapäällikkö.\n Rouva Maissi Omenansydän, ravintoloitsija.\n Neitsy Sissi Mansikankukka, siivoaja.\n Isä ja Äiti sekä heidän lapsensa: Kalle Muinais, Lotta,\n    Ressu n:o 1 ja 2.\n\nPaitsi näitä yksi herra, yksi eukko, ääniä, matkustajoita,\npiletinmyyjä, tavaranottaja, asemakäki, eläköön-huutajoita ja\näänettömiä ihmisiä.\n\nNäyttämönä on pysäkin odotussali, jota koristaa suuri kukkuva kello.\nPerällä ovi. Oikealla pilettiluukku ja tavarapöytä. Vasemmalla\nravintola -- On iltamyöhä ja lamput sytytetyt. Junaa ei näy, mutta\nsen vihellys, soitto ja jyminä kuuluu.\n\nKäki kukkuu kello 11.\n\nROUVA MAISSI (Ravintolan luona. Hänellä on sininen nauha olkapäällä.)\nSissi!\n\nSISSI (Ulkona.) Niin, rouva!\n\nMAISSI. Mutta joudu nyt! Kiire on.\n\nSISSI (Ulkona.) Heti paikalla, rouva.\n\nMAISSI. Heti ja heti, mitä tämä heti merkitsee? (Huutaa.) Sissi!\n\nSISSI (Tulee sisään; tiuskaten.) No, mitä nyt taas? Minulla on\nmuutakin tekemistä.\n\nMAISSI. Kello löi 11. Juna maasta tulee puoli 12 ja juna auringosta\ntäsmälleen kello 12. Laita kuntoon teetä, kahvia, suklaata, sokeria,\nkermaa, vehnäleipää, voileipiä, pihviä, perunoita, silliä, lohta,\nkinkkua, juustoa, rosollia, kilohailia, kieltä, makkaraa, torttuja,\npaistia, seltteriä ja kaikkea muuta, joka kuuluu komeaan illalliseen.\nEi mitään juovuttamia juomia, tiedäthän sen! Kaikki pitää olla\nkunnossa puolessa tunnissa.\n\nSISSI (Levottomasti huonekaluja tomuttaen.) Potaatia, silliä,\nlohta... niin, niin, kunhan saan aikaa.\n\nMAISSI. Aikaa? Tässä on ajan sarana. Etkös tiedä, että tässä on\nmaailman reuna? Sinulla tulee olla aikaa kaikkeen. Etkös ole\nkihloissa ratavahti Seisauksen kanssa? Sinun tulee ajatella\nmorsius-varustuksiasi, Sissi!\n\nSISSI (Itkien.) Sitä nyt vielä, sellaisella palkalla! Täällähän\nmaksetaan kaikki ajalla. Hyi, sellaiset rahat eivät kelpaa pankkiin.\n\nMAISSI. Vapaa ruoka ja kenkäpari vuodessa. Sinullehan on luvattu\npalkankoroitusta. Sinun toimenasi on pitää ajan saranat kirkkaana.\nRautatie kulkee Sylvesterin pysäkin kautta maailman ympäri. Ja nyt,\nkatsos, nyt odotamme kuningasta. Ymmärräthän, että kaikki tulee olla\nhienoa!\n\nSISSI (Pyyhkii kyyneleensä esiliinallaan.) Hyvänen aika, tuleeko\nkuningas? Minkä näköinen hän on?\n\nMAISSI. Aivan sen näköinen kuin kuninkaan tulee olla nahkamyssy\npäässä ja matkaturkki päällä. (Askeleita kuuluu ulkoa.) Mutta minä\nkuulen jonkun tulevan.\n\nSISSI (Itsekseen.) Ajatteles, jos se olisi kuningas! Nyt minun täytyy\nkatsoa.\n\n    (Isä, äiti, Kalle, Lotta ja pikku pojat tulevat, kopistaen\n    lumen jaloistaan. Heidän renkipoikansa kantaa sisään tavarat.)\n\nISÄ (Pojalle.) Anna hevosten levähtää, Matti. Älä säästä kaurasäkkiä!\nHoida Kimoa; sillä on jalat hellänä ja ontuu senvuoksi vasemmalla\ntakasellaan.\n\nÄITI. Hyvästi, Matti. Sano terveisiä Leenalle, ja käske hänen\nkatsoa tulen perään. Minä unohdin Kallen sukat piironkini alimpaan\nlaatikkoon. Leenan pitää lähettää ne seuraavalla junalla. (Matti\nmenee.) Olemmeko tulleet ajoissa, isä?\n\nISÄ (Katsoo kelloa.) Niinpä luulisin eukkoseni. Kolmeneljännestä\nennen kuin juna. Sinulla oli niin kiire että poltimme suumme kuumalla\nolutjuustolla, kun söimme päivällistä.\n\nÄITI. Mutta onko meillä nyt kaikki tavaramme muassa?\n\nISÄ (Laskee sormillaan.) Harmaa kirstu, ruskea kapsäkki,\npäällysvaatekäärö, kukkaisastia, kaksi sateenvarjoa, aikataulu,\nKalle, Lotta, pikku pojat, keppihevoset, äiti, sukkapuikot, piippu,\ntupakkikukkaro, summa 17 kapinetta ja minä 18:sta. Kaikki on oikein.\n\nÄITI. Joudu nyt, osta piletit ja jätä sisään tavarat! Meillä ei ole\nenää aikaa panna hukkaan.\n\n    (Piletin-myyjä ja tavarainottaja asettuvat paikoilleen.\n    Matkustavaisia alkaa tulla kapineineen ja koppineen.)\n\nKALLE, Ensi kerran minä itse kuljetan veturia, Lotta. Kunhan tulen\nviidennelle luokalle, rupean junankuljettajaksi.\n\nLOTTA. Voi, sinua raukka! Kissaa sinä voit kuljettaa etkä ihmisiä.\n\nKALLE. Kyllä, minä osaan. Minä ajan peninkulman minuutissa.\n\nLOTTA. Niin, ja ajat varmaankin lätäkköön! Sen sinä kyllä osaat.\n\nRESSU N:o 1. Hyvä äiti, voileipää!\n\nRESSU N:o 2. Yvä äiti, oileipää!\n\nÄITI. Mutta, rakkaat lapset! Teillähän oli kuusi voileipää mukananne\nkuomireessä.\n\nRESSU N:o 1. Uhu...\n\nRESSU N:o 2. Uhu...\n\nÄITI (Katsoo heidän takkiansa.) Mitä ihmettä! Oletteko te istuneet\nvoileipien päällä? Tuolla on leivänmuruja yhdestä ja tuolla voita\ntoisesta! Pojat, pojat! Mitä ihmettä äiti-raukan tulee sanoa, kun\nte tulette tuollaisina porsaina isoäitin luo uuden vuoden onnea\ntoivottamaan?\n\nMOLEMMAT RESSUT. Uhuu...\n\nÄITI. Lotta, osta niille pari voileipää.\n\nLOTTA (Ravintolan luona.) Olkaa hyvä, neljä voileipää. Kyllä ne\ntulevat syödyiksi.\n\nMAISSI. Viisi minuuttia kappale, pikku neiti. Tekee kaksikymmentä\nminuuttia.\n\nLOTTA. Mitä? Kaksikymmentä minuuttia?\n\nMAISSI. Niin, tietäähän pikku neiti, että aika on rahaa. Jollei ole\npientä, niin voin vaihettaa päivän tunneiksi ja tunnin minuuteiksi.\n\nISÄ (Pilettiluukulla.) Viikko piletistä! Sehän on hävitöntä! Kalle,\ntule auttamaan tavaroita! (He panevat tavarat sisään.)\n\nSISSI (Itsekseen.) Nyt minun tulee katsoa. (Niiaten.) Armollinen\nmajesteetti, minä pyytäisin nöyrimmästi vähän palkankoroitusta. Minä\nliehun täällä tomuharjan kanssa seitsemän päivää viikossa, paitsi\nteetä ja kahvia ja rouvaa ja pihviä ja voileipiä ja...\n\n    (Juna viheltää. Kiirettä ja juoksua.)\n\nISÄ. Pois tieltä, ihminen! Onko minulla aikaa olla majesteetillinen\nkun on 18 tavarakääröä sisään annettavana? Olkaa hyvä ja antakaa\nkuitti! Vai niin, ylipainoa? No, se vielä puuttui!\n\nSIIPILEKKU (Ryntää sisään.) Juna n:o 365. Sytyttäkää lyhdyt! Viheriä\nlippu! Kaikki valmiina hänen majesteettiansa vastaanottamaan!\n\n    Hän panee seinälle taulun, jossa on suurilla kirjaimilla:\n    \"Eläköön nykyajan kuningas, suurivaltias Tähdekäs 1891,\n    tuhat vuotta!\"\n\n    (Kuuluu kuinka juna saapuu jyristen ja pysähtyy.)\n\nÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, puoli tuntia! Kaikki matkustajat\nmuuttavat junaa.\n\nSISSI (Itsekseen.) Nyt minun täytyy katsoa!\n\n    (Matkustajia ryntää sisään ja kiirehtivät ravintolaan.)\n\nSEKANAISIA ÄÄNIÄ. Kuppi teetä... Veitsi... Olkaa hyvä ja ojentakaa\nminulle leipäpala... Enempi voita!... Saisinko juustoa?... Rakas\nveli, lainaa minulle kahveli!\n\nERÄS HERRA. Saanko yhden pihvin ja puoli pulloa olutta, mutta ei\nliiaksi paistettuna!\n\nMAISSI. Meillä ei ole paistettua olutta.\n\nHERRA. No, nopeasti lasi viiniä!\n\nMAISSI. Täällä ei myydä viiniä.\n\nHERRA. Luulin, että viiniä olisi maailman lopussakin!\n\nERÄS EUKKO. Olkaa hyvä ja antakaa minulle kuppi kahvia!\n\nMAISSI. No, vaikka neljätoista, jos niin haluatte. Siinä herra\nkuulee; kahvi se on, jota löytyy maailman lopussakin!\n\nEUKKO. Hyvänen aika! mitä oliskaan maailma ilman kahvia?\n\nSIIPILEKKU (Taaskin sisälle rynnäten.) Tehkää tilaa hänen\nmajesteetilleen, joka on nähnyt hyväksi tarkastaa radan ja saapuu\nheti tänne! Poliisi Voimakas, selvitä äänesi, huomaa, kun minä annan\nmerkin eläköön huutoon!\n\n    (Kuningas Tähdekäs 1891 astuu sisään; hänen muassaan on\n    kuningatar, seurue ja juoksupojat. Hän on hyvin vanha,\n    yskivä herra, jolla on päällä nahkaturkki. Hän nojautuu\n    yhden adjutanttinsa käsivarteen.)\n\nSIIPILEKKU. Hei, hei, eläköön!\n\nKAIKKI. Eläköön!\n\nFONOGRAAFI (Käheällä äänellä matkien.) -- Hei, hei, eläköön!\n\nKUNINGAS (Armollisesti.) Hyvä, hyvä, ystäväni, hyvin hyvä! Mutta\nsäästäkää toki korviani! Rata on kunnossa. Kuinka käy tämän maailman,\njos minä menen radalta? Adjutantti Elektriki, minä panen höyryn\nviralta pois ja asetan sinut veturin kuljettajaksi. (Huomaa taulun.)\nMitä mä näen? Uskolliset alamaiseni toivovat, että eläisin tuhat\nvuotta! (Liikutettuna.) Oi, ystäväni, minä en ole kuolematoin, alan\njo vanheta, enkä ole ehtinyt tehdä puoltakaan siitä, mitä olen\nhalunnut. Pikakirjuri, hovihanheni, mitä minä olen tehnyt?\n\nPIKAKIRJURI (Yhä kirjoittaen.) Äärettömän paljo, teidän\nmajesteettinne, (itsekseen) eli toisin sanoen, ei juuri mitään.\n(Ääneen.) Teidän majesteettinne on elänyt.\n\nKUNINGAS. Niin, ystäväni, minä olen elänyt. Ei kukaan voi uskoa,\nmiten vaivaloista kuninkaan on elää.\n\nPIKAKIRJURI. Elänyt ja hallinnut.\n\nKUNINGAS. Olenko minä myöskin hallinnut? Voi, kissa sentään! Mitäs\nministerini siitä sanovat?\n\nPIKAKIRJURI. Elänyt ja hallinnut rauhassa. Paitsi pieniä sotia.\n\nKUNINGAS. Adjutantti Painetti! Tuo mies sanoo, että minä olen\nhallinnut rauhassa! Kuinka monta sotilasta minulla nyt on Euroopassa?\n\nPAINETTI (Tehden kunniaa.) Neljätoista miljoonaa, teidän\nmajesteettinne.\n\nKUNINGAS. Ja sitä sanotaan rauhaksi! -- Kenen tulee maksaa ne?\n\nPAINETTI. Teidän majesteettinne seuraajain.\n\nKUNINGAS. Pane se muistoon, hovihanhi: minun seuraajaini.\n(Pikakirjuri kirjoittaa muistoon.) Eikö maailma siis koskaan saa\ntietää minusta muuta, kuin että olen elänyt ja hallinnut rauhassa?\nPuh, se on vähän, se. Mitä sitte merkitsevät sotamieheni, joita\non neljätoista miljoonaa? Toivoisinpa, että minulla olisi hyvä\nrymymestari.\n\nLOTTA. Kalle, kuningas kutsuu sinua. Hän tahtoo itselleen\nrymymestarin.\n\nKALLE (Tulee esiin ja kumartaa.) Minuako herra kuningas tarkoitti?\n\nÄITI (Säikähtyen.) Kalle, etkös häpeä!\n\nFONOGRAAFI. Kalle, etkös häpeä!\n\nKUNINGAS (Kallelle.) Mikä mukura sinä olet?\n\nKALLE. Minä olen Kalle Muinais ja osaan kaikkea.\n\nKUNINGAS. Se on tietty! Meidän aikanamme osaavat pojat kaikkea.\n(Rykii.) No, tee minulle Eiffeltorni nekuista! Minun ääneni on\nsortunut; minä olen vilustanut itseni matkalla. Miksi annoin sataa\nropistaa puolen kesää?\n\nSISSI (Itsekseen.) Nyt minun täytyy katsoa. (Niiaten.) Armollinen\nherra kuningas, pyytäisin nöyrimmästi pientä, palkankoroitusta. Minä\nliehun täällä tomuharjan kanssa seitsemän päivää viikossa, paitsi\nteetä ja kahvia ja rouvaa...\n\n    (Lähtevä juna soittaa ensi kerran.)\n\nKUNINGAS. Mitä? Junan kello soi! Ja minulla on vielä niin paljo\ntekemättä maailmassa!\n\nÄITI. Missä ovat pojat? Juna lähtee. Onko kukaan nähnyt poikiani?\n\nFONOGRAAFI. Onko kukaan nähnyt poikiani?\n\nISÄ. Ei ole mitään hätää, äiti. Oletko sinä ällistynyt? Junahan menee\naurinkoon.\n\nÄITI. Sitä ei voi kukaan niin tarkoin tietää. Pojat! Pojat!\n\nMAISSI (Sissille.) Sissi, tuolla juoksee eräs herra, joka ei ole\nmaksanut.\n\n    (Sissi ottaa hänet kiinni. Juna soittaa toisen kerran.)\n\nKUNINGAS. Mutta minä en matkusta, ennenkuin olen nähnyt seuraajani.\nTelegraafi, seisauta juna! Telefooni, huuda hoi! Painetti, pistä\npysäkin päällikkö kuolijaaksi!\n\n    (Tuleva juna viheltää.)\n\nSIIPILEKKU (Kovalla äänellä.) Juna n:o 1 tulee auringosta!\n(Itsekseen.) Onpa jo aika kääntää taulu.\n\n    (Hän Mäntää taulun, jonka toisella puolen seisoo:)\n    \"Eläköön tulevaisuuden kuningas, suurivaltias\n    'Tähdekäs 1892' tuhannen vuotta!\"\n\nKALLE (Kuninkaalle.) Katsokaapas, herra kuningas, mitä tuolla seisoo?\nHyi, miten suuri häpeä on noin ilkeästi pettää uskollisuudenvalansa!\n\nKUNINGAS. Oi, mikä inhottava kiittämättömyys! Elektriki, lennä nuolen\nnopeudella ja räjähdytä tuleva juna ilmaan.\n\nSIIPILEKKU (Tarttuu Elektrikin kaulukseen.) Pysytkös hiljaisena,\nräisky varsa! Etkös huomaa, että kaikki jättävät vanhan kuninkaan,\npalvellaksensa uutta?\n\n    (Koko seurue kääntää vanhalle kuninkaalle selkänsä.)\n\nKUNINGAS. Tämä on petosta! Missä ovat minun neljätoista miljoonaa\nsotilastani? Mars tänne, pyssyjen ja rumpujen kanssa! Almanakka,\nkuningattareni, aijotko sinäkin olla minulle uskotoin?\n\nALMANAKKA (Pyörähtäen kantapäällään.) Minä olen ollut naimisissa 349\nkertaa tätä ennen!\n\nKUNINGAS. Äläpäs vaan, sitä povari-akkaa! Kaksitoista kuukautta on\nhän valhetellut minusta 20 pennin maksua vastaan. Mutta (Huokaa) hän\non oikeassa! Sellainen on maailman meno! Kansani kunnioittaa nousevaa\naurinkoa, ja minä, -- minä olen enää vaan historian oma! Tule, Kalle\nMuinais, sinä ainoa, joka olet jäänyt minulle uskolliseksi, sinä saat\nkuljettaa minun junaani, sinä saat olla viimeinen rymymestarini.\n\n    (Lähtevä juna soittaa kolmannen kerran. Käki kukkuu\n    kaksitoista kertaa. Kuningas nojautuu Kallen käsivarteen\n    ja menee rykien ulos. Väliaika. Kuuluu, miten juna\n    vierii pois.)\n\nÄITI (Huutaen.) Kalle! Missä on Kalle?\n\nSIIPILEKKU. Tyyntykää, rouvaseni! Hän matkusti juuri entisen\nmajesteetimme kanssa aurinkoon.\n\nÄITI. Minun Kalleni, minun onneton Kalleni!\n\nLOTTA. Älä ole pahoillasi äiti. Ei Kalle kauvan auringossa pysy! Hän\ntulee takaisin ensi junalla.\n\nISÄ (Nuuskaten.) No, kyllä minun täytyy se sanoa, että lähinnä\ntyttöjä en tiedä mitään juonikkaampaa kuin pojat! Mutta katsos, äiti,\ntuossahan sinun Ressusi ovat!\n\n    (Pienet pojat kömpivät esille tavarakääröjen takaa.)\n\nÄITI (Huudahtaen ilosta.) Ressuseni! Minun omat, omat poikaseni!\n(Miettii.) Mutta vitsaa teidän pitäisi saada..\n\nRESSUT. Uhuu...\n\n    (Tuleva juna jyrisee ja pysähtyy.)\n\nÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, 15 minuuttia!\n\nSIIPILEKKU. Tehkää sijaa hänen majesteetillensa, tulevaisuuden\nkuninkaalle Tähdekäs 1892:lle!\n\n    (Tuntematoin kantaa sisään uutta kuningasta, joka vielä\n    on kapalolapsi; kuningasta tervehditään yleisellä\n    eläköön-huudolla.)\n\nMAISSI. Sissi, mene lypsämään paras lehmämme ja tuo lämmintä maitoa\npikku simasuun maitosarveen!\n\nSISSI (Itsekseen.) Ei, mutta nyt minun täytyy katsoa! Vai niin, hän\non vaan tuollainen pieni nallikka; minun täytyy puhua niin, että\nhän käsittää. (Niiaten.) Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, ole\nniin äärettömän armollinen ja erinomainen ja anna minulle pieni\npalkankoroitus! Minä liehun täällä seitsemän päivää viikossa...\n\nFONOGBAAFI. Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, vaan pieni, pieni\npalkankoroitus...\n\nTUNTEMATOIN (Istahtaa, huntu silmillä, lapsi sylissään\nvaltaistuimelle. Fonograafille.) Hiljaa, papukaija! (Sissille.) Voi\nsinua tyttö-riepu! Jos suuri kuningas, joka asuu tuolla ylhäällä\ntahtoisi antaa sekä sinulle että meille sellaisen palkan kuin olemme\nansainneet, mitä saamme silloin?... Ja sinä pyydät koroitusta?\n\nRESSU N:o 1. Äiti, kuka tuo on?\n\nRESSU N:o 2. Äiti, tuta tuo on?\n\nÄITI. Hiljaa, hiljaa rakkaat lapset. Se on eräs, joka tekee teidät\npäätänne pitemmäksi, jos olette kiltit?\n\nLOTTA. Se on eräs, joka tulee ratsastamaan maailman ympäri\nkeppihevosella, niin että nurkat räiskää!\n\nISÄ. Se on ajan pieni ressu, jota te syötte aamiaiseksi ja me äidin\nkanssa illalliseksi.\n\nÄITI. Älä nyt rupata, isä. Laittautukaamme kuntoon! Juna lähtee\ntuossa tuokiossa. Ei ole mikään hassumpaa kuin myöhästyä junasta.\nVoi, Kalle, Kalle! Miksi matkustit luotamme aurinkoon!\n\nTELEGRAAFI (Kirjelmä kädessä.) Tässä on sähkösanoma aamutähdestä!\nJuna n:o 365 on suistunut radalta ja sattunut Venus-tähteen.\nKukaan ei ole vahingoittunut, mutta seitsemän vaunua on palanut\nsydelle. Onnettomuus on tapahtunut sentähden, että eräs nuori\nveturinkuljettaja, nimeltä Kalle Muinais, on ajanut valon nopeudella\nkaksi miljoonaa peninkulmaa minutissa.\n\nLOTTA. Niin, kyllä hän osaa ajaa!\n\nÄITI. Mutta sehän on hirveätä! Saapas vaan nähdä, eivätkö paista\nKallea tulikouralla auringossa.\n\nRESSUT. Uhuu...\n\nISÄ. Paista tulikouralla? Ei, äiti, ei meidän aikanamme paisteta\nedistyksen tähden, ei suinkaan! Siitä saa päinvastoin kunniarahan!\n\n    (Juna soittaa ensi herran.)\n\nSIIPILEKKU. Juna n:o 1 lähtee maahan.\n\nALMANAKKA (Kapalolapselle.) Tervetullut maanpallolle, sinä\nkolmassadasviideskymmenesensimäinen puolisoni!\n\n    Kuukaudet esiintyvät.\n\nTAMMIKUU (Valkoinen.)\n\n    Mä vuoden vanhin laps' sua tervehdin\n    Nyt jäisin aalloin, tähdin kiiltävin;\n    -- Aurinko nosta alta lumenkin!\n\nHELMIKUU (Valkoinen.)\n\n    Oo tervetullut meille vihdoinkin!\n    Sun kanssas lähdemme nyt riemuhun,\n    Sä tunnet mäenlaskun, luistelun!\n\nMAALISKUU (Tummansininen.)\n\n    Pois suru katsehesi tieltä, pois!\n    Aurinko iloasi katselkoon,\n    Ja leivo onneksesi laulelkoon!\n\nHUHTIKUU (Kirjava.)\n\n    Jos uskoton oon minä, sinuhun\n    Kiinnittäköhön huomionsa maa,\n    Ett' jalot aattehet siell' sijan saa!\n\nTOUKOKUU (Viheriäinen.)\n\n    Ja kun sä kevät-aalloin purjehdit\n    Ja maata puet vienoon vihantaan,\n    Sä kylvä siemeniä hyveen vaan!\n\nKESÄKUU (Viheriäinen.)\n\n    Mut silloin kun sä olet ihanin,\n    Oo myöskin hellä, hyvä, voimakas\n    Ja terve, raitis, jalo, urhokas!\n\nHEINÄKUU (Punanen.)\n\n    Ja parhaillansa kukoistaessas\n    Äl' elä toimetoinna milloinkaan\n    Vaan pyri parhaimpaan ja jaloimpaan.\n\nELOKUU (keltainen, tähkäpäillä koristettu.)\n\n    Mit kylvänyt oot, sen mä korjaan pois.\n    Suo leipää, hedelmiä parhaita,\n    Ain hyvyyttä, puhtautta, totuutta.\n\nSYYSKUU (Kirjava.)\n\n    Ja syksyn lehdet kellastuneetkin\n    Meit vievät aatoksien iloihin --\n    Hedelmistänsä puun mä tunnenkin.\n\nLOKAKUU (Harmaa.)\n\n    Tee työtä, kuningas! Työ voimaa on!\n    Mit synkemmäks' käy polku elosi,\n    Sit' enemp' valo loistaa sielusi.\n\nMARRASKUU (Musta, hopealla koristettu.)\n\n    Oi, ällös sano, elo lopuss' on!\n    Kiinnitä luistin nopsaan jalkahas\n    Ja riennä kohti sun päämaalias.\n\nJOULUKUU (Valkoinen, joulukynttilöillä koristettu.)\n\n    Sun joulus saapuu! Siitä iloitse!\n    Mut kuule Jumalasi kutsua!\n    Sytytä silloin tuli taivainen,\n    Maan aurinko kun alkaa sammua.\n\nSUNNUNTAI MUIDEN VIIKONPÄIVIEN KANSSA.\n\n    Työpäivää kuusi saat sä perinnöks.\n    Yks' päivä Herrallesi pyhitä!\n    Mut kaikki ovat Herranpäiviä.\n\nTUNTEMATON.\n\n    Täss' ajan nuorin lapsi nukahtaa.\n    Tään vuosisadan viimekymmeneen,\n    Mi voittoisana, madonkaivamana\n    Ja valoisana maata hallitsee,\n    Hän saapuu, nuorna, tuntemattomana.\n    Hän puhu ei, ei vielä vastaakaan,\n    Vaan uneksii jo tulevaisuuttaan.\n\n\n\n\nKYÖKKIPIIKA.\n\n\n    Kenpä keittäjän vaivat maksais!\n    Hellin ääressä yhtenään\n    Paistaa, maistaa, vaikk'ei jaksais,\n    Polttaa pellissä kynsiään.\n    Kun käy haltijat nukkumaan,\n    Touhua hällä on parhaillaan,\n    Huolta on vielä vehnäsistä:\n    Uunihin paistumaan ne pistä!\n\n    Ennen herralle kelpas puuro,\n    Kaisa Varg sanoi \"otetaan\";\n    Nyt jos Hagdahl'ille oot kuuro,\n    Rouvan nokka on norpallaan.\n    Nyt on ohjeena M. Langlet;\n    Nyt on tehtävä frikassee\n    Vaikkapa kengän anturoista,\n    Vohvelit sienistä kuivakoista.\n\n[Kaisa Varg on kirjoittanut vanhimman kokkikirjan, tohtori Hagdahl ja\nMathilda Langlet ovat tehneet uusimmat ja muodikkaammat keittokirjat.]\n\n    Vaikka ma kirjaa käyttää koitin,\n    Voita ei tullut tarpeheks',\n    Nuori maisteri soppaa moitti,\n    Pihviä sätti nahkaiseks.\n    Lehmässä ol' vaan nahka ja luu;\n    Milläpä moinen murjentuu!\n    Enkö mä lyökkiä pannut paistiin?\n    Mistä mä arvaan kaikkein maistin?\n\n    -- \"Fiia, vieraita saapuu meille,\n    Kello kolmeksi herraa viis!\n    Hieno atria laita heille!\"\n    -- Kaks' on kello jo. Mitäs siis?\n    Meill' on pernuja, silakkaa,\n    Marjasoppaa... \"Ei, parempaa?\n    Paistia laita ja hyydykkeitä!\" --\n    -- Herranen aika, auta meitä!\n\n    Mistä ihmeestä herkut ottaa?\n    Enhän Ranssua paistaa voi!\n    Enkä hilloksi keittää Lottaa!\n    Tästäpä syntyy juoksua, oi!\n    Lainata hiukan siellä, tääll',\n    Saada haukkuja kaupan pääll'.\n    Jos nyt hiuksia liemess' uivi,\n    Harmahiks' huolestain ne kuivi.\n\n    Pestä, pyhkiä, kantaa puita,\n    Kunnes jalkoja säilöstää,\n    Itse syömättä syöttää muita,\n    Köksä raukan on elämää.\n    Viel' on köksän huolena työ,\n    Että läävässä lehmä syö,\n    Että se onnella vasikoipi...\n    Pyörälle pääni jo tulla voipi.\n\n    Talon puolesta vaan oon visu,\n    Joskus lasken leikkiäkin,\n    Leivottaissa kun lapsia nisu\n    Kiusaa ja joutuvat jauhoihin:\n    Pikku kultuni, ruususuu,\n    Leipomaan nisupulla tuu!\n    Leivo kakkuja hohtavia,\n    Hyvänä pitäös vanha Fiia!\n\n\n\n\nKIRJAKAUPPIAS.\n\n\n    Ei muurahaisilla ahkerampaa\n    Kuin meill' on kurjilla touhinaa,\n          Kun liepeissä liikkuu\n          Ja kintuilla kiikkuu\n    Pappoja, mammoja jout'aikana!\n\n    -- Herra Hyllberg, yks' kirjanen Valjollen\n    -- Kuva kiiltävä katsokaa Elmalleni\n          -- Minullen sotioita!\n          -- Minullen elukoita!\n    -- Minullen kuvakorttia kukkasineen!\n\n    -- Mitäs kirjaa rouva nyt saada sois?\n    -- Kai hauska ja sukkela parhain ois,\n          Jos on tekijä tuttu...\n          Tuo entinen juttu,\n    Tuo tiikerin metsästys, pankaa pois!\n\n    Tuli nokkela neiti: -- ma vaihtaisin\n    Jo toisehen pois tämän romaanin\n          -- Mut on lehdissä likaa,\n          On jo rauskanki vikaa!\n    Kai ehti jo kierrellä kaupungin!\n\n    Tuo nyrpyssä suin meni, koht' elamoi\n    Läjä lapsia, kirkuen: -- myymäri hoi!\n          Yks' kynä, penaali!\n          Yks' gummi, linjaali!\n    Yks' vihko! se kirja, kun kantelo soi!\n\n    Maanukko nyt alnakkaa haluais,\n    Kun viidellä pennillä halvennettais.\n          -- Tuo tienneekö ilmat\n          Ja kuumat ja kylmät?\n    Valehdella se viimeisvuotinen tais.\n\n    Vaan eukkopa pyysi: -- no, näyttäkää\n    Se virskirja uus! Miltä kuuluu tää?\n          Vai Jumalan kansa\n          Siin' on veisaavinansa!\n    Enhän tässä _tainkaltoja_ ollenkaan nää!\n\n    Pääs' vihdoin yks' pienoinen tiedusteloon\n    Sitä kirjaa, mi kaikista kaunein on\n          -- Nimi suustasi suista?\n          -- No en nimeä muista!\n    Kai Perjantai on se, tai Robinson.\n\n    Kukot ottelevat, kana kaakottaa\n    Ja kirjoissa valkia leimuaa,\n          Ja kannet ne läikkyy,\n          Yhä kirkkaammin väikkyy,\n    Vaan viisastummeko? arvatkaa!\n\n    Kiireesti ne kirjat nyt unhotetaan,\n    Paras eilinen kelpaa nyt hiirille vaan,\n          Vaan kirjainsa työhön\n          On aamusta yöhön\n    Herra Hyllberg kiintynyt ainiaan.\n\n\n\n\nKIRJANSITOJA.\n\n\n    Mit' ompi ihminen vaattehitta?\n    Sään kylmän kynsissä suojuksitta,\n    Pyy parka värjyvä höyhenittä,\n    Vaan uiva aave ja saunamies.\n    Mi kirja kansitta? Rauska takki,\n    Tai pystykorvainen ruma rakki,\n    Uros jonka päästä jäi rautalakki,\n    Varkaiden murtama kotilies.\n\n    Kas siks' oon luotu ma mestariksi,\n    Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,\n    Teen kirjat kaikki takillisiksi\n    Ja portit varkailta salpajan.\n    Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:\n    Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,\n    Mult' ehta-pariisin housut saatte,\n    Ma kultaa selkiinne kirjoitan.\n\n    Täss' pöydän ääressä liimaellen,\n    Kiristäin, kynttäen, leikeskellen\n    Teen kielioppeja maistereillen\n    Ja maalaan kukkoja aapisiin.\n    Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,\n    Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,\n    Suo namut suihin taas kukon maukku;\n    Sen viran hälle mä säätelin.\n\n    No, minkä kunnian tästä saisin?\n    Täss' seisoo kirjoja kaikin laisin,\n    Kuin sotajoukkoa sarjottaisin,\n    Ja _minun_ työtäin on kaikki tää!\n    Hikipäin kun kaunista laittaa koittaa,\n    Niin niukkaa mainetta sillä voittaa,\n    Kirjailijoista vain mailma soittaa.\n    Hyi, kiittämättömät hävetkää!\n\n    Jos kirjanvyöttäjä ottais eron,\n    Pian hukka perisi opin, neron,\n    Ja koulun toimi sais takaperon,\n    Kun kirjat kansitta oisi näin! --\n    Vaan niinpä nurja on mailman kanta:\n    Se laiskureille vaan arvon antaa,\n    Ken päivän helteen ja kuorman kantaa,\n    Jää tyhjin suin... se on hulluin päin!\n\n\n\n\nLEIPURIPOIKA.\n\n\n    Vehnäisiä rinkuloita\n    Persopekka mauskuttaa,\n    Viiltää päälle paksuun voita,\n    Voiss' on kakku kauttaaltaan;\n    Ja kun Kaisa keittolassa\n    Korppujaan on leipomassa,\n    Leipomaan käy Pekkakin,\n    Joutuakseen jauhoihin.\n\n    Mitä leipur'poika raiska\n    Kärsii, sit'et arvaakaan.\n    Mestar' ärjyy: Ylös laiska,\n    Taikina on kuohullaan! --\n    Nukuin hyvin turkin alla;\n    Nyt saan seista arinalla,\n    Jotta Pekka aikasin\n    Kystä sais -- no herraakin!\n\n    Kuumuuteensa liesi halkee,\n    Ilma velloo hillona;\n    Höyryhyn mun tappaa valkee,\n    Ellen hikeen liukoa.\n    Sällit unteloisna häärii,\n    Paidanhihans' ylös käärii,\n    Sotkee, kaulaa taikinan,\n    Torkkuissaan saa tillikan.\n\n    Näin mä maireeks' pullan paistan\n    Kellerrän ja voidellun;\n    Haitaks' vaan niin tuoksun haistan,\n    Että tää jo täyttää mun.\n    Oi, jos Persopekka oisin,\n    Leivän kanssa kermaa joisin,\n    Lihoisinpa leivilläin,\n    Oisin oikein mielissäin!\n\n    Miepä ruokin maan ja kansan. --\n    Jos ei enää leivottais,\n    Eipä mailma mahdillansa\n    Mistään leipäpalaa sais.\n    Kaiken muun voi laimin lyödä,\n    Paitsi syödä, syödä, syödä\n    Tahtoo köyhät, rikkahat.\n    Leivän laittaa leipojat.\n\n    Näljissään kun mailma huokaa,\n    Mull' on kaura kaunaton,\n    Mit' on elo ilman ruokaa,\n    Ruoka leivättä mit' on?\n    Jos en leipää paistaa huoli,\n    Kuninkaankin naukuu suoli;\n    Ell'en leipää kypsentäis,\n    Urho nälän uhriks' jäis.\n\n    Leipur hänpä raivaa rataa,\n    Hän on mailman valtias.\n    Mikä kaukalossa mataa?\n    Hyi, tuo ruma turilas!\n    Pekka, virkas anna mulle!\n    Mailman vallan heitän sulle,\n    Kun ma täysin vatsoin vaan\n    Kello kuuteen maata saan.\n\n\n\n\nPIKKU PRINSSI.\n\n(Lähtee ajelulle kasvattajansa kanssa.)\n\n\n    Nyt luettu on;\n    Siis ajelohon;\n    Ylhäisyydellenne\n    Se raitista on.\n    -- Jos astella voisi,\n    Se hauskempi oisi.\n    -- Jalan astelemaan?\n    Oi, ylhäisyytenne,\n    Mitä hourittekaan!\n    Mit' arvelis kansa\n    Suurruhtinaastansa,\n    Jok' itsekseen loikkii\n    Maanteitä ja voi\n    Jalkansakin poikki\n    Viel' astua -- oi!\n    Aja vaunut, lakeija,\n    Esihin! Pöly leijaa;\n    Siis viittanne päälle!\n    Jo kaikki sain säälle;\n    Siis vaunuihin, herra,\n    Nyt istukaa!\n    Ja niin ajellaan\n    Me puistohon kohta.\n    Kuink' ilmassa hohtaa\n    Ja maa vihannoi!\n    Ja lintujen laulu\n    Puun oksilla soi.\n    Oi, armas on taulu:\n    Joka heinässä helmi,\n    Sade sinne ne loi.\n    Kas poikia telmii,\n    Aroll' ilakoi!\n    Ken reimasti koitti,\n    Se kilpansa voitti.\n    Kas tuota, kun karkaa...\n    Vaan niskaansa sai\n    Hän pallon -- hyi arkaa! --\n    Punestui, huus' \"ai!\"...\n    Ah, poikain luo päästä\n    Mua juoksemaan!\n    -- Ei, ylhäisyys säästää\n    Nyt arvoaan!\n    Vai moukkain kanss' juosta!\n    Jo kauhistun tuosta.\n    Ajur', ohitse suista,\n    Ann' luistaa, ann' luistaa!...\n    Kas siin' kävelyllään,\n    Puvut silkkiset yllään,\n    Hovinaisia käy,\n    Iäkkäitä ja nuoria.\n    Nepä vast' ovat suoria\n    Tervehtiessään.\n    Me vastaten armossa\n    Tervehditään.\n    Prins' kavahtakaa!\n    Teki vahti \"smirnaa\";\n    Kas' ylös! kas niin\n    Sama toistamisiin!\n\n    Tuo porvarismuori\n    Noin niiuunsa suori.\n    No, nyökätkää tälle,\n    Se mieleen on hälle,\n    Sitt' Armolle koittaa\n    Hän kiitosta soittaa.\n    Kyll' iloita saa\n    Vaan prinssi, kun näkee\n    Noin nöyränä eessänsä\n    Pienoista väkee.\n    Aja lentoon, mies, pois!\n    Kotiin prinssimme sois.\n\n    Siis retkest' ei suur'\n    Apu ollutkaan juur'.\n    Voi prinssiä rukkaa!\n    Hän arvonsa hukkaa,\n    Jos juoksee kuin Jukka\n    Tai Matti hän vaan\n    Ja on ilossaan.\n    Pois pienestä virma!\n    Hän taivutellaan\n    Haukottelemaan,\n    Kun muut nuoret kirmaa.\n    Jos joukossa juosta\n    Sais paljahin säärin,\n    Ah, voi ylenmäärin,\n    Iloitsis hän tuosta!...\n\n    Mut vait! arvaas, mi\n    Mun riemastutti,\n    Kun kotia päästiin!\n    Ma huomasin, että\n    Ol' pihaamme vettä\n    Yöll' lammikko tullut.\n    Sutii! kuin muut hullut\n    Ma lammessa loiskin;\n    Ves' ylhäälle roiski,\n    Se sukille pirskui\n    Ja kengistä tirskui!\n    Ja kolttukin kastui,\n    Olin märkä kuin lastu.\n    Kun leikitä saa\n    Näin vaan lammikolla\n    Ja prinssi saa olla --\n    Ei ihanampaa\n    Tässä mailmassa saa!\n\n\n\n\nPEPPELI.\n\n\n    Ol' kerran herra kolmevuotinen,\n    Se Peppeli ol', poika iloinen.\n    Ja hyötyä jo teki pikku veikka:\n    Harakkaa hyppi, pyöri kuperkeikkaa.\n\n    Hän reipas oli poika pallukka,\n    Ja muuten kiltti, kelpo mallukka;\n    Mut eipä totellut hän mielellänsä,\n    Vaan usein piti Peppe oman päänsä.\n\n    Niin valvojanpa Peppe tavallaan\n    Sai näppärästä Elsa siskostaan.\n    Hän seitsemän ol' vuoden tienohissa;\n    Kun Peppe leikki hiirtä, hän ol' kissa.\n\n    S'ei ollut oikein mieliin Peppelin;\n    Kuink' ikävää, jos missä liikkuikin,\n    Ettei saa koskaan tehdä mielin määrin,\n    Saa katsoa, vaan koskea on väärin.\n\n    Kesällä kerran marjat punertaa\n    Jo alkoivat, kun Elsa tarkastaa\n    Ei muista hiirtään -- Peppe veräjästä\n    Kuin tuhka tuuleen haihtui näkymästä.\n\n    Hän juosta julkuttelee riemuiten,\n    Karitsaa, koiraa, heppaa katsellen\n    Ja laihaa lehmää, puolan raakiloita\n    Ja ylvästellen nauroi vartioita.\n\n    Pian poika maata, metsää oudoksuu;\n    Taivaalta paistoi kirkas illan kuu,\n    Ja Pepen vatsa hämillään ei tiennyt,\n    Mik' iltapuuron hältä oli vienyt.\n\n    Hän huutaa vanhempiaan, siskoaan,\n    Ja huutoon vastaa metsän kaiku vaan.\n    Hän istuu mättähälle, itkee, huokaa;\n    Ah, arvoton on vapaus ilman ruokaa!\n\n    Niin tuli -- sus'ko? -- älä säikähdä!\n    Tul' akka rahjus, ryysyt yllänsä,\n    Ja pussi kainalossa; kaunihisti\n    Yht'äkkiä hän Pepen pussiin pisti.\n\n    Huus' poika, rehki, potki vihasta;\n    Ei potkienkaan pääse pussista.\n    Puks' pussi puhkui. Kissi paistin sieppas,\n    Ja haukka kanan iski, lentoon kieppas.\n\n    -- Mut miss' on Peppe? -- äiti kyselee.\n    -- Kai veräjällä vielä leikitsee.\n    -- Käy tuomaan ressu! -- Elsa läksi hakoon,\n    Mut ota kiinni lintu, kun lens' pakoon!\n\n    Tää ilta senkin sekamelskan toi!\n    Jo kadunkulmissakin rumpu soi:\n    Ken Pepen harhateiltä opastaapi,\n    Viistoistatuhat nekkaa palkaks saapi.\n\n    Nyt kaikki persot lapset jalkeillaan\n    Ja kynttilöillä nurkat nuuskimaan;\n    Ne märin sorkin sotki allikoissa,\n    Mut eipä löydy poika, jok' on poissa.\n\n    Ja Elsa itkee, äiti nyyhkyttää.\n    - Voi Peppe parka, puuros sulta jää!\n    Näin isä huokaa, nyyhkii, nenää niistää:\n    Sun aamuherkukseen kai susi riistää.\n\n    Näin itkettäiss' tul' akka tupahan:\n    -- Ostaisko herra multa porsahan?\n    Se röhki tuolla metsässä niin pahoin;\n    Ma korjasin sen pussiin lihoin, nahoin.\n\n    -- Ei, muori, nyt on laita onneton,\n    Meilt' oma possu karkuun juossut on.\n    -- Tää rasvakas on, koetelkaapas kaulaa!\n    Tää painaa kyllä kuusitoista naulaa.\n\n    Ja muksis! pussi maahan laskettiin,\n    Sen suulta nuora auki päästettiin;\n    Ja tössähdykseen heräs poika nassu,\n    Hän nukkunut oli pussiin, Peppe hassu!\n\n    -- Kah! Peppe! Oothan pikku Peppeli! --\n    Vaan Peppe, tuntein itsens vapaaksi,\n    Iloisna marssi juteltaissa siellä\n    Ja katsoi, saisko puuroa hän vielä.\n\n    -- Mut pussissa? -- Niin millä pyydyksin\n    Sen muuten oisin saanut kotihin?\n    En muilla keinoin potkureita suista,\n    Vaan pussin perään annan herran luistaa!\n\n    -- Vaan muori kulta, tehän saatteki\n    Nuo viistoist' tuhat löytäjäisiksi...\n    -- Viistoista kahvikuppia antakaatte\n    Kernaammin! Kai nyt Pepen pitää saatte.\n\n\n\n\nTYTTÖKOULU MUMMUN AIKANA.\n\n\n    Olinpa miekin pieni tyttö --\n    Kyll' on jo siitä aikoja --\n    Punottu tukka nauhoissa,\n    Taskussa sokerryynimyttö.\n    Sun laillas tulin välistä\n    Ma kotiin liepeet märkänä.\n\n    Ei Hanna tantti ollut hellä,\n    Kun kysyi huoneentaulua:\n    Kuin kynttilöinä suorina\n    Me luimme, käsi sydämmellä.\n    Ken salavihkaa naurahti,\n    Sen tukkaa tantti pörrötti.\n\n    Me kirjoitus ja yhteenlasku\n    Opittiin, että Pariisi\n    On Ranskan uljain kaupunki,\n    Niin Pietarista joku kasku,\n    Ja muut'; ei pitkä läksy, sen\n    Osata täytyi täsmällen.\n\n    Myös korko-ompeluun pit' olla\n    Ja neulomuksiin näppärä.\n    Se joll' ei oma tekemä\n    Hameensa ollut, hänpä nolla.\n    Ol' merkkuuliina kullakin\n    Kirjaimin A:sta alkavin.\n\n    Mun oli sini-punervainen,\n    Kirjattu silkkiin -- seinällään\n    Se riippuu vielä kehissään.\n    Kyll' teill' on koulu toisenlainen;\n    Vaan meiltä neula liukkaammin\n    Sujui ja Vapun-juoksukin.\n\n\n\n\n\nKUKKAISPRINSSIN JA VELLAMON NEIDON SATUJA.\n\n\n\n\n7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.\n\n\n    Näitkö koivujen suortuviaan sukivan,\n    Kuulit oksissa tuulosien suhinan?\n    Lehdet aamusen kasteella pestyähän,\n    Kevyesti ne näyttävät hengittävän.\n\n    Tuoll' lampesi vierellä kukkulallaan\n    Oli yks', lumivalkea vartaloltaan,\n    Kiharans' oli pehmeä, leht' vihannoi;\n    Koreampata ei saloss' ilmetä voi.\n\n    Ilokoivuni alla ma istuskelin,\n    Ja sen latvassa lauleli lintujakin:\n    Suvivirttänsä koivu se lauleli siell'...\n    Sata vuotta sa koivuni laulele viel'!\n\n    Tuli yövilu lehtiä jäytelemään;\n    Polosilta mun lämpöni suuteli jään.\n    Palo raivosi metsiä sortelemaan,\n    Sadevihmalla suojasin koivuni vaan.\n\n    Tuli mies, piti kirveellä pirstata puun,\n    Kivehen minä syrjäytin teränsuun;\n    Emänt' aikoili lehtiä lampahillen,\n    Verihaava sen vihlautui kätehen.\n\n    Sokee soittajakin tuli, pyyntönsä toi:\n    Sulokoivu, jok' aamusin tuulessa soit,\n    Jätä kylkesi kantelon aineheks' sie,\n    Paras laulaja sulta ei voittoa vie.\n\n    Käten' oikasin suojaksi armahallen;\n    Sanoi puu: nyt mä kaatua voin iloiten! --\n    Tuli kantelo siitä nyt oivallisin,\n    On maailman soitoista tää parahin.\n\n\n\n\n8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.\n\n\n    Joko merta sa soutelit aaltoavaa,\n    Jolla kuuvalo kultina vaan vilajaa?\n    Vedet kaartavi ääretön välkkyvä vyö,\n    Näet kalvolla kiiltoa, alla on yö.\n\n    Kun Antillien aaltoja iltasin uin,\n    Meri hohteli kuin hopeoin sulatuin,\n    Alus Afrikan rannalta matkoa loi,\n    Ja se orjia viissataa kuormana toi.\n\n    Sidotuit' oli miehiä, naisia siin',\n    Emon helmasta vietyjä lapsiakin,\n    Hätä, ahtaus, nälk' oli valloillaan --\n    Tyly ihmisten ryöstäjä naureli vaan.\n\n    Sukelsin hopeoituhun Ahtolahain,\n    Isältäin kopan kalliita helmiä sain,\n    Kurotin kopan laivasen laitetuelle:\n    Mulle myy tavaras, hinta täss' ota, heh!\n\n    Tuli laivuri ylpeä laitehellen,\n    Meren kultia tähtävi vaan himoten.\n    Sanoi: -- Keijukka, olkohon menneeksi nuot,\n    Meren täydeltä jos mulle kultoa tuot! --\n\n    Kohos riutta korallihampahillaan,\n    Meri huuhteli tuot' ikivaahdoissaan;\n    Sinne työnsin mä laivan, ja kiinni se ui,\n    Kumohon rymähtäin meni, murskautui.\n\n    Jopa aaltojen kullassa on vilinää,\n    Joka laineella ui musta villainen pää;\n    Mutta rantojen turvahan nuo pelastin,\n    Vapahiksi ne voitin ja vein kotihin.\n\n    Näkyvistäni vaan himokas voro jäi;\n    Kivinen sydän tuon meren pohjahan vei.\n    Janokas ikävöityä herkkua joi,\n    Meren täydeltä kultia, joit' ihannoi.\n\n\n\n\n9. Vellamon neito kertoo helmestä.\n\n\n    Joko Pohjolan koski sun nähtyjäs lie?\n    Sydänyön valon näitkö Kajaanissa sie?\n    Lohen loiskivan kuohussa kirmaillen,\n    Padon pääss' uron väijyvän siimoineen?\n\n    Vesiss' on hopeaa, puna taivahall' on,\n    Vajotessa sen äärelle auringon;\n    Tämä yön ovet hiljakseen sivuaa,\n    Sävähtää, tulen välkkyvä, luo valoaan.\n\n    Rukouksen on hiljuus, ei hyminää;\n    Luonto nuortunut nous', Jumalaa ylistää;\n    Tuhat lintuakin heräs oksillaan\n    Ilorinnoin aamua laulelemaan.\n\n    Ivalonjoen rannalla huuhtelevan\n    Soraa kimmeltävää näin ahnastajain.\n    Vilu vaivasi kurjia, nälkä ja työ,\n    Ketun luolissa maattava ol' moni yö.\n\n    Eräs sulhonen myös tuli kaivelemaan;\n    Yhä lempien muisteli morsiantaan,\n    Haki, kaiveli aarretta, mieliessään\n    Kodin laatia -- mutt' eipä löytänytkään.\n\n    Joess' simpsukka ryömivi hiljakseen,\n    Unohdettu ja harmaja, liejuinen,\n    Ja ne muut ruman potkivat pois mutahan,\n    Kylän poialle heitin mä simpsukan,\n\n    Tämä naurahti: mulleko tuo kala vai? --\n    Minä kuiskasin: etsi! Hän etsi ja sai,\n    Mitä luulette? Kuoren kun aukasi hän,\n    Ivalonjoen helmistä hempeimmän.\n\n    Majan valmisti hän, kävi kaskeamaan,\n    Haki neitoa katselemaan kotoaan,\n    Ja ne nai, ja niill' on koti hauska ja uus',\n    Pari vuohta ja lehmä ja peuroa kuus.\n\n    Mutta poikapa väitti, ja totta se on:\n    Kodin pohjaksi kulta on kelpaamaton.\n    Usko, rakkaus, työ kodin valmistavat;\n    Siten saa koti helmensä kallihimmat.\n\n\n\n\nTUHKIMO.\n\n(Kolmen seikkaelman pituinen satuleikki.)\n\n\n\nEnsimmäinen seikkaelma.\n\nHENKILÖT:\n\n Thora,   | maastaan pakosalla olevia Burgundin prinsessoja.\n Superba. |\n Trilla, näiden kamarineito.\n Dina, eli toisella nimellä Tuhkimo, köyhä tyttö, heidän\n    kasvattisisarensa.\n Barbra, hanhipiika.\n\n\nKöyhänläntä tupa, siinä iso takka.\n\nThora ja Superba pukeutuvat tanssikemuihin. Trilla auttelee heitä.\nDina istuu takalla kutoen sukkaa, paljain jaloin, harmaa retuinen\nnuttu yllään, tanu päässä.\n\nTHORA (katsellen pieneen hopeiseen käsipeiliin).\n\n    Trilla, mihin pannaan koru,\n    Olkapäähänkö vai tukkaan?\n    Lausu joku neuvon loru!\n\nTRILLA.\n\n    Loru? Enpä neuvo hukkaan.\n    Pankaa olkaan! Siltä kohtaa\n    Ehkä kauniimmin se hohtaa.\n\nTHOEA.\n\n    Eikös tässä hiuksissain\n    Ois se sentään loistokkain?\n\nTRILLA.\n\n    Pankaa koru vaikka minne,\n    Herrain silmä lentää sinne.\n    Verraten näin somiin naisiin\n    Vivahtaa muut kummajaisiin.\n    Sulosti nyt hymyilkää,\n    Ylpeästi silmäilkää,\n    Nyt se näyttää mainiolta!\n    Kallelle nyt vielä pää,\n    Hieman suipemmalle suu!\n    Nytkös herrat hullastuu.\n\n(Thora sulostaa suutansa, sirostaa silmiänsä peilin edessä, Superba\nottaa esiin vaatevakasta kirjavia pukimia, joita koetteeksi sitelee\nyllensä vöiksi.)\n\nSUPERBA.\n\n    Trilla!\n\nTRILLA.\n\n    Heti paikalla.\n\nSUPERBA.\n\n    Onko nyky-kuosia\n    Sinervällä punainen,\n    Hienompaa kai keltainen?\n    Kultalangoin neulon sen...\n    Onneks sentään paetessamme\n    Tänne kurjaan hökkeliin,\n    Korkeasta linnastamme,\n    Jonka vaino paljaaks riisti,\n    Vaatteet mukaan korjattiin,\n    Garderoobi sangen siisti.\n\nTRILLA.\n\n    Kultalankaa? Totta vie!\n    Uljaampaa ei mikään lie.\n    Silkkiin kultaa -- joltain näyttää,\n    Sitä korkein muoti käyttää.\n    Neiti loistaa niinkuin valkee!\n    Naiset harmihinsa halkee,\n    Prinssin päätä pyörryttää.\n    Saisko neuvon antaa enää?\n    Nostelkaa myös hiukan nenää!\n    Nyt prinsessan näköinen\n    Ootte, joksi pääsetten.\n\nSUPERBA.\n\n    Oi niin! Thora, mitähän\n    Prinssin luulet tykkäävän?\n\nTHORA (peilin ääressä).\n\n    Ett' oot hiukan pystynokka.\n\nSUPERBA (äkäisesti).\n\n    Tylsä oli sanas kokka!\n    Min' oon suora, vino sie.\n\nTHORA.\n\n    Miten kunkin maku lie;\n    Vanhemp' oon ja viisaamp' mie.\n\nSUPERBA.\n\n    Vanha? Saankos onnitella?\n\nTHORA.\n\n    Kruunuprinsessa ma oon.\n\nSUPERBA.\n\n    Tyhjät nimes kuusikkoon!\n    Ruhtinaatar kruunua vailla --\n    Arvo laiha aikalailla!\n\nTHORA.\n\n    Minkä kaipaa, saada voi.\n\nSUPERBA.\n\n    Toivot prinssiä! hohhoi!\n    Eipä kelmee lilja rukka\n    Tainne hälle kelvata,\n    Kun on ruusu tarjona.\n\nTHORA.\n\n    Häpeemätön hassatukka!\n\nSUPERBA.\n\n    Taidat olla mustasukka.\n    Annas peili minullen!\n\nTHORA.\n\n    Enpä anna sinullen,\n    Se kun kerran minun lie.\n\n(Kumpikin koettaa siepata peilin itselleen.)\n\nTRILLA (itsekseen, laulaa).\n\n    Usein kahden riidellessä\n    Kolmas heiltä voiton vie.\n\nDINA (laulaa).\n\n    Villalankaa puikkohon\n    Kääriessä karttuu;\n    Puikko sylivauva on,\n    Aimo tytöks varttuu.\n    Siitä jalkaan sukan saan,\n    Enkä tuhkaa poljekaan;\n    Kun saan kengät jalkaan,\n    Tanssi mulle alkaa.\n\nSUPERBA.\n\n    Älä siellä vingu, makaa!\n    Napita hameeni takaa!\n\n(Dina napittaa Superban hametta.)\n\nTHORA.\n\n    Kehtaat armoleipää syödä,\n    Työsi, laiska, laiminlyödä!\n    Sido kengänrihmani!\n\n(Dina sitoo kengänrihmaa.)\n\n    Tiedäs, linnan salissa\n    Tanssit on tän' iltana;\n    Nyt me kutsut saatuamme\n    Sinne ajaa karautamme.\n    Meidät kaksi kutsua\n    Täytyi, kun me hienointa\n    Täällä oomme herrasväkee.\n\nSUPERBA.\n\n    Prinssikin nyt meidät näkee!\n\nTRILLA.\n\n    Niin, ja morsianta vielä\n    Kuuluu puuhailevan siellä,\n    Prinssein tapaa noudattain.\n    Mutta ketä muuta neittä,\n    Ellei arvoaan hän heitä.\n    Paitsi, neiti kullat, teitä,\n    Vaimokseen hän pyytää vois?\n    Eipä onni karkaa pois.\n    Jos hän Thora neidin ottaa,\n    Niin Superban hän kadottaa;\n    Jos Superban valikoi,\n    Ei hän Thoraa ottaa voi.\n    Siis, jos neuvoa ma saan,\n    Kumpaakin hän kosikaan!\n\nSUPERBA.\n\n    Paremmin hän älyää.\n\nTHORA.\n\n    Kuules vaan! No, pystyyn pää!\n\nDINA.\n\n    Oisin miekin tanssiin tullut.\n\nTHOEA.\n\n    Tuhkaturpa, ootko hullu?\n    Hahhah! siekö ihmisiin?\n    Kysys peililt' itsekkin!\n\n(Pitää peiliä tytön edessä.)\n\n    Sanos, mitä peili vastas?\n    Jolsa, mölsä...\n\nSUPERBA.\n\n                    Pussisuu,\n    Kierosilmä, kalpee kuu,\n    Laiha niinkuin nälkärastas...\n\nTRILLA.\n\n    Noessa naama, nuttu nurja,\n    Rähjys, rahjus,\n    Nuhjus, nahjus,\n    Täydellinen homssantuu!\n\nDINA.\n\n    Peili vastas: köyhä kurja!\n\nSUPERBA.\n\n    Thora, pois nyt ajamaan\n    Aika laukkaa herralaan!\n    Vaunuissamme viepi meitä\n    Aasipari varis-teitä.\n    Vatsaan ei oo leivän muru\n    Tänään tullut, tuntuu puru.\n    Riemun tieltä väistyy suru.\n\nTHOEA.\n\n    Söinpä sentään makkaran,\n    Ett' ois punaa poskellan'.\n    Trilla, yllein viitta heitä,\n    Linnan pihaan saata meitä.\n    Hyvästi nyt, tuhkilas!\n    Parahinta hauskuuttas\n    Nauti takka-kullallas!\n    Taikka hyppele ja tanssaa\n    Hanhien ja oinaan kanssa!\n\n(Thora, Superba ja Trilla lähtevät. Dina yksinään, katselee varoen\nympärilleen, menee vaatearkulle; ottaa esiin ja koettaa päällensä\nsisarten pukuja, osottelee heidän kasvon-eleitään, nauraa, hyppelee\nja laulaa):\n\n    Rikas oon ma hohoi!\n    Saliss' oon kuninkaan,\n    Sävel neljänä soi...\n    Minä tanssia saan.\n    Koree verhoni on,\n    Mulla sulhokin on,\n    Ehkä kuulumaton...\n\n(Tanssii maalaamattoman lavitsan kanssa.)\n\nSinäpäs oletkin mun rakkahin prinssini, sinun vieressäs minä tanssin\npyörteessä hyörin. Etkös häpee olla noin puumainen ja kankurajalkainen?\nTanssikoon ken taitaa tuollaisen konttakintun kanssa! Oletko sinä\nprinssi ja kehtaat nelin ryömin rähmiä? Mene oppiin, prinssi raukka,\ntee niinkuin minä, vaikk'en koskaan ole koulua käynyt! Tyhmäpä oletkin\naikalailla! Seiso tuolla loukossa ja häpee, niin seiso ja poraa! Jos\nminä olisin prinssi, niin puolustaisinpa miekallani kaikkia köyhiä ja\nhyljätyitä, jotka palelevat ja itkevät. Mutta (nauraen) puhu tuolle!\nUh, sitäkin pökkelöä!\n\n(Hän tanssii taas yksin, polkee peiliä, ottaa sen ylös,\nkatselee kuvaansa ääneti ja muuttaa muodon näkyä.)\n\n    Köyhä, köyhä ja unohdettu!\n\n(Hän laskeiksen nyyhkien takalle. Hanhipiika Barbra astuu sisään\nja katselee Tuhkimoa.)\n\nBARBRA.\n\n    Maata kylmää kyynelillä\n    Kastaa tuska tuhansilla.\n    Kun ne ovat tulvillansa,\n    Tulee Herra armollansa.\n    Miks' hän muuten meille sois\n    Lahjan pyyhkiä ne pois?\n\n(Hän menee ja koskee Dinaan.)\n\n    Älä itke, Burgundin prinsessa! Nouse etsimään kruunuasi!\n\nDINA (ikäänkuin heräten unesta). Sinäkö se olet, Barbra? Ann' anteeks,\nkun unohdin että mulla vielä on ystävä.\n\nBARBRA. Sitä et saisi unohtaa, Dina. Jumala on lähettänyt minut sinulle\nsuojelushengeksi. Minä olen suojellut sinun turvatonta lapsuuttasi,\nolen seurannut sinua maanpakoon ja ruvennut hanhipiika raukaksi\nsaadakseni olla lähellä sinua ja yhäti suojella sinua kaikelta pahalta\nruumiin ja sielun puolesta. Sinä olet vanhemmiltasi perinyt kuuman\nveren ja ylpeän sisun. Olen antanut sun kasvaa suuressa köyhyydessä\nja monen nöyrytyksen alla, jotta oppisit olemaan hyvä, nöyrä ja\nkärsivällinen. Nyt tahdon sinua tutkia, tahdon nähdä mitä olet oppinut.\n\nDINA. Miksi minua prinsessaksi nimität? Tiedäthän, että olen köyhä\nisätön ja äiditön lapsi, jonka Burgundin kuningatar löysi metsästä\nsinne heitettynä ja kasvatutti omain tytärtensä kanssa.\n\nBARBRA. Ovatko he sinulle hyviä?\n\nDINA. Saanhan syödä kissan kanssa eikä minun tarvitse nukkua metsässä.\nMutta en tiedä, miksi minua aina viluttaa. Istun mieluimmin lämpimällä\ntakkakivellä ja siitä sanovat minua Tuhkimoksi.\n\nBARBRA. Sinua viluttaa rakkauden puute. Thoralla ja Superballa on\nsyynsä vartioida sinua niinkuin kissan poikaansa. Tänään täytät\nviisitoista vuotta. On jo aika sanoa kuka sinä olet.\n\nDINA. Kuka minä olen?\n\nBARBRA. Sinä olet kuninkaanlinnassa syntynyt ja kultakehdossa nukkunut.\nIsäsi oli Ditrik toinen, Burgundin kuningas, ja äitisi Heloisa,\nAustrasian prinsessa. Äitisi kuoli kun olit vuoden ikäinen, ja isäsi\nmeni toisiin naimisiin; hän nai voittamaltansa rosvopäälliköltä\njääneen kauniin ja tylyn lesken. Tällä oli edellisistä naimisistaan\nkaksi tytärtä, Thora ja Superba, mutta hänen avioliittonsa isäsi\nkanssa jäi lapsettomaksi. Silloin äitipuolesi ryöstätti sinut pois,\nkun olit pieni, ja sanoi isällesi, että susi oli sinun syönyt. Isäsi\nuskoi sen ja otti vaimonsa tyttäret ikäänkuin omikseen. Sinua hoiti\nköyhä paimen; mutta kun isäsi kaatui sotaan, otti äitipuolesi sinun\nluokseen voidakseen paremmin vartioida sinua. Kuollessaan varotti\nhän Thoraa ja Superbaa milloinkaan ilmoittamasta sinulle tai kellekään\nmuulle sinun syntyperääsi. Kuinkahan rosvon tytärten kävisikään, jos\nihmisille tulisi tiedoksi että sinä olet oikea kuninkaantytär?\nYmmärrätkö nyt kuka olet?\n\nDINA (surullisesti nyökyttäen). Ymmärrän.\n\nBARBRA. Annatko anteeksi ottosiskoillesi?\n\nDINA. Annan, Barbra. Ovathan he antaneet minun elää. Mutta minun on\nvilu, vilu siitä ettei kukaan minua lemmi... ei kukaan muu kuin sinä.\n\nBARBRA. Jumala sinua rakastaa siitä että saatat anteeksi antaa. Olet\nonnettomuuden kestänyt; nyt tahtoo Jumala nähdä, kykenetkö yhtä\nnöyrästi onnea kestämään. Varustau valmiiksi menemään kuninkaan\ntanssijaisiin!\n\nDINA. Minä?... Minä?\n\nBARBRA. Sinä. Minä toimitan sinulle sopivan puvun.\n\nDINA. Ei, Barbra, siitä ei lähde mitään. Minä joka olen niin jolsa,\ntolloinen ja typerä...\n\nBARBRA. Ole hyvä ja nöyrä, niin minä sinulle muut asiat opetan.\nHiljaa nyt!\n\n(Kohottaa taikasauvaa.)\n\n    Arigi davolna\n    Miranda gidó,\n    Farenga chitona spumante adó.\n    Dina infima, mutaris in regiam!\n    Transflgurata fueris.\n    Salve, regina!\n    Fix!\n\n(Sanoessaan fix koskee hän Dinaan taikasauvalla. Harmaa nuttu ja tanu\nkatoovat. Dina seisoo yllään kuninkaallinen puku, kultanauha otsalla,\nmutta edelleen avoin jaloin.)\n\nBARBRA. Terve, Dina, Burgundin prinsessa!\n\nDINA (katselee uutta pukuaan ja nauraa nähdessään jalkansa).\nPrinsessa avojalka!\n\nBARBRA. Istu! Ei sinun tarvitse hävetä. (Hän vetää Dinan jalkoihin\nsilkkisukat ja valkoiset silkkikengät.) Alastomat jalkasi muistuttavat\nalhaisuuttasi ja nämä kengät kehottavat sinua nöyryyteen. Muista että\nmilloin vaan ylpeä ajatus nousee sieluusi tai paha sana huulillesi,\nsilloin minä varotellen kohotan sormeni. Jos heti parannat vikasi,\nei sen enempää tapahdu, mutta jos et varotuksestani huoli, olet\nensikerralla hukkaava toisen kenkäsi ja toisella kertaa seisova\npaljain jaloin kuninkaallisessa puvussasi.\n\nDINA. Barbra, pelkään, pelkään kovin! Älä usko, että minä aina olen\nhyvä ja hurskas, Barbra. Saatan väliin olla oikein ilkeä sydämessäni,\nvaikk'en tohdi sitä näyttää.\n\nBARBRA. Sen tiedän; juuri siksi olen antanut sinun kasvaa halpuudessa\nja köyhyydessä. Sinä olet tyttö etkä voi miekalla sotia, mutta sinä\nvoit sankarin uljuudella sotia kaikkia sydämessäsi asuvia vihollisia\nvastaan.\n\nDINA. Opeta minulle semmoinen sankarinmieli! Barbra, Barbra, hölmöksi\ntaidan joutua, pelkään pahasti. Mutta... oletko sinä Barbra?\nKuka olet?\n\nBARBRA. Minä olen haltiatar Keristane, sinun sylikummisi. Älä pelkää,\nsäilytä lapsenmielesi, ole se mikä olet, ole Tuhkimo, mutta\nymmärrykseltään ylenneenä, paranneena, ole se villalanka josta on\naika tyttö kasvanut, joka tanssii omissa kengissään. Minä saatan\nsinua. Sinä, vaan ei kukaan muu, saat nähdä minun. Tule!\n\n    (Lähtevät. Ensi seikkaelman loppu.)\n\n\n\nToinen seikkaelma.\n\n\nHENKILÖT:\n\n Lothar, Frankinmaan kuningas.\n Brunhilda, hänen puolisonsa.\n Prinssi Hildebert, heidän poikansa.\n Grim, hovimarsalkka.\n Mumma, ylihovimestarinna.\n Pippe, kuninkaan lempikääpiö.\n Puppa, kuningattaren naiskääpiö.\n Eräs trubaduuri.\n Thora, Superba ja Dina.\n Haltiatar Keristane (Barbra), näkymätönnä.\n\nPuhumattomia henkilöitä: Parisin kreivi ja kreivinna, Roman ruhtinatar,\nItämeren ruhtinas, Saharan ruhtinatar, prinssit Amundus ja Florestan,\nprinsessat Florinna ja Ruusukki, ritari Siniparta, Liukaskinttu, ynnä\nmuita, joita mielellään näkee uudestaan.\n\nLisäksi lentelee päivänkorentoja, leijuu virvatulia ja aarnivalkeita;\nhovi saattaa olla suuri tai pieni, kunhan vaan on kyllin komea.\n\n\nLinnan valtaistuin-sali. Kuningas ja kuningatar istuimillaan\nvastaanottavat vieraita. Lähinnä heitä prinssi ja sitten hovi.\nGrim ja Mumma esittävät vieraita, jotka astuvat esiin mikäli heitä\nnimeltään huudetaan, osottavat kunnioituksensa kuninkaallisille\nja jäävät sitten syrjään. Pippe ja Puppa supattavat kuuluvasti\nnurkassa.\n\nGRIM. Hänen armonsa Parisin kreivi.\n\nMUMMA. Hänen armonsa Parisin kreivinna.\n\nGRIM. Hänen korkeutensa Itämeren ruhtinas.\n\nMUMMA. Hänen korkeutensa Roman ruhtinatar.\n\nPIPPE. Eikös keisarillinen korkeus?\n\nPUPPA. Hänkö? Hänen isänsä on survonut latinaa koulupoikain päähän\nja siitä tytär on saanut nimen Roman ruhtinatar.\n\nMUMMA. Hänen korkeutensa Saharan ruhtinatar.\n\nPIPPE. Kas sitä kameelia!\n\nPUPPA. Etkös häpee? Hän on yhtä rikas kuin musta.\n\nGRIM. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi Florestan.\n\nPIPPE. Se oli hän joka raivasi tien lumottuun linnaan.\n\nMUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Ruusukki.\n\nPUPPA. Se oli hän joka nukkui sata vuotta.\n\nGRIM. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi Amundus.\n\nPIPPE. Se oli hän joka muutettiin Sinilinnuksi.\n\nMUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Florinna.\n\nPUPPA. Se oli hän joka lauloi: Oi, lennä luokseni, sinilintu kaunoni!\n\nGRIM. Jalosukuinen ritari Siniparta.\n\nPIPPE. No hännätöntä häpeää! Mihin hän on jättänyt seitsemän\nvaimoansa?\n\nPUPPA. Niiltä on hän päät silponut.\n\nGRIM. Hänen urheutensa pikajuoksun Liukaskinttu.\n\nPUPPA. Ei, nyt alkaa tästä tulla pelkkää roskaväkeä. Missäs on\nBumburrifeks. Taitaapa tänne kohta, jos onni on hyvä, ilmaantua\nMylly-Matit, pikku-Lassit ja Jyry-Jukat ja tiesi mitkä sylttysukat.\n\nPIPPE. Varros vähän, tässä tulee kaksi jotka ovat haljeta\npöyhkeyteensä ja koreuteensa.\n\nMUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Thora Burgundista.\n\nPIPPE. Tuo on mailmaan tullut riikinkukonmunasta.\n\nMUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Superba Burgundista.\n\nPUPPA. Ja tuo kalkkunanmunasta.\n\nPIPPE. Tulleeko tässä muitakin kanoja?\n\nPUPPA. Ei, ne muut esitellään tanssisalissa?\n\nKUNINGAS.\n\n    Jalot herrat, sorjat naiset,\n    Kiitän teitä kunniasta,\n    Tänne meille tulemasta.\n    Jos nyt ollaan suostuvaiset\n    Hyppelyyn, niin sopii koittaa!\n    Grim, sä johda vieraitamme,\n    Mumma, tarjoo namujamme!\n    Antaa soittokunnan soittaa!\n\n(Herrat taluttavat naisia käsikynkästä. Prinssi tarjoo käsivartensa\nThoralle, joka riemuitsee voitostaan, samalla kun Superba ei saa\nsalatuksi kateuttansa. Kaikki lähtevät, paitsi kuningas, kuningatar,\nPippe ja Puppa. Soittoa.)\n\nKUNINGAS.\n\n    Puolisoin, nyt vaatinee\n    Maamme hyöty, että vaimon\n    Poikasemme saa ja aimon;\n    Sen nyt tehköön alukseen!\n    Oisko näistä neitisistä\n    Sulle minjää mielellistä?\n\nKUNINGATAR.\n\n    Onnee soisin pojallen.\n    En Florinnan vertaisia\n    Tiedä, en niin herttaisia,\n    Eikä onnee ylempää\n    Ruusukaisen löytämää\n    Kuolevainen löytää vois.\n\nKUNINGAS.\n\n    Kyllä niin, vaan taru niitten\n    Päättyi häihin aikaa sitten.\n    Kuinka Rooman impi ois?\n\nKUNINGATAR.\n\n    Kysy paavilt'!\n\nKUNINGAS.\n\n                   Ole vai'!\n    Mut Sahaaran kulta kai\n    Kelpaa, vaikk' on musta impi.\n\nKUNINGATAR.\n\n    Syän on kultaa kallihimpi,\n    Mustuus ei ois häpeää.\n\nKUNINGAS.\n\n    Eipä sitten ketään jää\n    Pait' nuo kaksi Burgundista.\n    Onkos niissä moittimista?\n\nKUNINGATAR.\n\n    Nepä näkyy osaavan\n    Prameilla ja keimailla.\n\nKUNINGAS.\n\n    Ei saa tylyst' arvostella.\n    Suvulle on kuninkaan\n    Köyhyys, pako kovaa kestää.\n    Isäns' ol mun heimomies;\n    Heistä toinen siis -- mik' estää?\n\nKUNINGATAR,\n\n    Eivät syntyään kenties\n    Olekaan niin korkeoita.\n    Kansassa käy tarinoita...\n\nPUPPA.\n\n    Määrännetkö perhosille\n    Ruusustossa liehuville:\n    Tuota kukkaa hyväilkää;\n    Minua se miellyttää?\n\nPIPPE.\n\n    Päänsä pitää velikulta,\n    Kysymättä lupaa sulta.\n\nKUNINGATAR.\n\n    Kuuletkos sa, herra, noita?\n\nKUNINGAS.\n\n    Poika saakoon valikoita!\n\nMUMMA (syösten sisään).\n\n    Mokomaako nähty on!\n    Saliin astuu kutsutonna\n    Outo, ilmoittamaton\n    Hahmo, siivo vaatteiltaan,\n    Mutta varmaan noita konna.\n    Kun ma kaiken hoitaa saan,\n    Huusin noitaa poistumaan.\n    Vaan kas kummaa! taiallansa\n    Noita hurmaa hovikansaa,\n    Ihannoimaan suloansa.\n    Prinssi hurmoksissa hyörii,\n    Noidan kanssa tanssiin pyörii.\n    Voi ma sytyn raivohon,\n    Kuolen... oi ma onneton!\n\nKUNINGAS.\n\n    Pippe, kaada eukon niskaan\n    Nappo vettä!\n\n(Pippe valaa karafiinillisen vettä pyörtyneen Mumman päälle.)\n\nMUMMA (karahtaa ylös.)\n\n    Hui, se priskaa!\n\nKUNINGAS.\n\n    Kai nyt polttos sammuu kohta. --\n    Kuinkas uus' se tähti hohtaa?\n\n(Ovet lentävät auki. Dina astuu sisään prinsin käsivarren nojassa.\nHeidän perässään hovi, vieraat ja taikahaltiatar Keristane,\nkaikille näkymätönnä, paitsi Dinalle ja katselijoille. Dina tekee\npolvikumarruksen kuninkaallisille.)\n\nKUNINGAS.\n\n    Tervetullut keskellemme\n    Neiti kaunis! Vierastemme\n    Arvollisten rinnalla\n    Kaikki jalo tilan saa.\n\nMUMMA (äreästi).\n\n    Saisko tietää titteleitä,\n    Esitelläkseni teitä?\n\nDINA.\n\n    Majesteetti suvainnee\n    Pitää minua ruohonanne,\n    Joka teidän askeltanne\n    Poljettuna suutelee.\n    Aamutuuleks sanokaa,\n    Joka tullen kauko-vuolta\n    Lohduttaa yön kolkon huolta,\n    Otsan kuuman vilvottaa.\n\n(Hiljaa Keristanelle): Oliko se oikein, kummitäti?\n(Keristane nyökkää.)\n\nKUNINGAS.\n\n    Puheen laatu teill' on jalo;\n    Muut' ei vaadikaan tää talo.\n\nPRINSSI (kuningattarelle).\n\n    Äiti, multa lumoaa\n    Silmät, korvat hän, en muuta\n    Kuule, näe kuin häntä vaan.\n\nMUMMA.\n\n    Kiitos kaunis lausutaan!\n    Nosta nyt jo noidan luuta,\n    Lennä sillä hiitolaan!\n\n(Dina kääntyy häneen selin. Keristane uhkaa sormella.)\n\nDINA (Mummalle).\n\n    Taitamaton olenkin,\n    Outo hovitapoihin.\n    Puutteeni kun oikaisette,\n    Kiitoksen mult' ansainnette.\n\n(Hiljaa): Näinkö oikein, kummitäti? (Keristane nyökkää.)\n\nTHORA (Dinalle).\n\n    Neiti Outonen vai kuin,\n    Kuulinko vai jostain luin,\n    Isäs olleen soittajan?\n\nSUPERBA.\n\n    Eikös rahanvoittajan?\n    Kai tuo hyvät rahat haali,\n    Koruihin kun teidät vaali?\n    Liekö vanhaa tavaraa?\n    Ehkä pantiks' antamaa...\n\nDINA (kiivaasti).\n\n    Mi' lie isän virka ollut,\n    Hän ei ryöstäjäks vaan tullut.\n\nTHORA.\n\n    Kuules kisaa!\n\nSUPERBA.\n\n                 Sylkäisee!\n\nPIPPE.\n\n    Katsos, Puppa, kuinka haukat\n    Iskee prinsin neitehen!\n\nDINA (nähdessään Keristanen uhkaavan).\n\n    Anteeks suokaa orvollen\n    Mielipaha, orpo raukat!\n    Jäikö yhtään ystävää,\n    Huoltanne ku lievittää?\n\n(Hiljaa): Sanoinko oikein nyt, kummitäti? (Keristane nyökkää.)\n\nSUPERBA.\n\n    Teilt' en kaipaa säälin sanaa!\n\nTHORA.\n\n    Jäihän pikku nokikana\n    Lieden tuhkaa karhimaan,\n    Pihallamme rapsimaan,\n    Kaakottamaan auki suu;\n    Ei oo kaunis muoto muu.\n\nKUNINGAS.\n\n    Grim, nyt anna laulun soida,\n    Ilokielten kilkamoida,\n    Ilovirtten viserrellä,\n    Ilolintuin liverrellä!\n    Tanhuilemaan tänne suista\n    Virvaliekit metsän puista!\n    Kutsu tänne kaikkialta\n    Ilo, kisa ilman alta,\n    Sinisirkat leijumaan\n    Hohtelevaan hopiaan!\n\n(Trubaduuri astuu esiin ja laulaa kantelella säestellen. Muut\nliittäyvät laulamaan loppusäkeistä. Laulettaissa tanssii pieniä\npäivänkorentoja ja virvatulia.)\n\n      Päiväkorentojen hyppely.\n\n    Tarun valtias asuu täällä linnassaan,\n    Porttins' aukaisee hän pilviin nousevan.\n    Pilven päältä katsoo maahan kalpee kuu,\n    Tähtitaivas lammen kalvoon kuvastuu,\n    Auterissa aamu päilyy punervissa.\n    Hirmuhiidet usvapilvest' irvistää,\n    Musta susi valkovuonaa kiristää.\n    Tarun valtias asuu täällä linnassaan,\n    Porttins' aukaisee hän pilviin nousevan.\n    Pilven päältä katsoo maahan kalpee kuu,\n    Tähtitaivas lammen kalvoon kuvastuu,\n    Auterissa aamu päilyy punervissa.\n\n    Hei nyt, keltasirkka, kultaas helkytä!\n    Hei nyt, virvaliekki, tultas välkytä!\n    Kaunokeijut kuutamolla kirmailee,\n    Valkoveijut peikon peitsin pistelee.\n    Enkeleillä Luoja köyhää suojaa.\n    Tullos, taru, lapsen mielin hilpein!\n    Luoja laupias on, elo armahin\n    Hei nyt, keltasirkka, kultaas helkytä!\n    Hei nyt, virvaliekki, tultas välkytä!\n    Kaunokeijut kuutamolla kirmailee,\n    Valkoveijut peikon peitsin pistelee,\n    Enkeleillä Luoja köyhää suojaa.\n\nKUNINGAS.\n\n    Kiitän linnunlauluas.\n    Täss' on palkka vaivastas!\n\n(Riipustaa kultavitjat trubaduurin kaulaan.)\n\n    Sääskillen myös suuhun muru,\n    Kisast' oli niillä suru.\n\n(Pirottelee konvehtia, jota päiväkorennot ja liekit ahnaasti\nsiepaltelevat.)\n\n    Puoliso, nyt salissamme\n    Kisaa hetken katselkaamme!\n\n(Kuninkaalliset ja kaikki, paitsi Keristane, Pippe ja Puppa,\nmenevät. Dina prinssin talutuksessa.)\n\nPUPPA (silmäillen prinssiä ja Dinaa.)\n\n    Joll'ei noill' oo yksi tie,\n    Niin ei tuulta tiedä viiri,\n    Kissalle ei kelpaa hiiri,\n    Enkä minä Puppa lie.\n\nPIPPE.\n\n    Tyhjää lemmen lorinaa!\n    Jos ne toinen toisens' saa,\n    Syntyy kultaa kuutamoista,\n    Ranskaa pääskyn pakinoista,\n    Mummaa kreivi rakastaa,\n    Pipen päässä kruunu loistaa.\n\nPUPPA.\n\n    Lyökäämmepä vetoa!\n\nPIPPE.\n\n    Mitä? Kaista ketoa?\n\nPUPPA.\n\n    Nenästäs! Jos pari noista\n    Syntyy, toinen naipi toista,\n    Niin sun nokkas mitalleen\n    Venyy pitkän kappaleen.\n\nPIPPE.\n\n    Topp! Mut ellei toistaan nai ne.\n    Etpä moittia sa tainne,\n    Vaikka kolme kyynärää\n    Venähtäis sun kärsäs pää,\n    Mulle entiselleen jää\n    Tää mun nenä sievänlainen.\n\nPUPPA.\n\n    Olkoon niin! Ken poikki lyö?\n\n(He oikaisevat kätensä toisilleen. Keristane näkymätönnä lyö poikki).\n\nPIPPE.\n\n    Paukkis! Kenen ol' se työ?\n\nKERISTANE.\n\n    Sen ken vedon määrät täyttää,\n    Pitkän nokan sulle näyttää.\n\nPIPPE.\n\n    Täällä kummittelee, hui!\n\nPUPPA.\n\n    Sota tulee! hui, ui, ui!\n\nDINA (Karkaa sisään paeten, vasen jalka kengättä).\n\n    Kummitäti, auta mua!\n\nKERISTANE.\n\n    Tule!\n\n(He katoovat seinän läpi.)\n\nPIPPE.\n\n    Tuota noitaa! Kun ei estä\n    Seinä läpi lentämästä!\n\nPUPPA.\n\n    Näitkös lemmon lentävän?\n    Liekö mennyt metsähän!\n\nPIPPE.\n\n    Lensihän kuin kalalokka.\n    Puppa, jokos kiusaa nokka?\n\n(Prinssi karkaa sisään, valkoinen silkkikenkä kädessään.\nHänen perässään vieraita ja hovia.)\n\nPRINSSI.\n\n    Minne haihduit, armas impi?\n    Miksi kirpoi jalkimes?\n    Kell' on kenkä kaunihimpi!\n    Jalaltaan ken vertaises!\n\n(Suutelee kenkää.)\n\n    Kenkä, kaunis jalkases\n    On mun lemmittyni oma.\n    Jospa löytyis impi soma!\n\n(Nämä sanat kuullessaan kaikki naimattomat vallasnaiset salaa\npujahuttavat piiloon vasemman jalkansa kengän. Kuningas ja\nkuningatar tulevat sisään.)\n\nKUNINGAS.\n\n    Johan kaikki juoksevat\n    Hovissain kuin lampahat!\n    Vai vei lempilinnun hukka?\n    Kiltti kerttu! Tyttö rukka!\n    Kenkänsäkö pudotti?\n    Hengestään kai pantiksi?\n    Etsikää nyt omistaja!\n    Löydön maksaa rahapaja:\n    Sata kultarahaa saa,\n    Kadonneen ken paluuttaa.\n\nMUMMA.\n\n    Hei nyt, luuta ratsunaan,\n    Noitaa yöllä ajamaan!\n\nPRINSSI.\n\n    Kenkä, missä jalkas viipyy?\n\nKUNINGATAR (hiljaa kuninkaalle).\n\n    Kas, kun moni neiti hiipii\n    Sukkasillaan täällä vaan!\n\nKUNINGAS (Grimille).\n\n    Koetas, kelle jalkahan\n    Kenkä sopii!\n\n(Grim koetuttaa kenkää sukkajalkaisilla).\n\nPIPPE.\n\n    Pappa, kuin ne yrittää\n    Varpaat yhteen nipistää!\n\nPUPPA.\n\n    Sääli, että monella\n    Kyntens' ovat kiusana!\n\nGBIM.\n\n    Jalkaa en niin pientä nää,\n    Johon sopis kenkä tää.\n\nKUNINGAS.\n\n    Etsitäänpäs! Julistamme\n    Tiedoks' valtakunnassamme:\n    Vasemmasta jalastaan\n    Immet mittaa antakaan\n    Grimille, ja kenen jalkaan\n    Kenkä käy kuin alust' alkain\n    Valettuna, impi se\n    Jääpi meidän prinssille,\n    Niin myös pitää perimän\n    Valtaistuimen, kuin hän.\n    Grim, se kohta huuda julki!\n\nMUMMA.\n\n    Mut' jos mieron tietä kulki,\n    Muilta armoleipää sai?\n    Töllin tyttö...\n\nGRIM (hiljaa Mummolle).\n\n                    Ole vai!\n\nKUNINGAS.\n\n    Nimet, kullat kilisee\n    Tyhjää, houkan viettelee.\n    Ellei sull' oo kunniaa,\n    Sydäntä ja jumalaa,\n    Oot sa köyhä; mutta nuo\n    Köyhän töllin rikkaaks' luo.\n\nKAIKKI.\n\n    Terve herran!\n\nSUPERBA.\n\n                  Suuta soita!\n    Loukkaa meitä prinsessoita!\n\nPRINSSI (polvistuu kuninkaan eteen)\n\n    Kuninkaani, isäni,\n    Aivan totta puhuitki!\n    Sydäntäin en salaa sulta:\n    Siellä asuu tyttö kulta.\n\nPIPPE.\n\n    Puppa, kuink' on nokkas laita?\n\nPUPPA.\n\n    Kuink' on omas? Kasvaa taitaa!\n\n(Toisen seikkaelman loppu.)\n\n\n\nKolmas seikkaelma.\n\n\nHENKILÖT:\n\n Prinssi, Grim, Trubaduuri, Thora, Superba, Dina, Trilla,\n Barbra (Keristane), Pippe, hoviväkeä ja vartioita.\n\n(Edellinen tupa. Dina istuu jälleen Tuhkimona yksin takkakivellä.)\n\nDINA (puhaltaa hiiltä laulaen).\n\n    Pieni kurja kipinä\n    Tuhkahiilustalla,\n    Milloin luonet lämpöä,\n    Loistain ilman alla?\n    Viel' oot outo kaikillen,\n    Unhotettu, alhainen.\n    Yönkö varjoon vainen\n    Sammut, kipunainen?\n\n(Nousee mietiskellen.)\n\n    Siskot vielä nukkuvat.\n    Aamusiivot täytyy laittaa,\n    Muuten nuhteet ankarat\n    Tavattaissa tulla taitaa.\n\n(Lakaisee lattiaa, pysähtyy, lakaisee uudelleen.)\n\n    Ihmeellistä untani!\n    Kuninkaan ma selvästi\n    Linnassaan näin loistavassa,\n    Näin myös prinssin tanssimassa.\n    Prinsessana astuin mä\n    Käsi käissä prinssin kanssa,\n    Hän ol' mulle hellänä;\n    Siskot tämän nähdessä\n    Sättivät mua kiukuissansa...\n    Tuota kun ma paheksin,\n    Kenkäni ma kadotin,\n    Kotona taas heräsin...\n    Unelmat on ihanoita,\n    Unelmat on kavaloita.\n    Siivoo köyhää huonettas,\n    Älä usko unias!\n\n(Löytää laastessaan valkoisen silkkikengän.)\n\n    Mikäs silkkikenkä se?\n    Jalkaaniko mahtunee?\n\n(Koettelee kenkää jalkaansa.)\n\n    Mahtuu? Mutta paris .. missä? (Etsii.)\n    Sekös onkin katehissa?\n\nBARBRA (tulee).\n\n    Virkku päivä varhain herää.\n\nDINA.\n\n    Barbra, sano toden perää,\n    Lumootkos?\n\nBARBRA.\n\n               Mua naurattaa.\n    Hanhipiika lumoaa!\n\nDINA.\n\n    Liehuin siis vaan unten mailla;\n    Hauskaa ol' se aikalailla!\n    Appeni ol' kuningas,\n    Sinä loihduit sauvallas;\n    Superba mua kuristi,\n    Thora kovaa puristi.\n    Kun ma siitä käräjöin,\n    Viuhkasella heitä löin,\n    Jouduin kotiin kengäti...\n    Kenen lie tää kenkä soma?\n\nBARBRA.\n\n    Ehkä on se Thoran oma.\n\n(Itsekseen).\n\n    Jos nyt prinssi Dinan jätti,\n    Luulkoon uneks' vaan, mi petti.\n\nDINA.\n\n    Niin, mä lyhytjärkinen!\n    Thora eilen jätti sen,\n    Niinkuin aina retuperään.\n\n(Thora tulee sisään unisena, haukotellen, väsyneenä, papiljotteja\nhiuksissa. Hänen perässään Superba yhtä surkeana.)\n\nTHORA.\n\n    Mistä tuulee tällä erää?\n\nSUPERBA.\n\n    Barbra, seljateetä keitä!\n    Onko hanhet hyvillään?\n\n(Barbra lähtee).\n\nTHORA.\n\n    Tanssittiko oinas teitä?...\n    Prinssi vei mua vieressään.\n\nSUPERBA.\n\n    Entäs tuota! hellyyttään\n    Ei hän tarkoittanut sulle.\n\nTHORA.\n\n    Kohteljas hän oli mulle,\n    Kun yht'äkkiä noita, hyi!\n    Kiusaksemme ilmestyi...\n\nSUPERBA.\n\n    Ikävä, ei yhtään hauska,\n    Ruma niinkuin pieksu rauska,\n    Vino, viekas, nyrppäsuu,\n    Jäykkä niinkuin kangaspuu.\n\nDINA (takan luona.)\n\n     Unta näin...\n\nTHOEA.\n\n                  Nyt hälistiin.\n    Kengät sitte hukkas niin,\n    Että paljain jaloin astui,\n    Niinkuin lehmä, varpaat kastui.\n\nDINA.\n\n    Hukkasko hän toisen vaan?\n\nTHORA.\n\n    Vasemman, niin...\n\nSUPERBA.\n\n                      Annas, kerron!\n    Melu nousi monin verroin\n    Suuremp' itse asiaa.\n    Herrat piti parrastansa,\n    Noita lensi matkallansa.\n\nTHORA.\n\n    Prinssi, kenkä kädessään,\n    Tuli.. (Matkii) Miss' on kenkä toinen?\n    Missä neito? Perähän\n    Kuuluttakaa!... Prinssi moinen!\n\nSUPERBA.\n\n    Mua ei tulla pettämään!\n\nDINA.\n\n    Miltäs sitte kenkä näytti?\n\nTHORA.\n\n    Silkist' oli, valkoinen.\n\nDINA.\n\n    En siis unta nähnyt, en.\n\nSUPERBA.\n\n    Neljä meidän jalkaa täytti\n    Tossun tasan.\n\nDINA.\n\n                  Unta näin.\n\nTHORA.\n\n    Mutta minne Trilla jäi?\n\nTRILLA (kiireesti sisään).\n\n    Neiti kulta, kiirehtäin\n    Puku kuntoon, kampa tukkaan!\n    Taivaan ihme! Että näin\n    Aikaa hullutuksiin hukkaa\n    Kaksi herraa korkeaa!\n    Juur' kuin alla polttais maa,\n    Täällä juostaan, melutaan,\n    Huuto lyöpi korvat lumpeen.\n    Prinssi on vaan puuhissaan,\n    Eikä tyynny, ennenkun\n    Löytää kengän kaivatun;\n    Hyppää valtakuntans' umpeen,\n    Mitaten nyt Grimmineen\n    Joka jalkaa suurta, pientä,\n    Meillekin pian taitaa rientää.\n    Nytkös neidit hädissänsä!\n    Kuusi kuuluu leikanneen\n    Isonvarpaan itseltänsä,\n    Neljä vielä kantapäänsä,\n    Jotta kenkä mahtuis vaan.\n    Kohta meitäi mitataan!\n    Voi jos mulle sopis tossu!\n\nTHORA (hätäisesti).\n\n    Kampaa, kampaa, Tuhkapossu!\n\n(Dina kampaa Thoran tukkaa.)\n\nSUPERBA.\n\n    Nouda kirves, laiska renttu,\n    Ota mitta jalastain!\n    Puolet jalkaa menköön vain,\n    Kun saan olla prinssin henttu!\n\n(Kolkutetaan ovea. Hämmästystä, kiirettä.)\n\nTRILLA.\n\n    Ken siellä?\n\nGRIM (ulkoa).\n\n    Kuninkaan nimessä!\n\nTRILLA.\n\n    Anteeks... hiukan vartokaa!\n    Lukko paha kangertaa.\n\n(Hiljaa)\n\n    Joutuun!\n\nTHORA.\n\n    Tänne kenkäni!\n\nDINA (oijentaa kenkää).\n\n    Täss' ois toinen, luulteni.\n\nTHORA (viskaa kengän hänelle vasten silmiä).\n\n    Pieksus mäntyyn! tanssiloissa\n    Kengiss' astun punervoissa.\n\nDINA.\n\n    En mä unta nähnyt, en.\n\n(Ovi työnnetään auki, Grim käy sisään vartioineen,\nhoviherra mukanaan, joka kantaa jakkaraa. Kuvaelma.)\n\nGRIM.\n\n    Kruununnmiest' ei estää saa.\n    Kuningas näin julistaa:\n    Vasemmasta jalastaan\n    Joka neito antakaan\n    Mittaa mielisuosiolla\n    Tällä kruunun jakkaralla!\n    Neidolle, ken mitat täyttää,\n    Suuren armon prinssi näyttää.\n    Tänne!\n\nTHORA.\n\n    Het'... mua varistaa!\n\nGRIM (mittaa Thoran jalkaa prinssin kengällä).\n\n     Hanhenjalka... menkää! Muita!\n\nSUPERBA.\n\n    Kuningasten heimoja\n    Julkeette noin kohdella!\n\nGRIM\n\n    Täss' ei kuulla suurisuita!\n    Jalka tänne!\n\n(Superba kinnaa vastaan ja mitataan.)\n\n                 Variksen\n    On se, mars! Uus' esillen!\n\nTRILLA.\n\n    Oi jos minä sopisin!\n\nGRIM (mittaa).\n\n    Kissanjalka... Käpälistä\n    Emme huoli kynsivistä.\n    Mikäs sitte? Varmaankin\n    Porsaanjalka. Tännes pistä!\n\nDINA.\n\n    Tässä.\n\n(Jalka mitataan.)\n\nGRIM.\n\n          Äläs!... alallas!\n\nTHORA. SUPERBA. TRILLA.\n\n    Porsas, pidä puolias!\n\nGRIM.\n\n    Annas, mittaan uudelleen!\n    Pituus... levyys... kantapää...\n    Varpaat sopii täsmälleen!\n    Eihän näköharhaa tää?\n\nSUPERBA.\n\n    Nauraa voisi kuollakseen!\n    Omin kengin Tuhkimo\n    Viel' ei käynyt, ja nyt jo\n    Pitää prinssinkengiss' olla!\n\nTHORA.\n\n    Mutta onkos Tuhkimolla\n    Kengälle myös paria?\n    Se täss' on pääasia.\n\nDINA (antaa esiin löytyneen kenkänsä).\n\n    Täss'! (Itsekseen) Olinpa valveilla.\n\n(Prinssi tulee, seurassaan trubaduuri ja muutamia hovilaisia.)\n\nTRILLA.\n\n    Taivas, prinssi!\n\n(Kuvaelma.)\n\nPRINSSI,\n\n                    Kuinkas käy?\n    Kiihko ryöstää rauhan multa.\n    Joko löytyi armas kulta?\n    Poisko lens' eik' enää näy?\n\nGRIM.\n\n    Täss' on hän, oi prinssi suuri!\n\nPRINSSI (tarttuu Dinan käteen).\n\n    Käsi, silmät samat juuri!\n    Köyhyydessään rikas vaan...\n    Pysy luonain ainiaan!\n\nDINA.\n\n    Tuollaisna hän unessain\n    Näkyi mulle, kummitäti.\n\n(Barbra seisoo Dinan takana taikahaltiattarena.)\n\nKERISTANE. Hildebart, sa Frankinmaan prinssi, tervehdi morsiantasi,\nDinaa, Burgundin prinsessaa! Hänen köyhyytensä on vaan koettelus.\nHän on sinun arvosi mukainen; hänen ainoa hairauksensa oli, että\nvastasi solvaukseen. Tästä viasta on hän rangaistu ja se on anteeksi\nannettu. Hän saa takasin oikean hahmonsa, mutta muistoksi ja\nvarotukseksi täytyy hänen käydä avoin jaloin hääpäivään asti.\n\n    (Haltiatar riisuu Dinalta mekon ja päätanun. Dina\n    seisoo kuninkaallisessa puvussa, mutta jalat paljaina.)\n\nPRINSSI.\n\n    Niin, sun tunnen. Sieluni\n    Osa parhain oletki;\n    Nöyryytes mun viehätti.\n    Sitä tahdon aina muistaa,\n    Kun mua ylpeys harhaan suistaa.\n\nDINA.\n\n    Niinpä, sinut nähtyäin,\n    Uunna kipinäni näin:\n    Ei se kyde tuhan alla;\n    Liekillään se kirkkahalla\n    Sydäntäni lämmittää.\n    Pois nyt suli talven jää.\n\nSUPERBA. Prinssi, sinua petetään. Tämä noitaämmä on meidän vanha\nhanhipaimenemme, Barbra, ja tämän ryysyläisen olemme me prinsessat\narmeliaisuudesta korjanneet metsästä.\n\nTHORA. Nyt palkitsee hän hyvyyttämme sillä että kutsumatonna hiipii\nkuninkaan tanssikemuihin ja luikertelee ylhäisten suosioon. Eikös se\nole totta, Trilla?\n\nTRILLA. On. Voin todistaa, että kaikki ovat nimitelleet häntä\nTuhkimoksi. (Hiljaa Dinalle.) Anna minun päästä kamarineitsyeksi\nsinulle, niin saatan todistaa että sisaresi ovat antaneet sinun syödä\nkissan kanssa samasta kupista.\n\nKERISTANE. Rosvon leski varasti kuninkaantyttären kehdosta. Rosvon\ntyttäret, jotka nimittävät itseään prinsessoiksi, varastivat\nkuninkaantyttäreltä hänen isänsä perinnön ja hänen valtakuntansa\nkruunun. Heidän aikansa on mennyt, rankaisu tulee. Thora, sinä\nylpeilet ja koreilet: muutan muotosi riikinkukoksi. Superba\nsinä ylpeilet ja koreilet, eikä siinä kyllä, olet vielä kade ja\nvaikertelet: muutan sinut korpiksi. Ja sinä, Trilla, sinä olet\nvilpillisin ja kavalin teistä kaikista, sillä sinä petät niitä,\njoiden leipää syöt; sinut muutan lavertelevaksi harakaksi.\n\n(Kohottaa taikasauvaa.)\n\n    Arigi davolna,\n    Farenga gidó...\n\nDINA (polvillaan.) Armoa! Armoa kasvinsiskoilleni! He antoivat\nminun elää...\n\nSUPERBA. Niin, se on Thoran syy, ja nyt se tuottaa meille\nonnettomuuden.\n\nKERISTANE. Se tuottaa teille pelastuksen. Kasvinsiskonne tähden\nsaatte pitää ihmismuotonne ja palvella päiväpalkasta vieraalla\nmaalla. Mutta muotonne muunto on jo alkanut. En voi enää siihen\nmitään, että saatte pitää linnunkynnet sormienne päissä elinikänne.\n\n    (Thora, Superba ja Trilla katselevat sormiansa,\n    joiden päistä pistää esiin pitkät linnunkynnet.)\n\nSUPERBA. Saammehan sitte edes keinot kynsiä sua!\n\nTRILLA. Niin, kyllä me kynsimme, tiedä se!\n\nTHORA (itkien). Anna minulle anteeksi, Tuhkimo! Meidän rankaisumme on\noikeudenmukainen. Olen ollut kova sinulle, mutta uskotkos, että sinun\ntähtesi on omatuntoni aina ollut kipeä.\n\nDINA (syleilee Thoraa). Minä annan anteeksi sinulle, jopa teille\nkaikillekin. Sinä, Thora, olit kumminkin välisti ystävällinen\nminulle. Sinun pitää asua minun luonani ja aina olla minun sisareni,\nja joka aamu minä leikkaan poikki nuo rumat kynnet, niin ettei kukaan\nniitä näe.\n\nTHORA. Kiitos! Sinä olet oppinut enemmän takalla tuhassa, kuin minä\npurppuravaatteissa.\n\nSUPERBA. Lähdetään pois, Trilla! Miksei se noita luonut meille siipiä\nkynsien mukana? Soisin että olisimme lohikärmeitä. On kai vielä\njälellä joku satu, jossa saamme raadella tyhmiä prinsessoja.\n\nTRILLA. Niin mennäänpä! Mutta sen vaan sanonkin sulle, että piikanasi\nen enää aio olla. Nyt ollaan ihan yhdenvertaisia.\n\nSUPERBA. Vai et aio? Kyllä minä sun opetan! kynsin sua!\n\n    (Trilla pakenee, Superba perässä, ja niin juoksevat he pois.)\n\nPRINSSI. Rientäkäämme linnaan. Kuningas ja puolisonsa odottavat\nmaltittomasti löytynyttä tytärtään. Mutta mitäs näenkään? Pippe! Ja\nminkä näköisenä!\n\n    (Pippe tulee sisään, nenä riippuen tavattoman pitkänä,\n    ja kirkaisee joka kerta kun sysää sen seinään tai ihmisiin.)\n\nPIPPE. Kuussataaseitsemänkuudetta jalkaa on mitattu, eikä yksikään\nsopinut kenkään. Tanssinoita -- au! -- on lentänyt tipotiehen vai\nliekö litistynyt kuoliaaksi seinään. Minä voitin vedon. Sen seitsemän\nseeramaa -- au! -- kuinka Pupan nenä nyt lieneekään venynyt! Onkos\nhäntä nähnyt kukaan -- au, au! -- että saisin häntä nauraa?\n\nGRIM. Puppa jää koreasti entistä pientä typpänenäänsä pitämään.\nMutta sinunpa nenäsi näkyykin oikein karangoksi kasvaneen, laivan\nkokkapuuksi.\n\nPIPPE. Mitä lajia? Minun omakätinen kuninkaallinen nenäni! Au!\nkuka rohkenee sysätä kuninkaan Pippeä? Nenäni? Au!... (tunnustelee\nnenäänsä eikä tunne sen päätä.) Mutta sehän ulottuu tästä Parisiin\nasti! Kylläpä minä olen kaunis; rahasta minua voidaan näytellä,\nkuningas saa hyvät tulot! Kokkapuuksi, sanotte -- au! -- Kuljen merta\ntuulen väessä. Nyt ei mulla muuta tehtävää kuin -- au! -- löytää\nAmerikka.\n\n(Juoksee pois.)\n\nPRINSSI (Dinalle).\n\n    Tullos! Nautin autuuttaan!\n    Ollen kade onnestamme\n    Oon ma yhä pelossain,\n    Ettei meidän liittoamme\n    Outo valta sorra vain.\n\nDINA.\n\n    Viel' on velvollisuus -- Oi!\n    Sä kun soit ain' apus mulle,\n    Palkita sua en mä voi.\n    Kiitokset vaan hartaat sulle!\n\n(Suutelee Keristanen kättä.)\n\nKERiSTANE.\n\n    Hälle nouskoon kiitoksesi,\n    Joka murheet lieventää,\n    Kyynelsilmät pyyhkiää!\n    Hänpä näki kyynelesi.\n\nDINA.\n\n    Yhtä vielä tiedustaa,\n    Prinssi kallis, sallikaa!\n    Näinkö unta? Eikö vielä\n    Mieleni lie unten tiellä?\n    Todellako löysin sun?\n    Ootko oikein sulho mun?\n    Huomenna taas herätessä\n    Enkö liene yksinäin,\n    Viluisena pesälläin,\n    Kaipaus vaan sydämmessä?\n\nPRINSSI.\n\n    Mitäs onnen unelmista!\n    Etsi syämmen uskoa!\n    Siin' on onnen perusta,\n    Jok' ei horju lainehista.\n    Eläkäämme satuamme!\n    Niin on pitkält' elämää;\n    Emme pety toiveissamme.\n    Soikoon loppuun laulu tää!\n\nLoppulaulu. (Trubaduurin esittämä.)\n\n    (\"Minä seisoin korkealla vuorella...\")\n\n    Nytpä aurinko pirttihin pilkottaa,\n      Kulta-koi pesän hiilustaan,\n    Poski vaaleakin puna-ruusut saa.\n      Kuka ois enää viluissaan?\n\n    Silkkikengissä villa parka tanssaelee,\n      Hyvyys on vaan nyt rikkahana.\n    Satu onnelan rantahan raukenee,\n      Kuten aurinko illalla.\n\n(Ryhmä. Keristane haltiattarenpuvussa pitää myrttiseppeltä prinssin\nja Dinan päiden päällä.)\n\n\n\n\nPRINSESSA RUUSUSEN NÄYTELMÄN ALKUNÄYTÖS.\n\n\n(Kts, 4:ttä kirjaa Lukemisia Lapsille.)\n\nTaustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu\npuoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär,\nKuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen\nValottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla\nLähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon\nkirjaa.\n\nVALOTAR.\n\n    Kotomme on tarun maailmoissa\n    Ja Untoloissa,\n    Keväisen taivahan hattaroissa,\n    Kotoisen onnelan valkamoissa.\n    Olemme luonnon sulottareita,\n    Kukattareita,\n    Suvettareita.\n    Ikuinen meillä on nuoruutemme,\n    Me liitelemme\n    Ja laulelemme\n    Vaan iloksemme.\n    Majamme loitoll' on sinisalo\n    Ja ikivalo.\n    Ja harvoin sieltä\n    Haluttaa mieltä\n    Maan päälle tulla,\n    Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla\n    Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa,\n    Elämän tenholla kirkastuttaa.\n    Mut missä viihtyvi joku vielä\n    Jumalan mailmassa lapsen miellä,\n    Siell' ilon suomme\n    Ja valon tuomme\n    Ja kuvat korkeat lialle luomme,\n    Syviä syntyjä uhkuvat,\n    Joit' eivät ymmärrä viisahat...\n    Viluhun luovat ne lämpimän,\n    Valoa yöhönkin synkkähän.\n\n    Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan\n    Säteistä kehrää kultarihmoja\n    Ylhäällä maasta pilvein purppuraan,\n    Niin mekin kultalangoin kehräämme\n    Armoisat antimemme ihmisille.\n    Yks saamiansa mainii sattumaks,\n    Voitoksi toinen, kolmas ansioksi;\n    Me, joita ikivoipa sallimus\n    Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan\n    Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä,\n    Tiedämme: joka olion onni kiintyy\n    Ylä-ilman vienon valosäikeihin.\n    Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros\n    Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima,\n    Totuuden yhdysside, oikeuden\n    Tie suora, kauneuden aaltoviivat,\n    Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki\n    Kotiinsa ylhäiseen taas palajais.\n    Siks kehräilemme ajan alust' asti\n    Me lakkaamatta ajan loppuhun\n    Kultaista lankaa synkän siskon vieress',\n    Jok' osakseen sai hirmuvallat yön.\n    Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä\n    Sen tuokion, min merten lasipinta\n    Säteillen keinuu alla auringon,\n    Ja sanokaatte, mitä kehräilette?\n\nSULOTAR.\n\n    Mä kehrään oikeutta.\n\nKOITAR.\n\n    Mä kehrään totuutta.\n\nPÄIVÄTÄR.\n\n    Mä kehrään kauneutta.\n\nKUUTAR.\n\n    Mä kehrään voimaa.\n\nTÄHDETÄR.\n\n    Mä kehrään elämää.\n\nVALOTAR.\n\n    Ja lankanne ne liittyvät kaikk' yhteen\n    Minussa, joka kehrään rakkautta.\n    Jos päällä maan ois olentoa, johon\n    Hyvyyden maisen kaikki langat yhtyis,\n    Kuin virrat mereen, oi kuin lähell' oisi\n    Hän perikuvaa, alkulähdettänsä,\n    Ylintä hyvää, täydellisyyttä,\n    Jost' tääll' on kaikki paljas heijastus!\n\nTUONETAR (katsahtamatta ylös.) Turhuutta vaan!\n\nVALOTAR. Vaan eikös ihminen oo Luojan kuva?\n\nTUONETAR (kuten ennen.) On -- irvikuva!\n\nVALOTAR.\n\n    Useissa rinnoiss' elää yksitellen\n    Lahjamme. Lausukaatte, valon lapset.\n    Moniko maan pääll' lempii oikeutta?\n\nSULOTAR. Viissataatuhatta.\n\nVALOTAR. Moniko totuutta?\n\nKOITAR. Kakssataatuhatta.\n\nVALOTAR. Moniko kauneutta?\n\nPÄIVÄTÄR. Pian sata miljoonaa.\n\nVALOTAR. Moniko voimaa?\n\nKUUTAR. Viissataa miljoonaa.\n\nVALOTAR. Ja elämää? Ne voitko laskea?\n\nTÄHDETÄR. Kakstuhat miljoonaa... oi kaikki! kaikki!\n\nVALOTAR.\n\n    Siis elon sai ja eloa rakastaa\n    Kakstuhat miljoonaa -- no näistä nyt,\n    Niin laskin, elää satatuhatta\n    Rakastain ihan ilman itsekkyyttä.\n    Yön synkän tyttö, kuuletkos sa sen?\n    Ykssatatuhat itsekkyydettä!\n    Nyt oivallatko, millainen se oisi,\n    Ken omikseen sais _kaikki_ lahjamme?\n\nTUONETAR (katsahtaa ylös.)\n\n    Jos valo-antimenne kaikki mahtuis\n    Samahan rintaan, sotisivat varmaan,\n    Kuin ristituulet samall' ulapalla.\n    Näin _oikeus_ ruhjois _rakkauden_ rikki,\n    _Elämää_ hurja _voima_ vainois, _totuus_\n    Pois pyyhkis _kauneudelt'_ ihomaalin.\n    Sodassa luonnon vallat riehuvat,\n    Ei hengen lahjat sovi keskenään.\n    On sota eikä sopu tomumaassa.\n\nVALOTAR.\n\n    Todellisuus tään riidan ratkaiskoon.\n    Maan taimist' ottakaamme hennoin, nuorin,\n    Jon viattomuutt' ei samentanut vielä\n    Oo vajavuuden tomunhiukekaan,\n    Laps' elon taisteluun juur' syntynyt.\n\nTUONETAR.\n\n    Laps' ompi taivaan. Laps' on rauhoitettu.\n    Sit' ei saa luonnon voimat koskettaa,\n    Ei tuli polttaa saa, ei vahingoittaa\n    Saa ilma, vesi, maa.\n\nVALOTAR.\n\n    Ei vahingoittaa,\n    Vaan äidin hellyydellä hoidella\n    Sit' elpymään.\n\nTUONETAR.\n\n    Kielletty meilt' on kaikki,\n    Mi tähdätä vois näihin luomiston\n    Ja korkeamman vallan valikoimiin.\n\nVALOTAR (selaillen Kohtalonkirjaa).\n\n    Ma muistan hämärästi, että kerran\n    Tapahtuu poikkeus... Täss' on se, yötär!\n    Täss' oikealla, sivu seitsemäs\n    Näin sanoo: prinsessa tän' yönä syntyy,\n    Jost' elämän ja kuolon vallat käyvät\n    Keskensä kiistaa. Kaikk' on ennustettu.\n    Alussa aikain korkeampi valta\n    Tään taistelumme nähden ennalta\n    Koitteeksi sääsi ihmislapsen meille.\n    Tään lapsen kohtaan koetelkaamme\n    Siis yhtyneinä lahjojamme!\n\nTUONETAR (tarkastaen kirjaa).\n\n    Syntyikö kerran mykäst' yöstäkin\n    Siis ihmislapsi, jot' ei voita tuoni,\n    Ei ylhäisinten lahjain viettelys?\n    Niin kirjoitettu on... No koettakaamme!\n    Mut taistelutta en mä väisty suinkaan;\n    Jos väistynkin, niin väistyn aiaks' vain.\n    Ja palaan taas, kun joutuu hetkeni.\n    Miss' on se valikoitu, yöllä luotu,\n    Tuo kaiken saapa, kun muut osan saa?\n\nVALOTAR.\n\n    Kuninkaan linnass' -- täält' ei kaukana.\n    Kun aurinko nyt nousee ulapalta\n    Ja tähtisoihdut sammun taivahalla\n    Ja toivollisna syntyy aamuhetki,\n    Niin Ruusukille alkaa elon retki.\n    Siis toimeen, luonnon immet armiaat!\n    Lahjanne parhaat hälle laatikaat!\n    Nyt aistimailma vaihtuu tarun-taikaan\n    Ja ikihenget astuu alas aikaan,\n    Pimeys ja valo alkaa taistelon;\n    Vakainen yö ja päivä huoleton\n    Ne kohtaavat nyt toisensa\n    Tään Ruusulapsen kehdolla.\n\n\n\n\nLUCIAN NUMEROT.\n\nJoululeikki.\n\n\nHENKILÖT:\n\n Nanna, N:o 1.\n Hanna, N:o 2.\n Anna, N:o 3.\n Märta, N:o 4.\n Berta, N:o 5.\n Melicerta, N:o 6.\n Noora, N:o 7.\n Doora, N:o 8.\n Floora, N:o 9.\n Maisteri Taulunen, heidän opettajansa.\n Tuomas, tuntematon ukko.\n Lucia, hänen nuori eukkonsa, eräs haltiatar.\n Koulunvahtimestari.\n Ääniä ulkopuolella.\n\n\nKouluhuone pulpetteineen ja nurkassa iso laskutaulu. Vasemmalla ovi,\noikealla ikkuna. Maisteri Taulunen tyttöineen.\n\nTAULUNEN. Niin, siihen ei nyt voi mitään. Yksi osa ahkeruutta,\nvähennettynä kahdesta osasta laiskuutta, jää jäljelle yksi osa\nlaiskuutta. Se on minus, ymmärrättekö. Niiden, jotka ovat olleet\nlaiskoja laskennossa, täytyy kertoa kurssi vieläpä Lucianpäivänä.\n\nFLOORA. Hyvä maisteri, me tahdomme olla kovin ahkeria joulunaikana,\njos nyt saamme viettää Luciaa.\n\nKAIKKI TYTÖT. Maisteri kulta, me tahdomme olla niin, niin ahkeria.\n\nTAULUNEN. Ahkeria joulunaikana! Kylläpä se on uskottavaa. Te\nolette niin, niin ahkerat mäenlaskussa kelkkamäellä ja edistytte\nniin erinomaisesti piirihypyssä joulukuusen ympärillä. Mitäs muuta\ntarvitaan? Vieläpä että suurella ahkeruudella massuttelette herkkuja.\nJa täten luulette voivanne oppia jalon laskutaidon! Katsokaapas,\naritmetiikka on kaikista viisauksista suurin. Numerot ne hallitsevat\nmailmaa, ja me olemme kaikki numeroita, -- yksikköjä, ymmärrättekö?\nLaske yhteen yksiköt, vähennä ne, kerro ne, ja'a ne, se on elon\nsumma. Se joka osaa laskea, hän osaa kaikki ja tietää kaikki. (Nanna,\nMärta ja Noora viittaavat.) No, mikäs nyt on? Saatte kysyä.\n\nNANNA. Osaako hän laskea, minkälainen ilma huomenna tulee?\n\nMÄRTA. Osaako hän laskea ajatuksia?\n\nNOORA. Osaako hän laskea, onko hän onnellinen?\n\nTAULUNEN. Osaa tietysti. Hän osaa kaikkia. Numerot ovat mailman\nkuninkaat, he läpitunkevat kaiken ja hallitsevat kaiken. Mutta nyt\nkerromme päässälaskun.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    (Tuomas astuu sisään kääriyneenä avaraan kaappuun.)\n\nTGOMAS. Hyvä herra, antakaa minulle rahapenni jouluksi!\n\nTAULUNEN. Ken siellä? Kukas te olette?\n\nTUOMAS. Mun nimeni on Tuomas, ja muijani nimi on Lucia. Minä olen\nköyhä pyhiinvaeltaja, joka kuljen ympäri mailmaa ja etsin kilttiä\nlapsia. Herrallapa onkin monta lasta.\n\nTAULUNEN. Menkää tiehenne, te häiritsette meitä. Ettekö näe, että\ntäällä on koulu?\n\nTUOMAS. Senpätähden tulinkin tänne. Minä luulin, että koulussa\nopitaan olemaan hyvä köyhille.\n\nKOULUTYTÖT. Maisteri kulta...\n\nTAULUNEN. No, tässä on, koska he\nrukoilevat teidän puolestanne.\n\n    (Hän panee hopearahan ukon hattuun.)\n\nNANNA. Saammeko mekin antaa jotakin?\n\nTAULUNEN. Saatte, saatte, mutta se tapahtukoon pian. Me laimiinlyömme\nlaskennon.\n\n    (Tytöt tuovat Tuomaalle piparkakkuja,\n    pumpernikkeliä ja muuta hyvää.)\n\nTUOMAS. Suuri kiitos! Palkinnoksi sanon teille jotakin. Tänään on\nLucia, muijani nimipäivä, ja se on merkkipäivä. Se joka tänäpäivänä\ntoivoo jotakin ja sanoo prosit (\"onneksi\") hän saa heti toivonsa\ntäytetyksi.\n\nTAULUNEN. Onko meillä nyt aikaa teidän merkkipäiviinne? Menkää\ntiehenne!\n\nTUOMAS. Enkö saa vähän aikaa kuunnella noita kilttiä pikkuneitosia?\n\nTAULUNEN (itsekseen.) Tuostapa miehestä ei nyt ikinä saa eroa.\n(Ääneen.) No kuunnelkaa sitten, niin saatte jotakin oppia...\nYhteenlaskua! Nanna! (Nanna nousee.) Eilen sait äidiltäsi kuusi\nomenaa. (Nanna nyökkää päätään.) Tänään saat isältäsi vielä\nseitsemän.\n\nNANNA. Voi, kuin hauskaa!\n\nTAULUNEN. Kuinka monta omenaa sinulla silloin on?\n\nNANNA. Seitsemän.\n\nTAULUNEN. Ajatteleppas nyt! Eilen sait kuusi...\n\nNANNA. Niin, mutta ne minä jo olen syönyt.\n\nTAULUNEN. So, so; sinulla olisi kolmetoista omenaa... Istu ales!\nMelicerta! (Hän nousee.) Vähennyslaskua. Rohert löysi kadulta\npussillisen pähkinöitä. Hän laski pähkinät, niitä oli 54. Hän\nkuori 14, mutta heitti pois ne, kun olivat madon syömiä. Kuinka\nmonta pähkinää hänellä oli jäljellä pussissa?\n\nMELICERTA. Hänen pussissaan ei ollut yhtään pähkinöitä jäljellä.\n\nTAULUNEN. Mitä kummia? Eikö hänellä ollut mitään pähkinöitä.\n\nMELICERTA. Ei, hän heitti ne pois, kun ne olivat kaikki madon syömiä.\nMihin ne olisivat kelvanneet, jotka olivat maanneet kadulla?\n\nTAULUNEN. Parannatko sinä minun esimerkkejäni? Hänellä oli 40\npähkinää jäljellä pussissaan... Istu... Doora! (Hän nousee.)\nKertolaskua. Mitä tekee 70 kertaa 3?\n\nDOORA (vikkelästi.) 73.\n\nTAULUNEN (kiivaasti, mutta hilliten itseään.) Sinä olet se... Jaa,\nsinä olet 73 kertaa niin viisas kun kertomataulu. Kertomataulun\nmukaan siitä tulee 210. Istu! Te ette osaa ei yhteen-, ei\nvähennys- eikä kertolaskua. No, Hanna! (Hän nousee.) Koeta\njakolaskua. Koivussa oli 2,000 lehteä, kun se kaadettiin metsässä.\nViisi lammasta ja yksi pässi riitelivät lehdistä. -- Mitäs siitä\nkannattaa riidellä? -- sanoi pässi. -- Minä syön puolet, te toiset\ntasaatte toisen puolen yhtä suuriin osiin. -- Montako lehteä sai\npässi ja montako lehteä kukin lammas?\n\nHANNA. Pässi ei saanut mitään siksi että oli ahnas.\n\nTAULUNEN. Mutta jos pässi nyt sai puolet, kuinka monta lehteä se sai?\n\nHANNA. Ei se saanut mitään, siksi että se oli niin julman ahnas.\n\nTAULUNEN (Karkaa ylös vihoissaan.) Villihulluksi sitä ihminen tulee\nteidän kanssanne! Tässä istun koko pitkän lukukauden ja syötän noita\nkanatipuja numeroiden kultajyväsillä, mutta kun kysyn mitä pässi saa,\nkas silloin pässi ei saa mitään siksi että se on niin julman ahnas!\nSanotteko sitä laskemiseksi? Kerrotaanko satuja aritmetiikassa? Minä\nsoisin että olisitte numeroita, numeroita (nuuskaa) eikä mitään muuta\nkuin numeroita (aivastaa). Prosit, sen päälle aivastin.\n\n    (Tuomas heittää yltään kaapun ja astuu esiin joulu-ukon\n    tunnetussa muodossa. Soittoa näyttämön takaa Tuomaan loihtuun:)\n\n        Yksiki, kaksiki, kolmeki.\n        Tretton femsjuttondedels ett, minus sex.\n        Autumni rigores\n        Mordite flores!\n        Sit ordo lex,\n        Dum fiat numerus omnium rex!\n\n(Näyttämö pimenee, kaikki tytöt kyykistyvät pulpettiensa taakse ja\nnousevat taas pystyyn loihdun loputtua, jolloin näyttämö valkenee.\nHeidän kasvonsa ovat nyt vaaleat kun liitu [tätä tarkoitusta varten on\njoko hienonnettua liitua tai valkoisia naamaria, joissa on lävet\nsilmiä ja suuta varten], heillä on kullakin kultakruunu päässään ja\nselvä numeronsa järjestään 1-9:ään Nannasta alkaen ylöspäin. He\novat posliininukkeja, jäsenet liikkuvia, he liikkuvat kankeasti ja\nkonemaisesti sekä puhuvat harvaan ja kieliopillisesti, kasvojaan\nvähääkään muuttamatta. Näyttämö valkenee uudestaan.)\n\nTAULUNEN. Mitä tämä on? Silmälasini on mahtaneet käydä hikisiksi.\n(Hän pyyhkii silmälasinsa huolellisesti, panee ne uudestaan nenälleen\nja laskee hämmästyneenä numerot) 1, 2, 3, 4 j.n.e. Tämä on\noikein. Lienenköhän nukahtanut kesken laskutuntia ja uneksinenko\naritmetiikkaa? (Nipistää korvaansa.) Ei, kyllä olen valveella.\n(Osoittaa sormella kolmea oppilasta.) Floora! Melicerta! Nanna!\n\nFLOORA. Minun nimeni ei ole Floora. Minä olen 9.\n\nMELICERTA. Minä olen 6.\n\nNANNA. Minä olen yksikkö.\n\nTAULUNEN. Todellako? No, miksi teillä on kruunut päässänne?\n\nFLOORA. Me olemme kuninkaanlapsia. Numerothan ne mailmaa hallitsevat.\n\nTAULUNEN. Nöyrin palvelijanne! Tuo on ollut säkissä ennenkun\npussiin tuli.\n\nTUOMAS.\n\n    Oi laskumestar', mitä halusit,\n    Se arvaamatta on nyt toteen käynyt.\n    Kas, nuoret oppitaimes kukkivaiset\n    Sun tenhosanas onkin muuttanut\n    Nyt numeroiksi. Heilt' on ajatukset\n    Ja tunteen nuori lämpö hyytynyt\n    Aritmetiikaks' jäykäks. Kaikki muu\n    On heistä kuollut. Luvunlasku, lasku\n    Ja lasku vaan on heidän elämää.\n    Sydämmen hehku, nuoruuden sekunnit\n    Luvuissa lasketaan nyt; ihmisarvo\n    Rahassa määrätään ja määrähintaan\n    Velvollisuudet myydään, omatunto\n    Ja isänmaa ja kunnia ja kunto. --\n    Nuo lähtevät nyt mailmaa johtamaan.\n    Koht' eipä mitään, jot' ei ostettais\n    Ja myytäis. Kaikk' on mittaa, painoa,\n    Lukuja, laskemista. -- Mestari,\n    On taitos oiva, enkä sitä soimaa;\n    Ihmisen parhain palvelia on taitos,\n    Kun ihmist' ei vaan koeta hallita.\n    On rinnassas äärettömyyksiä,\n    Joit' eivät arvaa laskut, mitat määrää.\n    Sävelten ylhäisinten sulosoinnuss',\n    Autuuden, lemmen, rakkauden eessä\n    Sun laskutaitos äänetönnä on,\n    Kuin tähdet avaruuden aution.\n    Hyvästi!... Numeroitten kahlehia\n    Ei päästä taitos... Sen voi vaan Lucia.\n\n(Katoo.)\n\nTAULUNEN. No, jos tuo ei ollut runoa, niin empä enää ikinä tahdo\nkahdeksan numeroa piirtää. Runous ja aritmetiikka (aivastaa) se on\nikäänkuin tulitikkulaatikko vesilasissa. Mikä hiton mies tuo on? Hän\nkai kuljeksii kauppatorilla veisuja myymässä. Mutta kuulkaapas nyt,\narmolliset prinsessat, jotka mailmaa hallitsette, ymmärrättekö nyt\nparemmin quatuor speciestä (4 laskutapaa)? Laatikaa yksi luku!\nEsimerkiksi 27... (Numerot järjestäytyvät komennon mukaan, ja\nesimerkkiä voi vaihdella mielin määrin.) Oikein! No, eteenpäin...\n356... 4,785... 16,293... 175,482... 8,936,475... 81.639,574...\n123,456,789... Täsmälleen oikein. Kas, nämät on kokonaislukuja. Te\nedistytte. No, eteenpäin... joku murtoluku, esimerkiksi 5/293 --\n(N:o 5 asettuu tuolille noiden kolmen muun yläpuolelle.) Sekin\noikein... Laskekaa yhteen 57 ja 362. (Numerot laativat luvun 419)...\nOnko mokomaa nähty? Mainiosti! No, vähennä siitä 174! (Numerot\nasettavat luvun 245.) Myöskin oikein. Kerro tämä luku 3:lla! (Numerot\nnäyttävät 735.) Täsmälleen! Pankkineiti ei voisi paremmin tehdä. No,\nja'a 735 7:lläi (Numerot näyttävät epäröiden 15.) Ei, se on hullusti.\nPitää olla 105.\n\nFLOORA. Täällä ei ole yhtään nollaa.\n\nTAULUNEN. Mitä? Ei yhtään nollaa? Ja nollathan ne juuri mailmaa\nhallitsevat. Annas tänne yksi nolla! Mitä aritmetiikka on nollitta?\n\nFLOORA. Meitä on yhdeksän numeroa, sinä olet kymmenes. Siis sinä\nolet nolla.\n\nTAULUNEN. Kuuleppas nyt, prinsessa, ensiksikään ei ole tapana\nsinutella opettajaansa ja toiseksi ei hän ole mikään nolla\noppilaittensa edessä. Mutta minäpä tiedän keinon. Eikö kaupunkimme\nja koko mailina vilise nollia? (Menee ikkunaan, huutaa ja paukuttaa\nkäsiään.) Halloh, siellä! Kaikki nollat tänne!... Saammepa nähdä,\nkuinka pian saamme miljoonamme toimeen.\n\n    (Numerot tekevät piirin.)\n\nTAULUNEN. Vai niin, te tuumitte että koko laskutaidon summa on nolla?\n(Nuuskaa.) Uskallanpa sanoa, niin paljon kuin kunnioitankin yhdeksää\nmeduusaa, että jos tämä on pilaa niin se on hävytöntä pilaa...\n(Ulkoa päin kuuluu melua.) Mitä melua tämä on?\n\nKOULUNVAHTIMESTARI. Herra maisteri! Herra maisteri!\n\nTATJLUNEN. Mitä nyt?\n\nVAHTIMESTARI. Koko etehinen, portaat, piha ja katu ovat täynnä\nihmisiä. Tänne törmää yhä uusia, niin pitkältä kuin silmä kantaa.\n\nTATJLUNEN. Minkälaista väkeä?\n\nVAHTIMESTARI. Kaikenlaista, pieniä ja suuria... korkeita herroja...\nylhäisiä rouvia ja neitejä... porvarillista ja huonompaa kansaa... Ne\nhuutavat kaikki: laske meidät sisään, tarvitsemme vaan yhden numeron\ntullaksemme miljooneiksi!... Ei, kuulkaapas miten nuo kolistavat!\n\n    (Kovaa kolinaa ja ääniä ulkoopäin: miljooneja! miljooneja!)\n\nTAULUNEN. Luulinpa, ettei täällä nollista puutetta tulisi, mutta\nnuo viheliäisen köyhät miljoonat, joilla ei ole numeroita edessään,\nkäyvät jo liiankin julkeaksi. Käske niiden vaeltaa pankkiin!... Ei,\nlähetä ne rautatiehallitukseen! Me tarvitsemme miljooneja voidaksemme\nmatkustaa Lapinmaahan.\n\n    (Vahtimestari menee. Uudestaan melua ulkona, sittemmin hiljaisuus.)\n\nTAULUNEN. Tänään täytyy meidän tulla toimeen ilman nollia. Minä olen\nhyvin tyytyväinen teidän viimeiseen laskentoonne. Mikä onni, että\nmuutuitte numeroiksi! Ja numerot eivät voi saada huonompaa arvosanaa\nlaskennossa kuin... arvatkaas!\n\nKAIKKI NUMEROT (kylmästi ja levollisesti). Kiitettävä.\n\nTAULUNEN. Niin, jopa alleviivattuna. Eikö tämä ilahuta teitä niin\nmonen vastuksen perästä? Oi rakkaat oppilaani, minä olen ylpeä\nteistä... te tulette menemään pitkälle... se onkin minun paras\npalkkani,... se liikuttaa minua kyyneliin asti.\n\n    (Hän itkee ja nuuskaa.)\n\nFLOORA. Yksi kyynel painaa viisi seitsemättäosaa sentigrammaa.\n\nTAULUNEN (kuten ennen). Minun ystävyyteni teitä kohtaan...\n\nNOORA. Maksetaan 3:lla markkaa tunnilta.\n\nTAULUNEN (kuten ennen). Sydämmeni tunteet...\n\nMELICERTA. Sydän sykkii 80 kertaa minuutissa.\n\nMÄRTA. Ei, se on eri tavalla. Rakkaudesta se sykki 120, vihasta 130\nkertaa ja raivosta aina 140:een asti.\n\nTAULUNEN. Mitä kuulenkaan? Arvostatteko minun kyyneleitäni\nsentigrammoilla, ystävyyttäni rahoilla ja tunteitani\nsuonenlyönneillä? Millä tavoin mittaattekaan kiitollisuuttanne koulua\nja velvollisuuttanne isänmaata kohtaan, tai omantuntonne todistusta?\n\nFLOORA (kylmästi ja päättävästi). Kaikki mitä ei voi punnita, mitata\ntai laskea, sitä ei ole olemassa.\n\nTAULUNEN. Mitä? Ei ole olemassa? Onneton lapsi, sinä kauhistutat\nminua!\n\nNOORA. Kauhu saattaa laskeutua 40 lyöntiin minuutissa.\n\nTAULUNEN. Voi, kun ajattelen ihania, onnellisia nuoruutenne päiviä...\n\nANNA. [Repliikit sopii jakaa puheliaimmille.] Päivä ja yö tekee\nlaskettuna 24 tuntia. 1,440 minuuttia, 86,400 sekuntia ja 5 miljoonaa\n184,000 tertsiä.\n\nHANNA. Kauniin päivän sademäärä lasketaan olevan 0,0 millimetriä.\n\nNANNA. Onnellista päivää ei voi laskea, siis sitä ei ole olemassa.\n\nTAULUNEN. Pois, pois! Tämähän on kamalaa, tämä. Numerot\nkummittelevat. Missä Tuomas on? Mitenkä saan taas nuo lapsiraukat\nihmisiksi?\n\nMELICERTA. Sinä olet toivonut kerran ja saanut kerran... Plus 1 minus\n1 on yhtä kun nolla. Se on vähennyslaskua. Siitä ei tule mitään\njäännöstä.\n\nTAULUNEN. Oikein, mutta hirveää! Ottakaa koko laskutaitoni, mutta\n(nuuskaa) näyttäkää, että teissä on hiukankaan ihmistunnetta jäljellä!\n\nNANNA (vitkaan ja katkonaisesti ikäänkuin unissaan). Minä soisin...\n2 minus 2, on noll... Minä soisin... 12 kertaa 4 tekee 48... Minä\nsoisin... 21, jaettuna 7:llä, tekee 3... Minä soisin... plus 9...\nettä me jälleen tulisimme ihmisiksi.\n\nTAULUNEN (aivastaa). Prosit!\n\n(Iso taulu aukenee ja sen kehyksissä seisoo Lucia nuorena\nhaltiattarena ojentaen valtikkaa. Soittoa. Pimeä.)\n\n      Lucian loihtuluku.\n\n          Aronda midó,\n          Calamba vitello!\n          Fugite, numeri!\n          Surgite, animae!\n    Harha kun haihtuvi, jää tosi vaan!\n    Aukene silmu jo loistelemaan!\n\n(Kun näkymö valkenee, nähdään koulutytöt taas entisen muotoisina,\niloissaan taputellen käsiään. Numerot ja kruunut ovat kadonneet.)\n\nLUCIA. Ei, pitäkää vaan kruununne! Eikös ihminen ole luomiston\nkruunu?\n\n    (Tytöt ottavat kruununsa jälleen.)\n\nNANNA. Minä näin niin hassua unta... että olin numero.\n\nFLOORA. Niin minäkin ja sielumme oli quatuor species.\n\nTAULUNEN. Ei tuo ollut hullumpaa, lapsi kullat... mutta kohtuus\nkaikessa.\n\nMELICEBTA. Ja minä näin unta että maisteri lupasi meille kiitettävän\nalleviivattuna.\n\nTAULUNEN. Lupasinko? Taisinpa kyllä. Laskitte ehkä paremmin\nkuin minä. Mutta kun ajattelen, että kyyneleni painavat viisi\nseitsemännestä sentigrammaa, että rakkaus lasketaan suonen\ntykytyksissä ja ystävyys markoittain ja pennittäin... Huh, kiitos\nolkoon sulle, hyvä haltia, että teit nuo jääkimpaleet jälleen\nihmisiksi!\n\nVAHTIMESTARI (ovessa). Täällä on yksi nolla, joka väkisin pyrkii\nsisään.\n\nTAULUNEN. Emme nyt ehdi nollista huolia. Kaikki on jo laskettu yhteen\nja kaikki on plus.\n\nTUOMAS (astuu sisään koppa kädessä). Paitsi minua. Pienet lapset\nlaskevat minun arvoni miljoonaksi. Suuret arvelevat ettei minua ole\nolemassakaan. Jos suuret ovat oikeassa olen minä nolla.\n\nNANNA. Niinkuin emme tuntisi sinua, joulu-ukko! Sinä olet enemmän\narvoinen kuin kaikki numerot pantuina peräkkäin; sinä olet rikkaista\nrikkain, koska teet niin monta onnelliseksi.\n\nTAULUNEN. Laskekoon summan siitä kuka osaa! Ja kuitenkin hän on\ntodellisin todellisuus.\n\nTUOMAS (Nannalle). Lasketko minun arvoni niin suureksi, herttaisin\npikku ykköseni? No valitse kopastani kauniinta mitä löytää voit...\nsinä ja te muut numero raukat. (Hän tarjoo koppaansa kaikille.)\nEmmekö nyt viettäisi muijani nimipäivää?\n\nKOULUTYTÖT (kuten kappaleen alussa). Rakas maisteri...\n\nTAULUNEN. Vai niin. Joko nyt taas soi tuo vanha laulu? Oli aika\njolloin minua sinuteltiin ja sanottiin että olin nolla. Viettää\nLuciaa? Niin sen teemmekin niin että joulukuusi helisee. Kuinka ei\nnoin mainiot numerot viettäisi Luciaa?\n\nLUCIA HALTIA (sillä aikaa kuin tytöt ryhmittyvät numerojärjestykseen\nja Tuomas viimeiseksi nollana).\n\n    Päivän kaarta mittaamaan,\n    Pikku numro liitää,\n    Mit' ei kukaan arvaakaan\n    Etsimään se kiitää.\n    Sydämmenkin kehräämää\n    Kultalankaa mittais -- tää\n    Numrolle ei aukee,\n    Laskut tyhjäks' raukea\n\n    Numro lausui lapsillen:\n    Taulun liituaisin,\n    Läksyn langat kerisin,\n    Kynää kuluttaisin?\n    Tullos numeroinen vaan,\n    Sinust' oivan piian saan,\n    Ketterämmän hiirtä,\n    Tauluun pilkut piirtää!\n\n    Mutta yhtä seikkaa en\n    Salata ma tainne:\n    Olen epälukuinen,\n    Niinkuin meren laine.\n    Laine leijuu vapaana,\n    Ei sen tietä mitata...\n    Vankeja nyt auta!\n    Murra kahleen rauta!\n\n(Lucian juhla alkaa esiriipun ollessa ylhällä ja joulu-ukko jakelee\nlahjojaan.)\n\n\n\n"]